TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 27. toukokuuta 2014

KÖYHÄT HUUMORINKUKKASET

Onhan tämä ollut taas vellomista ja vatvomista, suunnasta jos toisesta. Mutta kaikesta huolimatta me nauramme, välillä rätkätyttää ihan mahdottomasti, syystä tai toisesta syystä. Köyhät on välillä huvit;-) Mutta pääasia on, että huumori jaksaa kukkia, versoa yhä, takatalvesta huolimatta.


   Mutta josko ensiksi rääpäisen faktat pois, niin voin rääpäistä sen jälkeen köyhät huumorinkukkaset. Olemme olleet Oulussa, siinä pelottavassa lypissä tänään, tuloksista emme tiedä mitään. Mutta jostakin viimeisen kahden viikon aikana on noussut hento kuiskaus, ajatus, jossa jaksan roikkua. "Asioilla on tapana järjestyä......" Ihan sama mistä se tulee, mutta se tekee hyvää. Ja niin niitä arkea helpottavia asioita on pulpahdellut elämään, merkkejä itselle. Otan niitä tyynenä vastaan ja kuulen yhä kuiskauksen. Antakaa minun pitää moinen, pitäkää epäilyksenne sekoamisestani ihana omananne. En mielestäni ole seko, ainakaan vielä, toki viitteellisiä oireita on vaikka kuinka. Mutta sen kun oirehtikoon, jos pysyn yhteiskuntakelpoisena kaikista viitteistä huolimatta. Olen taas sitä mieltä, että jos juuri sinä vaikka siellä (joka juuri päätäsi puistelet) saisit samat asiat lusittavaksi. Ymmärtäisit mistä sekoamisviitteistä puhun. Ainakin osastolla vanhemmat ymmärtävät minua;-) Samoin henkilökunnalle täydet pojot ymmärryksestä;-) Kiitos, rinnallakulkijat, ymmärtäjät, myötäitkijät, tsemppaajat ja halaajat! Hitsin hienoa ja rohkeaa porukkaa!


   Niin, mitähän minun pitikään... Reetan aamuiset labrat olivat hyvät, loistavat käsittääkseni. Hb oli noussut, trompparit nousee. Diffi entisellään, ei laskettavia syöpäsolujen esiasteita. Leukkarit ja neutrofiilit himpun pudonneet viimeviikkoisesta, suunnitelman mukaan kuitenkin. Lääkitystä jatketaan  ennallaan. Yleiskunto hyvä, kuumeilu loppunut, keuhkot siistit, iho hilseilee (jee!) käänteishyljinnästä. Eli kaikki on hyvin päällisin puolin, kuuntelemalla ja reikiin kurkkaamalla. Kun sain hymyilevän ja kaikin puolin hyvän tuulisen lapseni leikkuriin, oli minulla tilaisuus romahtaa. Romahdin yhden ymmärtäjän, tutun, empaattisen ja ihanan hoitajan olkaa vasten ja kävimme sairaalan pitkien punkkereiden käytävillä loistavia, monisäikeisiä keskusteluja. Hitsi kuinka hyvää teki romahtaa. Romahdusta kesti vielä osastollakin ja valuin silmistäni kuin koski. Mutta minulla oli siihen tilaisuus, sillä jaksan tsempata ja olla romahtelematta lapseni läsnä ollessa. Itse asiassa se ei edes tee tiukkaa, ei minun tarvitse Reetan lähellä ja kanssa romahtaa. Meillä on hiivatin kivaa yhdessä, näistä takatalven riitteistä huolimatta. Samoin koko lössillä pyyhkii ihan hyvin, vaikka kuka mitä luulee, epäilee ja arvuuttelee.


   Huomenta vaan ja kiitos tekniikalle!


   Olenhan naukunut, että tämän blogini kanssa on ongelmia, en saa taustaa vaihdettua ja kuvia lisättyä... Niin näkyy olevan, sillä "vehje" oli eilen laukaissut keskeneräisen tekstini eetteriin. Se jäi eilen hiukan vaiheeseen, mutta olikin jo luettavissa. Noooh, jatkan siitä mihin ajatukset suurin piirtein jäivät. Yritän niitä arkisia ja köyhiä huumorinkukkasiakin rääpiä esiin.
   Mutta tuohon eiliseen vielä palaan... olihan minulla jälleen sen sata kysymystä lääkärille esittää. Mutta onko niihin vastauksia, kenelläkään, no eipä. Olisin halunnut tietää voisiko selkälääkkeen antaa nukutuksessa joka tapauksessa nyt samalla. Mikä on raja tai onko olemassa rajaprosentteja lyppilöydöksille ja miten määritellään suonensisäisten aloittaminen? Kuka sen päättää? Mihin mikäkin arvio perustuu? Voinko itse tehdä jonkin toimintasuunnitelman, mikäli jokin vastaus on jotakin? Voiko kukaan tehdä mitään suunnitelmaa? Onko sitä kellään? Voiko kohonneet veriarvot tulkita hyväksi merkiksi, sillä jos syöpä leviää, niin tietyt solulinjat laskee itsekseen ja varsinkin lääkkeillä. Nythän siis oli Hb ja trompparit kohonneet kaikesta huolimatta. Voiko koettu kuumeilu olla myös merkki hyvästä, vaikka näin maallikkona/huuhaana/äitinä elimistö kuumeili syöpämuruset pois... Asioilla kun on tapana järjestyä, niin jos elimistö nyt vaikka näin olisi järjestänyt. Näitä viimeisimpiä en tietenkään lääkärille kertonut, keskustelumme perustui lääketieteellisiin asioihin ja faktoihin. Lääkäri oli hiukan peloissaan, on muuten yleensä kanssani juuri sitä koska olen tiedonhaluinen ja haluan aikaan keskustelua..., eikähän hänelläkään ole vastauksia vaikka kuinka pumppaan. Pallottelen asioilla, kysymyksilläni, visioillani.... Käsilläni maalailen ja kaavailen ja monisanaisesti nytkähdellen kertoilen, sillä näistähän voi puhua siis elekielelläkin ja käsillä, uskon sen olevan kauhean pelottavaa pöydän toiselta puolelta seurattuna. Kuulemma rauhassa odotetaan ja yhdessä mietitään, jahka saadaan vastauksia lypistä. Mietitään yhdessä Helsingin kanssa. Sillä tosiasiahan on se, ettei vastaavia tapauksia ole, joihin verrata tai valmista kaavaa. Mutta Reetan olemus, nauru, yleiskunto ja elämänsyke on sellainen, että jos tuolla ei selviä niin sitten ei millään. Olen todella ylpeä tuosta kuplivasta, nauravasta ja naamastaan hilseilevästä ikiliikkujastamme;-)
Ja sitten semmoinen ajatus, että moniko meistä niin sanotusti terveistä ihmisistä antaisi puhtaan lyppinäyteen, jos kaikki laitettaisiin testeihin. Näinpä? Pyysin jälleen uuden kotiutuspaperin, sillä sain hirmuisen litanian jälleen tältä lääkäriltä diagnooseja. Muilta saan typistetyn diagnoosilistan. Vain ne diagnoosit, jotka ovat vallalla, miksi sinne pitää piirtää kaikki koetut ja lusitut viruksetkin. Nehän on voitettuja selvittyjä juttuja, ennen kaikkea hengissä selvittyjä ja lusittuja asioita. En halua nähdä niitä enää, en koska ne ovat mennyttä. Nykyisessäkin kun on savottaa. Tämähän on tietenkin aivan korvieni välissä oleva juttu, mutta laitappa kohdallesi. On kuulemma olemassa nuori aikuinen, jolla diagnoosissa oli yhä syntymähammas, vuonna pipo. Sen jälkeen on ollut jo maitohammas ja rautahammas ja kohta vaikka tekohammas. Kait sitä nyt kaksikymppinen on syntymähampaastaan parantunut? Luulisi, ainakin meidän Tessa parani kahdessa viikossa moisesta...
   Ensinnäkin hakusanoja, joilla on päädytty teksteihini, mutta en ymmärrä itsekään miksi? Joten en osaa kaikkea myöskään tulkita, joten en sitten tulkitse.
 Suvi Teräsniska ja piereskely, Itsekäs Kaija Koo, Matti ja Teppo sanoja, Teppo ja Matti, Yölintu ja keikat, paritanssi bugg, koreokrafioita, hiuskoristeet, pöytäkoristeet, ymmärtämättömyys, ambulanssi, hautajaisvirret, kukkalaitteet, pukukoodit, nolous, juuttuminen, hulluuttako?,
mahdunko magneettikuvaan, nivelsiteet nilkassa, maitokärryjen uusiokäyttö ja muuta maitokärryihin liittyvää, kierrätys, köynnösruusun istutusetäisyys, istutussyvyyksiä, Jopo, paljun portaat, kesänopeusrajoitukset, englanninspringersspanieli, kissan kuurous, akryylimaali, kuumepiikit, vauvarokko, laatoitus, reseptejä, täytekakut, kakunkoristeet, juhlakattaus, grilliruokaa, väärää bensaa tankissa, mitä tehdä?, uimapuku, kumivene, pelkokerroin, liian pieni uimapuku, .... Siinäpä muutamia kirjaamiani hakuja, joka lähtöön ja sitten päätyy tänne. Ou jeah!
   Sitten meidän elämästämme otteita.
Piirustushiilipaketti löytyi pakastimesta. Katseet kääntyivät kysyvinä minuun. Ei mitään havaintoa.
Omat kaappini ovat räjähtäneet käsiin, liekö elämäni kaaoksessa-teoria löytynee kaapistani. Mutta typyjen kaapit ovat vimpan päälle järjestyksessä ja pinot niin suoria, että. Kiitos viikkarit-vehkeen, sillä ne niitä viikkailevat. Pasin vaatteet ei aina osu kaappiin saakka... Ei sen puoleen, nyt noita minunkin notkuvia vaatteita on joka puolella ja niitä hiivatin pakattuja laukkuja joka lähtöön. Inhottavaa löytää, havaita ja tiedostaa. Mutta kun ei tavallaan uskalla mitään. Yleensä paras ehkäisy monellekin asialle on se, että kun on valmiudessa, niin ei tarvikkaan. Kun mukana on sateenvarjo, on taatusti pouta jne...


   Sitten vedän vuoropuhelun ja tapahtuman yhdeltä yöltä. Tämä saattaa olla hiukan jännä, sillä se kertoo mitä meidän aviovuoteessamme voi tapahtua... K-18, ei suinkaan.
Käänsin kylkeäni keskellä yötä ja saman tien Pasi nappasi minua olkapäistä kaksin käsin napakasti kiinni. Ravistaen reippaanlaisesti.
-Mitä nyt?
-KJHuyuvejefrjn sodiuiwybv, mhsuycd.,  jyuiuygai. ljsitasb.... LJuiyydhh...
-Siis mitä?
-khuifhbvhu, saqjgw, kjguf. kwghfg, kifhkje.lkjiub  jjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjkkeiufnnhmkjk, kiiyuyfjjk,kjhhfjjjhjkhjkhfgjh, kilyukhjbbjchkjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjkwhkeiukj... wheliuwwthlhkh.
-Mitä ihmettä sinä puhut????
Samalla mielessäni vilahti ajatus aivovauriosta, verenkiertohäiriöstä, aivoveritulpasta, tukoksesta, minun omasta sekoamisestani (sen tyrmäsin tosin nopeasti, sillä olin hereillään kuin peipponen). Ajattelin Pasin tuleen myös vahvasti uskoon ja saaneen kielilläpuhumisen lahjan. Hebreaako?...
-kjhgnvhgewhujkn..lwiufkjhw..uyesfbkjgqf..ohfhj...
-Puhutko suomea? Mikä kieli, en ymmärrä sanaakaan! huusin, sen  mitä ravistelultani kykenin.
-GHKGHJGFILUhyhjghgwuj!!!jkljhf  myuefyhj....
Aina vain jatkui siansaksa ja samalla olin yhä enemmän ymmälläni mitä pitäisi tehdä. Lyönkö? Kaadanko vettä? Ravistelenko? Pitäisikö nauhoittaa? Vai annanko puhua, sen kerran kun tämä mies puhuu...Mutta onko puheripulin oltava yöllä ja käsittämättömällä kielellä?
-JHGUJLhhwhkhjdvshgr99999njkhgwebmnb  4blajfkhqj!
-Onko tuo suomea, en ymmärrä ihan oikeasti sanaakaan, en saa ainoastakaan sanasta kiinni? Mitä ihmettä sinä puhut? Saksaa? Ruotsia? Englantia?
-Noira, kjkyukj, Noira, iuwejvjhhwjegbwbgkhjrewh. Noira, iyewrjgwejfrjwg. Kuusi, Noiraeufhcsdcsd... Samaan aikaan ravistelu hiukan hellitti ja kuulin mieheni ryystävän kuolaa suupielistään.
-Hahhhhhaaaa haa hhhhaa, minua nauratti. Hytkyin ja samalla mies sen kuin ravisteli. Ja jatkoi puhettaan.
-IYOHJGth Puutarhatuoleja takapihalle! Noira..oiyehfgfcytwefuiyiryguhuerfhefrf.
-Hahhaa , hihiiii, hiiiiii, hahhhaaa!!!!!!!!!!!!.
Nauroin vääränä, kun aloin tajuamaan, että mies herää, alkaa löytymään sanat ja suomenkieli. Toki olin myös helpottunut, ettei se olekaan unta vakavampi tila. Toki hiukan harmitti, ettei se ollutkaan sitä hengistymistä, pyhyyden kosketusta ja huuhaaksi pamahtamista oikein kunnolla. Sehän olisi voinut johtaa vaikka ihmeparantumisiin ja sen sellaiseen...
-Kuusi kappaletta Noira-merkkisiä puutarhatuoleja, niitähän sinä olet kysellyt?
-Ai, sinä myyt siis minulle puutarhatuoleja takapihalle keskellä yötä?
-Kuusi kappaletta, Noira-merkkisiä, etkö sinä niitä ole kysellyt?
-Hahhhh, hirnuuuu!!!!! Nauroin yhä ravisteltuna ja lopulta mieheni kävi valveilla hetkisen.
-Taisi mennä uni ja valvemaailma sekaisin!, sanoi hän ja nielaisi kuolansa ja aloitti kuorsaamisen puhumatta. Ote säilyi yhä napakkana hartioissani.
-Hahhhhhh, hirnuuu, hihiii, hahhhaa, hah!!!!! Hytkyin yhä, aivan reikäpäänä ja en meinannut saada nauruani loppumaan. Olihan jälleen kokemus. Ikimuistoinen yö!


Pasi muistaa vain osan noista jutuistaan ja kysymyksistäni, mutta se jaksaa naurattaa yhä. Ainakin minua. Hulluilla on köyhät huvit! Ja harvoin olen nauranut Pasin jutuille on reikäpäisen innostuneena. Hauska mies, pohjimmiltaan, kunhan vain sen itsekin aina arjen tuoksinoissa päästäisi vapaaksi;-)


   Paljussa kukkii myös huumori, sieltä kuuluu toistuvasti nauru ja kätkätys. Tytöillä on paljuillut siellä kavereitakin useina päivinä. Tosin sieltä kuuluu kaikki fiksuimmatkin jutut aika laajalle alueelle, sen kun aina itsekin muistaisi. Se siitä piharauhasta, ainakin naapureiden puolesta. Onneksi nyt on hyytävän kylmää, eipä oikein tarkene paljuilla. Oneksi siinä mielessä, että Reetalla on lyppireikä selässä, jota ei saa kastella muutamaan päivään.
   Olen kirjoittanut myös selviytyjistä eli pöllöistä, sekä oljenkorresta, jonka pöllöt minulle antavat. Parasta oli maanantai-iltana, kun ajoimme Reetan kanssa Ouluun, saimme nähdä oikean ison liitelevän pöllö pellon yllä, lähellä autoamme. Pöllöhullumme hihkui innosta, ensimmäinen elävä pöllö nähtynä. Minulle se oli jälleen aivan mieletön merkki, jostakin .... Pöllö, automme rinnalla, pehmeästi lentäen. Vahvat siivet ja rauhallinen olemus. Minulle se toi jälleen valtavan luottamuksen huomiseen, ylihuomiseen, elämään ja kaikkeen tulevaan.
   Olen myös jauhanut rahavajetta, kun ei ole löysiä millä hankkia ja tehdä mitä huvittaa. Jopotkin nostimme velax-merkkisinä, mutta ne oli saatava. Eilen aamulla sitten yksi hoitaja pyysi luokseen ja sanoi: "Teillähän on oikeus syöpäyhdistyksen starttirahaan, nyt kun on jälleen uusinta diagnosoitu... Eiköhän kirjoiteta avustushakemus, niin saatte 600 euron avustuksen..." Sieltä se napsahti Joporaha, samaan aikaan minulla vilahti jälleen ajatus "asioilla on tapana järjestyä..." Helposti kuin Manulle illallinen, kun ammattilainen oli asian puolestamme ajatellut ja se kuuluu saavutettuihin "etuihin" pitkäaikaisjäsenille... Elinkautisjäsenille. Mitä me nyt oikein olemmekaan, ainakin lusiminen tuntuu elinkautiselta. Eikä tiedä milloin kakku loppuu, mitä se vielä vaatii ja kaunako kestää. Eli saat olla juuri niin kade tuosta kuin haluat! Mutta minulle se oli ilonaihe ja jälleen merkki siitä, että kyllä nämä asiat tästä lutviutuu...
   Reetta kävi aamulla luokkansa kanssa jäätelöllä. Tietenkin kiiltävällä vaaleanpunaisella Jopollaan, Vernalla on  fuksian punainen. Aamulla kävi myös Reetalla psykologi, saimme käydä hyviä keskusteluja laidasta laitaan. Se meni nyt hiukan yhdessä jauhamiseksi, kun neidin aikataulut olivat tiukat ja aamupalakin piti syödä, ja kun herääminenkin melkein unohtui... On itselle ollut suunnattoman tärkeää kuulla useilta ihmisiltä ja ammattilaisilta, että meillä on hyvä syke. Se, että jaksamme, tirautamme kyyneleen tarvittaessa, olemme hyväntuulisia, vahvoja ja jaksamme handlata tässäkin tilanteessa hyvin. Kaikkinensa meillä on moni asia ihan ja suunnattoman hyvin, ei tämä ole teatteria, meillä kukkii huumorinkukkaset kaikilla ja joka puolella. Olkoonkin, että takalavi on hieman kukintaa heikentänyt, mutta on olemassa sitkeitä kasveja, jotka jaksavat kukkia riitteenkin seasta. Odotamme innolla niin kauhean monia asioita. Meillä on jälleen kivoja suunnitteilla, projekteja toteutumassa ja huumori kukkii vaihdellen huumorin lajikkeesta riippuen...

lauantai 24. toukokuuta 2014

MUUTOS

Kevät on valtavaa muutoksen ja muokkauksen aikaa. Noin jos niin kuin luontoon vertaa. Otetaan järeät aseet, karhit, kylvökoneet ja muokataan. Isketään siementä peltoon ja odotetaan luonnon hoitavan osansa, jotta sato olisi syksyllä toivotun lainen. Kuka sitä tässä vaiheessa muokkaamista tietää, saadaanko satoa ja millainen kasvukausi on edessä?
   Muutos on valtavaa myös omalla pihalla ja kasveissa. Siitä harmaanmustasta pihasta puskee uutta lehtiruusuketta toisensa perään. Saniaiset ovat tällä hetkellä hauskoja käppyräpäitä, kuin ryhmä takajaloillaan päivystäviä magnusteja, kaikilla kuonot samaan suuntaan. Nauhukset puskevat todella terhakkaita lehtiruusukkeita, yhä uusia aluevaltauksia hamuten. Ne katoavat talveksi ja syksyyn mennessä saavuttavat valtavan korkeuden, vahvuuden ja upean keltaisen kukinnan. Ne ovat oikeita perhos- ja pölyttäjämagneetteja. Pihallamme on myös lukuisia sypressejä, kuinka paljon nekin vuodessa muuttuvat, lähinnä tuuheutuvat ja kasvavat. Hiljaista, ilmeettömän vahvaa ja vihreää muutosta. Humala venyy ihan silmissä, tehden pyykkitelineestä kivan vehreän pergolan. Omenapuihin puhkeaa kukka kerrallaan, lupaus syksyn omenasadosta. Eilen ikioma banaanipuumme sai ensimmäiset banaaninsa, eli hernepensas keltaiset pitkulan malliset kukintonsa. Pihassamme on koko ajan muutos meneillään. Olemme panostaneet takapihaan, etupiha on välivaiheessa, odottaa muutosta. Etupihalla on vanha leikkimökki, kierrätetty ja peritty. Lapsemme ovat kasvaneet siitä pian ulos, ihan konkreettisesti eivät enää mahdu sisään. Hiekkalaatikko on myös muuttunut, hiekka kadonnut ja hiekkaleikit vähentyneet. Kiikuista napsahti tänä keväänä narut poikki, mikä on seuraava vaihe. Uusimmeko narut, kuka kiikkuu vai kierrätämmekö kehikon tarvitseville pienempien lasten perheille. Etupihan kivikautinen penkki on odottanut muutosta jo useamman kesän, mutta ryhdytäänkö siihen, jää nähtäväksi. Keskellä penkkiä kasvaa lehmus, laidoilla on sypressejä, runko-orapihalajia ja erilaisia muita havuja. Penkissä sinnittelee myös muutama upea pioni ja joitakin sitkeitä maanpeitekasveja. Mutta se alkaa olla jo niin ravinneköyhä ja loppuun kaluttu tiettyjen kasvien osalta, että muutosta kaivattaisiin. Fanny eilen ideoi, jokos leikkimökin tilalle rakennettaisiin taidemaja/mökki. Tilava, valoisa, inspiroiva. Paikat siveltimille, taidetavaroille,
pöydälle, yksi seinä liitutaulumaalilla maalattu, piirtämistä varten. Lattialla iloisen kirjavat räsymatot, väriä ja ilottelua kaikkialla...
   Olemme siis muuttaneet oman takapihamme (viidakon tähtösten tapaan) luksusleiriksi. Salaisuuksien puutarhamme on valtavassa kasvuvauhdissa  ja muuttunut paljon viime kesästä. Uusin hankinta, koko perheen iloksi ja päivittäiseen käyttöön on palju. Maanantaina sen keksimme hankkia ja illalla jo paljuiltiin koko perheellä ukkossateessa. Muutos hellepäivästä riehuvaksi ukkosmyrskyksi oli nopea, mutta ei estänyt paljuilua. Nyt hakusessa on tietenkin sana mikä kuvaa hommaa, onko se paljuamista, paljuilua, kylpemistä paljussa, paljuilemista... Mutta käytämme sitten mitä tahansa sanaa, tulemme ymmärretyksi ja tiedämme mistä on kyse. Reinolle on ollut kova pala tajuta mistä on kyse, ei ole hätä vaikka tynnyristä kuuluukin kiljuntaa, näkyy vain päitä ja muutakin epämääräistä. Raukka koiramme on varvastellut joikaten reunan yli, on näkynyt kuono ja etutassut. Eilen Pasi sai valmiiksi portaat, nyt koirien on hyvä istua porrastasanteella ja seurata ihan konkreettisesti mistä on kyse. Pahinta kestämistä koirilla on ollut silloin, jos paljuamassa on mamma, eli minä.


   Edellisessä postauksessani kerroin siitä, kuinka kehämme yhä on pienentynyt ja napanuoramme lyhentynyt. Kuinka aikajanamme ja aikasyklimme ovat muuttuneet yhä hektisemmiksi ja olemme koko ajan valmiustilassa. Eli olemme yhä enemmän kotiin sidottuja, näissä ympyröissä pyörimään. Pakotettuja. Eli elämämme on jälleen muutoksen kourissa. Toki muutosvastarintaakin on, mutta samaan aikaan valtava määrä avuttomuutta. Välillä tuntuu, että tuo avuttomuuden marinadi valuu ja venyy kaikkialla. Vaikka kuinka yrittää, niin avuttomuus säilyy, vaikka kuinka yrittää muuttaa ajatuksiaankin ja sopeutua. Se on hiivatin avuton olo, se avuttomuus. Niin ja onhan siinä sivussa muitakin olotiloja kuten epävarmuus, pelko, kauhu, toivo, epätoivo, usko ja sen sata lieveilmiötä kaikesta. Mutta näin ollen pyörimme tässä omassa luksusleirissämme ja huuhtelemme avuttomuuden marinadia paljuilemalla päivittäin.
   Viikolla olen tajunnut myös pienen paikkakunnan hyödyt, joustavuuden asioissa. Olen saanut lapseni labraan, silloin kun tarvitsee, ylimääräisillä ajoilla. Jopa ilman lähetteitä, sanelen itse. Tarvittavat kokeet ajetaan myös napakalla tahdilla ja saan tulokset soittamalla. Eli soitan itse lääkärille Ouluun ja faksit menee aikanaan perässä. Samoin röntgenlähetteen sanelin itse, toki se oli puhelimitse minulle Oulusta kerrottu mistä on kyse. Torstaina aikataulumme olikin napakan lainen, sillä oli labraa, röntgeniä ja lehdistötilausuus. Tuo lehdistöjuttu oli seurausta maaliskuussa Reetan maalaamasta syöpähoito/heräämöhuoneen seinästä. Silloin se maalattiin. Kolmisen viikkoa sitten oli isot juhlat, jossa Reetta halusi olla mukana. Jossa Reettaa kiiteltiin ja neidille taputettiin. Silloin kaikki oli hyvin, kunnes elämäämme annettiin jälleen muutos. Nyt tässä tilaisuudessa konkretisoitui muutoksen nopeus, lapsellamme on jälleen syöpähoidot meneillään. Elämämme on valtavassa muutoksessa, eikä kukaan tiedä millaista satoa syksyllä korjaamme... Eilen veimme tuplamme myös pyöräostoksille, nyt autotallissa kiiltää kaksi kaunista pakasta vedettyä, kiiltävää Jopoa ja naamat on kestojopohymyssä. Älä huoli, saati sitten kadehdi, emme ole saaneet lottovoittoa. Onneksi pienellä paikkakunnalla saamme maksuaikaa ja tilannettamme jopa ymmärretään. Tällä hetkellä mamman tanssiharrastukset ovat olleet jäässä, emme uskaltaudu varailemaan lomia mihinkään suuntaan ja kun kesä antaa parastaan revimme ilon irti kotikonstein. Eikä napanuoran lyhyydestä johtuen voi oikein tanssimaan ajatellakaan, sillä se olisi useampi tunti pois paikalta ja kännykän kyttäämistä. Eikä askel ole sattuneesta syystä mammalla kovin kevyt, vaan laahaava ja matalakin. Eli näillä "säästyneillä" roposilla sitten paljuilemme ja jopoilemme. Tärkeintä on säilyttää positiivinen syke, innostus ja kunto lapsellamme ja koko perheellä.


   Sitten tuosta Reetan kuumeilusta... Syytä ei löytynyt. Crp testattiin päivittäin: alle 5-32-37 ja 22. Keuhkokuvat puhtaat. Virustestit puhtaat. Kuumeilu loppui keskiviikkona aamuviideltä. Yleisvointi hyvä, loistava. Otimme muutaman päivän ilman suurempia projekteja, kuten ikkunanpesuja tai ilman fyysisiä rasituksia. Keskityimme lähinnä käsitöihin, piirtämiseen, oleiluun, lueskeluun ja paljuiluun. Minun piti laskea omiakin kierroksiani, koska symbioosissamme teemme paljon yhdessä. Eli kierrosten laskeminen näkyy huushollissamme sisällä, ei ole siivottu koko viikolla, kun olemme ulkoistaneet itsemme.
   Ensi tiistaina olemme Oulussa ja Reetalla on lyppi. Pelottaa valtavasti sen tulokset, sillä kuumeilu saattaa olla myös pahan mittari... Jotenkin lääkäreiden kommentit ovat myös muuttuneet, tai sitten minä tyypilliseen tapaani luen rivien välistä ja kuvittelen omiani. Mutta emme voi vanhempina tehdä mitään, muuta kuin antaa nokareet sytostaatteja iltaisin ja kannustaa taistelemaan... Voihan s....na tätä avuttomuuden ja vihan tunnetta, joka tässä kohtaa valtaa. Ihan kuvottaa ja yökkäyttää. Kuulin myös, ettei suonensisäistä sytostaattia ole tarkoitus ainakaan vielä tiputtaa, riippuu siis lypistä ja sen tuloksista. Kuulemma tärkeintä on säilyttää hyvä elämänlaatu, eikä romuttaa yleiskuntoa tai aiheuttaa uusia kipuja hoidoilla. Hoitojen tarkoitus on tällä hetkellä estää tai ainakin hidastaa paskan jylläämistä. Käänteishyljinnän pitää/pitäisi hoitaa puhdistaminen. Käänteishyljintä on hyvää, sitä on kasvoilla ja kaulalla, enemmän kuin aikaisemmin. Mutta hartaasti toivoisin yhä enemmän ja yhä napakampaa. Kieroutunutta, mutta saamme olla tyytyväisiä kuitenkin elimistön kapinasta. Eikä kukaan tiedä kuinka paljon Reetan elimistö kestää sytostaatteja, vai joko tuo kuumeilu on niistäkin johtuvaa. On siis muutama aika iso ja aika avoin asia elettävänä ja vailla vastausta. Olen huomannut itselläni myös muutoksen postiin ja saapuvin epikriiseihin. Talvella odotin niitä ja halusin lukea kirjoitettuna haluamani faktat. Tällä viikolla saapuneita epikriisejä en ole suostunut edes lukemaan. Pelkkä sairaalan kirjeen näkeminen ja avaaminen on pyörtänyt sisuskalut mullin mallin ja aiheuttanut paniikin, en halua siis tietää yhtään enempää tai lukea nykyisiä kirjoitettuja faktoja. Haluan uskoa yhä, toivoa ja jaksaa. Vaikka kaikkia tilastoja ja tiedettä vastaan, haluamme kapinoida ja näyttää ja löytää pelastavat närhen munat, emme halua lannistua. Ja entisenä blondina kun asiaa suppeasti kelaan, niin näin ollen tiedon tuoma tuskan lisäys ei aiheuta lamaantumista, kun en lue tietoa ja anna sen lamaannuttaa. Simppeli kaava. Se siitä jauhamisesta, kun ei ole vastauksia...
   Useammalta taholta on myös kyselty noista prosenteista, jotka löytyi, siis jäännöstaudin syöpäprosenteista. Toki olen asioita myös ilman kyselyjä hiukan mielessäni pyöritellyt... Nehän olivat Helsingin tutkimuksissa suhteellisen alhaiset 1-2 prossaa, mutta ne ovat kuitenkin löydettyjä syöpäsoluja, mikä ei todellakaan ole kiva. Murunen pelottavaa syövän paskaa... Jotenkin nyt puhun  ja ajattelen syövästä todella rumasti ja käytän negatiivista kieltä, en ole ollenkaan ystävä sen kanssa, vihaan sitä ja halveksin ja olen sille todella katkera ja sisältäni löytyy kapinallinen raivoisa anarkisti! Mutta moniko meistä kantaa alhaisia prosentteja syöpäsoluja tietämättäänkin ja jopa vuosikausia. Jopa oireettomina. Olemme yhä useampi tikittäviä aikapommeja noiden asioiden suhteen. On myös ihmisiä, jotka porskuttavat jopa vuosikymmeniä moisilla faktoilla ja prosenteilla eikä paha ota valtaansa. Paha pysyy hallinnassa, kurissa ja nuhteessa. Eikähän moisia prosentteja olisi vielä reilut kymmenen viisitoista vuotta sitten edes saatu kiinni, löydetty. Tieto lisää siis tuskaa, myös huippuosaajille tässäkin asiassa.


   Sitten muihin muutoksiin, joita elämässämme on havaittavissa. Joista olen jopa hämilläni. Toki itse olemme olleet muutoksen kourissa, meitä on muokattu, muokataan ja muutetaan yhä. Vaikka kuinka koemme muutosvastarintaakin. Toisaalta joihinkin muutoksiin on vain pakko sopeutua, koska ne ovat arkeamme ja ei kerta kaikkiaan jaksa aina kapinoida. On otettava muutos elämänkumppaniksi. Sekin helpottaa toisaalta kun hyväksyy muutoksia, ainakin joitakin. Siis muuttuu mukana. Kuinka paljon olemme muuttuneet ja muuttumassa. Olemmeko muuttuneet jopa liikaa, mikä muutos on riittävä. Milloin muutoksessa muutumme liian paljon, kadotamme itsemme. Paljonko kompromisseja ja muutosta on riittävä määrä?
   Sitten hämmennystä aiheuttaviin havaintoihin. Siitä kuinka lähipiirimme on muuttunut. Kuinka meihin halutaan etäisyyttä ja muutostamme ei haluta elää mukana. Olen miettinyt lukuisia kertoja, olenko itse samanlainen ja käyttäydynkö toisten muutoksessa samalla tavalla. Toki meidän muutos on ollut valtavan pitkä prosessi, joka on aina vain kesken. Eiväthän kaikki näin pitkää piinaa millään jaksa rinnallamme, senkin ymmärrän. Mutta on myös jotenkin niin läpinäkyvää, outoakin muutosta havaittavissa, jota yritän ymmärtää. Toki tässä vaiheessa enää en jaksa edes aina yrittää ymmärtää. Osa ihmisistä on jättäytynyt ja hivuttautunut pois omasta aloitteestaan elämästämme, enkä minä voi sille mitään. Se on jokaisen oma valinta, enhän minäkään jaksa kaikkien mukana ja suojelen aika napakasti omaa kiintiötäni. En tiedä pitäisikö minun voidakaan, muuta kun yrittää ymmärtää tapahtuneet muutokset, mitkä siihen ovat johtaneet.
   Jälleen viime viikkoina asiat ovat vielä konkreettisemmin tulleet esille ja minun on vain pakko hyväksyä havaitsemani muutokset. On ihmisiä, jotka eivät enää halua kuulla tästä tarinastamme, tilanteemme on puheenaihe joka sivuutetaan ja kielletään täysin. Blogiani ei enää lueta, minkä toisaalta ymmärrän, tämähän perustuu vapaaehtoisuuteen. Mutta täältä löytyisi faktaa, siitä missä mennään, ettei tarvitsisi tästä arasta aiheesta suoraan keskustella. Kenties ymmärrystä joihinkin  asioihin, jotka eivät tällä hetkellä ole omassa ajatusmaailmassani ihan ensimmäisenä mielessä. Tekstareihin ja viesteihin ei enää vastata, koskee asia mitä tahansa, eikä tätä todellisuutta. Liukuportaissa käännetään katse, ei enää edes moikata. Selkä käännetään muutenkin mitä yllättävimmissä tilanteissa. Aikataulut eivät sovi ja mieltymykset muuttuvat, aina on jokin este. Kas kummaa, todella monella soi (äänettömällä) puhelin justiin silloin taskussa, kun nähdään meidän lähenevän. Tai yhtäkkiä käännytäänkin eri kadulle, loikataan suojatielle tai pyrähdetään karkuun. Koomistakin poukkoilua, sillä en ole tätä faktaa ja tilannetta jokaiselle avaamassa, en todellakaan. Mutta selkärankaa ja jaksamista kohdata puuttuu, kohdata ihmisenä, ystävänä. Joidenkin kohdalla jopa luultuna ystävänä. Mutta ystävyyskin muuttuu, elämä muuttuu meillä kaikilla ja ihmiset muuttuu. Enhän minäkään ole todellakaan se sama "ruijanpallas" kuin vaikka kahdeksan vuotta sitten. Mutta muutos ympärillä hämmentää, mutta minä en voi sille mitään. Enkä usko, että minun pitää voidakaan, parhaani olen yrittänyt, on annettava tarvittaville muutokselle tila. Loputonta pyörittelyä, enkä saa sitä pyöriteltyä ja valmiiksi vaikka kuinka jauhan, joten en jauha tuosta aiheesta enempää. Sitten yhä useammalla on semmoinen spanieli-ilme, kait se kertoo myötätunnosta. Toki saattaahan tässä olla taas omaa ylireagointia ja rivien välistä luettua ja luultua muutosta...


   Tämän aamun muutoksista vielä. Tytöt siivosivat huushollimme siedettävään kuntoon. Tessa keitti kattilallisen jauhelihakeittoa. Reetta venytteli hyvin nukutun yön jälkeen ja nyt tuplat vetävät Jopoillaan ympäri kyliä. Paljussa tuli kahdella vanhimmalle typylle jo aamupaljutappelu. Uudistin vanhat kauhtuneet ja eripariset puutarhapöytämme kavereilta saaduilla keittiön harmailla mosaiikkilaatoilla yhtenäisiksi ja aika kivoiksi. Eilen istutimme kesäkukkia, tänään viimeistelemme moiset. Tytöt ovat tehneet uudistetuilla terasseillamme ristipistotöitä ja lueskelleet. Minä olen veivannut numeron 15 puikoilla paperinarusta semmoista vaaleanvihreää terapiaretkulaa, vaikkapa verhoksi. Se on semmoinen toiveikas ja hyvä väri, keväisen vihreä, kukoistusta odottava... Lapsemme ovat olleet tehokkaita ja minä naputtelen yhä yöpaidassani muutoksesta. Pasi yrittää tienata töissä jopoihin ja paljuun rahaa, ettei jää ikuisiksi veloiksi moiset. Illaksi suunnittelemme isommalla porukalla paljuilua ja nyyttikestejä. Tänään kaikki vaikuttaa levolliselta, hauskalta, tavalliselta ja turvalliselta. Tänään en koe suurta muutospainetta mihinkään suuntaan, sekin on valtavan tärkeä tajuta. Olla tässä ja nyt.


   Haluan yhä uskoa, että kaikki muutos ei ole pahasta ja muutoksista seuraa jopa hyvää.
  
  

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

(PAK(K)O)MATKOJA

Kappas, sehän on jälleen viikko vilahtanut. Niin on, vilahtanut joo, mitenhän viikkoomme mahtuneita vaiheita jälleen purkittaisin...  Purkitanko mitenkään, sillä eihän tässä elämässämme tällä hetkellä ole oikein selkeää kaavaa.
   Avaisinko kuitenkin otsaketta, se minulle juolahti viime sunnuntaina aamulla yhden jälkeen mieleen. Kun uni karkasi tunniksi ja purkitin fiiliksiä ja haukoin epäuskoisena henkeäni, siis tavallaan mietin taas kaikkea. Ajattelin meidän olevan matkalla, koko ajan jatkuvasti. Mutta jostakin pulpahti mieleen sana pak(k)omatka, siis pakolla pakenemme koko ajan ja jatkuvasti. Mitä? No, todellisuutta, faktoja, syöpää, infektioita, stressiä, itkua, pahaa mieltä, lamaantumista, pysähtymistä... Semmoista tukehduttavaa säkkiä välttelemme, joka estäisi hapensaannin ja sumentaisi auringon. Ihan koko kropalla tässä saa vääntelehtiä ja yrittää olla askeleen säkinheittäjää notkeampi, nokkelampi ja edellä. Ettei säkki hulmahda ja sen lukuisiin köysiin sotkeudu, mieluummin siis olemme valppaana ja askeleen edellä. Meidän on oltava, eikä aina ihan mieluustikaan. Matkalaukut ja matkat ovat jälleen tulleet lähemmäksi, osaksi elämää. Nyt niitä pakattuja laukkuja jälleen pyörii nurkissa, jaloissa, huushollissa ja kertomassa faktaa. Se on raskas taantuminen tajuta, tätäkö tämä taas on, matkalaukkuelämää, pakomatkalaukkuelämää tai jopa pakkomatkalaukkuelämää. Siinäpä vasta sellaiset sanahirviöt, joita en aikaisemmin tiennyt olevankaan.


   Meillä on nyt kesä, olemme pystyttäneet takapihallemme luksusleirin. Olemme siivonneet Mökömajan kesäkuntoon, samoin terassit, laatoitukset, kesäkalusteet, Naukulan ja paviljongin... Nyt on taas missä kieriskellä, köllötellä, kuluttaa aikaa, nautiskella ja tehdä ajatustyötäkin. Sillä sitäkin sattuu aina ohimennen tehneeksi. Niin ja onhan paikkoja mihin paeta sisätiloista, aurinkoon, puuhastelemaan, vältellä pysähtymistä ja havainnoida kesän etenemistä. Kun sattuneesta syystä tämä kehämme ulkopuoli näyttää jälleen lähenevän, hipovan jo kylkiämme, niin onhan tärkeää että otamme kotona ja omassa luksusleirissämme ilon irti. Kun ei aina voi, uskalla ja ole mahdollista poistua omasta pihapiiristä. Kun ei kauheammin voi suunnitella mitään, haaveilla suurista, kun olemme pakotettuja eristyksessämme yhä tiukemmin kurinalaisuuteen. Eli olemme pääsääntöisesti siis kotona, pihalla ja sisällä. Pyörimme siis nurkissa enemmän ja vähemmän.
   Kertoisinko vaikka labroista; viimeviikolla arvot olivat jo laskeneet, tavoitetasolle lähinnä. Hb 109, trompparit 181, leukkarit 2,4 ja neutrofiilit alhaiset 0,6. Näillä kotilääkityksillä haetaan leukkaritasoa 1,5-3. Eiliset vastaavat olivat (muistinvaraisesti vedettynä) Hb 119, trompparit 132, leukkarit 3 ja neutrofiilit hyvällä tasolla 1,7. Määräsin lapselleni myös crp:n, joka oli alle 5, eli ei bakteeritulehdukseen viittaavaa... Diffi edelleen hyvällä mallilla, eli ei syöpäsolujen esiasteita mitattavissa, hyvä juttu. Kotilääkitykset ennallaan. Tällekin aamulle olemme olleet labrassa, mutta syyt selvinnevät ehkä, jos pääsen postauksessani loppuun saakka.
   Me saimme viime viikolla kivan yllärin, meille lahjoitettiin perheloma, eli yksi yönseutu Kalajoella kylpylässä. Se tuli kreivin aikaan ja teki nannaa. Lauantaista sunnuntaihin tahdoimme käyttää moisen, että pääsemme sinne kaikki. Perjantaina kuitenkin Reetalle kipusi lievä kuume, piirun alle 38. Soitteli heti osastolle, teimme toimintasuunnitelman ja seurailimme kotona. Pasi oli varpajaisissa, kun viikolla yksi uusi serkkukin putkahti perheeseemme. Salasin koko kuumeilun Pasilta, ettei stressaa turhia, mutta Reettapa olikin ehtinyt täydestä vauhdista hihkaista olevansa kuumeessa. No, Reettahan on mennyt ja touhunnut entiseen malliin, vaikka välillä onkin kuume kirahdellut. Eli siinä mielessä en ole huolissani, ei se ainakaan verenmyrkytys ole, silloin neiti on voliseva ja vaikeroiva hyytelö. Pamolia välillä ja taas on menty. Tosin kyllähän se näytti lastakin stressaavan, koska jälleen jouduimme kehäämme pienentämään ja ottamaan uudet kyyläämiset ja suunnitelmat esiin. Itsellä kohisi korvissa moinen todellisuus, ihan kuin kuume olisi minullakin noussut. Sitä kun hiotaan ja viimeistellään eripuralla, vitkutteluilla ja vastaväitteillä, niin johan savu nousi. Eli kun lapsi ajautuu tilanteesta johtuen tiettyyn stressitilaan, niin sitten kapinoidaan kaikesta. Ja kun mamma ajautuu moisesta laajempaan stressitilaan, niin hermostun kaikesta. Kuinka voin tulkita lapsen olotilaa, jos hän linnottautuu peittojen alle märisemään, lukkiutuu vessaan tai jää autoon mököttämään. Kun Reetta on silmissäni ja pyörii mukana, näen ja kykenen hahmottamaan enemmän. Lopulta perjantain stressipiikki laukesi kivaan leivoksien tekemiseen, lasten shamppanjan maisteluun ja kainalossa kieriskelyyn. Kunhan hiukan tuota ilmaa puhdistimme ja samalla lapsikin oli kuumeeton ja hyväkuntoinen. Mutta tuo kuumeilutodellisuus tuli jälleen kaikesta huolimatta niin puskasta, että ei itsekään tiennyt kuinka pitäisi reagoida. Ja lapsihan reagoi omalla kapinallaan, tottahan toki, mutta tuossa tilanteessa lapsen kapinointi saisi olla mieluummin vaikka paikkojen hajottamista kuin sulkeutumista ja itkemistä piilossa. Ymmärtänet, sillä meillähän asuu raivoisalla tempperamentilla varustettu taistelija ei nurkassa vikisijä. Sen haluan aina joka käänteessä lapsestani löytää ja tukea moista. Sitten olen huolissani, jos Reetta vaikenee ja eristäytyy. Eli lauantaihin nukuimme levollisesti ilman kuumeita kotona.
   Lauantaina menimme ensiksi keilaamaan, sieltä kylpylään, söimme hyvin ja olimme valmiita nukkumaan. Siinä aamuyöllä tosiaankin itsekseni jälleen funtsin ja kelailin, mitä kaikkea tämä elämämme pitää sisällään, mietin matkaamme koko laajana kokonaisuutena. Pakomatkaamme, pakkomatkaamme, montako asiaa joudumme pakotettuina tekemän ja pakenemalla, jottei iske tyhjyys ja paniikki valtaa. Kun noinkaan yksinkertaiset asiat eivät aina ole ihan yksinkertaisia, aina pitää olla suunnitelma ja toinenkin. Kaiken varalta ja jos... Entäs sitten, jos ja kun, jos vaikka...


   Sunnuntaina aamulla kuudelta Reetta kömpi kuumana kekäleenä viereeni, 38,6 astetta näytti matkakuumemitarimme. Mitäpä taas, lähdemmekö sairaalaan, kuuntelemmeko, katselemmeko vaiko mitä? Annoin kuumelääkkeen ja jatkoimme unia, sillä Reetta sanoi, ettei lähde minnekään ilman hotelliaamiaista. Aamiainenhan tarjoillaan vasta kahdeksalta, eli siihen saakka ainakin halusi kuulostella oloaan. Nukuimme sitten yhdeksään ja neiti nousi jälleen oireettomana ja iloisena ylös. Söimme sen odotetun hotelliaamiaisen ja painuimme ulkoilemaan. Ulkoilun jälkeen jälleen kylpylään ja nautiskelemaan. Reetta päätti kokeilla ensimmäisenä pomppulaudalta hyppäämistä neljään metriin. Mitä kuopus edellä, sitä kaikki isot siskot perässä. Eli jokainen uskaltautui tekemään sellaista, mitä ei tiennyt uskaltavansa.
   Pienoisia lämmönnousuja on siis ollut joka päivä, mutta eilen illalla paukahti mittariin jo 39,1 astetta. Reetta muuttui lukemasta suorastaan hysteeriseksi, Pasi hermostui ja alkoi kiertämään kehää ja hoputtamaan sairaalaan. Minä luuriin ja soittamaan osastolle, en ollut halukas lähtemään yhtikäs mihinkään. Annoin Pamolia ja Tramalia, jotka kummasti rauhoittivat ja pian kaikki oli taas hallinnassa ja jatkoimme kotoiluamme. Pakkasimme kuitenkin laukkumme, silleen ajatuksella. Kuume tuli jälleen puskasta, sillä Reetta oli jaksanut touhuta enemmän ja vähemmän loistavilla kierroksilla. Eilen neiti pesi ikkunoita, kävi pyöräilemässä ja touhusi täysillä. Eli mistään kunnon notkahtamisesta ei ollut kyse. Päivystävä lääkäri antoi luvan kuulostella kotona aamuun, sillä veriarvotkin olivat kohtuulliset. Yöllä tajusin, että kysehän saattaa olla pusutaudista, ihan samalla tavalla kuumeilua silloin reilu vuosi sitten maaliskuussa. Aamulla soittelin aiheesta polille ja lääkäri tuki ajatuksiani kuumeen syystä ja saimme lähetteet labraan. Aamulla olemme siis olleet taas näytteitä antamassa ja ne lähtevät illan mittaan Ouluun analysoitavaksi. Toki kuumetta saattaa aiheuttaa myös laajeneva käänteishyljintä, sytostaatit, helle, liiallinen ulkona keikkuminen, röhät, joita on muillakin, puhkeavat hampaat ja niin edelleen. Mikä on syy ja mikä seuraus. Tänään olemme olleet rauhallisempia, enemmän puuhailleet sisällä ja neiti on kuumeeton ja naurava. Mutta onpahan jälleen testejä otettu ja syitä mietitty joka suunnalta. Laukut ovat yhä pakattuna, mutta olemme leppoisalla mielellä kotosalla. Eli paletti on hiukan jälleen levällään, muutamia avonaisia kysymyksiä leijuu tässä kaiken yläpuolella.
   Nyt lähden ostamaan Reetalle jauhelihaa, sillä hän aikoo lämpimikseen kokata lasagnea uunissa. Vernakin tuli juuri koulusta ja pihalle on koulukaveri tulossa puuhailemaan. Sain tehtyä aamulla Reetan hiuksiin ranskanletit jo molemmille puolille, on sitä pitänyt jälleen peilata ja katsella joka suunnasta. Tänään kaikki näyttää olevan ainakin toistaiseksi ihan hyvin. Reetta voi hyvin, iho on rasvattu, kuumetta oli viimeksi aamuviideltä... Mutta oma liekani on lyhentynyt ja en uskalla poistua kotoa kuin hetkeksi tai aina on organisoitava jotenkin, jos meinaan olla tunnin kaksi pois Reetan luota. Eli napanuoramme on jälleen todella lyhyt, olemme jatkuvasti kännykän saatavilla, laukut pakattuina ja kaikki aistit hereillään. Olisi minulla ollut muutama muukin jutksu, mutta nyt vihellän kirjoittamisen poikki näin lennosta. Palaan, jahka palaan.... Nauttikaa lämmöstä, kesästä ja kärpäsistä!


   Jälkikirjoitus: Lääkäri soitti iltapäivällä. Crp hiukan koholla, kuitenkin alle 40. Kuinka kuumeilu ja vointi? Neiti ei ole kuumeillut, olemme ottaneet iisisti, olleet sisällä ja kaikin puolin maltillisia. Toistaiseksi kuumepiikki viimeksi aamulla viideltä. Virusvastauksia saatavilla otetuista viljelyksistä vasta perjantaina. Kuitenkin crp:tä syytä tarkkailla huomenna ja ylihuomenna. Huomenna myös keuhkoröntgen, koska röhääkin on. Sen voimme otattaa täällä, lääkärit tulkitkoon sen sitten yhdessä ja toimitaan tarvittaessa. Keuhkonkuumeesta tuskin kyse, jos jaksaa liikkua, pyöräillä ja nukkui yönsäkin vinkumatta. Mietin itse myös sieni-infektiota keuhkoissa... Sekin oli käynyt lääkärillä mielessä ja on syytä ottaa kuvat, jos oireilut jatkuvat, eikä viruksista pomppaa mikään tulos esille. Olen antanut antihistamiinia, jos syypää on siitepölyt ja luonto. Sekin sai kannatusta, sillä uskomattoman moni oirehtii tänä keväänä. Lääkäri sanoi, että jonkun toisen hän olisi pyytänyt tutkittavaksi, mutta ei meitä vielä, koska handlaamme palettia jo niin varmoilla otteilla ja todella laaja-alaisesti. Kas kokemuspohjaa löytyy jo, sattuneesta syystä... Eikä minulla ole todellakaan mitään syytä pimitellä tai vitkutella, mutta nyt odotetaan tuloksia ja toimitaan sitten jos pitää lääkityksien suhteen. Mikäli kuume ei pysy hallinnassa tai alkaa hallitsemaan liikaa ja yleiskunto romahtaa, niin olemme suit sait sukkelaan sairaalassa.
   Että tämmöstä, ja menen taas...

tiistai 13. toukokuuta 2014

SALAA... (Hys...)

Reetta on Pasin kanssa labrassa. Joten tavallaan lapseltanikin salaa kirjoitan muutaman ajatuksen, jonka peitän arjessa. Niin ja salaa itseltänikin, muilta lapsilta ja läheisiltä.


-Olen vihainen elämämme käsikirjoitukselle. Eikö mitään kohtuutta, eikö tässä ole jo liikaa juonenkäänteitä? Kuka hiivatti on käsikirjoittaja, onnellisista lopuista tykätään!
-Olen vihainen Reetan sairaudelle. Miksi lapsemme joutuu aina uudelleen mankeliin, eikö hän ole jo saanut tarpeeksi prässiä ja sen sataan kertaan "latistettu".
-Pelkään, aivan suunnattomasti. Mitä? Aivan kaikkea, jos annan luvan. Mutta en anna lupaa, sillä se on aivan hirveä karuselli elettäväksi.
-Olen kauhuissani, pelon kohmettama. Jotenkin semmoinen polvitaipeisiin puhaltava hyytävä viima sattuu vietävästi. Jostakin tulee mieleen aina kylmäaltaat tai yleensä kylmä vesi, kuinka se viiltää kun pääsee polvitaipeita myöten sinne veteen. Ne ovat minulla näköjään todella arat paikat...
-Arki, raivostuttaa. Jälleen odottaa tiskikone tyhjentämistä, uusien astioiden lataamista. Tiskiä, tiskiä, vaatimuksia... Samalla arki rauhoittaa, pitää rytmissään.
-Leivänmurut, niitä on joka puolella. Kuinka monta kertaa päivässä luuttuan leivänmuruja, vaikken itse syö leipää. Lautaset on keksitty ja luututa voi muutkin.
-Tabletti ja sillä pelaaminen, kuinka paljon menee hyvää aikaa ja elämää, kun pitää heilutella "elämiä" sormella. Ja aina loppuu "elämät", eikö muuta termiä ole käyttää, jos pelkää oman lapsensa oikean elämän loppumista.
-Kuolemanpelko, se kiertää kehää suunnattoman lähellä. Tunnen sen hyytävän hengityksen koko ajan niskassani. Ivallisuuden.
-Menettämisenpelko, en halua, en uskalla edes ajatella, sillä romahdan pelkästä ajatuksen vilahduksestakin. Pikaromahdus kouraisi... Pakko koota itsensä.
-On oltava vahva, vaikka tuntee olevansa aivan saatanan heikko ja hauras. Vahva, muutenkin kuin vyötärönseudulta, inhottaa olla sitä koko ajan, kun ei aina jaksaisi. Olen kuulemma itse roolini valinnut, olen ollut siihen pakotettu, sillä eihän heikkoudella olisi kenties näinkään pitkälle päästy. Mitä hyötyä perheelle on jos olisin kroonisesti heikko, natiseva ja piipittävä mamma josta ei olisi lapsille tukea ja turvaa. Minun on oltava lapsilleni rohkea esikuva, jolla on myös sopivasti herkkyyttä ja heikkoutta.
-Odottaminen. Tänään odotan, että nämä tunteet löysäisi. Odotan soittoa polilta ja sytostaatin annostuksen viilausta. Uskallanko odottaa muuten hyviä koetuloksia, vai joko vilahtaa diffissäkin paskasolujen esiasteita. Minäpä päätän: odotan yhä hyviä tuloksia, elämänvoiman kapinaa. Odotan Reetan silmien punoitusta käänteishyljinnän jylläämistä, odotan ihmettä! Odotan yhä toivoa, parempaa tulevaisuutta lapselleni.
-Taistelua, kaikesta ihan tyhmästäkin. Tänään on Fannylla tehosterokotus neuvolassa, tiedän, että sekin aiheuttaa taistelua. Taistelua piikkiä ja pelkoa vastaan. Aina samaa taistelua, tavallaan tyhjästä nyhjättyäkin, verrattuna muihin taisteluihin joista arjessamme on käsitystä. Mutta otan lapseni tunteet vakavasti, tässäkin asiassa, tuen, rohkaisen ja kuuntelen. En väheksy.
-Haukut, eilen lapseni haukkuivat sanallisesti, puhelimitse ja tunsin olevani tunkio mennen tullen palatessa. Myös uima-altaassa sain haukut, kun päätin lähteä kahden tunnin jälkeen pois. Kuulemma kesken kaiken...
- Pyykit, minulla on mitta ihan täysi pyykkiä. Loputonta läträämistä ja viikkaamista. Joo, vähänkö olen tärkeä, olenhan pyykkääjä!
-Koirankarvat, taas pitää imuroida. Tänään en jaksa niiden palvontaa.
-Tollo ja sen tappelut. Miksi se kolli ei voi olla tappelematta. Aamulla oli jälleen korva verillä. Ihan oli raapimisjälkiä ja sen omaa verta. Viime viikolla löytyi takajalasta märkäpaise, jota olemme desinfioineet. Silmiäkin on hoidettu. Revenneitä kynsiä hoidettu. Lääkitty.
-Vieno, eikö se voisi laittaa sen kuulonsa päälle, että kuulisi kun sitä haetaan? Miksi se tykkää tonnikalasta, eikä meriherkuista, mikä ero?
-Ainainen krooninen pennin venyttäminen, eikö voisi vain olla aina sen verran että voisi sitä ja tätä, ilman että pitää laskelmoida ja harkita... Tukiaisten odottaminen, anominen ja tilanteemme ainainen perustelu. Kieltää, kaarrella, miettiä kuinka hoitaa, hakea ratkaisuja, siirtää, odottaa... Annettaisiinpa lottovoitto, naputtelisin kamarin nurkassa tyynen rauhallisesti kaikki lainat nollille, olisihan se melkoinen kiksi koettavaksi. Kenties positiivinen kiksi, luulisin, vaikka en usko että raha onneakaan tuo, mutta saattaisihan se helpottaa. Arkea meinaan. Luulen. Jakaisin lottovoiton ilosanomaa muillekin, makselisin systereiden lainoja siinä samalla ja antaisin siivuja hyväntekeväisyyteen, tutkimustyöhön, lastensairaalahankkeille, läheisille, löytöeläinkodeille, vanhuksille, lapsille, kehitysmaiden kohteille...
Ostaisin tuplille tuliterät Jopot, ihan saisivat itse värinkin valita. Pystytynnyrisauna Mökömajan kupeeseen paljun kera, olisihan missä pulikoida ja nauttia. Perämoottorin soutuveneeseen, sata sarjalippua kylpylöihin, hoitoihin, rentoutuksiin, avun hakemiseen ja jaksamisen tukemiseen. Kuitenkin tiedän, että rahallakaan ei voi ostaa terveyttä tai suoranaisesti parantaa. Onneksi lapsemme saa parhaan mahdollisen hoidon, vaikka olemmekin tukiaisilla elävä suurperhe, se ei onneksi vaikuta hoitoon ja lääketieteen antamiin mahdollisuuksiin.
-Vastaamattomat viesti, joihin olen jopa karhunnut vastauksia. Miksi ei vain voida vastata?
-Mies, mieskinhän voi tympiä mennen tullen palatessa. Monta asiaa ajattelen valmiiksi ja toisen puolesta, kun en tiedä mitä toinen ajattelee... Sitten kun on H-hetki, niin huomaa, että onkin ajatukset aika kaukana toisistaan. Putkiaivo ja kukkakaali!
-Kapina, Reetalla on jälleen viivyttely, jahkaus ja vitkutteluvaihe päällä. Narinaa turhasta, vaikka kertotaulusta. Onko kertotauluilla tässä vaiheessa väliä? On, ja sitten lapsi väittää ettei osaa, ei muista, ei kykene keskittymään. Sitten kuitenkin osaa ja tehdä survaisi eilen vahingossa kolmen päivän matikanläksyt kerralla. Minä olin kirjurina, kun Reetta viilaa pilikkuja ja pyyhkii sen sata kertaa. Hioo täydellisiä numeroita.
-Miksi annetaan toivo paranemisesta ja se romutetaan aina uudelleen epätoivolla. Mitä tämmöinen löysässä hirressä oleminen oikein on? Kenen keksintö? Kuka siitä hyötyy tai saa kiksinsä, kun katsotaan kuinka perhe roikkuu, kuristaa, ahdistaa ja välillä annetaan henkeä ja tukea jalkojen alle. Taas kohta potkaistaan jakkara alta ja taas pihistään. Semmoista kuvittelen hirressä roikkumisen olevan, en ole oikeasti kokeillut, sillä siinähän saattaa hirttyä. Mennä vaikka elottomaksi ja menettää elämän.
-Hiljaisuus, yksinäisyys, jakamattomuus, puhumattomuus... Kaikkia näitä lieveilmiöitä kuuluu sosiaalisen ihmisen arkeen. Tässä pyörin puhumatta, ilman aikuisia ihmiskontakteja päivästä toiseen. Onneksi voin lässyttää elukoille, mutta ei nekään vastaa. On vain niin paljon kysymyksiä, vailla vastauksia. Eikö ole kysymystä, joka ansaitsisi vastauksen?
-Tuki, onhan sitä tarjolla, mutta olen siitäkin osittain kieltäytynyt. En jaksa olla tuettavana, ihan tukea vailla. On pakko elää arkea, joka pitää pinnalla. Onneksi on arki, suurperhe, pyykkivuoret, jatkuva nälkä lapsilla, elikot ja kalenteri. Eipä siinä ole aikaa tukemalla tuetulle ja tehdylle tuelle, tässäpä nyt otan tukea vastaan tarkoituksella romahdan tukea vasten. Kenen etu se on, jos jää vaikka romahdus päälle. Otan pikaromahduksia ohimennen, vaikka tuon labrakäynnin aikana.
-Välillä tuntuu, että olen itse paremmalla hapella kuin moni muu, onneksi happitasoni on hyvä, sillä enhän muuten voisi näin hyvin. Vaikka minun pitäisi monen mielestä voida paljon huonommin... Mutta nämä on housuni, joissa hytkyn ja lyllerrän.
-Helpottipas, kun pikajyräytin kaiken kuonan tänne. Onneksi minulla on kanava, johon jyräyttää.
-Tiskikone laulaa, ihan itsekseen tyhjeni ja täyttyi.. Ei vaan Pasi laittoi ison vaihteen päälle, kun jyrisin sille. Kenelleppä muulle me jyrisemme kuin toisillemme, johan helpotti, niin ja auttoikin jos kerran tiskikone laulaa nyt ilman minun panostani.
-Laiska olen monenkin mielestä, kun työssäkäyvän miehen pitää tiskitkin huolehtia... Paskat minä mitään laiska ole, kun kone saadaan käyntiin tapahtuu ja sattuu, vaikka ja mitä. Välillä ei sitten satu eikä tapahdu, vaikka kuinka hääräävinäni olen. En ole aivan totaalilaiska, olenhan naputtanut koneella enemmän kuin moni vuoteen. Ja vaikka näytänkin umpilaiskalta, välillä. Paplaritkin keikkuu päässä. Kampaaja-ajankin jouduin jälleen kerran perumaan kun iskettiin tähän savottaan liittyvä polikäynti kalenterimme vastaisesti. Enkä taas ole uskaltanut uutta aikaa varata, kun se tahtoo aina tulla perutuksi.
-Hymy, alkaa karehtia suupielissäni. Johan taas oli mielen päällä vaikka ja mitä. Onko se mieli liian iso, vai liian pieni, jos tuommoinen määrä turskahti ulos. Vai keikkuuko tämä laiva niin pahasti, että ne tulee yli laidan, vaikka luulen että olemme tukevasti takatalven aiheuttamassa riitteessä. Enkö vain tajua. Tajuan ja tajuan, toivon että tekin tajuatte mitä kaikkea pääkopassa kierii ja velloo, vaikka lasken kaakeleita ja kierroksia uimahallissa. Vaikka lasken askeleita tanssikurssilla, ja hytkyn naama virneessä. Olen myös tajunnut, että tanssiessa saan olla vain tanssiin hurahtanut nimetön anonyymi, jota kukaan ei tunne, ei tiedä taustaa tai ole tuomitsemassa. Olen vain rytmitajuinen ja halukas oppimaan. Kykenen hetkeksi koteloimaan ajatukseni ja heittäytymään. Kyllähän ne välillä putkahtelee, mutta paketoin ne uudelleen ja uudelleen, koska en juuri sillä hetkellä muuta voi. On elettävä ja jaksettava. Onko se sitten taistelu, elämämme tai tanssiminen. On pidettävä rytmistä ja sykkeestä kiinni, muutenhan putoaa kyydistä ja sekoaa askelissa. On pidettävä nuppi kasassa, vaikka millä ilveellä.


Nyt Reetta lueskelee rauhallisena sängyssä, ihana kuuro kissamme seuraa kursoria ja soittelee välillä kannelta sänkymme alla. Tiskit on hoidettu, paplarit kohta kuivat. Heittäydyn kalakeiton saloihin ja huitaisen muutaman koneellisen pyykkiä. Yritän erottaa eriparisukista toistensa parit. Yritän pinota kunkin tytön pikkarit ja topit oikean tytön pinoon, ettei mene väärälle tytölle. Ulkona on tihkusateista, Telekkari kuuluu olevan päällä vaikkei sitä kukaan katso, sekin olisi hetki sitten ärsyttänyt, muttei jaksa ärsyttää enää. Tartun hetkeen ja kuorimaveitseen... On aika kalakeiton;-) Tästä tulkoon hyvä päivä ja kiva arki, onneksi sain kaiken tuon "kakan" pois mielestä, johan helpotti... Eikä lapseni tiennyt tästä salaisesta paniikkiversiosta ja turskahduksesta mitään, onnistuin sen salaa ulkoistamaan ja olemaan samalla läsnä lapselleni ja antamaan kalakeittoon ohjeita. Kohta keitto on valmista, eiku syömään;-)





maanantai 12. toukokuuta 2014

ÄITIENPÄIVÄ, SEHÄN ON JOKA PÄIVÄ

Taas on lähes viikko vilahtanut... Mihin tämä aika oikein meneekään? Oikeastaan ajattelin hiukan listata mihin kulunut viikkomme on mennyt, ennen kaikkea mihin tuo höyrymme Reetta on aikaansa käyttänyt. Vauhti ja syke on samaa luokaa mitä yleensäkin, mutta tilanteen ollessa se mikä on, ajattelen arkeamme kirjoittaa auki. Ihan siksikin, ettei teidän tarvitse olla huolissanne, sillä meillä on moni asia kauhean hyvin. Siis emme vieläkään ole montussa, emmekä ole antaneet faktojen lamauttaa, sillä eteen päin on elämämme suunta ja naama naurussa laulellen.
   Lamauttanut ja säikäyttänyt minua on hiukan valtavan lukijaluvut, ihan hurjia käyntimääriä päivittäin. Semmoisia 800-1200 käyntiä päivää kohden, äläkää hyvät ihmiset panikoiko siellä! Tiedän joidenkin käyvän kurkkaavan monta kertaa päivässä, eikä meikä ole riviäkään kirjoittanut. En ole, koska en ole nähnyt tarpeelliseksi jauhaa joka päivä, enkä jauha jatkossakaan joka päivä. Sillä meidän huushollissa pyörii muutama muukin seikka kuin mamman bloggaaminen. Minulla kun oli tavoite tässä pikku hiljaa lopettaa koko tämä bloggaus, kunhan pääsemme rannalle. Mutta nyt vain tuo himputin takatalvi mutkistaa suunnitelmia, joten mitä ilmeisemmin jatkan näitä postauksia. Mutta tasan tarkkaan niin kauan kuin minusta tuntuu siltä, enkä siksi, että lukijamäärät ovat noin huluppiat. Itsekäs olen, tiedän, mutta myös olen yhä rehellinen itselleni ja kuuntelen sisintäni. Kirjoitan niin kauan, kun saan tästä enemmän kuin mitä tämä ottaa.
   Tällä hetkellä Reetta laulaa ja tanssii koirien kanssa, yöpaidassa yhä. Samalla neiti vetää kortisonivoidetta silmiensä ympärille, kun ovat niin käänteisen hyljinnän rouheuttamat että, mutta se on hyvä merkki. Se rouheiset silmät meinaan, ja se laulu ja nauru.


   Du du duu, mistäköhän aloittaisin. Niin Tessa täytti 14, upea nuori nainen;-) Vietimme myös Väinön 4 v ja Vienon 2 v synttäreitä. Tessan uusi mielenkiinnon kohde on telinevoimistelu sählyn lisäksi. Tessa lenkkeilee ja juoksee myös aktiivisesti. Samalla vetää jumppia ja treenejä pikkusiskoilleen kotona. Eilenkin illalla olivat tehneet "tiukka peppu ja kiinteät reidet" jumpan, nyt huusi kaikilla lapsilla hoosiannaa lihakset. Tytöt ovat myös limbonneet ahkerasti, siinä notkeudessa ei ole kyllä geeniperimää meikäläiseltä. Limboamisesta johtuen myös kaulan lihakset ovat venyneet ja kipeytyneet, onneksi sen tietää miksi Reetallakin moiset kohdat ovat kipeät. Kenelläpä ei olisi moisesta hommasta. Tessalla menee koulu hyvin, sanoisinko loistavasti, saamme olla esikoisestamme ja hänen esimerkistään pienemmille tosi ylpeitä. Hienoa saada olla tuollaisen neidin mammeli;-) Äidin ylpeyttä tunnen myös muistakin muksuistamme, mutta avasin tuota Tessan aihetta synttäreistä johtuen enemmän.
   Mutta kuluneeseen viikkoon palatakseni. Reetta on käynyt koulua ihan suunnitelmallisesti ja vähän inspiroiden itsekin. Tiistaina otetut labrat olivat äitinä hyvää kuultavaa, veriarvot ovat terveen tasoiset, jopa kohonneet edellisistä. Leukkarit hiukan laskeneet, tavoitetaso ylläpitohoidoilla on 1,5-3, eli kotona otettavien sytojen määrä säilytettiin ennallaan. Huomenna saamme uudet säätämiset, huomisten labrojen perusteella. Käänteishyljintä osoitti jo laantumisen merkkejä, kauhukseni, mutta lehati jälleen uuteen kukoistukseensa. Eli hyvillä mielin olemme siis punoittamisesta, hilseilystä ja turvotuksesta silmien ympärillä. Sitä haemme, toivomme ja odotamme, KAPINAA!
   Keskiviikkona Reetta halusi mennä kouluun moikkaamaan tulevaa ykkösluokan kummilastaan, annoin mennä. Torstaina olimmekin kolmestaan minä ja tuplat luokkaretkellä mukana. Oulussa ja Liminganlahdella lintuja ja luonnonihmeitä tsiikaamassa. Linja-autossa Reetta oli jossakin takarivissä, en nähnyt kuin autoon mennessä piposta vilahduksen. Verna oli oman kaverinsa kanssa  ja minä leijuin penkistä toiseen, ihan sen mukaan miten lapsia oksennutti tai tarvi kaveria vaihtaa. Eli lapseni eivät olleet minusta riippuvaisia, enkä minä heistä, hyvää siimaa puolin ja toisin.
   Samalla sain kuulla sivukorvalla juttuja lasten suusta, millaista on nykyisin "normaalien ja terveiden" lasten lapsuus. Sekin oli hämmentävää kuultavaa. Ei nykyisin enää olekaan sellaista kuin ehkä olen luullut, kevyttä ja lapsellista. Nykyään lasten aihepiirit ovat raadollisen karuakin kuultavaa, myös epävarmaa ja repivää. Kuulin juttuja "eroista, uusista isistä, uusista äidin poikakavereista. Kuinka sekin oli tavallaan siskopuoli niin kauan kunnes äiti vaihtoi poikaystävää ja perhe muutti ja sitten tulikin taas uusi velipuoli, mutta sitähän ei tiedä kauanko se velipuoli on jos tulee uusi isäpuoli. Ja isäkin muutti eri paikkakunnalle, kun löytyi uusi asunto ja uusi nainen, siellä asunnossa on muuten saunassa kivat valot ja vessakin on iso, siellä on semmoinen peilikaappi jossa on valot ylhäällä rivissä. Tuolla pysäkillä minutkin aina vaihdetaan toiseen autoon, silloin kun olen vaikka sinne tai tänne menossa. Liian tuttuja kaikki nämä maisemat, kun aina pitää matkustaa. Eikä se uusi oikein tykkää minusta, enkä tiedä miksi..." Eli kyllä se elämän tempo ja rytmi on kovin nopeaa ja elämän peruspilarit ovat horjuneet monenkin lapsuudessa. Sitten mietitään, miksi lapsilla on keskittymishäiriöitä tai muita selittämättömiä oireita... Levotonta. Se on se sana, joka jäi mieleeni sivukorvalla kuunteluista. Toki kuulin ja oivalsin paljon muutakin, mutta tuo jäi eniten pyörimään.
   Liminganlahden luontokeskus on kiva paikka, kannattaa käydä. Ainakin minä pidän siitä ja meidän typyt näytti viihtyvän. Siellä yksi seinä jälleen minut pysäytti, ynnäsin yksi ynnä kaksi ja oivalsin muka jotakin alkukantaisen suurta. Eli kysehän on siis linnuista ja siihen liittyvistä seikoista. Pöllöseinällä otsakkeena oli teksti "selviytyjät". Siis hoksaatko sinä? Reetta viihtyi kyseisellä pöllöosastolla pitkään, se oli niin Reetan juttu. Niin ja Reettahan maalaa, piirtää ja tykkää kaikella tavalla pöllöistä. Ne ovat kulkeneet muutaman vuoden monellakin tapaa Reetan mukana. Tavallaan, ne ovat nousseet Reetalle omaksi aiheeksi ja voimaeläimeksi. Sitten se otsake "selviytyjät" sitähän se, lapsemme on selviytyjä. Ollut jo vuosikaudet ja toivon että on yhä. Selviytyjä. Kun asian yhdelle systerilleni puhelimessa kerroin, hän sai ajatuksesta heti kiinni, oivalsi saman kuin minäkin. Semmoinen kananlihalla oivallus, syy-yhteys-selitys-väristys menee, ymmärrätkö... Eli aihepiiristä liikuttuneena ostin tuplille myös pöllöpipot muistoksi. Se on minulle jälleen uusi oljenkorsi roikuttavaksi ja annan lapseni jälleen huuhailla täysillä noiden pöllöjuttujensa kanssa. Ja yllättävää kyllä, olen sen jälkeen nähnyt luonnossakin näitä voimaeläimiä, eilen viimeksi puun latvassa kökötti ihka oikea pöllö. Eli pöllökanavani on auennut... Hu huuu....
   Luokkaretkellä kävimme myös Tietomaassa, syömässä ja shoppailemassa. Tuplat haahuilivat omilla teillään ja minä leijuin missä huvitti. Vaatekaupassa typyt halusivat itselleen mekot, kumpikin. Semmoiset klassiset ja kukalliset. Ne on semmoisia mekkotyttöjä kaikki neljä. Kyllähän illalla olimme poikki, minä nukuin jopa kotimatkalla linja-autossa. Illalla Reetta otti toisen sytostaatin ja mietti väsyään ja kiukkuaan. Onko syötetty kiukkulääkettä vai missä vika? Selitin, ettei kortisonia ole syötetty, se uusikin lääke oli sytostaatti. Kiukku ja levottomuus on selkeästi väsyä ja jännityksen laukeamista siitä, että sai osallistua täysillä luokkaretkeen. Ei siis huolta, kuuluu asiaan, oli odotettavissa, hoituu nukkumalla. Mutta hyvin Reetta jälleen osasi tunnelmiaan kuvailla, selittää ja uskalsi tarttua aiheeseen. Uni maistui kaikille, ja maistuu yhä, nukumme siis loistavasti. Mikä on itselle todella tärkeää. Se on myös mittari, jostakin, vaikkapa balanssista ja tasapainoilusta.
   Perjantaina Reetta tahtoi osallistua aamun kuvistunnille luokassa, päästin. Perustelin sillä, että sama porukka ja samat pöpöt kuin linja-autossa, neutrofiilitaso hyvällä mallilla ja lapsen vointi loistava. Miksi ei siis, otetaan kurinpalautus kun arvot vaatii. Koen sen myös tärkeänä porkkanana lapselleni ja selviytymiselle. Neiti oli mennyt jopa puukäsitöihin ja sain siitä muistona äitienpäivälahjan. Aika nopea liikkeissään tuo taistelijamme, sanoisinko... Ei kait tässä voi muuta kuin nauraa ja katsoa vauhdin hurmaa.
   Keskiviikkona Reetta ja Verna osallistuivat myös suunnistamiseen. Sellainen koko perheen iltarastit, joihin opettaja halusi tuplamme "perheekseen" mukaan, jotta saisi opettaa suunnistusta ja kompassin käyttöä. Liikuttavan hienoa, mielellään tytöt menivät, mielellään heitä lainasin. Neidit palasivat silmät kiiluen ja selittäen.
   Perjantaina Tessa halusi viettää kaverisynttärit illalla ja yöksikin sai kavereita jäädä. Yksi serkku jäi sitten yöksi. Yllättäen Reetta puolestaan tempaisi taas itsensä heille yöksi. Eli vaihdoimme lapsemme lennosta. Reetta oli saunonut, tehnyt serkkutytön kanssa loistavan "mustavalkoisen mykkäfilmin, ilman värejä" ja nukkunut asuntovaunussa. Lauantaina sain aamulla kymmenen pintaan loistoidean koko suvun synttäribileistä... Hiukan siis höyrysin kyökissä ja bileet alkoi kolmelta. Meidän sukumme on siis kaikkinensa aika nopeaa liikkeissään, tuosta vain ja kivaa oli. Hyvä päivä ja leppoisaa meteliä suurilla lapsiluvuilla.
   Sunnuntaina heräsin lämpöön. Jostain koiramme olivat oivaltaneet olevan äitienpäivän ja könynneet viattomina viereeni, tai siis paremminkin molemmille puolilleni. Enkä tietenkään äitienpäivänä raaskinut hätistää niitä pois. Reino jyrsi korvaanikin niin hellästi, että. Oli siinä kyllä kissojakin kaksin kappalein. Sängyn viereen katettiin aamupala. Kahvia, ruusu, kaunis servetti ja sydämen muotoisia paistettuja kananmunia. Jättikivaa! Kortteja, lapsia kainalossa, lahjakortteja, paketteja. Tuplat olivat puukäsitöissä tehneet semmoiset kivat muistitaulu, liitutaulumaalilla. Eli sain sen mitä halusinkin, huomiota ja hyvää mieltä! Heti aamusta myös kakuttelimme ja lähdimme mummua juhlimaan.


   Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana Pasi on saanut pihamme hyvälle mallille. Terassin laajennus odottaa lämpimiä päiviä ja nautiskelijoita. Pasi on palannut töihin ja arkirytmeihinsä. Minä olen  kirjoittanut, ollut luova kirjoittamisen eri osa-alueilla. Olen myös tanssinut lukuisia kertoja, vaikka olemmekin kriisissä. Itselle se on valtavan tärkeä mittari ja kyky pysyä pinnalla, heittäytyminen. Se kertoo niin tavattoman paljon omasta tilanteesta ja nupin voinnista ihan fyysiseen jaksamiseen. Kykenen yhä löytämään nautinnon, pysymään askelissa, saamaan tanssimisesta ilon. Kykenen keskittymään ja oppimaan uutta. Eilen äitienpäivän kunniaksi sain neljän tunnin tanssikurssin, olihan ihanaa. Tangoa kaksi tuntia ja sitten kunnon hyvän tuulen jiveä seuraavat kaksi tuntia. Ja pysyin mukana, olen itsestäni niin ylypiä! Eli tänään minun jivelihakseni huutavat hoosiannaa. Viime viikolla osallistuin tavallaan "kolmannen tason" kurssille ja sama homma, opin, nautin ja pysyin mukana. Ne ovat minulle niitä todella tärkeitä kanavia ja mittareita. Tarvitsen niitä, olkoonkin kukakin mitäkin mieltäkin tahansakin.
   Olen myös keskustellut ihan ammattilaisen kanssa siitä, että onko suhtautumisemme kuinka "väärää tai vääristynyttä". Ei kuulemma ole, vaan se on meidän tapamme ja voimavaramme. Todellisuutta ja faktoja emme ole unohtaneet tai kieltäneet. Olemme niiden kanssa aika sinut, sinänsä jos näiden kanssa voi sinut olla. Mutta ei asia muuksi muutu, jos otamme kärsimyskeinot käyttöömme, jatkamme arkeamme ja elämäämme kärsien ja naristen. Jatkuvasti peläten ja vaikeroiden. Kun meillä on tällä hetkellä kaikki suhteellisen hyvin, meille on sallittua myös nautinnot ja hauskuus. Kepeys ja ilo. Kärsiäkin osaamme ja itku valahtaa välillä, mutta onneksi se ei hallitse jatkuvasti elämää. Meillä on yhä toivo, usko ja luottamus. Jostakin se tulee, kumpuaa ja kantaa... Tässä tunteessa on niin turvallista olla.
   Tänään olen suhteellisen herttainen kodin hengetär. Olen pykännyt ja pyykännyt. Huushollia pyörittänyt. Reetan piti tehdä läksyjä, mutta näyttää piirtävän mangatyttöjä ja heittäytyneen luovaksi. Ulkona sataa tihkuttaa ja on viileähköä. Mutta se ei haittaa, onhan pyykkirumpu keksitty ja aurinkoa on paljon arjessamme. Kunhan Verna saapuu koulusta, lähden tuplien kanssa uimaan. Tytöillä on uudet uimalasit ja semmoiset kumilakit, mitkä ne nyt on, uimalakit varmaan. Neidit ovat leikkineet saunalla ja pesuhuoneessa avaruusolioita ja sukellelleet täysissä uimavarusteissa. Paas katso mitä viikko tuo tullessaan, ainakin nyt vaikuttaa hyvältä, kaikin puolin ja koko ajan. Eli Reetan sanoin "Äitienpäivä, sehän on joka päivä!" Sain jälleen aamupalaksi sydämen muotoisen munan ja hymyjä...
  

tiistai 6. toukokuuta 2014

TAKATALVI-SELITYS (lue istualtaan)

En ole käynyt pahemmin koneella, sitten takatalven postauksen jälkeen. Olette huolissanne, syystäkin. Se on juuri sitä mitä sen ei pitänyt olla, Reetalla on jälleen syöpäsoluja. Siinäpä sen ilmoille paukautin, ilman hyssyttelyjä ja alkupehmennyksiä. Eli tästä syystä olemme eläneet sata lasissa ja erittäin itsekeskeisen perhekeskeistä elämää, kaikkea sitä mitä olemme odottaneet ja mistä olemme haaveilleet. Eli äitinä olen siis ollut mahdollisimman vähän koneella, enemmänkin lapsilleni läsnä tai uima-altaassa...


   Mutta minäpä selitän lyhyesti rankoillakin ajatuksilla ja faktoilla viimeksi kuluneen viikkomme. Jos olet herkkähipiäinen, niin ei kannata minun vähemmän herkkähipiäisiä tekstejäni lukea, sillä tämän asia myötä mielessä juolahdellut vaikka mitä...
   Viikko sitten maanantaina olin Reetan kanssa kaupassa, kun lääkäri Oulusta soitti. Kun näin soittajan, tiesin heti mitä asia koskee, jalkani venähtivät ja retkahtivat löysiksi, märisin heti ja vapisin kuola valuen. Vastasin ja lääkäri pyysi soittamaan, jahka pääsen kaupasta pois. Enkä olisi päässyt ilman lastani Reettaa, neiti otti ja hoiti maksamisen, tuki ja kannusti. Eli Reetta on tasan tarkkaan tietoinen tilanteesta, puhuimme siitä heti.
   Kotiin päästyäni yritin saada Pasia kiinni, onnistumatta. Sitten hälytin systerin varulta, jos vaikka romahdan totaalisesti, onpahan joku Reetalla kaverina... Soitin, kuullakseni faktat, joihin olin jo varautunut. Syöpäsoluja löytyy eri mittauksien mukaan n. 1,4- 2%. Eli ei hyvä, mutta suunnitellaan jatkot, jahka Helsinki funtsii, perjantaina Ouluun kuulemaan lisää. Heitin jälleen muutaman kysymyksen kehiin, joihin otetaan kantaa. Meillähän on sattuneesta syystä yhä jääkapissamme immunologiaa tukevia pistoksia semmoisella tonni viidellä sadalla eurolla, voiko niitä käyttää. Hyljinnänestolääkkeen purku, lopetetaanko heti. Lekuri käski puolittaa. Ideana on siis saada oma luuydin kapinoimaan, joka on oikeastaan ainoa vaihtoehto.
   Viimeinkin sain Pasin kiinni, tietenkin miespolo romahti ja hain sen romuna kotiin. Organisoin Pasin työterveyshuoltoon, ilmoitin asiasta lähipiirille, tein kouluille tiedotteet aiheesta ja aloin kokoamaan mahdollisuuksien rippeitä. Oma monttuni oli reilun puolen tunnin luokkaa, sen jälkeen on ollut pakko porskuttaa. Toki nyyhkyttelen välillä, mutta ei auta lannistua. Tärkeää oli kuulla että jotakin suunnitellaan ja käsiä ei nosteta pystyyn.
   Työterveyslääkäri kirjoitti Pasille sairaslomaa, samainen työterveyslääkäri sanoi minulle Reetan sairastuttua "lapsihan sinulla vain sairas on, itse olet työkykyinen..." Se kaikuu yhä, mutta ehkäpä hänkin ammattilaisena on jotain tajunnut, jos lapun kirjoitti. Kyllä Pasi tässä töihin on palaamassa, sillä nyt paletti alkaa hahmottumaan ja suunnitelmat ovat selkiytyneet. Mies pysyy pinnalla arjen rutiineilla ja provikkapalkkaisena on hiukan pakkokin olla töissä.
   Oikeastaan ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana olen tuntenut menettämisen pelkoa, se on ollut uusi kohmettavan pelottava tunne. Sellainen syväjäädytetty hyytävä kauhu. Olen niin jaksanut uskoa lääketieteeseen ja lapseni taistelutahtoon, mutta kauanko moista jaksaa ja varsinkin kun lääketiede alkaa olla kädetön. Onhan tietenkin olemassa ihmeitä, usko, toivo ja rakkaus. Niihin luotan yhä, raivokkaasti.
Olen myös lääkäreiltä kuullut ihmeistä, joita ei lääketieteellisesti kyetä selittämään. Eli siinäpä oljenkortemme tällä hetkellä, jossa keikumme. Tai eihän tässä tarvitse oikeastaan keikkua, sillä takatalvi on yhä jäädyttänyt kaiken ympärillään. Verna näki otsakkeen ja kysyi onko siinä virhe. Hänen mielestään sen kuuluisi olla taikatalvi. Jospa siis saisimme kokea taikatalven, ihmeiden taiat. Se on nyt moisesta sanasta muunnos, joka jaksaa kantaa eteen päin. Eli näemme yhä auringon ja se manner on ihan oikeasti havaittavissa, mutta nyt olemme ryytyneet tähän riitteeseen... Mutta keulan suunta on yhä oikea ja suunta selvä.
   Olen ollut myös raivo, epäoikeudenmukaisuudesta, epäreiluudesta ja kaikista lieveilmiöistä johtuen. Olen ajatellut tehdä kansalaisaloitteen kaikkien niiden puolesta jotka nurisevat tätä elämää ja hautovat vaikkapa itsemurhaa... Tehkää se, lakatkaa narisemasta ja täyttäkää ne taivaspaikat/tuonpuoleiset/tuonelat niin, että kiintiö saadaan täyteen ja annetaan mahdollisuus elämään niille, joilla on raju tahto ja mieletön halu elää. Olen myös miettinyt syyllisyyttä, syntiä ja omia tekoja. Kuinka paljon vääryyttä olemmekaan tehneet, jotta lastamme moisella aina vain rangaistaan. Olen myös miettinyt, ettei kannata yhtään suunnitella omaa tulevaisuutta, Reetan kouluun paluuta tai omaa työhön paluuta, toisen kerran jo sama juttu. Olen myös miettinyt, että heti kun itsellä alkaa syke nousta, kokee oppimisen iloa, uskaltaa hetkenkään nauttia, saa omaa tasoitustaan nostettua, niin johan jysähtää. Omassa lapsuudessamme saimme elää jokapäiväisen maailmanlopun pelossa, körttimummumme mieliaihe ja jokapäiväinen toive. Eikä se maailmanloppu mummulle tullut, vaikka se oli joka päivä kuulemma tulossa. Kuuntelimme tätä "virttä" koko lapsuusikämme, kunnes mummumme kuoli 91-vuotiaana vanhuuteen, ilman koko maailman romahtamista. Lapsemme ei halua maailmansa loppuvan ja toiset odottaa sitä vuosikymmeniä, ruikuttaenkin. Epäreilua!
   Katkeruus, sekin on vilahtanut, mutta ei onneksi pesiytynyt. Kateus, ei sekään jäänyt pysyväksi, sillä eihän kukaan tiedä huomisesta enkä jaksa oikein kadehtia ketään. Oikeastaan minua ei huvita kadehtiminen tai katkeroituminen, tai vihaaminen, tai raivoaminen. Mitä ne auttaa, ketä? Pilaa oman suorituskyvyn ja kyvyn nähdä auringon. Haluan olla täysillä mukana lapseni ja perheemme sykkeessä ja tehdä kaikesta mahdollisimman vaihtelevaa, ainutlaatuista ja kivaa. Sykettä on pidettävä yllä, eikä se edes ole vaikeaa, meillä on ihan hyvä positiivinen syke meneillään. Nauramme, hörötämme, heitämme läppää, olemme kainaloittain, lähekkäin, itkemme tarvittaessa, nurisemme sopivasti, tappelemme kohtuudella. Sinänsä erittäin normaalia ja tasapainoista, jopa kivaa...
   Kun Oulun lekuri silloin soitti, hän sanoi että soittaa vaikka olisi mitä kysyttävää. No Reettahan heti kysymään, saako uida uimahallissa, jos kerran sytostaatteja joudutaan aloittamaan uudelleen, tyhmää odottaa kesää ja lämpeneviä luonnonvesiä. Uintilupa napsahti uimahalliin! Eli tämä seuraava kohta kertoo neidin rohkeudesta ja luottamuksesta... Reettahan on uinut oikeassa uimahallissa viimeksi 2010 keväällä, neljä vuotta sitten. Reetta on tykännyt sukeltaa, mutta se on ollut kiellettyä kaikki nämä vuodet, uidahan Reetta ei osaa. Näinpä lähdimme siltä seisomalta uimahalliin, kun lupa irtosi. Neiti hihkui räpiköiden "epätodellista!" Kaikkinensa kaikki on todellakin epätodellista. Rohkeudesta ja asenteesta kertoo se, että neiti laittoi uimalasit silmilleen, vesijuoksuvyön ympärilleen ja halusi sukeltaa reunalta. Näinpä tämä uimataidoton lapsemme hyppäsi altaan reunalta, sekä korokkeilta pommilla altaan syvään päähän (syvyys 2,5 m) lukuisia kertoja. Ja aina nousi pinnalle hymyillen ja hihkuen "epätodellista". Olemme käyneet koko perheellä myös Kalajoella kylpylässä, sama homma. Siellä neiti pomppasi neljän metrin syvyyteen ja pintaan pääsi jälleen hihkuen. Pasia huimasi ja kauhistutti moinen altaan reunaltakin ja minä sen kuin kannustin. Mutta luottamus siihen, että pintaan pääsee, silloinhan uskaltaa vaikka ja mitä. Tämä on siis lapseni asenne ja rohkeus, jolla jaksamme mekin!
   Keskiviikkona sain puhelun Helsingistä, se oli rankka mutta hyvä puhelu. Keskustelin huippuosaajan kanssa ilman välikäsiä. Tarkistin myös hyljintälääkkeen, miksi sitä ei lopetettu kokonaan, Väärinkäsityshän siinä oli, se olisi pitänyt lopettaa kokonaan. Kolmas siirto ei tule kyseeseen, sädehoitomärät ovat tapissa. Odotetaan hyljintää, toivotaan sen puhdistavan paskasolut pois. Reetallahan on jo vuonna 2010 kahden viikon hoitojen kohdalla löytynyt "syöpäsolun muuntautumiskykyinen kromosomimuutos kromosomissa 21..." Eli tämä kromosomimuutos todennäköisesti kloonaa aina uudelleen itsensä, sellainen fakta, joka jäi jo silloin kaivelemaan. Onhan tuo nähty. Immunologiaa tukevia piikkejä ei aloiteta, koska niiden haittavaikutukset ovat suuremmat ja tuntemattomammat kuin hyödyt. Niin ja nähtiinhän edelliselläkin kerralla miten kävi. Oulun kanssa suunnittelemme aloitettavat hoidosta ja saamme ne siellä. Verikokeita kerran viikossa ja lyppi kuukausittain... Annettavat sytostaatit ovat aika miedot, lähinnä jarruttelevat leukemian etenemistä ja antavat hyljinnälle mahdollisuuden. Eli haittavaikutukset pienemmät verrattuna immunologiaa tukeviin tuntemattomampiin piikkeihin nähden. Kysyin myös onko kyseessä sama leukemian muoto, on, ei ole vaihtanut tyyppiä. Perusveriarvot kohtuullisen hyvät, ei anna vielä viitteitä niiden perusteella. Uintilupaa kysyin myös ja sain ohjeen tehdä ja harrastaa niin paljon kuin sielu sietää. Nyt kun immunologiaa alentava hyljintälääke on lopetettu kokonaan, voi rohkeammin tehdä myös muuta. Eristys sinänsä jatkuu suunnilleen samaisena, mutta saame uida ja tehdä mieluisia asioita. Oikeastaan se on määräys, varsinkin kun ei tiedä mitä on edessä. Vyöruusunestolääkettä ei jatketa, todennäköistä on että sekin paska jysähtää tässä uudelleen, jos on jysähtääkseen...
   Näiden ohjeiden ja faktojen perusteella varasin sitten Oulusta kylpylästä meille huoneen Vapuksi. On siis pakko ottaa ilo irti ja nauttia kaikesta nyt, huomisesta ei tiedä kukaan. Kesälomat ovat vielä saavuttamattomissa.... Ilmoitin kouluun, että tytöt ovat pois ja jatkossakaan ei tarvitse niuhottaa poissaolojen suhteen, sain myöntävät vastaukset ja ymmärrystä. Uimme siis illan ja seuraavan aamun, söimme hyvin, nautimme lomapäivistä ja menimme sairaalaan koko lössillä. Siellä ei oikeastaan mitään uutta tullut vastaan, suunniteltu hoitokaavio oli odotettua "helpompi", kun voimme antaa sytot suun kautta kotona. Itse olin halukas iskemään rankempaakin settiä suoneen, sekin oli jo valmiiksi suunniteltu ja kaaviossa. Nykyinen hoitokaavio; suun kautta kahta sytostaattia, toista joka päivä, toista kerran viikossa. Oulussa tiputetaan kahta sytostaattia lyppikeikan yhteydessä. Tunsin itseni voittajaksi ja saatu suunnitelma tuntuu todella hyvältä, sillä meillä on yhä suunnitelma.
   Jäimme Ouluun sukuloimaan toiseksikin yöksi ja lilluimme paljussa tuntikausia. Kaikkinensa meillä oli todella kiva ja hyvä pikaloma, johon upotettiin sinällään hyvä polikeikka, tilanteen huomioon ottaen. Eli näillä mennään...
  Puolisen tuntia ja lähden käyttämään Reettaa labrassa. TVK otetaan siis viikoittain täällä. Eilen soittelin polin verikoetuloksia, pvk on hyvä Hb 114 (Hus 108), trompparit 228 (Hus n. 190), leukkarit 5,1 (Hus 2,5), neutrofiilit 2,4. Eli jälleen Helsingin labrat ovat alhaisemmat, joten hyväksyn nuo Oulun labrat mieluummin... Tänään sitten polilta kommentoidaan päivän labrat ja säädetään kotona annettavan sytostaatin määrää. Näillä siis mennään....................


   Reetta on raivonnut, kapinoinut ja itkenytkin. Mutta sytostaatit on helppo niellä, luokkaretki on torstaina, kummilapsi valittu ensi syksylle koulussa, koulu menee hyvin, saa uida.. Cvk:ta Reetta ei ota enää kuulemma, koska sen kanssa ei saa elää normaalisti. Sytostaatit harmittaa, jos taas hiukset tippuu, kun ne on olkapäille saanut kasvatettua. Mutta asenne on se, että hoidetaan homma kotiin ja pidetään sykettä yllä. Vappuna neidille jysähti ensimmäiset käänteishyljinnän oireet silmien ympärille ja kasvoille, viikonloppuna naama oli jo todella kirjava. Voitte kuvitella kuinka olimme onnellisia moisesta hilseilystä, punoituksesta ja turvotuksesta. Olemme todella kiitollisia käänteishyljinnän rajusta pamahtamisesta, odotamme sen pysyvän, mutta samalla pysyvän myös hallinnassa. Neiti suunnittelee tulevaisuutta, aikuisuutta, häitään ja elämäänsä. Oikeastaan neidillä ei ole huolia, hän elää tässä ja nyt voittaakseen jälleen kerran paskan elimistöstään. Tuemme tuota asennetta ja mikäs moisen taistelijan rinnalla on porskuttaessa. Reetta uskoo, että sukelluksesta huolimatta pääsee aina pinnalle. Nyt kaivan laukkuni kätköistä labratarrat, stailaan itseni yhteiskuntakelpoiseksi, käyn jonottamassa instansseissa... Tänään on kaikkinensa hyvä hengittää, oikeastaan ei edes ahdista mikään, aurinko paistaa ja juhlimme Tessan 14-vuotissynttäreitä. Aamu alkoi siis laululla, naurulla, halauksilla ja juhlahumulla. Tällä viikolla on myös äitienpäivä, Vienon ja Väinön synttärit. Meillä on monta asiaa hyvin, kaikesta huolimatta. Odotamme taikatalven hoitavan kevään vielä täyteen kukoistukseen...


   En siis halua kuulla ruikuttavia voivotteluja, tiedämme itsekin faktat, eikä se kummene että niihin jäädään pyörimään. Haluamme pitää toivoa ja sykettä yllä, elää mahdollisimman normaalisti. Usko tai älä, mutta meitä ei kurista, ei ahdista, olo on hyvä luottavainen, emmekä koe olevamme montussa. Pliis, älä siis sinäkään vedä meitä monttuun. Vaikka varmaan justiinsa siellä puolestamme räpiköitkin;-)
Kiitos myötätuskasta, jota koet puolestamme. Uskon, että jaettu tuska helpottaa hiukan omaa tuskaa...
Kiitos kaikille mukana kulkijoille, tunnen kuinka suuntaatte rukouksia ja toiveita puolestamme;-)
Liikuttavan hienoa, mutta muistakaa kaikkia muitakin vastaavassa tilanteessa olevia perheitä... Nyt menen, arki odottaa.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

TAKATALVI

Matkamme edetessä olemme nousseet yhden askelman kerrallaan tikapuissa. Keikkuneet epävakailla, yllättävillä ja monimuotoisilla aalloilla. Roikkuneet myrskyn yllättäessä kynsin ja hampain turvaköysissä. Olemme kuitenkin edenneet ja pysyneet mukana. Olemme sitkeästi tähystäneet horisonttiin, josko maata olisi jo näkyvissä.
   Viime kuukausina olemme saaneet viitteitä tuulista, jotka tulevat mantereelta. Olemme haistaneet uuden alun, mullan tuoksun ja silmujen lehtivihreän. Yhä useammin olemme saaneet nähdä aaltojen yllä liitelevän lintuja, perhosia ja meren väri on muuttunut kirkkaan turkoosiksi syvän turkoosista. Aallot ovat pienentyneet. Aurinko on aina yhtä kaunis peilautuessaan taivaanrannassa vettä vasten.
   Olimme näkevinämme horisontissa häivähdyksen maata, liekö ollut kangastus. Samalla kun luulimme päämäärämme saavuttavamme, saapuikin takatalvi. Kylmä viima puhalsi hiljaa, todella hiljaa, takaa päin. Kohmetti meidät köysiin, jäädytti turvaverkkoihimme. Takatalvi eteni jäädyttäen kaiken ympärillään. Takatalvi sammutti aallot, kohmetti auringon. Takatalvi estää matkamme etenemisen. Olemme jäädytetty, paikallemme kohmetettu. Enää ei myrskyä vaan on liiankin hiljaista.
   Hämmästyneinä ja kohmeisina roikumme köysissä. Yritämme käsittää, tajuta ja nähdä auringon. Toivomme takatalven olevan vain ohimenevän ja matkamme jatkuvan, edes pienin askelin. Mutta tällä viikolla yllättänyt takatalvi on poikkeuksellisen pelottava ja vahva. Olemme syväjäädytettyjä.
   Rukoilemme ihmettä, aurinkoa ja lämpöä. Toivomme, että auringon voima ja rakkaus, sulattaisivat tämän jään. Saisimme jälleen haistaa kasvukauden ja uudet puhkeavat elämän silmut.




Selitän myöhemmin, nyt menen saunaan typyjen kanssa....