TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 29. marraskuuta 2012

MAINOS!


Myyjäiset oli ja meni, mutta jätän nämä kuvat tsekattavaksi...

TARJOLLA ON KAIKKEA KIVAA, MONIN KÄSIN TEHTYÄ... ELI KOKO SAKKI YHDESSÄ.

Kortteja... monen värisiä ja mallisia.

Joulutervehdys ikuinen sellainen,
tehty vanerista, korkeus noin 20 cm.

Jokainen on ihan erilainen...

Korttitehdas pyörii yhä...

Kuvasin ja yritin ladata paljon muitakin kuvia, mutta ei yhteistyötä tällä hetkellä palvelimen kanssa.
 
Onko sinulla tarpeeksi? Rakkautta...
Muutamia pikkutauluja...

Sitten hiukan isompia tauluja, joita jäi näyttelystä.
Pukinkonttiin vaikka!
 

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

HAITSAPPARALLAA

Mitä ilmeisemmin nyt on keskiviikko, aamu ja olemme kotona jälleen. Pyörähdin täällä ja huomasin viikon vierähtäneen edellisestä päivityksestä. Siis mihin aika on karannut? Tai siis tiedänhän minä, olen kirjoittanut. Takonut ideoitani kuin reikäpää. Heti kun yksi teksti on valmistunut, on toinen pyrkinyt ulos. Siis todella koukuttavaa ja mukavaa. Nyt vedän "fantasia-tasolla", jolloin mielikuvitus on vain rajana. Täällähän pitäydyn faktoissa ja tosiasioissa kaikkinensa. On elämä muutenkin yhtä haitsapparallaa, paljon kaikkea, vaikkei oikeastaan mitään kummempaa.
   Joulukin on kuulemma tulossa, ei se kauheasti nappaa. Saavat muut hysterioida sen suhteen, rakentaa joulua rakentamalla. Me voimme viettää joulun koska vain, missä vain ja milloin vain. Siihen ei materiaalisia kulisseja kauheammin tarvita, iskee vain jouluvaihteen päälle. Se kumpuaa sisältä, on siellä juhannuksena ja vappunakin. Eikös ole helppoa, tämähän on tietty tapa luistaa joulusiivoista ja ostoshysterioista. Mutta kun kaapit avaa ja vähän kaivelee, juolahtaa mieleen ajatus, tarvitsemmeko jotain lisää. Minun tekisi mieli alkukantaista, olkiliinoja, pärettä hirren raossa ja käsinkudottuja villasukkia. Kynttilänvaloa ja takkatulta. Kinkkua ja perusruokaa leivinuunista ja lasten laulamia joululauluja. Jota mamma voisi kompata kattilankannella. Sylissä kissat ja koirat lämmittämässä, välillä lumihangessa enkeleitä tehden. Pitkiä leppoisia yöunia ja nautinnollisia aamuvenytyksiä. Välillä saunaa ja päälle kinkkua. Lastenkin joululahjatoiveet ovat pieniä. Kunhan saisimme olla kotona ilman paniikkia, uudet pyjamat ja yhteisiä pelejä. Sitten ihan perustarpeita, kenkiä, paitoja, sukkahousuja ja hiuspinnoja. Niin, ja hyvää lukemista viltin alla. Tunnen kyllä itseni, se hystreria putkahtaa sitten sata lasissa pintaan ja hoidan kulissit jouluvalmiuteen päivässä. Vedän jouluverhot, joulutyynyt, lisään kynttilöitä, vaihdan joulutaulut, silitän pellavaliinat ja kuuntelen joululauluja tauotta. Siivouksia teemme koko ajan, ne eivät kauheamamin rassaa, vaikka varmaan pitäisi. Vaikka kuinka siivoaa, niin  johan pitää huomennakin siivota. Se on loputonta. Lauantaina sain tulla puhtautta henkivään kotiin, siis kirjoittajakurssilta. Olohuoneessa oli huonekalut siirrelty, sohva ja muutama mattokin pesty, muutenkin viilattu ja puunattu. Pasi oli heilunut lasten ja elukoiden kanssa. Haitsapparallaa, hommat hoituu ja minä vain kirjoitan.

   Olimme siis Oulussa ja lypissä. Maanantaiaamun labrat olivat täällä kotona ihan huippuluokkaa; Hb 127, trompparit 309, leukkarit 6,1, neutrofiilit 3,8 ja crp 53. Edellisellä viikolla crp oli 50. Sairaalassa vastaavat luvut olivat samoilla suunnilla, crp 43. Sitten tätä amatöörijauhantaa ja tulkintoja. Kuumepiikit kulkevat tasan käsi kädessä Imukin-piikin mukana. Aina kiilaa kuume samoihin lukemiin, noin 39 asteeseen. Neidillä on sellaista köhää ja tukkoisuutta, flunssamaisuutta, muttei eritä sen enempää mitään. Crp kertoo myös, että jotain tapahtuu jossakin, koska on koholla. Onneksi myös laski hiukan maanantaista. Tällä hetkellä olen todella tyytyväinen ja levollinen asian suhteen. Nyt elimistö alkaa potkia vastaan ja reakoimaan piikityksiin. Eli minulla on selkeä visio, että tuloksia syntyy ja olemme oikealla tiellä. Onneksi on siis jotakin havainnoitavaa, ettei se nyt ihan suolaliuosta ole mitä lapseemme pistämme. Leukkareiden ollessa noinkin korkealla kotona otettavan sytostaatin annostusta lisättiin, hyvä sekin, jos kerran on vara nostaa. Ainahan se on isompi paukku mörölle. Osastolla nukuimme todella hyvin, niin levollisesti ja varmasti todella kauniisti. Voit vain kuvitella kuinka suloisia nukkuessamme olimmekaan, varsinkin minä... Pyysin, ettei maanantaina illalla laiteta piikkiä, koska sehän kuumeiluna saattaisi estää anestesian, joten piikki sirrettiin sitten eiliselle päivälle ja kotiin. Näinpä yöllä mitattu lämpötila oli siis normaali 36,8 astetta. Passasi meille. Näinpä kuumeilu tulikin sitten valveilla ollessa, jolloin ei tarvinnut lasta herättää ottamaan kuumetta alentavaa. Nokkelaa, eikä tarvinnut itsekään katkaista hyviä yöunia. Pitäisikohän se piikitys oikeastikin siirtää päivälle, jolloin ei öisin tarvitsisi kippuroida. Miksikähän en ole aikaisemmin ajatellut? Nyt ajattelen, sillähän tavalla saamme kunnon nukutun yön... Haitsapparallaa, jopa koukutti moinen ajatus, miksikäs ei... Välillä Reetta on suuttunut, kun olen hänet kuumepiikin aikana herättänyt lääkkeelle ja juomaan. Mutta kun en uskalla katsoa mihin korkeuksiin se kuume kiilaisi ilman lääkettä. Pian vetää horkaksi tai krampeiksi, sillä nousu on jyrkkä. Tässä vaiheessa minä olen levollinen ja uskon niin tyynesti, että homma toimii kuin jyrä. Itseäni kun tulkitsen, niin olen ilmeisesti ihan balanssissa, jos kerran kykenin sairaalassakin nukkumaan iltakymmenstä aamulla kahdeksaan. Me, muka aamuvirkut, nukuimme vielä täyttä häkää, kun Reetan piti valmistautua jo leikkuriin lähtöön. Hoitajat olivat luottaneet siihen, että olemme jo vauhdissa kun tulivat hakemaan, vielä mitä. Eli olen tyytyväinen tuohonkin nukkumiseen ja kivoihin uniin, joita saamme katsella. Saanhan olla, voinhan pitää moisen haitsapparallan jatkossakin. Nyt joulukuussa meillä ei toivottavasti ole ollenkaan sairaalassa käyntiä. Mieletön vapauden tunne, toivottavasti se pitää. Labrat kerran viikossa ja seuraava lyppi 2.1. Jälleen koen, että meille on annettu joululahja jo etukäteen, olen suunnitelmasta enemmän kuin kiitollinen. Toivottavasti saamme lahjamme pitää.

   Minulla tuo niska muistuttelee aina ajoittain raihnaisesta olemassaolostaan. Nyt tulevana lauantaina minun pitäisi malttaa sinne magneettiin... Ihan hyvä, että kuvataan, mutta olla nyt puoli tuntia paikoillaan ja juuttumatta tunneliin. Siinäpä haastemomentti. Onneksi voin salakuljettaa sinne pömpeliin mielikuvituksen, ties mitä uusia ideoita pukkaa. Kunhan ei pukkaa sellaisella vauhdilla, että menen hytkymään, silloinhan kuvat ovat epätarkkoja. Viime sunnuntaina menin kattilakaapille. Jotenkin sain itseni sinnekin juuttumaan kaulakorusta. Onneksi kaulakoru antoi periksi ja napsahti poikki. Ettei se ollut niska, joka napsahti. Maanantaina lähdimme Ouluun vähillä syömisillä. Matkalla hain sitten Reetalle huoltoasemalta valmiin leivän ja juotavaa. Neiti on todella ärsyttävä, ellei saa ruokaa, suorastaan pirttihirmu. Neiti söi leipää, kunnes huomasi, että välissä on paistettu muna. Muna ei sopinut makumaailmaan sillä hetkellä. Näinpä minä sitten päätin lastani auttaa ja syödä moisen. Täydessä vauhdissa moottoritiellä otin munan ja kallistin päätäni saadakseni sen suuhun. Silloin se tapahtui, taas napsahti niskassa. Kauhea vihilonta ja se jummittui. Nauroimme, että kaikkea sitä voikin tapahtua. Ei siis passaa laittaa munaakaan suuhun ajaessa. Onneksi Reetta oli jälleen kartturina ja hoiti loppumatkasta oikean puolen. Onneksi niska laukesi takaisin taas liikuntakykyiseksi ja elämä on huomattavasti notkeampaa. Nyt kääntyy taas pää, eikä tarvitse koko kroppaa vääntää. Teinkö siis jotenkin niin monimutkaisen vääntöliikkeen vai onko se tuo niska oikeastikin noin herkkä. Niin, kyllähän minä tietty kallistin, kurotin ja koukkasin, mutta kuitenkin. On se nyt vähän outoa. Koskaan ei tiedä missä ja milloin kuuluu se naksahdus. Toisaalta se kuuluu ilmeisesti myös tähän ikääntymiseen, pitäisi silleen loiventaa ja hidastaa. Yhtenä päivänä sain ikätoveriltani viestin, että niska oli tuosta vain napsahtanut... Eli, ehkei tämä kroppa olekaan enää ihan rippikoululaisen. Mutta miten sen muistaisi?

   Eilen Pasi oli tyttöjen kanssa puutyökerhossa, nyt valmistui koppi Vienolle, Vienola. Takaterassilla on jo Tollon oma koppi ollut viikon, eli Tollonkoppi. Sitten on valmistunut muutama puu-ukko, traktori, autoja, peräkärry, pöllöjä... Ihan tuotteliaita ovat olleet. Ehdin eilen Oulusta suoraan pitämään kuviskerhoa, jälleen liki kaksikymmentä innokasta. Ihana nähdä pilke lasten silmissä ja innostus. Nyt tehtiin joulukortteja ja maalattiin akryyleillä taulupohjille. On ihana todeta, kuinka muutama oppilas tulee kesken kaiken kaulaan kieppumaan ja änkäävät lähelle. Jos istun, niin aina on joku polvelle pyrkimässä. Miten lapset voivatkaan uppoutua posket punoittaen vaikka korttien tekoon, kiherrystä ja silmien loistetta. Toki, kyllä siellä pitää välillä ryhmäkuriakin harrastaa, sillä kaikilla ei ole aina selvää mitä saa tehdä ja ennen kaikkea mitä saa jättää tekemättä. On helppo luistaa vaikkapa omien jälkien siivoamisesta, sotkua kyllä saadaan aikaiseksi. Fanny ja Verna ovat myös kerhossa, ovatkin melkoisia kriitikoita. Toisaalta kiva saada sisäpiirivinkkejä ja kritiikkiä aiheesta. Ne ovat aika suorasukaisia palautteissaan, en siis luule liikoja itsestäni. Hah! Kauhean napakoita ja myös loistavia apuopettajia. Maanantaina Reino oli kuulemma kulkenut illan allapäin. Korvat luimussa ja kyyryssä hiipien. Näinpä sitten eilen aamulla puhuin kaijutinpuhelun koiralle, kerroin että tulen kotiin. Sitten kun tulimme kotiin, ei koiraa enää vaivannut mikään. Mitä ilmeisemmin mammakaipaus oli vain niin suunnaton, että vaikutti jopa sairaalta. Voi meijän pientä, isoa koiraa.

   Nyt Reetta tekee ahkerana läksyjä. Ihan on leppoisan kuuloinen neiti. Aamulla meinasi nousta haasteellisesti pystyyn, kun yhteiskunta pientäkin jo kaikkeen velvoittaa. Niin kuin nyt opiskeluun ja lääkkeisiin vaikka. Neiti olisi halunnut olla kotona ihan vain huuhaa ja haitsapparalla. Täytyi vain ottaa niskasta kiinni ja istuttaa kirjojen pariin, ollaan sitten iltapaäivällä vaikka mitä, mutta oppivelvollisuus kuuluu huuhaankin elämään. Tästä tulkoon hyvä päivä, ihana pikkupakkanen ja paljon ideoita!


torstai 22. marraskuuta 2012

KÄRPÄSENÄ KATOSSA

"Minusta olisi joskus kiva olla teillä kärpäsenä katossa. Ilmoita, jos sellainen paikka vapautuu..." Otin tuon kohteliaisuutena, hämmentyneenä sellaisena. Sitten kun asiaa jälleen avasin mielikuvituksen voimalla, niin johan keulii. Miltä meidän elämä ja huushollaamisemme ihan oikeasti ja ihan kunnollisten ihmisten mielestä näyttää. Missä kaikissa asioissa mitä ilmeisemmin rikommekaan "normaalin" rajoja. Nähtävästi kapinoimme ja kehoitan kapinaan ja katsomaan asiaa muistakin näkökulmista ihan joka käänteessä. Eli kait tätä siis voisi olla mielenkiintoista seuratakin kärpäsperspektiivistä. Toisaalta, sitten kun paineet kasvaa ja ahdistus valtaa, niin kärpänen tunkisi varmasti itsensä johonkin rakoon ja pakenisi... Uskon tosin, ettei tätä kovin moni päivästä toiseen jaksaisi. Uupuisi pian kärpänen ja  mäiskähtäisi lattialle selälleen. Sitten sen söisi kissa ja nuolisi huuliaan...

   Kesällä kaverini huokailikin parinkymmenen autoilukilometrin jälkeen: "Onko tämä aina näin äänekästä touhua?" Onhan se, yleensä laulamme, tappelemme ja muuten vaan älisemme. Minä tykkään esittää räppiä ajankohtaisista asioista autolla ajaessa. Samoin elekieli ja viittomat ovat usein käytössä. Tyttöjen kanssa kehittelemme ajatusleikkejä ja keulimme mielikuvituksen voimalla. Se on hauskaa ja helppoa. Mutta ei se minua haittaa. Tosin syyskuussa jossakin Etelä-Suomen moottoritiellä tytöt yrittivät haastaa iskääkin ajaessa laulamaan. Me olimme laulaneet jo viimeiset kaksisataa kilometriä. Ei innostunut iskä, ei todellakaan. Seurasin vain kuinka leukaperät kiristyivät pelkästä ajatuksestakin. Siihenkös Tessa laukaisi loistavan slouganin, (asianosaiset tietävät kenestä on kyse, mutta nyt heitän henkilön hatusta): "Kyllä Valamon Pekkakin laulaisi!" Siinä vaiheessa tasan räjähdimme, kun kuvittelimmekaan tilannetta, jotta tämä "Pekka" laulaisi. Tarkemmin kun asiaa kyselin, niin ei kuulemma laulaisi, ei vaikka meijän Pasikin laulaisi moottoritiellä. Mutta lapsista se oli heitto, jolla he yrittivät iskän ottamaan kopin. Suurperhe heilläkin, varmaan aina välillä muutama tappelu autoillessa lasten kesken ja vanhemmat ottaa lukua. Loistava heitto lapselta, kun yritti saada isän hoilaamaan. Sen jälkeen saimmekin olla pitkään hiljaa, sillä kyseinen isämies aikoi jättää koko akkalauman tienpientareelle, jos ei volina hetkeksi lopu...
   Joogaryhmässä Fanny on kaikkien aikojen nuorin oppilas, sanoi opettaja. Mutta hyvin neiti siellä vetää, pois tiehensä. Yleensä iltaisin vetää vielä muille omaa joogakoulua kotona. Minusta se on hyvä tapa lastenkin rauhoittua ja latautua. Ei ollenkaan paha. Samoin tuo Reetan viime viikkoinen laatoittaminen. Miksei? Mutta moniko antaa lapsen laatoittaa seiniä, meillä sai kaikki osallistua siihenkin, jos kiinnosti. Onni, ettei se yhtä paljon kaikkia kiinnostanut. Sitten on tuo minun käsin maalaama seinä. Kerran yksi lasten kavereista hämmentyneenä kysyi: "Kuka teillä on piirtänyt seinään?" Meidän lapset vastasivat: "Äiti", jatkaen leikkejään. Siinä vaiheessa tämä vieras lapsi taas kyseenalaisti seiniinpiirtelyn ja vieläpä äidin tekemänä. Yleensähän kielletään, meillä tekee äiti edellä.
   Amuisin kehoitan lapsia kapinoimaan ja ottamaan jälkkäriä koulussa. Yhtenä päivänä Verna tuli silmät loistaen: "Nyt sitten otin jälkkäriä, kun oli sellaista mansikkajuttua." Minä nyt tietenkin kehoitan heitä hiukan olemaan kiltteysmuotin ja massamuotin ulkopuolella ja ottamaan vaikka jälki-istuntoa. Särmää, hei. Paas kattoo rohkaisenko muutaman vuoden päästä samalla lailla, kun hakevat itse jo niitä rajojaan. Mutta käytännössä olen huomannut, että kun ehdottaa niille jotakin vähän överiä, niin ne muuttuvat kahta kiltemmiksi. Tessa yritti hengailla kylillä kavereiden kanssa, käskin heti mennä kunnolla, useina iltoina viikossa, kotia ei tarvitse tulla ennen puolta yötä. Tuuletin kauheasti ja hihkuin aiheesta... Niin se lapsi ei sitten lähtenyt ollenkaan, kun annoin niin höylisti luvan ja kannustin. Samoin hiustenvärjäys. Ostin tuubin ja iskin värit päähän, siinäpä sai tummat hiukset. Kohta tajusikin, ettei se nyt niin kivaa ollutkaan, eipä ole sen koomin halunnut. Nyt on tyytyväinen luonnolliseen väriinsä.
   Sama pätee mieheen, aikansa naukuu jotakin kauttarantain. Otankin harppauksen edelle ja ehdotan, sitten mies laittaakin jarrua. Näin kävi muistaakseni tallentavan digiboxin kanssa, otin aiheesta enemmän selvää ja sitten täysin puskasta kehotin sellaisen hankkimaan. Mies kun luuli vasta aloittavansa tällä rintamalla minun väsytysnujerrustaistelun, sillä en haluaisi yhtään vempainta enää meidän huusholliin, niin sitten meikä käskeekin moisen hankkia. Minulle riittäisi puolet nykyisistäkin. Sitten se vehje meille hankittiin, joku se noista olohuoneen pölynkerääjistä on. En tiedä käyttääkö sitä kukaan, ainakaan minä en osaa käyttää. Sama pätee, kun kehotan miestä omien kavereiden tai vaikka naapurinrouvien kanssa lähtemään johonkin. Vaikka teen sen vilipittömästi, niin heti haistellaan, mistä päin tuulee.

   Viime yönä sisäinen kelloni herätti minut 01.42. Kokeilin Reetan otsaa ja mittasin kuumeen; 38,4 astetta, jälleen kuumepiikki. Koko eilinen meni kuumeilematta ja taas samalla kellonlyömällä yöllä se nousi. Kolme kertaa viikon aikana. Perjantaina, maanantaina ja keskiviikkona, nehän ovat juuri nuo Imukin-piikkipäivät. Eli selvä yhtälö. Näinpä voisin päätellä, että muutkin oireet "flunssamainen" olo, ilman oikeaa räkäröhää kuuluu tuon piikin vaikutuksiin. Toki on hiukan oikeankin flunssan mahdollisuutta, sillä onhan tuota liikenteessä. Mutta nämä menevät nyt yksi yhteen piikkien kanssa. Niin kuin Johannakin oli kommentissaan vetänyt johtopäätöksen, että piikit härppii nyt kunnolla, olen tilanteesta tyytyväinen. Ja jos härppii, niin miksei siihen crp:kin reagoisi. Eli tänään olen taas huolettomampi, sillä olen pystynyt omat kaavioni näyttämään toteen. Alitajunta kun tekee taulukoita yhdestä jos toisestakin asiasta. Itse vedän naisenlogiikalla yhtälöitä, mutta kun keskustelen Pasin kanssa on ajatusmalli ihan toisenlainen. Sellainen putki, tiiäthän... Pasi on enemmän huolissaan tällä hetkellä ja enemmän laittaa flunssan piikkiin, kun minä jo olen seuraavassa vaiheessa ja hehkutan piikkien tehoa... Toki hyvähän minunkin on realisoitua välillä, mutta harmittaa aina, kun joutuu ottamaan takapakkia hienosta visiostaan. Mitenkä sitten tuo lievä karheus ja tukkoisuus luokitellaan anestesian kannalta, sitä en ole vielä ratkaissut. Hah hah haa, ihan niin kuin se nyt minun olisi ratkaistavavissa! Mutta jälleen kerran minulle on sanottu, että olen lapseni paras asiantuntija, joten siihen luottakaamme. Ei tuo neiti sillä lailla sairas-sairas ole, koska touhuaa kauheasti, askartelee ja ruoka maistaa. Tänään olemme kotoa käsin myyneet tauluja ja kortteja, en uskalla ja ehdi tuota autolastia purkaa, kun joku kysäisee aina jotakin... Hyvä syy ajella siis muutama viikko autolla, joka on survottu täyteen huuhaa-tuotoksia. Mutta meneehän tämä näinkin.

   Tänään kärpäsellä olisi katossamme ihan tasapaksua, tylsää ja seesteistä. Lapset ovat sopuisasti, korttitehdas pyörii ja koti on jälleen ateljeena. Mamma huuhailee kohtuuden rajoissa, eikä harrasta myöskään paniikkivaihetta. Eli kykenen olemaan rennohko, leppoisahko, lupsahahko, luovahko ja kivahko. En ole kuin tulisilla hiilillä jatkuvasti, en pelkää puheluita, en pelkää postia. Olen siis kohtuullisen rela, todellakin luonnontilassa. Onko se sitten hyvä merkki vai huolestuttava merkki, en tiedä. Onneksi tuntuu vain helpommalta kuin alkuviikosta. Niin sain minä yhden positiiviseksi luokiteltavan puhelunkin äsken, Sylvasta. 15.2.-13 on jokin kansainvälinen syöpäpäivä tai jotain siihen viittaavaa. Nyt julisteeseen haluttaisiin ottamani "Valmis", kuva Reetasta. Perusteluina oli, että siitä huokuu positiivisuus ja ilo syövästä ja tilanteesta huolimatta. Kauniisti ajateltu ja annoimme luvan käyttää sitä. Joillekinhan kärsimystä kuvaava kuva saataa jopa aiheutta pakokauhun, jolloin halutaan kieltäytyä asian kohtaamisesta ja avutusten antamisesta. Itseä lämmitti moiset sanat ja oivallus, todellakin tuntui hyvältä. Ihana, jos näin sen näkee ulkopuolinenkin. Toki kuvakollaaseja meiltä löytyisi joka lähtöön, miten olisi kansainvälinen paniikkipäivä ja meitsin naama, josta paniikki heijastuu. Kansainvälinen kotileäinten päivä, kuva Tollosta kun se juoksi päänsä seinään yrittäessään perhosta kiinni. Tai kuva Vienosta, kun se putosi unissaan nojatuolista. Maailmanlaajuinen lastenoikeuksien päivä, jolloin nämä pienet pirttihirmumme heiluvat kaulimen kanssa ja pistävät mammaa ruotuun.... Kameran pitäsi olla niin jatkuvasti laukaisuvalmiian, sillä tilanteet vaihtuvat tiheällä tahdilla. Suuntaan jos toiseenkin. Reetta kun julisteasian kuuli, hän tahtoi meille sellaisen julisteen jokaiseen kamariin ja kuulemma olkkarin seinällekin. Kaikista isoimpana, kiitos. "Niin, sehän on ihan sellainen leppoisa kuva, miksei."
   Nyt kun pörrään tuonne kärpäsasentoon ajatuksissani näen syyshämärän huushollin, pölyä, tunnelmaa ja enkelipalloja kaikkialla. Olen saanut lukuisilta ihmisiltä palautetta myös menneestä näyttelystä. Kuulemma lämminhenkinen, koskettava, ajatuksia herättävä, syvä ja valoisa. Ajatelkaa, siis jos ihmisille jää tällainen mielikuva, vaikka tietävät taustat, niin olen onnellinen. Saanhan olla? Moni kertoo itkeneensä siellä meitä, tilannettamme, sekä omia itkujaankin. Mutta olimme kuulemma rohkaisseet moiseen tunneryöppyyn, jolloin omiakin patoutumia oli tullut käsiteltyä. Siis, tuohan on mieletön kiitos itselle, jos näin on käynyt. Paikaallislehtikin kävi viikko sitten. Toimittaja oli loistava, ymmärtävä ja tiedostava ihminen. Jutusta tuli ihan uudenlaisesta näkökulmasta kirjoitettu ja lämmin. Se ei ollut sanasta sanaan kopioitua sanahelinää, vaan syvää pohdintaa aiheesta monelta kantilta.
   Tänään siis kärpänen voisi aistia onnistumista, toivoa, leppoisuutta ja syvää olemista elämän kaikilla osa-alueilla. Elämä ei ole pelkkää pintaraapaisua, vaan todella syvää ja ainutlaatuista. Kärpänen voisi aistia jokaisen hetken merkityksen, sen tyhjänkin tärkeyden. Pörrääppä sinäkin katonrajaan ja mieti mitä näet? Haluatko sen omaksesi tunnustaa ja myöntää, kärsiikö analysoida vai paljastaako se liikaa totuuksia... Tämäpä olikin koukuttava ja hyvä tapa analysoida jälleen omaa olemistaan ja elämäämme. Kiitos vinkistä, lukijani! Surrrrrur!
  

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

MOPO LÄHTI KÄSISTÄ

Meitä nauratti eilen ja nyt aamulla. Niin se lähti mopo taas käsistä, keulii kunnolla. Toisaalta, kiva kun keulii, sillä muuten on raskassoutuista. Äärilaidat tasapainottavat. Pah ja pah! Lyhyt johtopäätös tästä on, että minä panikoin ja valvon liskojen kanssa, mutta elämä pyörii kauhealla vauhdilla ympärillä.
   Joulukorttitehdas pyörii, keittiö on yhtäkkiä korttitehdas. Eilen se vain lähti käsistä, kun törmäsimme Reetan kanssa ihanaan joulupaperiin. Ideoita ja käsin ajateltuja asioita tuli jälleen tulvimalla. Käsin ajattelu on siis sitä, että selitämme käsillä sanojen lisäksi ideaamme. Maalaamme ajatuksia ja vahvistamme mielikuvaa. Harrastan tätä käsillä ajattelua muutenkin todella monissa yhteyksissä. Liikekaaret ja nopeus ovat välillä pelottavia, ainakin olen oudompien havainnut väistelevän. Viikonloppuna Oulussa kaverin kanssa huomasimme puhuvamme oikeastaan asian kuin asian käsillä, nyt voimme pikaviittoa kiihkeimmät vaikka autonrateista, toinen tietää heti missä mennään. Et siis ymmärtänyt, mutta onneksi muutama tietää mistä jaarittelen...
   Korttitehdas pyörii jälleen sarjatulena ja vaiheittain. Kukin vuorollaan voi tarttua korttiin ja jalostaa ideaa. Sitten ketjun toisessa päässä analysoimme ja hämmästelemme lopputulosta. Värkit olivat yön levällään pöydällä ja kyseistä tehdasta kuului pyörittävän Vieno. Kissa keilasi pystyssä olevia nurin, veteli nauhoja suussaan, pudotteli sen mikä irtosi ja kirmaili perässä. Kuuron kissan öiset leikit ovat oikeasti äänekkäitä. Koiratkin unensa seasta haukahtelivat, kun pelotti moinen ryske. Mamma siis rauhoitteli vahtikoiria, selitti mikä möykkää. Kissallakin lähti mopo käsistä yöllä.
   Verna tuossa analysoi, että jos ei ole mielikuvitusta ei ole myös huumoria ja toisin päin. Asiaa, jälleen ja muutamalla sanalla. Itsellä huumori ja mielikuvituskin on hieman katkolla, onneksi muut jaksavat vetää ja innostaa. Minulla on enemmänkin huolestunut-äiti-vaihe päällä. Syystäkö vaiko eikö, sitä en huoliltani kykene analysoimaan. Mutta pikakelaus siihen missä mennään. Reetta oli silloin perjantain ja lauantain välisen yön siellä sairaalassa, kuumepiikistä johtuen. Siitä saakka kotona, lievästi lämpöillen. Maananatain ja tiistain välisenä yönä samainen kuumepiikki. 38,9 astetta, mutta lapsi oli tolkuissaan, puheli järkeviä ja kiepahti kainaloon. Annoin särkylääkettä ja nukuimme loppuyön sohvalla. Silmissä hiukan tulehdukseen viitaavaa, hiukan röhää ja yöllä piti niistää tukkoisuutta nokasta. Eiliselle pyysin myös crp:n ottamista labrojen yhteydessä. Leukkarit laskeneet, samoin neutrofiilit siitä viikonlopun kohahduksesta. Trompparit nousseet ja Hb samoissa lukemissa. Oma johtopäätökseni oli, että virus löysäämässä. Mutta sitten oli crp kohonnut noin viiteenkymmeneen, mikä taas viittaa liikkeellä oleviin kulkutauteihin. Mitenkö nyt toimimme? Niin, siinäpä se? Eli mitään lääkityksiä ei aloiteta, sairaalahoitoa tarvita, jos kerran liikenteessä muillakin samaa. Niin ja jos Reetta jaksaa olla aktiivinen, taistella arjesta, askarrella ja puuhailla. Ruoka ja juoma maistuu hyvin, kuulostaa tervejärkiseltä, ei horise kivuissaan... Minun omat mielikuvani tilanteesta vahvistavat sairaalan mielikuvia tilanteesta. Olen myös amatööritaulukkoa kuumepiikeistä täyttänyt... Johtopäätös on, että Imukin-piikitykselläkin on vaikutusta. Taulukkoni perusteella lähes puolen tunnin tarkkuudella samaan aikaan nousee kuumepiikki. Se on kenties flunssasta johtuen rajumpi, koska muutenkin elimistö sekoilee. Se kuuluu myös Imukin-piikin vaikutuksiin. On siis odotettavissa. Taas amatööri vetää johtopäätöksen, että ensi yönä käydään kuumeella, sillä on piikkipäivä. Itse yritän olla mukamas tervejärkinen, hysterisoimatta ja rauhallinen. Olenko sitä, sen voit kuvitella. Pieni mieli kun kieputtelee ja vekslaa ympäriinsä, liskojen ja alligaattorien ja lohikäärmeiden kanssa hyörien. Varsinkin öiseen aikaan sitä keksii vaikka ja mitä, jos herää niiskaukseen. Kenties itsekin olet moista joskus kokenut? Reetan kohdalla siinä on vain oltava jotenkin äärettömän valppailla. Siis koko ajan äärettömästi varpaisillaan, äärettömästi läsnä ja äärettömnästi huolissaan. Ja tämä äärettömyys syö ja juo omaa jaksamista, olen äärettömän herkillä. Vingun ahdistuneena ja olen takakireä omasta aivotoiminnastani johtuen. Oma keskittymiskyky on sitä sun tätä, mutta onneksi tuo lapsi simputtaa minut tehtaaseensa aktiivijäsenenä. Kenties siitä syystä pysyn pinalla ja jopa höyryän huuhaana. Kuinka tärkeää kaikessa on kuitenkin löytää se jokin noste, muutenhan sitä pian vajoaisi. Mutta tämä viikko ei ole helppo, ei yksikään tunti. Lääkärin kanssa sovimme, että voimme käydä tällä viikolla, mikäli näen tarpeelliseksi labrassa. Joka tapauksessa maananatina käymme aamusta, jotta tiedämme faktaa lyppiä varten. Siis mennäkkö vaiko eikö mennä lyppiin. Missä mennään labrojen suhteen? Pasi taas panikoi, että labroja pitäsi otta koko ajan, ole siinä sitten tervejärkinen ja huoleton. Augh!
   Tuleva lyppi on kuulemma tärkeä, joten sekin olisi hyvä saada. Protkollan mukaan Reetta on kantisjonossa, koska kuuluu varultakin jo olla siellä. En kuulemma saa panikoida, mutta se kuuluu protokollaan... Enhän minä, siis panikoi, enhän, olen vain muuten huolissani kaikesta. Edellisessä lypissä oli luuytimessä vilahtanut myös minimaalinen oma solumäärä, siis aikaisemmin 100% luovuttajan soluissa oli häivähdys omaa. On sitä ollut aikaisemminkin, sen jälkeen täysin puhdasta, onko se vain jälleen jokin pistotekninen juttu, vai oikeesti omaa. Sitäkään ei tiedä kukaan. Joten soutelen syvillä vesillä ajatusteni ja huolteni kanssa, mutta väännän kauniita joulukortteja. Mopon ei saa antaa keulia ja lähteä käsistä huolten suhteen. Paniikillekin on löydettävä kohtuus. Joten mopoilemme kaasuhana kaakossa kortteja tehden. Ymmärsithän?!



P.S.
Näin ollen voit vetää siis johtopäätöksen, että joulukorttitehdas on tuottelias...

Mikäli haluat tilata käsintehtyjä, yksilöllisiä, 2-osaisia joulukortteja niin pistä sähköpostia tulemaan. Reetan kanssa tuossa mietimme hinnaksi 3 €/ kpl. Kun tilaat kymmenen kappaletta, saat ne hintaan 25€. Siitä ylöspäin kappalehinta siis putoaa 2,5 €:oon. Ymmärsithän...

Toimitusaika nopea, sikäli mikäli olemme kotona ja skräppäyskykyisiä. Maksun voit suorittaa tilille, korttien hinta ja postikulut painon mukaan. Helappua!

Odotan sähkäreitä ja tilauksia osoitteessa tiina.piippo@kotinet.com

maanantai 19. marraskuuta 2012

LISKOJEN YÖ

Olen kaksi vuotta sitten kirjoittanut samasta aiheesta ja muistaakseni samalla otsikolla, mutta teen sen uudelleen. On nimittäin yö, heräsin, en kyennyt nukkumaan, kun liskot temppuilivat kehollani, kaulallani ja ajatuksissani. Ne ovat vikkeliä ja pyörittävät pikakelauksella jälleen koettua viikonloppua draamoineen kaikkineen. Hengästyttää, puristaa, eivätkä ne irtoa vaikka ravistaa...

   Liskojen yö on myös asia, josta olen rääpäissyt äidin tuskaisen "runomaalauksen" linja-auton penkillä, syystalvella 2010, tajunnanvirran joka vaati ulkoistamisen. Noin kuukausi sitten olen kirjoituksen opettajani rohkaisemana, kehotuksesta ja painostuksesta laittanut tekstejäni eteen päin. Se oli se lauantai, kun jouduin kesken kurssin päivystykseen, sain hiukan kipulääkettä ja opiaatteja, jolloin kontrolli niin sanotusti oli normaaliakin löysempi. Kiitos siis opiaattihuurujen, jotta estoni poistin ja tein uuden aluevaltauksen ja hypyn tuntemattomaan. Tämä on nyt se asia, josta olen todella kiksahdellut. Kiksahtelen yhä, jos suotte. Olen tarvinnut tämän uskomattoman tunteen ja hämmennyksen, oivalluksien kautta. Se on ollut toisaalta raastavaa, mutta jälleen uusi keino kaiken tämän käsittelyyn. Jälleen uusi hämmentävä mahdollisuuksien ovi, joka on avattu. Jälleen uusi lahja luovuuden saralla, jota en pienessä mielessäkään voinut kuvitella. Salainen haavehan se oli juuri vain ja ainostaan Liskojen yön kohdalla, mutta että siinä on enemmänkin. Laitoin viisi tekstiä täysin tuntemattomalle säveltäjälle, hän tarttui niistä heti kolmeen. Illalla napsautin menemään ja aamulla sain vastauksen, että ovat jo työn alla. Se tuntui todella hämmentävältä. Kuinka joku saa heti kiinni meikäläisen aivoituksista. Toki enhän ensin tajunnut mitään mistään poljennasta, tahdeista, tavutuksista ja lyriikasta. Mutta olen oppinut sähköposti-pikakurssin kautta ottamaan tiettyjä seikkoja huomioon. Niinpä olen sitten survonut kauhean pinon tekstejäni ly-rii-kak-si ta-vut-ta-en ja las-ki-en. Todella koukuttavaa ja lähtenyt suorastaan lapasesta. Siis mieletön uusi maailma.
   Nyt sitten tuolla seminaarissa yksi näistä, eli Liskojen yö esitettiin. Olen itse saanut niistä nuotit sen parisen viikkoa sitten. Olen sitä saanut pianistin soittaman kuunnella, hämmentyä ja itkeä. On mieletöntä saada omat sanat ja ajatukset soimaan sävellyksen kautta. Minulla on niin suunnnaton palo, jota en tiennyt omaavanikaan. Se on myös vetänyt nöyräksi, kun ajattelee mitä kaikkea tämän takana on. Raadollisuus kaikkineen. Lauantaina siis halusin vaikka pää kainalossa päästä sinne seminaariin, siksi ehkä olinkin niin kylmän rauhallinen sen Reetan kuumepiikin vuoksi. Halusin kuulla ensiesityksen ja kokea sen suoraan. Olla paikalla.
   Seminaarissa esitettiin 12 kappaletta, jotka sitten arvosteltiin sanoitusten kautta lähinnä. Lähtökohtana oli kaikissa ensin teksti ja sitten sävel. Illalla sain jo arvostelut kirjallisen palautteen muodossa luettavakseni. Se aiheutti jälleen uutta hämmennystä ja liikutusta. Imaisenpa ne tähän väliin, jotta pääset hiukan fiilikseen mukaan.

TIINA

PALAUTETTA LAULUISTA 17.11.2012 SYKETTÄ SANOITUKSIIN

Hv/Hn = Hyvää/Huonoa
T&MT = tekstin&musiikin toimivuus
P = pisteet
M = muuta??

10. LAULU (sanat: Tiina Piippo, säv. Terho Granlund)
LISKOJEN YÖ
Hv/Hn
Sielunmaailman kuvaus kaikessa karuudessaan.
Karhean painajaismainen tunnelma, mystinen.
Mukavan ahdistava. Voisko olla parempi jos viimeinen
"kova on työ" ei olisikaan riimillinen?
"En anna pelolleni valtaa" - liian itsestäänselvä.
Liikuttavat sanat, puhuttelevat. Elämän tuska takana,
viekää paha pois.
Vahva sanoitus, erilainen kuin muut, äidin laulu,
sopii myös miehen laulamaksi.
* Samastuin. * Niin kuin oma rukoukseni.
* Mahtavan menevä.
Pelko, kauhu, itseinhoni - tämä on raskaan sarjan paini...
(omasta runokirjasta)
Vahva ilmaus painajaisista vai krapulasta?
Koskettava, nuorisohitti! Nuorten veisuihin sopiva (?)
Suosikkini.
Jykevä ihmisten ajatus. Sanat kertoo paljon.
Paljon sanovat.
Ensin kylmät väreet, sitten tuli itku, vois olla masennus.
Hyvät sanat. Ensimmäinen koskettava ja surullinen biisi.
Sooloa kaipaisin kenties, vaikea laulaa ja kuulla.
Juoppohullun uni.
Rytmi, voima tukee sanoja, kiihtyvä. yö--ö--ö - laulajan
äänessä hieno pehmennys voimakkaan jakson jälkeen.
Äiti rukoilee ja taistelee lapsensa puolesta.
T&MT Hyvä, tekstiä tukeva; Sävel pelkoa lietsova;
Hyvin toimivat aihe ja sävel; Teksti ja musiikki sopivat yhteen;
Vahvat sanat tarvivat vahvan sävelen. Rock'n'rollia.
* Toimii erinomaisesti. * Olisin halunnut tanssia. * Hitti.
Niin kohtalokkaan tumma musiikki, Jumalan nälkä, turvaa,
suojaa.
Voimakas musiikki sopii sanoihin.
Kaunis sovitus, melodia tukee sanoja.
Hyvä, sopii sanat ja sävel, paras, vahva.
Ihan hitti.
Iskevä, epätoivoinen rytmi.
Skitso, niin kuin pitikin. Kontrastit hyviä!
Ahdistavuus välittyy rytmistä ja sanojen toistosta.
Melodista. Toistuva huuto: VIEKÄÄ PAHA POIS.
PARANTAKAA.
P 3 2,5 3 3 3+ 3++++ 2 3 3+ 3 3 3 3- 2,5 3++
YHTEENSÄ 44,75 pistettä
M
Valmista kauraa; HIENOA! Neljä plussaa perässä!
"Minä ole kipujen mies ja sairauden tuttava."
Hitti!!! Erittäin hyvä; Rankkoja asioita voi laulaa;
Olen kriittisen hämmentynyt;
Taistelua tuskan käärmelonkeroiden kanssa.

**************** tässä koonti kaikista ************

LISKOJEN YÖ & KREIKAN KRIISI - tasapistein 44,75.

*******************************************
   Sanoitukselleni napsahti jaettu ykkössija, huimaa!

Eniten sain kritiikkiä itseltäni, sillä muilta tuli todella huippu palautetta. Porukalla meni kylmiä ja kuumia väreitä ja ne itki. Hiukan tirautin minäkin, mutten sentään romahtanut kontalleni, niin kuin kotona ja eteisessä. Olin kuulemma monen muunkin sielun öiset kiemurat ja painajaiset kirjoittanut sanoituksen kautta. Vaikka se oli lähinnä huuto tasan omastani ja äidin näkökulmasta vallalla olevaan tilanteseen. Jälleen tajusin, että saan olla osallisena jossain sellaisessa, jota en vielä tajuakaan. Sanojen voima kirjoitettuna, laulettuna ja puhuttuna on äärimmäisen tärkeä. On myös hämmentävää, että nyt olen kirjoittanut aiheesta kuin aiheesta lyriikkaa, ne ovat minulle todella helppoja paukuttaa menemään. Ukkokullalle vihjaisin, että joku päivä polkaisen kantrivalssin vaikkapa avioliitosta, kotitappelusta, nahistelusta tai autonrassauksesta... Kaiken voi myös laulaa. Nyt toisaaalta oivallan senkin, miksi musiikki on minulle niin tavattoman tärkeää ja menee niin iholle. Sanojen, sävelen ja sanoman kautta. Koen sen oman kroppani välityksellä. Olen tehnyt siis jälleen tärkeitä oivalluksia itsetutkiskelun saralla.

   Toisaalta alitajunnan paineita ja liskoja aiheutti myös saamani kommentit kahden päivän aikaan. Sain kommentteja ihmiseltä, joka on kuulunut menneisyyteeni kaksikymmentä vuotta sitten. Näin yön aikana olen siitä todella hyvilläni, että se on menneisyyttä. On järkyttävää todeta, että yhä joku ihminen saa minut alistettua. Yhä joku ihminen saa muistot ja liskot pyörimään öiseen aikaan. Mikä tarve joillakin on tietoisesti satuttaa ja olla loukkaavan rehellinen. Toisaalta siinä minä sitten raukkana selitin, miksikö mitäkin. Minkä ihmeen takia selitän edes. Kommentteja tuli useita, mutta vedän ne yhdeksi kokonaisuudeksi. "Voi kauhia, eihän sua voi tuntia, kun oot noin kauhian lihava. Tuollainen muodoton möhkäle. Niskasikin on ihan punainen, ei kai se ole normaalia. Ja oot päästä ihan musta, hiuksetkin mustat, voi kauhia. Ei mieskään sinua autosta ollut tuntenut, kun oot tuommoseksi muuttunut, ihtesi päästänyt ja kyllä se aika on tehnyt sinussakin tehtävänsä. On sinussa jotaki tuttua kuitenkin, mutta voi kauhia..." Samaan aikaan tuli kyläilykutsua ja käden sivelyä. Henkilö istui takanani, miksiköhän niskani punoitti. Jälleen kerran tunsin, että minun on uskottava tunnetta, jos minusta tuntuu etten halua jotakin. Siihen minulla on oikeus ja perustellusti saan olla itsekäs. Ymmärrän myös varsinkin Reettaa rankoilla sairaalajaksoilla, kun hän on halunnut jonkun ihmisen poistuvan läheisyydestään. Kokenut pakokauhua ja pahaa oloa tiettyjen henkilöiden läheisyydessä ja paikalla ollessa. Kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa toisten ihmisten olemiseen. Aivan liian paljon, varsinkin jos vaikutus on yhä näin selkeä. Kahdenkymmen vuoden jälkeenkin, hirvittävää törmätä moiseen tunteeseen, joka puski alitajunnasta esiin. Toisaalta nyt kun asiaa ajattelen, tämä oli seminaarissa tullut tärkeä opetus, joka ei kuulunut opetussuunitelmaan. Oivallukseni kautta käännän tämän vahvuudekseni. Minulla on oikeus ja syitä kuunnella itseäni. Ollaan siis enkeleitä toisillemme, eikä anneta liskojen meitä tukahduttaa.
   Hyvää liskovapaata loppuyötä kaikille, anna alitajuntasi laulaa, jos sitä laulattaa!

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

DRAAMAA

Sunnuntai-ilta, olen kotona ja taas märisen. Eho, eho, olenko mukamas joku hysteerikko? Eho, eho, olen huomannut etten juuri nyt ole hysteerikko, mutta olen herkkis. Kolmeen päivään on mahtunut jälleen kaikki draaman ainekset. Olisiko paikallaan siis pikakelaus.........................................................
   Perjantaina lähdimme ystävän kanssa Ouluun, minä oppimaan  ja yhdessä latautumaan. Illalla päädyimme tanssimaan, niin kuin oli suunnitelmakin. No, ei sitten tanssituttanutkaan. Liikaa väkeä, ahdasta, tunkkaista ja liikaa "tonttuja" liikenteessä. Siinäpä sitten lähdimme jo hotellille ennen kuin toiset ehtivät ravintolaan sisään. Olin illan aikana toivotellut tytöille pusut ja yöt tekstarina. Narikkajonossa näin Ukkokullan puhelun tulleen. Soitin takaisin puoli yhden paikkeilla. "Reetta on ihan horkassa, kuume liki kolmekymmentäyhdeksän. Osastolta käskivät tulla heti...." No, mitä tekee mamma.? Jalat notkahtaa veltoiksi, hiki tirahtaa otsaan, itkeä märähtää nopeasti, hetkellinen epätoivo ja todellisuus vilahtavat pikakelauksena, aivot käy ylikierroksilla ja mamma alkaa organisoimaan. Kaikkeen menee ehkä alle minuutti. Millainen olo, tarviiko ambulanssin? Hoitelin sitten taksin ja rauhoittelin puhelimitse muita. Täti pyjamassa suoraan sängystä meidän sänkyyn, Pasi ja Reetta taksiin ja me hotellille. Siinä vaiheessa jäi yöjuoksut juoksematta, grilliruuat syömättä, yritin hengitellä, laitoin jäitä hattuun ja otin lukua. Yökkäreitä päälle ja sänkyyn. Soitin Reetalle taksiin ja juttelin tytön kanssa, ei kuulostanut sepsikseltä. Niin, mammahan kuulee sen jo äänestä. Pikaunta nuppiin ja tilannekatsausta odottelemaan, ajoaika noin tunti neljäkymmentä minuuttia. Eli leppoisasta naistenillasta kehkeytyikin yllättäin draama, jota ruokittiin ulkoa päin dramaattisesti.
Kello 02.36 tulee viesti: "Osastolla...kuumetta enää 37.7...ja se pieree..."
Vastaus samalla kellonlyömällä pikaunta nukkuvalta ja nauravalta mammalta: "No hyvä! Alan nukkuun, aamuun, pusuja ja pieru täältäki!" Aamulla analysoin jälleen käytöstäni, sitä on nukuttava silloin kun siihen on mahdollisuus, sillä on jaksettava. Mikäli tilanne olisi ollut muuta kuin "piereskelyä" osastolla kahden aikaan, olisin ollut siellä lentäen. Nyt siis huokaisin, kerroin tilanteen kaverille, kaivauduin peiton alle ja aloin nukkumaan pikaista yöuntani, jotta jaksan. Äkkiä unta nuppiin, koska aamulla vasta selviää missä mennään, joten nämä tunnit on vain hyödynnettävä nukkumalla.
   Aamupalan jälkeen osastolle ja sairaalaan tsekkaan tilanne. Aamupala pysyi tasan ajomatkan sisällä, sillä annoin ylen matkalla osastolle. Se pahan olon hyökyaalto vain hyökyi ylitse ja todellisuus iski päin näköä. Onneksi olin "relaamassa elämästäni" samalla paikkakunnalla. Kiipesin osastolle ja kokosin itseni. Ovesta asteli kylmän viilee ja niin "täysjärkinen" ja napakka mamma, että... Suoraan kansliaan ja halusin nähdä öiset labrat. Hb hyvä, trompparit laskeneet, crp normaali, leukkarit  ja neutrofiilit nousseet. "Siis sehän on virusinfektio", päätteli amatööri mamma. Huoneesta löytyi neiti pelaamasta ja pirteänä. Vaan olisittepa nähneet iskän, se olisi ollut sillä hetkellä eniten (laitos)hoidon tarpeessa! Ryöstin hotellilta croisantin ja korvapuustin, lisäksi osastolta kaksi isoa kolpakollista mehua, jälkkärinä pizzaa, niin se lapsi käynnistyi. Pissassa oli vilahtanut jotain, mutta uusissa kokeissa ei kuitenkaan. Mitä tekee mamma, unohtaako omat aikeensa ja jää osastolle. No ei tämä mamma. Tein nopeat johtopäätökset ja "hiukan" organisoin, ohjasin, aikataulutin, naputin, tulukutin, tulkitsin ja järjestin. Nostin kytkintä ja vapautin itseni elämään kaksoiselämää ja painuin seminaariin. Koko aikana en kerennyt lääkärin kanssa juttelemaan, mutta vähän niin kuin kotiutin Reetan itse. Seminaarissa istuessa tuli tekstari: "Kotona ollaan." Niin pitiki. Se on jokin virusinfektio ja kuumepiikki, sitä mitä kaikilla muillakin on liikenteessä. Miksi ei siis Reetalla? Toisaalta, miksi sen pitää iskeä juuri silloin, kun olen jossakin suunnitellussa ja odotetussa jutussa. Odotinko ja suunnittelinko liikaa? Niinkin, mutta en antanut moisen lamaannuttaa, raivopäisesti halusin pitää omat suunnitelmani kun tilanteen tsekkasin. Olin todella, todella itsekäs, mutta tunsin itseni kuitenkin voittajaksi. Heikompi olisi murtunut, luopunut ja unohtanut. Olenko toisaalta näin kauhean itsekäs, että hinnalla millä hyvänsä haluan tehdä sitä mitä haluan. Sitäkin, moralisoi, jos tunnet sen tarpeelliseksi. Koin kuitenkin saaneeni niskalenkin pelkoskenariosta, sillä sillä oli aika paljon valtaa, jos sille antaa valtaa.
    Reetan kanssa naurettiin, että voiko ihmisen ikävä nostaa kuumeen? Nythän ei käytännössä tarvinnut olla yhtään päivää erossa tästä rakkaasta äitiolennosta, kun kävi kuumepiikin kautta osastolla pussailemassa. Ihan pimeetä, joo. Nyt sunnuntai-iltana kotona homma hanskassa, lievää lämpöilyä, mutta muuten hallinnassa. Täti oli lauantaina aamulla itsensä pyjama päällä meiltä kotiuttanut, vienyt muut meidän muksuista mukanaan ja iltapäivällä kaikki oli jälleen hallinnassa kotisektorilla. Koomisiakin piirteitä tästä on löytynyt: mun mies soittaa mun siskolle, joka nostaa kytkintä oman miehen kainalosta keskellä yötä, lähtemällä meille yöksi, kun Pasi on soittanut. Joo, mene vaan.... Aamulla meidän lapset miettii, kukako herättää ja systerin omat lapset ihmettelee mistä meidän äiti tulee aamulla yökkäreissä, tukka sekaisin ja lauman kanssa.... En taida olla ainoa huuhaa tässä klaanissa, tilanteita riittää! Kiitosta, että hyppäsit sekaan ja otit kopin! Soitin sairaalasta pikaisen tilanneanalyysin, tasan omien tulkintojen perusteella. Systeri sitten jakoi infopaketin koko suvulle työmatkallaan: "Reetta joutui yöllä sairaalaan kuumeen noustua korkealle. Tilanne on ilmeisesti ihan hallinnassa ja hyvä, ainakin Tiinan äänestä päätellen..." Se rauhoitti jälleen koko suvun. Siis lähinnä se, että jos ja kun minä olen rauhallinen, niin silloin muutkin uskaltavat olla. Kahjoo ja kahelia hei! Mutta näinhän se mitä ilmeisemmin on, meidät on jo niin monessa liemessä keitetty, että on pakko itse kylmänviileesti analysoida ja paukuttaa menemään. Ei auta hyytyä, ei lamaantua, ei romahtaa koko ajaksi, ei antaa pelolle liikaa valtaa. Vaikka kaikesta huolimatta pelko heittää laajat ja tiheät verkkonsa ja yrittää lamaannuttaa.

   Eli noin neljän tunnin pikanukutun yön ja sairaalatsekkauksen jälkeen pääsin päiväksi seminaariin, se oli siis aivan mieletön kokemus. Onneksi pelko ei ottanut minusta selkävoittoa, onneksi Reetan kuume oli hallinnassa, onneksi en perunut omia haaveita, onneksi pidin pääni, onneksi jaksoin olla itsekäs, onneksi pääsin kokemaan, onneksi jaksoin organiosida, onneksi jaksoin uskoa, onneksi näin yhä mahdollisuuksia... Voi, kuinka olenkaan onnellinen, että jaksan yhä pitää sykettä yllä. Ihan kuin tämä olisi ollut jokin hiivatin testi meitsille, paljonko taipuu ja paljonko kestää. Vitsi, minä kestin, enkä taipunut poikki asti. Olen elastinen ja notkea!
   Tuosta lauantaista kerron jahka saan aikaiseksi ja kykenen sen jäsentelemään ymmärrettäväksi tekstiksi. Mutta yhä sen pohjilta saatu palaute saa minut märisemään, liikuttumaan, nöyristelemään ja olemaan kiitollinen. ... Tänään seminaari käsitteli draaman kirjoittamista. Draaman eri muotoja ja sen sellaista. Hytkyin eturivissä jälleen ja kauhean kiinnostuneena. Minulla olisi ollut kutsu myös kynttilöitä tutkimaan tälle päivää, mutta valitsin draaman. Lähetin tekstarin kuta kuinkin näin..."Kiitos kutsusta, mutta juuri silloin olen opiskelemassa draamaa, koska elämässämme ei mitä ilmeisemmin ole tarpeeksi draamaa." Kaverin mielestä meillä olisi kyllä aineksia draamaan ilman opiskeluakin. Näinkin se on, mutta välillä on ihanaa heittäytyä mielikuvituksen pyöritettäväksi, sillä draama jota elämme on aika faktaa.
  

perjantai 16. marraskuuta 2012

TÄNÄ AAMUNA

Tänä aamuna heräsin reippaana, tosin kissan avustamana puoli kuudelta. Sehän vain minulle passasi.  Elikoiden kanssa hellät hetket, toki siihen liittyy kissoille aamiaisen antaminen. Aamukahvia, aamupala ja hiljaisuutta. Kaikessa rauhassa ja pirteänä pakkasin uimakamppeet. Tänä aamuna uimahallilla oli kynttiläuinti, eli joulunavaus. Vaikka kuinka tein verkalleen, tietoisesti hidastellen puuhani, olin ensimmäinen ihminen hallissa. Tyyni pinta, Tarja Turusen joululaulut korkealta ja kovaa, sekä hämärässä kynttilöiden loiste. Aika hiljentävä kokemus. Sain kauhoa jonkin aikaa yksin, moisessa idyllissä. Alkoi sinne suihkumyssymummuja vääntäytyyn, mutta sain hetkeni. Uin ja jumppasin, kaupan kautta kotiin. Osa täällä vasta venyttelee ja se toinen osa korisee vielä täyttä häkää.
   Uidessa mietin, kuinka ihanaa olla itsekäs ja tehdä itselle tärkeitä juttuja. Toki omantunnon pikkupiru olkapäällä (uimahallissakin se pysyy) muistutteli, että olen itsekäs. Samalla koin, että olen itsekkyyden tarpeessa, ansainnut sen. Samalla läikähti jo ennakkoikävä! Niin, ensin uhkaan karkaavani viikoksi ja sitten ikävöin jo ennen lähtöä. Naiseus ja äitiys, se se vasta on monimutkaista. Jotenkin olisi huojennuksesta itkettänytkin, ikävästäkin, mutta ei kai sitä nyt uidessa voi märistä. Pian naama kastuu! Hah! Saunoin myös hartaasti. Pukuhuoneeessa mietin taas omaa suhtautumistani, kunnes huomasin hyräileväni tai oikeastaan taisin jopa laulaa hiustenkuivaajan seassa. Silloin oivalsin, että olen saanut niskalenkin syyllisyydestä, sain sen pureskeltua. Laulaen aloitettu päivä ei kuulosta oikeastaan yhtään hassummalta.
   Aamu on ollut kaunis ja selkeä. Kirkas tähtitaivas ja pikkupakkanen. Illallakin oli samalla kaavalla ripoteltu taivaankansi, jaksoimme sitä koirien kanssa lenkillä ihailla. En tiedä mitä koirat moisesta ymmärsivät, mutta katsoivat tunnollisesti osoittamaani suuntaan, kun niille tähdistä kerroin. Tällaiset aamut ja talvenodotus ovat kaunista. Jotenkin raikkaan puhdasta. Tuossa uidessa tajusin, että jälleen on vuosi lopuillaan. Vastahan tämä alkoi. Silloin tein paljon oivalluksia ja päätöksiä, lähinnä itsekkäitä sellaisia. Vuosi sitten päätin nostaa sijoitustani ja alakaa olemaan itsekäs. Olen siinä mielestäni kohtuullisesti onnistunut. Kuinkahan pahalta äidiltä kuulostaisin, ellen olisi saanut omaa aikaa ja itsekkyyttä näin paljon. Jotenkin ahdistavaa toisaalta yhä saman pelon ja huolen kanssa lopettaa vuosi ja aloittaa uusi. Alun pitäen leukemian hoitokaavio oli kaksi ja puoli vuotta, pian se on lusittu, mutta tilanne jatkuu yhä. Se syö naista mäessä ja mäen alla. Se on raskasta, joten ei ihmekään, jos on matkassa aaltoja ja aallonharjoja. Käänteisesti ajateltuna, olen myös voinut luovuudessani löytää uusia voimaannuttavia vipuja. Ilman tilannetta, en olisi niitä löytänyt. Tuskin. Kaikessa kauheudessaan koen, että olen saanutkin. Eihän sitä toivoisi kenenkään kohdalle, että lapsen tai yleensäkään sairauden kautta koettaisiin, mutta näin vain on. Toki ihana tajuta, että olemme saaneet paljon hyvääkin kaikesta huolimatta. Yhä koen mahdollisuuksia ja näen kirkkaan tulevaisuuden. Siitä olen todella tyytyväinen. Matka on vain pitkä, mutkainen ja haasteellinen. Suunta on kuitenkin määrätietoinen. Sen tiedostaminen nostaa kiitollisuuden ja voimaantumisen pintaan.

    Jottei totuus unohtuisi, lähden tyhjentämään kuivausrummun ja laittamaan pesemäni pyykit kuivumaan. Sitten voisin siivota, tiskikonekin odottaa tyhjennystä. Muut typyt menivät jo kouluun, Reetta pitäisi herättää. Aamulääkkeet, muistettavien ja muistutettavien asioiden listaus. Uskallankohan kesälomalaista herättää? Kissa vaatii jälleen huomiota, Vieno tykkää katsoa kuinka kursori heiluu näytöllä. Kyllä pää keikkuu ja tassut viuhtoo kovasti. Mitäköhän sitä mukaansa pakkaisi? Vähäkö ihana lähteä. Toivottavasti seminaarit ovat sitä mitä odotankin, ainakin olen niin innosta pinkeenä menossa. Olen huomannut ylittäneeni jälleen uuden kynnyksen, menen sinne mikä kiinnostaa ja mitä haluan oppia. En tiedä aiheesta kauheasti, en tunne ketään, paikkakin on tuntematon..., mutta ei tunnu haittaavan. Ennen piti olla aina joku muu, jonka kanssa jotaki. Eli itsekkyyden vipu tässäkin on uudella tavalla viritetty. Toivottavasti maanantaina on hirveästi tuostakin aiheesta kerrottavaa, olen niin kikseissä jo nyt.... Tsao, kuulaan ihanaa viikonloppua kaikille!

torstai 15. marraskuuta 2012

HÄMILLÄNI

Nyt minä olen hiukan hämilläni, sillä kolmelta suunnalta olen yllättäin saanut odottamatonta ja positiivista palautetta itsestäni. Kolmelta eri taholta ja eri yhteyksissä, siis ei mitään kimpparuskeakielisyyttä, se minuun ei uppoa. Suoraan sanottuna, kohdistettuna ja yllättävässä tilanteessa. Siis tällaisen kauhean raivoisan ja tunteikkaan kaksi viikkoisen jälkeen se tuntuu vietävän hyvältä. Siis se yllättää. Kun olen julkisesti rypenyt itsevihassa, kaiken vihassa ja riutunut riehakkaissa raivoissa, niin sitten puskasta paukahtaa jotain muuta. En kerro noista tarkemmin, mutta ne sivelee sisintä. Olen kiitollinen ja niin hämilläni.
   Olen myös hämilläni tänään monesta muustakin seikasta. Lapset nauraa ja kihertää yhdessä. Meillä ei tapella. Olen saanut haleja, pusuja ja ihanuutta. Siis ei mitään överiä, mutta olen tuntenut olevani hyvä äiti lapsille. Eikai lapsetkaan hirviötä pussailisi. Reettakin on sulaa vahaa ja hymyä, onneksi paukut aukesivat.
   Huomenna olen pääsemässä oppimaan jälleen seminaareihin uutta, niin ja humputtelemaan ja latautumaan. Saan tilaa ja aikaa itsekkäästi itselleni ja aivoituksilleni. Jihaa! Tarvin niin nyt tätä tulevaa. Odotettavissa on myös kivat seuraavat viikot kurssien parissa. Huomaa kyllä, että olen vapautumassa paineesta, sillä päätä särkee silleen napakasti. Ei ole kyllä pitkään aikaan näin jyskyttänytkään. Eli minun kuuluisa stressisärkyni siis muistuttaa olemassaolostaan myös positiivisten asioiden yhteydessä. Siis meitsi stressaa positiivisuuttakin, siis olen saanut viikon lusittua voittajana tähän saakka, niin johan paukahtaa. Hämilläni tästäkin oivalluksesta olen.
   Sitten tuo meidän saunamme, on hämmästyttävän hieno. Valmistuu jopa etuajassa. Aika näpsäkkä puuseppä tuo Ukkokulta. Eilen minä keskeneräisessä istuskelin, siitä se ajatus sitten lähti... Sain idean, että ylälaude ei olekaan kiinteä, vaan nostettava. Näin laaja alalaude on sitten yhtenäisenä tilana. Näinpä me joogaavat ihmiset voimme sitten tulevaisuudessa harrastaa hot joogaa omassa saunassamme. Niin, siis joogata hitaasti ja hartaasti noin neljässäkymmenessä asteessa. Sehän on suurta huutoa maailmalla ja todella tehokasta ja rentouttavaa... Niin paljonko minä muutenkin saunaan, niin johan alan moisessa kopissa ihan asumaan. Kun vielä on tuo ainavalmiskiuas, niin paikka on vallan otollinen asumiselle. Lapsetkin saivat muutaman idean laajasta alalauteesta ja nostettavasta ylälauteesta, sinnehän muodostuu jopa peti. Tai sitten voi saunoa päälleekkäin, kerroksittain ja koko lauma mahtuu paremmin. Nyt siis voi nukkua saunassakin, eipä enää minullakaan ole nukkumapaikat tässä huushollissa hakusessa. Ja jos ulkona ei tarkene olla eväsretkellä, niin saunassa tarkenee. Keneltäkähän nuo lapset noita ideoita nappaavatkaan, hirnuimme uusille oivalluksille.
   Muutamassa viikossa elämäämme on tullut jälleen uusia ihmisiä, uusia tuttavuuksia. Joskus asiat ovat lähempänä kuin arvaakaan, sekin hämmästyttää. Ja mikä hämmentää myös on se, että uusia ihmisiä putkahtelee muutakin kautta kuin tämän Reetan sairauden kautta. Toki se saattaa olla se sykäyksen antava asia, mutta positiivisuuden kautta. Ei pelkkää tuskaa ja märinää, jos ymmärrät. Hämmästyttää jälleen tajuta, kuinka monien onnellisten tähtien alla saammekaan paistatella. Menee vain aikansa, ennen kuin sen tajuaa, oikeesti oivaltaa.
  

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

LAATTA LENTÄÄ...

Eilen soittelin illalla osastolle, kun kukaan ei soittanut minulle. Lääkärit eivät olleet ehtineet perehtyä, perehtyvät tänään ja sitten soittavat. Mutta omat johtopäätökseni ovat, tilanne suunnitellulla mallilla, jatkamme sovitulla tavalla. Leukkarit olivat muistaakseni nyt 2.1 ja neutrofiilit 0,67. Hipsukka nostetta viime viikosta, hyvä. Trompparit yli 200 ja Hb 130 ja jotain. Siinä samalla hoitaja kyseli kuulumisia. Vastasin: "Ihan hyvää kiitos, tällä hetkellä Reetta laatoittaa..." Tottakai hoitaja infektio-sairaala-eristys-perspektiivistä luuli, että oksentaa, kauhukuvat vilahtivat luurin toisessa päässä. Onneksi minä jatkoin aiheesta ilman, että niin kuin tajusin ajatuskulkua hoitajalla: "Pasi otti viimeiset kesälomapäivänsä ja niillä on yhteinen saunaprojekti. Reetta laittaa kivilaattoja seinään..." Silloin toinen pää hirnahti: "Päivän paras, ei kyllä tämä on viikon paras! Minä luulin että, Reetta on sairastunut mahatautiin ja oksentaa, niin eiku teidän potilaanne laatoittaa saunaa..." Niin, joo toisaalta oishan se paha jos laatta toisella tavalla lentäisi. Nyt se meinaa välillä lentää ihan kiukunpuuskan siivittämänä. Jotenkin Reetta tahtoi omia koko projektin ja isän itselleen, mutta kun meillä olisi muitakin halukkaita. Oli muutamaa venynyttä alahuuli-ilmettä ja kantapäitä paukkasi, mutta jokainen sai kuitenkin laattaa seinään lennättää. Toisia se kiinnosti vähemmän ja toisia enemmän... Onneksi kaikkia ei kiinostanut yhtä paljon, sillä sehän olisi ollut taas paukun paikka.


Piti välillä puhaltaa nyrkkiin...

Näin laatoittaa 9-vuotias

Tarkkuutta

Viimeinen laatta, kaikki halusi laittaa sen.

Miltä näyttää?
Jämälaatta ja -laasti askartelua, niin ketkähän taas oli asialla.

Apuna.



Likaa vieroksuvat, yllätin...

Tuuletus! Viimeinen laatta laitettu!
Pannunalusen tekoa.

Pikkasen niin kuin utelias ja ahkera ja osallistuva ja nokkela...

   Tuo eilen kirjoittamani iltarumba pikkaisen löysäsi Reetalla, kunhan saa vain neidistä "kiinni". Illalla alkoi taas karmit heilumaan ja kaikki oli väärin, ennen kaikkea väärinkäsitysten suma on Reetalla välillä valtava. Neiti ei kuuntele kuin johdannon, niin johan leimahtaa... Olemme välillä kädettömiä noiden liekkien loimutessa. Onneksi hän lähti suihkuun kanssani, sillä kylmään saunaan ei kannattanut mennä. Pikkuhiljaa sain kerrottua ja kyseltyä käytöksestä. Siinä suihkussa seisoessaan neiti ei karannut. Ilme oli kyllä tiukka, mutta kuunteli. Ehkä jotain oivalsi ja teki yhteistyöpäätöksen. Sain syliini pian tuplat, suihkunraikkaat, hammaspesuraikkaat ja kihertävät. Sitten sateli haleja ja pusuja ja hymyjä ja hyviäöitä. Kohtuudella ja oma-aloitteisesti ja omaan sänkyyn. Vieno kainaloon ja nukkumaan. Meni vartti ja neidit, Reetta ja Vieno palasivat, oli tullut nälkä. Niin sehän on ollut jälleen se monta kertaa uusiutuva ilmiö tässä rumbasssa, luulin jo siis huokaiseeni liian aikaisin. Mutta ei, heillä oli ratkaisu. Kaksi kylmää nakkia, yksi molemmille, sänkyyn ja peiton alle syömään. Hölmistynyt äiti, antoi heidän mennä, jos moisella saa korjattua näläntunteen. Ihan viis siitä, vaikka hampaat jäikin sen jälkeen pesemättä. Ja viis siitä, ettei meillä sängyssä ja peiton alla syödä. Kaikesta viis, ja ne nukahtivat nakkiensa jälkeen. Eli nyt tuntuu, että sain suunnan käännettyä. Tätähän se on ollut aina ennenkin. Äitinä tiedän, että jokin asia puristaa ja kiristää, mutta se tulee kiukkuna ulos. Ehkäpä tässä on tulossa muutama hetki läheisesti ja kaulakkain, jotta löydän taas sen ihanuuden, mikä raivotarkuoren alla piilee. Olen huojentunut, vaikka taas on matkaa jäljellä, mutta silti... Mutta nyt saan jo koskea, pusutella ja rutistaa, ettei tule kaulimesta tai lennä laatta. Kyllä se taas siitä. (Aamulla kyselin niistä nakeista, söikö kumpikin omansa. Reetta oli kuulemma syönyt kolme ja puoli, Vieno omastaan vain puolikkaan, Reetta loput. Sitä en tiedä söikö kissa ensin osansa ja lapsi loput, viis siitä...)

   Jatkokertomus aamuiseen...

   Meinas nääs lapsipoloilla oikeasti lentää laatta. Koska maailmankaikkeuden idiootein äiti vei hysteerispanikoivan lauman influenssarokotukselle, kun kuulumme riskiryhmään. Menomatkalla kolme mukana olevaa lasta luuli saavansa kakkahalvauksen, kun mahassa kiertää, luuli hulluuden tulevan päähän, kun nupissa kiertää ja luuli oksennuksen tulevan, kun kurkussa kiertää. Mutta ei lentänyt laatta, hyvin kestimme. Reetta opasti ja rohkaisi meitä lähtiessä. "Ei kannata kahtua, ei ajatella. Ja onhan minullakin tänään piikkipäivä..." Oikeaan olkapäähän sujautettiin piikki, mutta kotona piti ihan nilikuttaa, oli se sen verran kauheaa ja kokonaisvaltaista. Nyt säntään Fannylle tueksi lääkärintarkastukseen. Voi noita polosia, kauhia päivä!

tiistai 13. marraskuuta 2012

KKK!!!

KKK!!! Kannatti Kyylän Kilahtaa! Pahamainen kun sattuneesta syystä olen, niin olen jälleen kilahdellut. Parasta on tietenkin se, että kilahdus on tuottanut positiivista tulosta. Eli kyyläys kannattaa ja kilahtelu myös.
   Tuo Kelan päätös, josta vaahtosin aikaisemmin, on nyt kumottu. Tarina on taas pitkä, mutta kyyläyksestäni johtuen siihen löytyi selitys. Aikaisemmat lokakuun korvaukset minulle maksettiin 30. lokakuuta saakka. Seuraavat ja nämä uudet laskennat alkaen 1.11. Eli olen laittanut maanantaina Kelalle kiitosviestiä, että marraskuutakin on jo käsitelty, ensimmäsitä kertaa noin niin kuin aikataulussa ja antamieni marraskuun ennakkotietojen perusteella. Itse asiassa todella hyvissä ajoin. Samassa kysäisin myös missäköhän lokakuun viimeisen päivän korvaus on, miksi sen yli on pompattu? Siinäpä se! Onneksi minulle joutilaalle tuo yhdenkin puuttuvan päivän korvaus aiheuttaa kyyläyksen, joka korjaakin sitten koko ongelman. Juuri tämä yhden päivän hyppäys pompautti minut pois koko järjestelmästä ja minut laskettiin uudelleen järjestelmään marraskuun alusta, niillä huonommilla tuloilla. Eli inhimillistä, sillä virkailija oli naputellut päätöksen 30.10. saakka ja sen jälkeen siirtänyt virkasisarelleen ja ohjeistanut, että ota marraskuusta lähtien kyseinen tapaus käsittelyyn... Sain sähköpostin tuosta unohdetun päivän korjauksesta ja pahoittelut. Näinpä sitten tämän valitukseni tein suoraan samaiselle käsittelijälle. Viisi minuuttia ja hän soitti, pahoitteli tapahtunutta ja sanoi virheen sattuneen heille. Nyt rahaa tulee taas ovistakin!!!! Ha haa, se virhe korjattiin oitis. Mikä huojennus, mutta yhä syömme siitä huolimatta jauhelihaa, kierrätämme, teemme ahkerasti kotiruokaa ja leikkaan varpaankynteni itse. ;)
   Tulin juuri kuviskerhosta, tänään oli ensimmäinen kerta. Vernan kaveri oli lähettänyt minulle vielä terveisiä: "Sun äitis on mukava, vitsikäs ja kannustava..." Tuonkin kun saisi jälleen kirjallisena, sillä en kauhean huumorintajuiseksi, mukavaksi tai kannustavaksi itseäni ole pirttihirmuna tuntenut. Kuinka paljon yhdeksän vuotiaan sanat voivatkaan kannustaa itseäkin, lämmitti ihanasti. Oppilaita oli seitsemäntoista, aika huima aloitusmäärä, mutta eiköhän se tuosta tasaannu. Oli kivaa, aika meni nopeasti ja lapset sottasivat naamat kirjavina. Hitsin aitoja, mutta niin monella oli käsitys, ettei osaa tehdä mitään tai ei osaa piirtää. Mutta siitäkin huolimatta lopulta syntyi kaunista jälkeä, kun vähän avitti. Niin ja vähän rohkaisi ja kannusti.
   Saunaremppa valmistuu kovaa vauhtia, Reetta ja Tessa ovat jopa sulassa sovussa apureina. Minä kerkesin huushollin imuroida ja muutenkin pinnasta fiksailla. Reetta ja Pasi lähtivät ostamaan lisää lautoja, unohtaen takaoven sepposen selälleen. Fanny tuli kotiin ja heti kilahti hälytyskellot: "Missä pikkukissa?" Juuri kuuro pikkuisemme! Siinä säntäilimme kissoja laskien, paniikissa, kuuroa huutaen. Tollo makasi onnessaan umpiunessa ja toista ei missään. Lopulta Fanny löysi Vienon Mökömajan terassilta penkin alta vapisten. Saimme kissaneidin sisälle, kunnes se otti jälleen ovenraosta jalat alleen ja karkasi. Minä säntäsin talon läpi, muka eteen, kun se näytti kaartavan etupihalle. Lopulta saimme sen kiinni naapurin terassilta. Hitsi, kuinka rimpuili ja yritti päästä uudelleen irti. Mokomaki. Rinnassa pumputti siinä vaiheessa ihmisemolla ja kissalapsella. Nyt pitää taas olla terävänä, jotta ei ulkoilma viettele pientä. Se on sitten ketterä tuossa asiassa, liukas liikkuinen ja salama. Nyt hoidan pöperöt pöytään ja olen leppoinen äityli. Mutta kannatti kilahtaa, tein sen ihan rakentavasti ja ystävällisesti. En todellakaan räyhäten, onneksi en, koska homma korjaantui noinkin helposti.
   Miksiköhän sairaalasta ei ole kuulunut puhelua...? Sitäpä jäänkin odottelemaan.

P.s. Tähän nostalgiabläjäys... Vuonna 1985-1986 olen asunut/opiskellut/itseäni etsinyt/oppinut/sivistynyt/valmistunut Kalajoen kristillisessä kansanopistossa. Tuolloin harrastettiin vielä sellaista manuaalipostitusta. Siis ihan käsin kirjoitettiin omalla käsialalla kirje, oikealle paperille, joka sitten ihan vietiin kuoreen suljettuna oikean postin kuljetettavaksi ja sitä odotettiin ihan pari päivää lähetyksestä... Silloin kuoressani luki Tiina (silloinen sukunimi), KKK ( Kalajoen Kristillinen Kansanopisto), Kasarmintie 2, 85100 Kalajoki. Montako K:ta löysit?

JOTTA NIIN KUIN....

Tämä on sitten jotenkin niin tuttua, aina tulee jotain, jotta niin kuin pitää stressata. Jokin kiintiö näköjään. Minä joutilas jonninjoutava ihminen kun olen näiden tukien varassa, niin kuin yleensä erityishoitorahoilla ja tilanteeseen pakotetut vanhemmat ovat. Käsittääkseni. Johan tuo viime viikkoinen järkevyys ja helppo ilman kulkevuus olikin liikaa, siis kun tajusin hengittää hiukan kepeämmin. Nyt sitten Kela suuressa viisaudessaan laski päivärahojani, muutaman satkun vähennys tuloihin, jotka menee tasan tarkkaan tämän huushollin pyörittämiseen. Se on iso summa, joka tietenkin määräytyy vuoden 2010 ja sitten seuraavana vuonna seuraavan vuoden työtulojen perusteella. Eli tämä kierrehän on selkeästi koko ajan laskeva, siinä mielessä, että budjetti tiukkanee vuosi ja tarkistus tarkistukselta. Kas kummaa enhän ole ollut sattuneesta syystä ollut hankkimassa työtuloja ja töissä. Niin ja mitenhän käy vanhuuteni eläkekertymän... Minä kun olen sellainen joutilas jonninjoutava tukijaisilla elävä ihminen, joidenkin mielestä jopa tällä hetkellä töistä kieltäytyvä ja työtä vieroksuva ihminen. Onko se sellainen pohjasakka, mihin minut nyt luokitellaan. Töihin olisi kova ikävä, kaipaan työyhteisöä, töitä, palkkaa, omien työvahvuuksien löytymistä ja ajatuksia joita työhön liittyy. Mutta kuinka voin sitoutua mihinkään, kun tilanne on mikä on. Kun ei koskaan tiedä missä ollaan ensi viikolla ja kun on yhä tämä eristys päällä. Missä olisi neiti silloin, jos painaisin töitä. Heitteillekkö heittäisin. Laittaisinko öiseen aikaan tekstarin, etten ole aamuvuorossa remmissä mukana, sori, pärjätkää. En tiedä missä oon ja milloin tuun. Eihän nykyisessä työmaailmassa ole olemassa sellaisia suojatyöpaikkoja, joissa pyörähetään silloin kun näyttää sopivan. Ainakaan minun alallani ei, kyllä se jokainen työtunti on harkittu ja budjetoitu, laskettu tekijälleen ja suunniteltu. En voi siirtää huomiseksi, mikä pitää olla valmista tänään. En voi pyörittää isoa työyhteisöä freelansermeiningillä, käynpä silloin kun onnistuu ja jätän käymättä silloin kun ei onnistunutkaan. Väliäkö tuolla, jos suunniteltu ja minun varaani laskettu homma jäikin tekemättä... Yksi iso kysymysmerkki on myös se, että olisinko työkykyinen? Siis varsinkaan silloin kun on odottamis- kyttäämis- pelkoskenarioviikko meneillään? Kun joudun kyttäämään asiapuheluja pitkin viikkoja. Entäs, jos tuleekin jotain, joka vie jalat alta, kuinka sitten duunini hoidan. Konttaanko vain kuola poskella muiden jaloissa vapisten. Eli tilanteen ollessa kuitenkin mikä on, niin en omaksi, enkä työnantajieni parhaaksikaan yritä edes työntekoa. Minä kun olen mielestäni hyvä ja ahkera työntekijä, joka on aina sata lasissa mukana, en koe voivani tehdä töitä jos liekki on himmeä.
   Eli tukijaisilla eläessämme, emme matkustele ja lomaile, emme myöskään eristyksestä johtuen. En harrasta kampaajakäyntejä, vedän tarhapöllönä puolet pidemmät ajat kuin laki sallisi. En harrasta hiusteni kolmivärivärjäyksiä, vedän kimppapurkista systerin kanssa kotona. Rakennekynnet tai tekoripset, ehee... Kulinaristinen ruokailu ravintoloissa, ehee... Uudet sesongin ja muodin mukaiset vaatteet, ehee... kierrätetään ja kierräretään. Ostetaan halvalla, tarjouksista, äiti määrittelee lasten vaatteet, lapset eivät itse määrittele katalogia ja vaadi. Siihen ei ole varaa taloudellisesti, eikä myöskään moraalisesti. Tytöt ovat tyytyväisiä yleensä hankintoihini ja kierrättävät keskenään. He osaavat olla kiitollisia muiltakin saamistaan vaatelahjoista, eivät nipota merkkien perään. Tämä jos jokin mielestäni on onnistunut kasvatusasia meillä. Tuossa asiassa olen tytöissä todella ylpeä, vaatimattomuus ja rohkea persoonallisuus. Ei tarviste mennä samassa muotissa mitä kaikki kaverit. Omilla tuunauksillakin saa hauskaa aikaiseksi. Meillä ei myöskään imetä iloliemiä ravintoloissa, mamma ajelee itse kuskina, jolloin vesi riittää. Harrastukset menevät kansalaisopiston kausikortin piikkiin, satasella saa sen kymmentä sorttia verrattuna kuntosalijäsenyyteen ainoastaan. Keittiössä kokataan ahkerasti, ruokalista on tarjousten perusteella, usein keittoja. En näe ansaitsevani tai tarvitsevani kalliita kasvohoitoja tai jalkahoitoja, lapset sivelee ja vaseliinit levittää, itse vielä taivun ja varpaankynsiini yllän. Laitan kyllä monissa asioissa lapset ja perheen itseni edelle, sen kyllä osaan. Vaikka omasta ajasta haaveilen, sitä otankin, niin näissä hankinnoissa ja panostuksessa oma sijoitukseni on tasan kahdeksankymmentäneljä. Menemme kumpparit lotisten metsään, emme eliittisesti puettuina eliittiharrastuksiin. Näyttelyiden tekeminen on toki ylimääräistä ja huuhaata, mutta siinäkin kierrätän entisiä, ostan tarjouskehyksiä, hyödynnän olemassa olevaa ja tyhjennän entisiä maalituubeja ennemmin kuin ostan uusia. Olen hyvä nyhjäämään tyhjästä, monessakin asiassa. Mielikuvitus on rajana, onneksi sitä löytyy, joskus jopa muille jakaa. Mutta olen kaikesta huolimatta tyytyväinen asioihin, joita voimme toteuttaa ja mitä harrastaa. Kun joku on todella tärkeä ja haluttu asia, niin sitä arvostaa enemmän kuin sitä mitä saa liikaa ja liukuhihnalta. Materiaankin ja yltäkylläisyyteen turtuu.
   Reetta on ottanut käyttöönsä erittäin tehokkaasti väsytys- ja jankutustekniikan. Pyörittää meitä haluamallaan tavalla, osittain huijatenkin ja väsyttämällä. "Pyörittää, kuin pierua vartaan nokassa", sanoin aamulla Pasille. Siitäkös mies jopa naurahti, kun kielikuvaani aikansa makusteli: "Ookko joskus saanu pierun vartaan nokkaan, eho eho..." Mua ei naurattanut, eikä naurata vieläkään. Iltaisin alkaa jankutusshow, aikaa pelataan, vitkutellaan, kaikkea kierretään, toimitaan lamaantuneesti, ei kuulla, ei uskota... kunnes ollaan niin kauhean poikki ja uni ei tule... Kun muut menevät kymmenennen sanomisen jälkeen nukkumaan, on Reetan kohdalla kerroin kolmekymmentä. Eilenkin illalla luulin jo neidin nukahtaneen, kunnes taas haahuili olkkariin. Annoin luvan lukea omassa sängyssä kymmenisen minuuttia, lupasin sammuttaa valot ja annoin pusut yläsänkyyn. Jotenkin lapsi oli senkin jälkeen kieroillut ja juksannut itsensä meidän sänkyyn ja paikalleni. Eli päädyin jälleen olohuoneen sohvalle, sillä nyt minua jo todella sieppasi. Olin kuulemma luvannut mennä sinne, oli lapsi isälleen sanonut. Ja jälleen upposi moinen fraasi, ilman tarkempaa analyysiä. Tuo lapsi koukuttaa ja pyörittää meitä ihan liikaa tällä hetkellä. Joku roti pitäisi tähänkin löytää, mutta pimu on hiivatin kierä ja näyttää onnistuvan suhteellisen ja kohtuuttoman usein. Olen sanonut, ettei kukaan nyt taas vähään aikaan nuku meidän sängyssä, vaan jokainen nukkuu siellä missä kuuluukin... Nyt kun olemme enemmän kotona, täytyy moinen rytmi taas löytyä, tiukempi kuri. Nyt ei kukaan lapsista ole kroonisessa kainalohaliläheisyyspulassa, niin kuin joskus, jollon vuoroja on kierrätetty. On myös väärin muita tyttöjä kohtaan, että Reetta kiristää tahtonsa läpi, kieroilee ja jankuttaa. Siihen kun muutkin sitten yhtyvät on soppa valmis. Reilun viikon olen halunnut karata, ottaa aikalisän ja sulkea kotioven. Niin, moralisoi jos haluat, mutta pinna on vain niin täynnä jatkuvaa tappelua. Liekö yhdellä nimeltä mainitsemattomalla hormonihuurut jälleen ottaneet sykäyksen eteen päin, sillä nämä meidän kaksi äärilaitaamme tappelevat koko ajan. En tiedä mitkä huurut mulla menee nyt yli, mutta en vain taho jaksaa moista. Ovia paiskotaan, lukittaudutaan vessoihin, karjutaan, hysterisoidutaan, huudetaan mielettömiä aikoja, härpitään toinen toisiaan ja tulukutetaan.
   Kerronpa muutaman esimerkin viimeisen viikon ajalta. Leipomuksia pyöritetään kyllä, mutta siivoukset eivät hoidu. Tiskikone on yhä tuntematon kapistus, sinne ei osu millään. Tytöt haistelee, pyörittelee ja miettii, onko kyseinen lasi hänen vai systerin. Jos vastausta ei löydy, niin se jää paikoilleen. Näitä mysteeriastioita löytyy ympäri huushollia, joita kukaan ei omikseen tunnusta. Leipomisen jälkeen varataan kahdeksan pullaa itselle, koska on itse ne tehty. Muut eivät sitten saa. Sama varaustekniikka on kieroutuneesti kulkeutunut myös juustokakkuun, kinkkusiivuun, leipäpalaan, nuudelinretkulaan tai jauhelihapakettiin. "Minä olen tämän paistanut, tai kolme päivää sitten varannut, se on silloin minun..." Sohvalta varataan istumapaikkaa ylihuomiselle, kello kahdeksalle. Sitten kun on se ylihuominen ja kello kahdeksan, niin voi kauhea huuto, jos joku muu onkin sillä kaksi päivää sitten varatulla paikalla. Korvissa on jokin häiriö kaikilla, siis piuhoitus kuuloelimen kautta ymmärryselimeen on jumissa. Sanon, pyydän, kehoitan, lopulta huudan ja karjun, eikä värähdä. Sitten sanotaan, että olen aina pahalla päällä. Olenhan minä, sillä tämä homma ei pyöri makaamalla, kännykällä pelaamalla tai Simpsoneita katsomalla. Olen inhottava pirttihirmu, pitkin päivää, jatkuvasti. En pidä itsestäni, en sitten yhtään. Kurkkukin on niin hiton karhea koko ajan. Reetta pitää minua myös tiukasssa liekassa, tilivelvollisuudessa koko ajan. Kauanko olen vessassa, uimassa tai kaupassa, se kun vielä parilla puhelulla varmistetaan, niin... Sunnuntaina lahjoitin itselleni omaa laatuaikaa ja tilaa menemällä Jesse Kaikurannan konserttiin. Lapset jäivät juhlimaan isän kanssa isänpäivää. Niinpä minulta tivattiin lähtiessä olenko kotona ennen puolta yhdeksää vai sen jälkeen, pitää sanoa tarkka aika. Mistä sitä minuutilleen tarkkaa kotiintuloaikaa äitipolo tietää, vaikka sitä Reetta vaatii. Ja onko sillä väliä, jos isä on kerran kotona. Reetta yritti kiristää ja juonitella itsensä sinne konserttiinkin väkisellä mukaan, mutten muutamasta syystä johtuen suostunut. Sitten äitipolo kaahasi kotiin reikäpäänä, jottei niin kuin myöhästy lapsen määrittelemistä aikatauluista. Sillä jos olen myöhässä, niin johan pikku pirttihirmu simputtaa. Sairasta, myönnetään. Samaan aikaan tunnen kauheaa vihaa suunnattomalla rakkaudella ja huolella ryyditettynä. Saako vihan tunteita kokea, tässä tilanteessa tai äitinä yleensäkään? Tai saako sitä näin julkisesti myöntää? Millainen äiti myöntää välillä vihaavansa jälkikasvuaan, omiahan ne ovat. Ei sen puoleen tällä hetkellä olen vihannut myös elikoita, miestäni ja itseäni. En ole ylpeä, mutta tunteiden kirjo on vain  niin äärimmäisen laaja, hetkessä skenarion kaikki äärilaidat, jopa yhtä aikaa ja päällekkäin. Miten minun kuuluisi toimia ja mitä minun kuuluisi tuntea. Saanko tuntea vihaa? Pitääkö minun äitinä olla ihanampi, ymmärtävämpi, joustavampi, enemmän äiti. Paljonko minun pitää olla äiti, jotta olen niin kuin riittävä äitinä?
   Reetta on koko ajan tasaisesti kiukkuinen ja äärettömän tempperamenttinen. Neiti haastaa meidät vanhempina jatkuvasti, hakee kuumeisesti rajoja. Mikä on syy ja mikä seuraus? Aiheuttaako äidin käytös moista ja onko lapsen käytös äidin tempperamenttisuuden syytä. Toki viime viikkojen paniikkivivun löysättyä, tämä on jotensakin ymmärrettävää, sallittuakin, odotettuakin. Mutta tämä on raskasta negatiivisuudesta johtuen lusia. Nyt Reetta tunkee jotenkin liika liki, siis kaikessa ihanuudessaan, ei minun kanssa tarvitse jokaista ajatusta jakaa, ei minua tarvitse koko ajan hiplata, ei minun kuulu jokaista askeltani selittää, ei minun kuulu olla koko aikaa näin läsnä. Läksyt sieppaa, millimetrit ei nappaa, sentit ei kiinnosta. Jokaisesta laskusta tehdään oma ongelma, oma kiukku. Toisaalta tuplat saivat kokeet tässä takaisin, jotenkin mystisesti molemmilla oli kaksi virhettä, molemmilla virheet juuri samoissa kohdissa. Jokin yhteys kaksosilla täytyy olla. Eristys sieppaa, äiti sieppaa, säännöt sieppaa, aikataulut sieppaa, labra sieppaa, kärsivällisyys sieppaa... Mieheni rehvakkaasti lupasi minulle viikon laatuaikaa itseni kanssa, ottamalla tälle viikolle loput kesälomistaan. Niin, no mihinkäpä tästä loikkaan kahden tunnin varoitusajalla. Kuulin kysymyksen: "Onko sinulla sitten jotakin, miksei?" No onhan minulla tuo lapsi, jolla on sovittuja aikatauluja ja laboratoriokäynti. Sitten olen lupautunut kuviskerhoa pitämään tiistaisin, en voi sitä noin vain perua. Maanantai oli buukattu aika napakasti, joten senkään ohittaminen ei onnistunut. Keskiviikkona on Fannyllä koululääkäri, johon olen lupautunut kaveriksi. En voi sitäkään jättää menemättä koska se on pelottavankauhean jännittävä asia. Huomisaamulle on myös koko klaanin infulenssarokotus, eli sekin pitää hoitaa pois aikataulussa. Torstai on ainoa päivä, jolloin on ainostaan latinalaiset tanssit isojen typyjen kanssa, sen nyt voisi jättää menemättä. Perjantaina ihan oikeasti nostan kytkintä koko viikonlopuksi, pääsen seminaariin Kempeleeseen. Odotan sitä niin innolla! Eli siinäpä tämä joutilaan ihmisen joutoaika on, ei tästä sormia napsauttamalla loikata. Jos olen jotakin luvannut, niin pyrin ne kynsin ja hampain pitämään. Sillä Reetan tilanteen vaatiessa olen niin lukuisia kertoja joutunut lupaukseni pyörtämään. Se syö äidin moraalia. Näinpä tein rohkean liikun ja varailin itselleni hiusten leikkaukseen ajan tälle päivälle yhdeltätoista. Yritin delegoida labrakäynnin Pasin hoidettavaksi. Niin yritin, sillä  vastaushan kuului ."Et sitten mitään muuta aikaa keksinyt varata, minäkö nyt joudun..." Näinpä peruin senkin, se siitä vapaudesta. Vapauden kaipuuna pysyköön. Toki Ukkokulta otti saunaprojektin näille vapaapäivilleen, sekin sallittakoon, sillä onhan minullakin ollut ja tulee olemaan näitä omia projekteja. Mutta yhtälö ei aina ole niin yksinkertainen näiden velvollisuuksien kanssa pyöritettäväksi.
   Nyt kun olen patoutumiseni paukuttanut, niin kerron eilisestä ihanuudesta minkä kohtasin. Tulin ostosten kanssa kotiin. Eteisen lattialla Verna ja Tessa makakasivat mahallaan, kyljet kyljessä ja tekivät läksyjä yhdessä. Liikuttavan ihania, miksiköhän juuri eteisen lattialla piti tehdä, sitä en tiedä. Sitten olohuoneessa oli rullattu matot, Elvis lauloi täysillä roketterollia. Reetta ja Fanny tanssivat hymy korvissa, minun tekemäni kellohameet heiluen. Kaikki olivat todella ihania ja ainutlaatuisia lapsia. Jotenkin tunsin suunnatonta ylpeyttä ja onnistumisen iloa sillä hetkellä. Lemmikit pyörivät mukana ja desibeleistä huolimatta olo oli todella seesteistä. Tällaisia lapsia on ilo kohdata ja omikseen tunnustaa. Äidinylpeys oli silloin runsas ja valuva käsite...

torstai 8. marraskuuta 2012

SAISINKO KIRJALLISENA?

"Teidän perheellä on kaikin puolin hyvä ja järkevä suhtautuminen tilanteeseen..." Näin sanoi lääkäri äsken minulle puhelimessa. Siis saisinko kirjallisena? Siis meidän suhtautuminen ja varsinkin äidin suhatuminenko luokitellaan järkeväksi. Eipä tässä krampissa uskoisi, että huippuammattilaisen mielestä suhtaudun järkevästi. Siis ihan oikeasti haluan moisen kannustuksen kirjallisena, kehystettynä ja monistettuna, jotten sitä järkeni menettäneenä unohtaisi. Vaan että törmäisin moiseen heikolla hetkellä voimaantuakseni, jaksaakseni ja ymmärtääkseni. Ymmärtääkseni itseäni ja sitä, että tunnen juuri niin kuin kuuluukin ja voin vain tässä tilanteessa. Samalla sain pahoittelut tulosten viipymisestä ja odottamisesta. Toisaalta tämäkin on käänteinen asia, kunhan järkevästi ajattelee. Eli pahat asiat ja huonot uutiset tulee nopeasti, kiireellisinä ja kiirehdittyinä. Eli vaikka Oulun testeissä oli nostetta, sitä ei luokiteltu pahaksi, koska yhä leijumme jäännöstautisektorimittausasteikolla. Eli Turunkaan vastauksilla ei sitten ollut niin kiire, sillä akuutimmat tapaukset  tutkitaan nopeammin. Järkevästi kuin asiaa jälleen mietin, niin noste oli odotettua, tiedossa ja kohtuullista. Siis klooni ei ole räjähtänyt kasvuun, sillä se on vielä ja yhä kuitenkin vain häivähdys. Näillä tuloksilla ei vielä puhuta taudin kasvusta tai oikeasta uusinnasta. Sitten jos mittaustuloksissa on selvästi prosenteilla tulokset, niin silloin puhutaan uusiutuneesta leukemiasta. Eli tilanne siis yhä hyvä ja remissiossa. Sitten minulle sanottiin myös yksi järkevä asia: "Koko ajan aika kuluu, oma immuniteetti vahvistuu ja jo tehty kantasolusiirto on yhä kauempana takana päin. Sillä onhan elokuun kahdeksannestatoista päivästä taas menty harppauksia eteenpäin. Siis ensimmäisestä vuodesta". Tuota en taas itse omassa krampissa ollut tajunnutkaan laskea positiivisena syklinä ja pitkänä harppauksena. Mutta näinhän se järkevästi ajateltuna on. Lääkäri sanoi myös ymmärtävänsä kuinka raskasta kuukausittaiset lyppivastausten odottamiset ovat, mutta ilmeisesti kuitenkin jatketaan samalla tahdilla. (Siis ihana lekurimme, luetko näitä mun postauksia, vai mistä ihmeestä tiedät  näin paljon ajatuksistani????) Kyllähän se on tärkeä tutkia ja pysyä ajan hermolla, jottei paukahda yllättävä pommi. Mutta kenties voisi olla mahdollista myös, että kontrolleja harvennettaisiin. Sen päättää Helsinki ja viisaat päät yhdessä. Toisaalta, kuinka kaukana se mamman järkevyys olisi sitten kahden kuukauden välein vaikka. Jos kerran kuussakin, lyhyillä sykleillä sumenee nuppi, niin kuinka se sitten sumenisi. Samalla oli tehty kysely Imukin-annoksen nostosta, vai onko se jo ihan tapissa. Käsittääkseni tapissa on, mutta onko sitä koskaan kenelläkään nostettu. Sama asia, minkä itse olin seuraavaksi aikonut kysyä, olikin jo kysytty. Hämmentävää. Sitten nuo labrat, kaikki ovat todella hyvät. Ehkä itseä eniten hämmentää loistavat maksa-arvot, sillä maksaahan härpitään sekä Imukinilla että sytostaatilla. Elokuussa muistaakseni paukutettiin kohonneilla liki viidensadan arvoilla, nyt ollaan viitearvoissa eli noin 40-60. Ihime pimu, mikä elimistö, uskomaton mimmi! Sitten ne alhaiset leukkarit ovat sitä mitä kuulukin sytostaattien mennessä. Alhaiset neutrofiilit ovat kuitenkin vielä hyvät sairaalaperspektiivistä ajateltuna. Jos puhutaan alle 0,5 niin silloin ne ovat heikentyneet ja puolustushippuja on niukasti. Silloin infektioalttius kasvaa. Eikös ollutkin jälleen järkeviä asioita?
   Keskustelimme myös Reetan tuntemuksista ja raivareista ja eristyksestä. Normaaliuden kaipuusta ja siitä mitä hän tietää ja tuntee. No mietinpä taas ihan järjellä, tottakai lapsi raivoaa, on välillä hirviö ja ahistaa. Miksi ei, onhan se kauheaa lusittavaa itselle lapsellekin, jos vanhemmatkin kramppaa. Olemme Reetan kanssa pitäneet linjan, jossa kerromme aina tuloksista ja missä mennään. Pimu, kypsä lapsemme, tietää tasan tarkkaan paljon. Monen mielestä lapselle ei tarvitse tai voi kertoa, mutta meidän kohdalla olemme paremmaksi ja järkevämmäksi nähneet avoimuuden. Sillä, jos lapsi kokee olevansa vanha sielu ja puhuu kuin aikuinen, niin ei tämä lässyttämällä kummene. Eipä tarvitse itsekään sitten varoa joka käänteessä, saa romahtaakin luvalla ja nauraa kohta päälle. Jos märisen salaa, niin Reetta näkee sen naamasta aina. Siltä ei pimitetä mitään, ihime "kyylä". Liekö äitiinsä tullut, sillä luenhan minäkin lapsiani välillä turhankin tarkkaan, sitä ne jaksaa aina ihmetellä kuinka tiedän...
   Onhan Reetta myös koko perheen tsemppari, nytkin laulaa ja tanssii ympäri huushollia. Ottaa eristyksestä irti sen minkä kykenee. Aamulla sain omalta tsemppariltani sähköpostia, joka taas tuntui niin ihanalta. "Ole ihan rauhassa Reetan tulosten suhteen. Vaihtelu on ihan normaalia. Rauhallista odottamista vain lisää (tiedän, tiedän ei kuulu luonteeseesi :) )." Aamulla luin myös yhden äidin mietteitä siitä kuinka seinät kaatuu päälle kotona, tätä todellisuutta pyörittäessä. Ja kuinka sekin äiti normalisoituu päästessään muualle, pois kopista. Hän ratsastaa ja määhän saan kiksejä paljon muusta. Siis tämä on niin tuttu kuvio, kuuluu niin tähän tilanteeseen, asiaan ja prosessiin.
   Joo, siinä Turun vastauksessakin oli nostetta, unohdin varmaan mainita. Sillä tänään se ei tuntunut mitenkään pahalta tai kouristanut, se tuntui siltä mitä odotinkin. Kuuluu asiaan. Suhteessa siinä oli nostetta vähemmän kuin ensimmäisessä tuloksessa, joten nou hätä! Mieletöntä saada käsitellä asioita, tällaisiakin, vahvasti ja järjellä. Tilanne on kaikesta huolimatta hyvä. Meillä on moni asia hyvin, taas paukkuu mahdollisuuksiakin joka suuntaan. Hitsi mikä voimaannuttava tunne, mieletön kiksahtelu. Olen käynyt myös pitkän puhelun aiheesta, kuinka voimme murtaa tiettyjä perittyjä myyttejä. Siis olla myytinmurtajina. On tärkeää heittäytyä perinteisen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tajuta kuinka hyvää se tekeekään. Tehdä jotain, joka ei nyt aina kaikkien mielestä kuulu järkevyyteen, kokeilla uusia asioita ja seikkailla. Olemme jotenkin niin urautunut ja vaisu kansa, joka siirtää moista perimää sukupolvilta toisille. En vaahtoa aiheesta nyt sen enempää, mutta mitäs jos itsekin pomppaisit omasta mukavuusalueestasi sellaiseen mistä olet salaa haaveillut, muttet ole koskaan uskaltanut... Kait järkevilläkin ihmisillä on salaisia ajatuksia, toiveita ja haaveita? Onhan? Kehitä nyt äkkiä joku jos ei vielä ole. Kävele vaikka takaperin kotona, jos et julkisesti uskalla. Tai maalaa itselle vaikka pellenaama, salaa omassa vessassa. Kirjoita runo, lähde jumppaan, laula suihkussa vaikket omaakaan kuulemma lauluääntä, soita puhelu jota olet vuoden ja kaksi kuukautta siirtänyt, hyppää vesiltäkköön ja anna roiskua, tee lumienkeli sitten kun on lunta, laula pyöräillessäsi jos laulattaa, haahuile päivä oloasussa tai pyjamassa vaikkei järkevät ihmiset niin teekään, vaihda jakauksen paikkaa, maista ennenmaistamatonta... Kun ei siis koskaan tiedä mitä muut vaikka ajattelee tai entäs jos vaikka mokaa...
   AAAAAH!
 Tuntuu järkevältä ja pahuksen hyvältäkin ja annan tuntua. Vieläpä kotioloissa ja eristettynä! Niin milloin olen siis helpoimmillani? Järkevänä, huuhaana vai hysteerisenä? Ne on niitä kontrasteja, jotka täydentävät toisiaan. Ilman hysteriaa, en nauttisi näin suunnattomasti järkevyydestäkään, kun en sitä tajuaisi. Jihaa!

P.S. Pasin ruokkiksen aikaan raportoin ruokapöydässä puhelun sisällön. Reetta siinä vieressä leipoi ja väliin hihkaisi ja tuuletti, kun kuunteli. Jatkoi sitten taas sen enempiä huolestumatta tai kyselemättä korvapuustejaan. "JES!" Samalla neiti tanssi pylly keikkuen...

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

TEKSTIN VIEMÄÄ

Aamulla kuudelta pärräsi herätys, minulla oli aikomus loiskauttaa uima-altaaseen puoli seitsemän aikaan. Mutta sitten alkoi tekstiä pursuta, kirjoitussuoni aukesi kerralla. En siis joutanut uimaan. Starttasin koneen ja kahvinkeittimen ja se oli menoa. Olemmekin kirjoittajaystävän kanssa sopineet sellaisen diilin, että aina saa ja pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu. Meillä on siihen oikeus, lahjoja ja vapaus. Pois turha syyllisyys tekemättömistä töistä ja perinteisestä äitimyytistä. Äitiys ei katoa minnekkään, eikä kyllä ne kotiaskareetkaan. Huomaako kukaan, jos tekeekin vain joka toinen päivä ruokaa, ämpärillisen kerrallaan. Huomaako kukaan, jos vaikka imuroikin vain joka toinen päivä. Tai huomaako kukaan, jos vaikka pyykkiä peseekin kerralla urakalla ja paastoaa aiheesta kaksi seuraavaa. Siis tänään on ollut aivan mieletön tunne, sillä olen löytänyt jälleen uusia vipuja kirjoittamisen saralla. Ihan itsekin on pitänyt jutuilleen hytkyä, tirskahdella. Koskaan ei tiedä mitä syntyy, sitä syntyy myös vauhdilla ja yllättävistä aiheista. Tessa ja Fanny antoivat monologitekstiin myös aiheita, yhdessä suunnittelimme mielikuvitushenkilön. Tytöt olivat heti mukana juonessa ja suunnitelussa. Aika koukuttavaa. Samalla kun minä naputin koneella, tytöt aloittivat omat tarinansa vihkoihin. Näyttää leikkaavan samalla tahilla noilla tytöilläkin. Ihana asia. Onhan minulla myös kolmen eri kurssin ja seminaarin läksyjäkin ja kotitehtäviä. Saa siinä naputtaakin välillä aika napakasti, jotta pysyy tahdissa mukana. Minusta on koukuttavaa heittäytyä uuden aiheen tai tyylisuunnan vietäväksi, kokeilemaan uutta. Pidän kauheasti noista annetuista tehtävistä. Tänään olen luonut Laren, 62-vuotiaan merimiehen ja Jarnan, 42-vuotiaaan leipurin, jolla on sisäsika lemmikkinä. Olen kirjoittanut myös runoja, Sipulimiehen elämästä ja riimitellyt. Siis laidasta laitaan. Tällainen olen ollut aina ja kaikessa, turskautan kaikki kerralla valmiiksi ja postiin. Jännänä taas odotan seuraavia kursseja ja palautetta..

   Olen ollut puoli kuudesta saakka yksin, elikoiden kanssa, kotona. Tänään Pasi aloitti suljetun puutyökerhon Reetalle ja muille meidän tytöille. Nyt ne ovat olleet siellä pian kaksi tuntia. Reetalla odottaa kyllä sytostaatti ja piikkikin, mutta en raaski nyt hoputtaa. Tänään en ole tiukkapipo tuossa asiassa, annan puisen luovuuden kukkia. Mitä ilmeisemmin tulossa on Tollolle takaterssille oma koppi öisien seikkailujen päätteksi. Paas kattoo, ihana kun nikkaroivat yhdessä.

   Turun tuloksia ei kuulu vieläkään, mutta tänään en enää ole jaksanut senkään asian suhteen panikoida. Kun ei se paniikkikramppikaan näytä asioita auttavan tai jouduttavan. Oli mieletön tunne, kun päästin sen paniikin menemään, hartiat nousivat huomattavasti. Siis sehän ihan vyörähti ja hengitys alkoi kulkemaan. Sain tänäänkin sairaalasta puhelun, immunologiahoitoja jatketaan entiseen malliin, oli sitten tulos mikä hyvänsä. Itsellä kun on ollut paniikkina takaraivossa uusi kantasolusiirto heti just ja nyt, mutta ei nyt sentään. Tämän kun tajusin, sain itselleni selitettyä, niin sekin kummasti helpotti. Alitajunta vain puuhastelee noita omiaan. Alustava suunnitelma oli kuulostellakin ja säännöllisesti testailla vuoden loppuun saakka. Hitaasti, hartaasti ja kärsivällisesti. Tänään sitten taas uusia Imukin-ampulleja tilasin, sillä kaikki jatkuu ennallaan. Kaikki on niin monen tekijän summia, sitä kun höystetään amatöörin aivoituksilla, niin voi veljet ja veljenpojat, hirveää. Labrat ovat loistavat, kaikin puolin odotetunlaiset. Leukkarit ovat 2, neutrofiilit vain 0,64, ne minua eniten huolettaa sillä puolustushippuset ovat alhaalla. Mutta muuten kaikki kuin terveellä. Noiden laskuhan johtuu juuri sytostaatista ja se on suunnitellulla tasolla. Siis, saanhan huokailla, sillä tajusin meillä olevan jälleen kerran asioiden tilanteeseen nähden hyvin. Olen kuin eri ihminen näiden oivallusten jälkeen, taas on huuhaa vaihe täysillä ja pursuan ideoita joka suuntaan. Koukuttavan rento ja luova olotila, kaikessa kauheudessaankin. Mutta sallin sen itselleni tänään ja täysin, johan tuota krampissa tuli viikko oltuakin. Tai varmaan kaksi viikkoa, se ei ole kivaa elämää se, se kramppielämä.

   Eilen itkin omasta onnistumisestani ja onnesta kontallani eteisessä. Mitä sain kokea oli uutta ja ihmeellistä. Jotain semmoista missä saan olla mukana. Jotain uskomatonta, hämmentävää ja koukuttavaa. Mutta se asia on se asia, jota en vielä halua enkä voi paljastaa. Tai voisin kai minä, mutta en halua. Haluan kokea tämän ensin itse, ilman että luukutan kaikille. Sain asian puitteissa myös kakun systeriltä ja tartutin iloitkun. Se ei ehkä ole suuri asia muille, mutta itselle valtava uusi maailma.

   Nyt nikkarit saapuivat, täynnä tarinaa. Tänään on niin moni asia taas loksahtanut paikalleen, että on hyvä olla. Toivoisin teillä muillakin tällaisen olotilan kantavan jälleen eteen päin, kohti uusia seikkailuja. Nyt on kiva odottaa unta ja huomista päivää. Kauniita, idearikkaita yön hiljaisia tunteja kaikille.