TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

AIKAMATKA-fantasiaseikkailu

Siihen hän mätkähti, rähmälleen, kinokseen. Aikamatkaaja, kapselista pudonnut. Hämmentyneenä Aikamatkaaja nosti katseensa, pyöritteli päätään ja kuunteli itseään.
-Mihinköhän sitä nyt on tultu? hän ääneen tupisi. Ympärillä oli valkoista, puhdasta lunta, kinoksittain, mikä takasi lempeän alastulon. Mutta äkkipysähtyminen tuntui kyllä kropassa. Aikamatkaaja tiesi pudonneensa emäaluksesta, kapselista, sillä vapaata pudotusta oli useita sekunteja, häilyviä minuutteja, liekö kuukausia, vaiko kokonainen vuosi. Ei tarkkaa havaintoa.
-Mitäs nyt? oli päällimmäinen vilahtava ja nopea ajatus.
-Miten tähän on tultu, mitä koettu, miten tähän päädytty?
Toki rähmälleen kinokseen päätyminen ei nyt mikään yllätys ole Aikamatkaajalle, sillä noita vapaita pudotuksia kuuluu hänen seikkailevaan ja koheltavaan luonteeseensa aika ajoittain. Siinä rähmällään maatessaan Aikamatkaaja nauraa itsekseen, mutta miten tässäkin tilanteessa voi naurattaa, sekös vasta naurattaa. Lähinnä hän kuvittelee itsensä ylhäältä katsottuna, ketarat levällään, reikänä puhtaassa kinoksessa. Ei tahroja ympärillä, eikä rypemisen jälkiä. Aikamatkaaja huvittuu entisestään, kun kuvittelee mitkä jäljet jättääkään kun siitä ylös kömpii. Luonnonkauneus kärsii kummasti ja varmaan se huvittuneisuuskin katoaa...
-Miksi siis kiirehtimään nousemista, samapa se on tässä kauniissa kinoksessa ajatella ja jopa nautiskella, jos nyt rähmällään nautiskella voi? Hän tupisee ääneen, mikäs se on tupistessa kun kukaan ei ole kuulemassa. Saa ajatella just niin kaiken ääneen minkä haluaa.
Aikamatkaaja tietää, että emäaluksen porukka tajuaa jossakin vaiheessa hänen pudonneen, joten odottelee tyynen rauhallisena. Kyllä ne palaavat hakemaan, päätään puistellen tietenkin. Kunhan löytävät Aikamatkaajan sijainnin, keksivät strategian kuinka hinata hänet takaisin alukseen.


   Kellonympärys sitten, Aikamatkaaja liukasteli sesonkiruuhkissa laumansa kanssa. Kaikki tiiviissä kapselissa, jopa sopuisasti. Yhtä Aikamatkaajan lapsista käytettiin suuressa paikassa, pahan häädössä. Tällä lapsella paha on jyllännyt vuosikaudet, sitä on häädetty jos millä. Tuloksellisesti ja vähemmän tuloksellisesti, mutta aina vain häätöjä jaksaen. Pahan karkottamiseen yhä uskoen. Lapsi ottaa häädöt vastaan maltillisesti, jopa hyväntuulisesti. Hänhän on tottunut moiseen elämään ja moisiin häätöihin. Koko lauma oli häätöreissulla mukana.
   Häätö ei nyt ihan mennyt nappiin, sillä häätöpussin venttiililetkuvirtaukset tökkivät pahemman kerran. Häätöä odotettiin, siirrettiin, yritettiin ja lopulta aloitettiin uusilla häätöaineilla alusta. Lapsella tuli nälkä, kurtistui kulmat, kärsivällisyys meinasi loppua. Suklaamuroilla tankattiin välillä. Niin se häätö sitten saatiin onnistuneesti tehtyä. Ennen häätöä napsastiin pieniin putkiloihin virtaavaa ja lämmintä elämän eliksiiriä. Niitä sitten koneissa pyöriteltiin ja ylös kirjattiin. Häätöjen sietokyky on lapsella hyvä ja eliksiiri virtaa kuin terveellä, puhtaana. Se on Aikamatkaajalle aina pelottavan jännittävää odotettavaa. Häätöä odotellessa nämä tuloksetkin tulivat, mikä oli Aikamatkaajalle helpottavaa, ei tarvinnut luuriin vastauksia odottaa.
   Suuressa paikassa oli paljon tuttuja, hyviäkin juttuja. Mutta Aikamatkaaja on aina levoton, ahdistunut ja peloissaan suureen paikkaan mennessään. Samoin lauma muutenkin, he haluavat suuresta paikasta nopeasti pois. Aikamatkaaja haluaisi jo jättää taakseen moisen todellisuuden, mutta se ei ole aikamatkaajan omissa päätöksissä. Tavallaan on myös todella kiitollista, että on yhä paikka jossa saa käydä, jossa lapsi saa häätöjä. Sillä mikään ei ole itsestään selvyys. Aikamatkaaja kokee siis mieletöntä kiitollisuuttakin, väsymyksestään huolimatta, lapsensa puolesta.
   Suuressa laitoksessa Aikamatkaaja on tavallaan elämänsä sivusta seuraaja sielläkin, katselee kauempaa, etäältä, kuinkahan meinaa selvitä.
-Kiitos kuluneesta häätövuodesta, huikkaa Aikamatkaaja lähtiessään laumansa kanssa. Kiireellä, sillä laumalla oli kiljuva nälkä suolissaan.


   Lauma liukastelee suureen hysteriakulutuskeskukseen, mielessään herkullinen ruokailu. Sielläkään ei kaikki mennyt ihan nappiin, palvelijat eivät tajunneet suurta laumaa nälkänsä kanssa pöydässä.
-Kuinka ne eivät tajua? Ajatteli Aikamatkaaja ja lauma useaan otteeseen. Lopulta Aikamatkaaja päätti antaa laumansa tilauksen jonottamalla tiskille, onnistuen. Lauma söi nauttien, jopa hotkien, sillä ajankohta oli monestakin syystä siirtynyt sietokyvyn rajoille. Tämä lauma tarvitsee säännöllisesti tankkausta, sillä lauman sisut kuohahtelevat nopeasti nälissään. Mikä oli jo pöydässä aistittavissa, liekö palvelijat sen kuulleet, tajunneet ja siitä syystä jättäneet palvelematta.
-Ihan sama, ajatteli Aikamatkaaja, kunhan vain lauma saadaan tankatuksi ja matkaa jatketuksi. Sillä hän ei todellakaan viihtynyt koko paikassa, koko hysteriakulutuskeskuksessa. Sen verran lauma kierteli, että osa lapsista sai tarvitsemiaan ja ennen kaikkea haluamiaan asioita, kuten kellohelmaisen hameen ja polvenylisukat. Kasvoilla häivähti tyytyväisyys, kun Aikamatkaaja jaksoi tukea, etsiä ja kannustaa. Tosin osa lapsista savutti tympääntyneenä keskuksen käytävillä ja tuhisi turhuutta ja mietti hintoja, nuukuuttaan ja asioita kulutuksen ja käyttötarkoituksen kautta peilaten.
-Ei kannata, onko tarve suurempi kuin tarpeettomuus? Kannattaako? Ei mitään järkeä... Aikamatkaaja on samaan aikaan tyytyväinen lastensa erilaisuuteen ja omaan harkintaan. Aikamatkaajan puolisokaan ei innostunut kannustuksesta huolimatta farkkulahjehankintoihin, vaikka olisi sen tarpeessa. Näinpä heitä tuhisi kaksi keskuksen natisevilla penkeillä.


   Aikamatkaajalla oli yksi paikka, mihin hän tavoitteli tekemään pakkelihankintoja ja naamataulun kunnostusasioita. Sekin meni hiukan savuamiseksi, koska piti jonottaa, piti testata, piti miettiä ja soveltaa. Varsinkin Aikamatkaajan laumasta oven ulkopuolelle jääneiden tuijotus ja tuhina tuntui niskassa. Kadulla monikin minuutti on pidempi, kuin ajatustyötä tehdessä liikkeessä. Vaikka Aikamatkaaja tietää olevansa nopea, se aiheutti käämeissä kitkaa ja savun muodostusta.  Luuriin tuli illalla viestiä, että lauma oli nähty puolijuoksemassa liikennevaloissa. Aikamatkaaja tunnisti kuvauksen, sillä lauma meni todellakin aggressiossaan lujaa ja puolijuosten. Osa laumasta noitui tolppien värityksiä, jotka määrittelivät kadun yli juoksemisen, mutta tolppia oli toteltava, vaikka kuinka savuaisi.


   Lauma päätyi Aikamatkaajan puolison sukulaisiin. Siellä Aikamatkaaja sai osallistua keskusteluihin, joista ei välttämättä mitään ymmärtänyt. Sillä vanhin puolison puolen aikamatkaaja puhui asioita, joista Aikamatkaaja ei tiennyt, kunhan nyökytteli. Lapset saivat omat ajankohtalahjansa, sellaiset hankintasetelit, mikä kummasti ilmeitä kirkasti.
-Kiire kotiin, reissaaminen riittää, tylsää, liukasta, pimeää, ärsyttävää... Oli lauman palaute kapselissa istuessaan, aikatauluja miettiessään. Aina menee kellonympärys moiseen häätöön ja kaikkine lieveilmiöineen, varsinkin jos pitää odottaa ja asiat hidastuu.
-Uuden luurin tarvitset, kuului Aikamatkaajan puolison selitys Aikamatkaajalle. Aikamatkaaja sen kyllä tiesi, mutta hän ei pidä ajatuksesta, ei moisesta opettelusta, ei tekniikan vaikeudesta. Aikamatkaajalle riittäisi letkuluuri ja sen helppokäyttöisyys, mutta se ei ole enää nykypäivää. Eikä myöskään kapselissa ja suurissa paikoissa kulkiessa pelaa. Sillä silloin luuriin tarvittaisiin piiiitkä letku. Mutta nykyinen luuri oli katkonut, kadottanut, jumittanut, ollut todella hankala. Ja aiheuttanut Aikamatkaajalle monia kiusallisia tilanteita, sekä käämien käryämistä. Aikamatkaaja tunsi paniikintunnetta ja inhoa asiaa miettiessään, mutta puoliso oli ajatustyötä valmiiksi tehnyt. Onneksi liikkeessä ei ollut ruuhkaa ja palvelija löytyi heti.
-Kultakupari, oli Aikamatkaajan vaativa päätös luurin väristä. Muita päätöksiä hän ei tavallaan edes tehnyt, kunhan myötäili ja halusi nopeasti pois tilanteesta. Lasten mielestä kultakupari sopii Aikamatkaajan vaatetukseen, olemukseen...
-Luonnekin on kultainen, yritti Aikamatkaaja, mutta sai osakseen taas epämääräistä tuijotusta. Ennemminkin kuulemma topin väri ratkaisi.
-Lapsille kans' uudet luurit, kaikille neljälle! oli Aikamatkaajan hetkellinen oivallus ja idea. Mikä aiheutti jälleen tuijotusta, jopa positiiviseksi luokiteltavaa.
-Neljä löytyy, kaikki harmaita, oli palvelijan kaappien tonkimisen tulos.
-Valkoinen sen olla pitää, oli lapsien kuuluisa julkinen mielipide. Mutta kummasti se ajatus sitten muuttui, kun tilanne oli ota tai jätä. Harmaakin alkoi miellyttämään ja sopimuksia allekirjoitettiin. Lapsien ilmeet muuttuivat hymisevän nöyriksi ja kiitollisiksi. Jopa Aikamatkaajan ja puolison kultainen luonne alkoi erottumaan. Hohtamaan kummasti lasten mielissä. Sitten alkoi pienimuotoinen operaatio, jolloin pienen pieniä kortteja luureihin vaihdettiin. Mistä kehkeytyi jopa ammattilaisille ja palvelijoille melkoinen operaatio. Lopputulos oli se, että aika kului tunnin, jos toistakin ja Aikamatkaajan käämit savusivat jälleen. Pienen pienissä korteissa oli pienen pieni paksuusheitto juuri tähän luuriin vaihdettaessa. Mikä aiheutti sopimattomuuden. Toki oli loistavaa, että ongelma ilmeni palvelijan jos toisenkin silmien alla, jolloin se myös saatiin ratkaistua. Joskin heilläkin näytti savuavan... Perhe aiheutti liikkeessä ruuhkan, mikä näytti taas aiheuttavan muiden palvelua tarvitsevien kohdalla savuamista ja kitkeriä sanoja. Aikamatkaaja otti aikalisiä ja kierteli lähiliikkeissä ongelmien ratkaisujen ajan. Aikamatkaajan sietokyky oli tapissa, kun aina ilmeni mutkia, mutta tappi oli monella muullakin. Samaan aikaan Aikamatkaajan lasten ilmeet loistivat, palveluita tarjottiin kotioloihin, hykertelyä kuului ja lapset olivat liikuttuneen onnellisia. Lähinnä Aikamatkaajan ja puolison hetkellisestä notkahduksesta asian ja aihepiirin suhteen. Selfiekuvia napsittiin, jopa Aikamatkaajasta haettiin lempeitä kuvakulmia ja kuvien kautta herttaisuutta... Loppujen lopuksi perhe liukasteli seuraavaan etappiinsa hykertäen, joskin väsyneenä...


   -En kyllä sovita mitään! kuului raivoisa kommentti yhdeltä lapselta, kun hän sovituskopista ulos syöksyi. Aikamatkaaja ymmärtää lastaan, mutta ei jaksa ymmärtää raivoa. Lahjakorteilla kun pitää hankkia asioita, joita on jopa toivottu, silloin on jopa sovitettava... Lopulta perhe jatkoi liukasteluaan kohti kotialusta. Päivään menikin kaikkine hyvine ja vaikeine lieveilmiöineen aikaa monta kellonympärystuntia enemmän kuin oli suunniteltu. Aikamatka kapselissa oli iloisen rattoisa kun lapset uusia luurejaan, niitä väärän värisiäkin räpläsivät. Aikamatkaaja itse yritti myös omaa luuriaan käynnistää, mutta ei nauttinut aiheesta ollenkaan. Viimein kapseli saapui kotialuksen pihaan.


-Pissattaa!!! Kuului sekä karvaisten lasten, että oikeiden lasten suusta, kun viimeinkin kotiovi aukaistiin. Samaan aikaan puoliso huomasi ongelman, mikä aiheutti tajunnassa välittömästi stressireaktion. Pesuhuoneen ovi oli sepposen selällään auki, joten se esti pääsyn valkoisen kuulokyvyttömän karvaisen lapsen hiekkaiseen hätäkoppiin.
-Mihinkähän? Oli ensimmäinen ajatus, kun asia tajuntaan turskahti. Pahin pelkoidea toteutui, sillä kaksi "tuoksahtavaa" ja märkää länttiä löytyi juuri sieltä mistä vähiten toivoi. Eli pehmeästä, uudenkarheasta parisängystä! Aikamatkaaja tunsi silloinkin rähmälleen putoavansa, kun ajatus tajuntaan sujahti. Raivo, kiukku, itkupotkuraivari, tuskaiset tuhahdukset, epäusko ja kaiken maailman mielenliikut silloin vilahtivat mielessä... Samaan aikaan myös syyllisyys, että näin pääsi käymään viivästyksistä johtuen, sillä samaan aikaan karvaisen lapsen syyttömyys tilanteeseen vahvistui. Mitä ilmeisemmin isommat karvaiset lapset olivat oven avanneet, liikkuessaan huoneissa, eikä pienin sitä kyennyt edestään siirtämään. Sinisten silmien katse oli avuttoman liikuttava...
-Pyykkiin! Sinne meni sesongiksi pesty päiväpeitto, lakanat, täkki ja petari. Petaria lauma mömmöillä puristeli, haisteli ja lähes maisteli. Se saatiin hajuttomaksi ja varmaan mauttomaksikin. Siinä petaria puristellessa väsynyt perhe mietti taas kaikkea koettua. Hiukan pahallakin mielellä. Näin se hieno koettu ja raskas päivä sai negatiivisen hajuisen lopun. Perhe kotiutettiin jälleen rytinällä, ainakin Aikamatkaajasta tuntui. Samalla kerrattiin jälleen viikon aikana sattuneet karvaisten lasten tempaukset, miten nekin nyt kasaantuivat. Lapset leipoivat torttuja, jotka menivät karvaisten viattomiin suihin. Aattona perhe laskeutui hetkeksi kotiin, jolloin keittiö laattalattialle oli laskeutunut tomusokerikinos. Sehän taas kertoi viattomien ilmeiden jälkeen siitä, että karvaiset lapset olivat ihan omatoimisesti maistaneet lasten leipomaa ja koristelemaa piparkakkutaloa, ihan kaikilla herkuilla. Tämä ruokavalio taas aiheutti joulupäivänä karvaisten lasten mahan sekoamisen ja Aikamatkaaja sai pestä ripulikarvapyllyjä joulunsa ratoksi juuri joulukuntoon siivotussa pesuhuoneessa. Silloinkin Aikamatkaaja tunsi olevansa äitiytensä huipulla.


   -Värittömiä sukkia, sanoi Aikamatkaaja aiheuttaneensa harrastuksensa puitteissa muille, kertoi Aikamatkaaja puolisolleen.
-Kuinka sekin on mahdollista? hän miettii hämmentyneenä. Eritettä on tullut niskaan, värittömien sukkien haltijalta, sanallisessa muodossa, käytöksen muodossa ja monenkirjavina viesteinä. Mikä jaksaa hämmentää laajaakin piiriä. Kuinka Aikamatkaajan kuuluisi toimia? Lopettaa harrastaminen, olla passiivisempi ja jättää homman hauskuus näyttämättä. Mutta kun se hauskuus tahtoo nousta naamaankin asti, hymyilyttää, nousta pilkkeeksi silmiin ja hengästyttää. Positiivisilla tavoilla monta kertaa ilmetä, mikä tavallaan homman tarkoituskin on. Mielipahaa ja myötätuntoa monenkin harrastajan puolesta on aistittavissa, hämmentynyttä sellaista, asian ilmentymisen myötä. Aikamatkaajan puoliso on ja ainakin yrittää olla ymmärtäväinen asian suhteen, käskee olla välittämättä ja kannustaa Aikamatkaajaa yhä jatkamaan. Mutta uusien ihmisten erilaisuus ja sukkien värittömyys on outoa Aikamatkaajan tajuttavaksi ja käytös hämmentää. Jää siis nähtäväksi heittääkö Aikamatkaaja tanssikengät kompostiin vai jatkaako painostuksesta huolimatta mieluista harrastustaan, kannustuksen mukaan... Aikamatkaaja kun on aika mustavalkoinen ja puhuisi asioita halki osallisen kanssa, mutta siihen ei värittömien sukkien haltija kykene... Uhkana Aikamatkaaja itseään vähiten pitää. Tai sitten Aikamatkaaja on vain himpskatin tyhmä itse, mihin hän alkaa itsekin jo uskoa...


   -Hyvä on, me tulemme maanantaina... vastasi Aikamatkaaja saamaansa puheluun juuri suuresta paikasta, lapsensa puolesta. Eilisissä mittauksissa elämän eliksiiristä kerrottiin immunologiaa tukevissa numeroissa olevan alenemaa. Jotka eivät ainakaan jatkuvasti häätöjä tehdessä tule korjautumaan itsekseen. Aikamatkaaja pyysi perusteluja, kyseli, kyseenalaisti ja tunsi lapsensa tiukan raivoisan tuijotuksen asian puitteissa. Mutta suostui, perustelujen jälkeen ja lapsensa parhaaksi. Joskin ahdistuksen hirttoköysi tuntui jälleen kireämmältä, todellisuus tiukemmalta Aikamatkaajan kaulassa.
   Aikamatkaajalla on myös muita asioita mielen päällä, sillä hän tekee luopumistyötä omasta isästään. Hoitaa paperiasioita, järjestää ja organisoi. Toissayönä, kun Aikamatkaaja vielä kuivassa sängyssä nukkui, hän näki kauniin unen. Unessa Aikamatkaaja oli vanhempiensa luona, lapsuudenkodissaan. Sinne tuli vieras, joka kätteli asukkaat. Vieras oli Aikamatkaajan tuttu, joten hän seurasi tapahtumia hiukan etäältä. Aikamatkaaja huomasi isänsäkin istuvan ihan pokkana kahvipöydässä, vaikka ei enää ole oikeasti olemassa. Aikamatkaaja naurahti tuntevansa isänsä, hänen uteliaisuutensa tutustua uusiin ihmisiin ja muisti hänen noolaamisensa tuoreen nisun suhteen. Kahvipöydässä oli tarjolla tuoretta ankkastokkaa, eli pitkopullaa. Siellä se isukki ihan pokkana oli äidin kanssa kättelemässä ja kahvipöydässä, vaikkei enää olekaan oikeasti ja maallisesti olemassa. Aikamatkaaja tiedosti kyllä tilanteen, mutta ei puuttunut siihen. Hänelle jäi unesta lämmin tunne, ikävä ja huvittunut olo, joskin epäuskoinen.


   -Pitäisikö alkaa nousemaan, miettimään päivän asioita, mietiskelee Aikamatkaaja yhä kinoksestaan. Ajatustyö meni taas häränpyllyjä moneen suuntaan ja todellisuus alkaa hahmottumaan, jopa iskemään tajuntaan. Mitä ilmeisemmin pitää myös alkaa vistittelemään perheelle, että täällä kinoksessa sitä ollaan. Tekemään itsensä näkyväksi. Perheen lapset kokosivat juuri kaveriporukan liikkumiseen, toppavaatteet vain kahisee. Imurointilaitekin on hyrrännyt, Aikamatkaaja on pessyt yllätyspyykkiä jo pari koneellista. Perheen on tarkoitus laskea paljuiluallas täyteen vettä ja lämmittää se omalle ja vierasporukalle viimeisen vuoden päivän kunniaksi. Tortillatarjoilua on tiedossa, ostoslistat ja vieraslistat valmiina. Paljuiluallas on ollut ahkerassa käytössä pitkin vietettyä sesonkiaikaa. Milloin milläkin kokoonpanolla ja ilmalla. Viereisen puiden oksilla valaisee öljylamput, upeita valkolumisia puita. Taivas on vaihdellut pilvettömän kauniista tähtitaivaasta hämmentäviin sumuihin, usvakertymiin ja pilven liikkuihin. Paljuiluallas on aika verraton tapa rentoutua. Siellä on tarkoitus olla pitkin päivää, josko viimeisestä vuodenpäivstä seuraavan vuoden ensimmäiseen. Sikäli mikäli perhe löytää Aikamatkaajan tästä kinoksesta ennen sitä, jotta pääsee osalliseksi moisesta.
   -Onpa hiljaista! tajuaa Aikamatkaaja kuunnellessaan näppäimistön napsetta, pyykkikonetta ja kellojen tikitystä. Nautittavan ja hämmentävän hiljaista.
   -Mitäs nyt? miettii Aikamatkaaja tulevaa ja samalla mennyttä peilaten. Ja taas aiheuttaa pienessä ajatuksia syöksevässä mielessään hämmennystä. Aikamatkaaja tuntee jälleen olevansa terällä, vaakalaudalla, uuden edessä, matkan alussa ja samaan aikaan matkan päätteessä... Aikamatkaaja tunnistaa mietteet, ne valtaavat joka vuosi samaan aikaan, vetävät kiitollisen nöyräksi ja hartaaksi. Aikamatkaaja kuvaa alkavaa puhtaaksi taulupohjaksi, joka maalataan seuraavan 365 vuorokauden aikana valmiiksi tauluksi. Tämän vuotinen taulu on muutamaa vetoa vaille valmis. Siinä on paljon kauneutta, iloista raikkautta, mutta pinnassa on myös tummia rouheisempia ja raskaitakin sävyjä. Rankempia siveltimenvetoja. Yllättäviä viivoja. Samalla Aikamatkaaja ajattelee, etteivät tummatkaan sävyt erottuisi ilman vaaleampaa pohjaa, vastavärejä ja kontrasteja. Taulu ei ole tylsä, mutta paikoitellen levoton kylläkin, mutta lopputulokseltaan ja jälkimaultaan kuitenkin siedettävä. Mikä yllättää Aikamatkaajan, maalaajan itsensäkin.
   -Tumminkaan, synkinkään asia ei erotu ilman vaaleampia sävyjä ja valoa, ajattelee Aikamatkaaja.
-Jotta tajuaa asioiden hyvyyden, niitä on peilattava vaikeuksien ja tummien sävyjen kautta, on Aikamatkaajan vahva, napakkakin ja elämänmakuinen mielipide.


   -Täällä!!!! Huutaa Aikamatkaaja, kun kuulee laumansa huhuilun kapselista. Jälleen lauma nauraa, kun näkee Aikamatkaajan asennon, putoamiskohdan ja muistaa tapahtuneen. On muistettava pitää turvavyöt kiinni, ajatus mukana tulevassakin, yrittää Aikamatkaaja opettaa. Samaan aikaan lipsahtaa aina itse rähmälleen ja kompastelee.  Aikamatkaaja aloittaa kippuroinnin kinoksessa ojentaakseen levällään olevat raajansa ja päästäkseen takaisin kapselinsa kyytiin. Jäljelle jää taas aika huvittava monttu...


   Sen mittainen oli tämän aamuinen Aikamatkaajan Aikamatka-fantasiaseikkailu. Ensi vuonna uudet matkat...
-Toivottavasti jaksatte mukana, ajattelee Aikamatkaaja kuluneesta vuodesta hämmentyneen kiitollisena.
  









tiistai 23. joulukuuta 2014

AATONAATON TURINANTURINA

On kuulkaas harvinaista, että huushollissamme kuuluu kellon tikitys. Vaan nytpä kuului, kahden kellon, kaappikellon ja nykykellon. Kuulin myös jääkaapin huokailun. Jääkaappihan huokailee vielä tyhjyyttään, sillä lähden pian ruokakauppaan. Kuorsaustakin kuuluu, enkä kerro kenen... Tassujen rapinaa, kehräystä, muutama naukaisu.
   Olen käynyt aatonaaton aamusaunassa. Yksin, kuunnellut kiukaan sihinää, henkäyksiä, hiljaisuutta. Joulu tuntuu rauhoineen saapuvan, fiilikset ovat jälkijunassa. Jotenkin kauhealla tohinalla olemme tähänkin päivään päätyneet, se vain humpsahti ja tulla tupsahti. Luonto antaa parastaan, upeat puut, valkoinen maa, puhdas ajattomuus... Tavallaan kaikki on tässä, ilman suurempaa hössötystä. Eilen saimme siivottua huushollimme joulukuntoon, meille riittävään. Sauna, vessat, pesuhuone, kodinhoitohuone on rapattu ja kuurattu minun ja Reetan toimesta. Olohuoneen ja keittiön siivouksista huolehtivat muut typyt. Pihan joulukuntoon saattaminen on pääsääntöisesti Pasin hommia, Fanny heiluu ahkerasti mukana. Torttuja on leivottu, piparkakkutalo tehty. Ensimmäisen torttusatsin söi tuttuun tapaan koirat, kilon ainakin... Pyykkikone on pyörinyt taukoamatta, kaikki pestävä ja irtoava on pesty. Kuusikin on eilen laitettu, lahjat kuusen alle kasattu.


   Joulu, ensimmäinen joulu, ilman isää ja pappaa. Herkistää ja vetää hämilleen. Mitä kaikkea pitää muistaa tehdä ja huolehtia, sellaista minkä isä on aina huolehtinut. Lehmänmaito, sitä tarvitaan joulupuuroon, haen sen navetasta tuttuun tapaan. Hautajaisissa sen jo tilasin. Sitten kaikki ne haudat, joilla isä kävi kynttilän viemässä, sukua, naapureita ja ystäviä. Viime jouluna isä veti tuttuun tapaan saappaissaan ja suksisauvoissaan, jotta pysyi pystyssä pitkin jäistä hautausmaata. Viisasi sauvalla kuka missäkin lepää ja minä perheineni pompin perässä ja sytytin viisatuille kohdille kynttilöitä. Isän vauhti oli silloinkin napakka ja meillä oli hauskaa, haudallakin.
   Isämme hautajaiset olivat kauniit, jopa hauskat ja äänekkäät saattojuhlat, ihan isän näköiset. Yli kaksisataa vierasta, ei mikään turha isä. Lapsista vanhuksiin, monta sukupolvea. Meitä oli arkun ympärillä upea parvi; omat ja saadut lapset perheineen, hieno kaari läheisiä. Haudalla satoi lunta, yhden ystävän sanoin leijaili enkeleitä. Jaksoimme hyvin, yhdessä. Salissa tuoksui metsälle, tein koristelut männyistä, oksista, metsän antimista. Raakuin jäähyväiskirjeeni, välillä itkuun pärskähdellen ja lappuun tuijottaen. Katsettani en voinut nostaa, sillä penkeissä kyynelehdittiin, ja sehän tietenkin tarttuu. Hiljaisuus ja kouristava todellisuus ei ole vielä iskenyt, mitä hieman pelkäänkin. Kaikkinensa minulla on vain niin levollinen ja mielettömän kiitollinen olo, isällä oli hieno elämä ja valtavasti ystäviä. Mutta, eiköhän se kouraisu joulunpyhinä käy, uskomme ja koko laumalla tavallaan odotammekin. Olimme isolla laumalla kirkossa sunnuntaina ja varmaan nyt joulunakin menemme. Outoa, tavallaan myös hienoa, hämmentävää, tässä ja nyt, ajatonta, nöyrän kiitollista, ikävää, uutta... noilla kaikilla sanoilla voi tätä häilyvää tunnetta kuvailla ja pyöritellä.


   Viime viikolla, keskiviikkona, sain tekstarin Reetan opettajalta: "Laitoin Reetan kotiin, nousi kuume ja muutenkin vaisu tyttö..." Silloin minulla pääsi itku, oikein kouraiseva rääkäisy. Iski suorastaan paniikki. Miten voi olla mahdollista, että infektio annetaan juuri nyt, kun on hautajaisetkin tulossa. Onko kohtuutonta vaatia, että saisin olla isäni tai Reetta pappansa hautajaisissa paikalla. Funtsin mieleni sopukoista perjantain labrat, mihin verrata, jos uudet otetaan. Tarkistin kellon, ajoin äiti kyydissä Reettaa hakemaan, olisimme justiinsa labraan ehtineet. Mietin ja organisoin jo sen seitsemän asiaa... Osastolle ajattelin soittaa vasta kun labrat on näpeissä, siis heidän suunnitelmansa niiden pohjalta. Kotonahan Reetta oli, posket kirkuvan punaisina. "36,9", kuului jo ovelta. Neiti virkkasi täyttä vauhtia ja sanoi punoituksen tuntuvan poskissa, ei hänellä kuumetta ole. Sama homma tismalleen kuin edellisen kortisonikuurin jälkeen, kuukausi sitten. Uusi sivuvaikutuksia lieventävä lääke ehkä auttoi, koska tunnekuohut eivät olleet niin äärilaitoja, usein toistuvia. Tai sitten omat tunnekuohuni olivat niin hurjia, ettei siihen lapseni kortisonihuurut tehneet koloa. Ihan sama, helpompi viikko kuitenkin kuin ajattelin, Reetta oli pois koulusta koko lääkkeen keston ajan. Reetta siis säilyi kuumeetta, mutta Vernalla paukahti liki kolmekymmentäyhdeksän astetta. Hiukan kuumetta alentavaa, lötkyilyä, hunajaa ja näyttää tuo parantuneen...


   Tuplat heräsivät rapisutteleen paketteja, ihan vain kuulemma tarkistelevat niitä. Reino tarkisteli eilen yhden Fannyn paketin ja repi puolet kääreestä jo pois. Elikoiden paketteja ei kuusen alta vielä löydy, sillä ne menevät ja tonkivat ne ennen aikojaan. Tarkka vainuisia kun ovat. Pasi menee vielä töihin, me hengailemme lauman kanssa koti, kauppa, mummula sektorilla. Juoksen parin huushollin loppujuoksut. Sitten se on siinä, joulu. Hysteriaa emme ole saaneet, paniikkia tai muita joulun lieveilmiöitä. Turhuuden markkinoilla emme ole pahemmin pyörineet, olemme hankkineet vain tarvittavat, tehneet jopa itse. Perjantaina vedin isän viltin päälle ja otin vartin körnöt sohvalla, kun meinasi päänsärky puristaa. Yksi sisaruksista kulkee isän saapassukissa, joka paikassa. Väinö kaipaa isää, puskee mennen tullen palatessa isän kuvaa pöydällä, hakee huomiota ja tulee liki. Oikaisemme joissakin asioissa, kuten laatikoissa, olemme itsellemme armollisia. Vedämme mummulassa nyyttäriperiaatteella kunnon isolla sukujoululla, epämääräisillä kokoonpanoilla. Äidin luona on ollut koko ajan joku, jollakin tavalla. Myös vieraita on käynyt hautajaisten jälkeen. Onneksi tuota seuraavaakin sukupolvea on sen verran paljon, että niistäkin saa koottua mummulle kaverit. Toissayönä oli lapsia kolmesta perheestä. Isä tykkäsi aina lasten kötinästä ja äänistä, sitä riittää tänäkin jouluna entiseen malliin. Hiljaiseksi ja synkäksi meidän perhettämme ei näköjään saa millään, nauramme ja itkemme hyvien muistojen kanssa, yhdessä toisiamme kompaten ja ymmärtäen. Se on valtavan ihana isän perintö jatkettavaksi, elämänilo ja positiivisuus, vaikeallakin hetkellä.


   Joulu sinunkin sydämeesi.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

PUUTERILUNTA

Kaaostahan tämä, kauheaa sinkoilua, tekemättömien asioiden kertymistä, levottomuutta.... Tänään päätin istahtaa, yrittää löytää jonkin balanssin, saada jotain edes hallintaan...
   Puuterilunta saimme viimeyönä, pikkupakkasen siivittämänä. Kun katson ikkunasta ulos, paljasjaloin terassilla hippasen, niin tunnen saavuttavani jotain. Puuterilumi rauhoittaa hiukan kaaosta. Sisäistä ja ulkoista. Lataan sieluuni moisen levollisen maiseman, yritän pitää ajatukset pikkupakkasella, niin ettei se puuterilumi sulaisi ja muuttuisi loskaksi. Monia muitakin asioita yritän... Ulkoilemaan en ole vielä ehtinyt, sillä lusittavaa on valtavasti. Tiedän myös, että minulta odotetaan tilannepäivityksiä tänne, sähköposteihin, viesteihin ja puheluihin vastaamista. Tänään olen päättänyt näistä jotain tehdä, ihan omasta vapaasta tahdostani, en velvollisuudesta, enkä pakosta. On myös tärkeää itselle, että ajoittain istahtaa kirjoittamaan ajatuksiaan, osan niistä kirjoitan myös teidän luettavaksenne.


   Isäni kuolema, kuinka sen käsittelen ja kuuluuko se tänne. Tavallaan kuuluu ja tavallaan ei. Mutta se koskettaa koko perhettä, minua ja Reettaa, siinä mielessä se kuuluu tännekin. Koska se on tämän hetkistä elämäämme, se määrittelee todella paljon, kaikkea. Kuolema, se oli kaunis, levollinen ja saimme olla isolla laumalla isän luona. Toivottaa hyvää matkaa... Päällimmäisenä on mieletön turvallinen levollisuus ja kiitollisuus asian suhteen, joka tuli kohdattavaksemme aivan liian varhain. Onhan se näin, että me itkemme itseämme, isän ikävää. Isällä on kaikki hyvin. Välillä ärsyttää oma ruikuttaminen, sillä tärkeää olisi löytää ja muistaa ne hienot yhteiset vuodet. Toisaalta olen todella hämmentynyt omasta tyyneydestäkin asian suhteen. Koen siitä jopa syyllisyyttä. Mutta kun on kulkenut yli neljä vuotta käsi kädessä kuoleman kanssa lasten syöpäosaston perspektiivistä, niin onhan tällainen kuolema hyväksyttävämpi. Pitkä eletty elämä takana, lauma jälkikasvua ja valmiutta. Toista se on lasten kohdalla, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Miten lapsi voi olla valmis kuoleman korjattavaksi. Ihmisen alku, taimi, jolla on kaikki vasta edessä, elämä? Hautajaiset ovat ensi lauantaina, niistä tullee ihan isän näköiset. Niissä kuuluu puheensorinaa, vilisee lapsia, monia eri sukupolvia ja raikuu nauru. Minä teen koristelut ja sain olla pukemassa isäni. Olen myös yhtenä yönä kirjoittanut isälleni jäähyväiskirjeen. Sen kirjoittaminen teki hyvää. Mitä ilmeisemmin pidän siis puheen tai ainakin märisen julkisesti mikkiin, niistän ja niiskutan. Niin mehän tietenkin itkemme ja nauramme sekaisin, tunteet menevät kauhealla rytinällä laidasta laitaan, itsekin niitä hämmästelemme. Onneksi meitä on lauma, jaamme mitä hulluimmatkin asiat ja kokemukset. Lastenlapsille olemme kertoneet, että äidit ja isät ovat nyt ihan hassuja, kun itkemme ja nauramme sekaisin. Samalla olemme kertoneet lapsille, että heilläkin on lupa samoihin tunteisiin, naurua ja iloa unohtamatta.
   Vielä tehollakin isä jaksoi kysellä Reetan tilanteesta, olla mukana. Myötäelää. Olemme saaneet monta kertaa mennä polilta suoraan isän sängyn viereen kertomaan tuoreeltaan hyviä uutisia. Perjantaina oli viimeisin polikäynti. Reetan asiat ovat mittareilla mitattuna hyvin, diffi on puhdas. Mutta joka ainoa kerta se pelottaa, pelottaa suunnattomasti ja kouristaa. Sain puhelun hyvistä uutisista jälleen autonrattiin, voi sitä krampin löysäämistä, siinä sulaa koko kehon kipuilu. Kykenen hengittämään helpommin. Kun pelon kouristavan kouran ote irrottaa puristustaan, se on ihana tunne. Parhaillaan Reetalla menee myös kortisoni, onneksi se ei sattunut hautajaisviikonlopulle... Nyt kokeilemme ensimmäistä kertaa myös kortisonin rinnalla mielialalääkettä, josko se hiukan valtavimpia hyökyjä tasoittaisi. Lapseni parhaaksi ja kaikkien parhaaksi. Osalla lapsista kyseiset kortsionit aiheuttavat hurjasti voimakkaampia oireita ja mielialalääkitys on pysyvää. Siinä mielessä pääsemme helpolla, että ne ovat vain tämän viikon seuranamme, ne seuraukset meinaan. Äsken paukkui ovet, listat natisivat, lasit helisivät kaapissa... Pikku paukku käpäisi meillä. Reetta itkeskeli, ihan oli silmänaluset punaiset. Mutta sekin on sukuvika, näinä viikkoina se on ollut meidän sukumerkkimme, ne punaiset kyynelistä palaneet silmänaluset. Itkemisestä meinaan. Onneksi nuo paukut menevät ohikin aika nopeasti. Eikähän lapsi niille itse mitään voi, eikähän siihen murkkujen huurut yhtään tuo helpotusta. Kivaa!!! Nauhoitanko? Samaan aikaan itsellä on suunnaton oman tilan ja rauhan kaipaus, sillä viikot ovat olleet yhtä sinkoilua. Matkalaukkuelämäni jatkuu yhä, olemme vuorotelleet äidin luona. Alkuviikosta laskeskelin, että reilun kahden vuorokauden aikana kävin kotoilemassa kolme kertaa seitsemän minuuttia. Sehän tekee yli kaksikymmentä minuuttia, jos yhteen laskee. Mikäpäs tässä äitinä ollessa...
   Omat projektit ovat siis ruuhkautuneet, kasaantuneet, kuopattu, siirretty ja unohdettu. Tällä viikolla olen niitä jäljelle jätettyjä sitten urakalla tehnyt, tosin siihen ei kuulu koti ja joulusiivoukset. Joulukorttitehdas oli viikon levällään, tälle aamulle saimme sen purkitettua, jee. Joulu lähenee, ainakin kalenterista laskien, huushollissamme se ei pahemmin näy. Ei, näkyypäs, olemme ikkunoita pesseet, jouluverhot perinteisesti olohuoneeseen ripustaneet. Isälleni on haettu oma kuusi piirongin päälle, se on valkoisin koristen koristeltu, valokuvan vierellä palaa kynttilät. Semmoinen isukin joulualttari. Metsässä hain sellaista isän näköistä pikkukuusta; omintakeista, kokeneen näköistä ja humoristista, karuhkoakin. Yhden kuusen kohdalla huudahdin, että tuo. Sitten mietin, onkohan se liian kaunis. Siihen Pasi hämmentyneenä tokaisi, ettei hänen mielestään kyseistä kuusta voisi kauniiksi sanoa. Eli kauneus on katsojan silmissä, tässä myös korostui ihmisten erilaisuus. Sama kuusi ja kaksi äärilaita tulkintaa.


   Kerroin joskus aikaisemmin televisiojutusta, isosta tilasta, isoista asioista ja kokemuksista. No tänään se sitten pläjähtää eetteriin, olohuoneisiin. Kummien joulukonsertti. Kummien taholta meihin otettiin yhteyttä, he halusivat tehdä Reetasta konserttiin insertin. Perheenä päätimme olla mukana, antaa tarinan ja kasvot Kummien toiminnalle oman kokemuksemme kautta. Tuolloin 26.10. Helsingistä meille saapui ohjaaja, kuvaaja ja toimittaja juttua tekemään. Raukat ajoivat koko yön luoksemme, kun me emme suostuneet lähtemään heidän luokseen. Kyseisenä sunnuntaina minä sain raakkua kameralle viimeiset neljä vuottamme Reetan sairauden vaiheita. Raskas kokemus, mutta koen sen myös velvollisuudekseni. Kummien toimintahan on yksityisten ihmisten ja yritysten vapaaehtoisuuden varassa toimimista. On tärkeää puhua ääneen asioista, niiden oikeilla nimillä, jalkautua lahjoittajien todellisuuteen. Mieltäni ei todellakaan ylennä nähdä omaa pärstää laajakaistana, ei todella. Olen saanut siitä vedoksen myös sähköpostiini, mutta en ole halunnut sitä nähdä, sillä tiedän inhon hyökyaallon tulevan sen myötä. Oli todella raskasta yrittää jäsennellä romahtamatta täysin kuluneet vuodet. Eikä kuvausta helpottanut yhtään se, että ammattilaiset märisivät erittäin vuolaasti kuvauksen ajan. Toisaalta ihana nähdä heidän yhä herkistyvän ja tekevän työtä sydämellään. Kun saimme homman purkitettua saimmekin saattaa isää jo ambulanssiin ja alkoi isän viimeisen kuukauden tarina. Se sunnuntai oli sellainen sunnuntai, ettei sitä kykene tunteiden osalta vieläkään tajuamaan. Kuinka valtavasti tunteita yhden päivän aikana, pääsääntöisesti raskaita tunteita. Yhtenä päivänä elettäväksi sellainen määrä, jolta jokin toinen ihminen säästyy koko elämänsä ajan. Ei mikään reilu asia tajuttavaksi. Kohtuutonkin, ainakin omasta mielestäni.
   Isäni kuoli tiistai-iltana. Keskiviikkona nousimme sitten perheemme kanssa siiville. Lensimme Oulusta Helsingin kautta Turkuun ja suoraan tuonne kuvattavaan konserttiin. Olimme kutsuvieraina myös pressitilaisuudessa. Saimme jututtaa solisteja, kerätä nimmareita ja kuvata kaikki illan artistit. Moni voi olla hiukan vaikka kade Robinin, Diandran, Jonne Aaronin tai kenen tahansa kainalossa olosta. Saatte olla justiinsa niin kateita kuin tarve vaatii, minusta se oli hieno kokemus lapsille ja meille vanhemmillekin. Logomon sokkeloissa sitten hengailimme ja pääsimme kutsuvieraina konserttiinkin. Olihan sekin huikea kokemus, ainutlaatuinen tilaisuus. Pääsimme lähtemään tälle odotetulle matkallemme ihan levollisin mielin, kun isä oli nukkunut pois edellisenä iltana. Kun nousimme pilvien ylle, koin olevani todella lähellä isää ja tajusin taivaan kauneuden. Lempeä valo, kirkkaus, ajattomuus, mieletön kauneus ja levollisuus. Maassa oli kylmää, likaista, harmaata ja masentavaa, tarvitsin itsekin sen taivaan tyynen kauneuden tajuttavakseni. Olimme yötä hotellissa ja palasimme samaa reittiä torstaina. Ouluun kun palasimme, niin koko tunteiden kirjo pääsi koko perheellä valloilleen. Paluu oli raskas. Paluuseen kuului myös todellisuuteen paluu, eli ajoimme suoraan Reetan sytostaatille polille. Tunteiden kanssa olemme saaneet olla siis melkoisessa vuoristoradassa. Tai ei tämä enää ole mikään vuoristoratakaan, sillä sehän on  hallittua kiskoilla sinkoilua. Eikä minun mielestäni meillä ole vähään aikaan ollut kiskoista tai raiteista tietoakaan, tämä on jonkin sortin vapaapudotusta koko ajan. Koskaan ei tiedä mikä pyörre sieppaa.


   Sitten tähän tämän viikkoiseen polikeikkaan. Mukanamme oli meidän tyttölaumamme lisäksi myös kaksi nuortamiestä, eli yläkoulun oppilaita hekin. Minusta tämä on erittäin hieno asia ja hämmentäväkin, olen suunnattoman ylpeä lapsistani ja nykynuorista. Moni luuli, että minulla oli näppini pelissä, mutta ei todellakaan, olen vain jeesannut toteutuksessa. Eli Tessa ja Fanny kuuluvat serkkutyttöjen kanssa Ylivieskan Jokirannan koulun oppilaskunnan hallitukseen. Syksyllä kokouksissa oli käsitelty lahjoituksia ja mietitty kohteita. Tessa oli tehnyt aloitteen lahjoituksesta Oys:n lastensyöpäosasto 51:lle. Nyt nämä nuoret lahjoittivat osastolle 5000 €. Siis aivan älyttömän hieno asia! Mieletön summakin! Tilaisuus oli hieno, oppilaat otettiin ilolla vastaan, käteltiin, kiiteltiin, kuvattiin ja kahvitettiin. Tasan he tunsivat olevansa tärkeällä asialla, heitä arvostettiin. Lahjoitusrahoilla päivitetään osaston lasten tarpeita. Tarpeita, jotka auttavat lapsia jaksamaan taistelua osaston sisällä, jopa viihtymään ja nauttimaan. Oli myös hienoa saada palautetta poikien vanhemmilta ja opettajalta, että lupasin ottaa heidät mukaan, samalla kun Reetta menee sytostaatille. Kävin poikien kanssa hienoja keskusteluja ja kerroin enemmän osaston toiminnasta. Toinen pojista kertoi häntä jo illalla hiukan kuumottaneen, kun tiesi mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Heille jäi positiivinen kokemus päivästä, vaikka varmasti nuortenmiesten katsomus sai uusia kantoja. Toinen pojista ihmetteli meidän Reettaa ja neidin nauravaa olemusta "Kuinka sinä voit olla noin iloinen ja positiivinen, vaikka sinulla tippuu juuri lääke? Ja kuinka jaksat olla tuollainen, vaikka joudut käymään täällä kahden viikon välein? Kaiken sen jälkeen mitä olet kokenut ja neljän vuoden jälkeen..?" Hienosti jäsentelivät ja avoimesti keskustelivat. Puhuimme myös verenluovutuksesta ja kuinka tärkeää olisi kuulua kantasolurekisteriin. Hieno kokemus, monelle, kaikille. Olkaamme lapsistamme ylpeitä, heissä piilee valtavaa viisutta ja rohkeutta, vaikkei sitä arjessa aina tajuakaan.


   Joulujuhla, alakoulun sellainen. Taas hehkuin ylpeyttä. Ensimmäistä kertaa Reetta sai olla mukana, esiintymässä. Hyvin vetivät molemmat. Vitos-kutosen tytöillä oli tanssiesitys. Reettahan on porukan pienin ja Vernakin pienimmästä päästä. Pienimmillä oli eniten tanssia ja he vetivät koko biisin alusta loppuun. Rytmissä ja askelissa pysyivät loistavasti. Reetan kuntokin näyttää olevan huipussaan, sillä koreografia oli napakka. Esitys huipentui siihen, että isoimmat tytöt nostivat Reetan ylhäälle "pyramidin" huipulle. Voi sitä kasvojen loistetta ja intoa, joka lavalta välittyi. Vieläkin menee kanalihakset tai kylmät väreet moisesta onnistumisesta ja saavutuksesta. Ajatella viides luokka, joulujuhla, ensimmäistä kertaa muiden kanssa lavalla. Voi vain kuvitella miltä se on Reetasta muina vuosina tuntunut, olla kotona tiukassa eristyksessä tai arkaillen pöpöjä penkissä istuen. Toivottavasti tuo kokemus peittää alleen muiden vuosien pettymykset. Koskettavaa.


   Viime maanantaina kävimme jälleen Oulussa. Lupasin viedä tanssin kautta tutuksi tulleen sinkkuihmisen leikkaukseen Ouluun. Päädyimme lähtemään meidän autolla ja Pasikin pääsi mukaan. Oulukiintiö, onhan se minulla täysi. Mutta ajattelin auttaa kaveria ja samalla yrittää kääntää tätä omaa negatiivisuuden peittämää ajatusvipua Oulun suhteen. Päädyimme syömään kahdestaan ja jouluostoksille. Olihan suorastaan hämmentävää ja hienoa vain käpäistä sairaalan pihassa ja vain pudottaa toinen sinne, kun ei tarvinnut itse jalkautua laitoksen uumeniin. Viime viikkoina pienellä paikkakunnalla kauppareissut ovat olleet suhteellisen raskaita. Saamme surunvalitteluja mennen tullen palatessa, itkemme reissumme ja selitämme isämme tarinaa. Onhan se hienoa ja tärkeää, mutta aika raskastakin sanoisin. Ajoittain. Oulussa kukaan ei tullut valittelemaan surua ja itse sai vetää justiin niin pönttö sekaisin kuin tuntui. Emmekä ole aikaisemmin Pasin kanssa yhdessä jouluostoksilla olleetkaan, sitten yrittäjyyden ja lapsien. Samaisena päivänä meille napsahti myös 22 vuotta kosinnasta. Kosintahan on tullut siis ennen seurustelua. Näin meillä, eihän nuo meidän asiat näy muutenkaan aina käsikirjoitusten ja opittujen tapojen mukaan menneen. Pitäisikö sitä oikeasti yrittää alkaa elämää muiden määrittelemällä tavalla, josko se olisi sitten helpompaa, tuskin.
   Eilen olin pikkujouluilemassa ja tanssimassa pitkän kaavan mukaan. On hieno ja tärkeä tunne kuulua johonkin porukkaan, jotka ovat jaksaneet raahata minua mukana näidenkin viikkojen aikana. Tiedän, ettei isällä ole/olisi mitään tanssimista vastaan, mutta oma sielu on vain niin epävireessä. On tärkeää, että itse kukin meistä löytää itselleen sen oman tavan, jonka avulla jaksaa ja saa hiukan ilmaa pahimpaan kramppiin. Eilen meinasin olla lähtemättä, olisi helppoa ollut jäädä sohvan uumeniin... Kun ajatteli tanssimista ja askelia, luulin, etten enää osaa mitään. Sillä alitajuntani oli moisen mielihyvävivun tasan nollannut. On myös ollut vaikeaa päästä siihen "tilaan", tilaan jota saavuttelen ja tavoittelen tanssin kautta. Olen myös sitä kautta mieleni pahoittanut ja tuntenut, kuinka sekin voimavipu minulta otetaan pois. Olen myös kyseenalaistanut sen, eikö minulla ole oikeutta löytää sitä hyvänolon ja onnistumisen tunnetta mitään kautta... Eli lähdin hiukan mollivoittoisena ja epävireisenä mukaan, mutta illasta kuoriutui positiivinen kokemus. Sain tanssia kuin reikäpää ja huomasin osaavani, tajusin yhä handlaavani askeleet ja löytäväni sen heittäytymisen tilan. Olen saanut positiivista palautetta rumbastani ja hitaasta valssista, hitaan viipyileviä lajeja, eli ei ihan minun luonteelleni ominaisimpia. Mutta täytyyhän sitä tuntea iloa, jos kykenen tällaisen tättäräänä ja virtapiirisätkynä heittäytymään ja malttamaan. Tosin jouluaterian jälkeen meinasi tehdä tiukkaa hytkyä, kun lanttulootaa nousi kurkkuun... Mutta kyllä ne siitä laskeutuivat ja loppuillasta askel oli jo nopea ja kepeä. Olen aikaisemmin tanssinut paljon tuttujen kanssa, joiden viennin tunnen. On hämmentävää, kun joku tuntematon hakee ja kykenen seuraamaan ja oivaltamaan uudetkin kuviot. Sain myös kuulla olevani helppo tanssitettava, uudelta tanssittajalta. Ha, haa, minä ja helppous, eivät aina kotona käy käsikädessä! Varsinkin jos Pasilta kysyy ja itseään miettii. Teki hyvää ja nyt tuntuu jaloissa, koko kropassa ja sielussa hyvällä tavalla. Taas tuli todistettua, että pitää siitä omasta käppyrästään ja krampistaan repiä itsensä vaikka väkisin liikkeelle. Sillä tuskin ne fiilikset ainakaan huonommiksi menee tanssiessa, jos lähtee ihan nollasta.


   Uskon kirjoittaneeni nyt tarpeeksi. Reetta haluaa mummun tykö. Neidillä on hiukan spanielin katse ja levoton olo. Vähän väliä hän on käynyt luonani, halattavana. Pasi on töissä, toivottavasti tienaamassa rahaa perheelleen... Pikkupakkanen on säilynyt yhä ja puuterilumi peittää alleen harmauden. Tarvitsen niin nyt tätä puuterilumimaista tunnelmaa, levollista seesteisyyttä ja harmoniaa. Valkoisen puhdasta kauneutta. Lempeää puuterilunta...

tiistai 25. marraskuuta 2014

TILA

Ajattelin ajatella tilaa, sen moninaisia olomuotoja, makustella sanaa useammalta kantilta. Luulen, että tekstille onkin jo tila...usta, kun en ole pitkiin aikoihin näpytellyt. Tosin en kykene sanomaan, onko mielen...tila...ni oikea järjelliseen tuotantoon. Mutta koska ihan järjellisessä tila...ssa olisin.
   Joulukin on tila...uksessa, ei todellakaan nappaa, ei yhtään. Viimeinen kuukausi on mennyt sumussa, huomaamatta, krampissa, sinkoillen paikasta toiseen. Ei ole pahemmin ollut aikaa tai mahdollisuutta tarttua hetkiin, tila...nteisiin.. Viimeisen vuorokauden aikana tila...nteet ovat taas tehneet niin monta äkkikäännöstä, että minun on ihan pakko istua jo alas, miettiä, avata ja kirjoittaa kaikesta mitä nupissani, pääni sisäisessä tila...ssa pyörii.
   Avaan pahimmasta, eli isäni tila...nteesta. Kriittinen tila, sehän on vakava asia, kramppaava ajatus. Kriittinen tila on pelottava, pysäyttävä, järkyttävä, vaarallinen... Kuinka nopeasti asiat muuttuvat normaalista kriittiseen tilaan. Kuluneisiin yli neljään viikkoon mahtuu siis valtava määrä notkahduksia, nousuja, toiveita, romahtamisia. Tästä aamusta kukaan ei osaa sanoa, kuinka tila määritellään. On aika avuton olo, olen vihainen, jäätävän tyyni, mutta vapisen sisältä, läikähtelen, itkukaan ei enää tule, tuli tarve kirjoittaa.... Outo tila, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Kuinka nopeasti terveyden...tila saattaa vaihtua, kenellä vaan. Olen aina ajatellut, että isämme on "saappaat jalassa-tyyppi", moinen viikkojen tila, lukuisat tila...nteet eivät olleet kenelläkään mielessä, todella epäoikeudenmukaista.
   Valmius...tila, siinä olemme monellakin mittarilla. Lähtökuopissa milloin ja mihinkä. Kuka menee, mitä tapahtuu, kuka hoitaa minkä ja kenetkin. Kännykätkin ovat moisessa valmius...tila...ssa yötä päivää, jokaisen taskussa, apuvälineenä, yhteydenpidon apuna, laturissa, tyynyn alla... Omani meinasi jopa tilttailla, sekös sai minut raivon tila...an, juuri kun moista vehjettä tarvitsisi, se alkaa ryttyilemään. Uskon meille tila...uksessa olevan myös hulppeat puhelinlaskut.
   Tila-automme suhaa menemään Pasin ohjaamana jossakin kaukana, startti oli neljän aikaan aamulla. Tila-auto, siinäkin on kyseinen sana. Tilaa autossa, on oltava, sikäli mikäli tätä revohkaa liikuttelemme. Näillä liukkailla on hyvä olla tila-auton ratissa, sillä se pysyy tiessä kohtuullisen hyvin ja maavarakin helpottaa näkyvyyttä. Useammalta tieltä on tälle aamulle kuulunut onnettomuuksista, toivottavasti sukumme kuskin säilyvät moisilta tila...nteilta. Neljä autoa on tiettävästi jo liikenteessä, ihan eri suuntiin jokainen.
   Tila...ustyön, haki yksi miesihminen juuri oveltamme. Oli nääs se näyttely, niin nyt on sen jälki...tila. Voi kunpa kaikki muutkin hakisivat omat tila...uksensa ja varauksensa, sillä muutama pyörii vielä nurkissa. Yleensä emme tee tila...ustöitä, mutta joskus on heikko hetki, hetkellinen tila, jossa saattaa jopa luvata. Kohta taas mietin, miksikö lupauduin, jos pitää viilata liikaa ja odotella josko haettaisiin pois...
   Tila...nnetajua uskon minulla olevan myös, joskus liiankin spontaania. Tila...taideteos on huushollimme, omia kädenjälkiä lattiasta katoon ja listoja myöten. Olen oppinut myös tarttumaan hetkeen, tila...nteisiin. Teemme perheenä nopeitakin ratkaisuja tila...nteiden mukaan, tila...isuuden tullen tartumme. Myös organisointi kuuluu tähän piikkiin. Omaa tilaa kaipaisin, niin että saisin latautua, olla hetken ilman muiden vaatimuksia, kuunnella ja keskustella, kohdata sisimpäni. Toki sitä kaipaa varmasti moni muukin, ruuhkavuosiaan elävä ihminen. Muutama vuosi sitten minulla oli ikioma tila, se oli muovikippo jonka tilavuus oli 1,2 litraa. Se toimi jonkin aikaa koodikielenä kamarimme oven ulkopuolella, kun purkki kökötti oven takana, lapset honasivat minun tarvitsevan omaa tilaa. Toimi aikansa, mietin josko sen uudelleen kaivaisin ja ottaisin käyttöön. Tila on myös tunne, tunne...tila. Tanssiessa pääsen usein siihen tila...an. Toivon hartaasti, että jokaisella olisi oma tapansa saavuttaa se tila, kun on helppo olla. Voi luottaa, rentoutua, nauttia, olla vailla arjen kahleita. Jollakin se voi olla uinti, hiihto, lukeminen, mikä tahansa, minulla se nyt on tanssi. Tanssi on kokonaistila, johon liittyy musiikki, liikunta, luottamus viejään, kehittyminen ja ennen  kaikkea se että olen vietävissä. Arjen rytinässä kun se tahdon olla minä joka vien. Liekö tuo tila myös kaivattu heikkous, johon uskallan heittäytyä, olla muuta kuin vahva. Jotta taas jaksan olla vahva. Kirjoittajakurssilla joku heitti ajatuksen siitä, että ollakseen ja jaksaakseen olla vahva tarvitsee välillä olla myös heikko. Allekirjoitan täysin. Jos on koko ajan pelkästään vahva niin sekään vahvuuden tila ei uusiudu, välillä täytyy löytää se toinen ääripää, ollakseen ja jaksaakseen olla jälleen vahvempi.
   Olen siis lukuisat yöt asunut potilashotelleissa, kimppakämpissä ja soluissa, siis nyt viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Oman tilan tarve on siis kavennettu sängyn mittakaavoihin, kompromisseihin, öisiin istumisiin kovalla jakkaralla keittokomeroissa kun tuntemattomat kämppikset vetää sikeitä. Olen elastinen, mutta nyt on tökkinyt, moiset tilat aika pahasti. Toisaalta olen vapaaehtoisesti jäänyt ja mennyt Ouluun, isän luokse, kun se on vain ollut mahdollista omasta perheemme tila...teesta johtuen. Reetta on siis käynyt koulua sen mitä on kyennyt, välillä ei todellakaan ole kyennyt. Viimeisin kortisonikuuri ja annettu suonensisäinen saivat aikaan "vaikean" psyykkisen tilan. Se on rankka viikko kaikkine lieveilmiöineen, eikä omat rahkeet näinä viikkoina ole parhaimmat. Tosin kyllä Pasikin mainitsi, onko nykyisin jokainen kuuri entistä rankempi lieveilmiöineen, siltä minustakin on tuntunut. No ainakin näkee, kuulee ja tuntee, että lääke tehoaa... Uusimpana oli nyt viikko sitten maanantaina punaiseksi lehahtaneet posket, kirkuvat ja laajat punat. Kuulemma tuntuu kuumotuksena tytölläkin, mutta ei pahemmin muuten haitannut. Maanantain Reetta oli vielä pois koulusta, mutta tiistaina meni opinahjoon. Kunnes opettaja soitti, jolloin minä olin tietenkin jo teholla, että neidin posket ovat kirkuvan punaiset ja neitiä heikottaa... Kotiin passitettiin, Pasi passitettiin töistä myös. Minulla vilahti teho-osatolla, sen ahdistavissa tiloissa ahdistava tila, mihinkö kuulun ja kuinka toimia. Toki soitin heti polille, kysyin voiko annetut lääkkeet aiheuttaa, onko mahdollisesi tarttuvaa, rokko tai jotain muuta mitä emme tajua? Seurantaa, funtsimista jne. Kunnes tajusin ihan itse, selvä kaava! Kun Reetalle menee kortisonit, moni asia vaikeutuu, tulee keskittymishäiriöitä, vapinaa, levottomuutta, kärsimättömyyttä, moni tavallinen asia muuttaa vaikeammaksi, jopa haasteelliseksi... Maanantaina Reetta teki matematiikan läksyjä, supisteli, laventeli, kirjoitti vihkoon ja keskittyi kaavoihin. Silloin ne posket lehahtivat. Tiistaina koulussa oli samaa, ja taas lehahti. Eli maallikkona yhdistin matematiikan, keskittymisen ja lehahduksen, avot!, nokkosrokko, psyyken kuormittaminen äärirajoille aiheuttaa moisen stressireaktion kasvoille. Äitinsä lapsi, minullakin lehahtelee lähinnä kaula ja rintakehä, kun oikein prässätään. Muutaman kerran tiukoissa tilanteissa Reetan kanssa ovat osastolla olleet jopa minun lehahduksesta huolissaan. Keskiviikkona Reetta tuli sitten Ouluun ja menimme osastolle tsekattavaksi. Selkeää lääketieteellistä syytä, aiheuttajaa ei löytynyt ja laikutkin olivat lähes laskeutuneet. Joten maallikon diagnoosi meni lääkärilläkin läpi, tai ainakin hän sujuvasti myötäili, kun selitin omaa matemaattista ratkaisuani. Hyvä niin, saatiinpa sekin pois päiväjärjestyksestä ja huolista. Niin viimeisimmällä polikeikalla Reetan asioiden todettiin olevan hyvin, veriarvot kohdillaan, kohonneet ja maksa-arvot jälleen spontaanisti laskeneet liki 300 pykälää, olivat nyt reilut 200. Hyvä niin. Samalla todettiin asioiden olevan hyvin, verrattuna siihen että asiat olisivat huonosti. Tärkeää on muistaa kuitenkin mistä vinkkelistä asiaa peilataan, sillä missään nimessä asiat eivät ole tavallisen lapsen normaalisti, mutta syöpäosaston vinkkelistä peilattuna hyvin. Senkös epiksriisien tulkitsijatkin tajuaisivat! Mikä tila...nne on lähtökohtana ja mihin sitä peilataan, sehän muuttaa käsityksen ja samojen sanojen merkityksen aivan uudelle tasolle, jos vain on kyky tajuta.
   Menisikö tämä seuraava kohta nyt kevennyksen piikkiin. Viikko sitten illalla potilashotelliin kömpiessäni sain todistaa jälleen uutta tila..nnetta. Jouduin siis tahtomattani osalliseksi moiseen tila...nteeseen. Olin vuokrannut kahden naisen huoneesta sen toisen punkan. Onneksi olen äänekäs, rommuutan ovia mennen tullen palatessa ja osaan koputtaa. Kun avaimillani kämppään sitten suhasin, olikin viereisessä punkassa niin sanotusti tila...nne päällä, keskeytin, häiritsin ja hämmensin. Nuoripari oli puuhissa ja "hiukan" näyttivät hämmentyvän saapumisestani.  Röyhkeä, väsynyt, tyhmä ja härski kun olen niin sain heidät todellakin pois tolaltaan. Ihan pokkana asetuin taloksi ja sanoin etteivät anna minun häiritä... Kuitenkin ne häiriintyi ja pakenivat paikalta. Luulivat yhden punkan hinnalla saavan koko kämpän käyttöönsä, olivat eka kertaa moisessa yhteisössä. Tila...nne sai lopulta minut ainakin nauramaan hysteerisesti, tämäkin vielä. Heitä ei naurattanut yhtään, päin vastoin se nainekin lähti yöksi lätkimään, savustin ilmeisesti ne kummatkin kartanolle. Kun se nainen tuli punaisena kamppeitaan kokoamaan, käskin kertoa miehellekin terveisiä... Ainakin minä muistan naamat(kin) jos vastaan tulevat, nimistä ei hajuakaan.
   Tämä viikko on vasta aluillaan, pahasti kesken. Minulle on tila...uksessa uudet hiukset puolen päivän jälkeen. Lapsia oli aamulla herätessä kuusi, jakelen heitä kampaajan ajaksi muualle. Yritän pysyä nyt tässä kaupungissa, pari systeriä ja velipoika ovat Oulussa. Toivon niin hartaasti tähänkin tila...teeseen jotakin balanssia, rauhaa, toivoa ja apua... Nyt meinaa tulla tila...nneitku kun kohtaan tämän todellisuuden. Huominen ja torstai menee yhdessä isossa tila....ssa, tila...isuudessa, tila...nteessa, johon meidät on tila...ttu. Tila...isuuden tullen kerron enemmän. Torstaina on jälleen Reetalla polikäynti ja sytostaatti, onneksi kortisonit alkavat vasta seuraavalla kerralla. En ehkä olisi ollut kykenevä jaksamaan ja tsemppaamaan moista lääkkeen aiheuttamaa tilaa tällä viikolla. Tila...lle olisi ollut vielä monta määritelmää ja käyttötarkoitusta, mutta nyt vapinani estää kirjoittamisen, sillä koko ajan pukkaa viestiä teholta. Vapinani on olo...tila, sisäinen, henkinen, fyysinen, kokonaisvaltainen. Tila, josta haluan pois, haluan niin tila...nteen hallintaan. Haaveilen olo...tila...sta, jossa voisin olla levollinen, onnellinen ja ihan vain olla tila...nteen herra, silleen lempeän leppoisasti. Mistähän semmoisen saisi tila...ttua, samalla kun tila...isi valmiin  joulun ja joulurauhan hyvine tahtoineen...


P.S. Menetin Isäni tänään illalla, saimme olla hänen luonaan... Nyt on itkun ja valtavan ikävän aika, tämmöinen joulu ei ollut ihan tila...uksessa.

lauantai 8. marraskuuta 2014

ROOLEJA

Halloweenit, kuulemma oli ja meni, mutta meille se kauhun "tasapaino" kroonistui. Ihan ilman naamioita. Luulen tämän postaukseni käsittelevän lähinnä omia sielunliikkeitä ja peilaamista siitä perspektiivistä, sillä omat roolisuoritukseni ovat olleet sen verran vaihtuvaa sorttia, että on niitäkin aika jäsennellä. Istua hetkeksi alas pyllylleen ja vaikka kirjoittaa ajatuksiani auki.


   Muutama viikko on vierähtänyt, kuin sumussa. Reetan asiat ovat kaiketi hyvin. Huokaiskaa sen puolesta! Kävimme viikko sitten sytolla ja lusimme siihen liittyvät oireet. Kivut ja sen sellaiset... Sitä immunologiaan vaikuttavaa lääkettä ei sitten annettukaan, päättivät näin. Kuulemma Reetta porskuttaa kyllä tuostakin alhosta omin nokkineen, on aina noussut ilman tsemppilääkkeitä. Aina kannattaa useamman ihmisen, ammattilaisen ja osaajan asiaa pähkätä. Miksi aloittaa uutta kenties elimistöä kuormittavaa, pahoinvointia aiheuttavaa, ongelmia tuovaa ja tuntematonta? Kyseinen lääke kun saattaa aiheuttaa rajujakin allergiaoireita, kuumetta, verenpaineiden laskua ja useamman päivän "krapulaa". Huojensi moinen, sillä itselle jäikin kaivelemaan miksikö se nyt aloitettaisiin, kun arvot eivät ole nollilla ja aikaisemminkin ovat olleet samalla tasolla ja riittäneet. Mietin, mikä oli se ratkaiseva asia nyt aloittamisessa?
   Polikäynnillä oli uusi lääkäri, jonka kanssa pääsin jo hankauksiin. (?) Siis hankaus ja siihen pääseminen kanssani on todella helppoa, sillä tietyt faktat ovat minullekin kroonistuneet, jumittavat päällä. Ja kun olin roolisuorituksissani taas yhdellä tasolla, niin en vain olisin jaksanut mitään kommervenkkejä, ammattilaisen epävarmuutta, tietämättömyyttä ja lääkemuutoksia ilman perusteita...  Toisaalta emme menneet tunnetasolle saakka ja keikka oli siinä mielessä keveämpi, mutta hiivatin skarppina itse piti olla. Toisaalta monet polikäynnillä tutkittavat, tiedostettavat faktat jäi käsittelemättä, kun tuo neitimme on päälle päin ihan hyväkuntoisen oloinen ja hymyilevä. Mutta en vaatinut lekuria enempää faktoihin perehtymään, annoin vetää kevyemmin, kommentoimatta ja kyselemättä... Inkutin kyllä vastaan ja puhelinsoiton jälkeen minä olin oikeassa, vähäkös tuuletin. Nyt olen sitten mennyt lankoja pitkin, kun e-reseptit olivat hiukan päin honkia, mitä näissä savotoissa tekee kolmellakymmenellä kortisonitabletilla, mehän käytämme "suursäkkejä". Otamme mielellämme myös kelakorvattavia lääkkeitä, kuin maksamme joka kuurista moninkertaisen hinnan. Varmaankin saivartelua ja turhaa hampaiden kiristelyä, mutta todellisuuttamme. Opiaatteja kyllä oli kirjoitettu viisi pullollista, varmaan se lekuri oli katsonut meillä niitä tarvittavan, josko neljä pullollista oli vaikka mamman käyttöön... Suhteellista, ei aina.
   Kotimatkalla saimme ihanan ja huojentavan puhelinsoiton. Reetan verenkuva on "kaunis", naishoitajan sanoin kerrottuna, mutta se oli minulle kauniisti ilmoitettu. Diffi puhdas. Maksa-arvot olivat ainoat jotka hehkuttivat punaisella sektorilla, mutta nekin olivat laskussa. Vammaistuki on loppumassa, ja nythän sitä pähkätään jatketaanko, koska elämämme on kuulemma noin niin kuin normaalia. Kuulemma pitäisi olla enemmän sairaalassa ja silleen niin kuin sairaana, jotta siihen perusteet riittäisivät. Milloin lapsemme on tarpeeksi sairas? Miksei ole enemmän sairaalassaoloa? Luojan kiitos ei ole, sillä jos olemme enemmän sairaalassa niin sehän on jo aika voi voi tilanne. Tavoitteemme on räpiköidä ilman laitoshoitoa, jatkuvaa sellaista. Voiko lääkärit kertoa, milloin lapsi joutuu pidemmäksi aikaa sairaalaan? No, kun ei voi. Miksi yhteiskunta haluaisi ja tarvitsisi lapsellemme huonomman tilanteen, koska olemmehan yhä veitsenterällä? Luukutan epikriisejä joka käynnin jälkeen byrokratian rattaisiin, niitäpä siellä syynäävät. Kyseenalaistavat, ennen kaikkea. Moni asia on hankaloitunut, nyt kun Reetalla on menossa koulukokeilu. Kokeiluahan se on yhä, jos on kevennetty opetussuunnitelma, jatkuvia syöpähoitoja, sairaalakeikkoja ja valtavat määrät poissaoloja. Viimeksikin kortisonikuurin aikana meni koko viikko kotona, kun lapsi oli niin "alhossa". Jätänkö alhossa ja kivun syövereissä olevan lapseni lusimaan yksin näitä asioita kotiin, jos minä olen vaikka töissä. Pärjäile lapseni, äiti lähtee nyt leivänsyrjään, voi voi... No minäpä jälleen todistuksia toimittelen, sen mitä niitä kukaan kykenee kirjoittamaan, vaikka olemassa olevat faktat on ilmoitettu. Moneenkin kertaan. Menkää nyt sinne Saksaan vaikka ja olkaa oikeasti sairaita ja oikeasti syövässä... silloinhan tukeakin voisi saada. Vanhempana ei jaksaisi moista pyöritystä ja tilanteemme kyseenalaistamista. Toki virkailijoillakin on omat sabluunansa, emme mekään haluaisi pitkittää tätä elämäntilannettamme, ottaisimme mieluummin sen normaalin elämän ja terveen lapsen. Röyh!


   Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina pääsimme/jouduimme/saimme olla osallisena yhdessä tv-jutussa. Kerron siitä ehkä joskus myöhemmin... Siinä kun purkittaa viimeiset neljä vuotta kameralle, niin voihan suo ja tunnemylläkkä. Todella raskas sessio. Kun kuvaaja, ohjaaja ja toimittaja itkevät räkä roiskuen ja meikä yrittää pysyä koossa kameran edessä. Samalla ihmetellään vahvuuttani, "tervejärkisyyttäni", selkeyttäni ja kykyä koota moinen paketti. Vahvaksikin kehuttiin, tosin minulle tämä vahvuus alkaa olla jo itselle kirosana, kroonistunut ja vihollinenkin. Milloin voin olla heikko? Osaanko edes? Samana päivänä tuon tunnemylläkän jälkeen saimme olla saattamassa isää ambulanssin kyytiin. Siitä on seurannut kahden viikon kriittinen tilanne, jatkuva kuolemanpelko ja tehohoito. Olen siis, yhdessä muiden sisarusten ja perheen kanssa tietenkin, ollut paljon isän vierellä Oulussa. Siinäpä justiinsa olenkin näitä roolejani miettinyt. Kuka olen? Esikoinen, joka yrittää pysyä esikoisen roolissa, tukea nuorempia, löytää nosteen, oljenkorret ja tsempata itseä ja muita. Lapsi, siis minäkin olen isäni lapsi. Äiti, kun juoksen teho-osastolta laitoksen toiselle reunalle ottamaan vastaan oman lapsen, joka tulee taksilla kotoa sytostaattihoidolle lastenklinikalle. Samalla yritän nollata oman huoleni kaikesta laajemmasta ja isästä niin, että kykenen olemaan vahva ja ymmärtävä äiti, joka joutuu sitten kandin kanssa väittelemään faktoista. Eihän minun nyt siellä kuulu romahtaa, jos lapseni minut usean päivän jälkeen näkee ja on tulossa omalle sairaalakeikalle. Taas törmään tähän vahvuuteen. Olemme junailleet asioita niin, että olen ollut paljon isän luona, laitostunut nyt aikuisten puolella, potilashotellissa ja käytävillä. Samalla koen, että minulla on ollut siihen mahdollisuus meidän tilanteemme kannalta. Ristiriitaista tuokin. Potilashotellissa ja omaisten huoneessa on törmännyt uusiin ihmisiin, tarinoihin ja vahvoihin ihmisiin. Viimeksi yksi omainen, monessa liemessä keitetty äiti hänkin, sanoi meidän olevan vahvoja naisia. Jälleen tuo vahvuus sanoiksi puettiin. Toisaalta nuo raakat ja raadolliset kohtaamiset käytännössä tuntemattomien kanssa ovat olleet myös hyviä, puolin ja toisin. Silloin olen ehkä kyennyt olemaan ilman roolia, olemaan vain ja kohtaamaan asiat. Löytämään jopa herkkyyden, haavoittuvuuden itsestäni.
   Viimeisten viikkojen aikana perheemme on entisestään tiukemmin yhteen hitsautunut. Isän vierellä on usein monta lämmintä kättä silittämässä. Isä ei ole yksin. Tänä aamuna tosin hoitaja "pihtasi" tietoa, kun soitin. Hän sanoi, ettei lukemilla (kreat, urea, hb, crp, pct...) ole väliä, kokonaistilanne ratkaisee. Lääkärin kanssa kannattaa keskustella, mutta sehän ei tietenkään oikeastaan nyt viikonloppuna ole mahdollista... Omaisena meillä on tietyt asiat, joiden varassa olemme keikkuneet, yrittäneet hahmottaa tilanteen kokonaisuutena faktoilla, labroilla ja sen mitä itse näemme. Olemme yrittäneet löytää jonkin johtolangan, miksi tämä tiedonhalu kyseenalaistetaan ja ei vain kysymiämme asioita tai lukuja kerrota. Vaikka kuinka tinkaan niin ei, enkä minä ole ainoa, vuorotellen olemme menossa lankoja pitkin sinne, sikäli mikäli joku meistä ei ole paikanpäällä. Ilmeisesti tämänaamuisen henkilökemiatörmäyksen jälkeen nimeni hehkuu punaisella niissä tiedostoissa. Avuttomuus on noussut jälleen uudelle tasolle, potenssiin joku hirmuisen iso luku. Ymmärrettävää on, että moinen tilanne jalostaa itsetäkin ne "vahvimmat" puolet esiin, olen varmasti kauhea omainen tietyillä mittareilla, kun kyselen ja tiedustelen, jauhan ja keskustelen. En toki kaikkien hoitajien mielestä, mutta pari naishoitajaa on sen antanut ymmärtää. Onneksi on ihania mieshoitajiakin sattunut...
   Tyttömme ovat käyneet, useitakin kertoja teholla. Reetta on jotenkin äärettömän rohkea ja vahva lapsi. Mistähän lie moisen vahvuuden perinyt? Lapsi riepu ja kaikki hänen kokemansa, voin vain kuvitella minkälaiset filmit Reetalla pyörii omassa mielessään, sillä tässä itsekin on kelaillut vaikka ja mitä viime vuosina koettua. Vapaaehtoisesti ja useita kertoja he ovat käyneet, vaikka se ei ole ollut missään nimessä helppoa. Laajasta, runsaslukuisesta klaanistamme on jalostunut uusia piirteitä, asioita ja ominaisuuksia tämän myötä. Eli olemme siis suhteellisen paljon olleet tien päällä, milloin milläkin kokoonpanoilla ja etäisyyshän on mikä on. Samaan aikaan olen ruikuttanut kohtaloani, etten pääse Oulusta kulumallakaan, sekö minun kohtaloni on. Meninkin ruikuttamaan silloin kesällä 2010, etten päässyt Ouluun, nyt en pääse sieltä pois, en näköjään mitenkään. Samaan aikaan vihaan itseäni ja omia ajatuksiani, miksikö minä itseäni mietin tässäkin asiassa, ruikutan omien tunteideni ja kokemusten kautta. Mutta näin se ihmismieli mitä ilmeisemmin toimii. Sattuneesta syystä, kun tuo mieli kun tahtoo kulkea mukana, vaikka missä on.
  Olen myös törmännyt yhteen rooleistani näin kotosalla, tyhmän äidin rooliin. Kivasti tullut kaikkea niskaan, sen mitä olen täällä pyörinyt. Yksi huippu kokemuksista oli esikoisen rippikouluun ilmoittaminen. Noh, vajokkina nörttinä ja koheltavana äitinä sekään ei ihan nappiin mennyt. Ilmoitin lapseni kyllä, mutta vahingossa seurakunnan lastenkerhoon, oli nääs väärä vipunen siinäkin paniikissa käytössä. Se sai sentään meidät yhdessä nauramaan, kun sähköpostiin tuli kuittaus siitä, että lapsemme pääsee sinne, lastenkerhoon nimittäin. Rippijutskat ei nyt ihan mennyt suunnitellulla tavalla, löysin epäonnistujan roolini. Jotenkin todella vaikeaa ottaa lennosta nämä kotiasiatkin hoitoon, kun on vaikka "lapsen rooli" menossa ja itkettää kauheasti se todellisuus. Jos itku puhdistaa, niin johan ollaan puhtaita. Onneksi sekä itku, että nauru jaksavat kulkea yhä käsi kädessä.
   Tänään pyrin pysymään lähes kotosalla ja yritän lähteä tanssikurssille. Huomenna ajelemme sakilla Ouluun. Salsaa tanssiessa olen saanut yhdeltä mieheltä nimen "retkula", sillä olen siihen rooliini kuulemma todella heittäytynyt. Löysät kädet ja elastinen yläkroppa. Se oli kuulemma kehu, kun määritelmää tarkensin. Näinäkin viikkoina olen päässyt suhteellisen paljon (itsekkään ihmisen roolissa) latautumaan tanssin kautta, heittäytymään vietävänä olevan rooliin. Tanssiessa minun ei tarvitse tehdä päätöksiä, ei tarvitse olla vahva. Kunhan uskallan heittäytyä ja luottaa viejään. Eihän sekään kaikkien henkilökemioiden kanssa onnistu, mutta aina joskus sentään.
   Reetta tuossa leipoi juuri isänpäiväkakkupohjan. Iso kakku jälleen teon alla. Huusholli odottaa siivoojan rooliin astumista, pyykkärin roolin olen jo tehnyt. Näyttelykin on kalenterimerkintöjen perusteella loppumaisillaan, mennyt hiukan sumussa koko aika. Muistin olevani myös huuhaan roolissa. Mitä ilmeisemmin pitäisi purkaa pois, varmaan alkuviikosta. Omat kuntoilut ja sen sellaiset ovat olleet ainoastaan tanssin ja ulkoilun puitteissa. Mutta eipä ole paljon napannut kellonaikaan sidotut vesijumpat, asahit tai kuntosalit. Kirjoittamista en ole edes muistanut, harkinnut tai ehtinyt. Varmaan olette sen huomanneetkin? Sillä on alkanut tulla kyselyjä kuulumisistamme. Elämämme on ollut aika nopeissa sykleissä, parin tunnin periodeissa. Menen mitä ilmeisemmin huomenna ja maanantaina Ouluun. Torstaina on jälleen Oulussa Reetan sytostaatti, joka kuorrutetaan kortisonin tuomilla haasteilla. Eli olen aika tapisti ilmeisemmin kotosalla loppuviikon. Rankoissa rooleissa olemme sekä äiti, lapsi, että koko perhe tulevan viikon.
   Tänne on tullut upea talvi, valtavasti puhdasta lunta, aurinkoa, täysikuuta ja luonnonkauneutta. Pakkasellakin olemme, ainakin vielä. Luonto on yhä se voimaa antava tekijä, se jaksaa hämmentää ja ihastuttaa upeudellaan. Siihen kun peilaa, niin tajuaa oman pienuuden roolinsa maailmankaikkeudessa, meitä ympäröivissä asioissa. Olemme niin pieniä, hiukkasia, herkkiä ja haavoittuvia. Vaikka kuinka yritämme olla ja näyttää vahvoilta. Voit siis vetää johtopäätöksen, että meillä on asiat tänään hyvin. Saamme olla kauhean kiitollisia, nöyriä ja jopa herkkiä.


   Mikäli sinulla on Isä, niin halaathan häntä.
Hyvää ja sydämellistä Isänpäivää kaikille ;-), ennen kaikkea Isille!


   Päätän raporttini tältä päivältä tähän, puen päivävaatteet, tarkistan kellon, puhelimen, kalenterin, jääkaapin ja peilikuvan. Keittiössä raikuu nauru ja tuoksuu kakku. Nyt menen, muutama rooli odottaa...

tiistai 21. lokakuuta 2014

ETAPPEJA

Etappeja, rasteja, määränpäitä, tavoitteita, välietappeja, saavutuksia, maaleja... mitä ne nyt onkaan, aina uusia saavutamme. Niitä on jälleen paukkunut rytinällä meillekin, joten siksi ajattelin hiukan aihetta avata... Tai siis lähinnä nyt paukutan tulemaan seuraavaa...




                                                          KÄDENJÄLKIÄ
                                         TIINA PIIPPO JA TYTÖT, SEKÄ PASI


                                                          20.10.-10.11.2014
                                               AKUSTIIKAN AULATILAT


                                              Avajaiset tänään ma 20.10.2014
                                                            klo 17.00    2. krs


                                                     OLET TERVETULLUT!






Kirjoitan lisää, jahka tässä ehin...


   Huomenta maailma, on tiistai.
Avajaiset oli ja meni, kiva ilta. Yksi koko perheen etappi jälleen saavutettu ja tavoitettu. On se vaan jännä, kuinka se yhteistyö meidän poppoolla tuollaisissa asioissa luistaa. Tytöt ovat erittäin nohevia ripustajia ja näyttelyn pystyttäjiä, taulut nousevat seinille itsestään. Minä saan ikään kuin kauko-ohjata ja homma etenee. Mikäli käyt näyttelyssämme, muistathan pistää vieraskirjaan nimesi ;-)


   Päivämäärissä on jälleen yksi vaikea ylitetty, nimittäin 18.10. Yksi elämäni raskaimmista päiväyksistä, juuri silloin Reetta sai diagnoosin, jo neljä vuotta sitten. Kuinka tuohon päivämäärään kuuluisi suhtautua? Siinäpä se. Minulle se on tavallaan ollut raskas päiväys, mutta voihan asian kääntää toisinkin. Tämän opin yhdeltä äidiltä, jonka lapsella paukkuu samaiset vuodet, sehän on juhlan paikka. Juhlan siinä mielessä, että meillä on lapset joita juhlia. Vuodessa, kahdessa, kolmessa ja neljässä vuodessa moni lapsi, osastokaveri ja kohtalontoveri on joutunut jättämään matkansa kesken. Antamaan periksi... Meillä on kaikkien näiden vaikeiden, raskaiden, epätodellisten, hullujen ja uuvuttavien vuosienkin jälkeen omamme. Eli yritän kääntää ja käänsinkin oman aivoitukseni uusille urille ja päätin ottaa asia juhlan kannalta. Pistimme pystyyn pikku pirskeet; saunomista, asiasta puhumista, hehkutusta, omatekoisia lihapullia, lohkoperunoita ja kuppikakkuja, neljä upeaa vuotta, kaikesta huolimatta. Eli tärkeä etappi.
   Viime tiistaina Reetalla oli jälleen polipäivä. Kauhealla vauhdilla vilahtavat nämä kaksiviikkoiset, tavoitteet, kalenterimerkinnät. Päällisin puolin kaikki on hyvin, kaikesta huolimatta. Pistänpä labrat pitkästä aikaa; Hb 113, trompparit 298, leukkarit 2,3, neutrofiilit 1,7, diffi puhdas!!, alat 520. Eli hyvät labrat, vaikka maksa-arvot ovat kohonneetkin. Leukkarit tavoitetasolla. Pitkästä aikaa kokeissa otettiin myös IGG, tai jokin muu kirjainyhdistelmä, se kertoo jostakin puolustushippusista, immunologisesta vasteesta ja sen sellaisesta, lähinnä talven pöpökantoja ajatellen. Asian minä otin puheeksi, koska infulenssarokotusmääräykset perheellemme osastolta saimme. Tiedän monille lapsille annettavan tähän liittyviä "paukkuja", eli tukea. Reetalle ei ole koskaan moisia hoitoja annettu, mikä sinänsä on aika uskomatonta kun ajattelee kaiken koetun, hoidetun ja paukutetun jälkeen. Kuulemma alentuneet kyseiset arvot ovat olleet aikaisemminkin, mutta korjaantuneet itsekseen. Näillä näkymin ensi käynnillä, 30.10. tätä mömmöä sitten tiputetaan. Ihan siksi, että ei mikään iskisi, semmoinen ulkopuolelta tuleva ja elimistöä kuormittava pöpö. Ihan siksi, että lapsemme jaksaisi ottaa näitä hoitoja vastaan ja taistella. On tuolla aineella nimikin, mutta minua ei itse asiassa jaksa se kiinnostaa, ihan sama kunhan siitä on hyötyä...
   Raskas reissu, tuo polikäynti meinaan, aina se on. Kaikkien niiden faktojen jälkeen, rivien välistä ymmärretyn perusteella ja kohtaamisten jälkeen... Mutta kun minä vain haluan, jaksan, uskon ja toivon yhä, että tästä selvitään. Ellei lääketieteellisesti, niin sitten ihmeiden kautta. Piste! En halua tuota toivonkipinää sammutettavan, vaikka tilanne on epätodellisen epätietoinen lääketieteellisesti ja tilastojen perusteella. Kun lapsemme voi hyvin, niin se olkoon siitä todiste. Kun lapsemme sanoo olevansa terve, niin olkoon se tavoite ja käsite. Kun lapsemme sanoo voivansa paremmin kuin joskus on voinut, niin kyllähän minä sen haluan uskoa. Näenhän minä, tunnen lapseni, kas kummaa näiden vuosien ja kauhean skarppien tuntosarvieni ansiosta joskus liiankin hyvin. Muistakaa meidän Reettaa  iltarukouksissanne yhä, yhä ja yhä... Puhaltakaa siihen toivonkipinään, ettei se pääse koskaan sammumaan.
   Kortisoniviikko takana, siinä meinaa itselläkin usko, toivo ja luottamus loppua, vaikka kuinka yrittää. Se on kauhea lääke, kuinka se vaikuttaa lapseemme pienelläkin annostuksella. Tavallaan minulle se on aina painajaisviikko, olen suoraan sanottuna hermop...., koko se viikon. Onhan tuo nyt nähty, useampaan kertaan. Toki itsellä se asenne on jo nykyisin valmiiksi ladattuna, kun annan ensimmäisen tabletin, voimattomuus on valmiiksi ihan tapissa... Eikä se ole kiva, vaikka kuinka yrittää esivalmistella, oikaista, latautua ja ajatella positiivisesti. Välillä tuntuu, että minä oirehdin ihan yhtä herkästi kuin lapseni, lieko tämän symbioosin aiheuttamaa. Tai kärsinkö näitä asioita ihan oikeasti jo lapseni puolesta. On se kärsimysviikko; lapselle, itselle, perheelle, koko huushollille. Reetallahan kortisoni jalostaa kaikki tunteet potenssin kahdeksan, aiheuttaa levottomuutta, raivoja, ylilyöntejä, herkistää, vaikeuttaa keskittymistä, väsyttää, uuvuttaa ihan voimattomaksi, pistää itkemään, naukumaan, volisemaan, käsittämään väärin ja puhumaan kauheita... Se syö sielua, noin niin kuin tiivistettynä. Kyseisellä viikolla laumamme kielenkäyttö ja käyttäytyminen on todellakin painokelvotonta, siihen syyllistyvät kaikki. Hormonihuurut sekoitettuna kortisonihuuruihin, todella kiva coktail nautittavaksi. Huh, mutta nyt se on taas takana, seuraava vasta kuukauden kuluttua. Reetalla on nyt ollut parin lääkkeen tiputuksen jälkeen kutinaa. Mietin josko ne maksa-arvot kutittelee, ajatus meni polillakin läpi. Antihistamiinia annoin kaksi kertaa, sillä selvisimme. Onhan se yhtälö, kortisonin kanssa vielä jatkuva kutina. Ihme, että lapsi sentään yönsä kohtuullisesti on saanut nukuttua. Mutta kyllähän tuo kaikki yöuniinkin vaikutti, mikä taas päivällä uuvutti, mikä taas omia kauhuskenarioita jalosti... Viime viikon Reetta oli koulusta pois, ihan inhimillisyyteen vedoten. Se on hirveä tunne, kun oma usko alkaa lapsen rinnalla loppuman ja toivonkipinä hiipumaan, se on pelottavaa, enkä halua sen jäävän pysyväksi. Onneksi tänään toivonkipinä on saanut jälleen uuttaa hohtoa, se ihana ja tärkeä liekki palaa taas! Eli mielestämme olemme jälleen savuttaneet tärkeän etapin, märänpään ja tavoitteen.
   Toisaalta, kortisonien voimalla Reetalla aukesi uudenlaiset maalaukset ja kädenjäljet. Kyllä siinä pensseli heilui ja maalit roiskui, kun neiti päätti maalata abstrakteja tauluja. Olen lopputuloksista hengästyneen ylpeä! Ihan uutta Reettaa, ihan uusia tekniikoita, ihan uusia värejä, ihan uusia aiheita. Tuon tuostakin neiti heitti pensselit menemään, aikoi lopettaa koko maalaamisen, eikä koske enää mihinkään... Kun huurut laskeutuivat niin neiti tarttui taas pensseleihin ja sai aikaan hengästyttäviä juttuja. Eli keittiömme oli viimeiset viikot valmiudessa koko ajan. Nyt on sitten jälleen yksi tavoite saavutettu, keittiö keittiöksi palautettu. Sekin on aika hieno asia kohdata. Kyllä meikämamma sai sunnuntaina kiksejä, kun pääsin imuroimaan, pakkamaan pensselit ja maalit. Se oli hieno tavoite ja etappi. Harvoin siivoamisesta niin paljon nauttii.
   Minulla on ollut myös kolmisen viikkoa, ainakin, todella raivostuttava yskä. Varsinkin öisin, semmoinen kuiva kutiseva ja valvottava. Pasi röhisee myös. Muilla tytöilläkin on omat flunssataipaleensa takana, Reetta on onneksi säilynyt terveenä. Mielestäni yskimisen suhteen on myös tietty tavoite saavutettu, olen pystynyt nukkumaan kaksi yötä ilman röhää. Jippiai, unta nuppiin meiningillä! Upea saavutus. En minä nyt yskösmittarilla itseäni vielä terveiden kirjoihin laske, mutta suunta on oikea. Mikä oudointa tai hienointa tästä yskästä huolimatta on se, että tanssiessa en yski. En kerta kaikkiaan yhtään. Mutta voihan vitalis, kun biisi loppuu ja tauko tulee, niin yskin kauheasti. Virkayskäkö? Eli olen siis pyrkinyt pitämään itseni tanssiliikkeessä noin niin kuin lievästi ilmaistuna. Kuluneen viikon aikana minut on kotoa vapautettu tanssimaan lukuisia kertoja, olen siitä todella, todella iloinen. Se on minulle niin tärkeää! Niin lataavaa, niin voimauttavaa. Torstain kursseilla, kun tilanne kotona oli akuuteimmillaan ajatus herpaantui hetkeksi. En kyennyt keskittymään kun todellisuus hulvahti päälleni, sekosin askelissa silmänräpäyksessä. Foksitaidot katosi huitsin kuikkaan ihan tuosta vaan, muutuin raahattavaksi kaappikelloksi. Riitti silmäys kelloon ja muistin; kortisoniaika, sytostaattiaika ja tehostesytostaattiaika... Kyllä siinä tanssittaja ihmetteli minkä jarrun päälle vetäisin, tökkäsi heti. Hytkyminen loppui kuin seinään. Aika pelottavaa, kun se tulee täydestä vauhdista, aiheuttaa pian ketjukolarin tassiparketilla... Onneksi sain itseni koottua ja aloin taas hytkymään.
   Tänään on taas bileet, Kaino täyttää 5 vuotta. Kuulemma lemmikkieläinliikkeeseen herkkuostoksille, harjausta ja paapomista. Mikäli yhtään lapsiamme tunnen niin eiköhän se ole illalla juhlakattaus, herkkuja ja muuta kivaa. Kukkia meillä onkin jo valmiiksi, saimme näyttelyn avajaisissa ihania kimppuja. Tavoite tuokin, koiran viisivuotisetappi.
   Aamulla nousin Reetan kanssa muita aikaisemmin. Pelasimme muutaman erän Skipboa. Tytöillä on koko viikko syyslomaa, saavat vötkyillä rauhassa. Reetta on palautunut jälleen omaksi ihanaksi itsekseen, se on aina tavoite jota odottaa... Tytöt ovat pelanneet ahkerasti myös sählyä ja sulkapalloa. On hienoa, että Reetta on jaksanut lääkkeistä huolimatta ottaa hien pintaa ja purkaa aggressionsa pelikentille, se on monta paukkua vähemmän kotona heitettäväksi. Kertoo myös loistavasta fysiikasta.  Jaksamisesta ja asenteesta, voisihan sitä sängynpohjallekin naukumaan jäädä. Niin kuin itse kukin, mutta ei se sillä kummene, parasta on pitää itsenä liikkeessä, asettaa aina uusia tavoitteita, etappeja ja määränpäitä. Se on tapa pysyä pinnalla, räpiköidä tai kelluskella etapilta toiselle. Nyt kun on näistä viime viikoista taas selvitty, niin pitää tsiikata jotain uutta ja kivaa kalenteriin ja elämään. Ei sen tarvitse sirkushuveja olla, kunhan on aina jokin ponttooni jossakin, mitä kohti pyrimme. Aamuaurinko on pirteän kaunis, pikkupakkanen ja upea syysluonto. Olen oivaltavinani, että tästä päivästä on tulossa kiva!
  
  

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

ELÄMÄNHALLINTAA

Koetko hallitsevasi elämääsi? Oman elämäsi hallitsija oletko tai luuletko olevasi? Mitkä ovat moisen asian mittarit? Minä en ainakaan enää luule yhtikäs mitään, siis oman elämän hallitsemisesta. Kunhan pyörin mukana omassa elämässäni, hallitsemattomasti. Hah, ha haa, siis todella hallitsemattomasti.
   Itse asiassa näin vilahduksen jostakin ohjelmasta, jossa joku tutki jonkun asuntoa. Tämä joku löysi asunnosta vaatepinoja, paperipinoja, lehtipinoja, tavarapinoja, mitä nyt yleensä ihmisen elämässä voi pinota ja kasata... Ja tämä joku sanoi, että tämä toinen joku, jonka talossa hän oli, ei hallitse elämäänsä. Sen kuulemma näkee pinoista... Käänsin kanavaa siinä vaiheessa, voihan himpskatti, en kestänyt enempää. Tämä joku kun meidän huusholliin tulisi pyörimään ja lukuisiin eri aihepiirien aiheuttamiin kasoihin törmäsi, niin eihän meillä ole mistään elämänhallinnasta hajuakaan. Ei totisesti!


   Kun avaa ulko-oven, törmää kenkäkasoihin, myös kaapit pursuavat kasoittain takkeja, ulkoiluvaatteita, muuta rekvisiittaa. Eli elämänhallinnan hallitsemattomuus näkyy heti ensi silmäyksellä. Toki siitä saa jo viitteitä pihalla, on lehtikasaa, betoniraparperinlehtipinoa, kesäkalustepinoja, kaiken näköisä materiaaleja vaikka mihin projektiin, pinoissa ja läjissä tottahan toki.
   Pyykkejä, kasoittain, viikattuina pinoina. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Nyt moniin kasoihin kuuluvat myös vuodenaikojen vaihtuessa vaihtuvat päällysvaatteet ja kengät. Samaan aikaan tytöt kävivät kaappejaan läpi, jälleen on jos mitä kasaa kierrätykseen lähdössä.
   Keittiömme, huh, on jälleen luovassa tilassa. On lautakasaa, maalikasaa, pensselikasaa, taulupohjakasaa, savimassakasaa, lasityökurssikasaa. Välillä toki kasaantuu myös ihan oikeita keittiönkin asioita, tiskejä, ruokatarvikkeita ja sen sellaista. Eli elämämme projektiluonteisuus, kasautuu keittiöömme. Sitä kaikki eivät ymmärrä, olkoot siis ymmärtämättä. Samoin paperikasat, hoidettavat, muistettavat, ajankohtaiset, informatiiviset, läheltä liippaavat, tarvittavat, ohjaavat... Kasaantuuhan ne, ihan pinoiksi saakka. Vaikka kuinka nypyttää, niin ne vain tahtovat vaihtaa paikkaa, kasaantuen seuraavalle pöydälle. Toki näihin kasoihin liittyy myös omat projektit kirjoittamien suhteen, on keskeneräiset, valmiit, aloitettavat, luettavat, tarkistettavat. Myös käsityötarvikkeita kasaantuu, on lankapinoja, virkkuukoukkuja, isoäidinneliöitä, sukantekelettä, puolivalmista lapasta, merkkuutyötä ja ihan omia kokeiluja.
   Ideamme ovat myös kasaantuneet, sillä jotenkin kaikki negatiivinenkin on kasaantunut, niin ettemme ole kyenneet olemaan luovia. Minulla on jo usean viikon ajan pyörinyt kaiken maailman asioista kertynyt negatiivinen kasauma sielussa, kropassa ja elämässä. Se on jumittanut ja hieman jumittaa vieläkin. Sillä emme voi hallita elämässämme liikkuvia lieveilmiötä ja Reetan sairauteen liittyviä asioita millään tavalla. Emme siis todellakaan koe elämämme hallintaa sillä sektorilla. On suunnattoman raskasta pyöriä omassa elämäsään, tavallaan kuin sivusta katsojana. Se on se oma elämä ja siihen liittyvät asiat, jotka tiedostaa, mutta ei puhettakaan että siitä saisi napakkaa otetta. Toki koen, että se on semmoinen oma kuplansa jossa pyörimme, mutta se on semmoista raivostuttavaa sinkoilua. Kuplasta ei saa otetta millään, mutta se pitää kuitenkin sisällään. Vähän niin kuin astronautit leijuvat avaruusaluksessa.
   Reetan asiat ovat päällisin puolin hyvin, ihan oikeasti. Olemme myös koulukokeilun myötä tekemässä tarvittavia muutoksia koulunkäyntiin, jotta varsinkin hoitopäivinä ja kortisoniviikkoina jokin armollisuus olisi havaittavissa. Että lapsi saisi kokea koulusta paljon hyvää, eikä kasaantuvat läksyt painaisi mieltä. On jotenkin kohtuutonta, että samaan aikaan kun lapsi saa rajuja hoitoja, kuulee raakaa faktaa omasta elämästään ja tilanteestaan, pelkää koetuloksia, hän yrittää keksittyä vaikka matemaattisiin kaavoihin. Siinä kasaantuu lapsenkin sieluun semmoiset määrät asiaa, ettei sitä kukaan voi ymmärtää, eikä auttaa. Raadollisimmillaan ajateltuna se menee näin, että puhelu kertoo onko syöpä nostanut päätään, samaan aikaan lapsi miettii matematiikan yhtälöä, kun seuraava puhelu voi tavallaan muuttaa kaiken. Ja ottaako lapsi huolimattomuusmerkinnän tekemättömistä laskuista, kun ei kerta kaikkiaan voi peloiltaan, tietoisuudeltaan tai kivuiltaan keskittyä. Keskittymään tavallaan hänen elämänsä vähäpätöisimpään asiaan sillä hetkellä, kun oma elämä on toisessa vaakakupissa. Se on raakaa, todellakin. Miltä lapsesta itsestä moinen tuntuu, kun ei voi asioita hallita. Osaako sitä kukaan määrittää, sanoiksi pukea. Muta tämä mieltäni painanut asia on nyt otettu käsittelyyn ja hallinnassa, sen suhteen olemme nyt hyvillä mielin ja todella levollisia.
   Perjantaina, pian viikko sitten kävimme polilla. Että ne ovat minulle raskaita keikkoja, taas piti jopa itkeä tihiruttaa, kun faktoja kohtasi. Ihan vain faktan koko paikan olemassaolosta, oman lapsen tilanteesta, hoitohenkilökunnan lämmöstä ja inhimillisyydestä, heidän aidosta huolestaan ja kiinnostuksestaan, hyvistä keskusteluista, kiireettömyydestä ja kohtaamisen rohkeudesta. Tavallaan se lämpö läikähti syvältä ja kaikessa kauheudessaan elämäämme peilaten tuntui myös hyvältä. Sellaista ymmärrystä ei ihan kaikilta kykene saamaan, se on sanomatontakin, kiitos teille! Seuraava keikka häämöttää jo kalenterissa, peräti ensi tiistaina. Jälleen lääke ja lisänä hammaslääkärin luona käynti. Näiden hoitopäivien välissä ei tavallaan ehdi edes latautumaan, kun pukkaa jo uutta keikkaa päälle. Ensi viikon tunnelmia jalostaa vielä kortisonit, eli voin vain kuvitella ettei sillä viikolla ole elämänhallinnasta hajuakaan. Onneksi sitä viikkoa seuraa myös syysloma, se tulee tarpeeseen. Koko tyttölaumalle.


   Perheessämme on myös jos mitä remppaa menossa. On leikkausta, tutkimusta, hoitoja, jumppaa, diagnoosin odotusta jne. Sekin kuormittaa elämänhallintaa myös lähipiirin osalta. Raskasta myötäelää mukana, mutta toisaalta muiden mukana myötäeläminen hiukan antaa ilmaa omaan elämään. Saa hajurakoa oman elämämme hallintaan, kun kuormitusta tulee oman tiukan kuplan ulkopuolelta. Ihan pimeä yhtälö tuokin. Eilinen oli tavattoman raskas päivä, moniltakin osilta. Yllättäviä asioita, yllättäviä yhteydenottoja ja välillä tuntui, että ilmat puristuu myötäelämisen voimalla. Raskas päivä elettäväksi, mutta tavallaan se rauhoitti omiakin aivoituksia, pisti tajuamaan jälleen kuinka moni asia on hyvin. Itsellä, perheellä ja Reetalla.
   Lauantaina kävin tyttöjen kanssa terveyskeskuksessa vuodeosastolla isää, eli pappaa katsomassa. Papalla on uusi polvi. Kun pappa nosti lahjetta paljasti hopeisen niittirivin, alkoi tytöillä pörräämään nupissa. Siinä vaiheessa meinasi kaikilla tulla pyörtyminen, kun niin kauhistutti. Olihan melkoista elämänhallintaa saada moinen lauma hissiin ja pois osastolta. Kuulemma näkyi valoja ja huippasi, heikotti ja pörisi. Mitä ilmeisemmin Reetan sairauden myötä tytöillä on kaikilla vaikeaa mennä moisiin laitoksiin, jo ovelta tuoksut näyttävät tyrmäävän heidät. Ymmärrän lapsiani, sillä itselläkin on laitoskiintiö sairaaloiden osalta ihan täynnä, pörrää todella helposti, eikä siinä vaiheessa ole elämänhallinnasta tietoakaan.


   Viime lauantaina olin myös savimuottikurssilla. Siellä kaikessa rauhassa, ohimennen, menetin elämänhallinnan kroppani osalta täysin. En vieläkään syytä tiedä, mutta vedin spakaatin kesken kaiken. Olin kyllä hämmästyttävän notkea, ihan itsekin ihmettelen yhä. Enkä edes itseäni loukannut pahemmin, mitä nyt hiukan kolhin ja kynsiä katkoin. Olen mennyt myös tanssikursseilla oman mukavuusalueeni äärilaidalle. Olen jopa jenkkaa opetellut, vaikka se on aina ollut inhokkejani. Kävin kaksi tuntia jenkkakurssia, jaksoin tanssia koko ajan. Eihän se hyppyjenkka tasan tyylipuhdasta ollut, mutta ylitin itseni. Ja löysin luottamuksen jopa siihen lajiin. Lauantaina olin tanssimassa ja kokeilin jenkkaa ihan tanssipaikalla, osasin, jaksoin ja jopa nautin moisesta. Se on yllättävä elämänhallinnan osa-alue, jonka olen saavuttanut. Välillä kauhuskenario jenkassa kyllä meinaa menoa jarrutella, kun ajattelen, josko tanssittajalla ote lipeää niin se on melkoista rytinää meikäläisen kohdalla. Silloin ei ole tietoakaan elämänhallinnasta kun otteesta sinkoaa.
   Aamulla yritin pikasiivouksen jälkeen ottaa aikalisän ja elämäni hallintaan saunomalla. Siinä löylyttelin kaikessa rauhassa, kunnes kiukaalle vettä nakatessa irtosi löylykauhasta se kippo-osa ja käteen jäi vain varsi. Hämmentyneenä jäin varsi kädessä katselemaan, miettimään, onkohan minulla sittenkään minkäänlaista elämänhallintaa, missään asiassa, kun kaikki lähtee noin helposti lapasesta...

lauantai 27. syyskuuta 2014

SINKOILUT

Sinkoilut, ajattelin nyt sellaiset nupistani suloisessa sekamelskassa ulkoistaa. Siis onko ne sekamelskassa, ei ne ainakaan järjestyksessä ole. Sikin sokin sekaisin, sinkoillen laidasta laitaan semmoisena soppana, sörsselinä, seoksena, sotkuna, suloisena?... Mistähän taas tuo suloinen-sana tuohon tuli. Pistää aina takertumaan, avaamaan, pysähtymään. Sillä kun vedän tajunnanvirtana, en pahemmin "kumita" ajatuksiani, joskus niihin on itsekin hyvä pysähtyä, kun semmoinen sinkoaa nupista. Edellisessä postauksessa takerruin sanaan kiva, kaiken todellisuuden kivuuteen, miksi sellainen sana nousee, vaikka ei kaikki niin kivaa ole. Vai eikö sitä itse huomaa, vaikka onkin kivaa. No, nythän sana vaihtui suloiseksi... No, ei auta kuin lähteä siitä, kaivelemaan sekavaa sinkoilua.


   Suloinen ja hyväntuulinen Reetta nousi pussailemaan elikoita. Tämä loppuviikko on ollut hyvä ja nautittava, alkuviikosta kortisonit vielä jalostivat tunnelmia. Reetalla on ranskanleteillä aikaansaadut kiharat, kunnon pörrö. Verna ne letitti, toissailtana saunan jälkeen. Tuplat saunoivat yhdessä, kynttilänvalossa ja tuoksuissa. Verna on ollut useamman päivän pois koulusta, flunssan vuoksi. Semmoista tukkoista röhinää ja räkimistä, ei kuumetta. Vanhempainillassa saimme selkeät ohjeet poissaolojen suhteen, "puolikuntoisena tai sairaana ei saa tulla kouluun. Varsinkaan liikuntaan ei kannata silloin osallistua ja (luokanvalvojan sanoin) näin halutaan varmistaa, että luokan oppilas, jolla on alentunut immuniteetti voi turvallisin mielin käydä koulua". Hienosti ajateltu. Minullehan on itselle aina ollut todella vaikeaa myöntää olevansa sairas, yrittäjänähän ei koskaan ole ollut liian kipeä, sairas tai puolikuntoinen tekemään töitä. Yrittäjyysaikana se ei ole ollut vaihtoehto, kun muut ovat kaatuneet ympäriltä, on itse ollut tehtävä omat ja muidenkin työt. (Kauhufilmi pyörii kahdenkymmeneyhden päivän työputkesta, kun kaksi henkilöä oli pois töistä. Työpäivien pituus neljä-kuusitoista tuntia vähintään. Itsellä paha hermosärky hampaan poistosta, aiheutti kipuhelekuttia ja muita kivoja lieveilmiöitä, valvotti ja piti vetää mömmöjä... Yksi ajettu kolari ja kerran putosin hermosäryn vuoksi uunin alle, kun jalat lähti alta, mutta työt oli tehtävä...) Eli nykyään yritän olla näissä sairastapauksissa (itsellenikin) armollisempi, hoitaa pois ja kuntoon, ettei mitään pahempaa satu tai aiheudu. Tai ihan vaan että paranisi, kas kun on kuulemma sellaisiakin sairauksia joista parannutaan, jopa ihan kotikonstein. Sekin on hyvä tajuta, huomata ja oivaltaa.
   Isommat tytöt ovat jo räkätautinsa lusineet, nyt se on jalkautumassa minulle, joka aiheuttaa myös sinkoilua. En halua, enkä tarvitse moista ja pitää tarttua heti sen hoitamiseen. Pasikin turisi muutama viikko sitten. Mutta yksi on, joka ei röhise, eikä rähise. Se on meidän Reetta. Muinakin vuosina Reetta on itse asiassa sairastanut vähemmän näitä liikkuvia kulkutauteja, kuin muut tytöt. Ihmeellinen asia, mutta ei todellakaan haittaa. Ensi viikon perjantaina on jälleen sytostaattipäivä, joten pidetään pimu kunnossa, jotta lääke voidaan antaa. Kauhean nopeasti nuo kaksiviikkoset menee, vilahtaa. Jotenkin tällä hetkellä aikaratas rouskuttaa valtavalla vauhdilla, minua pelottaa ajanjuoksu, ajan sinkoilu ja kaikki mitä on kenties edessä. Jos on pahoja asioita tulossa, niin olemmeko latautuneet, valmiita, tarpeeksi vahvoja taistelemaan. Ei todellakaan, omat voimavarat ovat aika heikolla hapella, edellisten maratonien rasitus on yhä olemuksessa... Inhottaa moinen ajatusvirta ja sen sinkoilu, kuinka se jalostaa valtavaan kiihkoon heti kaikki pelkoskenariot. Kuinka niitä voisi ja osaisi hallita?
   Mutta nyt sinkoan kuluneeseen viikkoon. Reetta on saanut kokea ensimmäistä kertaa joitakin asioita, jotka ovat aika yllättäviäkin. Itse en olisi välttämättä osannut ajatella, mutta Reetta ääneen ne ajatteli. Kun Verna on ollut pois koulusta, on tavallaan ollut aika huippua, että Reetta on saanut käydä yksinään koulua, tehdä asioita ensimmäistä kertaa yksinään. Mennä koulumatkan, viettää välitunnit kavereiden kanssa, huolehtia läksyistä, olla alakoululla ainoa meidän perheen pimu, kun niitä oli siellä vasta neljä. Olla yksikössä eikä tuplana. Ensin asia muka jännitti, mutta loppujen lopuksi näin kuinka neiti nousi uuteen lentoon asian oivallettuaan, oman yksilöllisyytensä tajuttuaan. Kuinka neiti on ollut töpinöissään, saadessaan kertoa yksin, ei yhteen ääneen, päivän kuulumiset, läksyt ja oivallukset. Myös laatuaika Vernan kanssa on tehnyt hyvää, sillä se neiti ei pahemmin vaadi tai huutele omia asioitaan. Jännä on myös tajuta, että vaikka Reetta on joutunut käymään, olemaan ja kokemaan rajujakin asioita todella yksin, niiden pelottavuus on hämärtynyt ja unohtunut. Ne ovat kuuluneet siihen vaiheeseen hoitoa ja nyt ollaan koululaisia. Käkkäräpäämme on siis saanut loistaa ihan eri tavalla tällä viikolla omassa yksilöllisyydessään, en ole siis sitä hehkua lannistanut. Kuinka nopeasti hyväntuulisuus palaa, kun lääkkeiden vaikutus loppuu, kaikki ne sinkoilevat lieveilmiöt niiden vuoksi. Se jaksaa yhä uudelleen ihmetyttää. Eilinen suunnistuskin sai sellaiset mittasuhteet ja nosteen, että. Vaikka Reetalla oli radalla mennyt melkein puolet kauemmin kuin jollakin toisella, ei se haitannut pätkääkään. Vaikka oli ylämäkijuoksussa pistänyt, sattunut ja väsyttänyt, rastitkin olleet umpimetsässä hukassa ja hiukan ollut kylmäkin. Mutta ei, sekin oli mieletön seikkailu, jota jaksoi hehkuttaa moneen kertaan. Onhan ne asioita, joita saa kokea ja tehdä ensimmäistä kertaa, nyt ihan jopa yksilönä. Ja ei kuulemma haittaa, vaikka hän on luokan lyhin, ääni on kuuluva, persoona tarpeeksi vahva tullakseen huomatuksi...
   Aamuaurinko on kirkas, jalostaen jälleen pölyt huippuunsa. Ihan irtoaa puhaltamalla kirjoituspöydältä, irtoaakohan muilla. Puhalsin uudelleen ja sinne ne sinkoilevat ympäri huushollia. Hah, enää ei tarvitse pyyhkiä, hahaa. Joo, siivota pitäisi jälleen, pyykännyt olen tällä viikolla ahkerasti. On menossa talvi- ja kesävaatteiden organisointi. Joko toppaa tarvitaan? Sukat on pitänyt jo ottaa käyttöön, minunkin, se on aina jotenkin kahlitseva asia. Minä kun tykkäisin sinkoilla paljain varpain aina, ympäri vuoden. Nyt Tessalla torisee uudelleen nenä, kuulemma minä ja Verna olemme tartuttaneet. Tätähän tämä syksy aina on loputonta kierrettä kulkutaudeista, palelemista ja kastumisia räntäsateessa.
   Olen myös liki vuoden odottanut omaishoitajien kuntoutukseen pääsemistä, muutamaksi päiväksi. Kyseinen kurssi alkaisi nyt maanantaina. Minä, tukijaisilla elävä ihminen, onnekseni hoksasin jotain ennen kuin kurssi alkoi. Nimittäin, jos menen kurssille, niin silloin erityishoitorahani ja muut tukijaiset pääsevät/joutuvat  katkolle. Ja katkon jälkeen ne myönnetään uusilla päätösperusteilla, eli useamman sadan euron kuukausipudotuksilla. Uusin perustein, uusien hakemuksien ja muiden kommervenkkien ja todisteluiden jälkeen. Eli, olen perunut moisen kurssin ja kuntoutuksen osaltani, sillä taloutemme ja byrokratiamme lappusulkeisineen vaikeutuisi jälleen. Eli mitäpä tuota, kuntoutumaan tai saamaan aikalisää... Jälkimaku oli hetken aikaa kakka, mutta eipä tuo enää haittaa, nyt on kalenterissa jälleen paljon "vapaata". Kysyivät siirränkö myöhempään ajankohtaan? Kysyin, onko minulla sitten oikeutta, jos lapseni on kokoaikaisesti koulussa, enkä ole enää täysipäiväisesti ja kokoaikaisesti omaishoitaja? Niin, eihän minulla enää sitten ole oikeutta omaishoitajan kuntoutukseen, jos en enää ole kokoaikaisesti omaishoitaja, eipä tietenkään. Eli säkki, jonka pohja tuli jälleen vastaan, mutta näin laki asiat tulkitsee. Ihan sama, onneksi tajusin ennen kuin kaikki mutkistuisi. Kyylään, tarkistan ja varmistan, tätähän tämä kyylän elämä. Kyyläämistä ja sinkoilua, onneksi sain vastauksia, kun tajusin oikealle ihmiselle soittaa ja oikein kysymykseni asettaa.
   Aamumme alkoi uudella yllätyksellä, voit pompata tämän jakson yli, jos luulet ettet halua lukea. Meillä on olkkarissa korkealla kaksi hyllyä, hiukan limittäin ja sinne ylös kolmeen metriin ulottuvat. Yleensä niillä hyllyillä on ollut kynttiläkippoja, kirjoja, taidetta, kukkia. Sellaisia asioista, jotka tarvitsevat tilaa, turvaa ja niitä käytetään harvemmin. Kuuro kissaneitimme on nyt nämä hyllyt kesän mittaan vallannut. Miksi vasta nyt, sitä emme ole keksineet. Vieno karauttaa täysillä kajarin päälle, siitä piirongin päälle, siitä alimmalle hyllylle ja siitä seuraavalle hyllylle ja siitä vielä pitkällä loikalla keittiön kaappien päälle. Hyllylaudat notkuu ja tavarat ovat putoilleet tai ihan tulleet kissan aloitteesta pudotetuksi pikku hiljaa. Milloin iskeytyy taulu lattiaan ja kissa ihmettelee mikä meni. Jostain syystä Vienosta on kiva irrottaa oma kulkuspantansa juuri tuolla korkeimmalla hyllyllä, nakata se alas ja seurata katseella. Välillä kissa leikkii hyllyllä häntänsä kanssa, tekee kuperkeikkoja ja notkeilee niin että meitä pelottaa, milloin putoaa katti alas asti. Tai sitten Vieno nukkuu siellä vailla huolen häivää tuntikausia ja me huutelemme ja etsimme kuuroa kissaamme, kun luulemme sen karanneen. No tälle aamulle annoin kissalle tonnikala-aamupalan, se on meidän aamutraditio. Kissa karautti maha täynnä jälleen ylimmälle hyllylle ja temppuilemaan. Sitten kuului epämääräinen kurnutus ja loiske, neiti oksensi aamupalansa olohuoneen katonrajasta alas lattialle saakka. Ja seurasi katseellaan moista temppua. Tonnikalamössöä riitti laajalle, mitä siihen nyt linjalle sattuikaan: toinen hylly, toisen hyllyn kirjat, iso Kuvaraamattu, kaiutin, lattia- ja kynnyslistat ja lattia. Onnekseni minä satuin juuri yrjön hetkellä rykimään ja räkimään, en siis ollut ensimmäisenä paikalla, enkä myöskään päässyt siivoamaan. Pasi sen siivosi ja kissa seurasi katseellaan, mitäköhän nyt tapahtuu. Ihan kiva singota suoraan sängystä moiseen puuhaan, se on tämän perheen vanhemmuutta jalostetuimmillaan. Voiko kissalle olla pahana, eihän se periaatteessa sen syy ole, ei siis tarvitse. Mutta näin se vain tällaisella laumalla menee, milloin mitäkin eritettä sinkoaa mistäkin...
   Nyt voit jälleen palata lukemaan, sillä se siitä. Fanny on pelaamassa sulkapalloa, muut pelaavat hyväntuulisina jotakin hauskaa lautapeliä. Verna leipoi illalla leipää, nyt saamme aloittaa aamumme sillä. Pasi pesi auton ja kasteli varpaansa. Minä nakkaan miehen töihin, pyörä auton perässä keikkuen, raukka on liian rasittunut pyöräilemään, kun on ollut aika tapahtumarikas tämä aamusessio... Yksi serkku tulee päiväkylään, jahka herää. Niin ja on sukuun syntynyt tällä viikolla myös uusi serkkupoika, kuudestoista lapsenlapsi meidän parveemme. On hämmentävää tajuta ja oivaltaa, ettei tällä hetkellä tietääksemme kukaan ole suvussa raskaana. Siis tuliko lisääntymiseen nyt aikalisä? Häh?  Pasi lähtee juhlimaan kaveriaan, alkaa nuo kaverit täyttämään viiskymppisiä ja kuuskymppisiä... Kauhian vanahoja kavereita! Jään typyjen kanssa viettämään naisteniltaa ja höyryämään omiamme. Ehkä yksi serkkutyttökin tulee yöksi, kuulin juuri.
   Kuluneina syysviikkona ole kulkenut tuon tos-oireyhtymäni kanssa kimppajumpassa terveyskeskuksen fysikaalisessa. Tehnyt ohjattuja liikkeitä ja kohdistaen oikein tuohon puristettuun kehonosaan ja raajaan. Hiljaa hyvä tulee... eihän se kerta rytinällä ole tullut, joten vaatii sitä minun olematonta kärsivällisyyttä myös korjaantuakseen. Lisäksi säännöllisesti kotivenytyksiä, hermoratahierontaa, lisänä olen maanantai aamuisin seitsemältä osallistunut aamu-asahiin, eli itämaiseen puistojumppaan. Kaikki tukevat toisiaan. Tanssimisenkin olen startannut, tänään osallistun kolme tuntia, mutta nyt opettelen kohtuutta tuossakin asiassa, en ole säntäämässä jokaiselle kurssille. Onhan minulla jo pohjaa viime talvelta, joten uskallan jotkut alkeet jopa ohittaa. Uutena asahin lisäksi on savi-keramiikka-kurssi, lasityökurssi yhdessä Ukkokullan kanssa, pääsin myös lasityönmuottikurssille. Kirjoittajakurssit ovat aina satunnaisesti pari kertaa syksyllä. Eli onhan tässä mihin sinkoilla. Kateus, heräsikö? Suotta, minun on vain pakko pitää itseni liikkeessä, hyödyntää joutoaikaani, hakea uusia aluevaltauksia. Vesijumppaan en ole vielä ehtinyt, paas kattoo milloin sinne loiskautan. Ellei minulla ole jotakin mihin sinkoilla, sinkoilen kotona ihan seinähulluna, sen voin kyllä myöntää. Monilla kursseillahan minä olen tasan se eläkeläisten seassa oleva kummajainen. Eli herää kysymys, kenellä ne vanhat kaverit ovat? Aina se nuorin, mikä jaksaa minua yhä uudelleen hämmentää. Miksi olet täällä? Miten et ole työelämässä? Olet uusi naama, kuka ja mistä? Seli seli, lyhyesti ja rehellisesti selittänyt olen, mutta onpahan myös napsahtanut selkään taputtelua ja jopa sympatiapisteitä, jopa ymmärrystä miksi en joku kerta jossakin ole. Yleensähän sitä mielletään työikäisen ihmisen osallistuminen ikäihmisten aikataulihin sopiviin harrastusmahdollisuuksiin kummajaisena, onko tuo syrjäytynyt, vajokki, laiska, outo, joutilas vai mikä? Myönnän, kaikkia noitakin piirteitä löytyy. Mikä moisen mahdollistaa? No tällä hetkellä tämä tilanne mahdollistaa  minulle tämän, olen siitä onnellinen, että uskallan hyödyntää tämänkin aikani sinkoiluun. Voisinhan minä nypyttää vain kotona se muutaman tunnin, jonka Reetta käy koulua, sinkoilla hermorauniona ja umpilaiskana. Nämä kurssit ovat kansalaisopiston ja käytännössä "ilmaisia" kausikortin hankinnan jälkeen. Toki materiaaleista napsahtaa kuluja, mutta pitää yrittää pysyä kohtuudessa. Viime viikonlopun kirjoittajakurssilla tarjosin mummuille ja papoille omatekoisia hillojani voileipäkeksien kanssa. Oli hämmentävää tajuta asian käänteinen oivallus. Nyt mummelit kyselivät ja kirjoittivat minun hilloreseptejä vihkojensa kulmiin, eikös sen pitäisi olla toisin päin? Onko minulla tämä mummoilu ja marttailu mennyt jo hiukan liian pitkälle, pitäisikö huolestua, siitäkin. Muutama viikko sitten tässä kehää kiertäessäni varasin myös näyttelytilan. Minulla nyt vain tarvitsee aina olla jokin kiintopiste jossakin. Nyt se on kalenterissa, avajaispäivämääränä. Hih! Tavoite, suunta jne. Ajattelimme tehdä osittain kierrättäen ja ideoiden näyttelytyöt. Reetalle ja minulle on kertynyt myös muutama tilaustyö, nekin voisi samaan syssyyn maalata. Mitään tiettyä teemaa emme harkitse, emme värin tai aihepiirin mukaan ajattele rajoittua, kokeilemme vähän kaikenlaista. Paas kattoo mitä saamme aikaiseksi, vai onko lopputulos minimalistinen... Se minimalistisuuskin olisi ihan uusi juttu, meidän perheen akkalaumalle. Tyypilliseen tapaan ateljeetahan ei ole edelleenkään, joten maalaamme sitten turnauksenomaisesti kerralla kaikki. Eilen ostin viisi kiloa ilmakuivuvaa savea kotiin, nyt on pikku patsasta ja savityötä joka lähtöön, hauskoja tuotoksia. Eli ateljeen perustaminen ja saviharrastus lipsahti vähän niin kuin vahingossa päälle, iltaruuan söimme siis olkkarin lattialla telkkaria katsoen. Tätähän tämä huuhailu tulee olemaan seuraavinakin viikkoina.
   Mitä sitten kirjoittamiseen tulee, se on minulla hiukan ja aika paljonkin auki. Kirjoitan kyllä, paljon kaikkea; runoja, pakinoita, monologeja, aivoituksia, fiktioita, kirjoitustehtäviä, mielikuvaharjoituksia, sanaleikkejä... luukutan niitä nopeasti. Mutta miten käy tämän blogin, olen jotenkin niin kyllästynyt tähän faktan jauhamiseen. Tai minulla raukalla oli visio keväällä ja viime talvena, että saisin lopettaa täällä jauhamisen onnellisten tähtien alla... Haluaisin niin saattaa loppuun tietyn aikakauden ja jatkaa anonyymina perheenä, ilman tätä. Haluaisin luukuttaa maailmalle, että lapseni on voittanut taistelun, saavuttanut terveyden, normaaliuden ja kaikki on hyvin... Mitä sitä nyt äiti lapsensa sairaudesta osaa toivoa, sitä on itse asiassa aika vaikea sanalliesti määrittää, kertoa ja kuvailla... Mutta ehkä ymmärtänet mistä haaveilen, toivon, jopa unelmoin tuolla sektorilla... Ajatukseni sinkoilevat todella laajoilla, iloisilla, valoisilla, positiivisilla kaarilla, kun kuvittelenkaan moisen tilanteen. Kunpa se meille mahdollistettaisiin, todeksi annettaisiin. Tällä viikolla sain kuulla, ihan ammattilaisen mielipiteen tilanteestamme. Ennen kaikkea tilanteemme jatkuvassa, aina uudelleen jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Kuulemma siitä selviytymiseen ei ole olemassa selkeää kuviota, kuinka selvitä. Ei karttaa, jota seuraamalla jaksaa. Ei sovellusta, joka auttaa löytämään ratkaisut. Ei tiedettä, joka selittäisi. Epävarmuus on niin käsin kosketeltavaa ja niin nopeasti vaihtelevaa, ettei kukaan kykene sitä niin sanotusti oikein ohjamaan ja neuvomaan. Näinpä nämä meidän omat selviytymiskeinomme ovat mitkä ovat, eivät suinkaan kaikille passelit. Sain kehuja siitä, kuinka jaksan kuulemma löytää yhä uusia keinoja suhtautua ja selvitä. Ennen kaikkea jaksaa perheenä ja löytää matkasta jopa hauskuutta ja hyvyyttä. Kivaa suloista sinkoilua. Viimeksi kuluneen viikon aikana minua on itkettänyt usein, olen märissyt hiukan joka käänteessä. Sillä kulunut, mennyt kortisonikuuriviikko aiheuttaa ja nostaa oman avuttomuuden jälleen ihan uusille tasoille. On raskasta kuunnella, katsoa, seurata, jaksaa, valvoa, ymmärtää ja ohjata lasta, joka ei ole oma itsensä. Kaikki kärjistyy negatiivisen, narinan ja kivun kautta. Levottomuus, kivut, unettomuus, säryt, kärsivällisyys, kärsimättömyys, huonotuulisuus ja muut tunteen sinkoilut laidasta laitaan. Kuinka ihana oli huomata, että yhtenä aamuna sitten ylös nousi iloisena kupliva ja elämänhalua sinkoileva lapsi, omana itsenään. Siinä sinkoaa omakin nyyhkyttäminen taka-alalle, kun ei ole niin avuton olo. Ei tarvitse tuntea jatkuvaa valtavaa ja hallitsevaa avuttomuutta ja tuntea jatkuvaa pahaa mieltä, eikä tajuta, että jatkuvasti kirahtaa kyyneleet. Tänään huushollissamme sinkoilee jälleen hyvä syke. Sitä on minunkin kiva singota vähän tanssikurssille pyörähtelemmään. Kivaa ja suloista sinkoilua sinunkin viikonloppuusi!




 P.S. Tässä on tekstistä puuttuva A-kirjain, laita se sinne mihin se kuuluu, kun huomaat sen puuttuvan. Löysin virheen kerran, mutta en löydä sitä enää uudelleen. En vain viitsi jauhaa tekstiä moneen kertaan, kun tekee mieli singota jo seuraavaan aiheeseen. Sori myös muiden kirjoitusvirheiden puolesta, korjaa ne mielessäsi... ja ole armollinen pilkun viilauksille. ;-)