TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

HIIMAILUA

Telkkarissa on ollut ohjelma "tyylivarkaat", minä olen nyt sitten termivaras. Kaverini on lanseerannut ajatuksen ja verbin "hiimailu". Olen sitä nyt maistellut ja sen eri ulottuvuuksia pyöritellyt, vertaillut ja miettinyt. Olenko hiimailija? Täyttyykö päiväni hiimailusta? Olenko pysyvästi hiimailija? Täytänkö hiimailun kriteerit? Olenko aito hiimailija vaiko teennäinen hiimailija? Pakotettu? Nautinko hiimailusta? Näkyykö hiimailu minusta jo päälle päin? Olenko ulkoisestikin hiimailija? Miltä muuten hiimailija näyttää? Teenkö itsestäni hiimailijaa vai olenko jo krooninen hiimailija? Olenko hiimailuun koukuttunut? Haluanko siitä irti? Osaanko hiimailla aidosti vai koenko siitä syyllisyyttä? Olenko hiimailussani itselleni armollinen?


   Hiimailu on ystäväni sanojen mukaan joutilasta nurkissa pyöriskelyä, oleilua ja kaiken vähäisenkin siirtämistä huomiseen ja tekemisen välttelyä, pientä kehää, omaa suppeuttakin... Täytänkö moiset hiimailun kriteerit? Olen näitäkin, mutta tietoisesti myös yritän opetella hiimailua, chillaaminen lie suhteellisen sama asia. Mutta en koe nauttivani hiimailusta, varsinkaan jokapäiväisestä sellaisesta. Minulle on napakka tahti, suunnitelmat ja aikataulut tärkeitä. Niiden perusteella luulen olevain jotain, muuta kuin turhake. Eli kalenteri on minulle tärkeä, aikataulut ja merkinnät. Olenko siis kalenterin orja?
   Eilen illalla tanssikurssilla oli puhe jostakin kuukauden päässä olevasta päivämäärästä. Vieressäni oleva nainen sanoi, ettei voi tietää sinne saakka. Kapinoin ajatusta vastaan, minä haluan tietää sinne saakka. Haluan että vuosikausia kestänyt epävarmuus huomisesta muuttuisi selkeydeksi ja odottamisen arvoiseksi asiaksi. Haluan, että pääsemme pikku hiljaa oman elämämme ja kalenterimme herraksi. Pääsemme tästä hiimailun ja epävarmuuden kehästä varmemmalle pohjalle. Toisaalta olen myös monen mutkan kautta oppinut, ettei kukaan koskaan voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Olen oppinut elämään tässä ja nyt yhä enemmän, yhä vahvemmin. Yritän antaa itselleni luvan myös hiimailuun ja joutilaana leijumiseen. Kuitenkin syyllistän itseäni siitä, että löydän itseni sohvalta hiimailemasta, lukemasta ja television äärestä. Se on tavallaan minun ajatusmaailmani mukaan laiskuutta. Eli annan pikku hiljaa lupaa sohvalla olemiseen ja laiskotteluun, olen kuullut että sellaistakin pitäisi osata harrastaa ilman syyllisyyttä. Ruuhkavuosissani en todellakaan sohvaa kuluttanut, tehot olivat kaakossa aamusta iltaan. Yksi kaveri sanoikin, kun narisin rytmihäiriöistäni, "Kelläpä ei tykyttelisi, kun kaatuu sänkyyn täydestä sykkeestä ja silloin vasta tajuaa kuunnella itseään, normaali ihmiset kuulemma ottavat ennen nukahtamistaan hieman rauhallisemmin. On turha odottaa levollista unta sadan neljänkympin sykkeestä...." Eli nyt opettelen kantapään kautta hiimailua ja sykkeen laskua, jotta kroppani ja aivo-nuppini toimisi kuin normaaleilla. Siis syke olisi illalla levollinen ja olo raukea ja uni tulisi silleen normaalisti....
   Mutta mikä on kohtuullista, sallittua, nautittavaa ja hyödyllistä hiimailua? Opettelen. Maistelen ja yritän löytää kohtuuden. Ärsyttävää pyöritellä tällaista jonnin joutavaa joutilaan ajattelua, hiimailla moista, kun maailma pyörii ympärillä napakasti. Tehokkaasti, tuloksellisesti ja tavoitteita saavuttaen. Toki kun taas mietin, niin olemmehan mekin saavuttaneet huikeita tavoitteita ja mielettömiä tuloksia. Hiimailun ohessa. Hiimailun myötävaikutuksella. Omassa hiimailukuplassamme pyörien. Elämä on opettanut myös hiimailun kärsivällisyyttä ja hiimailun myötävaikutuksella olemme saaneet löytää itsestämme valtavia lahjoja ja mahdollisuuksia. Mutta milloin moisesta uskaltaisi ja osaisi nauttia, ottaa irti hiimailun positiiviset vaikutukset. Ilman, että omatunto nalakuttaa koko ajan. Se on todella pitkän matkan päässä, ainakin minulla. En nimittäin osaa nauttia herttaisen kotiäidin roolista, sillä en voi ja osaa olla herttainen, koska kuormitus on aika napakka ja syö sitä vähäistäkin herttaisuuden murusta. Olen hiimaileva ja nalakuttava pirttihirmu neljän seinän sisältä. En kiva ihminen, en todellakaan. En ole kiva hiimailija. Olen turhautunut ja neljän seinän sisälle lannistettu ja seinät pyöreäksi kalunnut turhake. Hiimailija, joka kuitenkin pyrkii tekemään päivittäiset rutiinit ja pitämän aikataulut ja suunnitelmat. Onneksi hiimailija on löytänyt tanssin, sillä nyt olen pyörinyt jo useilla kursseilla, hiimaillut siellä huuli pyöreänä miettinyt että tätäkö tämä. On tärkeää olla tanssitettavana, sillä ilman minua ei juuri sillä hetkellä juuri sillä tanssittajalla olisi paritanssissa paria. Vähäkös itsekkään tärkeää, luuloilua omasta olemisestaan. Ei sen puoleen, nautin aivan hirrrrrveästi tanssimisesta. Se on niin minun juttuni. Ja on tärkeää huomata olevansa rytmitajuinen ja oppimiskykyinen. Kait se kuntokin on vuosien hiimailusta huolimatta kohtuullinen, sillä jaksan hyvin kolmekin tuntia putkeen. Ei siis huono. Kotijoukot ovat todella kiitollisia tätä minut siepaanneesta harrastuksesta, sillä se on lepoa muille kaikkina niinä tunteina, kun en hiimaile pirttihirmuna kotona. Pasi odottaisi ja vihjailee, että voisin tanssia vieläkin useammin... Miksiköhän? Onko tällä asialla jotakin positiivisia vaikutuksia minuun, toivottavasti...


   Neitimme päätähti, Reetta on ollut hiukan haastava viime viikkoina. Toki hänkin on varmasti hiimaillut jo elämänsä kyllyydestä, tarpeeksi ja liikaakin. On kotiin ja hiimailuun pakotettu. Mutta kaikelle tälle on vahvat perusteet ja toivottavasti olemme hiimailussamme "loppusuoralla" ja tavoittelemme normaaliutta. Toki Reetta on pari kertaa saanut maistaa normaaliutta; kaverisynttäreillä ja mäenlaskussa kaverin kanssa. Maanantaina Reetta teki aikuisen työn muuttoapuna. Kun olemme tästä hiimailukuplastamme tuon verran irrottautuneet on neiti ollut todella väsynyt. Todella paha suustaan. Todella vaikea. Todella haastellisen kiivas. Todella... Eli hiimailumme on ollut tulta ja tappuraa. Reetta ei todellakaan jaksa sitä mitä normaalisti, se on raskasta huomata ja myöntää. Eilen neidillä oli silmänalusetkin mustana. Ellen tietäisi veriarvoista, niin hermoilisin ja pyytäisin ylimääräisen verikokeen... Mutta tiedän ja olen luottavainen, että se on sallittua väsyä. Kaikesta ja niin monesta seikasta johtuen. Yllätin Reetan vetelemästä valokynää silmiensä alle, jotta näyttäisi pirteämmältä. Keneltähän lie oppinut moisen poppaskonstin?
   Eilen avasimme ja puutuimme jo todella napakasti tähän käytökseen ja kapinointiin. Nyt käytössä on syy ja seuraus- päiväkirja. Tarkoituksena on pitää kahta päiväkirjaa päivittäisistä paukahduksista. Vanhempien ja Reetan omaa. Miksi ja millä voimakkuudella? Hyvälle- ja huonolle käytökselle on omat asteikkonsa 1-5. On muuten tehokas päiväkirja. Neiti on korjannut käytöstään, tapaansa paukahtaa ja ajatella ennen räjähdystä heti päiväkirjan lanseeramisen jälkeen. Eilen kehitimme myös sellaisen "pylly pitkällä napakan ja aggressiivisen ankkakävelyn räpylät roikkuen". Siinä vaiheessa ympäri huushollia, kun meinaa alkaa keittämään nupissa. Auttoi, kun marssimme moisella tavalla muutaman kierroksen, kummasti keittämiskynnys laski. Eilen siis emme kirjanneet yhtään totaaliräjähdystä päiväkirjaan. Toisaalta hienoa, että vaikutus on näin nopea. Niinhän se oli Reetan unettomuuskin, helpotti kun siihen asiallisesti ja napakasti puututtiin. Toisaalta selväksi tuli myös, kuka talossa on isäntä/emäntä. Niin kauan kuin lapset "notkuu" nurkissa, olemme vanhempina pomoja. Reetta tosin uhkasi muuttaa kolmeksi päiväksi Mökömajaan, jos kerran on niin vaikea, niin eipähän tarvitse kuunnella... Mutta mukavuudenhalu ja selväjärkisyys voittivat ja lapsemme punkkaa yhä sisällä. On jotenkin ollut koomista, että raivotessaan Reetta huutaa moisen johtuvan muutenkin kiivaasta luonteestaan ja lääkkeiden sivuvaikutuksista... Onhan se näinkin, mutta minulla on yhtä kiivas luonne, enkä sentään yhtä hanakasti pulttaa. Toki kaksi samalla kiivaudella varustettua kun hiimailee vuosikaudet kuin paita ja peppu, kärjistyyhän siinä varmasti asiat. Toki löydän itseltäni yllättävänkin paksut ja elastiset lehmän hermot päivittäin. Saan olla tyytyväinen omaan tyyneyteeni ja kykyyni jopa hiimailla pahimmissa paukuissa. Mutta on tämä taistelua, jos ei suoranaisesti elämästä niin aina jostakin. Rytmeistä, rutiineista, kurista, lääkkeitä, syömisistä, juomisista, nukkumisesta, velvollisuuksista ja sen sellaisesta. Mistä kaikesta se normaaleiden ihmisten elämä koostuukaan.


   Mitenkähän tämän päiväni hiimailisin? Reetalla on opettaja. Vedimme sypressien suojaksi Pasin kanssa harsot ja verkot. Täällä on aurinkoista ja todella keväistä. Pitkästi plussalla lämpötilat. Kuraista. Tuulista. Pessimistinen puoleni puskee esiin ja uskon moisen kevään kostautuvan vielä myöhemmin keväällä. Olen myös miettinyt olenko oikeasti optimisti vai esitänkö ja luulenko vain. Vai olenko todellisuudessa katkeroitunut pessimisti, enkä vain sitä myönnä. Kun hiimailu vedetään tällaisiin mittasuhteisiin, niin näin ne ajatuskuviotkin muuttaa muotoaan. Toisaalta inhottavaa, että imuroidessakin, pyykkejäkin viikatessa, petivaatteita tuuletellessa ja kokatessa nuo ajatukset seuraa. Hiimailessa ne vasta kimppuun käyvätkin. Mutta tässä neljän seinän sisällä hiimailuun pakotettuna itsensä kanssa on aika pakko keskustella, kun ei ole ketään muuta puhekaveria. Elukoiden kanssa se menee helposti pehmoilun ja lässytyksen puolelle. Reetan kanssa ei ihan kaikkea ole aiheellista jakaa. Onneksi en puhu ääneen, sillä saattaisi äänihuulet rasittua. Hiimailu kuormittaa jopa tekemistä enemmän. Ahaa, siksiköhän yritänkin välttää liiallista hiimailua höyryämällä kaikkea muuta? Välttyäkseni hiimailun mahdollistavan itsenä kohtaamisen silmästä silmään...
   Mutta jälleen on yksi mahdollisuuksien päivä, uusi, aurinkoinen ja keväinen aluillaan. Haluan olla illalla tyytyväinen päivän positiiviseen saldoon. Mistä kaikesta se koostuukaan, jää nähtäväksi. Reetta tuossa kävi naama virneessä esittelemänsä "välitunnilla" suunnittelemansa mekon piirroksen. Tämä päivä on alkanut hymyssä suin, yhteistyöllä ja positiivisella sykkeellä. Uskon, että moiset aamun ensimmäiset askelkuviot määrittelevät koko päivän fiilikset, sikäli mikäli yhtään lastani tunnen. Jospa moinen mahdollistaisi myös hiimailun ja hyvän mielen päivän. Toki itsekin voin siihen vaikuttaa, yritän ainakin kovasti.


   Tähän olen siis ajautunut ja pakotettu, hiimailuun. Nyt yritän ajatella, kuinka moisen kääntäisin omaksi voimavaraksemme ilman syyllisyyttä ja kapinaa. Osaanko? Opinko? Uskallanko? Löydänkö? Nautinko? Olenko puhdasrotuinen hiimailija, jos olen hoitanut jo pyykit, tiskit, sypressit ja aamupalat tälle aamulle. Ihan rutiininomaisesti ja hyvillä mielin. Ärsyttää pähkätä moista. Yleensä kun jokin asia minulla pyörii mielessä ja mietityttää. Kirjoitan sen itsestäni ulos, jäsentelen ja homma aukeaa. Miksi tämä hiimailu lukkiutuma ei nyt aukea, eikä ainakaan helpota? Miksi se vaivaa yhä? Mihin minä sen nyt laittaisin? Höh. Sanana se maistuu kivalle, pehmeälle, lempeälle ja humoristiselle. Mutta miksi se on minulle vaikea? Osaatko sinä hiimailla?

torstai 20. helmikuuta 2014

SAIPPUAA JA SYNNTÄRIHUMUA

"No on teillä ainakin saippuaa!!!...", tokaisi torstaina tuplien synttärivieras. Syynähän oli tietenkin se, että laitoin kaikki vieraat suoraan käsienpesulle. Ensin saippualla huolellisesti ja kuivaamisen jälkeen käsidesiä. Sattumoisin meillä tuo saippuarepertuaari saattaa olla suurempi kuin muissa huusholleissa ja käsienpesun merkitys korostettu. Tarjolla oli perinteinen seinässä oleva pumppupullollinen saippuaa, sitten sellainen Pasin ihannoima teknisempi saippuavehje ja kokoelma itse tehtyjä suola,- oliivi- terva- ja kookossaippuoita. Viimeksi mainittuja on epämääräinen murus-lohko kipollinen, sellainen kokoelma, mielialan mukaan. Eli siihen verrattuna varmaan kauhean paljon, mitä muissa perheissä. Olemmehan tunnetusti fiiliksistä kiksejä saavia ja meille on tuoksujen ja koostumuksen merkitys suhteellisen suuri. Rouheus, tuntuma, haju, liukkaus, aineosat ja sen sellaiset. Saippuakaan ei ole vain saippua. Eli tämä vieraamme hämmentyi ihan ja kädet ylhäällä mietti ääneen saippuaviidakkoamme. Varmaan on kotona suureen ääneen vielä ihmetellyt moista tarkkaan kytättyä rituaaliakin.
   Torstaina pöydässä kikatti 11 lasta, naamiaisasuissa. Todella hauska kokoonpano, todella hyväkäytöksistä porukkaa. Tessa ja Fanny olivat ohjelmamestareista ja leikittivät laumaa. Minä sai oikeastaan koko juhlien ajan lueskella kaikessa rauhassa, homma pyöri lasten voimin. Leivon kakun ja kinkkupiirakan. Itse asiassa kinkkupiirakkaa meni viikonlopun aikana huikeat kolme uunipellillistä, siihen kasviversiot päälle. Taisi nuo omat mukulat syödä suurimman osan, ihan vahingossa maistellessa. Annoin syödä, mieluummin suolaista kuin pelkkää makeaa ja karkkia. Täytekakkujakin meni kaksi isoa ja muu rekvisiitta päälle.
   Perjantaina saimme siis hiihtolomavieraita koiran kanssa. Kas kummaa Vieno ja tämä koira kohtasivat ensimmäistä kertaa ja homma pelitti heti. Kavereita oltiin, liekö ystävänpäivä myötävaikuttanut siihen. Tollolla selkä"evät" nousi pörrölleen ja kollimme sähisi, joten emme testanneet näiden kahden ystävyyden tasoa sen enempää. Lauantai aamuna samasta oven avauksesta minä lähdin kirjoittajakurssille, Pasi töihin ja vieraamme Lappiin. Kirjoittajakurssilta jatkoin suoraan tanssikurssille ja viiden jälkeen vasta kotiin. Samoilla lämmöillä leivoin siis kakut, piirakat ja leivät. Pasi houkutteli siskoni kanssani tanssimaan ja näinpä lähdimme illan mittaan vielä ihan oikeisiin tanssiloihin. Pasille jäi tänne kuusi tyttölasta kaveriksi. Oikeastaan kuusi on helpompi yhtälö kuin neljä omaa. On upea katsoa kuinka hyvin meidän typyt osaa "hoitaa" pienempiään ja keksiä kivaa puuhaa. Koko lauma menee todella vaivattomasti.
   Itse asiassa taisi olla elämäni helpoimmat järjestettävät synttäribileet. Minä huolehdin ainoastaan kakkujen ja piirakoiden leipomisesta. Tai siis olin muka pääkokki keittiössä, sillä tytöt osallistui kaikkeen puuhaan. Siivosin ainoastaan vessat ja muu sakki siivosi muuten huushollin, sen mitä siivosi. Heleppua vetää helpoimman kautta. Vieraita kävi sunnuntaina parisen kymmentä, sillä sairastelut kaatoivat porukkaa koteihinsa. Ihan hyvä määrä. Lahjojen kirjo oli huikea; vasaroista lahjakortteihin ja kivoihin askartelujuttuihin ja vaatteisiin. Sellaista oikeaa tavaraa. Eli se niistä pirskeitä;-) Kiva saada viettää moiset keveämmällä mielellä...


   Tiistaina meillä oli polipäivä. Ainoastaan siis yksi varattu kellonaika, jotenkin vähänlaisesti. Varsinkin kun vertaa Helsingin aikatauluihin ja maaliskuun vuositutkimusaikatauluihin. Polikäynti oli hyvä ja saimme jälleen paljon hyviä keskusteluja aikaiseksi. Todella hyvää ja laajaa vuorovaikutusta lääkärin kanssa. Otin myös sen tammikuun "hölmistyneen" polikäynnin puheeksi ja ohjeet siitä, että päätämme itse syötämmekö Reetalle kuurin streptokokki G:hen. Sekä kotiutuslapun valtavan diagnostiikan, ihan vuodesta 2010 lähtien ja ilmanaikaisen yhteenvedon. Onhan moni asia varmasti pilkun viilausta ja saivartelua minunkin osaltani, mutta ehdoton vastaus siihen lääkitykseen oli, ettei vanhempien kuulu moista päättää. Jos (lääkärin oma) tietotaito ei riitä, pitää kysyä lukeneemmilta. Onneksi siis omavaltaisesti kysyin asiaa Helsingistä ja sain vastauksen ja pöpö lääkittiin. Elämme ja hoidamme lastamme, joka on todella rankat prässit läpikäynyt, elää yhä veitsenterällä, kokonaisuudessa on valtavasti eri nyansseja. On osattava ennakoida ja nähdä todella laajasti, monista lukuisista vinkkeleistä asioita. Joten se mihin on olemassa selkeitä vastauksia, niitä on myös saatava. Ja on muistettava, vaikka olemme lapsemme parhaita asiantuntijoita olemme vain vanhempia, lääketieteellisesti amatöörejä. Tulipahan sekin kalvanut möykky avattua, sillä en halua asioiden jäävän kalvamaan... Miksiköhän?
   Reetan tilanne on hyvä. Yhä kroonista käänteishyljintää iholla, lähinnä kasvoilla lehahteluna. Pientä talviatopiaa lisänä. Paino on kohonnut ruokahalun palauduttua joulukuusta jo yli kaksi kiloa. Huikea kehitys. Ja ihan oikealla syömisellä, ilman lisäenergioita. Eli lapsemme syö jälleen kuin hevonen;-) Aamupalaksi pitää olla kunnon ruokaa, neiti ei siis käynnisty muroilla tai jogurtilla. Se huoli on toistaiseksi voitettu... Verikokeissa oli kuulemma "vihreä linja", kaikki optimissa, viitearvojen sisällä. Paitsi jompikumpi maksa-arvo oli neljä piirua ylitse. Muistinvaraisesti vedän; Hb 128, trompparit noin 230, leukkarit 4,6, kreat noin 40, ja niin edelleen. Marraskuusta saakka käyrä oli lähes kaikessa laskeva, mutta nyt on selkeää nostetta tapahtunut. Eli saamme olla todella, todella tyytyväisiä. Maaliskuulle muistutin vielä kromi-edta:n tekemistä, se lisättiin tutkimuksiin. Sillä munuaisten toiminta oli kesällä todella pahasti notkahtanut, joten vertailun vuoksi tämän kevään tilanne. Viruskokeita vähennetään sitten Hesan kontrollin jälkeen, sillä ne eivät enää kaiketi ole uhka tässä vaiheessa. Käynti oli siis huojentava, varsinkin kun nuo labratkin ovat nousussa ja normaalissa.


   Oli jotenkin epätodellinen olo käydä jälleen tuossa sairaalan todellisuudessa. Eikö siitä koskaan pääse eroon, kuinka kauan tämä on meidän elämää. Paljonko on jo takanakin matkaa, vuosia. Ahdistuneena näin jälleen uusia lapsia osastolla, uusia arpalappuja syövän arvonnoissa. Tämä on loputon kierre, ei lopu vaikka kuinka hoidetaan, aina tulee uusia potilaita. Uusia lapsia. Tässä matkassa on paljon myrskyjä, paksua sumua ja epävakaisuutta. Aina vain, vaikka tammikuun tutkimukset olivat hyvät, niin aina vain pelottaa. Vaikka jokin solmu, akuutein, on löysännyt niin nyt on käsiteltävänä vielä monia muita solmuja. Olen yhä yksinäisempi, yhä hiljaisempi. Olen normaalista elämästä yhä vieraantuneempi, tunnen erakoituvani yhä enemmän. Tällä hetkellä puhelinkin on täysi turhake, en soittele enää kenellekään, saati sitten että minulle soitettaisiin. Onneksi on olemassa lehtikauppiaat! Onnekseni olen hurahtanut tuohon tanssimiseen, se on mielettömän hyväntuulista kuntoilua. Viime viikolla tanssin reilut yhdeksän tuntia, ei huono. Luulen oppineenikin jotain, mutta en kykene muistamaan nimeltä mitään. Olen keskustellut muististani, joka on kuulemma överi hyvä joissakin asioissa. Tiedän, sillä kykenen vetämään hatusta mitä ihmeellisempiä päivämääriä, vuorosanoja ja Reetan faktat osaan unissanikin. Mutta nyt en kykene oppimaan edes tanssin nimiä, saati sitten askelten laskukaavoja. Olen vain vietävissä ja hyörin mukana jos toinen vie. Sitten jos itse pitää näyttää askeleet tai kertoa jotain muuta opitusta tai menneestä tunnista, vihellän huuli soikeena ja vailla vastausta. Olen hyvä apinaoppimaan, kun opettaja näyttää notkun hetkessä mukana, mutta en kykene soolona tuottamaan tanssia vaikkapa kotona. Se menee todellakin ihan omilla askelkuvioilla. Mutta jospa nyt alkaisin opetella asioita muunkin kuin tunnemuistin kautta, siis ihan nimillä ja mieleen painaen. Sikäli mikäli tuo nuppini kapasiteetti kykenee ottamaan vastaan muuta kuin tunnemuistiin perustuvaa oppia. Elämä on yhtä oppimista ja elämänkoulua. Mutta tanssiminen on todella positiivista ja voimaannuttavaa sellaista. Sillä tämä elämänkoulumme on viime vuosina ollut aika rajua, sallittakoon nyt ilon ja naurun kautta hyvän olon hankkiminen. Nyt lähden hakemaan Pasin syömään, son moro.

perjantai 14. helmikuuta 2014

YSTÄVÄNPÄIVÄNÄ

AAMUN AJATUS
Älä kulje edelläni, en ehkä seuraa.
Älä kulje perässäni, en ehkä johda.
Kulje rinnallani ja ole ystäväni.

-Albert Camus


Hyvää YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!


Nousin ylös puoli kuuden pintaan. Olen tuossa saunonut, kahvitellut, elikoita rapsutellut ja hiukan tätä päivää miettinyt. Olen siis miettinyt ystävyyttä, mitä se on? Miten se ilmenee? Mitä se pitää sisällään? Mistähän moinen ajatuskuvio on saanut alkunsa, hah, olisiko se tämän päivän teema...


Tulin siihen lopputulokseen, että ystävyys on kuin avioliitto, myötä- ja vastoinkäymisissä. Siihen kuuluu kaikkea, monia eri elämän kerroksia. Vähän niin kuin puun vuosirenkaat, näkee selvästi eri jaksot, eri ajat ja eri vaiheet. Kerroksittain ne kehittyvät.


   Minä kortintekijä ja korttien suurkuluttaja, en ole ainoaakaan ystävänpäiväkorttia lähettänyt. Olenko siis silloin ystävä, jos en tee näin? Toisaalta olen monessakin asiassa se kuuluisa vastarannan kiiski, kapinallinen. Minun mielestäni kun ystävyys on juuri sitä arjessa rinnalla kulkemista, ilman pinnallista liiba laabaa ja materiaa. Ystävyys ei ole pelkästään vaaleanpunaista höttöä, tylliä, pumpulia ja se on myös verta ja kyyneliä. Helppohan on olla ystävä silloin kun kaikki on hyvin, todellinen ystävyys punnitaan vaikeuksissa, elämän haasteissa.


   Tälle aamulle olen kulmat kurtussa miettinyt omaa ystävyyttäni, olenko ystävänä riittävä? Olenko sokeutunut omaan vaikeuksien ja haasteiden verkkooni liiaksi, etten tajua muille tärkeitä asioita. Muka vähäpätöisempiä, omasta perspektiivistä peilattuna. Olenko sulkenut ihmisiä ulkopuolelleni, tehnyt heille hallaa ja ollut liian mustavalkoinen? Onko se pysyvää, menetettyä vai ohimenevää?


   Toki näiden viimeisten vuosien aikana olen törmännyt yllättäviinkin seikkoihin, ystävyyden ilmentymiin. Osa ihmisistä, joita olen ystävänäkin pitänyt on jättäytynyt elämästämme itse, poistunut takavasemmalle. Heille se suotakoon, ei ole helppoa olla vastamäessä ystävä. Varsinkin jos se vastamäki on pitkä, jyrkkä ja haasteellinen. Toki itsekin olen varmaan jätättänyt ihmisiä, joita en ole kyennyt mukanani kuljettamaan. On myös suunnaton rikkaus ne uudet ystävät, jota on vastamäessä kohdannut. Jotka ovat lähteneet äänettömästi kulkemaan rinnalla. Heitä on paljon, uskomattomia tuttavuuksia. Toki itsekin olen ottanut mukaani joitakin, tavallaan jäänyt rinnalla kulkemaan, tukemaan, kuuntelemaan ja ymmärtämään. Olen kokenut, että haluan hidastaa ja jäädä heidän rinnalleen. Elämään mukana, vaikka kaukaakin ja äänetikin.


   Kuluneet vuodet ovat olleet vahvojen tunteiden vuosia. Ystävyys herkistää, kannattelee, auttaa jaksamaan, työntää ja tukee. Se myös jaksaa hämmästyttää, antaa voimaa ja ilmenee mitä ihmeellisemmillä tavoilla. Ystävyydellä on monet kasvot ja tavat toimia.


   Tänään saamme vieraita, ystävä perheineen vuodelta 1989. Olemme saaneet kulkea siis pitkän, vaiherikkaan ja monipuolisen ystävyyden. Ihan tuolta menneeltä vuosituhannelta saakka... Ihan naurattaa, huvittaa ja herkistää, kun mietin mitä kaikkea meidänkin ystävyyden vuosiimme on kuulunut. Se on ilmennyt ja muuttanut muotoaan niin myötä- kuin vastamäessä... Ja jatkuu yhä.


   Tämän päivän teema on tärkeä, muulloinkin kuin juuri tänään... Kiitos ystäväni;-)

tiistai 11. helmikuuta 2014

RUSKIJAA MAKKARASOOSIA

Kuuvelta minut puisteltiin herreilleen ja juomaan kahavia. Reettahan se siinä minua herätteli. Lupasin illalla, että minut saa herättää kaveriksi, jos tarvihtee kaveria aamusta. Sillä monena aamuna neiti tuohon kuuven pintaan keikkunu jo pystysä. Ei sen puoleen, minua olisi kyllä nukuttanut niin maar makiasti, mutta luppaus mikä luppaus. Teki kyllä mieli upottaa pää polsterriin vielä ja kääntää kylykiä.
   Reetta keitti minulle kahavin ja kahavinpööniä oli pitkin pöytää. Sitten iski näläkä. Reetta tuli vessaanki kaveriksi ja kahto, kun kylymällä raanaveellä yritin kasvojani herreilleen säikyttää. Kauhoin vettä naamalle ja pikkuhilijaa herräilin. Sitte hantuukin naamani pyyhin. Siinä Reetta reseptiä suunnitteli, kuuvelta! Kuulemma teki mieli ruskijaa makkarasoosia, miten se tehhään? Siinä minä kahavia ryystin ja lapsi kokkasi. Samalla Reetta minulle Positiivareiden aamutervehdyksen äänen luki, sain vaan kuunnella. Kyllä ois väsyttäny, aivan kauhiasti. Unilleni tuli pittuutta viitisen tuntia, ainaki seittemän olis ollu kiintiö. Ylleensä iskä meillä ruskijan makkarasoosin tekkee, en kuulemma koskaan oo niin hyvvää teheny. Eli se on mulle kova paikka tempasta kunnollinen ohoje lapselle unenpöpperösä, kun on moiset paineet lastattu. Niin se lapsi soosinsa valamiiksi sai ja teki lisäksi pussimuusia, sillä kuoripotut ei ois ehtiny kattilasa kypsiksi tarpeeksi nopiasti. Neiti oli rönkämöisillään pöyväsä ja kahavelimella suuhunsa soosit pisteli, samalla tyytyväisenä tuhisi. Neiti söi kunnon annoksen kuulemma yhtä hyvvää soosia, kuin isän tekemänä, ja paineli takasi pehkuihin. Siinä se vähä aikaa tepersi ja kiehnäsi ja oli hetkesä umpiunesa. Minä jäin sitte herreilleen keikkummaan.
   Ei mun yksin tarvinnu keikkua, sillä Fanny heräs mahakippuun. Reetta nukahti täyvellä mahalla tosi makiasti ja alotin Fannyn hoitamisen. Ei me mittään syytä sille kivulle keksitty, joten neiti lähti kouluun kun niin kovasti halusi. Särkylääkkeen annoin ja kirjotin opettajalle lapun, että saa tulla kottiin, jos kipu tullee takasi. Elikokki rapsutin ja kissoille aamuherkut annoin. Tollo tuoksu taas niin pirtiälle ulukokissalle. Tollo ja Väinö näyttävät tosi pörrösiltä näin talavella. Oon sanonu, että niillä on höyhenet pörröllään. Meijän lapsiin moinen kissan höyhenjuttu uppuaa ihan hyvin, ymmärtävät mua. Joku muu jää änkyttämään kissasta ja turkista. Mutta mulla saattaa välillä oravatki munia, joten ei ne meijän tytöt siinä mittään ristiriitaa huomaa. Toki välillä testaan niitteen kuulon ja ymmärryksen piuhoja, ilime kertoo kyllä, millon ne ymmärtää koiran hauvatun juttuihini. Meille uppuaa tyttöjen kanssa niin löysä huumori, joka ei toisille aukia millään.
   Sunnuntaina pappa pyysi kahavipöyväsä ankkastokkaa, eli leetapullaa, pitkua tai lettinisua. Millä nimellä meistä kukanenki sen tietää. Meille on Hilima-mummun mukana perriytyny aika palijo vierasperäsiä sanoja. Meillä on ollu esi-isiä kahesa sukupolovesa Freedrikkejä, niistä väännettiin kotosampi Veeje-nimi. Muutenki 1800-luvulla oli palijo kauniita nimiä käytösä. Tietenki mummuni toinen nimi Kustaava, ei nyt välttämättä niin kaunis ole. Meijän tytöt tykkää vaikka hautuumailla kierrellä kivistä nimiä lukemasa. Ihtekkin seuraan kirkollisia ja maistelen sieltä kivoja nimiä.
   Tällä viikolla keskittymistä häirihtee synttäreitten suunnittelu. Ihte ajattelin nyt vettää löysemmällä käjellä moiset. Torstaina tullee kourallinen kavereita. Perjantaina saamme hiihtolomavieraita ohikulukumatkalla pohojosseen. Lauantain mää nautiskelen kirijottajakurssista ja käyn myös tanssimassa kolome tuntia. Josaki välisä pyöräytän kakut ja piirakat. En oikein oo mihinkään yltiöpäiseen teemakakkuun suostunu. Ihan oon ihtekäs, sillä täsä meijän huushollisa on muutaki tekemistä. Sukulais- kummisynttärit vejetään sunnuntaina. Kuhtusa luki jälleen kerran, että tervetulua terveenä. Toivottavasti tuo Fannynki mahakipu on vain jotaki ohimenevää. Ettei tarvi alakaa perumaan suunnitelmia.
   Noista Reetan ratekisista mitoista vähäsen kirijotan. Pittuutta on reilut 132 senttiä, painoa nyt sen 26 ja rammat päälle. Ikkää tullee torstaina 11 vuotta. Vernalla pittuutta on sen kolomisen senttiä enemmän ja painua kolomisen kilua enemmän. Äitiinsä tuulleet noin siroja noista meijän tytöistä...
Muutaman kerran oon silimät kirkkaana lääkäreille vertailukohtana moisen äitin sirrouven esille nostanu, sillon sen huomaa onko huumoria vai ei ammattilaisilla. Ylleensä se on sellanen pitkä kohistettu hilijanen kahte, eikö tuo äiti tajua, ettei oo pieni eikä kyllä sirokaan... Reetta on ennen sairastumista ollut aina Vernaa isompi. Ylleensä painua se kilo enemmän ja pittuutta sentti enemmän. Eli siihen verrattuna vajetta on. Käyrien mukkaan semmonen reilu viitisentoista rosenttia. Meijän tytöt on kaikki luokkansa sirroimpia, eli en kauhian huolissani ole tuosta Reetan koosta. Toisaalta hyvä että on tuota vertailupohojaa.
   Nyt alakaa tuntummaan, että saatan herätäkki. Eikä siihen menny kuin reilu kolome tuntia. Reettaki nousi jo ruokalevolta ja käläkättää taukoamatta. Pasi tyhyjentää tiskikonetta, tuppisuuna. Liekö mielenosotuksellisesti hilijaa, ku eukko vaan konetta naputtaa. Mutta mulla oottaa leipomusurakkaa ja muutama muukin savotta tälle päivää. Täsä huushollisa on sen sata rojektia, ei täsä pääse sammaloitummaan.
   Pakkasetki lauhtu, ulukona on lussan puolella. Verna jätti luistimet kottiin, tuskin pystyvät tännään luistelemmaan. Kuulemma eilenki ollu jää jo huonosa kunnosa. Pyörätiet ja sivutiet on ihan täynnä lumisohojua, aika vaikia aijjaa. Nyt mun pittää tarkistaa kalenteri, pittääkö mun muistaa jotaki. Ensi viikolla pittää muistaa Oulun kontrollikeikka, äkkiä se tuo kuukausi aina vierähtää. Reetta kuuluu Pasille makkarasoosiaan kehuvan ja ehottaa isälle sammaa aamupallaa. Mitähän sitä tännään vielä tulleekaan etteen, käynnistyny tämä päivä jotenki ihimeellisillä kommervenkeillä ja yllätyksillä. Sovitaan, että tästä tullee vielä ihan hyvä päivä. Eilen muuten kuulin talitintinki laulavan, joko se muka kevättä pukkaa.
 

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

LÖYSÄT LÄPÄT

Sain kuulla, että tekstieni postaukset ovat keventyneet ja kerrat lisääntyneet hyvien uutisten jälkeen. Onhan se näinkin, helpommin irtoaa löysääkin läppää, ilimanaikasta jauhamista, kun on rankemmat läpät käsitelty. Kun on pelkopaniikkikramppi päällä, niin niitä on pakko omassa sielussaan jauhella ja ei siinä silloin juuri viitsi löysiäkään jauhaa. Tai no jauhanhan minä aika usein niitä löysiäkin, jolloin saan kuulla ulkopuolisilta kommentteja, etten tajua tilannettamme, kun tyhjänpäiväisiä jauhelen...


   Tästä sunnuntaista ja aamupäivästä jauhelen seuraavaa.


   Viikko on ollut monipuolinen ja kaikenkarvainen. Siis kaikkea mahtuu samaan viikkoon. Ensimmäisenä ajattelin jauhaa kärsivällisyydestä. Reetta on ottanut kärsivällisyyteni kanssa lukuisia aikalisiä tällä viikolla. Saivarrellut asioita siihen pisteeseen, että olen pimahtanut. Mutta pimahtamisen jälkeen homma hiukan selkiytyi ja Reetta itse muodosti asiasta moisen havainnon. "Jotenkin tuntuu, että kuulemisen jälkeen ei mene helposti jakeluun, on pitkät piuhat..." Piuhojen pituus on ajassa mitattuna sellaista kahden kolmen tunnin luokkaa. Kapinavitkutusvaihe on päällä. Kun on aamupalan aika, niin sitä vitkutetaan lounaaseen saakka. Välipalaa vitkutetaan iltaruokaan ja sitä rataa. Kun ruoka on pöydässä, haluaakin neiti leivästä välipalaa, jota alkoi suunnittelemaan reilu pari tuntia aiemmin. No, en anna välipalaa siinä vaiheessa enää syödä, kun on höyryävät ruuat pöydässä ja on ruoka-aika. Sama kaava toistuu lääkkeissä, kauhean pitkät piuhat. Sitten kun piuhoitus sattuu jollekin lääkekerralle kohdalleen, on toimenpiteen pituus laittamisineen ja ottamisineen alle kaksi minuuttia. Eli moisen neiti kykenee venyttämään kahdesta tehominuutista reiluun kahteen kapinatuntiin. Kun asiasta siis pimahdin, se puhdisti kummasti ilmaa ja muutkin tytöt tajuavat, että Reetallakin on kuri, säännöt ja komento. Neiti ei saa pyörittää ja venyttää koko huushollin piuhoja tempuillaan. Liekö ollut jokin testi taas lapseni taholta, kuinka paljon mamma venyy. Samalla tavalla neiti on yrittänyt kommervenkeillään nukkuma-aikaansa venyttää, onnistumatta. Läksyjen kohdalla piuhat ovat yhä erittäin elastiset, on sen sata piirustusta tai pokkaria juuri silloin kesken. Tai koirankoulutus tai kissanrapsutus... Tai kun muut lähtee hiihtämään, haluaa Reetta luistella ja päinvastoin. Mutta piuhojen pituus ja suunta on lyhenemään päin, sillä neiti on "ongelmansa" itse kyennyt havaitsemaan ja sanoiksi muuttamaan. Hämmästelee kuulemma itsekin, miten ne piuhat voikin olla niin pitkät ja mutkaiset. Huokaisin tässä vaiheessa.
   Pasi on ollut kaksi yötä pois kotoa, saanut hiukan meihin etäisyyttä. Mahdollisuuksia siihen olisi ollut aikaisemminkin, mutta käsittääkseni miehellä moinen pelkohuolikramppi osoittautuu kotiin käpertymisenä. Ensimmäinen oli ihan pilkkireissu kaverin kanssa. Sillä tuloksella, että kamut kuulemma eksyivät kelkan kanssa Uljualle ja löysivät pilkkipaikan vasta nukkuma-aikaan. Matteita ei siis saatu tuliaisiksi. Toinen liittyi työkeikkaan Oulussa torstaina, sinne Pasi meni jo keskiviikkona valmiiksi. Näinpä Reetta sitten madesyöttisilakat itselleen paistoi ja pisteli makeasti suihinsa.
   Minä olen puolestani ottanut löysää aikaa itselleni vesijumpassa ja tanssimalla. Tälle viikolle on kertynyt tehokasta tanssiliikunta liki viisi ja puoli tuntia. Se on koukuttavaa. Kursseilla on muitakin asiaan hurahtaneita. En siis ole ainoa. Kiva kun on saman henkistä porukkaa ja samalla positiivisella asenteella mukana. Pasia olen yrittänyt mukaan houkutella, kuulemma jopa painostaa. Eilen aamulla pyjamissa yritin askelia opettaa, mutta näin kauniisti muotoiltuna on ehkä parempi että minä vain tanssin... Karille karahti heti ensimmäisissä askelsarjoissa ja mies luulee että kaikissa pitää hytkyä ja tepertää ihan kauheasti. Noilla kursseilla on siis parinvaihtoa, jokaisella kerralla vaihdetaan tuon tuostakin paria. Se taas mahdollistaa sinne osallistumisen yksinäänkin. Se on opettavaista ja kehittää suunnattomasti. Se osoittaa myös, että joidenkin kanssa ei kerta kaikkiaan askeleet natsaa yhteen. Joidenkin kanssa osaan muka vaikka ja mitä. Uskomattominta on tajuta, että uskallan heittäytyä tanssiin, jopa pyörähtää tuosta vain käden alta, sarjanakin ja moneen suuntaan, kunhan toinen vain vie ja pyörittää. Ennen marraskuuta minulla iski heti pyörähdyksen esto päälle, enkä pyörähtänyt millään. On hienoa saada tanssia myös miesopettajien kanssa, kysellä siinä samalla omasta kädestä, asennosta, kuinka kuljen askelissa, olenko vietävissä, pysynkö rytmissä ja muita havaintoja. Suurin oppi on ollut myös se, että minun pitää olla tarpeeksi napakka käsistäni, jotta olen ohjattavissa, enkä jää jalkoihin. Hidas valssi oli haastavin laji tähän mennessä, karahdin karille tuon tuostakin. Minun luonteelleni se on mitä ilmeisemmin suurin haaste. Minä ja hidas valssi, huh, mutta aikomuksena on oppia sitäkin. Poistua omalta mukavuusalueelta. Tanssitunnit ovat todella napakoita ja tehokkaita, loistavia tapoja nollata. Siellä ei ehdi märehtimään omia asioita tai jauhamaan ylimääräisiä, on oltava mukana ja kuunneltava oppiakseen. Moisen jälkeen olo on todella rento, valtava innostus ja noste, uitetusta peilikuvasta ja hajusta päätellen liikuntaakin on tullut harrastettua. Ajattelin virittää askel- ja sykemittarin, olisi kiva joskus seurata siltäkin kantilta moista. Siis tosi kivaa!
   Tällä viikolla olen törmännyt lukijoihini kahdessa uudessa paikassa, tilaisuudessa. Sekin jaksaa hämmentää aina uudelleen, kuinka paljon heitä tai siis teitä hiljaisia rinnalla kulkijoita on täällä Ylivieskassakin. Kiitos matkaseuralaisille, on kiva kohdata livenäkin. Syksyllä minulta tilattiin lahjaksi taulu. Maalasin heti silloin syksyllä lahjan antajan antamien värien perusteella parikin ideaa. Omat mielikuvani siitä mitä se voisi olla ja lähinnä makustella värimaailmaa annettujen ideoiden pohjalta. Nyt sitten lahjan saaja tällä viikolla otti yhteyttä. Sovimme tapaamisesta. Otin mukaani ne maalamani taulut, muutaman muun, muistiinpanovehkeet ja mittanauhan. Ajattelin, että lähden siltä pohjalta suunnittelemaan ja toteuttamaan yhteistä visiota. Kyseessä on useamman henkilön, lähinnä naisten muodostama yhteisö. Ajattelin siihen laumaan mahtuvan sen sata mielipidettä ja ideaa, kompromissin teettävän työtä... Hämmennykseni olikin siis melkoinen, kun se alkujaan maalaamani taulu menikin sellaisenaan läpi. Ja se toinenkin vaihtoehto löysi seinänsä. Tunsin todella hämmentävää onnistumisen iloa siitä, että olin omalla visioillani kyennyt toteuttamaan sopivat työt, vaikka en ollut koskaan koko paikassa käynyt. Toki varmasti kompromissejakin porukka teki, mutta ainakaan ääneen lausuttuja soraääniä en kuullut suoraan. Fiilis oli aika onnistuneen huikea kun kotiin ajelin. Moinen tunne tekee itsetunnolle hyvää, varsinkin näissä pitkien piuhojen taisteluissa. Kävin puhumassa myös paikallisessa syöpäyhdistyksen tapaamisessa Reetan tarinasta. Sielläkin oli yllättävän paljon tuttuja ja sain ymmärrystä ja olalle taputteluja. Vaikka porukka oli entuudestaan tuntematon, niin koin olevani samiksien parissa. Kiitos siitä.
   Eilen sain olla kotona yksinään (elikoiden kanssa) liki kaksi tuntia. Kysynpähän vaan, että milloin viimeksi? Hyödynsin ajan siivoamalla pikaisesti, kuuntelemalla haluamaani musiikkia (joka oli intialainen meditatiivinen rentoutuslevy), kävin suihkussa, lueskelin ja kuuntelin tiskikonetta ja kellon raksutusta. Oma aika teki hyvää. Oli minulla edelliselläkin viikolla kuusi minuuttia omaa aikaa yksin kotona, en minä nyt ihan ilmankaan ole... Olen tässä vihjaillut omasta yksinäisestä viikonlopusta tai ainakin yhdestä yönseudusta kotosalla. Haluaisin niin kirjoittaa taukoamatta, ilman pitkiä piuhoituksia ja jatkuvia kompromisseja. Vaikka pitkin yötä ja niin paljon kuin sielu vaatii. Paas kattoo kuinka pitkissä piuhoissa moinen toteutus on. Kuinka asian piirrän ymmärrettävästi. Niin ja heräähän kysymys onko minulla oikeutta moista vaatia ja pyytää?
   Yllättäen meillä oli myös Pasin kaikenkarvaisia sukulaismiehiä yötä. Todella kiva ja otamme useamminkin vastaan. Pilkillähän nuo sanoivat käyneensä, muitta saalista ei taaskaan kuulunut. Lukuisista pilkkitunneista on noussut yksi matikka, joka odottaa keittämistä jääkaapissa.


   Nyt olen moiset löysät läpät ulkoistanut. Reetta tuossa hihkui uutta painoaan, 26,5 kg. Hymyili leveästi ja näytti onnistuneensa lisäpainon hankkimisessa. Nyt tytöt suunnittelevat luistelua ja ulkoilua. Soittelevat sukua koolle. Pikkasen on ollut piuhoitukset solmussa tällekin aamulle, mutta nyt saa iskäkin niitä purkaa kun minä vain istun ja naputtelen konetta. Jaloissa tuntuu yhä kivasti eiliset tanssahtelut. Tulkoon tästä suhteellisen normaali sunnuntai, ulkoilua, pientä nahistelua ja yhteisiä ruokailuja. Illalla vaikka sohvalla muksut kainalossa ja saunan kautta nukkumaan. Tähän on pyritty, tiettyjä asioita saavutettu, nautitaan....

maanantai 3. helmikuuta 2014

KAAPPIKAAOS

Ihan vain ajattelin päivittää omaksi ilokseni asian, jonka tälle aamulle tajusin. Kaappikaaos on pian jokseenkin hallinnassa, se on todella tärkeä mittari itselle. Se kertoo omasta pikku hiljaa saavutettavasta ja tavoiteltavasta balanssista, elämästämme ja peilaa himpun verran kaikkea.


   Siis eikö sinun (vaate)kaappisi kerro sinulle mitään? Meillä ne puhuvat ja viestittävät kaikille. Vaikka kuinka on järjestetty ja viikattu pinottu ja nypytetty, niin ne eivät pysy järjestyksessä. Hetkellinen epätoivo, pahanmielen häivähdys tai muu saman suuntainen epämääräinen tunne, niin pinot menee nurin. Tekee mieli pyöräyttää kaikki kaaokseen tai ne pyörähtävät haluamattaankin, kertoen että onpas mammalla tai jollakin muullakin kaaos nupissa... Kaappimme kertovat meille elämämme sekasorrosta, kaaoksesta ja epäjärjestyksestä. Viikonloppuna jostain sanomattomasta seikasta johtuen siivosimme kaappejamme. Tytöt omiaan ja minä tänään enemmän asiaan paneutuen. Tänään uskalsin siihen puuhaan tarttua, hyvillä mielin ja huojentuen. Tänään tunsin olevani himpun verran valmiimpi kaaoksenhallintaan, sillä uskallan nukkua levollisemmin, hengittää himpun verran keveämmin ja luottaa jälleen tulevaisuuteen piirun verran enemmän. Kaikkihan peilaa tuohon Reetan tilanteeseen, saatuihin hyviin uutisiin. Enää en hypi seinille, vaikka tuiki tuntematon numero soittaa. Enää en päivystä puhelintani kuin vauhko reikäpää. Enää en laske minuutteja virka-ajan päättymiseen. Se on mieletön tunne, sen seurauksena alitajunta antaa viestin, että kaappikaaos täytyy päivittää. Ottaa hallintaan, sillä moni asia on nyt hyvin, joten se on aiheellista. Tänään siihen on voimavaroja ja halua, pyrkimystä.


   Kierrätystä olen aika ajoin hehkuttanut ja hehkutan jälleen. Tytöt ovat siinä loistavia ja kasvutahti on valtava. Hämmentävää tajuta, että tuplat kulkevat nyt niissä vaatteissa, joissa Tessa vasta kulki. Mihin on mennyt tavallaan kaksi kolme vuotta? No kaaokseen! Isommatkin vaihtelevat keskenään ja tekevät uusia oivalluksia. Sääret venyvät kohisten, kaikilla tytöillä. Reetta on hehkuttanut jälleen muutamaa sataa tullutta painogrammaa. Ruokahalu on hyvä ja korjaa hävikkiä pikku hiljaa. Se on tärkeä mittari itselle, sekin. Se on tämän kantasolusiirron jälkitilan kaaoksen hallintaa... Tärkeitä kotikonstein mitattavia etappeja.


   Eilen olimme tuntikausia ulkona. Ensin meidän piti lähteä kipaisemaan pilkillä ja ulkoilemassa. Homma venähtikin useaksi tunniksi ja illan hämyksi. Kalaa ei tullut, mutta jokijäälle syntyi luistinrata. Porukka kasvoi systerin perheellä. Tytöt tekivät luistinrataa, koirat kisailivat keskenään ja päädyimme paistamaan makkaraa rantajäätikölle. Leppoisaa ja kivaa, juuri sellaista hauskaa ja ajatonta yhdessä oloa. Sitä tarvitsemme kaikki. Siinä jäi kyllä tytöillä kaappien siivoukset ja kierrätyskassien täyttämiset kesken, mutta ehtiihän moista tänäänkin jatkaa. Reetta jaksoi luistella ja kolata jäätä siinä missä muutkin, mikä on myös tärkeä mittari lapsemme voimien palautumisessa. Pari viikkoa sitten ei tahtonut jaksaa ulkoilla, ei kävellä. Onko Reettakin saavuttanut alitajuista ja sisäistä balanssia, jotka heijastuvat suoraan fyysiseen jaksamiseen. On. Kaikki heijastuu kaikkeen, uskon ja vahvistan omat uskomukseni. Ainakin meillä ja meidän elämämme kaaoksissa.


   Minulta on kysytty, olenko kalenterin orja? No tavallaan, kyllähän kalenteri orjuuttaa. Viime vuonnahan minä vasta kalenterin otin virallisesti käyttöön, siis etten enää vetänyt muistinvaraisesti kaikkea ja muukin perhe pystyy sieltä tarkistelemaan faktat. Nyt kalenterissamme on merkintöjä jälleen huhtikuun loppupuolelle saakka. Pääsiäisen jälkeen on Reetalla jälleen Helsingin keikka, kuntotesteineen, kontrolleineen ja lyppeineen. Ennen sitä käymme säännöllisesti Oulussa kontrolleissa. Oulussa on myös kokonainen päivä varattu maaliskuussa, vuosi siirrosta tutkimuksiin. Silmiä, luustoa, keuhkoja, sydäntä, hampaita ja sen sellaista. Eli olen kalenterin orja, syystäkin. Tänään menen vesijumppaan, eikä sitä ole kalenteriin merkattu. Omia juttuja en sinne oikeastaan edes merkkaa, siis säännöllisiä sellaisia. Toki yksittäiset kurssipäivät tai seminaarit on pakko kirjata.
   Sunnuntaina tapasimme yhden sielunsiskon kanssa pikaiseltaan. Hän sanoi, että on tärkeää ettei katkeroidu. Ja jokaiselle meille vielä löytyy oma paikkamme, löydämme vahvuutemme ja itsemme. Joskus moni seikka menee vaikeuksien kautta ja vie suunnattomasti aikaa, voimia ja tarvitsee muutaman kaaoksellisen vuoden. Mutta kyllä siihen haluan uskoa ja luottaa, elämä kantaa. Uskon, että saan/saamme kaaoksemme vielä joskus johonkin hallintaan, muutenkin kuin vaatepinojen perusteella.


   Molskis sanoi mamma, kun altaaseen loikkasi. Ja vedenpinta nousi hyökyaallon lailla...

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

TILASTOJA JA HAKUJA

Turha luulla, että kirjoittaisin tilastoja syvästä, kantasolusiirrosta ja muusta siihen aihepiiriin liittyvästä. Ne ovat rankkoja prosentteja, enkä koko matkalla ole halunnut niistä tietää, niitä liikaa tuijottaa ja päästää liian liki. On ollut aikoja, jolloin meille on pakkosyötetty alhaisia paranemisennusteita ja mitättömiä prosenttilukuja, se on kirvoittanut minulle valtavan kauhun, tuskan ja paniikin. En halua niistä tietää, eikä kukaan saa niitä pakkosyöttää ja vähätellen kertoa, sillä kyseessä on oman lapsemme kohtalo. Lapsemme elämä. Pian olisi usko loppunut oman lapsen mahdollisuuksiin. Minulla on ollut johtolankana koko ajan, että jostakin ne onnistumisprosentitkin tulee, muutenhan ei koko hoidoilla olisi merkitystä.
   Enkä nyt ole hämärtynyt käsityksessäni siitä, että kaikki olisi nyt lopullisesti hyvin ja saan vain tuuletella. Olemme saavuttaneet elintärkeitä tavoitteita, mutta tämä nöyrä matkamme on yhä kesken...


   Sitten näihin tilastoihin ja hakuihin, joita olen jonkin aikaa hämmästellyt ja muistiin kirjoittanut. Lähinnä minulla on tarkoitus saada moiset epämääräiset muistiinpanot ja lippu lappuset kierrätykseen, kunhan ne ensin täällä avaan ja kirjoitan ylös. Eli näin tärkeä päämäärä minulla on, saada laput pyörimästä. Aika ajoin olen vetänyt yhteenvedon hakusanoista, joilla on päädytty blogiini. Aika hämmentäviä asioita haetaan ja tänne kulkeudutaan...


Täsmähakuja: kaikki leukemiaan, hoitokaavion, kantasolusiirtoon liittyvät todella tarkatkin haut. Nimillä ja sen sellaisilla tehdyt haut. Sitten näihin liittyviä ja terveyttä hipovia asioita; sahaava kuume, ditrim dublo ja ruokahaluttomuus, painohävikki, riskit, mantelitumake, keuhko epokriisi, kuukausi kerrallaan Reetan tarina luettuna, korvatulehdus, epikriisin suomentaminen, pelko, paniikki, sormen katkennut verisuoni, kalevalainen jäsenkorjaus, Oulunsuun mielisairaala, päätä särkee haukotuttaa, selkäviat, kuntoutus, fysikaalinen hoito, psyyke...
Vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä hakuja: Leijonaemo, ero ok suhteesta lapsikin on, parisuhde, suurperhe, ajatelmia vanhuksista, vastuu, sisaruskateus, vähäiset vitsit, huumorintaju, tappelu, kriisit, yhteinen harrastus, perhekeskeisyys, ikäero lapsilla, murrosikä, puberteetti, ikä ja sen tuomat haasteet
Eläimelliset haut: koirien trimmaus, hydraulinen trimmaus koirille, kuuro kissa, ex Väinö, ilveksen naukuminen, ditrim kissalle, koiran korvat, kissat ja koirat samassa talossa, ulkokoira, sisäkissa, kissan pesu, naukuminen, eläimet ja nukkuminen, allergiat kissoille, kissanruoka, koiran imurointi...
Sekalaiset haut: aamupaniikki, nilkkurit, kotelomekko ja jakku, hautajaisvaatteet, ihana iltasatu, lyhyt iltasatu, on valkoinen maa, puut hopeiset, enkelikello, enkelikellon kokoaminen, juoksulenkki, valmiita tekstejä aamunavaukseen, Reetta tanssi peppu pieneksi, käsiraudat, jo nouskaa lapsikullat, possunlihasuikalekastike, juustokakku, peruutusaika, jälki-istunto, hiljaa istuminen, kanaresepti, valokuvaus, fanni tessa emma briljantit, manteli, keltainen voikukka, tunnekaruselli, luokkaretki, nuohous, tila-auto, korjaamo, turbonletku, istuminen paikallaan, hiiri, villapaju, kukkapenkki, perennat, terassi, terassinkatos, savustaminen, saunominen, laatoitus, alennusmyynti, perhe matkustaa autolla, sirkus, sketsihahmo...


   Nyt olen nämä kirjoittanut ja itselle antamani tehtävän suorittanut. Olohuoneessa ajelee imuri ja pilkkimisestä puhutaan. Mitä ilmeisemmin hyppään mukaan siivoamaan ja sitten lähdemme pilkille. On siis sunnuntai ja aamupäivä. Nukuimme todella pitkät ja hyvät yöunet. Fanny suunnittelee huoneeseensa uusia verhoja ja stailaa sitä itsensä näköiseksi, yhä enemmän. Minä riennän jeesaamaan lastani. Eli porskutamme jo helmikuussa, pian on taas täytekakun paikka, sillä tuplamme täyttävät kohta huikeat yksitoista vuotta, ihan kumpikin. Sinänsä jännä juttu, kuinka nuo lapset ovat jo kaikki pitkästi toisella kymmenellä ja äiskä on vasta lievä kaksivitonen, aina vaan. Tosin tällekään aamua en ole vielä peiliin uskaltanut katsoa, sillä ne on sellaisia totuuden hetkiä ja äkkipysäyksiä aina. Eli kierrän peiliä vielä muutaman tunnin ja vedän pipon syvälle päähän, näin pakenen tätä todellisuutta...
Hyvää sunnuntaita kaikille, rentouttavaa ja leppoisaa sellaista. Son moro!