TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 27. maaliskuuta 2014

HYVÄSYDÄMINEN

Huhheli huu, kuinka voinkaan olla poikki. Ei sen puoleen, kyllä tuo lapsikin on poikki. Yritin äsken juosta yhden instanssin portaita ja meni jalat ihan veteläksi, enkä tahtonut jaksaa sitten niin millään. Jälleen kerran tuli todistettua kuinka paljon henkinen paine vaikuttaa suoraan fysiikkaan, vaikka olen muka olevinani hyvässä kunnossa. Kiitos tanssimisen kestävyysharjoittelun... Mistäkö henkistä paineta? No sitähän kertyi Oulun kahden päivän tutkimuksissa ja napakassa aikataulutuksessa. Jälleen kerran, tunsin ja tunnen olevani tosinaatti, voipunut, poikki, väsynyt, vanutettu ja venytetty sairaalatodellisuuden jälkeen.
   Onneksi systerini soitti tuossa aamulla ja koimme yhteisen jaetun aggressionpuuskan, tunsin kuinka muurahaisten tapaan veri alkoi kohisemaan nupissani ja kummasti verenkierto pamahti käyntiin. Sinne jäi siis se voipuminen. Kannattaa kokeilla aggressiota, sillä en aamulla olisi lenkkiä jaksanut, mihinkään ylimääräiseen kyennyt ja nyt tuntuu että jaksan mitä vaan. Kiertää yhä..., veri ja aggressio.
Hyvä vain, olisi muuten mennyt loistava päivä hukkaan, jos en olisi käynnistynyt.


   Mitäkö tutkimuksissa.
Paljon hyvää, ihanaa kuultavaa, tervehtymistä ja normaaliutta.
Kromi-edta:n tuloksia en kuullut vielä. Mutta tämä tutkimushan oli tavallaan ylimääräinen, ei Helsingin määräämä. Viime kesällä kun polyooma oli hurjimmillaan munuaisissa oli selvääkin vajaatoimintaa havaittavissa. Lokakuun vyöruusun aikaan sama testi kertoi vajeesta myös, mutta arvot olivat huomattavasti kesästä korjaantuneet. Nyt tehty testi oli tavallaan vertausta noihin ja munuaisten kontrollointia. Minä sitä itse pyysin, koska jossakin vaiheessa se oli tarkoitus tehdä. Onpa nyt samalla keikalla sekin tehty ja siitäkin verrokit Helsinkiin lähettää.
Reetan sydän on hyvä, lapsemme on siis hyväsydämiseksi todistettu, kaikin puolin. Sydän on normaali, mitään vaurioita ei missään, kontrollit vain tarvittaessa. Sydän huutaa liikuntaa, ulkoilua, rasitusta, normaaleja asioita, ei rajoitteita. Ja onhan Reetan hyväsydämisyys myös vahvaa empatiakykyä, lämpöä ja inhimillisyyttä. Välillä vahvaa rakkautta ja kaikin puolin muutenkin vahvoja tunteita.
Spirometria, eli keuhkojen puhallustestit samaa luokkaa kuin ennenkin. Käsittääkseni kohtuulliset ja hyvänlaiset.
Luustoikä vastaa nyt yhdentoista ja yhden kuukauden iässä seitsemää vuotta ja kymmentä kuukautta. Eli pieni ja sironlainen, mutta niin on muutkin muksumme. (Niin äitiinsä tulleet...) Sehän ei välttämättä ole hoidoista johtuvaa tai seurausta, koska muutenkin geeniperimä on samaa luokkaa muilla. Se tarkoittaa lähinnä kasvamista pidemmällä aikavälillä ja useamman vuoden aikana, kuin jollakin muulla. Peukalon pituuskasvu on muuta luustoa edellä. Liekö lapsi peukuttanut tässä matkan varrella saavutetuista tavoitteista niin lukuisia kertoja, että moinen luu on kehittynyt. Tuo äskeinen ei arvatenkaan ollut lääketieteellinen fakta, ei sitä kukaan lääkäri tajunnut;-)
Pituutta ja painoa tullut hyvin, nyt millejä kertyy lisää ja painoa hulppeat kolmisen kiloa sitten vuodenvaihteen. Loistava suuntaus.
Iholla oli normaalia enemmän lehatelua ja kuivuutta, liekö Oulun klooripitoisempi vesi ja meri-ilma, jotka saavat siellä aina lehahtelemaan enemmän. Mutta sekin on tuttu juttu ja seurannassa. Nivelet ja liikkuvuus hyvät, notkea typy. Käänteishyljintä vähenemään päin, mutta hyljintälääkkeen purkusuunnitelmat tehkööt Helsinki kuukauden päästä. Muuten lääkitykset ennallaan.
Verikokeita otettiin kahtena päivänä, taisi olla viisi piikitystä. Tvk, eli täydellinen verenkuva kertoo immunologian kehityksestä pikku hiljaa normaaliutta kohti. Pienin askelin ja hitaasti, mutta suunta on oikea. Perusverenkuva on loistava, kuin terveellä. Minulla oli mukana Helsingin vastaavat labratulokset, joita itsekin vertailin ja suuntaus on oikea. Tekee hyvää itsekin löytää kohonneita, oikeampia arvoja. Eilen laskin yksitoista putkea kuului testattaviin ja tiistaina viisi putkellista, ihan heikotti katsoa vieressäkin.
Hampaissa ilmeni yllättäen eroosiota. Lähinnä viidessä heiluvassa maitohampaassa ja etuhampaissa. tämä oli uusi yllättävä löydös, joka mietityttää. Lääkkeet, hoidot, ruokavalio, juomat... Olen tässä pähkännyt ja kun saan pähkäykseni valmiiksi soittelen hammaslääkärille tulokset. Itse asiassa Reetalla on nyt vihlonut hampaita enemmän, mikä kertoo eroosiosta. Paljon on myös mikstuuralääkkeitä, kun neiti ei suostu tabletteja nielemään. Tämän vuoden aikana oli siihen streptokokkiin antibiootit mikstuurana. Uutta on myös nestemäinen melatoniini, joka otettiin käyttöön tammikuussa. Hyljintälääke on myös neste. Sitten on lokakuusta saakka ollut tablettina estolääke vyöruusuun. Ruokavalio ja sen sellaiset ovat entisellä mallilla. Tosin tammikuussa alkanut herkkulakko kesti helmikuun synttäreihin, silloin Reetta eka kertaa vihlonnasta sanoi. Liekö siis herkkulakon syytä moinen eroosio. Nyt siis enemmän purskuttelua ja täsmähammastahnat käyttöön. Muuten suun ja hampaiden kunto on hyvä, ongelmat vähäisiä. Uutta puskee, entiset tippuu ja leukaan mahtuu. Eroosio on siis uusi huoli, mutta pieni huoli. Ihan mihin vertaa.
Päänsärkyä funtsittiin kaikilla osa-alueilla. Hyvää säryssä on se, että särkee iltaisin, ei okseta ja menee ohi ilman lääkkeitä. Syytä, suoranaista, ei siis löytynyt. Eli aiheeseen on puututtu ja seurataan ja katsotaan korjaantuuko se kevään aikana. Uupumus, sisällä olo, kirkkaus, juomattomuus, lääkkeet, lukeminen väsyneenä, huomionhakuisuus, verensokerit, aikalisän hakeminen, kasvupyrähdys... Onhan noita altistavia tekijöitä. Niin ja aggressio lapsellakin saattaa vilkastuttaa verenkiertoa, jolloin puskee särkynä ulos.
Silmälääkärissä tehtiin lukuisia testejä. Näkö on niin hyvä, että meinasi taulu loppua kesken. Silmänpaineet hyvät, näköhermot selvärajaiset ja normaalit, silmänpohjat normaalit, piilokarsastusta ei ole jne. Kaikki siis silmissäkin loistavasti. Huojentavaa, ettei sieltä mitään löytynyt.
Voin vain henkäillen katsoa ylpeänä Reetan helppoutta ja yhteistyökykyä tutkittaessa.  Siinä ei tasan ainakaan ole minuun tullut. Meinasin silmänpaineita ja silmiä tutkittaessa pyörtyä sen sata kertaa. Heikotti ihan moiset vierestä seurata. Minun arat alueet on silmät, korvat ja kainalot. Lapsi istuu, ottaa silmätipatkin räpistelemättä, ojentautuu oikeisiin asentoihin, ojentaa käsivartensa verikokeisiin ilman neuvotteluja, rauhoittavia tai puudutteita. Tekee siis todella loistavaa yhteistyötä. Paitsi moikkaa lääkäreitä. Kyllä Reetta kättelee, mutta eipä juuri jorise. Odottaa vaan, että tutkisivat, että pääsee pois. Osa lääkäreistä tuntee jo tuon hitaan katseen, kun neiti suu tiukkana katsoo alta kulmien... Naurattaa sillä konstin monia, sillä kaikki kuulevat neidin puhuvan kuin papupadan ja nauravan seinät raikuen kun lääkärit selkänsä kääntävät. Toisaalta kyllähän se itseä välillä sieppaa, kun neiti ei vastaa vaikka kuinka kysytään. Tosin ei se tuota tuppisuuroolia koko päivää jaksa vetää, osalle se innostuu tarinoimaan vaikka ja kuinka.


   Olisiko tämä raportti nyt tässä. Maailma kutsuu ja huusholli huutaa. Voipumiseen ja väsyyn on siis monta hyvää syytä. Olemme saaneet tärkeitä ja hyviä tuloksia. Moni asia on Reetalla hyvin, saamme olla aivan äärimmäisen kiitollisia ja nöyriä tässä vaiheessa ja tuloksista. Toivottavasti suunta jatkuu samana ja saamme nousta aina muutaman tärkeän puolapuun tikkaillamme.
   Sunnattomasti terveisiä, voimia ja taistelutahtoa teille tutuille, joihin osastolla törmäsimme. Olette mielessä.
   Annetaan kevätauringon paistaa kaikessa kirkkaudessaan jakaen ilonhippuja ja valoa!


  

maanantai 24. maaliskuuta 2014

LETTI!

"Jihuu! Minulle saa letin!"


Jälleen tärkeä etappi saavutettu, ranskanletinpätkä otsahiuksiin, siitähän riemu repesi. Näitä hiuksia on kasvateltu kesäkuusta 2013 lähtien, letti on nykyinen tulos ja kasvu jatkaa kohisten.


   Yritin, jälleen, latailla kuvajaisia tekstin lomaan. Onnistumatta. Joten laitoin maistiaisia sitten tuohon yleisnäkymään, siinä onnistuin. Ha, haa. Tessa on kuvat ottanut ja hiukset Reetalle laittanut.
Reetan hiukset näyttävät ihanilta, ainakin muiden mielestä. Pikkuhiljaa Reetta itsekin alkaa hiuksensa ja peilikuvansa hyväksymään. Lähinnä hyväksyntä tulee hyvänä päivänä, muutoin peilikuva on kritiikin kohde. Ymmärrän lastani. Onhan tuo omakin peilikuva erilainen, sitten kolmen vuoden takaisen... Enkä meinaa hyväksyä sitten niin millään. Kuva kertoo ja näyttää viimeksi kuluneiden vuosien jäljet, eikä ne aina ole mieltä ylentäviä. Välillä haen ja haen jotain tuttua ja entistä, joskus huomaan pienen pilkahduksen jossakin, mutta välillä tuijotan outoa kuvajaista.
   Yhtenä iltana sain puhelun, lapseni minua puhelimeen hakivat. Soittaja kysyi, onko minulla jokin asia pahasti kesken... Olihan se, laskeskelin vessanpeilin kautta harmaita hiuksiani. Ei taho ilta moiseen riittää. Tällä hetkellä lettini on sen verran venähtänyt, että minäkin saan olla ranskanlettikoekaniini. Reetta oppi eilen moisen letitystekniikan ja vääntää sitä nyt taukoamatta. Muut ovat koulussa, joten minä olen kohde. Neiti on himpun verran kovakourainen, mutta saapahan päänahkakin elvytystä samalla. Myös Pasin hiuksissa oli eilen ranskanlettejä, eli on hyvä pysyä sisätiloissa ja poissa ihmisten ilmoilta.


   Aamuksi on taksi tilattu ja aikatauluja tarkisteltu. Kymmeneltä pitää olla kokeissa ja siitä käynnistyy kahden päivän tarkkaan aikataulutettu  kontrollirumba, vuosikontrolliin tähdäten. Jotenkin ahdistaa, on pakko, kuuluu suunnitelmaan, pelottaa, tuntuu voitolta, tuntuu mielettömän hienolta, tavoitteen saavuttamiselta ja vaikka miltä. Koko laaja tunneskaala vinkkelistä, jos toisesta. Mutta se on samalla todella raskasta ja rankkaa faktaa tästä todellisuudesta. Luottavainen olen, en sitä jauha, mutta luottamukseen sekoittuu se ainainen pelko. Epätietoisuus. Epävarmuus. Seuraavan puolitoista kuukautta kun taas jaksaa uskoa, toivoa ja luottaa kaikkien testien puhtauteen, niin jo helpottaa. Hetkeksi. Eli tavallaan huomenna alkavat tutkimukset jatkuvat ja tulokset kaikkinensa kertovat vastaukset vasta toukokuun puolella lypin lopullisten vastausten valmistuttua. Sellainen savotta ja piina elettäväksi. Ennen kaikkea odotettavaksi. Mutta hyvä että olemme tässä!


   Terveisiä siis ulkomailta. Sain olla luokkaretkellä mukana. Kemissä lumilinna oli kohde, mutta meni sulamaan ennen kuin ehdimme. Oli sitten museota, karkkikauppaa ja shoppailua kahden puolen rajaa. Onhan se raskasta tuo reissaaminen ja pakotettu pyöriminen ostareissa, ei ihan minun juttu. Mutta kivaa oli kaikkinensa. Sain myös ihanan viestin opettajalta, hänen mielestään minulla ja Tessalla on hyvät välit ja luontevaa yhdessä. Lämmitti suunnattomasti moinen ulkopuolisen kommentti, se tuli ihan yllätyksenä. Toki osaamme luontevasti myös ottaa yhteen ja hakea rajojakin, mutta senkin pohjalla on mitä ilmeisemmin luottamus ja hyvä suhde. Jokainen ilta, vaikka kuinka on paukutettu päitä yhteen, saan lapsiltamme pusutulvan. Se on aika hyvä saavutus!


   Reetta kokkaa espanjalaista munakasta uunissa ja vesihauteessa. Tietenkään kaapeista ei tahdo löytyä mitä tarvitsee, joten olemme ratkoneet ongelmia aika äänekkäästi. Lapsi on himpun verran kärsimätön. Keitettyjä perunoita ei ehditty keittämään, joten tässä versiossa ei ole keitettyä perunaa. Munia löytyi riittävästi, juustoraastettakin. Vehnäjauhot tuli syötyä viikonloppuna lättyinä, vaihdoimme lennosta ruisjauhoihin. Lihaa tai pekonia ei ollut, Reetta meinasi makkaralla korvata, mutta vahingossa paistoikin moiset jo itselleen aamuruuaksi ja söi perunamuusin kanssa. Onneksi löytyi kalkkunaleikettä... Tuoretta pinaattiakin oli reseptissä, sitä nyt ei vain ollut, joten ei korvattu millään. Vuokankin piti olla pieni, siro ja pyöreä, mutta päädyimme suorakaiteen muotoiseen. Kauhea touhotus. Olen aistivinani ja haistavani myös stressiä huomisesta sairaalaan lähdöstä. Kokkimme on tulisielu ja munakas saattaisi paistua ihan ilman uuniakin neidin läheisyydessä. Tai ainakin hyytyä.


   Olen tuskaillut myös sähköpostini kanssa. Operaattorimuutoksien myötä katosi vaikka ja mitä. Että minua harmittaa, voi että. Sinne meni monta tärkeää sähköpostia ja yhteystiedot kaikkinensa monen vuoden ajalta. Argh! Hiukan lohdutti, kun tajusin että niin on mennyt muillakin, kuulin facebook-keskustelusta ja moisen asian yhteisestä tuskailusta. Minä kun ehdin jo oman teknisyyteni kyseenalaistaa, tyhmyyttäni raivota. Olenkin itse aidon syytön moiseen kadotukseen, helpotti.
Minulla on nyt vähän nolo ongelma, mitä ilmeisemmin rasitusvamma jalassa. Tanssimisesta tietty. Ei se eilistäkään tanssimista haitannut, mutta kävely tekee aika nannaa ja pistää vaappumaan kuin ankka. Toisaalta nyt tulee kolme pakollista lepopäivää sairaalakeikasta johtuen tanssin suhteen, joten otettakoon se korjaavana aikalisänä.
   Mitäpä muuta, laittakaapa minulle sähköpostia, ne jotka tietävät kenen osoitteen olen nyt kadottanut. Alan haalimaan uutta osoitetiedostoa pikku hiljaa. Nyt keittiön kautta keräämään pyykkejä. Olkoon viikkosi valoisa, täynnä iloa ja kepeyttä!
  

torstai 20. maaliskuuta 2014

PYÖRII, PYÖRII...

On sitten ihmisellä kriisi mikä hyvänsä, niin muu maailmahan jatkaa pyörimistään siitä huolimatta. Vaikka itse on kokenut oman maailmanloppunsa juuri silloin, niin ei se maailman kiertokulkuun vaikuta. Miksikö tätä aihepiiriä jatkan jauhamalla, niin näin se vain on. Maailmassani pyörii tällaisia, kaiken muun ohella tietty.


   Aikoinaan muistan oman pappani kuoleman. Olin silloin töissä kukkakauppa-hautaustoimistossa. Onko mitään luonnollisempaa ja todennäköisempää kuin liki sata vuotiaan poismeno, no ei. Mutta se on pienoinen maailmanloppu ja aikajanana katkeaminen läheisille sillä hetkellä. Kun sain puhelun töihin, samaan aikaan ajoi kukkatukkuauto pihaan. Tarvittavat hapsuneilikat oli valittava, vaikka oma maailmani oli sillä hetkellä pysähtynyt. Muistan konkreettisesti, kun savvoo viäntävä tukkuri esitteli kahta erilaista liilankirjavaa hapsuneilikkaa. Tilaustyöhön varattua. Pitääkö hapsun olla kulmikas vai pyöreä. Puhuisi nyt edes suomea, että ymmärtäisin, ja onko mitään väliä hapsuneilikan hapsun muodolla, jos oma maailma on juuri pysähtynyt. Minusta tuntui, että räjähdän palasiksi sillä hetkellä siellä tukkuautossa jonnin joutavia haastellessani. Mitä väliä?
   Meidän häämme, ilojuhlat, vietimme siitä huolimatta vaikka kuukautta aikaisemmin vietimme hautajaisia. Pappa sanoikin ennen kuolemaansa, ettei häntä niissä juhlissa näy pöydillä tanssimassa... Hän aavisti. Käski kuitenkin pitää hyvät juhlat, pidimmekin.
   Appiukkoni kävimme hyvästelemässä ennen matkaa. Matkamme oli Vaasaan seminaariin ja iltajuhlaan. Siellä me nätyksi tällättyinä otimme vastaan palkinnon ja jorisimme jonnin joutavia, vaikka tiesimme toisaalla sairaalassa hetken koittavan milloin tahansa. Söimme pystyyn nostettua hummeria ja huulissa oli huulipunaa, kravattikin oli sävy sävyyn pukuni kanssa. Maailma pyöri ja ihmiset mukana. Aamulla saimme suruviestin.


   Kun Reetta sairastui tai lähinnä sai sairasteltuaan diagnoosin. Koin samaan aikaan suunnatonta helpotusta, syyn löydyttyä, mutta samaan aikaan maailma pysähtyi. Meidät riipaistiin tähän todellisuuteen kerta rytinällä ja kunnon faktoilla. Siitä huolimatta onnikat kulki sairaalankin pysäkiltä minuutin tarkkuudella. Arvolisäverot kuului maksaa ajallaan. Sähkölaskut tulivat kerran kuukaudessa. Kouluun piti sisarusten herätä, läksyistä huolehtia. Vuodenajat vaihtui, kunhan huomasi ensi järkytyksen jälkeen että viisari liikkuu sekunti kerrallaan. Firmaa oli pyöritettävä ja jaksettava palvella asiakkaita, vaikka ajatukset olivat tasan muualla ja tärkeysjärjestyksessä ihan toiset. Onko pizzan päälle laitettavalla täytteellä tai paprikan värillä niin kauheasti väliä? Mitä väliä, jos vähennät juustoa ja kevennät pizzaasi, jos valitset täytteeksi tuplapekonin, salamia, aurajuustoa ja muita juustoja, huuhtelet kaiken alas sokerilitkuilla. Haloo, katso peiliin ja näe totuus. Elikoille pitää antaa ruokaa ja matokuurit, harjatakin säännöllisesti. Pyykit pestävä, imuroitava, kaupassa käytävä. Vaikka luulin olevani työelämässä ja kotona korvaamaton, niin maailma jatkoi pyörimistään. Käsittääkseni työnikin on tullut tehtyä. Tänään en tavallaan edes tiedä onko minulla paikkaa työelämässä. Onko työnkuvani muuttunut täysin, työyhteisö muuttunut. Yli kolme vuotta pois remmistä, niin johan putoan kehityksen rattaista, työyhteisöistä, tehokkaasta yhteiskunnasta. Himpun verran kaikesta. Toisaalta oman maailmanlopun jälkeen omat arvotkin ovat muuttuneet, kärjistyneet entisestään. Tällä hetkellä olen (muka) haistavinani liiallista tehokkuusajattelua ja työpahoinvointia työyhteisöissä. Moni tekee äärirajoilla töitä, työhyvinvointi on tuntematon käsite. Onko väliä loppupeleissä ja kriisin kohdatessa leivän kuituprosentilla, onko se, 4,3,  7 vai 5,9?
   Meidänkin maailmamme pyörii omalla radallaan, vaikka joillakin muilla maailmanloppu on koettu ja käsillä. Tänään Fanny on pois koulusta orastavasta flunssasta ja valvotusta yöstä johtuen. Reetta on maalannut sudenkorentoja, minä valkoapilankukkasia petrooleilla vivahteilla, Fanny viimeisteli pöllötaulunsa yhden pöllön silmät. Olemme pelanneet skippoa, vaikka matikan testi pitäisi Reetalla teettää. Heilun maaliroiskeisessa tunikassa ja naputan konetta, vaikka järkevämpänä heiluisin toppakuteissa pihalla ja lenkillä. Aamulla olen lähdössä Tessan luokan luokkaretkelle Kemin lumilinnaan, joka on kuulemma sulanut. Mutta menemme kuitenkin. Lapseni on myötämielinen lähdölleni, oikeastaan serkkutyttö oli minut kyseiselle retkelle jo ilmoittanut ennen kuin itse tiesin. Olen otettu, että minut hyväksytään mukaan. Olen toisaalta otettu, että minulla on mahdollisuus lähteä, koska meidän kriisimme sen mahdollistaa. Parasta tässä on tietty se että saan lähteä mukaan yläkoululaisten retkelle, osaankohan käyttäytyä...  Jää nähtäväksi, varmaan saan palautetta reissun jälkeen... Ajattelin hyödyntää matkat lukemalla, kirjoittamalla ja olla möllöttämällä. Ei sen puoleen olisi minulla ollut muutakin suunnitelmaa huomiselle, mutta tämä meni kaiken ylitse. Huomenna alkaa myös parisuhdeleiri Espoossa, pääsimme varasijalle. Toisaalta on hämmentävää huomata, etteivät kriteerimme riittäneet, ilmeisesti muilla menee vielä huonommin;-.) Se oli vitsintynkä, eikä kauheammin Pasia naurattanut kun murjaisin ja hain moisesta varasijasta valonpilkahduksen, sillä ideahan oli jälleen minusta lähtöisin. Olen ilmoittanut meidät myös tanssiretkelle, eikä sekään kauheammin Pasin maailmaan sopinut. Annoin mahdollisuuden valita kahdesta pahasta, joko parisuhdekurssi tai tanssiretriitti. Mukavuusalueelta poistumisia tasan molemmat. Paas kattoo... Taidan jo tietää vastauksen. Ei Pasi nyt kauhean innostunut ollutkaan kyseisestä leiristä Espossa, sillä nyt pukkaa reissupäiviä muutenkin. Pasin pitää olla Kokkolassa maanantaina ja Lempäälässä keskiviikkona. Me olemme tiistaista keskiviikkoon Oulussa. Eli näin ollen huushollin ja kotimaailmamme pyörittäminenkin vaatii osansa ja organisointia.
   Reetalla särkee päätä, aika useinkin. Soittelin jo hemapolille ja käskin  välittämään viestiä lääkärille. Onneksi keskiviikkona on silmälääkäri jo valmiiksi. Kirkas kevätaurinko, juomattomuus, nälkä, väsymys, lukeminen, stressi, onhan noita altistajia. Samaan aikaan Reetta on kateellinen himpun verran Vernan silmälaseista, sekinhän saattaa särkeä päätä. Ei tuota aina tiedä mikä on todellinen ja oikea syy, mutta kaikesta on infottava ja kaikkeen on puututtava. Särky ilmenee usein myös iltaisin, kun nukkumaanmenoaika lähenee. Onko se aikalisävitkuttelua, väsyä, huomiota vaiko mitä. En ole lähtenyt lääkitsemisrumbaan, sillä sekinhän saattaa aiheuttaa lisäsärkyä. Ja jos se särky menee kuitenkin itsekseen vaikkapa nukkumalla ohitse. Toki onhan lääkkeiden määrä yhä aika kattava, iltaa aamua, joten saattaa sekin aiheuttaa särkyjä. Niin ja tyhmä äiti, joka vaatii vaikka mitä, vaikka ei huvittaisi. Kokeita, läksyjä, juomista, syömistä, ulkoilua, lepoa jne. Muutama viikko sitten, varmaan helmikuun puolella Reetalla särki hammasta. Soittelin siitä jo toimenpideohjeita Oulun hammaslääkäriltä. No, se kipu on lähtenyt maitohampaiden mukana sen siliän tien. Reetta otti kaksi heiluvaa hammasta itse pois. Siinä sai hammaskeiju öisin taas liidellä... Päänsärkyä lapselleni on aiheuttanut myös, etten ole uutta pokkaria ostanut. Juuri sen olisi tarvinnut, mikään muu ei käy. Mutta kun itsellä kerroin on yhä tuo neljä, niin en anna noin vain periksi. Sehän on eriarvoista muita kohtaan, jos yksi saa sen minkä haluaa. Ei mene läpi.


   Nyt koen, että olen jälleen tarpeeksi ruikuttanut ja yritän omasta ja meidän perheemme puolesta jatkaa pyörimistä. Pyörivää, etenevää ja positiivista liikettä. Eilen tanssikurssilla pyörin kuin alkeiskurssilla, vaikka olen jatkokurssin loppusuoralla. Raivostutti, kuinka voin sekoittaa rumban ja fuskun askeleet, joka toinen askel ja kuvio toista lajia. Sai siinä tanssittaja miettiä moista taantumistani, kunnes sen itse honasin. Mutta ei se paljon auttanut vaikka kuinka olin honaavinani, ei piuhat riittäneet toteutukseen. Mitä todennäköisemmin kulunut viikko on ollut alitajuisesti myötäeläen raskas, oma maailma ja sen pyöriminen on sekoittunut toisten tuskan myötävaikutuksella. Mutta näin se vain menee, empatiakin on tärkeä, mutta rankka laji pyöritettäväksi.
   Äsken pyöräytin nakkikeiton, illalla Tessa saa tehdä loistavaa bolognesekastiketta. Pyykkikone pyörii, Pasi pyöritti aamulla imuria. Minä pyörin viime yön osittain unettomana sängyssä, joten ajatukset eivät unettoman yön jälkeen pyöri terävimmillään. Pyörittelen monia ideoita, ajatuksia ja huushollia. Maailma mitä ilmeisemmin pyörii muualla ja muilla nopeammalla tempolla ja tehokkaammin. Kellotaulusta näen minuuttiviisarin pyörähtäneen jälleen yhden ympyrän. Aurinko heittää varjonsa eri kohtaan, maapallo on pyörähtänyt akselinsa nokassa taas pienen nytkähdyksen. Reetan toipumisessa tapahtuu nytkähdyksiä ja uusia asioita päivittäin. Maailmamme pyörii kuitenkin yhä eristyksissä ja tämän todellisuuden ympärillä. Mutta me jaksamme suhteellisen hyvin, vaikka välillä ajatukset pyöriikin mollivoittoisina. Meillä on täysi syy pyöriä toiveikkaina, rohkeina ja kiitollisina. Seurata kuinka aurinko pyörii taivaalla. Olethan muuten tajunnut se, että varjoja ei olisi ilman valoa...

maanantai 17. maaliskuuta 2014

SÄRKY(NYT)

Vain särkynyt voi tulla ehjäksi... Sanottiin aamulla Positiivareissa, näinpä. Miten voi olla ehjä ellei ole särkynyt ensin. Milloin on sitten tarpeeksi ehjä. Voiko särkynyt jäädä ikiajoiksi särkyneeksi, silleen railoille ja murtua sirpaleiksi ihan tuosta vaan. Naps.


   Meillä paistaa aurinko. Luonto antaa keväisessä pikkupakkasessaan parastaan. Valoa ja iloa. Samaan aikaan tunnen suunnatonta tuskaa jälleen yhden tuttavaperheen puolesta, suruviestin kuultuani. Jälleen, jälleen kerran, on yksi ihmisenalku pois. Kohtuutonta, epäreilua, raskasta, sairasta, satuttavaa, todellista, raivostuttavaa, voimatonta. Loputonta ja lohdutonta. Helpottavaa. Toivottavasti myös kaunista, kivutonta ja valoisampaa tämän lapsen puolesta. Mutta jälleen voin vain kuvitella kuinka särkynyt tämä perhe on. Ihan sirpaleina, hajallaan. Myötäeläminen on myös raskas laji, mutta pyrin olemaan mukana ja rinnalla sen minkä ihminen kykenee. Etäältä, viesteinä. Voiko kukaan auttaa todellisuudessa millään tavalla, mikä on tarvittava apu tuollaisessa tilanteessa. Tuki, rinnalla kulkeminen ja särkyneen kasassa pitäminen, edes jotenkin.
   Tammikuun kontrollikeikalla ja lypissä Reetta oli viereisessä sängyssä Helsingissä, kun näitä kortteja jaettiin. Kortinjakaja kävi todella lähellä, satuttaa ajatellakin. Se on käynyt jo niin monta kertaa niin kauhean lähellä, että jälleen pelottaa suunnattomasti. Kaikki ja tämä todellisuus. Mielestäni on todella kohtuutonta, että lapset ovat kohteena. Sairasta ja satuttavaa. Viimeisen kuukauden aikana olen saanut kuulla suru-uutisia myös muualta, kaikkiaan nyt kolme tärkeää ihmistä on pois. Ei sinällään juuri minulle itselleni tärkeää, mutta ystävilleni tärkeää. Myötäelän heidänkin puolestaan. Mutta on erilaista suhtautua täyden elämän eläneen lähtöön, kuin meidän mittakaavamme mukaan ihmistaimen lähtöön. Toisaalta eihän sitä kukaan itse voi tietä, minkä pituinen oma käsikirjoituksemme on. Paljonko meille on annettu aikajanaa elettäväksi.
   Enhän minäkään koskaan ennen tähän syöpätodellisuuteen siirtymistäni voinut kuvitellakaan tai siis päästänyt omaan tietoisuuteeni lapsia koskevia faktoja. Lasten syöpää ja rankkoja hoitoja, sekä niitä lukuisia menetettyjä ihmisten ja perheiden ikiomia lapsia. Pumpulissa ja tietämättömyyden hötössä kelluskelimme. Joo, korvatulehdusta on, voi kuinka kauheaa. Oksennustautia ja kahden päivän eristystä, sehän oli maailmanloppu. Nyt minulla on himpun verran muuttunut käsitys siitä mitä eristys, rankat hoidot ja maailmanloppu. Tottakai se särkee omaakin kuplaa, kun siihen on moinen tietoisuus ja faktat tungettu.


   Tänään ja lukuisina muinakin päivinä haluan itselleni teroittaa, muistuttaa ja nähdä myös mahdollisuuksia. Jälleen kerran olen tajunnut ja puhunut itselleni, että jostakin ne onnistumis - ja paranemisprosentit tulevat. Eihän näillä valtavilla hoidoilla muuten olisi "katetta". Eihän muutoin koko huippulääketieteellä ja vuosia kestävällä tutkimustyöllä olisi käyttöä, ellei olisi myös onnistumisia. Paranemisia ja toivoa. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että meri raivoaa ympärillä, upottaa toisia, mutta itsellä on korsi jossa roikkua. Pysyä pinnalla. Hitsi, kuinka merisairas tässä samaan aikaan onkaan, mutta ei auta, on vain roikuttava siinä korressa. Samaan aikaan on suunnattoman kiitollinen siitä korresta, että se tuntuu suhteellisen jämerältä ja jaksaa pitää pinnalla, vaikka ympärillä myrskyää ja paikoitellen on liiankin tyyntä, pelottavan tyyntä.


   Eilinen oli siis itselleni raskas päivä, samoin tänään tuntuu jatkuvan samalla fiiliksellä. Pasi komensi minut illalla systerin kanssa tanssikurssille. Neljä tuntia napakkaa jiveä ja fuskua. Nyt särkee siis sääriä. Ihan tuommoista inhimillistä ja hyvää särkyä. Sain nollattua surukuplaani nauttimalla tanssista täysillä. Itselle on tärkeä mittari, pystyykö keskittymään, oppimaan ja nauttimaan jostakin muusta, vai sumentaako todellisuus kaiken. Ei onneksi sumentanut, koska haluan joka ainoa päivä muistuttaa itselleni, että meillä on moni asia niin valtavan hyvin. Taas tänään sen tunnen, koen ja näen selkeämmin.
   Tanssikenkänikin tarvitsee tänään suutaria, sekin on särkynyt. Särkymisiä on siis niin monenlaisia ja niin monilla mittasuhteilla. Sama sana ja niin monta tarkoitusta. Tollon varvaskin on särkynyt ja särkevä. Perjantaina kävimme eläinlääkärissä ja nyt menee antibiootteja kahdesti päivässä. Takajalasta oli kynsi irronnut ja varvas tulehtunut. Tollomme ei valita, vaikka oli railoilla, oli oma tyytyväinen itsensä. Varvas kehitti märkäpaiseen ja kasvoi kolmen kokoiseksi. Mutta saamme kissamme ehjäksi.


   Särky ja särkynyt esiintyy siis tänäänkin arkisessa puheessamme ja ajatuksissamme sen sadalla tavalla. Pikkupakkanen jäädytti vedet pihalla ja nyt on kauniita särkyneitä jääpaloja pitkin pihaa. Niistä heijastuu valo, kirkas aurinko. Reetalle en ole tästä menetetystä ystävästä pystynyt kertomaan, sillä haluan että lapseni saisi olla mahdollisimman ehjä. En halua särkeä häntä nyt, tänään tai lähitulevaisuudessa yhtään enempää. Lapsemme on niin usein saanut valtavia iskuja ja railoja, jos voin jonkin iskun voimakkuutta vaientaa tai estää, haluan tehdä sen. Mutta lapsemme näkee, aistii ja ymmärtää puhumattakin niin paljon. Eilen tein osanottokorttia tälle perheelle, Reetta heti kysymään mihin tarkoitukseen ja kenelle... Sanoin kortin epäonnistuneen ja piilotin... Mutta neiti olisi halunnut sen epäonnistuneenkin nähdä. Pian kaksi vuotta sitten Reetta kirjoitti runon Taivasystävä. Minulle se kertoi jotain lapsen oivalluksesta, tunteesta, että silloin yksi ystävä menehtyi. Sain kuulla myöhemmin, että ajankohta oli juuri tuohon aikaan. Mistä lapseni sen tiesi, kuinka hän sen kykeni tuntemaan. Minusta tämä on kaunis, ihan tällaisena alkuperäisenä raakileenakin. Puhutteleva. Taivasystävään on nykyisin myös sävel, useampi säkeistö ja se on todella koskettava. Mutta erittäin valoisa ja kaunis.
   Valoisaa mahdollisuuksien päivää kaikille.




TAIVAALLA SINUT NÄIN,


AINA KATSOIN YLÖSPÄIN.


JA KUN ALASPÄIN MÄ KURKSITIN,


SÄ OLIT SIELLÄKIN.


OOT YSTÄVÄ AINOA,


TUOT TIELLENI VALOA.


OOT MULLE SÄ NIIN TÄRKEÄ,


EN TAHDO SYDÄNTÄNI SÄRKEÄ.


 


Reetta 2012, tähän kuuluisi kuulemma olla sävelkin…


  

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

KAIKENLAISTA

Yritin latailla useampana päivänä kuvamaistiaisia, mutta se ei vain onnistu. Joten naputtelen siis kaikenlaisia maistiaisia tekstien muodossa. Toivottavasti ohjelma ei niitäkin sensuroi, argh!


   Halusin latailla tänne hiihtolomamuistokuvia, värikkäitä, keväisiä ja iloisia. Sellaisia hauskan hömelöitä, niin kuin lapsemmekin. Otimme hiihtolomallemme loppukirin pilkkireissulla. Ajoimme päiväseltään enoni mökille ja tutulle järvelle. Jännitystä aiheutti loppumatkan peilikirkas tie, metsäautotie. Olin tietty ratissa, kun auto alkoi leijumaan. Se leijui, liiteli, kävi poikittain ja hiimaili ihan itsekseen. Meni ohjaamatta, kaasuttamatta ja miten sattuu. Siinä vaiheessa lapset huusivat, kiljuivat pelosta ja jännityksestä. Lopulta kiljuin minäkin ja annoin ajovuoron suosiolla Pasille. Vähemmän tohelolle. Mikäli autossamme olisi ollut pelastusliivit penkkien alla, olisivat tyttömme ne tasan päällensä laittaneet. Sillä he näkivät tulvivia ojia ja kanavia joka puolella. Paluumatkalla Verna istui pipokin syvällä päässä, jos vaikka pitää hypätä vauhdissa, niin on hyppyvalmiina... Kyllä se auto Pasillakin leijui, vaikka hänen tilannenopeutensa oli huomattavasti alhaisempi kuin minulla. Sillä peilikirkkaus oli todella kammottava. Mutta perille päästiin.
   Sain jälleen tuntea tuon peilikirkkauden ja tilannenopeuden omassa kropassanikin. Vedin jäällä sellaiset lipat, että. Olin selälläni alta aikayksikön pitkin pituuttani, kaikki liikkuvat osat levällään ja litimärkänä. Olihan jälleen lapsilla hauskaa, ja nauravat vieläkin lennolleni. Toisaalta on jännää, kuinka nopeasti kaikki aina tapahtuu. Ja kuinka ilmalennon tehnyt pipo oli vieläkin nopeampi, kun ehti laskeutua jäälle ennen päätäni. Kehuskelin siinä "notkeaa ja elastista tanssijan vartaloani", sillä en satuttanut itseäni. Vaikka siinä olisi voinut käydä huonomminkin. Toki iltasella alkoi tuntumaan tärähdyskipuja koko kropassa.
   Pilkkionnea ei oikein ollut, mutta happea ja liikuntaa saimme. Koirammekin olivat likomärkiä ja lopen uupuneita, kun kotiin pääsimme. Maanantainakin vielä nukutti elikoita, sillä peilikirkkaalla juokseminen on rankka laji. Juokseppa itse jokaisen potkukelkan tai moottorikelkan perässä haukkuen. Jokaista pilkkireikää haistellen. Jokaisen sintinkin tutkien. Kellien ja metsässä möyrien. Kun pitää osallistua kaikkeen ja olla joka paikassa, uteliaisuuttahan se. Aitoa koiramaista mielenkiintoa. Ihmetystä aiheutti myös joutsenparit, jotka järven yllä lentelivät kiljahdellen. Lastemme mielestä luonto haisee jo ihan  pääsiäiselle, sillä kevään merkkejä on paljon aistittavissa. Saimme kuitenkin "saaliiksi" muikkuja, joita olemme savustaneet ja paistaneet pitkin viikkoa. Eli pilkkireissu tuoksuu yhä kodissamme, muikkujen muodossa.


   Olen myös nähnyt unia. Voi pojat, minkälaisia. Olen nukkunut kuin tukki, mutta unimaailma on ollut todella monipuolinen. Ja kaiken kukkuraksi muistan niistä aika paljon...
Usein olemme olleet sairaaloissa, jopa sairaalapainajaisten muodossa. Ne eivät ole kivoja unia ne. Ahdistavia, kipeitä ja pelottavia. Monissa sairaalaunissa olen tajunnut sen, että saamme olla ikään kuin ulkopuolisina, kävijöinä vain. Mutta se sairaalatodellisuus on nähtävissä lasiovien ja ikkunoiden lävitse. Pystyn aistimaan muiden pelot ja tunteet asian yhteydessä. Lähinnä koen kauhua niiden perheiden puolesta, joilla kaikki on alussa, edessä ja tuiki tuntematon matka alkupisteessä. Tärkeintä näissä unissa on viestinä itselle ollut se, että selviämme pelkillä käynneillä. Saamme olla tavallaan ulkopuolisia. Haluan niin jo ulkoistaa meidät jatkuvasta sairaalamaailmasta, sitähän se tavallaan onkin nykyisin polikäyntien muodossa, piipahduksia. Mutta jokaisella kerralla saamme kuitenkin maistaa tätä todellisuutta ja tiedostamme kaiken koetun. Tiedostamme yhä tulevat tutkimukset ja epävarmuuden. Ne ovat meidän tunnemuistiimme ikiajoiksi hakattu. Alitajuisesti kait stressaan jo tulevia vuositutkimuksia. Mitä niillä on kerrottavaa meille, lapsestamme ja tilanteestamme. Vaikka toisaalta olen erittäin luottavainen ja tyyni, se ei aina yöllä tunnu siltä. Toisaalta taas, enpä ole kauheammin sairaalajaksoilla nähnytkään sairaalapainajaisia, sillä mehän olemme eläneet sitä todeksi. Se on ollut elämäämme ja arkeamme, eikä painajainenkaan ole aina niin paha kuin sen hetkinen todellisuus. Kauheaa, mutta ne on ollut elettävä. Koettava. Aamuisin olen jotenkin huojentunut, että se olikin unta. Ennen se olikin kauheaa tajuta unen jälkeen, että se onkin todellisuutta ja painajainen on sitä päivää. Tämä sävyeron havaitseminen on itselle todella tärkeä seikka.
Olen unissani harjoitellut myös tanssia. Taivuttanut tangossa habanera-taivutuksia, viipyillyt askelissa. Tehnyt napakoita rock-käännöksiä ja kannatellut käsiäni. Pidentänyt kaulalinjaa ja venyttänyt askelta. Kuunnellut rytmiä, laskenut tahtia. Nämä eivät suinkaan ole painajaisia, ne ovat opitun kertausta ja sisäistämistä, kokonaisvaltaista kropan ja tanssin hallintaa. Muka kehittymistä. Mutta aamuisin, tunnen oikeasti tanssineeni, sillä kyseiset lihakset ovat huutaneet hoosiannaa. Tietty tämä johtuu myös viime viikon lukuisista tanssitunneista ja samojen lihaksien rysäytyksestä jäälle, varmaan vinkuvat siitäkin syystä. Lihakset ilmoittavat olemassaolostaan. Sunnuntaina ehdin vielä uuden tanssikoulun tunneille. On jännä tajuta ja yrittää saada osaamansa askeleet tanssiin oikeaan aikaan. Kun ne on jossakin hidastetussa filmissä, eikä sillä oikealla tahdilla. Selitin sille opelle, että tiedän kyllä missä virheet ovat ja kuinka ne kuuluisi tehdä, kykenen sanomaan mikä meni pieleen, korjaamaankin asian, mutta ne eivät vain tule tehdyksi kun piuhat ovat liian pitkät käskystä ja oivalluksesta raajan heilahdukseen. Rätkätin tietty päälle. Siihen tämä uusi opettaja sanoi, että on tärkeää kun kykenen näkemään omat virheeni, korjaamaan ja hakemaan oikeaa liikettä ja ennen kaikkea nauramaan makeasti päälle. Sillä tämähän ei saa olla liian vakavaa ja oppiminen on pitkä prosessi. Kuulemma kymmenen tuhatta samaa toistoa, ennen kuin voi sanoa osaavansa... Eli matka tanssin pyörteissä jatkukoon...
Yhdessä unessa oli sen sata projektia taas päällekkäin. Yksi siskoistani synnytti toisen systerin remonttirytinöiden ohessa tyttövauvan. Siinä tapetoitiin ja maalattiin koko suvun voimin. Sitten he järjestivät ristiäiset kesken remontin. Lapsen nimi oli vain hukassa, keksimättä. Minä tietty aloin riimittelemään nimiä ja lähetin sen kymmenen versiota sähköpostilla maisteltavaksi. Muistan ehdottaneeni Alli-nimeä. Sain kuulla kaikista herkullisista juustokakuista ja leivoksista, joita ristiäisissä tarjottaisiin. Heti kohta saimmekin viestin, että pappi kävikin jo ja nimi annettiin, myöhästyimme. Tytöstä tuli Rosamunda Lapislatsulia, kutsumanimeltään Rosita. Minä ajattelin sen olevan uuniperunan nimen, eikä lapsen nimen. Sitten ajattelin tuon toisen nimen olevan Juha Tapion levyn nimen, enkä voinut kuvitellakaan, että se olisi ihmisen nimi. Sitten minua hävetti ehdotukseni Alli, jos he hakivatkin hiukan eksoottisempaa nimeä. No, saimme juustokakut remontin sekaan ja homma jatkui keskeytyksittä... Kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja homma luisti. Sellainen on meidän perhe!
Viime yönä sain olla yhden syöpätutkijaperheen retkellä mukana. En muista miksi ja missä. Muistan vain, että katsoin auton ikkunasta tuttuja rakennuksia, sain kuulla niistä tarinoita. Osa matkasta mentiin veneellä, vähän niin kuin Venetsiassa. Yllättävän monesta rakennuksesta minullakin oli oma tarinani, muistikuvani. Liekö liittyneet kuukausiin, jotka olemme viettäneet Helsingissä sairaalamiljöössä Reetan siirtojen aikana. Sieltä yhteydestä tämä perhekin on mukaani jäänyt. (Joko tunnistit itsesi?) Yksi vävyistä tenttasi minun koulutustani ja mitä teen moisella perheen yksityisellä retkellä. Minä selitin jälleen silmät soikeena olevani huuhaa ja kutsuttu. Paljon oppinut, mutta vähän koulutettu. Heidän tyttärensä hiukset olivat napakasti värjätyt, toinen puoli violetti ja jakauksen kohdalta muuttui hopean harmaaksi. Malli oli napakka polkka. Perheen äiti höyrysi jälleen jotain omintakeista ideaansa ja isä yritti ymmärtää mistä on kyse. Minä tietenkin peesasin ja ymmärsin äidin ideoita, autoin toteutuksissa. En muista pääsimmekö määränpäähämme, mutta uni oli hauska;-) Kiitos retkestä!


   Sitten unimaailmasta tähän päivään. Reetalla kävi juuri opettaja ja nyt Reetta tekee kuvistyötään. Sain opettajan aikana jälleen siivottua tämän huushollimme. Eilen siivosin oikeastaan koko päivän. Kevätaurinko on aika raaka, sillä se näyttää turhankin selkeästi pölyt ja hiput. Pasi on saanut pihamme Fannyn avustuksella jo todella hyvälle mallille. Jotenkin outoa tehdä kevättöitä pihalla jo maaliskuussa. Kärryssä on valtava kasa oksia ja pensanraakileita. Nyt sai kyytiä ruusuangervomme ja villapajumme, joka juhannusmyrskyssä katkesi. Jostain syystä unessani tuo ruusuangervokin muuttui vadelma-angervoksi. Villapajun katkeaminen minua harmittaa, mutta pajukasvithan versovat uutta. Eilen kuivatin jo pyykkejä pihalla, se on yksi kevään kikseistä. En vain ole sitä aikaisemmin tajunnut, kun olen sisäisesti yhä talvessa. Tänään ulkona on melkoinen myrsky, joten eipä paljon kannata naruille ripustella. Myrsky on repinyt peitot havujemmekin päältä, jo moneen kertaan. Nyt teen ruuan ja tunnin päästä Reetta menee katsomaan taululle paikkaa. Reetta sai jälleen hämmentävän maalauspyynnön, jonka toteuttaa mielellään. Neidillä on jo vaikka mitä visioita senkin suhteen. Selittää käsillään ja kertoo mielikuvistaan suu vaahdoten.
  Eilen meillä kävi ammattilaisia juttelemassa koko perheelle, jo ihan siitäkin syystä, että välillä on hyvä tsekata koko perheen mielenlaatu, tunnelma, kohdata kokonaisuutena ja kuulla kuulumiset. Tai siis hehän ohjasivat tilannetta ja teimme "korttitemppuja" itsestämme ja toisistamme kertoen, ei meitä sen kummemmin jututettu, homma eteni itsekseen. Olenhan lukuisia kertoja sanonut, että tsekkaukset pitäisi olla osa hoitokaaviota ja koskea koko perhettä. Lapsen sairastuminen "sairastuttaa" koko perheen ja on tärkeää että ammattilaiset antavat mielipiteensä ja asioihin puututaan ajoissa. Tilanteemme ja kokonaisuutemme ei aiheuta huolta ammattilaisissa, se oli jälleen kerran hyvä kuulla. Itse me vanhempina moista käyntiä halusimme ja ehdotimme. Se oli meidän pyyntömme. Emme tietenkään kertoneet pimuille vierailusta etukäteen, sillä sehän ei ole kiva, eikä odotettu juttu. Homma sai jälleen komiikan piirteitä ennen ja jälkeen vierailun. Yksi karkasi pyörällä ja Pasi ajoi sitä omalla pyörällään ympäri kyliä kiinni. Sana levisi, ja toinen linnoittautui vessaan, aikoi kakata niin pitkään kuin vieraat on. Yksi piti raahata sylissä pöydän ääreen. Hommahan repesi jälleen kun vieraat lähtivät, saimme kuulla kunniamme ja tiedostaa tyhmyytemme. Aika jännä havainto oli Reetan lausumana se, että lapset luulevat että heidän tyhmyyttään mitataan moisella käynnillä. Siitähän ei ole kyse, vaan siitä onko kyseiset kokemukset ja vuodet vaikuttaneet lastemme käyttäytymiseen traumatisoiden tai pelkoja jättäen. Niitä haluan avattavan ja niihin puututtavan, mikäli tarpeellista. Vaikea noilta meidän tytöiltä on tyhmyyttä mitata, sillä he ovat loistavia oppilaita ainakin koenumeroiden ja oppimisen suhteen. Enkä ole tiennyt että ruotsinkin koenumero voi olla peräti 10++, siitä on paha parantaa. Oli hauska huomata, kuinka hyvin toinen toisemme tunnemme ja sen korttitempun aikana nauroimme lukuisia kertoja. Siis ihan kippurassa ja hirnuen. No lapsemme ovat selviytyjiä ja todella rohkeita naisenalkuja, tosin vanhemmiltakin viime vuodet ovat vaatineet kanttia. Tilanne siis voisi olla paljon ja monin kerroin pahempikin, vaikka käsittelemme yhä kulunutta ja koettua kukin tavallamme. Mutta suuntana on yhä se, että se on taakse jäänyttä ja suunta on eteen päin. Nokka kohti tuulta, pienin ja tärkein askelin. Yhä nöyrästi ja kiitollisesti. Mutta nyt sitä sapuskaa kehiin, kohta saapuu nälkäinen työläinen...
Tsao!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

NAISTENPÄIVÄ

Ainakin meillä ja tänä aamuna asia on ihan konkreettinen. Naistenpäivä. Pasi on ainoa miehenpuoli, joka räpiköi tässä laumassa. Kamareissamme uinuu naisenalkuja, raakileita, minä varmaan olen jo sellainen puolikypsä. Toivottavasti en kuitenkaan vielä ylikypsä nainen. Eli kamareissamme uinuu omat neljä raakiletta, lisänä kaksi serkkuraakiletta. Eli konkreettisesti, meillä on naistenpäivä.
   Luin jostakin, että on olemassa miestenpäiväkin, olikohan se loppuvuodesta. Muistaakseni 19. päivä loppuvuotta, taisi olla lokakuuta tai marraskuuta. Enpä ala tarkistamaan, mutta tasapuolisesti, hyvä näin. Eilen Pasi kokkasi typyjen kanssa naistenpäivän kunniaksi hyvää lihaa, kanttarellikastiketta, perunoita, salaattia, parsaa ja punaviiniä. Minä sain pysyä pois keittiöstä. Kattaus oli kaunis, paikkakorteilla, viinilaseilla ja kynttilöillä. Hyvä veto, kiitos vielä.


   Naistenpäivä, laittaa miettimään tätä kasvatettavaa laumaa. Millaisia tulevaisuuden naisia kasvatamme, luotsaamme maailmaan. Moniko asia on heijastuma itsestä, perinne tai missä kohtaa muutos alkaa. Onko muutos hyvää, riittävää, tarvittavaa, satuttavaa, oikeaa vai mitä. Itse olen saanut varttua tabujen ja vahvan uskonnollisuuden ympäröimänä. Se on jättänyt jälkensä ja pistää räpiköimään entistä hanakammin. Olemmekin systerin kanssa sanoneet olevamme myytinmurtajia monissakin asioissa. Kuinka murtaa tietyt sota-ajoiltakin perityt, sukupolvilta toisille siirtyneet tavat ja tabut. Monenko asian näemme tarpeelliseksi muuttaa oman sukupolvelmme aikana. Muutos ei aina ole helppo, eikä suinkaan itsestäänselvyys. Mutta mielestämme suunta on kuitenkin oikea.
   Pyrimme kasvattamaan tasa-arvoisia, rohkeita ja itsenäisiä naisia. Sellaisia, joilla on lupa omiin mielipiteisiin, tunteisiin ja omiin ratkaisuihin. Pyrin myös olemaan lapsillemme esimerkki, rohkea ja tarttuva leijonaemo, joka uskaltaa puolustaa ja kyseenalaistaa asioita. Pyrin kertomaan ja opettamaan naiseutta, elämään, kokemaan ja puhumaan kaikesta mahdollisimman avoimesti. Sivistyksestä nyt ei välttämättä kohdallani ja opetuksessani ole kyse, sillä olen välillä todella yleissivistymätön, mutta arjen oivaltaja luulen kylläkin olevani. Niin ja aika rohkea murtamaan niitä myyttejä, joissa itse saimme kasvaa.
   Perheessämme ei ole erikseen naisten- tai miestentöitä. Ihan yhtä lailla kykenemme molemmat vanhemmat pyörittämään arkea, toisin kuin muutama sukupolvi taakse päin. Imuria, moppia, tiskikonetta, pyykkikonetta, kattilaa ja hellaa osaamme käyttää kaikki. Arjessamme minä olen se yleissiivooja, huithapeli, joka tanssii imurin kanssa ja huuhailee siinä samalla. Heiluttaa rättiä, vaihtelee verhoja, sohvatyynynpäällisiä, vetää reseptit ja ideat hatusta ja jakelee pikkareita oikeisiin osoitteisiin. Pasi on taas se syväsiivooja, likakaivojen höyrypesijä ja reseptien avulla kokkaaja, mittareiden mies. Pasilla on moneen asiaan selkeä yleissivistys ja tietotaito, minulla taas yleissivistymätön taitotieto. Pasi oppii lukemalla, minä tekemällä. Näin on esimerkiksi kaikki laitteet, koneet ja vehkeet. Seuraan sivusta tai kokeilen, en minä mitään ohjeita kykene opettelemaan. Jostain kumman syystä mielessäni on pyörinyt nykyisen automme pissapoika, minulla ei ole tällä hetkellä hajuakaan missä se on, tilavuudesta tai edes siitä miten konepellin saa auki. Varmaan se tankki kuitenkin on konepellin alla. Mutta osaan ajella autolla täyttä häkää, uskaltaudun kaikilla keleillä liikenteeseen ja osaan käyttää piippaavia tutkia hyödyksi. Vastikään tungin ilman ongelmia ison tila-automme yhteen parkkiinkin, jopa yksi miehenpuoli taitoani ihmetteli. Enkä minä ollut moksiskaan, sinnehän se sujahti. Samoin joulunaikaan ruuhkissa, soljun pois tiehensä parkkipaikoilla ja muualla, sain siitäkin kommentin kuinka uskallan ja mahdun autollamme. Ei mitään ongelmaa uskalluksessa, senkun kääntelee rattia ja seuraa peilejä. Kerran taas oli pakko räpsyttää ripsiä ja heittää avuton blondivaihe kehiin, kun olemme Reetan kanssa menossa sairaalaan. Oli surkea keli ja pissapoika olikin tyhjä. Enkä tiennyt kyseisiä asioita, niin kuin sitä tankkia tai vipua, kuinka konepelti aukeaa. Mutta sain ripsilläni ja avoimella avuttomuudellani miehet tuosta vain auttamaan. Kyllä heidän egonsa sai nostetta. Niin ja onhan tässä noin puoli vuotta sitten tapahtunut se tankkausvirhekin, josta pääsin osittain ilman suurempia traumoja ihan vain heittäytymällä avuttomaksi, bimboksi ja naiseksi ennen kaikkea. Siinä muutaman miehen ego tasan pönkittyi, kun ajattelivat jollakin miehellä olevan noin yleissivistymättömän vaimon. Lähinnä ne varmaan säälivät Pasia.


   Menneisyydessä, kun naistenpäivää vasta lanseerattiin tietoisuuteen, sain ruusun. Yhdellä ujohkolla poikamiehellä ei ollut omaa naista, joten kaverit painostivat ostamaan ruusun minulle, hyvälle kaverille. Sain sen töihin punastellen ja kavereiden virnuillessa. Minä tietenkin isoon ääneen ylivuolaasti kiittelemän ja uhkumaan ylpeyttä kun saan olla hänelle oman naisen korvike. Kehuin Pasillekin elettä, niin ja vanhemmilleni, jotka olivat lapsiamme silloin hoitamassa. Taisi sille poikamiehelle jäädä siitä ikuiset traumat ainakin sillä hetkellä. Tosin tästä on säilynyt ystävyytemme aikana perinne, joka pulpahtaa vuosittain esiin ja jota kumpikin odotamme. Laitan aina tekstarin, että olen yhä käytettävissä korvikkeena, jos tarvii naistenpäivänä naista. En ole sen koomin ruusuja kyseiseltä kaverilta saanut, hän on onnellisesti naimisissakin tällä hetkellä. Mutta perinne elää. Jopa muksut tietävät kysellä ja muistuttavat minua. Samoin vanhemmistani se on yhä hyvä juttu, hauska muka. Niin, sopii miettiä olisiko entisaikojen naisilla ollut pokkaa moista tehdä tai kuinka se olisi luokiteltu. Välillä tuntuu, että jopa vanhemmillamme on hauskaa, kun näitä tabuja rohkenemme rikkomaan.


   Olen myös sitä mieltä, että miehet ja naiset ovat eri planeetoilta. Kyllä olen pitkän avioliiton aikana saanut sen useita kertoja huomata. Karahtaa karille tuon tuostakin saman asian erilaisten käsittelytapojen kannalta. Putkiaivot vastaan kukkakaaliaivot. Minulla ehkä vielä parsakaaliaivotkin siihen samaan sekoitettuna miehen tosi lyhyellä putkiaivoisuudella. Kyllähän se on välillä vääntämistä. Hoijaa. Ja jos ei väännä, niin johtopäätökset löytyy aikojen saatossa eri pallonpuoliskoilta. Ja sitten kun minulla on tavoite murtaa näitä tabuja ja toinen tahtoo vaalia putkiaivoisuuden ja tabujen perinnettä. Onneksi lapsistamme on kasvamassa aika laaja-alaisia ja kyseenalaistavia nuoria naisia. 655555555555tui8777777. Tollo hyppäsi näppäimistölle;-) Mietin useinkin, millaisen perinnön lapsillemme haluamme antaa. Enkä nyt todellakaan perinnöllä tarkoita omaisuutta, vaan henkistä pääomaa. Tollolla on todella sympaattiset aivot. Tässä se puskee minua poskeen, kehrää ja tillottaa hurmaavasti. Ihan poikamiesunelmakollikissa;-) Mutta olemme yhä oppimassa ja opettelemassa erilaisuuttamme, hyväksymässä ja ennen kaikkea ymmärtämässä. Toki kauhea tempoiset kukkaparsakaalit on välillä todella lujilla, kun yritän karsia ajatusmallia putken tasolle, vetää johtopäätöstä typistetysti. Toisaalta se on vähän niin kuin kirjoittaminen. Yleensä kirjoitan runsaasti, rehevästi ja rönsyilevästi. Runouden myöstä olen oppinut ja opettelen yhä maalamaan sanottavani typistämällä, vähäeleisesti. Sekin on koukuttavaa, mutta olen kehityskelpoinen, uskoisin. Olen aina kadehtinut ja ihmetellyt ihmisiä, jotka kykenevät hillittyyn vähäeleisyyteen. Mutta kaivamalla itsestäkin sellainen löytyy. Et ehkä heti usko, mutta löytyy se.
   Mitä tähän kirjoittamiseen tulee, niin olen naputtanut muutaman päivän kone höyryten. Faktaa sekoitettuna fiktiolla, rajoja häivyttäen ja mielikuvituksella leikitellen. Se on todella kivaa. Pasi ja tytöt olivat yhden yön jopa pois kotoa, joten taoin taukoamatta aika paljon. Kuusi tuntia mennä vilahtaa tuosta vain. Samoin hiihtoloma on helpottanut uppoutumistani. Tajusin aamulla, että olen kirjoittamassani tekstissä käsitellyt myös näitä nyt käsittelemiäni asioita, ne ovat aina ajankohtaisia. Naistenpäivä on joka päivä. Olen myös kirjoittanut runoja, harjoitellut erilaisia rakennerunokaavoja. Haikua, tankaa, dodoitsua, sedokaa, nagauta ja muutamia muitakin. Eli kirjoitan ensin tarinan, typistän sen vaikka puherunoksi, siitä viilaan sitten näitä muita rakennerunoja ohjeiden ja kaavojen mukaan. Yrittäen löytää kuhunkin kaavaan tarvittavan sisällön ja tavumäärän, maalailla silleen vähäeleisesti ja sanoilla leikitellen. Jättekivaa. Mutta se vie aikaa ja vaatii uppoutumista.

   Lapset toivat tuliaisiksi minulle kauniin vihon. Reetta oli sen minulle halunnut ostaa. Se on kovakantinen ja kuvitukseltaan värikkään naivistinen, ihan näköiseni. Puita. Sisällä on teksti: "Ihanalle Äidille toivoo Reetta (sydämiä) Tämä vihko on tarkoitettu vain hyville asioille!"
   Tästä aasinsilta Reetan tunnepäiväkirjaan. Raivarit ovat helpottaneet huomattavasti ja olemme saaneet kirjata paljon hyviä asioita ja hymynaamoja kansien väliin. Toki muutama nyrkki-itku-potku-raivarikin on piirretty. Yksi pahimmista jysäreitä oli jälleen, kun toiset palasivat reissusta. Reetalle on aika raskasta aina tuo kun annamme luvan poistua eristyksestä ja annamme maistiaisia normaaliudesta, siis rikomme opittua eristyskaavaa. Sen jälkeen tahtoo paukkua aika rankasti. Silloin tämä äitinainen kyseenalaistaa kaikki oppinsa ja itsetunto kolisee pöydän alle. Kyyti on kylmää ja neidin sanavarasto on kammottava. En kirjoita, enkä kerro mitä raivotar sylkee tulemaan, sillä herkimmät pökertyisivät. Pian minäkin leimautuisin opetuksineni ja kasvatuksineni avuttomaksi. Pian koppihoito vilahtaisi. Tärkeää on mielestäni kuitenkin se sanoma, mitä Reetta raivonsa suojissa sylkee rivien välistä tulemaan. Reetta ei koe olevansa normaali, ei normaalia lapsuutta kokenut naisenalku, siitä on joka ainoa kerta muistutuksena peilikuvassa näkyvät kiharat, kauniit, kadehditut, ruskeat hiukset. Ne eivät ole vieläkään omat, sillä lapsemme sielu on yhä piikkisuora blondi. Peilikuva muistuttaa jatkuvasti koetusta ja eletystä. Kivusta, pelosta, kaikista niistä tunteista mitä haluaisimme jo unohtaa. Tunteista ja kokemuksista, jotka haluaisimme kieltää, mutta ne ovat ikiajoiksi meihin piirretty, suorastaan hakattu, syvälle sieluumme ja nahkaamme tatuoitu. Ne eivät lähde pesemälläkään, eivät hinkkaamalla, ne voi peittää, mutta ne on ja pysyy lähtemättöminä. Kulkevat aina mukana, välillä hieman haalenneina, mutta välillä asiat nousee kivuliaina pintaan. Arkana, vereslihalla ja satuttaen.
   Toinen maistiainen tästä todellisuudesta on vauvarokko. Reettahan sairasti sen vapun aikaan Helsingissä, toisen siirron yhteydessä. Niin ja tietenkin silloin ollessaan vauva ja entinen normaali lapsi. Tällä viikolla yksi serkuista saavutti ensimmäisen vuoden iän. Synttärit oli suunnitteilla tälle päivää. Sankarille puhkesi korkea kuume ja nyt hän kukkii vauvarokossa. Soitin tietenkin heti viisaamille ja kerroin synttärisuunnitelmista. Sain suoran ja napakan vastauksen ehdottomasti jättää menemättä synttäreille. Koska kukaan ei voi tietää tai sanoa onko Reetan romutetulla immunologialla mikä taipumus. Yleensä vauvarokko tulee vain kerran, mutta Reetan tapauksessa mikään ei välttämättä mene kuin yleensä. Eli siinä mielessä eristys on yhä ja aina vain todella perusteltua. Samalla itselle iski myös morkkis, kun olen päästänyt neidin elokuviin, hotelliin ja shoppailemaan nyt hiihtolomalla. Minun pitäisi pysyä aina ja vain kurinalaisena ja totella. Vaikka se aiheuttaakin pikkunaisessamme jatkuvasti kapinaa ja raivareita. Tätähän tämä meidän naiseutemme on.


   Naisenalut nukkuvat yhä, mistä tuota unta riittää? En tosin tiedä milloin ne nukahtivat, sillä nukuin kuin tukki itse. Oli sellainen passeli meteli, johon urvahdin.Tuttu ja turvallinen, kotoisa ja naurava. Illalla kuuntelin tuon lauman juttuja ja seurasin hiukan vierestä, on siinä melkoinen parvi kasvamassa. Voi elämä, mitä noista kasvaakaan ja minkälainen vääntö noista vielä löytyykään. Poikapolot, tulevat miespolot. Kannattaisi ehkä alkaa sitä putkea jo pidentämään ja ajatusmalleja laajentamaan, jotta pärjää tulevaisuudessa noiden tulevien tämän sukupolven naisien kanssa.
   Tässä välissä pukeuduin, kävin nakkaamassa Pasin töihin. Tajusin jälleen naiseuteni, sillä pukiessa piti kurveissa hidastaa. Auton ratissa tein myös oivalluksen siitä, että naiseus on tavallaan kombo. Ilman miehiä ei ole naisia ja ilman naisia ei ole miehiä. Kombohan se, en tosin yleissivistymättömänä naisena tarkkaan moista määritelmää osaa selittää, mutta kombolta se kuulostaa ja maistuu. Hyvää naistenpäivää kaikille, myös miehille!


P.S.
Lisäilen tähän muutaman aihepiirin, joita nämä heräilevät naisenalut käsittelevät...


-Miten taivas on sininen, jos kerran avaruus on musta?
-Huippumalli-haussa leikissä tehtävänä oli keksiä biisi itsestä... Sain kuulla muutaman räppiversion.
Tytöillä, siis tällä porukalla on oma tyttöbändi "Munattomat", he vetävät ilman säestystä omia sanoituksiaan, tanssivat ja hytkyvät mukana. Tämä kokoonpano on ollut jo useamman vuoden, välillä kuuntelen tekstejä naama punaisena, voi mitä lyriikoita.
-Ensin puhutaan Kiinan kansantaloudesta ja seuraavassa käännöksessä pelataan muistipeliä.
-Joku juoksee Vieno korissa ympäri huushollia, kissa on kuulemma avaruusmatkalla.
-Munavoi, tuleeko siihen muuta kuin munaa ja voita?
-Vesilätäköt olivat siinä peikkoleikissä meriä: Määmeri, Käpymeri, Oravameri..., niihin me hypittiin kumpparit jalassa.
-Kakkajutut ovat omaa luokkaansa ja se naurun määrä.
-Kikattaa voi mistä tahansa, eikä imurointi kiinnosta ketään.
-Hiukset ovat takussa, mutta se ei haittaa tänään, kun on serkkuja. Musta harja on taas hukassa, mutta äiti ei ole tyhmä.
-Jauhelihakeittoa on kotitaloustunnin kotitehtävän mukaan muutama litra kaapissa. Nyt sekin tehtävä on tehty.
-Pilkille tekisi mieli, mutta kestääkö jäät? Onko missään edes jäitä enää?
-Leikkimisen taito ja heittäytyminen, lapsenmieli. Minusta on tärkeää, että nämä raakileemme, naisenalkumme osaavat yhä olla myös lapsenmielisiä ja leikkiä. Tavallaan ollaan jo muka isoja ja seuraavassa käännöksessä heittäydytään leikkiin ihan lapsen innolla. Voi kunpa he kykenisivät tuon luonteenpiirteen ja ominaisuuden säilyttämään naisenakin. Aidon lapsenmielen ja naurun;-)!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

LAISKIAISPULLAA

Räntää satelee ja huominen laskiainen lähestyy. Viikonloppuna meillä oli systeri muksuineen ja kokkasimme kaikkia ihania herkkuja yhdessä. Fannyn nimppareiden kunniaksi teimme laskiaispullia, jotka kuulostivat jossakin välissä jopa laiskiaispullilta. Eli olkoon nyt siis laiskiaispullia, lomaviikon kunniaksi.
   Arvasin, tiesin ja odotinkin, että sohaisen ampiaispesää noilla HPV-ajatuksillani. Tiedän, että jokaisella on siitä olemassa mielipide, joillakin jyrkästi vastaan ja joillakin yhtä jyrkästi puolesta. Minähän suhtaudun suhteellisen laput silmillä niihin haittoihin ja median levittämään aihepiiriin jo ihan siitäkin syystä, että syöpää on käsitelty meidän perheessämme viimeiset kolme vuotta aivan ihmiskiintiön täydeltä. Ja tottahan toki nämä kaikki huippuosaajat ja neuvonantajat ovat olleet syöpälääketieteen huippuosaajia, joten katsantokanta varmasti on siitäkin syystä tietyn suuntainen. Mutta näin suppeasta omasta näkökannastani ajateltuna, haluaisin kaikkia syöpiä varten syöpäehkäisypiikin. Ettei kukaan, koskaan, milloinkaan joutuisi enää sairastamaan tällaista sairautta, kuin minkä oma lapseni on joutunut läpikäymään. Haluaisin ehkäisypiikin myös sodille, kateudelle, levottomuuksille, pahalle mielelle ja vaikeuksille.
   Toki asetan monta kertaa muulloinkin kysymykseni niille, joiden tiedän tukevan omaa jo valmista ajatusmaailmaani. Viime vuosina olen oppinut tunnistamaan ihmiset, lääkärit ja läheiset, joilta mitäkin kysyn. Keneltä lääkäriltä kysyn lemmikkieläimistä, niiden hankinnoista ja asumisesta samassa huushollissa sairaan kanssa. Kun tarvitsen omille huuhailuilleni lisää potkua, suuntaan kysymykseni toisille saman henkisille. Jos haluan, että intoni lannistetaan ja pudotetaan maan kamaralle ja nopeasti, tiedän keneltä kysyä. Jäitä on hatussa ja nopeasti. Samaa olen sanonut Pasillekin lukuisissa asioissa, kun jokin jahkailututtaa. Soitappa sille ja sille, jos haluat lisätä vettä myllyyn ja innostaen saada kannustusta. Tai jos haluat, että visiosi kyseenalaistetaan ennen kuin edes saat visiotasi ulkoistettua, soitappa sille ja sille... Eihän tuo Pasi aina tykkää, kun osaan jo ennakoida vastaukset.
  
   Välillä lueskelen entisiä tekstejäni, vuosien varrelta. Haluaisin unohtaa tietyt jaksot ja yritän alitajuisesti pyrkiäkin niiden unohtamiseen. Mutta jonkin kirjoittamani lauseen luettuani tunnemuistini riuhtaisee esiin kaikki kipupisteet ja olotilat. Ne ovat todella vahvoja, ravistelevat ja sattuvat yhä. Samaan aikaan epäuskoisena mietin, miten ihmeessä tuostakin on selvitty. Ajattelinko silloin, että ajattelen vielä joskus selvinneeni, kun olen kirjoittaessa niin syvällä tilanteessa. Elänyt jokaisella solulla mukana lapseni henkiinjäämistaistelussa. Mistä se uskomaton taistelutahto ja usko on silloin revitty, löydetty ja jaksettu siinä roikkua. Kuuluuko tässä vaiheessa kieltää itseä muistamasta tiettyjä asioita? Onneksi osaa unohtaakin tai piilottaa ne monen lukon taakse. Ja ennen kaikkea onneksi lapsellani on tuo unohtamisen loistava kyky. Kyky elää tässä hetkessä, nauttia olemassa olevasta hyvästä. Mutta kuinka pahoin olemme yhä vereslihalla, kuinka kauan olemme vielä vereslihalla kokemamme jälkeen. Kauanko kaikki sätkiminen ja jatkuva epätietoisuus vielä jatkuu? Kauanko kuuluu pelätä? Pääseekö akuutista pelosta koskaan? Toki välillä se pelko ei onneksi enää ole jokaisessa hetkessä läsnä. Tällä hetkellä pelko on laajentanut kehäänsä, antaa jo hiukan tilaa, mutta väijyy koko ajan lähistöllä, kaikkialla ja ympärillä.
   Olen vältellyt tännekin kirjoittamista, yleensäkin kirjoittamista ja ajatusteni kohtaamista. Olen vältellyt viimeisten vuosien muistamista ja kokemusten jatkuvaa kelaamista. En siis ole liiemmin hiimaillut, jotten joudu nokatusten itseni kanssa, olen tykittänyt aktiivisesti menemään ja kerännyt voimavarojani sillä tavalla. Se on minun tapani, sillä onhan noita pakollisia pysähdyksiäkin ollut, viimeisin tuo kroonistunut unettomuus ja väsymys. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa ja jaksaa vieriä...
   Viikonloppuna törmäsin muutamaan ihmiseen, joita en ole jututtanut tai nähnyt iäisyyksiin. Tai joiden kanssa en ole koskaan tätä aihepiiriä käsitellyt. Kuinka lämmittää kun he kysyvät tyttäremme ja perheemme kuulumisia, vilpittömästi ja aidosti. Kuinka hekin, tavallaan äänettömät ja itselleni tiedostamattomat, ovat kulkeneet rinnallamme. Kuinka hekin välittävät, uskomatonta. Kaiken lisäksi kysyjät olivat kaikki miehiä, sekös lämmittää vielä enemmän. Sillä on rohkeutta avata näinkin haastava keskustelun aihe, sillä eiväthän he voi periaatteessa tietää kuinka reagoin moiseen. Romahanko? Mitä ilmeisemmin he olisivat ottaneet romahduksenkin vastaan, mikäli olisin romahtanut. Mutta enpä horjahtanutkaan. Kiitin kuulumisten kysymisestä ja vedin parin minuutin yhteenvedon. Minulla ei ole tällä hetkellä tarvetta enempään pyörittelyyn, eikä varsinkaan surkutteluun ja märinään. Reetalla on moni asia todella hyvin, mutta matkamme on yhä ja aina vain kesken. Mutta lämpö läikähti välittämisen puolesta. Toivottavasti itsestäni löytyy vastaavaa siviilirohkeutta muiden ihmisten kohdalla, aitoa välittämistä.


   Kuuletko hiljaisuuden? Siis meidän huushollimme hiljaisuuden. Kello tikittää, koneet pörrää ja näppäimistö kalisee. Elikot uneksivat nukkuessaan. Olen yksin, eläinten kanssa kotosalla, harvinaista. Herkkua. Odotan, että saisin ihan oikeasti sen vuorokauden aikalisän metelistä, kompromisseista ja passaamisesta. Kait sekin päivä vielä tulee, kunhan jaksan odottaa, vaatia ja olla kärsivällinen. Kuulen myös niskani rahinan, omat ajatukseni, varpaani nakseen. Tuhahteluni. Kuulen voimistuvani, hengittäväni syvemmin, rennommin ja levollisemmin. Minulla ei ole tarvetta romahtamisiin, ei päiväuniin, ei jatkuvaan huoleen. Moni asia on niin suunnattoman hyvin ja kivaa.
   Perjantaina sain tutustua jälleen uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Sain olla kuulijana, yleisössä omille sanoituksilleni. Olihan se aika hämmentävä kokemus, kun huippuosaajat, muusikot ja bändi esitti minun/meidän musiikkia. Sain kohdata nokatusten kuulijat, sain keskustella, kuulla kommentteja ja olla tilanteessa suoraan silmästä silmään ja livenä. Sekin oli yksi elämän huippuhetkiä, uskomattomia kokemuksia. Se on taas asia, jonka haluan muistaa pitkään. Saada siitä ne samat hämmästyneet onnistumisen kiksini, jotka auttavat jaksamaan elämän haasteissa. Tästäpä jälleen tämän alkaneen hiihtolomaviikon kiksienmetsästys jatkukoon. Typyt voisivat leipoa lisää laiskiaispullaa ja ottaa lomasta kaiken irti. Son moro!

lauantai 1. maaliskuuta 2014

HIIHTO(?)LOMA(?)STRESSIÄKÖ(?)

Maaliskuu jo maata näyttää... Mites tässä hiihtolomalaiset hiihtelee, kun ei ole hiihtokelejä? No, se ei ole suurin ongelma, eikä yleensäkään ongelma.


   Ajattelin laukaista katkelmia viimepäivien keskusteluista, todella laajoista aihepiireistä ja todella yllättävistä aiheista. Mitä se kertoo? Tarviiko sen kertoa mitään? Joka tapauksessa en kerro kuka mitäkin mieltä mistäkin on ollut, jotten leimaa lapsiani millään tavalla. Itse kukin voi ajatella kenen suuhun tai nuppiin mikäkin ajatusmaailma sopinee...


-Kouluun pitää sitten täyttää se tyhmä HPV-rokotuslappu. Se pitää palauttaa tänään. En muuten ota sitä piikkiä.
-Kyllä se kannattaa ottaa, jos sillä säästyy syövältä.
-Niitä piikkejä on kolme, en kyllä koulussa halua ottaa sitä piikkiä.
-Mieluummin kolme piikkiä, kuin vaikka kahden vuoden syöpähoidot.
-Miksi minua ei ole pienestä pitäen piikkeihin opetettu?
-Mitenkö piikkeihin opetetaan? Alanko heti pistelemään?
-Onko niistä riskeistä puhuttu tarpeeksi, mitä niitä on?
-Huippuosaajat lääketieteen puolelta ovat useissa eri yhteyksissä olleet rokotuksen kannalla, se on todella hyvä ehkäisy naisten kohdunkaulansyöpään. Kuulemma Suomi on tällä hetkellä maailmanlaajuisesti hiukan jäljessä rokotusohjelmissaan, ennen Suomi oli maailman huipulla näissä asioissa. Muualla päin maailmaa vesirokkoakin vastaan rokotetaan ja Suomessa vasta mietitään rokottamista. Kuinka tärkeä sekin rokotus olisi. HPV-rokotuksenkin suurimmat ongelmat on jo maailmalla ratkottu, ennen kuin rokote saadaan edes maahamme. Yksi lääkäri sanoi, että mikäli hänen tyttärelleen moisen asia olisi ajankohtainen, hän ei todellakaan epäröisi... Pelkäätkö pyörtyväsi, sekö pelottaa. Me voidaan täyttää lappuun yhteystiedot ja ehdotus neuvolassa rokottamisesta, jos vaikka äiti olisi silloin mukana. Jos vaikka tulee se heikotus, outo olo ja pyörtymys.
-Minä muuten ainakin otan sen piikin sitten, kaverit eivät kaikki ota. Mutta minäkään en halua, että terkkari pistää. En halua, että tämmöiset asiat tehdään kouluaikana, tyhmä mennä kesken tunnin piikille.
-Tyhmää, en halua. Idioottia, pervoa, tyhmää... Mene pois, ei saa koskea! Kyseinen lapsi pakenee peiton alle ja murjottaa tuppisuuna kolmisen varttia.


-Ottakaa Vieno kiinni ja annetaan sille lääke. Lääkkeessä lukee Viena. Tällä estetään Vienon jatkuva juoksuaika, se on sellainen kissan ehkäisypilleri. Se annetaan kerran viikossa. Liotetaanko se vaikka nesteeseen ja annetaan ruutalla, se voisi olla helpompi. Missä kaikki ruutat ovat? Missään ei ainakaan kielletä liottamasta...
-Miksi se on Viena, eikä Vieno? Se ei ole mikään Viena vaan Vieno. Onko tämä nyt väärän kissan lääke?
-Kyllä se on meidän Vienon lääke, eläinlääkäri kuuli vain nimen puhelimessa väärin...
-Tässä on myös tämä lisäravinne, sitä riittää reilun parin sentin pätkä. Millehän se maistuu? Kalalle?
-Onko se tärkeä?
-Voi sitä kokeillakin, kun tuo kissaneiti on niin kauhean kevyt sirpula ja laihtuu entisestään juoksuaikana. Tuskin tästä haittakaan on, apteekissa suosittelivat ja eläinlääkärikin sanoi, että voi antaa.
-On sille tullut takaisin 200 grammaa, nyt se painaa taas 2,4 kg. Tollo painaa melkein puolet enemmän. Väinö viisi kiloa.
-Pieneksi se jäi, mutta nätti se on.
-Noin pienellä kissalla ei kannata pentujakaan teettää. Ajatelkaa kuinka vaikea sille olisi sitten synnytys, jos se saisi normaalikokoisia pentuja.
-Pitäkää nyt kiinni, että se ravinne saadaan suuhun.
-Nyt sitä on kasvoissa ja viiksikarvoissakin.
-Kyllä se nuolee itsenä puhtaaksi.
-Haetaan pyyhe, että saadaan annettua se lääke ruutalla, laitetaan kissa kapaloon.
-Se otti sen todella reippaasti.
-Eikö olekin ihana kissa, katso... Ja taas niin hiljainen, suloinen...






-Miksi sinne pitää pyöräillä ja musta harjakin on hukassa? Miksi kukaan ei kertonut?
-Nythän minä kerron ja asiaa tarkistan, kun olet vielä yökkäreissä. Varmaan pitäisi syödäkin ennen sitä? Äiti ei kuskaa teistä ketään tänään mihinkään, jokainen saa mennä pyörällä.
   Tämä keskustelu sai alkunsa kun perheen tyhmin äiti ajatteli ilahduttaa hiihtolomalaisiaan elokuvalipuilla ja moisilla aktiviteeteilla... Lippupalvelun kautta näytti olevan paljon tilaa katsomossa, joten äiti päätti lunastaa lipun myös eristyslapselleen, hiukan morkkistellen kylläkin...
-Mitä minä voin syödä, kun se musta harjakin on hukassa. Joku idiootti on sen taas hukannut. Kukaan ei koskaan laita sitä sinne mihin pitää. Kuka sitä on viimeksi käyttänyt? Kuka? Kuka?
-Samalla kun nuudelivesi kiehuu voit vaikka pukeutua ja hakea sitä harjaa...
-Minä en sitten halua mennä sinne tyhmiin elokuviin. Yksin kahden kanssa.
-Ethän sinä silloin ole yksin, jos on kaksi siskoa mukana. Joskus pitää poistua omalta mukavuusalueeltaan ja tehdä jotain hiukan jännittävääkin.
-Jos olisin tiennyt, että sulkapallo on peruttu tältä aamulta, olisin mennytkin siihen toiseen elokuvaan.
-Mutta nyt ne liput on ostettu kahteen eri elokuvaan, sitä ei enää aleta muutamaan. Minä kun ajattelin, että tämä olisi kiva hiihtolomaylläri? Kannattaako minun mitään edes yrittää, kun aina menee niin vaikeaksi?
   Tosin lippujen tulostuskin meni prinkkalaksi, kun muste loppui kuin seinään. Näinpä äiti sitten kiirehti tulostamaan liput miehensä työkoneelta, samalla kun aamulla ruokaostoksille suhasi.
-Mikä se nyt pahinta on sinä elokuviin menossa? Onko ihan paniikkiolo?
   Yksi lapsi kiipesi siivouksen ajaksi pinottujen rahien päälle jurnuttamaan ja panikoimaan.
-Miksi tähänkään ei ole opetettu, harjoiteltu, mennä nyt suoraan harjoittelematta yksin kahden kanssa elokuviin?
-Tyhmää mennä pyörällä, en halua ajaa keskustassa.
-Siellä on sulat pyörätiet. Voidaan taluttaa ihan keskustassa.
-Onko sillä nyt se paniikki? Siksikö se istuu tuolla korkealla?
-Miltähän se paniikki tuntuu?
-Mitä minä tällä lipulla teen, miksi se on tämmönen? Entäs jos se ei ole oikein? Mitä sanon, enkä voi laittaa tätä takkia ja liian kuumia kenkiä. Mihin minä laitan lipun ja puhelimen? Onko tässä takissa liian pitkät hihat? Idioottia kun ei voi viedä, en voi ajaa tällä takilla ja näillä kengillä. Käsilaukkukaan ei sovi tämän takin kanssa.
-Laita sitten ne mokkasaapikkaat ja se villakangastakki, saappaiden väriin käy se ruskea nahkalaukkukin, sinne voit laittaa kännykän, rahapussin ja lipun.
-Sillä takilla ei voi pyöräillä, idiootti, se ei ole pyöräilytakki!
-Ai, siis sillä takilla ei voi ajaa pyörää? Meneekö se pinnoihin vai miksei? Kyllä tuon matkan voit ajaa villakangastakissakin, ei ole erikseen olemassa elokuviinpyöräilytakkia. Ja voit ottaa kengät pois elokuvan ajaksi, jos ne talvikengät on liian kuumat.
-Mutta kun joku idiootti on kuitenkin kastellut ne lattiat ja sitten kastuu sukat. Miksi minun sukat ei koskaan tule pesusta aikanaan? Kaikki on taas pöllitty. Aina käsketään laittaa pesuun ja sitten ne pöllitään, idiootit!
-Puhtaita sukkia on pino, jokainen saa ottaa omansa, kaikki on pesty. Sukat ovat olleet tuossa pöydällä jo useita päiviä.
-Nyt minä myöhästyn, teidän vika kun sukatkin on pöllitty, eikä sanottu että pitää mennä pyörällä.
-Pitääkö tuota paniikkiasiaa käydä läpi ja avata kaikki kauhuskenariot mitä mielessä pyörii?
-Sitten joku sanoo, että tämä on väärä lippu, anna rahat tai mene pois. Enkä tiedä milloin sitä lippua pitää näyttää ja kenelle.
-Ovella kun kysytään, lippua ei oteta pois, koska siinä on rivi ja paikkanumero. Menet vain muiden mukana rauhassa.
-Siinähän on se pienempi välihuone, jossa liput tarkistetaan. Tässähän lukee rivi ja paikka. Ei tässä ole mitään ongelmaa, me hoidetaan tämä asia, opetetaan isompia. Miksi tuosta pitää tehdä paniikki?
-Pääseekö sieltä ulos jos haluaa?
-Ai meinaatko, jos pitää vaikka vessaan mennä? Pääsee ja pääset takaisinkin. Uskon, että sinulla saattaa olla muutama kauhuskenario siellä vessassakin... Olenko oikeassa? Pelkäätkö juuttuvasi vessaan, tai vessapaperi loppuu?
-Joo, tai sitten tulee kauhia kakka ja kuuluu molskahdus ja roiskuu. Tai ripuli.
-Siis luuletko, että se molskahdus kuuluu sinne katsomoonkin saakka ja kaikki tietää mitä tapahtuu?
-Kerran kakkasin ja olikin vain yksi vessapaperinpala. Sillä piti sitten pyyhkiä.
-Tai sitten jää sellaiset kauhiat jarrutusjäljet ja kaikki arvaa että kakkasin.
-Laita paperia alle, se vaimentaa pärskeiltä, ääneltä ja ei jätä jälkiä.
-Tai kaikki menee jonossa ohi. Eikä sitten vaikka ehdi. Pääseekö sitä varmasti takaisin sinne saliin, jos menee vessaan?
-Sitten joku tulee heti samaan koppiin kun poistun sieltä ja haistaa.
-Tai joku tulee vessaan, kun olen pytyllä.
-Sano sille tulijalle, että täällä on synnytys, niin arvaa kumpi säikähtää enemmän. Kerran yhdessä työpaikassani menin pimeään vessaan, jonka ovi oli raollaan. Siellä istui työkaverini asialla ja mörisi moisen lauseen synnytyksestä. Siinä tapauksessa minä olin se joka säikähti ja juoksi pois. Ihan hyvä vessarepliikki.
-Tuoko joku sen vessanpyttyharjan, se jäi toiseen vessaan?
-Voi sinne vessaan tulla joku pervoki.
   Tässä aihetta käsitellessä äiti pesi ja räjäytti vessoja puhtaaksi kloriittijohdannaisella pesuaineella. Huushollissa tuoksui kuin uimahallissa. Tottahan toki äidillä oli lempihousunsa siivotessakin, kirkuvan punaiset farkut. Sitten tapahtui jälleen kerran molskahdus, kun kloriittijohdannainen vessanpesuvesi roiskahti niille ihanille housuille ja valkaisi puolet toisesta lahkeesta. Melkein itketti, sitä äitiä niiden farkkujen puolesta. Taas yhdet lempihousut pilalla.
-Miksi sinulla oli ne lempihousut jalassa vessanpesussa?
-Miksi?
-Osaatko vastata?
-Niin, niin. Tietäähän sen varsinkin nyt kun kävi, mutta kun en ehtinyt asiaa ajatella kun ohimennen ajattelin vessat pestä. Harmittaa, ärsyttää. Mitä minä nyt pidän? Miksi ihminen ei koskaan opi?
-No miksi?
-Iskä voi tulla töistä suoraan katsomaan, että pääsette perille sinne elokuviin, ei tarvitse panikoida.
-Kummasta ovesta pitää mennä isälle? Maksaako narikka?
-Tyhmää koko elokuva ja kotoa lähteminen, olisin mieluummin kotona.
-Älä nyt hermoile, kyllä me osataan. Katso nyt, minä olen ihan rauhallinen. Ei tässä ole mitään hätää.
-Niin ota mallia pienemmästä.
-Onko käsidesi mukana? Pitäkää huoli laukuistanne ja rahoistanne. Puhelimet voi olla mukana, jos tulee asiaa. Onko kaikki pelkoskenariot nyt keksitty ja käsitelty? Onko vielä jokin este jollekin, vaikka kotoa poistumiselle? On tärkeää harjoitella itsenäistymistä ja muuta sellaista omista turvallisissa ympyröissä. Itse kunkin pitää poistua välillä omalta mukavuusalueeltaan oppiakseen asioita, kokeakseen uutta. Enkä teitä tuonne laittaisi päineen, jos en uskoisi että pärjäätte. Samaisessa salissa olet lukuisia kertoja esiintynyt lavallakin sata päiselle yleisölle, eikö se sitten ole jännittänyt?  Muistatko? Laulanut eturivissä sinisessä Marimekkohameessa ja panta päässä.
-Miksi se jännittäisi?
-Siis miksi esiintyminen jännittäisi, jos kerran penkissä istuminen jännittää?
-Miksi?
-Niin miksi, enpä taas tiedä. Luulisi sen olevan toisin päin. Toisia ei saa esiintymään millään, mutta ne eivät taas jännitä penkissä istumista.
-Syömään.....




   Että sellaista. Ulkopuolinen voisi keskustelujen perusteella luulla, että ainakin osa lapsistamme on turvallisessa suljetussa kopissa ja pumpulissa kasvatettuja. Ehei, ne on tulevia maailmankansalaisia, kunhan vielä himpun verran harjoitellaan tätä omalta mukavuusalueelta poistumista. Mutta saattaa vaatia harjoitusta joidenkin kohdalla. Ehkä näin lumettoman hiihtoloman alussa moni asia kärjistyy...
Se on käsittääkseni sitä hiihtolomastressiä.