TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 31. elokuuta 2011

KUMPPARIKELI

Kuinka paljon tuota vettä mahtuu yhtä aikaa taivaasta tippumaan? Syksy on ilmeisesti saapunut, ainakin ilmatieteenlaitos niin viestittelee, niin ja taivas. Naapurin pörrömatto on pian viikon telineessä tuultunut ja kuivunut. Tuskin kovin raikkaalta tuoksuu, jahka sen joskus kuivaksi saa.
Eilen laitoin hiukseni aamuiseen tapaan ennen sairalalle lähtöä. Kun sitten odottelin vihreitä ajoi linja-auto ohi. Samalla se nostatti sellaisen parimetrisen vesipatsaan, arvaattekin kuka jäi sen alle. Noiduin kuin lappalainen ja syljin vettä. Aamu siis alkoi todella nuutuneella teemalla. Nyt mietin kuumeisesti kuinka tästä sairaalalle pääsen, menenkö jätesäkissä, pyykkipussissa, annanko sateen kastella ja otan kuivat mukaan. Illalla kun Mannerheimintietä takaisin ajelin, niin jälleen linja-auto minut kasteli polvia myöten. Olen siis täysi amatööri tässä asiassa. Voiko sitä kastua samalla tavalla mennen tullen palatessa. Miten kuuluisi toimia. Mikä yllättävintä, täällä katukuvassa on kumppareita vaikka kuinka. Meillä maalla ei niinkään, mitä nyt mehtässä ja navetassa. On vaikka kuinka hienoa leidiä ja sitten vedetään kumppareissa. Samoin nuoriso, ihan vetävät vimpan päälle pillifarkuissa ja kumppareissa. Minäkin kait sellaiset tarvisin, minun tuurillani ne pitäisi olla sellaisen kainaloihin saakka olevat kahluusaappaat.
Reetan arvot jatkavat hyvin nousuaan, illalla leukkarit olivat 1,1, aamulla 0,7. Neutrofiilit 0,55, hemo ja trompparit aloittivat myös nousunsa. Eli nyt siis kuumeisesti odottelemme käänteishyljintää, koko ajan syynätään ihoa, suuta, arvoja jne. Toivottavaa, joskin äärettömän pelottavaa. Nielunkipua ei enää ole, kieli vihoittelee. Eilen luomisentuska puski pintaan valtavalla rytinällä. Onneksi saimme ihan kunnollisia maalausvehkeitä. Siinäpä menikin muutama taiteellinen tunti. Reetta maalaa niin kauniita asioita. Jopa henkilökunta on hämmästellyt, seurannut ja palannut katsomaan. Seinät alkavat uhkaavasti peittymään. Maanantaina kävi taideterapeutti opettamassa uutta tekniikkaa, johon minunkin piti osallistua. Niin me sitten molemmat maalasimme huulet töröllään. Reetta tekee oivalluksia ja kokeiluja.  Eilen tosin into oli niin valtava, että piti vetää pultit. Kun kuvasta ei heti tullutkaan juuri sellainen kuin piti, eihän se aina tule. Emme siis ehdi telkkaria tai tietokonetta avaamaan, kun olemme taiteen lumoissa.
Mitäpä jos polkaisenkin pyyhe päällä sairaalalle, mitäpä tässä välissä pukemaan. Pukisin vasta siellä, kun kastun joka tapauksessa. Ärsyttää raahata kauhea kassillinen kamaa, jotta saa kuivaa päälle sairaalalla.
Reetta soittaa joka yö samaan aikaan, tarkka pissarakko. Haluaa vain tarkistaa saako häiritä ja nukunko. Tänä aamuna nukuin ja valpastuin  puhelun jälkeen. Ne ovat pitkiä minuutteja ne, kun uni karkaa. Siispä lueskelin ja yritin saada ajatuskuvioni hallintaan. Todennäköisesti olen siis levännyt, en osaa sitä itse hahmottaa. Sisäinen paniikki jyllää ja ilma on niin harmaa. Tarvisin taas sen auringonsäteen pilkahduksen. Tosin taitaa jäädä haaveeksi, sillä pilvipeite on ainakin sata kilometriä paksu, roikkuu puiden latvoissa saakka. Täytyy kehitellä kiksit jotain muuta kautta. Josko vaikka nauttisin sateesta ihan täysillä sairaalaan pyöräillessä. Eilen meinasin polkupyörällä joutua nupulakivillä vesiliirtoon. Kauhea tunne, mutta niin minä sain tehtyä korjaavan ohjausliikkeen hiukan kiljahdellen.
Reetta sieltä jo soitti, missä viivyn. Joka aamu minun pitää olla suihkuttamassa ja rasvaamassa. Sain puhuttua asian nyt niin, että neiti käy valmiiksi suihkussa, jotta voimme syöksyä suoraan taiteen pariin jahka täältä saavun. Okei, neiti vastasi ja pisti töpinäksi. Siis pitäisikö minunkin toimia...

maanantai 29. elokuuta 2011

PILKISTYS JA OOPPERAA

Kun suhasin pyörällä, mieleeni pilkahteli muitakin pätkiä viime öisistä unista. Miksi ihmeessä näen unia oravista, citykaneista ja puhelimista. Nauroin itselleni ääneen. Samalla naurahdin ääneen, kun kaiken pilvisyyden seasta pilkahti aurinko esiin. Sain sen säteilyni, mitä aamulla niin kipeästi kaipasin. Onneksi pilkisti.
Reetan kurkku alkaa olla ilmeisesti kunnossa, kipumittari värähtää enää 0,4 kohdalla. Neiti avaa ääntänsä ja laulaa oopperaa. Tanssii sängynpohjallakin maatessa, hetkuaa ja ketkuaa. Maanantaisin on valtava määrä viikoittain otettavia näytteitä; nielusta, kakkasta, pissasta ja verestä. Ilmeisesti nyt yhdeksältä kaikki on jo otettu ja suihkussa käyty. Tehokas aamunaloitus. Tästä on hyvä jatkaa pilkahduksia vaikka laulellen...

Tänään leukkarit 0,4, neutrofiilit 0,34, Hb 100, trompparit 72 ja crp laskenut 12:sta. Saanen olla huoleti, koska neiti laulaa, taiteilee, vitsailee ja askartelee. Itsekin olen niin rento, sillä pääsin lymfaterapiaan vellottavaksi. Josko jalasta turvotus pian laskisi niin, että saisin kengät kunnolla jalkaan. Tasapainoa odotellessa.
Illalla uusissa verikokeissa leukkarit 0,6. Hb ja trompparit laskeneet. Nyt niissä onkin korkeammat tankkausrajat kuin normaalisti, ainakin tromppareilla se on 50.

KORKKIRUUVEJA

Miten yö voikin olla noin kuluttava, uuvuttava. Alitajuntaiset peikot hyppäsivät kimppuun, olen niin poikki nyt herättyänikin. Kaiken lisäksi olen pyörinyt kuin vipperä. Tunnen olevani korkkiruuvi. Yleensä nukun kyljelläni, ihanasti, levollisesti. Nyt olen ollut vaikka miten päin, mahallani, selälläni, mutkilla. Aamulla yöpaitakin oli niin korkkiruuvilla, etten meinannut liikkumaan päästä. Samoin kampaus, kauhea tötterö. Sänky narisi, tyyny painoi ja peitto oli poikittain. Viime torstainen hieronta tuntuu yhä kipuiluna niska-hartiaseudulla. Ei ehkä pitäisi tuntua.
Koko yön olen unissani järjestänyt asumista, miten se onnistuu kotona kun on jatkuva infektioriski päällä. Miten voin suojella kaikelta pahalta. Paniikkia. Paniikkia kaikesta. Tästä hetkestä, huomisesta, ensi viikosta, tulevaisuudesta. Vaikka arvot ovat värähdelleet, ovat ne lähes nollilla kuitenkin. Kunhan nyt tähän hätään ei mitään infektiota iskisi. Kaikkea sitä alitajunta levottomuuden kautta puskeekin pintaan.
Yöllä heräsin odottamaan posteljoonin kolluutusta, sitten se hittolainen olikin puolitoista tuntia myöhässä. Siinä välissä, neljältä Reetta soitti, kun halusi kuulla ääneni. Neiti sentään on suhteellisen tarkka tuossa ajoituksessaan, puhelu tulee joka yö kymmenen minuutin tarkkuudella samaan aikaan. Ikkunasta kun katselen, niin näyttää pilviseltä. Tarvisin nyt niin säteitä, valoa ja aurinkoa.
Asuntokin kaipaa pientä fiksausta, mutta en tiedä missä välissä. Iltaisin tulen niin myöhään ja aamulla lähden niin aikaisin. Alkaa näyttää kassialman poikamiespoksilta, ei nyt sentään ihan. Sentään pyykkirumban olen saanut jotenkin pyöritettyä. Reetalla menee kahdet alusvaatteet päivässä ja siihen muut vaatekerrat. Huoneessa tosin on niin kuuma, että neiti heiluu päivänsä pääsääntöisesti alkkareissa. Pyykkien kuivatus on raivostuttavaa, ei taho kuivua sitten millään täällä asunnossa. Pyykkiteline kököttää koko ajan olohuoneen nurkassa, ei sovi esteettiselle silmälle. Kaikkea sitä.
En ehkä ole terävimmilläni tänä aamuna, sillä löysin kahvipannun jääkaapista. Kaikella todennäköisyydellä itse sen sinne olen laittanut. Välillä pitää päätä puistella, kun löytää noita töppäyksiä ja tekosiaan. En myöskään ymmärrä, kuinka onnistun aamuisin keittämään näin kauhian pahaa kahvia. Kello tulee kahdeksan, aika hurauttaa Reetan luokse. Toivottavasti neidillä ei ole korkkiruuveja alkavassa päivässä, muuten saattaa tulla haasteellinen viikonaloitus... Tänään on päivä +11. Hienoa!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

AAMUKAHVILLA

Näköjään minulle on tullut tietyt aamurutiinit. suihkun jälkeen istun keittiön pöydän ääreen, avaan koneen ja juon aamukahvit. Nukuin peräti kahdeksaan, mikä minut oli uuvuttanut? Illalla pyöräilin jälleen syömään valkosipulietanoita, huuhdeltuna kuoharilla. Sillä ajattelin kohottaa maljan itämiselle, yksi tärkeä etappi saavutettu. Onko moinen käytös järkevää, ei varmaankan kaikkien mielestä. Mutta ihan ammatti-ihminen täällä on sanonut, että se on loistava tapa nauttia hetkestä ja saavutetusta tavoitteesta. Meillä on siihen oikeus. Se ei tarkoita, että tuulettaisimme voittajina, sillä matka on vielä pitkä. Reettakin oli eilen ihmeissään, miksen tuo mitään onnittelulahjaa. No mitenpä tuon, jos en saa poistua huoneesta ja lastenklinikan kanttiinikin on kiinni viikonloppuisin. Pussailin kyllä.
Keväällä kuvittelin, että rannasta tulisi minulle tärkeä. Paikka missä latautuisin, haukkaisin happea. Kyllä minä rantaan suuntaan, mikäli mahdollista. Tässä viikolla oikaisin itseni puistonpenkille selälleen. Katselin taivasta, lintuja, pilvienliikkeitä. Siinä asennossa myös aistin ihmisten askeleet, sepelinropinan jalkojen alla. Senkin voi kuulla, jos nilkuttaa. Siis minunkin länkkäämiseni voi myös kuulla, sillä sepeli rohisee eri tavoin. Tunsin myös tuijotusta, olinko outo makaaja, pulieukko kassinsa kanssa, sairaskohtauksen saanut ihminen tai vaan niin outo näky. Koiratkin olisivat väkisellä halunneet tulla haistelemaan lähempää. Olinko niin oudon hajuinenkin, sitä kyllä olen jatkuvasti...
Täällä asuvat ystävämme ovat kuulemma huolissaan minun selviämisestä liikenteessä. Olen kuulemma niin tohelo, että voin oikeasti jäädä jonkun vehkeen alle. Kieltämättä noita läheltäpiti-tilanteita on jatkuvasti. Autot vetävät punaisilla, melkein lähtee eturengas pyörästä. Meinasin jäädä myös ruohonleikkurin alle, se vaan puski kohti. Lastenklinikalta tuli auto, iskä katsoi vain vasemmalle ja minä tulin pyörälläni oikealta pyörätietä. Siihen se vain veti eteen, tieni tukoksi tajuamatta. Vedin jarrut täysille, sitten se kuskikin tajusi. Niin ja sitten jos ihan oikeasti tajuan itse olevani väärässä tai pyörä ei taivu toivotulla tavalla, alan huutaa. Sori, sori, anteeksi törttöilyni! Sekös ystävissä aiheutti myös hämmennystä, eihän täällä kukaan anteeksi pyytele huutele ajaessaan. Kaikki vain vetävät täysillä. Olenkin löytänyt oman reitin asunnolle. Yllättävää kyllä, se kulkee Mannerheimintietä pitkin. Siis tarjolla olisi lyhyempiä, rauhallisempia, suorempia ja turvallisempia reittejä. Minä vaan ohjaan pyöräni tapahtumien sykkeeseen. Nollaanko päiväni sillä, että on pakko pysyä skarppina. On myös kiva analysoida koiria, ihmisiä, vaatteita, ikkunoita jne. Eilen etanoita syödessäni yksi nuorimies veti kyynärsauvoilla ja rullalaudalla. Miksen minä silloin keppieni kanssa moista tajunnut. Näytti etenevän vauhdilla. Yksi nainen ulkoilutti kummikoiraansa, jokin pieni ja valkoinen. Koira ei kuulemma haluaisi millään ulos ja on kova kiire takaisin. Kerroin Reinon käyttäytyvän samoin välillä mummulassa, pysyvän pissaamatta pitkälle iltapäivään sisällä. Tulimme siihen lopputulokseen, että se on koirien tapa hakea sitä turvallisuutta oudommassa ympäristössä. Ennenkaikkea tulimme siihen lopputulokseen, että molemmat koirat ovat normaaleja. Noin paljon kerkiää selvitä asioita, kun ylittää Mannerheimintien vihreillä.
Nyt Reetta soittelee minua seurakseen. Parasta valita lyhin reitti pelkällä alamäellä, siten olen taas nopeimmin perillä lapseni luona. Sovitaanko, että tästäkin tulee hyvä päivä, päivä +10.


Saimme päivän arvot, kuulemma hyvää nousua neutrofiileissa havaittavissa; tänään 0,16 eilen 0,06. Leukkarit aamulla 0,2 ja illalla 0,3. Crp laskenut 19:sta. Kuulemma kovat suun ja nielun kivut ovat merkki itämisestä. Morfiinihuurut hoitavat niitä, mutta parhaiten hoitaa nousevat neutrofiiliarvot. Aamulla neiti tanssahteli, räppäsi suihkussa, lauleskeli. Välillä on ollut myös heikkoa oloa, huippasua ja päänsärkyä. Onko ne arvojen noususta johtuvaa vai tästä äärettömän raskaasta huoneilmasta. Iholla myös lievää kutinaa. Juotavaa menee jo ihan hyvin, myös muuta kiinteämpää suupala silloin tällöin. Olisi niin hyvä, että alkaisi taas ruoka maistamaan. Reetta on soitellut kavereilleen pitkiä ja hauskoja puheluja. Kun tippavehkeet ovat alkaneet piippaamaan kesken puhelun, on Reetta kavereitaan rauhoitellut, ei mitään hätää. Nämä nyt piippaavat vähän väliä, minä olen niihin jo ihan tottunut. Olemme siis viettänet päivämme hyvillä mielin ja toiveikkaina.

lauantai 27. elokuuta 2011

ITI

Taas olen märissyt, kyyneleet vain roiskuneet. Ne ovat helpotuksen ja onnen kyyneleitä. Sillä nyt +9 päivänä on voitu arvot mitata, kantasolu on siis itänyt. Leukkarit 0,2 ja neutrofiilitkin mitattavissa 0,06. Uskomattoman nopeasti, yleensä sitä odotellaan kuulemma parin kolmen viikon paikkeilla. Kenties siitä syystä kivut terästäytyivät, crp nousi 24:een, huono olo valtasi. Kaikki kun liittyy kaikkeen. Tällä hetkellä morfiinia menee pienillä paukuilla koko ajan, jottei kivut aaltoile niin valtavasti. Suukin on helpottanut niin, että on mehujääpalat maistuneet. Niitä on mennyt hulppeat 260 milliä. Tässä vaiheessa seurataan käänteishyljintäoireita todella tarkkaan, ihoa, maksaa ja suolistoa. Eli ei todellakaan passaa henkseleitä vielä paukutella yhtään mihinkään, mutta saan kait tuntea suunnatonta huojennusta. Yksi etappi on saavutettu. Reetta tuossa on iti-tekstaria sukulaisille selitellyt, sanoi myös ettei hän nyt vielä onnesta märise. Mutta olemus kohosi heti, huumori puskee pintaa ja tsemppiä alkaa näkymään.
Viime yön jäljiltä olen ollut suhteellisen zombi. Yöllä sovimme Reetan kanssa, että saan ottaa päivällä tirsat pitkästä puhelusta johtuen. Tuon itämisuutisen jälkeen iski jälleen valtava matalapaine, turnausväsymys ja päänsärky. Yksi stressitekijä laukesi, poks. Kaivauduin lattialle kauneusunilleni. Reetta suuttui siitä valtavasti, sillä en olisi saanut. Suutuksissaan poisti minun puhelinnumeronikin kännykästään, koska ei enää kuulemma saa soitella kun äiti haluaa unohtaa koko lapsen sairaalassa olon. Oli kuulemma äitinsä hylkäämä lapsi, raukka niin yksin tässä maailmassa ja äiti vaan aikoo nukkua. Siinähän napisi, annoin unenhorteessa kännykkänumeroni takaisin, jonka neiti aikaisemmin raivoissaan poisti. Johdonmukaisuuttako lie, mutta pidin pintani ja vedin tirsat. Kyllähän helpotti ja lapsella oli kaikki asiat hyvin dvd:tä katsoessa. Nytkin on ihan sama olenko täällä vaiko eikö, elokuva on niin jännä. Äsken sain komennon, etten huomenna saa poistua huoneesta minnekkään, sillä eilinen poissaoloni kismittää yhä. Enkä saa myöskään nukkua päiväunia, sillä en kuulemma huolehdi tarpeeksi lapsesta. Kauheaa pomotusta. Teimme diilin, että mikäli olen seurana pitkin yötä ja unet katkeaa, niin pakko minun on saada nukkuakin. Levänneenä on paljon vahvempi kaikkeen. Olen kuin uusi ihminen, ehkei kuitenkaan ollut kauneusunista kyse. Kampaus oli jälleen todella vinossa ja rasva tirisee naamasta, haisen tunkkaiselle. Mutta mieli on kuin pienen lottovoiton saaneella. Ainakin kymppi tuli!

Tässä illansuussa Reetan kanssa oli puhe iskän kuntoilusta. Siihen Reetta huolestuneena, siis tekeekö se punnerruksia, vatsaliikkeitä ja lenkkeilee. Kunhan siitä ei tulisi anorektikko. Ettei vaan menisi överiksi. Eli seinilläkin korvat on, sillä puhuimme yhden hoitajan kanssa kuinka yleisiä syömishäiriöt ovat. Tässä sairaalassa kun hoidetaan niin monia sairauksia. Reetta siinä kuunteli jutustelua liiallisesta liikkumisesta ja siitä mihin se saattaa johtaa. Nyt oli huolissaan, jos isästä tulee liika ohut ja joutuu sairaalaan rasva- ja ravintotankkauksiin. Otimme siis hätäkaijutinpuhelun iskälle. Kerroimme Reetan huolen ja saimme helpottavan vastauksen; siitä ei ole pelkoa. Se höystettynä naurulla. Johan Reetallakin huoli laukesi. Voi pientä! Siis Reettaa!

PAHHAA KAHAVIA JA SILIMÄPUSSEJA

Aamu alkaa etsimällä silmiä. Kauheat pussit, muutenkaan en ole raikkaimmista näyistä. Yö meni vähän harakoille, silloin kahden paikkeilla piti nousta kirjoittamaan, sitten saapui se aggressiivinen posteljooni ja neljältä soitti Reetta maratonpuhelun samalla teemalla kuin illalla. Sellainen yö. Mutta aamu kahdeksaan olen sitten nukkunut, ilmeisesti Reetta nukkuu yhä, koska ei ole soitellut. Ikävän kanssa kipumittari meni kuulemma yli kolmosen. Mielestäni neiti osaa sen hienosti analysoida.  Milloin kyse on pelkästä kivusta ja milloin siihen sekoittuu myös vahvasti tunnepuoli. Onneksi neiti jaksaa touhuta, liikkua ja käydä itse pesulla. Tällöin sentään jotkin tietyt omainaisuudet ovat yhä kivusta huolimatta mukana.
Kiitos Tuula kommenteistasi, älä minnekkään takavasemmalle katoa, pysy vaan etuoikealla. On tärkeää, että joku pystyy kommentoimaan ajatuksiani, peilaamaan niitä. Sillä koko tässä projektissa olemme niin yksin, omine tunteineen ja ajatuksineen. Itse asiassa yöllä mietinkin, kuinka tuttuja nämä ajatukset on aikuiselle saman kokeneelle. Miltä kipu tuntuu. Miltä pelko tuntuu. Miten osaa luottaa huomiseen, unohtaa kipeän eilisen. Kauanko menee, kun ajatukset normalisoituu. Normalisoituuko ne. Reetta pelkää, että kipu syöpyy niin syvälle sieluun, ettei voi koskaan enää tuntea samoja asioita kuin muut ikäisensä. Oman peilikuvansa hän näkee niin vieraana, muuttuneena. Tekee pahaa katsoa vuoden takaisia kuvia. Miettiä kuinka erilaista elämä oli. Miltä tuntui aloittaa innokkaan ekaluokka, nyt ei pääse kahteen vuoteen kouluun. Se kouluyhteisö ja kaverit olisivat niin tärkeitä. On kuulemma tuskaa ajatella, että vasta kolmannelle pääsee kouluun. Miten kaverit sitten suhtautuvat ja pystyykö sulautumaan joukkoon. Niin paljon pyörii pienen mielessä. Yritin sanoa, että päivät tuntuvat nyt pitkiltä, kipeiltä ja raskailta. Mutta jälkeenpäin se on vain pieni siivu eletystä elämästä. Vertasin synnytykseen. Valtavat kivut ja tuska, joka tuntuu että se kestää ikuisuuden. Mutta sitten kun on saanut ihanat lapset maailmaan, niin tuska on vain kaukainen muisto. Unohtuu, sillä tulos on niin loistava. Niinkuin esimerkiksi Reetta, jonka syntymämerkkinä on naurava suu. Tessalla oli syntyeesä hammas suussa, Fannyllä pieni näppy, tinni korvan juuressa ja Vernalle kasvoi kaksoishammas, eli kaksi maitohammasta yhteen. Reetassa ei ole ollut mitään muuta eriskummalsita, joten olemme tulleet lopputulokseen, että se on aurinkoinen hymy.
Keitin kahvia, pahaa tuli, sameaa, vahvaa. Todella pahaa. Katoin kauniisti, uusilla astioilla ja liinalla. Otin kattauksesta Reetallekin kuvan. Sillä Reetasta astiat, värit ja muodot olivat todella ihania. Kaiken tämän kauheuden keskellä nautimme esteettisyydestä. Eilen mietin kuumeisesti, ostanko kauniin verhon Reetalle huoneen ikkunaan. Olisi pitänyt ostaa, väri olisi vahva turkoosi, kenties. Se trimmaisi suihkuverhon kanssa.
Mietin ja suunnittelin silloin kotona laukkuni pakkaamista, aijoin tehdä sen ajatuksella ja järkevästi. Mikä on sitten diagnosoitu lopputulos, ei järjen häivääkään. Mikä saa pakkaamaan kaapin pohjalta, laatikoista sellaisia rytkyjä mukaan, joita ei ole muulloinkaan pitänyt. Sellaisia, joissa ei viihdy. Ei ole passelia yläosaa alaosalle ja päinvastoin. Samoja rytkyjä olen sitten yötä päivää pitänyt, pessyt ja pitänyt. Idiotismia, raivostuttaa. Eilen ostin uuden tunikan, niissä kun on niin hyvä olla möllöttää. Nyt minun on aika oikaista ryhtini, vetää valokynää silmien alle, kuivata hiukset. Orastavan päänsärynkin voisi tietty yrittää karkoittaa jo heti aamusta. Tästä tulee parempi päivä kuin eilinen, päivä +9.

ILTAITKUT

Eilisen Reetta jaksoi reippaasti, joskin suusta kipuillen. Illalla silmiin alkoi kertyä kyyneliä. Onneksi Reetta pystyy pahanolonsa ääneen kertomaan, sanoiksi muuttamaan, ulos itkemään. Äitinä ei voi muuta kuin pitää sylissä, kuunnella, antaa itkeä, yrittää antaa vastauksia ja itkeä mukana.

"Mitä pahaa minä tai kukaan muukaan lapsi on tehnyt, että joutuu tällaista kokemaan. Haluan elää minun omaa elämää, oikeaa elämää. Vaikka minä kuinka silmäni suljen, niin tiiän tämän kaiken. Vaikka minä luulen, että tämä on painajaista, mutta kun sivelen hiuksia niitä ei enää ole. Minun näköni on muuttunut, äänikiään ei ole enää sama. Voinko kuolla vieläkin, vaikka minulla ei enää ole syöpää? Muutunko silloin tähdeksi, enkeliksi, voinko enää nähdä teitä? Perhe on minulle niin tärkeä. Vaikka kuinka sanon kännykänkuville, että lemmikit voivat minua halata, pussata, lohduttaa ne ovat vain kuvia. Haluan niin Väinön minun kainaloon, viereen, sillä se pystyy minua hoitamaan. Minulla on kaikkia rakkaita niin ikävä. Siskojakin rakastaa todellisuudessa enemmän, kuin kotona tajuaakaan. Äiti ja isä ovat myös tärkeitä. Onneksi äiti olet mun luona, vierellä koko ajan. Isäkin on sanonut puhelimessa rakastavansa minua, on se lähettänyt kauniita tekstarejakin. Haluan niin oman elämän takaisin. Haluan ihteni takaisin. En haluaisi tietääkään tällaisesta elämästä ja tallaisista paikoista. Kenenkään ei kuuluisi tietää tällaisesta. Toivon, ettei kukaan minun tutuista tai perheestä joudu syöpää sairastamaan. En halua kuulla, että joku joutuu elämään samaa elämää. Haluan oman elämän takaisin. On niin väärin, etten pysty syömään. Pyysin äitiäkin turhaan Fanipaloja hakemaan, rahat meni hukkaan, kun en voinutkaan syödä vaikka kuinka teki mieli. En halua olla kipeä suusta, haluan elää oikeaa omaa elämää. Miksi tämä uusi elämä pitää alkaa näin kovalla kivulla? Mitä pahaa minä olen tehnyt, että pitää olla täällä. Yksin ja niin peloissaan. En halua koskaan tietää ja muistaa tätä paikkaa. Minulla on niin ikävä kaikkia, omia kavereita ja kotia. Miksi minun pitää tällaista elämää kokea? Olenko tehnyt jotakin väärin? Syönyt väärin, sanonut väärin. Enhän lapsena ole voinut asioita väärin tehdä. En ole etes huumeita käyttänyt, ainakaan en tiiä että oisin. Anna Kaino pusu, anna Reino tassua, tule Väinö lohduttamaan. En voi etes rakkaita eläimiä tuntea, näen vain kuvan kännykästä. Haluan muistella minkäkainen olin ennen. Haluan näyttää samalta.  Kiitos äiti kuvista, nyt voin niitä katsoa, muistella minkälainen olin ennen. Voinko enää koskaan olla sama lapsi. Kuuluuko minun koko elämä muistaa tämä sairaus. Kuinka rakkailta kaikki kuvat tuntuu. Tuntuu, että se entinen elämä on niin kaukana. Voinko saada sitä takaisin, voinko enää koskaan näyttää samalta. Voinko enää koskaan nähdä itseä peilistä, niin etten muistaisi sairautta. Äitinkään kännykässä ei ole yhtään minusta kuvia terveenä, sillä tuo kännykkä on saatu vasta sairauden aikana. Muistaako minua enää kukaan. Auttaako rukoukset, koska niin moni sanoo, että rukoilee. Milloin ne rukoukset auttaa? Eikö suojelusenkelikin ole koko ajan vierellä, miksei se suojele? Enkö osaa oikein pyytää, olenko sen suututtanut? Tuleeko minusta enää koskaan tavallinen lapsi?"

Mitä äiti voi muuta kuin itkeä sydänverellä. Rutistaa. Äidillä ei ole oikeita vastauksia.

perjantai 26. elokuuta 2011

JOHDONMUKAISESTI

 Niin saimme aamutoimet yhdessä tehdyksi, ihan yhteistyössä, reippaasti ja suunnitelman mukaan. Yhtäkkiä alkoi jälleen kipuilututtaan kovasti. Hoitajat olivat ihmeissään mikä nyt. Reetta pyysikin, ettenkö voisi auttaa millään. Sanoin voivani ja otin neidin vartiksi syliin tiukasti. Mittarilla katsoimme kivun laskemista 2,5:sta ihan tuonne ykköseen saakka. Eli kipulääkettä tehokkaampi oli äidin syli. Näin kun otimme vartin aikalisän, sainkin poistua suunnitellusti omille reissuilleni. Käytävässä hoitaja kiitteli minua johdonmukaisuudesta. Siitä, että pidin suunnitelmat neidin pompotuskipuyrityksistä huolimatta. Tuntui hyvältä moinen kommentti, sillä yritän toimia suunnitellusti ja johdonmukaisesti. Vaikka Reetta yrittää ja välillä jopa ottaa erävoiton kiristyksessä ja pompotuksessa, niin kuitenkin pyrin pysymään suunnitelmissa. Varsinkin kun on illalla lyöty ihan kättä päälle.
Käänsin fillarin kohti keskustaa, yritin johdonmukaisesti polkea oikeaan suuntaan. Välillä raivostutti, kun huomasin meneväni samaa reittiä uudelleen. Siis kehää. On toisinaan haasteellista tietää mihin pyörällä kuuluu, kun pyörätiet loppuu kuin seinään. Välillä vedetään autojen seassa. Mutta niin minä vaan onnistuin. Täällä on todella hiostavan kuumaa, mutta osa ihmisistä näyttää vetävän jo toppakuteissa ja pipoissa. Shoppailin, löysin outoja asioita. Ensinnäkin törmäsin siihen, että syysvaatteet ovat harmaita ja synkkiä. Onneksi oli muutamia värikylläisiäkin paikkoja. Minun aistini saavat kiksejä Indiskassa. Löysin sieltä itselleni ihanan tunikan, teekannun, kuppeja, servettejä, liinan ja asetteja. Johdonmukaisena ostin ensimmäisenä kassillisen pyöränsarveen painavaa ja särkyvää. Mutta sainkun sainkin ehjänä perille. Reetta ihastui kuppeihin niin, että omi toisen parin keittokupikseen sairaalaan. Onhan se tärkeää miten päivänsä aloittaa, mistä nauttii myös silmillä. Nytkin Reetta ihastelee servetin kauneutta. Ymmärsimme toisiamme.
Aikalisä teki todella hyvää ja tuli tarpeeseen. Olen jälleen latautunut. Osasin myös lähes johdonmukaisesti takaisin sairaalalle. Tuo hitsin rasittunut jalka alkoi jo tunnin jälkeen vihoittelemaan, niin että vedän kuin kalkkuna kävellessä. Se on ihan eriparia toisen kanssa, eikä kengätkään mahdu. Ällöttää!
Reetta ei ole syönyt tänään kuin muutaman ruokalusikallisen ja samoin on juonnin kanssa. Nälkä on valtava, mutta sattuu. Sekä nieluun, ruokatorveen, että kieleen. Niin se syöminen vain loppuu, kuin seinään. Nielusta irtoaa myös paljon limaa, sekin oli onneksi tiedossa. Arvot keikkuvat samoissa luvuissa, jotku nollilla osa ei. Nyt menen pelaamaan peliä töyhtöpäisen lapseni kanssa.

KIRVELI

Minulla on uusi kaveri, kirveli. Olen ihastunut moiseen mausteeseen ja ripottelen sitä kaikkialle. Yhtenä päivänä tajusin sanan toisen merkityksen, kirvellä. Siis enkö mitään positiivisempaa maustetta ole keksinyt. Elämässä on muutenkin suhteellisen paljon kirvelyä, vereslihalla olemista. Sitten kaiken maustan ja höystän vielä kirvelillä. Yritin kovasti miettiä jotain positiivisempaa mausteen nimeä, mutta enpä ole keksinyt. On muuten erittäin monikäyttöinen mauste, sopii keittoihin , patoihin, salaatteihin ja aamumuniin. Siis paistettua munaa ja kirveliä, silläkös aamu käynnistyy. Välillä kirvelyä on sielua myöten, kuinka voikin vihloa ja satuttaa. Mutta on vain yritettävä päivä toisensa jälkeen saada kirvely taustalle, pois mielestä. Eilen minulta kysyttiin, olenko kuinka paljon osallistunut vanhemmille tarkoitettuihin juttuihin ja tutustunut uusiin ihmisiin. Olen sitäkin, mutta en tietoisesti. Vanhempainyhdistyksen kahvituksiin en ole mennyt, sillä en halua tällä hetkellä imeä yhtään enempää toisten kohtaloita, tunteita, kokemuksia, tuskaa ja kirvelyä itseeni. Empaattisuuskin vie omia voimavaroja. Sillä lasten syöpäosasto ja kantasolusiirto-osasto ei ehkä niitä kaikista helpoimpia osastoja ole. Niin paljon pahaa mahtuu tänne sairaalaan. Meillä on Reetan kanssa tavoite päästä täältä pois, toivottavasti pian. Sillä Oulussa on niin tuttua ja turvallista. Kotoisaa, joskin sielläkin kirvelee. Mutta se on meidän sielunmaisemaamme paremmin.
Olen tajunnut, että minulle on saattanut iskeä ikänäkö. Sekös kirveli kans. Siis voiko se napsahtaa tuosta vain, vai voiko fontit pienentyä entisestään. Tuoteselosteet tahtovat olla niin kauhean pienellä. Muistan, kuinka minua huvitti, kun Pasille iski ikänäkö. Yhtäkkiä. Mutta niin kolahtaa omaan nilkkaan tuokin kirvely.
Toinen seikka oli eilen löytämäni harmaa hius. Voiko sellainenkin puskea kuontalosta tuosta vain, yhtäkkiä löytyä. Ja taas kirveli. Onneksi on paljon muita asioita, jotka ovat tulleet elämää eläessä pikkuhiljaa. Oishan se järkyttävää tajuta, mikäli kertyneet stressikilot tai huolirypytkin ilmestyisivät vajaassa viikossa. Siinähän saattaisi peilikuvaansa paeta, kurkkia nurkan takaa. Kuka ihme tuo on ja mikä on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Kyllähän nämäkin asiat kirvelee, itsetuntoa, sielua ja kaikkea. Onneksi ne eivät ole päällimmäisenä mielessä.
Tänään Reetta on määrännyt minut kaupungille, tai siis sain haluamani vapaan. Menen nyt aamusta suihkuttelemaan, sitten saan lähteä. Neidillä on kuulemma opettajaa ja sitä psykologia, joten hän kyllä pärjää. Eilen pääsin hierontaan. Osastolla käy viikoittain hieroja, meille vanhemmille maksutta. Oli hiukan kirvelevää kyytiä, mutta varmaan auttaakin. Tällä hierojalla oli omintakeinen tekniikka, ensikertalaisena piti oikein miettiä liikesarjoja ja tuntoja. Mutta menen jatkossakin, sittenpä minun ei enää tarvitse miettiä koska tunnen jo tekniikan.
Tänä aamuna, neljän paikkeilla minua kirveli herätä. Heräsin alaoven paukkeeseen ja askeliin. Mitä ilmeisemmin posteljoonilla oli aggressio päällä. Meinasin nousta ylös ja kumartua postiluukulle. Ajattelin toivottaa luukusta hyvää huomenta tai sanoa böö. Ajattelin, josko se pahatuuli sillä askelista poistuisi. Sitten ajattelin myös, että se pahatuuli saattaa levitä. Niin sikäli mikäli posteljooni säikähtää, suuttuu ja herättää sitten koko rapun. Niinpä vain jäin makaamaan ja kuuntelin luukun räminää ja poistuvia askelia. Eihän se ole kiva herätä, jos heti aamusta kaikki kirvelee. Siitä saattaapi tulla ihan huono päivä, olen joskus itsekkin kokenut. Tosin harvemmin.... Hah!
Mutta nyt terästäydyn ja polkaisen aamuhommiin osastolle. Eilen löimme kättä päälle, että tästä tulee parempi päivä. Illalla neitiä jo huvittikin omat raivarinsa ja käytöksensä. Niin me sitten niitä uudelleen esitimme ja näyttelimme, nauroimme räkänä. Kaikkea sitä lapsellakin kirvely saa aikaiseksi.

PIENTÄ PINTAREMONTTIA

Käsittääkseni on jälleen perjantai, jos kerta eilen oli mielestäni torstai. Reetalla on alkamassa päivä +8, niin ne vilahtaa. Eilinen oli hoitajille, tietyille heistä varmasti kauhea. Sillä neiti päätti tehdä pientä pintaremonttia ja tuulettaa tuntoja. Varmaan seinistä rappaukset lohkeilivat... Kolme hoitajaa, ja neiti huusi, raivosi ja antoi sanaisen ruoskansa sivaltaa. Toisaalta raivollekin on paikkanasa, en halua kohdeltavan itseäni ja lastani liian alistetusti. Ehdotin aikalisää ja poistuin huoneesta, hoitajat mukana. He olivat ihmeissään, mikä tuo nyt oli. Sanoin perusluonteen off-puolen puskevan pintaan. Kyllä se siitä rauhoittuu, on pian yhteistyökykyinen ja ihana oma itsensä. Ja näinhän siinä kävikin...
Lääkärin kanssa kun keskustelin, niin hän oli sitä mieltä että saa  välillä paukkuakin. Mutta kaikkien kanssa olimme samaa mieltä, että vaikka kuinka paukkuu pitää hoitaa ja lääkitä. Hoitajat ovat päävastuussa toimenpiteistä ja siksi on tärkeää ettei äiti tee itse kaikkea. Kuten rasvaus ja mikä kauheinta pyllynreijän suihkutus sellaisella pinnoitteella, ettei menisi puhki sikäli mikäli tulisi kovaa ripulia. Mutta pistääppä kohdalle. Heti kun herää tulvii hoitajia huoneeseen vehkeineen. Mikään ei ole pyhää eikä yksityistä. Pahin aiheuttaja ja laukaisija tälle oli lisääntynyt kipu kaulalla, ilmeisesti nielussa ruokatorvessa ja suussa. Kun olisi niin kova nälkä eikä voi syödä. Huonekin on kuulemma todella tympiä, ei edes verhoja ikkunoissa. Kieltämättä kyllähän ne samat seinät voikin ahdistaa.
Toissailtana ilmeisesti trompparit aiheuttivat kauhean päänsäryn ja kivun. Muuten ei ole mitään jatkuvaa infektioon viittaavaa. Kipu oli kova, yökkäytti ja huimasi. Onneksi siihen löytyi droppeja, joten illalla neiti oli jo ihan hyvävointinen. Iho punoittelee välillä enemmän, mutta on ehjä. Eilinen oli niukkaa syönnin kannalta, mikä aiheutti vihapiikkejä. Kun tekisi niin mieli ja maha kurnii. Ravintoliuoksen sokeripitoisuus nostettiin 15%:iin ja toisesta pussista menee rasvaa ja vitamiineja. Mutta eiväthän ne mene suoraan mahalaukkuun ja poista nälkää, nehän tulevat energiaksi verenkierron kautta. Eli prosessi on pidempi, eikä vie nälkää heti.
Eilen otettiin käyttöön sellainen kipumittari, jossa asteikko 1-10. Siitä tulikin yllättävän tärkeä kapistus. Päivällä kipu oli kakkosessa, tunti tunnilta se laski pikkuisen. Todella tarkkaa analyysia, milli kerrallaan. Illalla se oli enää 1, sillä suussa tuntui vielä tyhmältä ja kipeältä.
Reetta on askarrellut huopakankaasta kilpikonnan, kirkkaanvihreän. Lääkäri katseli kauhulla neulojen ja saksien määrää, nyt ei saisi tulla turhia haavoja tai reikiä. Joten laitoin ne välittömästi pois. Sekös jälleen aiheutti pientä pintaremonttia, sillä eihän tässä ole mitään järkeä, että askarrellakkaan ei saa! Ymmärrän. Illalla keskeneräinen kilpikonna nousi jälleen arvoon arvaamattomaan. Sillä Reetta piti sitä kaulallaan, sillä vihreä hoitaa... Ja kas kummaa moinen psyykkaus tehosi ja pystyi nielemään. Kilppari on sopivan kokoinen, muotoinen, värinen ja tuntoinen. Klaarasta tuli tosi tärkeä otus.
Aamupesulla hiukset olivat vielä tukevasti päässä, mutta parin tunnin kuluttua alkoivat tippumaan. Yllättävän vähän se näytti harmittavan. Meni enemmänkin suurennuslasilla tutkimiseksi, koostumus, väri, pituus, muoto. Illallakin neiti meni suihkuun ja yritti pestä niitä irti. Kyllähän ne päälaelta laikkuina lähtivätkin. Toivottavasti putoavat kaikki, sillä emme taida uskaltaa partakoneella lähteä fiksaamaan. Tohelot teemme pian haavan, siitäkös saisimme taatusti kiitoksia...
Eilen huoneessa kävi jälleen klovneja. Ne eivät tehneet taikatemppuja, sillä puhuimme Reetan musiikkimausta. Klovnit olivat niin taitavia, että vetivät lonkalta Abban Mamma mian ja Paula Koivuniemen Aikuisennaisen. Ja taas rappaukset äänieristyksineen olivat kovilla. Klovnit pistivät kunnon shown pystyyn ja naamat olivat yhtä punaiset kuin nokatkin. Loistavaa! Itsekin he ihmettelivät, kuinka osasivat.
Illalla teimme Reetan kanssa tärkeitä sopimuksia tälle päivää ja neiti ymmärtää ettei joka päivä voi pistää kämppää uusiksi. Mutta silloin saa paukkua, kun suurin tarve on.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

MINÄ TAISTELEN, MINÄ TAITEILEN...

Minä taistelen, minä taiteilen. Reetta laulaa tunnettua tangoa uusilla sanoilla. Tanssikaverina suihkuverho ja tippaletkut. Olen ihana, olen ihana, olen kaunis, olen kaunis, minä taiteilen, minä taistelen.... Että sitä rataa. Korkealta ja kovaa, ainakin taiteellinen vaikutelma saa täyden kympin. Nyt neiti kiipesi sängylle ompelemaan kilpikonnaa, pari tuntia sitten oli myös taideterapiaa. Siinä hän askarteli minulle paperisilpusta lautasmallin, salaattia, ruohosipulia, tomaattia jne.
Reetan asiat ovat tänään ihan hyvin. Sain kyllä aamulla valtavan tietopaketin hoitajan toimesta, puolihuolimattomasti kaikesta mahdollisesta. Onhan hyvä, että asioista kerrotaan, mutta ei se aina mene tietyn kaavan mukaan. Kyllähän tietyt realiteetit on itselläkin valitettavan hyvin tiedossa, mutta en haluaisi niitä lietsottavan. On hyvä kun ruoka maistuu, antaa lapsen syödä kun maistuu. Joillakin on vain tapana sanoa, syöhän vielä ei sitä tiedä milloin seuraavan kerran pystyt syömään... Tai kylläpäs tuo kohta punoittaa, kohta se riistäytyy ja punoittaa sitten kauttaaltaan... Tai jos lääkkeitä on vaikea saada nieltyä, niin ihan selvää sädehoidot aiheuttavat ruokatorveen oireita, siitä se alkaa...  Tai, siitä seuraa pahaa ja kovaa hylkimistä, kun luovuttaja on vanhempi... Itsellä nämä asiat jäävät kiertämään kehää, toivottavasti ei lapsella. Mielestäni on olemassa myös paljon, todella paljon positiivisia asioita. Meillä on oikeus myös nauttia niistä, eikä aina maalata peikkoja. Mutta meitä ihmisiä on niin moneksi. Toisten mieliala ja luonne on kuin lehmänhäntä, roikkuu takuuvarmasti ja hipoo maata. On myös muunlaisia häntiä. Itse kokisin oman häntäni kuin vilkkaalla pystykorvalla, napakasti humoristisesti kippurallaan, mutta hännännokka ylöspäin. Niin kukapa sen hännän nostaisi, ellei me itse. Saahan lehmätkin sen halutessaan kauniille kaarelle... Jopa taas, nyt minun pitää tanssia lapseni kanssa. Ilmeisesti tangoa.

LUOTTAVAISIN MIELIN

Kyllä pitää kiirettä, sillä ohjaajani on erittäin toimelias. Niinkuin olette huomanneet, en eilen ilmeisesti ole ehtinyt konettakaan avata, saati sitten kirjoittaa kuulumisia. Olemme päivässä +6, pian on viikko mennyt siirrosta, jotenkin valtavan nopeasti. Eilen iskä lenteli kotikonnuille. Siinä kun Reetta iskää lähtiessä pussaili, samalla totesi; heippa, moro, näkemiin. Uskomaton, ei mitään hysteerista märinäkohtausta vaan perässä tullaan.
Iltapäivällä kiipesin neidin pyynnöstä sänkyyn ja otin Reetan kainaloon. Siinä sitten puhuimme miltä tuntuu. Sain jälleen erittäin vahvan analyysin, tulkinnan. Parasta siinä oli Reetan kommentti, olen ihan luottavaisin mielin. Näinpä, sillä pärjää jo pitkälle. Ei kyllä moni noiden keskustelujen perusteella uskoisi, että kyseessä on vasta kakkosluokkalainen. Neiti puskee sellaista syvää tietoa ja analyysiä, ihan hengästyn kuuntelemisesta.
Veriarvot ovat niinkuin pitääkin. Nollilla, crp normaali, hb yli 120 ja tromppareita aina välillä tankkaillaan. Antibiootteja jatketaan yhä, koska ne viikko sitten aloitettiin. Itse kauhulla mietinkin, että lopetetaanko ne kun ollaan solukuopassa ja sitten iskee raju infektio. Sokeriliuos menee 10%, eli ihan miniminä. Ravintonsa Reetta hankkii lautaselta, syö kuin hevonen. Tai ainakin hoitajat päätään puistelevat. Eilen Reetta jo kyselikin, eikö hän sitten saa syödä jos on nälkä. Onneksi maha voi hyvin ja neiti saa syödä. Miltäs kuulostaa kattilallinen nakkikeittoa päivässä. Siis ihan kunnon kattilallinen. Neljästä-viidestä isosta perunasta, parista porkkanasta, kuudesta nakista ja todella pitkästä liemestä, siitä syntyy nakkikeitto. Eikä kortisoonista ole kyse, vaan oikeasta ruokahalusta.
Eilen lastenpsykologi kyseli aikaa keskustelulle tälle päivää. Reetalla oli kuulemma sen verran kiire, että häneltä ensimmäinen vapaa aika löytyi vasta perjantaina. Ei auttanut kuin siirtää, sillä jos on niin kiire, niin eihän sitä ehi kalloa kutistelemaan ennen sitä... Meinasin naurahtaa kun kuuntelin.
Eilen aamulla menimme yhdessä Pasin kanssa osastolle; jotta laukun sai pyörän tarakalle. Siinä minä sitten alamäkeen laskettelin jarruttaen, Pasi juoksi rinnalla huohottaen ja piteli laukustaan kiinni. Kun pääsimme osastolle Reetta oli vielä umpiunessa. Heti kun neiti silmänsä aukaisi, kyseli tuliaisia. Sillä ostinhan kotiin tuliaisia ja Reetalle samat sairaalaan. Menin sitten asunnolle ne unohtamaan. Ei auttanut kuin takaisin pyöräillä, sillä pomoni antoi tarkat ohjeet. Aamu oli todella hiostava, kostea ja nihkeä. Olo ei enää ollut raikkaimmillaan, kun viimein taas osastolle pääsin. Eiliselle tuli pyöräilyä kymmenisen kilometriä, siihen satoja portaita, puhelimessa kävellyt askeleet. Tänne asunnolle on 49 porrasta ja viereiseen markettiin kun haluaa niin kallion kupeessa portaita on 88, tottakai ne pitää laskea. Se on sitä hyötyliikuntaa, jota onneksi kykenen harrastamaan.
Iho punoittaa jonkin verran ja rasvailemme kahdesti päivässä. Suun hoitoon teemme jos mitäkin tehtävää. Hoitajat nauroivat eilen, kun Reetta hampaitaan niillä lusikkageeli-systeemeillä pesi. Neiti on maksimoinut tehokkuuden siinäkin, sillä laittaa sekä ylä- että alalusikat kerralla suuhun. Suusta törröttää vain varret, neiti ottaa kellosta aikaa ja tanssii odotellessa. Siinäpähän pyörähdelkööt, jos askel on keveä. En todellakaan lannista ja komenna sänkypotilaaksi. Ilot on revittävä muualta. Onkin ollut puhetta, ettei näitä asioita väkisellä voi tehdä jos on huono olo. Lapsi ei esitä hyvää eikä pahaa oloa. Mottomme on jokaisessa päivässä ennaltaehkäisy kaikessa mitä itse voi. Tottakai olemme realisteja siitäkin, kuinka nopeasti tilanne ja olotila saattaa muuttua. Sillä olemmehan nollilla. Mutta emme murehdi sitä etukäteen, vaan menemme näillä. Kyllä se ajatusmaailma tilanteiden mukaan muuttuukin.
Pasi oli viiden paikkeilla illalla kotona. Reino oli lähes syliin kiivennyt ja kaikki muutkin olivat selviä tuntemisen merkkejä ilmaisseet. Ihana asia saada muiden lasten rutiinit normalisoitua. Lapsille luo turvallisuutta tietty tuttu ympäristö, oma iskä ja oman kodin rytmit. Saapahan jopa taistella ja paiskoa oman kamarin ovia tarvittaessa. Ei tarvitse esittää vieraskoreaa, mikäli asustelee muualla. Pihakin on varmasti aika villiintynyt, sillä reilussa viikossa tapahtuu vaikka ja mitä.
Sain eilen ihanan Muumikortin. Minua ja meitä verrattiin Muumeihin, koska jaksamme havainnoida , rekisteröidä ja ihmetellä ympäristöämme kaiken vaikeankin keskellä. Ihana vertaus, mutta maailma ja luonto on niin niin täynnä ihmeellisiä asioita. Toivottavasti emme koskaan lakkaa niitä havainnoimasta ja ihmettelemästä.

maanantai 22. elokuuta 2011

IHMINEN ON OUTO

Tai ainakin minä olen. Sillä halusin pitää tänään ns. vapaapäivän sairaalasta. Pasi lähtee huomenissa suunnitelmien mukaan kotiin, sillä lapsilta tulee sieltäkin suunnalta ikävyysviestejä. Ajattelin ottaa aikalisän, ennekuin jään tänne Reetan kanssa kahdestaan. Kuulostaahan järkevältä. No ei kyllä siltä tunnu. Nousin ylös kuuden pintaan, kauhea morkkis iski heti omasta laiminlyöntiajatuksesta. Nyt siis kierrän kehää asunnolla, teen ruokaa ja sen kypsyessä kierrän kehää. Mitä ihmettä tällä päivälläni teen. Olen yrittänyt katsoa telkkaria, lukea ja olla puhelimessa. Olen kiertänyt tätä kehää nyt neljä tuntia, eikä rentoudesta tietoakaan.
Ihminen on outo, ei tämäkään vapaus vapaudelta tunnu. Sillä nythän oma ajatusmaailma pääsee valloilleen. Sillä niitä ei katkaise lääkkeet, hoitajat, purskutukset, Reetan touhut. En koe todellakaan voivani ainakaan paremmin, kun olen muualla. Toisaalta kauhea ikävä muitakin touhoja siellä kotipuolessa, mutta jakaudu siinä sitten sopivasti. Minne kuulun ja mikä roolini on. Tällä hetkellä kuulun tänne, mutta roolini on olla myös ymmärtävä, kannustava ja huolehtiva äiti myös muille. Olenko outo, ihminenhän on outo. Tarvin kuitenkin tietyn kehän, mitä kiertää. Turvalliset urat. Nyt se aukesi, hyppään pyörän selkään ja lähden moikkailemaan Reettaa ja Pasia osastolle. Mutta pidän itselläni mahdollisuuden poistumiseen, kun siltä tuntuu. Näin kun asian jälleen jäsentelin, olo ei ole läheskään niin outo.

Niinpä osastolle pyrähdin huomatakseni, että opettaja on huoneessa. Ostin lehden ja vesipullon, nautiskelin ne ulkona. Sen jälkeen tein Reetalle oikeaa nakkikeittoa, juuri sellaista kuin kotona. Pian kokkauksien jälkeen ulkoistin itseni, ilman morkkista. Pyöräilin kaupunkia ristiin rastiin, tein tuliaisostokset muille muksuille. Aidosti liikkuneena ja uupuneena, hikisenäkin palasin asunnolle. Olen lueskellut ja rentoutunut.
Sain päivän veriarvot, nolla lähenee. Crp 4, lähes normaali. Tänään tankkaillaan tromppareita. Neiti voi hyvin, maalaa, käy koulua, touhottaa ja on oma ihana itsensä. Eli tänään ei pitäisi olla syytä paniikkiin, outoon hysteriaan.
Itselleni olenkin tuossa nauranut; voisin kirjoittaa paniikki käsikirjan. Kuinka sen saa aikaiseksi, kuinka sitä voi lietsoa, kuinka sitä voi ruokkia, onneksi muutaman luvun voisin kirjoittaa paniikin hallinnastakin. Kyllä ihminen on outo!

sunnuntai 21. elokuuta 2011

KIERRÄN KEHÄÄ

Olemme olleet reilun viikon homman ytimessä, elämä menee tiettyä kehää. Kaikki päivät toistavat suurin piirtein samaa. Ylös, osastolle, siellä samat päivärutiinit, asunnolle, nukkumaan, ylös, osastolle... Kierrän asunnollakin kehää; keittiö, olohuone, eteinen, makkari, keittiö... Välillä tosin vaihdan suuntaa keittiö, makkari, eteinen... Suihkussa aamua iltaa, samaa reittiä sairaalalle. Olen yrittänyt tietoisesti repiä välillä itseni irti tuosta pyörimisestä, vaihtanut suuntaa, vaihtanut reittiä. Hukkaan lasini mennen tullen palatessa, nakkaan ne aina jonnekin. Sitten kierrän taas raivostuneena kehää, jotta ne löytäisin. Aamuisin kierrän kehää löytääkseni itseni, kännykän, laukun ja avaimet. Että sieppaa välillä. Tänään aikaistin lähtöni osastolta ja tietoisesti kiersin kehää, vaihdoin suuntaa. Pyöräilin useamman kilometrin eksymättä. Jalat kiersivät kehää, polkimet, rattaat.  Kävin Siwassa, sielläkin kaikki kiertävät tiettyä kehää. On sitten herra tai narri, paskat housussa tai kravatti. Kaikki kiertävät samaa kehää. Mikäli hyppään ratikkaan, niin sekin menee tiettyä kehää. Aikansa kun istuu, niin kappas on taas takaisin perillä.
Mikä hirveintä ajatuksetkin kiertävät kehää. Tarinat, kohtalot. Välillä yrittää muuttaa suuntaa, mutta hetkessä kehä on valmis vaikka miten päin pyörittäisi. Viikot kiertävät kehää, kuukaudet, vuodet. Tämä on yhtä karusellia. Ja minulla on jo muksuna mennyt pää sekaisin karusellissa, huipannut, yökkäyttänyt ja olen ottanut tukea. Sitähän tämä elämä nyt on, jatkuvaa karusellia. Yhtäkkiä keksin, etten halua että Pasi lähtee kotiin. Kuuluuko ukkokullan kotiutua muiden luokse vai jäädä meille kaveriksi karuselliin. Siinäkin asiassa ajatukset ja tunteet kiertävät kehää, välillä vaihtaen suuntaa. Mutta mikä on huomisen mielipide, suunta? Sitäpä en tiedä mennä sanomaan, kun nuo ajatukset kiertää kehää ja yrittää hakea ratkaisua.

TODELLISUUTTA

Tällä hetkellä moni asia menee hyvin, mutta alitajunta pelkää koko ajan tulevaa. Sillä kaikkihan ei todellakaan mene ilman ongelmia, tulee vielä monta mutkaa matkaan. Päivän veriarvot laskevat koko ajan, niinkuin pitääkin. Mutta mitä sitten saavutettava solukuoppa tulee tullessaan. Koko ajan kuulee, aistii, näkee ja tiedostaa turhankin paljon.
Syksy on muutenkin aina kaikkien pöpöjen kulta-aikaa. Kun koulut alkavat ja ilmat jäähtyvät niin johan jyllää. Parempi vain pysyä tiiviisti neljän seinän sisällä itsekin, ettei saa mitään kantaakseen. Kuinka sitten perheen muut koululaiset, kaveripiiri ja harrastukset. Kuinka paljon voin rajoittaa ja vaikuttaa kaikkeen. Voinko pitää koko lauman kotona eristyksissä, sitten kun pääsemme kotiin. Kauhistuttaa.
Mitä sitten itse rankat hoidot jättävät lapseen. Mihin kaikkeen saadut hoidot vaikuttavat tulevaisuudessa. On se sen verran rankka mankeli, jonka läpi herkkä ihmisentaimi laitetaan. Huimaa pelkkä ajatteleminenkin. Olen aina tällaisilla hetkillä palauttanut mieliini sektoriajattelun. Eli on sisäkehä, johon voimme omilla teoillamme vaikuttaa. Seuraavaan jonkin verran. Ulommaiseen tuskin lainkaan. Samaa asiaa opetin omille lapsilleni, kun he murehtivat löytökissakodin lopettamista Ylivieskassa. Sieltä onneksemme Väinön vuosi sitten haimme. Mikä on muiden kissojen kohtalo, sitä piti itkeäkkin ihan. Sanoin, ettemme voi auttaa ja ottaa kaikkia löytökissoja, eli se on uloin kehä. Mutta olemme oman osamme kantaneet ottamalla Väinön ja leikkuuttamalla sen. Näin emme jatka kodittomien kissojen massatuotantoa. Se on keskimmäinen kehä. Sisäkehään kuuluu hoitaa ja huolehtia meidän unelmakollistamme. Siihen voimme omilla teoillamme ja valinnoillamme vaikuttaa. Kummasti lapset rauhoittuivat, sillä eihän kaikkien kissojen murheita voi yksi perhe ratkaista. Tämän perusteella rauhoitan siis omankin sektorini. Olen läsnä lapselleni sairaalassa ja olemalla puhelinäiti muille. Onhan siinäkin savottaa tälle päivää. Kunpa saisin vain sen levollisuuden alitajuntaani ja sisimpääni.
Reetta on tänäänkin levitellyt keltaisia, ilon huiveja päällemme. Pasi oli hiukan ihmeissään, kun neiti peitteli hänet nojatuoliin huiveilla. Huoneessa kyllä tarkenisi ilman peittoakin. Neiti haluaa omalla käytöksellään levittää iloa ja jakaa sitä. Aamusta saakka neiti on ollut itse positiivisuus. Kannattaa siis nukkua keltaisissa huiveissa... Laulanut, vitsaillut, touhunnut ja tarinoinut. Olimme tunnin happihyppelyllä, jolloin Reetta oli askarrellut hoitajan kanssa naamareita. Minun on ehkä aiheellista kömpiä jälleen fakiirinpedilleni tuolien taakse. Kummasti ajatukset selkiytyy kovalla patjalla, vieläkö saisi siihen piikit niin johan kummasti avaisi jumeja. Päivä on kaunis. Aurinko paistaa ja ilmassa on syksyn tuntua.

MINÄ ITE

Yölläkin neiti kävi valtataistelua itsenäisyydestään, itsepäisyydestään, yksityisyydestään ja itsemäärämisoikeudestaan. Koko päivä oli valtataistelua henkilökunnan kanssa. Yöllä neiti veti herneet yökön kanssa, siihen ei tarvitse tulla lässyttämään ja koko ajan pyörimään. Se pitää minua ihan vauvana. Pytylläkin kun olen niin katkaisee ja taittelee pyllypaperin valmiiksi. Antaa sitten käteen, hyvä ettei pyyhkiä yritä. Sitten se avaa hanankin valmiiksi käsienpesua varten, onko siinä mitään järkeä. Sitten se haluaisi istua ja lässyttää mun sängyn vierellä. Miksei se tajua, etten minä siihen ketään tarvitse. Varsinkaan lässyttämään. Minähän oon jo kahdeksan, enkä mikään pikkuvauva......Moisen palopuheen sain yöllä puhelimitse kolmen paikkeilla. Meinasi vähän huvittaa koko tilanne. Yritin selittää, että toiset haluavat ja tarvitsevat enemmän apua. Toiset taas tykkäävät lempeydestä, hempeydestä ja lässytyksestä. Ehkä niille on jäänyt toisessa huoneessa lässytysvaihde päälle. Siinä me sitten hörisimme sisupussin kommenteille ja sanoin täysin ymmärtäväni lastani. Reilun tunnin kuluttua minä luin kirjaa ja Reetta pommitti tekstarilla, ei saa unta. Käskin laulaa, ajatella äitiä, laskea lampaita, kuvitella keijuja... Sen jälkeen olemmekin nukkuneet.
Eiliset verikokeet olivat hallinnassa, hb yhä yli 130, crp 7, trompparit laskeneet 63:seen. Eniten ihmetyttivät laukkarit ja neutrofiilit, molemmat yli kolmen. Edellisenä päivänä ne olivat alle yhden. Jännänä ootamme, mitä ne tänään näyttää. Kasvutekijää pistetään joka päivä. Muutenkin lääkkeiden kanssa on kauheaa säätämistä, mikä missäkin välissä. Milloin on ruuassa tauko, milloin suunhoito, purskuttelu, imeskely, nielaisu. Ehdotin jo munakelloa, jotta kaikki omatoimiset hommat tulevat tehtyä. Valtavaa ristiriitaa ovat aiheuttaneet tietyt lääkkeet niiden käyttötapa, ensin pilkotaan jotta saataisiin helposti nieltyä, toinen käskee imeskellä saman. Sitten on purskuteltavaa, osa antaisi sen ennen muita lääkkeitä nopeasti alta pois. Osa taas sanoo, että pitää jättää suuhun vaikuttamaan. Suurin yllätys oli sienilääke, jota olemme jo pari kuukautta käyttäneet. Se pitää ottaa täällä tunti ennen ja jälkeen ruuan. Kotona olemme vetäneet aamupalan yhteydessä. Farmaseuttikaverit, kuinka se oikeesti menee? Huh, ollappa siinä sitten johdonmukainen ja ymmärtävä vanhempi. Työvuorojen mukaan säännöt heiluu ja vaihtelee. Kompromissejä yritämme hakea ja perusteita, ettei tule mokattua. Tottakai haluamme lääkkeistä parhaat tehot esille.
Nyt minä ite kuivaan hiukseni ja lähden suorittamaan aamurutiineja lapseni kanssa. Tuu sitte aikasin! Sellainen komento yölläkin kuului. Eilen kun menin, niin neiti jatkoi vain uniaan.
Minä ite harrastin eilen fakiirina oloa. Kaivauduin jälleen sinne nojatuolien taakse sentin paksuiselle jumppapatjalle ja huitasin tunnin tirsat. Siis minä ota päiväunet, olenpas minä itselleni armollinen. Uutta minussa, sillä en yleensä myönnä tarvitsevani päivänokosia, ainakaan noin pitkiä.

lauantai 20. elokuuta 2011

KAIKENKIRJAVIA AJATUKSIA

Yhtenä aamuna paikatulla pyörälläni odottelin vihreitä. Viereen karautti omalla vaihdepyörällään mies, sporttinen, shortseissaan, rusketuksessaan ja varvastossuissaan. Siinä sitten samaan aikaan ylitimme suojatien ja lähdimme samaan suuntaan. Tunsin iteni todella sporttiseksi liehuvassa koltussani. Mies polkaisi ruskettuneilla pohkeillaan ja varvastossuillaan vaihdepyöränsä vauhtiin. Minä ajattelin pysyä imussa, eikös silloin ole kevyempi ajella... Siinä minä hulmusin mekossa, yksivaihteisellani läähättäen. Mies paransi vauhtia ja vilkuili olkansa taakse. Siellä minä vain tulla läähätin. Varmaan luuli jonkin sekopään seuraavan. Miespolo päätti vaihtaa puolta, kait karistaakseen minut. Jatkoin yhä samalla tahdilla, pysyin toki omalla puolellani. Olinkin siis ennätysajassa sairaalalla. Kunnon happihyppely sillekin aamulle. Piti  oikein jarrutella, että kerkesin kääntyä risteyksessä.
Rasittunut jalkani oirehtii uudella tavalla. Nyt se turpoaa jalkapöydästä niin, ettei sandaaliin kohta mahdu. Ilmeisesti tämä korkea huoneen lämpötila +25-27 lisättynä kosteudella ja paikallaan ololla. On lymfat hiukka jumissa. Ärsyttää. Onneksi sain sen pyörän parissa päivässä takaisin käyttööni, muuten olisi aika sitkeitä nuo etäisyydet taivaltaa. Pasi oli nyt huolissaan pyörän raskassoutuisuudesta, kuulemma ketju liika tiukalla. Paas kattoo koska se paukahtaa. Jännää.
Pasi lähtee kotiin ehkä tiistaina, kunhan saa laput pois selästä ja kärsii istumaan. Pakko päästä laskemaan lapset ja elikot kodinkin suunnalla. On hyvä saada koululaistenkin rytmit raiteilleen. Niin ja ennenkaikkea isovanhemmillekin pieni hengähdystauko on paikallaan. Kuinkahan elikot taas soputuvat kaupunkiasumiseen, sillä maalla on niin mukavaa. Väinö oli saalistanut jäniksenpoikasen, ainakin takajalan oli tuonut näytille. Lapsilla on paljon puuhaa pihalla, pelloilla ja luonnossa. Kuulemma naapurinkin tyttö on päässyt yökylään meidän mummulaan, maalle.
Reetan hiukset ja ripset jatkavat kasvuaan, ihme kyllä. Saadut lääkkeet saattavat kyllä irroitaa ne. Olemme kokeilleet nykiä, vielä on tiukassa. Neiti puki yllensä uudet kouluvaatteet, jotka ostimme ennen tänne tuloa. Myös pinnejä on päässä päivittäin, sen minkä ne pysyvät.
Aamulla Reetalla tökkäsi hoitohenkilökunnan kanssa henkilökemiat. Ei ne aina natsaa, tänään ei sitten niin ollenkaan. Sen kyllä neidin ilmeestä pystyin tulkitsemaan. Oli hiukka murhaava katse, kädet puuskassa ja erittäin yhteistyökyvytön. Kauhea polemiikki saada yhteistyö käyntiin, meinasin jo itsekin ottaa loparit tai edes lakisääteisen tauon. Reetalle kun ei oikein lässytys, paskakielinen pehmoilu pure. Ei nämä hommat nöyristelemällä kummene, neiti vaatii toimintaa ja rempseyttä. Napakkuutta. Nyt kolmen tunnin taistelujen jälkeen neiti on ihana oma yhteistyökykyinen itsensä. Tosin minun paikkani on kuulemma vain ja ainoastaan huoneessa. En saa edes kahvia hakea, tarjotinta viedä. Vessakäynnillekin pitää tehdä anomus. Äitinä olo on sellaista vieterin venytystä äärimmilleen.
Illalla kun fillaroin asunnolle, yksi nainen yritti pysäyttää minut heilumalla edessä. Kirkkaan punaiset hiukset, jalka vertavaluva, kääreessä, humalassa tai muissa aineissa. Muitakin ohikulkijoita oli paljon ennen minua, jälkeenikin tuli. Mietin kuuluiko minun pysähtyä auttamaan. En pysähtynyt vaan kehotin menemään ensiapuun. Sairaala oli nääs kadun toisella puolella. Kotipuolessa olisin toki ollut huolissani, pysähtynyt auttamaan. Meninkö jo näin valtavirran mukana, etten noteerannut vaan jätin sinne huitomaan. Morkkishan siitä jäi.
Olen myös törmännyt kielimuuriin. Siwassa myyjäparka meni paniikkiin, kun yritin pohjalaisittain asioista kysellä. Minulla on iso ääni, nopea tempo, tietty nuotti ja omat sanat.  Kaiken tämän lisänä käytän myös elekieltä ja käsimerkkejä. Jouduin asiani uudestaan moneen kertaan tavaamaan, jankkaamaan ja lopulta myyjä sai puistettua päätään. Eli en siis saanut sitä mitä halusin, mutta onneksi vastauksen sentään...
Haluamme täältä pikimmiten kotipuoleen, sillä en ihan oikeasti taho jaksaa analysoida kaikkea tässä ihmeellisessä maailmassa. Kotipuolesssa on niin tuttua ja turvallista. Taksikuskitkin ovat uniformuissa, eivät paidanretkuissa. Kuskit nousevat auttamaan ja avaamaan ovia, eivät odota asiakkaan itsepalvelevan itseä. Taksit ovat myös siistejä, toisin kuin täällä. Välillä ilettää istua penkillä. Kauppojen maksupäätteetkin ovat todella törkyisiä, eipä bakteerikammoisena taho uskaltaa mihinkään koskea. Tämä on niin vieras ja ihmeellinen maailma, ihan on pää pyörällä koko ajan. Tietenkään eihän meidän pakko ole koko aikaa olla uteliaita, mutta minkä sitä tavoilleen voi. Reetta on ihan samanlainen, koko ajan kyseenalaistaa, havainnoi ja ihmettelee. Sellaisia me.

KELTAISTA

Tiedätkös, keltainen on ilon väri. Pyrin jokaisessa päivässä saamaan ripauksen keltaista jossakin muodossa. On niin kauhean helppoa pukeutua mustaan, koteloida itsensä ja tunteensa. Valitettavan paljon syöpäosastolla vanhempia ja lapsiakin puetaan tummiin, synkkiin väreihin. Tai oikeastaan värittömyyteen. Näin se oli minullakin syksyllä, kunnes tuli valtava tarve saada väriä elämään. Reetta on myös tämän oivaltanut, ja revittelee väreillä todella rohkeasti. Sain keltaisen virkatun kaulahuivin synttärilahjaksi, siihen on hyvä kietoutua. Ostin itselleni kirpparilta kellertävän kirjavan huivin, jonka Reetta itselleen omi. Piti hakea oranssi samanlainen lisäksi. Nyt neiti suorastaan kietoutuu keltaiseen. Tekee mekkoja, tunikoita, turbaaneja ja mitä nyt huiveista saakaan aikaiseksi. Annan lapseni kietoutua, sillä hymy on leveä.
Huoneessa on jokin ilmanpainejutska, ettei ovia saa yhtä aikaa availla. Käsittääkseni se kierrättää samaa ilmaa, jottei tule ulkopuolisia pöpöjä. Välillä happi loppuu ihan oikeasti, haukotuttaa ja väsyttää. Suihkujen jälkeen happi on vielä vähempänä ja ilmankosteus veitsellä leikattavissa. Ilmanala iskee tajuntaan ja päälle heti kun astuu huoneseen. Voin vain kuvitella lämpötiloja kesähelteillä, sillä nyt on kuulemma viileää. Päänsärky on jokaisessa päivässä mukana. Reetta antaa minulle päivittäin kasvohierontaa ja painelua. Lapseni käskee minun katsoa ikkunasta ulos, seurata pilviä ja rentoutua. Huoneessa on Reetalla sänky, kaksi nojatuolia ja eritasoisia pöytävirityksiä. Minulla on lepopaikka nojatuolien takana kaksinkerroin olevalla jumppapatjalla. Siellä olen latautunut, yrittänyt selättää päänsärkyäni. Välillä henkilökunta säikähtää, kun kommentoin sieltä. Onhan se tietty vakuuttavaa nousta lääkärikierrollekin lattialta, piilosta, tuolien takaa, "peruukki" vinossa ja kuola poskella... Välillä Reetta tulee kainaloon tarinoimaan. Pilvistä vielä; silloin kun Reetta sai uudet kantasolut oli sateista ja harmaata. Projektin päätyttyä harmaus kaikkosi, aurinko tuli esiin. Mieletön valon tunne. Analysoin sen uudeksi aluksi...
Eilen Reeta veriarvot olivat niinkuin pitääkin. Crp oli 11, laskenut. Hb oli huimat 139, siirrosta johtuen. Muut arvot tulevat alas suunnitelman mukaan. Odotettavissa siis infektiota ja hyljintää. Toivottavasti kohtuuden rajoissa. Hampaidenpesu tehdään nyt sellaisilla muoteilla, lusikoilla. Niihin laitetaan geeliä, sitten lusikka suuhun kolmeksi minuutiksi. Harjaa ei saa käyttää. Neiti on onneksi yhteistyöhaluinen ja -kykyinen.
Kello on nyt yli kahdeksan, taidanpa lähteä lapseni luokse. Meillä alkoi eilen satukirjan teko, piirrämme ja kirjoitamme sen ihan itse. Eilen alkoi myös koulu, kyllä oli ihanaa aloittaa uusilla kirjoilla. Toissailtana huoneissa kiersi laulaja kitaran kanssa. Hän ehdotteli lastenlauluja, mutta kriitikkomme halusi Aikuistanaista, Anna Puuta ja Abbaa. Ensi kerraksi hän aikoi jotain niistä opetella ja kirjoista hakea, sillä nyt mukana oli vain lastenlaulukirjoja. Sellainen pikkuaikuinennainen meillä.

perjantai 19. elokuuta 2011

JOU JOU LUTTINEN

Eilen viimeisellä sädehoitokeikalla Reetta sai itselleen muistoksi lehmän, Luttisen. Luttinen on sellainen jou, jou, hip hoppari ja räppäri. Mustavalkoinen, jolla on sininen huppari. Luttinen on tärkeä kaveri, jonka kanssa voi leikkiä. Jou, Jou! Yöllä Luttinen herätti, oli ensimmäistä yötä uudessa paikassa. Silloin piti soittaa minullekin ikävää. Kello oli vähän yli yhden. Aikamme keskustelimme ja uni voitti.
Eilinen oli rankka ja jännä päivä. Reetalle päivä oli todella hyvä, selkeä ja tavoite saavutettu. Nyt minulla on uusi terve kantasolu, syöpää ei enää ole. Koen olevani terve. Uskomaton asenne. Miten itse sitten pärjäsin, ei tarkkaa havaintoa. Kun Pasi oli leikkurissa, minulle iski valtava uupumus ja päänsärky. Reetta meille pedin jumppapatjalle lattialle petasi, hieroi kasvojani ja heilutti päänahkaa. Samalla huoneeseen saapui sairaalaklovnit kummastelemaan, kumpi on potilas. Selitin olevani telepaattisesti mukana, makaan itsekin lähes horteessa, kun ukkokulta on kanttuvei leikkurissa. Näyttivät ymmärtävän, muka...
Itse operaatio suoritettiin Reetan huoneessa. Kaiken kaikkiaan siinä meni reilu tunti, mukana kaksi sairaanhoitajaa ja lääkäri. Välillä piti Pasi "elvyttää", sillä nupissa pimeni ja paineet laskivat. Petasin jälleen pedin lattialle, syötin, juotin ja jalat koholle. Alkoi väri palautumaan kasvoille. Pasilta otettiin noin 400 milliä kantasoluja, joista käytettiin reilut 300 milliä. Ensin Reetalle tehtiin venesektio, eli imaistiin verta noin 150 ml, jottei arvot kohene liikaa. Sillä kantasolun mukana saadaan myös punasoluja. Veriryhmä heillä on sama, joten siinä ei ollut odotettavissa reaktiota tiputusvaiheessa. Pasi oli hiukan tokkurassa lääkkeistä ja nukutuksesta johtuen. Olen siis ajeluttanut pyörätuolilla osastolta toiselle, sillä vessaankaan ei saanut mennä yksin.
Kantiksen jälkeen Reetta otti pitkän suihkun lauleskellen, söi banaanin ja joi kaakaota. Sitten tulikin jo uni, enkä ihmettele yhtään.
Itse raahauduin kaupungin kautta asunnolle. Olin niin poikki. Tilasin lasillisen kuohuviiniä ja valkosipulietanoita, juhlan kunniaksi. En nimittäin ollut tajunnut syödä ja juoda koko päivänä. Olin vain panikoinut, pelännyt, ollut horkassa, hukassa, hajalla, yrittänyt pitää itseä koossa, olla reipas ja läsnä. Aivan zombi rooli. Asunnon avaimetkin löytyi käytävästä naulakon alta, hukkasin kengät jalastani ja niin edelleen.
Seuraavat päivät menevät luulatavasti Reetalla ihan hyvin, mutta sen jälkeen arvot tulevat laskemaan ja mitä se taas tuo tullessaan. Tänään olemme siis päivässä +1, uuden ajanlaskun alussa. Toivottavasti matka on turvallinen... Olen niin valtavassa pelkokrampissa, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. En uskalla kauheasti huokailla saati nauttia mistään. Kukako tällä hetkellä on kaikkein vahvin, sehän on Reetta itse. Onneksi neidillä on kyky pitää lippu korkealla ja toimintaa yllä.
Tuula oli kirjoittanut loistavan vastauksen minun päätäni vaivanneisiin seikkoihin. Avasi omiakin ajatuksia selkeämmin. Jokainen uusi päivä on arvokas ja saavutus, kuinka kiitollisia niistä olemmekaan. Uusia mahdollisuuksia täynnä. Kuinka suuri lahja uusi kantasolu voi olla täysin tuntemattomalle läheiselle.



Olipas tullut kommentteja, kiitos. Olen saanut myös paljon sähköpostia, tekstareita, puheluita joihin en juurikaan ole vastaillut, kiitos kaikille. Kyllä se varmaan jostain täältä mun sähköpostiosoitekin löytyy, mutten tiedä mistä. Itsellä nääs näkyy eri seikkoja kuin teillä... niin mää ainakin luulen. Näen mm. päivittäiset kävijämäärät, jotka ovat olleet hulppeita. Eilenkin yli 600. On kiva myös seurata missä seurataan, on paljon maita joita en edes kartalta osaa hakea, mutta niissäkin on omat lukijansa. Singabore, Portugali, Thaimaa, Amerikka kokonaisuutena, Pohjoismaat, Venäjä, Keski-Euroopan maat jne, jne... Joskus olisi kiva saada kommentteja vesien takaa, ihan jostakin kaukaa... Näen myös moniako ihmisiä on yhtä aikaa linjoilla, sekin on hämmentävää. On kiva seurata erinäisiä diagrammeja, taulukoita ja exeleitä, miten luetaan. Niin se mun sähköpostiosoitteeni on tiina.piippo@kotinet.com, mietin kovasti annanko sitä näin julkisesti, sillä se on minun yksityisyyttäni. Hah! Olipahan taas elämän ristiriita, valtava loikkaus uskalluksen puolelle.

torstai 18. elokuuta 2011

UUSI ALKU 18.8.2011

Hu huu, Reetalla kaikki hyvin ja meillä myös. Ei sen enempää, painun pehkuihin, oli nääs rankka päivä---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------!!

TOIVON TORSTAI

Torstai on toivoa täynnä, tänään on tärkeä päivä. Päivä -1 ja samaan aikaan 0, kuinka se oikeestaan Reetan tapauksessa aikataulutetaan. Väliäkö tuolla. Olen ollut yksin asunnolla, Reetta ja Pasi omissa kammioissaan eri osastoilla. He näkevät toisensa ikkunoiden kautta, huiskuttelevat ja elehtivät. Olen niin valmiiksi latautunut, olen niin hyvilläni että olemme jo tässä. Odotamme innolla. Olen nukkunut todella hyvin, herännyt jälleen kuudelta.
Ensimmäisen sädehoidon jälkeen Reetta on ollut todella täynnä virtaa, ei enää edes sädehoidon alussa ilmeneviä poskikipuja. Toki limaisuutta on enemmän ja kieli pyörii hassusti ja tuntuu oudolta. Rasvaa imeytyy valtavia kerroksia ihoon. Iho punoittaa, ei pahasti. Illalla on jälleen annettu pikkupussi punasoluja ja jääplasmaa, hyytymistekijät olivat hiukan alhaiset. Crp lähti laskuun; 25-42-44-ja illalla 31, huh. Toki lääkkeitä menee valtavia määriä sekä suun kautta, että suoneen. On suojaavaa, estävää, korjaavaa, hoitavaa, ennakoivaa jne. Koko ajan jotain tippuu. Eilen kyseenalaistimme ambulanssikyydin tarpeellisuuden siinä mielessä, koska neiti pomppii, tanssii ja jumppaa koko huoneen laajuudelta ja sitten kannetaan autoon. Käytävään menee ja tulee itse pompatakseen kannettavaksi. Olisin itse laittanut sen sinne säteille juoksemalla käytäviä, että enimmät höyryt lähtisivät... Mutta tällekin on todella vahvat perusteet, ymmärrämme kyllä. Ei saa eksyä, altistua, myöhästyä, karata, loukkaantua ja kuntokin saattaa pettää...
Eilen Reetan huumori kukki jälleen kieroutuneella tavalla, välillä jo Pasin kanssa mietimme pitäisikö lääkäri kutsua kuuntelemaan ja katsomaan. Illalla kun olin lähdössä asunnolle, en kuulemma olisi voinut niin vain lähteä. En kuulemma jouda, sillä nythän minulla on kaksi potilasta joiden iltapesuista pitäisi huolehtia. Pasi haaveilikin nuoren sairaanhoitajan tekemästä pesusta sängyssä pesulapuilla, mutta tajusi työvuorossa olevan myös kunnon vanhoja konkareita. Siinäpä visio sitten hämärtyi... Päätti käydä itse suihkussa. Osastolla oli eilen Mäkkäripäivä, kerran viikossa saa tilata haluamaansa ruokaa. Itsellä tämä soti hurjasti annettuja ruokaohjeita vastaan, mutta suuremmat tahot siitä päättävät. Reetalla oli heti tilaus mielessä, BicMac. Kyllä pitikin odottaa, kyllä maistuikin hyvin.
"Vähäkö hieno. Ootko ihan oikeasti itse tuon tehenyt?" Ensin kysyi Pasi ja heti perään minä. Huvittavaa, kuinka sanasta sanaan toistimme toisiamme, toistemme sanoista tietämättä. Tuo koski eilistä taideterapeutin kanssa tehtyä maalausta. Reetta kokeili peitevärejä ja oppi uusia tekniikoita. Lopputuloksena upea rantamaisema.
Täällä on paljon erilaista viriketoimintaa ja puuhaa. Todella hyvä, sillä aika menee jouhevammin mikäli potilas jaksaa puuhailla. Ainakin toistaiseksi tarvitsee puuhaa, paljon. Eilen kriitikkomme arvosteli minua kovin sanoin, en ollut kuulemma peiliin katsonut. Kritiikki koski farkkuja ja valitsemaani paitaa. Oikeassa oli, sitten kun jossakin vaiheessa peiliin törmäsin. Silmieni rajaus sopi kuulemma paremmin Reetan huoneen suihkuverhojen kanssa kuin valitsemieni vaatteiden kanssa. Totta sekin. Kauheaa ruoskintaa, mutta samalla totta. Säteillä Reetta on käynyt sairaalan vaatteissa, muuten pitää omiaan. Eilen turkoosit legginssit ja sitten sellainen retro ponsho. Minun lapsuuteni ponsho, joka on kirkkaan tomaatin punainen, keltaisella ja turkoosilla raidalla. Tätini on sen koneella joskus 70-luvulla kutonut. Sitten piti ottaa poseerauskuvia, stailata ja vinkuroida kameran edessä. Sillä kokovartalopeiliä huoneessa ei ole, joten neidin täytyy nähdä kameran kautta kokonaisuus. Turhamaista, mutta niin niin Reettaa. Antaa luovuuden kukkia, kun kukituttaa.
Olen noussut luottavaisena, hyvin levänneenä, täynnä toivoa tähän päivään. Meillä on asiat hyvin, lääkäri sanoi eilen loistavasti. Mutta en uskalla sitä ääneen hehkuttaa, luottaa liikaa sillä menemme nyt aika rankoilla alueilla... Mutta uskallan onnekseni nauttia tästä hetkestä. Onneksi olemme jo näin pitkällä ja asetelmat hyvät, ne luovat uskoa tulevaan ja antavat valtavasti toivoa. Sillä tämä päivä on niin täynnä sitä, toivoa! Toivokaa tekin!!!!


Moni saattaa luulla, että leijun pumpulissa vailla tajua. En todellakaan. Samaan aikaan voin tuntea suunnatonta pelkoa, pakokauhua, pelkään paukahtavani palasiksi, hermoilen, vapisen, voin huonosti, oksettaa, itkettää, huimaa. Koko fyysinen kipujen kirjo on täysillä mukana, niitä ei vain passaa päästää valloilleen. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Tulevat päivät, viikot, tunnit, kuukaudet. Ei passaa yhtään löysätä, on vain jaksettava nähdä toivo ja tulevaisuus vaikka kuinka pelottaa... Tällainen on äidin rooli tänään.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

HORJAHDIN

Ajatukseni horjahtivat, huolet heilauttivat. Mutta en anna niiden iskeä valvetajuntaani, menköön liskojenyön piikkiin ja pysykööt siellä. Nyt alkaa olla viikko reissua paketissa, paljon on viikkoonkin mahtunut sarkaa ja tarinaa. Oi voi. Meinaa kaihertaa ikävä muitakin tylleröitä, mutta sitä en halua vielä ääneen märistä. Saati tunnustaa. Turnauskestävyyteni horjahtelee jo tässä vaiheessa. Olen säälittävä raukka, nyt pitäisi kovettaa itsensä ja kasata uudelleen.
Tuohon siirtoon liittyen on tullut myös uusi mutka, tai miksi ajattelisin että mutka voihan se olla mahdollisuuskin, matkaan. Perjantaina Pasin operaatioon tarvitaan kaksi lääkäriä mukaan. Kyseisen osaston molemmat lääkärit. Näin ollen osasto jäisi ilman lääkäreitä siksi aikaa. Henkilöstöpula. Rähmä. No onneksemme ratkaisu on jo keksitty. Pasi operoidaankin jo torstaina alkuillasta. Siis Reetta saakin uudet terveet kantasolut jo torstaina. Jihuu, se tuntuu hyvältä. Eli neiti käy torstaina vielä säteissä suunnitellusti ja sen jälkeen tankkaillaan uudet. Eli Pasin projekti aikaistuikin päivällä. Tänään kokeet, tarkistukset, keskustelut ja illalla osastolle. Onneksi asiat vyöryy kohti tavoitetta. Mutta kyllähän välillä horjuttaa, kun kaikki etenee kuitenkin niin nopeasti.
Jalkanikin horjuttelee, se ei ole raukka ehtinyt korjaantua oikeastaan ollenkaan eilisestä. Meninkin eilen aamulla portaissa ajattelemaan, että kappas pääsen jopa sujuvasti alaspäin. Muuten se portaissa liikkuminen on sitä ja tätä, ähinää, vaappumista ja horjumista. Mutta eikös hyötyliikuntaa kannata harrastaa, kolmas kerros enkä käytä hissiä. Jokaisella asialla on puolensa. Ja paskat!
Tuosta edellisestä rumasta sanasta tulikin mieleeni ne yhden aamun hevosenläjät. Niitä kun mietin. Muuan ilta sain siihen vastauksen, ratsupoliisit. Niitä kopsutteli kaksin kappalein liikenteen seassa. Eilen kun länkkäsin, niin tajusin niiden menneen päin kiellettyä ajosuuntaa. Koskeeko liikenteen seassa olevia hevosia autojen, jalankulkijoiden vai ratikoiden säännöt. Kuinka ne luokitellaan, lokeroidaan. Tietty kun poliisit istuu selässä, niillä on oikeus "ajella" hälytysajossa  ja työtehtävisssä missä vaan. Ei sen puoleen, en minäkään aina täällä noita liikennesääntöjä tottele. Olen mennyt päin punaisia jo monesti, sillä täällähän kuuluu elää hektisesti. Ei ehdi odottelemaan vihreitä. Joissakin valoissa olen nöyrästi vain odottanut, kun kaikki muut loikkivat miten haluavat. Yhteen asiaan en ole onnekseni syyllistynyt, saatuneesta syystä. Juoksemiseen. Miksi kaikkien pitää juosta. Mummelitkin juoksevat rollaatoriensa ja vetokärryjensä kanssa. Mistä he voivat myöhästyä? Jos linja-auto meni, niin muutaman minuutin päästä tulee uusi. Mitä sitä vauhkaamaan. Meilläpäin autoja menee kaksi vuorokaudessa, siihen on ehdittävä. Ei auta edes juoksemiset, on oltava silloin kun se tulee. Ennakoitava ja oltava aikatauluissa. Noustaan ylös ja hoidetaan hommat ajallaan, ettei myöhästellä. Helppoa.
Olen noussut ylös kuuden huitteilla. Pasi vetelee sikeitä yhä. Pyykkikone lopetti juuri pesunsa, lähden ripustelemaan rätit. Ajattelin tehdä eväätkin tälle päivää.
Kerroin kaverilleni Teemun kanssa käymistäni keskusteluista. Meinas ystävä ääneen nauraa, kaikkea sitä! Menimme aika syvällisillä vesillä. Sillä Teemu kertoi opiskelleensa kuinka tyttöjä tehdään ja todennut sen toimivaksi. Nääs poikasiittiöt ovat vilkkaampia ja niillä on lyhyempi elinkaari. Näin ollen piti jonkin tuntimäärän puitteissa suorittaa operaatio, jotta se osuu kohdalleen munasolun irtoamisen kanssa. Näin jäljellä on vain tyttösoluja. Ja naps, siten tulee tyttövauva. Eli meidän kohdallame teoriaa pitäisi soveltaa käänteisesti, niin sikäli mikäli mieleen juolahtaisi haluta kossipoikia. Mutta uskon ettei juuri nyt mieleen juolahda... Tai olisihan se ihanaa, triplapoikue kenties... Hiukan haastetta elämään.
Reetta sieltä reippaana soitteli, oli lähdössä säteille. Aamupalaakin oli nauttinut ja suihkussa käynyt. Pienellä aikaisia aamuja, kuudelta ylös, puolelta suihkuun se on sellainen lapsella sädehoidon aikataulu. Kas näin olen horjahdukseni oikaissut, ryhdistäytynyt. Tästä tulee hyvä päivä. Päivä -2!


P.S. Kiitos Tuulalle viestistä, ihana kuulla onnistunut tarinasi!!! Olen monia monia kertoja miettinyt, mikä saa ihmiset olemaan mukana tässä meidän savotassamme. Luulisi sinun ja monien muidenkin, jotka ovat parantuneet ja päässeet pois tästä oravanpyörästä haluavan unohtaa ja jättää sen taakseen. Miksi omia haavoja, muistoja ja arpia pitää muiden kautta repiä auki. Olenko itse pian samanlainen, kidutan itseäni jälkeenpäin... Yksi äiti sanoikin, että ei tiedä miksi, pitää vain elää mukana. Tuleeko jossakin vaiheessa halu sulkea tällainen kokemus niin taka-alalle, ettei halua ajatellakkaan siihen suuntaan. Ristiriitaista, eikö? Toki olen myös sitä mieltä, että syöpä on elinkautinen, ei siitä varmasti koskaan pääse kokonaan irti. Samalla olen todella kiitollinen teille kanssakulkijat, kohtalontoverit. Puhumme niin samaa kieltä, vain saman kokenut täysin tuntematon, voi tuntea samat tunteet. Ymmärtää mistä on kyse. Huh!!!

tiistai 16. elokuuta 2011

ILTA-AJATUKSIA

Tämäkin päivä alkaa olla purkitusta vailla, kansi kiinni ja pää tyynyyn. On ollut monimutkainen amatöörille. Noista veriarvoista ajattelin muutaman sanasen vielä aukaista. On tyypillistä kun oma luuydin tyhjenee, niin veriarvot kohisten nousee. Tällöin kaikki elossa olevat toimintakykyiset hiput ovat verenkierrossa. Illalla Reetasta otettiin uudet kokeet. Crp nousee hissukseen, joten antibiootit aloitettiin heti. Muuten arvot suhteellisen hyvät, eikä huomiseen sädetykseenkään ole tankkaustarvetta. Päivällä Reetta voi jälleen todella huonosti, oksenteli. Illalla alkoi jälleen kieli laulamaan ja jonkin verran meni ruokaakin.
Ruoka-asiat vaativat erittäin paljon päänvaivaa, olemme saaneet myös ristiriitaista tietoa. Osata siinä sitten tehdä oikeita lautasmalleja ja ratkaisuja, huh. Onneksi tänään saimme keskustella myös ravitsemuspuolen asiantuntijan kanssa. Tyhmiä kysymyksiä ei nimittäin ole, aina kannattaa kysyä ja avata suunsa. Olenkin jo yhden siivojan käräyttänyt väärästä hanskojen käytöstä. Olen myös samasta asiasta Oulussa kiljahdellut. En varmasti ole mikään helppo vanhempi, sillä olen todellinen epäkohtiin puuttuva kyylä. Mutta kyyläämisellä ja havainnoilla voi vaikuttaa jopa sairaalabakteerien ja muiden tartuntojen leviämiseen. Olen siis kauhuemo. Omatuntoni ei salli minun pihdata tietoa, mikäli havaitsen jonkin epäkohdan tai laiminlyönnin. Pelinappuloina on meidän lapsemme.
Päivällä länkkäsin kaupungille syömään ystävän kanssa. Muutama tunti muualla teki ihan hyvää. Illalla tosin noiduin, kun meninkin länkkäseen. Sillä yhdeksän aikaan lähdin sairaalasta ja hyppäsin pyörän selkään. Kas kummaa kumi oli puhki. Märy meinasi päästä, muutenkin suhteellisen rankka päivä. Siinäpä sitten raahauduin kämpille länkäten. Jalka turposi oitis ja hiersi rakon. Fiksuna likkana sieppasin kengät käteen ja kävelin lammikot loiskuen. Sen kun Pasi kuuli, niin hiiltyi. On kuulemma lasinsiruja tämänkin talon nurkilla. Vaan eipä osunut. Savu tuli korvista ja kipinöitä silmistä, noiduskelin. Kun saavuin talon eteen kuulin heinäsirkkojen sirityksen pensasasidoista ja alkoi pisartelemaan. Silloin hoksasin, etten edes kastunut ja olo on muutenkin kuin tropiikissa. Mitäpä siinä vaahtoat ja savuat tyhjästä. Kaunis syysilta ja moni asia ihan hyvin. Lepo!

Johanna kyseli olemmeko saaneet infoa, kyllä olemme. Sekä postitse, että käydessä. On vain asioita, joita en kykene täysin oivaltamaan, enkä sillä edes päätäni vaivaa. Teoriassa, lukemalla nääs. Olen aina ollut tekemisen kautta oppija, näin mennään tässäkin. Sulattelen palasta kerrallaan asioiden edetessä. Mitenkä teoria tuodaan käytäntöön. Annan näin hurjissa asioissa äitiydelle ja amatöörimäisyydelle vallan, onneksi minun ei tarvitse asioista itse päätää ja tehdä ratkaisuja. Toki olen hanakka kyseenalaistamaan ja kyselemään, vaadin selityksiä ja faktoja niin että itsekin ne ymmärrämme. En noin vain hyväksy hienoja ammattitermejä, vaan vaadin ne avaamaan maallikollekin ymmärrettävästi. Niin sitä mukaa kun tiedonjano kasvaa, toeria aukeaa. Meillä ihmisillä on niin monia tapoja oppia, opetella. Toiset opettelevat kaikki kaaviot ulkoa, minä vain fiilistelen ja seuraan villiviinien kasvua...

ALLOGEENINEN KANTASOLUSIIRTO

Reetan tapauksessa on kyseessä allogeeninen kantasolusiirto, ilmeisesti on kyse sellaisesta kun luovuttaja on vanhempi tai verisukulainen. En tiedä asiasta ja terminologiasta sen enempää, enkä osaa eri nyansseja selittää paremmin. Hyvä kun muut tietää, me vain porskutamme mukana. Aikas tyhjentävää, mutta näillä mennään. Luovutuksissa ja siirroissa on niin monia eri vivahteita olemassa, ettei maallikko pysy mukana.
Pasin kuviot ja osasto alkaa hahmottumaan. Kuulosti siltä kuin alustavasti luulimmekin. Pasi vedetään umpiuneen ja imeskellään sen aikana. Osastohoito kuuluu myös mukaan ja tankkaukset tarvittaessa.
Reetta tuossa saapui sädetyksestä hymyillen ja eloisana. Oli kerennyt tihkusadetta haistella ambulanssiin siirtymävaiheessa. Yöllä oli annettu punasoluja. Kysyin olivatko ne saman värisiä kuin Oulussa. Vastaus kuului, olivat eivät antaneet sinistä. Minusta ei siis tule siniveristä eli kuninkaallista täälläkään.
Yönsä neiti oli nukkunut hyvin, oksentelu loppui illalla. Hyvä niin. Posket punoittavat saaduista hoidoista, säteistä ja punasoluista johtuen. Veriarvot seikkailevat aivan oudoilla teillä, myös crp oli pompannut. Osa arvoista on käsittämättömänkin hyviä, mutta kuulemma tulevat romisten alas, ei huolta. Lämpökin on hiukan koholla.
Hoidot aiheuttavat ongelmia suussa, muualla limakalvoilla ja iholla. Olemme jälleen ennaltaehkäisseet huolella. Kotonakin meillä on käytössä jatkuvasti suolaliuoksella purskuttelu ja tarvittaessa suojaliuokset. Täällä osalle henkilökunnasta on ollut täysin tuntematon asia suolaliuoksen käyttö, muutkin hoitoaineet ovat olleet vain vuoden verran käytössä. Olemme mielestämme tässä asiassa askeleen edellä. Ainakin Reetan kohdalla sillä on ollut todella paljon positiivista merkitystä. Näinpä olemme täälläkin jatkaneet hyväksi havaitulla enneltaehkäisevällä linjalla, siitä neiti itsekin on halukas pitämään huolen.

P.S. Niin lisäys vielä tuohon Pasin luovutukseen. Kantasolut imaistaan lonkista, paksuista luista, niiden ytimestä. Muita mahdollisia paikkoja ovat muutkin paksut luut kuten rintalasta. Itselläni oli aluksi luulo, että ne vedetään selkäytimestä ja laitetaan Reetan selkäytimeen, mutta ei. Pasilla otetaan luuytimestä ja tiputetaan Reetalla verenkiertoon. Reetalla ne tiputetaan hereillään, omassa huoneessa ja cvk:n kautta. Sieltä ne sitten uiskentelevat ytimeen saakka korvatakseen tyhjän ytimen. Itämistä saakin sitten odotella parisen viikkoa, silloin iskän solujen pitää alkaa hoitelemaan hommiaan ja kasvattelemaan arvoja. Simppeliä näin maallikon sanelusta...

P.S.2. Kiitos kanssasisaret faktoista ja nippelitiedoista... Onneksi itse ei tarvitse kaikkia noita hallita, vaan siihen ovat kirjanoppineet. Saa heittäytyä välillä vain äidiksi...

IKKUNASTA

Olen tainnut joskus mainita aamuvirkkuudestani, tänäänkin nousin ylös ennen seitsemää. Olisin kyllä saanut nukkua vielä vaikka kuinka, mutta uni loppui. Olen lähettänyt Reetalle tsemppiviestin sädehoitoihin ja muille tytöille koulunaloitustsempit.  Pasi puolestaan vetää sikeitä, eikä aamuvirkkuudesta ole tietoakaan.
Joka ikinen yö herään kauheaan paukkeeseen. Viime yönä tarkistin jopa kellon, 02.22. Silloin saapuu Hesari. Mietinkin kuinka pehmeähkö lehti voi pitääkin sellaista meteliä kömpiessään luukusta sisään. Ovatko meidänkin omat lehtemme yhtä äänekkäitä, mutta emme kuule niiden jyskettä laatikolta saakka. Ensimmäisenä yönä luulin ihan oikeasti, että joku rynnii huusholliin tai sängystä putosi pohja. Alan siis tottua, kenties kuukauden kuluttua minulla ei ole hajuakaan Hesarin sisääntulosta.
Olen löytänyt itselleni mieluisen paikan keittokomerosta. Läppäri on pienellä pöydällä, välillä sen saa nostettua ikkunalaudalle. Jakkara on korkea ja kahvinkeitin käden ulottuvilla. Kaikki on todella lähellä. Keittiössä on myös pieni ikkuna. Tämä on kolmas kerros. Ikkunasta näkyy taloja, paljon erilaisia kerrostaloja. Kattoja, sumua, onneksi myös kauniita puita. Suoraa edessäpäin on rennon oloinen riippakoivu, tykkään siitä. Iltaisin kun valoja käytetään pääsee näkemään huusholleihin. Yritän opetella tajuamaan maalaisena myös sen, että meillekin päin näkyy. En todellakaan ole mikään verhojen suurkuluttaja, haluan valon virtaavan...  Eilen mietin millaista on elää koko elämä kerrostaloissa, kaipaako maan tasalle. Onko olo kuin häkissä, kanalassa, tehotuotannossa. Olen itsekin aikojen saatossa asunut jos minkälaisissa paikoissa. Myös kaupungissa ja kerrostalossa. Mutta olisiko minusta asumaan vielä ja jatkuvasti. Kotona on niin vapauttavaa vedellä avonaisista ovista, yökkäreissä omalla pihalle ja paljain jaloin. On niin helppoa olla hetkessä yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Täällä se täytyy lähteä asiasta tehden avaimien ja lukkojen kautta hakemaan. Toki tälleen aamutuimaan riittänee ikkunasta katselukin.
Kun tuo riippakoivu heittää lehtensä näköyhteys naapuritaloon paranee entisestään. Siellä häärää keittiössä suuri, vanhahko mies. Sillä on housut liika korkealla ja kireät. Eläkeläinen, yksinäinen. Eilenkin mietin, että siksikö juuri hän on niin iso, koska viihtyy keittiössä. Mitä tästä opimme? Voisin minäkin siirtyä läppärini kanssa muualle jääkaapin kyljestä. Telkkareitakin pystyy seuraamaan, tekstejä ei onneksi lukemaan. Osa ei avaa koskaan verhoja. Kuinka voi elää avaamatta verhoja. Sairaalassakin avaamme joka ainoa päivä verhot. Reetalle on tärkeää aistia mitä ulkona näkyy. Eilen yksi kokenut hoitaja katsoikin meidän ikkunastamme ulos ja mietti näkymää. Ei ollut koskaan aikaisemmin katsellut mitä niistä ikkunoista näkyy. Enhän minä voi lastani pimeydessä pitää, hoitaa ja kasvattaa. Reetta on niin luontoihminen, että haluan ehdottomasti säilyttää senkin vähäisen yhteyden avaamalla verhot. Enkä usko, että auringonsäteistä, sateenkaaresta, linnuista, pilvistä, puista tai ikkunanäkymistä haittaakaan on. En ainakaan ole tajunnut olevan. Tämän viikon aikana olen itsekin huomannut jälleen kuinka tärkeää on säilyttää kosketus luontoon edes ikkunoiden kautta, kun ei voi päästää luontoa niin lähelle kuin kotona.
Mietit varmaan, kuinka kaheli olen. Entäs sitten. Olemme osa luontoa ja meille luonnolla on niin paljon annettavaa. On ihana hämmästellä, nauttia, oivaltaa ja arvostaa sitä. Tälleen kerrostalovinkkelistä asiaa mietittynä oma piha nousee jälleen arvoasteikolla, samoin tutut metsät ja maastot. Aakeus ja laakeus on myös osa sielunmaisemaani. Täällä pitää niin keskittyä noihin nousuihin ja laskuihin, nyppylöihin.
Enköhän ole jälleen valmis ottamaan tämän päivän vastaan. Tänään on päivä -3. Niin se aika kuluu...

maanantai 15. elokuuta 2011

SÄÄSTELEN

Täällä pääkaupungin sykkeessä en tuhlaa ajatustakaan jonninjoutaville touhuille. Onneksi helteet kiersivät suhteellisen kaukaa, ettei tarvinnut hellekolttujakaan lähteä hankkimaan. Se, että suhaan asunnon ja sairaalan väliä riittänee tällä hetkellä. En puhu turhia, mieluummin vain olen, relaan ja lueskelen. Pasi relaa omalla tavallaan, joka asiaa ei tarvitse jauhaa auki myötä- ja vastakarvaan. Olen latannut itseni kesän aikana, tunnen olevani voimisssani. On ihana olla vahva, edes hetkellisesti. Sitä emme onneksi tiedä miten paljon paukkuja tulemme tarvitsemaan tulevaisuudessa. On ihanaa viilettää pyörällä, tyhjentää hattua, nollailla. Täällä ei tarvitse olla sillä tavalla skarppina, että pitäisi jatkuvasti moikkailla. Ei kauheasti pelkoa tuttuihin törmäämisistä. Sekin on huojentavaa. Ei tarvitse miettiä jokaiselle erikseen kuinka voi. Voin niinkuin voi, kunhan itse pärjää itsensä kanssa. Sain myös ohjeen olla luovuttamatta verta, sillä hyvät veriarvot ovat minun voimavarani. Tuskin kukaan juuri tällä hetkellä juuri sitä minun pussiani tarvitsee, sillä minä tarvitsen sen itse tietyllä tavalla. Toisaalta morkkis siitäkin, kun en luovuta vaikka veriarvot ovat hulppeat ja varaa olisi. Mutta parempi näin. Onneksi minun silmiäni on avattu suunnalta jos toiselta. Syön erittäin terveellisesti, monipuolisesti. Huolehdin juomisista, olen myös karsinut turhia seikkoja ravinnosta ja juomista pois. Tämän paremmin en tällä liikuntarajoittusuudellani voi asioita hoidella, olen sillä tavalla itseni kanssa sinut. Olen siis kaikin puolin taisteluasemissa ja latautunut. Eihän sitä koskaan tiedä kuinka nopeasti nämä varannot on imaistu tyhjiksi, onpahan kuitenkin hetkisen hyvä olla.
Pasilta jatkuvasti kysellään, mille osastolle hän menee. Ei hajuakaan, ainakin kolme eri osastoa on vilahdellut puheissa. Toivottavasti pian selviää. Pasi on näillä näkymin ainakin kaksi yötä osastolla, toimenpide eli kantasolujen imaisu kestää noin tunnin luokkaa. Määrällisesti noin 3-4 desiä. Reetta saakoon kertoa iskälle enemmän nukutuksista ja muista ennen kokemattomista asioista. Neiti alkaa olla jo monen lajin asiantuntija.
Illan hemoglobiini oli 106, eli laskussa. Yöllä Reetta saa pussin punasoluja, jotta sädehoidosta saataisiin paras vaste. Tämän päivän mömmöt aiheuttivat pahaaoloa, päänsärkyä ja oksentelua. Raukka oli todella huonovointinen. Onneksi tiesimme mikä oli aiheuttaja. Itsellä on vain avuton olo, kun ei voi auttaa enempää. Silittelyä, hierontaa, rohkaisua ja hellyyttä. Osumatarkkuus oksennuksissa oli kuulemma huippuluokkaa. Ette ehkä halua kuulla tarkempaa selontekoa koostumuksesta ja sen sellaisesta...
Reetan mielestä aika menee todella nopeasti, päivät vain vilahtaa. Hienoa kuulla, sillä itsellä menee välillä lusimalla. Huomenaamulla alkavat ensimmäiset sädehoidot. Neiti lähtee sinne ambulanssilla yksin, hoitajan kanssa. Valitsin matkaan sopivaa musiikkia, jota voi kuunnella säteiden aikana. Päähän piti myös valita pipo, johon piuhat kiinnitetään. Löytyi sellainen syvän sinisenharmaa, pitsinen, aivan Reetan silmien värinen. Neiti oli todella tyytyväinen valintoihini, mutta kyllähän minä lapseni tunnen.
Reetta on puhunut jälleen hauskoja maratonipuheluita lähisuvulle, mielettömän paljon asiaa ja naurua. Suvussa on muitakin kipsattuja, sekös Reettaa hiukan huvittikin. Toheloita kaikki, oli sitten verisukulainen tai naimakaupan kautta sukuun saatu. Enokin soitteli, mutta puhelu päättyi lyhyeen kun alkoi suonta (=suolta) jalassa vetämään. Sekin oli Reetasta huippuhauska juttu, ihan kuin äiskä, samanlainen! Veri vetää...
Oletko muuten käynyt lukemassa kuulumisiamme normaalia tiuhemmin? Ihan lukijaluvut pomppasivat tajuntaani, kauhiasti olette käyneet. Onko se myötätuntoa, huolta, uteliaisuutta vai mitä. Ihanaa, mutta karseeta. Revitäänkö muiden elämässä viihdettä meidän kärsimyksestä? Olenko epäkiitollinen, julma, itsekäs vai mitä. Toki näitä kaikkia. Toivon niin hartaasti, että teillä kaikilla on kaikki varpaat, sormet ja mahdolliset muut raajat ristissä savottamme aikana ja tulevaisuudessa. Ihanaa että on tukijoukkoja tutuissa ja teissä tuiki tuntemattomissa. Olen siitä todella otettu ja kiitollinen. Kiitos! Nyt meinasin herkistyä, ihan vierähti silmäkulmasta jotain kosteaa. Mutta säästelen niitä, silllä varmasti on vielä monia herkkiä hetkiä edessä.

PÄIVÄ -4

Solusalpaajien piti alkaman jo aikapäiviä sitten, mutta neidin happiarvot alkoivat reistaamaan. Reetta ei itse voinut yhtään huonommin, kuulemma aivan normaali olo. Siinäpä sitten otettiin aikalisä ennen kuin aloitettiin lääke. Lisäksi on tullut myös maksansuojalääkkeet. Monitorin kanssa piti lähes panikoida, kun arvot senkuin laskivat ja koneet piippailivat. Ja neiti voi koko ajan ihan hyvin. Tekniikkako mätti, vai mikä mätti. Nyt kuitenkin reilun tunnin seurannan ja aikalisän jälkeen lääke on aloitettu, tiputusaika noin pari tuntia. Eli homma hallinnassa.
Saimme myös julkkisvieraan siinä odotellessa, Teemu Selänne kävi kylässä. Iiihkuuu!!! Niin, kukako se on. Pitäiskö tietää. Eipä Reetalla ollut juuri hajuakaan. Symppis tyyppi, jonka kanssa oli kiva jutella. Teemulla on kuulemma myös kaksoisveli. Mukana oli toimittajaa, kuvaajaa ja videomiestä. Otetut kuvakulmat eivät meikäläisen kannalta oikeen olleet suotuisat, taisi olla laajakaista päällä... Ainakin näytin hylkeeltä.
Täällä kuulemma julkisuuden henkilöitä saattaa pyöriä enemmänkin. Hieno homma, mutta olisi hyvä jalkautua muuallekin kuin pääkaupunkiseudulle ja myös päättäjien. Miltä kuulostaisi ministeri sairaanhoitajan mukana lasten syöpäosastolla tai vanhustenhoidossa viikon verran... Tulispa vähän näkökulmaa.
Tämän päivän arvot ovat kohdallaan. Illalla otetaan verenkuva uusiksi, sillä mietitään punasolujen tankkaustarvetta ennen sädehoitoja. Arvojen olisi tehokkuuden vuoksi oltava noin 120 pinnassa, Reetalla ollut aamulla 117. Samoin eilen. Paas kattoo tuleeko punaisia vai ei. Täällähän neiti on mikäli tankkaustarvetta ilmenee. Aamun arvot ovat nousussa, mutta se ei kerro koko totuutta. Se kertoo mitä pyörii verenkierrossa, luuydinhän tyhjenee koko ajan.
Ilmanala on todella hiostava, nihkeä. Joka päivä saa itsekin käydä kahdesti suihkussa ja silti rasva tirisee. Naama kiiltää ja haisee, ei niin raikkaalle. Aamulla kun sairaalaan sisälle astui oli vastassa valtava painostavuus. Ei siis henkinen, vaan sellainen seisova ilma. Ilmastoinnit eivät tämän aikakauden rakennuksissa ihan ole nykytasolla.
Pasi tuossa kävi parkkipaikkoja kiertelemässä, josko näkisi Teemun menopelin. Ei kuulemma ollut bongannut. Yksi poika oli kuulemma pyytänyt yhtä hienoa vehjettä peltoautokseen. Emme kuulleet oliko saanut. Tässäpä tämän iltapäivän pulinat. Me jatkamme istumista, hikoilua ja odottamista. Ei ole kiire mihinkään.
Aamulla Reetta soitteli minulle, kuulemma toiselle aamuvirkulle, toisen nimen eli Marjatan-päivän onnittelut. Yö oli jälleen mennyt hyvin ja aamulla nousi hyväntuulinen ja hyväkuntoinen lapsonen. Me jatkamme...

sunnuntai 14. elokuuta 2011

IDOLIKSI

Vuonna 1984, 12 helmikuuta sunnuntaina olen päässyt ripelle. Minulla oli tummansininen omatekoinen hame, jossa oli sellainen vekki edessä. Paitapusero oli kikavalkoinen, korkealla ja tiukalla kauluksella varustettu. Kauluksessa oli pitsiä, nappilävissä oli pitsiä ja hihansuissa oli pitsiä. Kaulus oli liika tiukka, ryhti pitkäksi venähtäneellä lysyssä. Hiuksissa paplarikiharat ja ensimmäisen kerran Elnett-hiuskiinnettä. Näytin aivan viiskymppiseltä silloin. Siitä on todistuksena muutama valokuva, jotka olen armollisesti säilönyt kotitaloni laatikoihin. Nyt sellainen kuva tupsahti Reetan kännykkään. Siellä meidän muut tytöt serkkujen kanssa koluavat aarteita. Kun Reetta sen kuvan sai hän pomppi intopiukkana. Siinä kuvassa minulla on kuulemma juuri sellaiset hiukset kuin hän haaveilee, kuin toisella idolilla Shirley Templellä. Pikkaisen piti asiaa ja kuvaa sulatella, mutta olkoon. Enpä olisi uskonut tuon kuvan koskaan voivan nousta motivaattoriksi lapselleni tai olevani ihailtava. En kautta ruskeiden varpaideni, en koskaan. Näin sekin asia vain pläjähti päin kasvoja. Olen aina itseäni lohduttanut sillä, että kun näytin jo rippikuvassa viisikymppiseltä, niin jospa sekin seikka käänteisesti muuttuu myönteiseksi. Eli kolmikymppisenä näyttäisin nelikymppiseltä, joskus tulevaisuudessa jopa ikäistäni nuoremmalta. Siis enhän voi toista kertaa elämässäni näyttää viisikymppiseltä. Ymmärsittekös tämän käänteisteoriani.
Perjantaina kun saavuimme osastolle, iski tajuntaan nämäkin realiteetit. Haukoin henkeäni, puistatti ja voin pahoin. Säikähdin jälleen tuntemuksiani, mutta tunnistin ne. Joka ainoa kerta iskee naamalle se tukahduttava rätti, kun joudumme aloittamaan kotijakson jälkeen sairaalahoidot. Onneksi tunnistin ja sain johonkin tolkkuun nuppini. Ei paniikkia, nyt kaikki on suunnitellusti etenemässä ja olosuhteisiin nähden hyvin. Lohdutin itseäni, että kunhan tästä laitostumme, niin kyllä se siitä. Niin se on mennytkin, tänään olemme jo todella laitostuneita. Reetta olikin nukkunut todella hyvät ja pitkät yöunet, sai kiinni unenlahjoistaan ensimmäisen paniikkiyön jälkeen. Nyt on tämänkin päivän sytostaatit paukutettu menemään. Neiti pelaa parhaillaan. Äsken tanssimme foxia ja valssia tippaletkut solmussa. Veriarvot ovat suurinpiiretin lähtölukemissa, ei siis kauheaa notkahdusta vielä havaittavissa. Mutta alaspäin tulemme.
Reetta on lärissyt puhelimessa koko suvun kanssa. Nauru raikaa ja jutut irtoaa. Ruoka maistuu myös, kunhan ehtisi touhuiltaan syömään. Lähtiessä Reetta haki omasta koulustaan pinon kakkosluokan oppikirjoja. Ne ovat kuin aarteita, upeita. Reetta on opetellut kaunoa ihan oma-aloitteisesti ja muutkin kirjat ovat jo kovasti käytössä. Varmaan kaikki luettu jo kertaalleen, ennenkuin luokkakaverit edes koulunsa aloittavat. En taho uskoa millään, että olen jo kakkosluokkalainen, neiti huokailee.

NELJÄ P:TÄ JA MUITA MUISTISÄÄNTÖJÄ

Pinnejä, panta, pompuloita ja Pågenin korvapuusteja. Tällaisen neljän P:n ostoslistan neiti minulle kauppareissulle antoi, kaikki sai mitä halusikin. Hiukset ainakin toistaiseksi puskevat vain pituutta lisää. Niissä pysyy jo pinnit kiinni. Myös muut tykötarpeet pitää olla saatavilla. Peili on seuraavana hankintalistalla. Korvapuusteille kysyin vielä erikseen luvan, sillä niissähän on hiivaa. Sillä esimerkiksi tuorehiivat ovat pannassa, niinkuin simat ja kotikaljat. Myös vihanneksissa, marjoissa, siemenissä on paljon mietittävää.
Suihkut ovat pitkiä ja kuumia. Tällöin huoneen ilmankosteus nousee hulppeisiin trooppisiin lukemiin. Huoneet ovat siis eristys sellaisia, jokaisessa on oma paineilmansa. Eli siellä sitten hikoilemme koko sakki trooppisissa oloissa, kosteus haihtuu ja imeytyy sieltä ajan kanssa pois. Petivaatteet vaihdetaan joka päivä. Painoa seurataan kaksi kertaa päivässä. Viimeisistä Oulun hoitojakson mittauksista päätellen pituutta oli tullut noin sentti lisää ja painoa kilo, hyvä pyrähdys.
Osastolla ei saa vierailla. Siitä olemme tosi tarkkoja, myös hoitohenkilökunta pitää siitä huolen. Emme siis ole vetämässä muuta laumaa tänne aivan ensimmäisinä viikoina. Infektioriski kasvaa heti. Muulle perheelle pitää olla lääkäreiden suostumus. Käsihygienian olemme vetäneet äärimmilleen. Kynnet on leikattu, lakat poistettu ja korut minimoitu. Mennen tullen palatessa ja siinä välillä pesemme ja desinfioimme. Emme tingi siitä piiruakaan. Käsidesi kulkee joka paikasa paniikinomaisesti mukana. Ihan puistattaa, jos tajuaa koskeneensa Siwan ovenripaan, siitähän meni juuri puliukko ennen minua... varmaan tässä asiassa ylireagoikin, mutta mieluummin niin.
Yritän painaa muistinisopukoihin erilaisia maamerkkejä, etten jatkuvasti eksyisi. Pallo pyörii välillä niin lujaa, että suuntavaisto hämärtyy. Olen aina ollut kova hukkaamaan asioita, viime kuukausina sekin on mennyt äärimmilleen. Lähes päivittäin minulla on hukassa silmälasit, avaimet, rahapussi, oma identiteetti, erinäiset muut seikat. Välillä unohtelen lapsia, ostoksia, elikoita tai auton merkin. Yleensä haahuilen parkkipaikalla, yritän kaivaa mielen sopukoista suuntaa, auton merkkiä, värikin olisi kiva muistaa, rekkaria ei kannata ajatellakaan. Tosin rekkarin muistan nyt kun lapset siihen muistisäännön keksivät; EAG, eli Esa Aikoo Golffata.Välillä käytän kaukosäädintä ja yritän saada valot vilkkumaan, jotta saan suunnasta kiinni. Olen mennyt parkkipaikalle avannut auton ovet ja istunut autoon. Sitten olenkin tajunnut istuvani vänkärinpaikalla, vaikka olen itse kuski. Nolona olen siis kiertänyt auton ja hypännyt rattiin. Jos tytöt ovat olleet mukana, on takapenkiltä kuulunut häpeävä ääni; äiti... Lapsiraukat maastaoutuvat häpeillen, etteivät ihmiset tajuaisi kuinka hajamielinen ja hassu äiti heillä on. Mutta pääsääntöisesti minun muistini on loistava ja aivoni toimintakykyiset... Usko jos haluat!

HÄMMÄSTELYÄ JA KUMMASTELUA

Olen ja olemme olleet Reetan kanssa kuin Ihmemaassa, paljon uusia asioita ja ihmetyksiä. Pasista emme tiedä, sillä eiväthän miehet välttämättä ihmettele, ainakaan samalla tavalla ja ääneen.
Eilen hämmästytti kun keskustelimme annettavista lääkkeistä. Kuukausi sitten Reetta sai sen jättilääkkeen, jollaista Oulussa ei ollut annettu aikaisemmin. Yleensä siinä on annostus 8 g neliölle, Reetta sai 32 g neliölle tai kuutiolle (älkää vaivatko sillä päätänne). Eli silloinhan kerroin on hurjat 4, eikä reilut kolme niin kuin aikaisemmin kuulopuheiden perusteella ynnäsin. Näin ollen täällä puhutaan turbosta, eikä jätistä. Onneksi en tiennyt sitä silloin tiputtelu ja vuoristoratavaiheessa, olisi pian huimannut vieläkin enemmän. Silleen turbosti.
Olen osastolla, Reetta vetelee hirsiä vielä täyttä häkää. Miksi siis olin niin kiireellä tulossa, pelkäsin myöhästyväni. Siinäpä se. Asummeko vuorella, kalliolla, kukkulalla vai nyppylällä. Koko matkan saa vain lasketella pyörällä tulemaan, jarrutella paikoin.
Olen hämmästynyt, kuinka kaikki naapurit moikkailevat. Tehdäänkö täällä huhupuheista huolimatta niin, kiva vain. Citykaneja on tolkuttomasti, jokapuolella pylkkäsee, suloisia mutta melkoisia riesoja. Aamulla pyörätiellä oli läjä tuoretta hevosenp...aa. Mistä se siihen oli voinut tulla? Maalainen ihmettelee.
Vanhempainkeittiössä on ihanat Arabian Runo-astiat, pidän niistä todella. Niin runolliset, selkeät ja sopivan kokoiset. Olenkin Muumi-astioilla kyllästetty, sillä Oulussa ne ovat käytössä. Kaikesta saa siis onnellisuuskiksejä, fiilistelyä.
Moni asia, jonka olemme kotona ja Oulussa oppineet tehdäänkin täällä toisin. On melkoinen homma ajaa ajatusmaailma tälle taajuudelle, opetella talon tavoille. Nyt siirron aikana ruokavalio on todella tarkka. Varsinkin kiellettyjen lista on hulppea. Nyt on kyselyssä saako Reetta käyttää fetaa, oliiveja ja coctailkurkkuja... Ettei mamma vain maalaisuuttaan kanna huoneeseen sellaista, mitä ei saisi. Sillä niin moni Reetan herkku on nyt pannassa.  Reetta on kehunut tämän talon ruokia. Laitosruokaa, mutta vaihteeksi erilaista kuin Oulussa. Hyvä niin. Täällä tulee useita eri vaihtoehtoja, joista vanhemmat saavat hakea mieluisimmat vaihtoehdot. Hyvä systeemi. Siis huoneisiin ei tarjoilla suoraan valmiita annoksia, vaan kokoamme ne itse keittiössä. Myös cvk:n teippaukset tehdään eri  tavalla, simpukkana ja monilla turvalenkeillä. Kaukosäädinkin on niin monimutkainen, digitaalinen hienous, etten saa sitä auki taikka kiinni.
Villiviinit kiemurtelevat kaikkialla. Ihanat, leikkisät, värikkäät. Villiviinit ovat useimmiten alhaalta juuresta pelkät kuivat rangat, mutta ylhäällä täynnä elinvoimaa, leikkisyyttä. Minne kaikkialle ne voivatkaan kärhönsä kiinnittää, roikkua, kiemurrella ja varastaa koko shown. Tylsät betoni- ja tiiliseinät ovat niiden ansiosta ilmeikkäitä ja hauskoja. Kotonakin meillä on parissa paikkaa omat villiviinimme, mutta ne eivät vielä tajua leikitellä omia polkujaan. Puusto on moninainen, tammenterhojakin löytyy poluilta. Olo on kuin pikkuoravilla, kaikkea pitäisi jemmata. Taksikuskit eivät moikkaile muita taksikuskeja, ajavat vain umpioina. Meilläpäin kaikille nostetaan kättä, joilla on lätkä katolla. Puistoissa on myös yllättävän paljon kassialmoja, polkupyörämummoja. Siis elämä pyöränsarvissa muovikasseissa. Ressukoita herttaisen oloisia, mikähän heidänkin elämäntarinansa lie?
Osastolla on monia kulttuureja, rotuja ja kieliä. Myös zombeja vanhempia, joista näkee, että pitkään on lusittu. Olemmeko pian samanlaisia. Nyt jaksaa vielä pää pyöriä ja hämmästellä.
Kaduille mahtuu jos minkälaista taablaajaa, täällä itsekään ei ole mikään kummajainen. Hyvin solahtaa sekaan. Polkupyörät kiinnitetään monilla lukoilla ja vaijereilla kaiteisiin, palotikkaisiin, seiniin, telineisiin, mihin vain kiinni saadaan. Meillä päin perinteisesti on riittänyt yksinkertainen lukitus, ei ilmeisesti täällä.
Huoneissa on öisin kameravalvonta, joka vessareissulle pitää olla hoitaja mukana. Suihkussa käydään joka aamu, mielellään hoitajan avustuksella. Omia vaatteita saa pitää, mutta vaatteet on vaihdettava päivittäin. Samoin yökkärit. Eli me pesemme kiitettävästi pyykkiä, jotta neidillä olisi mieluisat vaatteet päällä. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee myös sairaalakamppeet, mutta sitä tässä sulattelemme...
Tässäpä muutama vastaan tullut kummastus ja hämmästys. Suu soikeana otamme uusia asioita vastaan.

KÄÄNTEISTÄ AJANLASKUA

Perjantai oli päivä -7, lauantai -6, tänään sunnuntaina olemme päivässä -5. Siitä ne lähtevät vain vähenemään. Eilen Reetta sai jättilääkkeen, tänään samanlainen. Huomenna eri valmiste. Sädehoitoa ti-ke ja to, kahdesti päivässä. Perjantaina oli sädehoitomuotin teko, mittaaminen, jotta annostus saadaan kohdilleen. Hoitajat olivat miellyttäviä ja kuulemma koko hoitojen ajan samat. Hieno homma.
Reetta meni osastolle perjantaina iltasella. Kun lähdimme sieltä neitille iski paniikki, pelko ja kaikki siihen liittyvä. Eikä ihme. Kolkko uusi huone, jättihoidot, uudet hoitajat ja tiukat säännöt. Saahan siinä tilanteessa nuori kapinallinen räyhätäkkin. Mutta meinas ampua yli, sillä meille tuli yhteensä noin parikymmentä puhelua ja tekstaria. Oli vaikea saada unenpäästä kiinni... Eilen illalla en ehtinyt kuin ulos, sain jo kaksi puhelua. Minun piti olla kylmästi vain topakkana, en voi ulkoa palata laskemaan sängynpäätyä. Kyllä sen tekee henkilökunta, kunhan neiti soittaa kelloa. Onneksi pyysimme unettavan pahoinvointilääkkeen, jotta unen saisi helpommin napattua kiinni. Ei Reetta ole kyllä voinut pahoin, mutta varulta. Suun kautta menee kolmesti päivässä, uusiakin lääkkeitä. Yksi kaunis pyöreä, kirkkaan punainen on aiheuttanut närää. Mutta nyt sekin alkaa menemään kurkusta alas. Eipä siinä ole vaihtoehtoa kuin niellä.
Minusta oli hyvä, että tulimme jo torstaina, sillä Reetta sai leikkiä kanssamme turistia. Meillä olikin kivaa ja rentoa yhdessä. Kävimme samassa ravintolassa kahtena päivänä, juhlimme samalla iskän synttäreitä. Minulle on onneksi hommattu täällä polkupyörä, sillä jalkani eivät todellakaan tykkää paljosta länkkäämisestä. Vaapun kuin ankka nupulakivillä, portaissa ja niin edelleen. Perjantai-iltana tosin oli sattua pyörällä jo haaveri. Lähdimme osastolta, hyppäsin satulaan ja polkaisin. Samassa laukkuni soljahti pinnojen väliin ja kuului kauhea rutina. Siihen matka tyssäsi, vain kolme metriä lähdöstä. Pasi luuli, että kännykkäni survoutui pinnojen väliin, minä pelkäsin kameraa, mutta se olikin käsidesi. Kyllä sain jälleen päänpuditusta osakseni, mutta enpähän kaatunut. Kaikki tapahtui lennosta, äkkiä suit sait. Eilen sitten tajusin kangaskassini kuultavan läpi, siis se kerkesi hiertyä melkein puhki. Yhden päivän se mukana kesti, aika hankkia uusi tai paikata.
Sairaalalta asunnolle on lähes koko matkan ylämäkeä, aamuisin taas saan vaan pyörällä lasketella menemään. Eilen kävimme vuorotellen ulkoilemassa, minä vedin pyörällä tunnin siksakkia pitkin kaupunkia.
Nyt olen aamukahvini ja aamupalani napostellut. Aika lähteä osastolle. Pasi tuntuu vain kääntävän kylkeään, jääköön nukkumaan. Eilenkin teimme eri "vuorot", sillä nyt se on vielä mahdollista kun olemme molemmat täällä. Eli hynttyyt niskaan ja katsomaan mitä tämä päivä tuo tullessaan.