TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 29. lokakuuta 2016

TAIVASMATKALLA

Pääsimme koko sakilla asteen verran lähemmäksi Reettaa, tai siis pääsimme aistimaan jotain siitä mitä lapsemme saa kokea tällä hetkellä. Kokea, olla, leijua, mikä liekään se Reetan nykyinen olomuoto, kuka tietää tai kykenee sen määrittelemään. Mutta sen tiedän, tunnen yhä että lapsellamme on asiat hyvin, hän oli mukanamme koko ajan. Luotan yhä Reetan asioiden olevan paremmin kuin aikoihin, se riittäköön luomaan tämän tunnetilan yhä ja aina vain. Haluan yhä pitää se saavutetun tyyneyden ja kiitollisuuden. Kävimme siis mekin taivasmatkalla. Uskon ja luotan yhä enemmän siihen, että Reetan on hyvä olla. Ja mikäli taivas on yhtään sellainen paikka kuin lentokoneen ikkunoista saa nähdä, niin onhan se kaunis paikka. Kaikkinensa. Mikä rauha, levollisuus, valo ja tyyneys, ajattomuus, kirkkauksineen...

   Liki vuosi sitten, kun Reetta aivovaurion vuoksi romahti, kävimme Oulussa psykiatrin juttusilla. Silloinkin meille oli kerrottu, että lapsemme ei selviä, silloinkin elinaikaennuste oli tunnista, muutamaan, korkeintaan viikkoon kahteen. Silloinkin olimme jättämässä jäähyväisiä, silloinkin olimme kuoleman kanssa nokatusten. Silloinkin annoimme palan lapsestamme kuolemalle. Silloinkin olimme peloissamme, kauhuissamme, epätoivoisia, väsyneitä, lapaset tippuneina, tämän todellisuuden kanssa tekemisissä. Silloinkin luulimme menettävämme lapsemme syövättömänä aivovauriolle, koimme asian olevan farssin, eihän sen näin pitänyt mennä, saada syöpä voitettua ja antaa lapsi leukoenkelofalopatialle... Silloinkin ammattilainen osasi keskustella kanssamme, antaa meille luottamusta kohdata kuolema. Silloinkin meitä kehotettiin perheenä hautajaisten jälkeen tekemään matka yhdessä, me jäljelle jääneet. Silloinkin Reetta selvisi, kuin ihmeiden kautta, ylitti sen hetken kaikki mahdolliset elinaikaennusteensa päivä päivän jälkeen. Silloinkin saimme olla tekemisissä aikalisän, jatkoajan ja ihmeiden kanssa. Silloinkin meille annettiin lisää aikaa sopeutua tilanteeseen, tulevaan, väistämättä seuraavaan kuolemaan. Tosin silloin kaikki luulivat kuoleman tulevan etenevän aivovaurion kautta ja myötä. Mutta kas kummaa, tämän vuoden saimme pala palalta lapsemme takaisin aivovaurion syövereistä. Saimme kokea syövättömän ajan ja paljon suunnattoman hyviä, ikimuistoisia hetkiä. Niin hurjaa kuin se onkin ajatella, olen tyynen rauhallinen sen asian suhteen, että viimeisillä viikoilla syöpä oli mukana Reetan elämässä. Ei siis jää mitään jossiteltavaa, se paskiainen syövän pirulainen voitti, lapsemme, meidät ja lääketieteen. Sen asian edessä on vain nöyrästi sopeuduttava, hyväksyttävä se lapsemme kohtaloksi. Vaikka edelleenkään en hyväksy sitä, että meidän tai juuri sinun lapsesi on vakavasti sairas, taistelee syövän tai minkä tahansa todellisuuden kanssa. Se on niin väärin. Kenenkään ei kuuluisi sairastua...

   Ystäväni lapsi oli miettinyt oman sisarensa kuoleman jälkeen, miksi juuri hän. Niin miksi juuri tietyn lapsen kohtalo, elämän käsikirjoitus, elämäntarina, on juuri tällä tavalla kirjoitettu. Päivät meidän oman aikakäsityksemme mukaan vähiksi kirjoitettu. Eihän kukaan vanhemmista antaisi ketään lapsistaan, se on varma. Eikä kukaan ketään valitsisi, ainakaan itse en siihen kykenisi. Mutta kun näki Reetan hiipumisen, tiesi taistelun rankkuuden, ymmärsi faktat, hyväksyi todellisuuden, olin valmis luopumaan lapsestani. Antamaan hänen mennä. Enhän voinut toivoa yhtään enempää kipua tai kärsimystä omalle rakkaalleni. Itsekkyydestä saada pitää lapseni luonamme, olin valmis luopumaan, lapseni parhaaksi. Koen yhä kuoleman ja rajan ylittämisen olevan Reetalle parempi asia kuin syövän ja kaikkien lieveilmiöiden kanssa taistelun. Viimeisien viikkojen todellisuuden. Nyt olin ja olimme valmiita, olimme saaneet tarvittavat eväät vanhempina ja koko perheenä tälle todellisuudelle. Tuskin yhtään enempää meitä olisi voitu evästää tai valmistaa kuolemalle. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä, ei olla epätoivoisia, ei tarvitse enää lapasia tiputtaa, ei tarvitse olla kauhuissaan, ei tarvitse taistella vastaan. Saamme olla tämän todellisuuden kanssa rauhallisia, tyynen kiitollisia, lapsemme asiat ovat nyt paremmin kuin koskaan. Tai ainakaan aikoihin, sillä haluan uskoa Reetan asioiden olleen ihan mallillaan täällä meidänkin kanssamme, kaikesta huolimatta...

   Palaan vielä tuohon ajatukseen miksi, kuka? Miten sen voi määrittää, kuka on "joutilaampi" kuolemaan kuin toinen? Toki onhan ihmisiä, jotka toivovat vuosikausia omaa kuolemaansa. Senkin ymmärrän täysin, varsinkin jos taustalla on vahvat perusteet toivolle, siis kuoleman toivolle. Jännä sanayhdistelmä kuolema ja toivo samassa, mutta jonkun todellisuutta sekin. Toivolla on monta määritelmää. Toki hiukan on ristiriitaista ajatella asia niin, että jotkut elää kituuttavat vain kuollakseen. Kyllähän siitä elämästäkin ja maanpäällisestä matkasta kannattaa nauttia. Tai ainakin minun elämänfilosofiani on nautintoon ja elämyksiin taipuvainen. Kannattaa kokea ja nähdä, jotta on kuolemankin jälkeen mitä muistella, ottaa mukaansa. Sillä uskon Reetan ottaneen mukaansa muistot ja omat kokemuksensa. Uskon Reetan ottaneen mukaansa hyvät asiat, elämykset, maanpäällisen elämän hohtohetket, ilot ja kivat kokemukset. Ainakin täällä kanssamme eläessään hänellä oli taipumus muistaa hyvät ja unohtaa pahat asiat. Tarttua jokaiseen hetkeen, täysillä. Eihän Reetta muuten meitäkään muistaisi, jos ei voisi ottaa muistoja mukaansa, eikä lapsemme tasan ole meitä unohtanut. E'hei... Kuka on siis joutilaampi? Kuolemaan meinaan? Laajensin ajatusmaailmaa ja perspektiiviä omasta perheestä laajemmaksi... Voimmeko määrittää, että kerjäävä laitapuolen kulkija tai kassialma on joutilaampi kuolemaan, kuin vaikka tehokkaampi yhteiskunnan rattaassa olija? Rattaan pyörittäjä. Mikä on ajanut ihmiset kaduille, "joutilaiksi" meidän silmissämme. Mikä on tarina jokaisen takana, minkä seurausta kaikki nykyisyys on? Uskon monen tarinasta löytyvän valtavan herkkyyden, sekä jonkin kriisin tai trauman. Eli tästä kun vetää johtopäätöksen, yksi ynnä kaksi, minullahan olisi kaikki mahdollisuuden olla juuri se "joutilas". Olenhan tavallaan tällä hetkellä kriisissä, väsyksissä, traumatisoitunut, herkkä ja joutilas. Siis en ole enää millään tavalla yhteiskuntaa pyörittävä ihminen, olenhan Reetan kuoleman myötä työtön, tuloton, turhake, ihminen joka leijuu määritelmien ja tehokkuusajattelun jälkeen monillakin rajoilla... Ainakin nyt kuitenkin luulen, etten ole kadulle päätymässä, varsinkaan talvea vasten, siellähän saattaa kylmä tulla ja vilu. Olen sen verran mukavuudenhaluinen... Ja toisekseen luulen olevani niin hiivatin elämänjanoinen, idearikas ja utelias, että haluan jatkaa yhä elämänkarusellissa roikkumista, jopa nauttimista ja ilakointia, enkä hypätä toivottomuuteen, sikäli mikäli siihen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa. Ainakin Reetta on minua siihen aina kannustanut ja rohkaissut, näyttänyt itse esimerkkiä. Mutta jos päädyn kassilamaksi, muistakaa moikata siitä huolimatta. Minulla kun on kieroutunut tapa ajatella, että ystäviä ja tukiverkostoa tarvitsevat kaikki, ovat kulissit tai elämäntilanteet mitkä tahansa, ihmisiä me olemme. Silloin ystävyys punnitaan...

   Olimme siis Prahassa. Itselleni se oli entuudestaan tuttu kaupunki. Onhan siellä nähtävää ja  koettavaa, muutama päivä on todellakin vain pinnan raapaisua. Meille sattui hyvät syysilmat, hiukan tihkusadetta alkuviikosta, muuten poutaa, jopa aurinkoista. On se hienoa heilua omien kännyköiden kanssa ja kuvata, voi sitä kuvien määrää, jonka tytöt napsivat. Ei mitään järkeä, noin niin kuin sivusta seuratessa, mutta se on tätä päivää. Oli sitten kansallisuus tai kulttuuri mikä tahansa, näin kuuluu ilmeisesti tehdä. Napsin minäkin, aivan huikeita kuvia napsinkin. Linnoista, kirkoista, vuorista, kukista, leivoksista, ruoista, tilanteista, puistoista, ruskasta, silloista, kelloista, saippuakuplista, hevosista, sattumuksista, kauneudesta, elämyksistä... Kävelimme "miljoonia" askelia. Kyllähän se pisti välillä puita halailemaan, kun aloitimme päivämme vuorikiipeilyllä ja korkealle kipuamisilla. Jalat huusivat hoosiannaa ja sydän meinasi tulla korvista ulos. Mutta sitkeästi vedimme. Jostain syystä minulla, muutamalla lapsellanikin on tapana laskea kaikkea. Nyt laskimme mm. portaita. 79 ylös, 280 alas,  208 ylös ja 101 alas. Nupulakiviä, korkeuseroja, polkuja ja sokkeloita. Monta kertaa ajattelin, että liikuntarajoitteisille matka olisi paljonkin vaikeampi, esteettömyys vanhassa kaupungissa ja luostarin poluilla ei ihan ole nykypäivää. Mutta Reetta tuntui olevan niin mukana koko ajan, mistä sen tietää, sen nyt vain tietää, aistii ja tuntee. Ihan sama vaikka olisitkin eri mieltä, minulle tämä on totta;-) Ainakin kotiin palatessa, tunsin tasan lapseni olleen reissussa mukana. Yleensähän sitä muille kertoo missä on oltu ja mitä tehty, Reetalle ei tarvinnut kertoa, sillä hän oli kanssamme joka paikassa. Oli meillä Reetta kuvanakin mukana, hotellihuoneemme pöydällä, kynttilä seuranaan. "Mihin Reetta pakataan?" Todella outo kysymys, mutta pakkasimme Reetan (kuvana) laukkuuni. Se on meidän elämäämme, todellisuuttamme, eikä itseä periaatteessa hämmennä, ulkopuolisia varmaankin...

   Hotellilla kävimme periaatteessa vain nukkumassa, aamupalalla ja suihkussa. Hieno huoneisto, yhdellä vessalla, ilman sohvia. Emme siis suuremmin hotellilla viipyilleet, janosimme kokemuksia. Olimme jokainen päivä liikenteessä aamusta iltaan, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tauottomasti samoilemista, kävelemistä ja elämyksiä. Askelmittari olisi kannattanut olla, sillä niitähän tuli. Muutama sanaharkka, vessajonotus, suihkujonotus, kinastelu ja kompromissi kuului arkeemme sielläkin. Kait se on normaaliuden mittari, hah. Meidän laumamme persoonat ja tempperamentit kulkevat taivasmatkoillakin mukana. Ruoan merkitys on valtava, varsinkin kun kulutuskin on kova, nälkä kun yllättää ei paljon meidän sakilla hapaita naurata. Ja välillä hampaita nauratti aivan älyttömästi! Torstaina erehdyimme illallisristeilylle, se ei oikein vastannut käsitystämme huippulaadusta ja hinta/laatusuhde oli muuta kuin odotimme... Silloin alkoi sanaharkka olla jo sietämätöntä, eikä laivasta, joka olikin kytyinen pikku paatti, päässyt pois vaikka olisimme olleet siihen valmiit ensimmäisen tunnin jälkeen... Onneksi olimme ainoat "ylivieskankieliset" saimme rauhassa ääneen tapella... Risteily olikin pääasiassa paikallaan pyörimistä ja suluissa jonottamista. Buffetissa oli tylsät eväät, samanlaisia paistettuja kanankoipia ja perunoita kuin kotonakin ja selän takana trumpetti huudatti jazzia niin että meinasi tajunta lähteä. Pieninä annoksina jazz on kivaa, kuunneltavaa, mutta kun se tulee läpi pään ja tauotta, se ei minun aistejani hivellyt. Siihen kun vielä pettymys ja väsy, niin ei kiva. Eilinen aamumme sai myös farssin piirteitä. Olimme huolehtineet ja tilanneet meille sopivan kuljetuksen hotellimme kautta. Viisi henkeä matkalaukkuineen, ei mene normitaksiin. Kymmeneltä hotellilta, jotta ehdimme kentälle... Silloin piti jo käyttää ajatuksissakin kirosanoja, sillä jouduimme odottamaan kokonaiset 45 minuuttia kulkupeliä, joka ei meinannut saapua lukuisista puheluista huolimatta. Kello 10.45 pakkauduimme paniikilla autoon. Huumorintajumme jalostui jälleen vessahätineen huippuunsa. Hiukan jo otsassa kihelmöi moinen farssi. Lopulta naiskuljettajamme saapui ja antoi pikkuisen kenkää autolleen matkalla kentälle. Reiluun varttiin surautti, kun toiseen suuntaan meni liki puoli tuntia... Ehdimme justiin, juosten ja huohottaen. Kunnes sitten porteilla... tsadaa, luulitko meidän myöhästyneen, ehei, lento oli tasan 45 minuuttia myöhässä. Pulssimme tasaantui pikkuhiljaa, mutta poskilihaset kiristivät yhä. Siinä missä jalkojenkin lihakset liikkumisesta, mutta se kipuilu oli kivaa ja ansaittua, poskilihaksien kipuilu täysin turhaa ja ilman syytämme meille nakattua. Mutta ehdimme, sittenkin. Pääsimme jälleen levollisen kirkkaalle taivasmatkalle...

   Mietin ennen reissuamme, onko matka todellisuuden pakoilua vai mitä. Miten siihen pitäisi suhtautua, mitä odotuksia sille asettaa. Onko tarkoitus unohtaa? Unohtaa mitä, Reettako, kuolemako, ikäväkö, suruko? Paetako? Nollatako? Yhdistyä perheenäkö, jakaa kokemus, hakea elämys, irtiotto, nautinto, seikkailu??? Syyllisyys ja tietoisuus siitä, ettemme Reetan kanssa päässeet koskaan Helsingin kenttää pidemmälle, vapaaehtoiselle taivasmatkalle. Reissu teki hyvää, se on nyt päällimmäinen ja vahva tunne, onnistuimme. Pystyimme olemaan ilman pelkoa, ilman huolta. Pystyimme tarjoamaan olemassa oleville lapsillemme perheloman, elämyksen ja ikimuistoisen syysloman. Ikävä kulkee mukana koko ajan, niin sen kuuluu kulkeakin. Se iskee yllättävissä paikoissa, tilanteissa, ravisuttelee ja kouristelee. Se kuuluu tähän elämäämme, otan sen jopa kiitollisuudella vastaan, en ole sitä tukehduttanut, mutta sekään ei ole meitä tukehduttanut tai tukahduttanut. Helsinki-Vantaan kentällä muistot hyökkäsivät yllättävän voimakkaina, jopa ilkeästi sielua ja sydäntä väännellen. Kuinka monta taivasmatkaa lensimme Reetan sairauden aikana, lukemattomia. Liian tuttu paikka, niihin liittyvine raskaine muistoineen. Muistan yhden taivasmatkamme jo silloin, ajattelin taivaan olevan kaunis paikka, jonne lapsemme pääsee... Silloin ajatus puistatti, mutta myös suunnattomasti lohdutti, kun tätä todellisuutta ja jatkuvaa kuolemanpelkoa elimme. Se oli yksi Helsingin reissuista, jotka liittyi leukemian uudelleen löytymiseen ja tähän todellisuuteen. Muistan kuinka Reetta ihaili koneen ikkunasta taivaan kauneutta ja oli niin levollinen... Sinä se rakas tillotti pienestä ikkunasta ja ihaili taivasta, kuinka valo siivilöityi ja ympäröi Reetan... Piirrätimme nykyisestä viisihenkisestä perheestämme karikatyyrin. Mietin kuumeisesti, haluanko ja onko sekään oikein. Piirtää nykyinen perhe, ilman Reettaa. Toisaalta ajattelin sen olevan konkreettisen. Jostain syystä se piirtäjä piirsi minun naamani viereen sydämen, juuri kun kävin tätä sisäistä ikävä-suru-todellisuus-taisteluani. Ihan kuin hän olisi aistinut kamppailuni ja Reetan. Jopa Reetan läsnäolon ja pyöräytti sen sydämen korvani viereen. Se lohdutti ja lohduttaa edelleen, hymyilyttää. Yhä ajattelen montakin asiaa Reetan kautta. Ostokset, mitä Reetta tarvii, syö, haluaa ja mistä tykkää. Jaoin perillä lapsille käyttörahaa, kas kummaa neljä oli edelleenkin kerroin. Risteyksissä ja kaduilla katson esteettömiä kohtia, viimeisen vuoden pyörätuolin huomioiden. Samalla aistin Reetan kykenevän liikkumaan, ilman rajoitteita, sillä vuorillakin bongasin asioita jotka Reetta kykenisi bongaamaan. Näin ja katselen maailmaa monesti Reettaperspektiivistä. Puheissa Reetta on myös mukana, usein. Tulee aina olemaan, sillä en edes yritä karkottaa lastani sanavarastostani tai ajatuksistani. Reetta on yhä niin mukanamme, olemme sitten missä tahansa. Kotiin oli hyvä palata, ei yhtään ahdistanut tai todellisuus ei iskenyt päin näköä. Todellisuus ja se surullisenkin kuuluisa kiitollisuus on niin syvällä jokaisessa hetkessä. Taivasmatka on takanamme, nyt jalat ovat turvallisesti jälleen maankamaralla. Arvatkaa minne askeleeni nyt suuntaavat? Reetan haudalle, tietenkin. Onneksi lähipiiri on huolehtinut haudalla vierailuista ja kynttilöistä matkammekin aikana. Samoin eläimet ja koti ovat olleet hyvässä hoidossa. Meillä on hyvä turvaverkko olemassa, taivasmatkamme mahdollistettiin... Olen edelleenkin, entistä vahvemmin sitä mieltä, että taivas on kaunis paikka...

  






perjantai 21. lokakuuta 2016

KUVIA JUHLISTA JA REETASTA











 
                               Reetan juhlakuville en löydä sanoja, kuvat puhukoot puolestaan.



Lapsiparka, sarjakuva hellyydestä;-)


Kun tämä todellisuus jalkautui meille labrojen myötä. Lähdimme lenkille ja otimme ilon irti jokaisesta hetkestä.
 

Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikoihin...
 

Mitä lienee Reetta miettinyt Pasin synttäreillä elokuussa? Katse on rauhallinen ja jonnekin kauas, mietteliäs...

Mehtäläiset naamat naurussa laavulla.
 
Jostain syystä koneemme suostui tekemään yhteistyötä pitkästä aikaa ja lataamaan kuvia.
Nämä kaikki kuvat Reetasta on otettu elokuun 13. päivän jälkeen ja arvojen romahdettua. Kun syöpäpelkopilvi laskeutui konkreettisesti yllemme, kun jokainen hetki oli lahja, jatkoaika... Toivottavasti kuvien myötä teillekin välittyy se suunnaton ilo, valo ja kiitollisuus.

SURUSISKOT

Surusiskot, kuinka kaunis, koskettava määritelmä meille äideille, jotka olemme lapsistamme joutuneet luopumaan. Siskot, joita suru yhdistää, tuo meidät toistemme elämään. Surusiskot ei ole minun keksimäni määritelmä, mutta osui ja upposi välittömästi kun sen luin. Olen haeskellut ja makustellut määritelmää, jolla meitä kuvailla, olen miettinyt sielunsiskoja, vertaisäitejä, lainalasten äidit, enkelilasten äidit, miksei -vanhemmatkin...
   Toivon Surusiskoissa olevan myös isiä, sillä lapsemmehan on ollut vain puolikas meitä äitejä. Toinen puolikas on isää. Jostain syystä, tai itse asiassa sehän on itsestään selvääkin jopa, että äidit verkostoituvat surussakin, jauhavat ja vatvovat. Miehet yleensä jättävät ajatukset omikseen tai hyvin ne peittelevät, käsittelevät eri tavalla. Toki onhan monia perheitä, joissa saattaa olla ajatuskaaviot toisinkin päin, isät niitä jotka jakavat ja äidit niitä jotka kätkevät. Kunhan eivät jättäisi kohtaamatta, avaamatta, kunhan eivät yrittäisi ohittaa tunteitaan, kunhan eivät kieltäisi, kunhan eivät jäädyttäisi tunteitaan ja ajatuksiaan, hiljaisemmat vanhemmat meinaan. Enhän voi pistää kaikkia äitejä samaan laariin, jossa itse kahlaan, en todella. Osa ei suinkaan samoin koe tai ajattele, ei ne minun ajatukseni ole sen oikeampia kuin muidenkaan. Mutta jos omat jakamani ajatukset surussakin auttavat jotakin toista, kun uskon niiden auttavan minua, meitä ja Surusiskoja. Saattaa niistä edes pieni säie, aavistus helpottaa jotakin toistakin. Tai antaa jopa sykäyksen niille omien ajatusten kohtaamisille. Nostaa omat aivoitukset kapinaan, että onhan erikoinen katsantokanta, omintakeinen ajatus, miksi se ei minuun uppoa. Miksi en samoin koe, ajattele tai asiaa ymmärrä? Silloinhan ajatus on noussut käsiteltäväksi, jolloin itse toivon että siihen löytyy oma tapa käsitellä. Sillä pakkohan surukin on kohdata, kohdata se todellisuus kun lapsi ei enää ole kanssamme. Tai siis kuka tahansa lähimmäinen, josta olemme joutuneet luopumaan, surun kaava varmaankin toistaa itseään, on sitten kyse lapsesta tai vanhuksesta. Luulisin.
   Tähän väliin heitto tästä meidän perheen toisesta puolikkaasta, kas kummaa siitä hiljaisemmasta. Hän kuulemma komppaa ajatuksiani, eikä koe että vääristelisin, jopa on kiitollinen kun sanoitan tunnelmia, ajatuksia ja olen avoin... Sepä siitä, klups!

   Surusiskot otsakkeella minua lähestyi äiti, jonka teini-ikäinen tytär menehtyi leukemiaan muutama vuosi sitten. Sairastettuaan diagnosoitua leukemiaa vain alle kaksi vuorokautta! Kuinka erilaisia voi tarinamme olla saman syöpäpaskiaisen kanssa, siitä huolimatta olemme surussamme siskoja, Surusiskoja. Meitä yhdistää monikin asia, erilaisesta sairaushistoriasta huolimatta. Jokin vain natsaa, lämmittävällä tavalla, yhteenkuuluvuus ja ymmärrys. Olen siis saanut aika monia yhteydenottoja ja tarinoita luettavakseni sähköpostin kautta. Kiitos myös nopeista haalaamisista, puhumattomista kohtaamisista, kiitos myös niistä pitkistä tiukoista halauksista, kiitos kaukaa luoduista myötätuntoisista katseista, tekstiviesteistä, kyläilyistä... Kiitos niistä kaikista, kiitos luottamuksesta, kiitos vertaistuesta. Toki itseä on lämmittänyt se, että minua on ymmärretty, tuettu ja jopa kiitelty. Toki välillä olen jopa aivoituksiani sensuroinut, miettinyt milloin pomppaa jollakin liian yli tai joku loukkaantuu. Niin kuin tuo Reetan päivä, mietin uskallanko. Onneksi uskalsin, sillä olen saanut siitä todella liikuttavaa palautetta... Niin äideiltä kuin isiltä, aikuisilta, nuorilta, lapsettomilta, vanhuksilta... Kannustettu jatkamaan aivoitusteni jakamisia. Kertomaan rohkeasti asioista, kuolemasta ja lieveilmiöistä, jota kuolema ympärilleen nakkelee.

   Itse asiassa pinnalle on noussut tärkeänä ajatuksena ja johtolankana sellainen asia, että kuolema ei saisi olla tabu. Kuolemasta pitää uskaltaa puhua, keskustella. Ennen kaikkea minulla on huoli lapsista, joita Reetankin kuolema koskettaa. Koulukavereista, ikätovereista, alakoulun oppilaista, yläkoulun oppilaista, sairaalakavereista, lukijoista. Mitä kuolema nostaa pintaan meissä itse kussakin. Entäs lapsissa, joilla tämä saattaa olla ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa. Ja vielä ikätoverin kautta. Tietoisuus siitä, että tällainenkin on mahdollista, jopa lapsille. Kun meistä kukaan ei ole kuolematon, kaikki sen kohtaamme, eikä suinkaan ole itsestään selvää että kuolemme vasta vanhana. Minusta on tärkeää, että olemme lapsillemme aikuisia, kuuntelijoita ja rohkaisijoita. Jopa otamme itse opiksemme lastemme tavasta käsitellä ja kohdata ajatukset kuolemasta. On vääryys kieltää lapsilta kuoleman olemassaolo. Näissä "syöpäläispiireissä" varsinkin olen seurannut kuinka kauaskantoiset seuraukset sisarusten sairastumisilla ja jopa menehtymisillä on. On tärkeää ennaltaehkäistä vuosikausien patoutumia lapsissamme, sillä onhan se paljon vaikeampi asia kohdata vaikka kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä, jos se on aikoinaan jäänyt käsittelemättä. Kielletty ja peitetty, torjuttu ajatus... Kuoleman käsittely saattaa viedä viikkoja, kuukausia, ennen kuin se nousee pintaan. On tärkeää, että olemme silloin läsnä, tartumme ajatuksiin, olemme se turvallinen kainalo, jossa lapsemme saavat olla.
   On ollut hyvä kuulla, että tekstejäni on luettu koko perheen voimalla, itketty ja muisteltu yhdessä. Uskallettu! Meidän menetyksemme ja suru Reetasta on jopa yhdistänyt ihmisiä. Opettajat näkivät meillä käydessään Reetasta nukkuvat ja hymyhuuliset kuvat. Se oli kuulemma tärkeä asia, jonka he ovat voineet lapsille koulussakin kertoa. Nukkuvan levollisuuden ja kauneuden, suupielien hymyn. On ollut hienoa, jos lapsille on piirtynyt asiasta sellainen mielikuva alitajuntaan, kuoleman kauneus.   

   Hautajaispäivä oli uskomaton valon päivä monilla ihmisillä. Vauvasta muoriin ja vaariin osallistui ja poltti Reetan juhlapäivänä kynttilää. Kotonaan, omiensa kanssa, omia läheisiään ajatellen, muistellen ja lähestyen. Sain valtavan määrän kuvia kynttilöistä. Yksi ihanimmista viesteistä oli, että yksi nuorimies kuunteli Säkkijärvenpolkkaa Reetan muistolle. Yksi sairaalakaveri, eskarilainen, oli kertonut äidilleen olevansa iloinen Reetan kuolinpäivänä. Hän ei ole surullinen vaan on nyt iloinen, kun Reetan ei tarvitse enää sairastaa ja tuntea kipua. Kuinka viisaita nämä syöpälapsemme ovat! Kolme ja puolivuotias serkkupoika havainnoi hautajaisissa, että siellä kaikki ovat surullisia ja ne jotka eivät ole siellä ovat myös surullisia. Mistä lapsi näitä asioita tietää? Samainen poika kertoi omalle tädilleen -Tiesitkö täti, että siellä Reetta-serkun hautajaisissa kaikki setätkin itki. Nekin setät jotka ei ollut tullut sinne autolla tai kävelyllä tai millään, jotka oli siellä jo valmiiksi. On tärkeää itkeä, antaa luvan kyynelille, opettaa itkemään. Itseämme ja lapsiamme. Minä nimittäin olen aikoinaan ollut erittäin "kuiva" ihminen, enkä ole osannut itkeä, enkä ole osannut puhua, enkä ole uskaltanut pysähtyä. Muutama norsu on siis ollut nuorempana rintani päällä, mutta olen opetellut ja jopa oppinut. Ja olihan minulla myös loistava opettaja, Reetta! Nytkään minulla ei ole norsua rintani päällä, vaikka syitä ja aihioita kenties olisi. Yritän sen aistittavissa olevan norsun työstää, ennen kuin se tekee pesänsä päälleni. Norsunpesä, enpäs aikaisemmin ajatellut norsuilla pesää olevankaan? Hah. Ennen kuin asiat tukehduttaa ja tukahduttaa minut. Pyrin kohtaamaan asiat kun ne tulevat kohdalle ja työstämään niitä. Nostamaan norsunpoikasen pöydälle...

   -Mitä sanoa äidille, jonka lapselle on kaivettu hauta...?, mietti yksi ystäväni. Kysyin tietenkin, että loppuiko sanat? Onhan tärkeää muistaa, että olen yhä kuitenkin sama ihminen, kaikesta huolimatta, haudatusta lapsestani huolimatta. Toki uusilla asioilla maustettu ja kuorrutettu, mutta edelleenkin ihteni, Surusilmäinenkin, sen kyllä näkee, mutta tunnistan yhä itseni. Samaisen ystävän kanssa keskustelimme surunapista. Olin itsekin miettinyt, pitäisikö sellainen ottaa käyttöön. Mutta sitten huvitti tavallaan sekin, että olisiko surunappimme minkä värinen. Laittaisinko punaiseen takkiini mustan napin? Merkiksi surustani. Samaan aikaan kun ajattelee Reettaa, ei se nappi olisi musta, se olisi värikäs, iso punainen, keltainen tai oranssi. Tämä ystävä on tullut elämäämme blogin kautta. -Sehän tässä on se mitä ei tajua. Me ei ikinä oltais tavattu ilman Reettaa... niin hienoa mutta kyllä muusta syystä on ihmisiin kivempi tutustua... Mutta en vaihtais pois tapaamistamme... Tuossa kiteytyy moni asia, ajatus ja ystävyys. Sisaruus... Sielunsisaruus.
   Juhlavieraista yksi mies oli miettinyt ääneen värejämme. Oranssi? Pitikö Reetta oranssista, kynttilätkin? Piti ja paljon muistakin väreistä. Olemme saaneet myös kysymyksiä ja ajatuksia siitä, kun olemme puhuneet Reetan juhlista. Voiko niin sanoa, ajatella? Miksei? Surukin voi olla juhla, surujuhla. Juhlimme Reettaa oikein kunnolla, hän oli tasan juhlansa ansainnut. Värikkäät ja oman näköisensä. Onneksi valitsimme juhlapaikaksi kotimme, se oli lämminhenkinen juhla, vaikka tuolit loppuivatkin ja ahdasta oli. Ne olivat juuri lapsemme toivomat juhlat. Suruineen ja iloineen. Itse en sen enempää ajatellut tai pyöritellyt lehti-ilmoitustakaan, sanelin ne sanat mitkä sydän käski. Siinäkin puhuin juhlasta. Tästäkin on tullut ihanaa palautetta, kiitos. En ole tavoitellut erikoisuutta tai poikkeavuutta, mutta ihmiset ovat löytäneet ajatuksemme ja saaneet syyn ajatella toisin kuin kaavoihin kangistuneina yleensä teemme. Pukukoodi oli juhlissa, muu kuin kokomusta. Reetta ajatteli aina, minkä värisen päivän minä tänään valitsen? Hänelle kokomusta ei ollut vaihtoehto. Näinpä Reetan juhlissa oli paljon kivoja värikkäitä huiveja, kravatteja, mekkoja... Surujuhlamme oli värikäs, kuvien katsominen lohduttaa, sillä lämpö ja syvä yhteys välittyy niistä. Lämmittää suunnattomasti.
   Surusiskot sopii myös lähipiirimme määritelmään. Siskoni ja veljeni tasan surevat, koko lähipiirimme, kipeä pala heistäkin lähti Reetan kuoleman myötä. Ei siis ole yksinoikeutettua ainoastaan meidän lastemme konkreettisten menettäneiden vanhempien käyttää moista määritelmää. Vaikka se meihin selkeästi kohdistuukin. Surusiskot ovat useita kehiä ja säikeitä sisältävä ilmaisu, yhteisestä menetyksestä ja sen laajoista ilmenemisistä. Koen myös, että Tessa, Fanny ja Verna ovat Surusiskoja. Olisi tärkeää myös löytää vertaistukea heille, sisarensa menettäneille lapsille ja nuorille. Teineille, nuorille aikuisille, elämäänsä aloitteleville, omien siipiensä kantavuutta hapuileville... Surusiskoille, jotka jatkavat matkaa ilman sitä yhtä sisarta. Sisarta, joka heiltä otettiin, jolle siivet annettiin. Reetta-siskoa, joka enkeliksi muutettiin.

   Eilen lähdin tuosta vain kauppaan, ei tarvinnut kytätä kännykkää, aikatauluttaa, suunnitella, jahkata. Otin auton ja menin. Kun kävelin sisälle minulla läikähti suunnaton syyllisyys elämän helppoudesta. Kuinka helppoa elämä nyt on kun olemme joutuneet Reetasta päästämään irti. Saanko olla helpottunut, saako elämäni tuntua helpolta. Miksi koen siitä syyllisyyttä? Kuuluuko minun olla syyllinen kun koen syyllisyyttä tai kun koen helppoutta. Olenko lapseni unohtanut jos menen ja voin mennä, ja kulutushysteriaan tuosta vain pyörähdän, vaikkapa hiplaamaan tunikaa tai ostamaan rucolaa? Laiminlyönkö silloin haudattua lastani? Olisinko parempi, oikeampi, sureva äiti, jos märisisin kotona? Ei sen puoleen eiliset kauppareissut olivat liikuttavia kohtaamisia monienkin ihmisten kanssa, äärimmäisen hyviä halausten, loistavien keskustelujen ja itkun siivittämiä hetkiä. Tärkeitä ja jopa yllättäviä, kannustavia, rohkaisevia, ajatuksia herättäviä... Olen siis kiitollinen kun tulin lähteneeksi. Nytkin olen istunut koneella, kuunnellen musiikkia ja ajatuksiini uponneena pitkän tovin. Reetastahan kirjoitan, lastani ajattelen, Reettahan on yhä läsnä, kikattaa kuvassa kynttilän valossa ihan vieressä. Tunnen läsnäolon. Samalla vilahtaa syyllisyys, kun olen saanut yhdeltä istumalta kirjoittaa, itsekkäästi naputella. Tämän tunteen läsnäoloa yritän opetella, uudenlaisen syyllisyyden, toisaalta sehän on yksi äitiyden perustunteista. Oli niin tai näin, osaamme syyllisyyden kyllä löytää. Yritän senkin selättää, jotensakin jäsennellä, saada hallintaan.
   Haudalla tulee käytyä usein, jopa useita kertoja päivässä. Nyt kello lähenee puoltapäivää, ja kas kummaa syyllisyys siitä etten ole vielä käynyt. Mietin myös kuinka usein haudalla käydään? Olenko seko, kun käyn usein tai jätän kokonaan jopa käymättä. Mikä on oikea määrä. Hautausmaa on sinänsä aika lähellä, hiukan niin kuin matkan varrella kun kaupoista ajelee. Lähes huutoetäisyydellä kotoa, jos oikein kovasti huutaa. Kukat ovat alkaneet lakastua, kynttilöitä on sammunut, uusia sytytelty. Aika rientää eteen päin. Olen siitä edelleenkin hyvilläni, ajan jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Vierivästä aikajanasta. Tänään olemme vierineet kokonaisen kalenterikuukauden eteenpäin Reetan kuolemasta. Nyt ajanlaskun voi ajatella jo kokonaisena kuukautena, ei enää yksittäisenä päivänä uudessa elämässämme. Onko väärin muuttaa laskentatapaa? Vai pitääkö minun edelleenkin laskea päiviä. Syyllisyys tuostakin, jep! Reetan kuolinpäivä on sama kuin yhden tätini kuolinpäivä vuonna 2001. Isällä oli aina tapana laskea ja yhdistellä asioita, kuka kuoli kenenkin syntymäpäivänä tai kuolinpäivänä, tai kuka haudattiin kenenkin hautauspäivänä, tai kuka syntyi kenenkin kuolinpäivänä... Jännittävää on tajuta joitakin asioita vasta paljon myöhemmin. Kuten esimerkiksi mummumme on haudattu oman äitinsä syntymäpäivänä. Isämme haudattiin veljemme kihlajaispäivänä jne...
  
    Tänään on hyvä päivä, kiitollisen raukea, kaihoisakin. On myös Kainomme 7-vuotispäivä. Koirabileet! Olen surullinen, mutta suurin tunne on suunnaton kiitollisuudella ja lohdutuksella marinoitu ikävä lastani. Koti on niin hiljainen ilman Reettaa, puhumatontakin lastamme, ennen kaikkea naurun rätkätys puuttuu hiljaisista päivistä. Ikävä kouristelee välillä suunnattomasti. Satuttaa ja kirvoittaa roiskuvat kyyneleet, kunnes taas helpottaa yhtä nopeasti kuin kouristikin.  On ollut ihana kuulla ja saada pöllöviestejä, selviytyjistä jotka käyvät lohduttamassa yhtä jos toista, mitä yllättävimmissä paikoissa. Meistä pidetään huolta ja pidetään me huolta toisistamme... Olkaamme Surusiskoja toisillemme!

maanantai 17. lokakuuta 2016

MINUN PÄIVÄNI

-Reetta, tänään on sinun päiväsi, äiti kuiskasi aamulla kuvalleni. Samalla ainakin kolmetoista kynttilää sytytti. Aloitti heti valonjuhlat.
-Tiedetään, tiedetään, mutta hyvä kun muistutit! Minä niin odotan. Oikeastaan näyttää jo nyt tosi hyvältä. Äiti on näköjään kuunnellut minua tarkasti. Tytöt osasivat leivästäkin leipoa ihan oikeanlaisen, tarpeeksi oliiveja ja veivaamista. Tai onko se vaivaamista. Servetitkin ovat just oikeat, Verna tiesi mitä ajattelen. Koti näyttää heti aamusta jo ihan valmiilta. Vähäkö siistiä ja vähäkö kynttilöitä. Ihanan väristä. Onpas rauhallista. Fanny ripottelee valkoiselle pöytäliinalle perhosia kynttilöiden sekaan. Ihania värejä! Tekee mieli hihkua.

-Tänään on minun päiväni, sehän tuntuu kuin olisi jossakin Vain Elämää ohjelmassa, onhan tämä tavallaan minun elämää. Taivaselämää.
-Tarjottavaksi tulee tietenkin juustokakkuja, kauniita mangokakkuja. Täti ihan turhaan oli hermona kun niitä teki, osaa aina niin hyvin. Äiti vähä innostui koukeroimaan niitä suklaalla. Aina veti uutta kaarta ja taas uutta palleroa. Varmaan minäkin olisin niin tehnyt. Suklaalehdet sopi kivasti niihin ja ne värikkäät perhoset. Oikein kermaista ja oikein lohista lohikeittoa. Croisantteja tietysti. Miksiköhän sitä porosalaattia ei löytynyt mistään kaupasta, eikö ne ihmiset osaa sitä ostaa, poro olisi ollut niin mun juttu. Ei se haittaa, hyviä niitä ruissipseistä tuli lohisalaatillakin. Minä meinasin, että olisi voinut olla tarjolla chilimarinoituja valkosipulinkynsiäkin. Niitä olen syönyt tosi paljon, sairaaloissakin muistavat. Vaahtokarkkeja, marmeladeja, marenkeja, porkkanapiirakkaa, pikkuleipiä monenlaisia, sitten terveellistäkin rypälettä. Olipa hyvä kun äitin kaveri tuli auttamaan, äiti pääsee paljon vähemmällä. Leipoi aivan älyttömän herkullisia pikkuleipiäkin. Ajattelin sitä ystävää, että se on samalla maanpäällinen taivasystävä. Taivasystäviä voi olla monenlaisia.

-Isän suku tulee, onpas ne surullisia. Joitakin niistä jännittää kauhiasti, kun eivät vielä ole meillä käyneet kun lensin taivaaseen. Niin tärkeäähän se on kun ovat surullisia, mutta voi minua välillä iloisestikin muistella. Hyvä kun tulivat ajoissa. Vähäkö M:lla oli vaikiaa sen kravattisolmun kanssa. Komeita miehet kun ne ovat puvut päällä. S:llä oli pöllökin mukana, tärkeän näköinen. L:lla ihana puku, kiva solmu edessä. Ja R:n korvikset vähän helisi. Mutta onneksi heti löytyi nauruakin, asioita pitää muistaa nauraa, vaikka ne on vaikeitakin. M tätillä oli tosi paha mieli, sitä jännitti, sen näki sen halauksestakin. Ja R:llä, halasi vähän kankeesti, ei uskaltanut. Mutta kun pitäisi uskaltaa! Tai siis onhan se vaikea tilanne, mutta silti. Oli hyvä ettei mumma tullut, olisi aivan liika raskas päivä ollut niin vanahalle. Ja vastahan me nähtiin, mumman 90-vuotisjuhlissa.

-Isä vei koirat mummulle, kissat jäi kotiin. Haudalle ne ottaa mukaan enkelikoristeen, lyhdyn, tietenkin isän ja Fannyn papalle tekemän ristin. Se on odottanut meidän varastossa koko ajan, nyt siihen laitettiin enkelinkuvaan minun nimi. Äiti sen tekstasi. Ristikin oli jo valmiina, kaunis puinen.

-Minä en kestä noita tyttöjen hiustenlaittoja. Ei se pää ole yhtään liika pienen näköinen pyllyyn verrattuna, vaikka olisikin nuttura. Eikä hiirenkorvia näe kukaan, ja yöpaidankin voisi jo ottaa pois... Miten ne saa noin paljon aikaa kulumaan hiuksiin. Onneksi ne valitsi niitä korkokenkiä, kun niiden suu meni aina leviämpään hymyyn niillä kuin matalilla. Äitillä oli aamulla takatukkaongelma, ei meinannut saada millään niin kuin halusi. Isä ei osannut taas päättää pitääkö olla pitkähihainen vai lyhythihainen aluspaita. Jännittiköhän niitäkin, vai miksi ne noin mutkille ajatteli. Hyvin ne nukkuivat, kaikki koko yön, ei niitä jännitä koko aikaa, eikä pelota. Odottavat ihan levollisesti. Äiti on aina opettanut mikä on pelon ja jännityksen ero. Jännitys on monta kertaa kivoista asioista johtuvaa ja pelko on sitten tosi vakava juttu. Äiti hermostuu kun pelko-sanaa käytetään turhissa asioissa, kun se tietää mitä oikea pelko on. Nyt ei ole oikeaa pelkoa, korkeintaan vähän jännitystä, mutta sekin levollista ja sellaista odottavaa. Kaunistakin jännitystä, kun alkaa minun ikiomat juhlat. Onhan näitäkin odotettu.

-Äitin suku tulee kappelille. Mummukin rollalla, itkien. Mummu varmasti muistaa samalla papankin hautajaiset. Onneksi mummu itkee, kun itkettää. Ne kyllä halaa, tosi tiukasti, ne ei räpiköi tilanteesta mihinkään. Märisevät myös. Ihana suku ja koko ajan mukana. Kaksi tätiä teki omat kukkasydämetkin. Kuulemma tuntui osalta surutyötä kun itse teki. Ymmärrän täysin. Niinhän äitikin sanoi kun teki arkkukoristeen, oman sydämen, kappelinkoristeet ja kaikki koristeet kotiinkin. Ja kutsun ja ohjelmalehtisen. Äiti ajatteli koko ajan muita, teki muillekin helpommaksi tilaisuuden. Kun se tiesi kuinka vaikeaa monella oli. Eikä äitillä ollut yhtään niin paha olo kun se niitä teki, teki niitä ajatuksella. Aika paljon äiti vietti aikaa hautausmaalla ennen tätä päivää. Käveli ja ajatteli, kyllä se puhui ääneenkin. Varsinkinkin kun löysi sen keskenkasvuisen haudan, mitä oli miettinyt. Kävi sinnekin kurkkimassa, oman isänsä haudalta huuteli. Vähäkö suntio oli ihmeissään kun äiti valitsi sen minun haudan huutoetäisyydelle papasta. Miksi haudalla pitäisi olla huutoetäisyys, mehän olemme jo papan kanssa samassa paikassa. Pöhölö!
   Äiti halaa kaikki kappelille tulijat, yhen siskon perhettä ei kerennyt kokonaan, se jäi harmittamaan äitiä. Osan kummeista näkee vasta nyt, niillä on kyllä tosi vaikeaa. Isän kaverilla varsinkin, ja isällä.
Kantajilla on raskasta, en minä paljoa paina, mutta J:n ajattelee minun olevan raskain kannettava. Ajattelee sydämen kautta. Eno oli otettu kun sai kantaa. Setällä teki tiukkaa. Isällä myös, eihän kukaan omaa lastaan haluaisi kantaa hautaan. Ei ole reilua, mutta ei sille nyt mitään voi, oli minun aikani, kävin vain lainassa. Lainalapsena äiti minua ajattelee.
-Antaa lapsilleen siivet, on äiti aina ajatellut. Kasvattaa sillä tavalla, että omat siivet kantavat. Minullapa kantavat jo nyt! Ei äiti varmaan ihan näin sitä ajatusta ollut tarkoittanut, kun ajatteli pesästä lentämistä ja siipien kantamista. Mutta minä olen aina ollut erilainen, nytkin lensin ja lennän omalla tavallani. Ja siivet kyllä kantavat, on minulla siihen kaikki tarvittavat opit ja valmiudet. Onnistui ne silleen kasvattamaan ja opettamaan, vaikka näinkin lyhyen aikaa olin oppimassa. Tai kukakohan opetti ja ketä, välillä tutuu että minä opetin koko perhettä ja muutamaa muutakin. Hyvin ne oppi ja yllättävätkin ihmiset oppivat minun myötäni. On hienoa, kohdata herkkää sisintään ja ajatella sydämen kautta. Miksi se on monelle niin vaikeaa?
-Ihanat ajattelin heti, kun näin arkkulaitteeni ja äitin tekemät kukkajutut. Auringonkukka on tosi kiva, niitä pappakin monesti meille toi. Semmoiset erilaiset, paljon vihreää, laskeutuu arkun kantta myöten ja reilusti syksyn väriset. Äiti tietää mitä halusin.

-Jopas niillä menee kylmiä väreitä kun urut alkoivat soimaan. On se hienoa, kaksi kynttilää alttarilla. Ensimmäinen kymmenen vuotta ja seuraava alkaneista kymmenestä, niin joku selitti. Auringonkukat nojaavat vähän kynttilöihin päin, valoon. Pappi puhuu tosi kauniisti, niistää välillä nenäänsä. Äiti laittoi papillekin viestiä sen olevan sydämen pappi, lämmin ja empaattinen. Mukana tunteella. Kanttorikin pyyhkii kyyneliä. Siunaaminen on jotenkin harrasta, aika lopullista ajatella. Arkulleni tehdään hiekasta risti, hiekka on ohutta ja juoksevaa. Porukka on tosissaan penkeissä. Onneksi lapsienkin ääniä kuuluu. Osa pelkää itkevänsä ihan ääneen. Mitä se haittaisi vaikka kunnolla volisisivat, jos on ääni-itku tullakseen. Osa kokeilee toimiiko jalat, toimiiko kädet, on outoja oloja. Epätodellisia ajatuksia. Mutta samalla kaikki tietävät tämän hetken olevan todellisen, ei auta kieltäminen.
-Taivasystävä lauletaan, aivan ihana kuulla oma sanoitus minun juhlissani. J laulaa sen tunteella, todella herkästi. M soittaa kitaraa taustalla. Monella menee kylmät väreet kun S tulee pianon kanssa mukaan. Taivasystävä tavallaan nousee sen myötä siivilleen. Äiti ajattelee pianon nakkelevan enkelipalloja sekaan, sellaisia kirkkaita, raikkaita, valoisia sointuja. Mielettömän kaunista, ihan omat sanat ja nyt ne tarkoittavat minua. Tiesin sen jo silloin kun sen kirjoitin. Moni itkee, sellaista kuumaa ja ikävästä, hetken kauneudesta johtuvaa kyynelvanaa, kukaan ei huuda ääneen.

-Nyt tekee minullakin tiukkaa, minun oma perheeni tulee arkulleni. Siskot itkevät aivan kauhiasti. Halailevat isää ja äitiä, vapisevat. Äiti näkee kuinka kaikki itkevät penkeissä. Niillä on niin ikävä! Tiedän... Minullakin on koko ajan, vaikka tavallani olen joka paikassa mukana, mutta kun en voi olla ihan kokonaisena. Olipa ihana kun kanttori opetteli tuon Liplatus-laulun. Se on minulle ja äitille tärkeä laulu. Nyt ei kuule sanoja, jotka äiti on siihen kirjoittanut, mutta muistan ne kyllä. Kanttori soittaa sen pianolla. Sanoissa menee silleen, että laineiden liplatus rauhoittaa, siitä kuinka valot välkkyvät veden pinnassa, sudenkorento liitelee veden yllä. Se on soinut lakkaamatta Helsingissäkin toisessa kantasolusiirrossa. Meille tärkeä ja semmoinen levollinen kappale. Äiti ja isä laskee sydämen arkun päälle, tytöt laittavat oranssit ruusut. Vernan valitsemat. Kyyneleet polttavat koko ajan kaikkien poskia. Mutta äitipä pysyy pystyssä, ei tarvinnut kontata!
-Äitin perhe tulee sitten, kaikki kerralla. Minusta on ihana nähdä kaikki yhdessä, isolla kaarella arkkuni ympärillä. Samalla ne tukevat toisiaan. Niin me oltiin papallakin. Kaikki itkevät, ihania kukkia laskevat, halailevat. Kukaan ei puhu, Liplatus kuuluu yhä... Kukkasydämiä, perhonen, pöllö, kimppuja, hempeyttä, värejä ja kauneutta... Ihania, minun näköisiä. Mummukin jaksoi hyvin.
-Isän perhe, vapisevat, kukat tärisevät. Liplatus aloitettiin alusta, että heilläkin on sama rauhoittava musiikki taustalla. Kukaan ei kykene puhumaan. Setällä on aivan kauhean paha mieli, sen näkee, sitä pelottaa oikeasti meidän puolestamme. Se on ihan romuna, vaikea paikka kaikille. Aivan ihania kukkia. Toisessa on sekaisin kaikkea, värejä, muotoja, leikkiä ja iloa. Ritarinkannusta, klematista, akileijaa, ruusuja, iiristä... Tätin ja mumman laitteessa myös käpyjä ja kuusta, erilaisia ruusuja. Ihania, niin tykkään.

-Paljon on kukkia, kummeilta, ystäviltä, koululta. Jokainen vuorollaan, kaikilla on niin paha mieli, toisia jännittää aivan valtavasti. Opettajat lukevat kauniin tekstin ja yksi ystävä lukee Nalle Puh:n ajatuksen. Sama ystävä kuvaa koko päivän, kuvasi papankin hautajaiset. Äiti odottaa niin innolla kuvia, sillä ystävä katselee maailmaa samasta vinkkelistä, tarttuu hetkiin, pieniin ripauksiin ja löytää kauneuden. Hän on mukana sydämellä... Kukkien jälkeen kuullaan kaunis laulu Lohtu, moni itkee.

-Nyt minua kannetaan, ulos kappelista. Nyt soi urut. Perässä tulevat kaikki, kukkien kanssa, itkien. Tämä on jotenkin niin vaikea hetki monelle, lopullinen siirtymä hautaan. Miehet laskevat minut tasaisesti. Äiti kurkkii koko ajan reunalla, painaa mieleensä arkun haudan pohjalla, kauniit kukat, haudan syvyyden, kapeuden, savimultakinokset reunalla... Omat havut pinoissa. Taustalla kuuluu Jumalan kämmenellä... Siskot laittavat ruusut hautaan, niitä itkettää koko ajan. Miehet lapioivat savimultaa niin että kansi ropisee, se kuuluu tähän, sellainen ääni mitä äiti ei olisi koskaan halunnut kuulla. Kuuluu Herra kädelläsi, opettajat ja laulajat esiintyvät, kitara soi mukana. Tätitkin laulavat mukana. Äitikin vinkuu, tosi oudon kuuloista laulua, olisi hiljaa. Semmoista räkäistä värisevää itkunvaikerruslaulantaa... Kaunis kumpu tuli ja miehille hiki. Havutkin riittivät. Isä pystytti ristin samalla. Seuraavana kuuluu Halleluja, siskon mies menee mukaan laulamaan, kauniilla raspillaan... Kukat aseteltiin ja kynttilät sytytettiin. Lopuksi Herraa hyvää kiittäkää, oikein vahvasti ylistäen ja kovaa. Virsi oli kuulemma yllättävä valinta, mutta kertoo meidän perheen kiitollisuudesta. Äitin mielestä minulle ei sopinut sellaiset synkät ja ankeat hautajaisvirret, kyllä äiti minut tuntee. Yksi ihminen sanoikin, äitin olevan kiitollisuuden kanssa sinut, löytää hyvän tästäkin asiasta. Näinhän se on, paljon hyviä asioita saimme kokea, miksi niistä ei olisi kiitollinen. Kukkakumpu on huikea. Ihan minun näköiseni. On se värikäs. Siskot vertaavat viereiseen kumpuun, jossa kukat ovat paljon hillitymmät. Minun hautani on lähes rivin päässä, en tiedä ketä on vieressäni. Fanny tutki, että muut on miehiä, vain yksi mummu koko rivillä. Outoa ajatella ja miettiä, miksi niin monta nuortakin miestä... Kynttilämeri saa alkunsa haudalla, illalla sinne tuodaan paljon lisää kynttilöitä. Osa saattoväestä ei tule meille kotiin, äiti halaa taas kaikki. Se on nykyään ihan kauhea halailemaan. Pappi antaa kuoren, jossa on lukemansa runo, äiti olikin ajatellut sitä pyytää. Papin ja kanttorinkin halaus on luja, he elävät mukana, sydämellä.

-Jee, kotiin, juhlimaan ja syömään. Nyt huomaan, että päivän vaikein asia on takana. Monille siunaustilaisuus ja kappelilla olo oli kaikista rankinta. Joillekin teki todella tiukkaa olla ja kohdata, kaikki kuolemaani liittyvä, lopullisuus hautaamisen myötä. Äiti taas ajattelee, että se on osa tätä juhlaa ja näkee senkin mielettömän kauneuden, kiitollisuuden ja herkkyyden. Kaikilla on hirveä nälkä. Äitin ystävä on laittanut kodin valmiiksi, sytyttänyt kaikki kynttilätkin... Keittiössä on ruuhkaa. Leipää kehutaan, se on minun oma reseptini, tiedän sen olevan hyvää. Sitä jää vain kantapala, neljä isoa leipää meni. Lohikeitto näyttää maistuvan. Meidän suku on kovia syömään ja tarjottavat maistuvat hyvin. Tarjoilupöytä on kaunis, värikäs, eloisa, iloinen ja houkutteleva. Tarjoilupöydässä on auringonkukka-asetelma. Kaikkea mitä olen ajatellutkin! Juhlissani on meteliä, puheensorinaa. Kaikki tunteet laidasta laitaan, mutta se ei ole ollenkaan ahdistava juhla. Paljon hyviä muistoja, ajatuksia, hienoja hetkiä. Juhlissa on paljon lapsia, on tärkeää syödä ensin suolaista oikeaa ruokaa ja sitten vasta herkkuja. Jos mahan täyttäisi vain herkuilla, niin lapsilla olisi kohta liika kivaa sokerihumalassa. Ainakin meillä oli pienenä kauheasti virtaa sillä tavalla. Lapset piirtävät, leikkivät ja kokoavat palapelejä. Jokaisessa huoneessa on joku, jännillä kokoonpanoilla. Kaikkialla halaillaan, nauretaan ja kyynelehditään. Kissat on ulkona tai piiloissa, sängyn alla. Vieno viihtyy kuurona ihan hyvin ihmistenkin seassa, patsastelee sohvan selkänojalla. Yksi kummeista oli katsonut kun Vieno oli Naukulassa, seurasi ikkunan läpi sisälle. Kuulemma oli kuvitellut kuinka minäkin olen mukana, seuraan katseella hiljaa. Just niin olinkin, koko ajan mukana, monessa paikassa samaan aikaankin. Minusta on aina vain uteliasta seurata, nähdä ja lukea ajatuksiakin.
-Äiti huutaa porukat olohuoneeseen. Sohvalle ja lattialle mahtuu paljon ihmisiä. J on tehnyt minulle elokuvan, minun tarinani kuvina. Oikeastaan suurin osa kuvista on sellaisia hymyileviä, iloisia, aina on jokin pilke silmäkulmissa. Olen sitten kalju tai en. Se on J: n tapa tehdä surutyötä, tehdä elokuva ihmisestä, jonka on menettänyt. Minä änkäsin J:n syliin jo pienenä, vaikkei se muka halunnut toisten lapsia syliinsä. En uskonut, ja minulla oli siinä aina paikka. Nekin kuvat olivat mukana. Serkkutyttö L luki aivan ihanan kirjoittamansa tekstin, se kertoi minusta. Hän kirjoitti sen kuolinpäivänäni. L on rohkea ja selvisi hyvin, mutta lopussa meinasi itkettää. Mutta kaikki itkivät, miksei L:kin. Se tarina on Pilvilinnasta, jossa saan siivet selkääni ja kaikki pahat asiat jäävät taakse. Serkkutytöt näyttivät elokuvia, joissa esiinnytin. Oikeastaan parhaiten jäi mieleen poistetut kohtaukset, joissa ratkesin rätkättämään ja nauroin kippurassa. Monelle se nauruni kuuleminen oli tärkeää, sillä nauroinhan paljon aina ja sen kyllä kuuli. Ohjelmien aikana ihmiset itkivät ja nauroivat sekaisin, moni niisti servettiin, värikkäästi. Välillä läpytettiin käsiä ja hihkuttiin mukana, oltiin myös aivan hiljaa. Pienimmätkin rauhoittuivat ja olivat sylissä osallistuen. Kuulemma hurja tunnekirjo laidasta laitaan. Paljon rakkaita ihmisiä ja kyyneliä, hienoa nähdä. Adresseja on iso pino, viitisen kymmentä, joissakin kymmeniä nimiä. Paljon nimiä, joita ei heti edes tajuttu ja todella yllättäviä osanottoja. Kortteja varmaan sata ja kukkalähetyksiä, kynttilöitä, enkeleitä, kuumia sämpylöitä, ruokaa... kymmeniltä perheiltä ja ihmisiltä. Adressit olivat illalla lattialla, jostakin syystä kissat tutkivat niitä. Vieno todella tarkasti, sitten se laittoi niiden päälle nukkumaan.
-Oli kyllä mielettömän ihana päivä, aivan minun näköiseni. Minun päiväni, oikeasti. Vieraat saivat kiitokseksi mukaansa tuoreen yksityiskuvani, joka otettiin muutamaa päivää ennen kuolemaani. Äiti tekstasi taakse Reetta Noomi Elina 13.2.2003-21.9.2016. Se on hyvä, terävä ja värikäs kuva, eikä kukaan tiedä mitä on tapahtumassa... Kun porukat lähtivät taas halailtiin. Taas itkettiin, kauhean pitkiä ja vahvoja halauksia. Meidän perhe tietää ja tuntee, että tästäkin selvitään ja jatketaan yhdessä, sillä tukijoukot ovat niin suunnattoman hyvät ja tukiverkot vahvat. Näytti siltä, että tämän päivän aikana muidenkin pelot helpottivat ja ihmiset löysivät saman tyynen kiitollisuuden, jonka meidän perhe on löytänyt heti kuoltuani. Ei ole hätää. Osa aamupäivän vaikeista halauksista oli nyt rohkeampia ja syvempiä. Ihmiset sulivat tämän päivän ja tunteiden kirjon aikana. Moni kertoi sellaisia muistoja minusta, joita ei ole varmaan aikaisemmin kertonut. Äiti sai kuulla kuinka olin kuivannut kyyneleitä, mennyt kainaloon pyytämättä ja sivellyt sormia lohduttavasti, tunnistanut yllättävässä paikassa kauempaa ja iloisesti tervehtinyt, tullut liki ja uinut sydämeen. Kuinka minulla oli kyky lukea ihmisiä ja nähdä syvemmälle. Ennen kaikkea toimia vaistojeni varassa, tosin kuin yleensä toimitaan. Niinhän minä aina teinkin ja teen yhä, jatkan muistuttamalla.
-Kiitos myös kaikille, jotka poltitte kynttilöitä kodeissanne ja ajattelitte minua. Samalla ajattelitte varmasti omia läheisiännekin, se oli tarkoitus. Tajuta asioita, nähdä asioiden merkityksiä ja rauhoittua. Äitipä keksi sille viikolla maalaamalleen taululle nimen, siitä tuli Lohtu. Lohtu on taustana kuvalleni ja jatkuvasti palaville kynttilöille sen edessä. Lohtuun on hyvä nojautua, se on kaunis tausta monelle asialle. Tunnen niin meidän koko perheen ja läheisten tyyneyden ja lohdullisuuden. Mutta onhan niillä ikävä... Mutta kuljen aina kaikkien mukana, siitä ei ole epäilystäkään. Ja minun kanssani voi yhä jutella, tai siis ainakin äiti juttelee.
-Olihan hieno päivä Reetta, aivan sinun näköisesi, mielettömän kaunis, höpöttää äiti illalla nauravalle kuvalleni makuuhuoneen pöydällä. Kiitos Rakas!

torstai 13. lokakuuta 2016

MIELESSÄ

Mitä mielessä pyörii? Kenellä? Minulla? Pasilla? Tytöillä? Lähipiirillä? Sinulla, juuri sinulla, hänellä, teillä ja meillä? Mielessä, sielussa, sydämessä, aivoissa, järjessä, tunnevivuissa... Missä nyt mitäkin pyöriä voi. Ajatukset kun esiintyvät mitä yllättävimmissä paikoissa ja ilmenevät mitä ihmeellisemmillä tavoilla. Niitä ei pääse pakoon, oletko huomannut. Eikä minulla ole tarvetta päästäkään pakoon, osaan jopa ennakoida mitä on tulossa omissa mielensopukoissa ja olen muka askeleen edellä, valmis vastaanottamaan. Mutta kaikesta huolimatta jokin mielessä vilahtanut ajatus, tunnekuohu aiheuttaa vaikka ja mitä. Siis yllättää.
   Eilen mieleni yllätti, en yhtäkkiä pysynytkään pystyssä. Minulla oli niin suunnaton ikävä, huutokaipaus päällä ja se romutti jopa tasapainon. Kahelia, tiedän. Illalla olin haudalle menossa, isälle kynttilää viemään ja Reetan oven taakse puhumaan. Horjahtelua jopa naureskelemaan, "Näitkö Reetta, mamma horjuu ja kompuroi? Huvittaako seurata?" Kun astuin autosta, olin niin syvällä jo mieleni kanssa, että tasapaino heitti. Jalat eivät kantaneet, piti ottaa tukea, heittäytyä autoa halailemaan, horjahdella kappelin seinustalle... Kuitenkin muka täysjärkinen kuski olin ja väitän yhä olevani, mutta johonkin sattui, sieppasi sillä hetkellä niin kovasti. Päätäni ei särje, en ole kipeä, nukun yhä hyvin, väitän olevani yhä pelissä mukana, muistan loistavasti, lepäilen, osaan heittäytyä, nautin, itken ja nauran, olen kaiketi itselleni tuttu ihminen. Mutta kuitenkaan nuppi ei pitänyt. Säpsähdin, jopa huvittuneena. Ajattelin, josko konttaisin hautajaispäivän, jos tuo mieli tasapainoni horjuttaa. Sittenpä sekin olisi koettu. Paas kattoo, mitä mieli keksii...

   Kuuntelen musiikkia, kelailen mitä kappelilla siunaustilaisuudessa soitetaan. Alussa, kukkia laskiessa ja saattomusiikkina. Muut biisit tiedän tasan, olemme ohjelman tehneet, siskoni sen paperiversioksi taittanut. Tänään menen harjoituksia kuuntelemaan. Tiedän itkeväni, ei haittaa, mieleni sanoo että minun on mentävä. Menen mielelläni, itseoikeutettuna. Ylpeänä. Todella herkillä ajatuksilla ja mielenliikuilla, toivottavasti omilla jaloillani, ettei tarvitse jo nyt kontata. Tuosta Reetan Taivasystävä -runosta on olemassa sävelletty versio, se on itseoikeutetusti hautajaismusiikkina. Reetta on sen kirjoittanut syksyllä 2012, auton etupenkillä, kukalliseen vihkoon, lyijykynällä ja kaunokirjaimilla. Ajoimme lyhyehkön matkan, sillä aikaa hän sen raapusti. Kun pääsimme kaupan pihalle minulle sen luki, silmät loistaen, sanoi vain sävelen puuttuvan. Teksti kolahti syvälle, mieltäni ravisutteli, sai minut kananlihalle kaikkine väreineen. Muistan niin sen tunteen. Tiesin sillä hetkellä, että yhdestä sairaalakaverista on tullut tai tulossa Taivasystävä. Näin oli. Reetta tiesi ja aavisti sen, kauniiksi sanoiksi puki. "Taivaalla sinut näin..."
   Eilen olin koloristikurssilla. Olen maalannut tauluksi tätä tunnelmaa, mitä mieleni ammentaa. Jatkoin kotona, jatkan sitä yhä. Annan kuivua ja taas häivähdys, muutama veto, valon läikähdys. Tuntuu hyvältä ja se kertoo omaa maailmaansa. Oli huikeaa kun sain visioida ja opettaja ymmärsi puhumattakin mitä haen ja miksi. Lämpimien halausten saattelemana hän maalaustani tulkitsi. Surutyö on surutyötä, sitä voi tehdä lukuisilla tavoilla, minä teen omilla kanavillani. Onko taulun nimi Surutyö, tuskin, sillä se ei ole surullinen. Abstrakti, joo, eikä sitä tasan kaikki ymmärrä, mutta sellaisen mieleni on kehittänyt. On myös hämmentävää, kun saan jopa toteutettua sellaisen levollisuutta, utuisuutta ja rauhaa huokuvan sielunmaiseman, valoilla ja varjoilla. Lohdulla ja kiitollisuudella väritetyn. Kutkuttavaa ja tuskallista tehdä, mutta haluan niin tehdä ja prosessoida tuotakin kautta. Tulkita itseäni, mieltäni.

   Eilenkin sain pitkiä puheluita, loistavia kohtaamisia. Vierasmassat ovat rauhoittuneet, satunnaisia kävijöitä. Kukkia, kortteja, adresseja, viestejä tipahtelee yhä. Nautin yksinolostani, mikäli siihen tilaisuus tulee. Olenhan sitä jopa epätoivoisesti halunnut, hetkeä ja omaa rauhaa, nyt sitä saan. Joku on kysynyt tai luullut minun pelkäävän. Mitä minä pelkäisin? Hiljaisuutta? Todellisuutta? Itseäni, ajatuksiani, suruani, ikävääni? Mörköjä, haamuja, kummituksia? Voi kunpa Reetta "haahuilisikin" täällä, niin että voisin todeksi todentaa ja kohdata. Enhän minä nyt lastani pelkää. Enkä kuolemaa. Olen tämän kokemuksen edessä peloton, levollinen ja kiitollinen yhä. Itkettääkin, mutta sehän on omaa tunnettani, omaa ruikutustani. Itsekästä. Eihän minun itkeä tarvitse kun Reetta muistelen, kuvia katselen. Onni että on kännykät, sillä pitkin kesää ja viimeiseltä vuodeltakin on valtava määrä kuvia, tilanteita, hetkessä elämisestä. Monessa kuvassa harmittaa, kun olen aina oman naamani lukuisilla ilmeillä samaan kuvaan ängännyt. Mutta äärimmäisen tiukka symbioosihan olimme, aina samoissa paikoissa, samoissa tilanteissa. Hauskoja muistoja ne ovat, valoilla ja varjoilla on niissäkin valtava merkitys. Elämänilo välittyy niistä yhä ja saa itsenikin hymyilemään, huokaisemaan kiitollisena. Olen saanut kuulla jälleen, että on lohduttanut kun aivoitukseni on tajuttu, hyvä niin. Toki ajatusmaailmaani pidetään myös omintakeisena, kuulemma kukaan muu ei osaa noin asiaa ajatella ja jopa hyväksi kääntää. Noh, onko se sitten hyvä, mutta minun tapani miettiä mielessäni. Sillä lohdullisuus on lohdullista. Eihän ajatusmaailmani kaikille uppoa, eikä ole tarkoituskaan. Mutta jos näillä keinoilla luulen ja tiedän olevani pinnalla, niin se toimii minulla ja meillä. Lähipiiri komppaa ja ajattelee (lähes) samoin. Ei ole asiaa, josta emme olisi keskustelleet, asioita joita päin emme olisi menneet.
  
   Tuo edellinen Todellisuus-postaus piti olla kopioitu eilisen lehden kuolinilmoitus. Nooh, se ei vain nyt yksinkertaisesti suostunut onnistumaan, kopiointi. Joten asemoin sen omin pikku kätösin. Lehdessä siinä on toki kehykset, risti ja kaunis höyhen. Se oli juuri sellainen kuin olen sen jo kauan nähnyt olevan, nyt siinä oli ainoastaan lisäyksenä se todellinen kuolinpäivä. Todeksi tullut asia, päivä, lopullisuus, raja. Lukuisia vuosia olen seurannut kuolinilmoituksia, tai siis koko ikäni. Mutta nyt kaikki nämä vuodet olen tavallani ollut huojentunut kun lehdestä ei ole löytynyt omaa tai lapseni nimeä ristiltä. Sehän on ollut aina voitto ja todistus siitä, että olen ja olemme elossa. Taas jollakin menee yli, mutta ymmärtäjiäkin löytyy. Yhdelle ystävälle sen tunnustin ja hän on samaa ajatellut, kun oman lapsensa jälkeen on lukuisa kertoja omaa elossa olemistaan miettinyt. Onko vaiko eikö, elossa. Ilmeisesti on, koska kykenee suunnatonta tuskaa, ikävää ja surua tuntemaan. Olemme myös hautakiviasioista keskustelleet. Äitiyden käsikirjassa ei tasan ole mainintaa että sellainenkin voi kuulua äitiyteen, vanhemmuuteen. Lapsemme lapsuuteen, kuolema. Se halutaan välttää jo ihan ajatustasollakin, vaikka niin valitettavan monia se kohtaa. Lapsen kuolema. Sehän on jopa tabu, eihän sitä voi edes ajatella, että sellainen meille annettaisiin. Mutta kuinka monia se kohtaa, liian monia, niin monilla eri tavoilla. Toiset valmistautuvat siihen heti lapsen syntymästä alkaen, toiset pidemmän tai lyhemmän sairauden kautta, toisille se annetaan kohdattavaksi täysin varoittamatta. Osalle ei koskaan anneta edes lasta. Kuolema on toki hyväksyttävämpää ja ymmärrettävämpää iäkkäille. Mutta näin se ei todellakaan aina mene. Kiertelen paljon hautausmailla, sitäkin olen tehnyt koko ikäni. Olen jopa tehnyt laskelmia keski-iästä, se saattaa olla jollakin rivillä todella alhainen. On erittäin paljon lapsia ja nuoria, nuoria-aikuisia tai elämänsä parhaassa iässä olevia ihmisiä ja rakkaitamme joista moni on joutunut luopumaan. Järjenvastaisesti, liian varhain. Oikein vanhoja ja valmiita saattaa ollakin vain murto-osa. Ihmisiä, jotka ovat mielestämme ja omastakin mielestään kuolemaan oikeutettuja ja elämäänsä valmiita.

   Kävimme metsässä. Siskoni, Pasi ja minä. Haimme havuja ja varpuja, oksia. Samaisessa metsässä lähes päivälleen kuusi vuotta sitten olimme myös retkellä, sunnuntaina 17.10.2010. Reettaa paleli, jalat olivat väsyneet, neiti oli kalpea, mutta hän oli kuitenkin mukana ja retkellä. Täti antoi kuumaa kaakaota ja leipää. Tässä olemme nyt, hakemassa havuja Reetan haudalle. Käsittämätöntä, mutta todellisuuttamme. Suurin osa havuista on pienistä kuusista, keskenkasvuisista, niin kuin lapseni. Samalla mietimme, onkohan hautakin keskenkasvuinen, lapsenkokoinen? Onko se eri kauha jolla kaivetaan? Miten tuollaistakin miettii, no, se nyt sattuu mielestä juolahtamaan tämän asian tiimoilta. Kenties osa tätä prosessiamme, prosessointiamme, kuoleman kanssa käymäämme ajatusleikkiä. Seuraavana päivänä tuosta retkestä meille annettiin leukemia, se siis sanoiksi puettiin ja mittareilla mitattiin. Paljon mahtuu siis kuuteen vuoteen tarinaa, tapahtumia. Myös niitä veitsenterällä keikkumisia, läheltäpititilanteita, kauhua, uupumusta, epätoivoa ja ennen kaikkea suunnaton määrä pelkoa ja epätietoisuutta. Eli aika monta kertaa sitä on miettinyt ja kyseenalaistanut omankin olemisensa. Kun on ollut vain mentävä ja jaksettava, vaikka on minkälainen turbulenssi menossa ja turnauskestävyyttä kysytty. Vielä tuohon omassa elossa olemiseensa viitaten, ystäväni sanoi minun olleen ja yhä olevan enemmän elossa kuin monen muun. Räjähdin nauruun. Otin sen itse asiassa kehuna, tai sitten minun pitäisi elävyyttäni osata jo hiukan tasoittaa. Mutta tällainen olen ja niin oli Reettakin, sata lasissa ja päin. Tarvittaessa itkien ja ennen kaikkea nauraen. Iloiten, pilke silmäkulmassa ilman turhaa pingoitusta, heittäytyen aina kun vain voi. Ei sitku vaan nytku! Turha on kiikkustuolissa märehtiä kun ei tullut uskallettua, koettua tai rohjettua. Saattaapi olla ettei pääse edes sinne kiikkustuoliasteelle, miettimään mitä mielessä pyörii. Kannattaa miettiä nyt, kohdata mietteensä.
   Ja kannattaa elää silloin kun on elossa.

TODELLISUUS

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
 
 
Meille kaikille niin Rakas

Reetta Noomi Elina

 
PIIPPO
 
 
s.13.2.2003
k.21.9.2016
 
Taivaalla sinut näin,
aina katsoin ylöspäin.
Ja kun alaspäin mä kurkistin,
sä olit sielläkin.
Oot ystävä ainoa,
tuot tielleni valoa.
Oot mulle sä niin tärkeä,
en tahdo sydäntäni särkeä. 
 
Reetan kirjoittama Taivasystävä -runo vuodelta 2012


Äiti ja Isä
Tessa, Fanny ja Verna
sekä lähisuku
ja laaja ystäväpiiri
 
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
 
 
Vietämme Reetan viimeistä juhlaa perhepiirissä
sunnuntaina 16.10.2016.
Voit halutessasi osallistua sytyttämällä kynttilän kotona, omien läheistesi kanssa.
 
Lämmin kiitos kaikille rinnalla kulkijoille.
 
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

VIERII

Tänään on sunnuntai, kahdeksastoista päivä, uudessa ajanlaskussamme. Päivät vierii, aika vierii, vauhti on kova. Olen jopa tyytyväinen vierimiseen, ajantajun hahmottamiseen, mitä itsekin hämmästelen. Aikoinaan, kun pappa kuoli vuonna -97, kun isä kuoli -14, kun Reetta sairastui -10, koin elämän pysähtyvän. Oma elämä sai täydellisen stopin ja muu maailma sen kuin vieri eteenpäin.
Minua raivostutti, eikö kukaan tajua vouhottaessaan, että minun elämäni on pysähtynyt isä on kuollut, tai lapseni on hengenvaarallisesti sairastunut? Kyseenalaistin sitä, jopa kapinoin maailmaa tajuamaan meidän maailmamme pysähtymisen. Tänään olen kuitenkin tyytyväinen, ettei maailmamme ole pysähtynyt, vaan se jatkaa pyörimistään ja vierimistään. Ajattelen koko ajan, että Reettakin oli kuin vierivä kivi, ei pysähtynyt, jatkoi vierimistään yhä uusien asioiden ilmetessä, kaikki nämä kuusi sairastettua vuotta. Aina vain uudelleen ja uudellaan. Koen hänen jatkavan eläväistä kulkuaan, vierimistään tällä hetkellä uudessa ulottuvuudessa. Koen yhä, että lapsellani on asiat nyt hyvin, jopa paremmin. Miksi emme siis heittäytyisi vierimiseen itsekin mukaan.
   Toki kapinoin turhaa kaupallista ja maallista hysteriaa vastaan, itse kunkin pitäisi joskus seisahtua peilaamaan, katsomaan hiukan sivusta omaa elämäänsä, rytmejään, valintojaan. Myös minä tsiikaan siitä perspektiivistä, erittäin kriittisestikin, mutta vierivästä ajasta huolimatta menen täysillä päin, jokaista eteeni vierinyttä hetkeä. Ennen kaikkea huikeita kohtaamisia, niitä meille on annettu mielettömän paljon. Kuinka elämäämme viimeisien vuosien, jopa viimeisen vuoden aikana on annettu hyviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka tukevat tässäkin elämäntilanteessa, vierivät kanssamme, ennen kaikkea vierittävät tarvittaessa kyyneleitäkin kansamme. Se on mieletön rikkaus, uskon Reetan ansiosta heidän tiellemme tulleen, entistä selkeämmin. Tiettyjen asioiden ja ihmisten merkitys on selkiintynyt, auennut uudelle tasolle.
   Tajuaakohan kukaan, mitä yritän selittää? Kuumat, isot kyyneleet valuvat välillä yllättäenkin. Huomaan vain niiskuttavani, silmäni sumenevat, tunnen kuinka karpalot vierivät, niitä tulee paljon, ja sitten se vuodatus loppuu kuin seinään. Jokainen itketty kyynel helpottaakin, on minusta ulkoistettu, itketty pois. Samaan aikaan olen huojentunut, ettei minun tarvitse koko aikaa itkeä, miksei. Siitä koen jopa syyllisyyttä, tai siis koin, mutta hyväksyn oman tapani suhtautua. Lähipiirissä on muitakin, jotka kokevat samoin, sekin asia on auennut jauhamalla, kun on vieritty asiaa päin. Näiden asioiden kanssa ei kannata jäädä ja olla yksin, on mentävä reilusti kohti. Helpottaa suunnattomasti kun toinen ymmärtää muutamasta sanasta, mitä itse yrittää jauhaa. Onhan ajatuksia, jotka omassa pienessä mielessä saattavat kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin ja ottaa uusia ulottuvuuksia, että niiden kanssa on pian helisemässä, ellei kohtaa niitä ja mene rohkeasti päin. Uskon myös, että pian alkaa venttiilit piippaamaan, ellei ulkoista asioita itsestään.

   Itse asiassa tähän voisin heittää diffi-ajatusvyöryn, jonka koin muutama vuosi sitten. Alan ihmiset saattavat ajatella, että on se kaheli ja noinko se asian ymmärtää, mutta koitan nyt jauhaa maalaisittain.  
   Lukuisia kertoja saimme epikriisejä kotiin kantasolusiirtojen jälkeen. Kunnes yhtäkkiä minun mieleeni alkoi pureutumaan lause "diffissä ei uusia löydöksiä (tai kuta kuinkin noin)". Se lause häiritsi minua, kaiversi ja mietitytti. Samaan aikaan jahkasin onko se asia joka on hyvä vaiko paha. Miten siihen kuuluu suhtautua, jos uusia löydöksiä ei ole. Viikon, kaksi, kolme kenties neljäkin sitä jauhoin. Kunnes paniikkini alkoi olla sitä luokkaa omien ajatusteni kanssa, etten voinut seuraavaan viikkoon odottaa. Rohkaistuin yksi perjantai varttia vaille neljä soittamaan tutulle hematologille, jonka lausunnoissa lause oli ilmennyt. Pian ennen  kuin virka-aika loppuu ja painaa viikonloppu päälle. Olo oli sietämättömän tietämätön. Toki, joku olisi saattanut asian googlettaa, mutta se ei ole koskaan kuulunut Reetan sairauden aikana tapoihini, olen mieluummin keskustellut kuin amatöörinä jauhanut lukemani perusteella. Ääni vapisten siis soitin ja kysymykseni esitin. Sain todella huojentavan jopa nauravan vastauksen. "Se on hyvä, ettei diffistä löydy löydöksiä, se kertoo ettei siellä ole syöpäsolujen esiasteitakaan, siis veressä." Se kertoo syövättömyydestä! Hematologi kehotti aina kysymään, ettei tietämättömyys ja pelot ota valtaa. Ei siis ole tyhmiä kysymyksiä. Tämä on jopa naurattanut ja painunut mieleen, kuinka vapauttavaa oli kysyä ja saada vastaus.
   Käsittääkseni leukemiassa, verisyövässä, syöpä löytyy viimeisenä verestä. Ensin se ilmenee, muhii ja kasvaa luuytimessä. Reetan kohdalla viimeisin lyp on otettu vuosi sitten lokakuun lopussa, silloin hänellä ei ollut luuytimessä syöpää, eikä myöskään jäännöstautisektorilla. Nykyisten mittareiden ja testitulosten perusteella lokakuussa hän oli syövätön. Mikä oli lääketieteellinenkin ihme. Mutta jo vuonna -10, olemme saaneet tietää, että Reetan syöpägeeni on muuntautumiskykyinen ja kloonaa itsensä aina uudelleen, jostakin se pienen pieni murunen vain on lukuisia kertoja löytynyt, joka on leukemian uudelleen aktivoinut. Toki lyppiä olisi voitu ottaa aina uudelleen ja uudelleen, mutta mitä se olisi auttanut. Minusta oli mieletöntä saada pitää lapsi syövättömänä, ainakin jonkin aikaa. Kun jäännöstautisektorilla, PCR, murusen murunen pesi niin kauan, se tarkoitti aina, että mahdollisuus leukemian aktivoitumiseen on aina olemassa. Se on vain jäävuoren huippu pienen pieni kärki joka näkyy pinnalle, on mitattavissa, iso paskasyöpälohkare on erittäin tukevasti sen pinnan alapuolella, koska vain räjähtämässä. Upottamassa. Jokaiseen lyppiin liittyi myös nukutus, enkä halunnut yhtään ylimääräistä sellaista.
   Koskaan syöpä ei vielä vuotta ollut pois, aina se heitti lonkeronsa. Toisen kantasolusiirron jälkeen, vuonna -14, naulattiin syöpänaula lopullisesti. Varsinkin kun se nousi valtaviin mittasuhteisiin hetkessä. Toki remissio tässäkin vaiheessa yllätti kaikki, hyvä yleiskunto, hyvä vaste annettuihin lääkkeisiin ja päätettiin käynnistää haploidenttisen kantasolusiirron uhkarohkeat ja ennenkuulumattomat suunnitelmat ja yritykset. Saimme siis huikean jatkoajan jälleen vuonna -14, uudelleen nyt vuosi sitten, lukuisia kertoja. Huikeita jatkoaikoja! Se aika antoi meille aikaa vieriä asian kanssa, tulla enemmän sinuiksi menettämisen kanssa, vieriä lapsemme mukana, kokea huikeita huippuhetkiä. Tajuta elämän tärkeitä asioita tässä ja nyt. Reetta opetti meitä joka ainoa päivä, omalla vierimisellään. Nautinnollaan, naurullaan, rohkeudellaan ja uskomattomalla täysillä päin menemisellään. Reetta jatkoi siis yhä vierimistään, vaikka kultapieni tiesi ja tunnisti tarinansa. Hän valmisti meitä tähän. Vuosi sitten Reetalle annettiin vielä tuo leukoenkelofalopatia, eli valkoisen aivoaineen muutos, laaja aivovaurio. Syksyn aikana Reetta totesi, ettei meidän tarvitse Saksaan lähteä, koska aina on jotakin uutta... Onneksi emme päätyneet sinne saakka, aivovaurio ilmeni ja paljastui juuri oikeaan aikaan. Silloin lapsemme oli syövätön, mutta aivovaurio meinasi hänet tappaa. Onneksi ei tappanut, sillä olisin varmasti katkera nyt "hän kuoli kaikkien näiden syöpähoitojen jälkeen syövättömänä, johonkin hiivatin aivovaurioon..."
   Koko kevään lukuisia kertoja hematologikin ihmetteli ettei syöpä nostanut jo aikaisemmin päätään. Kuinka tyttö porskutti, kasvoi, kehittyi, toipui, oppi, hämmensi, hämmästytti... Jopa aivovauriosta toipui asia kerrallaan, sekin on maailmanlaajuinen ihmettelyn paikka. Kukaan ei tiennyt, enkä halunnut tietää luuytimen tilannetta. Elokuussa diffi oli siis edelleenkin puhdas, ilman löydöksiä, ilman syöpäsoluja. Kyllähän kaikki muut asiat ja testit viittasi siihen, että tauti jyllää, jyllää ja kovaa. Itse asiassa minulla on käsitys, että heinäkuun alusta se on jyllännyt. Mutta halusin kieltää sen itseltäni ja myös muilta, koska sehän olisi pian estänyt vierimistä lapsemme kanssa ja rinnalla. Elokuussa kävimme sairaalassa, olin suunnattoman huojentunut kun verikokeita ei otettu, olisimme jo silloin kärähtäneet arvoista. Meille olisi tämä todellisuus annettu kolme viikkoa aikaisemmin lusittavaksi. Kuinka pitkiä viikkoja ne olisivat olleet, kuinka monia labrakäyntejä, piikityksiä ja ahdistusta se olisi aiheuttanut. Uskon, ettei Reetta olisi päässyt kouluun, eikä saanut elää tuota tärkeää siivua teinin elämässä, hän olisi niistä kokemuksista ja iloista jäänyt paitsi. Kuumeilua oli pitkin kesää, sekin oli tiedossa, mutta nuutuneemmaksi tyttö muuttui vasta elokuussa. Emme siis ole hoidoista kieltäytyneet, olemme halunneet vain suojella lastamme ja itseämme tältä todellisuudelta, eihän Reetan kohdalla ollut enää mitään hoitoja annettavissa. Senkin olimme tienneet jo kauan. Meidän kuului vain hyväksyä asia ja mahdollistaa paljon hyvää ja kaunista lapsemme viimeisille kuukausille. Kun kieltäydyin siis diffistä, halusin silläkin suojella itseämme, siihen huippu ammattilaiset ymmärryksellä suhtautuivat. Onnistuimme. Sillä uskon, että olisi ollut kurjaa joutua todistamaan uusien syöpäsolujen kasvu, vaikkapa 2%, 8%, 20%, 44%, 60% jne...räjähdysmäinenkin sellainen. En halunnut mitään numeraalisia faktoja, vaikka tiesimme ja tunnistimme olemassa olevat faktat. Tankkaustarpeisiin ja annettavaan hoitoon, kivunlievitykseen yms näillä testituloksilla ei ollut siis merkitystä. Mutta sillä oli suunnaton merkitys siihen, kuinka uskalsimme elää, vieriä aivan tappiin saakka, täysillä. Meille se mahdollistettiin ja koemme siinä onnistuneemme, niin hyvin kuin ikinä tällaisessa asiassa voi onnistua. Neiti sai mennä täysillä ja osallistua, nauttia. Siitä minulla on hyvä mieli, äitinä saan olla tyytyväinen, perheenä kehaista hyvin me vedettiin. Kesästä lähtien olen tiennyt, että joudun lapsestani oikeasti luopumaan, nyt ei enää auta omat rahkeet, ei lääkkeet, ei ihmeet. Yllätin usein itseni vierivien kyynelten kanssa, kun ikävöin lastani jo hänen eläessään. Surin, kaipasin ja nyyhkytin menetystä. Menetystä, jonka tiesin meitä odottavan. Olen siis surrut jo niin kauan, tehnyt surutyötä lakkaamatta, vuosia. Mutta sekään ei ole meitä estänyt elämästä, vierimästä. Kun tämä asia on nyt konkreettista, Reettaa ei enää oikeasti ole kanssamme, toivon vierimisen yhä jatkuvan. Onhan vieriminen meille ollut myös tapa selvitä, tapa suhtautua, tapa elää ja heittäytyä. Sitä Reettakin meiltä odottaa.

   Kaupassa ja kylillä, kaikkialla, saan pysähtyä tuon tuostakin, missä ikinä liikunkaan, saan surunvalitteluja ja ihania halauksia. Yksi mies sanoi itsekin itkien, että enhän voi koskaan omaa tuskaani unohtaa, kun minua koko ajan asiasta muistutetaan. Mutta kun ei minua haittaa, jokainen kohtaaminen on mielestäni tärkeä, jokainen halaus ja jokainen muistutus. Enkähän koskaan tilannettamme ole unohtanut vaikka olen missä ja miten vierinyt ja kierinyt, se on sieluuni hakattu, ikiajoiksi tatuoitu tarina. En edes yritä sitä paeta. Miksi yrittäisin, koska epäonnistuisin täysin. Reetta tulee kulkemaan mukanani aina, tällä hetkellä erittäin rakkaina muistoina, maallinen kuormitus ja sairaus ei enää suhdettamme rasita. Hän on aina sydämessäni, syvällä ja pysyvästi. Eilenkin vieri isot kyyneleet kioskilla, kaupassa, hautausmaalla, kylmiön oven takana, kuuta katsoessani, ajatuksia ajatellessani... Suunnittelimme myös ensi viikon sunnuntain hautajaisia, kyynelten vieriessä. Onneksi meillä on kaikki jo valmista, ajatukset vieritetty ja suunnitelmat viritetty. Nyt enää toteutamme Reetan toiveet.
   Olen myös antanut luvan omalle heikkoudelleni, herkkyydelleni, en yritä liikaa tai muuta kuin olen. Olen ottanut apua vastaan, antanut huoletta muiden hoitaa asioita, kannatella meitä. Tällä hetkellä olen ihan reilusti laskenut tarvittaessa kierroksia, kohdannut hiljaisuutta, nauttinut yksinolosta, ottanut levon kannalta. Itseäkin kuitenkin hämmentää yhä, etten olekaan aivan poikki. Luulin olevani ihan kanttuvei ja voimaton. Minulle on myös sanottu että "esitän reipasta tai esitän lasteni nähden..." Paskan latinat, minä en esitä mitään, itken ja olen romuna silloin kun siltä tuntuu. Miksi minä kenellekään mitään esittäisin, ei minun tarvitse. Olen tätäkin lähipiiriltäni ja ammattilaisilta kysynyt, "esitänkö?" Saanut reilun vastauksen "no et". Vierin sellaisena kuin olen, välillä kyyneleet roiskuen, välillä tanssien. Toki se on vaikeaa varmasti ulkopuolisten tajuta, jopa hyväksyä, mutta näillä mennään. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä nukuin huonosti, liekö syynä liian monet tiistaina juodut päiväkahvit. Unen merkitys on älyttömän suuri. Huomasin heti keskiviikkoaamuna olevani herkillä, paniikkihäiriöinen, vapiseva ihmisraunio. Myönsin sen heti, uskalsin tunnustaa ja tunnistin. En esittänyt mitään, olin juuri niin raunio kuin olin. Onneksi sille päivää sattui myös lekuriaika, pystyin näistä oireista heti avautumaan. Sen päivän olin heikoilla, pelkäsin sen nyt vievän minua pidempäänkin, mutta ei sain jostakin jälleen uutta voimaa ja potkua jaksaa.
   Moni kysyy kuinka jaksamme. Olen vastannut, että vaakassamme jaksaminen on vahvempana kuin jaksamattomuus, minkä koen hyvänä asiana. Jaksaminen on kerroksellista, kuin sipuli, siinä on monia kerroksia päällekkäin, limittäin ja lomittain, se ei ole yksiselitteinen ja yksinkertaisesti määriteltävä asia. Eihän koskaan tiedä kuinka se keikkuu ja muuttuu. Mutta tällä hetkellä jaksamme kaiketi hyvin, tilanteesta ja todellisuudesta huolimatta, vierimme tavallamme. Kun sanon että jaksamme hyvin, koen niin, mutta eihän se estä surun, ikävän, kyynelten, suunnattoman kaipauksen, jopa helpotuksen ja huojennuksen vierimistä. Ne aaltoilevat sisälläni, sielussani, sydämessäni. Tunteet ja tunnelmat vellovat ja välillä upottavatkin hetkeksi, mutta aina sitä vain pinnalle pärskähtää. Ne kuuluvat nyt vierivinä elämäämme, kirkkaina, koen niiden olevan kaikessa kirjavuudessaan tämän elämämme tähtihetkiä. Haluan painaa nekin muistoihini ja ne tulevat kulkemaan aina mukanani.
  
  

maanantai 3. lokakuuta 2016

IKÄVÄ

Uuden elämämme kahdestoista päivä. Aurinkoinen, pirtsakka pakkasaamu, viikko jälleen aluillaan, kuukausi vaihtunut. Olen edelleenkin hämilläni, kaikesta, myös saamastani palautteesta, uskomattomista yhteydenotoista muitakin kanavia pitkin. Ymmärryksestä, kiitoksista, lohdutuksen sanoista, ajatuksista, myötäelämisestä, jakamisesta...
   Eilen aamulla mietin tunteitani, mitä minussa käy läpi. Mietin kuinka niitä määritellä, jäsennellä, hahmottaa, tunnistaa. Otsakkeeksi päätyi ikävä. Ihan yhtä hyvin se voisi olla suru tai kaipaus, jopa lohtu. Mikä näiden ero on? Miten sen osaa määrittää? Mutta sen tiedän, ettei tämä tunne ole pelkoa, sen olen selättänyt, sitä en koe. Vaikka minä samoilla vivuilla ja kroppani tuntemuksilla, sielulla ja suolillakin kaikkea näitä koen, voin olla peloton. Eilen aamulla lueskelin sohvalla, sisälläni aaltoili, velloi, kouristeli. Pinta ei väreillyt, olen päälle päin levollinen, sekin tuntuu hyvältä. Ikävän, surun, kaipauksen takana on suunnaton rauha. Hyvyyden tunne, kiitollisuus edelleen.
   Kävin eilen aamulla saunassa, yksin Reinon kanssa. Siellä itketti, itketti ihan siitä syystä että joudun saunomaan ovi kiinni. Reetta ei ole enää ovenvälissä suihkutuoleineen saunomassa kanssani. Miten se ikävä voikin läikähtää noin ihme paikoissa, saunanlauteilla, kun vielä tajusin nakkoneeni liikaa löylyä ja nahkani kipristelevän. Kirjoituspöydällämme on Reetan naurava kuva, siinä se kikattelee, vain ääni puuttuu. Kuva saa minun jokainen päivä hymyilemään, naurut muistamaan, luvan omille hymyilleni antamaan. Vieressä palaa kynttilä, senkin liekki kujeilee ja leikittelee. Eilen siivosin paikkoja, laitoin lakastuneita kukkia roskiin. Olemme saaneet yhden pienen värikkään astiaan tehdyn asetelman, jossa kukkien päällä keikkuu keltainen perhonen. Huomasin sen iloisen perhosen nousseen siivilleen. Nyt se on ilmassa. Ihan siitä syystä, että elämä sen alla on lakastunut, kukat ovat kuihtuneet. Silloin tämä perhonen saa ilmaa siipiensä alle. Koen tavallaan Reetankin kohdalla samoin. Elämä hänestä kuihtui pois ja Reetta sai itselleen siivet, hänen elämänä lähti uuteen ulottuvuuteen, uuteen nousuun, lentoon ja kepeyteen. Aika huikea ajatusmaailma, kun antaa lapsensa mennä, lentää... Vaikka samaan aikaan juuri tuo ikävä kouristelee, mutta sehän on vain minun ikiomaa tunnettani ja ikävääni, jota lastani kohtaan koen. Omaa olemustanihan minä sillä määrittelen ja ruikutan. Samaan aikaan Reetan puolesta minulla on suunnaton tyyneys, aina vain.
   Eilen piti jopa sanakirjoista määritelmiä sanoille kaivaa, miettiä mikä on ikävän, kaipauksen ja surun ero. Onhan niissä sävyerot, tunnelmaerot, kulttuurierot, jopa suuret murre-erot. Kaikesta huolimatta otsakkeeksi päätyi ikävä, vaikka se sanakirjamääritelmiltään on ehkä kevytkenkäisin, vähiten vahvaa tunnetta sisällään pitävä ilmaisu. Mutta pohojalaisena se kuvastaa sanana eniten minun tunnelmaani. Se tarkoittaa minulle ihmisen ikävää toisen luo, ihmisenikävää. Siihen sekoittuu sulassa sovussa kaikki muutkin määritelmät. Suruakin, mutta perinteiseen surun määritelmään en näy uppoavan, enkä löydä siitä surustani huolimatta kaikkia niitä määritelmän kohtia, mitä kenties pitäisi löytää. Jälleen kerran olen menemättä muottiin, joka surusta on tehty. Toki "traagisen tapahtuman, läheisen menetyksen aiheuttama pitkäaikainen mielialan muutos..." Sitähän olemme todeksi eläneet jo kaikki nämä vuodet, jo ennen kuolemaa. Surenhan minä, olen surrut jo kauan. Kaikkina näinä vuosina surussa on näytellyt suunnattoman suurta roolia myös pelko. Nyt minun suruni on muuttanut muotoaan, enää en pelkää. Pelko on ollut kaikki nämä vuoden kohdallani ehkä se raastavin tunne, olotila. Loputon pelko ja epätietoisuus. Se on aiheuttanut samoja sisäisiä vyöryjä, hyökyjä, määrittelemätöntä aikajanaa. Nyt se aikajana on suljettu, pelko ei enää hämmennä minua, tunnistan tunteeni selkeämmin.
   Surun värihän on kulttuurissamme ja varmaan perus luterilaisuudessa musta. Miksi? Minun surunikin on värikäs. En siis tässäkään mene muottiin, eikä perheessämme kukaan, onneksi. Reetan mottohan on aina ollut; "Minkä värisen päivän minä tänään valitsen." Sitä yritämme edelleen noudattaa, kunnioittaa ja heittäytyä. Minulla oli lukuisat päivät päälläni samat vaatteet, öisin niitä pesin ja aamulla taas päälleni vedin. Yhtenä aamuna niitä pukiessani mietin, nämä ovat minulle roolivaatteet, sopivasti hillityt. Mistä moinen mieleeni tuli, miksi. Tai olivatko ne sitten ulkopuolisen mielestä hillityt? Yritin miettiä miltä ulkopuolisen silmin surevan, lapsensa menettäneen äidin kuuluu näyttää... Varmaan pitäisi näyttää mustalta, mutta kun en näyttänyt silloin, enkä nytkään. Roolivaatteeni olivat ensimmäisen viikon tummansiniset pillifarkut, puserossa musta toppiosa ja pinnassa punaisenkirjavankukertava sifonki. Pasikin otti vastaan vieraat punaisessa paidassaan. Typyillä vaatteet ja väritys vaihtuivat päivittäin, sillä eihän teinit samoissa rytkyissä päiväkausia kulje. Arkunkin valitsin kirkkaan punaisessa takissa. Mutta nyt jos koskaan tarvitsen värejä, niiden tuomaa ja luomaa lohtua, rohkeutta, tsemppiä elämässäni. Miksi en siis väreistä sitä ammentaisi. Surukukkammekin ovat olleet värikkäitä, perinteisiä valkoinen neilikka-iiriskimppuja on vain yksi, kaunis sekin. Meidät siis tunnetaan ja uskalletaan, kiitos kanssakulkijoille rohkeudesta.
   Samaan aikaan noihin sanoihin ikävä, kaipaus ja suru sekoittuu valtava määrä lohtua, lohdutusta. Se on koossa pitävä ja side koko tunneskaalassa. Kaikesta huolimatta, olemme lohdullisia. Nukumme edelleenkin loistavasti, koko sakki. Enää ei ole pelkoa, ei huolta ja univelkaa mitä ilmeisemmin on pikku hiljaa kertynyt. Uni on täysin luomua, mikä on itselle uskomattoman vahvistavaa. Ei ainoatakaan turruttavaa nappia, kykenemme ottamaan kaiken vastaan "raakana". Se on minulle sitä tärkeää surun kohtaamista ja päin menemistä, sillä asiat ovat joka tapauksessa edessä. Enkä tarkoita sitä, että tämä olisi ainoa oikea tapa, onneksi on olemassa myös lääkkeitä ja muita keinoja, sikäli mikäli niitä tarvitsee. Eihän minustakaan koskaan tiedä milloin huurut nappaan... Mutta tämäkin aika on selkeää, muistorikasta ja värikästä.
   Lauantaina olin aamusta flamecotunneilla. Teki jälleen hyvää, kykenin nauttimaan, oppimaan uutta, keskittymään. Muistan kun Reetalle esitin uudet oppini, kuinka Reetta nauroi kippurassa, odotti esityksiäni. Varmaan suunnaton myötähäpeä oli yksi naurun aiheista. Muut siskot sen sanoittivat Reetankin puolesta. Eli annan lapselleni yhä aihetta nauruun, siihen kuuluisaan myötähäpeään puolestani. Toki itse huomasin, kun kannat takoen ajattelin liikaa, kun ikävä kouraisi, niin heti askeleeni sekosivat. Ihminen kun on niin kokonaisuus, pienikin ajatuksellisesti liian syvä lipsaus kuuluu heti korkkarin kannoissa tai taputuksessa, näkyy ryhdissä, saati sitten naamassa.... Mutta kuinka vapauttavaa, lohdullista on, että yhä kykenemme heittäytymään ja nauttimaan. Vernakin on ollut uudella luokkakaverilla yökylässä, Fanny aloittaa uusia rohkeitakin aluevaltauksia ja Tessa kävi eilen mm. nyrkkeilemässä, tytöillä on muutenkin uusia asioita edessään. Annan heidän mennä ja kokeilla, heittäytyä ja kannustan. Ei se heidänkään suruaan, ikäväänsä ja kaipaustaan vähennä. Se kulkee sisäsyntyisesti mukana heilläkin. Tasan aaltoillen, hyökyen ja hyökkäillenkin.
   Vierasmassat ovat nyt rauhoittuneet, onneksikin. Toki aina vieraat ovat tervetulleita, en sitä tarkoita, mutta massat ovat massoja, kaikessa. Nyt olemme vapaampia menemään, olemaan missä haluamme, ei tarvitse odottaa, ketään. Hiljaisuuskin tekee todella hyvää, kun saa pyöriä omine ajatuksineen... Kuulostella, kuunnella, velloa ja mietiskellä. Olemme olleet metsäretkellä, kyläilleet, pihatalkoissa, jopa vapautuneesti tapelleet ja höyryjä päästelleet. Sekin tekee hyvää. Kalenteri on aika tyhjä, ainakin joiltakin osin. Onnekseni minulla on harrastuksia, alkavia uusia kursseja yms. Hyvällä omallatunnolla niihin heittäydyn. Samoin tälle iltaa on hermoratahieronta, odotan sitä niin.

   Itse asiassa monet omat tekstit, runot ja laulujeni sanat ovat käsitelleet alitajuisesti tätä aihepiiriä jo kauan. Ikävää, kaipausta, surua, lohdutusta. Kuinka olen niitä jo vuosikausia pyöritellyt. Voisin joitakin fraaseja, katkelmia tännekin heittää. Jos niistä on itselleni hyötyä, lohtua, niistä saattaa joku muukin löytää sitä. Tai sitten ei, sillä onhan asioita, suruja ja tunteita jotka vellovat, joihin ei ole oikeita sanoja tai ne ovat mahdottomia sanoittaa, tiedän ja tunnistan senkin. Maistelkaa...



 
SYPRESSIKUJALLA, katkelma laulunsanoituksesta 2013
 

 

KULJEN RANTAA PITKIN YKSIN, NÄIN MENNYTTÄ MUISTELLEN,

KUINKA KÄSI KÄDESSÄ IHAILIMME KUOHUJA.

LUOTANI HÃN POISTUI, MUISTOT SYVÄT JÄTTI JÃLKEENSÃ,

KUINKA LIPUI HITAASTI LUOTANI, VIRRAN MUKANA,

JÃTTÃEN KAIKEN TUON KAUNIIN TAAKSENSA.

 

TUNNEN VOIMAKKAAN TUON KUTSUN, SYPRESSIKUJAN TUOKSUN.

KUINKA VIRTAA VOIMAT OMAT, LAILLA TÃMÃN KUOHUN.

TAITAN OKSAN SYPRESSIN JA ANNAN VIRRAN POIS VIEDÃ.

NÃIN KEINUA KEVEÃNÃ HOHTAVILLA AALOILLA,

AALOILLA, JOTKA ON TÃYNNÃ VALOA.

 

ISTUN RANNALLA VEEN, KATSON YLÖS ÃÄRETTÖMYYTEEN,

AJATTELEN SINUA NYT TAKANA PILVIEN.

KUKKAKIMPPU KÃDESSÃNI MÃ HILJAA HUOKAISEN,

SAMALLA PILVIÃ NOITA, NIIN KEVEITÃ, KATSOEN.

NÃIN AJATUS LÃHEMPÃNÃ SINUA.

 

PILVET VÃISTYY, TUNNEN TUULEN,

SINUN KUTSUSI KAUKAA KUULEN.

PALAAMME YHTEEN, VIIMEINKIN,

TUOKSUN VAHVAN TUNNEN SYPRESSIN.




ELÄMÄ ON, sanoitus kertoo siitä kuinka elämässä vuorottelee kirpeys ja makeus...



ELÄMÄ ON, KUIN KELKKA SORATIELLÄ,
JOKA EI TAHDO MATKAA NIELLÄ.
KUIN LINTU SIIVETÖN,
KUITENKIN VAPAA PELOTON.
KUIN VETEEN PUURO KEITETTY,
MAHDOLLISUUS HUKKAAN HEITETTY.
VÄLILLÄ ELÄMÄ ON KUIN SADEKUURO SAKEA,
VÄLILLÄ ELÄMÄ ON KUIN VADELMAHILLO MAKEA.
ELÄMÄ ON SEIKKAILU,
ELÄMÄ ON MAHDOLLISUUS.
ELÄMÄN ANNA VIEDÄ,
LEVITÄ KÄTES LIIDÄ.





PILVET,
runo kesältä 2016

 

pilvet kiertävät taivaallani,

kaartavat ja kaartelevat

 

taivasmassat muuttuvat,

vetäytyvät,

harsoiksi hiipuvat,

tunnelmiaan muokkaavat

 

pilvet voivat olla uhka,

sateen mahdollisuus,

ukkosmyrskyn enne

 

rakoillessaan pilvet antavat auringolle mahdollisuuden

taivaansinelle tilaisuuden

 

minne pilvet karkaavat

 

taivas on täynnä sineä,

vahvaa valoa ja satumaista loistetta

 

ilman pilviä en sitäkään tajuaisi

taivaan kauneutta ymmärtäisi