TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

AIKAMATKA-fantasiaseikkailu

Siihen hän mätkähti, rähmälleen, kinokseen. Aikamatkaaja, kapselista pudonnut. Hämmentyneenä Aikamatkaaja nosti katseensa, pyöritteli päätään ja kuunteli itseään.
-Mihinköhän sitä nyt on tultu? hän ääneen tupisi. Ympärillä oli valkoista, puhdasta lunta, kinoksittain, mikä takasi lempeän alastulon. Mutta äkkipysähtyminen tuntui kyllä kropassa. Aikamatkaaja tiesi pudonneensa emäaluksesta, kapselista, sillä vapaata pudotusta oli useita sekunteja, häilyviä minuutteja, liekö kuukausia, vaiko kokonainen vuosi. Ei tarkkaa havaintoa.
-Mitäs nyt? oli päällimmäinen vilahtava ja nopea ajatus.
-Miten tähän on tultu, mitä koettu, miten tähän päädytty?
Toki rähmälleen kinokseen päätyminen ei nyt mikään yllätys ole Aikamatkaajalle, sillä noita vapaita pudotuksia kuuluu hänen seikkailevaan ja koheltavaan luonteeseensa aika ajoittain. Siinä rähmällään maatessaan Aikamatkaaja nauraa itsekseen, mutta miten tässäkin tilanteessa voi naurattaa, sekös vasta naurattaa. Lähinnä hän kuvittelee itsensä ylhäältä katsottuna, ketarat levällään, reikänä puhtaassa kinoksessa. Ei tahroja ympärillä, eikä rypemisen jälkiä. Aikamatkaaja huvittuu entisestään, kun kuvittelee mitkä jäljet jättääkään kun siitä ylös kömpii. Luonnonkauneus kärsii kummasti ja varmaan se huvittuneisuuskin katoaa...
-Miksi siis kiirehtimään nousemista, samapa se on tässä kauniissa kinoksessa ajatella ja jopa nautiskella, jos nyt rähmällään nautiskella voi? Hän tupisee ääneen, mikäs se on tupistessa kun kukaan ei ole kuulemassa. Saa ajatella just niin kaiken ääneen minkä haluaa.
Aikamatkaaja tietää, että emäaluksen porukka tajuaa jossakin vaiheessa hänen pudonneen, joten odottelee tyynen rauhallisena. Kyllä ne palaavat hakemaan, päätään puistellen tietenkin. Kunhan löytävät Aikamatkaajan sijainnin, keksivät strategian kuinka hinata hänet takaisin alukseen.


   Kellonympärys sitten, Aikamatkaaja liukasteli sesonkiruuhkissa laumansa kanssa. Kaikki tiiviissä kapselissa, jopa sopuisasti. Yhtä Aikamatkaajan lapsista käytettiin suuressa paikassa, pahan häädössä. Tällä lapsella paha on jyllännyt vuosikaudet, sitä on häädetty jos millä. Tuloksellisesti ja vähemmän tuloksellisesti, mutta aina vain häätöjä jaksaen. Pahan karkottamiseen yhä uskoen. Lapsi ottaa häädöt vastaan maltillisesti, jopa hyväntuulisesti. Hänhän on tottunut moiseen elämään ja moisiin häätöihin. Koko lauma oli häätöreissulla mukana.
   Häätö ei nyt ihan mennyt nappiin, sillä häätöpussin venttiililetkuvirtaukset tökkivät pahemman kerran. Häätöä odotettiin, siirrettiin, yritettiin ja lopulta aloitettiin uusilla häätöaineilla alusta. Lapsella tuli nälkä, kurtistui kulmat, kärsivällisyys meinasi loppua. Suklaamuroilla tankattiin välillä. Niin se häätö sitten saatiin onnistuneesti tehtyä. Ennen häätöä napsastiin pieniin putkiloihin virtaavaa ja lämmintä elämän eliksiiriä. Niitä sitten koneissa pyöriteltiin ja ylös kirjattiin. Häätöjen sietokyky on lapsella hyvä ja eliksiiri virtaa kuin terveellä, puhtaana. Se on Aikamatkaajalle aina pelottavan jännittävää odotettavaa. Häätöä odotellessa nämä tuloksetkin tulivat, mikä oli Aikamatkaajalle helpottavaa, ei tarvinnut luuriin vastauksia odottaa.
   Suuressa paikassa oli paljon tuttuja, hyviäkin juttuja. Mutta Aikamatkaaja on aina levoton, ahdistunut ja peloissaan suureen paikkaan mennessään. Samoin lauma muutenkin, he haluavat suuresta paikasta nopeasti pois. Aikamatkaaja haluaisi jo jättää taakseen moisen todellisuuden, mutta se ei ole aikamatkaajan omissa päätöksissä. Tavallaan on myös todella kiitollista, että on yhä paikka jossa saa käydä, jossa lapsi saa häätöjä. Sillä mikään ei ole itsestään selvyys. Aikamatkaaja kokee siis mieletöntä kiitollisuuttakin, väsymyksestään huolimatta, lapsensa puolesta.
   Suuressa laitoksessa Aikamatkaaja on tavallaan elämänsä sivusta seuraaja sielläkin, katselee kauempaa, etäältä, kuinkahan meinaa selvitä.
-Kiitos kuluneesta häätövuodesta, huikkaa Aikamatkaaja lähtiessään laumansa kanssa. Kiireellä, sillä laumalla oli kiljuva nälkä suolissaan.


   Lauma liukastelee suureen hysteriakulutuskeskukseen, mielessään herkullinen ruokailu. Sielläkään ei kaikki mennyt ihan nappiin, palvelijat eivät tajunneet suurta laumaa nälkänsä kanssa pöydässä.
-Kuinka ne eivät tajua? Ajatteli Aikamatkaaja ja lauma useaan otteeseen. Lopulta Aikamatkaaja päätti antaa laumansa tilauksen jonottamalla tiskille, onnistuen. Lauma söi nauttien, jopa hotkien, sillä ajankohta oli monestakin syystä siirtynyt sietokyvyn rajoille. Tämä lauma tarvitsee säännöllisesti tankkausta, sillä lauman sisut kuohahtelevat nopeasti nälissään. Mikä oli jo pöydässä aistittavissa, liekö palvelijat sen kuulleet, tajunneet ja siitä syystä jättäneet palvelematta.
-Ihan sama, ajatteli Aikamatkaaja, kunhan vain lauma saadaan tankatuksi ja matkaa jatketuksi. Sillä hän ei todellakaan viihtynyt koko paikassa, koko hysteriakulutuskeskuksessa. Sen verran lauma kierteli, että osa lapsista sai tarvitsemiaan ja ennen kaikkea haluamiaan asioita, kuten kellohelmaisen hameen ja polvenylisukat. Kasvoilla häivähti tyytyväisyys, kun Aikamatkaaja jaksoi tukea, etsiä ja kannustaa. Tosin osa lapsista savutti tympääntyneenä keskuksen käytävillä ja tuhisi turhuutta ja mietti hintoja, nuukuuttaan ja asioita kulutuksen ja käyttötarkoituksen kautta peilaten.
-Ei kannata, onko tarve suurempi kuin tarpeettomuus? Kannattaako? Ei mitään järkeä... Aikamatkaaja on samaan aikaan tyytyväinen lastensa erilaisuuteen ja omaan harkintaan. Aikamatkaajan puolisokaan ei innostunut kannustuksesta huolimatta farkkulahjehankintoihin, vaikka olisi sen tarpeessa. Näinpä heitä tuhisi kaksi keskuksen natisevilla penkeillä.


   Aikamatkaajalla oli yksi paikka, mihin hän tavoitteli tekemään pakkelihankintoja ja naamataulun kunnostusasioita. Sekin meni hiukan savuamiseksi, koska piti jonottaa, piti testata, piti miettiä ja soveltaa. Varsinkin Aikamatkaajan laumasta oven ulkopuolelle jääneiden tuijotus ja tuhina tuntui niskassa. Kadulla monikin minuutti on pidempi, kuin ajatustyötä tehdessä liikkeessä. Vaikka Aikamatkaaja tietää olevansa nopea, se aiheutti käämeissä kitkaa ja savun muodostusta.  Luuriin tuli illalla viestiä, että lauma oli nähty puolijuoksemassa liikennevaloissa. Aikamatkaaja tunnisti kuvauksen, sillä lauma meni todellakin aggressiossaan lujaa ja puolijuosten. Osa laumasta noitui tolppien värityksiä, jotka määrittelivät kadun yli juoksemisen, mutta tolppia oli toteltava, vaikka kuinka savuaisi.


   Lauma päätyi Aikamatkaajan puolison sukulaisiin. Siellä Aikamatkaaja sai osallistua keskusteluihin, joista ei välttämättä mitään ymmärtänyt. Sillä vanhin puolison puolen aikamatkaaja puhui asioita, joista Aikamatkaaja ei tiennyt, kunhan nyökytteli. Lapset saivat omat ajankohtalahjansa, sellaiset hankintasetelit, mikä kummasti ilmeitä kirkasti.
-Kiire kotiin, reissaaminen riittää, tylsää, liukasta, pimeää, ärsyttävää... Oli lauman palaute kapselissa istuessaan, aikatauluja miettiessään. Aina menee kellonympärys moiseen häätöön ja kaikkine lieveilmiöineen, varsinkin jos pitää odottaa ja asiat hidastuu.
-Uuden luurin tarvitset, kuului Aikamatkaajan puolison selitys Aikamatkaajalle. Aikamatkaaja sen kyllä tiesi, mutta hän ei pidä ajatuksesta, ei moisesta opettelusta, ei tekniikan vaikeudesta. Aikamatkaajalle riittäisi letkuluuri ja sen helppokäyttöisyys, mutta se ei ole enää nykypäivää. Eikä myöskään kapselissa ja suurissa paikoissa kulkiessa pelaa. Sillä silloin luuriin tarvittaisiin piiiitkä letku. Mutta nykyinen luuri oli katkonut, kadottanut, jumittanut, ollut todella hankala. Ja aiheuttanut Aikamatkaajalle monia kiusallisia tilanteita, sekä käämien käryämistä. Aikamatkaaja tunsi paniikintunnetta ja inhoa asiaa miettiessään, mutta puoliso oli ajatustyötä valmiiksi tehnyt. Onneksi liikkeessä ei ollut ruuhkaa ja palvelija löytyi heti.
-Kultakupari, oli Aikamatkaajan vaativa päätös luurin väristä. Muita päätöksiä hän ei tavallaan edes tehnyt, kunhan myötäili ja halusi nopeasti pois tilanteesta. Lasten mielestä kultakupari sopii Aikamatkaajan vaatetukseen, olemukseen...
-Luonnekin on kultainen, yritti Aikamatkaaja, mutta sai osakseen taas epämääräistä tuijotusta. Ennemminkin kuulemma topin väri ratkaisi.
-Lapsille kans' uudet luurit, kaikille neljälle! oli Aikamatkaajan hetkellinen oivallus ja idea. Mikä aiheutti jälleen tuijotusta, jopa positiiviseksi luokiteltavaa.
-Neljä löytyy, kaikki harmaita, oli palvelijan kaappien tonkimisen tulos.
-Valkoinen sen olla pitää, oli lapsien kuuluisa julkinen mielipide. Mutta kummasti se ajatus sitten muuttui, kun tilanne oli ota tai jätä. Harmaakin alkoi miellyttämään ja sopimuksia allekirjoitettiin. Lapsien ilmeet muuttuivat hymisevän nöyriksi ja kiitollisiksi. Jopa Aikamatkaajan ja puolison kultainen luonne alkoi erottumaan. Hohtamaan kummasti lasten mielissä. Sitten alkoi pienimuotoinen operaatio, jolloin pienen pieniä kortteja luureihin vaihdettiin. Mistä kehkeytyi jopa ammattilaisille ja palvelijoille melkoinen operaatio. Lopputulos oli se, että aika kului tunnin, jos toistakin ja Aikamatkaajan käämit savusivat jälleen. Pienen pienissä korteissa oli pienen pieni paksuusheitto juuri tähän luuriin vaihdettaessa. Mikä aiheutti sopimattomuuden. Toki oli loistavaa, että ongelma ilmeni palvelijan jos toisenkin silmien alla, jolloin se myös saatiin ratkaistua. Joskin heilläkin näytti savuavan... Perhe aiheutti liikkeessä ruuhkan, mikä näytti taas aiheuttavan muiden palvelua tarvitsevien kohdalla savuamista ja kitkeriä sanoja. Aikamatkaaja otti aikalisiä ja kierteli lähiliikkeissä ongelmien ratkaisujen ajan. Aikamatkaajan sietokyky oli tapissa, kun aina ilmeni mutkia, mutta tappi oli monella muullakin. Samaan aikaan Aikamatkaajan lasten ilmeet loistivat, palveluita tarjottiin kotioloihin, hykertelyä kuului ja lapset olivat liikuttuneen onnellisia. Lähinnä Aikamatkaajan ja puolison hetkellisestä notkahduksesta asian ja aihepiirin suhteen. Selfiekuvia napsittiin, jopa Aikamatkaajasta haettiin lempeitä kuvakulmia ja kuvien kautta herttaisuutta... Loppujen lopuksi perhe liukasteli seuraavaan etappiinsa hykertäen, joskin väsyneenä...


   -En kyllä sovita mitään! kuului raivoisa kommentti yhdeltä lapselta, kun hän sovituskopista ulos syöksyi. Aikamatkaaja ymmärtää lastaan, mutta ei jaksa ymmärtää raivoa. Lahjakorteilla kun pitää hankkia asioita, joita on jopa toivottu, silloin on jopa sovitettava... Lopulta perhe jatkoi liukasteluaan kohti kotialusta. Päivään menikin kaikkine hyvine ja vaikeine lieveilmiöineen aikaa monta kellonympärystuntia enemmän kuin oli suunniteltu. Aikamatka kapselissa oli iloisen rattoisa kun lapset uusia luurejaan, niitä väärän värisiäkin räpläsivät. Aikamatkaaja itse yritti myös omaa luuriaan käynnistää, mutta ei nauttinut aiheesta ollenkaan. Viimein kapseli saapui kotialuksen pihaan.


-Pissattaa!!! Kuului sekä karvaisten lasten, että oikeiden lasten suusta, kun viimeinkin kotiovi aukaistiin. Samaan aikaan puoliso huomasi ongelman, mikä aiheutti tajunnassa välittömästi stressireaktion. Pesuhuoneen ovi oli sepposen selällään auki, joten se esti pääsyn valkoisen kuulokyvyttömän karvaisen lapsen hiekkaiseen hätäkoppiin.
-Mihinkähän? Oli ensimmäinen ajatus, kun asia tajuntaan turskahti. Pahin pelkoidea toteutui, sillä kaksi "tuoksahtavaa" ja märkää länttiä löytyi juuri sieltä mistä vähiten toivoi. Eli pehmeästä, uudenkarheasta parisängystä! Aikamatkaaja tunsi silloinkin rähmälleen putoavansa, kun ajatus tajuntaan sujahti. Raivo, kiukku, itkupotkuraivari, tuskaiset tuhahdukset, epäusko ja kaiken maailman mielenliikut silloin vilahtivat mielessä... Samaan aikaan myös syyllisyys, että näin pääsi käymään viivästyksistä johtuen, sillä samaan aikaan karvaisen lapsen syyttömyys tilanteeseen vahvistui. Mitä ilmeisemmin isommat karvaiset lapset olivat oven avanneet, liikkuessaan huoneissa, eikä pienin sitä kyennyt edestään siirtämään. Sinisten silmien katse oli avuttoman liikuttava...
-Pyykkiin! Sinne meni sesongiksi pesty päiväpeitto, lakanat, täkki ja petari. Petaria lauma mömmöillä puristeli, haisteli ja lähes maisteli. Se saatiin hajuttomaksi ja varmaan mauttomaksikin. Siinä petaria puristellessa väsynyt perhe mietti taas kaikkea koettua. Hiukan pahallakin mielellä. Näin se hieno koettu ja raskas päivä sai negatiivisen hajuisen lopun. Perhe kotiutettiin jälleen rytinällä, ainakin Aikamatkaajasta tuntui. Samalla kerrattiin jälleen viikon aikana sattuneet karvaisten lasten tempaukset, miten nekin nyt kasaantuivat. Lapset leipoivat torttuja, jotka menivät karvaisten viattomiin suihin. Aattona perhe laskeutui hetkeksi kotiin, jolloin keittiö laattalattialle oli laskeutunut tomusokerikinos. Sehän taas kertoi viattomien ilmeiden jälkeen siitä, että karvaiset lapset olivat ihan omatoimisesti maistaneet lasten leipomaa ja koristelemaa piparkakkutaloa, ihan kaikilla herkuilla. Tämä ruokavalio taas aiheutti joulupäivänä karvaisten lasten mahan sekoamisen ja Aikamatkaaja sai pestä ripulikarvapyllyjä joulunsa ratoksi juuri joulukuntoon siivotussa pesuhuoneessa. Silloinkin Aikamatkaaja tunsi olevansa äitiytensä huipulla.


   -Värittömiä sukkia, sanoi Aikamatkaaja aiheuttaneensa harrastuksensa puitteissa muille, kertoi Aikamatkaaja puolisolleen.
-Kuinka sekin on mahdollista? hän miettii hämmentyneenä. Eritettä on tullut niskaan, värittömien sukkien haltijalta, sanallisessa muodossa, käytöksen muodossa ja monenkirjavina viesteinä. Mikä jaksaa hämmentää laajaakin piiriä. Kuinka Aikamatkaajan kuuluisi toimia? Lopettaa harrastaminen, olla passiivisempi ja jättää homman hauskuus näyttämättä. Mutta kun se hauskuus tahtoo nousta naamaankin asti, hymyilyttää, nousta pilkkeeksi silmiin ja hengästyttää. Positiivisilla tavoilla monta kertaa ilmetä, mikä tavallaan homman tarkoituskin on. Mielipahaa ja myötätuntoa monenkin harrastajan puolesta on aistittavissa, hämmentynyttä sellaista, asian ilmentymisen myötä. Aikamatkaajan puoliso on ja ainakin yrittää olla ymmärtäväinen asian suhteen, käskee olla välittämättä ja kannustaa Aikamatkaajaa yhä jatkamaan. Mutta uusien ihmisten erilaisuus ja sukkien värittömyys on outoa Aikamatkaajan tajuttavaksi ja käytös hämmentää. Jää siis nähtäväksi heittääkö Aikamatkaaja tanssikengät kompostiin vai jatkaako painostuksesta huolimatta mieluista harrastustaan, kannustuksen mukaan... Aikamatkaaja kun on aika mustavalkoinen ja puhuisi asioita halki osallisen kanssa, mutta siihen ei värittömien sukkien haltija kykene... Uhkana Aikamatkaaja itseään vähiten pitää. Tai sitten Aikamatkaaja on vain himpskatin tyhmä itse, mihin hän alkaa itsekin jo uskoa...


   -Hyvä on, me tulemme maanantaina... vastasi Aikamatkaaja saamaansa puheluun juuri suuresta paikasta, lapsensa puolesta. Eilisissä mittauksissa elämän eliksiiristä kerrottiin immunologiaa tukevissa numeroissa olevan alenemaa. Jotka eivät ainakaan jatkuvasti häätöjä tehdessä tule korjautumaan itsekseen. Aikamatkaaja pyysi perusteluja, kyseli, kyseenalaisti ja tunsi lapsensa tiukan raivoisan tuijotuksen asian puitteissa. Mutta suostui, perustelujen jälkeen ja lapsensa parhaaksi. Joskin ahdistuksen hirttoköysi tuntui jälleen kireämmältä, todellisuus tiukemmalta Aikamatkaajan kaulassa.
   Aikamatkaajalla on myös muita asioita mielen päällä, sillä hän tekee luopumistyötä omasta isästään. Hoitaa paperiasioita, järjestää ja organisoi. Toissayönä, kun Aikamatkaaja vielä kuivassa sängyssä nukkui, hän näki kauniin unen. Unessa Aikamatkaaja oli vanhempiensa luona, lapsuudenkodissaan. Sinne tuli vieras, joka kätteli asukkaat. Vieras oli Aikamatkaajan tuttu, joten hän seurasi tapahtumia hiukan etäältä. Aikamatkaaja huomasi isänsäkin istuvan ihan pokkana kahvipöydässä, vaikka ei enää ole oikeasti olemassa. Aikamatkaaja naurahti tuntevansa isänsä, hänen uteliaisuutensa tutustua uusiin ihmisiin ja muisti hänen noolaamisensa tuoreen nisun suhteen. Kahvipöydässä oli tarjolla tuoretta ankkastokkaa, eli pitkopullaa. Siellä se isukki ihan pokkana oli äidin kanssa kättelemässä ja kahvipöydässä, vaikkei enää olekaan oikeasti ja maallisesti olemassa. Aikamatkaaja tiedosti kyllä tilanteen, mutta ei puuttunut siihen. Hänelle jäi unesta lämmin tunne, ikävä ja huvittunut olo, joskin epäuskoinen.


   -Pitäisikö alkaa nousemaan, miettimään päivän asioita, mietiskelee Aikamatkaaja yhä kinoksestaan. Ajatustyö meni taas häränpyllyjä moneen suuntaan ja todellisuus alkaa hahmottumaan, jopa iskemään tajuntaan. Mitä ilmeisemmin pitää myös alkaa vistittelemään perheelle, että täällä kinoksessa sitä ollaan. Tekemään itsensä näkyväksi. Perheen lapset kokosivat juuri kaveriporukan liikkumiseen, toppavaatteet vain kahisee. Imurointilaitekin on hyrrännyt, Aikamatkaaja on pessyt yllätyspyykkiä jo pari koneellista. Perheen on tarkoitus laskea paljuiluallas täyteen vettä ja lämmittää se omalle ja vierasporukalle viimeisen vuoden päivän kunniaksi. Tortillatarjoilua on tiedossa, ostoslistat ja vieraslistat valmiina. Paljuiluallas on ollut ahkerassa käytössä pitkin vietettyä sesonkiaikaa. Milloin milläkin kokoonpanolla ja ilmalla. Viereisen puiden oksilla valaisee öljylamput, upeita valkolumisia puita. Taivas on vaihdellut pilvettömän kauniista tähtitaivaasta hämmentäviin sumuihin, usvakertymiin ja pilven liikkuihin. Paljuiluallas on aika verraton tapa rentoutua. Siellä on tarkoitus olla pitkin päivää, josko viimeisestä vuodenpäivstä seuraavan vuoden ensimmäiseen. Sikäli mikäli perhe löytää Aikamatkaajan tästä kinoksesta ennen sitä, jotta pääsee osalliseksi moisesta.
   -Onpa hiljaista! tajuaa Aikamatkaaja kuunnellessaan näppäimistön napsetta, pyykkikonetta ja kellojen tikitystä. Nautittavan ja hämmentävän hiljaista.
   -Mitäs nyt? miettii Aikamatkaaja tulevaa ja samalla mennyttä peilaten. Ja taas aiheuttaa pienessä ajatuksia syöksevässä mielessään hämmennystä. Aikamatkaaja tuntee jälleen olevansa terällä, vaakalaudalla, uuden edessä, matkan alussa ja samaan aikaan matkan päätteessä... Aikamatkaaja tunnistaa mietteet, ne valtaavat joka vuosi samaan aikaan, vetävät kiitollisen nöyräksi ja hartaaksi. Aikamatkaaja kuvaa alkavaa puhtaaksi taulupohjaksi, joka maalataan seuraavan 365 vuorokauden aikana valmiiksi tauluksi. Tämän vuotinen taulu on muutamaa vetoa vaille valmis. Siinä on paljon kauneutta, iloista raikkautta, mutta pinnassa on myös tummia rouheisempia ja raskaitakin sävyjä. Rankempia siveltimenvetoja. Yllättäviä viivoja. Samalla Aikamatkaaja ajattelee, etteivät tummatkaan sävyt erottuisi ilman vaaleampaa pohjaa, vastavärejä ja kontrasteja. Taulu ei ole tylsä, mutta paikoitellen levoton kylläkin, mutta lopputulokseltaan ja jälkimaultaan kuitenkin siedettävä. Mikä yllättää Aikamatkaajan, maalaajan itsensäkin.
   -Tumminkaan, synkinkään asia ei erotu ilman vaaleampia sävyjä ja valoa, ajattelee Aikamatkaaja.
-Jotta tajuaa asioiden hyvyyden, niitä on peilattava vaikeuksien ja tummien sävyjen kautta, on Aikamatkaajan vahva, napakkakin ja elämänmakuinen mielipide.


   -Täällä!!!! Huutaa Aikamatkaaja, kun kuulee laumansa huhuilun kapselista. Jälleen lauma nauraa, kun näkee Aikamatkaajan asennon, putoamiskohdan ja muistaa tapahtuneen. On muistettava pitää turvavyöt kiinni, ajatus mukana tulevassakin, yrittää Aikamatkaaja opettaa. Samaan aikaan lipsahtaa aina itse rähmälleen ja kompastelee.  Aikamatkaaja aloittaa kippuroinnin kinoksessa ojentaakseen levällään olevat raajansa ja päästäkseen takaisin kapselinsa kyytiin. Jäljelle jää taas aika huvittava monttu...


   Sen mittainen oli tämän aamuinen Aikamatkaajan Aikamatka-fantasiaseikkailu. Ensi vuonna uudet matkat...
-Toivottavasti jaksatte mukana, ajattelee Aikamatkaaja kuluneesta vuodesta hämmentyneen kiitollisena.
  









tiistai 23. joulukuuta 2014

AATONAATON TURINANTURINA

On kuulkaas harvinaista, että huushollissamme kuuluu kellon tikitys. Vaan nytpä kuului, kahden kellon, kaappikellon ja nykykellon. Kuulin myös jääkaapin huokailun. Jääkaappihan huokailee vielä tyhjyyttään, sillä lähden pian ruokakauppaan. Kuorsaustakin kuuluu, enkä kerro kenen... Tassujen rapinaa, kehräystä, muutama naukaisu.
   Olen käynyt aatonaaton aamusaunassa. Yksin, kuunnellut kiukaan sihinää, henkäyksiä, hiljaisuutta. Joulu tuntuu rauhoineen saapuvan, fiilikset ovat jälkijunassa. Jotenkin kauhealla tohinalla olemme tähänkin päivään päätyneet, se vain humpsahti ja tulla tupsahti. Luonto antaa parastaan, upeat puut, valkoinen maa, puhdas ajattomuus... Tavallaan kaikki on tässä, ilman suurempaa hössötystä. Eilen saimme siivottua huushollimme joulukuntoon, meille riittävään. Sauna, vessat, pesuhuone, kodinhoitohuone on rapattu ja kuurattu minun ja Reetan toimesta. Olohuoneen ja keittiön siivouksista huolehtivat muut typyt. Pihan joulukuntoon saattaminen on pääsääntöisesti Pasin hommia, Fanny heiluu ahkerasti mukana. Torttuja on leivottu, piparkakkutalo tehty. Ensimmäisen torttusatsin söi tuttuun tapaan koirat, kilon ainakin... Pyykkikone on pyörinyt taukoamatta, kaikki pestävä ja irtoava on pesty. Kuusikin on eilen laitettu, lahjat kuusen alle kasattu.


   Joulu, ensimmäinen joulu, ilman isää ja pappaa. Herkistää ja vetää hämilleen. Mitä kaikkea pitää muistaa tehdä ja huolehtia, sellaista minkä isä on aina huolehtinut. Lehmänmaito, sitä tarvitaan joulupuuroon, haen sen navetasta tuttuun tapaan. Hautajaisissa sen jo tilasin. Sitten kaikki ne haudat, joilla isä kävi kynttilän viemässä, sukua, naapureita ja ystäviä. Viime jouluna isä veti tuttuun tapaan saappaissaan ja suksisauvoissaan, jotta pysyi pystyssä pitkin jäistä hautausmaata. Viisasi sauvalla kuka missäkin lepää ja minä perheineni pompin perässä ja sytytin viisatuille kohdille kynttilöitä. Isän vauhti oli silloinkin napakka ja meillä oli hauskaa, haudallakin.
   Isämme hautajaiset olivat kauniit, jopa hauskat ja äänekkäät saattojuhlat, ihan isän näköiset. Yli kaksisataa vierasta, ei mikään turha isä. Lapsista vanhuksiin, monta sukupolvea. Meitä oli arkun ympärillä upea parvi; omat ja saadut lapset perheineen, hieno kaari läheisiä. Haudalla satoi lunta, yhden ystävän sanoin leijaili enkeleitä. Jaksoimme hyvin, yhdessä. Salissa tuoksui metsälle, tein koristelut männyistä, oksista, metsän antimista. Raakuin jäähyväiskirjeeni, välillä itkuun pärskähdellen ja lappuun tuijottaen. Katsettani en voinut nostaa, sillä penkeissä kyynelehdittiin, ja sehän tietenkin tarttuu. Hiljaisuus ja kouristava todellisuus ei ole vielä iskenyt, mitä hieman pelkäänkin. Kaikkinensa minulla on vain niin levollinen ja mielettömän kiitollinen olo, isällä oli hieno elämä ja valtavasti ystäviä. Mutta, eiköhän se kouraisu joulunpyhinä käy, uskomme ja koko laumalla tavallaan odotammekin. Olimme isolla laumalla kirkossa sunnuntaina ja varmaan nyt joulunakin menemme. Outoa, tavallaan myös hienoa, hämmentävää, tässä ja nyt, ajatonta, nöyrän kiitollista, ikävää, uutta... noilla kaikilla sanoilla voi tätä häilyvää tunnetta kuvailla ja pyöritellä.


   Viime viikolla, keskiviikkona, sain tekstarin Reetan opettajalta: "Laitoin Reetan kotiin, nousi kuume ja muutenkin vaisu tyttö..." Silloin minulla pääsi itku, oikein kouraiseva rääkäisy. Iski suorastaan paniikki. Miten voi olla mahdollista, että infektio annetaan juuri nyt, kun on hautajaisetkin tulossa. Onko kohtuutonta vaatia, että saisin olla isäni tai Reetta pappansa hautajaisissa paikalla. Funtsin mieleni sopukoista perjantain labrat, mihin verrata, jos uudet otetaan. Tarkistin kellon, ajoin äiti kyydissä Reettaa hakemaan, olisimme justiinsa labraan ehtineet. Mietin ja organisoin jo sen seitsemän asiaa... Osastolle ajattelin soittaa vasta kun labrat on näpeissä, siis heidän suunnitelmansa niiden pohjalta. Kotonahan Reetta oli, posket kirkuvan punaisina. "36,9", kuului jo ovelta. Neiti virkkasi täyttä vauhtia ja sanoi punoituksen tuntuvan poskissa, ei hänellä kuumetta ole. Sama homma tismalleen kuin edellisen kortisonikuurin jälkeen, kuukausi sitten. Uusi sivuvaikutuksia lieventävä lääke ehkä auttoi, koska tunnekuohut eivät olleet niin äärilaitoja, usein toistuvia. Tai sitten omat tunnekuohuni olivat niin hurjia, ettei siihen lapseni kortisonihuurut tehneet koloa. Ihan sama, helpompi viikko kuitenkin kuin ajattelin, Reetta oli pois koulusta koko lääkkeen keston ajan. Reetta siis säilyi kuumeetta, mutta Vernalla paukahti liki kolmekymmentäyhdeksän astetta. Hiukan kuumetta alentavaa, lötkyilyä, hunajaa ja näyttää tuo parantuneen...


   Tuplat heräsivät rapisutteleen paketteja, ihan vain kuulemma tarkistelevat niitä. Reino tarkisteli eilen yhden Fannyn paketin ja repi puolet kääreestä jo pois. Elikoiden paketteja ei kuusen alta vielä löydy, sillä ne menevät ja tonkivat ne ennen aikojaan. Tarkka vainuisia kun ovat. Pasi menee vielä töihin, me hengailemme lauman kanssa koti, kauppa, mummula sektorilla. Juoksen parin huushollin loppujuoksut. Sitten se on siinä, joulu. Hysteriaa emme ole saaneet, paniikkia tai muita joulun lieveilmiöitä. Turhuuden markkinoilla emme ole pahemmin pyörineet, olemme hankkineet vain tarvittavat, tehneet jopa itse. Perjantaina vedin isän viltin päälle ja otin vartin körnöt sohvalla, kun meinasi päänsärky puristaa. Yksi sisaruksista kulkee isän saapassukissa, joka paikassa. Väinö kaipaa isää, puskee mennen tullen palatessa isän kuvaa pöydällä, hakee huomiota ja tulee liki. Oikaisemme joissakin asioissa, kuten laatikoissa, olemme itsellemme armollisia. Vedämme mummulassa nyyttäriperiaatteella kunnon isolla sukujoululla, epämääräisillä kokoonpanoilla. Äidin luona on ollut koko ajan joku, jollakin tavalla. Myös vieraita on käynyt hautajaisten jälkeen. Onneksi tuota seuraavaakin sukupolvea on sen verran paljon, että niistäkin saa koottua mummulle kaverit. Toissayönä oli lapsia kolmesta perheestä. Isä tykkäsi aina lasten kötinästä ja äänistä, sitä riittää tänäkin jouluna entiseen malliin. Hiljaiseksi ja synkäksi meidän perhettämme ei näköjään saa millään, nauramme ja itkemme hyvien muistojen kanssa, yhdessä toisiamme kompaten ja ymmärtäen. Se on valtavan ihana isän perintö jatkettavaksi, elämänilo ja positiivisuus, vaikeallakin hetkellä.


   Joulu sinunkin sydämeesi.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

PUUTERILUNTA

Kaaostahan tämä, kauheaa sinkoilua, tekemättömien asioiden kertymistä, levottomuutta.... Tänään päätin istahtaa, yrittää löytää jonkin balanssin, saada jotain edes hallintaan...
   Puuterilunta saimme viimeyönä, pikkupakkasen siivittämänä. Kun katson ikkunasta ulos, paljasjaloin terassilla hippasen, niin tunnen saavuttavani jotain. Puuterilumi rauhoittaa hiukan kaaosta. Sisäistä ja ulkoista. Lataan sieluuni moisen levollisen maiseman, yritän pitää ajatukset pikkupakkasella, niin ettei se puuterilumi sulaisi ja muuttuisi loskaksi. Monia muitakin asioita yritän... Ulkoilemaan en ole vielä ehtinyt, sillä lusittavaa on valtavasti. Tiedän myös, että minulta odotetaan tilannepäivityksiä tänne, sähköposteihin, viesteihin ja puheluihin vastaamista. Tänään olen päättänyt näistä jotain tehdä, ihan omasta vapaasta tahdostani, en velvollisuudesta, enkä pakosta. On myös tärkeää itselle, että ajoittain istahtaa kirjoittamaan ajatuksiaan, osan niistä kirjoitan myös teidän luettavaksenne.


   Isäni kuolema, kuinka sen käsittelen ja kuuluuko se tänne. Tavallaan kuuluu ja tavallaan ei. Mutta se koskettaa koko perhettä, minua ja Reettaa, siinä mielessä se kuuluu tännekin. Koska se on tämän hetkistä elämäämme, se määrittelee todella paljon, kaikkea. Kuolema, se oli kaunis, levollinen ja saimme olla isolla laumalla isän luona. Toivottaa hyvää matkaa... Päällimmäisenä on mieletön turvallinen levollisuus ja kiitollisuus asian suhteen, joka tuli kohdattavaksemme aivan liian varhain. Onhan se näin, että me itkemme itseämme, isän ikävää. Isällä on kaikki hyvin. Välillä ärsyttää oma ruikuttaminen, sillä tärkeää olisi löytää ja muistaa ne hienot yhteiset vuodet. Toisaalta olen todella hämmentynyt omasta tyyneydestäkin asian suhteen. Koen siitä jopa syyllisyyttä. Mutta kun on kulkenut yli neljä vuotta käsi kädessä kuoleman kanssa lasten syöpäosaston perspektiivistä, niin onhan tällainen kuolema hyväksyttävämpi. Pitkä eletty elämä takana, lauma jälkikasvua ja valmiutta. Toista se on lasten kohdalla, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Miten lapsi voi olla valmis kuoleman korjattavaksi. Ihmisen alku, taimi, jolla on kaikki vasta edessä, elämä? Hautajaiset ovat ensi lauantaina, niistä tullee ihan isän näköiset. Niissä kuuluu puheensorinaa, vilisee lapsia, monia eri sukupolvia ja raikuu nauru. Minä teen koristelut ja sain olla pukemassa isäni. Olen myös yhtenä yönä kirjoittanut isälleni jäähyväiskirjeen. Sen kirjoittaminen teki hyvää. Mitä ilmeisemmin pidän siis puheen tai ainakin märisen julkisesti mikkiin, niistän ja niiskutan. Niin mehän tietenkin itkemme ja nauramme sekaisin, tunteet menevät kauhealla rytinällä laidasta laitaan, itsekin niitä hämmästelemme. Onneksi meitä on lauma, jaamme mitä hulluimmatkin asiat ja kokemukset. Lastenlapsille olemme kertoneet, että äidit ja isät ovat nyt ihan hassuja, kun itkemme ja nauramme sekaisin. Samalla olemme kertoneet lapsille, että heilläkin on lupa samoihin tunteisiin, naurua ja iloa unohtamatta.
   Vielä tehollakin isä jaksoi kysellä Reetan tilanteesta, olla mukana. Myötäelää. Olemme saaneet monta kertaa mennä polilta suoraan isän sängyn viereen kertomaan tuoreeltaan hyviä uutisia. Perjantaina oli viimeisin polikäynti. Reetan asiat ovat mittareilla mitattuna hyvin, diffi on puhdas. Mutta joka ainoa kerta se pelottaa, pelottaa suunnattomasti ja kouristaa. Sain puhelun hyvistä uutisista jälleen autonrattiin, voi sitä krampin löysäämistä, siinä sulaa koko kehon kipuilu. Kykenen hengittämään helpommin. Kun pelon kouristavan kouran ote irrottaa puristustaan, se on ihana tunne. Parhaillaan Reetalla menee myös kortisoni, onneksi se ei sattunut hautajaisviikonlopulle... Nyt kokeilemme ensimmäistä kertaa myös kortisonin rinnalla mielialalääkettä, josko se hiukan valtavimpia hyökyjä tasoittaisi. Lapseni parhaaksi ja kaikkien parhaaksi. Osalla lapsista kyseiset kortsionit aiheuttavat hurjasti voimakkaampia oireita ja mielialalääkitys on pysyvää. Siinä mielessä pääsemme helpolla, että ne ovat vain tämän viikon seuranamme, ne seuraukset meinaan. Äsken paukkui ovet, listat natisivat, lasit helisivät kaapissa... Pikku paukku käpäisi meillä. Reetta itkeskeli, ihan oli silmänaluset punaiset. Mutta sekin on sukuvika, näinä viikkoina se on ollut meidän sukumerkkimme, ne punaiset kyynelistä palaneet silmänaluset. Itkemisestä meinaan. Onneksi nuo paukut menevät ohikin aika nopeasti. Eikähän lapsi niille itse mitään voi, eikähän siihen murkkujen huurut yhtään tuo helpotusta. Kivaa!!! Nauhoitanko? Samaan aikaan itsellä on suunnaton oman tilan ja rauhan kaipaus, sillä viikot ovat olleet yhtä sinkoilua. Matkalaukkuelämäni jatkuu yhä, olemme vuorotelleet äidin luona. Alkuviikosta laskeskelin, että reilun kahden vuorokauden aikana kävin kotoilemassa kolme kertaa seitsemän minuuttia. Sehän tekee yli kaksikymmentä minuuttia, jos yhteen laskee. Mikäpäs tässä äitinä ollessa...
   Omat projektit ovat siis ruuhkautuneet, kasaantuneet, kuopattu, siirretty ja unohdettu. Tällä viikolla olen niitä jäljelle jätettyjä sitten urakalla tehnyt, tosin siihen ei kuulu koti ja joulusiivoukset. Joulukorttitehdas oli viikon levällään, tälle aamulle saimme sen purkitettua, jee. Joulu lähenee, ainakin kalenterista laskien, huushollissamme se ei pahemmin näy. Ei, näkyypäs, olemme ikkunoita pesseet, jouluverhot perinteisesti olohuoneeseen ripustaneet. Isälleni on haettu oma kuusi piirongin päälle, se on valkoisin koristen koristeltu, valokuvan vierellä palaa kynttilät. Semmoinen isukin joulualttari. Metsässä hain sellaista isän näköistä pikkukuusta; omintakeista, kokeneen näköistä ja humoristista, karuhkoakin. Yhden kuusen kohdalla huudahdin, että tuo. Sitten mietin, onkohan se liian kaunis. Siihen Pasi hämmentyneenä tokaisi, ettei hänen mielestään kyseistä kuusta voisi kauniiksi sanoa. Eli kauneus on katsojan silmissä, tässä myös korostui ihmisten erilaisuus. Sama kuusi ja kaksi äärilaita tulkintaa.


   Kerroin joskus aikaisemmin televisiojutusta, isosta tilasta, isoista asioista ja kokemuksista. No tänään se sitten pläjähtää eetteriin, olohuoneisiin. Kummien joulukonsertti. Kummien taholta meihin otettiin yhteyttä, he halusivat tehdä Reetasta konserttiin insertin. Perheenä päätimme olla mukana, antaa tarinan ja kasvot Kummien toiminnalle oman kokemuksemme kautta. Tuolloin 26.10. Helsingistä meille saapui ohjaaja, kuvaaja ja toimittaja juttua tekemään. Raukat ajoivat koko yön luoksemme, kun me emme suostuneet lähtemään heidän luokseen. Kyseisenä sunnuntaina minä sain raakkua kameralle viimeiset neljä vuottamme Reetan sairauden vaiheita. Raskas kokemus, mutta koen sen myös velvollisuudekseni. Kummien toimintahan on yksityisten ihmisten ja yritysten vapaaehtoisuuden varassa toimimista. On tärkeää puhua ääneen asioista, niiden oikeilla nimillä, jalkautua lahjoittajien todellisuuteen. Mieltäni ei todellakaan ylennä nähdä omaa pärstää laajakaistana, ei todella. Olen saanut siitä vedoksen myös sähköpostiini, mutta en ole halunnut sitä nähdä, sillä tiedän inhon hyökyaallon tulevan sen myötä. Oli todella raskasta yrittää jäsennellä romahtamatta täysin kuluneet vuodet. Eikä kuvausta helpottanut yhtään se, että ammattilaiset märisivät erittäin vuolaasti kuvauksen ajan. Toisaalta ihana nähdä heidän yhä herkistyvän ja tekevän työtä sydämellään. Kun saimme homman purkitettua saimmekin saattaa isää jo ambulanssiin ja alkoi isän viimeisen kuukauden tarina. Se sunnuntai oli sellainen sunnuntai, ettei sitä kykene tunteiden osalta vieläkään tajuamaan. Kuinka valtavasti tunteita yhden päivän aikana, pääsääntöisesti raskaita tunteita. Yhtenä päivänä elettäväksi sellainen määrä, jolta jokin toinen ihminen säästyy koko elämänsä ajan. Ei mikään reilu asia tajuttavaksi. Kohtuutonkin, ainakin omasta mielestäni.
   Isäni kuoli tiistai-iltana. Keskiviikkona nousimme sitten perheemme kanssa siiville. Lensimme Oulusta Helsingin kautta Turkuun ja suoraan tuonne kuvattavaan konserttiin. Olimme kutsuvieraina myös pressitilaisuudessa. Saimme jututtaa solisteja, kerätä nimmareita ja kuvata kaikki illan artistit. Moni voi olla hiukan vaikka kade Robinin, Diandran, Jonne Aaronin tai kenen tahansa kainalossa olosta. Saatte olla justiinsa niin kateita kuin tarve vaatii, minusta se oli hieno kokemus lapsille ja meille vanhemmillekin. Logomon sokkeloissa sitten hengailimme ja pääsimme kutsuvieraina konserttiinkin. Olihan sekin huikea kokemus, ainutlaatuinen tilaisuus. Pääsimme lähtemään tälle odotetulle matkallemme ihan levollisin mielin, kun isä oli nukkunut pois edellisenä iltana. Kun nousimme pilvien ylle, koin olevani todella lähellä isää ja tajusin taivaan kauneuden. Lempeä valo, kirkkaus, ajattomuus, mieletön kauneus ja levollisuus. Maassa oli kylmää, likaista, harmaata ja masentavaa, tarvitsin itsekin sen taivaan tyynen kauneuden tajuttavakseni. Olimme yötä hotellissa ja palasimme samaa reittiä torstaina. Ouluun kun palasimme, niin koko tunteiden kirjo pääsi koko perheellä valloilleen. Paluu oli raskas. Paluuseen kuului myös todellisuuteen paluu, eli ajoimme suoraan Reetan sytostaatille polille. Tunteiden kanssa olemme saaneet olla siis melkoisessa vuoristoradassa. Tai ei tämä enää ole mikään vuoristoratakaan, sillä sehän on  hallittua kiskoilla sinkoilua. Eikä minun mielestäni meillä ole vähään aikaan ollut kiskoista tai raiteista tietoakaan, tämä on jonkin sortin vapaapudotusta koko ajan. Koskaan ei tiedä mikä pyörre sieppaa.


   Sitten tähän tämän viikkoiseen polikeikkaan. Mukanamme oli meidän tyttölaumamme lisäksi myös kaksi nuortamiestä, eli yläkoulun oppilaita hekin. Minusta tämä on erittäin hieno asia ja hämmentäväkin, olen suunnattoman ylpeä lapsistani ja nykynuorista. Moni luuli, että minulla oli näppini pelissä, mutta ei todellakaan, olen vain jeesannut toteutuksessa. Eli Tessa ja Fanny kuuluvat serkkutyttöjen kanssa Ylivieskan Jokirannan koulun oppilaskunnan hallitukseen. Syksyllä kokouksissa oli käsitelty lahjoituksia ja mietitty kohteita. Tessa oli tehnyt aloitteen lahjoituksesta Oys:n lastensyöpäosasto 51:lle. Nyt nämä nuoret lahjoittivat osastolle 5000 €. Siis aivan älyttömän hieno asia! Mieletön summakin! Tilaisuus oli hieno, oppilaat otettiin ilolla vastaan, käteltiin, kiiteltiin, kuvattiin ja kahvitettiin. Tasan he tunsivat olevansa tärkeällä asialla, heitä arvostettiin. Lahjoitusrahoilla päivitetään osaston lasten tarpeita. Tarpeita, jotka auttavat lapsia jaksamaan taistelua osaston sisällä, jopa viihtymään ja nauttimaan. Oli myös hienoa saada palautetta poikien vanhemmilta ja opettajalta, että lupasin ottaa heidät mukaan, samalla kun Reetta menee sytostaatille. Kävin poikien kanssa hienoja keskusteluja ja kerroin enemmän osaston toiminnasta. Toinen pojista kertoi häntä jo illalla hiukan kuumottaneen, kun tiesi mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Heille jäi positiivinen kokemus päivästä, vaikka varmasti nuortenmiesten katsomus sai uusia kantoja. Toinen pojista ihmetteli meidän Reettaa ja neidin nauravaa olemusta "Kuinka sinä voit olla noin iloinen ja positiivinen, vaikka sinulla tippuu juuri lääke? Ja kuinka jaksat olla tuollainen, vaikka joudut käymään täällä kahden viikon välein? Kaiken sen jälkeen mitä olet kokenut ja neljän vuoden jälkeen..?" Hienosti jäsentelivät ja avoimesti keskustelivat. Puhuimme myös verenluovutuksesta ja kuinka tärkeää olisi kuulua kantasolurekisteriin. Hieno kokemus, monelle, kaikille. Olkaamme lapsistamme ylpeitä, heissä piilee valtavaa viisutta ja rohkeutta, vaikkei sitä arjessa aina tajuakaan.


   Joulujuhla, alakoulun sellainen. Taas hehkuin ylpeyttä. Ensimmäistä kertaa Reetta sai olla mukana, esiintymässä. Hyvin vetivät molemmat. Vitos-kutosen tytöillä oli tanssiesitys. Reettahan on porukan pienin ja Vernakin pienimmästä päästä. Pienimmillä oli eniten tanssia ja he vetivät koko biisin alusta loppuun. Rytmissä ja askelissa pysyivät loistavasti. Reetan kuntokin näyttää olevan huipussaan, sillä koreografia oli napakka. Esitys huipentui siihen, että isoimmat tytöt nostivat Reetan ylhäälle "pyramidin" huipulle. Voi sitä kasvojen loistetta ja intoa, joka lavalta välittyi. Vieläkin menee kanalihakset tai kylmät väreet moisesta onnistumisesta ja saavutuksesta. Ajatella viides luokka, joulujuhla, ensimmäistä kertaa muiden kanssa lavalla. Voi vain kuvitella miltä se on Reetasta muina vuosina tuntunut, olla kotona tiukassa eristyksessä tai arkaillen pöpöjä penkissä istuen. Toivottavasti tuo kokemus peittää alleen muiden vuosien pettymykset. Koskettavaa.


   Viime maanantaina kävimme jälleen Oulussa. Lupasin viedä tanssin kautta tutuksi tulleen sinkkuihmisen leikkaukseen Ouluun. Päädyimme lähtemään meidän autolla ja Pasikin pääsi mukaan. Oulukiintiö, onhan se minulla täysi. Mutta ajattelin auttaa kaveria ja samalla yrittää kääntää tätä omaa negatiivisuuden peittämää ajatusvipua Oulun suhteen. Päädyimme syömään kahdestaan ja jouluostoksille. Olihan suorastaan hämmentävää ja hienoa vain käpäistä sairaalan pihassa ja vain pudottaa toinen sinne, kun ei tarvinnut itse jalkautua laitoksen uumeniin. Viime viikkoina pienellä paikkakunnalla kauppareissut ovat olleet suhteellisen raskaita. Saamme surunvalitteluja mennen tullen palatessa, itkemme reissumme ja selitämme isämme tarinaa. Onhan se hienoa ja tärkeää, mutta aika raskastakin sanoisin. Ajoittain. Oulussa kukaan ei tullut valittelemaan surua ja itse sai vetää justiin niin pönttö sekaisin kuin tuntui. Emmekä ole aikaisemmin Pasin kanssa yhdessä jouluostoksilla olleetkaan, sitten yrittäjyyden ja lapsien. Samaisena päivänä meille napsahti myös 22 vuotta kosinnasta. Kosintahan on tullut siis ennen seurustelua. Näin meillä, eihän nuo meidän asiat näy muutenkaan aina käsikirjoitusten ja opittujen tapojen mukaan menneen. Pitäisikö sitä oikeasti yrittää alkaa elämää muiden määrittelemällä tavalla, josko se olisi sitten helpompaa, tuskin.
   Eilen olin pikkujouluilemassa ja tanssimassa pitkän kaavan mukaan. On hieno ja tärkeä tunne kuulua johonkin porukkaan, jotka ovat jaksaneet raahata minua mukana näidenkin viikkojen aikana. Tiedän, ettei isällä ole/olisi mitään tanssimista vastaan, mutta oma sielu on vain niin epävireessä. On tärkeää, että itse kukin meistä löytää itselleen sen oman tavan, jonka avulla jaksaa ja saa hiukan ilmaa pahimpaan kramppiin. Eilen meinasin olla lähtemättä, olisi helppoa ollut jäädä sohvan uumeniin... Kun ajatteli tanssimista ja askelia, luulin, etten enää osaa mitään. Sillä alitajuntani oli moisen mielihyvävivun tasan nollannut. On myös ollut vaikeaa päästä siihen "tilaan", tilaan jota saavuttelen ja tavoittelen tanssin kautta. Olen myös sitä kautta mieleni pahoittanut ja tuntenut, kuinka sekin voimavipu minulta otetaan pois. Olen myös kyseenalaistanut sen, eikö minulla ole oikeutta löytää sitä hyvänolon ja onnistumisen tunnetta mitään kautta... Eli lähdin hiukan mollivoittoisena ja epävireisenä mukaan, mutta illasta kuoriutui positiivinen kokemus. Sain tanssia kuin reikäpää ja huomasin osaavani, tajusin yhä handlaavani askeleet ja löytäväni sen heittäytymisen tilan. Olen saanut positiivista palautetta rumbastani ja hitaasta valssista, hitaan viipyileviä lajeja, eli ei ihan minun luonteelleni ominaisimpia. Mutta täytyyhän sitä tuntea iloa, jos kykenen tällaisen tättäräänä ja virtapiirisätkynä heittäytymään ja malttamaan. Tosin jouluaterian jälkeen meinasi tehdä tiukkaa hytkyä, kun lanttulootaa nousi kurkkuun... Mutta kyllä ne siitä laskeutuivat ja loppuillasta askel oli jo nopea ja kepeä. Olen aikaisemmin tanssinut paljon tuttujen kanssa, joiden viennin tunnen. On hämmentävää, kun joku tuntematon hakee ja kykenen seuraamaan ja oivaltamaan uudetkin kuviot. Sain myös kuulla olevani helppo tanssitettava, uudelta tanssittajalta. Ha, haa, minä ja helppous, eivät aina kotona käy käsikädessä! Varsinkin jos Pasilta kysyy ja itseään miettii. Teki hyvää ja nyt tuntuu jaloissa, koko kropassa ja sielussa hyvällä tavalla. Taas tuli todistettua, että pitää siitä omasta käppyrästään ja krampistaan repiä itsensä vaikka väkisin liikkeelle. Sillä tuskin ne fiilikset ainakaan huonommiksi menee tanssiessa, jos lähtee ihan nollasta.


   Uskon kirjoittaneeni nyt tarpeeksi. Reetta haluaa mummun tykö. Neidillä on hiukan spanielin katse ja levoton olo. Vähän väliä hän on käynyt luonani, halattavana. Pasi on töissä, toivottavasti tienaamassa rahaa perheelleen... Pikkupakkanen on säilynyt yhä ja puuterilumi peittää alleen harmauden. Tarvitsen niin nyt tätä puuterilumimaista tunnelmaa, levollista seesteisyyttä ja harmoniaa. Valkoisen puhdasta kauneutta. Lempeää puuterilunta...