TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 30. huhtikuuta 2013

VÄLIRAUHA

Jopas jotakin, enpäs uskonut että sohaisen näin pahasti Leijonaemolaumaa. Vedän nyt yhteenvedon, jokaisella meistä on omat kiirastulemme, kukin selvitköön siitä siis parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei varmasti ole oikeaa tapaa selvitä, kenelläkään yhtä ainoaa keinoa selvitä, mutta on vain selvittävä. Jotensakin minut ymmärrettiin monessakin asiassa ihan väärin, pointtini ei kuitenkaan kaikille auennut, vaikka yritin sen omalla tavallani kertoa, joten antaa olla. Eihän sairauksia ja vaikeuksia voi laittaa paremmuus-, kauheus- tai hirveysjärjestykseen, enkä sitä ole edes tarkoittanut. Mutta mittasuhteet on hyvä ymmärtää, peilailla eri kanteilta. (Minulla on tunne, etten taaskaan osaa sanoa sitä mitä yritän ja haluan, jollakin tuhisee herne reijässä...;-) Muistan sen kun esikoisemme oli mahataudissa ja jouduimme tippaan, se oli järkyttävää. On ollut järkyttävää myös toisen tippaan joutuminen. Minua on järkyttänyt myös lapseni altaaseen tippuminen, leuan aukeaminen, vesirokot neljällä kuukauden sisällä, koliikit, unettomuus, atooppinen iho, ripuli, oksennustaudit, avohaava päässä, sormen leikkaaminen, koulukiusaus, lasten erilaiset pelot, oudot näpyt, nenäverenvuodot, tajuttomuuskohtaukset, lukuisat avohaavat tikkeineen, kolaroinnit, muut mysteerit ja läheltäpiti-tilanteet... Tällä hetkellä olen kuitenkin kaikesta myllytyksestä ymmärryksestä ja ei ymmärryksestä huolimatta hyvällä mielellä, olo on turvallinen ja luottavainen. Edes tämä farssi täällä, ei sitä ole huojuttanut, toki hiukan harmittaa ja hämmästyttää, mutta se on pientä moneen muuhun verrattuna. Sitten yksi tärkeä muistisääntö, jos haluaa olla törmäämättä minuun kadulla, ettei sohaise liikaa. Valitse se varjoisampi puoli, kun minulla on tapana kulkea aurinkoisemmalla puolella. Tänään nimittäin Reetan asioita juostessani sen oivalsin, loikin hyytävässä tuulessa ja valitsin sen kadunpuolen mille kevätaurinko paistaa. Tilanteesta huolimatta nautin suunnattomasti auringosta, heräävästä luonnosta, muuttolinnuista, hyvistä kohtaamisista, lapsistani, perheestäni, tästä ainutlaatuisesta elämästämme, luovuudesta ja mahdollisuuksista joita meillä on. Kiitos myös hämmästyttävästä määrästä paketteja, kivoja asioita on tupsahdellut koppiimme. Koppiin, josta nauru raikaa ja värit loistaa;-) Hyvää Vappuaattoa kaikille, äläkää paleltuko! Tänään oli siis päivä +11.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

TARINA, JOTA ELÄMME

 Olenpa vaihteeksi miettinyt, pähkännyt ja funtsinut, kuinka kertoisin. Kertoisin sellaisella kielellä ja sanoilla näitä faktoja, tarinaamme, jota elämme. Niin, että harhaluulo siitä, että tämä on äkkiä hutaistu puolihuolimaton ja vallaton seikkailu, siis se harhaluulo poistuisi. Se että perspektiivi asettuisi oikeaan uomaansa, käsitys kaikesta avautuisi muillekin, edes himpun laajemmin. Toki meitä täällä roikkuu lukuisia sellaisia ihmisiä, omaisia, läheisiä, jotka tietävät näistä tarinoista vielä paljon laajemmin, enemmän, raadollisemmin, konkreettisemmin ja tuskaisemmin sen, mistä tässä on kyse. Eli heihin verrattuna olen suppea ja näen vain tietyltä kantilta. Toki tässä vaiheessa haluankin olla suppea ja nähdä asioita vain tietyltä kantilta... Mutta niin monilta puolilta saan tietoa, viestiä ja kokemuksia kaikesta muustakin mitä tähän tarinaan liittyy. Havainnoin, rekisteröin ja elän mukana. Mutta jospa nyt se mitä ilmoille laukaisen poistaisi turhan "lässyttelyn" ja luulon helposta keikasta. Toki onhan syytä minussakin, kun tätä tarinaa todeksi eläessämme kerron keväästä, väreistä, huuhaasta, koheltamisesta, varpaanasennoista, kiukusta ja löysällä huumorilla höystettynä. Mutta onnekseni kykenen näkemään ja kokemaan myös näitä, sillä asiathan saattaisi nähdä niin toisellakin tavalla. Ja ennen kaikkea ihailen Reettaa, hänen porskuttamistaan valtavalla valoisuudella, raikkaudella, hymyllä, asenteella ja löysällä huumorilla höystettynä... Sillä kyllähän neitikin tietää faktoja enemmän ja vähemmän. Jo ihan sitäkin syystä, koska kantasolusiirtokeskusteluissa ja muissa lakisääteisissä jutuissa lapseni on itse ollut ymmärtävänä kuulijana ja allekirjoittajana. Mutta on helpompi elää rehellisesti, kuin salailemalla ja tabuja kehitellen. Eli tämä mitä Reetta elää, kokee ja jakaa, ei ole todellakaan tavanomaista kymmenvuotiaan elämää. Lapseni suurin ongelma ei ole legginssien väri ja kaverin tyhmä ilme. Ei vesilätäkkö, ei epäonnistunut sanakoe, ei paha kouluruoka tai töniminen ruokajonossa. Ei tyhmä istumajärjestys, ei inhottavat kouluaamut, ei odotettava kesäloma, ei luokalta pääseminen... Ei vino jakaus, inhottavat siskot, ei petaamaton sänky kouluaamuina, ei huulirasvan loppuminen tai kevättakin lyhyet hihat. Ehei, ehei, toki nämäkin tupsahtavat kohdalle aina silloin tällöin, mutta ne ovat mitättömiä asioita. Sillä suoraan sanottuna Reetan elämä on vaakalaudalla. Tässä tarinassa voi olla onnellinen tai todella onneton loppu. Mehän tietty tähtäämme onnelliseen loppuun. Eli siihen, että lapsemme selviäisi suuremmitta seuraamuksitta, ilman pahaa vammautimista, ilman pahoja komplikaatioita ja ikuisia jälkiä ja ennen kaikkea elossa kaikesta tästä. Eli nyt heitän taas, kyse ei ole "vain" syöpähoidoista. Vaan viimeisestä mahdollisuudesta, joka on tehty, annettu ja nähty mahdolliseksi. Jos tämä ei onnistu, niin...

   Mutta siihen tarinaan....
Näet valtavan ison laivan aavalla merellä. Vastarantaa ei näy ja takanakin on pelkkää merta. Vastarannalla odottaa paraneminen ja terveys, se on tällä hetkellä niin kaukana, ettet kykene sitä näkemään. Merimatka on ollut jo suunnattoman pitkä, kaksi ja puoli vuotta. Merimatka tulee olemaan vielä sanattoman ja suunnattoman pitkä, vuosia, vuosia. Kukaan ei kykene sitä aikaa edes määrittelemään, suoraan vuosina kertomaan, mutta vuosia vuosia. Samoilla aalloilla. Jotta kykenisit näkemään vastarannan ja sataman on kiivettävä mastoon. Masto on järkyttävän pitkä, korkea ja huojuva, pilviä hipova. Mastoon pitää kiivetä köysitikkailla, todella pitkillä ja heiluvilla. Yksi ainokainen puola eli askel kerrallaan. Olemme näitä tikkaita kiivenneet, jo aika pitkään, välillä puolat ovat pettäneet ja olemme liukuneet köysistä kiinni pidellen alaspäin, pitkänkin matkaa. Mutta olemme pysyneet kiinni naruissa, turvaköysissä. Syöpähoidot ovat osa tätä kiipeämistä, välillä kovassakin myrskyssä, mutta tikkailla pysyen. Syöpähoitoja on seurannut kantasolusiirto, jälleen uudet haasteellisemmat askelmat kiivettäväksi. Edellinen siirto on siis mennyt hyvin. Ammattilaisten sanoin: "loistavasti, priimasti ja erinomaisesti", mutta sekään ei takaa mitään. Sillä liian hyväkään ei ole tae paranemisesta, sillä käänteishyljintä siirron jälkeen olisi luuytimen puhdistanut niistä syövän minimaalisistakin rippeistä. Mutta Reetan kohdalla kantasolu on toiminut liian hyvin, ilman kitkaa, jolloin se hiivatin klooni jäi leijumaan ja löytyi kesällä. Tästä syystä putosimme jälleen niillä tikkailla melkoisen pätkän alaspäin, onneksi pysyimme niissä turvaköysissä. Se oli hetkessä noussut ja yllättänyt myrsky ja kauhea riepotus. Puolisen vuotta olemme olleet vähemmän ja enemmän levottomilla aalloilla, odottaessa mihin suuntaan se klooni heiluu. Nyt siis aallot ovat rauhoittuneet siinä mielessä, että tähän toiseen haasteelliseen siirtoon päädyttiin. Mielestämme onneksi, sillä haluamme sen kloonin pois lopullisesti. Siihen ainoa ratkaisu on tämä uusi siirto. Toinen kantasolusiirto on siis uudet haasteellisemmat tikkaan puolat ulapalla keinuessa, aaltojen armoilla. Mutta onneksi on kompassi, että tiedämme suunnan olevan oikean. Luotamme ja uskomme, että pääsemme askel kerrallaan siihen mastoon, jotta kykenemme pikku hiljaa erottamaan horisontin reunassa mantereen ja löytämään suojaisan poukaman, jotta pääsemme turvallisesti maihin. Mutta sinne on vielä matkaa, siis vuosia. Elämämme eristys on vain murto-osa tätä elämää, sanoisiko albatrossin paska aavalla merellä, pienin ongelmistamme. Enkähän edes tiedä käykö albatrossit rannasta kahden ja puolen vuoden päässä, vai ovatko ne enemmän paikkalintuja... Samoin vähämikrobinen ruokavalio, samanlainen mälli laineilla, ei enää ongelma. Ensimmäisellä kerralla sekin tuotti valtavasti päänvaivaa, huolta ja ajattelua, mutta nyt kaikki on valmiiksi jo ajateltu, eli helpointa tässä hommassa. Etäisyys kotiin ja muuhun perheeseen, onhan se ikävä tyrsky, mutta koskas avomerellä olisi ihan tyyntä. Tällä hetkellä saamme seilata aavalla, tyynellä merellä. Voimme nauttia kauniista taivaasta, veden kimmalluksesta, auringosta, kuutamosta ja vapaudesta ja siitä valtavasta voiman tunteesta, jolla saamme purjehtia. Mutta koskaan ei voi sanoa, milloin mysrky yllättää ja kauanko se kestää. Se, että Reetalla on nyt uusi kantasolu, on vasta yksi puolapuu muiden joukossa. On vielä lukematon määrä kiipeämättömiä. Nyt odottelemme kipuja, koska kantasolun itämiseen kuuluu kivutkin. Itämisen jälkeen odottelemme jkäänteishyljintää. Sellaista joka puhdistaa luuytimen, mutta jättää kuitenkin lapsemme henkiin. Ensimmäiset sata päivää saamme keinua akuutin käänteishyljinnän aalloilla, sen jälkeen siirrymme krooniseen käänteishyljintään. Mukana leijuu koko ajan paljon erilaisia viruksia, hengenvaarallisia kantasolusiirron jälkeen. Yksi näistä on kerran löydetty sytomekalo, lokakuu 2011, silloin hoidettiin kolme viikkoa sairaalassa viruslääkkeillä. Toinen tuntemani on ebv, eli kotoisasti pusutauti, joka löytyi reilu kuukausi sitten. Onneksi löytyi ja saatiin ajoissa kiinni, sillä näinkin imelän kuuloinen virus on hengenvaarallinen. Varsinkin jos ehtii pesiytyä imusolmukkeisiin, se voi jopa muuttaa muotoaan uudeksi syöväksi. Sitten vaarassa on napsahtaa elimistö, maksa, munuaiset, sydän, suolisto, ihan mikä vaan ja millä tavalla vaan. Eli toivomme käänteishyljintää, mutta rukoilemme sille kohtuullisuutta. Käänteishyljintä voi esiintyä käsittääkseni suolistossa, maksassa ja iholla. Kaikki pahimmillaan voivat viedä hengen tai hoidattaa kuukausia, jopa vuosia. Käänteishyljintä on ongelma ja vaatimus, nimenomaan allogeenisessa kantasolusiirrossa. Jolloin siirre on ulkopuoliselta terveeltä luovuttajalta, sukulaiselta tai reksiteriluovuttajalta. Eli Reetan kohdalla nyt valittiin reksiteriluovuttaja, koska havitellaan enempi käänteishyljintää, koska sukulaisluovuttaja toimi ilman mutkia... Eli kohtuullisuusteorian opettelua ja odottamista. Se, että pääsisimme täältä joskus vaikkapa kotiin tai Ouluun, on vain muutama puola eteen päin. Se ei tarkoita, että Reetta olisi terveeksi julistettu ja huolemme olisivat voitettu sillä liikulla. Siinä vaiheessa minusta amatööristä tulee jälleen kotona paras asiantuntija, minut nimitetään siihen virkaan molemmista sairaaloista. Eli päävastuu kaikesta siirtyy minulle ja kotiin yleensäkin vanhemmille. Joka ainoa risaus, tabletti, piikki, kontrolli ja raportointi. Eli koen olevani todellakin paras ja mahdollinen luotettava hoitaja, kaiken maailman erikoisosaaja lapselleni. Tottakai otan sen tittelin kunniallakin vastaan, koska sehän on osoitus siitä, että minuun luotetaan ja kotona olo mahdollistuu. Eli nyt siis keikumme köysitikkaissa jo aika korkealla, nämä puolat ovat olleet hyvät ja turvalliset kiivetä. Mutta koko ajan haistelemme tuulta, verikokeilla, yleiskunnolla ja mittauksilla, saammeko jatkaa tyynellä, vai onko myrksyä tulossa. Tällä hetkellä Reetta voi yhä hyvin ja loistavasti, onhan nyt päivä +9. Mutta saako lapsemme olla kuinka pitkään kivuitta ja näin loistavalla hapella, toivottavasti itämiskipuja pian ilmenee. Eli odotamme siis kipuja, jopa toivomme, jotta uusi kantasolu ehtisi itää ennen kuin jokin infektio iskee. Sillä infektiot syövät yleiskuntoa, vaativat kovia lääkkeitä ja heikentävät uutta tulokasta, eli kantasolua. Siis infektiot vaikeuttavat projektia, varsinkin jos ovat vaikeita ja seuraavat toisiaan. Peikkona on siis koko ajan myös sienet ja muut minulle tuntemattomatkin pöpöt. Viime viikolla käänteishyljintää kuvaava cya-pitoisuus antoi hulppean lukeman yli 800. Sen lukeman mukaan lapsemme munuaisten olisi pitänyt lakata toimimasta ja muutenkin kunnon romahtavan silmissä. Tavoitearvo on alle 200. Munuaisarvot olivat kuitenkin optimaaliset. En säikähtänyt edes tätä lukemaa, otin senkin tyynen rauhallisesti ja sanoin, että olisi kannattanut minulta kysyä. Tiesin mistä tällainen epärealistinen lukema johtuu, kokemusta elokuulta 2011. Kun lääke annetaan niin siitä jää jäämät cvk:n putkeen, jolloin samasta putkesta otettu näyte vääristyy. Osa henkilökunnasta ei sitä tiedä ja nyt paniikissa poukkoiltiin asian suhteen, minä olin tyyni koska tiesin, vaikka olenkin amatööri ja vain äiti. Eli kokemus tuo itselle niitä tyyniä laineita, enää en hypi seinille oikeastaan mistään. On vain pakko seilata ja pitää niin paljon tasaavia ja vakauttavia kellukkeita ympärillä, että ainakin luulee olevansa tyynellä merellä... jatkuvasta keinumisesta johtuva merisairaus on vain kestettävä, oksennus joka pyrkii ulos on toistuvasti nieltävä ja uskottava, että se ei enää uudelleen nouse kurkkuun. Tyyneyttä ja levollisuutta tuo myös tämä meidän selkeä työnjakomme vanhempina. Emme riuhdo itseämme todellisuudesta ja vastuusta toisen, kumpikin hoidamme oman pelikenttämme ja kumpikin tietää, että homma hoituu. Eli ainakin toistaiseksi haluamme rauhoittaa asian näin ja elämme erillämme, ihan jo maantietteellisistäkin syistä johtuen. Sehän monia kauhistuttaa, mutta ei meitä, pysymme perheenä tästä huolimatta. Olemme lukuisia kertoja päivässä puolin ja toisin yhteydessä ja posti kulkee, me hoidamme tämän näin. Samalla minimoimme myös ulkopuoliset pöpöt, siis vaikka sisaruksilta saatavat, normaalielämästä tarttuvat. Olemme käsittääkseni saaneet olla ilman ulkopuolisia infektioita koko ajan Reetan kanssa, kaikki infektiot ovat Reetan oman kehon tuottamia. Verenmyrkytykset, pusutauti, sytomekalo jne... Itsestä on erittäin voimaanuuttavaa tällä hetkellä roikkua tiukasti niissä köysitikkaissa, haistella tuulta, nauttia tuulesta, nähdä kaikesta huolimatta valoja ja kauniita värejä, vaihtuvaa upeutta matkallamme. Myrskynsilmiä on mennyt ja tulee, mutta on vain pidettävä kynsin ja hampain kiinni, muistettava tavoite ja määriteltävä määränpää. Vaikka välillä väsyttää, jatkuva keinunta puuduttaa ja epäusko oikeasta suunnasta hämärtyy, on vain uskottava. On luotettava tähän mielettömään mahdollisuuteen ja siihen, että muutaman vuoden päästä olemme turvallisesti tukevalla maankamaralla. Emmehän taatusti mitään nopeusennätyksiä tule tekemään ja olemme taatusti todella poikki perillä, mutta sinne tähtäämme. Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla niin korkealla niillä heiluvilla köysitikkailla, että olemme jo pilvien tasalla ja kykenemme näkemään selkeästi. Kykenemme tajuamaan sen horisontissa näkyvän mantereen ja itkemään voittajina onnesta...

   Selkisikö, tämä ei siis ole nopea hokkuspokkus-hoito, eikä mikään huvimatka... Sori raakuuteni ja suoruuteni, mutta katsoin aiheelliseksi avata tarpeeksi tarkasti, koska jatkuvasti joudumme lähipiirin kanssa selittämään asian vakavuutta ja kärsivällisyyden merkitystä... Olen myös saattanut käsittää asioita väärin, sillä vedän ihan "kuullunoppimisen" tekniikalla, sen mitä kuulen, näen ja koen, siitä teoriani kehitän. Eli iskemäni tiedot eivät perustu mihinkään kirjoitettuun julkaisuun ja sillä tavalla tarkistettuihin faktoihin, ovat siis omaa kokemuspohjaa ja sen pohjalta kerrottuja. Ymmärrystä siis ja jos jokin asia on selkeämmin selitettävissä tai korjausta vaativaa, niin laita kommenttikenttään, jooko, kiitos!

   Tänään Reetalla on poskessa kipua ja limakalvoilla turvotusta, jopa niin että vaikeutti syömistä. Läpytin käsiäni ja hiukuin onnesta, sillä se kertoo luultavasti uuden kantasolun itämisestä, koska muuta infektioon liittyvää ei ole havaittavissa.... Erittäin kaksijakoista, nauttia kivusta, vaikka se on kipua, hehkuttaa sitä ja odottaa, toivoa, että se johtuu itämisestä... vaikka kipujen kohteena on oma lapseni. Ollappa jälleen lapsen housuissa, ärsyttää, mutta äiti hihkuu onnesta. Helppoa, eikö, varsinkin Reetalla jakaa kaikki päivänsä meikäläisen kanssa. Mutta jatkukoon poskikivuilla ja hyvällä sykkeellä tämä aurinkoinen päivämme, päivä +9!

torstai 25. huhtikuuta 2013

+6

Tänään on torstai, kuudes päivä plussalla, hienoa! Aamulla kävelin puolen tunnin lenkin ennen työmaalleni tuloa, todetakseni, että pomo nukkuu vielä. Mutta sainpahan jälleen rauhallisen aloituksen ja jostakin aamuuni kaipaamani levollisuuden. Ensin oli kauhea paniikki tulla osastolle, ettei niin kuin myöhästy mistään. Sellainen ärsyttävä tunne, lepattava ja  huojuttava. Mietinkin siinä aamulenkilläni onko tämä nyt tätä monttua, olenko siellä jo vai olenko vasta menossa. Uskallanko huokaista ja hengähtää mihinkään suuntaan. Olenko vain vauhtisokea ja molahdus käy jos liikaa herpaannun. Mietin myös että olenko realisti, optimisti vai mikä Reetan suhteen. Olenko överi kokiessani näin ja jos koen niin miten se kostautuu. Sillä koen yhä ja onneksi päivittäin suunnatonta tyyneyttä ja rauhaa asian suhteen. Ja tämä asiahan on tämä kantasolusiirto ja tulevaisuus. Uskallanko sitä ääneen sanoa, tuottaako se pahaa onnea, luukutanko hyvyyttä liikaa julkisesti, jolloinka se kostautuu... Kahelia arpomista, mutta minkäs sille tekee, kun tuotakin mylläkkää pyörittää alitajunnassaan koko ajan.
   Mutta päätähteen... Reetta voi lääkäreiden sanoin loistavasti. Yleiskunto ja asenne ovat huipussaan. Renkaissa  neiti vetää voltteja, jumppaa, tanssii, pelaa ja luo. Ruokavalio on päätä huimaavaa ja lääkäreitäkin naurattavaa. Tänäkin aamuna aamupalaksi eilistä sairaalan kanakastiketta ja riisiä, chilikastikkeella terästettynä, maitoa 400 ml ja omenamehua 350 ml. Ihan hyvä kaavio heti ensimmäisen tunnin aikana heräämisestä. Samalla sykkeellä meni suihkut, ihonhoidot, rasvaukset ja lääkkeet. Lääkäri kävi tsekkaamassa tilanteen, nyökytellen. Kuulemma nesteytystä voidaan vähentää entisestään. Sokeriliuos/hivenaine/aminohappo/vitamiini-lisänkin annoskoko on puoliintunut. Tromppareita menee säännöllisesti pussi pari päivässä. Punasouluja on mennyt vasta yksi paukku. Muuten arvot ovat viimeinkin siellä nollilla. Kipuja ei ole tullut, vielä, mutta lähipäivinä odotellaan limakalvoille kipuilua... Yleensä reksiteriluovuttajan kantasolu itää sukulaisluovuttajaa hitaammin. Viimeksi iti viikossa, nyt menemme varmaan ensi viikkoon. Nou hätä, jos näin menee, niin menköön. Eli jokainen tunti, päivä ja sykäys on voitto. Harras, nöyrä ja liikuttava. Mietin aamulla tätä nöyryyttäni ja kiitollisuuttanikin, kuinka nöyräksi tämä ihmisen vetää. Tuntuu, että olen jo ihan vaakatasossa näiden tunteiden kanssa, siis suunnattoman nöyrä. Mutta en silleen koe olevani nöyryytetty tai siihen tilaan alistettu, olen vain kiitollisen nöyrä. Hah, semmonen nöyräpä minä.
   Tänään lähden iltalomille, siis minulle on pari tuntia aikaisempi lähtö myönnetty. Pomoni vaati minua tekemään nämä puuttuvat tunnit sisään, eli olen parina iltana ollut ns. ylitöissä, jotta moisen irtioton ansaitsen. Melekonen simputtaja, mutta keksimme tähän yhteisen ratkaisun, joten sovussa olemme asiasta sopineet. Ensin pomoni tyrmäsi draamalla koko ajatuksen, syyllisti minua laiminlyönnistä, huonoudesta ja muista äitiyttä syövistä seikoista, höystäen krokotiinin kyynelillä. Mutta kun ne eivät minuun tehonneet, niin sorvasimme sopimuksen. Nyt tilanne on siis hallinnassa ja puhuttu läpi. Reetta ymmärtää asian täysin, mutta kokeilee kuinka hyvin minua pystyy ohjailemaan. Toki jokainen päivä suunnitelmat tehdään sen mukaan mikä on tilanne. Mutta minulla on tärkeä tapaaminen "kollegan" kanssa. Jotta minä jaksan, tarvitsen muutakin kuin neljän seinän sisäisen maailman. Eilen Reetalla oli pariksi tunniksi ohjattua toimintaa. Minä rykäisin asunnolle, pyykkikoneen pyörimään ja uimahalliin. Kauhoin kilometrin ja kauhealla kiireellä siivoamaan ja pyykkejä ripustamaan. Ehdin ja teki hyvää. Opettajan aikana perinteisesti ulkoilen, fiilistelen ja lataudun haistelemalla. Olemme sopineet, että saan käydä uimassa kaksi-kolme kertaa viikossa, mutta en aamuisin, sillä aamulla juuri herättyään Reetta ei välttämättä muista missä olen, enkä vastaa puhelimeen, joten sehän saattaisi paniikin laukaista.... Eli paras aika on keskelllä päivää, eläkeläisten kanssa polskiessa. Maanantaina satuin iltaruuhkaan ja silloin uimisesta oli nautinto kaukana. Altaassa oli valaita ja hylkeitä siihen maliin, että meinasin aaltoihin hukkua. Mutta jotain hyötyä, tunsin itseni pieneksi, kun yritin räpiköidä valtavien miesten kanssa samalla radalla. Eilen sain kauhoa pääsääntöisesti yksinään radalla, jolloin fiilikseenkin pääse paremmin. Kuntosalia en ole vielä testannut, mutta muuten koen kroppani olevan paremmalla hapella kuin viikko sitten. Jes!
   Äsken yksi isä nauroi minun tiskaamiselleni. Laitoin koneen pyörimään ja nyt kun pesu loppui löytyi pesutabletti ehjänä ja muoveissa koneen pohjalta. Hah, kukaan ei käskenyt minun ottaa sitä muovia pois. Vähäkö pääsi tuo iskä kuittaileen... Yhtenä päivänä pelailimme sellaisilla tarrapalloilla huoneessa. Pallo meni tietenkin sängyn alle ja perimmäiseen nurkkaan. Minä sitten sängystä sitä kurkkimaan ja kurottelemaan. Työnsin käteni niin syvälle patterin ja sähkösängyn väliin, etten enää saanut irti. Vasemmassa kädessä oli tietenkin kiinni se tarrakoppari, eli sätkin allista juuttuneena ja mietin kuinka päästä irti. Alliin sattui vietävästi ja Reetta nauroi räkänä vieressä asennolleni. Onneksi pääsin ilman palokuntaa irti pinteestä, mutta olipahan jälleen kokemus. Lopulta Reetta itse konttasi letkuineen sen pallon sängyn ala kautta. Että sillä lailla.....

P.S. Piti kiittämäni saaduista posteista ja ilahduttavista lahjoista;-) Osui ja upposi!

maanantai 22. huhtikuuta 2013

TAUKONAPUTTELU

Huoneeseen saapui askartelunohjaaja, joten sain oman puoliskan tunnin. Opettajan aikana kävin kävelyllä, aurinkoa imemässä ja rannassa hanhelle puhumassa sekä sinisorsien parittelu-upotus-seremoniaa seuraamassa. Yritin kuvata molempia tuloksetta, hanhi käänsi selkänsä kun kehotin katsomaan kameraan. Ja ne sorsat eivät piitanneet lainkaan höpötyksistäni. Josko tässä vielä lintukuiskaajaksi oppisi...
   Lääkärit ovat ihmeissään neidin voinnista, sykkeestä ja ruokahalusta. Hyvä niin, ravintoliuoksiakaan ei tarvinnut lisäillä, minimillä mennään. Osa hoitajista on kommentoinut Reetan syövän ja juovan paremmin, kuin aikuinen. Mutta tähänkään hyvyyteen ei passaa liikaa tuudittautua ja jäädä leijumaan, kaikki on ennaltaehkäisyä, ylläpitoa ja vaatii panostusta. Näissä hommissa se tuuli kääntyy niin kauhean nopeasti ihan toisille leveyksillekin. Eli se, että lastani kehun, en uskalla siihen kehumiseen heittäytyä ja tuudittautua. Äkkitöyssyt kuuluu asiaan, onhan tämä jo sen sata kertaa nähty. Mutta tänään tilanne on hyvä, mikä on hyvä... Asianosaiset ymmärtänevät, kyse ei ole siis pelkästä ruuasta ja juomasta, vaan kauhean laajasta paletista ja kokonaisuudesta. Kaikki meinaa vaikuttaa kaikkeen, myös kielteiset asiat. Tämä on niin kauhean ohut riite, pettävä ja yllätyksellinen jää, jolla hiippailemme. Nöyrästi, varovaisesti hengittäen, jokaista risahdusta analysoiden. Tromppareita on kuulemma tilattu, sillä olivat alle neljäkymmentä aamulabroissa. Punasolut kohisevat kuulemma myös alaspäin...
   Uusiin ihmisiin en ole tutustunut, enkä uusiin tarinoihin halunnut törmätä. Moikkaan toki kaikkia mennen tullen palatessa ja heitän löysät läpät, mutta enempään en kykene. Mitä nyt joku on kolahtanut ja ihan varpaille tarinana tullut, silloin olen ollut rutistajana. Lähden mieluummin ulos, lenkille, tuppisuuna kiertelemään tai nollana pyörimään. Tämä on kait sellainen itsesuojeluvaisto, repussa on jo niin kovin paljon tarinoita kannettavana. Mutta tuleepahan ulkoiltua, kun vedän heti pihalle tilanteen sen salliessa. Viime viikolla vedin vartin tirsat asunnollakin, kun löytyi moiseen sauma. Mutta tiedän, että tälläkin reissulla jää muutama tarina mukaan, vaikka kuinka vastaan pyristelen.
    Henkilökunnassa tulee koko ajan vastaan niitä, jotka olivat silloin puolitoista vuotta sitten mukana. On ihana saada kommenttia, ennen kaikkea positiivisiahan ne kertoo. Niin eipä kukaan tule sanomaan ainakaan päin näköä, että ei jaksa meitä taas... Tänään yksi hoitaja sanoi, että on kiva kun lapsen persoona tulee esille värien ja vaatteiden kautta. Kun tarkemmin asiaa mietin, niin Reetta on vetänyt siviilivaatteissa koko ajan, leikkurikäyntejä lukuun ottamatta. Pyykkiähän se tietää, mutta mikäpä minun pyykätessä, niillä töinhän olen.
   Mutta nyt pomoni soitti äkäisen kutsuhuudon huoneesta kuusi.... Moi!
  

+3

Maanantai, huomenta, uusi päivä. Heräsin hyvin nukkuneena, mutta jotenkin ajanlasku ja ajantaju on tässä aikakapselissani keikahtanut. Olen ajallisesti turta, siis en tiedä onko savottaa takana hetki, tuokio vaiko ikuisuus. Kunhan pysyn kyydissä, se on kaiketi idea.
   Viikonlopun Reetta veti aivan ihanalla asenteella ja loistavalla sykkeellä. Saimme paljon kivoja askarteluja ja ideoita toteutettua. Eilen meillä kävi myös vieras, mikä on tässä savotassa harvinaista herkkua. Veriarvoja seurattiin eilen kahdesti, sillä nyt trompparit ovat sukeltamassa. Eilen ne olivat 64, joten kohta tankkaillaan. Hb pitää pintansa ja on sitkeästi yli 90, joten niitä ei ehkä tänään vielä. Sitten leukkarit ja neutrofiilit, jotka olivatkin amatöörille mysteeri. Ne nimittäin pinkaisivat nousuun siirron jälkeen, ei nyt kauheaan nosteeseen, mutta nolla jäi kauemmaksi. Iltalabrat osoittivat eilen, että nyt ne kääntyivät toivottuun laskuun. Kuulemma usein ja varsinkin kasvutekijän aloittamisen jälkeen loput leijuvat hiput saavat voimaa, mutta hiipuvat nopeasti. Eli uskoakasemme nollaraja saavutetaan tänään. Eilisen oireili ja kipuili Reetalla vatsa. Illalla jopa itketti ja pelotti. Tämäkin on odotettavissa, odotettua ja tiedossa, mutta inhottava kokea. Sain monta kertaa rauhoitella illalla itkevää Reettaa puhelimessa, mutta niin me balanssi saavutettiin. Reetta nukkuu kaiketi vielä, kun ei ole soittanut. Uskomatonta oli kokea, kun annoin rauhallisella äänellä itkevälle ohjeita. "Ota mieluinen ja hyvä asento, oikealle kyljelle, jalat hiukan koukkuun, rentouta jalkasi, vatsasi, hartiasi...hengittele syvään, uudelleen, uudelleen... Kuvittele, että istut rannassa, varpaat vedessä. Sylissä on NoomiNeelia, jolla on turvallinen olo. Aurinko lämmittää, varpaat kastuu, tuomenkukat tuoksuu, sudenkorennot lentelee, perhoset kieputtelee, oksat kaartuu turvaisaksi koloksi. Ikiomaksi turvapaikaksi, jossa Reetalla ja NoomiNeelialla on turvallista ja hyvää olla. Pilvet liitelee kirkkaan sinisellä taivaalla. Kuulet linnut, haistat kesän, tunnet lämmön...... Hengittele syvään ja rentoudu...." Pikkuhiljaa alkoi nyyhkytys loppumaan, haukotuksia kuulumaan ja Reetta sanoi hänellä olevan hyvän asennon ja hyvän mielen, samalla hän toivotti hyvät yöt. Kyllä itselläkin on helpompi nukahtaa moiseen, kuin itkupaniikkipuheluun. Olkoon metodini kuinka kyseenalainen tai huuhaa, se auttoi. Tarvitsenko muuta tällä hetkellä. Kuinka tärkeää olisi itse kunkin meistä löytää se oma turvapaikkansa, joka suojaa ja sulkee pelot ulkopuolelleen, edes hetkeksi. Onkohan tämä sellainen kupla, turvapaikkakupla, ikioma turvakapseli. Eli tuleva viikko tulee olemaan rankka, sillä nyt on odotettavissa kipuja, nollaa arvoissa ja sen tuomia mutkia. Kunhan suurimmilta infektioilta välttyisimme. Kunhan jonkilainen ruokahalu säilyisi, jotta suolentoiminta pysyisi kohtuullisena jne. Lauanataina aloitettiin jo 10 prosenttiset sokeritankkaukset. Näihin on lisätty hivenaineita ja vitamiineja.Tämä on yleensä se aloituspakkaus, jota vahvennetaan tarvittaessa myös rasvoja lisäämällä. Pikkuhiljaa ja ennakoiden, ettei sitten rajusti tankaten, kun syöminen loppuu. Sillä kyllähän kivut aiheuttavat senkin, syömättömyyden ja juomattomuuden. Mutta viikonloppu on valtava voitto tässä asiassa. Eilenkin tein karjalanpaistia, uuniperunoita, talon puolesta oli lohta, vieraalta Reetta sai toivomansa Riisifrutin ja juotavaa meni muistaakseni 1400 ml. Eli tilanne on niiltä osin viikonlopun ajan ollut loistava, loistava kun vielä maistuu ja kykenee syömään. Kivut, varsinkin nielussa kertovat uuden kantasolun kiinnittymisestä ja itämisestä. Eli se kauhea tuleva kipu tulee olemaan loppupeleissä hyvää kipua, toivottua ja kertovaa. Mutta se on kauheaa kokea ja vierestä seurata. Kyllä siinä saa itsekin eräänkin kerran sukeltaa omaan turvapaikkakapseliinsa, jottei altistu hysterialle tai muille epämieluisille tunteille. Illalla lupasin, että tänään makaamme sängyssä kaulakkain, jos tuntuu että yö on ollut levoton.
   Illalla Reetta ehkä huoletti sekin, kun sanoin meneväni aamulla uimaan. Pelkäsi, etten ole puhelimeen vastaamassa, kun hän soittaa. Sovimme, että katsomme tänään yhdessä uimahallin aukioloajat ja tehdään aikataulu, jollon voin mennä uimaan. Ettei se tule yllätyksenä. Sain myös kulkukortin kuntosalille, tavoitteena on rykäistä sinne kuntouttamaan niska-hartiaseutua ja puskemaan patoutumia, kas kummaa kun niitä meinaa välillä kasaantua. Eilen ja tänä aamuna on ollut mielettömän hienoa nousta ilman päänsärkyä ylös. Siis takojat ovat lopettaneet nupissani, ainakin hetkellisesti. Olen myös hetkunnut ja vetkunnut aamuisin, venytellyt ja huoneessa renkaissa roikkunut, josko nekin ovat helpottaneet hiukan. Kevät ja aurinko tekevät myös tehtävänsä. Olen kävellyt maailmaa aistien, uutta havainnoiden pidempiä "työmatkoja", siis mutkan kautta. Eilen tajusin, etten tämän paremmalla mielin voi sairaalaan mennä, minulla oli todella hyvä ja vahva olo. Siis mieletön rauhallisuus ja levollisuus. Minut livenä tuntien, ehkä tuntematon käsite, mutta tiesin että minun kuuluu olla juuri siinä ja tekemässä juuri sitä... Eli oli aika hämmentävää ajatella ja tuntea näin, kun astuu sairaalan ovista "bunkkeriin" ja lasten syöpäosastolle. Huoneeseen, jossa happivaje oli valtava ja jossa ilmankosteus on leikattava. Mutta levollisuus siitä, että tässä kuuluukin olla ja näin eteenpäin mennä. Voi hitsin pimpulat, se auttaa jaksamaan. Koko päivän paistattelimme päivää ja siemailimme aurinkorantua ikkunasta, posket helottaen ja keväästä nauttien. Menee kait se näinkin...
   Illalla  tajusimme siinä kahdeksan pintaan, että meillä oli ollut kiva päivä. Aika oli mennyt todella nopeasti ja kaikkinensa paljon kivoja asioita samassa päivässä. Siis sekin on uskomatonta, kun laitoksessa kykenee ajantaju katoamaan ja kokemaan kivoja asioita. Välillä se sekuntiviisari on kuin tervassa, hiivatin nihkeä ja jokainen tunti piinaava. Mutta eipä ollut eilen, tarkemmin ajateltuna meillä menee useinkin aika rattoisasti ja huomaamatta. Olemme kait niin jo laitostuneet, ajantajumme kadottaneet. Ei haittaa, leijutaan jatkossakin. Viikolla päivää rytmittää tietyt asiat, kuten lääkärikierrot, opettaja, taideterapeutti, askartelunohjaaja ja psykologi. Viikolla seuraamme lukujärjestystä ja varauskirjaa, jotta pysymme kartalla. Viikonloput ovat näiltä osin vapaata kelluntaa. Eilen Reetta keksi, että hän haluaisi hypätä tandemhypyn laskuvarjolla. Jutskasimme, josko se täällä ja tällä reissulla onnistuisi... Hoitajalla oli jälleen hiukan kysyvää ilmettä, epäuskoista katsetta. Mutta uskon, että tuo mimmi voisi senkin tehdä, on sen verran kylmää kyytiä jo ikäisekseen saanut muutenkin. Moinen huimapää.
   Kotiin kuuluu kanssa ihan hyvää. Reinosta on tullut niin iskänpoika, että. Vienollamme on jo kolmas juoksu tälle keväälle. Alkaa meteli kuulemma olemaan jo todella raadollista, kun kissa on koko ajan pistoksissa... Puhelimessakin sen kuulee, kun se taustalla karjuu. Tytöt ovat nauttineet keväästä, muuttolinnuista, keväänmerkeistä, pyöräilystä ja olemisestaan. Verna oli keksinyt uuden termin tai sanan. Kas kun on ennustajia, jotka ennustavat tulevaa. Mikä on sellaisen vastakohta? No myöhentäjä. Myöhentäjä kertoo mitä tapahtui... Mökömajan ympäriltä on lumikinokset sulanneet, ojat ja joet tulvii kunnolla, joutsenet soutelee nurkilla, kärpäset ja hämähäkit oikovat raajojaan. Kuikutalinnut kuikuttelevat sänkipelloilla. Olen saanut paljon viestejä ja kuvia kotipuolesta ja siellä tapahtuvista kevään ihmeistä. Ne ovat mielettömät nuo vesimassat, jotka lakeuksilla valtaavat alaa. Se on keväsin omalla tavallaan odotettua ja kaivattua, kunhan eivät vie mökkiä mennessään. Siis tulvat ovat upeita, joskin valtavan haasteellisiakin kun kohdalle oikein osuvat. Mutta sitä aakeeta laakeeta "järvinäkymää" on hengästyttävää seurata. Se on osa meikäläisen pohojalaista sielunmaisemaa.
   Kellon on pian kahdeksan, aika rullata papalarit päästä, petata peti ja pukeutua soveliaasti. Illalla ajattelin, että tällainen on suurperheen äiti singleboxissa. Tiskit kertyy altaaseen, syön ituja, sipulia, herkkusieniä, munia. Juon suoraan miehisesti maitopurkista tai kivennäisvettä pullosta. Vedän kalsareissa, paplareissa ja kengät lojuu eteisessä sikin sokin. Pyykit roikkukoon kuivina langollia, vedän suoraan sieltä niskaani tarvittavat. Vessanmattoa en ehdi suihkujen välissä lattialle levittää, se on ollut pytyn takana mytyssä tulopäivästä saakka. Imuroidakin pitäisi, mutta ei pahemmin nappaa. Mutta petini petaan joka päivä, vaatteet eivät loju ympäriinsä ja huusholli on siedettävän rajamailla. Mutta itsekseni omaa käytöstäni nauroin. Mutta kun luin terveydestä, niin rukavalioni on itse asiassa todella hyvä, paljon vihreää, kuituja, nesteitä ja kevyttä. Kunhan saisi ruokarytmin vielä kohdalleen, itulinja, itsekäs sellainen jatkukoon. Mutta nyt skarppaan ja suuntaan kohti Reettaa. Alkakoon vahvojen naisten viikko, sillä nyt sitä tarvitaan...  Olkoon tämä päivä ja viikko kaikella tavalla odotetun lainen, niin ikävissä kivuissa kuin positiivisissa asioissa. Olemme voittajia, kunhan saamme päivät kohtuudella ja jollakin pilkkeellä lusittua. Onneksi meillä on vielä muutama idea, joita jalostaa. Sekä mielikuvituksemme, jolla keventää, leijua vaikka sinne ikiomaan turvapaikkaamme... Tämä on hyvä päivä, päivä +3! Täynnä mahdollisuuksia! Jes!

lauantai 20. huhtikuuta 2013

+1

Ihana aamu, aurinko paistaa ja kevään haistaa!

   Lyhykäisesti, eilinen varmaan kiinnostaa...
   Reetalle tehtiin venesektio, eli otettiin omaa verta alta pois 189 ml. Tämä toimenpide oli kymmenen jälkeen. Neidin paineet ja sen sellaiset pysyi hyvillä tasoilla koko ajan. Happipitoisuus paukkui 97-100 prosentissa, pulssi kävi kaikkiaan korkeimmillaan reilussa 110:ssä. Muuten syke oli koko päivän noin 90, kaikessa tekemisessä. Neidin toimeliaisuus ja liikkuvuus säilyi hyvin, edes päätä ei pahemmin huipannut moisen jälkeen. Rauhoittavaa esilääkettä oli tarjolla, kieltäydyimme. Samalla Reetta sanoi, että lääkkeillä on erilaiset vaikutukset, on asia erikseen ottaa väsyttävää ja nukuttavaa.. Onhan se, itse yleensä purkittaa ne samaan kategoriaan.
   Saimme aina väliaikatietoja luovutuksesta, kantasolun saapumisesta ja liikkeistä. Odottelimme, mihinpä siinä karata. Kuuntelimme musiikkia ja touhusimme omiamme. Kumpikin pukeutui "parhaimpiinsa", minäkin paplaroin hiukseni huolella, vedin valokynää, rajasin silmäni ajatuksella ja valitsin jopa oranssit sukkahousut ja riemunkirjavan tunikan. Tärkeä päivä, ansaitsee kaiken kunnioituksensa. Ilon päivä, Reetta hohti tässä uudessa sifongissaan häikäisevänä. Eniten minua kismittää se, että kaikki kehuvat paidan ihanuutta ja Reetta hihkuu minulle, että mitäs minä sanoin. Illalla minulta lipsahti vahingossa "ihana" sana paidan kohdalla ja siitäkös neidille riemu repesi. Takertui heti kommenttiini ja sanoi koko ajan odottaneensa, milloin minäkin tajuan sen paidan ihanuuden. Eli se siitä maalaisjärjellä kasvatamisesta... Pisteet lapselle 1-0.
   Uusi siirre alotettiin tiputtamaan ennen puolta päivää. Siirre oli paksua, vahvaa ja punaista. Elämän eliksiiriä! Ensimmäinen 200 ml tiputettiin varttiin, eli korvattiin puuttuva venesektion määrä. Loput sitten vapaasti pudotellen, kahteen mennessä siirto oli tehty. 400 ml uutta elämää! Huikeaa! Reetta voi koko ajan loistavasti, maalasi ja askarteli tarjottimia siirron aikana. Samalla maistui juotava ja syötävä. Lääkäri tsekkasi kunnon ja nosti peukkua ikkunan läpi, sillä Reetta istui sifongissaan risti-istunnassa ja maalasi tohkeissaan tarjottimia. Eli silloin riittää näkeminen ikkunankin läpi. Eilinen oli huikea päivä, uskomattoman valoisa. Reetta nauroi moneen kertaan: "Nyt minulla on uusi terve kantasolu!!!!" Kyllä asiaa piti pussailla ja minä tirauttelin onnen kyyneliäkin. Iltani kruunasi tavoite-etanat. Reetta niistä viikolla muistuttelikin: "Äiti, se on perjantaina valkosipulietanoiden ja valkoviinin paikka, yksi tavoite saavutettu..." Tämä on traditio elokuulta 2011, jatkamme sitä, on juhlan paikka aina kun on juhlan paikka. Lääkärikin kysäisi minulta "Onko pöytä jo varattu?" Sain äitinä myös kannustuksen moiselle. Illalla 22.15 menin ravintolaan onnellisena odottamaan etanoitani... Reetan ruokavalioon kuului siirron aikana ja pitkin päivää mm. mokkapaloja, parunamuussia, kermaista kanakastiketta ja juomista huikeat 1800 ml. Ostin shoppaillessani Reetalle tavoitemukin, tilavuus 350 ml. Se on ikioma, kaunis, tavoitteellinen ja tärkeä. Etanoista vielä, käsky kävi isällekin kotipuoleen. Ei ollut iskä kaupasta etanoita löytänyt, joten minä lähetin kuvan etanapannusta valkoviinilasillisen kera ja sain paluuviestinä kuvan näkkäristä. Näin kippistelimme tavoitteelle ja uudelle alulle yhdessä, kumpikin tavallamme. ;-)
  
   Nyt on siis lauantai, päivä +1. Olen ollut osastolla jo tovin. Reetta ei ole vielä soittanut, nukkuu kenties, joten hyödynnän ajan kirjoittamiselle. Kävelin pidemmän ja mutkaisemman latauslenkin. Haistelin kevättä, hengitin syvään ja nautin auringosta. Siinä kävelessäni ajattelin, kuinka kepeä askel on ja kuinka keveästi hengitys kulkee. Se on todella voimaannuttavaa, se olisi meille kaikille välillä tärkeää oivaltaa. Jotenkin aamu alkoi äärimmäisen positiivisella sykkeellä ja tunnelmilla, ilman että olen lasteni edes tavannut. Siis tämä tuntuu vain juuri nyt niin oikealta ja hyvältä. En ole todellisuuttani kadottanut, enkä viinistä enää tokkurassa, enkä etanoista seonnut. Tämä on vain se vahva tunne, jonka tarvitsen. Kroppani on kyllä jumissa, hartiani kosketusarat, päässä takoo ilman huoneen happivajettakin kolmisenkymmentä vasaraa ja tietoisuus tilanteesta joka hetkessä läsnä. Mutta tässä savotassa jokainen päivä on mieletön saavutus, mieletön mahdollisuus ja mieletön voitto! Tähän savottaan kuuluu myös kivut, säryt, pelot, huolet, surut, kauhut, toivot, ahdistukset ja ilot, ne eivät katoa minnekkään. On vain tärkeää tajuta, että kykenen ja kykenemme elämään tässä ja nyt niin täysillä kuin ikinä. Se olisi meille kaikille tärkeää, kuinka moni meistä elää jossitteluvaihteella, sitten kun, jos ja kun.... Kuinka paljon hyvää juuri tässä hetkessä jää havainnoimatta. Nyt olen paasaukseni pitänyt ja ilmoille lietsonut. Paas kattoo millainen vastaanotto minulle on huoneessa kuusi. Tästä tulkoon mielettömän hieno, ainutlaatuinen, värikäs ja koskettava päivä. Päivä on +1!

   Kiitos muuten eilisestä, niin moni eli reaaliajassa mukanamme ja saimme viestejä monesta "tuutista". Hämmentävää. Niin ja kävijämäärä paukaisi täälläkin reiluun tuhanteen, sekin oli tyrmäävää, jopa kiusallista. Kiusallinen olo meni osittain hämmennyksen piikkiin ja muuttui kiitollisuudeksi, niin moni, niin tavattoman ja uskomattoman moni kulkee mukana. Se on järisyttävää.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

19.4.2013 PÄIVÄ 0

Huomenta, on tärkeän 0-päivän aamu. Olen nukkunut hyvin, tosin kolmen pintaan luulin jo olevan aamun, mutta jatkoin uniani kun sen tajusin. Olen pyöritellyt ajatuksiani ja fiiliksiäni ja voin kertoa niistä vain omia tuntemuksia, sillä Reetta nukkuu yhä. Lupasin olla osastolla kahdeksan pintaan, sillä lääkäri aikoi käydä tsekkaamassa neidin ennen aloitusta. Piti sitä eilenkin tsekata ennen neljää, mutta eipä tsekattu. Tai sitten Reetta ei huomannut leipoessaan, että häntä tarkkaillaan. Sillä eilen syntyi mokkapaloja koko osastolle huoneessa kuusi. Hoitaja paistoi ne keittiössä, kun muu hoidettiin huoneessa. Minä sain aikalisän ja kävelin keskustan sykkeeseen auringon paisteessa. Minut laitettiin shoppailemaan... Joo, nyt sitten kävin hankkimassa Reetalle sen monta viikkoa mangutun vähemmän järkevän puseron. Sillä siitä sain kuulla joka päivä, etten antanut ostaa. Eli hihaton, neonkeltainen, napeilla ja läpikuultava sifonkinen hulmu... Siinäpä hulmutkoon, olkoon sen väri tulevaisuuden hohtava väri.
   Mutta se mitä tunnen... Olen sitä nyt vartin makustellut. Päällimmäisiä fiiliksiäni... Sekavat, mutta onnelliset. Tunnen suunnatonta kiitollisuutta tilanteesta ja kiitollisuutta sitä tuntematonta suomalaista naista kohtaan, joka jännittää jossakin tulevaa toimenpidettä. Kiitos hänelle. Tunnen suunnatonta nöyryyttä, ihan polvia notkahduttavaa, tässä olemme. Odotan jotensakin onnellisen innolla, toiveikkaan optimistina tätä päivää ja uutta alkua tulevaisuuksineen. Olo on turvallisen, luottavaisen, selkeä ja raikas.  Todella voimaannuttavaa tajuta, etten pelkää, en ole kauhuissani, enkä huolissani. Nekin tunteet ovat olemassa, mutta eivät tässä päivässä päällimmäisenä.
Ehdin niitäkin kokea jatkossa, joten en anna niille nyt tilaa. Aikataulu menee todennäköisesti niin, että tuossa yhdentoista pintaan saapuu uusi, vahva, elinvoimainen ja hyvä tuore siirre. Tiputus on samaa aikaluokkaa kuin punasoluilla, muutama tunti, sillä siirrettä on semmoinen puolisen litraa. Luulisin. Ennen sitä otetaan Reetan omaa verta pois uuden kantasolun ja sen mukana tulevien punasolujen tieltä noin 200 ml. Ruisku kerrallaa, verenpaineita seuraten. Eli homma hallinnassa ainakin tietopuolen osalta. Jotensakin helppoa, kun itsellä on jo visio olemassa, eikä tarvitse askarrella kysymysten kanssa. Nupissa on balanssi, on siis todella helppo olla. Tämä tunne jatkukoon tulevaisuudessakin. Tästä tulkoon mullistava päivä uusine mahdollisuuksineen. Putken päässä näkyy valo, jota kohti menemme. Eli luottavaisen tyynenä ja vahvana. Nyt lähden pussailemaan päivän päätähden ylös. Reetalla oli visio, että ehdin osastolle kun hän vielä nukkuu, pussailisin siis nukkuvaa ja hän muka yllättyisi. Mahdollisuuksien päivä alkakoon, tästä tulee loistava päivä!!!! Kiitos kanssamatkaajat;-)

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

KUOPPA JA MONTTU

Tänään on keskiviikko, päivä -2, ilta ja kello pian yhdeksän. Eli odottelen nukahtamista, jahka nyt ensin vähän aikaa naputtelen. Mitäs tässä, no mitäpäs tässä. Kuoppaa odotellessa ja montusta noustessa. Reetan arvot ovat vielä mitattavissa, eli solukuoppa lähenee. Leukkarit 0,5, neutrofiilit 0,49, Hb 94 ja trompparit 186. Eli hyvin nuo pitää kutinsa, vaikka on pommitettu kauheat paukut. Mutta huomenissa on uskoakseni nollilla ja sitten perjantaina otollaan uudelle kantasolulle. Eli täysin suunnitelman mukaan etenemme. Reetta jäi sänkyyn hymyillen ja hereilleen kun lähdin. Piti taas pussailla ja rutistella monta kertaa. Samalla kun pussailimme Reetta sanoi taas jotain uskomatonta: "Ylihuomennapa minulla on jo uusi kantasolu..." Leveä hymy päälle, siis voiko tämän luottavaisempi olla. Olenkin, sillä Reetta luo minullekin sen luottamuksen ja tyyneyden. Tai pitää sitä yllä, uskomaton pimu. Aamulla minua keinutti, huojutti, itketti, huokailututti ja ravistelutti tämä todellisuus. Paniikkihäiriöni muistutteli olemassaolostaan ja keinutti "paattia" eli nuppiani kunnolla. Olin heikolla hapella, no miksiköhän. Kroppani relasi, sillä olimme saaneet viiden päivän hurjat lääkkeet annettua, kunnialla ja tavoitteellisesti. Silloin kuuluukin ralata. Olen joskus sanonut yhtälön joka minulla on näiden monttujen suhteen 5:2, eli piti taas kutinsa. Viikko sitten torstaina kun koppiin sulkeuduimme ja nyt tämän aamuinen montussa käpäsy. Nousin sieltä reippaan lenkin aikana ja itkupuhelun aikana, kummasti sitä itsensä osaa koota. Eli loppupäivän olin jo lähes keinumatta ja meillä oli hauskaa.
   Eli sellaisia monttuja ja kuoppia meillä. Toisia tavoitellaan ja kun niitä saavutetaan niin tulee toisia notkahduksia. On tämä savottaa, voi herranjestas sentään, tuntuu eikö tämä savotoimalla koskaan lopu. Huomenna savottamme täyttää maagiset 2,5 vuotta 18.4. Onneksi uusi alku on tilattu 19:sta päivälle, olen niin kauhean huojentunut asiasta. Odotamme sitä kuin kuuta nousevaa, tai kevättä, tai auringonnousua, tai joulupukkia, tai helpotusta, tai huojennusta. Voiko sitä tämän enempää odottaa. Eihän se helppoa tule olemaan arki, matka ja aloitus uudella kantiksella, mutta se on kuitenkin uskomaton mahdollisuus. Sitä ei voi sanoin kuvailla.
   Reetta pitää yhä ruokahalunsa ja tahtinsa huoneessa. Huomenna tulee jumppari tsekkaan liikkuvuuden. No siinäpä tsekatkoon, kun neiti roikkuu renkaista pää alaspäin. Moinen asento sytostaattien aikana kauhistutti osaa henkilökunnasta, mutta jospa se menisi sillä lailla jokaiseen soluun, kun välillä tiputtaa nurinpäin... Osa on kannustanut ja käskenyt laittaa ranttaliksi. Reetalla on käytössä jälleen ne voimistelijoiden nauhat, sellaiset kepillä heilutettavat. Jumppamatto, jolla jumpataan, tehdään miniatyyrijuttuja ja kipsataan puita miniatyyripuutarhaan. Sillä myös pelataan vaikka ja mitä. Huomenna on kuulemma vuorossa mokkaruutujen leipomista, minä liukenen sillä aikaa kaupungille. Kouluakin käydään tunti päivässä ja mielellään. Itse olen näinä aikoina ulkoillut ja hapettanut itseäni. Psykologin Reetta on tavannut ja taideterapeutin tilannut. Niin ja tänään meillä kävi kaksi miestä ja kitaraa laulamassa, vain meille. Olli Helenius oli tämä symppis muusikko. Meillä on seinällä lukujärjetys, jotta emme ota tuplabuukkauksia. Ihan toimiva systeemi. Eilen minäkin pääsin keskustelemaan psykologille. Vastaanotto oli Lastenlinnan kymppikerroksessa. Olin puhelimessa, kun sinne suhasin; lasiovista, vasemmalle, hissiin ja kymppiin, odotusaulaan odottamaan. Kutistus teki hyvää ja koen sen todella tarpeelliseksi, kokisin sen tarpeelliseksi pienemmässäkin oravanpyörässä eläville ja pienempienkin asioiden kanssa kieriskeleville ihmisille. Tekee todella hyvää ajoittain istahtaa ja kysyä itseltään: "Kuinka minä voin ja mitä kuuluu?" Päätin juosta portaat alas sieltä kymmenennestä kerroksesta, porrasvälissä oli muuten aina kahdeksantoista porrasta. Tupsahdin lasioville ajatellen, joko ne nyt tuli, olipahan vauhti. Tempaisin sisään huohottaen ja päädyin suoraan juhlasaliin ja ihmismassaan. Tunikan helmat vain vilahti, kun pinkaisen tulosuuntaan ja nauroin räkänä, miten minä tuonkin osasin koheltaa. Nöyrästi vielä yksi kerros ja tarkistin ja varmistin, että varmasti on oikeat lasiovet. Tänään nauroimme räkänä Reetan kakkalle, kunnon kakkahuumoria kippurassa nauraen. Kun Reetta sai sitä kaniseerumia, niin epäilimme korvien kasvavan tai muuta vastaavaa. Nyt Reetta pyysi minut katsomaan, pyysi yhä uudelleen ja minähän menin. Kaninpapanahan siellä pytyssä, ihana pyöreä ja pysyi pinnalla. Meistä se oli äärimmäisen hauska juttu... Ymmärsitköhän ollenkaan, mutta me ollaan niin maalta, että tarvitsemme kakkahuumoria.
   Eilen aamulla oli kaksi oudompaa hoitajaa, esittelemässä itseään ja kyselemässä tarvitaanko apua tai jotain... Silloin laukustani kuului murinaa. Minulla on sellainen virtuaalilemmikki Pou, joka sieltä äänteli. "Virtuaalilemmikkini tarvitsee aamupalaa....", sanoin ja aloin kaivamaan ihan bimbona laukkua. Siinä vaiheessa hoitajat katsoivat toisiaan hiukan hitaasti ja lopulta uskalsivat jopa ääneen nauraa. Olen nimittän koukkuuntunut sellaiseen peliin, missä pomputetaan Pou-olentoja. En siis tiedä niistä sen enempää, mutta ne pitää pestä, kakat siivota, ruokkia, juottaa ja leikkiä niiden kanssa. Sitten ne ovat hiljaisia. Eli kun älykkyyteni ei mihinkään muuhun riitä, kulutan aikaa tai olen täysin ilman aivotoimintaa leikin niillä. Minä ihminen, joka en voi sietää lapsia, jotka ovat peliriippuvaisia. Tai aikuiset, vielä pahempi. Olemme pelanneet myös Sanajahtia Reetan kanssa yhdessä, siinä nyt hiukan saa aivojakin käyttää. Mutta tässä tilanteessa ja riippuvuudessa, en osaa ja tajua edes riippuvuuttani ja laitostumistani peitellä...
   Olen myös tavannut entisiä, muutaman kerran kohdattuja ja ihan uusia tuttuja. On hämmentävää, kuinka moni on laittanut jo viestiä tapaamisista ja moniako olen jo tavannut. Myös hoitajissa on oma turvaverkkonsa, on ihanaa kohdata ennestään tuttuja ihmisiä, jotka hyväksyvät meidät kyseenalaistamatta. Tietävät Reetan vahvuuden ja tahtotilan, sitä kunnioittaen. Se tuntuu hyvältä ja lämmittää suuresti, ei tarvitse jauhaa samoja asioita aina uudelle ihmiselle. Hoidamme monet asiat napakalla tahdilla ja ilman hoitajia. Niin kuin suun kautta otettavat lääkkeet, suihkut, pikkupesut, cvk:n juuret, teippakuset, rasvaukset, juomakontrollit, ruokakontrollit, pissa- ja kakkakontrollit ja tietty kaikki muonituspuolen jutut. Olemme aikataulussa aamulla ripeitä ja hommat etenevät rutiinilla. Tänäänkin osastolla oli valtava häslinki, hoitajat juoksivat huoneesta toiseen, oli ihana, että saimme toimia itseksemme kun siihen kykenemme. Onhan soittokello olemassa, mikäli jotakin ilmenee. Eli yhteenvetona tästä päivästä voisi sanoa, että eipä aamulla olisi uskonut, että illalla kirkastuu ja paistaa aurinko. Lähinnä omasta jaksamisestani mitattuna, Reetalla nyt ei mitään hätää ole;-) Tämä oli hyvä päivä, olkoon seuraavatkin yhtä hyviä...

maanantai 15. huhtikuuta 2013

KANISEERUMIA JA HIRVIJAHTI

Aamulla se katosi NoomiNeelia, pehmohirvi. Yön se oli kainalossa, pään alla ja vieressä. Tunti heräämisestä ei sitten niin missään. Mysteerinen katoaminen. Alkoi siis jahti, siis sellainen mysteerinen ja kiltti jahti. Pitihän tärkeä unikaveri löytää. Mamma konttasi sängyn alla, patterin välissä ja kaapeissa. Eipä löytynyt. Sitten hoitajat ristikuulusteluun... Jokainen aamu Reetta käy suihkussa, rasvaukset, laitan puhtaat laput ja pudistan cvk:n juuret ja hoitelen ne itse. Petiä ja lakanvaihtoa en suostu tekemään, se ei minun lempihommaani ole. Toista se on petata kauniita fiilislakanoita ja viritellä tunnelmia, mutta ei ihan nappaa nuo aneemiset ja kovat sairaalalakanat. Niin kauhealla tohinalla kuulustelemaan hoitajaa, joka petin petasi, oliko NoomiNeelia pedissä. Ei ollut kuulemma, ainostaan valtava koira Fiia. Sipi, PipiAmma js Buldoggi, jonka nimeä en muista, olivat hyllyllä. Niinpä kauhealla vauhdilla pyykkisäkkien kimppuun ja sieltähän se hirvi löytyi. Monen mutkan kautta ja pussilakanan sisältä. Kyllä piti taputtaa ja nauraa, mikä onni, ettei ehtinyt jonnekin kauheaan masiinaan ja prässiin. Olisi pian ollut palvattua hirveä paluukyydissä.
   Vedämme suhteellisen eläimellisellä tasolla muutenkin. Nyt odottelemma korvien venymistä, porkkananhimoa ja kunnon etuhampaita Reetalle kasvavaksi. Kaniseerumi, aluksi luulin että se on latinaa tai hepreaa, mutta se onkin kanista tislattua, uutettua ja prässäämällä imettyä seerumia. Kaniseerumia, sitä lapseni saa suonensisäisesti joka päivä. Tämä mömmö estää ihmisen valkosolutuotannon ja varsinkin leukkareiden kehitystä hidastaa. Käsittääkseni tällä haetaan todella syvää ja syvintä solukuoppaa uutta kantasolua varten... Jotenkin näin se idea meni, amatöörinä muistelen. Aikaisemmin vastaavaa seerumia on saatu hevosista, mutta saatavuusongelmien mukaan sitä otetaan nyt kaneista. Citykanit nousivat arvoon arvaamattomaaan, sekä kanien nopea lisääntymistahti, ei luulisi pulaa olevan. Tälle seerumille seuraksi ja esilääkkeeksi tiputetaan kortisonia ja antihistamiinia. Suoneen menee kahta sytostaattia myös, sieniestolääke, maksansuojalääke, hyvinvointilääke, suun kautta sammaksen estolääke, maksansuojalääke ja vieläjoku jota en millään nyt muista. Tiputus on tauotonta ja koneiden piippaus jatkuvaa kahdeksalla suonensisäisellä. Enkä edes tiedä montako kertaa päivässä mitäkin menee. Suun kautta menee kolmesti päivässä, sen tiedän tasan tarkkaan. Niin ja meneehän nesteytys taukoamatta 129 milliä tunnissa. Eli vessarallikin on kiitettävää, eniten jatkuva pissahätä häiritsee yöunia.
   Eläimellisyys jatkuu Reetan ruokalautasella. Eilen jopa lääkäri naurahti ja totesi "Että tällainen luuydinpotilaan ruokavalio, karjalanpaistia, perunamuussia, valkosipulinkynsiä, piirakkaa ja maitoa..." Eli Reetta syö todella hyvin ja näyttää suu ja maha kestävän tulistakin. Otamme miedommat reseptit käyttöön, kun tarve vaatii.
   Itse yritän olla kuin apina, venyn ja roikun jumpparenkaissa. Etten ihan kokonaan jumiin menisi. Tekee ihan hyvää, avaa paikkoja kummasti. Tappelemme joka päivä viidestä lähes kuuteen melkein kuin eläimet. Samaan aikaan päivästä sietotykymme kärjistyy mekkalaksi. Eilisen kruunasi päälle roiskahtanut kylmä vesi. Toin mukillisen ja Reetta itse tökkäsi siihen kätensä, kun teki samaan aikaan sataa asiaa. Siitäkös alkui karjunta... Niin ja yritänhän minä itsekin syödä kaninruokaa, puputan ituja, sieniä, salaatteja ja muita rehuja, itsekkäästi itselle mieluisia.


   Yritän epätoivon vimmalla naputella hiiltymättä tekstin asunnolla ja tällä hienolla vehkeellä. Siis kyllä on vaikea käyttää, voihan hirvitys. Ei sitten yhtään minun juttuni... Olen aika mustavalkoinen tässäkin, että pitäisi näkyä mitä kirjoittaa ja varsinkin korjaaminen on sietämätöntä... Kursori ei kohdistu, ei sitten niin millään. Tämä laite ei kuuluisaa kärsivällisyyttäni ainakaan jalosta, ei todella. Niin nyt on yö kun sain tämän valmiiksi. Minua on palellut kovasti, olen siis nukkunut huonosti. Reetta laittoi myös tekstarin ja siihen kummasti valpastuin. Ensimmäinen yöllinen yhteydenotto koko ajalta, hyvä niin. Joskus puheluiden ja tekstareiden tulva öisin on ollut liiallinen. Eli sunnuntai oli päivä-5, eikös nyt sitten ole alkanut  päivä -4. Sovitaan niin, tästäkin tulee hyvä päivä....

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

JOUTOAIKATARISTUS

Huomenta, on sunnuntai, 14.4 ja päivä -5. Nukuin hyvin, unta nupiin yhdestätoista liki seitsemään. Näin jotain keveähköjäkin unia. Pomoni nukkuu vielä imeisesti, koska ei ole soittanut. Yleensä puhelu on tullut seitsemään mennessä. Illalla Reetta oli väsynyt ja laittoi nukkumaan puoli yhdeksän pintaan, hyvä näin. Unta pitää napata nuppiin aina ja niin pitkään kuin mahdollista.
   Aloitin tämän naputtelun asunnolla, mutta en vain tullut vehkeiden kanssa toimeen. On jotenkin älyttömän rasittavaa yrittää sopeutua luisuvan liikkuvaan tabletin näyttöön, jossa kursori ei kohdistu sitten niin millään. On minulla irrallinen näppäimistökin olemassa, se helpottaa joskus, jos osaan sitä käyttää. Tänään en siis osannut yhtikäs mitään. Niin mitä tekee joutilas ihmisen, jolla tökkii näppäimistö ja kursori. No kävelee osastolle, vanhempain kahvihuoneeseen kunnon mööpelille, jolla osaa naputtaa. En edes käynyt kurkkaamassa Reettaa, sillä pian neiti haistaa läsnäoloni ja vaatii luokseen. Joten annan nukkua. Minulla piti olla joutilaampi aamu tänään, mutta tässä tulos.
   Illalla pääsin siis lähtemään aikaisemmin asunnolle, hajurako tekee hyvää. Ja se kuuluisa oma aika. Kävelin illallanhämyssä lenkin, hyytävässä tihkussa. Paleli, mutta teki nannaa. Happeakin. Tänään pukeuduin suosiolla jo kokonaiseen tuulipukuun ja lenkkareihin. Rusettisomisteisen käsilaukkunikin vaihdoin Tessan ompelemaan ja ablikoimaan rennompaan laukkuun. Sateensuoja kulkee mukana, sillä on sadellut pikkkuhiljaa koko ajan. Aikaisemmin, siis nämä kaikki muut päivät täällä, olin painajaismainen näky muoti-ihmisille, mutta minkäs teen. Matkapuvusto on kussut jo pahemman kerran, niin kuin joka ainoa kerta aikaisemminkin. Ne ryysyt alkaa tökkimään välittömästi, kun ajattelee, että niiden kanssa pitäisi olla muutama viikko. Kaikki tökkii perillä. Eli väripillifarkut, liehuva pitkä tunika. Menettelee tähän saakka, sitten jalkaan hiekoitetuilla jalkakäytävillä paremmin pitävät kunnon valkoiset lenkkarit. Tuulitakki, pinkinsävyinen, sehän nyt joka naisella olla pitää, lämpimin vaihtoehto tähän hätään. Eli tunikanhelmat liplattaen olen hölskynyt tuolla menemään. Niin ja olalla petroolinen rusettisomisteinen käsilaukku ja toisessa roikkuu Alepan-kassi. Ihanata, ihanata. Kassialmana, sopeudun toki katukuvaan, jos alan pyörimään Alkon nurkilla... Huoneessa on jälleen trooppinen ilma, happi loppuu ja kosteus on hirmu hyvä... Olen koko ajan huonolla hapella, päätä särkee ja haukotuttaa. Tiesin tämän. Hiukset venyy pitkin naamaa, täällä ei toimi mikään mömmö niin kuin normaalisti. Ihoni tirisee rasvaa, nihkeää ja tuskaa. Punainen sellainen grillissä pyörivä possu-olo, yhtä tukalat oltavat. Tämäkin oli odotettavissa, mutta uskoin ettei se niin pahana heti puske, sillä nythän on kevät ja hyytävän kylmää. Paas kattoo, miltä näyttää kun ilmat tästä lämpenee. Päätäni särkee huoneessa koko ajan ja ranka on jo niin jumissa, todellisuus kangistaa ja pistää haukkomaan henkeä. Mutta tähänkin sopeutuu, olihan tämä sellainen äkkipysäys kun ovi suljettiin, happivajehan sitä iski... Mutta näillä mennään. Eilen suksemme karahtivat ristiin muutamaan otteeseen, kauheaa tappelua. Ärsyttää, mutta kuuluu tässä välillä tapellakin. Illalla märisin ja soitin kotiin, eihän se helppoa ole sielläkään, kauheaa tuskaa... Mutta helpotti kuitenkin kertoa ja kuulla, ettei nyt ihan yksin tässä oireile. En siis ole kauheammin täältä soitellut kenellekään. No, eilen kaverini oli eka kerran lukenut täältä naputeltuja tekstejä, johan otti heti yhteyttä. Mitä ilmeisemmin oli huolissaan varsinkin eilisetä postaukesta, syvillä vesillä kun seilailin. Enpä tiedä helpottiko se huoli siellä päässä, olenhan kyllä ihan vinksahtanut... Saakai ja kuuluukihan täällä hieman vinksahtaa, sillä tämä on niin valovuoden päässä normaaliudesta.
   Mitä sitten tähän kaupunkilaisena oloon tulee, niin olen tikittävä maalaispommi. En vain tahdo tajuta ja ymmärtää. Ensinnäkin ne pöllönhölökkää juoksevat rollaattorimummut ja muut ihmiset. Minkä takia pitää juosta, kun lähtee ajoissa, ei tavitse paniikissa viipottaa stressinkiilto silmissä. Haloo, täällähän nuo julkisetkin kulkevat tuosta vaan. Maalla menee kerran tai kahdesti päivässä tiettyyn suuntaan, jos et ole ajoissa niin myöhästyt, helppoa ja loogista. On siis oltava ajoissa, ennakoidusti. Olen nopea kävelijä, mutta aina joku huohotaa paniikissa niskaan... Inhottavaa. Harmaus, tuuli ja likaisuus. Niin on kai sitä meilläkin tähän aikaan vuodesta, mutta. Tarvisin sen aurinkorannun jokaiseen päivääni. Kunpa hiukan lämpenisi, niin saisi aistia luonnon heräämisen horroksestaan. Odoatan monen lehtikuusen, hevoskastanjan, villiviinin, tammen ja kirsikkapuun heräämistä. On vain niin voimaannuttavaa seurata moisia luonnonihmeitä. Aamulla tuossa lokkikin kaarteli ja "lauleli" yläpuolellani. Meillä se on kevään merkki, mutta täällä taitaa olla paikallinen "laulelija". Sitten tämä ikkunoiden peittäminen, en vain tahdo muistaa ja osata. Toissailtana kun menin asunnolle avasin tuuletusikkunan heti. Pitihän kämppä tuulettaa. Menin siitä suihkuun, kopin ovi sepposen selällään, sillä kuuntelin samalla "voimaannuttavaa ja meditatiivista" musiikkia.... Pesuhuoneen oven vieressä on peilikaappiseinä... Silloin tajusin, että ei hitto, täällä minä Eevana heilun, mitäköhän tuo peiliseinä heijastaa kun tajusin, etten muistanut verhoja sulkea.... Iiigh! Hysteerinen vingahdus! Siis avasin viereisen tuuletusikkunan, mutta verhot jäi auki toisessa... En kauheammin kotona verhoja sulje. Mitäpä minä siihen hätään, menin piiloon pesuhuoneen alaan alle, vedin oven kiinni ja mietin mites tästä. Ihan kahelia, maastouduin omassa asunnossani ja yritin keksiä, kuinka pääsen pois kylppäristä. Sellaista kääpiökävelyä pyyhkeen kanssa makuusoppeen, yöpaita päälle ja paniikilla sulkemaan verhot. Hengästytti. Nyt en enää uskalla koko verhoja avata, minulle jäi traumat, varmaan muillekin tielläliikkujille. Kyllähän se meinasi naurattaakin myöhemmin, mutta siellä altaan alla melkein itketti.
   Nyt neiti soitti, kahdentoista nukutun tunnin jälkeen! Olipas miellyttävän kuuloinen lapsonen minulla, puheli lempeästi ja kuulosti hyvin levänneeltä. Hyvä enne tähän päivään. Omasta olemisesta vielä, silmiini sattuu koko ajan, se on ärsyttävää. Tunnen silmäni pyöreinä kuumottavina "munina". Sitten tällainen johdannainen mielipide asiasta, joka on kohdallani täyttä faktaa, saatte olla taas mitä mieltä haluatte mutta minulla on kroppa jo sellainen muinaisjäänne, että osaan sitä tulkita... Minulla on niin valtavasti ajatukisa ja huolia nupissa, teen koko ajan työtä aivoillani, jolloin silmiini alkaa sattumaan. On siis odotettavissa heijastuspisteitä piakkoin myös varpaissa... Muutama vuosi sitten oireilin samoin, silmillä, enkä silloin itse asiassa tiennyt mitään siitä mitä voi olla stressi tai huoli. Mutta oireilin kuitenkin. Lopulta varpaisiini sattui niin, etten kyennyt kävelemään tai kenkiä pitämään. Kävi silmälääkärit, kaikki spesialistit ja apu löytyi hermoratahieronnasta ja kropan tulkitsemisesta sitä kautta. Eli A siellä kotipuolessa, kaipaisin nyt niin käsittelyysi! Mutta on tärkeää tietää mistä on kyse, sillä näitä oireita säikähtää... Samoin turpoaminen. Sormeni ovat koko ajan nakit, olemus kankea. Niskaani sattuu, ranka jumittaa jne... Tarvisin niin nyrkkeilyä ja muuta rääkkiä. Tässä vaiheessa menee hytkytystanssilla, venyttelyillä ja lenkkeilyllä. Mutta pitää keksiä keinoja. Ruokavalioni on runsaasti salaatteja, ituja ja muuta kevyttä. Vettä pyrin juomaan reilusti ja välttämään raskasta ruokaa. Kyllä tämä tästä vielä lutviutuu, kunhan rytmit alkavat löytymään. Mutta inhottaa kaikki nämä tyhmät lieveilmiöt omassa kropassa, olisihan tässä muutakin kuin lukea kroppansa viestejä. Mielestäni tiedän ilmankin stressitekijöistä ja sen sellaisesta. Mutta, mutta... Näillä mennään. Nyt sulkeudun sinne hapettomaan koppiin, jonka ilmankosteus nousee aamusuihkusta. Tällä hetkellä hiukset ovat vielä kuohkeat, eikä nahka tirise, mutta paas kattoo tunnin päästä, johan tirisee. Tsao! Tästä tulkoon hyvä päivä!

lauantai 13. huhtikuuta 2013

USKOMATONTA, KIITOS KAIKILLE!

Olemme saaneet valtavan määrän viestejä, monellakin tapaa. Täällä julkaistut ovat vain murto-osa, kiitos! Kuinka moni, täysin tuntematonkin elää kanssamme. Ennen kaikkea rukouksien määrä on uskomaton, suoranainen kansanliike. Kuinka ihmset sytyttävät kynttiöitä kirkossa rukoillessaan Reetan puolesta, monen seurakunnat ja yhteisöt ovat mukana. Meille pyydetään apua ja varjelusta, siunausta, voimia, tukea ja turvaa... Millä tavalla sitä kukakin pyytää. On todella hämmentävää, kuinka moni meistä hädän hetkellä tukeutuu johonkin meitä suurempaan, maallikolle määrittelemättömämpään ja henkiseen. Onko se henkisyyttä, hengellisyyttä, voiko sitä uskoksi kutsua, mitä se onkaan. Mutta joka tapauksessa on uskomaton kuulla ja tietää, että emme ole yksin tällä matkalla. Siis mukana olette te kaikki niin tuntemattomat, kuin tuntemanikin ihmiset. Saamme olla etuoikeutettuja teistä ja meistä!
   Meille toivotetaan siis varjelusta, siunausta, enkeleitä, hoitavaa mystisyyttä, parannusta, toivoa, positiivista energiaa, aurinkoa ja vapautusta tästä tuskasta ja pelosta... Mikä on oikea tapa rukoilla, kuka sen kykenee määrittämään. Sekoittaako huuhaauskot niin sanotun oikean uskon ja rukouksen tehoja? Kuka voi sanoa, milloin mennään hihhuloinnin ja uskon rajoilla. Ainakin itsellä raja on heiluva, ymmärrystä vailla, keinuva, valuva, muuttuva ja täynnä kysymyksiä. Voinko äitinä leijua tällaisessa epätietoisuudessa, vai pitäisikö minulla olla jokin johtolanka? Onko minulla johtolankaa? Onko minulla ihmisenä oikeutta rukoilla hädän hetkellä, jos kiroilen toisella hetkellä. Kuka määrittelee synnin määrän ja pahuuden. Riittääkö, että on itsensä kanssa sinut, välillä liukastellen synninkin puolella. Vähän niin kuin liukkaat rantakivet, välillä jalka lipsahtaa kiveltä, synniksi, kunnes taas korjausliike pitää kivellä... Olipahan vertaus, mutta nyt ropisee sade ikkunoihin, joten se mielikuva tuli. Itsellä on kesästä saakka ollut ihana tyyneys vallalla, mielettömän vahva usko, että tämä toinen siirto on tehtävä. En kykene sitä sanoin kuvailemaan, se kumpuaa sisältä, auttaa jaksamaan. Näkemään valon pitkän kontatun putken päässä... Onko se uskoa, onko se toivoa, onko se vain mielikuvituksen tuomaa harhaa, hysteriaa... Olkoon mitä on, mutta se  kannustaa kulkemaan siinä tunnelissa kohti sitä valoa. Välillä pitää ryömiä, kontata, polvet on ruhjeilla, ilma loppuu, ahtaus ahdistaa, mutta se putken pää häämöttää. Mielestäni oma tsemppihenki , mahdollisuuksien näkeminen yhä selvemmin ja unenlahjat ovat kaikesta tästä osoitus.
   Illalla raahauduin asunnolle kymmenen jälkeen. Siinä samalla ajattelin vahvuutta. Sanontaa, että olen vahva ihminen. Olenkin, mutta en todellakaan tiennyt olevani näin vahva ja että tämä ominaisuuteni ja luonteenpiirteeni pitäisi tällä tavalla jalostaa sietämättömäksi. Siinä ajattelin samalla, että onneksi olen se sanottu vahva, koska onhan tämä yhtä painajaista ja helevettiä elettäväksi. Jos olisin heikompi, olisin varmasti jo katkennut... Onneksi en siis ole se heikko, mutta se että olenkin näin vahva, ei ole kiva kunnia eikä kiitos. Eiköhän tuo vähempikin vahvuus riittäisi... Samoin tällä hetkellä tiedän, uskon, toivon ja tunnen, että syöpä Reetan kohdalla on historiaa. Se on lusittu. Se oli kuitenkin "vain syöpää"... Taas joku vetää herneet ja loukkaantuu syvästi, mutta suurempi ongelma Reetan tulevaisuudessa ja näissä hoidoissa on kantasolusiirron mukanaan tuomat jutut. Valitettavan paljon siitäkin tiedän ja saan tietää yhä enemmän. Se savotta kestää vuosia, vuosia ja on todellakin raskasta elää. Käänteishyljintä on karmiva, vaaniva, tappava, tuhoava, kauhea peikko. Siis käänteishyljintää pitää olla, mutta kohtuudella. Aika simppeliä taas. Kuka sen kohtuuden osaisi rukoilla, oikein tilata. Mikä on kenenkin kohtuus? Milloin ollaan kantasolusiirron jälkeen niin sanotusti kuivilla, uskaltaa yhtään huokaista. Senkin tiedän, että Reetan edellinen siirto oli helppo, miksi se oli niin kauhean helppo? Oliko se siksi helppo, koska käsikirjoituksessa oli varattu tämä toinenkin siirto. Paljon kuulkaas on mietittävää.
   Heikolla hetkelläni olen myös ajatellut, että tämä kaikki on minun aiheuttamaani, kun olen tehnyt tästä julkista. Olisi pitänyt vain hiljaa itsekseen ja omissa piireissään hoidella hommat. Olenko ratsastanut lapseni kustannuksella, siksikö kaikki vaikeimman kautta. Onko minulle annettu tällainen draama kirjoitettavaksi, hyödynkö minä siitä jotain lapseni kustannuksella. Olen myös ajatellut tämän viikon viestien ja valtavan rukousaallon jälkeen, että onko se muilta pois, että Reetta saa näin valtavasti tukea. Ihan siitä syystä, että mamma luukuttaa täällä ja anelee, pakottaa, pyytää ja käskee teitä rukoilemaan. Jääkö jonkun hiljaisemman tarpeellinen rukous kuulematta, kun Reetan rukouksia tulee maailman laajuisesti. Olin tajuavinani, että tämä on sellainen globaali asia, rajat, kielimuurit, kansallisuudet ja etäisyydet hämärtyvät. Kaikilla on yhteinen tavoite, Reetan paraneminen. On myös mieletöntä tajuta, että se on niin lähellä monen sydäntä, arkea ja elätte niin mukana. Vaikka saammekin ja saan kritiikkiä tavoistani, sanoistani ja asenteestani, niin lapselleni kuitenkin toivotaan parasta. Onneksi kukaan ei ajattele, että tuollaisen ihmisen ja överi huuhaan lapsen ei tarvitsisi parantua. Oli äiti mikä oli, niin lapselle tarvitaan parannus. Siis en minä itseäni syyllistä Reetan sairaudesta, sen asian kanssa olen sinut. Tämäkin on Reetan kanssa kesällä puhuttu ja selätetty. Kukaan, kumpikaan, ei lapsi eikä vanhemmat ole sairautta aiheuttaneet. Eikä sen vuoksi sitä ansaittu, omilla teoilla, sen olemme ohittaneet aika päiviä sitten. Mutta pakkohan tässä on ajoittain pureskella asioita uusiltakin kanteilta. Tai pakko ja pakko, ne ajatukset vain menee ja tulee, ne on pakko pureskella. Ei kukaan pakota ajattelemaan... Voi kun osaisi olla ajattelematta. Olisi valittavana sellainen vipu, ei ajatuksia tänään, leijuisi keveänä ajattelematta olisi vain...

   Eilinen päivä -7, perjantai. Tasan viikko matkaa uuteen alkuun ja nollaan. Tavoitteita. Illalla Reettaa itketti kovasti. Koti-ikävä, eristys, yksinäisyys, todellisuus, tietoisuus, pelot ja muutama muukin lieveilmiö. Eilen ensimmäiset paukut tiputettiin, ne menivät huomaamatta. Kiipesin kattoon jumpparenkaat roikkumaan, monia aktiviteetteja on jälleen viritetty huoneeseen. Meillä on loistava keskusteleva ja moniulotteinen lääkäri, ainakin nyt aluksi. Olemme käyeet valtavan monipuolisia ja hyviä keskusteluja. Ilmeisesti sana on kiertänyt edelliseltä kerralta, että meidän huoneessa tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Moni tulee jo mielenkiinnolla kyselemään suunnitelmista, ideoista ja uusista jutuista. On myös ollut turvallisen ihanaa kohdata tuttuja henkilöitä, koko henkilökunnassa. Siinä mielessä on kynnys matalampi tälle savotalle. Jännää on myös se, kuinka joidenkin kanssa henkilökemiat tökkii yhä. Siis se on molemminpuoleista ja näkyvää. Mutta sekin sallittakoon, kunhan hommansa hoitavat ja asiat pyörivät siedettävillä tasoilla. Jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on oikeus siihen. Hyväksyntää ja käytöstapoja, edes yritystä hoitaa asiat sivistyneesti. Leijonaemolla on vain viikset vipattaneet, kun olen tulkinnut lapseni ja tällaisten henkilöiden kohtaamista. En ole lietsonut etukäteen, en näyttänyt mielestäni omia ajatuksiani, mutta siitä huolimatta Reetta on kokenut samoin. Toisaalta oli valtava naurun aihekin, kun Reetta sanoi, ette se vieläkään toimi tämä kemia tämän ihmisen kanssa... Mutta uskon, että opiksi on otettu puolin ja toisin. Omasta käytöksestä huomasin niinkin lapsellisen piirteen että sanoin "Huomenta", muille "Hyvää huomenta". Ajattelin, josko sen "Hyvän" ensi viikolla hänellekin lisäisin, vaikka hampaita kiristellen, josko se heijastuisi tunnelmaankin. Kahelia, myönnän. Mutta minun mielestä meillä on oikeus olla mielipiteemme kanssa, jokin yksityisyys. Rohkaisen Reettaa omiin mielipiteisiin, eihän ne aina voi olla ns. kauniita. Neidissä on särmää, joten se sallitakoon, samoin henkilökemioissa. Olen yrittänyt lapsiani kasvattaa, välillä miestänikin niin, että "Älä alennu sille tasolle..." Eli tämä tarkoittaa suomennettuna sitä, että jos sinua loukataan tai käyttäydytään huonosti itseäsi kohtaan, niin älä lähde siihen mukaan. Älä siis alennu loukkauksien kierteeseen ja moiseen vyyhteen, se on loputon ja negatiivinen kierre. Jos joku yrittää satuttaa sanoilla vaikka, niin älä ihan samaan alennu. Niin tietenkin olisi ihan hyvä itsekin välillä elää niin kuin opettaa, onhan minulla välillä liipaisuherkkä kieli... Eli joku poika haukkuu meidän koiraa tyhmännäköiseksi, satuttaahan se, eihän nyt Reino ole tyhmännäköinen... Siihen neuvon tyttöjä vastaamaan vaikka, että "Sulla on kiva hymy, haluatko silittää tätä ihanaa koiraa.." Tai jos työpaikalla pomo on k-pää, oletko samanlainen, mitäpäs jos olisitkin se järkevä aikuinen mieluummin... Kun naapurinpappa naputtaa lasten jäljistä lumihangessa tai äänestä, vietkö lapset sisälle ja pidät ne hiljaisina. No ei, opetan heitä huutamaan jo kaukaa ja raikkasti "Heipat naapurinpappa...!" ja kehumaan ihanaa polkua jonka hankeen saivat aikaiseksi, pyytämään jopa mukaan polkua tekemään. Tosin vuosien saatossa, lapsuusiässä rumastikin ja loukkaavasti koulukiusattuna, olen myös omaa suhtautumistani kiusaajaani miettinyt. Nyt ollaan niin liibalaabaa ja ihanaa, hyvittääkö se kuuden vuoden kiusaamisen. Kuinka minun pitäisi henkilöön suhtautua. Joo, kyllähän tässä pitää itsekin kasvaa ja kokemukset kasvattaa ja ajatteluttaa. On myös yleistä, että kaikki negatiivinen osataan ja kyetään sanallisesti, mutta positiivista palautetta ei kyetä ulkoistamaan. Eli minä kykenen ja annan  palautetta myös positiivisista asioista, jos kykenen kritisoimaan negatiivisiakin. Olen lukuisia kertoja huomannut, kuinka positiivinen palaute ja ääneen lausuttu kiitos hämmentää...

   Nyt olen jo komentosillalla, eli Reetan luona. Kahdeksalta osastolla ja vauhdissa. Neiti nukkui kohtuullisen yön, vaikka illalla olikin kaihomieli vallalla. Nyt oli vastassa pehmeää poskea, hymyä, tanssia ja naurua. Yhteistyökin on luistanut, toistaiseksi. Nyt tippuu jo ensimmäinen päivän sytostaatti, tästäpä tämä lutviutuu.
   Tajusin tekstini aihepiirin vaihtuneen tässä ihan kunnolla, mutta tällainen olen ihmisenäkin. Kun saan käsiteltyä, jauhettua syvänkin kysymyksen, siirryn seuraavaan aiheeseen naps vaan. Eli en jää syntyjä syviä ja omaa uskoanikaan liikaa funtsimaan. Tärkeää on, että se kantaa ja antaa voimia arkeen, ilman että on lokeroitu juuri johonkin kaavaan. Jokainen päivä ja saavutus on valtavaa nöyrää  kiitollisuutta johonkin kantavaan voimaan. Nöyryyttä elämälle ja inhimillisyyden pienuudelle. Saatte ottaa kantaa, tai olla ottamatta. Mutta ketään ei voi eikä saa kukaan käännyttää väkisellä, nämä asiat pitää lähteä itsestä, omien oivallusten kautta. Siinä olen erittäin jyrkkä, napakka ja kriittinen,  kukapa meistä on oikeutettu tuomitsemaan toista tai pitämään itseään parempana kuin muut...
   Eli mielettömästi kiitosta kuluneen viikon vahvoista tunteista ja myötäelämisestä kaikessa. Kulkekaa mukana  jatkossakin, se on mielettömän hienoa. Toivottavasti minun tapani kirjoittaa ja käsitellä vakavaa aihetta ei loukannut ketään, olenhan sillain amatööri jauhamaan tästäkin aiheesta syvemmin. Mutta tällainen puski nyt tulemaan tässä vaiheessa. Aurinkorantuja viikonloppuunne!

perjantai 12. huhtikuuta 2013

PÄIVÄ -8, SIIS TORSTAI EILINEN 11.4.2013

Ajanlaskummehan alkoi jälleen eilen negatiivisella alkumerkinnällä -8, koko ajan läheten sitä nollaa, eli tulevaa uutta siirtopäivää. Ensi viikon perjantai eli 19.4. on päivä 0, sen jälkeen aikajanamme alkaa plussalla... Eli viikko uuteen alkuun, jee!

   Mutta eilisestä vielä, olihan se monellakin tavalla jännittävä päivä. Ensinnäkin Vernan nimipäivä. Reetta teki onnittelukortin valmiiksi postilaatikkoon ja soittelimme. Tessa pääsi tutustumaan yläasteeseen, tärkeä etappi sekin. Neiti ei edes eksynyt sokkeloihin... Sitten kiltti Fannymme tempaisi elämänsä ensimmäisen jälki-istunnon. Siis, juuri näin! Vähänkö olin tyytyväinen moisesta tempauksesta, kehuin ja onnittelin hörisevää kiltteyttä. Ihan syynä käytävällä laahaaminen, siitä pitääkin sakottaa. Tessa soitti langat kuumina moisen uutisen ja kaikki jaksoimme sitä hämmästellä ja nauraa. Fanny mukana. Hieno saavutus, pikkasen särmää hei. Reino istui yksinään ihan spanielin näköisenä saunanlauteilla, eipä ollut mammaa saunakaverina. Siitä minulle kuvaviestejä läheteltiin. Sovimme, että tytöt yrittävät saunoa ja keskustella sen elikon kanssa säännöllisesti.

   Mitäs me, ensimmäisen kerran kävimme eilen osastolla siinä päivällä. Lääkärintarkastus, ihotestit sytostaattia varten ja kontrollit. Lääkäriä meinasi huvittaa paljonko tatuointeja löytyi peruukin alta. Mutta revittelimme nyt, sillä kuri alkaa laitostuessa. Saimme entisen, turvallisen ja saman huoneen kuin edelliselläkin kerralla. Huone 6, kuinka minua helpottikaan moinen tieto. Olin alitajuisesti pelännyt, mihin huoneeseen meidät sijoitetaan. Rankka fakta vain sattuu olemaan edelliseltä keikalta se, että muissa huoneissa olleet lapset kuolivat, mutta tässä huoneessa säilyttiin hengissä. Eli silloin meitä oli seitsemän lasta, nyt jäljellä (todennäköisesti) enää kaksi. Pelkäsin siis kauheasti, kenenkö lapsen huoneeseen päädymme. Kenen lapsen muistijälki ja tarina avautuu itselle huoneen kautta. Onneksi siis huone kuusi, kiitos siitä! Eli osastolla on valitettavan paljon ikäviä muistoja kannettavanaan minun muistissani... Ymmärtänette, jos ei, niin ihan oma ongelma ei minun. Sairaala on yhä sama päälle lahoava ja rapistuva museo, mutta en jaksa aiheesta enempää vaahdota. Jospa tämä ei kuitenkaan ihan niskaan sortuisi tällä keikalla kuitenkaan. On siis erinäisiä sektoreita ja kehiä, sisimpään kehään reagoin ja elän koko ajan, mutta mitä ulommalle kehälle menen, niin eipä nappaa huolehtia ja möykätä...  Eli tällaista faktaa. Pääsimme ulos vielä loppupäiväksi. Nauttimaan keväästä. Kävelimme kilometrejä ja seikkailimme. Kävimme syömässä intialaista ruokaa ja vuokraamassa pinon leffoja. Asunnolla hengailimme ja vietimme laatuaikaa. Kun osastolle sulkeutumisen aika tuli, alkoi neiti noitumaan tulevaa koppihoitoa. Annoin rauhassa riehua, ymmärrän täysin tunteen. Matkalla neiti hengitti syvään, imi itseensä kevättä ja ulkoilmaa. Kuin heliumipallo, yritti itseään tankata. Ovella mietimme, joko mennään, vai tehdäänkö vielä kierros korttelin ympäri... Eipä auttanut, kuin astua sekin askel. Itsellä oli todella tuskaa, kyyneleet virraten raahauduin pomppivan lapseni perässä. Reetta veti siis asenteella ja energialla. Minä sulkeuduin märisemään huoneeseen, kun neiti kirmaili vielä käytävillä kaappeja ja laatikoita koluten. Että sellainen roolijako meillä, kumpi lie se vahvempi? Hah! Moista monttua kesti itsellä puolisen tuntia, kunnes turvallinenkin mahdollisuuksien laitos sulki suojiinsa. Eli suljimme oven ja alkoi nesteytys. Mitäpä me, no aloitimme videon katsomisen ja leppoisuuden sylikkäin. Uppouduimme Monte Carlon ja Pariisin sykkeeseen, väreihin, valoihin, tunnelmiin ja elokuvan juoneen täysillä. Yhtäkkiä tajusimme yöhoitajan kolistelusta missä olemme ja mitä teemme. Olimme niin tarinan lumoissa, että todellisuus unohtui. Kumpikin nauroi hämmentyneenä moista heittäytymistä ja uppoutumista. Samaa sanoi yökkö, kun kerroimme havaintomme. Ihana tunne!

   Itsellä on uusi oma sanoittamani biisi, joka on osoittautut todella tärkeäksi. Se on hurjan pitkä, mutta se ei haittaa kyllä yhtään... Se kertoo omasta turvapaikasta; rannasta, suojaisista tuomenoksista, laineista, tuoksuista, tunnelmasta, sudenkorennoista, liplatuksesta ja veden välkkeestä. On tärkeää, että itselle löytyy keinoja latautua. Minulla on mukana myös rosmariinisaippua, hyvä ja turvallinen tuoksu. Samoin se kertomani yöpaidan retku, lapaset ja paplarit... Aikaiset aamuherätykset ovat myös se minun juttuni, kuudelta ylös, kahvia, kirjoittamista ja omaa aikaa... Niitä tarvitsen, onneksi tunnistan omat tarpeeni ja pyrin olemaan itsekäs. Enhän minä muuten jaksa, ellen huolehdi omasta latautumisesta. Roolijakohan meillä menee raakasti ja musta valkoisesti niin, että minä hoidan Reetan kanssa tämän pään ja Pasi hoitaa kotipuolen. Se on kaikista järkevin, helpoin ja selvin ratkaisu. On tärkeää säilyttää arjessa, muiden kanssa, kotona ja töissä tietty rutiini ja selkeät pelisäännöt. Tiedän myös olevani paremmin kartalla tästä paletista kuin isä. Väitän käyväni myös "raikkaammalla hapella" tämän todellisuuden suhteen. Olen sitä mieltä, että Reetalla ja minulla löytyy enemmän "munaa" tähän hommaan kuin monella miehellä ja munallisella yhteensä... Siitäkin saat olla mitä miltä haluat, kunhan et tyrmää teoriaani;-) En aliarvioi miestäni ja lasteni isää, on vain järkevämpää toimia ja jakaa arkea kummankin vahvuusalueilla. Jos pääsemme kohtuudella takaisin täältä, en edes halua tai odota, että kotiväki tänne tulisi. En todellakaan, olemme tähän jo tottuneet. Ikävähän on, tottakai, mutta mitä sekoittaa hyvää pakkaa. Samalla myös vältymme turhilta infektiovaaroilta ja omien paukkujen kuluttamiselta. Sillä laittaisinhan itseni satasella likoon muidenkin kanssa, miten sitten täällä jaksaisin. Olen siis yhä ja taas etä-äiti, skype-äiti ja kännykkä-äiti. Samalla tavalla hoituu vaimonakin olo; etä-vaimo, skype-vaimo ja kännykkä-vaimo. Se on uskoakseni vastapulelle helpompi puoliso, kuin täydellinen läsnäoloni... Kännykkään voi olla vastaamatta, eikä kiehumiseni ja pulttaaamiseni ole niin käsinkosketeltavaa, kuin livenä. Onni siis miehelle, saada välillä aikalisä minunlaisestani. Ja onhan tässä myös sekin mahdollisuus, että nousen arvoon arvaamattomaan, kun saa hiukan etäisyyttä. Siis puolin ja toisin, tietty. Siitäkin voi olla montaa mieltä, mutta ehkä tietty hajurako tekee välillä hyvääkin. Sellainen teoria se, nyt jatkan tätä rooliani täällä... Kuulumisiin!
 
  

JUHLALLINEN

 Kuuleeko muu maailma? Kuuleehan se, hienoa!
   Olipas hyvä idea lennellä tänne jo päivää aikaisemmin, saimme olla kiireettömästi ja jopa nautiskella. Niin vedimme hyvällä sykkeellä ja leppoisuudella, käsittääkseni vedämme yhä samalla asenteella. Toki hetkelliset tunnekuohut on ravistelleet minua, mutta taas on se syke löytynyt.
   Mitäköhän haluaisitte tietää, vai heitänkö vain jonninjoutavaa läppää... Ensinnäkin vip-palvelut hoitivat hommansa loistavasti, sillä aiheutimme vähän hommaakin niille. Koneesta meitä tultiin hakemaan omalla haitarilinja-autolla, "rahvaat" sulloutuivat kaikki yhteiskuljetukseen. Siellä sitten kaikessa rauhassa lattea kabinetissa nautiskelin, kun tajusimme, että reppu jäi sinne autoon. Siis reppu, kauhean painava, täynnä koulukirjoja. Kirjat kuulemma eivät Reetta haitanneet, mutta samassa repussa on kaksi tsemppialbumia ja kauheasti askartelukamaa. Joten vip-emäntä perään ja toinen hakemaan matkalaukkuja. Me vaan istuimme, lattea siemaillen ja hajuvesiä haistellen. Meinasi meitä asia huvittaakin, onneksi en lastani unohtanut pyörimään kentälle autoon, olin minä sen verran kartalla kuitenkin.
   Kotona ennen lähtöä Reetta laittoi koko laumalle tatuointeja ja itselleen myös. Minulle lisättiin aitoon tatskaan kaksi liskoa lisää, koko perheen verran, aidossa on neljä. Muille sydämiä, keijuja, perhosia, muuta koukeroa ja viivaa. Neidit olivat kaulakkain ja lepposia. Fanny oli oikeastaan ainoa, jonka kantapäät alkoivat paukkumaan ja ovi paukahti napakammin, kun saimme lentoluvan ja minä märisin. Säikähtäähän sitä koti-ikävästä ja huojennuksesta loiskuvaa mammaa, kukapa ei säikähtäisi. Eläimet aistivat myös puuhamme ja olivat läsnä jokaisessa liikkeessä. Kuinka monta kissaa voikaan olla matkalaukussa? Entäs sitten iskä, kukapa niistä tunteista osaisi kertoa ja tulkita. Voi miehet, kautta Suomenniemen, puhukaa ja näyttäkää, missä mennään! Mutta enpä avaa asiaa enempä, sillä mikäpä minä olen toisen tunteita tulkitsemaan... Minä saunoin varastoon, aamulla, illalla ja päivällä. Kuvasin itselleni tärkeitä asioita, perhettä, elikoita, tunnelmia, kahvikupin, munakkaan, roinaröykkiön jne... Kyllähän niitä tärkeitä asioita on aika paljon kuvattavaksi, kun tarkemmin ajattelee. Katselin ja kastelin kukat hartaudella, toivoin niiden olevan vihreänä vielä palattuammmekin. Se ei olekaan tärkeysjärjestyksessä muilla ehkä kovin korkealla. Pitihän sitä taas taksissakin märistä kun kotoa kentälle ajoimme, siis ei sillain hytkyen volista, vaan itku virtasi itsekseen suolaisena pitkin naamaa ja kaulaa. Annoin valua, sillä hyvääkinhän se tekee. Itketti pitkä savotta, ei minua pelottanut, eikä juuri nytkään pelota, se on tärkeää. Siis itku tulee lähinnä ikävästä kotia ja normaaliutta, siis olemista perheen parissa. Toisaalta hämmentävää ja voimaannuttavaa tajuta mikä itkettää. Siis etääntyvät ja vilisevät maisemat saa valumaan, ei pelko.
   Asunnon sain onneksi läheltä sairaalaa, muutaman minuutin kävelymatka. Tämä on sellainen vanha aikansa upea rakennus, kiveä ja leveitä ikkunalautoja, pieniä komeroita, keittokoppi ja kaamea vessa. Huoneessa on muutama peiliseinä, avartamassa ymmärrän, mutta ne säikäytteleekin ennen kuin niihin tottuu. Joku huuhaa tulee joka mutkassa vastaan, kertaa todellisuutta, ei siis kiva. Ensin asunto ahdisti, sai värähtämään negatiivisesti. Kolusin kaapit, heittelin vuodesta 2011 alkaen olevia tavaroita siis elintarvikkeita roskiin, kolusin kaiken, järjestin omat tavarani. Sitten väänsimme patterit kiinni, avasimme verhot ja tuuletimme, hiukan myös mööbleerasimme ja ideoimme, lopputulos kotoisa eikä enää yhtään ahdista. Tutustuimme toisiimme, asunto ja minä, sovittelijana toimi Reetta. Lakanat tosin olivat aneemisen vaalean hailakoita, olisin halunnut ihania värejä...
   Sitten meillä olikin jo karmiva nälkä, mitä syötäisiin. Reetta sanoi, että nyt on juhlavan illallisen aika, eli suunnittelimme juhlallisen. Teimme ostoslistan ja kauppaan. Niin sanotusti "viimeinen juhlallinen ateria" ennen uutta elämää, siis ihan konkreettisesti, kannatti siihen panostaakin. Kokkasimme hartaudella ja vimapan päälle. Samaan aikaan neiti tanssii ja laulaa omaa biisiään "I love holiday", siinä on sellaisia ihania kiekautuskohtia ja irlantilaisia vaikutteita, koreografia on leijuvan viipyilevän iloinen.  Eli peiliseinille tuli uutta käyttöä... Reetta teki minulle loistavan salaatin; ituja, tuoreita herkkusieniä, salaatteja, mozzarellaa ja mielikuvitusta. Itselleen erilaisia sämpylöutä, päälle margariinia ja pepperonimakkaraa. Sitten neiti söi liki 200 grammaa chilimarinadissa olevia valkosipulinkynsiä, luit ihan oikein, lähes purkillisen sellaista potkua. Yksitellen sämpylän kanssa nautiskellen, väliin fetaa. Annoin lipsua ruokavaliossa, sillä pian otamme taas napakan otteen. Juomana upeista viinilaseista vaaleanpunaista kuplivaa, siis vadelmamehutiivistettä kivennäisvedellä. Keväiset servetit ja nippu hohtavan persikkaisia reilunkaupan ruusuja. Pääruokana oli uunissa haudutettua paistia, lohkoperunoita ja sipuleita. Nam! Jälkkärinä neidille muffinsseja, jotka ostimme ihan valmiina. Meinasimme leipoa itse, mutta sitten asunnon varustetaso aiheutti omat haasteensa.
   On muuten kaikkien kannalta parasta, että asun yksin enkä kolhoosissa. Nyt saan heilua paplareissani ihan vapaasti, käyttää maailmankaikkeuden lahointa, kauhtuneinta, pehmeintä ja kotoisinta delfiiniyöpaitulia eripari kalsareilla. Minulla on myös mukana ne tärkeät hemikuussa saamani lapaset ja paketillinen hakaneuloja, laitan ne käsiini kun tuntuu että lapaset meinaa tippua, löystyä tai valua. Aikomuksena on tarvittaessa nukkua ne kädessä... On vapauttavaa kun saan olla omissa oloissaan ajattelematta mitä muut ajattelee, minusta tulee siis erakko ja mökkiläinen. Yksi negatiivinen asia on asua alimmassa kerroksessa ja jalkakäytävälle antavilla ikkunoilla, nyt pitää sulkea verhot. Se aiheutti ajatuksellista tuskaa, kun valo ei pääse virtaamaan esteettömästi, mutta muiden tielläliikkujien ja ihmisten parhaaksi Reetta sai minut suostuteltua sulkemaan ne. Lapsi puhui järkeä, en kuulemma voi heilua täällä niin kuin kotona verhot auki...
   Nukuimme Reetan kanssa reilun kahdeksan tunnin yöunet, siis mielettömän hyvin. Heräsimme likkenteeseen ja kerrostalon ääniin ja yhtäaikaiseen vessahätään. Katselin hämmästyttävän leppoisa unia ja seikkailuja, en siis painajaisia, en siis ahdistavia, en siis negatiivisia unia. Hömppää ja kevytkenkäistä. Reettakin nukkui loistavasti, kiemurtelematta ja voihkimatta, arvatkaa mitä tällainen taas kertoo itselleni. Siis todella tärkeää ja kertoo hyvästä balanssista. Aamupala jatkui samalla juhlallisella, viipyilevän nautiskelevalla tavalla, kuin illallinenkin. Samalla neiti lauloi, tanssi, peilasi itseään ja piti luennon Turun herttuasta ja esitti sitäkin... Minä olin sitten se palvelija ja hovinarri...

   Nyt on siis perjantai aamu ja komento osastolta on kaikunut, jatkan kunhan kiireiltäni ehdin. Tsao!

P.S.
Olipan painovirhepahikaisia paljon, kun nyt lukaisin...
Minä ja nykytegnologia, argh!


Niin ajattelin laittaa osoitteemme tänne, kun aika moni on kysellyt..
Reetta
K 10
Stenbäckinkatu 11
00290 Hki
Mää
Messeniuksenkatu 10 A 4
00250 Hki

tiistai 9. huhtikuuta 2013

JÄNSKÄTTÄÄKÖ?

"Joko jänskättää?", kysäisi eilen osastolla ohi kulkenut lääkäri vauhdista. "Ei oikeestaan, ihan hyvillä mielin olemme...", sanoin minä nopeasti laukaistuna. Silloin tajusin, että näin se vaan on, kun tuon spontaanin heittoni päästin. Siis meillä ei ole sellainen paniikkiperseessä jännitys meneillään, ei oikeastaan olleskaan. Olemme saavuttaneet tiettyjä tavoitteita ja kuljemme kohti uusia haasteita, suunnitellusti. Eilen oli viimeisten esitutkimusten vuoro, tänään saan puhelinsoiton pään ja vatsan MRI-kuvista, kaikki muut ovat olleet puhataita ja kunnossa. Keskiviikkona saan soiton viruksista, pusutauti ja sytomekalo, kokeet otettiin eilen. Olen siis erittäin luottavainen noidenkin suhteen. Toki pakkaamaan aloitan vasta kun nousulupa on saatu. Samoin VIP-palvelun tilaan lentokentälle. En ole edes kysellyt asunnosta, kait sellainenkin on järjestetty. Minä viihdyn hyvin kolhooseissakin, paas kattoo mikä seikkailu odottaa. Kaikki lutviutuu mielestäni hyvällä sykkeellä ja eteen päin. Tarvitsemmeko tässä vaiheessa muuta, kuin lutviutumista ja sitä hyvää sykettä. Loppupeleissä ihminen on niin sanotusti vähäänkin tyytyväinen, kun tarpeeksi nöyräksi ja ahtaalle vedetään. En näe tarpeelliseksi stressata oikeastaan mistään, uskon kaiken loksahtavan oikeille paikoilleen. Tuleva reissu ei ole kiva, mutta se kuuluu meidän taisteluumme ja se on lusittava. Meillä ei ole vaihtoehtoa, kuin asennoitua siihen näin. Olemme valmiita, siis todellakin valmiita.
   On siis tiistaiaamu, nousin kissan kehräykseen puoli seitsemän pintaan. Pyykkikone laulattaa meille "matkapuvustoa". Olen saunannut koirien kanssa ja nyt siemailen omasta Taika-kahvimukista aamukahviani koneella. Minulla on siis hetki itselleni, kuunnella missä mennään. Nukuin loistavan yön, samoin muu sakki. Reetta on itsekin ihmetellyt omia unenlahjojaan ja nukahtamisen helppoutta. Uni tulee iltaisin puhuvaan suuhun ja silmät sulkemalla, meillä ei ole mitään farsseja nykyisellään nukahtamisen suhteen. Kolmisen viikkoa sitten Reetta sanoi asiasta itsekin, että on aina kadehtinut Vernan unenlahjoja ja nyt hänellä on itsellä samanlaiset. Siis mitä tämä kertoo, siis sehän kertoo minulle valtavan paljon, olemme balanssissa. Unihäiriöt ovat ensimmäisiä merkkejä rikotusta tasapainosta, eikä sellaisia ole havaittavissa. Siis tässä tilanteessa ja saavutetussa tasapainossa on vain vietävän luottavainen olo, olemme latautuneita ja valmiita. Haluan säilyttää saavutetun olotilan ja pumpata siitä tulevissa töyssyissäkin jaksamista itselleni ja koko porukalle. Turha luulla, että leijun jossakin "hömppäpilvessä", enkä tajua missä menemme, tajuan faktat enemmän kuin selkeästi. Moni lähipiirissä ja teissä menettäisi yöunensa ja tasapainonsa, mikäli pistäisin kirjalliseen muotoon kaikki olemassa olemat tilastot, riskit ja jäätävät faktat. Siis niitähän on, mutta menemme ja etenemme päivä kerrallaan. Se on meidän strategiamme. Eilen kun lähdimme osastolta, heitin ääneen ajatuksen: "Juhannuksena nähdään..." Onpahan sekin nyt määritelty ja kalenterista katsottu. Toki tämän asian ääneen eka kerran sanoi lääkäri, jonka kanssa kävimme siirtokeskustelun reilu kuukausi sitten. Onhan monia asioita ennen tuota, mutta jotain perspektiiviä sentään. Toki faktat tuntien se ei todellakaan aina mene kalenterista katsomalla, mutta tuo on nopein mahdollinen aikataulu siirtyä mistään mihinkään. Samoin aikatauluista tiedetään, että kaksi viikkoa siirrosta alkaa ongelmat, siis hyvät ja pahat. Silloin on yleensä takana pitkä solukuoppa ja odotellaan uuden kantasolun itämistä. Samalla aikavälillä iskee myös infektiot yleensä ja itämisen jälkeen käänteishyljintä. Käänteishyljintää odotetaan ja tarvitaan, mutta kohtuudella ja riittävästi. Eli kuinka osaisin tämänkin toiveeni yläkertaan oikein määritellä.... Haluaisin käänteishyljintää tarpeeksi ja "vaan" vaikka iholle, jotta suolisto ja maksa säilyisivät toimintakykyisinä. Eli siinäpä jälleen vaan-heitto, siitäkin voi vetää hernehiä, jos näkee ja kokee tarpeelliseksi.
   Eilen juttelin yhden äidin kanssa. Hän sanoi juuri tällä hetkellä ja heidän tilanteessaan tasapainoilevansa ja miettivänsä kuumeisesti kahdesta vaihtoehdosta "Romahtaako vaiko pysyykö pinnalla?" Näinhän se on, olemme jatkuvasti veitsenterällä, joka antaa kaksi vaihtoehtoa. Joko vilahtaa romahtamisen puolelle tai räpiköidä pinnalla. Itse olen räpiköinnin puolella, joskin välillä niitä monttupäiviä vilahtelee räpiköidessä. Pinnalla pysyminen ei ole itsestään selvyyttä, se vaatii koko ajan ja jatkuvasti työtä. Siihen kuuluvat myös yllättävät aallot eli montut. Ellei niitä olisi, niin se olisi puolestaan huolestuttavaa. Itsellä on jotensakin suhdeluku 5:2, viisi pinnalla ja kaksi enemmän ja vähemmän montussa per viikko, eikös se ole kuitenkin pääsääntöisesti pinnalla. Hah! Että sellainen suhteellisuusteoria tähän todellisuuteen. Mutta olen tässä räpiköinnin vaiheessa suhteellisen tyytyväinen saavutuksiini, voisi olla että suhdeluku olisi aivan toisin päinkin tai jotain ihan muuta. Eli olkaamme tyytyväisiä tähän. Sama koskee mielestäni muutakin perhettä ja Reettaa myös. Neiti vetää todella hyvillä mielin ja positiivisen värikkäänä. Eilenkin nauru oli monessa asiassa mukana. Pahiten lapseni pokka petti sydäntä ultratessa. Reetta oli kuulemma seurannut minun myötäelämistäni ja hengittämistäni hänen tutkimuksen aikana. Hyvä etten paitaa nostanut samalla tahdilla, kun neitiä kuunneltiin ja tutkittiin, olin kuulemma niin mukana. Enhän minä sitä nyt ajatellut ennen kuin neiti rätkätti sen ääneen. Olin kuulemma pöhölön näköinen kun hengitin ja huohotin samalla tahdilla... Niin, spirometriassa huomaan sen itsekin, vedän henkeä syvään ja päästän pitkiä puhalluksia samalla tahdilla. Välillä menee hyperventiloinnin puolelle, jos unohdan hengitellä tarpeeksi ja oikein. Jotenkin sitä vaan elää niin täysillä mukana ja eläytyy huomaamattaankin kaikkeen.

   Viime viikon ja viikonlopun aikana olemme tehneet paljon ja kaikkea kivan leppoisan positiivista. Täällä on ollut upeat kevätkelit ja on tullut heitettyä muutama metsäretki. Siis laavu, makkaranpaistoa ja luonnonrauhaa, aah. Milloin milläkin kokoonpanolla. Metsässä ajantaju vain katoaa ja kiire kaikkoaa. Lapset hyppivät ojiin, tekevät majoja, etsivät luonnonihmeitä ja ovat aitoja. Suvussamme on kaksi tuoretta poikavauvaa, niitäkin olemme haistelleet kunnolla. Sellaisia ihania miehenalkuja, alle kuukauden ikäerolla. Kuinka pienestä ihminen alkaa ja mitä kaikkea elämä tuokaan tullessaan, kaikkinensa upea ja jokaisella niin erilainen seikkailu. Takapihalla on Mökömajan kupeessa grilli. Eilen Reetta ja Fanny tuoskasivat siellä tulen kanssa ja tekivät omia kokeitaan. Fannylla on jos mitä visioita kesäksi ja takapihan varalle. Olkkarinkin kuulemma laittaa uuteen uskoon ja sisustaa. Fanny harrastaa millimetripaperille suunnittelua ja mittasuhteita. Ensimmäisenä kesänä tässä pihassa ja talossa "istutimme" altaan takapihalle. Siis kaivoimme terassin kupeeseen koristealtaan ja suihkulähteen. Reetta oli silloin sitkeimmin apuna. Kuinka kauan neiti jaksoi kaksi-vuotiaana heilua lapionsa kanssa monttua kaivaessaan. Nauroimme neidin määrätietoisuudelle ja sitkeälle jaksamiselle. Emmepä silloin ajatelleet, että moinen periksiantamaton luonteenpiirre korostuisi nykyiselle tasolle. Kuinka paljon siitä on hyötyä ja kuinka paljon moista taipumusta tarvitaan. Sitkeästi vain vaikka ei jaksaisikaan... Tytöt yökyläilivät myös vaihtelevilla kokoonpanoilla, Reettakin oli mummulassa yötä. Meiltä siellä oli kaksi lasta, kahdelta muulta sisarelta yksi, eli yhteensä neljä tyttölasta. Meillä oli puolestaan yksi siskonlapsi yötä. On hyvä välillä sekoittaa pakkaa, sillä lapset tulevat keskenään todella hyvin toimeen. Meidän tytöistä on jopa huomattavaa hyötyä pienempien kanssa, kuinka ne jaksavat puuhata, leikkiä ja selittää kärsivällisesti asioita. Sitten sekin on jännää, että mitä suurempi lauma, sitä paremmin homma toimii. Eli välillä pääsee paljon helpommalla omiensakin kanssa, kun ottaa muutaman lisälapsen-teorialla. Minä pääsin jälleen kavereiden kanssa tanssimaan, tai siis nyt en kauheasti päässyt tanssimaan siis oikeasti hytkymään, mutta olin kuitenkin tanssipaikalla. Nyt liikenteessä oli todella vähän puolituttujakin ja enhän minä ujo ihminen uskalla, halua ja nöyrry tyrkylle. Mieluummin olin sitten tanssimatta, kuin odotin lavatansseissa naistenrivissä vienona ja kainona, josko joku hakisi... Minun luonteella tanssimaan pitäisi päästä heti ja justiinsa silloin kun tanssituttaa, joten en siis mennyt edes tyrkylle. Mutta oli kiva käydä yhdessä ja hauskaa oli. Sunnuntaille oli monia päällekkäisiä menoja, joten suhasin tapahtumasta ja paikasta toiseen. Jouduin kieltäytymään myös mielenkiintoisesta kirjoittaja-tilaisuudesta, mutta ei mopolla mahdottomia. Sunnuntaina kävin myös pikaisesti montussa, sekin yllätti rajuudellaan. Siis kuinka se monttu siemaisee syvyyksiinsä, niin että jalat menee alta ja kylmä hiki virtaa, korvissa kohisee ja vapisuttaa. Se säikäyttää, mutta kertoo myös faktaa, että olen faktat tiedostava yksilö. Vaikka menenkin napakalla sykkeellä ja niillä kuuluisan övereillä ylikierroksilla, monenkin mielestä. Tarkemmin kun ajattelee, niin se monttu on kuin yllättävä suonsilmäke, joka siemaisee syvyyksiinsä kun hiukankaan pitkospuilta horjahtaa. Välillä jänskättää, kuinka sieltä saa itsensä pinnalle vedettyä, kun se imaisee yllättäin ja rajusti. mutta sain vedettyä itseni jälleen pinnalle ja ihan hyvillä mielin taas mennään. Eli hyvä näin, horjahdus sallittakoon.

   Muut typyt lähtivät kouluun. Aurinko paistaa kirkkaasti. Reetta nousi hiukan takakireänä, sillä yritin ehdotella lempivaatteiden pyykkäämistä, eikä ne millään joutaisi pyykkiin justiinsa tänään. Takakireyttä aiheuttaa myös yksi aivan ihana sifonkisen utuisen kiva nähty keltainen paita, jonka Reetta olisi itselleen halunnut viikko sitten... Yksi tyhmä ja järkevä äiti kielsi moista hankkimasta, ihan vedoten järkevyyteen ja hintaan. Eli mitä ilmeisemmin jonkin sortin paineita ja pientä jänskätystä on ilmassa, joka nivoutuu keltaisen sifonkipaidan muodossa ulos... Huonetta laitetaan nyt uuteen uskoon äänekkäästi. Mutta antaa neidin hetken "mööbleerata", josko se siitä taas lutviutuisi. Eilen nousimme ylös kuudelta, todella hämmästyttävän hyvällä mielellä. Neiti kapsahti kaulaan suoraan sängystä ja kannoin aamupalalle. Osasin muutaman oikean vivun kääntää, joten aamunousu ei "rasittanut" liikaa. Joinakin aamuina, kun olemme joutuneet tien päälle seitsemän pintaan on ollut omat haasteensa, kun niin kovasti nukuttaisi vielä ja isä on väärin herättänyt... Olimme eilen omalla autolla liikentessä, puhua pulpatimme, nauroimme ja lauloimme vaihteeksi. Neidillä tulee uusia ideoita minunkin teksteihini, voisin kuulemma kokeilla rajumpiakin tekstejä ja kunnon revittelyä. Särmää, sillä olen jopa liian kiltti ja lälly kriitikon mielestä... 
   Nyt sain uuden koneellisen pyykkiä pyörimään, yhteistyömme luistaa jälleen. Paukutus kesti noin seitsemän minuuttia, hyvä kun paukahti heti aamusta ulos. Tästä on hyvä jatkaa. Matkapuvustomme vaatii ajattelua, helppoutta, riittävyyttä ja mukavuutta, värejä unohtamatta. On myös huomioitava, että meillä on vielä lähes talvi, Helsingissä lähes kevät ja palaamme lähes keskikesällä. Eli mitä mukaan, vaatii päänvaivaa myös. Eilen me jo tennareissa vihelsimme menemään, mutta olimme näillä korkeuksilla edellä muista. Kyllä meillä ja Oulussa vielä vedetään talvivaatteissa ja -jalkineissa ihan täysin. Aamulla oli pakkasta liki 13 astetta, niin kyllähän se oli hiukan viileää startata reissuun aamusella tennareissa. Tätähän tämä.
    Saamme jatkuvasti nauraa myös tuon neidin peruukin käytölle, kuinka vaivattoman huoletonta ja luontevaa. Viime viikolla odotimme silmäpolilla, Reetta kiehnäsi minun lähellä ja käskin varoa, ettei peruukki mene suuhuni. Silloin neiti nauraen kielsi minua käyttämästä peruukki-sanaa ja käski puhua hiuksista. Ymmärrän. Samaan aikaan neiti itse työnsi kätensä peruukin alle ja rapsutti kutiavaa päänahkaansa niin että peruukki hytkyi ja keikkui. Silloin vastapäätä oleva nainen jäi lasittuneesti katsomaan ja miettimään näkemäänsä. Irrallista heiluvaa päänahkaa... Ja taas meitä nauratti. Yhtenä päivänä Reetta juoksi niin kovalla ja vauhdilla, että peruukki alkoi pomppimaan. Niinpä neiti nauraen nappasi peruukin käteensä ja jatkoi kaljuna matkaansa. Eipähän ainakaan pudonnut silmille, kuulemma. Istuin olkkarissa nojatuolissa ja lueskelin. Reetta loikoili ja lueskeli sohvalla vieressä. Vain päälaki näkyi minun silmäkulmastani. Näinpä sitten samalla puhuin neidille, mutta ihmettelin ettei neiti kommentoi. Se olikin enää irrallinen peruukki siinä sohvan käsinojalla, neiti oli lähtenyt puuhiinsa ja jättänyt sen siihen. Sitten Reetta tuli kaljuna nurkan takaa ja sanoi olevansa siellä, eikä sohvalla. Taas nauratti...

   Mutta nyt Pasi sai imuroitua, minulla on pyykkäys ja hiusten paplarointi hyvällä mallilla. Lähdenpä hoitelemaan Kelan lappuset ajan tasalle ja varmistelemaan kaiken mikä pitää varmistaa. Ensin odotan kuitenkin sen Oulun puhelun, sitten vasta raahan matkalaukut pakattavaksi. Niin me olemme kuulemma lähdössä jo huomenna Reetan toiveesta. Neiti haluaa ottaa ilojakin ja nautiskelujakin irti ennen kopittumista. Neiti haluaa olla yhden yön asunnolla kanssani ja mennä osastolle kaikessa rauhassa. Meillä on myös muutama puisto, joissa käymme sairaalakeikoilla. Samoin ranta ja oravien laskemiset. Onhan se tärkeää kysellä niidenkin kuulumiset ja laskea sorsat rannassa. Näinpä menemme sitten osastolle ja nesteytykseen hyvin nukutun yön jälkeen torstaina. Eikös olekin selkeä ja leppoisan kuuloinen suuunnitelma. Eniten jänskättää kaiken muistaminen ja hoitaminen tässä vaiheessa. Kaikkea muuta ehtii jänskättää sitten kun se on ajankohtaista, uskomme näin. Nyt keittiöstä kuuluu jälleen nauru ja Reetalle löytyi muutamat kivat vaatteet päälle pyykkikoneen pyörimisestäkin huolimatta.

   Kello on nyt 14,42, sain sen Oulun puhelun. "Kaikki on hyvin ja normaalia, voitte lähteä huomenna. Voimia ja kaikkea hyvää...." Nyt meikä sitten ratkesi, iski itkuhysteriakohtaus, pääsemme toteuttamaan seuraavaa siirtoa konkreettisesti. Luoja kuinka helpottaa, kuinka kauhistuttaa ja kävi tässä aavistus jännitystäkin. Haistoin jännityksen vaanivan..., mutta se ei napannut otteeseensa. Eiku ramppa kalakattamaan, tilaamaan vip-palvelua, perumaan aamuisen psykologin ja opettajan ja tilaamaan taksin aamuksi. Niin ja pakatakkin pitäisi, missähän mahtaa olla matkalaukut? Neidin kevättakki menee pyykkikoneen kautta vielä ennen lähtöä, sillä eilen neiti grillaili se päällä ja se tuoksuu lievästi savulle. Mutta onhan meillä aamuun saakka aikaa kalakattaa tätä ramppaa, kyllä me ehitään seuraavina viikkoina laitostuakin... Valtava tämä koti-ikävä, kun se iskee päälle vaikka on vielä kotona... Märisin laumani likomäräksi samalla kun haalin pesukoneeseen takkeja ja muuta pestävää...


Muistattehan rukoilla, toivoa, uskoa ja kulkea mukanamme, jookosta! Kiitos!