TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 29. lokakuuta 2012

ISTAHIN

On maanantai, päivä aluillaan. Istahin, koneelle joo. Olen sinkoillut äitinä aamuseitsemästä ja yrittänyt selkeyttää toimenkuvaani. Elikot on rapsutettu, ruokittu ja kehuttu. Puolet lapsista koulutielle ohjeistettu. Toinen haasteiden ja epäkohtien kautta ja toinen vailla huolen häivää. On aamulääkkeet annettu, aamupalat syöty. Ukkokultaa ei ole kärsinyt paljon rapustella tai kehua, sillä olenhan hänen nuppinsa ylikuormittanut ja työllistänyt. Siis minä meinaan jäädä kotiin, kun Pasi ja Reetta lähtevät lyppikeikalle Ouluun. Mielellään ne sinne menevät, mutta kun pitää niin monta seikkaa muistaa. Niinpä kirjoittelen lappusulkeisia, kotilääkkeistä, näpyistä, silmistä, kiukuista, väsystä, olemuksesta, yleiskunnosta, pyydettävistä todisteista ja sen sellaisesta. Yleensähän vedän nämä hatusta, mutta kun meitsin hattu jää nyt kotiin, niin pitää muistaa muistuttaa. Toisaalta minulla on äärettömän kauhea morkkis, sillä olen itsekäs. Olen jäämässä kotiin ja ottamassa kenties omaakin aikaa. Onko minulla moiseen oikeutta, lupaa tai mahdollisuutta. Alitajunta kuiskailee syyllisesti naputtaen ja marmattaa joka asiasta. Toisaalta olen säälittäväkin, kun kieltäydyn kohtaamasta sairaalatodellisuutta jäämällä kotiin pyörimään. Olen menossa infrapunasaunaan, kuntopallotanssijumppaan, vesijumppaan ja joogaan tänään. Olen suunnitellut siivoavani viimeinkin perusteellisemmin, kunhan vain saan siihen tilaa ja aikaa. Pyykkikone, rummut ja tiskarit laulelee jo kiitettävästi. Yritän siis peittää morkkikseni tehokuuden maksimoinnilla. Reetta on ihan hyvillä mielin, ei siinä mitään. Hymyilevä, iloinen, pulputtava säihkysääri. Tuossa äsken nauroimmekin, että onhan taas sellaiset pillifarkut sääriinsä vetänyt, että pitää lääkärintarkastuksessa irroittaa ne lahkeensuista vetämällä. Nainen on nainen, näköjään joka käänteessä. Reetalla näyttää olevan asiat päällisin puolin loistavasti, ei huolen häivää. Kyselin: "Mitä kuuluu ja kuinka menee?" Tähän neiti hymyillen vastasi: "Mitäs luulet, ihan hyvää, minulla on kaikki ihan hyvin...".
    Oikeastaan tämä morkkis ja tyhjyyden tunne iski jo torstaina. Kun saimme näyttelyn rakennettua, pystyimme löysäämään siitä höyryämisestä. Silloin se iski, varsinkin jos istahin, ei siis passaa istahtaa. Siis morkkis ja syyllisyys siitä, mitä kaikkea kivaa olemme voineet ja vieläpä iloisella ja hyvällä mielellä toteuttaa. Itsekkäästi, vaikka tilanne on mikä on. Pelko siitä, mitä tämä viikko, tuleva lyppi tuo tullessaan. Pelko siitä, että marraskuun kalenterin joudumme täyttämään negatiivisilla asioilla, muutoksilla. Sillä tunnen syyllisyyttä siitäkin, että siellä kalenterissa näyttää olevan paljon kivaa odotettavaa. Toisaalta haluan säilyttää uskon ja tämän tyyneyden oikeasta suunnasta. Mutta pelkään niin, että jokin romuttaa taas kaiken. "Mitäs leijuu hyvyydenluuloissa ja istahtaa levollisena, eiköhän näpäytetä..." Noin kuvittelen sen alitajunnan pikkupirun olkapäälläni käkättävän. Eli ei siis passa juuri istahtaa, vaan tahdin on jatkuttava, jotta moinen pörrijäinen ei kykene olkapäälleni istahtamaan...
  
   Viikolla, kun aamulla eläinkatraani kanssa pimeässä vessaan astelin, sattui jälleen onnettomuuden tynkä. Muistaakseni keskiviikkona se oli, aamulla puoli kuuden paikkeilla. Suunnistan yleensä pimeässä tuttua reittiä kodinhoitohuoneeseen saakka, josta päästän elikoita pihalle. Niin myös nyt, väistelin muistamiani tauluja, imurinletkuja, tuoleja ja muutamaa muuta estettä. Pimeässä kuulin ja näin kuinka Vieno asettui jalkoihini poikittain. Siis naukuen halusi syliin. Näinpä kumarruin nostamaan kissaa ja silloin se tapahtui. Iskin oikean silmäni tuolin selkänojaan oikein kunnolla. Kauhuissani luulin sen räjähtävän tai menevän ainakin mustaksi. Muutama ruma sananen siinä taisi sihahtaa, mutta ei auttanut. Näin silmälläni kuitenkin ja pistin kylmää haudetta. Vieläkin se tosin jyskyttelee, silleen koskettaessa ja silleen jos sitä "kuuntelee". Samaisena päivänä istuin infrapunasaunassa. Siellä on sellaiset kyltit molemmilla puolilla, ladies ja gentlemans... Jotenkin onnistuin sen mieskyltin pudottamaan päähäni, kauhea pauke ja kipuhan siitäkin seurasi. Niin ja hiukan nauruntynkää kajahti. Mitäs istahin, istullaankin voi näköjään tapahtua tapaturma. Lauantaina olin suunnitellut ja haaveillut tanssimisesta. Menin näyttelytilaan kuvamaan töitäni ja silloin se tapahtui. Liukastuin makiasti lattialla olevaan viinirypäleenkuoreen. Meinasin mennä nurin oikein kunnolla ja nilkka nuljahti. Eli tällaistakin voi tapahtua, ei tietty kaikille. Näinpä päätin siis pysyä illan kotona, enkä aikonut nilkaani korkkareihin ängetä. Suunnittelin, että istahan kunnolla pitkän kaavan mukaan ja istunkin urakalla, etten enempää kohella. Luulin moisen olevan taas viestin siitä, jotta rauhotuppas nyt eukko. No, eipä onnistunut tämäkään, sillä perhe varsinkin Ukkokulta kauhistui ajatuksesta että istuisin kotona. Muutama puhelukin tuli ja lopulta lähdin. Mieheni sanoin: "Olen kuulemma irtioton tarpeessa ja sen ansainnut. Minun pitäisi päästä oikein kunnolla johonkin hemmotteluun ja kavereiden kanssa tuulettumaan..." Plaa, plaa, plaa... Eli enpä siis istahtanut vaan päädyin jammailemaan ihan yllättävällä kokoonpanolla kantrimusiiki tahtiin. Loistava ratkaisu sekin, parhaita ovat yleensä ennalta suunnittelemattomat asiat. Sunnuntaina pääsin myös voimaanuttavaan taideterapiaan, sekin lankesi kohdalleni suit sait yllättäin, parin tunnin varoitusajalla. Ihana kokemus.

   Syysloma meni meillä tyttöjen kanssa taiteillessa. Jotenkin mieletöntä aloittaa päivä huuhaana, villasukissa, pyjamassa ja poppikoneet täysillä. Maalasimme ja piirsimme kukin omiamme. Samalla tanssimme ja lauloimme. Parhaimmat kiksit saimme siitä, että tuplat jammailivat kuvitteelisten soittimien kanssa täysillä. Tessan kanssa vedimme lattareissa opituilla askelkuvioilla ja tanssimme laulaen ja nauraen. Fanny tosin siinä vaiheessa yhtenä aamuna (raukka) yritti vetää peittoja päänsä yli nukkuakseen, muttei ihan onnistunut. Siis aivan mieletön fiilis ja syke aloittaa päivä tuolla lailla. Koin, että saan olla niin onnellisessa asemassa, kun voin moista tehdä. Kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä, että meillä on "tilanne päällä". Minusta on niin äärimmäisen tärkeää nähdä ja kokea, että meillä on paljon myös niitä jankuttamiani mahdollisuuksia. Uskon, että lapsille jäi syyslomaviikosta erittäin paljon positiivisia muistijälkiä, vaikkemme harrastaneetkaan matkailua tai ostettuja sirkushuveja. Näyttely oli yhteinen ponnistus ja tavoite, johon pyrimme. Viis siitä, ettemme täytä teoreettisia maalaustaiteen, väriopin, sommittelun ja asettelun kriteerejä. Se on aivan yks hailee ja aivan sama. Minusta on vain niin äärimmäisen tärkeää ja palkitsevaa löytää moinen luovuuden varaventtiili. On aivan turhaa lannistaaa itseään miettimällä mitä joku muu jostakin ajattelee tai meneekö jokin asia justiinsa oikein. On olemassa suunnattoman lahjakkaita amatöörejä, vaikkapa valokuvauksessa, nypläämisessä, puukonteossa, tarinankerronnassa tai sukan kutomisessa. Miksi emme ihan oikeasti nauttisi lahjoistamme? Reetalle oli äärettömän ihanaa, kun rikoimme eristyksiä, jotta neiti sai rakentaa ja olla avajaisissa. Voi sitä käkätyksen määrää, kun sai olla siellä missä tapahtuu. Avajaisissa oli laskujeni mukaan yli viisikymmentä ihmistä, joista meille kylään päätyi neljätoista. Ihana kokea onnistumista, yhteenkuuluvuutta ja normaaliutta. Vaatihan moinen koko perheeltä ponnistelujakin, mutta niinhän vaatii yleensä elämäkin. Toisaalta, mikäpä tässä joutilaan on ponnistellessa moisen lauman kanssa. Kuuluuko mammanylpeys sinne asti, olemme loistava, äänekäs ja tempperamenttinen tiimi. Avajaisiin lähtiessä tietenkin meinasi muutama eripura syntyä, kun kengistä löytyi aina vain yksi kappale kutakin paria ja sukkikset oli väärän sävyisiä, hiukset eivät totelleet ja tytöille ei meinannut millään löytyä hioja... Mutta sitähän se on aina. Minulla on tunne, että saamme olla onnellisten tähtien alla, meillä on kuitenkin moni asia hyvin.

   Tässä vierähti muutama tunti ja taas istahdin. Kävin uimassa ja vesijumpassa. Kotimatkalla päädyin myös luovuttamaan verta, sillä näin Veripalvelun mainokset. Hyvin irtosi, päivän hyvä työ tuli siis tehtyä. Nyt en saa sinne illan kuntotanssiin mennä, jotten kuukahda. Joogaan ajattelin kuitenkin uskaltaa, sillä se on niin rauhallista. Olin liikenteessä pyörällä, kun auto on nyt Oulussa. Tekikin hyvää istahtaa pyöränselkään ja ulkoilla auringonpaisteessa. Pasi ja Reetta lähtivät Ouluun samasta ovenavauksesta kuin minä sinne jumppaan. Minulla oli kauhea syyllisyyspuuska moisesta omasta itsekkyydestäni. Kuinka voin jättää menemättä ja antaa toisen hoidella? Vaikka kaikki on ollut jo viikkokausia sovittu, ei paniikkia ja tekee hyvää minullekin olla välillä muidenkin kanssa enemmän. Niin ja pääseehän mieskin pois näistä ympyröistä. Tiedän, tiedän ja siitä huolimatta omatunto syyllistää ja marmattaa. Pahus. Mutta tätähän tämä, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Siis äitiys ja syyllisyys. Varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana on mietityttänyt olenko väärässä paikassa, vaiko oikeassa paikassa. Nyt se Veripalvelun nuorimies kehotti minua ottamaan rauhallisesti ja kuuntelemaan vointia, joten saan luvan kanssa istahtaa todella pitkiksi ajoiksi... Kyllä ne siellä Oulussa pärjää ja me täällä. Annan siis itselleni luvan nauttia tästäkin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

KÄDENJÄLKIÄ JA TASSUNJÄLKIÄ

Meillä osallistuu kaikki, taulusta löytyi hyppäysjäljet, joiden perusteella löysimme syyllisen. Vienohan se.

Kukkia, kukkia



Auringonkehrä

Reetan tauluja

Kuuhulluutta

Reetan jääkarhuja

Rakkausrasia

Orgidean lumoissa

Vernan ja Fannyn yhteistyötä

Jopa Pasi on tarttunut pensseliin...

Lauma rakkausrasioita

Mitähän lie huuhaa venkoilee?

Pientareen palasia

Ketkähän lie innoittajina ja malleina?

Tassunjälkiä

Fannyn merityö

Yleisnäkymää

Reetta sylissä ja halattavana

Pinnalla

MATKA


MATKA

 

MATKA-MAALAUS ON KUVAUS KULUNEESTA KAHDESTA VUODESTA.  SIITÄ MATKASTA, JONKA OLEMME KULKENEET REETAN SAIRAUDEN KANSSA.  KAKSI TÄMÄN TODELLISUUDEN KANSSA ELETTYÄ VUOTTA, JO YHDEKSÄN VAIHTUNUTTA VUODENAIKAA. SYÖVÄN KANSSA EI OLE ”PIKAISTA PARANEMISTA”, SE ON HIDASTA JA VAATII PALJON KÄRSIVÄLLISYYTTÄ. AJANKULU MUUTTAA MUOTOAAN, VUODENAIKOJEN RAJAT HÄMÄRTYVÄT SAIRAUDEN KANSSA JA SAIRAALASTA KÄSIN ELETTYNÄ.

 

MATKAN MAALAMINEN OLI TÄRKEÄ TYÖ ITSELLE ÄITINÄ, TERAPEUTTINEN. ILMAN SUUREMPIA SELITTELYJÄ SITÄ VOISI PITÄÄ KEPEÄNÄ, ILOISENA JA VÄRIKKÄÄNÄ MAISEMAMAALAUKSENA. TOISAALTA ON TÄRKEÄÄ HAVAITA, ETTÄ KULUNEISTA RASKAISTA VUOSISTA HUOLIMATTA NÄEMME ASIAT VÄREISSÄ, KEVEÄSTIKIN.  ITSELLE OLI HUOJENTAVAA NÄHDÄ JA TODETA, KUINKA MAALATESSA TAIVAALLA SÄILYIVÄT VÄRIT, AURINKORANNUT KOKO MATKAN. PUUT OVAT TÄRKEITÄ ELEMENTTEJÄ, RIIPPAKOIVUT OTTAVAT ITSENSÄ RENNOSTI, MUTTA OVAT JUURET TUKEVASTI MAASSA.

 

VOISI KUVITELLA, ETTÄ MAALAUS VOISI OLLA AHDISTAVAMPIKIN, SÄVYILTÄÄN TUMMEMPI, TUNNELMALTAAN SYNKEMPI. ONNEKSI NÄIN EI OLE. TIETTY LEIKKIMIELISYYS, VALOISUUS, HUUMORI, KEPEYS JA VÄRIT OVAT VAHVASTI MUKANA. KOKO TAULUN MATKALLA JA VUODEAIKOJEN VAIHTUESSA MUKANA LEIJUU USVA, SYÖPÄUSVA. VALITETTAVASTI SE USVA LEIJUU YHÄ, MATKAN JATKUESSA…



 

tiistai 23. lokakuuta 2012

PUUHAA

On kakenlaista puuhaa, syyslomalaisia ja aikatauluja. Siinähän ne päivät lutviutuu, kellon kanssa suhatessa. Toisaalta aika vain harppoo eteen päin, yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansakin jo seuraavassa päivässä, seuraavassa hetkessä, seuraavassa puuhassa ja seuraavassa viikossa. Toisaalta en halua takertua mihinkään asiaan, haluan elää, porskuttaa ja nauttia kaikesta mistä vain voi.

 Näin meillä tehdään läksytkin. Vieno on joka paikassa mukana.
Tollokin osallistuu, olemalla mallina.
   Äsken oli viikottaisen labrakäynnin vuoro. Arvojen perusteella kaikki menee suunnitelmien  mukaan, ainakin itse moisen arvion tein. Varmaan joskus muutaman tunnin kuluttua saan puhelimitse saman varmennuksen lääkärin taholta. Enkös olekin rento ja luottavainen asian suhteen. Eilen iltasella Reettaa huippasi, väsytti ja heikotti. Neiti jopa kuumetta mittaili, otsaansa kokeili ja huokaili. Mietti, onko kaikki nyt hyvin. Käskin katsoa kelloon ja laskea valvotun ajan määrän suhteessa nukuttuun. Käskin miettiä syömätöntä iltapalaa, kun kaapissa oli kaikkea epämiellyttävää tarjolla. Käskin miettiä ulkona leikittyjen tuntien määrän ilman juomisia, käskin miettiä kahta pidempään valvottua iltatuntia. Muistutin, että on ollut piikipäivä, joka sekin uuvuttaa... Siinäpä lapsi hiukan ynnäili, söi ilapalaa, joi reippaasti ja myönsi olevansa väsynyt. Siinäpä se syy, näin helppoa se joskus on. Onneksi. Mutta kun lomalla pitää, uhastakin pitää, vaikka kuinka nukuttaisi valvoa enemmän. Joo ja tapella enemmän, kiukuta enemmän, vaatia enemmän ja vetää kaikki äärimmilleen. Onhan se Reetastakin vaikeaa antaa minun huomiotani muillekin pitkin päivää, kun yleensä hän saa sen itse. Ajatella, jakaa nyt mamma koko lapsikatraan kesken viikon ajan, sehän on vain varttimamma yhdelle. Eli nyt yritän olla jaettu ilo ja jaettu äiti, sekin on repivää ja monijakoista. Sitten, jos pilkotaan vielä kotielikoiden huomion kesken, niin jää vain kahdeksasosa mammasta per nenä. Saa siinä miettiä, kuinka olla täysipainoinen kasvattaja.

   Itse olen yrittänyt olla luova, itse asiassa olen ollutkin. Olen löytänyt uusia luovuuden ilmenemismuotoja, jotka pysyköön tässä vaiheessa vielä salassa. Tsup, suu suppuun! Tästä uudesta asiasta olen niin innoissani, etten ole kyennyt edes nukkumaan, kun olen oivaltanut ja hoksannut asioita. En aina kaikkea kerkiä, tajua tai muista edes kotiporukoille kertoa, kun hihkun jo seuraavaa vaihetta... Ukkokulta on päätänsä puistellut, jälleen. Sama vaikka kuinka puistelee ja kuka puistelee, ei näytä meikää haittaavan. Mutta kun nämä luovuuden eri osaset puskevat esiin samaan aikaan, niin siinähän loppuu vuorokaudessa tunnit. Olen kuin sinkoileva ideatykki, joka menee seinästä seinään. Lähinnä voit kuvitella kylläkin sellaisen karanneen ilmapallon, joka pärisee, tyhjenee ja sinkoilee päättömästi. Lopulta lätsähtää piirongin taakse tyhjänä ja äänettömänä. Huohottaen ja kipeänä.
   Kiitos kysymästä, niskakipuni on hallinnassa. Minulla on viimeinkin oikea hermosärkytäsmälääke, jonka nappaan muutaman päivän välein. Vain ja ainoastaan sen, vain ja ainoastaan silloin kun hermoa särkee. Siis sitä hermoa, joka on piuhana tuolla niskassa ja nikamista säteilevä, sitä hermoheikon hermoa hermoa en lääkitse. ;) Voin siis kulumista ja vioistani huolimatta loistavasti. Taas porskututtaa. Tosin perjantaina pitää olla näyttely valmis, joten saa tässä porskututtaakin, jotta edes hitusen saisin ideoistani valmiiksi. Oli nääs ne pari kipu- ja mömmöviikkoa, jolloin ei paljon pensseli heilunut, saati sitten ideat jalostuneet. Mutta itsepähän olen itseni pomo, joten nou hätä, olenhan nopea ja suuruudenhullu tunnetusti. Toisaalta, kun ateljee on keittiössä ja varasto olohuoneessa, ei moista rumbaa tahdo pitkittääkään. Pitää saada huusholli jo asuttavaan kuntoon viikonloppun mennessä.
   Kaverin kanssa olemme ottaneet infrapunasaunakuurin. Hikoilemme ja höpötämme. Ei hiljaista hetkeä ei, valaisevaa, oivaltavaa ja rentouttavaa. Josko siinä moinen saunominen sulattaisi muutkin jumit. On myös tärkeää päästä hiukan pois tästä syyslomalaisten jaloista, sillä muutenhan alkaa paukkumaan liitokset.
 
Näkyykö varmasti silmät?

Torvia

Öinen jääriite

Pintoja

Yhteistyötä

Kaikilla yhteinen suunnnitelma

3 V


Metsäläinen

Makkaratikun vuolentaa

Makkaraa ja sinappia, kumpaa on enemmän?

Tyytyväistä porukkaa, kunhan saavat ruokaa.

Luottavat siihe, että kohta tipahtaa.

Näyttelyjuliste

Avajaiset perjantaina 26.10.2012 kello 18.00. Tervetuloa!!!!

   Sunnuntaina oli Kainon kolmevuotissynttärit, vietimme ne metsässä omalla porukalla. Nyt on ollut ihania pirtsakan kirpakoita pakkasaamuja, aurinkoa ja syksyn kuulautta. Kerrassaan upeita ilmoja. Tykkään niin tästä vuodenajasta, väreistä, raikkaudesta, jopa pimeydestä. Kesä ja luonto on jotenkin niin valmis. Eilen satoi ensimmäiset lumihiutaleet, sekin lapsia riemastutti. Mutta nyt kuitenkin lumi ja oikea talvi vielä odotatuttaa, se vaatii kärsivällisyyttä myös. Verna tuossa aamulla suunnitteli, josko se talvi alkaisi justiinsa ja heti, olisi kuulemma kivaa.
   Lapset, koirat ja Tollo ovat puuhanneet risumajaa tehden pelloilla ja ojissa. Kyllä saa pyykkikone laulaattaa ulkovaatteita. Mutta minusta on niin tärkeää, että lapset ulkoilee, leikkii ja sotkee. Silloinhan he ovat lapsia. Hauskaa on seurata myös tuota Tolloa, kuinka se kirmaa pellon poikki kiirellä muun lauman sekaan. Loikkii ja naukuu mennessään. Vieno karkasi minulta lauantaiaamuna neljä kertaa ulos. En ymmärrä kuinka nukkuva ja kuuro kissa tajuaa tilaisuutensa koittaneen ja säntää jalkojen välistä kuin raketti. Juoksin sitä yöpaitasillaan ja paljasvarpain pitkin pihoja kiinni. Muut nukkuivat onnessaan, tietämättä moisista juoksuista. Onneksi oli sitä pakkasta ja kylmä maa, niin vähän kissan vauhtia hillitsi. Pisti miettimään, mikä varpaita kipristelee.
   Viime yönä Verna ja Fanny olivat lomalla olohuoneen sohvalla. Viideltä molemmat olivat heränneet kissantappeluun, joka kuului takaterassilta. Tollo oli käynyt vieraan kissan kimppuun ja yön hiljaisina tunteina se on karmivaa kuultavaa. Tytöt sinkosivat minut herättämään ja sehän oli jälleen osaltani sinkoilua taskulampun kanssa ympäri pihoja. Ei siinä, sinkoili siellä Pasikin ja lapset vapisivat sisällä. Uni katkesi niin rajusti, etten ole vieläkään toipunut moisesta. Tolloa ei yöllä löytynyt, mutta aamulla tuli ihan ehjänä kotiin. Takapihalta löytyi karvapalloja, valkoisia ja punaisia. Tiedämme, kuka on ollut uhri... karvapalloista päättelimme. Eli elämämme on yötä päivää täyttä tykitystä ja äänekästä.

   Pian on lokakuu lopuillaan, voi kunpa kaikki etenisi jälleen suunnitelmien mukaan ensi kuussakin. Voisimme täyttää kalenterin mahdollisuuksilla ja hyvillä asioilla. Jotenkin alitajuisesti ensi viikon lyppi vaan askarruttaa, pelottaa ja mietityttää. Olen kuitenkin ihan luottavainen ja tyynikin, mutta jälleen se odottaminen ja odottaminen. Siis se kärsivällisyyden maksimiin vetäminen tuossakin asiassa. Eikös se nyt voisi olla vain niin yksinkertaista, että hiljaa hyvää tulee, tuossa vaikkapa helmikuussa alkaisi kiiltää puhdas lyppi ja piikkihoito olisi hoitanut homman kotiin. Haluaisin niin, että kaikki menisi tällaisen käsikirjoituksen mukaan, askel, pienikin askel, kerrallaan. Silleen, että saisimme elää rennommin, suunnitelmallisemmin ja levollisemmin. Jotenkin on todella raskasta repeytyä ja repiä itsensä tästä omasta kuplasta ja elämästä jälleen sairaalaan ja uusiin kokeisiin. Jokainen postin tuoma epikriisikin jo koetuista ja tiedetyistä asioista on raskas kohdata. Todellisuus vyöryy kuplaamme aina jostakin suunnalta. Pitkät kotijaksot ja sitten sairaalakeikka, ovat aina olleet raskaita. Nyt jotenkin olen vielä enemmän tästä asiasta "raskautettu". Tuntuu, etteikö koskaan lopu ja hellitä tämä löysässä hirressä roikkuminen. Alkaa hiertää jo ikävästi, pinta on ruhjeilla ja ruvilla. Siis alitajunnan kaulassa siitä alitajunnan hirttonarusta. Eli on mielestäni aivan ymmärrettävää ja niin minun tapaistani paukuttaa menemään tässä vaiheessa luovuuden saralla. Touhottaa suuntaan ja toiseen, mieluummin kuin laskea päiviä, kerätä paniikkia, valvoa huolissaan tai lamaantua odottamaan. Eli siksipä juuri mennään täysillä ja annetaan luovuuden kukkia, puskea pintaan monilta kanteilta. Onneksi on tällainen varaventtiili, jota löysätä ja päästellä enimmät höyryt sitä kautta. Siinäpä taas mietit, ymmärsitkö ollenkaan, mitä yritän selittää. Niin, että ymmärsitkö? Ehkei kaikki sitä ymmärrä, tajua, eikä hyväksy, mutta tällainen olen aina ollut. Hommat ei siis makaamalla ja voivottelemalla kummene.

   Sain puhelun osastolta, homma hallinnassa, pidetään ensi viikon suunnitelmat ennallaan. Kiitos ja kuulemiin... Niin pitiki, huoh! Lahjoin, kiristin ja ajoin koirat ja lapset pitkälle lenkille. Tarvin niin nyt omaa tilaa. Kuuntelen haluamaani musiikkia, pistän tälle kirjoittamiselle kohta pisteen, inspiroidun ja annan pensselin heilua. Mikä omien ajatusten tykitys, saan ajateltua ajatuksen jopa loppuun ilman keskeytystä. Hämmentävää, milloinka viimeksi olen ollut tunninkaan yksin kotona. Maalatessa tanssin ja olen tullut johtopäätökseen, että olen jälleen tanssiterapian tarpeessa. Tällä viikolla kaikki jumpat, joogat ja kuntotanssit ovat syyslomalla, joten ihan varmaan pakko lähteä lauantaina liiteleen. Johan tässä olenkin kotosalla monta viikonloppua pyörinyt, joten mahdollistan Ukkokullallekin muutaman akattoman hetken. Eikös minulla olekin laaja sydän, ajattelen tässä jälleen muidenkin parasta. Taulut roikkuu lauantaina näyttelyssä, huusholli näyttää toivottavasti asumiskelpoiselta, moni homma on saatu ratkaistua, jalka nousee taas ja päätä kärsii keikuttaa. Mutta ennen sitä on vielä hiukan tuota puuhaa, eiku sorvin ääreen, moi!

torstai 18. lokakuuta 2012

KARPALO JA PAHA PEIKKO- SATU

Olen kirjoittanut sadun muotoon Reetan tarinan kirjoittajakurssilla viime kevättalvella...


KARPALO JA PAHA PEIKKO –SATU

Karpalo oli pirteä pikkuneiti. Hänellä oli isot siniset silmät, paksut vaaleat hiukset ja vahva luonne. Karpalolla oli kolme sisarusta; Hilla, Puolukka ja Tyrni. Karpalo ja Puolukka olivat kaksoset.  

   Syksyllä kaksoset aloittivat ekaluokan, reippaina ja onnellisina koululaisina. Yhtäkkiä Karpalo muuttui todella väsyneeksi, kalpeaksi ja kuumeili usein. Lopulta äiti vei Karpalon tarkempiin lisätutkimuksiin ja silloin koko perheen arki muuttui. Karpalon sisällä asui paha peikko. Peikolla oli nimi Leukemia. Leukemia-peikko asui Karpalon veressä. Karpalo joutui välittömästi sairaalaan ja hänelle tehtiin paljon tutkimuksia. Karpalolle laitettiin letkut rintaan, joiden kautta voitiin antaa Leukemia-peikon häätöön tarvittavia lääkkeitä.

   Karpalo oli kauhuissaan ja samoin koko perhe. Karpalo jaksoi huolehtia: ”Kuinka Puolukka nyt pärjää?” Sillä kaksoset ovat aina olleet tiivis kokonaisuus. Äiti jäi Karpalon kanssa sairaalaan ja isä jäi muiden lasten kanssa jatkamaan arkea ja käymään koulua. Perhe joutui erilleen pitkiksi ajoiksi. Onneksi kaikki lapset olivat rohkeita ja reippaita, Hilla ja Tyrnikin auttoivat Puolukkaa koulussa ja läksyissä. Samoin kaikki osasivat hoitaa hyvin lemmikeitä ja kotia. Koti oli kaikille turvapaikka.

    Karpalo murehti, kun tiesi hiustensa tippuvan ja muuttuvansa kaljuksi. ”Voiko kukaan enää olla minulle kaveri, kun minulla ei ole hiuksia?” hän itki. Samalla äidin kainalossa mietitytti:  ”Voinko enää koskaan katsoa itseäni peilistä, kun en tunne itseäni?” Onneksi Karpalolla oli valoisa ja iloinen luonne, vilkas mielikuvitus ja paljon kivaa puuhaa, pitkistä sairaalassa asumisista huolimatta. Kun Karpalon hiukset alkoivat lähteä tukoittain lääkkeistä johtuen, hän lopulta leikkasi ne itse kokonaan pois. Lopputuloksena olikin kaunis ja kiiltävä kalju. Usein Karpalo kaljuaan rasvaili ja siveli siihen ihania tuoksuja. Peilistä katsoikin kaunis uudenlainen Karpalo, jolla ei ollut hiuksia. Ilman hiuksia korostuivat Karpalon kauniit silmät ja iloinen hymy. Karpalo oli kaljunakin todella kaunis.

   Kun Leukemia-peikkoa häädettiin vahvoilla lääkkeillä, Karpalo oli toisinaan todella uupunut ja kipeä. Samaan aikaan hän oli todella yksinäinen. Koti-ikävä vaivasi myös useina päivinä ja varsinkin iltaisin. Samalla Karpalo kuitenkin ajatteli : ”Sairaala on minun kotini niin kauan kuin paha peikko on saatu minusta häädettyä.”

   Hoitojen edistyessä Karpalo pääsi välillä ulos ja jopa kotiinkin. Kotona arki tuntui yhdeltä juhlalta, kuinka kotia, perhettä ja lemmikkejä olikin ollut ikävä. Kotona piti kuitenkin huolehtia lääkkeistä, voinnista ja olla varuillaan. Eniten Karpaloa harmitti, kun ei saanut tavata kavereita ja käydä koulua. Kerran Karpalo mietti ääneen: ”Minun Leukemia-peikkoni on kiltti peikko, kun se uskoo lääkkeitä. Siksi minäkin jaksan näitä hoitoja.”

   Karpalon pahan peikon poistaminen ja hoidot veivät paljon aikaa. Aiheuttivat paljon pahaa oloa ja uusia pelottavia asioita. Karpalo jaksoi reippaasti hoitojen edistyessä. Välillä Karpalo itki, välillä nauroi, välillä tanssi ja välillä raivosi. Tunteet olivat vahvat kaikissa muodoissaan. Karpalolle kerrottiin, että kaikki tunteet olivat sallittuja ja hänellä oli oikeus tuntea niin. Lopulta Karpalon pitkät sairaalajaksot muuttuivat pidemmiksi kotijaksoiksi. Samalla Karpalo pääsi palaamaan omaan luokkaansa ja normaalimpaan arkeen. Ilokseen hän huomasi, että ystävät säilyivät vierellä, vaikka hän olikin välillä ilman hiuksia ja kävi sairaalassa.

   Kotona puhuttiin paljon ihmisten erilaisuudesta ja kuinka tärkeää on hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme. Puhuimme ketä kaikkia meidänkin kaveripiirissä on sellaisia, jotka poikkeavat perusmuotista. On kaveri, joka ei koskaan opi lukemaan tai kirjoittamaan. On kaveri, jolla on cp-vamma ja hän tarvitsee apuvälineitä liikkumiseen. Kun liikkuminen on vaikeaa niin silloinhan voi ystävän kanssa mennä vaikka lattialle, jotta voi leikkiä yhdessä. Kissammekaan ei kuule, joten sille täytyy asiat kertoa eleillä ja kohdistaen. Koirallakin on purentavika, mutta se on kuitenkin täydellinen koira meille, vaikkei koskaan voi osallistua näyttelyyn tästä syystä. Tunnemme myös monia ihmisiä, jotka tarvitsevat silmälasit, koska eivät ilman niitä näe kunnolla. Karpalolla ja hänen perheellään on myös paljon ystäviä, joilla on erilainen uskonto tai maailmankatsomus. Senkin voi kokea rikkautena, eikä uskonto saa olla este hyvälle ystävyydelle. Se on vain toistemme hyväksymistä kaikkine piirteineen ja tapoineen. Erilaisuus voi olla pysyvää tai ohimenevää. Karpalon erilaisuus on sairaudesta ja hoidoista johtuvaa, joka paranee kunhan paha peikko saadaan hoidettua pois. Karpalo ymmärsi, kuinka tärkeää on kaunis sisin ja lämmin sydän, eikä se miltä ulkoisesti näyttää. Paha peikko Leukemia oli sitkeä kaveri hoidettavaksi. Karpalo joutui kulkemaan paljon hoidoissa ja olemaan usein pois koulusta. Mutta Karpalo jaksoi hoidot urheasti. Ja taisteli reippaasti vaikeissakin tilanteissa ja pitkissä hoidoissa.

   Nyt Karpalo on pian kolme vuotta vanhempi, reipas pikkunainen. Karpalolla on uudet, tummat,  paksut kiharat hiukset. Karpalo hämmästelee yhä peilikuvaansa. ”Tunnenko enää itseäni, mikä minussa on entistä Karpaloa ja mikä on muuttunut?” Samalla hän on kuitenkin hyväksynyt sen, että paha peikko Leukemia asui hänessä jonkin aikaa. Karpalo ei sitä itse aiheuttanut tai omilla teoillaan ansainnut. Leukemia-peikoilla on tapana itää joissakin lapsissa ja aikuisissakin ilman syytä. Välillä vain pahat solut valtaavat alaa hyviltä ja silloin sairastuu vakavasti.

   Karpalo on saanut paljon hyviä ystäviä juuri sairaalakavereista. Nämä ystävät ovat tärkeitä ja rikastuttavat aina Karpalon elämää. Tänään Karpalo on iloinen ja monta rankkaa kokemusta rikkaampi nuoren naisen alku. Paha peikko on saatu pois ja Karpalo voi elää tervettä elämää perheensä kanssa. Tänään Karpalo on onnellinen ja silmissäkin kuplii elämänilo. Tänään Karpalon asiat ovat hyvin.

18.10.2012, MÖRKÖ 2 VUOTTA

Tänään on jälleen vuosipäivä, leukemian vuosipäivä, syöpäelämän vuosipäivä, menetetyn normaalin lapsuuden vuosipäivä, kauhun vuosipäivä, jaksamisen vuosipäivä, tavoitteiden saavuttamisen vuosipäivä, loputtoman itkun vuosipäivä, kauhun vuosipäivä, pakokauhun vuosipäivä, montun vuosipäivä, todellisuuden vuosipäivä, muistojen vuosipäivä, helpotuksen vuosipäivä, hoitojen aloituksen vuosipäivä, diagnoosin vuosipäivä, pommin pudotuksen vuosipäivä, epävarmuuden vuosipäivä, sairaalaelämän vuosipäivä, epäuskon vuosipäivä, vanhemmuuden muuttumisen vuosipäivä, ennen ja jälkeen päivän vuosipäivä, rajanvedon vuosipäivä, taistelun vuosipäivä...

   Ihan tavallinen päivä monelle, ihan tavallinen päivä lokakuussa ennen kuin siitä tuli syövän vuosipäivä. Että jo kaksi vuotta tätä todellisuutta. Onhan siinäkin ja siitä huolimatta joudumme elämään yhä tässä todellisuudessa. Olen kohdannut pari muutakin lasta, joiden vuosipäivä on tismalleen tämä sama. Toisella vielä syövän uusiutumisen vuosipäivä. Mietinkin, kuinka siihen pitäisi suhtautua. Pitäisikö pyöräyttää kakku ja juhlia, onneksi löytyi mörkö, jotta meillä yleensä on lapsi. Kuuluuko tänään lamaantua ja vaipua monttuun. Saako tänään porskuttaa normaalisti ja naukua vaikka villakoirista tai likaisista vessanpytyistä. Voiko tästä päivästä nauttia kotona, kun ei työmaailmakaan rasita joutilasta. Saako tästä löytää nautintoa, jos tilanne on mikä on. Kuuluuko minun voivotella, surkutella tilannetta. Saanko olla onnellinen tästä päivästä, kiitollinen kuluneista kahdesta vuodesta. Saanko olla kiitollinen tästä päivästä, jos mörkö on yhä havaittavissa. Saako tänään nauraa tai tapella. Pitääkö käyttäytyä jotenkin kunnioittavammin mörköä kohtaan, vai saako yhä olla nyrkit sojossa ja uhkua uhmaa. Pitääkö lamaantua ja olla nöyrä. Saako kapinoida ja rettelöidä kolme kertaa enemmän. Saanko huutaa ja karjua häätöloitsuja, joilla rummuttaa pelko kartanolle, metsän sopukoihin, suon silmäkkeisiin. Karkottaa se meistä, lapsesta ja tästä päivästä. Kummeneeko se vaikka kuinka karjun, huudan, hakkaan. Saanko vaikeroida omaa niskaani, sillä eihän se tapa. Saanko kuunnella itseäni itsekkäästi, kuuluuko minun olla epäitsekäs tänään. Mmmm.... näitäpä makustelen ja mietin kuinka päiväni aloitan, minkälaisen suunnan otan päivääni. Kyllä kuulkaas pyörii melekosesti.

   Muutama päivä sitten saunanlauteilla Reetta sanoi: "Olen jotenkin niin kärsimätön. Haluaisin, että tämä jatkuva kärsivällisyys ja odottaminen olisi jo ohi. Siis ettei tarvitsisi koko aikaa olla näin kärsivällinen, kun en minä millään taho koko aikaa jaksaa olla kärsivällinen. Kun olen välillä niin kärsimätönkin..." Siinäpä se, olemme paljon keskustelleet nykyisestä tilanteesta, meneillään olevista hoidoista ja kärsivällisyyden merkityksestä. Tämä kuuluisa kärsivällisyys kun ei ole meille se ominaisin piirre, ei kenellekään. Ja juuri sitähän tässä hiotaan äärimmilleen. Olemme yrittäneet hakea siihen uusia ulottuvuuksia hidastamalla, vähentämällä tempoilua ja sinkoilua. Olemme jooganneet, opetelleet hengittämistä, latautumista, rentoutumista, joutilaisuuden havainnointia, tehneet rentoutushoitoja ja -harjoituksia, opetelleet olemista jne... Onhan noita. Mutta kun sitä haluaisi jonkin, varsinkin syövän, hoitaa justiinsa tässä ja nyt. Mutta eihän se ole noin vain hoidettavissa, siihenhän tarvitaan aikaa, lääkkeitä ja kärsivällisyyttä. Nämä ryyditettynä vahvalla uskolla ja toivolla, kiitollisuudella siveltynä. Tämä on arka ja varoen tehtävä leivos, jossa ei passa hötkyillä, ei hätiköidä. Ettei niin kuin lässähdä, pläts.
   Nyt neitimme harjoittelevat kutomista ja virkkaamista. Jopa Verna eilen veivasi kieli heiluen. Kun pyysin syömään, ei tapahtunut mitään. "Tuun sitten, kun saan tämän kaulaliinan tehtyä." Niin, se oli Vernan vastaus, kun kaulaliinaa oli noin neljä senttiä valmiina. Olipas optimistinen toteamus, luuli tuikkaavansa tuosta vain hetkessä valmiiksi suit sait sukkelaan. Taisi tarkoittaa juuri sitä puikollista, eikä koko kaulaliinaa. Aamu on alkanut puikkojen kilinällä, Reetta kaivoi koukkutyönsä esiin. "Onks menny oikein?" Jihhuu, pylväitä syntyy, patalappuko lie valmistuu, mummun opit kumpuaa alitajunnan syövereistä. Into loistaa silmistä ja koko kroppa tekee samaa koukkuamista kuin virkkuukoukkukin. Fyysistä hommaa näyttää olevan. Ihana seurata.
   Aamulla kuudelta kuului kauhea paukahdus. Sinkosin pystyyn ja räväytin valot päälle. Riiviömme Vieno leikki kaukosäätimellä, joka oli sohvan käsinojalla. Kissaneiti sai sen pudotettua jalkalampun metallisen jalaksen päälle ja sekös paukkusi. Kissaneiti ei ollut moksiskaan, aloitti vain innokkaana isoäänisen keskustelun kanssani, kun sai minut kaveriksi herätettyä. Kissat pitävät myös langoista ja kutimista. Välillä koiratkin kantelevat käsitöitä suussaan. Äsken Tessa kutoi lattialla risti-istunnassa, samalla läksyjä kerraten, Vieno jalkojen päällä lankaa härppien ja Tollo makasi sängyllä kehräten. Kaikki näyttivät seesteisen tyytyväisiltä.

   Tänään meillä on ihan hyvä olla tilanteesta huolimatta tai juuri siitä syystä. Varmasti emme ilman Reetan sairautta osaisi nauttia hyvistä hetkistä ja päivistä näin paljon, koska nyt tiedämme mitä olisimme voineet menettää. Tällä hetkellä moni pienikin seikka on äärimmäisen aito ja ainutlaatuinen. On ihana kun omat arvot ovat entisestään vahvistuneet ja minulla on oikeus ja lupa kokea tietyt asiat juuri niin kuin koenkin. Yhä vähemmän kulissit ja pinnallinen hysteria merkitsevät, onneksi olen siitä oravanpyörästä päässyt ja joutunut pois. Kaikessa kauheudessaan olen ja uskon, että kaikki olemme onnellisia, tyytyväisempiä. Ilman kahta viimeistä vuotta, meillä ei olisi valkoisia kissoja, eikä Sylvan Tapiirikassia, joissa kissoja kannella. Ei olisi huuhaa äitiä aamupuuroa keittämässä, ei läsnäolevaa äitiä hiuksia aamuisin harjaamassa. Meillä ei olisi erilaista työnkuvaa, olisimme yhä yrittäjyyden syövyttävässä oravanpyörässä, emme osaisi ja jaksaisi siitä loikata. Työnteko ja tehokkuus määrittelisi meitä yhä ihmisenä. Meillä ei olisi näitä uusia upeita ihmisiä ja ystäviä elämässä, joiden kanssa olemme saaneet viimeiset kaksi vuotta kulkea. Meillä ei olisi mahdollisuutta toteuttaa tiettyjä asioita, eikä löytää uusia vahvuuksia itsestämme ilman tätä kulunutta kahta vuotta. Toivottavasti sinäkin voit kuulla kissojen kehräyksen, nähdä koirien osallistumisen aamuaskareisiin, lasten naurun ja leppoisan jutustelun, puikkojen kilinän, paahtuvan leivän tuoksun, tuoreen kahvin aromin ja nähdä muutaman upean villakoiran lattianrajassa. Vitsi, kuinka hieno päivä tästä tuleekaan!

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

VIRALLISESTI VIALLINEN

Jaaba, jaaba, linjoilla jälleen.

   Reetta voi hyvin, tosin kurkku meinaa olla hiukan karhea ja kiukku liipaisuherkässä, mutta muuten ihan hyvin. Eiliset labrat samaa luokkaa kuin aikaisemmatkin. Eli näillä näppylöin saamme olla kotona, niin kuin on alustavasti suunniteltukin. Nyt Reetalla on opettaja, Verna ja Tessa tuossa vielä pelailevat. Fanny on koulussa ja Pasi sorvin ääressä. Olen ahkeroinut tiskien, pyykkien ja imurin kanssa. Joten aamumme on ihan hyvällä mallilla.

   Olen ollut viimeisen viikon tai kaksi aineissa, olen käyttänyt kauheasti mömmöjä. Minua on piikitetty, huumattu ja olen ollut sekaisin kuin käkikello. Mutta kipu on ollut koko ajan, mömmöistä huolimatta. Olen lusinut, kitunut ja vaikeroinut päivystyksissä ja jatkanut kipuilua ja vaikerointia kaikkialla. Olen joutunut lopettamaan yhden päivän kirjoittajakurssin kesken, olen hyppinyt seinille. Valvonut, ähissyt, liikkunut levottomasti ja vinkunut. Olen maannut akuuttien tapausten kanssa paareilla, kirskunut ja heilunut. Olen selittänyt: "En ole luulotautinen, nuppini on kunnossa, olen ihan oikeasti kipeä. Kyse ei ole lihasjumista, ei rasituksesta, ei pingoittumisesta, olen herkemmin kipeä. Olen kipeä sadasosamillin liikkeistäkin. Olen kipeä yötä, päivää, koko ajan. Olen lääkkeistä huolimatta kipeä, niistä johtuen vielä ennemmän kipeä, olenhan jo melkein narkkari". Eilen viimeinkin pääsin röntgeniin, kun jälleen kipuni kanssa soittelin päivystykseen. Viimeinkin lääkäri kosketti minua, silleen tutkikin. Minulle tehtiin neurologiset testit ja asiaan perehdyttiin perusteellisesti. Sain ehdottamani hermosärkylääkkeet, koska särky ei ole normaaleilla kipulääkkeillä, piikeillä, relaksanteilla ja opiaateilla lähtenyt. Jo ensimmäinen tabletin jälkeen tunsin kivun löysäävän, leijuin lähes kivuttomana. En osaa sanoa olenko niin kuin kokonaan kivuton, mutta se kauhein pinne laukesi. Jälleen koho pomppasi pinnalle ja tunsin olevani läsnä. Lopetin kolmiolääkkeet ja opiaatit kuin seinään, haluan nähdä ja kokea selväpäisenä asioita. Eilen lääkäri myös soitti ja kertoi röntgenin tuloksista, olen siis virallisesti viallinen. Kuvista löytyi jotakin oikoryhtisyyttä ja kulumavikaa, nyt sitten magneettikuviin nopeasti. Eli kumosin jälleen muotittamisen tabun. Minulle on sanottu kipupäivysyksessä: "Ei tuon ikäisellä (tässä yhteydessä nuorella) voi olla mitään kulumavikoja tai pullistumia, joten emme näe tarpeelliseksi kuvata. Varsinkaan niskan alueella näitä ei ole. Ota vain lääkkeesi ja voit olla ihan normaalisti..." Olen niin huojentunut, koska viallisuuteni on todennettu. En siis ole päästäni vialla, niin kuin hulluuntumassa, vaan olen kulunut. Olen kulunut, kulutettu, kulumikas ja kuluva ihminen. Iästäni huolimatta. Olenhan kuitenkin ikäni tehnyt ruummiillista ja raskasta työtä. Liekö esiteini-iässä aloitetut paskanluonnit ja lomitukset kuluttaneet minua. Joten onko päänsärkynikin tätä, ainakin osittain. Vyyhti alkaa aukeamaan, mikä helpottaa suunnattomasti. En siis ole luulotautisesti kipeä, en hae sympatiaa, voivottelua tai en mömmöhakuisesti kipeä. Sillä olen oikeasti viallinen, virallisesti.
Tuuletuksen arvoinen juttu, ihana lääkäri, kun otti tutkiakseen ja kuunteli. Huokaisen. Eihän tämä todellakaan ole tällä selvä, mutta huojentava asia kuitenkin. Seuraukset tiedetään, tärkeää on selvittää syy. Reilu viikko sitten soitin miehellekin jo töihin, että saa ihan luvan kanssa katella uutta eukkoa itselleen, sillä nykyinen on aika ruosteessa. En ole kysellyt, joko on löytynyt...

   Eli miksikö en ole kirjoittanut. Ihan taatusti parempi, etten ole todellakaan kirjoittanut! No, oon vähä ollut pois pelistä. En ole uskaltanut ja kyennyt huuruissani kirjoittamaan, enkä tiedä mitä olisin saanut kirjoitettua. En ole voinut maalata, en istua, en lukea, en nukkua, en autoilla, en askarrella. Olen vain sätkinyt, kippuroinut. Kaikki tekeminen ja tekemättömyys on saattunut, jopa oleminen. En siis todellakaan ole leijunut olemisen suunnattomassa kepeydessä. Mömmöjä olisi pitänyt vetää liki puolet enemmän, ainakin minua niin ohjeistettiin, mutten ole kyennyt. Olen ollut kaameassa kankkusessa ja koomakännissä yhtä aikaa. Olen pelännyt lamaantuvani, törttöileväni, sekoittavani jotain, laiminlyöväni, aiheuttavani jotain tyhmää, mokaavani tai kolaroivani. En tosin ole uskaltanut päiväkausiin autonrattiin, olen jopa Reetan lääkkeistä muilta varmistellut, että varmasti menevät niin kuin pitääkin. En ole voinut itseeni luottaa, kun olen vihellellyt sumussa ja tokkurassa mömmöistä johtuen. En todellakaan käsitä, kuinka jotkut voivat ihan itse haluta tuollaiseen olotilaan. Ainakaan tämän viikon perusteella en halua aineiden käyttäjäksi. Minusta ei ole narkkariksi, en saanut opiaateistakaan sitä leijuvaa tunnetta. Päinvastoin, luulin lamaantuvani ja putoavani kelkasta kokonaan. Haisen myös todella rankasti ja rankalle. Kehittelin itse sellaisen alkukantaisen pintahoidon, saunahieronnan. Oliiviöljyä, merisuolaa, laventelia ja raakaa valkosipulimurskaa. Tästä sekoitettiin hierontaöljy, jota hieroin ja hierotutin hartioista jalkapohjiin. Hyvin imaisi ja lämmitti, kun sitä saunanlöylyissä vetelin. Alkukantaista ja haisee vieläkin. Sehän imaisi kunnolla, varsinkin se valkosipuli. Yhä löylyissä ja hien mukana nousee sellaiset katkut, ettei koirakaan viihdy kaverina lauteilla. Mitä ilmeisemmin haisen myös muutenkin ja koko ajan. En tosin sitäkään itse muualla huomaa, kuin saunassa. Yksi ehdotti raakaa viinaa, toinen aloe veraa. Mutta kunhan nämä hajut saan pois, niin voi taas uutta lisätä. Varmaan moiset konstit tehoaa lihasjumeihin ja rasituksiin, tuskin kulumiin ja muuhun viallisuuteen. Nyt olen oman viallisuuteni paljastanut ja ruotinut, pomppaan muihin aiheisiin.

  "Tykkän mun hiuksista, ne ovat juuri sellaiset kuin halusinkin. Huomasitko äiti, mitä sanoinkaan? Ensimmäinen kerta muuten, kun tykkän niistä oikeasti." Näin totesi ja oivalsi Reetta viikko sitten. Neiti halusi kampaajalle, ensimmäistä kertaa näillä hiuksilla. Vuodessa on tullut valtavasti hiusta, ihan ponskarille saakka. Nyt Reetta halusi selkeämmän polkkatukan. Oikein kampaajalla ja oikein mieleisensä. Kivahan siitä tuli, asiallinen, siisti ja nätti. Parasta on juuri tuo, että Reetta hyväksyy nyt peilikuvansa, näkee siinä paljon tuttua ja entistä. Pari vuotta tässäkin projektissa vierähti. Hiukset ovat suoristuneet ja vaalenneet sitten viime talven. Reetan mielestä ne ovat kauhean karheat, verrattuna entisiin. Kampaajan mielestä ne ovat taas valtavan pehmeät, verrattuna muihin luonnonkihariin hiuksiin. Näköjään aina mihin vertaa. Ja kuka vertaa. Monikaan asia ei siis ole yksiselitteinen, moniin asioihin ei ole olemassa vain yhtä oikeaa selitystä. Onhan tuo huomattu ja huomataan jälleen.

   Nyt alkaa rankaa kivistämään, joten kuuntelen ja uskon sitä heti. Son moro!

maanantai 15. lokakuuta 2012

200 TUHATTA, MELEKOSTA!

Kipasinpas näin yötä odotellessa kiittämässä teitä kaikkia 200 000 kävijää. Se on  hurja määrä, mikä on amatöörin jorinoita käynyt kurkkaamassa. Niin se vain paukahti tuollainenkin luku mittariin, en kuuna päivänä olisi uskonut...

Kiitos, että olette kulkeneet mukana ja näytte kulkevan jatkossakin! Olen otettu, kiitollinen, huolissani, hämilläni ja just nyt myös väsynyt! Kirjoittelen jahka taas heräilen...

Öitä kaikille! Tiina

KIITOOOOSSS!


tiistai 9. lokakuuta 2012

MUISTA MUISTUTTAA

Ajelin sunnuntaina iltapäivällä vanhempieni luokse palauttamaan ämpäriä ja puukkoja, jotka olivat sieniretkellämme mukana. Tessa, koirat, mää ja menoksi. Kun astuin tupaan tajusin, etten muistanutkaan niitä puukoja ja ämpäriä. Siis en ottanut mukaan niitä, mitä lähdin palauttamaan. Vieraana olleet naapurit rähähtivät nauramaan, kun kuulivat että "minunkin ikäiselleni" käy näin. Niin, no minullehan käy tällaisissa joutilaissa asioissa harva se päivä just näin. Päivittäin haen rahapussia, kännykkää ja avaimia. Myös kenkiä, lippuja, lappuja, mappeja, kansioita, ajatusta, silmälaseja... Onneksi nuo hampaat ovat vielä kiinteät ja omat, sillä varmasti hukkaisin nekin päivittäin. Sitten taas tärkeissä asioissa, lääkkeissä, kontrolleissa ja nipottamisessa muistini toimii kuin partaveitsi. Tasan tarkkaan muistan mitä pitääkin muistaa. Muistan ne asiat yötä päivää unissanikin, niissä ei moisia unohduksia satu. Tessan mielestä olin unohtanut myös katsoa peiliin, ennen kuin lähdimme sinne ajelemaan. Lapseni parahti kauhusta, kun näki pihassa vieraiden auton. En antanut sen häiritä, vaan porskutin sisään. Hiukset olivat edellisillan Halloweenin jäljiltä, jalassa jumppatrikoot, jotka yltävät juuri polven alle. Päällä paidanretku. Olin myös unohtanut villasukkani lattialle, joten ne oli Kainon toimesta ilmastoitu kärjestä. Sitten jalkaan saapikkaat, jotka ylsivät pohkeeseen saakka. Eli säärtä vilikkui pätkän verran ja tukka oli sekaisin. Onneksi vieraat olivat tuttuja, joten ei tarvinnut vierastaa. Olin koko sunnuntain höyrynnyt "taiteeni" parissa, joten tuollaiset mitättömät asiat, kuten ulkonäkö eivät juuri mieleeni vilahtaneet.

   Fanny tekee astmapuhalluksia, aamuin illoin kolmesti peräkkäin. Loppuviikosta siihen lisätään avaavat lääkeet ja jatketaan. Itse seurailen noita paineita, joiden kuvittelen olevan optimissa. Mies kontrolloi sokereitaan ja varmaan paineitaankin... Tessalla ja Vernalla ei ole muistaakseni mitään kytättävää ja kyylättävää. Tollolla ilmestyi loisia, siis matoja. Siihen sitten kissojen madotus kolmena peräkkäisenä päivänä, ruutaten suuhun iltaisin (la-ma). Reetalle alkoi se sytostaatti viime viikolla. Eli täsmällisesti illalla seitsemältä, tunti ennen ja jälkeen ilman maitotuotteita. Maananatai, keskiviikko ja perjantai ovat suoja-antibiootin ottoja, eli aamuisin Ditrim dublo. Samoina päivinä iltaisin tämä Imukin piikki, tuntia ennen esilääkkeenä särkylääke... Sitten perusvitamiinit ja nypytykset. Tänään labra kymmeneltä, soittoaika iltapäivällä Oulusta. Fannyn labra torstaina 8,15, soittoaika perjantaina. Sitten tulikin jo Fannylle kontrolliaika hoitajalle ja Reetanhan ajat ovatkin olleet jo pitkään tiedossa. Maanantaisin omaishoitajien vesijumppa(humppa) alkaen 13,15. Tessalla sähly seisemän pintaan. Minä kuntotanssin ja palloilen 17-18. Haen Fannyn joogaan ja joogaamme liki kahdeksaan. Torstaisin on bändikerhoa ja sähälyä koko kolmikolla, Reetalla ei. Illalla torstaisin tanssin lattareita Tessan ja Fannyn kanssa. Eli silloin kun olen pois, odotan, luotan, toivon ja muistutan muistettavista asioista... "Jos muistan..." Sellainen vastaus syö, siepppaa ja keittää. Tuollainen on juuri sellainen vastaus, jota en toivo kuulevani. Jossittelulla taataan se, että tasan tarkkaan homma vilahti korvasta korvaan ja unohtui jo saman tien. Tai toinen "muista muistuttaa..." Montako kertaa pitää muistaa muistuttaa, kun yritän delegoida jonkin asian jollekin jollakin tavalla. Kuten kissojen hiekkalaatikon puhdistus. Onneksi Fanny näppäränä laati pesuhuoneen oveen puhdistuslistan, joka vaatii kuittauksen. Jokainen valitsi päivät milloin hoitaa peruspuhdistuksen ja sunnuntai on todella perusteellinen fiksaus. Paitsi Reetta, jota pitää taas muistuttaa, ettei saa ja tarvitse rääpiä moisia tuotoksia.
  
   Sitten eiliseen, eli maanantaihin kaikkine muistamisineen. Tulin Fannyn kanssa joogasta, menin saunaan ja istahdin koira sylissä nojatuoliin. Siinäpä puolihuolimattomasti aloitin tenttaamisen... Ihan vain jutellakseni, niinkuin parisuhteessa ja perheessä muistaakseni kuulukin tehdä. Ihan leppoisasti kysäisin sytostaatista, eihän sitä ollut muistettu, vaikka yhdessä tarkasta kellonajastakin sovimme. Eli kiireellä syto suuhun ja jatkettiin.... Sitten minulta kysyttiin, miksi on hälytys Fannylla... No sanoin, että on ne kontrolloitavat puhaltelemiset tässä olleet jo jonkin aikaa... Onneksi neiti itse on kontrollifriikki, eikä tasan tarkkaan unohda. Täsmällisyyden huippu. Sitten nojatuolistani kysäisin, koskas se piikki pistetään, milloin esilääke on annettu. "Ei perhana, en ole muistanut koko piikkiä, enkä kyllä sitä esilääkettäkään..." "No helevetin kyytiä sitten lääkkeitä kehiin, sillä pitää muistaa kohta laittaa nukkumaankin!!!!" Paineet saattoivat käydä siinä vaiheessa jossakin uusissa lukemissa, onneksi en muistanut mitata... Kysäisinpä vielä kissojen lääkkeistä... Arvaat jo vastauksen. Eli kissoillekin oli jo annettu neljä kertaa yhteensä ruutalääkettä minun ja lasten toimesta. Viimeinen kerta mielestäni oli delegoitu toisaalle, koska en ollut maisemissa. Siinäpä sitten ukkopolo yritti Tolloa pyyhkeeseen vapisten kapaloida, peläten kaikkia neljää rääpivää raajaa. Otin siis, kapaloin kissan ja ruutasin lääkkeen. Pusu otsaan ja silitykset, siinä se. Eli mitäpä minä tässä mitään stressaamaan, kun tiedän että tasan tarkkaan minä kuitenkin kaiken muistan muistuttaa. Olenhan kotrolloitavan muistamisen huippuunsa viritetty kyylä. Muistutan varultakin, jos vaikka joku muu ei muistakaan muistaa.

   Nyt sitten tähän aamuun ja äskeissen labrakeikkaan. Sain vastaukset, joita ei kone kyennyt tulkitsemaan. Siis hb 133, trompparit liki 190, mutta sitten leukkareiden ja neutrofiilien kohdalla kone piippasi. Ei siis antanut tuloksia minkäänlaisia, heitti vain joitakin herjoja... Päässälaskien joitakin prosentteja joihinkin, saadaan ihan hyvät neutrofiilit, mutta miksei kone niitä tunnista. Alitajunta muistutti juuri sillä hetkellä tästä arkemme todellisuudesta ja huoli ryöpsähti kurkkuun kuristamaan. Nyt ne lasketaan manuaalisesti iltapäivällä, jahka ruuhka hellittää. Sitten voin soittaa, koska Oulun vastaushan tulee viipymään... Voiko viime viikolla aloitettu ylläpitosytoistaatti yhdessä tuon immunologiaa tukevan piikin kanssa sekoittaa moiset solut koneelle tunnistamattomiksi? Viime viikolla neutrofiilit olivat kuitenkin 1,3, eli ei ne nyt ihan nollilla ole olleet. Paine kasvoi sielussani, ruumiissani, aivoissani, mahassani. Muistutti olemassaolollaan koko kropan laajuudelta, on muuten laaja kroppa, sitten kun se muistuttelee. Argh! Labrasta ajoin kotisairaanhoitoon hakemaan värkkejä kotonapuuhastelulle. Tuttu hoitaja antoi haluamani ja kysäisi meidän tilanteestamme. Ei sitä muuta tarvita, heti virtaa... Viiden minuutin takainen epävarmuus aiheutti kyynelryöpyn. Yritin koota itseni ennen autoa, mutta heti kärysin. En muistanutkaan kuinka skarppi tuo neiti on. "Naama on punainen, mikäs nyt?" Siinä sopersin jälleen, että hermoilen, kun se tyhmä kone ei osannut lukea niitä tyhmiä soluja ja antaa tyhmälle äidille viisaita vastauksia.

   Niskani muistuttaa, että syksy on tullut. Olen ehkä näistä omista säryistäni luullut päässeni eroon. Mutta kun minä olen tunnetusti tällainen hidassyttyinen joissakin asioissa, kuten vaatekertojen lisäämisessä, niin kroppa muistuttaa. Lauantaina, kun sitten pistin ison pyörän rulettamaan, sain huushollin hetkessä bilekuntoon. Ramppa kalakatti kauhealla tohinalla jonkin aikaa ja sitten lennosta suihkuun. Kun suihkusta vauhdilla hönkäsin hiuksiani kuivaamaan, kuului "raps". Niskastani. Siihen hyytyi se ramppa, jälleen. Kuumahaudetta, särkylääkettä, lihasrelaksanttia, hierontaa ja kenopäisyyttä. Se muistutus tuli jälleen lennosta, täydestä vauhdista. Autolla käpäsin kaupassakin, lapset katsoivat oikealle, sillä pääni oli kenossa sivuvasemmalle. Mutta niin me tehtiin sekin keikka. Illan ja kotihoitojen aikana alkoi kiristys löysäämään, sunnuntaina ei enää pahemmin kipuillut. Eiliset liikkkumiset vedin ihan entiselläni, notkealla kaulalla. Rentona retkuten. Liekö hikinen iho ja syksyinen ilma se paha yhtälö. Sillä yöllä yhdeltä, olessani täydessä unessa, kuului jälleen "raps".  Jälleen voiteita, hauteita, mömmöjä ja huokailua. Aamulla porukka ihmetteli jälleen pääni asentoa. Kukaan ei öisestä ähinästäni tiennyt mitään. Nyt sitten aamuhädissäni ja joutessani soittelin päivystykseenkin, käskivät lääkärille... Se siitä leppoisasta ja aikatauluttomasta mahdollisuuksien tiistaista. Siellähän se joutoaika tasan menee talteen, samalla varmaan mittaavat ne paineetkin, kun joudun niitä labravastauksiakin jännittämään. Mutta minullahan on loistavia oppeja olemassa, kuten healing touch ja jooga. Nyt ihan oikeasti otan rentouttavat kotihoidot kehiin, olipa hyvä kun muistin.

   Kaikista näistä edellä mainituista seikoista huolimatta minusta tuntuu, että elämäni on kuitenkin perushelppoa verrattuna tosi vaikeaan. Olenhan juuri näillä töin kotona, muistan hoitaa lastani ja kaikkea muuta siinä ohessa. Tällä hetkellä Reetalle menee vähän lääkkeitä, verrattuna vaikka vuoden takaiseen. Silloin nypytettiin ja muisteltiin noin kolmeasataa tablettia kuukaudessa, kolmesti päivässä. Toisilla on vastaavat määrät käytössä vuosikausia ja -kymmeniä. Korkeimmanriskin hoitokaaviota aloittaessa lääkkeiden annostukset muuttuivat portaittain ja päivittäin. Se, jos jokin oli haasteellista. En siis halua valittaa tai ruikuttaa, kun joudun muistamaan asioita, mutta se kuormittaa kuitenkin. Mutta pystyn kuitenkin tähän kyyläysmuistiini luottamaan kuin muuriin. Tämä kyylä ei hevillä unohda. Kaikesta huolimatta tilanteemme on helpohko..., siis monessakin asiassa, verrattuna vaikeahkoon.

   Eilen jotenkin mieltä lämmitti lasteni kavereiden kommentit: "Teidän äiti on sitten kiva ja vähän outokin. Aina se jaksaa puhua meillekin jotakin, eikä vaan mene puhumatta ovesta, niin kuin meidän äiti. Sillä sun äidillä on hyvä huumorintaju ja se on varmaan aina hyvällä tuulella. Meidän äiti on jatkuvasti huonolla tuulella..." Totta, totta, niin kauhean totta! Minähän olen tunnetusti leppoisuuden ja rakkauden lähettiläs, joka se huokuu ja tihkuu kaikkialle. Kyllä lämmitti suunnattomasti, jos olenkin muiden mielestä kiva äiti. Siinäpä omanikin sitten tajusivat, kuinka kauhean hyvin heidän asiansa ovatkaan, kunhan kaverit ensin muistuttivat.;) Toisaalta lapset olivat asiasta mielissään ja kertoivat sen innolla minullekin. Samalla hehkutuksella yksi lapsistamme oli kehaissut, että "Minulla on vähän saman tyyppinen kummikin muuten, lähes yhtä outo kuin se mun äitikin. Lauantainakin se tuli meille vaaleanpunaisena keijukaisprinsessana..." Toisaalta tähänhän meidän muksut ovat tottuneet, joten mitäpä sitä muuttamaan. Kunpa sen aina muistaisi, ennen kaikkea olla hyvä äiti. Ilmeisesti sitä riittämättömyydessään riittäkin juuri tällaisena. Muistinpa juuri, että pitäisi olla armollisempi itselleen ja rakastaa myös itseään. Olipa muuten hyvä kun muistin...., melkein sen jo unohdin, mutta hyvä kun muistin muistuttaa...

P.S. Joutoaikatarkistukseni päivystyksessä kesti kaksi tuntia. Sain piikkinä lihaksiin mömmöjä, jospa nyt relaisi mamma. Piikit pistettiin etupakaralihakseen. Olin hiukan äimänä, en tiennyt minulla sellaista lihasta olevankaan. Mutta kun se nuoriensiapumies hiukan kaiveli, niin löytyihän ne, ihan kahden puolen vieläpä. Eli sen suhteen, onnellistavaa relaamista odottelen. Siinä samalla soittelin myös labravastauksia ja kadotettuja arvoja. Hyvin oli kone ne antanut heti sen jälkeen, kunhan vaan kujeili meikäläisen hermojen kustannuksella. Leukkarit jotain 2,5 tai jotain sinne päin ja neutrofiilit 0,9. Eli oman käsitykseni mukaan, muistiini luottaen, saamme olla huolettomia. Labrat hallinassa. Nyt kun muistaisi, kuinka sitä taas löysätään moisesta aamullisesta huolisykkyrästä. Kait mää sen muistan, kunhan hiukan kaivelen muistiani.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

HALLOWEENIA JA MUUTA







Ateljeemme...



Apupöytä keittiöateljeestamme.


Tauluja ja puuroa sikin sokin...

Kaikki tarpeellinen on tallessa...

Sitten siihen HalloWeeniin....
Esikoinen, vanhin, neljänneksi nuorin.


Kaikista nuorin, neljänneksi vanhin.


Toiseksi nuorin, kolmenneksi vanhin.


Kolmanneksi nuorin, eli toiseksi vanhin.


Ikinuori, iätön.
Vanahin...

Vasenjalkainen nainen... koirilla toinen pari kengistä piilossa...

Vakuuttavat äitihahmot... siniverinen ja kuumaverinen.
Taas samat iättömät äidit...


Huuhaa-perhe

Ketä lie?


Sitten meille ilmestyi karkuri...


Kauhia kuinka pelottaa!


Yx perus-äiskä.

Mitähän täällä tapahtuu?


Tätä on jo syytä pelätä!

Tämä pelkää jo itse itseään...

Heittäytyjiä ja taikuutta.




Ja tätä pelkää kans kaikki!





Kummitusjuttuja kuunnellen...
 
Lapset askartelivat nauravia pääkalloja pitkään ja hartaasti. Iskä osallistui puuhaan tekemällä muutamalle punaiset sieraimet... Siitäkös nousi pultti!
Mökömajassa on tunnelmaa... sellainen standardiperhe istuu lauantai-iltaa hissukseen... Leppoisaa!