TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

JOULUSIKERMÄ

RASKASTA JOULUA

Olen ollut joskus muinoin kuuntelemassa kun hevarit vetävät letit viuhuen korkealta ja kovaa, raskaalla poljennalla, mutta niin herkästi joululauluja. Raskasta joulua, yllättävillä virityksillä. Ja millä äänillä, millä heittäytymisellä ja millä tunteella. Raskaasta teemasta huolimatta, välillä rankemman puoleisen yleisönkin herkistäen.

   Raskasta joulua koen myös itse, siis se tunteiden kirjo on laidasta laitaan, samalla herkistää, mutta joitakin asioita koen suunnattoman raskaasti. Samaan aikaan hiutaleet tulevat taivaalta raskaana vetenä, ei sen vettä pitänyt olla. Minulla oli selkeä visio Reetan menetyksen jälkeen ensimmäisestä joulusta. Sen piti olla kaunis, kuulas ja mielettömän kirkas tähtitaivaineen. Timanttikuuraa, tyyntä pakkasta, hohtavat valkoiset hanget ja pakkasen pauketta jalkojen alla. Joulun piti olla kaunis, hillityn hallittu ja ikimuistoisen herkkä. Sitten tämä raskassoutuinen sää antaa meille vettä, tuulta, loskaa, liukkautta, mustaa, jäätä ja sammuvia kynttilöitä. Miten minun pitäisi suhtautua, en halunnut tällaista. En myöskään halunnut lapselleni hautakumpua, halusin elävän lapsen! Olen siis ollut vihainen säälle, sillä jos Reetta piti pois ottaa ja meidän pois antaa, miksi joulun säänkin pitää olla noin raskas, onhan tämä raskasta muutenkin! Olen tiuskinut ja papattanut tuulenpuuskille, jotka sammuttavat kynttilät sitä mukaa kun ne saa sytytettyä. Haluan lapselleni kauniin, lämpimän valomeren haudalle, ja kuuluukin vain sammuvien kynttilöiden sihinä. Ei reilua. Kohdistan vihanpuuskani tuulenpuuskien lailla säälle, sillä eihän näitä vihaisia ikävän ja surun puuskia paljon muuten voi kohdistaa. Eilen illalla vettä tuli niin, että naama valui ja hiukset venyi. Siinä samalla kyyneleetkin roiskuivat ja sisälläni olevan raadellun sydämenkin raskaasti kastelivat. Tuntui raskaalta, kohtuuttomalta ja todelliselta. Moisen kuohunnan jälkeen laskeutui jälleen sisäinen rauha, joulurauha... 
   Raskasta on myös joulun ruokakulttuuri, vuorotellen makeaa ja suolaista, pitkillä kaavoilla ja ohimennen, hiukan vaan napsien ja taas uudelleen. Aina sama homma, mutta joulu on onneksi vain kerran vuodessa. Eilen aamulla olimme jo ennen joulurauhaa äidin luona. Laskin meitä olleen 28 ihmistä "aamupuurolla". Ihan hyvä saldo, perhejoulu. Pöydät notkuvat herkuista, vaikka teemana olikin joulupuuro, jokainen toi nyyttärimeiningillä jotain naposteltavaa. Minä kokeilin uutta, ja tietenkin ihan puoliksi hatusta tempaisten, tein kuperkeikauslohijuustokakun. Ihan kohtuulisen hyvä siitä tuli ja raskaskin, sillä tuorejuustoa ja kermaa oli ihan reippaasti. Jouluruoka on kuin rosolli, kaikkea sekaisin ja värikkäästi, siihen pläjäys kermaa päälle, avot.

HAUTAFIILIKSIÄ

Haudalla olen käynyt suhteellisen tiheään. Tiistaina kun menin sinne illalla, koin jotain ainutlaatuisen ihanaa ja lämmittävää. Oli siis pimeää ja hiljaista. Kun lähestyin Reetan kiveä ja kumpua, jokin liikahti. Kiven juurella, roikkuvan kynttilän läheisyydessä nukkui kissa. Olin polulla muutaman metrin päässä kivestä, pudotin kynttilät maahan ja polvistuin. Kissa tuli luokseni, kuin vanha tuttu, nousi jalkojani vasten ja puski poskiani. Tiikerijuovainen, niin ihana ja pehmeä. Siinä me puskimme toisiamme ja juttelin tietenkin ääneen. Yritin kaivaa kännykkää taskustani, jotta saisin ihanuuden kuvattua. Sainkin, vasta kun se oli jo menossa... Repliikkini olivat tätä luokkaa ja yksinpuhelua tietenkin: "Oletpa ihana, mistä sinä siihen tulit? Älä mene, tule takaisin, anna minun silittää sinua vielä. Tuletko syliin, olitko täällä kauankin. Voi miten ihana olet, kiva kun odotit minua ja annat puhutella. Käytkö täällä useinkin. Oliko siinä kynttilän juurella lämmintä. Reettakin tykkäsi kissoista, siksikö olet täällä. Tuletko tänne useinkin. Älä nyt vielä mene pois, odota, haluan sinusta kuvan. Oletpa ihana, kiitos kun tulit vastaan ja käyt täällä..." Ynnä muuta kissalässytystä ja kädet levällään perässä kyykkimistä. Olin niin kissan lumoissa, etten tajunnut saaneeni seuraa läheiselle haudalle. Tajusin siinä lopulta kesken kyykkimisen ja höpöttämiseni, että vierestä lähti nainen kiireellä. Miksiköhän... Varmaan ajatteli minun olevan sekon, todellakin, sillä puhuin ja lepertelin taukoamatta ja olin kissan lumoissa. Liekö tuo nainen minun epäillyt aaveiden kanssa juttelevan, tai muiden muille näkymättömien hautausmaiden asukkaiden. Kissan kohtaaminen oli ihana ja siitä jäi hauska muisto, lohduttavakin. Mieltäni on lämmittänyt myös ne lukuisat muut eläintenjäljet Reetan kummulla, koiran ja lintujen. Kuinka eläimet tietävätkin, että Reetta piti niistä...
   Äsken kävimme Pasin kanssa haudalla, kaikki kynttilät jotka päivällä sytytimme paloivat yhä. Onneksi ilma alkaa hiukan tyyntymään, nyt ei edes vettä taivaalta tullut. Hautausmaalla oli osittain valkoista ja haudoilla valtavasti kynttilöitä. Reettakin on saanut ison valomeren, muiltakin kuin perheeltä tuoduista kynttilöistä. Minulta on jopa lupaa kysytty kynttilän viemiselle, toki sinne saa viedä, ihana kuinka Reetta edelleenkin on ihmisten mielessä. Nyt pystyin käymään ilman vihan tunteita valomerta ihastelemassa, lapseni tulevan kesän kesäkukkia suunnittelemassa. Visiot ovat jo olemassa.

MIELIALAVILLASUKKIA

Eilen sain kahdet uudet villasukat. Ensimmäiset ovat jouluisen kodikkaat, syvää tummaa harmaata, punaisilla koristelluilla varsilla, joissa on poroja ja kuusia. Toiset puolestaan lyhyemmillä varsilla, petroolia, harmaata, valkoista, kivoja graafisia kuvioita ja mielenkiintoinen kantapää. Kummatkin ovat mieluisat. Minulla on monia erilaisia villasukkia, moniin eri tilanteisiin, ennen kaikkea eri mielialoihin. Minullahan sukat, siinä missä muutenkin vaatteet ja värit kertovat päivän fiiliksistä. Yksi ihminen tällä viikolla sanoikin, että olin joskus sanonut joistakin villasukista heti nähtyäni, että ne ovat minun näköiset. Se oli kuulemma jäänyt mieleen. Tunnistan kyllä omani hetkessä. Toki taas mietin, että millä ihmeellä muut sitten ratkaisunsa tekevät, vaikkapa noiden omien villasukkien suhteen, jos saavat vaikkapa valita itse. Samahan se on missä tahansa muissakin valitsemissani asioissa. Sitä en osaa selittää, se perustuu siihen tunteeseen joka puskee tulemaan, jostakin, syvältä. Minä vain tiedän, asiat kolahtaa, tuntuu omalta.
   Yhdet lemppari villasukat olen perinyt Reetalta. Olihan ne tytölle isot, mutta mieluiset, ne olivatkin minulle passelit. Ne ovat sellaiset iloisen kirjavat, jämälangoista kudotut. Valmiiksi käytetyn oloiset, hauskat, pehmeät, passelin ohuet ja iloiset. Ne ovat minulla usein öisin jalassa.

REETATTOMUUTTA
  
Tytöiltä sain mm. ihanan ruutuvihon, johon voin kirjoittaa, jota piti heti sivellä. Tyttöjenkin mielestä se oli minun näköiseni. Olen siis kaiketi todella helppo ihminen, kun moni tietää heti mistä tykkään ja mistä taas en. Mikä minuun kolahtaa. Samoin osaan tytöille hankkia asioita mielestäni todella, siis todella, todella, todella hyvin, sen mukaan mikä on kenenkin näköinen. Tänään on ollut ihana nähdä kuinka tyytyväisinä typyt hiihtelevät uusissa vaatteissaan. On uutta oloasua, aamutakkia, yöpukua ja käyttörytkyä. Erilaista, jokaisella omanlaistaan. On jotenkin kouriintuntuvan raadollista tajuta jossakin vaatekaupassa, että minun tarvitsee hankkia vain kolmelle, joskus olen joutunut palauttamaan jopa sen Reetallekin valitun asian takaisin paikoilleen. Onhan tämä Reetattomuus uutta ja opettelua, havahduttaa vaikka ja missä. Sitten nämä kuuluista tarjoukset, osta kolme, maksa kaksi. Nyt voin niitäkin hyödyntää, kerroin ja suhdeluku on oikea tarjoukselle. Sairasta ajattelua, mutta näihin törmään totutellessani Reetattomuuteen.
   Yhdessä paketissani oli sellainen mittarikynä, jännitteen mittaamiseen. Se oli lahja Pasilta, mittareiden mieheltä. Kun minun naisenaivoitukseni ei ole aina miehenaivoituksille ymmärrettävää, ihan siitä syystä kun meikäläisessä ei ole mittaristoa joka kertoisi mistä kiikkaa, mikä kohta nilikuttaa, mistä puristaa, mikä ottaa aivoon... Mikä mittari hohtaa punaisella ja miksi, niin kuin vaikka auton koelaudassa. Monta kertaa kone- ja autojutut Pasi ymmärtää ja hoitaa kuntoon hetkessä, koska sen mittarit osoittavat. Mutta kun yritän selittää, kertoa, avata asiaa, ei mene jakeluun, ei. Ei ymmärrä, ihan siitä syystä koska minussa ei ole mitään mittaria joka virhe- tai vikakoodin osoittaisi, tai kirjaa mistä löytyisi selitys kun hakee. Vaikkapa kireät leukaperät ja salamoivat katseet, selkeästi keltaisella, oranssilla ellei jo punaisella; syy, ei ole tullut kuulluksi tai asiat kaatuu päälle, korjaus; asiat tärkeysjärjestykseen, tilanne akuutti, ota selvää ja osallistu, hoida homma ennen kolmatta kehoitusta... Mittarilla selkeästi näyttäisi mitä yritän ajaa takaa. Paas kattoo selviääkö meikäläisen aivoitukset tuolla jännitekynälläkään mitattuna, tai mikä lie se vehje oikein olikaan...
   Tyttöjen paketeista on kuoriutunut paljon myös asioita tulevaisuutta varten, kuten astioita. Minusta on tärkeää alkaa rakentamaan omaa elämää, keräämään asioita, suunnittelemaan ja miettimään itsenäistä elämäänsä. Se kertoo heidän siipiensä kantokyvystä, uskon heidän nousevan siivilleen aika piankin. Yksi lennähti siivilleen toki aivan liian varhain ja suunnittelemattomasti, näin niin kuin perheen perspektiivistä, uskon siipien kuitenkin kantavan uudessakin ulottuvuudessa. Ainakaan minulla ei ole tarkoitus kasvattaa peräkammarin tyttöjä, joille tarjotaan kaikki valmiiksi, niin sanottu helppo elämä. Ehei, ja sen tietävät tytötkin, siihen he itsekin tähtäävät. Uskon heillä olevan valtavasti mahdollisuuksia ja roppakaupalla rohkeutta, on heillä sen verran elämänkokemusta ja perspektiiviä moniin ikätovereihinsa nähden. Sillä elämänjuna menee ja porskuttaa tulevaisuuden suunnitelmineen, Reetattomuudesta huolimatta, tyttömme eivät ole lamaantuneet.
   Olen siis pyörinyt, varsinkin Oulun kulutushysteriassa analysoimassa ihmisiä, miettimässä, havainnoimassa ja ihan kuluttamassakin useita kertoja. Viimeisin hysteriakeikka oli tällä viikolla keskiviikosta torstaihin. Kävi nimittäin niin, että minun kuuluisa kärsivällisyyteni ylikuormittui, nostin kytkintä. Sanoin palaavani vasta siivottuun kotiin, johon on joulurauha jo laskeutunut. En nimittäin voi sietää tyhjänpäiväistä natinaa, tappelua, inttämistä, kinastelua ja piippaamista turhista asioista, kun verrokkina on se, että olemme yhden lapsistamme menettäneet. Siinä taistelevat todellisuus ja epätodellisuus. Järki ja järjettömyys. Argh! Eikö murkut voi tajuta, kuinka moinen kuormittaa ja satuttaa, kun samaan aikaan itse itkee ja ikävöi yhtä menetettyä lasta. Ilmeisesti ei, vaikka onhan varmasti osasyy käytökseen se, että hekin ovat menettäneet siskonsa. Miten sitä murkku muutenkaan osaa ilmaista, kun keinoja ei vielä elämänkokemuksen kautta ole niin paljon kuin vanhemmilla ihmisillä, muuta kuin käytöksensä kautta. Oma väsy, ikävä ja uusi tilanne, puskee venttiileistä jollakin tavalla ulos, vaikkapa sitten toisilleen nakkelemalla sanoja tai sohvatyynyjä. Kaiketi se on surutyötä heidän kohdallaan. Olemmehan perheenä myös äärettömän paljon nykyisellään samassa tilassa, mikä myös kuormittaa, kaikkia, eniten minua tunnustan. Niinpä sitten keskiviikkona erehtyi yksi Oulun kummi ohikulkumatkallaan meillä käymään. Pakkasin hammasharjan, vaihtovaatteet ja yöpaidan käsilaukkuun, ja lähdin mukana Ouluun. Oli erilainen, hämmästyttävä ja hyvä keikka. Tapasin ihmisiä sovitusti ja ihan yllättäen. Loistavia keskusteluja ja ajatuksia, monista eri perspektiiveistä ja aiheista. Sain myös tunnin, kolmekymmentä minuuttia ja neljäkymmentäyksi sekuntia pitkän puhelun, pitkän ajan takaa olevalta ystävältä. Ihmiseltä, joka on ollut pitkään pois ja osittain saavuttamattomissa, soitti ja ystävyys oli yhä olemassa. Sitten toinen liki puolen tunnin puhelu. Ennen junan lähtöä vielä ruokaseurana yksi kummi ja mielenkiintoiset jutunaiheet. Moni asia tapahtui itsestään ja sattuman kautta, mutta sain tuosta reissusta paljon. Sain myös sitä hetkeksi herpaantunutta, osittain jo saavutettua,  joulurauhan tunnetta takaisin. Mikäs oli mamman tullessa siivottuun kotiin, jossa lauma hyvin käyttäytyviä lapsia ja elukoita odotti joulukuusen loisteessa ja ukkokulta tuli oikein junalle vastaan. Irtiotto kannatti, kaikille. Joulurauha laskeutui, ihan käsin kosketeltavasti... Samoin tämä Reetattomuus on käsin kosketeltavaa, sydäntä raastavaa, niin todellista, mutta edelleenkin suunnattoman herkkää ja kiitollista.

JOULUSIKERMÄN LOPPULAULU, KERTSI

Olen myös ajatellut lopettaa tämän blogin ja tänne postaamisen. Olen saanut ja saavuttanut sen mitä tavoittelin, monta monituista kertaa enemmänkin. Todella, todella, todella hämmentävän paljon enemmän. Tämä on ollut alkujaan ja lähtökohdiltaan Reetan tarina, taistelu, matkakertomus, pitkä, vivahteikas, hullu, älytön, kohtuuton, riemastuttava, moniulotteinen ja rajukin matka, kaikkine liveilmiöineen... Tämä on vienyt mukanaan, kannatellut myös, olen kirjoittanut niin kauan kuin on hyvältä ja oikealta tuntunut. Nyt alan olla tyhjä, tästä tarinasta ulos kirjoitettu, tyhjiin pumpattu, on aika nousta siivilleen tai paremminkin päästää irti. Monta monituista vuotta sitten yksi ystäväni kysyikin syytä kirjoittamiselleni, enkö osaa päästää syövästä irti. Olisin ollut niin suunnattoman monta kertaa valmis päästämään irti syövästä, mutta se perhana ei päästänyt irti meistä, siksi minäkin olen roikkunut siinä todellisuudessa ja syövässä näin pitkään. Mutta nyt, olen syövässä roikkumisesta, oman lapseni syöpätaistelusta vapaa. Vapautettu, lapsemme menetyksen kautta. Se saakelin syöpä otti voiton, myönnän, annan periksi ja hyväksyn. Mutta sai se meistä kunnon vastaan hangoittelevan taistelukaverin kuudeksi vuodeksi, ne vuodet ovat voitto meille, monillakin mittareilla.
   Kirjoittamisen palo minulla on yhä olemassa, olen myös oppinut paljon täällä ja muualla. Olen oppinut myös julkisuudesta ja avoimuudestani, vaikka mitään en pois vaihtaisi, aina on selkään puukottajia ja mollaajia. Kenties kateellisiakin, vaikka en jaksa ymmärtää miksi tätä tarinaa pitää kadehtia. Mutta päätin kirjoittaa asioista täältä sisältä päin, koska minulla oli siihen tarvittava hulluus, rohkeus ja kykykin, olen siitä heittäytymisestä ja avoimuudesta edelleenkin ylpeä. Olemme antaneet tarinalle kasvot, toivottavasti myös monelle on jokin asia matkan varrella auennut selkeämmin. Ainakin itse olen saanut runsaasti palautetta, sellaista rakentavaa, oivaltavaa ja kiitollista. Olen heittänyt itseni nettimaailman leijonanhäkkiin, jotta siitä olisi jollekin toiselle kenties hyötyä, ja on sitä hyötyä ollutkin. Olen nähnyt velvollisuudekseni kannustuksenkin myötä kertoa asioista, koska emme todellakaan ole ainoita, jota nämä asiat koskettavat. Koen olleeni äänitorvi monelle muullekin, kun omalla nimelläni ja pärställäni kerron asioista, en ole tehnyt siitä syystä että hinkuisin naamani eettereihin, ehen se on itselleni ällöttävää. Onneksi siis olen voinut tänne jäsennellä ja kelailla asioita, olen varmasti ollut lähipiirille vähemmän kuormittava ja olen saanut täältä ihan hyviä ystäviäkin. Kohtalontovereita monista eri vaiheista, kiitos rinnalla kulkijat.
   Sitten on olemassa luulo, että kaiken täällä kerron ja on yksi ainoa totuus minkä täällä postaan. Ehei, on paljon asioita, joita en täällä ole käsitellyt. Monta kertaa postaus on vain tietyn mittainen, monen mielestä jo liika pitkä, keskeneräisenäkin. On tärkeää että asiat herättävät mielipiteitä, ajatuksia, aivoituksia, eikä kanssani tarvitse kaikkien samaa mieltä ollakaan. Sitten on elämiä, jotka sivuavat läheltä meidän elämäämme, he ymmärtävät kyllä tekstejäni. Ei ole oikeaa ja väärää, minä pohojalaisena olen mustavalkoisen suorasanainen, en jaksa ympäripyöreää jahkaavaa mitään sanomatonta lepertelyä. Se on varmasti jopa loukannut ihmisiä, kun paukutan suoraan ja asiasta, en kiertele ja kaartele. Toki myös saman asian voi käsittää niin monella tavalla, osa käsittää sen aivan uudesta vinkkelistä, mitä en kuuna päivänä osannut kuvitella tai ajatella, enkä myös ymmärtääkään. Niin se on ollut sairaalassakin, lääkärit ovat kiitelleet suorasta puhumisesta ja asioiden käsittelystä, se on ollut meille tärkeää ja helpottanut elämäämme tämän todellisuuden kanssa. Saattaa olla, että olen siis loukannutkin, tahtomattani. Mutta ilman omaa tahtoa kenenkään ei ole tarvinnut näitä lukea, tuskin kukaan aivoituksiani on pakotettuna lukenut, tai voiko se olla jopa kidutusmenetelmä rangaistuslaitoksissa. "Joko istut kahden vuoden kakun tai luet yhden huuhaan kuukauden postaukset, kumman rangaistuksen valitset?"  Emme mekään tällaista elämää ja tällaisella lopputuloksella, lapsemme menettämisellä tahtoneet. Se vain annettiin meille kohdattavaksi ja elettäväksi.

   Miljoona kävijää, oli jokin aika sitten, taisi olla puolitoista vuotta sitten heitetty ajatus. Olisihan se numeraalinen saavutus. Siihen asti naputtelen, jotta miljoona menee rikki. No, lipsahti yli miljoonaan ja kahteensataantuhanteen, tuosta vain. Sellainen määrä on kävijöitä tähän mennessä ollut, onhan se älytöntä, tällaiselle peräkammarista naputtelevalle huuhaa mammalle. Jolle netissä roikkuminen on ihan uutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani tai tekeväni, on tullut roikuttua ja se on myös paljon antanut. Näinä eristysvuosina, omaishoitajuus vuosina, netissä kirjoittaminen ja sen kautta asioiden hoitaminen, jopa ystävyyssuhteet ovat olleet ainoa keino hoitaa sosiaalista elämääkin. Vaikka luomuihmisistä pidänkin enemmän, haluan haistaa ja tuntea, kuulla, nähdä, aistia ihmisen. Kaikilla aisteilla, netti ja virtuaaliset ihmissuhteet ei koskaan tule korvaamaan aitoa.
   Eilen sain nimioivalluksen. Olen suunnitellut, että aloitan EHKÄ uuden blogin. Nimi on ollut hakusessa, tai siis hyvät ideat, oivallukset, nimet, keksinnöt on jo olleet jo jollakin tapaa käytössä. En asiaa ole aktiivisesti miettinyt, yrittänyt keksiä, olen vain odottanut että kyllä se tulee ja kolahtaa, tuntuu omalta. Olen heittänyt asian alitajunnan haudutuskattilaan. Eilen luin joululahjakirjaa ja sieltä se putkahti, nimi-idea. Se oli juuri sellainen, minkälaista olen maistellut ja mielessäni suunnitellut, purskutellut. Hiukan moniselitteisen kaheli ja ennalta aavistamaton, sellainen kuin minäkin. Hiukan ja paljon huuhaa. Latinasta peräisin tosin ja sai tyttöjen ilmeet hämmentyneiksi. Eli juuri sellaisiksi kysyvän ihmetteleviksi, miksi noin, miksi ei sitten sama suomeksi kun kerran olen todella kielitaidoton. Mutta sillä sanalla on monta mielikuvaa, mielipidettä valmiiksi jo olemassa. Se toisaalta kuvastaa kenties minuakin, tulevia asioita laajasti. Sen alle voi kerätä lukuisista eri aihepiireistä asioita, sitäkin olen miettinyt ja makustellut, aivojumpannut, se ei ole tarkkarajainen, niin kuin en minäkään, se ei tule olemaan ennalta-arvattava, siitä tulee juuri päinvastainen ennalta-arvaamaton. Ehkä, kenties, jää nähtäväksi, tai sitten vain sulkeudun. Onhan sekin vaihtoehto olemassa, onhan näitä vaihtoehtoja, kun pyörittelee. Otan aikalisän, erakoidun täysin, unohdan kirjoittamisen, tai palaan takaisin...Saattaa olla, että vielä postailen täällä, tai sitten en, kuka tietää, jos en minäkään.
   Joulusikermä alkaa olla purkitettu, sikermän osa-alueet koluttu, tunnelmista toisiin hypitty. Jäljellä on vielä kertosäe, voimakkaasta hiljaa hiipuen ja uuteen elämään nousten, kadoten, ikään kuin vapaaksi leijuen... Pitäkää huoli toisistanne, itsestänne ja luottakaa, että asioilla on tapana järjestyä, jollakin tavalla. Tähän mennessä;
ISO KIITOS!
   ISO KIITOS!
      ISO KIITOS!
         ISO KIITOOOOOOSSSSS!


tiistai 20. joulukuuta 2016

SIIPIRIKKO

Sunnuntaina, kun aamu oli vielä sininen, menin moikkaamaan Reettaa haudalle. Tai moikkaamaan hautakumpua. Tai moikkaamaan uutta hautakiveä. Tai moikkaamaan kynttilöitä. Mitä sitä nyt äiti, äiti-ihminen, ihminen meneekään haudalle tekemään? Pistipä miettimään. Hautahan on tavallaan sellainen näkyvä osa, ja vielä kumpu, tätä elämänvaihettamme. Moikkaamiset tapahtuu sen sata kertaa päivässä, siellä missä olen, on myös ajatukseni Reetasta. Eli moikkailen kuvia, moikkailen tauluja, moikkailen tunteita, moikkailen Reetan omaa pöllökahvikuppia. Moikkailen mennen tullen ja palatessa, missä vain ja milloin vain. Huomaan edelleenkin keskustelevani Reetan kanssa, tai siis vaihdan ajatuksia lapseni kanssa, en todellakaan kaikkea ääneen höpise mitä juttelemme. Reetta on puheissamme, päivittäin, milloin mistäkin syystä.
   Mutta sinne haudalle takaisin. Reetta sai viime keskiviikkona hautakiven, sellaisen unessa näytetyn ja pääasiassa Fannyn kanssa suunnitellun. Tykkään siitä, voi kuinka tykkäänkin. Outoa, tuntea onnellisuutta kivestä, mutta saan kaiketi olla outo. Olen joka tapauksessa. Minusta se on tärkeä, olen sitä kovasti odottanut. Hautakivi kruunaa haudan, todeksi todistaa tämän todellisuutemme. Se jopa toi minulle joulurauhan tunteen, viimeisteli hautarauhan tällä erää. Minulta on kysytty lukuisilta tahoilta, tuntuiko pahalta. Olen asiaa miettinyt, jopa syyllisyyttä tuntenut, mutta ei se pahalta tuntunut, hautakiven saaminen tuntui jopa jollain tavalla hyvältä. Tottahan toki se todistaa yhä selkeämmin lapsemme poissaolon, kuoleman, se on nyt kiveen hakattu. Tottahan toki se sai ikävän vellomaan eri vinkkelistä. Mutta samaan aikaan tunnen yhä selvemmin, että Reetan asiat ovat hyvin, todella hyvin. Muistin 16. päivä, millaista oli tasan vuosi sitten muuttaa kotiin. Millaista oli ottaa vastuu ja nähdä todellisuus. Oli huippua, että selvisimme syyskuuhun saakka, jokainen päivä oli jatkoaika, lahja, voitto ja saavutus. Mutta me selvisimme, niin kauan kunnes syövän törkimys vei meiltä mahdollisuudet palaamalla, jälleen kerran ja niittaamalla lapsemme elämän eletyksi.
   Hautakivi on pysty, paasimainen, koostuu kahdesta osasta. Väliin jää railo. Ylhäällä pronssinen, kerroksellinen risti leijuu railon leveimmän kohdan päällä. Ristissä on kerrostumia, sellaisia kuin vuosirenkaita, niistähän elämämme koostuu. Sukunimi on pystyyn kirjoitettu ja Reetan tiedot vaakaan hakattu. Kivi on iso, sillä siihen hakataan vielä joskus minunkin nimeni. Meillä on neljä hautapaikkaa, kivessä neljälle nimelle tila. Jotensakin se tuntuu hyvältä, että joskus vielä pääsen Reetan viereen, lapseni minua jo siellä odottaa. Tässä kohtaa menee kylmiä väreitä monella, luulisin. Ainakin eilinen vieras niin sanoi kun kerroin... Mutta koen olevani sinut tämän todellisuuden kanssa. Onhan se huippua tällaisena lievänä kaksvitosena omistaa jo hautapaikka ja -kivi. Monellako tällainen asia on hanskassa? Toki isovanhemmillamme oli aikoinaan jo nimetkin hakattuna, vain kuolinpäivä lisättiin. Minä en sentään vielä nimeäni hakkauttanut. Enkä odota sinne aivan heti joutuvani, pääseväni, sillä uskon minulla olevan vielä paljon aikaa jäljellä. Ainakin palo ja uteliaisuus elämään on kova. Mutta tietoisuus luo tyyneyttä ja rauhaa, minunlaiselleni se tekee hyvää. Olen myös aikoinani oman hautakiveni suunnitellut, silloin kun opiskelin muotoja, muotokieltä, pintoja, minulla on ollut kiinnostus aiheeseen ja hautausmaihin aina. Minulle ne eivät ole paha tai pelottava paikka, ne ovat hyviä, kauniita ja turvallisia paikkoja. En muistanut noita suunnitelmia, mutta kiitollisena tajuan tässä Reetalle valitussa kivessä olevan paljon sitä mitä itselleni olin suunnitellut. Tajusin asian vasta hautakiven pystyttämisen jälkeen, kun se muististani kumpusi. Ilimankos se tuntui omalta.
   Mutta mitä tekee otsikko Siipirikko tässä yhteydessä? Nooh, meillä oli Reetan haudalla sellainen iso enkelipatsas, jolla oli todella kauniit siivet. Pyhäinpäiväksi sen hankimme ja siellä se on kököttänyt, perhonen tai ruusu korvansa takana, pakkasessa ja lumessa. Kun tuo hautakivi pystytettiin, nostimme patsaan sen päälle, eli suhteellisen korkealle kököttämään. Se näytti hyvältä. Kovin monta päivää se ei siellä kököttänyt, kun se sunnuntaina oli sirpaleina maassa. Harmitti hetkellisesti, mutta sitten löytyi yksi iso ja ehjä siipi. Kaunis, nostin sen nyt takaisin sinne ylhäälle ja laitoin kynttilän viereen. Silloin ajattelin enkelistä tulleen siipirikon. Samalla ajattelin juuri sellaisen olevan itsenikin, siipirikon. Räpistelen, räpiköin, yritän ottaa ilmaa siipieni alle, nilikutan lentäessäni. Miten sitä nyt siipirikko lentääkään? Joka tapauksessa koen edelleenkin lentäväni, pysyväni jopa ilmassa. Tyylipuhdasta, linjakasta tai kaunista liitelyä se tuskin on. Mutta räpiköin sellaisia päivämatkoja, valtameren ylityksiin minusta ei olisi, enkä koe edes tarvetta. Päivämatka kerrallaan siipirikkona, siihen kykenen luottamaan. Se riittää minulle, tässä vaiheessa. Jokainen räpiköity ja vähemmän tyylipuhdas päiväkin on voitto, saavutus, matka. Kykenen jopa nauttimaan, heittäytymään, tuska ei lentoani tai paremminkin räpiköintiäni pudota. Ikävä valahtelee lennonkin aikana, se ei minua pudota tai pelota, estä siivilleni nousemasta. Luotan itseeni, lentooni. Onhan myös päiviä, ettei sitä edes niin korkealle yritä nousta, ottaa sellaisia pyrähdyksiä, välillä ihan tietoisesti ottaa oksapäiviä ja kököttelee siinä. Tuosta tuleekin mielikuva, kököttääköhän siipirikko enkeli oksalla, vai missä se levähtää? Itseäni ajattelin joksikin siipirikoksi linnuksi, pöllöksi, puluksi, haukaksi, eniten ehkä varpuseksi, varikseksi tai lokiksi. Jännä on ajatella tuo mielikuva minusta lintuna, se on värimaailmalta harmahtava, sillä on kaiketi suojaväri, koen olevani jopa riesa jonkin sortin roskalintu. Kuka nyt varpusista, variksista tai lokeista suuremmin innostuisi. Eipä niitä pahemmin odoteta lintulaudoille tai pihoihin lentotaitojaan tai höyheniään pöllyyttelemään ja näyttäytymään. En koe olevani ainakaan papukaija tai punatulkku, enkä keltasirkku. Nyt tuo ajatus hämmentää, miksi olen sellainen maanläheinen, onko luonteeni pohjimmiltaan turvallisen maan värinen, suhteellisen väritön. Kuka jaksaa ilahtua kun varpunen pörhistelee talipallossa?  Vaan ootappa kun siihen punatulkku tai muu höyhenillä koreileva tulee, johan on hienoa katsella. Ihan sama, kunhan siivet ovat jotensakin lentokykyiset. Voikos se olla myös hailakka feenikslintu, joka pikku hiljaa nousee tuhkasta ja räpiköi ilmaa siipiensä alle. Jopas alkaa taas mielikuvitus laukkaamaan. Oli mikä oli, lentomatkat ovat voitettuja päivämatkoja, uuden elämän elettyjä päiviä. Ja lentäessä tämän siipirikon, harmaavarpusvarislokin, pää pyörii vimmatusti ja kykenen räpiköinnistä huolimatta havainnoimaan ja ideoimaan.

   Koneella olen ollut todella vähän, en ole kirjoittanut juurikaan tai mitään. Olen maalannut, hengästyksiin asti imenyt koloristikurssin oppeja, testaillut. Oivaltanut, jopa kokenut onnistuvani. Näyttely leijuu parhaillaan kirjastossa, sen maalaaminen  ja työstäminen teki hyvää. Monella työllä oli maalausvaiheessa prosessinimi, joka kertoo tästä surumatkasta, mutta näyttelyssä sillä on jokin muu nimi, kuten Timanttikuuraa. Samainen taulu oli maalausvaiheessa Ikävä. Maalasin myös yhden sekalaisen ja värikkään, kerroksellisen työn, joka käsitteli surun eri sävyjä, työnimi oli Surutyö. Mutta näyttelyssä se leijuu nimellä Ilo, sillä nämäkin asiat ovat niin lähellä toisiaan, kulkevat käsikädessä ja rinnakkain, Suru ja Ilo. Joulukortteja tein myös vinon pinon, sekä muita joulunäpertelyjä, Pasi oli hyvänä apuna. Nyt olen innostunut leipomisesta. Joululeipää, -limppua tein viikonloppuna. Siitä tuli mielettömän hyvää, vaikka osa aineista unohtuikin, jotain omintakeista sekaan nakkasin. Eilen tein uuden satsin, josta ei niin hyvää tullut, mutta ei kerrota leipälahjan saajille. Pasi hoiti eilen torttusouvin, meille ja äitille. Olen lukenut, oppinut, oivaltanut, toivottavasti myös ihmisenä kehittynyt. Vaikka se ihmisenä kehittyminen ja oppiminen on loputon suo, joka soutaa ja huopaa, hämmentää ja ilahduttaa, joskus jopa lannistaa... Mutta koen kaiken olevan mielenkiintoista, onhan tässä joutilaalla aikaa tutkiskeluun, vaikka sen siipirikkona lentämisen aikana. Jaksan hämmästyä, innostua, oivaltaa, oppia ja nauttia. Tanssiessa olen saanut yhden mutterin taas löysättyä, uskallan yhä enemmän heittäytyä, mitä itsekin ihmettelin kun syksyllä palasin parketeille. Liikkuminen on myös kaikin puolin monipuolistunut, mistä ei ainakaan haittaa ole. Tosin tällä hetkellä kroppa oireilee vaikka ja mistä, eikä se ole ollenkaan ihme. Hiukan painostuksen alaisena olen varaillut lekuriaikoja, ensimmäinen on reilun tunnin kuluttua ja seuraava erikoislääkärille joulun jälkeen. Mutta koen, että kroppa kertoo asioita, stressi puskee joka tuutista, se olikin odotettavissa. Eli liikkumiseni vaikuttaa monestakin aika siipirikkoiselta raahustamiselta, mutta eipä se minua näytä haittaavan. Uima-altaassa ei näy vaikka nilikuttaa, on liikkumisfilosofiani. Ja jos jään sohvalle tai makaamaan, olen kohta todella nilikku, sen tiedän. Leivon sellaisilla ohjeilla ja työkaluilla, ettei tarvitse käsillä vaivata. Ihoni on todella surkeassa kunnossa... varsinkin sormissa. Moni asia ja oire on ollut ja tullut näiden vuosien aikana, mutta nyt ne puskee kunnolla, enkä ihmettele yhtään. Onhan minulla nyt aikaa ja mahdollisuus ottaa vastaan moiset kropan viestit.

   Perhepiiriimme on jalkautunut jälleen uusi, yllättävä, vakava syöpädiagnoosi, todella aggressiivinen paskanakki, inhottava ja järkyttävä. Olen ollut akuutissa leikkausdiagnosointi-vaiheessa tukemassa paikan päällä, kulkenut tehon käytävillä rinnalla useampina päivinä... Ensinnäkin menin ensimmäistä kertaa Reetan kuoleman jälkeen Ouluun, saati sitten sairaalaan, ja isän kuoleman jälkeen teholle. Tein sen ihan hyvillä ja turvallisilla mielin, joskin itseäni kuuntelin, puskeeko jokin romahduspaniikkikouraisu tulemaan. Mutta ei, toki muistot tulvahtaa, monia asioita muistan selkeästi, teholtakin. Mutta paniikki ei tullut, vaan edelleenkin suunnaton kiitollisuus koko moista laitosta kohtaan, sillä sairaala mahdollisti myös niin paljon ja lääketiede antoi parastaan, siihen luotan yhä. Sekä Reetan, että isän kohdalla tehtiin kaikki se mikä lääketieteellisesti oli tehtävissä, saimme niin monta jatkoaikaa. Tiedän ihmisiä, jotka eivät voi mennä vuosikausiin sairaalaan tai siitä todellisuudesta on jäänyt niin valtavat traumat. Mitä ilmeisemmin olen tämänkin asian kanssa sinut, hyväksyn tapahtuneet menetykset, vaikka kova (välillä karmiva) ikävä on kumpaakin... Olen saanut jopa kiitosta vertaistuesta ja kuuntelemisesta, sehän on ainoa asia mitä voimme tehdä, kulkea rinnalla. On myös hämmentävää saada kuulla, että osaan kuunnella, sillä se on yllättävää tällaiselle suupaltille. Eikä rinnalla kulkeminen tunnu minusta edes raskaalta sillä tavalla että voimavarojani se veisi, se tuntuu itsestäänselvyydeltä, halulta kulkea mukana ja jakaa moinen taakka. Toki kukaan meistä ei olisi moista matkaa halunnut elettäväksi, se on saletti. Syöpä olisi nyt riittänyt, tarvinnut aikalisän moinen todellisuus.
   Olen keskustellut myös kahden tuoreen syöpälesken kanssa, toisen puolisolla neljä ja toisella toistakymmentä elettyä syöpävuotta. Heidän ajatuksensa sivuavat omiani monissakin kohdin, he hyväksyvät tilanteen, oman rakkaansa parhaaksi. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole, on päästettävä irti ja jatkettava omaa lentoaan siipirikkona. Se kuinka pelko helpottaa, tuska toisen puolesta löysää. Olen myös jutellut siitä, kuinka meillä vakavien sairauksien ja tämän todellisuuden kanssa elävillä on mahdollisuus sopeutua ja tehdä surutyötä matkan aikana. Kuulemma trauman, tapaturman tai yllättävän menetyksen kokeneilla saattaa olla pidempi matka toipumisessa, eheytymisessä, elämän jatkumisessa. Tänään on 93. uuden elämämme päivä, ensi viikon tiistaina 100.  Huomenna on 21. päivä joulukuuta, eli syyskuun 21:stä on kulunut kolme kokonaista kalenterikuukautta, menetimme Reetan tuolloin. Lapsemme ei ole enää siipirikko, eikä varmasti räpiköi tai nilikuta, luotan ja uskon niin siihen hyvään jota lapsemme saa nyt kokea. Uuden elämän uusi ulottuvuus...

   Olisi minulla ollut muutama muukin juttu, mutta nyt kello käy ja nilikutan "oireeni" ammattilaiselle. Tavoite on kirjoittaa ennen joulua vielä muutama sananen, mutta jos elämä vie, niin en koneelle istahda, jos siivet jaksavat muuten kannatella niin lennän ja liitelen, jollakin tapaa räpiköin jossakin... Kuka tietää. Mutta tässä vaiheessa vähentäkää joulustressiä, himmentäkää valoja, sytyttäkää kynttilöitä. Antakaa joulurauhan laskeutua päällenne, peittää kuin puhdas valkoinen pakkaslumi. Se on monesta kohtaa asennekysymys, ainakin minä tunnen jo nyt todella syvää, kiitollista joulurauhaa...

torstai 17. marraskuuta 2016

SE TUNNE...

Aamulla herätessäni minulla oli se tunne. Se tunne on todellisuutta, kaipausta, silmitöntä ikävää. Se tunne, kun levollinen uni loppuu ja vähemmän levollinen todellisuus puskee tajuntaan. Se tunne, joka pohjautuu tietoon, ettei Reettaa ole tänäänkään. Vaikka unessa oli, voi kuinka olikaan. En edes muista tunnehuuruissani sitä unta, mutta sen tunteen muistan kuinka Reetta oli. Reetta oli niin todellisen tuntuisesti, että sekin riittää tämän päivän tunteeksi itselle, se tunne, että oli ja kävi.               
   Onneksi tämä arkikaan ei ole pelkkää tunnehuuruista tuskaa, sillä onhan minulla mitä muistella. Aivan mieletön määrä on materiaalia mieleni sopukoissa ja ihan oikeaa käsin kosketeltavaakin materiaalia, tauluja, vaatteita, tekstejä, hajuvesiä, kaappien syövereistä ja mitä yllätyksellisemmistä paikoista löytyy. Tai siis tulee vain vastaan. Eilen käsiini tuli Reetan maalama sudenkorentotaulu kahden vuoden takaa. Samalla aihe, eli sudenkorennot, palauttivat mieleeni niiden merkityksen minulle voimaeläimenäni. Voimaa, rohkeutta, enkös minä juuri sitä tarvitse. Tänäänkin.
   Se tunne kun menin haudalle, heti aamutuimaan. Onhan se ristiriitainen, vellova, pysäyttävä, samaan aikaan kiitollinen ja haikea. Eihän vanhempien kuuluisi mennä lastensa haudoille, marssijärjestys on pielessä. Epäreilua! On! Tupisin raivoisia tunnemyrskyjä ja tunteideni aallokkoa ääneen. Häiritsen joidenkin aamuista hautarauhaa, pahoittelin lähtiessäni möykkääni. Mutta samalla se tunne siitä kuinka pelkäsi lapsensa puolesta niin kauan, niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti. Se pelon tunne ja pakokauhu on pois, voi mikä tunnetila se onkaan, olla peloton. Yhä. Enkä yksistään omasta näkökulmastani itsekkäästi asiaa ajattele, voin vain kuvitella ja lukuisia kertoja Reetan kanssa keskustelimmekin siitä epätietoisuudesta ja pelosta jota hänkin koki, vuosia. Kuinka se söi lastakin, jatkuva taistelu, aina uudestaan ja uudestaan. Kuinka kovilla paukuilla ammuttiin, se tunne kun lapseen virtasi sellaiset myrkyt, että vieressäkin heikotti. Vahvana tunteena napakassa aamutuulessa hautakummulla oli jälleen mieletön kiitollisuus ja samaan aikaan yhä se, että näin on Reetalle parasta, hyväksyntä. Toki omissa tunnemylläköissä käy aina kaikkien asioiden kääntöpuoletkin ja vastakohdatkin vellomassa. Kuinka muka voin hyväksyä? Kuinka muka voin olla kiitollinen? Onnekseni voin. Ainakin toistaiseksi.
   Se tunne kun jälleen haudalla tuuli niin, ettei kynttilät tahtoneet syttyä, saati sitten palaa. Se tunne kun tajusin, ettei siellä ollut tälle aamulle yhtään elävää liekkiä. Harmitti, harmitti myös oma eilinen haudalla käymättömyyteni. Samaan aikaan näin öljykynttilöiden sammuneen tuulessa, tiedostin niiden tuulessa sammuneen, kesken. Samoin kun lapsenikin sammui kesken, kun paha ja voimakas syöpätuuli oli liian voimakas ja sammutti elämänliekin.

   Päivittäin käyn läpi ja koen yhä uudelleen sen tunteen, kuinka Reetta katsoi minuun viimeisen kerran, kuinka hän päästi irti ja kuinka päästin hänet menemään. Se tunne kun näkee monitorissa pelkkiä punaisia nollia ja se tunne kun tietää että monitorin ääni johtuu siitä, että siellä on pelkkiä nollia. Tunne, kun menettää lapsensa. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin, äitinä minua elävältä raadeltaisiin. Se tunne kun osa minua lähti lapsen mukana. Samaan aikaan olen tyyni, helpottunut ja niin tietoinen kaikesta. Kuinka raadeltuna ja henki salpautuneena voin vain katsoa ja pitää sylissäni kaunista lastani, urheaa taistelijaa, selviytyjää, jonka voimat eivät enää riittäneet. Ymmärrän häntä niin, kuitenkaan en tiedä kaikkea mitä Reetta kävi läpi viimeisenkin vuoden aikana, puhumattomana. Voin vain kuvitella verbaalisen ihmisen tuskan, kun ei saa ilmaistuksi itseään ja tahtoaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Tunnen sen suunnattoman kiitollisuuden, kun hänen ei enää tarvitse kärsiä, taistella. Saa vain olla kivuton ja valonpolulla keveänä liidellä... Samaan aikaan olen aivan ymmälläni, yllätyn päivittäin omista tunteistani, ajatuksistani ja tästä todellisuudesta. On päiviä, jolloin en todellakaan ymmärrä mitään, itseäni, tunteitani... Sitten joku ulkopuolinen sanoo, että tietää juuri miltä minusta tuntuu. Onko se mahdollista, jos ei aina itsekään tiedä. On tärkeää, että voi saada myötätuntoa ja joku ymmärtää edes osan siitä mitä itse kokee. En voi itse ymmärtää mitä on menettää lapsi onnettomuudessa, silmänräpäyksessä. Mitä on menettää lapsi jo ennen syntymää. Menettää mahdollisuus omaan lapseen. Menettää koko elämänsä sairastanut tai vaikeavammainen lapsi. Mitä on menettää lapsi oman käden kautta, kun lapsi ei vain jaksanut. Lapsensa voi menettää niin monilla tavoilla, minä tiedän suurin piirtein kuinka omani menetin, mutta olen kuitenkin siitä yhä ymmälläni. Se tunne välillä kiukuttaa, jopa raivostuttaa, kun sanotaan että tiedetään juuri miltä minusta tai jostakin toisesta vanhemmasta tuntuu. Enhän minä pysty edes määrittelemään kuinka isä tuntee, koska se tunne on niin erilainen ja henkilökohtainen. Se tunne on niin äärimmäisen herkkä... vaikea kokea ja saada siitä kiinni.
   Eilen se tunne, kun tajuaa Reetan juhlista kuluneen jo/vasta kuukauden. Ajantaju on niin outo, silloin oli syksy nyt on talvi, kuitenkin vain kuukausi. Se tunne, kun tajuaa pian tulevan jo/vasta kaksi kuukautta kuolemasta, olemme yhä tässä, ilman suurempaa romahdusta. Oletin meidän menevän ja syvälle... kunnon pohjakosketukseen ja nokka ruvella. Onhan se huikea tajuta, että on ainakin tänne saakka kutakuinkin selvinnyt, näinkin. Tajuta, että tästäkin ajasta on selkeitä muistoja ja tuntea, että voi edelleenkin tuntea. Tunteiden sinkoilut ovat valtavat, tunnekaruselli pyörii välillä vimmatusti.

.
.
.

  
   Se tunne, kun maalatuttaa, kirjoitatuttaa, se tunne kun kädet eivät ehdi aivoitusteni mukaan. Sain näyttelypaikan reilun viikon päähän, saan siis oikeasti touhottaa tässä tunneilmaisussani. Maalaaminen ja uusien tekniikoiden opettelu on tehnyt hyvää, olen koukuttunut, kauhean innostunut jälleen ja pursuan ideoita. Yritän saada maalattua sitä tunnetta, sitä ajatusta, sitä "otsaketta" mikä mielessäni pyörii. Joskus onnistun ja aika usein en onnistu, mutta olenpahan yrittänyt. Se tunne kun on niin tohkeissaan, ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu tai kuinka laajalle roiskuu. Roiskuu, myönnän ja laajalle, myönnän.
   Se tunne, kun istun luennolla jonka aihe oli aivot ja musiikki. Se tunne kun tajuan, että luennon aihe käsitteleekin eläkeläisten perheoikeutta. Se tunne, kun tajuan ja oikeasti ymmärrän, että olen ihan väärässä paikassa. Seitsemän minuuttia siihen meni kuta kuinkin, sitten hiivin takaa ja hissukseen nauramaan vääränä itselleni. Miten tällaista voikaan sattua, minulle. Tärkeä aihepiiri, mutta äitimme asioista hoitaessa melko monta nyanssia on tullut opittua ihan viime viikkoinakin, siksi siis lähdin kesken. Samaan aikaan tunne siitä, että pääsenkin takaisin roiskimaan, sillä jäi pahasti visiot kesken. Olihan se vapauttava tunne, olla väärässä paikassa.

   Pasi oli viikonlopun puukkokursseilla, minä typyjen kanssa kotona. Sain kuulla täyslaidallisen sanahelinää asioista joissa olen äitinä epäonnistunut. Se tunne kun kunnon ryöpytys ja tykitys ampuu kovilla ja kohti. Keneltäkähän lie sanaisen arkkunsa ja paukkujen napakkuuden perineet nuo meidän tytöt. Oikeastaan yhdellä oli ampumisen tarve, eli sinkoilu oli laajaa. Siihen sitten itkut, huutomyrskyt ja teatraaliset ovien paukuttamiset. Silloin se tuli minulle se tunne, tunteen nimi on kärsivällisyys. Kuinka minun elastiset lehmänhermoni vain venyivät ja koin tyyntä kiitollisuutta, että saatiinpas ulos moiset kuonat. Aikansa paukuttuaan, saimme huushollin isänpäiväkuosiin ja lähdimme ostoksille. Se tunne, kuinka meillä olikin kivaa ja kaikin puolin hyvä olla yhdessä, kun oli ilma puhdistettu. Samaan aikaan tunsin olevani onnistunut, sillä lapsemme eivät ainakaan kiltimmäksi ole tässäkään prässissä muuttuneet. Se on tärkeä tunne, he uskaltavat olla omia itseään.

   Se tunne joka on tavallaan jo olemiseni olomuoto, olenko onnellinen. Tuskin, varsinkaan tässä tilanteessa, kun olen menettänyt lapseni. Toivoisin voivani vielä joskus olla vähemmän onneton, onhan siinäkin tavoiteltavaa. Onnellisuus koostuu monista eri asioista, se on yleinen fiilis ja yleinen  vallalla oleva tunne. Onpahan mitä tavoitella, sillä onhan minulla kuulemma ne lehmänhermot... Tavoittelen vähemmän onnetonta olotilaa tekemällä itselle tärkeitä asioita ja sellaista mitkä lataavat paukkujani. Tästä aasinsilta maalaamiseen, taisi pohjamaalit nyt kuivua, menen jatkamaan... Se tunne kuinka värit sekoittuvat keskenään, se tunne kun saa näkyvää, jopa kaunista aikaan. Se tunne kun itsekin hämmästyy, minäkös tuon osasin tehdä. Tuntea voi niin monilla tavoilla ja niin monilla eri tunteilla. Tärkeää on mielestäni se, että yhä kykenee tuntemaan.

torstai 10. marraskuuta 2016

KAUKAA HAETTUA

Onhan tämä, monikin asia niin kaukaa haettua, ettei itsekään ymmärrä. Kun elämän nykyrealiteetit isketään kehiin, siitä seuraa vaikka ja mitä lieveilmiöitä, kaiken muun lisäksi. Sanonpahan vaan, että tämä byrokratia ja lappusulkeiset on uskomatonta pyöritystä.

   Lyhyesti ilmaistuna; Reetan kuoleman jälkeen olen ollut yhteiskunnassamme nollana pyörivä turhake, lähinnä kukaan ei osaa oikein sanoa mihin kuuluisin tai millä eläisin. Kaikki nämä vuodethan olemme tätä huushollia pyörittäneet minun osaltani erilaisista tukijaisista koostuneilla tuloilla; erityishoitoraha, vammaistuki, omaishoidontuki ja lapsilisä. Kun Reetta nukkui pois, kaikki loppui kuin seinään ja lapsilisästä lapsenkokoinen siivu vähennettiin. Olisin ollut mielestäni sairauslomakelpoinen, jopa sen tarpeessa, mutta päädyinkin työttömäksi työnhakijaksi... Kas kummaa näiltä vuosilta tulokseni lasketaan ainoastaan omaishoidontuki, jonka mukaan sairauspäiväraha olisi ollut muutama hassu satanen, määräytyen ainoastaan maksetun omaishoidontuen mukaan. Näinpä olen sitten työnhakijana, koska näin minulle luvattiin ja laskeskeltiin asteen verran korkeampi, lapsikorotuksilla kohotettu perustyöttömyyskorvaus.... Termithän minulla turhakkeella on ihan hanurista mikä on mitäkin, kuka maksaa kutakin, yrittäkää ymmärtää, minulle uusia asioita. Ja siihen tietysti omavastuuajat päälle, eihän elossa oleva ja jäljelle jäänyt perhe tarvitse moisen jälkeen mitään tuloja, otetaanpa viikko, ehkä toinenkin pois... Olihan tuossa myös hautajaiset, muutamine kuluineen... Onneksi olemme jotakin apua saaneet, hautausavustusta ja sen sellaista, toki valtavalla paperirumballa nekin. Itse toivoisin, että meistä tähän tilanteeseen joutuneista vanhemmista ja perheistä yhteiskunta ottaisi automaattisesti kopin edes muutamaksi kuukaudeksi, olisi vaikka sellainen sopeutumisraha, joka maksettaisiin kriisipesään. Ihan justiin ilman paperisouvia ja ihan justiin ilman byrokratiaa. Se vain tulisi, jotta perhe selviäisi taloudellisesti ja kykenisi paukkujaan henkisestikin lataamaan, jopa sopeutumaan! Naps!

   Tällä viikolla olen siis unissani huolehtinut taloudesta! Perseestä, sillä haluaisin nukkua ja olla moisesta stressaamatta. Jos kykenen olemaan levollinen Reetan asioiden suhteen, minusta on niin syvältä se, että tasapainoani ja levollisuuttani horjuttaa maalliset paskanjauhannat ja lappujen pyörittelyt. Todistelut ja perustelut. Nyt olen joutunut työttömyyskassalle kaivamaan ja hakemaan kaukaa, vuodesta 2010 saakka sen kymmentä lappua, aina uutta ja sitten todetaan että turha lappu, haeppa kuule uudesta paikasta ja mepä toimitamme todistuksen ehkä noin kuukauden kuluttua, ehkä sinne ja ehkä tänne. Sen kymmentä puhelinsoittoa, jonotusta, aina selittelyä uudelle ihmiselle. Eilen minulle iski, tai oikeastaan jo toissapäivänä se kuuluisa stressipäänsärkyni, ihan näistä asioista johtuen. Olen siis vihainen moiselle, eihän huomaa. Ai niin, turskautimme ohimennen Reetan perunkirjoituksenkin, sekin kun on lakisääteinen ja tehtävä. Onneksi meillä oli hiukan vielä hyväntekeväisyysmanesta, niillä olemme selvinneet tähän asti ja pahimmasta kriisinsilmästä, jopa lomailleet. Jostain syystä alitajunta käski jemmaamaan jo tuossa alkukeväästä... Mutta laittaappa itse kukin kohdalleen, jos ei liki kahteen kuukauteen mistään tule mitään, eikä tiedä milloin edes jostain on jotain tulossa, se saattaa korvien väliä kiristää. Tai minulla ainakin kiristää. Enkä todellakaan haluaisi moista aivomyrskyä ja maallista huolta kantaa, se vie niin turhaan voimavaroja. Toki moinen on tasan minun mielipiteeni ja näen vain yhdestä suunnasta, mutta olen mennyt ja tehnyt niin kuin minua on neuvottu. Pääsääntöisesti tuntuu, että pylly edellä puuhun ja sittenkin, kuitenkin väärästä kulmasta... Eiku uudestaan...
   Kävin unissani myös vuoden -88-89 työpaikallani, floristina. Samassa unessa käpäisi myös -94 työnantajani. Se peilasi samaan aikaan nykyisyyttä ja tilannetta, mutta oli jonkin sortin takauma moisesta ajanjaksosta ja ammatista. Aamulla mietin kuinka kaukaa alitajunta kaikkea haaliikaan uniin. Aivan ihme vinkkelistä. Mistä näitä unia tulee. Samoihin aikoihin unessa yksi mies tuli myös ostamaan talomme, odotan häntä nyt livenä ovikelloamme soittamaan, sillä oli se sen verta totuudenmukainen uni. Hah! Hautakivenkin suunnittelimme ja tilasimme sen mukaan mitä Reetta minulle unessa näytti, olihan helppoa. Joillakin unilla on selkeä johtolanka, vastaus, mutta on myös unia joita ei vaan ymmärrä, on ne sen verta kaukaa haettuja.
   Kaukaa on haettu myös Pasin Visakortin vingutusta, luotonvalvonta oli moisen havainnut Amerikassa. Nyt moinen kortti on sitten suljettu ja uutta odotellaan. Hämmästyttää, missäkö välissä sen tiedot imaistiin Prahan reissulla, sillä käytimme kortteja erittäin vähän, harkitusti. Maailma on ihmeellinen ja kauhistuttavakin paikka, kaikkine lieveilmiöineen.

   Viime viikonloppu oli minulle rankka, todellisuus jalkautui taas uudesta vinkkelistä. Pyhäinpäivänä oli mielettömän kaunista, aurinkoista, timanttikuuraa enkelipatsaassa, sydämissä, ristissä. Reetan hauta kylpi valomeressä, lukuisia tuntemattomienkin tuomia kynttilöitä, kiitos niistä! Haudalla oli kaunista ja teki hyvää käydä. Minun tajuntaani asettui tavallaan kaukaa haettu ajatus sekin, olin nimittäin suunnitellut vaikka ja mitä Reetan tulevaisuudenkin varalle. Asioita joita emme koskaan saa kokea, koska kuolema moisen meiltä riisti. Aikajana on jotenkin suunnattoman konkreettinen, onneksi on paljon hyviä muistoja. Olin tanssimassa, useampanakin iltana. Tanssipaikoilla on aina silloin tällöin jokunen pyörätuolilla liikkuva tai muuten avustajaa tarvitseva ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen suunnitellut, jahka Reetta on täysi-ikäinen, kenties yhä pyörätuolissa, otan hänet mukaan. Kuinka kiva oli kesällä Kuopiossa tanssia pyörätuolin kanssa ja olen aina tiennyt musiikin voiman ja tärkeyden Reetankin elämässä. Kuvittelin, että me koluamme yhdessä kaiken maailman konsertit, festarit, keikat ja elämykset... Mitä ikinä keksisimmekään, mahdollistaisin ne lapselleni. Nyt se ei enää ole mahdollista ja satuttaa minua äitinä. Tajuta asia tästä vinkkelistä. On ollut myös yhden ystävän lapsen 1-vuotiskuolinpäivä, olen tuntenut myötätuskan kehossani ja muistanut omat vuoden takaiset tilanteemme. Onneksi kykenen tajuamaan mikä mitäkin aiheuttaa, niitä on helpompi käsitellä, kun on syy tiedossa. Välillä toki asiat ovat omasta vinkkelistä katsottuna ja mitattuna kaukaa haettujakin. Lähipiirissäkin on jälleen vaikka mitä menossa, ja sitten ihan ilmanaikaisia flunssakierteitä. Onhan tässä.
  
   Tänään olen maalannut, eilen opin uuden roiskimispuhallustekniikan. Ja onhan roiskunut! Koloristikurssilla on idearikas opettaja, imen vaikutuksia kuin pesusieni, haluan heti kokeilla. Minusta on mielettömän hyvä heittäytyä uusille asioille alttiiksi, sillä stressipäänsärkyni saattaisi kasvaa äärimmäisiin ja lamauttaviin mittasuhteisiin, mikäli minulla ei olisi noita mukaansatempaavia voimaantumiskeinoja. Mikäs tässä joutilaana on huuhaillessa ja heittäytyessä. On hämmentävää tajua, että Reetan kuolemasta on pian kaksi kuukautta, kuinka valtava on ajan raksutus tässäkin tilanteessa, raks, raks, raks, jokaisella raksutuksella uusi aika... ja samaan aikaan tuntuu, että olemme pysähtyneet siihen kellonlyömään ja tilanteeseen. Silloin meidän elämämme raksutus sai aivan erilaisen äänen, olemme yhä siinä pysähdyksen tilassa, vaikka sivusilmällä näemme ohikiitävien hetkien jatkavan rullaamistaan. Onhan se ikävä, kolkuttelee mitä ihmeellisemmissä käänteissä ja tilanteissa. Yllättää, ravisuttaa. Onneksi ikävä ei ainakaan vielä ole lamauttanut, estänyt meitä muita elämästä tai invalidisoinut. Mutta eihän koskaan voi tietää kuinka se ilmenee ja muuttaa muotoaan. Lapsen kuolemalla saattaa olla todella kauas kantoiset vaikutukset, jos on monilla muilla, mittasuhteiltaan pienemmilläkin asioilla. Yritän olla skarppina asian suhteen ja tajuta mistä milloinkin on kysymys, itse kunkin kohdalla. Sunnuntain olin lähes tulkoon sohvaperunana, sekin tuli tarpeeseen. Tollo päätti antaa vierihoitoa oikein kunnolla, nukkui ja kipristeli päälläni kynsillään ja kehräsi. Kyllä elukat osaavat, vaikka ovat välillä kaukaa pelloilta haettuja saalistavia petoja, on ne ihania lohduttajia. Tosi karvanlähtöaika ei niin hirveästi innosta, varsinkin kun itsellä on huuhaa-vaihe menossa ei niin ehtisi imuroimaan ja pölyjä pyyhkimään. Ikävä ja tämä todellisuus puskee välillä kaukaa haetusta muistoista ja asioista ja välillä ne ovat juuri elettyä elämää. Ne kietoutuvat säikeiksi, kauniiksi muistoiksi joihin on turvallistakin ja lohduttavaa kietoutua. Ne ovat kuin ainutlaatuista ja itse kehrättyä lankaa, josta olemme kutoneet, liittäneet ja neuloneet lohdutuksen shaalin, mihin haluamme kietoutua. Voi kuinka hyvältä se tuntuukaan, kynttilän valossa... kaikesta huolimatta minulla on edelleen suhteellisen hyvä ja kiitollinen olla, muistella lastani. Onneksi on olemassa yhä lauma, joka mahtuu saman shaalin alle.

  

perjantai 4. marraskuuta 2016

ETSIKKOAIKA

Etsikkoaika, niin mitäpä tässä etsimässä? Etsin kuumeisesti ja ihan tajuamattakin jotain, itseäni, omaa olemistani. Uudenlaista äitiyttä, etsin tapaa kohdata, etsin uutta tapaa elää, etsin uutta elämääni, etsin itseäni ilman Reetan olemassaoloa elämässämme. Etsin tapaa olla vaimo, olla vanhempi olemassa oleville lapsillemme, kun pala minusta on raastettu irti. Etsin tuolle kivulle, syvälle haavalle paikkaustarpeita, konsteja saada se pikkuhiljaa arpeutumaan, poistaa jatkuva kipu. Minulta on kysytty, olenko päässyt jo yli? Siis Reetan kuoleman yli? No en todellakaan, enkä tule koskaan pääsemäänkään, en edes koe tarvetta päästä "sen" yli. Sehän olisi mahdoton ajatus. Mutta etsin tapoja elää tämän todellisuuden kanssa. Sillä Reetan elämä ja kuolema tulee olemaan aina osa minua, toivottavasti tuokin ammottava ja todella arka haava jollakin tavalla arpeutuisi, eikä jokaista päivääni määrittäisi kivullaan. Etsin ja hämmästelen vähän kaikkea. Etsin edelleenkin lastamme, odotan hänen ääntään, nauruaan. Etsin viestejä, läsnäoloa. Kaipaan ja ikävöin aivan suunnattomasti kaiken etsimisen ja hakemisen lomassa. Olenko hukassa, jos kerran pitää etsiä? En ole hukassakaan, sillä tunnistan paljon asioita, itseni on yhä tuttu, elämämme on monia tuttuja ja turvallisiakin elementtejä. Etsin tapaa suhtautua, tapaa kohdata, etsin tapaa jatkaa elämäämme. Etsin myös pidemmällä tähtäimellä, mikä minusta voisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen tulla, miksi minä haluaisin. Etsikkoaika on siis aika laaja, moniulotteinen ja pitkillä piuhoilla varustettu aika.

   Sunnuntaina 27.8.2016 ryöpätyt ja pakastetut rouskut laukaisi valtavan ikävän hyökyaallon, etsimättäkin. Yhteinen sieniretki, makkaranpaisto laavulla, elossa oleva lapsi. Reetan hammasharja, teinin meikkipussukka, ruusuvoide, sukat, pyyhe, kaulakoru, jalkavoide, tuoksu, kuva, tienpätkä, puunalunen, nastakengät, pipo, kädenpuristus, halaus, toppatakki, sängynpaikka, hiljaisuus, maalaus, asenne, sanonta, katse, katseeseen kätketty hiljainen viisaus.... Mikä tahansa muisto tai muistutus voi mulskauttaa ikävän. Tällä hetkellä mielessä mulskahtelee, ikävälläkin tavalla, vuosi sitten jalkautunut leukoenkelofalopatia. Aivovaurio, jonka saimme yhtä aikaa puhtaan lypin kanssa. Kuudes päivä kuluvaa kuuta tulee vuosi viimeisimmästä romahduksesta, viimeisistä kotona kävellyistä askelista...      
   Minulta kysyttiin psykiatrin vastaanotolla, johon itse halusin ehdottomasti kelailemaan nuppini kanssa, tulevatko traumat takautuvasti mieleen. Miten määritellä trauma ja takauma? Itse määrittelisin ne meidän eletyksi elämäksemme, muistoiksi, erittäin kipeiksikin sellaisiksi. Jos jokaisesta muistosta kokisin sen olevan traumaattisen, olisihan se liian raskasta elää pelkän trauman kautta, kun on muistotkin, ennen kaikkea hyvätkin muistot olemassa. Niissä haluan roikkua, niitä haluan muistella, edelleenkin hymyillä muistoille. Traumaahan on ollut enemmän ja välillä vähemmän koko ajan kuusi vuotta, jatkuvasti, en kykene yhtä ainoaa traumaattista kokemusta määrittelemään. Toki kaikkien näiden asioiden vuoksi olen varmasti traumatisoitunut, minun kuuluu ollakin, sillä olemmehan eläneet traumaattiset kuusi vuotta todella traagisella ja traumaattisella lopputuloksella. Olemme menettäneet lapsemme oikeasti, ketäpä se ei traumatisoisi? Nyt siis opettelemme elämään moisien asioiden kanssa, etsimään uutta olemistamme. Psykiatri tuon hienon etsikkoaika-termin minulle sanoi, jäin siihen kiinni, koukutuin. Hienosti kuvaileva sana, sama mitä itse olen mielessäni haeskellutkin. Etsikkoaika, uudelleen löytäminen, ennen kaikkea eteen päin meneminen kaikesta huolimatta.
   Sain ihan vapauttavan lausunnon, ainakin tästä istunnosta, minua ei toimitettu suljettuun koppiin, ihan oman makkarimme nurkasta tätä naputtelen. Usko tai älä? Onhan se vapauttavaa kuulla, että olen traumoissani ja muistoissani pyöriessä kuta kuinkin selväjärkisellä nupilla varustettu, itseään ja elämäänsä etsivä äiti, nimeltään Tiina. Minun pitää opetella tuntemaan itseni ja elämämme uudesta vinkkelistä, etsimään kaikkea mitä on ja tulee olemaan. Tai siis olen varmaan ikuinen etsijä ja oivaltaja, en koe että etsikkoaika on vain nyt ja tässä. Olenhan aina ollut utelias, liiankin kiinnostunut elämästä, kuolemasta, valoista, varjoista ja nupin toiminnoista valoissa ja varjoissa. Todella suurella mielenkiinnolla jaksan tutustua yhä itseeni, omiin ajatuksiini, mielelläni muidenkin aivoituksiin, tunteisiin ja tapoihin kokea. En siis tarkoita, että oma tapani olisi oikea, otan mielelläni opikseni muiltakin. Olen kuulemma siis rehellinen itselleni ja uskallan pähkätä asioita laajasti ja monipuolisesti. Noh, se nyt ei ollut ollenkaan uutta minulle, mutta nyt sen ammattilainen sanoitti. Saan siis olla sinut tämän oman tapani kanssa etsiä, kohdata kuolemaa, jatkaa elämää ja oivaltaa. Siinä on, kuulemma, paljon voimavaroja joista ammentaa.
    Näkisittepä siis voimavarani levittäytyneinä ympäri huushollia. Olen siis huuhaillut ja maalannut. Keittiöstä, kodinhoitohuoneen kautta pesuhuoneeseen ja saunaan saakka minun ateljeeni levittäytyy. Olen ollut koloristi-kursseilla, imenyt ja etsinyt uusia tekniikoita kuin pesusieni. Se innostus ja kokeilunhalu on älytön, mieletön tutina ja kutina. Verna tuossa aamulla sarkastiseen sävyyn vihjailikin, että hän on kutsunut illaksi ja yöksi vieraita, sikäli mikäli saa siivottua huushollin siihen kuntoon, että vieraat voivat tulla... Näin viisastelee kolmetoista ja puolivuotias kuopuksemme, ainoa tuplamme. Moni laukaisu ja sanonta kuulostaa ihan samalta kuin Reetta sanoisi. Niissä on sittenkin aika paljon samaa. Vernahan on aina ollut se hiljaisempi tupla, perässä seuraaja, kun Reetta on pistänyt tuulemaan ja tarttunut asioihin. Pikkuhiljaa alkaa Vernastakin nousta samaa napakkuutta kuin Reetassa oli, mikä on hirmuisen hyvä asia, sillä hänenkin mielipiteillään on väliä. Hänenkin ajatuksillaan on painoa, etsikkoaika niidenkin suhteen. Olen myös ajatellut, kuinka tämä viimeinen Reetan puhumaton vuosi mahdollisti Vernan puhumisen ja kuulemisen ihan uudella tavalla. Neidistä kuoriutui napakka, sanavalmis, erittäin huumorintajuinen pikkunainen. Sillä oli vuosia, varsinkin jolloin en kotona Reetan kanssa paljoakaan asunut, etten saanut Vernasta paljon mitään irti. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että Vernan pitäisi Reetaksi muuttua, ehen. Yksi Reetta riittänee, samoin kaikista meistä yksi kappale on ihan passeli. Olisihan se tietenkin ajatustasolla huikeaa jos saisin kloonattua lapseni meikäläisiksi, voi sitä elämän tykitystä, ajatusten ruuhkaa, ja kaiken etsimistä... Ja niitä keskusteluja, mitä kaikkea jauhaisimmekaan ja kuinka laajasti, leveästi, syvästi ja korkeasti... Minullahan on tapana etsiä myös sukahousuja, silmälaseja, kännykkää, eilistä, hukattua sanaa, huomista, autonavaimia, kenkiä, hukattuja ajatuksia, tekstejä. Tärkeää on tietää ja tuntea itsensä, kyllä ne vastaan vielä tulevat, en minä niitä kokonaan ole hukannut. Tänä aamuna kädessäni olivatkin eilen hukassa olleet turkoosit sukkahousut. Eilen seilannut, hapuileva ajatus onkin tänään valmis, selvä. Kyllä ne löytyvät ja paikkansa hakevat, kunhan etsin.

   Tällä viikolla olen ollut kuorossa, maalauskursseilla ja eilen tanssikursseilla. Mielettömän hyvältä, koskettavalta on tuntunut. Varsinkin eilisillä tanssikursseilla minua oli jopa etsitty ja kaivattu. Itseään etsivälle ihmiselle oli tärkeää saada kuulla itsensä ajatelluksi ja kaivatuksi. Sain todella lämpimiä halauksia ja koin olevani ja kuuluvani noihin ympyröihin. Siinä mielessä koen olevani hukassa oleva, ettei minulla ole ollut "työidentiteettiä" näinä kuutena vuotena, en ole kuulunut tavallaan mihinkään. Itsemääräämisoikeutta on kavennettu ja supistettu, laajennettu ja levennetty, välillä kokonaan poistettu. Olen ollut koppiin ahdettu ja suljettu yksinäinen äiti, ihminen nimeltä Tiina, joka on kaivannut suunnattomasti kuulumista johonkin. Onneksi näinä vuosina olen saanut vertaistukea ja sitä kautta ihmisiä elämääni ja sitten kevennyksenä harrastusten kautta. Lämmitti suunnattomasti eiliset halaukset ja niinkin vähäeleinen asia kuin minulle nimeltä tuntemattoman vanhemman miehen hikinen otsa otsaani vasten ennen ensimmäistäkään tangon askelta ja samalla sanottu "osanottoni" ja sitten lähti askeleet... Reilua ja vilipitöntä, niin passelia kohtaamista ja myötätuntoa. Kotona heti hehkutin, kuinka hyvää teki, kuinka tärkeältä tuntui ja kuinka minut hyväksyttiin, yhä. Eli kun olen lähtenyt harrastuksiin, olen löytänyt paljon tuttua minuutta ja törmännyt yhä omaan itseeni, en siis koe olevani itsenäni ihan hukassa. Nautin, jaksan ja heittäydyn yhä. Minulle on myös sanottu elokuussa, "kävi niin tai näin, älä peru omia suunnitelmiasi ja itselle tärkeitä asioita, ne pitävät sinut pinnalla". Syyllisyyden ravistellessa tuolloin mietin pitäisikö harrastukset perua, kamppaillessani Reetan labrojen, tankkausten, tilanteen kanssa, edessä häämöttävän lapseni kuoleman ja sen todellisuuden kanssa. Onneksi en perunut, sillä ainakin nyt tuntuu hyvältä kun on muutakin kuin oman itsensä ja arkensa etsimistä.

   Enkelipatsasta olemme etsineet haudalle, sellaista Reetan olemuksen omaavaa, toinen käsi poskella miettivää tai jolla on toinen käsi leuan alla kepeästi. Ihan sellaista emme tähän hätään löytäneet, mutta kauniilla siivillä varustetun patsaan kylläkin, varpaat sikkuralla, käsiinsä nojaten. Elämämme ensimmäinen Pyhäinpäivä, joka on huomenna. Päivä, jona muistelemme edesmenneitä rakkaitamme, kuolleita läheisiämme. Onhan se rankka päivä kohdattavaksi, tajuttavaksi, todettavaksi että näin on asiat. Samalla olen kiitollinen, että joudumme vasta nyt tämän päivän ensimmäistä kertaa Reetan kohdalla kokemaan. Katsoin yhden ohjelman, joka avasi ajatuksiani ja sanoiksi puki omia tunnelmiani. Siinä keskusteltiin elämän pohjakosketuksista ja traumoista. Kuinka asiat lähtevät korjaantumaan vasta kun kykenee hyväksymään tilanteen, heittäytyy tapahtuneen armoille, antautuu asian edessä. Luojan kiitos itse olen jauhanut hyväksyväni Reetan kuoleman, jos se on niin tärkeä askel toipumisen tiellä, askel eheytymisessä. Sillä enhän saa lastani takaisin vaikka kuinka olisin hyväksymättä ja tappelisin kuolemaa vastaan. Ja kyllähän me muutaman vuoden tappelimmekin... Toivottavasti tämä on oikea johtolanka uuden elämän etsimisessä etsikkoajallamme. Hyväksyä tapahtunut, ilman katkeruutta, ainakaan pysyvää katkeroitumista. Jos minuun katkeruus pesisi pysyvästi olisin varmasti todella ilkeä, sietämätön ja paha ihminen kaikille. Tartuttaisin katkeruuden siementä ja nauraisin paskaisesti, sainpas pahan leviämään, kjäh kjäh... Toivon hartaasti, etten sellainen ole tai sellaiseksi tule. Leipokaa minua päin näköä, mikäli vihat ja katkeruudet minussa kroonistuvat! Ravistelkaa se minusta, sillä katkeruuden, ilkeyden, vihan ja pahan siemen minussa tasan on olemassa, jos sitä  höystettäisiin, olisin varmasti sietämätön. Olisin runsaasti, rehevästi ja rönsyilevästi paha. Kaikkinensa ajattelen huomisenkin olevan Reetalle suunnatun juhlan, kuten myös muille menetetyille läheisille. Onneksi on kalenterissa päiviä, jotka pysäyttävät meidät asian äärelle, muistuttavat. Sillä kuolema, kuolemaan liittyvät asiat kun koskettavat jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin. Nyt on tilaisuus virallisesti herkistyä asian äärellä, yhdessä ja muistella. Valaista kynttilöin tämäkin juhlapäivä...

   Nythän on siis jo alkuilta. Pian saapuu Vernalle vieraat, kolme yövierasta. Huusholli on siivottu, tarjottavat hankittu. Olen ollut myös äidin kanssa asioita hoitamassa muutaman tunnin. Pasi lämmittää paljua, isommat tytöt ovat telinevoimistelutreeneissä. Viikonloppu menee heillä kursseilla ja koulutuksessa. Minä kuskaan aamuin illoin, ainakin huomenna. Tänään ajattelin tanssimaan lähteä. Olen käynyt jo kahtena viikonloppuna. Tanssitutuissa olen saanut kohdata todella sydämellisiä osanottoja, halauksia, itkuntirautuksia, loistavia keskusteluja, ymmärrystä ja rohkaisua. Ainakaan kukaan ei ole päin näköä tullut voivottelemaan, kuinka hirveä äiti olen tanssiessani. Tanssin minkä tanssin ja kotona kannustavat. Kun kaikki tietää minun nuppini pysyvän liikkumalla ja musiikin avulla paremmin kasassa, kuin sohvalla vaikeroimalla, niin minua kannustetaan. Olen myös kuullut keskusteluista, joissa minulle tuntemattomat ovat jahkanneet tekstejäni... Jahkanneet pöllöhavaintojani, kohisseet siitä olenko täysipäinen vai mikä. Kyseenalaistaneet, miettineet ja puhkuneet. Jännää on se, että kirjoittamaani asiat ovat puhuttaneet, pistäneet miettimään ollako vaiko eikö olla. Varmaan se minun täysipäisyys ei ole se asia mitä eniten jahkataan vaan se, että voiko olla että se pöllö oli merkki, ihme, muistutus, viesti... Uskoakko vaiko eikö? Ihan sama, uskooko joku vaiko eikö, jos meitä ketä tahansa lohduttaa jokin meille annettu asia, niin antaa lohduttaa. Keneltä se lohdutus on pois? Uskon myös, että kuka tahansa samaan tilanteeseen joutunut ihminen hakee ja toivoo edes jonkinlaista lohdutusta. Minusta ainakin on jatkuvassa tuskassa ja ikävässä kieriskely suhteellisen raskasta. Rasittaa sielua, sydäntä ja koko eukkoa. Saa vaikeroimaan, valumaan tuskan syövereihin. Kun edestä lentänyt pöllö saa tyyneyden ja luottamuksen tulvahtavan yllemme, antakaamme sille tila, tunteilemme lohdutus. Olenhan myös kirjoittanut, ettei kanssani tarvitse samaa mieltä olla, ei todellakaan. Mutta mikäli tekstini pistävät jonkun asioita prosessoimaan ja tuottamaan oman mielipiteen, silloin olen onnistunut. Niinhän se on taidekin, jos jokin ennalta määrittelemätön työ, väri, teos saa pysähtymään ja miettimään sen syvempää olemusta se on silloin onnistunut. Eihän siitä tarvitse pitää tai olla samaa mieltä, pääasia on että on jotain mieltä. "Ihan kiva" kun ei ole varsinaisesti mikään mielipide. On tärkeää etsiä se oma mielipide, toivottavasti myös löytää se.

   On kuulemma hämmentävää ollut nähdä kuvia Reetasta. Jokainenhan on luonut varmasti oman mielikuvansa miltä vaikuttaa aivovaurioinen, liikuntarajoitteinen, puhumaton lapsi ja teini. Saati sitten syövän syövyttämä, sairauksien ryöppäämä ja vuosia sairastanut. Kyllähän liikuntavamma ja rajoitteet arjessa näkyivät, paljonkin. Mutta kuulemma Reetta ei näytä monenkaan mielestä siltä mitä he moisten diagnoosien kautta olettivat. Reettahan näytti monistakin kulmista ajateltuna itseltään. Myös viimeiseen uneensa nukkuessaan, päälle päin ei näkynyt aivovaurio, vammaisuus, puhumattomuus, lääkkeet tai täysillä jylläävä leukemia. Reetta sai olla loppuun saakka itsensä oloinen ja näköinen, toivon että Reetan perusluonne ja elämänasenne välittyivät kuvistakin. Ilo ja elämänjano, jokaisessa päivässä mielenkiinto etsiä mitä voi löytää. Uskon Reetan saavan kokea uudenlaisen etsikkoajan uudessa ulottuvuudessa. Uskon, että Reetta on into piukkana ja jaksaa edelleenkin hämmästyä. Vaikkapa löytämästään kivuttomuudesta, palautuneesta liikuntakyvystä, kenties lentotaidosta, uskomattomasta ulottuvuudesta, ajattomuudesta, väriloistosta ja siitä valon määrästä, joka häntä tällä valonpolulla ohjaa... Uskon lapseni samaan aikaan kokevan olevansa perillä... Hyvää viikonloppua ja muistakaa läheisiänne, myös niitä jotka ovat yhä täällä ja ennen kaikkea niitä jotka meillä oli lainassa.
  
  

lauantai 29. lokakuuta 2016

TAIVASMATKALLA

Pääsimme koko sakilla asteen verran lähemmäksi Reettaa, tai siis pääsimme aistimaan jotain siitä mitä lapsemme saa kokea tällä hetkellä. Kokea, olla, leijua, mikä liekään se Reetan nykyinen olomuoto, kuka tietää tai kykenee sen määrittelemään. Mutta sen tiedän, tunnen yhä että lapsellamme on asiat hyvin, hän oli mukanamme koko ajan. Luotan yhä Reetan asioiden olevan paremmin kuin aikoihin, se riittäköön luomaan tämän tunnetilan yhä ja aina vain. Haluan yhä pitää se saavutetun tyyneyden ja kiitollisuuden. Kävimme siis mekin taivasmatkalla. Uskon ja luotan yhä enemmän siihen, että Reetan on hyvä olla. Ja mikäli taivas on yhtään sellainen paikka kuin lentokoneen ikkunoista saa nähdä, niin onhan se kaunis paikka. Kaikkinensa. Mikä rauha, levollisuus, valo ja tyyneys, ajattomuus, kirkkauksineen...

   Liki vuosi sitten, kun Reetta aivovaurion vuoksi romahti, kävimme Oulussa psykiatrin juttusilla. Silloinkin meille oli kerrottu, että lapsemme ei selviä, silloinkin elinaikaennuste oli tunnista, muutamaan, korkeintaan viikkoon kahteen. Silloinkin olimme jättämässä jäähyväisiä, silloinkin olimme kuoleman kanssa nokatusten. Silloinkin annoimme palan lapsestamme kuolemalle. Silloinkin olimme peloissamme, kauhuissamme, epätoivoisia, väsyneitä, lapaset tippuneina, tämän todellisuuden kanssa tekemisissä. Silloinkin luulimme menettävämme lapsemme syövättömänä aivovauriolle, koimme asian olevan farssin, eihän sen näin pitänyt mennä, saada syöpä voitettua ja antaa lapsi leukoenkelofalopatialle... Silloinkin ammattilainen osasi keskustella kanssamme, antaa meille luottamusta kohdata kuolema. Silloinkin meitä kehotettiin perheenä hautajaisten jälkeen tekemään matka yhdessä, me jäljelle jääneet. Silloinkin Reetta selvisi, kuin ihmeiden kautta, ylitti sen hetken kaikki mahdolliset elinaikaennusteensa päivä päivän jälkeen. Silloinkin saimme olla tekemisissä aikalisän, jatkoajan ja ihmeiden kanssa. Silloinkin meille annettiin lisää aikaa sopeutua tilanteeseen, tulevaan, väistämättä seuraavaan kuolemaan. Tosin silloin kaikki luulivat kuoleman tulevan etenevän aivovaurion kautta ja myötä. Mutta kas kummaa, tämän vuoden saimme pala palalta lapsemme takaisin aivovaurion syövereistä. Saimme kokea syövättömän ajan ja paljon suunnattoman hyviä, ikimuistoisia hetkiä. Niin hurjaa kuin se onkin ajatella, olen tyynen rauhallinen sen asian suhteen, että viimeisillä viikoilla syöpä oli mukana Reetan elämässä. Ei siis jää mitään jossiteltavaa, se paskiainen syövän pirulainen voitti, lapsemme, meidät ja lääketieteen. Sen asian edessä on vain nöyrästi sopeuduttava, hyväksyttävä se lapsemme kohtaloksi. Vaikka edelleenkään en hyväksy sitä, että meidän tai juuri sinun lapsesi on vakavasti sairas, taistelee syövän tai minkä tahansa todellisuuden kanssa. Se on niin väärin. Kenenkään ei kuuluisi sairastua...

   Ystäväni lapsi oli miettinyt oman sisarensa kuoleman jälkeen, miksi juuri hän. Niin miksi juuri tietyn lapsen kohtalo, elämän käsikirjoitus, elämäntarina, on juuri tällä tavalla kirjoitettu. Päivät meidän oman aikakäsityksemme mukaan vähiksi kirjoitettu. Eihän kukaan vanhemmista antaisi ketään lapsistaan, se on varma. Eikä kukaan ketään valitsisi, ainakaan itse en siihen kykenisi. Mutta kun näki Reetan hiipumisen, tiesi taistelun rankkuuden, ymmärsi faktat, hyväksyi todellisuuden, olin valmis luopumaan lapsestani. Antamaan hänen mennä. Enhän voinut toivoa yhtään enempää kipua tai kärsimystä omalle rakkaalleni. Itsekkyydestä saada pitää lapseni luonamme, olin valmis luopumaan, lapseni parhaaksi. Koen yhä kuoleman ja rajan ylittämisen olevan Reetalle parempi asia kuin syövän ja kaikkien lieveilmiöiden kanssa taistelun. Viimeisien viikkojen todellisuuden. Nyt olin ja olimme valmiita, olimme saaneet tarvittavat eväät vanhempina ja koko perheenä tälle todellisuudelle. Tuskin yhtään enempää meitä olisi voitu evästää tai valmistaa kuolemalle. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä, ei olla epätoivoisia, ei tarvitse enää lapasia tiputtaa, ei tarvitse olla kauhuissaan, ei tarvitse taistella vastaan. Saamme olla tämän todellisuuden kanssa rauhallisia, tyynen kiitollisia, lapsemme asiat ovat nyt paremmin kuin koskaan. Tai ainakaan aikoihin, sillä haluan uskoa Reetan asioiden olleen ihan mallillaan täällä meidänkin kanssamme, kaikesta huolimatta...

   Palaan vielä tuohon ajatukseen miksi, kuka? Miten sen voi määrittää, kuka on "joutilaampi" kuolemaan kuin toinen? Toki onhan ihmisiä, jotka toivovat vuosikausia omaa kuolemaansa. Senkin ymmärrän täysin, varsinkin jos taustalla on vahvat perusteet toivolle, siis kuoleman toivolle. Jännä sanayhdistelmä kuolema ja toivo samassa, mutta jonkun todellisuutta sekin. Toivolla on monta määritelmää. Toki hiukan on ristiriitaista ajatella asia niin, että jotkut elää kituuttavat vain kuollakseen. Kyllähän siitä elämästäkin ja maanpäällisestä matkasta kannattaa nauttia. Tai ainakin minun elämänfilosofiani on nautintoon ja elämyksiin taipuvainen. Kannattaa kokea ja nähdä, jotta on kuolemankin jälkeen mitä muistella, ottaa mukaansa. Sillä uskon Reetan ottaneen mukaansa muistot ja omat kokemuksensa. Uskon Reetan ottaneen mukaansa hyvät asiat, elämykset, maanpäällisen elämän hohtohetket, ilot ja kivat kokemukset. Ainakin täällä kanssamme eläessään hänellä oli taipumus muistaa hyvät ja unohtaa pahat asiat. Tarttua jokaiseen hetkeen, täysillä. Eihän Reetta muuten meitäkään muistaisi, jos ei voisi ottaa muistoja mukaansa, eikä lapsemme tasan ole meitä unohtanut. E'hei... Kuka on siis joutilaampi? Kuolemaan meinaan? Laajensin ajatusmaailmaa ja perspektiiviä omasta perheestä laajemmaksi... Voimmeko määrittää, että kerjäävä laitapuolen kulkija tai kassialma on joutilaampi kuolemaan, kuin vaikka tehokkaampi yhteiskunnan rattaassa olija? Rattaan pyörittäjä. Mikä on ajanut ihmiset kaduille, "joutilaiksi" meidän silmissämme. Mikä on tarina jokaisen takana, minkä seurausta kaikki nykyisyys on? Uskon monen tarinasta löytyvän valtavan herkkyyden, sekä jonkin kriisin tai trauman. Eli tästä kun vetää johtopäätöksen, yksi ynnä kaksi, minullahan olisi kaikki mahdollisuuden olla juuri se "joutilas". Olenhan tavallaan tällä hetkellä kriisissä, väsyksissä, traumatisoitunut, herkkä ja joutilas. Siis en ole enää millään tavalla yhteiskuntaa pyörittävä ihminen, olenhan Reetan kuoleman myötä työtön, tuloton, turhake, ihminen joka leijuu määritelmien ja tehokkuusajattelun jälkeen monillakin rajoilla... Ainakin nyt kuitenkin luulen, etten ole kadulle päätymässä, varsinkaan talvea vasten, siellähän saattaa kylmä tulla ja vilu. Olen sen verran mukavuudenhaluinen... Ja toisekseen luulen olevani niin hiivatin elämänjanoinen, idearikas ja utelias, että haluan jatkaa yhä elämänkarusellissa roikkumista, jopa nauttimista ja ilakointia, enkä hypätä toivottomuuteen, sikäli mikäli siihen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa. Ainakin Reetta on minua siihen aina kannustanut ja rohkaissut, näyttänyt itse esimerkkiä. Mutta jos päädyn kassilamaksi, muistakaa moikata siitä huolimatta. Minulla kun on kieroutunut tapa ajatella, että ystäviä ja tukiverkostoa tarvitsevat kaikki, ovat kulissit tai elämäntilanteet mitkä tahansa, ihmisiä me olemme. Silloin ystävyys punnitaan...

   Olimme siis Prahassa. Itselleni se oli entuudestaan tuttu kaupunki. Onhan siellä nähtävää ja  koettavaa, muutama päivä on todellakin vain pinnan raapaisua. Meille sattui hyvät syysilmat, hiukan tihkusadetta alkuviikosta, muuten poutaa, jopa aurinkoista. On se hienoa heilua omien kännyköiden kanssa ja kuvata, voi sitä kuvien määrää, jonka tytöt napsivat. Ei mitään järkeä, noin niin kuin sivusta seuratessa, mutta se on tätä päivää. Oli sitten kansallisuus tai kulttuuri mikä tahansa, näin kuuluu ilmeisesti tehdä. Napsin minäkin, aivan huikeita kuvia napsinkin. Linnoista, kirkoista, vuorista, kukista, leivoksista, ruoista, tilanteista, puistoista, ruskasta, silloista, kelloista, saippuakuplista, hevosista, sattumuksista, kauneudesta, elämyksistä... Kävelimme "miljoonia" askelia. Kyllähän se pisti välillä puita halailemaan, kun aloitimme päivämme vuorikiipeilyllä ja korkealle kipuamisilla. Jalat huusivat hoosiannaa ja sydän meinasi tulla korvista ulos. Mutta sitkeästi vedimme. Jostain syystä minulla, muutamalla lapsellanikin on tapana laskea kaikkea. Nyt laskimme mm. portaita. 79 ylös, 280 alas,  208 ylös ja 101 alas. Nupulakiviä, korkeuseroja, polkuja ja sokkeloita. Monta kertaa ajattelin, että liikuntarajoitteisille matka olisi paljonkin vaikeampi, esteettömyys vanhassa kaupungissa ja luostarin poluilla ei ihan ole nykypäivää. Mutta Reetta tuntui olevan niin mukana koko ajan, mistä sen tietää, sen nyt vain tietää, aistii ja tuntee. Ihan sama vaikka olisitkin eri mieltä, minulle tämä on totta;-) Ainakin kotiin palatessa, tunsin tasan lapseni olleen reissussa mukana. Yleensähän sitä muille kertoo missä on oltu ja mitä tehty, Reetalle ei tarvinnut kertoa, sillä hän oli kanssamme joka paikassa. Oli meillä Reetta kuvanakin mukana, hotellihuoneemme pöydällä, kynttilä seuranaan. "Mihin Reetta pakataan?" Todella outo kysymys, mutta pakkasimme Reetan (kuvana) laukkuuni. Se on meidän elämäämme, todellisuuttamme, eikä itseä periaatteessa hämmennä, ulkopuolisia varmaankin...

   Hotellilla kävimme periaatteessa vain nukkumassa, aamupalalla ja suihkussa. Hieno huoneisto, yhdellä vessalla, ilman sohvia. Emme siis suuremmin hotellilla viipyilleet, janosimme kokemuksia. Olimme jokainen päivä liikenteessä aamusta iltaan, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tauottomasti samoilemista, kävelemistä ja elämyksiä. Askelmittari olisi kannattanut olla, sillä niitähän tuli. Muutama sanaharkka, vessajonotus, suihkujonotus, kinastelu ja kompromissi kuului arkeemme sielläkin. Kait se on normaaliuden mittari, hah. Meidän laumamme persoonat ja tempperamentit kulkevat taivasmatkoillakin mukana. Ruoan merkitys on valtava, varsinkin kun kulutuskin on kova, nälkä kun yllättää ei paljon meidän sakilla hapaita naurata. Ja välillä hampaita nauratti aivan älyttömästi! Torstaina erehdyimme illallisristeilylle, se ei oikein vastannut käsitystämme huippulaadusta ja hinta/laatusuhde oli muuta kuin odotimme... Silloin alkoi sanaharkka olla jo sietämätöntä, eikä laivasta, joka olikin kytyinen pikku paatti, päässyt pois vaikka olisimme olleet siihen valmiit ensimmäisen tunnin jälkeen... Onneksi olimme ainoat "ylivieskankieliset" saimme rauhassa ääneen tapella... Risteily olikin pääasiassa paikallaan pyörimistä ja suluissa jonottamista. Buffetissa oli tylsät eväät, samanlaisia paistettuja kanankoipia ja perunoita kuin kotonakin ja selän takana trumpetti huudatti jazzia niin että meinasi tajunta lähteä. Pieninä annoksina jazz on kivaa, kuunneltavaa, mutta kun se tulee läpi pään ja tauotta, se ei minun aistejani hivellyt. Siihen kun vielä pettymys ja väsy, niin ei kiva. Eilinen aamumme sai myös farssin piirteitä. Olimme huolehtineet ja tilanneet meille sopivan kuljetuksen hotellimme kautta. Viisi henkeä matkalaukkuineen, ei mene normitaksiin. Kymmeneltä hotellilta, jotta ehdimme kentälle... Silloin piti jo käyttää ajatuksissakin kirosanoja, sillä jouduimme odottamaan kokonaiset 45 minuuttia kulkupeliä, joka ei meinannut saapua lukuisista puheluista huolimatta. Kello 10.45 pakkauduimme paniikilla autoon. Huumorintajumme jalostui jälleen vessahätineen huippuunsa. Hiukan jo otsassa kihelmöi moinen farssi. Lopulta naiskuljettajamme saapui ja antoi pikkuisen kenkää autolleen matkalla kentälle. Reiluun varttiin surautti, kun toiseen suuntaan meni liki puoli tuntia... Ehdimme justiin, juosten ja huohottaen. Kunnes sitten porteilla... tsadaa, luulitko meidän myöhästyneen, ehei, lento oli tasan 45 minuuttia myöhässä. Pulssimme tasaantui pikkuhiljaa, mutta poskilihaset kiristivät yhä. Siinä missä jalkojenkin lihakset liikkumisesta, mutta se kipuilu oli kivaa ja ansaittua, poskilihaksien kipuilu täysin turhaa ja ilman syytämme meille nakattua. Mutta ehdimme, sittenkin. Pääsimme jälleen levollisen kirkkaalle taivasmatkalle...

   Mietin ennen reissuamme, onko matka todellisuuden pakoilua vai mitä. Miten siihen pitäisi suhtautua, mitä odotuksia sille asettaa. Onko tarkoitus unohtaa? Unohtaa mitä, Reettako, kuolemako, ikäväkö, suruko? Paetako? Nollatako? Yhdistyä perheenäkö, jakaa kokemus, hakea elämys, irtiotto, nautinto, seikkailu??? Syyllisyys ja tietoisuus siitä, ettemme Reetan kanssa päässeet koskaan Helsingin kenttää pidemmälle, vapaaehtoiselle taivasmatkalle. Reissu teki hyvää, se on nyt päällimmäinen ja vahva tunne, onnistuimme. Pystyimme olemaan ilman pelkoa, ilman huolta. Pystyimme tarjoamaan olemassa oleville lapsillemme perheloman, elämyksen ja ikimuistoisen syysloman. Ikävä kulkee mukana koko ajan, niin sen kuuluu kulkeakin. Se iskee yllättävissä paikoissa, tilanteissa, ravisuttelee ja kouristelee. Se kuuluu tähän elämäämme, otan sen jopa kiitollisuudella vastaan, en ole sitä tukehduttanut, mutta sekään ei ole meitä tukehduttanut tai tukahduttanut. Helsinki-Vantaan kentällä muistot hyökkäsivät yllättävän voimakkaina, jopa ilkeästi sielua ja sydäntä väännellen. Kuinka monta taivasmatkaa lensimme Reetan sairauden aikana, lukemattomia. Liian tuttu paikka, niihin liittyvine raskaine muistoineen. Muistan yhden taivasmatkamme jo silloin, ajattelin taivaan olevan kaunis paikka, jonne lapsemme pääsee... Silloin ajatus puistatti, mutta myös suunnattomasti lohdutti, kun tätä todellisuutta ja jatkuvaa kuolemanpelkoa elimme. Se oli yksi Helsingin reissuista, jotka liittyi leukemian uudelleen löytymiseen ja tähän todellisuuteen. Muistan kuinka Reetta ihaili koneen ikkunasta taivaan kauneutta ja oli niin levollinen... Sinä se rakas tillotti pienestä ikkunasta ja ihaili taivasta, kuinka valo siivilöityi ja ympäröi Reetan... Piirrätimme nykyisestä viisihenkisestä perheestämme karikatyyrin. Mietin kuumeisesti, haluanko ja onko sekään oikein. Piirtää nykyinen perhe, ilman Reettaa. Toisaalta ajattelin sen olevan konkreettisen. Jostain syystä se piirtäjä piirsi minun naamani viereen sydämen, juuri kun kävin tätä sisäistä ikävä-suru-todellisuus-taisteluani. Ihan kuin hän olisi aistinut kamppailuni ja Reetan. Jopa Reetan läsnäolon ja pyöräytti sen sydämen korvani viereen. Se lohdutti ja lohduttaa edelleen, hymyilyttää. Yhä ajattelen montakin asiaa Reetan kautta. Ostokset, mitä Reetta tarvii, syö, haluaa ja mistä tykkää. Jaoin perillä lapsille käyttörahaa, kas kummaa neljä oli edelleenkin kerroin. Risteyksissä ja kaduilla katson esteettömiä kohtia, viimeisen vuoden pyörätuolin huomioiden. Samalla aistin Reetan kykenevän liikkumaan, ilman rajoitteita, sillä vuorillakin bongasin asioita jotka Reetta kykenisi bongaamaan. Näin ja katselen maailmaa monesti Reettaperspektiivistä. Puheissa Reetta on myös mukana, usein. Tulee aina olemaan, sillä en edes yritä karkottaa lastani sanavarastostani tai ajatuksistani. Reetta on yhä niin mukanamme, olemme sitten missä tahansa. Kotiin oli hyvä palata, ei yhtään ahdistanut tai todellisuus ei iskenyt päin näköä. Todellisuus ja se surullisenkin kuuluisa kiitollisuus on niin syvällä jokaisessa hetkessä. Taivasmatka on takanamme, nyt jalat ovat turvallisesti jälleen maankamaralla. Arvatkaa minne askeleeni nyt suuntaavat? Reetan haudalle, tietenkin. Onneksi lähipiiri on huolehtinut haudalla vierailuista ja kynttilöistä matkammekin aikana. Samoin eläimet ja koti ovat olleet hyvässä hoidossa. Meillä on hyvä turvaverkko olemassa, taivasmatkamme mahdollistettiin... Olen edelleenkin, entistä vahvemmin sitä mieltä, että taivas on kaunis paikka...

  






perjantai 21. lokakuuta 2016

KUVIA JUHLISTA JA REETASTA











 
                               Reetan juhlakuville en löydä sanoja, kuvat puhukoot puolestaan.



Lapsiparka, sarjakuva hellyydestä;-)


Kun tämä todellisuus jalkautui meille labrojen myötä. Lähdimme lenkille ja otimme ilon irti jokaisesta hetkestä.
 

Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikoihin...
 

Mitä lienee Reetta miettinyt Pasin synttäreillä elokuussa? Katse on rauhallinen ja jonnekin kauas, mietteliäs...

Mehtäläiset naamat naurussa laavulla.
 
Jostain syystä koneemme suostui tekemään yhteistyötä pitkästä aikaa ja lataamaan kuvia.
Nämä kaikki kuvat Reetasta on otettu elokuun 13. päivän jälkeen ja arvojen romahdettua. Kun syöpäpelkopilvi laskeutui konkreettisesti yllemme, kun jokainen hetki oli lahja, jatkoaika... Toivottavasti kuvien myötä teillekin välittyy se suunnaton ilo, valo ja kiitollisuus.

SURUSISKOT

Surusiskot, kuinka kaunis, koskettava määritelmä meille äideille, jotka olemme lapsistamme joutuneet luopumaan. Siskot, joita suru yhdistää, tuo meidät toistemme elämään. Surusiskot ei ole minun keksimäni määritelmä, mutta osui ja upposi välittömästi kun sen luin. Olen haeskellut ja makustellut määritelmää, jolla meitä kuvailla, olen miettinyt sielunsiskoja, vertaisäitejä, lainalasten äidit, enkelilasten äidit, miksei -vanhemmatkin...
   Toivon Surusiskoissa olevan myös isiä, sillä lapsemmehan on ollut vain puolikas meitä äitejä. Toinen puolikas on isää. Jostain syystä, tai itse asiassa sehän on itsestään selvääkin jopa, että äidit verkostoituvat surussakin, jauhavat ja vatvovat. Miehet yleensä jättävät ajatukset omikseen tai hyvin ne peittelevät, käsittelevät eri tavalla. Toki onhan monia perheitä, joissa saattaa olla ajatuskaaviot toisinkin päin, isät niitä jotka jakavat ja äidit niitä jotka kätkevät. Kunhan eivät jättäisi kohtaamatta, avaamatta, kunhan eivät yrittäisi ohittaa tunteitaan, kunhan eivät kieltäisi, kunhan eivät jäädyttäisi tunteitaan ja ajatuksiaan, hiljaisemmat vanhemmat meinaan. Enhän voi pistää kaikkia äitejä samaan laariin, jossa itse kahlaan, en todella. Osa ei suinkaan samoin koe tai ajattele, ei ne minun ajatukseni ole sen oikeampia kuin muidenkaan. Mutta jos omat jakamani ajatukset surussakin auttavat jotakin toista, kun uskon niiden auttavan minua, meitä ja Surusiskoja. Saattaa niistä edes pieni säie, aavistus helpottaa jotakin toistakin. Tai antaa jopa sykäyksen niille omien ajatusten kohtaamisille. Nostaa omat aivoitukset kapinaan, että onhan erikoinen katsantokanta, omintakeinen ajatus, miksi se ei minuun uppoa. Miksi en samoin koe, ajattele tai asiaa ymmärrä? Silloinhan ajatus on noussut käsiteltäväksi, jolloin itse toivon että siihen löytyy oma tapa käsitellä. Sillä pakkohan surukin on kohdata, kohdata se todellisuus kun lapsi ei enää ole kanssamme. Tai siis kuka tahansa lähimmäinen, josta olemme joutuneet luopumaan, surun kaava varmaankin toistaa itseään, on sitten kyse lapsesta tai vanhuksesta. Luulisin.
   Tähän väliin heitto tästä meidän perheen toisesta puolikkaasta, kas kummaa siitä hiljaisemmasta. Hän kuulemma komppaa ajatuksiani, eikä koe että vääristelisin, jopa on kiitollinen kun sanoitan tunnelmia, ajatuksia ja olen avoin... Sepä siitä, klups!

   Surusiskot otsakkeella minua lähestyi äiti, jonka teini-ikäinen tytär menehtyi leukemiaan muutama vuosi sitten. Sairastettuaan diagnosoitua leukemiaa vain alle kaksi vuorokautta! Kuinka erilaisia voi tarinamme olla saman syöpäpaskiaisen kanssa, siitä huolimatta olemme surussamme siskoja, Surusiskoja. Meitä yhdistää monikin asia, erilaisesta sairaushistoriasta huolimatta. Jokin vain natsaa, lämmittävällä tavalla, yhteenkuuluvuus ja ymmärrys. Olen siis saanut aika monia yhteydenottoja ja tarinoita luettavakseni sähköpostin kautta. Kiitos myös nopeista haalaamisista, puhumattomista kohtaamisista, kiitos myös niistä pitkistä tiukoista halauksista, kiitos kaukaa luoduista myötätuntoisista katseista, tekstiviesteistä, kyläilyistä... Kiitos niistä kaikista, kiitos luottamuksesta, kiitos vertaistuesta. Toki itseä on lämmittänyt se, että minua on ymmärretty, tuettu ja jopa kiitelty. Toki välillä olen jopa aivoituksiani sensuroinut, miettinyt milloin pomppaa jollakin liian yli tai joku loukkaantuu. Niin kuin tuo Reetan päivä, mietin uskallanko. Onneksi uskalsin, sillä olen saanut siitä todella liikuttavaa palautetta... Niin äideiltä kuin isiltä, aikuisilta, nuorilta, lapsettomilta, vanhuksilta... Kannustettu jatkamaan aivoitusteni jakamisia. Kertomaan rohkeasti asioista, kuolemasta ja lieveilmiöistä, jota kuolema ympärilleen nakkelee.

   Itse asiassa pinnalle on noussut tärkeänä ajatuksena ja johtolankana sellainen asia, että kuolema ei saisi olla tabu. Kuolemasta pitää uskaltaa puhua, keskustella. Ennen kaikkea minulla on huoli lapsista, joita Reetankin kuolema koskettaa. Koulukavereista, ikätovereista, alakoulun oppilaista, yläkoulun oppilaista, sairaalakavereista, lukijoista. Mitä kuolema nostaa pintaan meissä itse kussakin. Entäs lapsissa, joilla tämä saattaa olla ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa. Ja vielä ikätoverin kautta. Tietoisuus siitä, että tällainenkin on mahdollista, jopa lapsille. Kun meistä kukaan ei ole kuolematon, kaikki sen kohtaamme, eikä suinkaan ole itsestään selvää että kuolemme vasta vanhana. Minusta on tärkeää, että olemme lapsillemme aikuisia, kuuntelijoita ja rohkaisijoita. Jopa otamme itse opiksemme lastemme tavasta käsitellä ja kohdata ajatukset kuolemasta. On vääryys kieltää lapsilta kuoleman olemassaolo. Näissä "syöpäläispiireissä" varsinkin olen seurannut kuinka kauaskantoiset seuraukset sisarusten sairastumisilla ja jopa menehtymisillä on. On tärkeää ennaltaehkäistä vuosikausien patoutumia lapsissamme, sillä onhan se paljon vaikeampi asia kohdata vaikka kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä, jos se on aikoinaan jäänyt käsittelemättä. Kielletty ja peitetty, torjuttu ajatus... Kuoleman käsittely saattaa viedä viikkoja, kuukausia, ennen kuin se nousee pintaan. On tärkeää, että olemme silloin läsnä, tartumme ajatuksiin, olemme se turvallinen kainalo, jossa lapsemme saavat olla.
   On ollut hyvä kuulla, että tekstejäni on luettu koko perheen voimalla, itketty ja muisteltu yhdessä. Uskallettu! Meidän menetyksemme ja suru Reetasta on jopa yhdistänyt ihmisiä. Opettajat näkivät meillä käydessään Reetasta nukkuvat ja hymyhuuliset kuvat. Se oli kuulemma tärkeä asia, jonka he ovat voineet lapsille koulussakin kertoa. Nukkuvan levollisuuden ja kauneuden, suupielien hymyn. On ollut hienoa, jos lapsille on piirtynyt asiasta sellainen mielikuva alitajuntaan, kuoleman kauneus.   

   Hautajaispäivä oli uskomaton valon päivä monilla ihmisillä. Vauvasta muoriin ja vaariin osallistui ja poltti Reetan juhlapäivänä kynttilää. Kotonaan, omiensa kanssa, omia läheisiään ajatellen, muistellen ja lähestyen. Sain valtavan määrän kuvia kynttilöistä. Yksi ihanimmista viesteistä oli, että yksi nuorimies kuunteli Säkkijärvenpolkkaa Reetan muistolle. Yksi sairaalakaveri, eskarilainen, oli kertonut äidilleen olevansa iloinen Reetan kuolinpäivänä. Hän ei ole surullinen vaan on nyt iloinen, kun Reetan ei tarvitse enää sairastaa ja tuntea kipua. Kuinka viisaita nämä syöpälapsemme ovat! Kolme ja puolivuotias serkkupoika havainnoi hautajaisissa, että siellä kaikki ovat surullisia ja ne jotka eivät ole siellä ovat myös surullisia. Mistä lapsi näitä asioita tietää? Samainen poika kertoi omalle tädilleen -Tiesitkö täti, että siellä Reetta-serkun hautajaisissa kaikki setätkin itki. Nekin setät jotka ei ollut tullut sinne autolla tai kävelyllä tai millään, jotka oli siellä jo valmiiksi. On tärkeää itkeä, antaa luvan kyynelille, opettaa itkemään. Itseämme ja lapsiamme. Minä nimittäin olen aikoinaan ollut erittäin "kuiva" ihminen, enkä ole osannut itkeä, enkä ole osannut puhua, enkä ole uskaltanut pysähtyä. Muutama norsu on siis ollut nuorempana rintani päällä, mutta olen opetellut ja jopa oppinut. Ja olihan minulla myös loistava opettaja, Reetta! Nytkään minulla ei ole norsua rintani päällä, vaikka syitä ja aihioita kenties olisi. Yritän sen aistittavissa olevan norsun työstää, ennen kuin se tekee pesänsä päälleni. Norsunpesä, enpäs aikaisemmin ajatellut norsuilla pesää olevankaan? Hah. Ennen kuin asiat tukehduttaa ja tukahduttaa minut. Pyrin kohtaamaan asiat kun ne tulevat kohdalle ja työstämään niitä. Nostamaan norsunpoikasen pöydälle...

   -Mitä sanoa äidille, jonka lapselle on kaivettu hauta...?, mietti yksi ystäväni. Kysyin tietenkin, että loppuiko sanat? Onhan tärkeää muistaa, että olen yhä kuitenkin sama ihminen, kaikesta huolimatta, haudatusta lapsestani huolimatta. Toki uusilla asioilla maustettu ja kuorrutettu, mutta edelleenkin ihteni, Surusilmäinenkin, sen kyllä näkee, mutta tunnistan yhä itseni. Samaisen ystävän kanssa keskustelimme surunapista. Olin itsekin miettinyt, pitäisikö sellainen ottaa käyttöön. Mutta sitten huvitti tavallaan sekin, että olisiko surunappimme minkä värinen. Laittaisinko punaiseen takkiini mustan napin? Merkiksi surustani. Samaan aikaan kun ajattelee Reettaa, ei se nappi olisi musta, se olisi värikäs, iso punainen, keltainen tai oranssi. Tämä ystävä on tullut elämäämme blogin kautta. -Sehän tässä on se mitä ei tajua. Me ei ikinä oltais tavattu ilman Reettaa... niin hienoa mutta kyllä muusta syystä on ihmisiin kivempi tutustua... Mutta en vaihtais pois tapaamistamme... Tuossa kiteytyy moni asia, ajatus ja ystävyys. Sisaruus... Sielunsisaruus.
   Juhlavieraista yksi mies oli miettinyt ääneen värejämme. Oranssi? Pitikö Reetta oranssista, kynttilätkin? Piti ja paljon muistakin väreistä. Olemme saaneet myös kysymyksiä ja ajatuksia siitä, kun olemme puhuneet Reetan juhlista. Voiko niin sanoa, ajatella? Miksei? Surukin voi olla juhla, surujuhla. Juhlimme Reettaa oikein kunnolla, hän oli tasan juhlansa ansainnut. Värikkäät ja oman näköisensä. Onneksi valitsimme juhlapaikaksi kotimme, se oli lämminhenkinen juhla, vaikka tuolit loppuivatkin ja ahdasta oli. Ne olivat juuri lapsemme toivomat juhlat. Suruineen ja iloineen. Itse en sen enempää ajatellut tai pyöritellyt lehti-ilmoitustakaan, sanelin ne sanat mitkä sydän käski. Siinäkin puhuin juhlasta. Tästäkin on tullut ihanaa palautetta, kiitos. En ole tavoitellut erikoisuutta tai poikkeavuutta, mutta ihmiset ovat löytäneet ajatuksemme ja saaneet syyn ajatella toisin kuin kaavoihin kangistuneina yleensä teemme. Pukukoodi oli juhlissa, muu kuin kokomusta. Reetta ajatteli aina, minkä värisen päivän minä tänään valitsen? Hänelle kokomusta ei ollut vaihtoehto. Näinpä Reetan juhlissa oli paljon kivoja värikkäitä huiveja, kravatteja, mekkoja... Surujuhlamme oli värikäs, kuvien katsominen lohduttaa, sillä lämpö ja syvä yhteys välittyy niistä. Lämmittää suunnattomasti.
   Surusiskot sopii myös lähipiirimme määritelmään. Siskoni ja veljeni tasan surevat, koko lähipiirimme, kipeä pala heistäkin lähti Reetan kuoleman myötä. Ei siis ole yksinoikeutettua ainoastaan meidän lastemme konkreettisten menettäneiden vanhempien käyttää moista määritelmää. Vaikka se meihin selkeästi kohdistuukin. Surusiskot ovat useita kehiä ja säikeitä sisältävä ilmaisu, yhteisestä menetyksestä ja sen laajoista ilmenemisistä. Koen myös, että Tessa, Fanny ja Verna ovat Surusiskoja. Olisi tärkeää myös löytää vertaistukea heille, sisarensa menettäneille lapsille ja nuorille. Teineille, nuorille aikuisille, elämäänsä aloitteleville, omien siipiensä kantavuutta hapuileville... Surusiskoille, jotka jatkavat matkaa ilman sitä yhtä sisarta. Sisarta, joka heiltä otettiin, jolle siivet annettiin. Reetta-siskoa, joka enkeliksi muutettiin.

   Eilen lähdin tuosta vain kauppaan, ei tarvinnut kytätä kännykkää, aikatauluttaa, suunnitella, jahkata. Otin auton ja menin. Kun kävelin sisälle minulla läikähti suunnaton syyllisyys elämän helppoudesta. Kuinka helppoa elämä nyt on kun olemme joutuneet Reetasta päästämään irti. Saanko olla helpottunut, saako elämäni tuntua helpolta. Miksi koen siitä syyllisyyttä? Kuuluuko minun olla syyllinen kun koen syyllisyyttä tai kun koen helppoutta. Olenko lapseni unohtanut jos menen ja voin mennä, ja kulutushysteriaan tuosta vain pyörähdän, vaikkapa hiplaamaan tunikaa tai ostamaan rucolaa? Laiminlyönkö silloin haudattua lastani? Olisinko parempi, oikeampi, sureva äiti, jos märisisin kotona? Ei sen puoleen eiliset kauppareissut olivat liikuttavia kohtaamisia monienkin ihmisten kanssa, äärimmäisen hyviä halausten, loistavien keskustelujen ja itkun siivittämiä hetkiä. Tärkeitä ja jopa yllättäviä, kannustavia, rohkaisevia, ajatuksia herättäviä... Olen siis kiitollinen kun tulin lähteneeksi. Nytkin olen istunut koneella, kuunnellen musiikkia ja ajatuksiini uponneena pitkän tovin. Reetastahan kirjoitan, lastani ajattelen, Reettahan on yhä läsnä, kikattaa kuvassa kynttilän valossa ihan vieressä. Tunnen läsnäolon. Samalla vilahtaa syyllisyys, kun olen saanut yhdeltä istumalta kirjoittaa, itsekkäästi naputella. Tämän tunteen läsnäoloa yritän opetella, uudenlaisen syyllisyyden, toisaalta sehän on yksi äitiyden perustunteista. Oli niin tai näin, osaamme syyllisyyden kyllä löytää. Yritän senkin selättää, jotensakin jäsennellä, saada hallintaan.
   Haudalla tulee käytyä usein, jopa useita kertoja päivässä. Nyt kello lähenee puoltapäivää, ja kas kummaa syyllisyys siitä etten ole vielä käynyt. Mietin myös kuinka usein haudalla käydään? Olenko seko, kun käyn usein tai jätän kokonaan jopa käymättä. Mikä on oikea määrä. Hautausmaa on sinänsä aika lähellä, hiukan niin kuin matkan varrella kun kaupoista ajelee. Lähes huutoetäisyydellä kotoa, jos oikein kovasti huutaa. Kukat ovat alkaneet lakastua, kynttilöitä on sammunut, uusia sytytelty. Aika rientää eteen päin. Olen siitä edelleenkin hyvilläni, ajan jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Vierivästä aikajanasta. Tänään olemme vierineet kokonaisen kalenterikuukauden eteenpäin Reetan kuolemasta. Nyt ajanlaskun voi ajatella jo kokonaisena kuukautena, ei enää yksittäisenä päivänä uudessa elämässämme. Onko väärin muuttaa laskentatapaa? Vai pitääkö minun edelleenkin laskea päiviä. Syyllisyys tuostakin, jep! Reetan kuolinpäivä on sama kuin yhden tätini kuolinpäivä vuonna 2001. Isällä oli aina tapana laskea ja yhdistellä asioita, kuka kuoli kenenkin syntymäpäivänä tai kuolinpäivänä, tai kuka haudattiin kenenkin hautauspäivänä, tai kuka syntyi kenenkin kuolinpäivänä... Jännittävää on tajuta joitakin asioita vasta paljon myöhemmin. Kuten esimerkiksi mummumme on haudattu oman äitinsä syntymäpäivänä. Isämme haudattiin veljemme kihlajaispäivänä jne...
  
    Tänään on hyvä päivä, kiitollisen raukea, kaihoisakin. On myös Kainomme 7-vuotispäivä. Koirabileet! Olen surullinen, mutta suurin tunne on suunnaton kiitollisuudella ja lohdutuksella marinoitu ikävä lastani. Koti on niin hiljainen ilman Reettaa, puhumatontakin lastamme, ennen kaikkea naurun rätkätys puuttuu hiljaisista päivistä. Ikävä kouristelee välillä suunnattomasti. Satuttaa ja kirvoittaa roiskuvat kyyneleet, kunnes taas helpottaa yhtä nopeasti kuin kouristikin.  On ollut ihana kuulla ja saada pöllöviestejä, selviytyjistä jotka käyvät lohduttamassa yhtä jos toista, mitä yllättävimmissä paikoissa. Meistä pidetään huolta ja pidetään me huolta toisistamme... Olkaamme Surusiskoja toisillemme!