TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 28. helmikuuta 2013

ÖVEREITÄ

Tämä nyt on tällainen itsekäs postaus, mutta se pyrki väkisellä ulos. Ehkä nykyistä tapaani toimia ja asennoitua, voi ymmärtää kohta selitetyn jälkeen paremmin. Eli se miten toimin nyt, olen toiminut saman suuntaisesti aina, ylikierroksilla ja överinä...

 Tulin justiin Reetan ja koirien kanssa lenkiltä. Kevättä pukkaa ja räystäät tippuu. Oli muuten hirveän liukasta. Siinä kävellessä minulla alkoi kuristaa kurkusta ja ahdistaa. Teki sitä, mitä ei ole pitkään aikaan tehnyt. Se tuntui pahalta. Jäin nimittäin aamulla miettimään miten minua tulkitaan ja ylilyöntejäni mitataan. Olen överi, käyn monessa asiassa ylikierroksilla, lähipiiri nyökyttelee. Vuosikausia olen yrittänyt olla muille mieliksi, hukannut itseni. Viimeinkin alan hyväksymään itseni tällaisena ylikierteisenä ja överinä. Olen tällainen, enkä muuksi muutu, vaikka itsekin sitä (joskus) haluaisin. On paljon helpompi olla itsensä kanssa sinut, kuin kokea siitä joka päivä vastarintaa. Olen opiskellut paljon, monia asioita, mutta tiedonjano ja innostus on valtava aina uusiin asioihin. Teen myös asioita ilman koulutusta, ylittelen kynnyksiä, joita ei ehkä kuuluisi ylitellä monenkaan mielestä. Mutta tänään voin vilpittömästi kertoa ja sanoa, että olen äitinä parhaimmillani. Lapsilla on kohtaani sellainen luottamus ja avoimuus, että se pistää haukkomaan henkeä. Olen siis jossakin onnistunut. Minulle kerrotaan sellaisia asioita ja jaetaan ne kanssani, että voin vain kiittää. Minulla ei ole itsellä ollut koskaan siihen mahdollisuutta ja uskallusta. Minun lapsuudessani oli aivan liika paljon tabuja, joista ei ole voinut puhua.

Eli luetteloin muutaman ylilyönnin ja "ammatin" vuosien varrelta:

"Muuttamisen ja pakkaamisen ammattilainen",
viimein kun siipeni kantoivat, kuusitoistavuotiaana, muutin pois kotoa. Kiertolaisuutta kesti kaksikymmentä vuotta ja kuusitoista muuttoa. Osoitteeni kirjoitettiin lyijykynällä. Monen mielestä överi tahti.

"Yrittäjä",
olen ollut sitä liki kolmetoista vuotta, vaikka yritys oli mieheni nimillä. Suorittanut yrittäjyyden ja neljän alle kouluikäisen äitinä mm työpaikkaohjaajan, myynnin ammattitutkinnon ja kaksivuotisen yrittäjän ammattitutkinnon. Yrittäjän ammattitutkinnossa sain nimettömän kommentin itsestäni. Siitä, että olen rasittava ja elekieleni on liian selvää. Tiedän, koska innostuessani nojaudun eteen päin, imen tietoa ja poskeni punoittavat. Eihän kukaan voi olla noin innoissaan? Myös eriävä mielipiteeni näkyy elekielessä, nojaan taakse päin, ilme tiukkenee ja kädet lamaantuvat. Puhun paljon käsillä ja koko vartalollani, suorataan hytkyn. Olen älyttömän ja rasittavan täsmällinen, mikä ärsyttää. Vaadin sitä myös muilta, varsinkin ryhmätöissä ja aloituksissa. Kellon opettelu kannattaa aloittaa viimeistään aikuisena. Olen aika nopea kiihtymään, sata lasissa hetkessä, hyvässä ja pahassakin. Samoin ideoissa ja visioissa. Monen mielestä överiä.

"Lisääntymisen ammattilainen",
kun ensimmäinen lapsi pulpahti maailmaan ja ylilääkäri kommentoi minulle näin: "Herramme on luonut sinut lapsentekijäksi, tervetuloa vuoden kuluttua uudelleen..." Jee, osaan hommaa, jos kerran Herramme on minut luonut lapsentekijäksi. Tulos alle kolmessa vuodessa neljä lasta. Lisääntyminen oli niin kivaa! Monen mielestä överi lisääntymistahti.

"Opettaja",
ihan oikeat koulutukset ja paperit floristin ja floristihortonomin tutkinto. Lukuisia kilpailuja kotimaassa ja Virossakin. Napsin jopa palkintoja. Vuosikausia (noin 8 -9 vuotta) sidonnanopettajana ympäri maakuntia harrastelijoita ja ammattikouluissa valinnaisten opettajana, jopa ammattiin valmistujien preppaajana,
ilman virallista auskultointia. Olen opettanut, vaikka minulla on ollut perhe ja yritys, olen organisoinut ja opettamisesta nauttinut. Olen jopa yksityisiä kursseja vetänyt, milloin missäkin. Olen pidetty opettaja, pistän itseni likoon ja olen tuntien jälkeen ihan kuitti. Kerhoja eri aihepiireistä olen vetänyt myös. Minua on jopa pyydetty ja pidän opettamisesta. Monen mielestä överi tahti.

"Taideterapeutti",
lapseni sairauden myötä olen asiaa jauhanut ja lastani tulkinnut. Olen jaksanut luukuttaa kädetaitojen ja värien voimasta. Olen vetänyt taideterapiaa Reetalle, perheelle ja muka osaan tulkita itseänikin niiden kautta. Olen hakenut ja päässyt opiskelemaan asiaa, mutta sattuneesta syystä en ole voinut nyt helmikuussa opintoja aloittaa. Monen mielestä överiä koko aihe ja sen opiskelu.

"Taiteilija",
elämäntaiteilija ja huuhaa ainakin. Olen pitänyt kaikkinensa kauhean määrän näyttelyitä. Ihan jo opiskelun ja kukkakauppa-alan puitteissa sidontanäytöksiä, häämessuja ja tempauksia. Myöhemmin työelämässä minun ideoiden pohjalta, työpanostani, heittäytymistäni ja kädenjälkeäni hyödyntäen. Myöhemmin luovuus on muuttanut muotoaan, nyt puskee maalauksina ja installaatioina, en ole mihinkään materiaalin rajoittunut. Olen kokeilunhaluinen ja estoton. Mielestäni muitakin lahjakkaita ihmisiä on kylät pullollaan, mutta omien taitojen vähättely on sisäsyntyistä. Kun maalaan, niin maalaan sitten koko ajan ja niin että roiskuu. Korttejakin on tullut tehtailtua, rakkausrasioita jne... Monen mielestä amatöörimäistä ja överiä, viime vuonna kolme näyttelyä. Ensi syksyllekin on jo tilaa tarjottu... Muutama uusi idea muhii jo.

"Käsityöläinen",
osaan tehdä vaikka ja mitä, kunhan kokeilen. Olen kutonut poppanaloimeen jäkäliä, sammalia, varpuja, oksia, pellavia, heiniä ja kanervia seinävaatteiksi. Hitsannut, ommellut, virkannut ja värkännyt. Lapsi keikkui turvakaukalossa ja nukkui makeasti, kun hakkasin jäkäliä loimeen kangaspuissa, imetin ohimennen. Mutta usein innostun sitten niin, ettei mitään rajaa. Kun odotin tuplia minut määrättiin paikoilleni, kädet saivat liikkua, joten tulos kuusitoista (tai 17) kaulahuivia kutoen, kunnes kaaduin ja jouduin kipsiin. Enpä siis "taipunut" enää kutomaankaan. Monen mielestä överiä, olihan minulla kaksi vaippaikäistäkin näperreltävänä. Lasteni kanssa olen materiaaleja metsistä kerännyt ja työstänyt. Yhä tytöt näkevät kauniita pintoja, muotoja, materiaaleja ja yksityiskohtia kaikkialla. Lapseni ovat samanlaisia näpertelijöitä, toki Pasinkin puolelta moinen periytyy. Monen mielestä överiä tehdä yhdessä lasten kanssa itse kerätyistä materiaaleista, onhan olemassa pelit ja vehkeet.

"Raskauden ammattilainen",
mielestäni raskaus ei ole sairaus, eikä lapset este. Raskaudet ovat olleet helppoja, synnytykset myös. Kun odotin kolmosia, yksi tuli kesken pois. Näinpä yllätyksellinen kaksosraskaus tuli päivänvaloon ja minut määritettiin "riskiraskaaksi" ja kuukausittain tarkkaan kontrolloitavaksi. Mitä tein, pelkäsin hirveästi, koska yksi oli jo tullut pois. Näinpä siis touhusin ylikierroksilla kaikkea kahden lapseni kanssa, kasvatin mahaani kuukauden kerrallaan, pidin näyttelyitä, opetin ja painoin töitä reikäpäänä. Enhän voinut antaa pelolle valtaa. Monen mielestä överi tahti kaksosraskaudessa, mutta minua ei ollut kielletty tekemästä, kunnes määrättiin lepoon kun lantiossa oli niin kauhea vääntö meneillään etten päässyt kävelemään.

"Moniosaaja",
aloitin työni leipomossa, täysin amatöörinä. Mutta opin ja opettelin moniosaajaksi. Kysyin, kokeilin ja kyseenalaistin. Näinpä työnkuvani olikin hetkessä todella laaja: paistaja, pakkaaja, somistaja, kahvilatyöntekijä, mainostekstaaja, organiosija, puhelinmyyjä, konsulentti jne... Eli opin hirvittävästi asioita ja "ammattitaitooni" luotettiin. Monen mielestä överiä, pistää nyt amatööri puikkoihin, mutta hoidin hommani. Amatöörin paistamat munkit olivat todella kauniita ja herkullisia...

"Äiti on lapsensa paras asiantuntija",
vaikka ei aina koko repertuaaria haluaisikaan omalle vastuualueelleen. Näin minulle sanottiin varsinkin lukuisia kertoja Helsingin keikan jälkeen ja käänteishyljintää seuratessa. Näinpä siis pääsimme älyttömän aikaisessa vaiheessa ja täysin raakileen kanssa kotiin. Mikäli minun "ammattitaitooni" ei olisi henkilökunnan taholta luotettu, eivät varmasti olisi kotiuttaneet. Olihan se raskasta, siis aivan helevetin raskasta ja valtava vastuu. Minä luennoin puhelimitse Helsinkiin ja Ouluun tilanteen ja vedin johtopäätöksiäni. Toisaalta "ammattilaisuus" tässä savotassa ja vahvasti opitut ja koetut asiat mahdollistavat kotona olemisen. Tottakai minä haluan oppia, kysellä ja kyseenalaistaa asioita, keskustella ja oivaltaa, jotta olen paras hoitaja lapselleni. Opin parhaiten tekemällä ja kokemalla. En mielestäni ole aliarvioinut henkilökunnan osaamista tai sekaantunut siihen aiheetta kritisoiden. Mitä nyt Helsingissä käräytin siivojan, joka kulki samoissa kyynärpäihin saakka yltävissä kumihanskoissa eristyshuoneesta toiseen. Samoin Oulussa, kun ruokaa jaettiin samaten samoilla hanskoilla sairaalabakteerin aikaan potilaalta toiselle. Puutuin siihen ja siihen takerruttiin. Olen puuttunut myös vääriin lääkkeisiin, väärällä nimellä kutsumiseen, epäinhimilliseen kohteluun tai jokaisen inhimillisen kohtelun laiminlyöntiin. Tippavehkeistä ja mittareista en ymmärrä mitään, enkä haluaisi koskaan moisia opetellakaan, eli hoitajaa minusta ei tule. Kyseessä on lapseni, jolla on sisin ja sydän. Monen mielestä överiä, mutta mitäpä en lapseni puolesta tekisi. Syksyllä Reetan kuumepiikin osuessa tein diagnoosin puhelimessa. Reetta kykeni puhumaan järkevästi, eikä volissut, joten kyseessä ei ole verenmyrkytys, ole lapsi huoleti... Överiä, mutta auttoi kaikkia, kun sen äänestä kuulin.

"Luennoitsija",
olen ollut aina kaikissa asioissa. Olen opettanut kukkien hoitoa, sidontatekniikkaa, vihersisustamista, tekstausta, lehmänlypsyä, autolla ajoa, kuvista, maalaamista, rohkeutta, itsenäisyyttä, kirjoittamista, reseptejä ja sen sellaista. Olen jopa pöntöistä puhunut, puhunut asioista, jotka ovat itsellekin vaikeita. Mutta tiedän sen auttavan muitakin samassa tilanteessa olevia. Vuosi sitten minulta pyydettiin perheen näkökulmaa tähän seikkailuun. Olihan se haasteensa, mutta tartuin siihen. Monen mielestä överiä luukuttaa omaa mielipidettään, parempi vain naukua kahvipöydässä ja selän takana. Tein myös kirjallisen esityksen eristyspotilaiden laboratoriokäynneistä korjausehdotuksineen. Ehdotukseni meni läpi ja sain vuosi sitten Oulun sektorilta puhelun, että toimintatavat muuttuu. Asiaa ei ollut kuulemma koskaan ajateltu tältä kantilta, eli lapsipotilaan kantilta. Kannatti siis vaahdota. Monen mielestä överiä puuttua tuollaiseen ja kritisoida, saati sitten ehdottaa omaa visoita, onhan systeemi pyörinyt vuosikymmeniä. Laitan jokaiseen postaukseen myös nimeni, en huutele nimettömänä tai nimimerkin suojissa. Yhteystietonikin annan, samoin henkilöllisyyteni täälläkin paljastan. Jälleen minulla on yksi kirjallinen mielipidevetoomus nimelläni menossa... Monen mielestä tyhmää, uhkarohkeaa ja överiä, mutta haluan pystyä olemaan sanojeni takana. Toki mielipide saattaa muuttua ja joskus muuttuukin, mutta yleensä jonkin opin tai oivalluksen kautta. Överiä kääntää kelkkaa, mutta mikäs siinä, jos löytyy perustelut käännökselle.

"Kokki",
olen hyvä keittiössä. En lue reseptejä, sillä kokkaaminenkin on luovaa. Hatusta vedän, välillä on todella hyvää ja joskus nyrpistelee koiratkin. Olen suuruudenhullu myös tässä hommassa, kun leivon, niin leivon kaikkea kerralla. Kattilat ovat koko kylän kokoisia. Varon siis aloittamasta yhtä kääretorttua, koska se on kohta sarjatulta joka kippoon ja kuppiin. Monen mielestä överiä, mutta mun piirakoista ja kakuista tykätään.

"Toimittaja, kirjailija",
viimeisen kahden vuoden aikana olen kirjoittanut lehtiin, pyynnöstä ja omasta aloitteesta. Osallistun kilpailuihin ja odotan kritiikkiä. Taon konetta kuin reikäpää, haen teksteilleni uusia kanavia ja muotoja. Olen kouluttautunut (jopa) useilla kursseilla: Paltamossa, Alavieskassa, Ylivieskassa, Kempeleessä ja postin kautta. Tiedonjano on valtava ja on mieletöntä löytää uusia vipuja. Monologieni myötä olen jopa päätynyt näyttelemään. Minusta tuntuu, että tällä vauhdilla minulta saattaa tulla ulos vaikka kirja kaksi, runokirja, monologikokoelma ja muuta pientä. Olen saanut kursseilla ihanaa ja kannustavaa palautetta, kritiikkiäkin, joten en ihan hatusta vedä tätä juttua. Syksyllä minua pyydettiin "murjaisemaan esikoisteokseni ulos", no en lähtenyt siihen mukaan, onneksi sillä olihan tuota muutakin säätöä. Olen ylittänyt hävetyksen kynnykset, vaikka välillä värit vaihtelevatkin kun kuulee omia tektejään esitettävän. Mutta olen päättänyt ottaa tästäkin kaiken irti. Tänään pyrki muutama teksti ulos aamu neljältä, joten paukutin ne koneelle ja jatkoin unia. Överiä, totta maar on, mutta todella vapauttavaa ja koukuttavaa överiä.

"Tsemppari",
rohkaisija, kannustaja, motivaattori. Olen sitä lapselleni, itselleni, perheelleni ja läheisilleni. "Reetta on meidän helpoin vippimme", on Finnairin vip-terminaalin henkilökunta kommentoinut. "Yhteistyökykyinen, aurinkoinen, reipas ja rohkea." Tällaista palautetta on tullut lääkäreiltä, kun on mm. varttiin tehty perusteellinen tutkimus, nielunäytteet, kanyylinlaitto, verikokeet ja palaveri tilanteesta. Reettaa ei tarvise maanitella verikokeisiin ja piikeille, ilman puudutteita ja nopeasti. Ei esilääkkeitä leikkuriin, koska pääsee nopeammin tolokkuun ilman niitä. Käsittääkseni Reetta on helppo potilas, vaikka kapinoikin välillä. Kas kun motivaattori ja tsemppariäiti rohkaisee kakistamaan ulos sen miltä tuntuu. Eihän se aina voi tuntua kivalta, kun hoidetaan syöpää, siihen on lupa lapsenkin kommentoida. Olen ylpeä lapsestani, joka keskustelee, puhuu, näyttää ja tuntee. Niin hyvät kuin pahat. Monen mielestä överiä nämä taistelut, mutta kuuluvat asiaan ja ovat luottamuksen osoitus itselle. Palvelen lastani osastolla, kun tippuu sytostaatit, mutta en pompi hänen kaikkia toivomuksiaan. Olemme vahva parivaljakko, jolla menee välillä överiksi, mutta eiköhän koko elämä ole pistetty aika överiksi muutenkin. Jaksaakseen täytyy vetää välillä täyslaidallinen överiä, jotta niin kuin jaksaa. Eli jos käymme ylikierroksilla koppihoidossa, niin antaa paukkua, vedetään överiksi. Sitten on syytä olla huolissaan, jos kämpästämme ei kuulu elämän ääniä.

"Urheilija",
vaikken sitä päälle päin näytä olevan. Viime keväänä sain palautetta ihan oikealta alan ihmiseltä: "Teillä on urheilullinen perhe." Vitsi kuinka hyvältä se tuntui, kantaa yhä. Minulla ei ole yhtä ainoaa lajia, enkä tee verenmaku suussa. Teen omaksi parhaakseni ja perheeni myös. Onhan siis parempi, että äiskä hakkaa aggression nyrkkeilyssä, kuin kotona keittiönkaappeihin. Lajeja, joita harrastan; sulkapallo, tanssit, nyrkkeily, uinti, jumpat, venyttelyt, jooga, kuntosali, hyötyliikunta... Välillä menee överiksi, mutta sitten tulee näitä kausia, jolloin hanskat pitää lyödä tiskiin ja asiat tärkeysjärjestykseen. Mutta tarvitsen tuota, vaikka se onkin överiä monelta kantilta.

"Terapeutti ja sairaanhoitaja",
jollen kykenisi asioita avaamaan perheen ja lapsen kanssa olisimme aika pimeitä jo näiden vuosien jälkeen. Heinäkuussa sain kolmelta nupinhuollon ammattilaiselta palautetta: "Teillä on ollut loistavat keinot selviytyä, perheenä ja lapsista ei heijastu päälle päin kriisi." Tämä jaksaa kantaa yhä ja luotan itseeni ja taitoihini. Miksiköhän olimme silloin niinkin hyvällä hapella ja olemme nytkin, ainakin omasta mielestäni. Pakko oli maalaisjärjellä kehittää selviytymissuunnitelma. Voi pojat, kuinka syvissä vesissä uimmekaan vuonna 2011 syyskuussta joulukuuhun, sekä alkuvuoden 2012... Puhdistan cvk:n juuren, huuhtelen, otan näytteet, lääkitsen, kontrolloin, analysoin jne. Mutta kun näen solisluun päällä yhden tikin, joka siihen laitettiin viikko sitten, niin heti sumenee. Kun minun omasta polvesta otettiin tikit, niin silloinkin sumeni. Kun näen jollakin roskan silmässä, minulla sumenee. Kun joku pistää itselleen insuliinia, minua heikottaa. Mutta minä pistän lastani, vaikka ensimmäisen piikin laitoin todella sumeena. Kun näen puutikun, joka suuntaa kohti kurkkua, yökkään jo valmiiksi. Eli olen toivoton näissä asioissa, mutta koulutettu lapselleni sopivaksi omahoitajaksi. Olen siinä hyvä ja luotan itseeni, yhä enemmän. Monen mielestä överiä tulkita ja tehdä johtopäätöksiä, mutta se helpottaa ja luo mielenrauhaa itselle ja lapselle. Eilen illalla osasto kommentoi aamullisia verinäytteitä. Ei tankkaustarvetta, seuraavat kokeet perjantaina, tilanne hallinnassa. Mielestäni sen jo aamupäivällä tulkitsinkin näin, mikä helpotti koko eilisen toimintoja, minulla ei ollut paniikkia lähteä Ouluun. Etäisyydet ovat sen verran pitkät, jotta se tietää kokonaista päivää reissussa, kun tulee tankkaus. Huomisestakin minulla on selkeä visio, mutta kerron sen vasta sitten kun palaamme trompparitankkauksesta...Kun Reetta sairastui pyysin päästä juttelemaan. Pääsinkin Oulussa. Se terapeutti nojautui taaksepäin ja pelkäsi minua. Kyseenalaisti, puheeni, eleeni, nauruni, ajatukseni ja tapani kokea ja toimia. Muutaman kerran jälkeen hän myönsi tajuavansa, että olen siis mitä ilmeisemmin juuri tällainen ylilyönti överi. Nykyisin käyn puhumassa henkilölle, joka tuntee muitakin övereitä, se helpottaa kummasti, kun ei tarvitse jokaista ideaa ja hymyä, eikä itkua perustella. Överi kaikessa, ja tuntiin koko laaja skaala övereitä.

"Sanoittaja",
vahingossa syksyllä yksi runoni sävellettiin. Muka oivalsin jutun juonen ja tällä hetkellä tekstejäni on neljällä henkilöllä sävellettävänä. Överiä, olen ylittänyt taas sellaisia kynnyksiä, että huimaa. Valmiita sävellettyjä sanoituksiani on liki kaksikymmentä nyt. Koko ajan paukkuu lisää. Olen saanut ihanaa palautetta, että ne alkavat soimaan itsestään ja tarinan kautta. Osaan siis jotain, vaikka olen oppini saanut kerran sähköpostitse ja omien oivallusten kautta. Monen mielestä amatöörituherrusta ja säälittävää, mutta onhan meitä säälittäviä tuhertajia muitakin. Olen siis innoissani, koukussa ja kirjoitin aamullakin parit sanoitukset. Monen mielestä överiä, mutta niin hämmentävää ja loistava tapa purkaa tuntojaan. Kehittyä, oivaltaa ja olla uudella tavalla luova. Mielessä on huikeita övereitä ideoita, joihin muutama muukin alkaa olla jo innoissaan. Minusta on ollut niin ihanaa löytää näidenkin asioiden kautta perspektiiviä ja uusia ihmisiä. Eilen Reetan kanssa kirjoitimme laulun kissasta, sairaalassa keksimme suihkussa laulun ja taksissakin pulpahti muutama riimintynkä. Eilen Reettakin oli oivaltavinaan jotakin, ihan näki kuinka tärppäsi. On kuulkaas aika överiä kuunnella omaa sanoitusta kauniisti esitettynä, kuinka se herää eloon musiikin kanssa kokonaisuutena. Omat lapset laulaa raikkaasti mukana, osaavat sanat jopa minua paremmin, siis todella överiä. Siis kelaa hei, siistiiii!!!!

Eli koen, toimin, ajattelen, tempaisen, touhotan, analysoin ja puhun varmasti monen mielestä aivan liikaa. Monen mielestä olen yltiö-överi. On ihmisiä, jotka eivät kestä minua ja ihmisiä, joita minä en kestä. Olen suhteellisen mustavalkoinen, joko tai, en yritä väkisellä. Ymmärrän vastapuoltakin vallan hyvin. Olkaa onnellisia, että ette joudu livenä minua kohtaamaan, jos jo tekstitkin ja tempaukseni sitä kautta menee överiksi. Kaiken lisäksi teen sen kymmentä asiaa kerralla, puhun käsilläni... Mutta "Siivooja", en ole enää lainkaan. Aikaisemmin imuroin joka ainoa päivä, nyt puhaltelin karvapallot nurkkaan puhelimessa olessani ja koukin ne sormilla vessanpyttyyn. Osaan siis olla umpiöveri laiskakin, kun sille päälle satun. Nyt Reetta meikkaa minua edustavammaksi ja Verna käski laittaa hiukset. Lähden kuulemma kolmen tytön kanssa johonkin esitykseen... Siellä osaan käyttäytyä, mitä nyt vihellän, jos sattuu tulemaan nappisuoritus! Enää minua ei purista, kiristä, eikä ahdista, sain sen ulos... Tänään olen ollut pääsääntöisesti äiti, sillä lapsi voi hyvin, kolme muuta lasta myös!;-)


P.S."SuurperheenÄITI",
Piti vielä lisätä yksi tärkeä rooli ja avata muutama tausta sen takaa. Sillon keväällä 2003 kun tuplat olivat noin kuukauden kaksi, Tessa alle kolme vuotta ja Fanny puolitoista ja rapiat ajattelin lähteä shoppailemaan. Ja samalla testaamaan onko minusta suurperheen pyörittäjäksi, mitä se vaatii ja kuinka hyvin omat rajansa tuntee. Shoppailu ei tarkoittanut paikallisessa maitokaupassa käyntiä vaan laajempaa kokopäiväistä shoppailua. Pakkasin mukelot, vaipat ja vaunut autoon. Ajoin laumani kanssa Nivalasta Ouluun päiväksi. Ihan vaan hengailemaan, haistelemaan kevättä ja shoppailemaan. Etäisyys suuntaansa on noin 170 kilometriä, eli olihan tuota. Niin minä päivän vietin kaupungilla ja hyvin lutviutui. Ajoitin imetykset , vaipanvaihdot ja nukkumiset niin että homma pelitti. Pelittihän se ja illalla oli väsynyt mutta extreemiä kokenut akkalauma kotona. Tein sen. Monen mielestä hullua, päätöntä ja todella överiä. Lähteä nyt moiseen reissuun, yksin lasten kanssa ja vapaaehtoisesti. Eihän tuollaisen katraan kanssa voi kuulemma liikkua tai tehdä moista. Joillekin yhdenkin kanssa kauppareissut on mahdottomia, olen kuullut. Ihan miten vaan, kukin taablatkoon tyylillään myös äitinä. Övereitä mitä ilmeisemmin myös kasvatan, sillä rajoja voi aina siirtää ja haastaa itsensä...

P.S.2. Terveisiä Oulusta, kävimme trompparitankilla, ihan niin kuin olisin eilen vähän ajatellutkin, mutta enhän minä sitä teille kertonut. Sain eilen puhelun, koska yksi isäkin oli laskenut meidän tankkaustarpeen, jotta pääsemmä kyydissä... Lähtö aamulla kahdeksalta meiltä. Näinpä sitten nousin ylös kuudelta, otin verikokeet seitsemältä ja labraan. Trompparit 37, ei ihan tankkausrajoilla, muutaman viirun ylitse, ei siis ihan selkeästi tulkittava. Hb 100, ei hätää ja leukkarit värähtää 0,02. Suunta oikea. Kun labrasta autoon kävelin, soitin osastolle ja ilmoitin vision. Kahdeksalta visoni lääkärin tsekkauksen kautta varmistettiin. Kymmenen yli kahdeksan nokka kohti Oulua, trommparit tilattu kymmeneksi. Tankattu ja syönyt neiti lähti pois osastolta yhdentoista jälkeen. Vähäkö nohevaa, olen ylpeä, että osaamme pelittää ja pelata maalaisjärjellä. Hoitajatkin sanoivat, että napakkaa toimintaa.  Kuulemma hyvin junailtu, niin meistäkin. Nyt olemme siis jopa valoisan aikaan kotona. Ihana överitehokas ja aurinkoinen maaliskuun ensimmäinen!;-)




keskiviikko 27. helmikuuta 2013

NÄIN TÄNÄÄN

Keskiviikossa mennään. Reetta tuossa aamulla sanoi: "Enkös olekin helppo!" Se ei ollut kysymys, vaan toteamus, positiivinen sellainen. Otin vauhdissa verikokeita. Neiti napsutteli letkuista lukkoja kiinni ja auki, veri virtasi näpsäkästi punaisena, huuhtelut ja heparoinnit meni kuin konkareilla. Reetta on minulla kolmantena ja neljäntenä kätenä, välillä aivoinakin hommassa. Helppo Reetta on muutenkin, ei valita, hörisee, nauttii ja pitää huolen itsestään. Eli minä "vain leijun" ja olen kaikessa läsnä... Vaikka olenkin kirjoittanut kuin reikäpää, tiedän jokaisen risahduksen ja kakkaamisen, vesilasillisen ja väsynotkahduksen. Olen tuntosarvilla varustettu leijonaemo, kauhean tarkkakorvainen kyylä... Aivan ihana äiti lapsilleni, siis. Uusi sieniestolääke on helppo, nestemäinen, neiti imaisee sen pihallakin lennosta. Eilen toisin katsoin mäenlaskua ja sitä vauhtia hiukan kauhulla. En kuitenkaan toppuutellut, annoin neidin laskea vaikka ikkunastakin katsottuna huimasi. Paljonko iloa ja naurua meillä onkaan. Edes äiti ei märise, enää...
   Homma siis hallinnassa. Eiliset labrat olivat sellaiset kuin pitikin. Leukkareita ja neutrofiilejä ei ole olemassa, niin kuin ei pidäkkään olla. Hb 103, trompparit 107. Sitten ne maksa-arvot; asat nyt 692, sunnuntaina 1154 ja alat nyt 150, sunnuntaina 537, suunta täsmälleen oikea. Tänään tsekattiin pieni verenkuva uudelleen, koska alaspäin mennään, onko tankkaustarvetta. Itse olen labrat tulkinnut, tehnyt johtopäätöksen, että tromppareita tankataan perjantaina. Hb noin 100, trompparit noin 70. Tankkkausrajat kuulemma Hb 80 ja trompparit 30. Eli mallillaan ovat. Odottelen siis lääkäreiden vahvistavan amatöörin tekemät suunnitelmat, puhelin on jossain...

   Lentoliput ensiviikolle minulla on käsilaukussa, moni homma naksahtanut paikoilleen ja selkiytynyt. Kyllä tämä tästä taas. On vain todella rankkaa, puuduttavaa ja syövää hoitaa pitkien sairaalareissujen jälkeen kaikki hiivatin lappusulkeiset ja juoksevat asiat ajan tasalle. Byrokratian pyörittäminen syö mielestäni kohtuuttomasti voimavaroja, jonottaminen eri instansseissa ja todistelu. Kaikki pitää hoitaa ajan tasalle paniikissa, koska nämä meidän lähtömme ovat hoitojen ollessa kesken sellaisia "äkkilähtöjä". Homma on muuttanut muotoaan taas sellaiseksi aina paikalla ja kaikesta tiedostavaksi. Kun Reetta oli "vain" eristyksissä ja kantasolusiirron jälkitilassa normaaleilla veriarvoilla, uskalsin jättää systereidenkin kanssa vaikka tunniksi. Mutta nyt kun olemma taas nollilla, en voi jättää hetkeksikään. Kauhuna takaraivossa itsellä muutama sepsis ja kuinka nopeasti homma muuttuu. On siis tilanne muuttanut muotoaan oman herkillä olon suhteen. Kun mieskin on nyt päivät töissä, niin se vaatii aikaisia juoksuja minulta tai organisointia, jotta saan hommat pelittämään. En siis voin tästä vaan lähteä ja jättää huushollia pyörimään... Sitten saan heittoja, että mikäs se on tukiaisilla eläessä ja ollessa yhteiskunnan elätti... Paskat, olen oman osuuteni veroista maksanut ja ansaitsen tukijaiset, siinä missä moni muukin. Kerran muinoin yksi sukulaiseni alkoi aukomaan kyydissäni päätään, kuinka toiset elää "vain" tukijaisilla ja maksattavat elämänsä muilla. Samainen henkilö napsii itse Kelalta eläkettä. Minäkös, sen ainoan kerran juuri sillä hetkellä, hiillyin moisesta ja vedin autossa llinat kiinni ja ajoin pysäkille. Sanoin: "Tässäpä yhen tukijaisilla eläjän kyydillä olet, jos kieli ei muutu kellossa, voipi jäädä pysäkille"... Koti oli siinä vaiheessa noin 450 kilometriä selän takana. Sanoin, että sama firma eli Kela käsittääkseni hänenkin joutenolonsa maksaa. Kieli muuttui siis kellossa, vähän aikaa oli hiljaista sillä penkkisektorilla, kunnes iskä alkoi kertomaan puujalakavitsejä. Eli semmonen tapaus se. Olen siis herkillä joissakin asioissa, vaikka heitän välillä näistä läppääkin... Mutta kun ei aina osaa itsekään sanoa, kuinka herkkänä on, siinäpä se.
   Minun stressaamiseni on myös muuttanut muotoaan, siis en kauheasti silleen stressaa. Moni puistelee päätään ja miettii maanantain märinää, mutta lukekaapa uudelleen. Minähän märisin enimmäkseen hyvistä asioista, helpotuksesta ja oman navan ulkopuolella olevista asioista. Siis se, että jaksan märistä ja valittaa Kelan uudistuneesta lomakkeesta on mielestäni hyvä asia, koska jaksan sen itse täyttää ja ottaa kantaa. Sitten pitää olla huolissaan, jos en kommentoi ja kritisoi moista asiaa tai joku muu lapun puolestani täyttää. Olen siis yhä erittäin luottavainen ja tyytyväinen tilanteeseen ja tulevaan siirtoon. Odotan sitä, kivaa se ei ole, mutta sehän tehdään, jotta päästään kuiville. Piste. Nukun siis yöni loistavasti, mikä on merkki balanssista. En oksenna pahaa oloani, mikä on aivan uusi piirre stressinhallinnassa. Minun päätäni ei särje, siis ei särje, siis minun päätäni ei särje. Se on niin uskomattoman upea asia, että. Kauhulla muistelen syksyllä seitsemän viikon särkyputkea, jolloin jouduin tippaan saakka. Olenko ylittänyt stressissäni jonkin kynnyksen, vai enkö tajua. Postaako minulla jokin muu paikka, mutta en tajua. Verenpaineet ovat optimissa, sen kertoo mittarit. Nukun normaalisti, mitä nyt välillä näen kevytkenkäisiä ja hölmöjä unia, siis en näe painajaisia. Tämä tilanteemme ei ole ajanut minua silleen vapisevaksi, koen olevani tyyni, siis minä ja tyyni. Koen, että olen "ammattilainen", moni asia on jotensakin paljon helpompaa, koska olemme kokeneet aikaisemminkin asioita. Enää ei kauheasti peikot pompi puskista, niin kuin silloin kun kohtaa tätä todellisuutta ensimmäistä kertaa. Ehkäpä moni ei tajua, mutta pääasia on, että itse tajuamme ja olemme luottavaisia. Parasta on tietty tuo Reetan asenne, en halua moista elämänasennetta lapsellani muuttaa. Ilman tuollaista asennetta, minulla ja perheelläkin olisi rankempaa! Upea lapsi, joka opettaa muillekin hiukan asennetta;-)

   Äsken Pasi moitti tekemääni salaattiannosta ja siinä olevaa juustokokkaretta. Sanoi juustoa kuivaksi. Meitsi käski kastella sen juuston, eipä ole enää kuiva. Siihenkös Reetta hörähti, että kylläpäs hänellä on pöhölöt vanahemmat. Hyvä, jos pöhölöys säilyy tässäkin prässissä.
   Sairaalassa Reetta mietti lisääntymistä, en nyt taas muista mistä siihen aiheeseen pääsimme. Siinä sitten puhuimme, että hänen kohdallaan omien lasten saaminen ei enää olekaan aivan itsestään selvää. Puhuimme Väestöliiton pakastimessa olevasta munasarjan palasesta, sädehoidoista ja muutamasta muustakin saadusta paukusta, jotka vaikuttavat hedelmällisyyteen. Reetta tuumasi vain, että kyllä hän lapisakin haluaisi. Siinä sitten mietimme kaikenlaisia muita vaihtoehtoja lasten hankinnalle. Päädyimme adoptioon johon Reetta laukaisi: "Mikäpä siinä, sehän on ainakin kivuttomampi asia, kuin oikea synnyttäminen." Hitsi, kuinka tuon pimun kanssa on helppoa jauhaa asiat halki poikki ja pinoon. Eli ei kannata tehdä ongelmaa siitä mikä ei ole ongelma. Reetan mielestä uusi siirto ja hiustenlähtö ei ole ongelma. Molemmat ovat tulossa. Mikäpä siinä, sitten parannutaan ja katsotaan millaiset uudet hiukset kasvaa tilalle. Eli näin meillä tänään. Syke on positiivinen, lapsilla bändi ja mahat täynnä välipalaa. Äitikin on ihan "jakkaralla", hyvällä sykkeellä ja höristen.


  

maanantai 25. helmikuuta 2013

NIAGARANA

Roiskuuko sinne saakka, täällä on nääs kuohunut Niagaran putoukset heti aamusta. Ei minulla mitään erityistä syytä ole ollut roiskumiselle, on vain itketyttänyt aivan kauheasti. Koko ajan ja missä vain... No, nyt alkaa helpottaa, kait ei ole enää mistä valua. Muistaakseni parisen viikkoa sitten kehuskelin, ettei enää valu, no ei huolta valuu näköjään kun se pää aukeaa.

   Pääsimme Reetan kanssa eilen kotiin, pienoisen maksa-arvopähkäilyn jälkeen. Pääsimme, kunnes päivystäjä soitteli takapäivystäjälle ja saimme kotiutusluvan. Yleensä näissä arvoissa heilutaan noin 40-60 huitteilla. Muistaakseni alat oli eilen 1154 ja asat noin 600, eli himpun yli optimin. Bilirubiini oli kuitenkin vain 12, eikä keltaisuutta, joten pääsimme. Pyysin tsekkaamaan heinäkuun 2011 vastaavat pitoisuudet, silloin vedettiin turbona sytostaatteja. Ne kun näin, niin huokaisin nykyisille helpotuksesta. Silloiset arvot olivat hilikun yli 2000, eli kannatti ottaa vähän perspekstiiviä aiheeseen. Lauantain neiti kutisi ja paidan alunen oli täynnä pientä punaista röhelöä. Ensiksi luulimme sitä sytostaattiallergiaksi, mutta sepäs selittyikin noilla maksa-arvoilla. Nieleminen helpottui myös ja alkoi jälleen menemään kiinteää ravintoa. Lääkäri oli jostain kaivamalla kaivanut tiedon, että tämä uusi sytostaatti saattaa aiheuttaa keskushermosto-oireita, neurologisia juttuja ja hermosärkyä. Niillä selitettäneen jalkakivut ja nielemisen vaikeus. Eli oireille löytyi syy, kunhan tarpeeksi penkoi. Nesteytystä meni tippana noin 2,5 litraa päivässä ja juodut päälle, eihän siis ihme jos ruokahalu olikin heikompi. Nesteytyksellä pyrittiin turvaamaan ja estämään maksan ja munuaisten liialliset kärsimykset. Paino käväisi liki kilon alempana, mutta hyvin neiti sen syömällä sitten takaisin kiri. Eilisen aamun aloitimme "kahden tähden aamiaisella", lohimedaljonkia, kastikkeella, perunamuussilla ja lisukkeilla.

   Mutta tuohon Niagaraan. Olemme nukkuneet todella hyvin, minulla ei ole sillä tavalla huolen häivää, olen erittäin luottavainen kaiken suhteen. Olen siis tavallaan itkenyt helpotuksesta. Suunnitelmista, valtavasta toivosta. Olen itkenyt auringosta, joka paistaa hiivatin kirkkaasti, jääpuikoista räystäissä. Olen itkenyt Reetasta roikkuvia letkuja ja laikkuja ihossa, tähänkö olemme taas tulleet. Olen säälinyt ja ihaillut suunnattomasti lastamme. Samaan aikaan ketkula jaksaa hymyillä, tanssia, nauttia, vaikka käy läpi tällaista. Olen itkenyt Reetan asennetta, ei hätää, hoidetaan homma kotiin. Olen itkenyt onnistunutta hoitoviikkoa, se on yksi etappi saavutettu. Olen itkenyt omaa itkuani, joka ei johdu pelosta, ei tietämättömyydestä, olen niiden suhteen vahvalla jäällä. Olen itkenyt hienoa koettua ja elettyä viime viikkoa, harva saa nauttia lapsensa yksilöllisyydestä noin paljon kuin minä saan. Samaan aikaan olen itkenyt sitä etten opi muita lapsia samalla lailla tuntemaan. Toisaalta sekin itkettää, että he saavat olla terveitä. Olen itkenyt uusia lääkkeitä, kalliita hankintoja ja sitä mistä niihin rahat. Tässä huushollissa kun pyörii muutenkin rahareikiä. Olen itkenyt sitäkin, etten ota oikeastaan mistään enää paineita, luotan että ne lutviutuu. Eli perspektiiviä on siihenkin saatu, jostakin kynnen alta ne rahat ja keinot aina löytyy. Sellainenkaan ei itketä monta päivää, mutta harmittaa. Olen itkenyt mieheni uutta työpaikkaa ja kaikkea siihen liittyvää, mutta samalla itken, etten voi itse olla normaali työläinen. Olen itkenyt meidän elikoita, jotka ovat joka paikassa, palvoen ja ihaillen minua. Olen itkenyt, kun Reetta on maannut eteisen lattialla karvakuonojen kanssa läjässä. Olen itkenyt hygieniakammoisten puolesta, he eivät koskaan voi kokea moista eläinrakkautta lattialla maaten.
   Sairaalassa ollessa ajattelin niitä lukuisia entisiä ja uusia tuttuja, joita syöpä koskettaa. Olen itkenyt omia ja meidän perheen vuosia tässä savotassa ja uusien ihmisten uusia savotoita. Olen itkenyt sitä, että lapseni käkättää sytostaattien tippuessa ja palvoo aurinkoa ikkunasta. Olen itkenyt yhden kirjaimen puutosta. Juuri julkaistu kirja, jossa on tarinoita syövästä. Siellä on minun ja Reetan tekstejä. Sitten lapseni nimi on kirjoitettu väärin, "Reeta". Silloin Reetta viskasi kirjan nurkkaan ja huusi, tee valitus, minä olen Reetta, kahdella T:llä! Minähän tein "kirjallisen valituksen" lapseni puolesta, koska on tärkeää olla oikein. Jos ei muussa niin oikea nimi, oikean lapsen lääkkeet ja oikea henkilöllisyys. Olen itkenyt, kuinka lapseni on yksi tapaus huoneessa. Lapsi jonka nimi lausutaan väärin, unohdetaan kokonaan tai kirjoitetaan väärin. Lapseni on yksilö, eikä tilasto. Olen itkenyt verotoimistossa, kun sain vasta verokortit lasketettua, niin nyt ne meni uusiksi Pasin työpaikasta johtuen/ansiosta. Olen itkenyt Kelalla uutta erityishoitoraha-hakemuskaavaketta, kaksi lisäsivua perusteille miksi olen lapseni kanssa kotona. Olen itkenyt sille, ettei lapseni tarvitse joka paikassa apua, mutta sitten kyseenalaistetaan lapseni kunto ja minun kohdallani perusteet tuen maksamiselle. Olen itkenyt kotisairaanhoidon puuhapakettia hakiessa, taas alusta, kaapin organisointi ja kaiken tarpeellisen tarkistaminen. Itketti minua puuttuva konetiskiainekin, koska unohdin sen kaupasta ostaa. Itketti myös kuviskerho, jonka pitämisen joudun lopettamaan. Nyrkkeily ja jumpat ja tanssit ja venyttelyt ja joogat, johon en voi enää lähteä ja sitoutua.
   Äsken minua itketti ihana (laina)mies, jonka kanssa sain puhua ja itkeä. Se helpotti, helpottaa yhä. Kuinka tärkeää on jakaa itku. Ja nauraa päälle. Puhua, itkeä päälle ja nauraa sen päälle. Minua on itkettänyt lasteni sairaalaleikit eteisen lattialla. Kun siivosin omavaraishoitotarvikekaappia ja annoin vanhentuneita asioita leikkeihin. Kuinka he olivat mielissään ja nauroivat leikeissään, pölyhiukkasten siivilöidessä auringonpaisteessa. Siellä ne makasivat eläimet ja lapset kasassa, sama leikki kaikilla ja kaikki leikki syöpää nauraen.

   Eli siinäpä muutama putouksen pärske, johan tuossa tulikin. Niin olen itkenyt myös punaista Taika-kahvimukia ja toista samanlaista josta on pala lohjennut. Olen saanut juoda kahvia kotona lohkeilleesta mukista, perheeni seurassa. Voi pojat, se havainto vasta itkettääkin. Mutta nyt lähden ostamaan lapselleni niitä tuikitärkeitä lääkkeitä ja konetiskiainetta.
   Tämä päivä on kaikessa märinässään ollut upea, uskomaton ja kupliva. Tytöt nauraa rätkättää kaulakkain, ihanan kuuloista. Matkalaukut ovat levällään, pyykit kuivumassa, kaikki on valmiudessa. Reetta nauraa rätkättää niin raikkaasti ja aidosti, siitä pitäisi monen ottaa oppia. Tällä hetkellä minua ei itketä mikään huoli (enää), sillä ne on itketty jo aamupäivällä. Enää minua ei itketä melkein mikään, olen saanut ne irti väännettyä. Eikä edes tarvinnut kauheasti vääntää. Itkukin voi siis olla todella puhdistava kokemus. Niin piti sanomani, että minua itketti myös vanhat farkut, jotka eivät enää kiikanneet reisistä ja pyllyn kohdalta. Hah, itku sulattaa läskejä!

Jälki-itkut aamulla 00,33:
Olisin jo eilen ne halunnut kirjoittaa ja kertoa, mutta kone ei antanut lupaa. Nyt täysikuun valaistessa, systeemit aukesivat...
Itkin vanhempieni kahvipöydässä, en ole tehnyt sitä vielä kertaakaan tänä aikana heidän luonaan ja noin vetisesti. Siellä leikitään kovista ja herkkyys ei ole sallittua, mutta olen nyt senkin kynnyksen ylittänyt. Olen antanut itselleni luvan olla herkillä, silloin kun olen herkillä, säästelemättä muita. Samassa paatissa keinumme, vaikka kovista näyttelemmekin.
Sainkin lääkkeet ulos pelkällä omavastuulla, kädessäni oli paksu tukko seteleitä joita en tarvinnutkaan. Olin suppeuksissani ja lääkkeiden hintoja viikon kuunnellessani ymmärtänyt etteivät ne mene korvattaviin ja huolehdin suotta. Eli itketti ja hämmensi säästyneet rahat.
Viikolla sanottiin, ettei Kummeilta ole enää saatavissa lentolippuja, koska siitä on "valitettu". Siis sanottu, ettei niitä tällaiseen "ees-taas"-lentelyyn tarvita... Mietin kyllä kenen kateus moiseen puuttuu ja mihin tarkoitukseen Kummien pisteet sitten käytetään. Sain kuitenkin vihreää valoa senkin suhteen, taas säästyi muutama olematon oma satku. Siis kun meidän pitää ensi viikolla pyörähtää siellä Helsingissä.
Sitten se jo viikolla herkistänyt asia ja osa-voitto. Helsingistä soittivat, että mikään niistä ehdotetuista siirtopäivistä ei käy luovuttajalle ja Meilahdelle. Niinpä siirtopäivä on 19.4.!!!!!!!! Siis yksi yö yli kahdeksantoista! Jes! Se oli hyvä soitto se. Tuuletin itku silmissä kiiluen, siis lapseni uutta kantasolusiirtopäivää tuuletin, kaheli monen mielestä... Menemme osastolle 11.4., Vernan nimipäivänä, se on siis tärkeä päivämäärä. Aikoinaan Tessan ollessa alle vuoden, neiti juuri samaisena päivämääränä putosi yläkerrasta portaat alakertaan, ehjänä. Juoksin ison mahan (Fannymahan) kanssa portaat perässä koko matkan saamatta lastani kiinni. Näin vain pelkkää kättä, jalkaa, irtopäätä... Kauhea kokemus. Mutta neiti säilyi ehjänä, pienen lapsen elastisuudesta johtuen. Kalenteri kertoi, että se on Vernan-päivä, silloin ajattelin, että tuo nimi on tärkeä ja päivämäärä myös.
Olen saanut myös kokea miltä tuntuu kun hyvä kiertää, sekin on loistava itkun aihe. Tiedän, että minullakin on siihen vielä joskus mahdollisuus, siis siihen hyvän kierrättämiseen... Se on minusta positiivinen vika ja olen siitä ylpeä, sekin herkistää. Eli eilen sain kokea jotensakin itkun puhdistavan voiman lumipalloefektin. Yhtäkkiä moni asia vain loksahti kohdalleen ja valkeni. Kaikkinensa eilinen oli mieletön päivä koettavaksi ja elettäväksi!

perjantai 22. helmikuuta 2013

VIHELLYS

Eilen illalla kymmenen paikkeilla, palapeliä kootessa. Silloin se tuli. Vihellys. Reetan ensimmäinen ja omaa tuotantoa oleva. Siis ikioma vihellys! Voi sitä hehkutusta ja onnea, kun neiti sai sen uudelleen ja uudelleen tehtyä. Oli pieni luullut, ettei koskaan moista opi ja oppi sitten yhtäkkiä tuosta vaan. Voiko jokin vihellys saada moisen innostuksen ja hekuman aikaan, voi. Siinä neiti sitten vinkui, vihelteli ja puhalteli seuraavan tunnin. Varoittelin, että se saattaa aiheuttaa päänsärkyä jos liikaa puhaltelee. Sitten minulla alkoi jo vinkumaan päässäkin, siis jatkuva viheltäminen. Tunnin jälkeen pyysin, josko jättäisi aamuun seuraavat vihellykset. Mutta kun Reetta pelkäsi, ettei enää aamulla moista osaa, joten oli vihellettävä silloin kun osaa. Tämä taas aiheutti mielipahaa Reetalle, puhumatta hän meni peiton ale. Mielipaha siirtyi sitten minuun, kuinka voinkin olla näin itsekäs ja kieltää viheltämästä, jos se on niin tärkeää. Millainen äiti minä olen, jos vihellyksen kiellän, enkä muka jaksa kuunnella ainoatakaan vinkaisua enää. Siinä sitten tuppisuina kyynelsilmin herkistelimme ja pyytelin anteeksi sanomaani, siis vihellyksen siirtämistä aamuun. Sanoin sen ihan nätisti silloin alkujaankin, mutta se satutti toista kuitenkin. Miksi minun piti mennäkin satuttamaan lastani tuolla tavalla.
   Että sellainen hetkellinen moraalinen väsymysnotkahdus tuli eilen asian tiimoilta koettua. Kuinka, noinkin mitätön asia monen mielestä, voi kärjistyä ahtaalle ajettuna valtaviin mittasuhteisiin. Argh, satutti omaa sisintä ja koskee yhä. Tällainenko olenkin... Aamulla alkoi taas vihellys kuulumaan, taito ei siis kadonnut minnekkään nukkuessa. Eikä lapsella ollut enää mielipahaa aiheesta, vaikka itsellä korventaa yhä. Mietinkin oliko moinen asia itselle väsymysnotkahdus, en minä yleensä moista asiaa jä pyörittelemään. En tiedä, pöhölöksihän täällä tulee..., jollei jo niin kuin ole.
   Toissa yönä Reetta kääntyili, venkoili, ähisi ja potkiskeli unissaan. Minä palelin ja hampaita lonksutin ikkunapedissä. Hoitajatkin kävivät virtsarakonsuojalääkkeen ja pahoinvoinninestolääkkeen antamassa. Samalla sanoin kipuilusta. Hoitaja kuiskasi Reetan korvaan, haluaako hän kipulääkettä. Ei kuulemma halunnut. Mutta kun ovi sulkeutui, niin neiti pomppasi vähemmän kaunista tekstiä suoltaen vessaan ja sätki jalkojaan. Kysyin soitetaanko kelloa ja pyydetäänkö lääkettä. Vastaus kuului näin: "Ne hoitajat pyörii täällä muutenkin jatkuvasti, en halua nähdä niitä yhtään kertaa enemmän kuin pakko. Mieluummin kärsin vaikka kivuista, kuin otan ne tänne ylimääräistä keikkaa pyörimään." Siis sissi, kauhea sissi. Ei halua soittaa kelloa, koska joutuu taas katsomaan henkilökuntaa niin sanotun ylimääräisen kerran, vaikka on kipeä. Sain hakea itse lapselleni lääkkeen ja Reetta sen mielellään nappasi, mutta vain siinä tapauksessa että sen haen minä, eikä tuo hoitaja... Pimussa on siis särmää, vitsi tuota luonnetta, naurattaakin ihan. Eli se kyseinen yö meni hiukan harakoille, hieroin jalkoja ja annoin vierihoitoa yli kahteen saakka. Väliillä kauhukseni huomasin, että todellisuus  ja liskot meinaavat käydä kimppuun. Ajattelin itsekseni, että tässäkö minun jaksaminen ja reippaus sitten olivat kolme yötä ne kesti. Paska äiti, jos alkaa horjumaan jo neljäntenä yönä... Ja hoitojen vasta käynnistyttyä. Eli kävin itsetuntoni kanssa montussa siinä puoli kolmen aikaan toissayönä... Onneksi sain nupini jälleen koottua ja sykkeen löydettyä. Taas mennän. On vain inhottavaa kohdata oma heikkous yön hiljaisina tunteina, todella inhottavaa.
   Viime yön nukuimme loistavasti jälleen. Reettakin veteli unta ilman kipuilua, joko kipukynnys kasvanut, enää ei tunnu missään tai sitten oireet vähentyneet useamman paukun myötä. Ihan sama mikä, mutta uni maistui. Kolme kertaa huiskutin vessareissulla, kerran sen lisäksi olan yli, sillä nukuin selkä huoneeseen päin. Mutta huiskutin kuitenkin ja Reetta naurahti vessamatkalla. Minulla on kurkku ja nokka ihan tukossa, aamulla ääni oli hukassa. Se on jokainen sairaalakeikka sama homma. Eikä kylmä ikkunapaikka paranna asiaa. Huoneilma on mikä on ja ilmastointi pahentaa asiaa. Mikäs se on lapsia moisissa huoneissa hoidellessa... En avaa asiaa sen enempää, saattaisin hiiltyä.

   Eilen Reetta huomasi sytostattien jälkeen, ettei kykene nielemään kunnolla, jotenkin juuttuu kurkkuun kaikki. Nielu ei ole kipeä tai tulehtunut, mutta kenties sytot aiheuttaneet jotakin oireita. Paino on laskenut muutaman sata grammaa, mikä on minusta huolestuttavaa, varsinkin jos syöminen loppuu. Toki valtava nesteytys vie ruokahaluakin. Keksin eilen sitten tankkausratkaisun moiseen. Banaanipirtelö. Kokanainen banaani, maitoa ja kaakaota, sauvasekoittimella liemeksi ja juomalla. Kolme isoa lasillista on sellaista nyt mennyt, olen siis huojentunut, saan jotakin menemään. Lounasaikaan Reetta söi eilen perunaa ja lihaa, muttei iltasella siis kyennyt lihakastiketta ja riisiä nielemään, aika nopeasti tilanne siis muuttuu. Eilen olimme puolivälissä paukuissa, nyt alamme laskujeni mukaan olemaan loppusuoralla. Enää loput tämän päiväisestä ja huomenna loppukiri. Veriarvoissa oli havaittavissa eilen jo laskua, mutta sitähän tulee olemaan jatkossakin. Maksa-arvoissa samaten reilukin harppaus ylöspäin, mutta se olikin tiedossa... Uudesta sytostaatista ja sen vaikutuksista ei ole kauheasti tiedossa mitään, ainaostaan hinta 2000€/ ampulli. Yhteen paukuun menee kaksi ampullia. Sen paukun kerroin on viisi päivää... Eli yksistään tämä uusi sytostatti maksaa 20000€/ viiden päivän satsi ampulleina. Sytostaattejahan menee siis kolme erilaista ja sen viisi päivää. Muut "liemet" ja hoidot päälle, eli voi pojat jälleen. Halleluja, kiitos hyvinvointiyhteiskunta ja tasa-arvoisuus hoidoissa.
   Olen aamusta vaahdonnut myös Veripalvelun Oulun lakkauttamisen vuoksi. Siis nykyään Oulussa valmistetaan tarvittavat tankkattavat tuotteet, punasolut, trompparit... Nyt valmistus siirtyy kenties Oulusta keskitetysti Helsinkiin. Tottakai sinne minne kaikki muukin kustannustehokkaista syistä siirtyy. Olen miettinyt kuumeisesti, kuinka moinen tuotteiden saatavuusaika pitenee. Jos tankkaustarve maananatai aamun labroissa havaitaan, se osastolla iltapäivällä tulkitaan ja tuotteet saadaan "kuluttajille ja käyttäjille" eli meidän nollilla oleville lapsillemme vasta siitä vuorokauden päästä, niin voi pojat jälleen. Minusta nytkin neljän-seitsemän tunnin odottaminen on yhtä tuskaa, jos Hb on vaikka 68, mitä se moisella laskukaaviolla onkaan, ennen kuin lapselle punasolut tippuu... Minusta on inhottavaa, että olemme sijainnistamme, asuinpaikastamme ja pääkaupunkiseudulla tehtävistä päätöksistä johtuen eriarvoisessa asemassa lastemme kanssa. Minun mielestä apu ja tuotteet pitäisi mahdollistaa kaikille mahdollisimman samanarvoisesti. Taas vaahdotuttaa asian ajattelu. Meillä nämä etäisyydet tässä maan kolkassa ovat himpun verran pidemmät jo muutenkin, verrattuna ruuhka Suomeen. Monet kerrat Helsingissä vanhempien kanssa jutellessa on tullut ilmi, että heistä siellä 60-80 kilometriä etäisyys sairaalaan hipoo kipukynnystä. Meillä on matkaa Ouluun reilut 130 km, koen kuitenkin, että olemme suhteellisen lähellä jos vertaa vaikka ihan Pohjois-Suomeen tai Kainuun perukoille.

   Mitäpäs tässä muuta viheltelisin... Eilen on ollut Helsingissä kantiskokous, kenties tänään saamme tietää jotakin uutta. Oikeastaan minulla oli jopa enemmän nippelitietoa ja aikatauluja kerrottavana tänne, kuin mitä täällä tiedettiin. Joo, mamman pää leikkaa kuin partaveisti näissä asioissa, en tarviste muistiinpanoja, enkä kalenteria. Olen siis niissä asioissa ja muissakin faktoissa kävelevä muistikirja. Olen osannut jo ennalta kysellä sytojen vaikutuksista, vaatia tiettyjä suojalääkkeitä, kyseenalaistanut eri valmisteiden yhteensopivuutta, pyytänyt lisäselvityksiä ja -tietoa. Haastan koko ajan itseni asioiden päivittämisellä, minulla ei saa olla mikään epävarmaa tai epäselvää. Nyt tutkimuskohteena ja kyyläyksen kohteena ovat lisävitamiinit ja niiden sopivuus. On monta palasta tässäkin palapelissä vielä löytämättä, jotta olen tiedonjanoni sammuttanut. Olen mitä ilmeisemmmin painajainen henkilökunnalle kysymyksineni ja kyseenalaistamiseni. Mutta olen saanut käydä myös huippuhienoja ja oivaltavia keskusteluja henkilökunnan kanssa. Olen nähnyt kuinka jokin asia on viheltänyt itsellä tai toisella tajuntaan, avautunut jauhamalla. Tämä on mielestäni hyvä valmennusviikko, kaikin puolin. Moni asia selkiytyy täällä lusimalla. Mutta minua harmittaa päivä päivältä enemmän, kun lusijana on oma lapseni. Se ei ole reilua, se ei ole kohtuullista, se ei ole kivaa. Mutta en voi antaa harmituksen näkyä arjessamme ja siirtää sitä lapseeni. Reetalla on niin ihana ja huippu asenne hoitoihin ja tilanteeseen. Miksi siis himmentäisin omalla möyrötykselläni lapseni pilkettä, hehkua ja vihellystä. Olen päättänyt, että tänään, huomenna ja ensi viikollakin Reetta saa viheltää niin paljon kuin ikinä vihellätyttää. Se on pientä, mikä minun korvieni välissä vinkumisesta johtuen kiertää, jos vertaaa siihen, mitä lapsi joutuu kokemaan ja käsittelemään... Nyt lähden viheltäen lapseni luokse, ope nimittäin vihelsi justiin huoneesta toisen potilaan luokse... Menen siis ääntä kohti!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

NO TERE!

"No tere, on syöty, on nukuttu, oliko asiaa?" Tässäpä vauhtimimmimme sanailut isälle puhelimessa. Lyhyestä virsi kaunis. Neidillä tippuu sytot, huoneessa on askartelunohjaaja, jonossa opettaja ja päivän tahti napakka. Käsittääkseni on keskiviikko, olemme lusineet savottaa nyt kolmisen vuorokautta, tai ainakin kolme yötä. Miten sen nyt laskee ja tulkitsee. Olemme laitostuneet ja tiettyyn leijumiseen pudonneet, tätähän tämä. Olemme hyvillä mielin, ainakin omasta mielestämme. Meidät on pistetty tyhjään "päätyyn" osastolla, ilmeisesti meistä on aina sen verran äänihaittaa. Ei haittaa, olemme laulaneet, kuunnelleet musiikkia, nauraneet, tapeltu me ei olla. Vasta eilen illalla kahdeksan jälkeen avasimme television, jota muiden puuhien seassa vilkuilimme.

   Sunnuntaina otettiin labrat, kaikki mallillaan. Anestesiakelpoisuus todettiin. Keittiössä Reetta toteutti omia reseptejään, laskelmoi että maananataina leikkurin jälkeen on nälkä. Niin olikin, siinä ei silloin uunia lämmitellä ja odoteta. Eli illalla valmistetut mikron kautta massuun, jotta jaksoi lasagnea kokata. Cvk laitettiin oikealle puolelle, kaksiluumeninen. Olihan se kipeä koko maananatain, mutta ei neiti kauheasti valita. Kävelyasennosta näkee, ettei ihan rennoimpana vetele. Lähdimme maananataina kuitenkin serkkupojalle ja sedälle kylään. Hyvin Reetta jaksoi kilometrin toista auringossa kävellä. Kuuntelimme talitinttejä ja nautimme ulkoilusta. Maananatai-iltana alkoi sitten tuplanesteytys, joka jatkuu sunnantaihin saakka. 123 ml/ tunnissa.

   Eilen alkoi hoidot, sama tahti jatkuu kaikki viisi päivää. Joka päivä ensin se tuntematon sytostaatti kaksi tuntia, sitten kaksi seuraavaa jotain tuttua, ja päälle tunti kolmatta. Tunti aloituksesta iski kova päänsärky ja huono olo, miksi ei iskisi. Sytojen ajan Reetta kipuili, särki jalkoja ja päätä. Olo oli heikohko, mutta onneksi hyvänolonmömmöistä oli apua. Iltapäivällä Reetta nukahti yli kahdeksi tunniksi. Nyt siis ennakoimme, särkylääkettä menee esilääkkeenä ja nuo hyvänolonmömmöt on laskelmoitu jo valmiiksi. Yömme olemme nukkuneet todella hyvin, siis mielettömän hyvin. Mitä nyt tuplanesteytys pissatuttaa, mutta se on nopea tapahtuma. Herään kyllä jokaiseen vessassa käyntiin, huiskutamme toisillemme puhumatta ja jatkamme unia. Olemme siis todella hyvillä mielin ja otamme hoidot vastaan, nukumme kun väsyttää. Syömme kun syötättää ja nauramme kun naurattaa. Kun menee pelkkä nestetys olemme muualla kuin huoneessa, siis huitelemme osastolla. Olette kenties huomanneet, ettei minua saa puhelimella kiinni, enkä vastaile. Yrittäkää ymmärtää, meillä ei ole vehkeet mukana ja on paljon kivaa tekemistä. Enkä jotenkin vain jaksa jauhaa puhelimitse, se aika on aina Reetalta pois. Olen täällä täysin Reettaa varten.

   Niin onhan meillä se uusi tabletti, millä voisi vaikka päivittää tänne blogiin asioita. Mutta minä, kärsimättömyys, koheltaminen ja uusi tekninen laite. Se on jotenkin koko ajan niin liipaisuherkässä ja jumissa, minun pitää siihen ensin perehtyä ja odotan sitä oikeaa näppäimistöä, jotta näen mitä taon tulemaan. Eli en ehkä ihan vielä hallitse moista, opettelen ihan perustoimintoja joutumatta kokonaan hukkaan. On siellä joku Simpsonin peli Reetalla ja se äijä huutelee pitkin yötä. Mutta en osaa sitä poistaakkaan. Jotenkin koomista, kun olemme sikeässä unessa se Simpsoni älisee ja me unen läpi nauramme. Siis olemme kopissa, ymmärrättehän...

   Olen ulkoillut, kun Reetalla on ohjattua toimintaa. Tänään pakkanen paukkuu kuulemma -14 asteessa, joten päädyin koneelle leikkihuoneeseen. En ole näin arktisiin oloihin varustautunut, jotenkin jäi pakatessa tajuamatta, että pakkanen saattaa kiriä viikkossa muutamasta asteesta huomattavasti. Kaikkeen ei tuo nupin tominta ole riittänyt, eikä tasan jatkossakaan riittäne. Mutta sallin sen itselleni, armollisuuden moisissa asioissa. Täällä on kuitenkin sen sata asiaa muistettavana, hoidettavana, opittavana, organisoitavana. Kotilääkkeet muuttuvat täysin, muutama "(kymppi)tonni" vilahtaa taas uusiin hankintoihin. Luojan kiitos hyvinvointiyhteiskunnan. Jos nämä kaikki pitäisi itse lunastaa, niin voi pojat. Noin 1200 maksaa viikon lääkkeet, siis kaksi eri valmistetta, jotka joudumme hankkimaan. Eli viikossa 1200, paljonko se tekee kuukaudessa ja muutamalla muullakin kertoimella. Tekeehän se... Kaikki entiset lääkkeet on nyt lopetettu, siis ainoastaan Ditrim ja vitamiinit menee ennallaan. Onhan se melkoinen palikkakasa ratkaistavaksi, mikä sopii minkäkin kanssa, ja mikä ei taas sovi. Ennen kaikkea muistaa se yhteensopimattomuus. Huoh, mamma ja mamman pää, tulevat olemaan kovilla. Kotihoidosta on tilattu jälleen puuhapaketti cvk:n kanssa värkkäämiseen. Tänään saan pikakurssin aiheesta, että varmasti osaan. Reetta kotona asian minulle yksityiskohtaisesti selostikin, se on kyllä tasan syöpynyt tuonne muistiin ikuisiksi ajoiksi. Reetta on tuo cvk harmittanut jossakin mielessä, se on niin tiukasti joka mutkassa mukana. Illalla skypetyksen jälkeen iski myös koti- ja normaaliusikävä. En ihmettele yhtään. Puhuimme asiasta, olimme kainalottain, tirautimme muutaman harmin kyyneleen, kesksutelimme asian halki poikki ja pinoon, tein neidin pyynnöstä healing touchia ja hieroin jalat mustikanhajuisella aineella. Sitten saimmekin unen päästä kiinni ja nukuimme hyvin. Onhan se itsellä välillä ja tuon tuostakin avuton olo, mutta sen olon ei saa antaa viedä. Teen sen mihin kykenen, en äitinä varmaankaan voi tehdä enempää.

   Nyt kutsuu Reetta, joten en ehdi painovirheitä tarkistelemaan. No tere vaan, teillekin!

lauantai 16. helmikuuta 2013

SYÖPÄKIINTIÖ

On lauantai, aamu, nousin ylös viiden pintaan. Tai en tiedä oikeastaan olenko kunnon unta edes nukkunut. Joten nousin ylös sätkimästä. Aamun olen kirjoittanut, kahvitellut ja saunonut, kas kummaa.
   Eilisen olimme Oulussa, muka rilluttelemassa. Niin, Oulu on meille nykyisin muuta kuin rilluttelu- ja humputtelupaikka. Rotuaarille porhaltaessamme olin jo unohtanut koko lasten syövän päivän, vaikka se oli muka se päällimmäinen syy lähteä Ouluun. Syödessä ihmisen aivotoiminta jotenkin muuttaa muotoaan. Törmäsin siis Reetan kuvilla varustettuihin julisteisiin, keräyslippaisiin, tuoleihin lavalla, tuttuihin ihmisiin ja todellisuuteen kerta rytinällä. Se tuli vain niin liki, että sattui.
  Kävimme yhdessä liikkeessä, jossa myyjät ikkunasta kurkkivat, mitäköhän nuo tuolit tuolla lavalla ovat. Siinä portaissa pidin pikaluennon aiheesta... Toinen myyjistä naurahti, vielä kun kerroin menehtyneiden lasten muistoksi palavista kynttilöistä. Nyt tulee ruma sana. Mitä vitun nauramista siinä on! Siis melkein oksensin ja kävin sen nauravan tupakkayskäisen naisen kimppuun. Tämä ei ole naurun asia, tämän on sitä meidän elämää ja todellisuutta. Kohmeessa ja inhoten kävelin ulos liikkeestä, etten vain niin kuin käytä oikeaa koukkaavaa suoraa... Se oli todella liipaisuherkässä.
   Se meidän shoppailu oli sitä hiplaamista, mankumista, sovittelua, krääsätarvehierarkian tyydyttämistä ja joululahjalahjakorttien käyttämistä. Pasi otti aikalisää kadulla, ei oikein ymmärtänyt hiplaustarvetta. Reetta simputti ja sätti kiitettävästi, kenties todellisuus tuli häntäkin liian liki. Jotenkin raskasta, en kyllä muutenkaan ole se kaupoissa kiertelevä hiplaaja, mutta yritin mahdollistaa lapsille moisen. Kempeleen kautta kotiin elikoita laskemaan. Sain kaupassa myös puhelun Helsingistä. Sekin tuli nyt todeksi ja liika liki. Suomalainen nainen on luovuttaja, hän saa valita luovutuspäivän. Vaihtoehtoja annetaan kolme. 4., 11. tai 18. huhtikuuta. Taas paukahtaa esille tuo pelkäämäni, inhoamani ja karttamani 18. päivä. En haluaisi enää mitään tapahtumaa sille päivälle, se pitäisi lailla kieltää. Haluaisin kaikki 18. päivät olla talviunessa ja leijua opiaateissa... Yllättävän vahva reaktio, kun se valtasi mielen. Eli luovuttaja päättää... Tarkempaa esihoitosuunnitelmaa ei ole vielä sorvattu, kuulemma ensi viikolla sorvaavat... Kauheasti oli avoimia asioita sielläkin vielä, niin, tiesin sen kyllä, mutta joku vastaus johonkin olisi ihan kiva. Asunnosta vihjailin, mihin haluaisin, lähemmäs kuin viimeksi. Kuulemma todella varattuja kaikki, on nääs ruuhkaa siirroissa ja osastolla. Inhottaa moinen. En haluaisi enää syöpäruuhkaan törmätä. On inhottava joutua jälleen uusien ihmisten, tarinoiden, kohtaloiden ja tapahtumien areenalle. Minulle riittäisi jo nykyiset tiedossa olevat tarinat. Viimeksi yritin olla, etten kohtaa ja kerää näitä mukaani, mutta ei siltä voi välttyä. Toisaalta tärkeitä ihmisiä sieltäkin jäi, mutta kaiken takana on tämä syöpä, joka yhdistää. Se ei ole kivaa, ei sitten yhtään. Tarvisin jonninjoutavia humpuuki-ihmisiäkin ja tuttavuuksia. Niin, no kestäisikö ne mua tai minä jonninjoutavaa kynsien viilaamista.... En niin.  6.3. joudumme lakisääteisesti käymään kolmestaan uudelleen kantasolusiirtokeskustelun, eli keikkaa pukkaa.

   Autossa olin vänkärin paikalla. Kirjoitin siinä kynä pomppien ajatusvirtojani vihkoon. Virtasi jälleen kiitettävästi. Kävin myös kiihkeää tekstarirumbaa ympäri Suomen. Tekstareiden kautta sain kuulla muidenkin raskaista tilanteista ja yhdestä aivan uudesta syövästä. Silloin minulla meni syöpäkiintiö totaalisen yli. Jotenkin aivan liikaa, kaikkialla, kohtuutonta. Tämä todellisuus sieppasi otteeseensa ja on pyörittänyt koko viime yön. Illalla Reetta oli todella väsynyt, aamulääkkeetkin unohtuivat, joten illalla oli niidenkin vuoro. Oli piikkiä ja väärää pistotekniikkaa... Voi kuinka ymmärränkään tuota lastani ja hänen sisäistä kamppailuaan. Miten äitinä voisin siirtää aikaratasta ja poistaa tulevat kivut ja raskaat ajat. Meillä on todella tiukka, raskas, pelottava savotta edessä. Joskin odotamme, että se käynnistyy, että saadaan tämäkin pois alta. Haluamme elämämme takaisin ja lapselle lapsuuden. Yritän jälleen koota tuota mahdollisuuksien, toivon, tsemppaamisen ja uskon kuplaa ympärilleni. Tiedän saavuttavani sen, kunhan nyt taas jaksan puhaltaa siihen potkua. Nämä notkahdukset ja hetkelliset herpaantumiset kuuluvat asiaan, mutta näissä on sitkeä sätkiä.

   Saimme ystävänpäivälahjaksi ison pinon erilaisia vihkoja. Jokainen valitsi mieleisensä ja jäi muutama varallekin. Laitoin oman retrokuosiseni käsilaukkuun, sivelin sitä ja mietin millä sen täyttäisin. Kirjoitin autossa vanhaan vihkoon, joka sekin oli laukussa. Kun sain puhelun Helsingistä, niin paniikissa tempaisin juuri tämän uuden vihkon kehiin. Survoin vapisevilla harakanvarpailla keskelle vihkoa ja nurinpäin nämä soitetut faktat. Siinä sitten itsekseni tuhahdin, tähänkö tämän vihkon sitten käytän. Syöpäkiintiön tuhertamiseen. Toisaalta ajattelin vihkon olevan kaunis ja valitsemani, joten mikä ettei. Mutta kyllä piti jälleen omaa käytöstään maistella. Miksi juuri tuo vihko piti tempaista, siksikö otin sen mukaan. Nähtävästi. Nytpä siis tämäkin tilastojeni kokoamiseen tarvittava vihko on päätetty, joskus päätös tulee itsestään. Ajatella, tällaiseenkin ajatustyöhön olen paneutunut ja syöpäkiintiötä puristanut. Hah, monen mielestä. Hah, vähän minunkin mielestä. Nyt olen ajatellut, millaisen kynän haluan mukaan. Sen täytyy olla idioottivarma, kaunis, siistiteräinen ja hyvä käteen. Kun ikäviäkin asioita tekee kauniilla asioilla, niin sehän antaa kiksin jostakin muusta. Ajattele nyt, jos rustaan raskaita syöpäfaktoja kökköjä sylkevällä ja epäsiistillä kynällä mauttomaan jokakaupan vihkoon, mitä voimaannuttavaa muistijälkeä siitä omaan nuppiin saa aikaiseksi. Ei sitten mitään, haluan panostaa kaikessa tulevassa eristyksessä ja olemisessa mahdollisuukksien etsimiseen ja löytämiseen. Siitäkin saa olla vaikka mitä mieltä. Itse asiassa hiplasin yksiä kivoja "tanssikenkiä", siis sellaisen taipuisat, keveät, pehmeät ja korottomat. Aamusaunassa ajattelin jo, että onko ihan pimeetä ajatella moisia mukavuuskiksi-kenkiä sairaalaan jalkaan. Onko siinä ristiriita, kuka sen tekee. Miksi ei voisi olla positiiviset kiskikengät jalassa raskaalla keikalla ja keveämpi askel... Olen ajatellut ottaa siirtoon mukaan ne uudet saamani valkoiset lapaset ja hakaneulat. Se teoria kuuluu näin. Laitan ne yöksi käteeni, hakaneuloilla kiinni pyjaman hihansuihin. Näin sitten öiseen aikaan saan itseni koottua, ladattua ja lapaset kädessä tiukasti pidettyä. Tässä vaiheessa olisi ihan hyvä tietää, saanko oman kämpän, vai päädynkö soluasuntoon... Ehkei teoria ole uusien syöpätuttavuuksien kanssa avattavissa. Hah!, taas.

  Tänään menen päiväksi kirjoittajakurssille, olen sitä niin kovasti odottanut. Seuraavista tulevista kurssipäivistä en tiedä, missä olen ja pääsenkö, joten imen kaiken mahdollisen vaikutteen tänään. Iltapäivällä haaveilen käyväni lyhyillä napakoilla kauneusunilla, syömässä, kokoavani Reetalle voimakansion tärkeistä kuvista sairaalaan mukaan ja organisoimassa kotona. Illalla lähden akkaporukalla tanssimaan, viimeinkin. On kevätkauden avajaiset Jesse Kaikurantaa ja tuttua orkesteria. Tarvin niin nyt tämän hytkytysvetkutuslatauksen... Se on hyvä tapa nollata ja latautua huomiseen lähtöön. Näin en siis sätki toivottavasti muutamaan tuntiin syöpätodellisuuden kanssa, ehin siinä ihan tarpeeksi sätkiä muutenkin. Minulla tulee olemaan positiivisten lataussätkyjen päivä. Kirjoittamista ja tanssia. Reetta nukkuu iskän kainalossa olkkarissa, minulle oli Verna kömpinyt kissan kanssa kainaloon. Meillä on latautuminen käynnissä, kaikin puolin. Kunhan saamme jälleen paukut ladattua, niin täältä noustaan taistelemaan. Tunnen jo kivoja värähtelyjä siihen suuntaan, se auttaa jaksamaan tulevaa...

   Nyt rullaan paplarit päästä ja kokoan muutaman tarkkaan hiplatun vihkon, kynän ja kansion mukaan. Ennen sitä ehdin, kenties käydä kenkäkaupan kautta, ihan vain hiplaamassa... Eiku menoksi.

torstai 14. helmikuuta 2013

YSTÄVYYDELLÄ

NÄIN SIINÄ KÄY. MINÄ, IHMINEN JOKA RUNOJA RUSTAAN KOPSAAN SITTEN MUIDEN AJATUKSET LUETTAVAKSENNE.
MINULLA ON KAUHEAN KORKEA KYNNYS LAITTAA OMIA RUNOJANI TÄNNE, KIRJOITTAJAPIIREISSÄ MOISTA KYNNYSTÄ EI OLE OLEMASSAKAAN...
POSITIIVAREIDEN SIVUILTA LÖYTYI IHAN AJANKOHTAISET, JOTEN OLE HYVÄ.

HYVÄÄ YSTÄVYYDEN PÄIVÄÄ KAIKILLE.
PÖYDÄLLÄNI ON KORTTI, JONKA LUEN JOKAINEN AAMU, TOISTAN SEN JÄLLEEN IHAN MUISTIN VIRKISTÄMISEKSI.
" KUN ELÄMÄ ON VAIKEAA, OLE KILTTI ITSELLESI."

AAMUN AJATUS
Jos hän vierelläs kalpenee,
mutta sisulla etenee.
Jos hän kätensä ojentaa,
kun sun on oikein vaikeaa.

Jos hän rinnallas taistelee,
yhdessä huipulta katselee.
Silloin tiedän sun löytävän
tosi ystävän.

- Vladimir Vysotski




ENKELIT


On ihmisiä, joiden lähellä sauna alkaa lämmetä itsestään,
jurot hohtimet ja jakoavaimet puhkeavat
salaiseen kukkaan.

Nämä ihmiset
suostuvat hiljaisesti varaosiksi,
paikkaavat polkupyörän puhjenneen kumin
tai hankalan olon.

He ojentavat itkevälle sadetakin.
He ovat taustalla äärettömän läsnä.
Heidän avullaan muodostuu rinki,
jossa valo vierii kasvoilta kasvoille.
Heidän käsiinsä voi unohtaa itsensä,
nähdä rauhallisesti.

- Niina Hakalahti
 
Tälle päivälle sattuu onneksi minulle kallonkutistaja, jospa hän kykenee näkemään ja analysoimaan kuinka voin. Voinko kuinkaan? On todella tärkeää säännöllisesti tsekata ja istahtaa tunniksi miettimään kuinka itse voi. Vauhdissa ja arjessa moista ei aina ehdi miettimään. Sellaiseen pitäisi olla jokaisella oikeus ja lakisääteinen juttu. Velvollisuus itseään ja perhettään kohtaan. Sillä nykyisin kykenen näkemään niin paljon vauhtisokeutta ja kireitä ihmisiä kaikkialla. Ennen olin itse yksi pahimmista.... Siis en luokittele enää itseäni vauhtisokeaksi ja kireäksi, ha haa. Kannattipa taas miettiä, miten sitä voin. Siis toivottavasti ymmärsit syvemmän pointin asiassa, tärkeysjärjetys elämässä on selkiytynyt. Tosin monen mielestä olen vauhtisokea yhä, mutta aivan toisissa asioissa kuin ennen.
   Yön nukuimme koko lauma levollisesti, epämääräisellä hajonnalla. Olen antanut maanantain lapasten tipahtamisen jälkeen periksi nukkumajärjestelyissä, koska käsittääkeseni normaaliuttamme on horjutettu. Nukumme tavallaan varastoon vuorotellen eri lapsen kanssa, koska tulee pitkiäkin aikoja, jolloin isäkaipaus tai äitikaipaus iskee. Voikohan muuten nukkua silleen läheisyyttä varastoon? Ainakin yritämme tankata kaikin puolin, ladata itseämme, toisiamme ja kerätä paukkuja. Olen nähnyt unia, levottomiakin, mutta herännyt kuitenkin vahvaan tunteeseen että kaikki hoituu. Ne unet eivät välttämättä edes koske Reettaa ja sairautta, ehei, katselen jopa komediaa ja kevyttä humpuukihömppää...
   Eilen tajusin kuitenkin olevani ehkä jossakin "shokissa" tai muuten häiriintynyt. Menin kauppaan ostamaan tuplien synttäreille piirakkavärkkejä. Kun tulin kaupasta, automme paikalla oli kolme autoa. Olin vähän aikaa öönä. Meidän auto oli ihan pihan toisella laidalla, vähän niin kuin nakattuna penkassa. Häiriintyneessä mielentilassani olin jättänyt "vivun" vetämättä ja auto oli hyrrännyt itsekseen aika kauas. Hyppäsin rattiin ja katsoin löytyykö mummuja auton alta. Ei löytynyt, eikä lommojakaan näkynyt. Eli viaton sellainen. Onneksi oli se penkka, muutenhan se olisi ollut ojassa renkaat pystyssä. Meinasi huvittaa, hävettää ja kauhistuttaa. Tässäkö ajelen, enkä ole ihan kartalla kaikesta, olenko lainsuojattomassa tilassa. Vai meneekö tämä vain koheltamiseni piikkiin, sillä karkaahan tuo auto minulta milloin missäkin, ellei tytöt muistuta vivusta. Se saattaa karata pihasta, autotallista, tankatessa tai parkissa... Toisilla lähtee mopo käsistä, mulla nähtävästi auto.
   Paplarini odottavat kuivumistaan, elikoille ja koululaisille on toivotettu pussaillen hyvää ystävänpäivää. Reettakin nousi ylös uudessa synttäriyöpaidassaan ja hymy huulilla. Tästä tulkoon hyvä päivä, näen siihen paljon mahdollisuuksia!;-)
 

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

TÄYSKYMPPI

Maistuis varmaan sullekki!




Tytöthän suunnittelivat tehtävät kakut etukäteen ja teeman kattaukselle. Niin me sitten väännettiin simpukoita ja meritähtiä marsipaanista ja sokerimasssasta. Pöytäkoristeina samat aiheet, mutta eri materiaali.

 
Sunnuntain juhlista on peräti tällainen yhteiskuva tuplista...

 
 Tänään sitten juhlimme luokkakavereiden kanssa ja samalla teemalla.



 
 Leikki nimeltä rikkinäinen puhelin eteisen lattialla. Siellä oli muutamat säihkysääret ja värifarkut sulassa sovussa. Hauskaa kuulosti olevan.

 
 Välillä vieraat pomppivat meidänkin sängyssä, mutta ei se näyttänyt Tolloa häiritsevän.

 
Illalla nörtteilyä. Kyllä luulisi unen maistuvan kaikille. Vieno voi maata huoletta soivan pianon päällä, kun ei se kuule. Varmaan kivasti tärisee...


Tänään 13. helmikuuta on virallinen tuplien syntymäpäivä. Olemme juhlineet pitkän kaavan mukaan. Sunnuntain ja tämän päivän. Nyt sitten katsomme, ehdimmekö vielä rääppiäiset vetää ennen Ouluun lähtöä edellisen sunnuntain estyneille vieraille.

LAPASET TIPAHTI


 
Näin Ystävänpäivän kynnyksellä laitan tällaisen sydämellisen "hylsypurkin" kuvan. Käytetyt piikit, ruiskut ja ampullit. Johan noita on kertynytkin.... Tehoakin ollut...

   Maanantaina sain lyhykäisyydessään vastaavan puhelun Oulusta..."Helsingin kantasolukokouksessa on Reetan asiaa käsitelty torstaina. Suunnitelmat ovat siis seuraavanlaiset. Kun kloonisyöpäsolu on nyt saatu laskusuhdanteeseen, niin se täytyy käyttää hyväksi. Ensi viikolla alkavat tehokkaat sytostaatit Oulussa, joilla on tarkoitus ajaa syöpäsolut nollille. Annetaan viitenä päivänä kolmea erilaista sytostaattia, joista ainakin yksi on tuntematon lääke entuudestaan. Sen jälkeen odotellaan solukuopan jälkeistä arvojen nousua ja lyppiä Oulussa. Sitten koko laaja esitutkimusrimpsu jälleen kerran, sen seitsemät ultrat ja kuvantamiset...Tämän jälkeen välittömästi toinen kantasolusiirto samaan putkeen Helsingissä. Sillä näitä laskeneita klooneja ei välttämättä enää saada nollille, ellei tilaisuutta käytetä nyt hyväksi ripeästi. Voitte miettiä itse asiaa ja soittaa päätöksestänne...."

   Silloin minulla tippui niin sanotusti lapaset, vapisutteli ja nytkähdytteli. Ajoin ilman uimista uimahallin pihasta kotiin. Kertomaan puhelusta Reetalle ja Pasille. Silloin meinasi märisytyttää, heikottaa. Mutta jo siinä vapinassa päätimme, että hyvä on siihen lähetään ja hoidetaan tyttö kuntoon. Jos ei kevein konstein, sitten mennään ja jyrätään rajummilla konsteilla.

   Tiistaina soitin uudelleen lääkärille ihan kalenterin kanssa, jotta sain paletin kasaan. Sunnuntaina osastolle, verikokeet ja anestesiakelpoisuus. Maanantaina cvk:n laitto, toivoin kaksiluumenista. Tiistaina alkaa tuplanesteytys ja sytostaatit. Niitä menee muutaman tunnin bloggeina, viiden päivän ajan. Koko ajan nesteytys ja vielä ainakin vuorokausi lääkkeiden jälkeenkin. Kyseinen tuntematon sytostaatti on kuulemma täsmälääke leukemialle, silloin kun on kyse kantasolusiirron jälkeen uusineesta leukemiasta.... Eli ennakkotapauksia niukalti. Sain siis viikon paletin kasaan, suunnitelmat aukenevat seuraavan viikon aikana. Jahka saamme homman pyörimään.
   Mietinkin edellisen lypin jälkeen kuinka klooni saadaan pidettyä aisoissa. Samoin, kauanko lääkkeitä voidaan pumpata. Mietin myös maalikuun suunnitelmia, sillä helmikuun olin kuta kuinkin ajatellut valmiiksi. Suunnitelma oli saada lyppi puhtaaksi, ja se näyttää olevan helmikuun ajankohta. Minulle alkoi kertymään todella paljon jatkokysymyksiä edellisen lypin jälkeen. Nyt siis sain vastauksia ja selkeitä suunnitelmia.
   Sitten uskomatonta kyllä, olen erittän huojentunut, luottavainen ja uskon vahvasti tuleviin hoitoihin. Nyt tartutaan mörköä sarvista ja kaadetaan se lopullisesti. Näköjään tämä epätietoisuudessa leijuminen ei ole meidän juttu. Haluamme konkreettisia tekoja. Eli jos näin pitää tehdä, niin tehdään sitten heti ja justiinsa. Itselle tuo luottamusta myös Reetan vahva kunto, neitin fysiikka on huippu hyvä. Kun nyt joudumme siihen siirtoon, niin tämän paremmassa kunnossa olevaa potilasta sinne tuskin menee.  Asennettakin löytyy, kiitettävästi. Toki toivoin, ettei tarvitsisi tähän lähteä, mutta tehdään mikä on tehtävä.
   Kaikkinensa lähtö on jopa helpompi, sillä nyt me tiedämme mitä tulossa. Joskin se tietokin lisää tuskaa. Ristiriitaista, mutta vaaka keinahtaa vahvuuden puolelle. Luottamukseen ja uskoon paremmasta. Toki muuten "usko" on ollut koetuksella ja olen kyseenalaistanut kohtuullisuusteorian sen miljoona kertaa. Olen myös itseäni syyllistänyt, aina se jostakin sekin vipu löytyy. Luin myös alkoholistin tarinan, jonka rukouksiin vastattiin ja vietiin raittiuden tielle. Siis enkö osaa rukoilla edes oikein? Eikö lapsemme ole jo tarpeeksi saanut kokea rääkkiä tässä savotassa? Onkohan kenelläkään vastauksia... Nyt maallisempiin....
   Reettaa harmittaa Vienon jättäminen kotiin, tulevat yksinäiset yöt sairaalassa, kova ikävä ja eristys. Cvk aiheutti närää, sillä nyt ei uskalla sitten hyppyristä laskea ja saunomisestakin pitää luopua. Tippuvat hiukset ei nyt niin pahalta kuulostaneetkaan, eikä itse kantasolusiirto. Iso punainen nieltävä lääke huolestuttaa enemmän, kuin kivut ja oireet. Olemme siis keskustelleet asioista ja pohtineet monilta kanteilta. Olemme perheenä tehneet suunnitelmat ja etenemme hoito kerrallaan. Luotan, että kotona pärjäävät, kun olemme reissussa. Itse asiassa olen jo joulukuussa katsonut meille valmiiksi hankittavaksi sellaisen tabletti-vehkeen. Sanoin Pasille jo silloin, että minulla on tunne että joudumme Helsingin keikalle. Eilen se sitten meille kotiutui, se tabletti. Se helpottaa yhteydenpitoa valtavasti ja on läppäriä kevyempi versio raahata mukana.

   Laitoin maanantaina lähipiirille viestin tilanteesta. Kerroin lapasten tipahtaneen, kun sain uutiset. Tänään sitten posti korjasi asian yhden ihmisen taholta. Sain ihanat, lämpimät, uudet lapaset ja rasiallisen hakaneuloja. Siis aivan uskomattoman ihana paketti. Siis hakaneuloja sitä varten, etten tiputa niitä lapasia uudelleen. Hoksaatko! Kiitos vielä kerran! Tytöt ovat todella kateellisisa ja ottajia olisi vaikka kuinka.



   Perjantaina on kansainvälinen lasten syövän päivä. Reetan kuva on valtakunnallisissa mainoksissa ja julisteissa. Ihan selkäpiitä karmii nyt, kun tiedostaa, että sama kuva on jälleen ajankohtainen. "Olen latautunut ja valmis kantasolusiirtoon". Perjantaina julkaistaan myös kirja, jossa on keväisen kirjoituskilpailun tekstejä. Siellä on muutama meidänkin kirjoitus. Ouluun olemme koko perheellä lähdössä perjantaina humputtelemaan, tämän tapahtuman verukkeella. Helsinkiin emme lähde kirjan julkistamiseen, vaikka kutsu sinnekin tuli. Kaikesta huolimatta meille kuuluu kuta kuinkin hyvää, ainakin itsestä näin tuntuu. Olemme nukkuneet loistavasti, nauraneet, tanssineet ja juhulineet urakalla noita tuplia. Samaan rytäkkään mies sai uuden työpaikan ja kas kummaa koulutus sattuu ensi viikolle, kun me olemme Oulussa. Tänne jää siis kolme "orpoa" lasta ja neljä elikkoa. Ystävä tuumasikin kuullessaan yhden päivän tapahtumista, että meille niitä tapahtuu kerralla reilummin. Kaikki samassa rytinässä. Mutta minulla on vahva usko siihen, että tapahtumat ja rytinä saavat hyvää aikaiseksi. Taustalla on ollut myös koukuttavaa ja keinuttavaa liikehdintää monissa kivoissa projekteissa, joista en vielä uskaltane kertoa...


torstai 7. helmikuuta 2013

POMMIKONE

Vajaa viikko siihen meni, siis kipuiluun. Nyt neiti menee taas kuin pommikone. Eilen Reetta aloitti harrastamisen, ulkoilun, puuhailun ja säntäilyn. Äsken jyrähti sisälle sellaisella vauhdilla, että säikähdin. Tuubikaulahuivia hakemaan, mutta vauhti todellakin kuin pommikoneella... Tuubi kaulaan ja menoksi jälleen. Kuulemma olikin jo kovasti ulos kaivannut. Mutta mennä viikkona ei kauheasti ole napannut, enkä ole edes suuremmin jaksanut tai tajunnut kehottaa. Kivut pysyivät öiseen aikaan sillä opiaatilla suhteellisen hyvin hallinnassa, mutta koko ajan kipu oli läsnä. Nyt särki myös käsiä ja ranteita. Ne pelätyt niskakivut jäivät tulematta, tai siis mömmö laannutti ne, koska ne olivat niitä kauheita yökipuja. Tämä oli kuitenkin paljon helpompi ja kivuttomampi savotta, kuin edelliset kaksi. Tai osasimme olla jo kaukaa viisaita ja ennakoida. Kas, harjoitus tekee mestarin kivuissakin.
   Lääkkeistä johtuen Reetta on käyttäytynyt pommikoneen lailla viikon, siinä onkin sellainen rytinä, että huh. Neidille ei paljon ryttyillä... Tänään tein eristys"syntiä", vein lapseni Minikirjamessuille. Tapahtuma järjestettiin aamusta ja julkisissa tiloissa. Laskeskelin ja tiesin ennakkoon suurin piirtein ihmiset, jotka siellä liikkuvat. Eläkeläiset eivät ole otollisin kohderyhmä pöpöjen levittäjinä. Siellä ei pompi vesirokiot ja norovirukset, niin kuin paikoissa joissa on paljon lapsia. Siellä me sitten tunnin verran hengailimme. Reetta tosin keskittyi herkkujen syömiseen ja myhäilyyn. Nautti ripauksen ihmisvilinää. Kaikesta sitä lapsikin kiksinsä joutuu repimään.
   Oli ilo katsoa ja helpotti, kun neiti posket hehkuen tuli sisälle. Hehkutti, kuinka hyvää ulkoilu tekee. Ulkoilun jälkeen maistui ruokakin loistavasti. Leivoin ison pannuleivän ja paistoin lihaa köntsän, sinne meni parempiin suihin. Tunsin äitinä onnistuneeni. Enää Reetan vauhti ja jatkuva puhetulva muistuttavat pommikonetta, leppoisaa sellaista. Enää ei tullut päin näköä äidillekään. Kyllä se taas tästä normaalisoituu, mennään ihan perus tempperamentilla.
   Saunasin äsken Vernan kanssa. Kyselin siinä löylyssä kärvistellessä, olenko huomioinut häntä tarpeeksi. Siis annanko tarpeeksi huomiota ja aikaa hänelle. Kuulemma annan. Verna sanoi huutavansa, jos tulee laiminlyödyksi, eikä kuulemma siitä asiasta ole tarvinnut huutaa. Asia siis selvä, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tuon pimun kanssa asioita ei tarvitse vääntää, ne on nopeasti käsitelty. Hänellähän onkin se helppo elämä.
   Eilen Reetta pulttasi kaksosuudestaan ja sen epäreiluudesta. Piti pitkän luennon, erittäin kuuluvalla äänellä millaista se on. Tykityksen kohteena oli onneksi isä. Pääsimme kyllä kaikki siitä ihan hyvin osallisiksi. Verna soitti pianoa ja nauraa hörisi luentoa kuunnellessaan. Kysyin, onko hän samaa mieltä kuin Reetta. Neiti vain naureskeli ja jatkoi soittoa. Hän ei kuulemma ole ajatellut, että siitä olisi noin paljon haittaa ja vaikeutta. Muutaman sitaatin nostan esille, jotka kimpaantunut pommikone ilmoille päästi... "On tosi raivostuttavaa olla kaksonen, kun aina pitää kaikki ajatella kahtena. Kamarikin pitää jakaa toisen kanssa. Samoin sänky, vaikka se on kerrossänky. Synttärilahjatoiveetkin pitää aina ajatella silleen, että suunnittelee mitä toivoo. Jos vaikka toinen kaksonen tajuaakin toivoa jotain kivempaa, niin sitten se harmittaa. Koskaan ei ole vain omia synttäreitä. Vieraat jaetaan, juhlat jaetaan ja kakku jaetaan. Vaatekaapitkin jaetaan, osa vaatteista on yhteisiä. Läksytkin jaetaan, jauhetaan samoja asioita..." Asiaahan neiti puhui, mutta se tuli sellaisella paatoksella ja vauhdilla, että siihen ei moni pysty. Niin, pistääppä kohdalle. Sitten Reetta vielä vertaili millaista on olla Vernan kaksonen. Niin, neitimmehän ovat (onneksi) kuin yö ja päivä. Tänään minun on pitänyt välillä kädellä viittilöidä itselleni hengähdystauko, sillä Reetan puhetulva ja ideoiden tykitys viikon paaston jälkeen on ollut huikeaa. Ihan itsekin olen mukana hengästynyt. Tuohon synttärilahjatoiveeseen vielä. Reetta halusi sellaisen lumisurffilaudan, jolla laskea mäkeä. Eilen sellainen jo hankittiin, koska nyt on hyvät kelit ja olotila moiselle puuhalle.Verna ei vielä tiennyt mitä haluaa, kun ei vielä oikein ole ajatellut. Saippuan vaikka... Tai sitten samanlaisen laudan kuin Reetalla, mutta ei oikeastaan tiedä kiinnostaako se kahta viikkoa pidempään. No, kesällähän se on ihan joutilas lahja. Verna aikoikin laskelmoida, katsoa mitä saa lahjaksi ja toivoa sitten vasta kotiväeltä jotakin mieluista. Ovela ja harkitseva, ei mikään turha pimu tuokaan kaksonen.

maanantai 4. helmikuuta 2013

MAJETTA JA ENKLANTIA

Sulkeuduin koneelle, sain huushollin juuri ruokittua. Reetalla jäi viikko sitten enkun koe tekemättä sairaalakeikasta johtuen, joten koe on tällä viikolla. Tuolla se iskän kanssa puhuu kielillä ja nauraa suomeksi päälle. Hauskaa tuntuu olevan. Aamupalaksi meni iso annos madekeittoa eli pohojalaisittain majetta. Viimeinkin Fannylla ja Pasilla iski mateet koukkuun eilen illalla. Kyllä ne ovat sitkeästi lähes joka ilta illanhämyssä pilkille lähteneetkin. Eräänäkin iltana on pilkit, reput ja toppavaatteet isketty nurkkaan ja päätetty lopettaa koko tyhmä homma. Mutta eiku seuraavana iltana uudelleen, ja nyt saalista oli kattilaan saakka. Reetan nälkä ja kärsivällisyystaso on siis jalostettu kortisoneilla huippuunsa, joten sitä uutta majetta olisi pitänyt pilkitä heti justiinsa. Hätätilassa oli onneksi muikkuja paistettavaksi. Niitäkin neiti söi kuulemma seitsemän keiton lisäksi. Tänään on viimeinen päivä tuolle kortisonille ja mahansuojalääkkeelle, sitten on se viisi päivää niitä jälleen napsittu. Aamulla neiti hehkutti nielevänsä jälleen paukun viimeiset aamutabletit ja hähätti päälle. Eli tämän kertainen paukku taitaa kohta olla voiton puolella, kunhan nuo kivut saataisiin vielä lusittua.

   Tänään alkaa viimeinkin se omaishoitajien vesijumppa. Joskus kuukausi sitten minä siellä pukukopissa jo puolikuteissa kökötin. Yritin kuumeisesti haeskella tuttuja mummuja ja suihkumyssyjä, mutta olin ainoa. Nöyrästi ryysyt niskaan ja pois, sillä uimahalli ei ollut vielä virallisesti auki. Nyt olen ihan kalenteriin asian merkannut.
   Hain lisää poreilevia vitamiineja, sillä veto meinaa olla poissa. Olen ollut itsestäni reilun viikon tai parikin huolissani, koska lapaset roikkuvat polvissa. Olen ollut suunnattoman väsynyt. Huushollissakin on huomattavissa, ettei lapaset ole heilunut. Ihan sellaista perusimurointia ja pyykkienpyöritystä vain, nurkat on jynssäämättä ja fiksaamatta. Olen yrittänyt kuunnella itseäni, olenko jotenkin nyt totaalisesti postannut, enkä vain tajua. Olenko oikeasti näin huonolla hapella, enkä raukka tajua. Olenko epäkunnossa, enkä vain tajua. Onneksi aamulla soitin puhelun ja sain kuulla muillakin ihmisillä olevan samaa aistittavissa. Kuulemma apteekissakin on pimeän kesän seuraukset havaittavissa, lisävitamiineja ja D:tä haetaan. Olenkin siis normaalisti sillen niin kuin väsynyt, en siis huolestuttavalla tavalla ja lopullisesti. Tuon kun tajusin, niin alkoi kummasti lapaset nouseen, enkä ole enää ollenkaan huolissani itsestäni. Toki turnausväsymystä on ja kuuluukin olla, mutta en minä muuta väsymystä oikein hyväksy. Onneksi jaksan nyrkkeilyhanskoja heiluttaa, joten en varmaan ole kokonaan pois pelistä. Höh, se nyt oli sellainen amatöörianalyysi, mutta näin pähkäsin.
  
   Nuo Reetan viime viikkoiset hyvät uutiset ovat myös jollakin tavalla aiheuttaneet lisää kaikkea pään vaivaa. Itse olen jo loppuvuonna piirtänyt mielessäni kärsivällisyyden tueksi kaavion, että helmikuun lopussa tapahtuu käännös parempaan. Eli toivottavasti suunnitelma pitää. Sitten olen kauhukseni tajunnut, ettei minulla ole sen pidemmälle suunnitelmaa. Eikä kysyttävää, eikä kärsivällisyyttä... Siis niin kuin mitenkä sitten jatkossa? Kauanko sytoja vedetään, uskaltaako niitä lopettaa koskaan tai ikkään? Entä piikit ja muut mömmöt, kauanko, vuodenko, kaksiko? Sitten mietityttää kauheasti mitä kaikea nämä valtavat lääkemäärät ja hoidot jättävät jälkeensä. Lääkkeet ovat sellaisia, ettei niistä ole moni kertomassa. Seuraava Helsingin keikka on määrätty jo puolisen vuotta sitten maaliskuulle, silloin kun moni asia oli vielä toisin. Nyt olen heittänyt kysymyksen, tarviiko meidän mennä sinne? Ja miksi? Ei nimittäin nappaa pätkääkään, se kiintiö on kurkkua myöten täynnä. Ehkä ensi syyskesällä sitten... Vaikka niin kuin puolen vuoden päästä... En tiedä, eikä tiedä moni muukaan. Jokaisessa viikossa, päivässä ja kuukaudessa on avoimia kysymyksiä vaikka kuinka. Tämä savotta ei ole hetkessä valmis, kärsivällisyyden suhteen ei uskalla löysätä piiruakaan, välillä pienoinen hengähdys mutta koko ajan on pidettävä piuhoista napakasti kiinni. Ei saa lipsua, ei, ei missään, eikä yhtään.

   Mutta nyt lähden uimaan ja leikkimään majetta... Vai olisinko enklantilainen muikku?

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

MUKANA

Mukana kulkeminen ja vieressä seuraaminen on raskasta. Reetta kipuilee, mömmöistä huolimatta, hiukan ja koko ajan. Sitä on raskasta seurata, kulkea mukana, eikä voi itse oikeastaan tehdä mitään. Hieron, sivelen, annan lääkkeitä, lämmitän, pidän kainalossa ja ruokin säännöllisesti. Kannustan, rohkaisen ja tsemppaan, olen mukana jokaisesssa risahduksessa. Lasken päiviä, tunteja lääkkeiden kipuvaikutuksen loppumiseen, pidän yllä tsemppimeininkiä. Samaan aikaan tunnen avuttomuutta, turnausväsymystä, toivoa, epätoivoa, vihaa ja kiitollisuutta. Mutta olen mukana. Hitsi, kuinka tämä syö omaakin jaksamista. Tämä on niin kokonaisvaltaista. Olen suunnattoman helpottunut lyppituloksista, mutta samaan aikaan kauhusta kankeana. Pelottaa ja helpottaa, kumpi on vahvempi tunne. Paha mennä sanomaan, sillä se aaltoilee ja pelottaa, jos liikaa helpotuksestakaan huokailen. Onhan nämä aallot koettu ja nähty, jo muulloinkin. Inhottava olotila, mutta olemme mukana.
   Eilen meinasin jäädä pois nyrkkeilystä, kun särki päätä niin kammottavasti. Pelkäsin laattaavani lattialle, kun paineaalto iskee. Onneksi menin ja pysyin mukana. Toisaalta se olikin hyvä keikka, kun olin siellä parittomana, niin pääsin hakkaamaan opettajaa. Yleensä vuorotellaan, mutta nyt minä sain räiskiä koko ajan. Vapauttava kokemus. Niin ja sekin tuntui hyvältä, kun minulle sanottiin että lyön hyvin. Eli aggressiosta on hyötyäkin ja vasenkoukku on napakka... Saattaa kuulostaa epänaiselliselta, mutta tekee hyvää. Voihan sinne mennä hytkymään tunikassa, jotta naisellisuus pysyy mukana. Minä hytkyin siis tunikassa. Silmälasit liukuu pitkin nokkavartta ja hiki roiskuu, tuoksukin on valloittava. Mutta olin mukana.
   Saan (saamme) olla osallisena muutamassa projektissa, siis tekstieni kanssa. Sekin on todella hämmentävää. Eilen sain kahdesta eri suunnasta ihanaa sähköpostia, olen todella hämmentynyt ja onnellinen moisesta. Mieletöntä olla mukana jossakin sellaisessa, mitä ei kuuna päivänä kaksi vuotta sitten osannut kuvitellakaan. Eli kauhukseni on myönnettävä, että tämä Reetan sairauden aiheuttama prässi on myös tuonut lisää rohkeutta ja uskoa muihinkin elämän osa-alueisiin. Olemme olleet sellaisten asioiden kanssa nyt yli kaksi vuotta napit vastakkain, että jokin maallisempi ja pienempi ongelma, ei enää ole edes ongelma. Tässä vast' ikään minulle sanottiinkin, että otan asioita todella tyynesti vastaan, sellaisiakin, jotka saattaisivat suistaa syöksyyn. Enää ei paljon nappaa ruikuttaa, jostain "maallisesta". Mutta kuinka rankalla kädellä on tarkoitus kouluttaa meikäläistä ja kriisinhallintakykyä. Olisi kiva olla mukana kohtuullisissakin suunnitelmissa.

   Reino täytti siis neljä vuotta. Toimme Reetan kanssa lahjan Oulusta. Petroolin värinen tassunkuvilla varustettu mikrokuituliina, lähinnä tassujen kuivaamiseen tarkoitettu. Reino kulkee sen kanssa kaikkialla, yleensä se on sillä loimena selässä, koira on onnellinen. Kaino on siitä hiukan kade, nappaa sen aina Reinolta ja piilottaa kätköönsä. Varmaan koiraneiti miettii, miksei hänelle sellaista tuotu. Ehkä nuo koirat ei synttärilahja-teoriaa ymmärrä... Reino etsii omansa, kulkee taas rätti mukana. Hassuja elikoita. Kissat meillä ovat kaikessa mukana, eilenkin molemmat Reetan kainalossa sängyssä. Eilen Reetta kulki Vieno pään päällä, kun päätä särki. Neiti siis piti kissaa kiinni omin käsin, kun elävä elikko oli pään päällä käppyrällä kuin venäläinen karvahattu. Meinasin ottaa kuvankin moisesta, mutta en saanut kuvauslupaa. Kainohan meillä ei saunaa, siis oikeasti. Mutta nyt Kaino haluaa istua hupia saunanlauteilla, ilman että lyödään löylyä. Perjantaina olin yksin, elikoiden kanssa, kotona tunnin verran. Reino kiipesi ylälauteille, minä ja Kaino alalauteille. Siellä me sitten puhuimme syntyjä syviä. Kaino oli kainalossa ja rentoutui jopa makaamaan lauteilla. Olimme siis vaatteissa ja saunoimme vain leikisti. Mutta se oli leppoisa hetki ja Kainokin oli reippaana mukana moisessa. Kyllä pitää kehua kovasti moisen asian jälkeen. Näyttää ihan kuinka koira hehkuu rohkeutta ja onnistumisen iloa.

   Pian lähden pelaamaan sulkapalloa, jahka kaveri tulee. Se on sellaista kokovartalosulkapalloa. Siis huidomme laajasti ja puhumme tauotta. Pelasin tässä yhtenä päivänä Pasin kanssa, sellaista aggressiivista pitkää palloa tuppisuuna. Ilmoitin kaverille, että hän saa luvan tulla puhumaan Pasin selän taakse, sillä eihän nyt tuppisuuna voi pelata. Tuosta pelaamisesta täytyy ottaa myös irti sosiaalinen ideologia, ei pelkkä kuntoilu. Siis paukuttaa sekä voimat, että traumat samaan aikaan. Kaverin kanssa se pelaaminen ei nyt aina kauhean traumaattista ole, mopo lähtee hetkessä käsistä. Lapset kuuntelee ja katsoo, miettivät onkohan noilla aikuisilla ja äiti-ihmisillä kaikki napit ja mutterit ihan oikeasti mukana...
Tsadam, nyt menen...