TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

VOI TUOTA LASTA

Eilen kotimatkalla Reetta puheli jälleen fiksuja, siis syviä asioita, kypsiä ajatuksia, mielenkiintoisia oivalluksia. Lapsi oli sitä mieltä, että silloin kun sairastuu kannattaisi kaikkien käydä ennustajalla. Niin miksi, kysyin äimänä. Tietenkin siksi, jotta ennustaja kertoisi miten tässä sairaudessa käy, jääkö eloon vai kuoleeko. Enpä ole uskaltanut ajatellakkaan ennustajan luona pyörähtämistä kuluneen vuoden aikana, en totta tosiaan. Reetalla oli tähän selkeä visio, jos tietää että kuolee, niin osaa nauttia kaikesta täysillä. Sitten jos tietää, että paranee, ei tarvitse turhaan stressata kun tietää että hoidot tehoaa. Lähinnä Reetta oli ajatellut, että vanhempienkaan ei silloin tarvitsisi niin kauheasti pelätä jokaista infektiota ja huonoa aikaa, jos taustalla olisi tieto että kyllä se siitä... Voi tuota lasta, raukka vierestä seurannut vanhempiensa panikointia reilun vuoden ajan. Varmasti kauheaa katsottavaa lapsellekin. Reetta oli vahvasti sitä mieltä, että kaikkien kuuluisi pyörähtää silloin tällöin ennustajalla, ettei mikään asia yllättäisi liikaa. Niinkuin sairaus, työttömyys tai muut pahat asiat. Reilu vuosi sitten messuilla yksi mies sanoi minulle, että tämä lapsi opettaa sinulle vielä paljon... Reetta on koko vuoden asiaa miettinyt. Ensi syksynä neiti haluaisi samoille messuille, jos vaikka se mies olisi siellä. Reetta kuulemma haluaisi tietää, näkikö se hänen syövän jo silloin.
Miten minun kuuluisi äitinä moisesta ajatella ja keskustella; annanko tukeni ajatuksille, tyrmäänkö humpuukina ja kiellänkö edes ajattelemasta moisia. Siis onhan noissa ajatuksissa vinha peräkin. Mitä tämä lapsi minulle vielä opettaakaan?
Sitten maallisempiin aiheisiin... huppalaheijaa.
Olen tunnetusti tuoksu- ja saippuafriikki. Kas kummaa juuri näin joulun kynnyksellä alkavat saippuat loppumaan. Yhtenä päivänä haaveilin käsintehdystä rosmariinisaippuasta, sellaista en ole vielä harrastanut ja haistellut. Puhuin siitä Fannylle. Sanoin haluavani rauhaa, rakkautta, terveyttä ja rosmariinisaippuan. Fanny sitä muisteli sitten seuraavana päivänä ja päätyi rosamundasaippuaan. Olin pakahtua, fantasia rosmariinin tuoksusta vaihtuikin uuniperunaan. Taidankin ostaa itse moisen könkäleen. En usko, että perunasaippuasta saisin haaveilemaani fiilistä.
Tänään olen sitten viimeinkin päässyt tuota toukokuussa loukkaamaani nilkaa näyttämään erikoislääkärille. Kävin siinä viipalekuvassa parisen viikkoa sitten. Kyllähän siellä vieläkin nivelsiteissä oli näkyvissä selviä loukkaantumisen ja venymisen merkkejä sekä nestettä. Eivät kuitenkaan olleet poikki. Saattaa kuulemma mennä vuosikin jatkuvilla oireilla. Eilisen Oulun keikan jälkeen huomasin nilkassa kipua ja turvotusta. Siis kaasujalkahan se. Sama pöhötys oli tänäänkin havaittavissa lääkärissä. Voiko se nilkan pöhötys nousta silmäpusseiksi asti. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, niin remppaa alakaa olemaan..
Lauantaina vietin kaverini kanssa pikkujoulun kenraaliharjoituksia. Silloin ei kyllä yhtään ollut kipuja ja kolotuksia missään. Korkkarit jalkaan ja menoksi. Olimme ikäihmisinä liikkeellä jo alkuillasta nykyisen aikakäsityksen mukaan. Innostuimme tekemään dj:lle toivelistan; vaatimattomat neljäkymmentä biisiä (ainakin). Sitten se soitti suurinpiirtein kaikki, oli siinä mammoilla hytkyminen! Ennen niillä oli sellainen vinyylilaatikko, jos levy oli mukana sai sen kuulla ja jos ei, niin sitten ei. Emme tajunneetkaan, että nykyisin kaikki löytyy tietokoneelta. Tai siis ainakaan minä en tajunnut... Oppia ikä kaikki.
Aamulla lähdin koirien kanssa pirteälle pakkaslenkille. Oli ihana aamu, aurinkoa, narskumista, lunta jne. Myös koirat nauttivat suunnattomasti. Siinä sitten pää pilvissä saapastelin ja laskeskelin naakkoja (tai muita kottaraisia) langalla. En siis tuijottanut maahan vaan ylöspäin. Kas kummaa soratiehen oli jäätynyt kiinni kunnollisen kokoinen kivenjärkäle, johon onnistuin törmäämään. Jälleen vihlasi ja huudatti. Nyt repiäminen tuntui pakarassa, sieltähän tuo ei ole vielä vihilonutkaan! Tulin sieltä pilivistä aika rytinällä jälleen alas. Tein lenkin kuitenkin nöyrästi askeleita harkiten. Kotona ukkokulta olikin sitä mieltä, että olen toivoton. Eihän tuollaista toheloa voi olla olemassakaan. Lapsetkin miettivät, olenko ollut aina tällainen, vai onko homma jo riistäytynyt käsistä. Tai pitäisikö sanoa jaloista. Kyllähän minä aina itsekin mietin, varsinkin sen jälkeen kun olen jotain toheltanut... Ei se kuulkaas ole helppoa näissäkään nahoissa.

ILLAN TULLEN

Jälleen päivä alkaa olla purkissa, kappas vaan myös marraskuu, pian myös koko tämä vuosi. Huh tätä vauhdin hurmaa. Eilen koimme melkoista vauhdinhurmaa Oulunkin keikalla, sillä meinasimme ihan oikeasti myöhästyä. Jotenkin aikalaskuri nupissani tilttasi, lähdimme armottoman myöhään. Lähtiessä piti vielä tankata autokin. Ihan niinkuin ounastelin, oli vaan niin tuhannen monta kivaa hommaa kesken. Eilen oli ihana ajelukeli, pakkasta viisi astetta, puuteria puissa ja pelloilla, taivaalla sarasteli aurinko. Nautimme matkasta hoilaten Mamban uusinta levyä. Nupit kaakossa, kurkku suorana ja aina uudelleen parhaat biisit. Reetta luki sanoja lehtisestä ja lauloi täysillä mukana.
Kävimme nyt ensimmäistä kertaa poliklinikan puolella. Piti opetella taas uusia juttuja ja käytösmalleja. Onneksi oli sentään tutut hoitajat ja lääkäri, sekä tuttu osasto vieressä. Kerkesimme muutaman tutunkin osastolta bongata.
Käyntimme kesti tunnin verran ja koetulokset soitettiin meille tänään kotiin. Veriarvot suhteellisen hyvillä malleilla, leukkarit ja neutrofiilit aika alhaiset. Mutta niiden taso saattaa vaihdella eri henkilöillä luonnostaankin. Reetan iho kasvoissa on persikan pehmoinen, olemme rasvanneet todella ahkerasti. Onneksi sen osalta käänteishyljintä on saatu hallintaan. Reetan sormien kynsissä on sellaiset itsestään ilmestyneet ranskalaiset manigyyrit. Kynnen päät ovat vaaleat, sitten tulee leveä valkoinen raita jatkuen normaalilla kynnen värillä. Kynsissä on myös pientä uurteisuutta. Jännää on, että ainoastaan sormissa, ei varpaissa. Tänään laitoin kuvia kynsistä tarkempaan analyysiin ja muillekin nähtäväksi. Ei ole kuulemma moisesta oikein kenelläkään kokemustta. Tämä ilmiö alkoi parisen viikkoa sitten. Joskus keväällä sytostaattien aikana kynsiin ilmestyi hentoja raitoja, jotka kuuluivat lääkkeen aiheuttamiin. Nämä ovat kenties elokuun paukuista jäänteitä, jotka kasvavat nyt valkoisina ulos. Tai sitten kuuluvat käänteishyljintään. Kenpä tietäisi. Pääasia, etteivät ne menoa haittaa. Sormilla pystyy näpräämään ihan normaalisti.
Tänään saamieni vastausten mukaan voimme ainakin osittain siirtyä vähälaktoosiseen ruokavalioon täysin laktoosittomasta. Mutta mikäli vatsa alkaa oireilemaan moisesta palaamme tiukkaan laktoosittomaan takaisin. Sillä löysä vatsa saattaa olla myös käänteishyljintää, joten eipäs sekoitella pakkaa siinä tapauksessa ruokavaliolla. Näin siis pidetään homma paremmin hanskassa, mutta kiva saada hiukan löysiä tuossa asiassa.
Nyt saamme olla reilun viikon kotosalla, ensi viikolla menemme perjantaina keuhkojen kuvaukseen ja samalla tutkimuksiin. Sitä seuraava alustavasti suunniteltu keikka on sitten jouluviikolla. Käyntejä pyritään harventamaan ja kuun puolivälissä aloitetaan hyljintälääkkeiden purkaminen. Kaikki tämä, sikäli mikäli kaikki menee niinkuin on suunniteltu. Onhan tuota tuossakin mietintää meikäläisen nupille ihan tarpeeksi.
Otin puheeksi myös Reetan univaikeudet, vaikeuden nukahtaa iltaisin. Yhtenä aamuyönä Reetta kertoi, että pelottaa. Lääkäri kertoi, että moisen prässin jälkeen kuuluukin oirehtia, siis ihme jos ei tule erinäisiä mietteitä ja pelkotiloja. Tarvittaessa jutellaan kallonkutistajien kanssa. Autossa Reetta onneksi avasi pelkojaan ja minua helpotti suhteellisen paljon. Se onkin se sama ruma, takkuinen, musta ja rupinen noita-akka sängyn alla. Sama joka on ollut myös minulla, muilla systereillä ja serkuillakin.
Suunnitelimme ajatusleikin siitä, miten saisimme akkapolon näyttämään lempeämmältä. Ensiksi pesulle, hiusten kampaus, rasvaa ruttuihin, pehmeämmän väriset vaatteet ja inhimillistä lempeyttä hänenkin osakseen. Eihän kenenkään ole kiva olla, jos kaikki inhoaa ja pelkää. Näinpä ajattelimme olla ystävällisiä ja löytää noidalta se pehmeämpikin puoli. Voisi vaikka muutaman ruusukoltun minultakin sille antaa... Illalla Reetta tuli kertomaan, että se onnistuu, enää se ei ole läheskään yhtä pelottava.

tiistai 29. marraskuuta 2011

NAISENLOGIIKKAA

Meillä on pian kiire Ouluun, oikeastaan olemme jo lähtökuopissa ja puoliksi puettuina. No mitä tekee mamma, istahtaa koneelle ja alkaa naputtelemaan. Pian on siis oikeasti kiire, mikäli jatkan naputtelua kohtuuttomasti.
Nyt olemme hyödyntäneen hylsyjä moniin tarkoituksiin. Tähtäämme viikonlopun joululahjamyyjäisiin systerin katraan kanssa. Aamulla luinkin ajatuksen, että idean saanut ihminen tuntee olevansa niin kauan kuin hullu, kunnes saa ideansa toteutettua. Siis meillä meinaa tuota ideaa vähän pukata, ihan tungokseen saakka. Aikuisina äiteinä puhuimme, kuinka tärkeää on pysyä muutamassa hyvässä ideassa, ettei tule sekamelska. Tästä taas on seurauksena, että lapsemme palauttelevat meitä mammoja ruotuun, eiköhän nämä ideat jo riitä... Pitkin päivää soittelemme toisillemme, jaamme ideoita ja tutisemme. Pian pitää laajentaa kojua. Hauskaa. Tämän seurauksena emme siis millään ehtisi Ouluunkaan, meinasin jo siirtää koko käynnin ideatulvan vuoksi. Mutta jos ei nyt kuitenkaan.
Meillä on ihania asioita tulossa myyntiin, ainakin me olemme innoissamme. Meidän pajassamme syntyy mm; kortteja, sisustus- ja joulupurkkeja, servettisormuksia, rakkausrasioita. Kaikkea kivaa kierrättäen ja ideoiden. Välillä tyttöjen kanssa näyttelemme 80-vuotiasta asiakasmummelia, kuinka saamme hänelle ideaamme selittää ja avata. Kuinka eri ikäryhmät ja kohderyhmät niihin suhtautuvat. Tytöt ovat kyllä sitä mieltä, ettei me raaskita myydä niitä, koska ne ovat niin ihania. Entäpäs jos vaikka kaikki jääkin käsiin ja sitten on tuota rakkausrasiaa ja sisustuspurkkia nurkat pullollaan. Ja onhan tuota muutama sata joulukorttiakin ... Mutta naisenlogiikalla on ihanaa tehdä, inspiroitua, ideoida ja toteuttaa. Eikös joulunvalmistelut ole yhdessä puuhastelun aikaa. Me olemme koko poppoolla keittiön pöydän ääressä skräpäten ja näperrellen. Laatuaikaa ja saamme paljon jälkeä aikaiseksi, ainakin sotkua.
Mutta kuulkaas, nyt pitää kääntää auton nokka kohti Oulua. Jännänä odotan, muistankohan irroittaa auton roikasta ennenkuin suhaan ulos tallista. Sitä varmaan Pasikin jännittää, aina kun alkaa nämä pakkassäät. Ulkona on upeaa, talvista ja sinistä. Suorastaan inspiroidumme siitäkin. Tsao!

lauantai 26. marraskuuta 2011

HYLSYJÄ

Parin viime päivän aikana olen kerännyt hylsyjä, kaiken maailman tyhjiä purkkeja ja purnukoita. Mikä on se taika, kun kaikki loppuu yhtä aikaa. Konetiskiaine, shampoo, hoitoaine, suihkusaippua, pyykkipulveri, vessapaperi, deodorantti, hiuskiinne, hammastahna, maidot, mehut, leivät... Joka puolella vain tyhjiä purkkeja, pussukoita ja erilaisia hylsyjä. Välillä onkin hyvä pistää valikoima uusiksi, täydentää varastoa.
Meillä menee valtavasti maitoa, olemme varsinainen maitovasikkaperhe. Tyhjiä purkkeja on useita päivässä. Kierrätämme suhteellisen tehokkaasti, ainakin pahveja, paperia ja energiajätettä syntyy valtavasti. Samoin piikkejä, ampulleja, lääkepulloja... Olenkin säilönyt Reetan hoidon aikana kertyneitä piikkejä, purkin kansi ei mene enää kiinni. Niitä on paljon. Hämmentää moinen lääkitykseen liittyvä hylsyjen määrä. Vetää hiljaiseksi. Kuinka paljon niitä sitten olisi, mikäli vuoden aikana sairaalassa vietettyjen päivien hylsytkin olisi tallennettu. Niistähän saisi aikaiseksi valtavan installaation, taideteoksen. Paas kattoo hyödynnämmekö moiset seikat joskus, taiteeksi seinälle, jottei todellisuus pääsisi unohtumaan. Ettei arki veisi liika mukanaan, onhan tällä jokin tarkoituskin. Mikä, sitä olenkin viime aikoina miettinyt kovasti.
Kun saimme Helsingin suunnalta huojentavia tietoja, olen helpottunut. Muistettavaa on, ettei se ole suinkaan tässä. Yhtään emme saa lipsua, tänäänhän on vasta päivä 100. Mutta olemme jo pitkällä. Eilen Reetan kanssa puhuimme ihon rasvauksen tarpeellisuudesta. Mikäli iho ei ala asettumaan parissa viikossa, pitää ottaa kortisoonit mukaan. Sekös taas aiheuttaa uusia asioita. Pitkässä juoksussa haurastuttaa luustoa, turvottaa, aiheuttaa mielialan muutoksia, ruokahalun kasvua jne. Tästäkös Reetta veti johtopäätökset, että sittenpä ei tarvitsisi tuputtaa ruokaa ja hänestä tulisi jälleen raivotar. Ei siis helppo rooli tuokaan. Nyt menemme tehostetulla rasvauksella ja säännöllisyydellä lääkkeiden suhteen.
Olen viime viikkoina miettinyt kuinka tiiviisti olemme Reetan kanssa, välillä ahdistaa moinen. Onneksi Reetalla on sisaruksia, joiden kanssa leikit ja puuhat sujuu. Minua Reetta yrittää pitää liekassa, erittäin tiukassa. En todellakaan jaksaisi olla joka asiasta täysin kiinnostunut, tarvitsisin välillä sen omankin ajatuksen. Mutta ei, Reetta tulee ja herättää minut illalla, vaikka muita olisi vielä herreillään. Taputtelee poskille ja kysyy sata kertaa; nukutko, äiti... Eli minun hyvät unenlahjani ovat hiukan kärsineet useista herätyksisä illassa. Kun yritän lukea tai keskittyä lappusulkeisiin, neiti keskeyttää sen taukoamatta. Vaatii huomiota osakseen. En koskaan ole ollut näin kiinni kenessäkään lapsessa, sekin huolestuttaa omaa mieltä. Kuinka osaisin vierottaa, kun olemme tähän tilanteeseen pakotetut. Kuinka kiinni sellaiset vanhemmat ovat, jos kyseessä on ainoa lapsi. Kokevatko muut samalla tavalla. Tietenkin itsellä iskee riittämättömyyden tunne, kun en yksinkertaisesti voi toisille jakautua yhtä paljon. Vaatisivatko he edes sitä, no eivät onneksi. Mutta syyllisyys yhden kanssa vietetystä valtavasta ajan määrästä kalvaa. Sairasta miettiä moista, mutta näin se vaan kotona aiheuttaa ristiriitaa. Toki on päiviä, jolloin tällä muut osaavat asialla simputtaa ja kokea eriarvoisuutta.
Olen tajunnut myös sen, että nyt kun voin löysätä hiukan oman huolivyyhteni kanssa, olen alkanut nähdä muidenkin huolet. Olen siis koko vuoden tiedostanut muidenkin asioita, mutta nyt ne puskevat alitajunnasta esiin. Sektorini on siis laajentunut oman navan ulkopuolellekin, onneksi. En tykkää olla liikaa käpertynyt itseeni, alkanut tökkimään oma napa ihan tosissaan. Nyt aistin ja tiedostan, läheisteni, lähipiirini ja uusien läheistenkin ongelmia. Näen unia ja huolehdin nyt muista. Uniini pulpahtelee muiden ongelmia ja huolia; diagnooseja, lapsettomuutta, alkoholismia, mielenterveyttä, työttömyyttä, eroja, uupumusta, työelämän asioita, välittämistä ja kaikkea koko laajasta kirjosta... Voi kunpa niin moni muukin meistä saisi asioita johonkin balanssiin, loksahtelemaan positiivisesti kohdalleen. Kunpa osaisin olla tukena oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Saahan ne yöt noinkin kulutettua, purkittamalla muiden huolia. Kyllä ihminen on outo, kunpa osaisin löysätä tämän huolehtimiseni suhteen, mutta tällainen olen aina ollut. On vain rankkaa tajuta se jälleen näin rankasti, kun kaikki puskee kerralla päälle. Mutta onhan minulla aikaa nukkua päivälläkin... Argh! Nyt pyrin olemaan hyvä ystävä ja kuuntelija. Selkeä havainto, tärkeää olla läsnä kun sitä kaivataan, muttei minulla voi olla kaikkeen korjaavaa ratkaisua. Onhan näissä omissakin asioissa vielä kelailla asti...
Mutta nyt katan lapsilleni ravitsevan aamupalan ja olen läsnäoleva äiti koko pesueelle. Tästä tulkoon hyvä ja perhekeskeinen päivä. Ihanaa olla kotona ja kuulla elämisen ääniä ympärillä. Kun tässä päivä taas syödään ja touhutaan saamme aikaiseksi jälleen muutaman hylsyn. Eiku hylsyjahtiin, mars.

torstai 24. marraskuuta 2011

TILANNE PRIIMA....HEIDO!

Viimeinkin se Helsingin puhelu tuli. Kaikki näyttäisi olevan hyvin, kunnossa, erinomaisesti ja tilanne priima. Monia maallikolle hienoja fraaseja, jopa ylisanoja, mutta tärkeintä oli sanoma. Valtava määrä kokeita, nekin näyttäisi olevan hallinnassa. Nyt jätämme maksansuojalääkkeen pois, hyljintälääkkeet ennalleen. Kasvoissa on aika runsasta näppyilyä ja hilseilyä. Ei niinkään enää lehahtelua, mutta oireilee kuitenkin. Silmissäkin kuulemma pientä punoitusta. Sitä en ole itse havainnut tai se ei ainakaan ole kotioloissa aiheuttanut muuta. Välillä valonarkuutta kylläkin, onneksi on tämä pimeä marraskuu, niin ei häikäise joka päivä. Hyljintälääkitystä aletaan purkamaan joulukuun puolenvälin paikkeilla, odotetaan että iho rauhoittuisi ennen sitä. Leukkarituotanto on vielä suhteellisen alhaista, mutta kuulemma käynnistyy hitaasti. Syytä huoleen ei senkään suhteen siis ole, koska luuydin on puhdas. Myöskään sieni-infektiota ei kokeiden perusteella ole. Lääkitykset toisiaan kohtaan hallinnassa, kun toinen lääke aiheuttaa toiselle muutoksia tai vääristää arvoja... Seuraava keuhkojen kuvaus 9.12. Oulussa. Sitten kenties parin viikon välein kontrollit ja tammikuun alussa jälleen Helsinkiin.
Paljon asiaa, mutta oikeastaan sanoma upposi parhaiten. Tilanne hyvä ja hallinnassa. Menemme nyt tällä huojentavalla tiedolla, syvillä huokauksilla, hyvällä ruokahalulla, iloisella ilmeellä ja valtavalla nöyryydellä. Ihan puistatti, itketti, oksetti ja vapisutti. Nyt ne olivat hujennuksen ja helpotuksen turskahduksia, jotka pyrkivät ulos. Pian täyttyy 100 päivää, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä. Ei passaa löysäillä, mutta tärkeitä askelia elämän puolapuussa on taas kiivetty! Puhelu päättyi leppoisasti...Heido!

PIMEÄ MARRASKUU

Päästin koirat aamulla ulos kaatosateeseen ja pimeyteen. Kuinka pimeää voikin olla. Hetkessä koiruukset kastuivat likomäriksi ja takapihan pimeys imaisi ne itseensä. Kummassakin elikossa on paljon valkoistakin, mutta siitä huolimatta niitä ei erota. Jotenkin synkkää ja painostavaa. Siis tuolla ulkona ei suinkaan meillä muuten. Eilen aamulla sateli jäätävää tihkua ja vettä, oli aika lipsakka keli. Kun nyt muutamana aamuna on ollut häivähdys valkoista ja pikkupakkanen, se on tuntunut ihanalta. Tytöt tosin tappelevat siitä onko kyseessä lumi vai kuura. Reetta koki se lumena, talven ensimmäisenä, mutta Tessa taas kuurana. Hänen mielestään niitä on ollut muulloinkin, Reetta taas sanoi olleensa laitoshoidossa, niitä näkemättä. Tästä he siis inttivät, mutta lopulta löytyi nautinto aiheesta. Kaikesta voi siis ottaa yhteen, eikä aina niin rakentavalla tavalla. Sunnuntaina oli sitä kaivattua pirtsakkuutta ilmassa ja kauneutta luonnossa. Kyllä me olimmekin paljon ulkona, haistellen, maiskutellen ja ihmetellen. Lähinnä koirat käyttivät kyseisiä aisteja, minulle riitti näköhavainnot ja kuulohavainto kirskuvasta kelistä. Tällaisina päivinä ei paljon huvita Reetan kanssa ulkoilla, mutta olemmekin keskittyneet sisäpuuhiin. Meillä on skräppistudio. Teemme yhdessä kortteja, tavoitteena joulumyyjäiset. Kuvittelin meillä olevan niitä pinon valmiina, mutta neiti on pikkuhiljaa myynyt ne pois. Näinpä olemme siis urakoineet sarjatyönä sata lisää eilisen päivän aikana; yksi leikkaa, liimaa, leimaa, somistaa ja viimeistelee. Sujuvaa ja ihan kivaa pimeän marraskuisen päivän sisäpuuhaa.
Vernalla ja Fannylla alkaa koulu tänään myöhemmin. Olisivat siis saaneet nukkua pidempään. Verna nousi kuitenkin ennen aikojaan ja halusi heti aloittaa korttien teon. Pienellä oli ihan unimutkainen askel, toinen silmä kiinni ja hiukset takussa, mutta inspiraatio oli jo valmiina. Suloinen lapsi. Vanhin suloisimmista soitteli juuri Turusta, lähti pikapiipahdukselle sinne eilen iltapäivällä. Iskällä oli sinne työkeikka, päätti ottaa Tessan kyytiin ja juttukaveriksi. Ilta meillä olikin tasaisen tyyni, kun neiti ei ollut lietsomassa. Pasin mielestä minulla ja Tessalla on eniten sanaharkkaa, kuulemma tyypillinen äiti-tytärsuhde. Kieltämättä Tessa osaa kyllä rassata ja vääristää kaikki sanani.
Yhtenä päivänä neiti veti herneet siitä, kun en ollut tänne hänen lausahduksiaan kirjannut. Yleensä en saisi kuulemma mitään hänestä kertoa, mutta sitten kun jätän kertomatta, niin siitä vedetään herneet. Siis enkö minä muka ole sun mielestä hauska ja huumorintajuinen, kun et minusta mitään ole kirjoittanut? Sitten nakeltiin niskoja, huudettiin rumia ja ne kantapäät. Äiskä-polo ei osannut taas kuin pyörittää päätä ja huokaista.
Pian on tämä marraskuu loppusuoralla, jotenkin hämmentää sen tiedostaminen. Aika menee harppoen eteenpäin. Sitähän toki toivon, mutta vauhtisokeus tässäkin savotassa on hurja. Onneksi aika menee nopeasti ja ennen kaikkea saamme olla kotona. Tänään on siis torstai ja saan odotetun puhelun viime viikon tuloksista. Toivottavasti se on odottamisen arvoinen, eikä tule mitään takapotkua. Sellaista niinkuin aasilla, napakkaa ja taaksepäin suunnattua, joka osuu herkkiin paikkoihin. Aina on näitä jännittämisiä jostakin asiasta. Tai siis voiko näitä puheluita ja koetuloksia odottaa ihan tyynenä, ilman jännitystä. Ilmeisesti jotku voivat, mutta minä en voi enkä uskalla. Tammikuun lyppivastaukset olivat juuri sellainen napakka takapotku, olin tuudittautunut ajatukseen ja hoitokaavioon. Sitten paukahtikin jäännöstaudin kohouma ja kantasolusiirto. Kait se näistä seikoista oppineena pistää aina pelkäämään ja jännittämään. Mikään ei ole itsestäänselvää ja varmaa. Nyt kuitenkin luotan jossain mielessä näkemäänikin, niinkuin Helsingin keikalla ilmeni. Päällepäin Reetta näyttää voivan mainiosti, nauttikaamme siitä. Ruokahalukin on loistava. Eilen illalla Reetta teki iltapalaksi jauhelihatomaattikastiketta, jotta jaksaa nukkua. Päivällä Reetta kokkasi kanarisottoa. Vitsi kuinka hyvää. Ensin piti kuitenkin tuhertaa kyynel, kun Tessa oli sanonut ettei hän osaa kokata, niin eikai hän sitten osaa... Mutta onneksi lopputulos oli loistava. Kyllä nämä lapsoset osaavat olla liikuttavan herkkiä ja välillä todella viheliäisiä.
Eilen Fanny halusi kirjoittaa kiinaa, siis sellaisia kiinalaisia merkkejä. Näinpä neiti päätyi tietokoneelle ja haki aiheesta tietoa ja malleja. Nyt meillä on sitten kirjoitettu japania, buddhan ylistyssäkeitä pitkiä rimpsuja. Kauniita kuvioita, tasaista jälkeä. Harva vaan ymmärtää mitä koukerot tarkoittavat. Fraaseja tuli kymmeniä ja niitä Fanny tarkkaan kopsasi. Tässäpä yksi esimerkki sanomasta: "Kirkkaasti loistava aurinko, kuu ja mani-jalokivi jäävät kaikki varjoon ja näyttävät mustalta kuin muste." Eli sehän kuulostaa samalta kuin sateinen ja pimeä marraskuu meillä. Nyt neiti istuu isossa pahvilatikossa ja kirjailee sen sisäpuolelle kyseisiä ylistyssäkeitä...
Eilen Reetta harrasti uintia, sisällä ja kuivasellaista. Kaveri toi meille laatikollisen kynttilänpehmusteita, sellaisia maissipalleroita. Niinpä Reetta istui laatikossa ja välillä sukelteli. Valtava nautinto moisesta. Sitten ne tekivät itselleen selluliittipyllyt, tunkivat trikoiden sisään palleroita niin paljon kuin mahtui. Sitten piti hetkuta ja ketkuta musiikin tahdissa. Lopputulos oli muhkuraisen pinkeen kurvikas. Kuulemma ihan kuin äiti ja sen kaveri tanssilattialla! Ilkeitä lapsia! Tässä taas tuli todistettua, että ei huvien tarvitse olla aina valmiiksi pureskeltuja ja ostettuja. Hauskuuden voi nykäistä täysin hatusta ja tyhjästä. Onneksi noilla tuo mielikuvitus jaksaa laukata. Eilen emme avanneet mitään pelejä ja telekkaria koko päivänä. Skräppäsimme musiikin voimalla ja oli kivaa. Huusholli tosin on luovassa tilassa, mutta minkäs sille mahtaa. Koti on asujiensa näköinen. Siis oikeastaan keittiö on meillä aina se ateljee ja muualla on seesteisempää.
Fanny tuntui saavan jälleen uuden idean, Vernalla on korttitehdas jo vauhdissa, Reetta kääntää kylkeä ja jatkaa uniaan. Mitäpäs minä, josko hyppäisin sekaan ja nauttisin sateen ropinasta skräppäämällä... Yhtäkkiä Reettakin ponkaisi pystyyn ja istui Fannyn kanssa samaan pahvilaatikkoon. Buddhat ovat kuulemma automatkalla jonnekin. Siis ajavatko buddhat autoa, mietin minä? Kaksi buddhaa samassa laatikossa ja yhteinen suunta, hyvältä kuulostaa.  Nyt he suunnittelevat tekevänsä buddhaa tatuointikynillä käsivarsiin ja jalkoihinsa. Reetalla on asiaankuuluva kampaus, mutta toisen letti on todella sekaisin. Toisen buddhan pitäisi kyllä lähteä kouluun ja toisen napata kourallinen aamulääkkeitä. Kiva olla taas se ilkeä äiti, joka särkee fantasian todellisuutta tuputtamalla, olisi niin kiva olla koko päivä buddhana....


P.S. Hiirijahtimme on tuottanut tulosta. Eilen saimme vikkelän vipeltäjän saunalta satimeen. Tyttöjen kanssa pientä tarkkaan katsoimme. Oikeastaan säälimme. Kuinka kaunis yksilö, todella sievä. Jalatkin niin sirot, viikset ihanat, silmät kuin napit. Voi kun olisi raukka tajunnut pysyä ulkona, niin olisi kenties henkipolokin säästynyt. Tai sitten se sai elää viikon verran oikein rattoisa sisäelämää, nautiskellen. Josko se halusi revitellä oikein kunnolla, kun rankka talvinen taistelukin oli vielä edessäpäin. Päättikö se vetää riskillä ja sata lasissa nauttien. Sovitaan niin. Nyt testaamme onko sillä jäänyt kavereita, näpsässä on lihapulla syöttinä. Mitähän ukkokulta sanoo moisesta virityksestä...

tiistai 22. marraskuuta 2011

PÄIVÄKÄYNNILLÄ

Yö meni aamua odotellessa, kuudelta ylös ja seitsemän jälkeen taksiin. Kotiin kolmen jälkeen. Osastolla oli vipinää ja vilskettä. Akuutin kuvausryhmä kuvasi televisio-ohjelmaa, sairaalaklovnit vierailivat tiistaiseen tapaan ja Ti-Ti-nalle oli kiertueella. Se kaikki kruunattiin herkullisislla kakuilla ja kotiutuslapulla. Päivä oli ytimekkään täysi, mutta välillä ehti kädet vapisemaan ja hikoamaan lääkärikiertoa odotellessa. Lähdimme aamulla optimisteina matkaan, eka kerran, ilman yökamppeita. Matkalla meinasi sekin päätös hermostuttaa, kun mikään ei kuitenkaan koskaan ole ihan varmaa. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja hallinnassa, pääsimme päiväkäynnillä. Paluumatkalla olimme poikki ja nukuimme kuola poskella taksin takapenkillä. Olo on jälleen tyhjä, huojentunut. Jatkamme samoilla lääkkeillä ja kontrollirytmeillä, ellei Helsingistä toisin torstaina komenneta. Tänään saamme huokaista, lataudumme sitten ylihuomisen odotteluun...
Kun pääsimme kotiin kaikki muksut osoittivat mieltänsä tappelemalla. Koiranarvapallerot hyrräsivät vastaan, tekemättömät kotityöt, koulussa oli ollut vain puuroa, Reetta ei ollut syönyt kunnon ruokaa koko päivänä, väsyä, Tessalla nenän tukkoisuutta, idiootteja siskoja, liikuttuneita koiria ja minulla tietenkin päänsärkyä. Fanny oli ainoa, jolla ei keittänyt muksuista kiinni. Kyllä sekin osaa, mutta tänään neiti oli todella seesteinen. Pahiten ottivat Tessa ja Reetta yhteen, koska Tessa väitti ettei Reetta ole tarpeeksi hyvä kokki. Muuta ei tarvittu. Lopulta minä olin se kokki ja riitapukarit tekivät kaulakkain palapeliä. Hyvä ruoka ja parempi mieli, siihen loppuivat tappelut kun maha saatiin täytettyä.
Päiväkäynnit ovat raskaita, riistetään kotoa todellisuuteen. Siinä ajassa ei ehdi laitostumaan, haluaa vain kiireesti pois toivoen parasta. Joka reissuun liitty kuitenkin epävarmuus. Kuukausi sittenhän meille napsahti se liki kuukauden nakki, eli olemme yhä heikoilla jäillä. Reetta esitti myös tärkeän kysymyksen joulukuusesta, aidosta sellaisesta. Olimme jo alustavasti ajatelleet, ettei se ole järkevää, onneksi olimme ajatelleet sen itse. Siis eihän kannata sisälle tuoda pakkasesta puuta joka kuhisee kaikenlaista pieneliötoimintaa. Mutta tämä oli tärkeä kysymys, johon Reetta kuitenkin halusi myös lääkärin mielipiteen. Reissu oli siis raskas, mutta meidän kohdallamme toivotun lainen.

maanantai 21. marraskuuta 2011

TÄNÄÄN MIETIN

Eilen illalla olin jo unten mailla, kun Reetta kömpi viereeni unettomana. Siihenpä minunkin uneni sitten katkesivat. Yöstä tuli katkonainen, levoton, ajatuksia pyörittelevä ja unientäyteinen. Reettaa ei vain nukuttanut, koska aamulla oli nukkunut niin pitkään. Ei siis riittänyt unta. Ei siis mitään vakavaa, halusi vain jutella pulputtaa kainalossa.
Aamulla räpsähdin jälleen todellisuuteen, arkeen ja tietoisuuteen. Se vain loikkasi päälleni. Arki on jotenkin aina rankempaa, kuin viikonloppu. Arkisin saamme puheluita sairaaloista, toimistoista, joudumme kontrolleihin ja pyörittämään arkirumbaa.
Yöllä minulle iski myös syyllisyys siitä, että olen jälleen mennyt kaikkea suunnittelemaan. Yleensä aina silloin tulee mutkia matkaan ja takapakkia, kun katson liikaa eteenpäin, siis suunnittelen jotain. Olen jälleen varannut itselleni niitä peruttuja hammaslääkäriaikoja uudelleen. Olemme myös varanneet myyjäisistä pöydän, suunnitelmissa tehdä sinne kaikenlaista. Eli niin monta kertaa olemme kaikki saaneet perua, kun on jouduttu sairaalaan. Sairastahan tälläinenkin ajatuskuvio on, mutta minkä sitä omalle öiselle aivotoiminnalleen voi. Näköjään ainakaan minä en voi yhtään mitään. Ne vaan pulpahtaa, kuin laavalampun laavakuplat, päälle. Ihan niinkuin omilla suunnitelmillani voisin laukaista jonkin kriisin tai infektion. Pelottaa siis suunnitella yhtään mitään, ettei tule ikäviä asioita eteen. Ei terve ajatuskuvio, mutta näin sen aamulla jälleen oivalsin. Koin myös valtavan syyllisyyspuuskan siitä, että meillä oli kiva viikonloppu. Saimme olla kotona, vapaalla, ulkona kirkas auringonpaiste ja kengissä nariseva pikku pakkanen. Niin leppoisaa, että.
Olen myös miettinyt läheisiä, muita ihmisiä, kanssatovereita, kohtalontovereita. Kaikkia ketä tällaiset asiat koskettaa. Kuinka laajasti ja kuinka moni reagoi saatuihin tuloksiin. Kuinka moni meistä reagoi kropallaan, koko fysiikallaan. Olenko itse nyt ( muka  ) vahvempi, jotta voin samaistua selvemmin muiden tilanteisiin. Vahvuudesta en mene sanomaan, mutta olen vuoden kokeneempi. Olen kokenut muidenkin tuskaa omien tuntemusteni kautta. Olen joutunut kohtaamaan jälleen omia ajatuksiani ja tunnelmiani vuoden takaa. Miltä minusta silloin tuntui, mitä ajattelin, miten selvisin? Olenko yleensäkään selvinnyt.
Aamuni alkoi jälleen sillä puhelinrumballa. Puoleenpäivään mennessä seitsemän puhelua, omat soittamani lisäksi. Se syö, jatkuva pärinä. Hermoheikkona olen roikkunut jälleen linjoilla, aina siirretty eri instanssiin. Sitten todettu ettei meidän papereita ole edes olemassa, turha siis odotella päätöksiä. Jälleen uusi roikkumisketju alusta, selitä ja selitä.
Aamuksi on jälleen taksi tilattu, päivä menee Oulussa. Toivottavasti pääsemme päiväkäynnillä, sekin mietityttää joka kerta. Torstaina saan puhelun Helsingistä, sekin odotututtaa. Samalla olen kuskannut Pasia töihin, käyttänyt Vernaa hammaslääkärissä, käynyt tekstaamassa kortteja ja niin edelleen. Onneksi Reetta hoiti ruokapolitiikan; teki valtavan hyvää lihakastiketta ja riisiä. Neiti söi kastiketta paljaaltaan ennen kuin riisit kerkesi kypsyä ja sitten uusi annos riiseillä. Luojan kiitos tuo ruoka jälleen maistuu ja todella hyvin. Eipähän minun tarvitse siitä huolehtia. Nyt olen juoksevat asiat juossut ja Reetalla on opettaja. On aika siis antaa pulssin tasaantua ja hieroa nuo loputkin unipöllyt silmistä. Ei nähdäkseni syytä turhiin pelkoihin, otetaan vain maltillisesti. Näin sain jälleen kirjoittamisen ja analysoinnin kautta jäsenneltyä nuppini jonkinlaiseen tasapainoon...

Ne olivat minun mietteitäni. Olen kuullut myös lasteni ääneenmietintää. Verna lähinnä on miettinyt, onko ihmisilläkin anaalirauhanen? Fanny mietti Kainoa, onko sillä anaalirauhasjuoksu? Reetta huusi kuin leijona, kun otin viimeviikkoisia lappusia ja teippejä irti ihosta. Viimeinkin ne sai kastella ja pääsi kunnon suihkuun. Huuto laukesi nauruksi, kun alta löytyi siistit pienet arvet. Reetta kuvitteli, että sieltä paljastuu tihkuvat haavat. Voi kuinka lapsi oli onnellinen, yksi cvk vähemmän.
Aamupäivällä höyrysin autolla pihaan kännykässä puhuen. Tulin sisälle ja ehdin ottaa kengät jalasta. Reetta alkoi huutamaan, että auto liikkuu. Sitten ne huusivat Tessan kanssa yhdessä. Katsoin ovesta ja piti juosta sukkasillaan perään, liikkuihan se. Takaperin ja tielle poikittain. Kuinka tasamaalla voi rullata alamäkeen? Ei se koskaan noin paljon ole rullannut. Ennenkuin minä ehin auton luokse, se hyrräsi jo vastaan. Pisti taas miettimään, kuinka se noin. Lapset marmattivat, et vetänyt taaskaan siitä vivusta. No en, sen tajusin itsekin!

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

HIIRIJAHTI

Aina uusia paniikinaiheita, nyt hiiri-sellaisia. Viime viikolla Fanny kuuli illan hiljaisina tunteina rapinaa vintiltä. Välillä kunnon kilpajuoksua ja rallia. Nyt kauhuksemme huomasimme papanoita sisällä ja saunalla paneelinmurusia. Vedimme johtopäätöksen sisähiirestä, hyi! Alkoi hysteerinen huuto, paikallaan pomppiminen ja vapina. Mielikuvitus teki laukka-askelia valtavasta jättipedosta, joka hyökkää, nakertaa kolon ihmiseen ja käy kimppuun. Saunan paneelien yläpuolelta Pasi kuuli biletystä; vikinää ja ryminää. Moni tuttumme on tälle syksylle tehnyt sisähiirihavaintoja. Ovatko nykyhiiret rohkeampia, onko niitä enemmän, miksi ne tänä syksynä tunkevat siälle? Tähän ei mikään maalaisteoria päde, sillä havaintoja on myös kaupungeissa, hygieenisissä huusholleissa ja vähäromuisissa kodeissa. Eli vähän niinkuin täit, ei johdu liasta. Ne vain tunkevat sisään ja yrittävät asettua taloksi. Havaintoja on myös huusholleista, joissa on kissoja ja koiria. Siis ne eivät pelkää edes valtavia vastustajiaan. Toissailtana kuulin jälleen yhdestä jahdista, salaa ajattelin ei meillä onneksi sisällä ole... Tässä tulos. Väinö-kaipaus on pohjaton. Haemmeko oman tappajakissamme ruokailemaan sisätiloihin, käytämmekö myrkkyjä, pistämmekö hiirennäpsiä vai annammeko pedoille kodin? Tietenkin, jos niille antaa yhden huoneeen, ne valtaa pian koko kodin. Ei ihan järkevää kotiuttaa moisia viipereitä. Siispä päädyimme vintillä hiiribaareihin, eli myrkkyihin. Pesuhuoneessa näpsiin. Yöllä oli leivänmuru syöty, ilman näpsän laukeamista. Nyt siis törmäsimme ukkokullan kanssa kulttuurieroon, mikä syötti hiirelle. Meillä se on ollut aina juusto, ostin eilen könkäleen. Pasin lapsuudessa niitä on jahdattu leivillä. Meillä vehe on näpsä, Pasin kotona lisku. Kaikkien näiden vuosien jälkeen jälleen törmäsimme kulttuurieroihin ja kielimuuriin.
Nyt sitten mietityttää missä kaikkialla hiiri voi olla. Saappaassa, Reinotossussa, taskussa, seinällä, sohvanraossa, sängyssä, kaapissa, hyllyllä...  Mahdollisuuksia on noin satakolmekymmentäkaksi(tuhatta). Iski myös paniikki jyrsijöiden levittämistä taudeista. Voiko hiiri levittää myyräkuumetta? Salmonellaa, paniikkia, purentavikaa, seinäkiipeilyä, univaikeuksia, mielikuvituslaukkaa. Toissayönä näimme Fannyn kanssa unta vaaleanpunaisesta, pitkäripsisestä ja rusettipäisestä hiirestä. Miten kumpikin näki saman unen, siinäpä se. Piti lievittää hiirihysteriaa kuvittelemalla kaunis luontokappale kauniilla yksityiskohdilla, näin se ei ole niin hurja peto.
Kesällä Kaino bongasi pyykkitelineen alta päästäisen. Pitkänokka juoksi talon seinustalle, tuhansia askelia hetkessä. Sitten se ujutti itsensä pihalaatan rakoon, yhtäkkiä se kiipeilikin sokkelirappausta pitkin. Seurasimme vierestä kuinka taitavia moiset elikot ovat ja kuinka äärettömän pienestä rakosesta ne mahtuvat tunkemaan itsensä. Ei se tuo jyrsijöidenkään elämä kovin helppoa ole: aina uhattuna, pelättynä ja tapettavana. Miltä raukoista tuntuu olla kaikkien vihaamana.
Eilisen Fannylla ja vähän Tessallakin oli sellainen outo ja huono olo. Raukat mittailivat kuumetta, maha tuntui oudolta ja sisältä kupli pelkoa. He pelkäsivät sairastuneensa hiirikuumeeseen. Illalla piti muruset antaa särkylääkettäkin oireenmukaisen hoitoon. Kauhea tauti, toivottavasti ei tartu. Reetankin hyppysessiot hiirihavaintojen jälkeen ovat olleet pitkiä. Varulta pitää pomppia kovasti, ettei ne kiipeä jalkoja pitkin. Verna ei ole moksiskaan, ei tunnu missään. Tästä kaikesta voisi kuvitella, että niitä on sisällä lauma. Jälkien lisäksi vain yksi oikea havainto tänä aamuna kodinhoitohuoneessa. Mutta sekin riittää, en minäkään niitä kotiini halua, vaikka kuinka olisivat sööttejä.
Sitten sellainen tärkeä blondihavainto. Pasi sai kuluneella viikolla työpaikaltaan omat käyntikortit. Antoi jokaiselle muksulle oman sellaisen. Eilen sitten Tessa juoksi iskälle kertomaan; ootko huomannut tässä kortissa on sun puhelinnumero? Niin aika tärkeä oivallus, tarkka havainto ja melkoinen välähdys nupissa. Siinähän se, miksi se muuten olisi painettu. Ilmeisesti lapselle ei käyntikortin tarkoitus ole aikaisemmin auennut. Oppia ikä kaikki, meinas vähän hymyilyttää.
Tytöt ovat urakoineet kaappinsa, kaikki ylimääräinen kierrätykseen.Välillä tekee niin hyvä tehdä inventaario. Kuinka nopeasti pituutta on tullut lisää, vaatteita jäänyt pieneksi. Kaikki tapahtuu itseltä huomaamatta, salaa. Reettakin on kasvanut kaikesta hoidosta ja rääkistä huolimatta. Ehkei ihan Verna tahdilla, mutta kuitenkin. Hiukset alkavat jo vaihtaa suuntaa päässä, eivät enää ole pystyssä. Väri vaikuttaa tällä hetkellä huomattavasti tummemmalta kuin alkuperäinen. Muutaman vuoden takaisissa kesäkuvissa tyttöjen hiukset olivat todella kikavalkoiset. Kesäisin aina aurinko on ne vaalentanut entisestään. Reetta toivoisi samanlaisia luonnonkiharoita kuin Shirley Templellä. Paas kattoo mitä noista kehkeytyy. Nyt hyljintälääkkeet aiheuttavat pientä untuvaa jo selkäänkin. Korvalehdissä, poskissa ja kaulalla on sellainen pehmeä nukkauntuva. Ripset ja kulmat ovat paksut ja mustat. Yhtenä aamuna Reetta meikkasi itsenä; poskipuuteria, luomiväriä ja tuuheuttavaa ripsaria. Jopa pappa havaitsi kuinka paksut ripset olivat. Siis ilmeisesti niissä mömmöissä on oikeasti jotain taikaa, ne ihan oikeasti tuuheuttavat. Kasvojen iholla on pientä röhelöä, kuivuutta ja hilseilyä jatkuvasti. Se on osoitus käänteishyljinnästä, joka jyllää hiukan koko ajan. Tärkeinä on, että se on hallinnassa. Mikäli sitä ilmenee tässä kroonisessa hyljintävaiheessa suolistossa, se on yleensä ylävatsassa. Tai siis ruuansulatuksen alkupäässä, ruokahaluttomuutena, nielemisen vaikeutena ja närästyksen tapaisena tunteena. Eli nyt tarkkailemme näitä asioita hiirien lisäksi!

P.S. Tässä päivän mittaan kuulin jälleen lasteni oivalluksen. Niille hiirille laitettiin sinne vinttiin hiiribaareja, sitten ne menee känniin ja hoipertelevat itsensä hengiltä.

torstai 17. marraskuuta 2011

KOSKETUS

Kuinka tärkeää on kosketus. Tuntea kosketus omalla ihollaan, kädellään tai sielussaan. Paljonko kosketus voi lohduttaa, antaa, lämmittää ja rentouttaa. Mehän olemme kuitenkin pääsääntöisesti kansakunta, joka ei turhia koskettele, poskille pussaile tai halaile. Varsinkin sairaalamaailmassa ja infektioeristyksessä ollessa kättelyäkin tulee välttää. Kuinka helposti käperrymme ja säikymme kosketusta. Mutta kun sille antaa luvan, kuinka hyvältä se tuntuu. Viimeksi lauantaina tajusin omalla hermoratahierojallani maatessani, kuinka paineet laukeaa kosketuksen kautta. Toki tutuissa käsissä, luottavaisessa seurassa antaa kosketuksellekin vielä enemmän tilaa. Voi rentoutua täysin. Olen joskus aikoinaan käynyt hypnoosissa. Olen viimeisen vuoden aikana kaivannut sitä hypnoottista tunnetta, kun saa nupin tyhjäksi ja huolettomaksi edes hetkeksi. Kas kummaaa koin tuossa lauantain hieronnassa täsmälleen saman rentouttavan leijuvan tunteen. Olin sen jälkeen todella huojentunut, levollinen ja rento. Täynnä positiivisuutta. Eli meikäläisen saa heivattua nirvanaan ilman hypnoosissa yleisesti käytettäviä heilureita tai laskemisia, jopa seläntakaa. Naps vaan lähdin leijumaan. Hieronta teki todella hyvää, paikoin satuttikin, sillä muutama jumi oli jälleen hankittu. Jälleen tajusin, kuinka tärkeää on löytää itsellekin aika ja tapa rentoutua. Olla vaan kosketettavana ja hoidettavana. Kiitos vielä näin viiveelläkin!!!
Olen myös käynnistänyt perheeltäni salaa kosketuskampanjan. Viimeisen vuoden aikana olemme olleet koko poppoo niin paljon erillämme, krampissa, huolissamme. Siinä ei paljon ole tajunnanvirtaa riittänyt kosketukseen tai läheisyyteen. Ei ole rahkeet riittäneet. Olen lukenut artikkelin, siitä kuinka parisuhteeseenkin saa uutta potkua, kun muistaa koskettaa useita kertoja päivässä. Näinpä olenkin siis, Pasilta tietenkin ihan salaa, käynnistänyt parisuhteen elvytyskampanjan. Notkun ukkokullan kainalossa, kaulassa tai kädessä useita kertoja päivässä. Ihan niinkuin tarkoituksella. Tässä huolivyyhdessä kieriskellessä ei ole pahemmin tajunnut omaakaan läheisyydekaipuuta, kosketuskaipuuta.
Kosketuksen tärkeys tulee myös vanhusten kautta, lasten kautta, lemmikkien kautta. Kuinka lämmittää, kun jollakin on uskallusta koskettaa. Kosketus voi myös olla henkistä, antaa itsestään ja ottaa vastaan ilman estoja. Voiko kosketuksen avulla saada hurjistuneeseen nuoreen kosketuksen. Ainakin meidän pikkuhurjiin kosketus tehoaa. Onneksi he joskus osaavat kiukkunsa seasta kertoa milloin kyse onkin halipulasta, kosketuksen puutteesta, läheisyyden tarpeesta.
Kuinka tärkeäksi kuluneen vuoden aikana lemmikimme ovat tulleet. Vilpitön aito hellä kosketus. Aamuni alkoi kosketuksella jalkapohjaan, Reino herätti minut nuolemalla. Voiko aamu hellemmin alkaa, pistäkääpä kohdalle. Aamuhalilla, rutistuksella. Iltahalilla, pusuilla, rutistuksilla. Jokaisella muksulla on omat iltarutiininsa, joilla on räjähdysalitiskin päivä hyvä päättää. Nyt Väinömme antaa kosketusterapiaa mummulassa. Kuinka tärkeä osa siiitä on heille tullut. Välillä Reetta soittaa Väinölle, kissa puskee luuria, naukuu ja kehrää. Koskettaa silleen luurin välityksellä, sekin auttaa. Käymme säännöllisesti kolliamme siellä paijjaamassa. Kollilla on lokoista oltavat, siellä se elelee omassa nurkkakamarissa peräkamarinpoikana nautiskellen. Ulkona on puuhaa pitkin päivää ja kolli nauttii. Hyvä tämä adoptioratkaisu.
Kunpa meillä kaikilla olisi mahdollisuus ottaa vastaan, saada tai antaa kosketusta. Kunpa voisimme omissa krampeissamme antaa sille tilaa, edes hiukan. Pienikin ele lämmittää, tuntuu pitkään hyvältä. Kuinka tärkeää pienille potilaillekin on kosketus muulloinkin kuin hoitotoimenpiteen tai tutkimuksen yhteydessä. Sellainen ylimääräinen, kiireetön, vilpitön ja aito. Edes lempeä hipaisu...

TUNNELEITA

Reetta on kuluneen vuoden aikana käynyt eräänkin kerran erinäisissä kuvantamisissa ja magneeteissa. Itse olen aina vain sanonut, ei hätää, makaa vain rauhassa. Mutta pistääppä tämäkin kohdalleen, kokea sama kuin lapsi. Tekee kyllä ihan hyvää jalkautua ja aistia samoja asioita, mihin lapsi on joutunut. Maanantaina, viimeinkin monen mutkan jälkeen, pääsin kuvauttamaan tuon loukkaamani nilkan. Siis magneettikuvaan. Suurin mietittävä asia minun kohdallani oli, mahdunko tai juutunko tunneliin. Sieluni silmillä näin palomiesten kiskovan minua sieltä, kun juutuin reunoista kiinni. Puoli tuntia paikoillaan ja täysin liikkumatta, olihan siinäkin tekeminen. Miten se juuri silloin tuntuu, että nokkaa kutittaa, otsaa kutittaa, korvissa kutittaa. Mutta niin vain kykenin olemaan kynsimättä. Toisaalta valtavassa metelissä vaivuin ihan rentoon nirvanaan, unen rajamaille. Aika menikin lupsakasti.
Eilen saavuimme lentokentän Vip-tiloihin. Tunnelma oli sähköinen, poliiseja partioi, meidät ohjattiin pöytään ja kaikki olivat tärkeitä. Paikalla oli paljon kansainvälistä porukkaa, me siellä seassa ihan pokkana. Emme todellakaan tienneet, kuinka suurten ihmisten kanssa olimme samassa tilassa. Tunneleita kytättiin ikkunoista, radiopuhelimet ja kännykät pärisivät taukoamatta. Sitten tuli turvamiehiä ja adjutantteja. Kas kummaa letkassa käveli upea nuori nainen, itse Ruotsin prinsessa Madeleine. Erittäin kauniina, eteerisenä, raikkaana, itsevarmana, hoikkana, pitkänä ja täydellisenä. Hänet ohjattiin tunnelia pitkin Ruotsin lennolle. Hän oli kuulemma tulossa Kiinasta ja jatkoi Tukholmaan. Kun tilanteen lataus laukesi, tulivat kenttävirkailijat kertomaan asiasta Reetallekin tarkemmin. He kertoivat, että meidät ohjataan saman tunnelin kautta kuin prinsessa lähtevälle lennolle. Siis saimme astella prinsessan jalanjäljissä samassa tunnelissa. Upea kokemus! Reetta nauroikin, että luultiinkohan meitäkin ryysyissämme ja kasseissamme suuruuksiksi. Menin vessaan ja päivitin peilikuvani, en läheskään yhtä hehkeä kuin kuninkaallinen. Kuinka he sen tekevät. Onko se geeneissä, asenteessa vai aineissa. Itse näytin retkuissani, silmäpusseissa ja päänsäryissäni vähemmän eteeriseltä, suorastaan räjähtäneeltä. Miltähän vaikuttaisin pitkän Kiinanlennon jälkeen, voisiko peilikuva olla vieläkin tylympi. Eipä tarvitse tietää, tuskin koskaan lennän Kiinaan. Moisetkin reissut saavat olemuksen nuutuneeksi, kenties meikäläisen henkinen laita onkin klinkkisempi kuin kuninkaallisilla. Siis voiko se olla. Voihan prinsessoillakin olla rankkaa. Rankkuuttakin on niin kovin monenlaista.
Osastolla kierteli halailemassa myös Martti Saarinen, tämän vuoden Idolsvoittaja. Aikaisemmin hän konsertoi lastenklinikoiden aulassa, mutta me ei sattuneesta syystä sinne päästy. Toivoimme hänenkin lurauttavan Aikuisen naisen, mutta ei irronnut. Taisi ronski miespolo mennä ihan hämilleen, ainakin värit vaihtelivat naamalla. Oululehdessä on viikonloppuna ollut juttua Reetasta ja sairaalaklovneista, käy vilkaisemassa mikäli kiinnostaa. http://www.oululehti.fi/. Näyttää löytyvän juttu hakusanalla sairaalaklovnit...
Sairaus ja koettu kantasolusiirtokin on jonkin sortin tunneli. On nähtävä sen päässä kajastava valo, välillä mentävä vaikka ryömien sitä kohti. Välillä tunneli on ahdas, niljakas, mutkainen, töyssyinen ja ahdistava, mutta on vain jatkettava eteenpäin. Kauan sitten, kun muksut olivat vielä päöiväkodissa, siellä oli jokin temppurata. Jälkeenpäin ajateltuna, se oli varmaan suunniteltu lapsille, mutta minäkin päätin mennä mukaan. Näinpä sitten lasteni riemuksi tai kauhuksi juutuin sellaiseen mutkaiseen tunneliin peräpäästäni kiinni. Onneksi tunneli oli elastinen ja sain kippuroitua itseni ulos. Lapseni tuumasivat jälleen häpeillen, äiti...
Nyt päässäni on muutama tunneli, siis vaaleanpunainen paplari. Näytän jälleen ihkulta. Takki on niin niin tyhjä ja nupissa viheltelee muutama tyhjä tunneli läpivetoa. Onneksi tälle päivälle ei, ainakaan käsittääkseni, ole hammaslääkäriä ihmeellisempää ohjelmaa.  Laukkujen purkamisessa, kotihommissa ja arjessa on meikäläiselle todella paljon sarkaa kuokittavaksi. Viime yö meni jälleen harakoille. Laukeaako stressi, särkeekö hammas, onhan noita syitä ja seurauksia. Siispä istuin nojatuolissa, luin ja töllötin telekkaria. Yöllä Reetta minut siitä sitten herätti, motkotti kun telekkari oli auki, valot päällä ja minä unessa. Tottelin lastani ja menin sänkyyn nukkumaan lisää. Aika järkevä lapsi meillä...

ISO HUH!

Menimme Helsinkiin jo päivää ennen, koska emme olisi realistisesti ehtineet keskiviikkona aamusta sinne asti järkevällä aikataululla. Olemme niin kaukana, kun olemme kotona.
Kun kaarsimme taksilla Lastenklinikan pihaan, kouraisi. Kysyin Reetalta onko kiva tulla, vastaus oli napakka ei. Valitettavasti sairaalaan liittyy aina paljon negatiivisia sairauteen liittyviä tunteita. Taksikuskimme totesi tietävänsä, miltä meistä tuntuu. Hän oli kuulemma lapsuutensa viettänyt useilla eri osastoilla, joten ei vapaaehtoisesti halunnut sairaalaan. Toki ensimmäinen käynti siirron jälkeen oli meille itsellekin uutta, emme tienneet mitä odottaa, mitä tapahtuu ja pitääkö suunnitelmat. Oli myös ihanaa nähdä tuttuja kasvoja, huiskutella ikkunoiden läpi. Oli myös raskasta aistia tunnelmia, kuulumisia ja tapahtumia. Niin paljon mahtuu tarinaa, niin hyvää kuin pahaa, muutamaan viikkoon. Henkilökunta otti Reetan innolla vastaan, halaillen, huiskutellen ja moikkaillen. Tiistaina emme siis kauan sairaalassa notkuneet, vaan lähdimme asunnolle.
Saimme ystävän iltakylään ja haimme herkullista ruokaa. Kun laitoimme nukkumaan oli Reetastakin aistittavissa jännitystä, uni odotutti ja itketti. Itse nousin ylös vaihteeksi jo puolen yön jälkeen. En tiennyt mitä on tulossa, olin hämilläni. Hartain toive oli, että asiat olisivat mallillaan ja pääsisimme kotiin, eikä meitä passitettaisi sairaalaan suoraan lentokoneelta. Yö meni siis kippuroidessa, päänsäryssä ja hammasta purren. Aamulla muistona nukutusta yöstä oli kauhea hammassärky. En muistanut ottaa purentakiskoa mukaan, joten purin yhden paikan irti hampaastani yön levottomina tunteina.
Aamulla pakkasimme ja raahauduimme sairaalaan. Kädet hikosivat, kun odottelimme vastaanotolle pääsyä. Hermostutti. Reetta keskittyi ikkunasta kaverille huiskutteluun. Kuinka tärkeää on sanaton viestintä ja ymmärrys lasten välillä. Kummallakin oli hymy herkässä ja kymmeniä huiskutuksia.
Viimeinkin pääsimme lääkärin juttusille. Olimme päivässä +90. Saimme kuulla ja ymmärtää, että Reetalla on kaikki hyvin. Sitten sain kuulla, ettei ne keuhkoista löytyneet pahkurat aiheuta mitään erityistoimenpiteitä. Kuvataan kuukauden kuluttua, pidetään lääkitys ennallaan. Että sellaiset patit, taisi olla pahemmat äidin korvien välissä! Eli helpotti hiukan ja rauhoitti mieltä. Näillä käynneillä tutkitaan kroonisen hyljinnän piirteitä. Kuten niveliä, niiden liikkuvuutta ja notkeutta. Ihoa, vatsaa, silmiä, kokonaisuutta. Verikokeita otettiin valtavasti. Kaikin puolin neiti voi hyvin, siitä kaikki sanoivat. Päällisinkin puolin on nähtävissä, että asiat ovat hyvin, kun Reetta on niin hyväkuntoisen näköinen. Eli mekin saamme uskoa silmiämme ja nauttia onnistumisista. Seuraavan kolmen kuukauden aikana puretaan hyljintälääkitys pois, vähän kerrallaan. Samalla lopetetaan maksansuojalääkkeet. Sienilääkitys jatkuu ennallaan. Eli selkeä suunnitelma.
Neiti oli valmis lyppiin ja samalla päätettiin ottaa toinen cvk pois. Maallikkona minua pelotti, aiheutuuko sen poistosta infektioriskiä. Kuulemma suurempi riski on olemassa oleva cvk, kuin sen poisto. Että näin se sitten menikin, oppia ikä kaikki. Helsingissä on tapana viedä lapset leikkuriin kävellen. Oulussa viedään ja tuodaan sängyllä. Leikkurissa meni tunnin verran ja Reetta tuli neljänteen kerrokseen rappusien kautta, kun hissi ei toiminut. Jotenkin koomista, että heti kun herää niin jaloilleen ja rappusten kautta osastolle. Ruokaa ja juomaa ja menoksi.
Seuraava keikka Helsinkiin 3.1.2012. Muuten jatkamme kuulemma kerran viikossa Oulussa käynneillä. Näyttää ja kuulostaa huojentavalta. HUH! Sallittakoon tässä vaiheessa hiukan huokaista. Mutta olemme yhä tarkassa syynissä, eristyksissä ja noudatamme vähämikrobista ruokavaliota. Kun ajelimme kotiin puhuimme Reetan kanssa, että olemme saavuttaneet tärkeitä tavoitteita. Saamme olla onnellisia, mutta meidän on muistettava kuitenkin tarkat rajoitteemme. Saamme nauttia tästä hetkestä, mutta kunnioitamme tehtyä hoitoa.
Eilinen oli tunnelmaltaan hämmentävä päivä. Tuntui älyttömän hyvältä, mutta matkaa on vielä jäljellä. Ainakin minä olin todella voipunut, veti ihan hyytelöksi. Kun sitten lentelimme noin 12 kilometrin korkeudessa, huokasin kiitollisena. Jospa se olisi lähempänä suojelusenkeleitä, kun sen tuolla yläilmoissa päästää. Siis ainakin itsellä on käsitys, että suojelusenkelit lentelevät taivaissa. Saavuimme kotiin väsyneinä, onnellisina, kiitollisina ja nöyrinä.


Tarkentelen tässä saamieni lukujen valossa aikamääreitä. Viimeisten vuosien aikana kantasolusiirtoon ja HUS:ssa vietettyyn aikaan menee keskimäärin 60 päivää lapsella. Sen jälkeen pyritään siirtämään omaan hoitavaan sairaalaan, niinkuin meidät OYS:iin. Minulle on aikaisemmin puhuttu noin sadasta päivästä, se koostuu ilmeisesti sitten kahden sairaalan yhtäjaksoisesta hoitoajasta. Hoitoajat ovat käsittääkseni lyhyempiä silloin kun on kyse potilaan omien kantasolujen siirrosta. Siihenhän ei kuulu käänteishyljintää, joka mutkistaa allogeenisia kantasolusiirtoja. Eli silloin, mikäli HUS:ssa vietetään yli 100 päivä on varmasti mutkia ollut matkassa. Eli allogeenisessa kantasolusiirrossa siirto toiseen sairaalaan tapahtuu yleensä kuukauden lypin jälkeen niinkuin Reetankin kohdalla. Olimme sen jälkeen Oulussa viikon verran ja näin ollen todella aikaisin kotona +-siirtopäivinä laskettuna. Onneksi.

VIIKKO VILAHTI

Kylläpäs on lennokasta tuo ajanjuoksu. En ole juuri koneella käynyt viikkoon, varsinkaan raapustelemassa juttuja. Tänään on jo torstai, marraskuun 17. päivä. Mitä viikkoon on mahtunut, no vaikka ja mitä. Pistän lyhyen selonteon ja kerron myöhemmin lisää... Lauantaina pääsin hierojalle, en siis halunnut koko päivänä muuta kuin nauttia ja latautua. Sunnuntaina vietimme isänpäivää, kaikilla peli- ja tietokonekielto. Maanantaina viimeinkin pääsin tuon toukokuussa loukatun nilkkani kanssa magneettikuvaan. Tiistaina organisointia ja Helsinkiin. Keskiviikko sairaalassa ja iltamyöhällä kotiin. Viime yö omassa sängyssä ja nojatuolissa, tässä ollaan, kotona. Nyt pitäisi päivittää kotiasiat ja tilata hammaslääkärille päivystysaika, sillä löysin hammassäryn...

perjantai 11. marraskuuta 2011

PANIIKILLA VAI ILMAN?

Onpas maaginen päivä; 11.11.11. Tunsin kyseisen päivän maagisuuden unettomuutena, heräsin jo 00,08. Siinäpä sekin yö, voihan rähmä! Pitäisikö laittaa täysikuun piikkiin, joka on paksun pilviverhon takana. Voiko se vaikuttaa sieltäkin. Minulla on myös erittäin ärsyttävä virkayskä, varsinkin öisin. Liekö viime viikkoiset tihkusateiset pyöräilyt jättäneet jälkeensä. Onneksi sain puhelimitse junailtua lääkkeitä röhän taltuttamiseen. Niitä odotellessa yritän kotikonstein. Vanahaa alkoi taas suonet vetelemään ja iskias junnaamaan. Onnekseni sain uusia villasukkia. Äiskä kutoi minulle avuttomalle raasulle sukat, kun en itse saanut aikaiseksi. Myös kummitätini oli pistänyt sukkapaketin tulemaan. Äiskä vähän kuittaili, että laita nuo sukat humpetessakin jalkaan, niin ei palele, eikä kramppaa. Eli olikos tuo vihje, että lapsen pitäisi lähteä humpalle villasukissa, korkkareissa ja ruusukoltussa.
Mutta sitten muutama päivä taaksepäin. Tiistai-iltana soittelin osastolle ja sain kuulla virusvastauksen negatiivisuuden. Eli vedimme siitä johtopäätöksen, että pääsemme keskiviikkona kotiin koska lääkitys lopetetaan. Näinpä aamusta pakkasimme ja siivosimme kämpän optimistisina. Keskiviikkona Reetalla oli keuhkojen kuvaus, pitkästä aikaa. Osastolla oli myös sairaalaklovnit, joiden kanssa Reetta vietti pari tuntia. Lähinnä klovneja kiusoitellen. Mukana oli myös Oululehden toimittaja ja kuvaaja. Se juttu tulee lehteen tässä lähiaikoina. Samaan aikaan iskä avasi uuden sivun työrintamalla kotipuolessa. Saimme kuulla myös, että saamme Kummeilta lentolippuja. Aamupäivä meni siis valtavalla nosteella. Olo oli kuin linnunpoikasella, jonka siivet ottivat ilmaa alleen. Tuntui, että ne kantavat. Olo oli liitelevän kevyt ja huojentunut. Pääsimme kaikille yllätyksenä kotiin iltapäivän aikana.
Linnunpoikanen tuli sitten eilen alas, niin että pätkähti. Saimme keuhkojen kuvantamisista tulokset. Osa entisistä pahkuroista oli poistunut, osa muuttunut. Paukkuna tuli uudet pahkurat toisesta keuhkosta. Siinä vaiheessa minulla sumeni ja en muista puhelusta mitään. Muistan vain kysyneeni, onko syytä paniikkiin, jossa olin jo täysillä. Muistan saaneeni vastauksen, ei ole. Nyt sitten Helsingissä miettivät... Eli olo on jälleen kaikkea muuta kuin kevyt ja luottavainen. Milloin ne patit ovat tulleet, ovatko ne olleet kauan, auttaako sienilääke, pitääkö vaihtaa, aiheuttiko sädehoito vai ite kantasolusiirto muutokset? Ihan liika monta avointa tuskaista kysymystä meikäläiselle. Eli paniikilla mennään ja täysillä. Sata on lasissa. Yölläkin paniikki oli niin läsnä kuutamon lisäksi.
Reetta sanoi, ettei halua teholle taas jonkin tähystyksen ja koepalojen vuoksi. Niin, otataanko sellaisia nyt kun olemme kuitenkin vielä niin akuutissa vaiheessa siirron jälkeen. Kun ei edes hampaita paikata, ettei iske mitään, niin toivottavasti ei tarvitse suuremmin rassata. Eli tästä päivästä emme siis todellakaan tiedä mitä tuleman. Emmekä ensi viikosta. Todennäköisesti olemme yhä sinne Helsinkiin lähdössä tiistaina. Niin todennäköisesti. Jälleen tuli esille, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarmuus. Reetta itse voi hyvin, arvot hyvät ja nousussa. Reetalla riittää virtaa ja puuhaa. Nytkin ennen kymmentä on jo käynyt opettaja, tehty cvk:den huuhtelut, otettu lääkkeet, syöty aamupalat ja neiti kokkaa karjalanpaistia itselleen lounaaksi. Päällepäin ei siis ole mitään poikkeavaa, mutta koskaan ei tiedä mitä sisällä tapahtuu.
Yöllä mietin, mistä tämän päivämäärän 11.11.11 voisin muustakin muistaa kuin paniikista. Kaiken tämän kauheuden seassa tapahtuu jatkuvasti myös paljon hyviä asioita. Lapsilla menee koulussa hyvin, Reetta on ikätasoaan jopa edellä, iskällä on töitä, elämässä on toivottuja rutiineja, moni asia on hyvin, huusholli on siisti, saan olla kotona paniikkini kanssa, meillä on ystäviä ja perheet. Niin monesta asiasta voimme olla kiitollisia ja hyvillä mielin. Voi kunpa paniikki ei olisi niin hallitseva ja päällimmäinen tunne. Kunpa Helsinki ei näkisi aihetta paniikkiin ja pateille löytyisi "helppo" selitys. Kunpa tässä epävarmuudessa ei tarvitsisi olla koko viikonloppua, sillä on niin vaikea irrottautua isänpäiväkakun leipomiseen ja ylläreihin, kun paniikki jyllää. Kunpa se linnunpoikasen rääpiskö saisi jälleen hiukan ilmaa siipiensä alle ja ne siivet kantaisivat...

tiistai 8. marraskuuta 2011

TOTAALINEN BÄNKS

Milloin on syytä pistää kantapäät vastakkain, tehdä totaalinen bänks? Milloin kannattaa ottaa aikalisä, hengähdystauko, etäisyyttä.
Kun tämän henkilön läsnäolo rassaa, ottaa päästä. Tämän henkilön olemus ärsyttää. Haju, eleet, liikkeet. Tavat, kuinka tonkii kaappejaan, kuinka käyttää vessaa, jääkappia. Kuinka asettaa vaatteet naulakkoon, kengät eteiseen. Kuinka petaa pedin, jättääkö petaamatta. Teot ja ennenkaikkea tekemättömyys. Saavutukset ja saamattomuus. Miten tämä henkilö syö, mitä syö. Tunkee mukaan saunaan ja änkää saman peiton alle. Välillä valtaa koko sängyn pitkin ja poikin. Miten asettuu sohvalle. Kuinka ääntelee syödessä, televisiota katsellessa. Mitä kanavaa katsoo, poukkoileeko vain kanavalta toiselle. Entäs ne ajatukset, kommentit tai hiljaisuus. Puhumattomuus, jurotus. Kauanko tuollaista kestää ja voi katsoa. Kuinka tuollaisen kanssa voi jakaa arjen, elämän ja tulevaisuuden.
Hämmästyksekseni huomasin, että tänä aamuna takaviistoon salaa, tyyppi näytti kivalta. Kuinka tulen toimeen tämän tyypin kanssa joka seuraa kaikkialle. Ärsyttää läsnäolollaan, olemuksellaan. Katsoo jokaisesta peilistä. Kuinka tulen toimeen tämän rasittavan henkilön eli itseni kanssa. Kuinka pääsisin näistä piinaavista ja ärsyttävistä piirteistä eroon. Kuinka osaisin antaa tilaa, aikalisän ja rauhan olevua. Kuinka voisin olla edes päivä kohtelias itselleni ja ymmärtäväinen. Olen tehnyt jälleen todella paljon työtä itseni kuuntelussa ja hyväksymisessä. Raivostuttavaa kamppailua. Mutta ei auta kuin yrittää löytää jokin johtolanka, jota kohti kulkea. Itseään kun ei niin vain pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Antaa vähän aikaa poukkoilla omiaan, jospa se saavuttaisi jonkinsortin balanssin kun antaa tilaa. Pitäisi muistaa ja osata rakastaa myös itseään, kaikesta huolimatta. Laiminlyönnit jättävät jälkensä, arpensa ainakin sieluun. Sitä itsensä kanssa toimeentulemista odotellessa....

SEINÄKIIPEILYÄ

Toissayönä, heräsin seinäkiipeilyyni jo 00.28. En siis saanut levollista unta nuppiini kuin pari hullua tuntia. Heräsin kiipeilemästä seinältä, kynnet verillä, aina ote lipesi ja putosin. Suussa maistui verelle, kaikkialle sattui ja se pelon tunne putomisesta oli kauhein. Siinäpä se meni loppuyökin samalla kaavalla, yhtä kiipeilyä ja pelkoa putoamisesta.
Mistä moinen puski alitajuntaan. Se pääsi yllättämään ihan puskista, kavalasti. Haukoin henkeä, huimasi ja pelotti. Koko yö oli yhtä kiipeilyä ja kipuilua. Alitajunta tekee tepposiaan, toimii tietämättämme. Olinkin eilisen, kuin seinältä pudonnut. Suorastaan ruvella. Onneksi oli vaijereita, joissa roikkua, mutta sattui siitä huolimatta.
Laukesiko taas jokin alitajunnan paine, kun sain sen syyskuun lypin tuloksen. Tajusinko jälleen konkreettisti, että seinää pitää aina vain kiivetä. Ote ei saa yhtään herpaantua. On monia seinämiä kesytettävänä. Seuraavat viisi vuotta menemme aina seinämästä seinämään, uusia tavoitteita lusien. Kiiveten ja saavuttaen. Tänäänhän olemme kuitenkin vasta niin kauhean alussa, koko tässä savotassa. Tänään on päivä +82. Kuulostaa jo isolta luvulta, mutta kuitenkin niin pieneltä. Eli kantasolusiirron jälkeen tarkkailut ja tutkimukset jatkuvat ainakin viisi seuraavaa vuotta. Neitihän on silloin jo teini-iässä. Aina uusi jäännitys ja odottaminen. Seuraavat viisi vuotta esimerkiksi hammashoito ja oikomiset toteutetaan ainoastaan täällä Oulussa, tarkan suunnitelman mukaan. Toki tässä savotassa kierot hampaat tuntuu mitättömältä asialta. Mutta missään ei saa mokata ja kantaslousiirto määrittää monia muitakin tulevia vuosia. Tulevaisuutta, loppueläämää.
Luin aamulla yhdestä eeppoksesta, että odottaminen on aina positiivinen asia. Enpä allekirjoittaisi! Ainakin syöpälasten vanhemmilla ja yleensä vaikeissa sairauksissa odottamiseen liittyy todella paljon negatiivistakin. Näitä lukuisia odotuksia tämän vuoden aikana on leimannut erittäin selkeästi pelko, avuttomuus, kauhu, piina, jännitys ja monet muut vähemmän kivat tuntemukset. Mutta positiivisiakin odotuksia toki sallittakoon. Onneksi niitäkin on muutama langennut tälle vuodelle. Olemme saaneet hyviä tuloksia, toiveita on toteutunut, saavutettu tavoitteita. Yksi tärkeimmistä ja jännimmistä odotuksista on ollut raskaudet. Minulla ne ovat olleet positiivisa odotuksia, mutta monilla nekin ovat olleet kauhua, pelkoa ja pahaa oloa.
Tuosta seinäkiipeilystä pulpahti mieleeni muutaman vuoden takainen liikunnallinen herätys ystäväni kanssa. Kokeilimme uusia lajeja ja liikuimme viikottain. Niin me sitten tomerana menimme varaaman aikaa seinäkiipeilyyn. Ajattelimme tuosta vain kahdestaan kiivetä ylös ja ottaa seinän haltuun. Pikkaisen oli huuli pyöreänä henkilöllä, joka yritti selittää että siihen tarvitaan ohjaajakin. Ei kuulemma tuosta vain amatöörit voi itsekseen lähteä seinille retkuamaan. Niin se sitten jäi, kun olisi pitänyt osata suunnitella ja varautua moiseen. Olisihan siinä ollut ohjaajalla melkoinen työ saada kaksi siroa tonnikeijua pidetyksi seinällä. Ehkei laji olekaan ihan yksinkertainen. Ainakin toissaöinen oli todella uuvuttavaa ja rankkaa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

TIHKUA

Olemme Oulussa ja on sunnuntai. Koko loppuviikon on ollut todella harmaata, ankeaa ja tihkuttaa. Aina vain tihkua, kosteaa ja kylmää. Lääkitys jatkuu ainakin ensi viikkoon, varmuuden vuoksi. Tulokset ovat yhä negatiivisia, hyvä vain. Perjantain tulokset näyttävät siltä kuin pitääkin. Näillä mennään.
Saamme asustella kaksiossa. Päivät menevät vähän lusimalla. Olemme pyöräilleet ja ulkoilleet, mutta se tihku iskee niin luihin ja ytimiin. Lueskelemme, pyörimme kehää, makoilemme, teemme käsitöitä. leikimme, töllötämme telekkaria, kokkaamme ja saunomme. Minä makaan oikeassa saunassa ja Reetta tekee oman saunan suihkuun. Neiti istuu jakkaralla, heittelee vettä ämpäriin ja kuvittelee olevanssa löylyssä. Menee se näinkin.
Mutta päivät ovat pitkiä, joutilaisuus sieppoo. Mutta onko järkeä kulkea kotoakaan, koska matkoihin menisi nelisen tuntia päivässä. Aamuisin joutuisi heräämään liika aikaisin ja sitä rataa. Viime yönä neiti nukkui lähes kellonympäryksen, sitten olikin herätessään pirteä kuin peipponen. Eli menemme nyt näin, hitaasti mutta hartaasti tunti kerrallaan. Mutta ei kannata tästä ongelmaa tehdä, kun se ei sitä ole. Lapsi voi hyvin, eikä tarvitse olla sairaalahoidossa.
Väsymystä on yleisesti havaittavissa. Yksi isä nauroikin juuri, ettei tällä rouvalla ole väsymystä havaittavissa, liekö tuo blogiin kirjoittaminen auttanut. Hänellä kun traumapatti senkuin kasvaa, lähinnä kuulemma vatsanseudulle. Univajeet ja huolet kiertävät kehää. Tiedän tunteen. Onneksi itsellä on jokin keino niitä ulkoistaa, tosin kyllä traumaperäisiä läskipatteja on kyllä havaittavissa. Voi kunpa me jokainen voisimme löytää sen oman tavan purkaa kuormitusta, avata huolivyyhteä edes hetkeksi. Olla tukena toinen toisillemme, jakaen ja ymmärtäen.
Sain viimeinkin, kun tajusin pyytää, 19.9. lypin tulokset. Puhdasta on, ei jäännöstautia, ei kromosomimuutoksia. Reetan omien kantasloujen pitoisuus muistaakseni 0,1 prosenttia, muuten iskän solut ovat vallalla. Seuraava lyppi on Helsingissä 16.11. Eli hyvältä näyttää. Meiltä on jatkuvasti myös henkilökunnan taholta kyselty, kauanko ruokavalio kestää. Tämäkin asia on otettu ja tarkistettu. Vähämikrobinen ruokavalio jatkunee ainakin vuoden verran, ellei muuta informoida. Joitakin asioita voi ajan kanssa alkaa löysäämään, mutta neutrofiilien ja muiden mittareiden mukaan. Eli pysymme tiukassa ruodussa tuon asian mukaan, ettei mikään ulkopuolinen tai oma tyhmä lipsahdus sekoita hyvää hommaa.
Oli myös puhetta, että olisi toisaalta ihan hyvä vaikkapa kuukausittain pistää asiat pöydälle ja avata. Tarkistaa itse ja hoitohenkilökunnan kanssa, että toimimme oikein. Sitä niin helposti urautuu toimintakaavoihin laput silmillä ja suppeasti. Koskee niin monia muitakin asioita elämässä. Välillä on hyvä katsoa vähän laajemmin ja kauempaa. Tai pureutua tärkeisiin yksityiskohtiin erityisesti.
Nyt neiti irroitettiin letkuista, kuulemma pitää mennä ja lujaa. Elämä odottaa.

torstai 3. marraskuuta 2011

SYMBIOOSI

Koko perhe yön ajan saman katon alla, herkkua, harvinaista, levollista, symbioosi. Nukuin Reetan ja Fannyn keskellä, muiden nukkumapaikoista en ole varma. Olen nukkunut lyhyesti, mutta hyvin. Reetta nousi vessaan 04,24 ja siitä asti olen ollut hereillään. Mietin, kuinka paljon paremmin voin, kun kaikki olivat kuuloetäisyydellä. Vaikka aistin lapset sängyssä, niin se luo mielenrauhaa. Eli eikös tämä ole sitä symbioosia, ainakin sana oli aamulla huulillani.
Olen makoillut aamusaunassa pitkän kaavan mukaan. Katsellut isoa jalkapohjavalaisinta katossa, ihmetellyt sen ainutlaatuisuutta. Laskenut valoja, seurannut vesihöyryjä, lämpöaaltoja. Oivaltanut asioita yleensäkin. Tarvin oman aikani kaikkeen, tilan itseni kuuntelulle. Aamukahvi oli loistavaa, vaikka sen itse keitinkin. Olen lukenut viisaita ajatuksia. Oivaltanut niistäkin.
Luin myös kimppakampästä, nykyajan kommuunista. Eikös sekin mene jonkin sortin symbioosin piikkiin. Toisilleen vieraat ihmiset asuvat yhteisessä suuressa asunnossa, selvillä pelisäännöillä ja jakaen arkea. Näin vältytään yksinäisyydeltä ja saadaan säästöjä. Loistavaa, minä olisin heti valmis. Olen ikäni asunut vaikka millä yhtälöllä ja kokoonpanolla. Minulle kimppakämppä tai soluasunto ei ole olleskaan peikko. Muistaakseni yhden saman kokoisen perheen kanssa asiaa osastolla suunnittelimmekin. Paljon positiivisia asioita, kuten jaetut kulut, yhteiset tilat, lastenhoito, harrastukset, yhteisöllisyys sekä tietenkin lasten syöpä ja sen asettamat rajoitukset kuvioineen. Ajatus kulki siihen saakka ihan hyvin, kunnes tämä toinen äiskä tajusi, että joutuisi asumaan noin niinkuin meikäläisen kanssa, silloin kuului voihkaisu. Miksiköhän. Toki kaikessa pitäisi olla myös yksityisyyttä ja omaakin tilaa. Joku hulppea kansakoulu sopukoineen ajaisi varmasti sen asian. Ei paha. Sittenpä ihmiset eivät erakoituisi ja syrjäytyisi. Toki eläkkeelle jäävät ja yksinäisetkin voisivat hyödyntää moisen asumismuodon.
Mutta tähän aamuun. Olemme lähdössä takaisin sairaalaan, tippa alkaa yhdeksän paikkeilla. Tämä oli vain vahdinvaihto ja pikavisiitti. Eilen tulivat puoli neljän jälkeen ja nyt puoli kahdeksalta lähdemme taas. Illalla typyt ehtivät Halloweenin viettämään ja herkuttelemaan. Sain maalata naamaan hämähäkkejä ja tupeerata hiuksia. Reetallakin on jo sentin mittainen sänki, pian sitäkin voi tupeerata.
Painoa neidille on tullut muutama sata grammaa lisää. Hitaasti, mutta hartaasti. Oikea suunta. Lapsemme näyttää ja tuntuu voivan hyvin, sain se jälleen kiitollisena tajuta.
Pakkasin eilen, en taaskaan tiedä kauanko olen ja milloin tulen. Arvoin laukkuuni muka järkevät rytkyt. Tänä aamuna en tajunnut ratkaisujani lainkaan, ei mitään logiikkaa. Voiko oma ajatusmaailma olla noin nopeatempoinen, ettei kanna illasta aamuun. Ilmeisesti voi. Olen siis täydellinen tuuliviiri tuonkin suhteen, koskaan ei tiedä minkä värinen päivä on tulossa. Pitää olla vähän kaiken varalta.
Olen tässä omaa volinaani ja uupumustani miettinyt. Toki siihen on ollut täysi oikeus ja syy. Sain silloin kesällä tsempattua itseni taisteluun ja Helsingin urakkaan. Tottakai se syö. Ei ole ihme olleskaan. Mutta se on nyt paukutettu. On siis pakko kuunnella itseään, tajuttava väsynsä. Mutta väsyynkään ei saa jäädä makaamaan. On tsempattava jälleen. Eniten varmaan ärsytti se, kun tajusi asian, eikä se naps vaan hoitunutkaan. Liika paljon meitsin tempperamentille, haluaisin lusia senkin oman väsyn heti pois ja eteenpäin. Nyt alkaa lohkeamaan taas uudella tavalla, olen saanut päästeltyä höyryjä ja lokeroitua asioita. Nokka on taas pinnalla.
Toisaalta tiedän perheitä ja vanhempia joiden piina on vuosikausia oman jaksamisensa äärirajoilla. Siihen kun yhdistetään vielä säännöllinen työ ja kuntoutuksia terapioneen, niin huh. Minä siis olen ruikuttanut erittäin mitättömistä asioista ja suppeasta mittakaavasta. Mutta ajatelkaa mikä mölinä tälläkin mittakaavalla, miten siten mölisisin jos olisi toisenlaiset mutkikkaammat kuviot. Hattua saa nostaa niille, joilla on sairastettu pidempään ja pahemmin. Niin mikä sitten on pahemmin ja pahemmin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä hoidot jälkeensä jättävät. Tiedän lapsia, joilla on kova kuntoutus vuosia erinäisine terapioineen ja kaavioineen. Kuinka sellaisen palapelin saa pysymään koossa, kun vanhemmat lusivat samalla töissä täyttä päivää tai keikkahommaa. Elämän käsikirjoituksia ei aina ole laadittu helpoiksi. Mutta välillä joidenkin käsis on käsittämättömän monimutkainen ja vaikeaselkoinen.
Mutta nyt on aika kiharrella hiukset ja pakata jälleen järkevästi loput kamppeet. Pitää kait tuo Reettakin herättää, vaikka illalla neiti uhkaili jäävänsä kotiin. Saat äiti painua yksinään sinne sairaalaan, minä en halua tietää koko paikasta. Voi kunpa voisinkin hoitaa asian lapseni puolesta, mutta ehkä se lääke pitää tiputtaa kuitenkin Reetukan suoneen. Vaikka muuten olemmekin symbioosissa. Olisimme niin mielellämme kotona, mutta tähän käsikirjoitukseen kuuluu nyt lähtö sairaalaan. Ei auta, mutta jospa siitä ei taas niin kauheaa tule, kunhan pääsemme laitostumisen maukuun. Symbioosiin. Eiku menoksi....

tiistai 1. marraskuuta 2011

LEPO!

Jopas tuli kanssaihmisiinkin vipinää, lukijamääräkin liki tuplaantui eilen. Siis olitte ilmeisesti todella huolissaan. Mutta eikö muut ihan oikeasti nouse joskus aivan väärällä jalalla ylös. Mielestäni siihen on meillä itse kullakin täysi oikeus. Toisaalta hyvä, että kaikki paineet tulee samalla kertaa ulos, niin ei tarvi riutua moisessa päiväkausia. Eilisen postauksen jälkeen, uskalsi vahingossa kaveri soittaa pääseekö kylään. Maailmankaikkeuden lempein ihminen astui suoraan raivottaren luolaan. Kiitos! Muutama muukin hätääntynyt yhteydenotto tuli, kiitos että jaksoitte myös kannustaa raivoamisessani. Päätin heti aamulla myös pyytää anteeksi, jos loukkasin ja säikäytin. Kiittää, että pysyitte mukana.
Eilinen jatkui kodin ulkopuolellakin samalla teemalla, kun yritin pyörittää byrokratiaa. Kas kummaa koneetkin kaatuivat konttorissa, enkä saanut tarvittavia tietoja. Konttoristit vapisivat... Sain muutaman odotetetun puhelisoitonkin, tosin osa piti vääntää rautaisesta sanahelinästä. Olin jälleen väärinymmäretty ja vaikeaselkoinen.
Illalla linnottauduin kamariin, kuuntelin nupit kaakossa juuri sellaista musiikkia jota halusin. Parhaiten kolahti Janne Hurmeen Suuttumaan. Sitten vielä näännyksissä tanssasin ja makasin välillä peitot korvilla. Johan alkoi aukeamaan. Tessa hieroi kiristävän nuppini ja havaitsin alkavaa relaamista ja uudelleensyntymistä... Päätin myös hyödyntää unettomuuteni lueskelemalla ja löhöilemällä. Olenhan ennenkin pärjännyt 5-7 tunnilla, mutta nyt tavoittelen jatkuvasti vähintäänkin 8-9 tuntia.
Aamulla törmäsin termiin "seitsemän kuolemansyntiä", syyllistyin nähtävästi kaikkiin kerralla eilen. Varmaan keksin muutaman omankin, ei siis ihme, että olin piinattu. Suorastaan riivattu. Nyt moni asia on korjattu; vaihdoin uuden käämin itselleni. Nyt ei jumita eikä savua. Aamulla oli vielä pientä saamattomuudentynkää havaittavissa. Olen imuroinut ja mopannut huushollin kolmeen kertaan. Stailannut ja hakenut harmoniaa. Vessanpönttöjen pesussa oli vielä raivottaren alkeita, sillä pyttyharjakin katkesi. Siivosin fyysisellä raivolla, hikoillen ja ähkien. Samoin kynnet ovat riekaleina, lakat lohkeilleet. Taustalla on kuulunut mielimusiikkia, olen saanut olla koiruuksien kanssa päineen ilman kompromisseja. Osasin laittaa hiukseni, kun opettelin sen uuden vehkeen käytön. Munatkaan eivät palaneet, kun pienensin levyn lämpöä. Hox hox! Löysin meikkivoiteita naamaan. Valokynää en tarvi, kun valo tulee nyt sisältäpäin... Eikös ollutkin viisaasti ajateltu. Sitten meikkasin sieluni peilit esiin sinisellä. Jo kimmeltää taas. Tähän pätee logiikka ilotytöistä, niillähän on yleensä sininen silmämeikki ja ne ovat iloisia... Olen saanut lusittua kiitettävästi pyykkejä puhtaaksi. Eilen raivoissani yritin lähteä kylille nilkkureissa, joihin yritin epätoivoisesti survoa vaaleanpunaisia löysiä ryttysukkia. Silloin pääsi itseltäkin jo nauru, kun tajusin puuhani. Tänään olen ehtinyt myös latautua, organisoida, nautiskella ja naureskella itselleni.
Eilen kävi toinenkin kaveri akuutissa hädässä olevaa katsomassa. Illalla alkoi jo paineet hellittää, sillä siirryimme keskustelamaan toisesta akuutista aiheesta. Haarakiiloista. Kun muut paineet saa johonkin järjestykseen voi ongelman kokea moisestakin. Kuinka ärsyttäviä sellaiset kiilat ovat sukkahousuissa. Onko niitä pakko olla. Ne tuntuu inhottavilta, keski-ikäisiltä ja tyhmiltä. Ne näkyvät koltun läpi, vaikeuttavat istumista, kävelyä ja vievät naiseuden sirot rippeet. Eikö liikkuvuutta ja tarvittavaa laajuuttaa saa muulla neulostekniikalla, kuin iskemällä kauheat mummukiilat. Tästä vaahtosimme silmät kiiluen varmaan vartin. Ihana, että tuonkin asian saimme jakaa.

Mitäpä Ouluun, kiitos ihan hyvää. Reetta porskuttaa samalla tahdilla. Odottavat kuumeisesti tietoja Helsingistä suunnitelmien suhteen. Hoitokaaviolle varmisteluja ja tarkisteluja. Viikko on odotettu vastauksia, alkaa syömään kärsivällisyyttä moinen. Tänään tulee kaksi viikkoa viruslääkitystä täyteen. Huomisesta lähtien jatketaan kerran päivässä, todennäköisesti. Se antaa jälleen hiukan löysiä, mutta toisaalta ärsyttää roikkua kahden tunnin tipan vuoksi Oulussa. Mutta olemme jo kuitenkin puolivälissä moisessakin savotassa. Hyvä näin.
Fanny sieltä soitteli, että on tylsää. Niinhän välillä meillä muillakin. Välillä tekee ihan hyvää tylsistyä. Kunhan ei vain joudu liikaa tekemisiin omien tylsien piirteidensä kanssa... Silloin on pian muillakin tylsää. Pasi kertoi, että Fannylle on iskenyt kova äitikaipaus, kun lähdin kotiin. Voi pientä, kunpa sitä osaisi jakaantua tasaisesti ja kaikille jollakin tavoin. Tällainenkin repii.
Laitan pitkästä aikaa labratuloksia; neutrofiili 1,2, Hb 114, tromb 229, leukkarit 3,8, crp alle 3, hyljintälääkepitoisuus 94. Tänään on yksi puolikas maksansuojalääke poistettu päivälääkkeistä. Muuten mennään entisillä ohjeilla. Eli homma hallinassa, arvot noususuhdanteessa.

Eilen mietin myös netin ja eri yhteisöjen pelottavuutta, pimeitäkin puolia. Sitä saattaa eksyä niin väärille poluille, ruokkia omia pimeitä puoliaan. Maailmankatsomus ja ihmissuhteet saattavat vääristyä todella omituisiksi. Entäs, jos jokin sieppaa sinut mukaansa ja vääristää omat ajatuksesi. Koukuttaa. Toivottavasti kenellekään ei minun raivoisat piirteeni tarttuneet ainakaan pidemmäksi aikaa. Enhän minäkään onnekseni siihen jää pysyvästi, sekin olisi todella raskasta itselle ja teille. Luotan myös siihen visioon, että muutkin kokevat samoin, mutta minä raukka rohkenen luukuttaa asiani julkisesti. Olen käynyt ensimmäisiä kertoja muidenkin blogeissa, noin niinkuin tuntemattomien. Hämmästyin niiden monipuolisuutta, laajuutta. Ihan mistä aiheesta vaan voi kirjoittaa ja esittää kuvia. Ruokkivatko sairaalloiset ajatukset ja kuvat vielä enmmän sellaisten mieltä, jotka ovat jo valmiiksi koukussa. Ruokinko minä vanhempien tuskaa, luukuttamalla omaa tuskaani. Toivottavasti kukaan ei saa minkäänlaisia positiivisia kiksejä minun tuskistani ja peloistani. Sehän olisi kauheaa. Tarkoituksenani ei todellakaan ole laajentaa tätä pelkotuskaa, vaan kertoa siitä mitä se on. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta ja halua jäädä tähän olotilaan roikkumaan. Mutta se on vain elettävä paukku kerrallaan läpi. Ihan oikeasti näen valoa kajastavaa, onnellisen horisontin. Sinne on vielä matkaa ja monttuja, mutta menemme kohti.

Aamulla paistoi aurinko, nyt vetää pilveen. Mutta ei haittaa, kynttilänvalo loistaa kauniimmin ja erottuu paremmin. Onneksi on iloisen punaiset kumisaappaat, jotka erottuvat harmaudessa. Voinpahan hyvällä omallatunnolla ottaa kirjan, pehmeän viltin, villasukat, teemukin, koiran syliin, toisen jalkoihin ja nautiskella syksyidestä päivästä puhtaassa huushollissa kynttilän loisteessa. Tänään on ihan hyvä päivä! Päivä +75 ja tyyntä!