Launatai aamu ja olen huolesta sykkyrällä. Takana niin sanottu liskojen yö. Tuntuu niin raskaalta elää jatkuvassa paineessa ja huolia täynnä. Olo tuntuu ihan fyysisesti raskaalta, huimaa, levottomuus iskee, kädet vapisee, huokailututtaa ja ahdistaa. Henkeä pitää välillä haukkoa. Unen saanti illalla ja iltayöstä oli vaikeaa. Kyllä minä nojatuoliin torkahdin useitakin kertoja, mutta kun siirryin sänkyyn ahdistus hyökkäsi kimppun. Eipä siinä paljon silloin nukuta, kun "peikko" on kimpussa. Tiedän kuitenkin jo parin kuukauden kokemuksella, että tämä on se monttupäivä ja menee ohitse. Näitä huolesta sykkyrällä-päiviä tulee ja menee. Onneksi pääpaino on keveämmillä tunteilla.
On vain raskasta ajatella oman pienen sairautta, rankkoja hoitoja. Koko ajan on pelko perseessä infektiosta, jokaisesta lääkemurusesta on huolehdittava. Vaikka lapsen on kuinka vaikea saada tabletteja nieltyä, on vain kannustettava. Välillä Reetta yökkäilee, onneksi ei ainakaan vielä ole oksentanut. Sillä jokainen oksennetukin lääke pitää nauttia uudestaan. Ei ole vaihtoehtoa. On vain napakasti kannustettava nielemään, vaikka oksettaa. Yhdessä siis karjumme ja huudamme käsi kädessä kunnes kaikki muruset on nielty. Reetan on todella vaikea saada lääkkeitä niellyksi. Samoin minun ja muidenkin tyttöjen. Eli tiedän tasan kuinka tabut sulaa suussa uiskennellessaaan poskesta poskeen. Nielu ei vaan anna lupaa, kramppaa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti