TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 29. heinäkuuta 2014

ASIOILLA ON....

Aika loikkii eteenpäin, tuoksahtaen jo valmiille kesälle. Viikot vierii, illat hämärtyy ja talomme takana kypsyy vilja, sama joka 19.5. siihen kylvettiin. Minähän pidän tarkkaa kirjaa kaikista naapurien oikuista ja viljelykalenterista... Ei suinkaan, sillä tuolloin 19. toukokuuta ostimme paljun, jonka toimme traktorilla pellon kautta takapihallemme, illalla samainen pelto karhittiin ja kylvettiin, joten siitä muistan moisen.
   Huokaisen, kun ajattelen jälleen mitä kaikkea reiluun viikkoon mahtuu, siis alle kahteen viikkoon. Paas kattoo riittääkö tämä viikko ajatuksiani auki avaamaan. Joko minä olen vanha, tai sitten hidas tai sitten tapahtuu aivan kauheasti. Kaikkea, myönnän. Hellekin on lamauttanut minut, elikot, lapset ja jatkuvan touhuamisen, kun on pidetty tätä hellettä. Yötä päivää. Ja uitu, vielä kerran uitu ja välillä paljuiltu. Fannyn 13-vuotissynttäreitä on juhlittu neljä päivää, eli vieraitakin on vilahdellut. Sitten alkaa olla jo koulustressiä ilmassa, samaan aikaan toiveita selkeistä rytmeistä, ainakin mamman osalta.


   Mutta siihen puhelun, joka mullisti maailmamme ja on teitä mietityttänyt. Saimme sen juuri silloin kun kotiuduimme Kuortaneelta, lääkärit olivat laskeneet kotiutumisajankohtamme ja pidättäytyivät soittamasta ennen sitä. Laajasti ajateltu, kiitos, sillä puhelut lääkäreiltä yllättäen vetävät nöyräksi ja vaativat keskittymistä. Tuo puhelu kesti ehkä vartin, enkä omasta keskittymisestäni mene ihan takuuseen, sillä välillä visersi jo varpuset aivoissani siihen malliin, etten tajunnut varmaan tuon taivaallista. Kuta kuinkin viesti meni näin, johon jo heti eka lauseen jälkeen vastasin, "olemme mukana", kuulematta koko asiaa. Mutta aihe oli niin tsemppaava. Nyt vedän sen minkä silloin ymmärsin: "Reetan kohdalla on mietitty uutta hoitosuunnitelma, joka on hyväksi havaittu leukemian relapsissa ja vaikeissa tapauksissa. Hoitoon eivät kuulu sytostaatit ja immunologiaa ei romuteta täysin. Neljän viikon ajan annetaan yhtäjaksoisesti suonensisäisesti  immunologiaa tukevaa lääkettä, joka sitten edesauttaa T-solujen taistelussa syöpäsoluja vastaan, ikään kuin syöden ne. Hoidoista kolmannes tuottaa hyviä tuloksia, ainakin tämän tehdyn tutkimuksen osalta. Jotta hoitoon pääsee täytyy plasteja, eli syöpäsoluja olla noin 25-30 prosentteja. Tätä olemme yhdessä Oulun, Helsingin ja Saksan syöpäsairaalan kanssa suunnitelleet. Joten Reetan seuraavat hoidot tullaan antamaan Saksassa, sillä Suomen lääketiede ei enää kykene auttamaan. Tällä hoidolla saamme ainakin arvokasta jatkoaikaa, sillä Reetan syöpähän tuskin koskaan paranee. Reetan loistava asenne, yleiskunto ja kestävyys rohkaisevat kaikkia jatkamaan uusien mahdollisuuksien etsimistä. Jotta tietäisime missä mennään syöpäsolujen osalta pitäisi tehdä lyp ja saada vastukset. Voitte miettiä perheen kanssa yhdessä ja keskustella aiheesta. Olen jäämässä lomalle, mutta halusin tämän suunnitelman selittää ennen sitä. Olen selittänyt asian sille ja sille lääkärille, minuunkin  voi tarvittaessa ottaa vaikka kesälomalla yhteyttä. Odotamme vastausta, miten etenemme, lähiaikoina. Ymmärrämme toki, ettei se aivan yksinkertaista ole kun on iso perhe jne..." Sitten keskustelimme budjeteista, järjestelyistä, ajatuksista jne... Minä lähinnä nyökyttelin vapisten varpusparveni kanssa puhelimessa polvet notkuen.
   Puhelun jälkeen hoipertelin terassille ja kerroin koko köörin kuullen lyhyen version suunnitelmasta, sen mitä märinältäni kykenin. Meillä oli Kuortaneelta yksi perhe mukana ja odotti kahvia. Parasta oli sen perheen isän varma nyökkäys ja toteamus suunnitelman kuultuaan "Kyllä se hyvin männöö. .." Samalla tein/teimme jo strategian ja päätähtemme Reetta myhäili tyytyväisenä. Samaisena iltana Reetta otti englannin kirjat esiin, prepatakseen kielitaitoaan, jotta selviää arjesta saksalaisella osastolla. Siinäpä tulikin sitten viikonloppu, joten jäimme ikään kuin haukkomaan henkeä viikonlopun ajaksi. Muutamien avattujen kysymysten suhteen... Minäpä listaan nyt tähän asioita, joita pyörittelimme viikonloppuna:
-Kuinka pian? Mitä kaikkea pitää hoitaa ja millä aikataululla? Milloin kaikki tämä on mahdollista?
-Pitääkö syöpäsolujen olla kasvanut, jotta hoitoon pääsee sinne 25 prosenttiin? Nyt voin kertoa toukokuun plastiprosentit, ne olivat hurjat 22, jäännöstautiprosentti 9,1.
-Voiko hoitoa tehdä alemmilla prosenteilla? Miksi ei?
-Riskit? Mitä uhkia kyseinen hoito tuo tullessaan? Aktivoituuko jo kerran voitetut hengenvaaralliset virukset? Tulehdukset, infektiot, seuraukset...?
-Kustannukset? Millä rahalla? Millä perhekuvioilla olemme lähdössä? Teimme alustavan päätöksen, Reetta, Pasi ja minä. Pasi on aikanaan asunut Saksassa, joten handlaa arkiasioita kielitaidollaan. Minä taas handlaan lääketieteellistä ja hoitopuolta vahvemmin. Miten tukiaiset pyörii ja hoidetaan maailmalta käsin? Mitä todistuksia tarvitaan ja mistä? Toimeentulo on varmistettava, olemme sitten vaikka ja missä.
-Toiset muksut ja elikot? Kuinka ne sijoitellaan? Heitäkään ei saa unohtaa! Teimme alustavan suunnitelman kotona asumisesta ja kiertävästä yövieraasta, joka vaihtuisi, kenties oma tukiverkosto... On tärkeää, että muilla arjen rytmit säilyvät ja perusturvallisuus. Ja kolme lasta, kaikki eri luokille, on helpompaa kulkea kotoa kuin mummulasta.
-Yhteiskunta? Onko moiseen olemassa jokin tuki? Sillä kulurakenteesta emme tiedä, lentolipuista, omavastuista? Voiko saada tukea kodin perusarkeen, vaikkapa siivoukseen ja kokkaamiseen, sillä on kohtuutonta odottaa, että lapset päineen tekisivät kaiken useamman viikon ajan. Mitä varten on moiset palvelut, jollei tällaista tilannetta varten? Tietenkin tämä helteinen heinäkuu lamauttaa kaiken maailman instanssit, enkä saanut vastauksia oikeastaan mihinkään. Niin ja viikonloppu se vasta lamauttikin, saimme pyöriä päinemme ja miettiä kauheasti, kaikkea.
-Mitä kautta lääke tiputetaan? Cvk vai muu vaihtoehto? Onko tiputus yhtäjaksoinen, onko taukoja? Pääseekö huoneesta? Eristykset?
-Saako saksalaisessa sairaalassa yöpyä vanhemmat? Mikä on maan käytäntö tuon asian suhteen?
-Tulkki? Tarvitsemmeko, saammeko moisen? Tulkilta ei riitä peruskielitaito, sillä arkemme on spesiaalialaa... Oma ammattisanastonsa, terminologiansa jne, tulkin täytyisi puolestaan hallita suomeksikin jotain tähän liittyvää...
-Keskustelimme siskosten kanssa kuinka he suhtautuvat? Miltä tuntuu? Pelottaako, mikä? Pärjäävätkö? Arjen asioista, ostosten teosta, rahoista, kenties tilin avaamisesta ruokakauppaan, tuentarpeesta, avuntarpeesta, minkälainen apu kelpaa ja mihin asiaan jne... Sanoivat pärjäävänsä ja tavallaan neljä tai kuusi viikkoa on lyhyt aika, mutta samalla tavallaan kauhean pitkä aika, totta...
-Samaan aikaan minulla risteili ja sinkoili valtavasti kysymyksiä, mitä tulevalta lypiltä odottaa? Toivonko hoitojen laskeneen prosentteja vai toivonko plastien kasvaneen hoidoista riippumatta, jotta pääsisimme uuteen hoitoon. Erittäin terävä, liukas ja kaksijakoinen terä. Kumman puolen minun kuuluu valita? Kuinka asennoitua ja toivoa ja tehdä suunnitelmat?
-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-,-?????????????????????????????
   Kuten arvata saattaa olimme heti mukana ja teimme hoitoonlähtöpäätöksen! Mehän olemme tunnetusti heti ja nyt ihmisiä, eli ajan seisahtuminen otti koville, kun jokin ratas laitetaan pyörimään, sen halutaan liikkuvan... Kun jokin mahdollisuus annetaan, haluan siihen tarttua heti, eikä jäädä makaamaan ja odottelemaan. Haluamme vastauksia ja toimintaa, jos kerran annetaan moinen syöttö uudesta asiasta ja toivosta. Eli Reetta halusi lypin heti samalle viikolle, halusi tietää mikä on tilanne ja jatkaa suunnitelmia sen mukaan. Sain lääkärin kiinni maanantaina aamusta ja aikataulutimme arkemme sen mukaan. Keskiviikkona anestesiakelpoisuuden tarkistus, torstaina lyp ja suonensisäisen lääkkeen anto samalla keikalla. Toki siinä on ongelmana se, että vastauksia on odotettavissa vasta seuraavalla viikolla, eli nyt tällä viikolla... Ja mitä ilmeisemmin kaikki niitä vastauksia janoaa, haluaa, odottaa, kaipaa...
   Eli suunnitelmat lyppitauon suhteen sain romuttaa, olinhan niistä kieltäytynyt, hirttoköyteen vedoten. Taukoviikot sairaalakäynneistä meni uusiksi, en voi luvata koskaan lapselle, että nyt ei tarvitse mennä kahteen viikkoon... Reetta ei halua cvk:ta, mutta entäs jos sen tarvitsee, kuinka lääke annetaan ilman sitä. Voiko lapsi kieltäytyä uimaintoonsa ja cvk:hon kyllästymiseen vedoten koko hoidosta, jos ei ole turvallista porttia mistä lääke antaa. Tuenko lapseni päätöstä vai yritänkö manipuloida ja saada muuttamaan mieltä. Mitä kaikkea itse päätähti saa päättää ja vaatia? Missä raja? Tärkeintä tietenkin on kuunnella lasta, avata asioita, ottaa selvää ja perustella. Lääkäri sanoi silloin ensimmäisessä puhelussa Reetan olevan erittäin järkevän ja kypsän lapsen, joten asioita on ihan oikeasta jauhettava laajasti ja monelta kantilta. Arvatkaa kuka saa pääsääntöisesti jauhaa? Hah, olen jauhava jankkaaja...
   Istuin Kelalla maanantaiaamuna kesätyöntekijän ilona tunnin ajan. Minulla oli muutama selvitettävä asia, Kelan lappusulkeisiin liittyen ja kansainväliseen rumbaan viitaten. Virkailija oppi taatusti enemmän itse tuon tunnin aikana kaikesta, kuin koko kesänä muuten tiskillä. Niin opin minäkin, onneksi kokemuspohja on jo suhteellisen vankka, niin pysyin myös kärryillä kaikesta. Hän otti loistavasti kopin, teki muistiinpanoja ja soitti lukuisia puheluja, antoi minulle kaavakkeita ja tarkistimme sen sata asiaa, todistuksen täyttötapaa, rastin paikkaa, antoi suoria puhelinnumeroita...Huh, sanon minä, huh huh.


   Keskiviikkona menimme siis osastolle, mutta ennen yöpymistä tuplat nauttivat kesästä, uivat Oulujoessa, shoppailimme ja söimme kaupungilla. Reetta oli todella hyvillä mielillä ja päivä oli kiva. Mikäs siinä mammankaan peesatessa, kun lapsi jaksaa hehkua! Torstaina lyppiin heti aamusta, ja lääkkeet lypin jälkeen. Vernan läsnäolo vapautti minut monilta raivareilta ja "käsirysyiltä", elämäni helpoin nukutuskeikka taisi olla, ja nopein 42 minuuttia ja sai hakea.
   Hoitajan kanssa mietimme yhdessä mitä odottaa vastauksilta? Niin mitä? Jauhoimme asiaa ja tulimme siihen lopputulokseen, että tuli mitä tuli, niin vastaukset ovat hyviä, kun on vaihtoehtoja. Kiitollinen ja turvallinen mieli itselle moisesta jäi ja luotin jotenkin taas kaikkeen, asioilla kun on tapana järjestyä... Pitää vain jaksaa uskoa ja luottaa koko ajan, kaikkeen... Itse se yllättävä puhelu uudesta mahdollisuudesta ja mahdollisesta jatkoajasta lapsellemme oli vastaus moneen pyyntöön, toiveeseen ja rukoukseen... Kiitos kuuluu teillekin, olette tässä mukana vahvasti monilla tavoin!
   Torstaina kävin aivan loistavan ja pitkän keskustelun Oulun lääkärin kanssa. Avasimme omat tietomme, ensin minä luukutin mitä olen ymmärtänyt ja mitä olen ottanut selvää. Lääkäri puolestaan teki muistiinpanoja minun luennostani. Sitten sain kuulla itse taas lisää, siitä mitä on saatu selville. Johtopäätös oli, että tiedän kuulemma hyvin ja olen kartalla, kaikesta, en voi enempää tässä vaiheessa tietääkään, kun ei kukaan tiedä... Tuossa hetkessä oli vahvasti tunne yhteisestä projektista, mahdollisuuksien kaivamisesta ja minulle jäi todella turvallinen olo. Jauhoimme asiat todella laajasti ja lääkäri teki täsmäkysymyksiä muihinkin lapsiin liittyen, joita avasimme taas udelleen typyjen kanssa. Loistavaa yhteistyötä, tuli tunne, että tässä on paljon ihmisiä takana, tämä tilanne on haasteellinen maailmanlaajuisesti. Ja ennen kaikkea tunne, että lapsemme on tärkeä muillekin, tyystin tuntemattomillekin ja kannattaa vaatia, kysyä, heittää ideoita, haastaa, jauhaa ja uskoa! Niistä otetaan koppeja, oikeasti.
   Lyhykäisyydessä uusina asioina tuossa keskustelussa tuli ilmi se, että jos hoito on tuloksellista, se voidaan uusia viisi kertaa. Silloinhan se itse asiassa tietäisi useita hoitokertoja Saksassa. Hoito on ollut tutkimus aikuisilla, tutkimus on jo päättynyt, mutta kolmannekselle on ollut hyötyä. Suomesta ei tiedetä ainoatakaan lasta, joka olisi hoitoa saanut, mutta Tukholmasta on luultavasti yksi lapsi. Eli Reetalle kaavailtu hoito on aikuisten hoito. Olen myös jauhanut kolmannesta siirrosta, Suomessa ei olla koskaan tehty... Nyt sitten tähän kaavioon kuuluu kolmas siirto, jollakin uudella tuntemattomalla termillä ilmoitettu, jollakin tapaa erilainen ja kevyempi. Mutta kuitenkin uusi mahdollisuus silläkin sektorilla. Siihen on jo luovuttajakin valittu, joka olen minä. Ihan itse! Tavallaan minun kantasolu on tutkittu jo silloin 2011, jolloin sen todettiin olevan aika lähellä. Pasin kantasolu oli taas täysin sopiva. Nyt sitten käytettäisiin jotakin 50 prosenttista, koska toinen toimi liika hyvin... Plaa, plalaa, taas visersi varpuset niin, etten ymmärtänyt varmasti kaikkea. Mieletöntä, oli ensimmäinen ajatus! Eli lähin aika hengästyneenä ja maitohapoilla lääkärin huoneesta. Maitohapoilla olen varmaan yhä ja taas...
...Eilen sain sen odotetun ja pelätyn soiton lyp vastauksista. Jotenkin ihmeellä onnistuin viikonlopun olemaan tyyni moisen odotuksen kourissa, kun tiesin, että vastauksen saa alkuviikosta ja kenties tarkempia suunnitelmia ja aikatauluja. Kenties. Mutta eilen kouri jo valtava paniikki asian suhteen, entäs jos klooni on räjähtänyt, ja se on siinä. Minulla oli muutama versio kehiteltynä, kuinka suhtaudun ja miten sitten... Entäs jos, prosentit ovat kasvaneet, kuinka pian pääsemme Saksaan? Entäs jos, prosentit ovat vaikka puoliintuneet, pääsemmekö ollenkaan? Reettahan puolestaan oli itse tyyneys tuon asian suhteen ja kortisonihuuruissan jaksoi taistella vaikka maitopurkista. Kieroutunutta, raastavaa, kuuluvaa, kuluttavaa ja todellista. No siihen puheluun, joka tuli iltapäivällä: "Nyt on näitä Reetan lyp vastauksia, jotka ovat alustavat ja Oulun tutkimuksista tehty. Vastaukset ovat todella hämmentäviä, emmekä tiedä oikein miten se on mahdollista, sillä Reetan leukemia on remissiossa, eli luuytimestä ei löydy yhtään syöpäsoluja! Jäännöstautiprosentit ovat yhden luokkaa. Tavallaan nämä annetut hoidot ovat olleet vain ylläpitohoitoja, mietoja ja niillä on saatu näin loistava vaste, käsittämätöntä! Koko ajan Reetan yleiskunto, vireystila ja veriarvot ovat pysyneet hyvinä, hiukset päässä ja hoitovaste on näillä hoidoilla näin hyvä. Eli näin ollen Reetan ei ainakaan nyt tarvitse lähteä Saksaan, kun ei ole syöpäsoluja mitä tuhota! Hoitoon pääsemisen ehtona on 24,9 prosentin plastit, alemmilla prosenteilla sitä ei aloiteta. Mitenkä nyt? Hoitoja ei uskalla keventää, eikä ainakaan lopettaa, kun jäännöstauti värähtää yhä. Kuinka tästä eteen päin, sitä selvitämme nyt taas maailmanlaajuisesti. Näin ollen Reetta voi aloittaa koulun samana päivänä kuin muutkin, sillä tietyt arvot sen sallivat. Toki pitää ottaa huomioon jatkuvat hoidot ja kevennetty opetussuunnitelma... Seuraava lyp on muutaman kuukauden kuluttua, näillä näkymin..."  Luit oikein REMISSIO!!!! Olemme saaneet kylmiä väreitä, jalkoja on heikottanut, päässä on pörrännyt, korvissa kohissut, itkettänyt, helpottanut, stressin löysääminen paukkunut nurkissa, olemme myös suu pyöreänä kiitollisuudesta, hyvyydestä, avuista, mielettömän nöyrinä ja ennen kaikkea hoomoilasena nykyisestä tilanteesta, mutta kauheasti emme uskalla kuitenkaan huokaista tai löysätä... Reetta itse sanoi ja totesi vain kesken piirtämisen "NII'IN", sillä Reettahan on ollut koko ajan sitä mieltä ettei hänellä mitään syöpää ole, mittavirhe ja porskuttanut kuin ei mitään. Annamme lapsemme siis pitää moisen asenteen, jos siitä on ihan mitattavaakin hyötyä olemassa. Kuuluuhan meille tietty vähän paljon muutakin, mutta jospa tässä olisi tärkeimmät juonenkäänteet viimeiseltä parilta viikolta.
   Suunnattomasti kiitoksia kaikille, jotka myötä kulkevat, uskovat, rukoilevat ja toivovat kanssamme, tämä on yhteisen työn tulos kaikkine kommervenkkeineen. Samaan aikaan minulla on vilahdellut syyllisyys omasta itsekkyydestä, sillä onhan lukuisia muitakin lapsia, ihmisiä, tarinoita, joihin yhteistä panostusta tarvitaan. Muistattehan myös muita ja olette yhtä vahvasti mukana muidenkin tarinoissa, vaikka niiden hiljaisempien ja suljettujen ovien takana olevien. Meillä on tänään asiat hyvin, verrattuna siihen että ne olisivat huonosti!
   Tällä viikolla yhä selkeämmin nousee ajatus siitä, minkä otsakkeessa jo aloitin... TAPANA JÄRJESTYÄ!
   Son moro!

lauantai 19. heinäkuuta 2014

VOIMAVARAPYÖRÄ

Niin on viikko vilahtanut täysihoidossa ja liikkuen Kuortaneen urheiluopistolla. Nautin nyt kiireettömästä aamusta ja omasta jumbotsemppikupista juodusta aamukahvista. Elikoiden vilpittömyydestä. Muut ovat vielä umpiunessa, joten käytän tilaisuuden hyväkseni. Siis aikatauluttoman ja hiljaisen tilaisuuden.
   Viikkoon on mahtunut sangen mielenkiintoisia asioita, sangen monimutkaisia konflikteja ja sangen tulisieluista lomailua. Mutta nyt sekin on lomailtu, jälkimakuna rentous ja tietyt asetetut ja saavutetut tavoitteet. Eli kannatti olla, käydä ja kokea.


   Paukautimme epämääräisillä fiiliksillä varustettuna opistolle viikko sitten sunnuntaina, todella kansainväliseen meininkiin. Viereisellä kentällä oli menossa Eliittikisat, joten osallistujat majoittuivat samassa liikuntahotellissa kanssamme. Typyt hakivat nimmareita ja kuvauttivat itseään maailman parhaimpien seurassa. Meikä tietty tyytyi ihailemaan kroppia. Semmoisia lihaskimppuja, treenattuja, tasapainoisia ja upeita ihmisvartaloita. Sekä miesten, että naisten, ihan sama kun lihakset näkyivät, soivat ja vinkuvat... Itsellä moinen otti luonnon ja kunnon päälle, kun omaa olemustaan vertaili heihin. Piti ihan vetää vatsamakkaroita piukemmaksi ja kohti selkärankaa, suoristaa ryhtinsä ja vetää rintaa rottingille. Näyttää muka tasapainoisemmalta, hallitummalta kokonaisuudelta, ihmisolennolta. En tietenkään siinä onnistunut, mutta vatsalihakset vinkuu vieläkin yrityksestä. Toki viikon mittaan erinäisten perhekurssien osallistujien myötä sain tajuta olevani samanlainen äidinpallero kuin monissa muissakin perheissä. Sunnuntaina kontrasti oli vain niin älytön huippu-urheilijoihin verrattuna. Tunsin siis olevani vieraalla palaneetalla ja joukkoon kuulumaton, monellakin tapaa. Kontrasti.
   Kyseessä oli kantasolusiirron saaneiden perheleiri, mukana oli alle kymmenen perhettä. Uusiin ihmisiin ja perheisiin emme pahemmin tutustuneet, sillä leiri ei ollut sillä tavalla tiivis paketti kuin vaikka Kuortissa. Etäisiksi jäi monikin ihminen, monestakin syystä. Sellaista pintaraapaisua vain, naamatutuiksi tulimme. Mutta näytti olevan muillakin elämä aika sisäänpäin kääntynyttä, eikä siihen enää uusia tarinoita ja ihmisiä mahtunut. Huoli oli se ilme, jonka olin tunnistavinani vanhemmista, eleistä olemuksesta, vaikka kulissit muuten olisivat olleet harmoniassa... Onneksi meillä oli entuudestaan tuttuja perheitä, joiden kanssa tuli luontevasti puuhasteltua ja juteltua.
   Päivämme olivat aikataulutettuja, mutta kuitenkin oman harkinnan mukaan sai olla osallistumatta ja tehdä mitä haluaa. Pääsääntöisesti osallistuimme kaikkeen, joskin huomasimme olevamme yleensä muita perheitä ennemmin monessakin paikassa. Kun oli varattu kenttä palloiluun ja yhdessä ololle, mehän olimme kuin tikkana oikeaan aikaan siellä. Kerkesimme ottaa jo hien pintaan ja löytää liikunnan ilon, lamauttavan perheriidan ja paeta paikalta, ennen kuin muut perheet ehtivät edes paikalle raahautua. Eli olimme pääsääntöisesti ainakin vartista puoleen tuntiin aikatauluissa edellä, eli juuri silloin paikalla kun aika alkoi. Meille kun kello 18.00 on kello kahdensantoista, eikä kahdeksantoista neljäkymmentäkaksi... Se ei ole kaikille ominaista, eikä niin olisi tarvinnut tehdä, mutta tällaisia olemme. Muut vetivät löysemmillä aikatauluraameilla. Toisaalta onko sekään varsinkaan arjessa hyvä asia, kun pitää odottaa... Ne jotka tuntevat minut, tietävät tämän aihepiirin olevan punaisen vaatteen, en voi sietää myöhästelyä. Toki aikataulut olivat napakat ja herätyskellolla aamulla kampesimme itsemme ylös, joten väsyneitäkin olimme. Koko viikon Kuortaneen yllä oli myös ukkosta, kunnon rytinää ja matalapainetta, joka ainakin minulla tuntui päässä, kropassa ja jäsenissä.
   Liikkumaanhan sinne mentiin, ja kyllä me liikuimmekin. Osa oli ohjattua ja osaan vuokrasimme itse vehkeitä ja teimme oma-aloitteisesti. Uintia, hallissa ja järvessä. Melomista kajakilla ja kanootilla. Tehokasta kuntopiiriä, venytyksiä, kahvakuulaa, palloilua, tennistä, lenkkeilyä, juoksua, seinäkiipeilyä jne. Uusia kokeiluja ja kokemuksia. Itsellä vieläkin lihakset vinkuu rasituksesta, tekee ihan kutaa... Meloessa saimme Tessan kanssa (kuulemma) äänekkään session aikaiseksi, siinä lensi melat, roiskeet ja sanat. Eikä saanut nauraa, vaikka olisi naurattanutkin. Tulipahan ainakin yritettyä. Fannyn kanssa osasin minäkin ihan hyvin meloa ennakkokäsityksistä huolimatta, kiersimme poijuja yhteisymmärryksessä ja leppoisasti. Ruokaa, no sitähän tuntui olevan joka välissä. Ei kotona noin paljoa syödä, uskoisin. Itse nautin monipuolisista salaattipöydistä, yritin välttää kaikkea mikä turvottaa, kuten hiilareita. Reetta veteli kyllä semmoisia tukkimiehen annoksia, että ihan nauratti. Muilla oli välillä nirppanokkaa ja ennakkoluuloja, mutta aina saimme poistua hyvin ravittuina, sillä vaihtoehtojakin oli tarjolla.
   Löysin itsestäni nukkujan, olen nukkunut viikon aikana enemmän kuin moneen viikkoon yhteensä. Nyt ymmärrän omaa isäänikin paremmin, kun hän on aina ottanut ruuan päälle ruokakörnöt. Tuleehan se uni väkiselläkin, kun ruuan päälle oikaisee sängylle pitkäkseen. Mutta en tee moista oikaisua koskaan kotona, joten en myöskään nuku ruokakörnöjä. Saatoin nukkua lounaan ja päivällisen jälkeen, kahdet körnöt päivässä ja täysi yö päälle. Eli siinä mielessä päivärytmit poikkesivat totaalisesti normaalista perhearjesta, että kokkaaminen, tiskit ja pöytien siivoukset jäivät muille, kun sai käydä valmiissa ruokapöydässä. Mutta jos välttelin sängylle oikaisua, en myöskään ollut väsynyt, eli se oli se asento joka laukaisi univivun... Samoin muu sakki nukkui meillä kunnon yöunia. Teimme myös Ähtärin eläintarhaan retken ja oman reissun Tuurin kyläkauppaan. Suurin osa perheestämme nukkui nekin matkat mennen tullen palatessa.


   Reettahan sai viime viikon perjantaina sytostaatin Oulussa. Yleensähän se on aiheuttanut kipuja jaloissa ja leuoissa. Nyt neidille annettiin vain kerran hermosärkylääkettä ja iltasin ainoastaan muutama opiaattitippa helpottamaan nukahtamista. Neiti ei siis kipuillut samoin kuin aikaisemmin. Onko se hyvä vai huono asia? Sitäpä mietin kyllä. Sain myös kuulla, että se kertoisi siitä, etteivät lääkkeet enää tehoa... Noin en ollut itse osannut ajatella ja ajatuksena se säikäytti tietenkin. Olin ollut salaa tyytyväinen lapseeni, hänen kivuttomuuteen ja korkeaan kipukynnykseen, liikkumisen iloon ja jaksamiseen. Sillä Reetta jaksoi siinä missä terveetkin, joten lihakset huutelivat rasituksesta ja liikkumisesta, eivät yksistään lääkkeestä johtuen.
   Kyllä Reetta jalkojaankin välillä päivitteli, mutta kiersi hyvällä tahdilla eläintarhassa koko reitin, juosten ja ylämäetkin jaksaen. Kenties edellisen päivän seinäkiipeily oli se joka kipuili... Samanlaista narinaa ja kipuilua sain kuulla muidenkin lasten suusta, joten siksi suhtauduimme Reetan kipuihinkin eri lailla, kuin pelkkiin lääkkeen aiheuttamiin kipuihin. Sain myös kuulla lääkäriltä, ettei kivuttomuus kerro mitään lääkkeen tehottomuudesta, ja Reetallahan on tunnetusti huikea kipukynnys... Eli siinä mielessä olen tuosta ajatuksesta vapautunut, johon törmäsin yllättäen. Mutta se pisti kalvamaan alitajunnassa, enkä olisi moista sinne halunnut päästää sisään, kalvamaan nimittäin. Sillä omissakin ajatuksissa on jaksaminen, enkä haluaisi uusia uhkakuvia pyöritellä. Lääkärin mukaan saamme olla vilpittömästi ja aidosti vain tyytyväisiä, jos Reetta ei ole kipeä, ilman uusia pelkoajatuksia.
   Eilen olemme saaneet lääkäriltä Oulusta yllättävän ja myös hämmentävän puhelun, jossa on muutama mietittävä, pyöriteltävä, avattava ja ajateltava asia... En kuitenkaan kykene sitä tässä tänään ja nyt avaamaan sen enempää, kun olen vielä pihalla kuin pipo ja yritän jäsennellä ja ymmärtää. Joten kerron aiheesta jahka tiedän taas enemmän... Mutta voin sanoa, että vieläkin keinuttaa, sillä moinen laukaksi itsellä jonkin sortin stressi- ja paniikkikohtauksen. Olen yhä keinuvilla aalloilla ja yritän tarkentaa horisonttiin, saada sen vaakasuoraan.


   Mutta sitten otsakkeeseen, voimavarapyörä, mitä se tekee tässä. Noooh, meillähän oli myös huippuluentoja, joihin saimme osallistua. Tämä oli itselle uusi asia, termi ja ajattelin, että se voisi olla jopa arjen työkalukin. Voimavarapyörä.


   Minäpä selitän.... Yritä ymmärtää... Piirrä mukana...


Piirrä itsellesi ympyrä, vaikkapa kahvikupin lautasella. Keskellä on piste, joka on napa, josta säteet lähtevät. Piirrä tasaisin välimatkoin toisiinsa nähden kymmenen sädettä. Keksipisteestä suoraan ulkokehälle. Nyt se alkaa muistuttaa pyörän rengasta ja pinnoja. Nyt sitten nimeät säteen vaikkapa ylhäältä myötä päivään yksi kerrallaan seuraavasti: perhe, uni, voimavarat/henkinen jaksaminen, harrastukset/itsensä toteuttaminen, palautuminen vapaa-aikana, terveydentila, "työnilo", ystävät/sosiaaliset suhteet, ravitsemus/painonhallinta ja liikunta/fyysinen kunto.
Siinäpä ne.
   Nyt sitten kuvittelet jokaiselle säteelle arvon, numeron vaikkapa yhdestä kymmeneen. Pienin arvo on lähellä napaa ja suurenee koko ajan sädettä edetessä. Eli ulkokehällä on kymppi. Nyt sitten mietit jokaisen aiheen kohdalla oman arvosanasi, esim. minkä arvosanan annat omalle unelle tai terveydentilallesi? Minkä voimavaroille jne... Kun olet kaikki numerot antanut, se voi olla myös pelkkä rasti sillä kohdalla sädettä kuin tunnet sen olevan tai voit antaa sen myös numeraalisesti. Minä laitoin pelkkiä rasteja, säteen sille kohdalle, kuin sinä päivänä tuntui. Jos arvioin arvosanaksi viisi, rasti tuli säteen puoliväliin.
   Nyt sitten yhdistät viivalla kaikki rastit toisiinsa samalla tavalla myötä päivään kiertäen ja aihe kerrallaan edeten. Ymmärsitkö? Näin sinulle valmistuu omanlaisesi voimavarapyörä. Onko se minkälainen, mitä se kertoo, onko se pyöreä, kulmikas, minkä kokoinen jne... Mitkä ovat sinun voimavarasi, mitkä tarvitsevat tukea...
   Mitä se minun voimavarapyöräni kertoi? No huh huh, sehän kertoi juuri sinä päivänä aika yllättäviä asioita. Oma voimavarapyöräni oli todella kulmikas, epätasainen, pieni ja säikäytti. Näinkö huonosti todellisuudessa ja juuri sinä päivänä voin. Mitä pitäisi tehdä, kuinka korjata? Toki on asioita, joihin ei itse voi suoranaisesti vaikuttaa, mutta myös paljon asioita, joihin meillä jokaisella on mahdollisuus puuttua.
   Luennon aikana perehdyimme palautumisen ja rentoutumisen tärkeyteen. Idea ja ajatus kuuluu näin: hyvin syömällä, liikkumalla ja lepäämällä tuemme hyvää fiilistä. Arjessa raaka tuntikaavio voisi olla 8-8-8, työ - vapaa-aika - uni. Itseä herätteli jälleen ajatus siitä, kuinka rentoutuminen tahtoo arjessa unohtua, kun on jatkuvasti niin kovat suorituspaineet ja stressitila, itse kullakin mistä syystä tahansa. Myös tuon oman voimavarapyörän ulkonäkö pisti ajattelemaan, tällainenko olen, tällaiseksiko jään, enkö tajua? Toki se oli alkuviikkoa se, kun moisen tein. Seuraavana päivänä, eri mielentilassa olisin varmaan piirtänyt toisenlaisen voimavarapyörän itselleni. Tärkeintä on kuitenkin olla itselleen rehellinen ja piirtää rastit juuri niille kohdille kuin tuntuu. Ja piirtää se aika ajoin uudelleen, verrata onko onnistunut jossakin tai nouseeko jokin muu yllättävä asia esille. Mitä oma voimavarapyörä kertoo...
   Toki mietin tässä mistä aina kaivaa esiin ne voimavarat, joilla jaksaa omaa voimavarapyöräänsä eheyttää. Riittääkö siihen omat paukut ja mitkä ovat ne tärkeimmät aihepiirit. Pitää muistaa olla itsekäskin ja hakea ja löytää niitä voimavaroja itselleen, eikä aina olla se antava osapuoli. Latautua välillä, jokaisella kun on ne omat konstinsa, toivottavasti. Toki armollisuus myös itseään kohtaan, kaikkea ei voi kerralla korjata, mutta jos saat jonkin aihepiirin edes hiukan korjattua niin se on oikea suunta. Mutta onko sellainen ihminen rehellinen itselleen, joka mielestään saisi tasaisen ja täydellisen voimavarapyörän piirrettyä. Onko se harhaa, kuvitelmaa, uskottelua, peittelyä vai mitä. Uskon, että jokaisella on aina jonkinlainen kupru jossakin, sillä emmehän me mitään yli-ihmisiä ole, itse kullakin on voivaranotkahduksia milloin mistäkin syystä. Toki jokuhan saattaa luulla ja esittää täydellistä, mutta valitettavasti niitäkin täydellisyyden kuplia on hajonnut. Poksahtanut raadollisesti kappaleiksi, poks vaan, jäljelle jääneet vain kulissien riekaleet.


   Tänään olen jälleen aamusta omaa voimavarapyörääni katsonut, ihmetellyt alkuviikon huonoja antamiani arvosanoja itselleni, jaksamiselleni. Mitkä asiat sillä hetkellä arviointiini vaikuttivat, paljonko on omasta ajatuksista kiinni, miten voi. Tärkeintä on tajuta, kuinka oma voimavarattomuus tai voimavarat vaikuttavat lapsiin, perheeseen, ympäristöön. Itseemme. Olemmehan peilejä toinen toisillemme. Kyllähän se perinteisesti paha mieli tarttuu ja leviää nopeasti kuin kulovalkea. Kuka tartuttaa mitäkin ja keneenkin. Kuinka osaisimme suojautua ja sammuttaa moisen kulovalkean, kun se omia kylkiä nuolee. Pitäisi olla jatkuvasti alkusammutusvalmiustilassa ja tarpeeksi vahva, ettei antaisi kulolle valtaa. Mutta kyllähän sen arjessa ja elämässä huomaa sen sadoissa asioissa, että paha mieli tarttuu ja on helposti levitettävissä. Pahat sanat ja negatiivisuus ovat helpommin tuotavissa julki nokkelasti sanottavissa, mutta kiitos ja hyvä mieli on tapana pitää helpommin ja sitkeämmin omana tietonaan. Mutta kun olisi niin tärkeää jaksaa jakaa ja kertoa myös positiivisetkin asiat elämässä. Vaikka se muka olisi kuinka mitättömän tuntuinen sillä hetkellä, se saattaa itää sanottuna vastapuolella valtavaksi voimavaraksi.
   Yritän jälleen eheyttää omaa voimavarapyörääni. Pyöreäksi, täydelliseksi ja isoksi en edes haaveile sitä, mutta tavoittelen kuitenkin tasaisempaa pyörimistä, eikä jatkuvaa kolokkasemista ja rytkymistä. Haluaisin  laajemman ja avonaisemman voimavarapyörän, jotta jaksaisin tulevaisuudessakin paremmin pyörittää itseäni ja perhettämme.
   Yritän siis ajatella, että moinen notkahdus, nytkähdys ja säikähdys olikin tarpeeseen, jotta löytäisin jälleen laajemman tavan nähdä maailmaa. Tajuaisin hakea ja antaa itselleni luvan rentoudelle ja hyvälle mielelle, enkä antaisi kaiken kuonan itseäni kuorruttaa. Jotta jaksaisin matalapaineessakin nähdä värillisenä, hengitellä syvään ja nauru ja iloisuus olisi nopeampi tempoista kuin negatiivinen kiihtymys. Vaikka kuinka noita syöttöjä annetaan vaikka ja mihin suuntaan, toivon osaavani ja jaksavani väistellä ne voimavarojani vähentävät syötöt. Toivon osaavani tarttua oikeisiin ja voimavaroja kasvattaviin asioihin, tilanteisiin ja syöttöihin. Sillä jaksan yhä uskoa, että hyvyydellä ja positiivisuudella on tapana myös kasvaa ja jakaa sitä muillekin. Onneksi tämän aamuinen voimavarapyöräni on saanut ilmaa ja muuttanut muotoaan. Mutta onhan se vielä monestakin kohtaa nilikku, lonksuu ja keikkuu miten sattuu. Mutta onneksi osaan ja jaksan tänään keikkua notkeammin mukana ja itsellenikin höristen.
   Tytöt heräsivät vasta nyt, yhdentoista paikkeilla, joten uskon pitkien kotona nukuttujen yöunien ladanneen heidänkin voimavarojaan. Ainakin tuntuu pyörivän naurun siivittäminä aamuiset toimet. Pasi tarttui imuriin, josko minä aloittaisin pyykkirumban ja kehittelen murua lasten lautaselle. Saamme olla tyytyväisiä, että olemme kyenneet ja voineet toteuttaa laadittuja suunnitelmia. Saavuttaneet tiettyjä tavoitteita, olemaan jopa normaalien asioiden puitteissa, ihmisten ilmoilla, kokeneet kuukauden aikana vaikka ja mitä kivaa. Mitä sitten Reetan suunnitelmien suhteen on ilmassa, toivon siitäkin löytyvän laajan ja avonaisen voimavarapyörän, uusine mahdollisuuksineen. Jatkamme siis lonksumista, notkeasti myötäillen ja latautuneena ;-)






  

lauantai 12. heinäkuuta 2014

KOHTAUSVALIKKO

Saat kuvitella nyt, että kädessäsi on videoiden kaukosäädin. Valikossa lukee erinäisiä asioita, mm katso filmi, kieli, kohtausvalikko jne... Nyt sinulla on mahdollisuus valita kohtaus kerrallaan luettavaksi, sikäli mikäli valitset kohtausvalikon. Että sellainen johdanto, ilmeisesti kauhean pitkän tauon jälkeen. Ehkäpä saan avattua syynkin, miksi moisen aiheen ja otsakkeen valitsin. Sitä en tiedä kenelle se avautuu ja avautuuko, mutta minusta ja meistä se oli eilen hauskasti oivallettu asia, uudella tavalla tajuttu, ajateltu niin, ettei ennen ole ajatellut.


-Kohtausvalikko-
Eilen Reetta oli osastolla lääkkeellä. Samalla neiti katsoi filmiä, jonka oli kuukausi sitten jo aloittanut. Nyt hän sai sen katsottua loppuun. Siinä samalla kun Reetta kaukosäätimen kanssa heilui, häntä tutki erikoistuva lääkäri. Itse asiassa lääkäri juuri oli se, joka aiheen avasi. "Kohtausvalikko, mitä siitä näkyy? Voitko Reetta valita kohtausvalikon, jotta näkisin...?" Reetta selittää, että ne ovat kohtauksia elokuvasta... "Kohtauksia elokuvasta, minä kun luulin, että kohtauksia. Niin kuin epilepsiakohtaus, raivokohtaus, uhmakohtaus, allergiakohtaus..." Siinä vaiheessa me kaikki hirnuimme ja mielikuvitus alkoi keksiä vaikka ja mitä versioita kyseisestä sanasta ja sen merkityksistä. Kohtaus, tottahan toki, kohtaushan siitä tulee mieleen jos ajattelee. Heitimme porukalla huulta, josko erikoistuville lääkäreille kuuluisikin koulutukseen valita kohtaus kerrallaan, tunnistustehtävä, tunnistatko kohtauksen näkemäsi perusteella... Lääkäri itsekin nauroi omalle ajatukselleen, sillä hän totta kai oli suoritettavaan tehtävään niin keskittynyt, että ajatteli prinsessafilminkin menevän samaan terminologiaan. Toki itsellä vilahti heti mielessä muutama kohtaus, jonka voisi nauhoittaa, jotta saisi opiskelijat materiaalia. Missä kaikessa kohtaus-sanana ilmeneekään, miten se missäkin käsitetään. Sanan monet kasvot. Kohtaus, kun se on paha, sille ei naura enää kukaan. Kohtauksiakin on siis niin monenlaisia.
   Sellainen kohtausvalikon selitys, en tiedä menikö kuinka pahasti ohi, mutta eilen meitä huoneellinen sen oivalsi ja sillä leikitteli. Menee ilmeisesti tämän hiukan tummahkonpuhuvan sairaala/koppihuumorin piikkiin. Kaikesta voi ja pitää hauskuus repiäkin. Onneksi yhä kykenemme repimään ja nauramaan. Eli jatkan siis seuraavaan kohtaukseen...


-Jäämeri-
Reetta sai edellisen sytostaatin osastolla kesäkuun viimeinen päivä. Heinäkuun ensimmäinen starttasimme karavaanimme aamulla kuudelta, suuntasimme kohti Lappia. Kohti käsivartta, pohjoista, Norjaa ja Jäämerta. Kohti upeaa, kirkasta merimaisemaa, simpukoita, nousu- ja laskuvesiä, valoja, vuoria, heijastuksia, seikkailuja, rantakiviä, upeita maisemia, avaruutta, Jäämeren kylmyyttä ja jäitä meressä... Ehkei kaikille juolahtaisi mieleen lähteä sytojen jälkeen kipuilevan ja kortisonikuurissa olevan lapsen kanssa, mutta meillepä juolahti.
   Seuraamme liittyi matkan varrelta entinen syöpäläisperhe, joka kenties ainakin osan kohtauksista kykeni ymmärtämään, omien kokemuksien kautta. Joku toinen olisi saattanut olla silmät ymmyrkäisinä, jos suurin ongelma elämässä on ollut flunssa tai mahatauti. Syöpäläissavotoissa on kohtauksia jos johonkin suuntaan, itse kullakin, joten kummasti tuulettuu omatkin ajatukset. Reetalle kortisonit vaikuttavat aika kiivaasti, noin niin kuin lyhyesti sanottuna. Mutta sehän oli tiedossa ja kohtaus kerrallaan lusimme, missä sitten olimmekin. Eikä Reetta suinkaan ole meidän perheessä ainoa joka kohtauksia saa, se on loputon valikko se. Reetan kohdalla monet asiat voi selittää ja ymmärtää kipujen, lääkkeiden ja sen sellaisen kautta, mutta muiden kohtauksille ei aina suoranaisia selityksiä ole antaa. Perheloma ja parituhatta kilometriä autossa, siihenkin mahtuu muutama tunnelma, kohtauksineen. Uskokaa huviksenne... Kauheat odotukset, paineet, stressi ja vaiheet, niistä on meidän perheen lomat tehty. Ei siis uutta, vaan toistoa elämästä, arjesta, entisistä lomista, kokemuksista ja kohtauksista... Jokainen kohtaus kuitenkin päättyy jossakin välissä ja reissusta jäi miellyttävä jälkimaku. Onnistuimme, kannatti lähteä, kannatti heittäytyä, kannatti taipua, kannatti uskaltaa.
   Ajoimme siis tiistaina kotoa Kilpisjärvelle. Meillä oli siellä kahdeksi yöksi mökki varattu. Sama mökki ja sama paikka kuin vuonna 2008, halusimme sinne uudelleen. Meille riittää perheenä luonto, luonnonkauneus, elämykset ja leppoisuus. Sirkushuveja emme tähän reissuun sisällyttäneet pahemmin, sillä niitä on ollut nyt joka suuntaan. Tunturipurot, vaivaiskoivut, auringonpaiste, porot, Saana-tunturi mökin takana, lumi rinteillä heinäkuussa jne. Leppoisuus, no se nyt on käsitteenä sellainen, että sitä on vaikea mieltää kuka oli ja kuka ei. Leppoisa meinaan. Mutta jotain sentään tavoitimme. Onhan se tavallaan ainutlaatuista kokea kaiken maailman kohtauksia erämaassa ja luonnon kauneudessa, kuin kotona tutuissa nurkissa. Ainakin piirtyy jokainen kohtaus mieleen, muistojen kohtausvalikkoon.
   Teimme päivän reissun Norjaan, Tromssaan. Sanonpahan vaan, että kallis maa, paikka ja päivä, tukijaisilla elävälle perheelle. Mutta se ei tullut yllätyksenä. On paljon halvempaa olla suomalainen, jos niin kuin Norjaan vertaa. Ihan sama mitä maksoi, mutta siellä aurinko paistoi kirkkailla säteillä maahan saakka, ihan ilmaiseksi.


-Ihmisen pienuus-
Upean luonnon rinnalla, vuoristossa, korkealla tajusin jälleen ihmisen pienuuden. Kuinka pieniä me olemme, pieniä palasia maailmankaikkeudessa, maailmassa, kaikessa. Jotenkin valtavien lumipeitteisten vuorien ympäröimänä nöyrtyy entisestään, kun tajuaa mittasuhteet, ihmisen ja oman pienuuden. Loputon taivas, loputon vuoristo, loputon meri. Upeat värit, sinisen ja vihreän sadat eri vivahteet. Meille sattui loistavat aurinkoiset päivät, helteet noille päiville, joten luonnosta kykeni aistimaan laajemmin.
   Samaan aikaa vuoristossa tehtiin mittavia tietöitä, siinäpä loppui myös aikataulut ja kiire, mitä lomalaisilla usein on. Kun letka laitetaan puoleksi tunniksi parkkiin, odottamaan johtoautoa, joka on kenties vuorenrinteen toisella puolella, siinä ei auta kuin asettua ja olla. Minusta oli toisaalta kiva, että liikenteenohjaajat sanoivat odotusajan pituuden ja kertoivat mihin kannattaa suunnata ja kuinka odotusaika käyttää. Näimme, koimme ja kuvasimme upeita putouksia, sateenkaaria, saimme vesipisaroista kasteen päällemme, jalkauduimme alkukantaiseen upeaan luontoon, nautimme eväitä yllättävissä paikoissa ja näin pois päin. Siinä myös tajusi, ettei kiivaus ja räpiköinti auta, on osattava tarttua hetkeen.
   Samaan aikaan ihmettelen suunnattomasti, kuinka jokin pienen pieni syövänmurunen, solu, plasti tai ripe saadaan kiinni ja tutkittua. Löydettyä, kun maailmankaikkeus on niin valtava. Kuinka se pienen pieni atomi, murunen, hippu, jämä onkin voinut osua lapseeni, miten se on mahdollista. Ja ennen kaikkea mistä ja miksi semmoisia sinkoilee, jos maailma on pohjimmiltaan noin suunnattoman kaunis paikka?
   Kun katsoo omia lapsiaan vuoria vasten, niin onhan ne pieniä, ihmeitä. Kuinka pienestä atomista, murusesta hekin ovat saaneet alkunsa ja kasvaneet oikeiksi. Todellisiksi, vahvoiksi ja omiksi persoonikseen. Paljonko kummenee mamman siinä selän takana räpiköidä ja ajatella ihmisen pienuutta, jos on kohtaus menossa. Kellä tahansa, mihin aiheeseen liittyvä tahansa. Siinä ei luonnon kauneus aina riitä, vaikka kuinka syvään sitä hengittelisi ja vielä kerran hengittelisi... Ihmisen pienuuden tajuaa myös siinä, että omat ajatukset sinkoilevat vain oman pienen nupin sisällä, nuppihan on aika pieni, jos ajattelee vaikka vuoristoa. Kuinka pientä kehää ne pyörivät. Toisaalta jokaisella pitäisi olla vaikka pienen pieni tunturipuro, jota kautta antaisi virrata pienestä päästä lähteneet ajatukset. Antaisi solista, leikitellä, syöksyä, pulputa ja virrata ulos. Samalla se jättäisi jopa kauniin, ainutlaatuisen kohtauksen jonkun muistijälkeen. Juuri se virta, juuri se puro... Kenties juuri se unohdettu, löytämätön, villi ja vapaa tunturipuro, jonka juuri minä kykenen luomaan, tajuamaan ja piirtämään mieleeni. Omana tunturipurokohtauksena.
   Onnistuimme myös loikkaamaan pelkojemme yli, monikin meistä. Porukalla rohkenimme keikkuvaan, kolisevaan vaijerihissiin ja ylös vuorenrinteille. Korkeutta merenpinnasta puolisen kilometriä. Reettahan oli toki kipeä, narisi, kaikki oli silloin tyhmää ja hankalaa. Äidin käsipuolessa piti vinkua... Annoimme muutaman opiaattitipan (5) veden kanssa, ja simsalabim se vaikutti. Siihen loppui sen kohtauksen narinat ja kivut, kun neiti juoksi ylös rinnettä. Juoksi ja tavoitteli muiden kanssa epätodellisuutta. Heinäkuu, kesähelle, lumi, korkeus ja mittasuhteet. Kohtaus päättyi positiiviseen muistijälkeen ja lumipallojen tekoon heinäkuussa. Mutta piti jälleen kuunnella, ymmärtää, kannustaa ja tarttua, sillä siitäkin päästiin. Olkoon se vaikka semmoinen vuoristokohtaus nimeltään, lomamuistojen valikossa.
   Samaan aikaan hämmästelimme lentokoneita, joita ilmestyi taivaalta ja jotka laskeutuivat määrätietoisesti vuoristoon. Kuinka vahva usko, ammattitaito ja luottamus täytyy ohjaimissa olla. Mehän näimme omassa kohtauksessamme vain mittasuhteet, pelkät vuoristot ja kuvittelimme loput uhkakuvat. Sinne ne laskeutuivat ja sieltä ne nousivat. Mutta näinhän on elämäkin, on uskallettava, suunnattava ja luotettava, omiin oppeihin ja ammattilaisiin. Osattava sulkea uhkakuvat taakse ja luotettava tekemisiin ja oikeaan suuntaan. Olisiko se nyt semmoinen suuntavaistokohtaus... Se meillä on oltava, kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä.


-Arvot-
Siellä ne menee ja kaarnaveneitä veistelee; meidän Arvo ja toinen Arvo, sehän on silloin Arvot. Jälleen sama sana, jolla on monia eri tarkoituksia, missä yhteydessä se ilmeneekään.
   Omat arvot, mitä ne ovat ja millä mallilla. Kuinka ne ovat muuttuneet ja muuttuvat. Vai muuttuvatko? Voisi sanoa, että ne selkiytyvät ja kirkastuvat entisestään. Tuskin minä nyt näiden vuosien aikana arvomaailmaani uusiski olen laittanut, en, ainakaan omasta mielestäni. Mutta oma arvomaailma ja elämän arvot ovat selkiytyneet. Enkä avaa aihetta nyt sen enempää, sillä arvojen kohtausvalikko on suunnaton, loputon. On kuitenkin tärkeää tajuta, että löytää itsestään yhä jotakin samaa kuin ennenkin. Jotakin mikä on aikoinaan omaksi valittua arvomaailmaa ja omaa ajatuksenjuoksua. Oman elämän arvovalikkoa.
   Kun kohtauksien sisältä ja syövereistä pulpahtaa jokin ajatus, oivallus, arvo tai tapa, joka on ominta itseäni aina ollut. Se on hämmentävää ja toisaalta voimauttavaakin, en ole kokonaan muutettu näiden vuosien aikana. Minussa on vielä jotakin entistä, turvallistakin ja tuttuakin. Toki mustavalkoisemmaksi muutun yhä, enkä jaksa aina ymmärtää ilmanaikaisuutta, tehtyjä ja tyhmiä ongelmia. Yksi äiti kerran itkien sanoi minulle, että on tehtyjä ongelmia ja todellisia ongelmia, näinhän se menee... Toki omat arvot myös välillä mietityttää, jos olisin valinnut ja ajatellut näin, miten sen ja sen nyt sen pohjalta taablaisin. Jokaisella on myös oikeus ja velvollisuus muuttaa ja tarkistaa arvojaan, jos sille on riittävät perusteet. Eli eihän mikään ole itsestään selvää ja näitä asioita, arvomaailmaansa käsittelee huomaamattaankin. Mutta tietyt arvot ja ajatukset tuovat myös mielenrauhaa ja ikään kuin kelluttavat elämässä. Pitävät pinnalla, arvokellukekohtaus.
   Sitten arvoihin, joita seuraamme verikokeilla, eli Reetan labra-arvoihin. Edelliset labrat otettiin silloin kesäkuun lopussa ja nyt eilen oli jälleen labrojen aika. Eiliset arvot olivat hyvät, hiukan koholla joiltakin osin kortisoinen myötä, mutta luottavaisella tasolla. Hb 103, trompparit 260, leukkarit 2,6 ja netrofiilit 1,2. Toki itse haluan uskoa arvojen hyvyyteen muutenkin, sillä onhan kortisonista jo viikko aikaa. Viimeisimmissä labroissa diffiä ei ole edes tehty, arvoa joka kertoo syöpäsolujen esiasteista veressä... Tai jotain siihen viittaavaa, nyt ei ole lääketiedevipuni kovin auki, vaan vedän äitivivun kautta näitä juttujani. Olen muuttunut enemmän äidiksi ja yritän ihan oikeasti ottaa etäisyyttä syöpään ja tähän todellisuuteen. Mitä ilmeisemmin onnistunutkin olen, kun ei kaikki irtoa hatusta ja en ole ikuisuuksiin tännekään kirjoittanut. Olen siis harrastanut enemmän amatöörimäistä ja maalaisjärkistä äitiyttä, yritän kasvattaa noista lapsista omat arvonsa tuntevia kansalaisia ja itsenäisen rohkeita ihmisiä.
   Eilen lääkäri sanoi, että jos ja kun arvot pitävät näin hyvin kutinsa, hänen mielestään riittävät kahden viikon välein otettavat veriarvot. Aina samalla kun käymme lääkkeellä Oulussa. Sehän vain minulle sopii. Joku varmaan siellä laskeskeleekin, miksi kävimme jo eilen ja perjantaina, sillä seuraava sytohan olisi pitänyt olla ensi viikolla... Oikein ynnäsit, ennakoimme, sillä olemme jälleen reissussa huomisesta lähtien. Lähdemme sunnuntaista perjantaihin koko perheen kansasolusiirron saaneiden perheleirille Kuortaneen urheiluopistolle. Seuraava Oulun keikka on siis vasta kahden viikon kuluttua 28.7. Toivon, että saamme pitää tuon suunnitelman ja saamme kaksi sairaala- ja labravapaata viikkoa, se on tavoite. Ainakin neiti voi loistavasti, jälleen kerran ja yhä. Se riittäköön näin äitinä asiaa peilatessa.
   Eilen Reetta sai sytostaatin, mutta ei ole tarvinnut minkäänlaista kipulääkettä. Toivon sen olevan hyvän asian, ja neidillä loistavan kipukynnyksen. Tai eilen sairaalassa todettiinkin, ettei Reetta kyllä paljoa valittele ja hänen kipukynnyksensä tiedetään. Samoin rohkeus ja asenne, sillä jaksamme muutkin porskuttaa, kunhan otamme mallia lapsestamme. Kun saavuimme eilen taksilla pihaan starttasimme välittömästi polkupyörämme ja lähdimme pyöräilemään. Sieltä suoraan uimaan ja nauttimaan kaikesta mahdollisesta. Reetta on myös yökyläillyt, kyläillyt, mennyt menojaan ja touhunnut omiaan. Olen antanut mennä ja touhottaa, sillä neidillä on loistava syke ja vointi. Miksi rajoittaisin? Rasvaukset ja juomiset ovat myös tytöllä hyvin hallinnassa. Kasvua tapahtuu koko ajan ja neiti alkaa olla samanlaisessa lihassa kuin Vernakin, eli viime syksystä on painoa tullut nelisen kiloa lisää, mikä näkyy normaaliutena kropassa. Hartaasti toki toivon näin kesäsyömingeissä, etten enää itse myötätunnosta lihoisi. Sillä kesällä, kesävaatteissa ja hihattomissa näytän tasan hylkeeltä. Kävelevältä, pyöräilevältä ja tanssivalta hylkeeltä. Eli tulkoon kaikki painonousu pelkästään lapsiimme, ennen kaikkea Reetalle, joka on ollut välillä kuin riuku. Suunta on ainakin oikea...
   Saan olla myös todella ylpeä lastemme ruokavaliosta ja itsenäisyydestä, heillä on kykyä ja rohkeutta vaikka ja mihin. Eilen aamulla Tessa strattasi Joponsa serkkutytön kanssa, neidit polkaisivat Kalajoelle, semmoinen kaksi ja puoli tuntia matkaan meni. Etäisyys on kolmisenkymmentä kilometriä suuntaansa. Nyt odottelen, josko polkevat takaisin tai käyn hakemassa. Hymyileviä kuvia saimme reissun varrelta ja vielä illallakin jaksoivat nauraa, eli hyvä mittari meille vanhemmille. Reetta on ollut myös yön ajan ammana eli lapsenlikkana, yllättävällä kokoonpanolla. Reetalle uusien asioiden kohtaaminen on helppoa ja neidillä on rohkeutta. Osaa meidänkin typyistä pitää kannustaa urakalla, eikä se aina tuo tavoiteltua tulosta. Reettaa saamme oikeastaan rajoittaa, jopa jarrutella, kun noita ideoita tulee. Reetta ei näe esteitä, ehkä välillä hidasteita, mutta pyrkii sitkeästi tavoitteisiinsa. Sama on tämä jylläävä peikko luuytimessä eli leukemia, se ei estä, mutta välillä hidastaa ja rajoittaa. Mutta neiti elää täysillä ja osaa suhtautua optimistisesti hoitoihin ja lääkkeisiin. Hoidetaan pois, on motto! Sen haluamme pitää itsekin ja antaa lapsemme uskoa tuohon myös. Kohtausvalikossa elämänilo, optimistisuus, asenne, rohkeus...


-Lisävalikko-
Tähän kategoriaan voi laittaa ihan mitä vain. Pieniä hetkiä, tuokioita, katkelmia, muistijälkiä...
-Kaste. Pääsimme kummiksi Pasin kanssa. Hienoa ja rohkeaa valita meidät omasta kriisinsilmästämme. Yllättävänkin ihanaa. Pasi on niin otettu pikkupojasta, olen minäkin, mutta Pasilla on poikavauvakaipaus ollut ilmeisesti koteloituna...
-Ranta. Olemme käyneet aikuisten kokoonpanoilla Kalajoella ja Hiekkasärkillä kahtena päivänä. Olen koonnut tila-autoomme yllättäviä kokoonpanoja ihmisiä ja olemme suunnanneet rantsulle. Typyt ovat pärjänneet keskenään ja olemme saaneet todella harvinaista kahdenkeskistä aikaa Pasin kanssa (lauman mukana tietty). Eksotiikkaa ja ajattomuutta noinkin lähellä, aurinkoa ja aikuisten juttuja. Ajan ja paikantajun hämärtymistä, semmoista kellumista ja relaamista, harmitonta hubailua.
-Luksusleiri. Olemme jälleen harrastaneet grillaamista ja ulkoruokintaa. Teemme porukalla ja saamme aikaiseksi vaikka ja mitä herkkuja. Vieraita meillä on ollut ja mennyt vilkkaaseen tahtiin. Olemme paljuilleet, puuhailleet ja lorvineet. Välillä olen vetänyt muutaman yöttömän yön, milloin mistäkin syystä johtuen, mutta olen osannut ottaa ja antanut luvan olla myös ja latautua. Valitsin yhtenä päivänä laiskuuden, päivätorkut ja lukemisen, teki nannaa. Noista päiväkörnöistä olinkin haaveillut useamman viikon, enkä ehtinyt. Mutta menomatkalla Kilpisjärvelle körnöttelin useammankin kerran. Eli nyt sekin tasapaino on saavutettu. Pasi on ahertanut myös pihatöiden parissa, Fanny on siinä hyvä kaveri. Välillä kalastusta, musiikkia, elokuvia, luovuutta, eläimiä ja suunnittelemattomuutta. Pasilla on lomaa vielä ensi viikko, sitten jatkamme kesää akkavallalla, teemme taas erilaisia juttuja kuin koko perheellä. Välillä on kuulemma ollut myös tylsää, tosi tylsää ja hirveän tylsää. Mutta yritän opettaa myös tylsyyden sietämisen tärkeyttä, olemalla siis tosi tylsä äiti...
-Levi. Levittäydyimme yllättäen myös Leville. Olimme itse asiassa jo Lapista ajamassa kotiin, kun siinä taukoa pidellessä päätimmekin tuttavaperheen kanssa suunnata Leville. Vettä tuli koko päivän kuin aisaa, aurinko ei näyttäytynyt. Pilvet peittivät lähtiessä Saanan ja lappilaisten sanoin "oli hidas päivä". Vuokrasimme koko porukalla ison kelohirsihuvilan ja ostimme sirkushuveja menemällä kylpylään. Levistä minulle jäi todella positiivinen muistijälki kohtausvalikkoon, paljon kaikkea luontoa kunnioittaen. Sieltä ei suoranaisesti turismi ja rahastus kuultanut läpi, sillä kesällä mökkejä saa pilkkahintaan, moni asia on vimpan päälle hiottu ja kylpylä ei ollut pelkkä kylpylä vaan elämys. Valot, materiaalit, tunnelmat, aistit, kokonaisuus, äänet, efektit. Olihan siinä meikälläkin ihmettelemistä ja aistittavaa. Kuinka periaatteessa asioita voi tehdä uudella tavalla, kun on rohkeutta ja visioita, joita rohkeasti toteuttaa. Esimerkiksi, kuka sanoo, että kaakelin on oltava valkoinen ja kanttinen, jos niitäkin on joka lähtöön ja vaikka minkälaisia. Kuka sanoo, että katossa pitää olla loisteputkia, jos valolla on niin rajattomat mahdollisuudet. Kuka sanoo, ettei kesällä voi sataa unta, jos on pelit ja vehkeet joilla se mahdollistetaan. Kuka sanoo, että katon on oltava yksivärinen, jos sinne voi toteuttaa taivaan. Kuka sanoo, että altaan on oltava suorakaide, jos vuolukivikin taipuu kaarelle. Kuka sanoo, että altaan pohjan on oltava vaaleaa kaakelia, jos sinne voi toteuttaa merenpohjan pikkukivillä. Kuka sanoo, että vesijuostessa pitää juosta suoraan, jos tekee reitistä kaartuvan. Kuka sanoo, että ulkona on kylmä, jos istuu kuumassa porealtaassa vesisatteessa. Kuka sanoo, että kylpylään kuuluu vain tietyt äänet, jos niillä voi toteuttaa oman uuden fantasimaailmansa.... Monelle tämä kaikki on moneen kertaan koettua, mutta minä koin ensimmäistä kertaa, sillä en yleensä harrasta laskettelupaikkoja.
-Tanssi. Päädyin viime viikonloppuna uudelle tanssilavalle, hiukan taas huuli pyöreähkönä. Kokemastani jäi jälleen kiva muistijälki. Ennen kaikkea siellä oli valtavan paljon ihmisiä menneisyydestämme, naamatuttuja ja sain koiveltaa vaikka ja mitä paritanssikuvioita. Teki siis nannaa. Paikka oli asteen verran maalaisempi, kuin mihin olen tottunut. Varpaille tallottiin anteeksi pyytelemättä ja lenkkareissa. Lippalakkejakin ja höllöhousuja oli myös paikassa, mutta ei haitannut. Minä maalaisena, mustavalkoisena pohojalaisena olin omieni parissa, sulauduin hytkyen ja nauraen joukkoon. Tänään suuntaamme taas toiselle lavalle. Kyytiini tulee myös uusia ihmisiä, sillä meidän autoon mahtuu. Mitä järkeä on rullata monella autolla samoja kilometrejä peräkkäin, kun minä voin ottaa kyytiin. Jälleen uudella kokoonpanolla, mutta uskon illasta tulevan hauskan ja saan tanssia, sillä mukana on tanssikurssikavereita. Viime viikonloppuna yksi kaveri kuulemma testasi minua, sain kuulla sen myöhemmin. Seuraan kuulemma tosi hyvin, vaikka mitä yrittää. Voitto kotiin meikälle, saavutettuja taitoja ei ole ihan tanssin vähyydestä johtuen kadotettu. Toki aina uuden ihmisen kanssa tanssiessa menee muutama hetki askelten kuunteluun, jotta pääsee jyvälle viennistä. Mutta on kivaa kuulla kehittyneensä ja tajuta, että voi oppia. Vaikka olenkin yhä myrskynsilmässä ja stressikäyrä kohtuullisen kireä.


-Poistetut kohtaukset-
Muutama aviokriisi, aihepiirejä löytyy menneisyydestä nykyisyyteen seitsemäntoista avioliittovuoden kokemuksella...
Muutama lasten yhteenotto, siihenkin löytyy aiheita hormonitasosta, nälästä, väsystä, lääkkeestä, lapsesta, kokoonpanosta ja tylsyysasteesta riippuen...
Muutama siivomaton nurkka, ulkona olemme, sisällä käännymme ja jälleen laukkuja pakkaamme...
Muutama pesty pyykkikoneellinen, pyyhkeitä saa pestä taukoamatta. Harrastaa loputonta pyykkiterapiaa. On paljupyyhettä, saunapyyhettä, uimapyyhettä, kylpypyyhettä, elukkapyyhettä, vieraspyyhettä...
Muutama väärinkäsitys, kenen kanssa milloinkin ja missäkin aiheessa. Kun asioista puhutaan puolikkailla lauseilla, vajailla mielipiteillä, väärillä johtopäätöksillä tai puhumattomuudella. Kun luullaan mitä toinen luulee ja arvuutellaan loput...
Muutama tunne, milloin mihinkäkin suuntaan ja missäkin tilanteessa. Päällimmäisinä kuitenkin yrittää olla ja sitä yritämme hakea ja tietoisesti tavoitella tässä hetkessä eläminen, hyvyys. Monen asian hyvyyden oivaltaminen ja tajuaminen. Vaikka sitä hyvyyttä yrittää hämmentää pelko, kauhu, hätä, epätodellisuus, todellisuus, tappelut, laajat tunneskaalat, joita meille annetaan. Joita tulee ulkopuoleltakin, jotka pyrkivät tietoisuuteemme. Jotka raapivat, tekevät haavaumia, repivät auki tai muuten vain satuttavat.
Muutama onnellinen hetki, välähdys, aito, onnellinen kohtaus. Hymy, halaus, kainalo, lempeys, kuuleminen, ymmärtäminen, läsnäolo. Yritän taata lapsillemme onnellisuuden, hyvyyden, lapsuuden, raikkauden, levollisuuden, kauneuden, jotta he voivat sanoa saaneensa turvallisen ja onnellisen ikimuistoisen lapsuusajan... Kohtausvalikossa nimellä onnellinen lapsuus.


Nyt perheemme odottaa muutamaa arkirealistista kohtausta lauantaihimme. Pasi laittoi tiskikoneen pyörimään, tytöt pesi kissanhiekkalaatikon, muitakin yleisiä järjestelyn ääniä olin kuulevinani. Minä lopetan nämä kohtaukset nyt tältä päivältä, tartun imuriin, matkalaukkujen päivitykseen ja hurautan pyykkejä.
   En ole antanut eilisen sytostaatin jälkeen Reetalle mitään kipulääkkeitä, ajattelin kuulostella ja katsella. Reetta nukkui loistavan yön, levollisena ja näin myös päättelen kivuttomana. Reetta osaa myös pyytää tarvittaessa ja kyllä kivut huomaa kertomattakin. Uskon, että tulevalla lomaviikolla saamme kokea jälleen muutaman uuden kohtauksen, tavata entisiä ja uusia tuttuja. Toivon, että lataudumme, saamme kokea kivoja asioita ja osaamme relata. Saamme palata rentoina ja kivoina ihmisinä...
   Mielestäni meitä ei tarvitse liikaa huolestuneena ajatella, meillä on kesäsyke päällä. Muistathan nauttia omasta kesästäsi, tallentaa omat kohtausvalikkosi, tajuta pienenkin hetken ja kauneus ja merkitys. Se on ainutlaatuinen.
   Loppuun myös yksi pöllöviisaus:
"Ole valpas, niin näet..."