TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 25. marraskuuta 2014

TILA

Ajattelin ajatella tilaa, sen moninaisia olomuotoja, makustella sanaa useammalta kantilta. Luulen, että tekstille onkin jo tila...usta, kun en ole pitkiin aikoihin näpytellyt. Tosin en kykene sanomaan, onko mielen...tila...ni oikea järjelliseen tuotantoon. Mutta koska ihan järjellisessä tila...ssa olisin.
   Joulukin on tila...uksessa, ei todellakaan nappaa, ei yhtään. Viimeinen kuukausi on mennyt sumussa, huomaamatta, krampissa, sinkoillen paikasta toiseen. Ei ole pahemmin ollut aikaa tai mahdollisuutta tarttua hetkiin, tila...nteisiin.. Viimeisen vuorokauden aikana tila...nteet ovat taas tehneet niin monta äkkikäännöstä, että minun on ihan pakko istua jo alas, miettiä, avata ja kirjoittaa kaikesta mitä nupissani, pääni sisäisessä tila...ssa pyörii.
   Avaan pahimmasta, eli isäni tila...nteesta. Kriittinen tila, sehän on vakava asia, kramppaava ajatus. Kriittinen tila on pelottava, pysäyttävä, järkyttävä, vaarallinen... Kuinka nopeasti asiat muuttuvat normaalista kriittiseen tilaan. Kuluneisiin yli neljään viikkoon mahtuu siis valtava määrä notkahduksia, nousuja, toiveita, romahtamisia. Tästä aamusta kukaan ei osaa sanoa, kuinka tila määritellään. On aika avuton olo, olen vihainen, jäätävän tyyni, mutta vapisen sisältä, läikähtelen, itkukaan ei enää tule, tuli tarve kirjoittaa.... Outo tila, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Kuinka nopeasti terveyden...tila saattaa vaihtua, kenellä vaan. Olen aina ajatellut, että isämme on "saappaat jalassa-tyyppi", moinen viikkojen tila, lukuisat tila...nteet eivät olleet kenelläkään mielessä, todella epäoikeudenmukaista.
   Valmius...tila, siinä olemme monellakin mittarilla. Lähtökuopissa milloin ja mihinkä. Kuka menee, mitä tapahtuu, kuka hoitaa minkä ja kenetkin. Kännykätkin ovat moisessa valmius...tila...ssa yötä päivää, jokaisen taskussa, apuvälineenä, yhteydenpidon apuna, laturissa, tyynyn alla... Omani meinasi jopa tilttailla, sekös sai minut raivon tila...an, juuri kun moista vehjettä tarvitsisi, se alkaa ryttyilemään. Uskon meille tila...uksessa olevan myös hulppeat puhelinlaskut.
   Tila-automme suhaa menemään Pasin ohjaamana jossakin kaukana, startti oli neljän aikaan aamulla. Tila-auto, siinäkin on kyseinen sana. Tilaa autossa, on oltava, sikäli mikäli tätä revohkaa liikuttelemme. Näillä liukkailla on hyvä olla tila-auton ratissa, sillä se pysyy tiessä kohtuullisen hyvin ja maavarakin helpottaa näkyvyyttä. Useammalta tieltä on tälle aamulle kuulunut onnettomuuksista, toivottavasti sukumme kuskin säilyvät moisilta tila...nteilta. Neljä autoa on tiettävästi jo liikenteessä, ihan eri suuntiin jokainen.
   Tila...ustyön, haki yksi miesihminen juuri oveltamme. Oli nääs se näyttely, niin nyt on sen jälki...tila. Voi kunpa kaikki muutkin hakisivat omat tila...uksensa ja varauksensa, sillä muutama pyörii vielä nurkissa. Yleensä emme tee tila...ustöitä, mutta joskus on heikko hetki, hetkellinen tila, jossa saattaa jopa luvata. Kohta taas mietin, miksikö lupauduin, jos pitää viilata liikaa ja odotella josko haettaisiin pois...
   Tila...nnetajua uskon minulla olevan myös, joskus liiankin spontaania. Tila...taideteos on huushollimme, omia kädenjälkiä lattiasta katoon ja listoja myöten. Olen oppinut myös tarttumaan hetkeen, tila...nteisiin. Teemme perheenä nopeitakin ratkaisuja tila...nteiden mukaan, tila...isuuden tullen tartumme. Myös organisointi kuuluu tähän piikkiin. Omaa tilaa kaipaisin, niin että saisin latautua, olla hetken ilman muiden vaatimuksia, kuunnella ja keskustella, kohdata sisimpäni. Toki sitä kaipaa varmasti moni muukin, ruuhkavuosiaan elävä ihminen. Muutama vuosi sitten minulla oli ikioma tila, se oli muovikippo jonka tilavuus oli 1,2 litraa. Se toimi jonkin aikaa koodikielenä kamarimme oven ulkopuolella, kun purkki kökötti oven takana, lapset honasivat minun tarvitsevan omaa tilaa. Toimi aikansa, mietin josko sen uudelleen kaivaisin ja ottaisin käyttöön. Tila on myös tunne, tunne...tila. Tanssiessa pääsen usein siihen tila...an. Toivon hartaasti, että jokaisella olisi oma tapansa saavuttaa se tila, kun on helppo olla. Voi luottaa, rentoutua, nauttia, olla vailla arjen kahleita. Jollakin se voi olla uinti, hiihto, lukeminen, mikä tahansa, minulla se nyt on tanssi. Tanssi on kokonaistila, johon liittyy musiikki, liikunta, luottamus viejään, kehittyminen ja ennen  kaikkea se että olen vietävissä. Arjen rytinässä kun se tahdon olla minä joka vien. Liekö tuo tila myös kaivattu heikkous, johon uskallan heittäytyä, olla muuta kuin vahva. Jotta taas jaksan olla vahva. Kirjoittajakurssilla joku heitti ajatuksen siitä, että ollakseen ja jaksaakseen olla vahva tarvitsee välillä olla myös heikko. Allekirjoitan täysin. Jos on koko ajan pelkästään vahva niin sekään vahvuuden tila ei uusiudu, välillä täytyy löytää se toinen ääripää, ollakseen ja jaksaakseen olla jälleen vahvempi.
   Olen siis lukuisat yöt asunut potilashotelleissa, kimppakämpissä ja soluissa, siis nyt viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Oman tilan tarve on siis kavennettu sängyn mittakaavoihin, kompromisseihin, öisiin istumisiin kovalla jakkaralla keittokomeroissa kun tuntemattomat kämppikset vetää sikeitä. Olen elastinen, mutta nyt on tökkinyt, moiset tilat aika pahasti. Toisaalta olen vapaaehtoisesti jäänyt ja mennyt Ouluun, isän luokse, kun se on vain ollut mahdollista omasta perheemme tila...teesta johtuen. Reetta on siis käynyt koulua sen mitä on kyennyt, välillä ei todellakaan ole kyennyt. Viimeisin kortisonikuuri ja annettu suonensisäinen saivat aikaan "vaikean" psyykkisen tilan. Se on rankka viikko kaikkine lieveilmiöineen, eikä omat rahkeet näinä viikkoina ole parhaimmat. Tosin kyllä Pasikin mainitsi, onko nykyisin jokainen kuuri entistä rankempi lieveilmiöineen, siltä minustakin on tuntunut. No ainakin näkee, kuulee ja tuntee, että lääke tehoaa... Uusimpana oli nyt viikko sitten maanantaina punaiseksi lehahtaneet posket, kirkuvat ja laajat punat. Kuulemma tuntuu kuumotuksena tytölläkin, mutta ei pahemmin muuten haitannut. Maanantain Reetta oli vielä pois koulusta, mutta tiistaina meni opinahjoon. Kunnes opettaja soitti, jolloin minä olin tietenkin jo teholla, että neidin posket ovat kirkuvan punaiset ja neitiä heikottaa... Kotiin passitettiin, Pasi passitettiin töistä myös. Minulla vilahti teho-osatolla, sen ahdistavissa tiloissa ahdistava tila, mihinkö kuulun ja kuinka toimia. Toki soitin heti polille, kysyin voiko annetut lääkkeet aiheuttaa, onko mahdollisesi tarttuvaa, rokko tai jotain muuta mitä emme tajua? Seurantaa, funtsimista jne. Kunnes tajusin ihan itse, selvä kaava! Kun Reetalle menee kortisonit, moni asia vaikeutuu, tulee keskittymishäiriöitä, vapinaa, levottomuutta, kärsimättömyyttä, moni tavallinen asia muuttaa vaikeammaksi, jopa haasteelliseksi... Maanantaina Reetta teki matematiikan läksyjä, supisteli, laventeli, kirjoitti vihkoon ja keskittyi kaavoihin. Silloin ne posket lehahtivat. Tiistaina koulussa oli samaa, ja taas lehahti. Eli maallikkona yhdistin matematiikan, keskittymisen ja lehahduksen, avot!, nokkosrokko, psyyken kuormittaminen äärirajoille aiheuttaa moisen stressireaktion kasvoille. Äitinsä lapsi, minullakin lehahtelee lähinnä kaula ja rintakehä, kun oikein prässätään. Muutaman kerran tiukoissa tilanteissa Reetan kanssa ovat osastolla olleet jopa minun lehahduksesta huolissaan. Keskiviikkona Reetta tuli sitten Ouluun ja menimme osastolle tsekattavaksi. Selkeää lääketieteellistä syytä, aiheuttajaa ei löytynyt ja laikutkin olivat lähes laskeutuneet. Joten maallikon diagnoosi meni lääkärilläkin läpi, tai ainakin hän sujuvasti myötäili, kun selitin omaa matemaattista ratkaisuani. Hyvä niin, saatiinpa sekin pois päiväjärjestyksestä ja huolista. Niin viimeisimmällä polikeikalla Reetan asioiden todettiin olevan hyvin, veriarvot kohdillaan, kohonneet ja maksa-arvot jälleen spontaanisti laskeneet liki 300 pykälää, olivat nyt reilut 200. Hyvä niin. Samalla todettiin asioiden olevan hyvin, verrattuna siihen että asiat olisivat huonosti. Tärkeää on muistaa kuitenkin mistä vinkkelistä asiaa peilataan, sillä missään nimessä asiat eivät ole tavallisen lapsen normaalisti, mutta syöpäosaston vinkkelistä peilattuna hyvin. Senkös epiksriisien tulkitsijatkin tajuaisivat! Mikä tila...nne on lähtökohtana ja mihin sitä peilataan, sehän muuttaa käsityksen ja samojen sanojen merkityksen aivan uudelle tasolle, jos vain on kyky tajuta.
   Menisikö tämä seuraava kohta nyt kevennyksen piikkiin. Viikko sitten illalla potilashotelliin kömpiessäni sain todistaa jälleen uutta tila..nnetta. Jouduin siis tahtomattani osalliseksi moiseen tila...nteeseen. Olin vuokrannut kahden naisen huoneesta sen toisen punkan. Onneksi olen äänekäs, rommuutan ovia mennen tullen palatessa ja osaan koputtaa. Kun avaimillani kämppään sitten suhasin, olikin viereisessä punkassa niin sanotusti tila...nne päällä, keskeytin, häiritsin ja hämmensin. Nuoripari oli puuhissa ja "hiukan" näyttivät hämmentyvän saapumisestani.  Röyhkeä, väsynyt, tyhmä ja härski kun olen niin sain heidät todellakin pois tolaltaan. Ihan pokkana asetuin taloksi ja sanoin etteivät anna minun häiritä... Kuitenkin ne häiriintyi ja pakenivat paikalta. Luulivat yhden punkan hinnalla saavan koko kämpän käyttöönsä, olivat eka kertaa moisessa yhteisössä. Tila...nne sai lopulta minut ainakin nauramaan hysteerisesti, tämäkin vielä. Heitä ei naurattanut yhtään, päin vastoin se nainekin lähti yöksi lätkimään, savustin ilmeisesti ne kummatkin kartanolle. Kun se nainen tuli punaisena kamppeitaan kokoamaan, käskin kertoa miehellekin terveisiä... Ainakin minä muistan naamat(kin) jos vastaan tulevat, nimistä ei hajuakaan.
   Tämä viikko on vasta aluillaan, pahasti kesken. Minulle on tila...uksessa uudet hiukset puolen päivän jälkeen. Lapsia oli aamulla herätessä kuusi, jakelen heitä kampaajan ajaksi muualle. Yritän pysyä nyt tässä kaupungissa, pari systeriä ja velipoika ovat Oulussa. Toivon niin hartaasti tähänkin tila...teeseen jotakin balanssia, rauhaa, toivoa ja apua... Nyt meinaa tulla tila...nneitku kun kohtaan tämän todellisuuden. Huominen ja torstai menee yhdessä isossa tila....ssa, tila...isuudessa, tila...nteessa, johon meidät on tila...ttu. Tila...isuuden tullen kerron enemmän. Torstaina on jälleen Reetalla polikäynti ja sytostaatti, onneksi kortisonit alkavat vasta seuraavalla kerralla. En ehkä olisi ollut kykenevä jaksamaan ja tsemppaamaan moista lääkkeen aiheuttamaa tilaa tällä viikolla. Tila...lle olisi ollut vielä monta määritelmää ja käyttötarkoitusta, mutta nyt vapinani estää kirjoittamisen, sillä koko ajan pukkaa viestiä teholta. Vapinani on olo...tila, sisäinen, henkinen, fyysinen, kokonaisvaltainen. Tila, josta haluan pois, haluan niin tila...nteen hallintaan. Haaveilen olo...tila...sta, jossa voisin olla levollinen, onnellinen ja ihan vain olla tila...nteen herra, silleen lempeän leppoisasti. Mistähän semmoisen saisi tila...ttua, samalla kun tila...isi valmiin  joulun ja joulurauhan hyvine tahtoineen...


P.S. Menetin Isäni tänään illalla, saimme olla hänen luonaan... Nyt on itkun ja valtavan ikävän aika, tämmöinen joulu ei ollut ihan tila...uksessa.

lauantai 8. marraskuuta 2014

ROOLEJA

Halloweenit, kuulemma oli ja meni, mutta meille se kauhun "tasapaino" kroonistui. Ihan ilman naamioita. Luulen tämän postaukseni käsittelevän lähinnä omia sielunliikkeitä ja peilaamista siitä perspektiivistä, sillä omat roolisuoritukseni ovat olleet sen verran vaihtuvaa sorttia, että on niitäkin aika jäsennellä. Istua hetkeksi alas pyllylleen ja vaikka kirjoittaa ajatuksiani auki.


   Muutama viikko on vierähtänyt, kuin sumussa. Reetan asiat ovat kaiketi hyvin. Huokaiskaa sen puolesta! Kävimme viikko sitten sytolla ja lusimme siihen liittyvät oireet. Kivut ja sen sellaiset... Sitä immunologiaan vaikuttavaa lääkettä ei sitten annettukaan, päättivät näin. Kuulemma Reetta porskuttaa kyllä tuostakin alhosta omin nokkineen, on aina noussut ilman tsemppilääkkeitä. Aina kannattaa useamman ihmisen, ammattilaisen ja osaajan asiaa pähkätä. Miksi aloittaa uutta kenties elimistöä kuormittavaa, pahoinvointia aiheuttavaa, ongelmia tuovaa ja tuntematonta? Kyseinen lääke kun saattaa aiheuttaa rajujakin allergiaoireita, kuumetta, verenpaineiden laskua ja useamman päivän "krapulaa". Huojensi moinen, sillä itselle jäikin kaivelemaan miksikö se nyt aloitettaisiin, kun arvot eivät ole nollilla ja aikaisemminkin ovat olleet samalla tasolla ja riittäneet. Mietin, mikä oli se ratkaiseva asia nyt aloittamisessa?
   Polikäynnillä oli uusi lääkäri, jonka kanssa pääsin jo hankauksiin. (?) Siis hankaus ja siihen pääseminen kanssani on todella helppoa, sillä tietyt faktat ovat minullekin kroonistuneet, jumittavat päällä. Ja kun olin roolisuorituksissani taas yhdellä tasolla, niin en vain olisin jaksanut mitään kommervenkkejä, ammattilaisen epävarmuutta, tietämättömyyttä ja lääkemuutoksia ilman perusteita...  Toisaalta emme menneet tunnetasolle saakka ja keikka oli siinä mielessä keveämpi, mutta hiivatin skarppina itse piti olla. Toisaalta monet polikäynnillä tutkittavat, tiedostettavat faktat jäi käsittelemättä, kun tuo neitimme on päälle päin ihan hyväkuntoisen oloinen ja hymyilevä. Mutta en vaatinut lekuria enempää faktoihin perehtymään, annoin vetää kevyemmin, kommentoimatta ja kyselemättä... Inkutin kyllä vastaan ja puhelinsoiton jälkeen minä olin oikeassa, vähäkös tuuletin. Nyt olen sitten mennyt lankoja pitkin, kun e-reseptit olivat hiukan päin honkia, mitä näissä savotoissa tekee kolmellakymmenellä kortisonitabletilla, mehän käytämme "suursäkkejä". Otamme mielellämme myös kelakorvattavia lääkkeitä, kuin maksamme joka kuurista moninkertaisen hinnan. Varmaankin saivartelua ja turhaa hampaiden kiristelyä, mutta todellisuuttamme. Opiaatteja kyllä oli kirjoitettu viisi pullollista, varmaan se lekuri oli katsonut meillä niitä tarvittavan, josko neljä pullollista oli vaikka mamman käyttöön... Suhteellista, ei aina.
   Kotimatkalla saimme ihanan ja huojentavan puhelinsoiton. Reetan verenkuva on "kaunis", naishoitajan sanoin kerrottuna, mutta se oli minulle kauniisti ilmoitettu. Diffi puhdas. Maksa-arvot olivat ainoat jotka hehkuttivat punaisella sektorilla, mutta nekin olivat laskussa. Vammaistuki on loppumassa, ja nythän sitä pähkätään jatketaanko, koska elämämme on kuulemma noin niin kuin normaalia. Kuulemma pitäisi olla enemmän sairaalassa ja silleen niin kuin sairaana, jotta siihen perusteet riittäisivät. Milloin lapsemme on tarpeeksi sairas? Miksei ole enemmän sairaalassaoloa? Luojan kiitos ei ole, sillä jos olemme enemmän sairaalassa niin sehän on jo aika voi voi tilanne. Tavoitteemme on räpiköidä ilman laitoshoitoa, jatkuvaa sellaista. Voiko lääkärit kertoa, milloin lapsi joutuu pidemmäksi aikaa sairaalaan? No, kun ei voi. Miksi yhteiskunta haluaisi ja tarvitsisi lapsellemme huonomman tilanteen, koska olemmehan yhä veitsenterällä? Luukutan epikriisejä joka käynnin jälkeen byrokratian rattaisiin, niitäpä siellä syynäävät. Kyseenalaistavat, ennen kaikkea. Moni asia on hankaloitunut, nyt kun Reetalla on menossa koulukokeilu. Kokeiluahan se on yhä, jos on kevennetty opetussuunnitelma, jatkuvia syöpähoitoja, sairaalakeikkoja ja valtavat määrät poissaoloja. Viimeksikin kortisonikuurin aikana meni koko viikko kotona, kun lapsi oli niin "alhossa". Jätänkö alhossa ja kivun syövereissä olevan lapseni lusimaan yksin näitä asioita kotiin, jos minä olen vaikka töissä. Pärjäile lapseni, äiti lähtee nyt leivänsyrjään, voi voi... No minäpä jälleen todistuksia toimittelen, sen mitä niitä kukaan kykenee kirjoittamaan, vaikka olemassa olevat faktat on ilmoitettu. Moneenkin kertaan. Menkää nyt sinne Saksaan vaikka ja olkaa oikeasti sairaita ja oikeasti syövässä... silloinhan tukeakin voisi saada. Vanhempana ei jaksaisi moista pyöritystä ja tilanteemme kyseenalaistamista. Toki virkailijoillakin on omat sabluunansa, emme mekään haluaisi pitkittää tätä elämäntilannettamme, ottaisimme mieluummin sen normaalin elämän ja terveen lapsen. Röyh!


   Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina pääsimme/jouduimme/saimme olla osallisena yhdessä tv-jutussa. Kerron siitä ehkä joskus myöhemmin... Siinä kun purkittaa viimeiset neljä vuotta kameralle, niin voihan suo ja tunnemylläkkä. Todella raskas sessio. Kun kuvaaja, ohjaaja ja toimittaja itkevät räkä roiskuen ja meikä yrittää pysyä koossa kameran edessä. Samalla ihmetellään vahvuuttani, "tervejärkisyyttäni", selkeyttäni ja kykyä koota moinen paketti. Vahvaksikin kehuttiin, tosin minulle tämä vahvuus alkaa olla jo itselle kirosana, kroonistunut ja vihollinenkin. Milloin voin olla heikko? Osaanko edes? Samana päivänä tuon tunnemylläkän jälkeen saimme olla saattamassa isää ambulanssin kyytiin. Siitä on seurannut kahden viikon kriittinen tilanne, jatkuva kuolemanpelko ja tehohoito. Olen siis, yhdessä muiden sisarusten ja perheen kanssa tietenkin, ollut paljon isän vierellä Oulussa. Siinäpä justiinsa olenkin näitä roolejani miettinyt. Kuka olen? Esikoinen, joka yrittää pysyä esikoisen roolissa, tukea nuorempia, löytää nosteen, oljenkorret ja tsempata itseä ja muita. Lapsi, siis minäkin olen isäni lapsi. Äiti, kun juoksen teho-osastolta laitoksen toiselle reunalle ottamaan vastaan oman lapsen, joka tulee taksilla kotoa sytostaattihoidolle lastenklinikalle. Samalla yritän nollata oman huoleni kaikesta laajemmasta ja isästä niin, että kykenen olemaan vahva ja ymmärtävä äiti, joka joutuu sitten kandin kanssa väittelemään faktoista. Eihän minun nyt siellä kuulu romahtaa, jos lapseni minut usean päivän jälkeen näkee ja on tulossa omalle sairaalakeikalle. Taas törmään tähän vahvuuteen. Olemme junailleet asioita niin, että olen ollut paljon isän luona, laitostunut nyt aikuisten puolella, potilashotellissa ja käytävillä. Samalla koen, että minulla on ollut siihen mahdollisuus meidän tilanteemme kannalta. Ristiriitaista tuokin. Potilashotellissa ja omaisten huoneessa on törmännyt uusiin ihmisiin, tarinoihin ja vahvoihin ihmisiin. Viimeksi yksi omainen, monessa liemessä keitetty äiti hänkin, sanoi meidän olevan vahvoja naisia. Jälleen tuo vahvuus sanoiksi puettiin. Toisaalta nuo raakat ja raadolliset kohtaamiset käytännössä tuntemattomien kanssa ovat olleet myös hyviä, puolin ja toisin. Silloin olen ehkä kyennyt olemaan ilman roolia, olemaan vain ja kohtaamaan asiat. Löytämään jopa herkkyyden, haavoittuvuuden itsestäni.
   Viimeisten viikkojen aikana perheemme on entisestään tiukemmin yhteen hitsautunut. Isän vierellä on usein monta lämmintä kättä silittämässä. Isä ei ole yksin. Tänä aamuna tosin hoitaja "pihtasi" tietoa, kun soitin. Hän sanoi, ettei lukemilla (kreat, urea, hb, crp, pct...) ole väliä, kokonaistilanne ratkaisee. Lääkärin kanssa kannattaa keskustella, mutta sehän ei tietenkään oikeastaan nyt viikonloppuna ole mahdollista... Omaisena meillä on tietyt asiat, joiden varassa olemme keikkuneet, yrittäneet hahmottaa tilanteen kokonaisuutena faktoilla, labroilla ja sen mitä itse näemme. Olemme yrittäneet löytää jonkin johtolangan, miksi tämä tiedonhalu kyseenalaistetaan ja ei vain kysymiämme asioita tai lukuja kerrota. Vaikka kuinka tinkaan niin ei, enkä minä ole ainoa, vuorotellen olemme menossa lankoja pitkin sinne, sikäli mikäli joku meistä ei ole paikanpäällä. Ilmeisesti tämänaamuisen henkilökemiatörmäyksen jälkeen nimeni hehkuu punaisella niissä tiedostoissa. Avuttomuus on noussut jälleen uudelle tasolle, potenssiin joku hirmuisen iso luku. Ymmärrettävää on, että moinen tilanne jalostaa itsetäkin ne "vahvimmat" puolet esiin, olen varmasti kauhea omainen tietyillä mittareilla, kun kyselen ja tiedustelen, jauhan ja keskustelen. En toki kaikkien hoitajien mielestä, mutta pari naishoitajaa on sen antanut ymmärtää. Onneksi on ihania mieshoitajiakin sattunut...
   Tyttömme ovat käyneet, useitakin kertoja teholla. Reetta on jotenkin äärettömän rohkea ja vahva lapsi. Mistähän lie moisen vahvuuden perinyt? Lapsi riepu ja kaikki hänen kokemansa, voin vain kuvitella minkälaiset filmit Reetalla pyörii omassa mielessään, sillä tässä itsekin on kelaillut vaikka ja mitä viime vuosina koettua. Vapaaehtoisesti ja useita kertoja he ovat käyneet, vaikka se ei ole ollut missään nimessä helppoa. Laajasta, runsaslukuisesta klaanistamme on jalostunut uusia piirteitä, asioita ja ominaisuuksia tämän myötä. Eli olemme siis suhteellisen paljon olleet tien päällä, milloin milläkin kokoonpanoilla ja etäisyyshän on mikä on. Samaan aikaan olen ruikuttanut kohtaloani, etten pääse Oulusta kulumallakaan, sekö minun kohtaloni on. Meninkin ruikuttamaan silloin kesällä 2010, etten päässyt Ouluun, nyt en pääse sieltä pois, en näköjään mitenkään. Samaan aikaan vihaan itseäni ja omia ajatuksiani, miksikö minä itseäni mietin tässäkin asiassa, ruikutan omien tunteideni ja kokemusten kautta. Mutta näin se ihmismieli mitä ilmeisemmin toimii. Sattuneesta syystä, kun tuo mieli kun tahtoo kulkea mukana, vaikka missä on.
  Olen myös törmännyt yhteen rooleistani näin kotosalla, tyhmän äidin rooliin. Kivasti tullut kaikkea niskaan, sen mitä olen täällä pyörinyt. Yksi huippu kokemuksista oli esikoisen rippikouluun ilmoittaminen. Noh, vajokkina nörttinä ja koheltavana äitinä sekään ei ihan nappiin mennyt. Ilmoitin lapseni kyllä, mutta vahingossa seurakunnan lastenkerhoon, oli nääs väärä vipunen siinäkin paniikissa käytössä. Se sai sentään meidät yhdessä nauramaan, kun sähköpostiin tuli kuittaus siitä, että lapsemme pääsee sinne, lastenkerhoon nimittäin. Rippijutskat ei nyt ihan mennyt suunnitellulla tavalla, löysin epäonnistujan roolini. Jotenkin todella vaikeaa ottaa lennosta nämä kotiasiatkin hoitoon, kun on vaikka "lapsen rooli" menossa ja itkettää kauheasti se todellisuus. Jos itku puhdistaa, niin johan ollaan puhtaita. Onneksi sekä itku, että nauru jaksavat kulkea yhä käsi kädessä.
   Tänään pyrin pysymään lähes kotosalla ja yritän lähteä tanssikurssille. Huomenna ajelemme sakilla Ouluun. Salsaa tanssiessa olen saanut yhdeltä mieheltä nimen "retkula", sillä olen siihen rooliini kuulemma todella heittäytynyt. Löysät kädet ja elastinen yläkroppa. Se oli kuulemma kehu, kun määritelmää tarkensin. Näinäkin viikkoina olen päässyt suhteellisen paljon (itsekkään ihmisen roolissa) latautumaan tanssin kautta, heittäytymään vietävänä olevan rooliin. Tanssiessa minun ei tarvitse tehdä päätöksiä, ei tarvitse olla vahva. Kunhan uskallan heittäytyä ja luottaa viejään. Eihän sekään kaikkien henkilökemioiden kanssa onnistu, mutta aina joskus sentään.
   Reetta tuossa leipoi juuri isänpäiväkakkupohjan. Iso kakku jälleen teon alla. Huusholli odottaa siivoojan rooliin astumista, pyykkärin roolin olen jo tehnyt. Näyttelykin on kalenterimerkintöjen perusteella loppumaisillaan, mennyt hiukan sumussa koko aika. Muistin olevani myös huuhaan roolissa. Mitä ilmeisemmin pitäisi purkaa pois, varmaan alkuviikosta. Omat kuntoilut ja sen sellaiset ovat olleet ainoastaan tanssin ja ulkoilun puitteissa. Mutta eipä ole paljon napannut kellonaikaan sidotut vesijumpat, asahit tai kuntosalit. Kirjoittamista en ole edes muistanut, harkinnut tai ehtinyt. Varmaan olette sen huomanneetkin? Sillä on alkanut tulla kyselyjä kuulumisistamme. Elämämme on ollut aika nopeissa sykleissä, parin tunnin periodeissa. Menen mitä ilmeisemmin huomenna ja maanantaina Ouluun. Torstaina on jälleen Oulussa Reetan sytostaatti, joka kuorrutetaan kortisonin tuomilla haasteilla. Eli olen aika tapisti ilmeisemmin kotosalla loppuviikon. Rankoissa rooleissa olemme sekä äiti, lapsi, että koko perhe tulevan viikon.
   Tänne on tullut upea talvi, valtavasti puhdasta lunta, aurinkoa, täysikuuta ja luonnonkauneutta. Pakkasellakin olemme, ainakin vielä. Luonto on yhä se voimaa antava tekijä, se jaksaa hämmentää ja ihastuttaa upeudellaan. Siihen kun peilaa, niin tajuaa oman pienuuden roolinsa maailmankaikkeudessa, meitä ympäröivissä asioissa. Olemme niin pieniä, hiukkasia, herkkiä ja haavoittuvia. Vaikka kuinka yritämme olla ja näyttää vahvoilta. Voit siis vetää johtopäätöksen, että meillä on asiat tänään hyvin. Saamme olla kauhean kiitollisia, nöyriä ja jopa herkkiä.


   Mikäli sinulla on Isä, niin halaathan häntä.
Hyvää ja sydämellistä Isänpäivää kaikille ;-), ennen kaikkea Isille!


   Päätän raporttini tältä päivältä tähän, puen päivävaatteet, tarkistan kellon, puhelimen, kalenterin, jääkaapin ja peilikuvan. Keittiössä raikuu nauru ja tuoksuu kakku. Nyt menen, muutama rooli odottaa...