TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 30. heinäkuuta 2015

MULISTAA

Siinäpä sullekki sanahirviö maisteltavaksi. Mulistaa, mitä se on? Mitä ihimettä se tarkoittaa? Meillä päin mulistetaan millon mitäki, jotku asiat mulisevat ihan ihtekseenki. Siihen kun yhen L:llän lissää nii siitähän tullee mullistaa ja samalla melekein mullistava. Ensimmäisenä mullistava luku vierähti mulisemalla tajuntaan kävijalaskurisa, 610 000 kävijää. Hurja määrä... Mulisee sielusa asti, kiitos matkaseuralaiset.


   Sitte vähä kieliopillista asijaa. Mulistaa on verbi, ja kuvvaa siis tekemistä. Minä mulistan, sinä mulistat, hän mulistaa, me mulistamme, te mulistatte ja he mulistavat. Halakopino puolestaan mulisee ihan passiivisa. Halakopino kun vyöryy ihtekseen nurin niin se mulisee, se voi mulista vaikka ihimisen päälle, kun ottaa viereisestä pinosta. Isä sen on varmaan keksiny, mulisemisen meinaan, ainkin se on meillä isän kautta opittu asija. Meijän huushollisa on aina välillä joku asia ollu jollaki tavalla sekasi, siis semmosesti mulisseesti. Muliseminen tapahtuu ylleensä yllättäin, iliman pahempia ennakkovarotuksia.
   Oon joskus aikasemminki kirijottanut, miten mun kaapit kertovat ommaa tarinaansa. Siitä se mulistaminen tavallaan kertoo, kaapin mulistamisesta. Kun asiat ja tavarat ovat kaapissa järjestyksesä tai sitten eivät. Lähinnä ajattelen taas kahta ommaa vaatekaapin hyllyä. Ne on niin ussein laitettu kuntoon, järijestykseen ja sitte yks kaks mulistan kaiken sekasi, kun kaapin kaikkeuvesa on joku asia epätoivosen hukasa. Vaikka se hukasa ollu asia on sitte seuraavana päivänä ihan nokan eesä, eikä tarvi muuta kuin ottaa vaan. Mutta mun mielestä mulistetettu ja sekasin oleva kaappi kertoo mulle ainakin ihtelle, että ompahan akkapololla taas vaikka ja mitä päänvaivaa, kun on kaappikin sen näkönen. Onhan mulla, sen näkönen kaappi ja sitä päänvaivaa. Myönnän. Mulistan sitä nyt yhä uuvelleen ja uuvelleen, eikä se ennää siitä sen kummemmeksi mene. Raivostuttaa vaan ihtiä. Tuo mun kaappini mulisi sekasi siis vähä niinku puskasta, en tiijä miksi mun se piti tehä. Mutta kait se tuolta alitajunnasta puski ulos, ja näkyy sitte kaapinhyllysä. En tiijä, mikähän teorija tuohon nyt passais.


   Samalla tavalla suolisa ja sielusa mulisee ja mullistelee, kun Reetan tilanteet vaihtellee. Niinku se viimeviikkonen kipuhelevetti. Kun lapsi vaan volisi, nauku, oli kipijä, levoton, ja kaikki muut oireet siihen päälle. Se mulistaa äitiyttä ja avuttomuutta taas aivan uuvelle tasolle. Toisaalta sitte saunanlauteilla tehty oivallus, oli aika mullistava ja mulistava kokemus sekin, myönteisesä mielesä. Ei sillä, että vyöruusu on myönteinen asia, vaan se, että ihte ku hoksaa mistä on kyse.
   Nyt uskallan sanua  ja vähä huokastaki, että alakaa olla voitolla se ruusunen. Tiistaina Reetta pääsi hermoratahierojalle, taitavan taikanäpin käsittellyyn. Seuraavana aamuna neiti oli virtapiirisätkynä ja lähimme ennen kuin muut ehti etes ajatella pyörälenkille. Nelisentoista kilometriä kunnon vauhilla päästelimme. Oli meillä Reinoki mukana. Koirapojalla oli aamusta niin kovasti kans virtaa, että päädyimme kolaroimaan soratiellä. Oikeastaan pyörä meni mulisten nurin ja mun ranne samalla vähä väänty, mutta ihte pyssyin pystysä. Ensimmäinen koiran kans kolarointi se, aika hyvin mun laiselle tohelolle, jos kuljen ylleensä kahenki koiran kans.
   Nyt Reetta on voinu jättää hermosärky- ja kuvotuslääkkeet pois. Ruoka maistaa, läppä lentää ja neiti on ennallaan. Ennen kuin keksimme mikä riivaa, Reetta oireili myös silimistä. Kuulemma näki kahtena, silimät ei pysyny auki. Se spanielinkatse on sen sytostaatin syytä, mutta muut oireet mennee mun mielestä vyöruusun piikkiin. Joillaki saattaa tulla jopa kasvohalavaus. Toki nyt lääkkeet on taas omat ongelmansa aiheuttanneet ja kahtena on näkyny montaki asijaa. Mutta neiti on jaksanu touhuta, samalla kahtellu vaan vasemmalla silimällä. Hauskan näköstä kaikesa kurijuuvesaki. Lähelle on nähäny oikein, mutta kauempaa kahtena. Eli pyöräilty on yhellä silimällä.


   Maanantaina on taas osastolla käynti, mitähän mullistavaa ja suolija mulistavaa saamme tällä kertaa sulateltavaksi. Palijo mulla on jo tiejosaki, mutta en oo vielä täälä kertonu. Ja pittää nyt kahtua kerronko ja palijonko kerron, jos kerron. Kahtotaan ny rauhasa... Mulla ku tätä kärsivällisyyttä tuntuu riittävän, hah. Nyt tuplat polokasivat kylille yökyllään. Reetta otti ainoastaan viruslääkkeen aamuksi ja nyt illaksi mukkaan. Muita lääkkeitä ei tuohon vyöruusuun tarvikkaan ennää. Sytostaatit kerkesi jo kotona napata. Tännään minä ostin tuplille semmoset kauniit pöllö-kettureput koulurepuiksi. Saivat ihan iliman naukumista ne. On ne sen verran olleet ahkerana maalaushommisa, että mielellään joskus jotaki niille ostaaki. Nyt ne yökkärit niihin pakkasi ja naama messingillä lähtivät kyllään. Ei meillä lapsiluku vähentyny, kaksi serkkutyttyöä on tulosa tilalle. Fanny lämmittää palijua, ulukona satelee ja paistaa sekasi. Eilen kävin yhen siskon kans pitkällä, puolentoista tunnin lenkillä. Kyllähän minnuun taas muutama pisara osu, ihan oli päästä varpaisiin uitettu, mutta hyvvää teki.


   Mietin mikä kaikki voi mulista myös... No sorapenkat, kun ne lähtee vyörymään. Kivikasat, lajosa irtoheinät, miksei vanahan ajan heinäpaalitkin. Perunakellarisa perunat voi mulista. Miksei myös lumet, onko kukkaan sanonu, että Alapeilla oli semmonen mulistus, jos oli lumivyöry. Tunteet saattaa mulista ihan samalla lailla, heittää semmosta kuperkeikkaa, mennä sekasi niin hyvästä ku pahastaki. Onhan maanmuokkauski tavallaan mulistamista, kun käännetään mullat sekasi. Kuivausrumpu mulistaa pyykit sekoittamisen ja lämmön kautta kuivaksi. Mutta nyt mun hattuni on ihan tyhyjä ja huusholli tosi hilijanen. Sain porukat justiinsa syötettyä ja kaikki sinkosivat menoihinsa. Tämä tiedepläjäys olkoon nyt tässä. Mieleni mulisi siis näistä asijoista ihan tyhyjäksi, kun on tyhyjä, niin ei voi ennää enempää tyhyjentyä. Jos on mulissu ihan kunnolla nurin, ei tarvi ennää pelätä kaatumista. Tämä on mun mielestä tärkijä oivallus, sitte kun on nurin tai oikein rähämällään pittää nokka kääntää kohti pintaa ja aurinkua. Oletko sinä koskaan mulistanut tai mulissut?

lauantai 25. heinäkuuta 2015

TUHANNEN JA YHDEN YÖN TARINOITA...

Ensin meinasin kirjoittaa, että sadan ja yhden päivän, mutta kyllä tämä tarina nivoutuu jo lähemmäs sitä tuhatta, ellei tuhansia, kuin yksiä öitä. Itse asiassa ollaan tuollaisessa lukemassa kuin 1800 yötä, noin niin kuin suurin piirtein. Jos äkkiseltään lasken liki 5 vuotta, käsitykseni mukaan vuodessa on yhä sellaiset 365 päivää ja yötä. Eikös se aina ole ensin yö, jotta tulee päivä? Tai miten se yhteiskunta nykyään pyörii ja mitä EU sanoo asiasta, enpä ole kartalla...
   Tässä aamukahvikupillisen kanssa olen ajatuksiani avannut, jälleen. Miettinyt kuinka monia juonenkäänteitä mahtuu päivään, viikkoon, kuukauteen ja vuoteen. Onko tämä satua vai painajaista? Onhan tämä uskomaton tarina, kaikkinensa, pelottavine kohtauksineenkin. Ainakin itsellä on kouristellut välillä hurjastikin, tosin välillä on kouristellut naurustakin. Kourii, kourii, milloin mistäkin syystä.
   Kirjoitin alkuviikosta Reetan huonovointisuudesta, kuvottavuudesta, säryistä ja pahasta olosta. Siinä samalla jatkuvasta vinkumisesta ja kivuista. Takertumisesta, symbioosista. Torstaina jälleen kivut sen kuin voimistuivat, oikea käsivarsi oli jatkuvasti kipeä, samoin samalla koko tyttö vaikeroi enemmän. Lääkkeet, opiaatit ja mikään ei auttanut. Reetta itkien istui ruokapöydässä, yökkäili ja ei saanut mitään syötyä. Sitä oli todella, siis todella paha katsoa. Vaikka kuinka kannusti, yritti, palveli, jaksoi, pakotti ja tsemppasi... Ja oksennushan siitä seurasi, torstaina iltalääkkeiden jälkeen oikein kunnolla. Silloin se avuttomuuden säkki oli jo todella paksu, se meinasi tukahduttaa, kerralla ja kaikki. Reetta kävi puntarilla, painohävikki kilon luokkaa tälle viikolle, se on paljon se. Alkuviikon labrojen perusteella kuitenkin nestetasapaino ja suola-arvot olivat ihan hyvät, joten en nyt kuivumista heti ollut pelkäämässä, vaikka ja mitä muuta kylläkin. Soitin illalla yhdeksältä osastolle ja kerroin tilanteesta. Lääkäri oli kuulemma kohta kierrolle tulossa, aiottiin soittaa takaisin. Lähdimme Reetan kanssa saunaan. Otimme löylyjä, juttelimme ja yritin hieroa käsivartta. Reetta oli kosketusarka ja vähäinenkin hipaisu sai voihkimaan. Silloin me keksimme sen, sehän on ihan sama asia kuin lokakuussa 2013. Toispuoleinen kipu, kauhea hermosärky, kipulääkkeet ei vaikuta, ruokahaluttomuus, painonlasku, oksentelu ja niin edelleen... Keksimme alkavan ja puhkeamaisillaan olevan vyöruusun, kaikki oireet viittasivat siihen. Siihen loppui saunominen, kun rynnin soittamaan jälleen osastolle. Käskin tsekata epikriisit lokakuulta 2013 ja tarina toistaa itseään. Aivan neroksi itseni tunsin ja luulin, hittolainen kuinka helpotti moinen valaistuminen ja hoksaus. Myös Reettaa. Puhuimme aivoituksestamme yhteen ääneen ja innoissaan, olimme keksineet kivuille syyn. Reetta muisti tarkat yksityiskohdat siitäkin kipuhelvetistä ja oli sitä mieltä että nyt hoidetaan ennen kuin pääsee yhtä hirveäksi ja vaikeasti hoidettavaksi.
   Myöhemmin sain osastolta puhelun, olivat asiaan perehtyneet ja mikäli pystymme olemaan kotona, soittavat aamulla uudelleen. Reetta muisti ne silloiset kivut ja sen vyöruusun kauheuden, epätavallisen pitkän ja kivuliaan ajan ennen kuin näpyt ja rakkulat ilmaantuivat. Ei ainoaa kelloa vieläkään, vaikka olemme kuinka syynänneet. Koen, että olemme nyt noin kolme päivää ja yötä edellä pahinta kipuhelvettiä. Aamulla lääkäri soitti, kyseli ja kuunteli. Varmisti vielä infektiolääkäriltä ja sitten menoksi. Sain puhelinsoittojen ja oman diagnoosin perusteella viruslääkkeet ja hermosärkylääkkeet e-reseptinä omaan apteekkiin. Lääkärin mielestä ja Reetan sitkeyden tuntien hoito onnistuu kotonakin, ainakin aloitamme niin. Osastohoitoa vasta, jos tilanne pahenee emmekä pärjää kotikonstein kipujen kanssa. Hoito alkoi heti, eilen aamupäivällä. Uskallan väittää, että se on oikea hoito ja teimme itse oikean diagnoosin. Olo alkoi helpottamaan nopeasti. Eilen illalla toiset tytöt jo nauraen katsoivat ja muka kyselivät, onkohan lääkitys kohdallaan. Reetta tanssi, nauroi, heitti läppää ja loisti. Jopa herkkuja napsi menemään ja ruoka pysyi sisällä. Uni maistui myös, sillä hermosärkylääke tehosi. Kahdet kunnon päikkärit eilen ja kivuton yö päälle. Siis aivan voittaja olo. Toki lääkkeet väsyttävät ja vetävät tokkuraiseksi, mutta sen kestää, kunhan on kivuton.
   Eilen vietimme Fannyn synttäreitä suhteellisen pienillä bileillä, kun suku ja kaverit olivat laajalle levittäytyneet. Mutta saimme jäädä kotiin, juhlimaan, oli hieno saavutus torstai-illan faktojen jälkeen. Eilen lähdin tuplien ja Fannyn kanssa farkkuostoksille. Yksinkertainenkin asia voi olla haasteellinen, kun on paha olo ja yököttää. Pysähtelimme ja happea haukkailimme pitkin matkaa, vaikka etäisyys on vain reilut kolme kilometriä suuntaansa. Mutta saimme pillifarkkuja laumalle ja säihkysäärillemme hankittua, kaikesta huolimatta. Hattua tuolle Reetalle saa nostaa, jaksaa kuitenkin lähteä, touhuta ja osallistua, kivuista ja oloista huolimatta. Tänään aamusta näyttää ja kuulostaa ihan hyvältä. Reetta on jo aamulääkkeensä ottanut, muut vetävät vielä sikeitä. Mutta nyt näyttäisi, että Reetan oikea ja vahvempi käsi alkaa toimimaan jälleen. Nyt voimme taas piirtää, maalata, askarrella ja touhuta vapaammin.
   Ukkokultakin oli minusta nähnyt yöllä unta! Olin kuulemma ollut siinä hoikka, minihameessa, olkapäät paljastavassa puserossa, jopa nättinä ja tanssimaan lähdössä. Kysyin kumpiko se oli, painajainen vai fantasia? Kuulemma enemmän sellainen hyvä kuin paha uni... Miten sen nyt tulkitsee? Kyllä se menee aivan fantasian puolelle, mutta pohojalainen on niukkasanainen tunnetusti. Sentään unissa minusta saa hoikan ja nätin, olen voittaja!








   Silloinen, vuoden 2013 blogitekstini aiheesta vyöruusu on poistunut luonnoksien puolelle, eikä sitä saa enää lisättyä "oikealle kohdalle", joten kopsaan siitä muutaman kohdan, jotka olen silloin kirjoittanut. Saman toistoa, toistoa, toistoa, toistoa...



   "...Huomenta vaan kaikille, aikalaskurimme on mitä ilmeisemmin tiistaissa, lokakuun puolivälissä, olemme kotona. Juon aamukahvia omasta kupista ja naputtelen omalla koneella. Reetta nukkuu sohvalla iskän kainalossa. Kolme sisarta venyttelee ja valmistautuu kouluun lähtöön. Kissat on pussailtu, ruokittu ja silitetty. Koirat käyneet aamupissalla ja saaneet huomiota osakseen. Siinä lyhykäisyydessään tämän hetken tunnelmat. Olemme nukkuneet hyvin, silleen unessa, "untanuppiin" menetelmällä. Tekee hyvää nukkua niin että nuppi saa unta.

   Viikko sitten lauantaina taisin viimeksi naputella, kyyti on ollut Reetan kannalta sen jälkeen nopeaa, vaiherikasta, kipeää ja jäätävää. Olemme ajaneet kipurallia sairaalan ja kodin välillä ilman selkeää syytä. Mistä siis kaikki niin kuin alkoi...

   Reilu viikko sitten keskiviikkona Reetalla alkoi päätä juilimaan, ensimmäisen kerran soitin sairaalaan torstaina heti aamusta, sillä kipu paikantui korvan taakse, korvanseudulle ja kaulalle. Kipu voimistui, päivä päivältä ja mömmöjä alkoi mennä tehottomasti ja taukoamatta. Lapsi oli kipeä, vaikeroi ja lopetti siinä samalla syömisen ja juomisen. Soittelin osastolle neljä kertaa, mutta ohjeena vain seuranta ja oireenmukainen kotihoito. Sunnuntaina ajoimme vastoin ohjeita osastolle, jolloin todettiin vasemmalla puolella noidannuoli hartioissa. Lapsi kulki aivan krampissa, hartiat korvissa, kierossa ja todella kipeänä. Itselle oli tärkeää kuulla lääkärin sanovan, että jos kipu on pinnassa, niin se ei ole silloin syvemmällä aivokuoressa, nupissa, aivoissa. Missä kaikkialla sen nyt vanhempana pelkää olevankaan, muutaman paikan mieli jo kehitti. Eli vietimme yön osastolla, hiukan tyhjänpanttina aamua odotellen. Sillä aamulla meillä olisi joka tapauksessa ollut polikeikka puoli yhdeksältä, joten otimme niin sanotun aikalisän ja olimme jo valmiina. Tosin siinä vaiheessa aamua kun poliaika koitti, me olimmekin osaston kalustoa ja Reetta oli niin kipeä, ettei kyennyt sängystä nousemaan. Aamulla ensimmäisenä lääkärit kiersivät Reetan luona, sama diagnoosi kahdelta lääkäriltä. Todella raju noidannuoli hartioissa, voimme lähteä kotiin, oireenmukainen hoito. Reetta kävi kipuillen ja sitkeästi myös hammaslääkärillä ja saimme jumpparilta kotihoitovenyttelyohjeet. Tosin minä ne harjoittelin, koska lapsi ei kivultaan kyennyt. Pasi oli automme kanssa hoidossa jälleen Oulussa, joten ajelimme kolmestaan kotiin. Matkalla lääkäri soitti Reetan munuaisarvojen olevan koholla, kreat liki 90, kohollahan ne. Onko lapsi kuivunut ja seurauksena munuaisten vajaatoiminnan uusiminen? Sitten se toinenkin, vielä tarkempi munuaismittari värähteli, mutta en nyt muista mikä kystatiini se oli... No onhan lapsi vaikka kuinka kuiva, jos ei ole liki viikkoon syönyt tai juonut. Sen itsekin tavallaan tietää ja tajuaa, mutta on tärkeämpää saada lapsi kivuttomammaksi kuin tajuta laskea siinä vaiheessa millilitroja. Ainakaan omat rahkeet eivät moiseen riitä, moisessa kipuhelvetissä, mutta olenhan toki amatööri ja rajallinen... Saimme kuitenkin jäädä kotiin, koska olimme jo Ylivieskan rajojen sisällä. Nyt piti sitten tsempata juomaan, ylimääräiset labrat keskiviikkoaamulle. Lapsihan joi väkisellä, kiristäen 2250 ml maanantaina, sillä munuaisten vajaatoiminta tästä nyt vielä puuttui. Eli lapsi vaikeroi, kipuili, mutta joi. Yritimme jumpata, mutta sohva ja sikiöasento vetivät tiukasti puoleensa. Samaan aikaan nousi leuan alle myös muutama "hikinäppy". Reetta nukkui, torkahteli, haki vikisten paikkaansa ja halusi sairaalaan takaisin. Reetan sanojen mukaan hän ei ole koko syöpähoitojen ja kantasolusiirtojen aikana ollut näin pitkään näin kipeä. Lapsi kykeni määrittelemään kivukseen numeron kuusi, korkein kokemansa kipu koko kolmen vuoden aikana. Helsingissä oli käytössä kipumittari, jossa lapsi voi kipunsa asteikolta määrittää. Hurjimmillaan ensimmäisessä siirrossa Reetta kävi asteikolla viidessä ja puolessa, kolmesta neljään oli se yleisin lukema. Nyt mömmöjenkään aikana kotona kipu ei laskenut juuri neljän alle. Se hipoi kuulemma taukoamatta yli viidessä. Reetan tuntien hän oli todella kipeä.

   Pääsimme kotikonstein, valvoen tiistaihin. Jälleen osastolle yhteyttä ja sanoimme tulevamme vaikka suoranaista lupaa ei päivystäjältä saatukaan, olimmehan edellisenä päivänä kotiutettu noidannuolen kanssa. Sain kipukrampissa olevan lapseni osastolle. Lääkärin tutkiessa kramppia, käskin tsekata myös ne "hikinäpyt" leuan alla. Joo, sellaiset punertavat, pitkulaiset röhelöt. Taskulampulla katsoessa lääkäri kiljahti niiden olevan vesikelloja, Reetalla onkin vyöruusu, äkkiä hoidot alkuun! Hitsi kuinka helpotti, kun syy viimeinkin löytyi. Nyt Reetan kivullekin löytyi todellinen syy ja sen valtavuus tajuttiin. Vyöruusu on todella, todella kipeä, saimme kuulla. Reetalle pumpattiin morfiinia, nesteet laitettiin tippumaan ja illalla alkoi vyöruusun häätö-operaatio. Hoitohenkilökunta olikin keskenään jo ennen diagnoosia puhunut, että Reetan täytyy olla todella kipeä, jos sanoo olevansa todella kipeä ja haluaa sairaalaan. Se on tärkeä mittari, sillä Reetalla on kuulemma korkean kipukynnyksen sissi -maine osastolla. Niin onkin, monessa liemessä keitetty sissihän se. Kivulle ja sen hallinnalle haettiin balanssia, joka saavutettiin vasta keskiviikkona iltapäivällä kahden paikkeilla. Siinä vaiheessa nesteet meni koko ajan, morfiini taukoamatta pienellä virtauksella, pahoinvointiin oma nappinsa ja käyttöön otettiin myös vahva hermosärkylääke. Sillä pompsilla ensimmäisen kerran viikkoon Reetta oli hetkittäin kivuton. Huojensi valtavasti ja neiti nukkui kuin unelma levollisena keskellä päivää. Tässä vaiheessa korvan seudulle, päänahkaan, leukaan ja kaulalle nousi selkeitä vesikelloja lisää. Kasvot muuttuivat toispuoleisiksi, punertaviksi ja kankeiksi. Ilmeisesti kyseinen paikka aiheutti myös helvetillisen kolmoishermosäryn kasvoissa. Tiedän mitä se on, enkä kenellekään sitä toivoisi, vähiten omalle lapselleni. Samalla alettiin seuraamaan myös silmiä, kasvohalvauksen vaara oli olemassa ja neurologisia ongelmia. Reetan silmiähän aristi, kuulemma minun nopeat liikkeeni, heiluvat sormeni saivat sulkemaan silmät ja muutenkin niissä oli arkuutta. Todennäköisesti jatkuvat kivut ja pumaputut mömmöt sen aiheuttivat, sillä tutkimuksissa ei mitään neurologista löytynyt, onneksi...."


   Eli nyt koen, että olemme todella hyvissä ajoin hoksanneet oireet ja mahdollisen viruksen. Näin ollen toivon ja uskon, että vältymme noilta lukuisilta muilta lisäjuonenkäänteiltä. Nyt nautimme ihan vain oikeista kukkaruukku- ja perennapenkkiruusuista ja niiden kukinnoista. On köynnösruusua, on jaloruusua, on äitienpäiväruusua, on hansaruusua, villiäkin ruusua ja lauma meitä herkän hehkeitä ruususia... Voi, kunpa tästä tulisi kaunis päivä, ilman salakavalia piikkejä. Aurinkoista viikonloppua!

torstai 23. heinäkuuta 2015

HAKUJA, LAKUJA, MAKUJA, SAKUJA, NAKUJA....

Katselin aamulla blogini historiikkia, on siellä jos minkälaisia hakuja, hakusanoja, joilla tänne on päädytty. Ihan aiheeseen liittyviä, raakaa faktaa, mutta aika kaukaakin haettuja asioita. Päällimmäisenä mieleeni jäi merikakku, siilihiukset, kissan neutrofiilit, kuorsaus suu kiinni mikä avuksi, hiukset tippuu, aitaus kissalle, reseptejä, unisuus, raivo, vihanpito, teini-ikä, hampaiden pureskelu, koristelu, hää- ja hautajaiskimput, rippijuhlat, seinämaalaukset, niskakivut, terassi, perennapenkki, naamiaisasut, nykytanssi...
   Hakuni kouluihin on myös tuottanut lisää tulosta, nyt minulla on kaksi opiskelupaikkaa. Olen salaa ihan otettu. Salaa siinä mielessä, ettei sitä kauheammin ole (omassa perheessämme) noteerattu, olemassa olevien faktojen rinnalla. Mutta kuitenkin, kiksini olen saanut. Ja äidin hyväksyvän hymähdyksen. Olenhan joillakin mittareilla vielä yhteiskuntakelpoinen ja läpäissyt tiettyjä testejä, joiden mukaan olisin vielä potentiaalisesti koulutettavissa ja sopiva. Minä, kuulemma keski-ikäistyvä ja kriisissä oleva syrjäytynyt sohvaperuna, olen sittenkin jotain. Tai sitten olen hiivatin hyvä näyttelemään, enpäs muuten tajunnut teatterikouluun hakea. Ainakin tunteiden skaala laidasta laitaan, sen osaan, kykenen nauramaan ja itkemään spontaanisti ja vaihtamaan tunnetiloja lennosta ja sikin sokin sekaisin. Häpeääkään en enää pahemmin osaa aistia, sellaista epäonnistumisen pelkoa. Sen kuin heittäytyy, kerranhan täällä ollaan, entäs sitten. En jaksa kauheammin ajatella mitä muut asiasta ajattelee, tai kuinka pitäisi pingottaa muiden mielestä. Jos ei ole pingotus mukana, on mieletöntä ja vapauttavaa olla pingottamatta. Kykenen heittäytymään myös ihan vereslihalla pelkoihin, iloihin, hauskuuteen, kauhuihin, raivoihin, vihoihin, pettymyksiin ja mokaamiseen.
   Viime viikkoina lapset ovat kuulemma hävenneet minun vieraille kissoille huuteluani. Kun ajelen tuolla, niin kissojahan on vaikka pyöräteillä, suojateillä, liikenteen vieressä. Olen ottanut tavakseni avata ikkunan ja huudahtaa heille "ole varovainen!". Tämä on kuulemma hävettävää. Mutta kissat ovat kääntyneet ja kuunnelleet, ottaneet opikseen, jaksan uskoa. Yhtenä päivänä hiljensin liikenneympyrää lähestyttäessä ja huudahdin siilille saman. Kuulemma "koko" liikenne seisoi ja kaikki kuulivat ja kaikki häpesivät huudahteluani. No, hiukan myöhässä se tulikin, sillä siilillä näytti olevan jo vasen takajalka suorana, vaikka olikin viheriöllä. Se ei ollut ollut varovainen. Joka päivä toivotan Tollollekin saman varovaisuuden, kun ulos päästän. Samoin lapsille, sillä maailma, liikenne ja elämä on välillä vaarallista. "Ole varovainen!", pätee niin moneen asiaan, jaksan uskoa. Voihan saman huutaa vaikka harakanpoikasille, kastemadoille, naapurin lapsille, itselle, ystävälle... Kuka nyt mitäkin tekee, kannattaa olla varovainen, se on ihan hyvä muistaa. Tietenkin tämä on minun mielipiteeni, johon olen lasteni mielestä juuttunut hävettävällä tavalla. Toisaalta on koomista, kuinka hyvin lapset apinoivat, jopa korostetusti itse asiaa nykyään huutelevat. Eli nyt asia menee jo niin, että lapset huutavat kissan nähdessään ennen minua.
Niin ne koulut joihin minä ole hakenut ja päässyt ovat viriketoiminnan ohjaaja monimuotoisena ja ammattikorkeakoulussa sosionomi. Puolensa molemmissa, paas kattoo....
   Naistentansseihin yksi tanssikaveri minua tiistaina pyysi. Mutta naistenhaku, ei nyt jaksanut napata. Se on välillä aika röyhkeää ja kun minulla on myös kainompi puoli olemassa, en ole niin röyhkeä tuossa asiassa. Mieluummin toki tulisin itse haetuksi, mutta se on naistentansseissa aika kaukaa haettua se. Luulin myös tanssitaitojeni kadonneen, tanssimattomuudesta johtuen. Mutta kyllä ne olikin vielä minussa, kun yhden luottokaverin kanssa sain tanssia. Kaikki meni kun vettä vaan nautinnon ja hauskuuden kautta, opin uusiakin kuvioita. Osasin, sittenkin, kun vain heittäydyin ja luotin.
   Lakuja, sekin rimmasi tuohon luetteloon. Yleensä sekakaramellipusseissa lakut, varsinkin ne mustat tylsät pökkelöt jäävät minulle. Lapset eivät niistä niin piittaa.
   Sakuja, sammakot ovat ohittaneet nuijapäävaiheensa. Alkavat muistuttaa yhä enemmän Sakuja, Saku Sammakoita siis. Niidenkin olisi syytä olla varovaisia, sillä aika harva Sakuksi asti ehtii.
   Nakuja tai puolinakuja hyppii huushollissamme. Bikineissä lähinnä ja jossakin kesäkaftaanissa trampoliinilla vesi-ilmapalloja räiskien. Siellä pomppii lapsia joka lähtöön, välillä paljustakin sinne päätyy, joko lämmittelemään, kuivattelemaan tai jäähdyttelemään. Uimavedet ovat hiukan vilipoisia ja Kalajoessa on uimarannan kohdalla ollut jopa uintikielto, kun vesi on ollut niin korkealla ja virtaukset niin kovat. Eli nakuja on loppujen lopuksi aika vähän liikenteessä. Käytin typyjä yhdellä kalliomontulla tiistaina, silläkin oli vain yksi tuttu äiti lastensa kanssa. Muina kesinä siellä on perheitä autolasteittain, ei ollut nyt. Ihan sai omat puolinakut polskia rauhassa.
   Sitten makuihin, se onkin laajempi osanen tätä rimmauskuviota ja käsittää aika laajasti ja monia asioita. Ensinnäkin ihan oikeita makuja, niitä mikä Reetalle maistuu. Kerroinhan, että neidillä on ollut kuvotusta, yökkäilyä ja ruokahalu hukassa. Miksi? Nooh, se on varmasti monen tekijän summa ja aika vaikea sulattaa. Reettahan on syönyt aina hyvin, joten saattanen tehdä myös kärpäsestä härkäsen monenkin mielestä, joilla tämä on arkea ja kuulunut hoitoihin. Oli miten oli, mutta hiuksia olen asian puitteissa repinyt. Oikeita makuja hakenut ja tarjonnut. Tälle aamulle kermaperunat olivat se oikea maku, niitä on mennyt lautasellinen samoin iltapalaksi meni kunnon kasa.
   Sitten on tämä meidän symbioosimme, eilen minulla meinasi mennä kuppi nurin sen kanssa. Olemme niin kiinni toisissamme, aivan liian kiinni. Lapsi jopa minuun fyysisesti takertuu, mikä on tavallaan ymmärrettävää, mutta raskasta molemmille. Tarvitsisimme hajurakoa toisiimme, ihan oikeasti, sillä imemme toisistamme myös niitä negatiivisia asioita. Käsitykseni mukaan Reetta apinoi minulta stressiä, päänsärkyjä, kipuja, kuvotuksia, sekopäisyyttä, miten sitä nyt aikuinen asioihin reagoi meikäläisen nahoissa...Reetta osaa huoliani kasvattaa jatkuvalla naukumisella, kipujen hokemisella ja hakemisella. Mikä on oikeaa, mikä sitä huomiohakuisuutta. Eilen piti jälleen kilahdella, jotta sain lapsen liikenteeseen, sillä niin kiva olisi valita se helpoin tie ja matalin aita. Nyt Reettaa on pitänyt kovasti tsempata ja rohkaista, mikä on ihan uusi piirre. Eilen kävimme kovaa ja isoäänistä koulua, tänään meillä on jälleen monta astetta ja pykälää reippaampi lapsi. Tänään meillä on sama entinen Reetta, joka on iloinen, hauska, spontaani ja nopeatempoinen jutuissaan ja teoissaan. Huojentuneempi äitikin. Onneksi jaksoimme eilisen tahtojen taistelun ja jaksoin repiä ja kannustaa. Ensinnäkin se pään magneettikuvaus osoittaa, että ei mitään syytä kipuun löydy, nyt sekin on todistettu tutkimuksin. Mikä on huippuhieno asia, mutta ei se nyt kipuja vienyt. Neiti kieltäytyy ja vitkuttelee ruoan kanssa, pelaa aikaa ja venkoilee. Mikä varmasti myös aiheuttaa päänsärkyä. Verensokerit ovat ok, niitä Reetta Pasin kanssa seuraa nyt säännöllisesti. Ruokarytmiin ja laatuun olemme myös nyt paneutuneet, urakalla. Samoin juomiseen, kyylään ja kyttään, muistuttelen.
   Neiti roikkuu minussa yötä päivää, Reetta ei anna minun jutella kylillä kenenkään kanssa, puhelujakin joudun keskeyttämään, en saa olla rauhassa hetkeäkään esim. koneella, en voi keskittyä mihinkään kun keskeytetään, neiti haluaisi kaupasta pois kesken ostosten, vetoaa huippasuun, huonoon oloon, heikotuksen tunteeseen, kaksoisnäkyihin, särkyihin ja milloin mihinkin. Totta noista monikin asia, mutta niille ei saa ja voi antaa liika paljon siimaa. Mietinkin, josko osa jo paniikkihäiriön piikkiin menisi, kun isossa maailmassa laukeaa moiset oireet oikein korostetusti. Minähän olen todellakin paniikkihäiriön tunnistaja omasta kokemuksestani johtuen, joten se on yksi vaihtoehto. Mutta kun ei sille saa antaa valtaa, sen kanssa on elettävä ja toimittava, muuten jää elämästä paljon elämättä ja kokematta. Kyllä Reetta ihan onnistuu, kunhan rohkaisen ja sitkeästi vien, mutta ärsyttää moiset "oireet". Miksiköhän Reetalla olisi paniikkihäiriötä? Niin, miksiköhän ei? Mielestäni hänen lapsuutensa on enemmän ja vähemmän epänormaali ja käsittänyt paljon sellaista mitä ei osa aikuisistakaan kykene käsittämään tai käsittelemään. Eihän se ihme ole, ei todella, jos hiukan välillä oirehtii. Saa oirehtia ihan luvankin kanssa, mutta ne eivät voi vallata kokonaan.
   Eilinen oli siis pitkästä aikaa jopa kesäinen ja lähes poutapäivä, olimme paljon liikenteessä. Kävimme aamupäivällä pyörillä ostoksilla. Sen jälkeen haudalle kastelemaan kukkia ja viemään isälle kimput pellonpientareelta, samalla reissulla päädyimme myös jäätelölle ja Pasia töihin moikkaamaan. Tuplat palasivat kahdestaan kotiin, minä veivasin pitkästä aikaa ihan yksinään ja omaa tahtia tuppisuuna aggressiivisen pyörälenkin. Omat ja lainalapset kävivät pelaamassa myös sulkapalloa. Illansuussa päätimme jälleen lenkkeillä. Fanny ja minä päätimme kävellä koirien kanssa äidin luo, matkaa suuntaansa reilut seitsemän kilometriä. Reetta ei kuulemma olisi halunnut kotoa lähteä, mutta sain rohkaistua pyörän selkään. Tuplat siis pyörillä lähtivät. Pasi oli töissä ja Tessa suhaa jossakin Tornion ja Haaparannan välillä serkkutytön kanssa polkupyörillä. Lähdimme, oikeastaan heti alkoi sataa tihuuttamaan, mutta jatkoimme matkaamme. Reetalla sattui käteen, lasit sumenivat pisaroista, silmissä vilisi, kaksoisnäkyjä vilahteli. Mutta jatkoimme. Tuplat ajoivat ja aina meitä kävelijöitä odottivat jonkun puun tai tunnelin suojissa. Sitten Fanny jätti koirat minulle ja lähti juoksemaan pyörien rinnalla. Siinä vaiheessa vettä tuli kuin aisaa. Minä lonksutin likomärkänä perässä likomärkien koirien kanssa. Jossakin välissä Verna sitten puikahti pyörällä luokseni. Fannystä ja Reetasta ei näkynyt jälkeäkään. Olivat kuulemma menneet jo. Keksimme siinä, että josko minä ajaisin. Eli hyppäsin Vernan Jopon satulaan, Verna tarakalle ja koirat rinnalle. Minä veivasin niin lujaa kuin jaksoin kaksitoistavuotiaan penkinasetuksilla kaatosateessa reidet hoosiannaa huutaen. Saimme Fannyn kiinni, kuulemma taas hävetti se minun veivaamiseni lasten pyörällä ja tapa liikkua. Tai ei se Vernaa kauheammin hävettänyt, kun nauroi tarakalla ääneen koko matkamme ajan. Kainokin juoksi todella reippaasti rinnalla, Reinolla ei nyt koskaan mitään ongelmia olekaan. Reettaa ei löytynyt taaskaan, ei näkynyt missään. Lopulta olikin käynyt näin, että kipuileva, kiukutteleva ja muka jaksamaton tyttö olikin laittanut ison vaihteen Jopossaan päälle ja polkaissut mummun tykö paljon ennen meitä. Kiitos kuuluu myös kovalle vessahädälle, oli pakko polkea menemään. Kun me loput lievästi märkinä saavuimme perille oli Reetta jo vallan tyytyväisenä ja itsenä voittaneena sohvalla huopaan kääriytyneenä. Lapsikin sai kiksinsä ja voitti tasan omat peikkonsa moisella suorituksellaan. Eiliselle tuli siis ulkoilua useampi tunti. Laskimme Reetalle pyöräiltyjä kilometrejä yli seitsemäntoista ja sulkapallon palaamiset päälle. Hyvä suoritus sytostaattiviikolla ja kipujen kanssa! Monta voitettua asiaa, voitettua kipua, voitettua estettä. Tälle aamulle on löytynyt oikein urheiluvaatteet ja kännykkään liikuntaa mittaava sovellus, kauppareissu Pasin kanssa pyöräillen ja nyt ovat kalassa. Kalastamista vastaan Reetta yritti kapinoida ja olisi halunnut jäädä kanssani kotiin, mutta onneksi Pasi omana vapaapäivänään sai neidin houkuteltua mukaan, jotta saan hetken omaa tilaa ja vaikka keskittyä tähän naputteluun. Pyykki- ja tiskikone laulaa, kissat kehrää, muuten on hiljaista. Sain aamun siivoukset imurointeineen jo tehtyä, josko seuraavaksi vaikka lukisin... Taivas antaa taas vettä, oikein kaatamalla. Tänään on parempi päivä kuin eilen, monta raskasta kiveä tuli käännettyä ja voitettua. Joskin taistelemalla, mutta kuitenkin. Tänään on ihan voittajafiilis, monestakin syystä. Pikkumurheet ei hetkauta ja isoja ei noteerata. Hieno sadepäivä!
 

tiistai 21. heinäkuuta 2015

UNISENA

Kello on kuusi, tässä kahvia juon. Unisena. Minulla on muutama tovi aikaa, sitten lähden kuskaamaan äitiä. Unisena. Mutta toivon tästä vielä herääväni. Tai oikeastaan olen ihan luomuna herännytkin, ilman kilikattavia kelloja. Naps vaan, silmäni sain auki. Minussa asuu sittenkin, vielä ja ehkä aamuihminen. Asuu, asuu, unisenakin.
   Reinon unenlahjat ovat hyvät, sain melkein ylitse kävellä ja koirapoika vetää vain sikeitä. Pää koristetyynyllä. Kissat heräsivät kyllä, jostakin ne tulivat heti perääni kun unisena köpötin. Tosin, nekin näyttivät hiukan pöllähtäneiltä, ilmeisesti luontainen kello olisi vielä antanut unta nuppiin. Kuinka kaunis on pieni Tinka-kissamme, minikissamme, kun venyttelee ja yrittää tehdä itsensä huomatuksi. Naukuu ja katsoo silmiin, puskee ja venyttele uudelleen. Vieno seurasi vierestä. Kaino kävi jo aamupissalla, Tollo on vielä saalistusreissulla. Yleensä Tollo herää terassin sohvalta seitsemän jälkeen, niin unisena. Tollo on sellainen sohvanvaltaaja. Tollo viihtyy ulkona, käpäsee vain sisällä. Liekö tuo minikissamme aktiivinen ihanuus Tollon ulkoilua lisännyt. Sillä Tinka roikkuu ja riekkuu kaulassa ja isompien kissojen selässä, vaikka kuinka yrittävät olla huomaamattomia tai unisia. Minikissamme harrastaa myös ihan oikeita iltavillejä, se on melkoinen harmaa rasvasalama säntäillessään ja koiruuksia, vai pitäisikö ajatella kissuuksia, keksiessään. Vilipittömän ihana, kuitenkin.
   Hain kahvia lisää ja sain taas hymähtää. Kaino on kömpinyt Fannyn sänkyyn, luvattomasti tietenkin. Samassa sängyssä nukkuu Fanny, Verna ja Kaino. Reetta tuli illalla meidän sänkyymme, näyttää olevan yhä, poikittain.


   Eilinen oli Oulu-päivä. Siellä menikin koko päivä, aamu kymmeneltä lähdimme ja iltakuudelta olimme kotona. Eikö se ole koko päivä. Unisenakin tiedän tämän todellisuuden. Muistan kaiken, unissanikin. Olen välillä saanut kommenttia, että unohdan tilanteemme ja niin edelleen. Mutta tämä elämämme ei unohdu, ei vaikka kuinka yrittäisi, toivoisi jopa hetkellisesti haluaisi. Toki hetkellisesti se ei ole päällimmäisenä mielessä, kun kykenen sen koteloimaan akuutista hiukan syrjemmälle. On huikea tunne, kun näin joskus kykenen tekemään. Se kertoo myös siitä, ettei päällä ole akuuttipaniikki, jos kykenen johonkin muuhun asiaan keskittymään tai heittäytymään. Tekee nupille niin kutaa! Reetan tarina on minuun ikiajoiksi tatuoitu, hakattu, sieluun ja olemukseeni paukutettu. Kovillakin konsteilla. Unisenakin sen tajuan ja tiedostan. Unissanikin teen ajatustyötä ja suunnittelen. Tämän elämän kanssa on opittava elämään, sillä tämä on meidän elämäntarinaamme, joka on yhä ja aina vain liikkeessä. Kesken, vaiheessa, välillä unisena ja välillä vähemmän unisena.
   Reetan asiathan ovat kaikkinensa hyvin. Unisenakin sen tajuan, ja kaikesta huolimatta. Labrat ovat huippuluokkaa. Eilen saimme yllättäen ajan myös pään magneettikuvaukseen, hyvä niin. Reetallahan on särkenyt päätä, pitkin kevättä. Silmälasit on hankittu, silmät tutkittu, asioita pähkätty. Särky jatkuu yhä ja päivittäin. Välillä kuvottaa, itkettää ja usein jyskyttää. Miksi? Olen siitä puhunut pian puoli vuotta, onneksi eiliselle hiukan niin kuin vahingossa järjestyi kuvaus, ettei tarvitse uutta reissua käydä. Miettinyt olen myös stressisärkyä. Onhan lapsellakin vaikka ja mitä aivotoimintaa, eikä nyt ihan keveimpiä asioita käsiteltäväksi. Ja onhan Reetta stressipäänsärkyisen äidin lapsi, tarttuva taipumus, kenties. Eilen lääkäri kysyi, puhunko itse päänsärystäni tai stressistä. Ei siihen enää edes puhetta tarvita, olen stessikimppu, jota lapseni lukee. Vaikka kuinka yrittäisin olla näyttämättä. Mutta kun jatkuva jysäri ei ole noin vain peitettävissä, sehän vaikuttaa kaikkeen, olemukseen, ilmeisiin, liikkeisiin, huumoriin, ryhtiin, innostukseen... Mietin tässä samalla, mihin huumoriin. Huumori taitaa olla hiukan uninen, ei virkuimmillaan, sillä huumorinkukkaset ovat aika heikossa kukassa. Paska keli, sään vika.
   Verensokerit, varsinkin aamulla on pitkä aika iltapalasta. Illalla otettava sytostaattikin laskee verensokereita. Tiedän taas itsestäni ja koko laumastamme, kuinka tärkeää on ja olisi tasainen ateriarytmi, jottei pääse ailahtelemaan moinen. Noo, Reetta on kieltäytynyt monistakin ruoista, ihan vain kapinoidakseen. Ei kuulemma maistu, on väärää, ei halua ja sitten kun ei syö niin kuvottaa. Oravanpyörä on valmis. Nyt aloitamme aamuisin verensokereiden mittaukset. Illalla piti oikein pakottaa iltapalan syöntiin, jogurttia, mysliä ja kaakaota. Maitotuotteita luustolle ja hiilihydraattitankkausta verensokereille. Kapina, sitä on monessakin asiassa. Neiti on muuttunut teiniksi. Koko olemus, sen huomaa muutkin. Pituutta on tullut lisää, neiti on hoikistunut monenkin asian seurauksena, asenne on muuttunut napakamman kapinallisemmaksi, teiniyden pintamerkkejä on paljon. Vaikkakaan hormonitoimintaa ei pitäisi rajujen hoitojen seurauksena luomusti olla... on sitä, ihan oikeasti. Tai sitten Reetta on loistava apinoimaan muiden perheemme teinien käytöstä, ominaisuuksia, ajatusmaailmaa. Mutta eihän kopioimisen pitäisi koko olemuksessa näkyä, mutta kun näkyy. Neiti on upea säihkysääri, stailaa itsenä kauniiksi, ajatuksella ja hyvällä maulla. Panostaa hiuksiin, vaatteisiin, kokonaisuuteen. Ulkoisesti neiti on valmis murkkupaketti, sanoo labranäytteet mitä hyvänsä. Eilen sen myös lääkäri vahvisti, kun ei ollut pariin kuukauteen pahemmin nähnyt. Eli kaikki ei ole aivan minun mielikuvitukseni tuotetta. Myös sanallinen sivallus on napakkaa, eilen väsyneenä stressiäitinä sohvannurkkaan sain sanallisia iskuja aika napakasti. Hitsin terävä kielikin...
   Tänään saamme magneettikuvauksen tulokset, lääkäri soittelee jossakin vaiheessa. Neurologiset testit ovat kaikki normaalit. Olen myös lihasjumeja miettinyt, sillä olemme olleet ennätysmäärän sisällä, passiivisesti sängyissä, sohvalla ja laiskana. Paska keli, sään vika! On se sitäkin, mutta varmaan turnausväsymystäkin on ilmassa. Kaikilla. Mikä turnausväsymys? Niin mikä, mikäs tässä vain lomaillessa...
   Tuosta Reetan päänsärystä vielä, olen myös miettinyt olisiko se lääkepäänsärkyä. Lääkkeistä johtuvaa siis. Kun menee särkylääkettä aika usein, sekin voi aiheuttaa. Neiti tahtoisi opiaattejakin, mutta en ihan siihen ole lähdössä. Mikä on tapa ja keino hallita, milloin ollaan koukussa ja mihin. Mikä on valtataistelua, huomionhakuisuutta. Mikä on mitäkin. Nyt vaihdettiin myös PamolF Buranaan, ettei maksa kuormitu, tulevaisuutta ajatellen. Kalkkiannostus tuplattiin myös, sillä luustolle annetaan nyt kunnolla toipumisvärkkejä, kun näyttää olevan tuo kasvupyrähdyskin ja tulevaisuudensuunnitelmat huomioiden. Kuvottavaan oloon myös pahoinvointilääkettä, ensimmäistä kertaa kotiin moisen reseptin pyysin. Sillä koko aikana Reetta ei ole pahemmin kuvottanut, vaikka on pumpattu sen sataa mömmöä ja sytostaattia. Tämä on siis meille aivan uusi asia, enkä siksikään osaa suhtautua. Monelle muulle se on jatkuvaa hoitojen aikana, vuosikausia. Olemme siis paljolta säästyneetkin.
   Kiitollisuus, sen tajuan unisenakin. Hitsi kuinka saan olla kiitollinen, monestakin asiasta ja lukuisista eri syistä. Vaikka välillä tuleekin kerrottua ne negatiiviset huiput näin julkisesti, on positiivisakin huippuja jokaisessa päivässä olemassa. Mutta ainakin meidän perheessä tahtoo tulla ne negatiiviset asiat ääneen sanottua ja osoitettua. Ilmaistua. Toivoisin, että oppisimme samalla teholla ja tunteiden palolla kertomaan hyvistäkin  asioista. Miksi ne positiiviset ja hyvät asiat on niin vaikeita tulostaa ja ulkoistaa. Sama pätee myös työelämään, ihmisyyteen, vuorovaikutukseen ja ympärillämme pyörivään yhteiskuntaamme. Media nostaa myös esille pahat ja negatiiviset asiat, vaikka tarjolla olisi varmasti myös hyviä uutisia ja asioita jaettavaksi. Mutta kun media elää myös pahojen asioiden ja negatiivisen viestinnän kautta. Ristiriitaista. On toki päiviä, jotka haluaisin vaihtaa, antaa pois, unohtaa. Mutta siltikin ne ovat osa meidän elämäämme. Ilman jokaista kokemusta ja juonenkäännettä emme olisi tässä. Tarinamme rakentuu monista toisiinsa nivoutuneista säikeistä, pienistäkin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, halusimmepa tai emme. On vain jaksettava mukana, jaksettava vaikka ei aina niin uskoisi jaksavansakaan.
   Tunti ja rapiat tässä vierähti. Nyt se Tollokin terassin sohvalta unisena heräsi, kun aamupalalle pyysin. Samoin Reino venyttelee koko komeudessaan ja todella unisena. Lähden nyt kuskaamaan äitiä ja hoitamaan äitin asioita, muut jäävät nukkumaan. Tasaista tuhinaa ja levollista unta. Tulkoon tästäkin monilta osilta hyvä päivä. Ilokseni huomasin vettä satavan jälleen kerran. Mutta jospa ne huumorinkukkaset ovatkin kärsineet kuivuudesta ja olleet uneliaan oloisia siitä syystä? Täytyy nyt tämä sadepäivä kääntää jotensakin positiiviseksi ja keksiä jotain mielekästä puuhaa. Jahka juoksuiltani kotiudun ja jahka uniset lapsetkin heräävät. Pirteää päivää ja onnea kaikille nimpparisankareille! Johannille, Hannoille, Hanneleille...
  

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

HMMMM....

606066, aika hieno määrä kävijälaskurissa. Huippuluvut. En ole koskaan moisia tavoitellut tai odottanut, mutta tässä vain ollaan. Vuosilaskuri on myös vyörynyt eteen päin 2010, 2011, 2012, 2013, 2014 ja käsittääkseni nyt on jo 2015. Mitäs muuta voisi laskea? No, ryppyjen määrää... Stressitasoa. Huolihaavan syvyyttä. Menetettyjä työvuosia. Annettuja lääkkeitä. Epikriisejä. Tappeluja. Eläimiä. Lomapäiviä. Rahoja. Laskuja, siis sellaisia laskulaskuja, siis maksettavia asioita. Tällaisia kesiä, viides menossa. Epävarmuuden määrää. Jaksamisen tasoa. Rohkeuden tasoa. Taistelutahdon määrää. Huumoria? Onko sitä enää, onneksi on. Onhan noita tilastoitavia asioita, vaikka ja mitä. Aikoinani olen jos mistä asiasta "exelejä" täyttänyt, ainakin mielessäni. Mutta nyt toleranssi on sillä mittakaavalla monenkin asian suhteen tullut jo yli, tappi on täyttynyt, etten enää oikeastaan viitsi edes rekisteröidä, niin sanottuja ilman aikaisia asioita. Annan vyöryä kuin vesikarpalon hanhen selästä.
   En ole kirjoitellut, enpä ilmeisesti. Nyt tajuan taas, että käsittelemättömien ja jopa jakamattomien asioiden tappi alkaa vyöryä yli. Minun kun pitäisi itseni tuntien jauhaa asioita säännöllisesti auki, edes jollakin tapaa, se kummasti selkeyttää kuonan määrää nupissa. Luulen nupissani olevan kuonaa, sillä päänsärkyni on jatkuvaa. Mistä sitä kuonaa? Mutta ihminen on kokonaisuus, ja kokonaisuus määräytyy lukuisista asioista, isoista ja pienistä. Isoimpana asioina voin ehdottomasti nostaa Reetan. Reetan tilanteen, hoidon, suunnitelmat ja tämän todellisuuden. Jo yksistään tämä lohko elämästä on aika kovassa pyörityksessä, joten kuonan määrään voi vai ulkopuolinen kuvitella. Tai itse asiassa, tuskin voit edes kuvitella. Reetta siis voi hyvin, loistavasti, todellisuuteen peilaten ja kokonaisuuden huomioiden. Mitä nyt kuvottaa, selkää ja päätä juilii usein. Lääkkeet ennallaan, ensi viikolla Ouluun suonensisäiselle. Toki lomat alkavat huippuosaajillakin loppumaan, joten saattaa olla myös suunnitelmia, vastauksia, ideoita ja vaikka mitä vastassa. Sillä olemme tekemisissä huikeiden asioiden kanssa. Mutta moni asia vaatii sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä... Reetan tilannehan on sillä tavalla rauhallinen, ei paniikkia mihinkään suuntaan, joten mikäs tässä kärsivällisyyden ja luottamuksen hellässä huomassa lomaillessa. Kerron enemmän ja yksityiskohtaisemmin, jahka joskus jotain itse tiedän, silleen enemmän ja yksityiskohtaisemmin. Simppeliä.


   Seuraava jauhettava aihe... Hmmm. Milloinkahan viimeksi olenkaan kirjoitellut. Niin joo, Tessan rippijuhlat siis olivat kesäkuun viimeinen sunnuntai. Meillä oli laskelmieni mukaan 60 ihmistä, aika hieno luku. Keittelimme rippiaamuna neljä kattilallista lohikeittoa, leivoin itse kakut, piirakat ja koristelut olivat tietenkin kotikutoiset. Sain jopa kampauksen lapselleni tehdä, josta tulikin ihan söpö, niin kampauksesta kuin tuosta rippilapsesta. Fanny teki pikkuleivät ja Reetta keiton kanssa tarjottavat oliivileivät. Ilma sattui sille päivälle niin kohdalleen, kuin vaan voi toivoa. Aurinkoista ja kepeää. Vieraatkin viihtyivät hyvin, sillä terassilla oli suuri osa ja sisälle ei tullut ruuhkaa. Tarjottavat meni nappiin, lohikeittoa jäi pari desiä kattilan pohjalle. Tessa oli niin ihana ja lutunen, jotenkin hämmentävää ajatella että jo niin isokin. Mutta näin ne vuodet tekee tehtävänsä monessakin mielessä. Ensi vuonna Fannylle sama juttu. Tuplat haluavat pitää kumpikin omat rippijuhlat, jotta saavat kerrankin ihan ikiomat juhlat. Hmmmm, mikäs siinä, pidetään omat pirskeet, saavat näköisensä ja kerrankin olla vain ja ainoastaan yksin juhlakaluina. Monta kertaa nousee esille se, että kaikki on yhteistä; huone, syntymäpäivät, kaverit, vaatekaappi...
   Hmmm, olihan siinä yksi jännitysmomentti ennen juhlia, kun Reetalla nousi kuume torstaina. Muistaakseni paukutti yli kolmessakymmenessä kahdeksassa ja kurkkuun sattui. Siinä vilahti jälleen organisaatiomuutokset mielessä, entäs jos joudummekin osastolle... Perjantaina osastolle puhelua ja ehdotin verenkuvaa. Leukkarit olivat koholla, 9, ja crp 24. Eli jokin jylläsi ihan numeraalisestikin. Sain puhelun lääkäriltä. Kyseli Reetan kuulumisia ja vahvisti, että voimme olla kotona ja oma tietotaitomme riittää tsekkaamaan tilanteen. Tarvittaessa uudelleen yhteyttä. Niin, tuon puhelun aikana Reetta teki harjoitusoliivileipiä Tessan juhliin, vaikka pikkuisen huonommassa hapessa olikin. Lääkärin mukaan, se on hyvä merkki, jos Reetta jaksaa leipoa leipää. Eli emme huolehtineet, tai ehtineet sen enempää huolehtia, sillä olihan siinä yhtä jos toista näperreltävää. Tärkeintä on aina tajuta, että lapsi osallistuu ja tekee mukana. Sitten olisin tasan ollut huolissani, jos ei olisi osallistunut. Leipiä, kimppuja, siivouksia, kampauksia, pitsimekkoja, balleriinoja... Eli se infektio oli ja meni siinä sivussa.
   Maanantaina aamulla pakkasimme sitten kamppeemme ja aloimme hurruuttelemaan, akkainreissumme alkoi heti seuraavana päivänä. Tessa jäi Pasin ja elikoiden kanssa kotiin, minä lähdin kolmen kanssa. Fanny suunnitteli matkareitin, laski kilometrit, aikataulut ja budjetin. Loistavaa suunnitelmallisuutta, jotka pitivät hyvin! Olimme siis koko viikon siellä missä paistoi aurinko ja pääsimme jopa helteestä nauttimaan. Raumalla olimme kaksi yötä, Liedossa yhden, Inkoossa päiväseltään, Hyvinkäällä pariin otteeseen ja Riihimäellä kaksi yötä. Kilometrejä tuli liki 1400 ja kotiuduimme lauantaina kello 22.33. Raumalla merivesi oli vielä meikäläisen makuun kylmää, mutta muksut uivat kyllä. Minäkin heitin ns. puolitalviturkin, sillä kastelin itseni kaulaa myöten, mutten kyennyt ja tarennut rappusista käsiäni irrottamaan. Liedossa polskutin minäkin jo ihan täysillä, heitin kokotalviturkin. Kiertelimme Raumalla museoissa, keramiikkapajoissa, käsityömyymälöissä, kirkossa. Minusta on huikeaa, kuinka tytöt jaksavat kiinnostua kaikesta tuollaisesta "aidosta". Kuvata, inspiroitua ja innostua. Ostettuja sirkushuveja he eivät pahemmin osaa edes kaivata, sillä niitä on aika harvoin ollut tarjolla. Inkoossa galleriaa, hyvää ruokaa, seuraa, elämyksiä, lämpöä ja huuhailua. Riihimäellä pääsimme myös lasilinnun valmistusta seuraamaan, lähes hengittämättä ihailemaan. Myös ravintoloita ja kahviloita, mässäilyä ja maamerkkejä. Heittäydyin myös floristiksi, kun hautakimpun sidoin. Toki myös hiplaamista ja ostareita reissuumme kuului, mutta pieniessä määrin ja kohtuudella. Toki reissumme päätös oli tätimme hautajaiset, mutta sekin on tätä elämää ja tuntui hyvältä nähdä sukulaisia laumoittain. Suuri kiitos vielä kaikille, joiden luona kävimme, saimme luksuskohtelua ja elämyksiä ;-)


   Mitäpäs sitten. Hmmm... Meillä on ollut projekteja, kortteja, käsitöitä, maalauksia yhtä jos toista. Niitä olemme tehneet aina pieninä pyrähdyksinä. Isoa puuta, järviakvaariota, nyt on tuloillaan metsäneläimiä ja suunnitelmissa on myös yksi "tunne" seinäidea. Sain myös logon maalauksen isolle seinälle tehtäväkseni. Liki kymmenkertainen ruutusuurennos, korkealle. Siinä tiivistyy perheemme yhteistyö hienosti. Pienen "asiasta avaamisen" jälkeen yhteistyötä alkoi löytyä, saimme sen aikataulussa ja sovussa tehtyä. Meillä oli viime viikolla myös vieraita, joiden kanssa paneuduimme askartelun saloihin. Ilmat olivat mitä olivat, joten keksimme puuhaa sisällä. Nooh, saman tyyppiset äidit, niin mitä muuta sitä kuin huuhailua oikein pitkän kaavan mukaan. Teki kyllä hyvää ja saimme ihania asioita aikaiseksi. Siinä samalla tuli jauhettua asioita sanallisesti ja ennen kaikkea tulimme kuulluksi ja vielä enemmän ymmärretyksi. Kiitos!!! Kuinka tärkeää on tajuta ettei sitä aina ole niin yksin ja toinen ymmärtää puolestakin ajatuksesta tai osittaisesta lauseesta. Harmi taas tämä maantieteellinen etäisyys, sillä näitä retriittejä voisi pitää enemmänkin.
   Hmmm, niin tässä sivussa minä olen melkein postannut. Ensinnäkin se oma postaaminen on varmasti monen tekijän summa, mutta jälleen kulminoitunut kunnolliseksi ja jarruttelevaksi paukuksi. Tanssiminen on lähes tulkoon jäänyt. Sen sortin kunnon ylläpitäminen ja hyötyliikunta ovat niin tärkeitä meikälaisen kropalle. Itseään inhoavana sohvaperunana, negatiivisena, huolestuneena, passiivisena, ruttuturpaisena ja laiskana alkaa seuraukset tuntumaan. Eikä varmaan nuo ajetut kilometritkään kaikkine käsiin kohdistuvine harrastuksineen tilannetta helpota. Varmasti myös henkinen lasti, kuorma ja taakka saa meikäläisen postaamaan. Ainakin ne muistuttavat kehon viesteillä, jos ei muuten osaa löysätä ja huolehtia itsestään. Sillä onhan tässä jos mitä taakkaa... Viikko sitten päädyin hartianiskakipuineni ihan päivystykseen. Kivut olivat jatkuvat, sietämättömät ja eivät ihan kotikonstein hellittäneet. Siihen kun lisätään vielä kuvotuksen ja jatkuvan säryn yökkäämisineen... Kas kummaa sainkin kuulla jotain, mitä en välttämättä olisi halunnut tietää ja kuulla, itsestäni ainakaan. Toisaalta se antaa ymmärrystä siihen, etten olekaan ihan luulosairas, vaikka niin saattaisi luulla... Tuo lääkäri tutki muutaman vuoden takaa olevat kuvani ja sain ne myös itse nähdä. Niskassani ja kaularangassani on kulumavikojen lisäksi muutakin, luupiikkejä ja pari pulistumaa. Kipupiikkiä ja lihasrelaksanttia, hevoskuurina särky-, tulehdus- ja hermosärkylääkeitä. Sillä se saatiin katkeamaan, tai ainakin terävin terä katkaistua. Eli vedin viime viikon tuon sortin pöllyissä ja vihaisena, voi sika kuinka moinen jaksaa ärsyttää! Mutta nyt tajuan monta asiaa paremmin ja pakko ryhdistäytyä, jotta tuon kirteen saan katkaistua. Piste. Kait se tämäkin on ollut jonkin sortin oppiläksy itselle, jotta tajuaisin kuunnella ja huoltaa omaa olemistani. Hmmm, olen taas oppinut, jotakin ja kivun kautta huomannut itsenikin. Sillä tässä elämässämme kun oma itsensä tahtoo aina himpun verran unohtua.
   Mitäpä muuta, tuplat ovat mummulla yötä. Päättivät eilen lähteä. Ovat siellä onkineet, saunoneet ja grillanneet. Suunnitelmissa oli myös auttaa mummua pyykinpesussa, pyykkien ripustamisessa ja kokkaamisessa. Yksi serkkutyttökin on kaverina. Sain äsken reippaan puhelun Reetalta, kuinka lapseni minut ohjelmoi. Sain kuulla heidän menevän seuraavaksi yöksi tädille. Huomenna menenkin Reetan ja Fannyn kanssa kahdeksi yöksi velipojan perheeseen, ammaksi ja pikalomalle. Tässä laumassa hajonta tekee välillä terää. Isommat ovat nyt kotona ja kohta alkaa "kampaajaleikki" mamman hiuksilla, paas kattoo onko lopputulos se mitä mielikuvitus luulee. Josko blondiksi vetäisisin, sillä olen kuullut ja aina luullut, että blondeilla on helpompaa. Ei tarvitse ottaa elämää niin vakavasti ja voi olla huolettoman kevytkenkäinen. Vielä kun ne kevyet kengät jostakin... Tytöt ovat nukkuneet useita öitä myös teltassa. Teltta on pystytetty Naukulaan, kissojen aidattuun terassinurkkauksen, sateelta suojaan. Sillä sateita on meinannut olla.
   Hmmm, sateita on riittänyt ja kylmyyttä. Ei taho heinäkuussa T-paitasillaan tareta sitten niin millään. Eilen jopa pyöräilemään ja lenkille uskaltauduimme, ihan kesäkamppeissa. Todetaksemme, että olisi sittenkin pitänyt takki ottaa. Jäätelön tarkenimme just ja just syödä. Toki autossa sen jälkeen piti lämmitellä. Pasiltakin loppui loma, tänään on vapaalla Ukkokulta. Kyselin, mikä oli lomassa parasta. Sain vastauksen "sää". Lapsetkin siihen, että onko tuo sarkasmia? Minä tietenkin siihen pohojalaisena ajattelin, että mää, jos kerran mies vastaa sää... Sanaton mulkaisu, saan pitää luuloni ja miettiä ihan omassa päässäni ;-)
   Hmmm, pyykkiä, sitähän riittää. Ihan perus pyykkiä ja sitten lakana- ja pyyherumba, sillä sängyissämme on vaihtuvuus suuri. Mitä tekee pyykkikone? Päättää pestä minuutin pätkissä. Parin tunnin ohjelma, jos sen pätkii kuudenkymmenen sekunnin osiin, se on pitkä ohjelma se. Kodinkonekorjaajat ovat näillä lakeuksilla ilmeisesti lomalla kaikki yhtä aikaa, eli heinäkuussa. Ainakaan kukaan ei vastaa puhelimeen tai sähköposteihin. Ideaa! Joten olemme siirtäneet pyykkäämisen äidin luokse. Jos korjaajia ei ole, pakko kuitenkin pestä, ellei sitten nyrkkipyykkinä. Onneksi on äiti! Eli ajelen nyt sitten tuota väliä milloin milläkin kokoonpanolla ja pyykkikorilla varustettuna. Onneksi ilmat antavat nyt periksi kuivattaa pihalla. Mutta onhan tämäkin show! Pyykkishow!
   Hyönteishotelleja on siskon perheessä tehty oikein urakalla. Nyhjää tyhjästä meiningillä ja todella hienoja. Minä en ole siihen hommaan osallistunut, mutta jopa Pasi on käynyt tyttöjen kanssa "hyönteishotelliterapiassa". Lehti tietää kertoa, että hunajasadostakin on tulossa surkea, johon tietenkin vaikuttaa kylmyys ja hyönteisten puute. Eivät tarkene pörrätä. Jospa moiset hotellit varmistaisivat ensi kesälle tarpeeksi pörrääjiä ja pölyttäjiä.
   Hmmm, miltä näyttää koiranoksennus valkoisella karvamatolla? Noh, koiranoksennukselta valkoisella karvamatolla. Mitä luulit? Miltä näyttää kaksi oksennusta? Noh, kahdelta oksennukselta. Siihen kissanoksennus ja muutama muukin koiranoksennus ympäri pihaa ja huushollia. Kun olimme akkainreissulla oli Pasi ostanut uuden (tutun) ruokapussin. Koirat söivät siitä aluksi, mutta ei näyttänyt maistuvan. Sitten alkoi näitä yrjöjä löytyä. Kun koirat jättivät syömättä, meni Vieno samalle kupille. Ja oksensi sekin. Siinä vaiheessa soittoa valmistajalle ja tieto pilaantuneesta koiranruokaerästä. Onneksi syy löytyi eikä oksennuksia pahempaa, saimme hyvityksenä lahjakortteja, lelun ja herkkuja. Mutta ihan kiva joo, ei olisi tuotakaan vaivaa kaivattu. Varsinkaan noille ihanille karvakorville. Tinka osoittautuu todella vilkasliikkeiseksi harmaaksi salamaksi. Ehtii joka paikkaan, puree, riekkuu, huudattaa ja kiusaa muita elikoita, karkaa aina kun silmä välttää ja on sen sadassa paikassa yhtä aikaa. Huippukatti! Ihana, jaksaa ilostuttaa ja raivostuttaa, kaikkia! Se on myös loistava saalistaja, milloin vetää perässään esiliinaa, sukkia, pikkuhousuja, tissiliivejä, lihanpaloja, leivänkappaleita, papereita... Mikä nyt liikkuu ja suussa pysyy.
   Hmmmm, ajantaju heitti tässä naputellessa. Minusta meinasi tulla vahingossa vetyperoksidiblondi. Lopputulosta en vielä tiedä, mutta elämä keveni kummasti. Taisi mennä aika syvälle... Ihan sama, onpahan vaihtelua ja toivottavasti iloinen yllätys, itsellekin, peilikuva meinaan. Jos sieltä katseleekin blondi. Eilen tein sellaisen videokuvauspätkän elämästäni ja lapsia hävetti jopa sekin, kuulemma syvä myötähäpeä oli häpeän määritelmä. Mietin, josko videobloggaisin tätä toheltamistamme, tai lähinnä toheltamistani.
   Hmmm, olen myös päässyt yhteen kouluun ja toiseenkin varalle, Mutta, mutta miten käy aloittamisen jää nähtäväksi... Onhan tässä ennekin päästy vaikka ja mihin, mutta kun elämä on.... Itsetunnolle teki hyvää käydä hakemassa ja tulla valituksi. Tosin toiseen paikkaan varasija, itsetunnolle teki hetken kipeää, mutta sain olla osallisena kuitenkin isossa valitussa laumassa. Toisaalta varasija, ratkaisee, ettei minun tarvitse omaa lopullista ratkaisua opiskelupaikan suhteen tehdä. Pyysin psykologisten testien tulokset, olen kuulemma "alalle hyvin sopiva", en minä siis ihan poloinen ole kuitenkaan. Keskittymiskykyni oli testin mukaan heikoin lenkki, eikä tuo ole ihme, sillä pääsykokeet olivat heti Reetan lypin jälkeen. Siinä kippurassa on paha mennä keskittymään mihinkään, uskotko. Tai siis keskittyminen tuottaa maallisissa asioissa paljon päänvaivaa, sillä pieni pää on niin vaivattu tällä todellisuudella. Kas kummaa, mutta tulipahan nyt testin myötä ihan todennettua. Kokemuksina hienoja, jopa kutkuttavan jännittäviä. Yksi testiin osallistunut sanoi että häntä pelottaa. Mielestäni pelko on väärä sana ainakin minun kohdallani kuvaamaan sitä koettua tunnetta. Minä oivalsin että se tunne ei ole pelkoa, eihän pääsykoe ole pelottava asia, vaan elämä se on pelottavaa. Ainakin minulle, meikäläisen perspektiivistä peilattuna.
  Hmmm, nuppi keveni kummasti tässä aamutuimaan kun naputtelin, hitsin hyvä keino. Vielä kun pääsisin tanssimaan, ja aurinko jaksaisi ojennella säteitään minullekin, niin minusta saattaisi kuoriutua letkeä ihminen. Aurinkovaje on hurja, sillä lataudun niin valosta. Mutta jospa nyt näiden oivallusten jälkeen jaksaisin raahautua ylös, ulos ja ihmisten ilmoille. Okkoon tämä hymistely tällä erää tässä! Hmmm..... sinullekin!