TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 31. maaliskuuta 2012

IKÄVÄ

Kuulin yöllä, että sain tekstarin. Aamulla vasta sen lukaisin, sillä minulla oli niin hyvä nukkuminen kesken. Sieltä oli Ukkokulta ikäväänsä tekstaillut. Kuinka kauas pitää mennä, kuinka kauan olla, jotta voi tuntea ikävää. Voiko ikävää tuntea arjessa, siinä samassa jota elää joka ikinen päivä. Tajuaako sitä, osaako sitä hahmottaa. Mikä määritellään ikäväksi. Milloin ikävää voi tuntea? Saa tuntea? Miten ikävä mitataan. Onko se millään tapaa mitattavissa, määriteltävissä. Voiko ikävää liioitella tai vähätellä.
Ikävää on niin monenlaista ja monesta syystä johtuvaa. Lapsilla oli ikävä iskää jo ennen reissuun lähtöä, he itkivät valmiiksi ikäväänsä. Toki taas tällainen ikävä tekee hyvää, kun se on hyvää ikävää. Hyvää sillä tavalla, ettei se ole tullut pahan kautta. Välillä on hyvä saada etäisyyttä, jotta voi kokea ikävää. Tajuta asioita kun niitä voi peilata kauempaa, joskus kaukaa voi nähdä selvemmin.
Kuinka valtavaa ikävää kaikkialle olenkaan kokenut Reetan sairauden aikana. Olen ikävöinyt kotia, Reetan menetettyä lapsuutta sairaudesta johtuen, helppoa elämää, muita lapsia, yhtenäistä perhettä, itseäni, työyhteisöä, huolettomuutta, normaaliutta, kahvikuppia, lemmikkejä, imuria... Miten ihmeessä voikaan ikävöidä imuria, no kyllä voi, kun on tarpeeksi kaukana pakotettuna ja eristettynä. Olen ikävöinyt myös omaa kevytkenkäisyyttäni, sitä elämän kuplintaa. Olen ikävöinyt hengitystä, joka ei ole täynnä tuskaa. Levollista oloa. Olen ikävöinyt ajatuksia, jotka ovat huolettomia. Ajatuksia, jotka ovat keveitä ja jotka eivät tiedä liikaa.
Joskus ikävä pulpahtaa pintaan odottamatta, täysin yllättäin. Onko se fyysistä ikävää, ihan konkreettista kosketusta. Olen löytänyt myös henkisen ikävän, siis sellaisen määrittelemättömän. Kaihomielisen. Yhteenkuuluvuuden ikävän. Ikävöin keskusteluja, huumoria, avoimuutta, sellaista henkistä kosketuspintaa.
Voin vain kuvitella kuinka tuskaista on ikävä, silloin kun toinen on lopullisesti ja kokonaan pois. Otettu, riistetty meiltä. Se on raakaa, kohtuutonta, repivää ja riistävää ikävää. Se on sekä henkistä, että ruumiillista. Ei voi tuntea kosketusta, ei nähdä. Ei voi saada vastauksia, ei olla läsnä. Kuinka sellaisen kanssa voi oppia elämään. Toki, eihän monellakaan ole muuta mahdollisuutta, harvaltapa kysytään jaksatko elää tällaisen ikävän kanssa joka sinulle on tarjolla. Se vain annetaan. Toki ikävä muuttaa muotoaan ajan kanssa, sen kanssa on opittava elämään. Löydettävä tapa, kuinka se kanavoituu. Mutta ikävällä on tapana pulpahdella siitä huolimatta yllättävissä asioissa. Ikävä syntyy muistoista, se voi syntyä henkäyksestä, häivähdyksestä tai ajatuksen vilahduksesta.
Miltä tuntuu, kun tunteet on tyhjiin pumpattu. Tyhjäksi imetty. Ikävöikö silloin ikävän tunnetta, joka on tyhjäksi imaistu. Voiko kriisi lamaannuttaa ikävän tunteen, koteloida sen ikävällä tavalla. Ei anna sille lupaa, jottei se ota liikaa valtaa. Kuinka paljon tunteita kriisi voi lamaannuttaa, aika paljon on minun vastaukseni. Kriisi voi pitää krampissaan, otteesaan, tyhjiössään. Entäs jos se kramppi löysää ikävällä tavalla, läiskähtää hallitsemattomasti kasvoille. Niinkuin päin näköä läiskäisty kermakakku. Siinä se on, valuen. Roiskuen.
Eilen sain tyttöjen kanssa tehdä florsitisia hommia. Koristelut metsäläistyyliin. Kuinka ikävä sitä luovuuden tunnetta, kuplintaa minulla olikin. Oli ihanaa havaita, kuinka kanavat aukesivat ja pystyin käsin saamaan aikaiseksi vision joka mielessä pyöri. Otin kolme muksua mukaan, Reetan, Vernan ja Fannyn. Sain kokea juuri sitä tomeruutta ja yhteistyötä lasteni taholta, jota ikävöinkin. Kuinka koukuttavaa on nämä yhteiset projektit lasten kanssa. Meillä on ollut lukuisia näyttelyitä ja projekteja. Lapset eivät siis ole este, mutta tietyssä vaiheessa kyllä jonkinlainen hidaste... Varsinkin, kun piti imettää tuplat, kun olisi oikein ideat sykkineet. Ikävöin niitä aikoja, kun lapsuuskotini maataloushallissa väkersin näyttelytöitä. Lapset istuivat jäkälien, kukkien, kippojen ja kuppien seassa pöydällä. Tuplat nukkuivat levollisesti vaunuissa. Minulla on ikävä niitä metsäretkiä, jolloin ei tarvinnut miettiä itiöitä ja homeita. Metsässä sai lumoutua materiaaleista, pinnoista ja tunnelmista. Onneksi eilen sain kokea häivähdyksen entisestä. Siellä me kumpparit lonksuen keräsimme oksia, kävelimme kestohangilla, näimme ideoita, fiilistelimme.
Illalla olin aidosti ja oikeasti väsynyt. Olin fyysisesti uupunut, sormet hellänä. Ihana tuntea ikävä myös fyysisesti, tekemisen kautta. Illalla nukahdin laumani kanssa aidosti uupuneena, voi kuinka ikävä sitäkin tunnetta minulla oli ollut. Olenhan ollut pitkin kevättä ja kuluneen ajanjakson aikana useinkin uupunut, todella uupunut. Mutta eilen se oli erilaista, normaalimpaa. Voi kuinka olenkaan sitä olotilaa kaivannut. Ei ole sama asia rääkätä itseään väkisellä, siis vaikka punttisalilla tai uima-altaassa kaakeleita laskien. Olen mitä selkeämmin tekevä ihminen, touhottaja ja aikaansaava. Sellaista itseäni olen niin ikävöinyt.

On siis lauantai ja nousin ylös kuudelta. Lauma lapsia, omia ja naapurin, heräsi samaan aikaan. Aika aamuvirkkuja, myönnettäköön. Ulkona on pirtsakka pakkassää ja upea aurinko. Meillä on tälle päivää myös yksi ikävä homma, homma joka on pakko tehdä, jottei siitä seuraa ikävää sanahelinää. Kyse on siis auton siivouksesta. Lähti tuo luovuus hiukan eilen lapasesta ja nyt automme on todella ikävässä kunnossa. Luovassa tilassa. Lapsetkin sen illalla tajusivat ja päätimme siivota sen ennen iskän paluuta. Olisi vähän ikävä ylläri, jos emme sitä tekisi.
Meillä oli vähän jännäkin seikkailu eilen. Löysimme monia karhunpesiä, peikonluolia, kuulimme outoja ääniä ja näimme villikoiran. Tällä villikoiralla tosin oli panta kaulassa, jossa luki "Tuisku". Koira näytti sharmantisti harmaantuneelta ja huumorintajuiselta. Tuisku seurasi meitä kaikkialle, kantoi oksia ja leikki muksujen kanssa. Verna halusi yhden kepin kotiin asti muistoksi, koska villikoira oli sen hampaillaan katkassut, hieno muisto siis eilisestä. Meillä oli auton peräkontti auki, kun pakkailimme sitä samalla. Jonkin ajan kuluttua palasimme autolle ja villikoira oli kiivennyt sisään. Siellä se materiaalien seassa nukkui, kuin omassaan. Lapsista tuntui, että se haluaa muuttaa meille. Ikävä todeta, mutta jätimme sen kuitenkin keikaroimaan sinne kotikonnuilleen. Lapsille ehti jo tulla sitäkin elikkoa ikävä.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

PERIMÄ

Lapsena minua harmitti joka pääsiäinen sama asia, pääsiäisruohoa ei kylvetty ajoissa. Oli inhottavaa koristella vasta orastava ruoho. Siinäpä kellotti muutama maalattu luomumuna ja kankea tipu. Tiedän tämän, muistan tämän omakohtaisesti ja silti, en kylvä ajoissa. Toki nythän minulla on hyvä tekosyy, ei kannata Reetan tilanteesta johtuen levitellä multaa, ettei pöllähdä homeitiöitä jne. Mutta tuo ajatus, kuinka voinkin olla niin samanlainen tässä vitkuttelussa. Ärsyttävää. Toki olen ajatustyötä tehnyt, ostan kodinonnen, joka jää huonekasviksi. Ostan kissanruohon, jonka viemme Väinölle pääsiäisen jälkeen. Tässä vaiheessa minun piti Fannylta, meidän tietäjältämme kysyä, onko pääsiäinen erisnimi ja kirjoitetaanko se isolla? Kauhea aukko, tyhmyysaukko, pimeä aukko, vilahti mielessäni. Nokkelana lapsena hän veti äidinkielen opit mielestään ja tarkisti kirjasta, yleisnimi on ja saa kirjoittaa pienellä... Menikö tuo lapseni nokkeluus nyt perimän piikkiin, vai onko se opittua. Se on kuulkaas perimää, sovitaan niin. Se lähti jotenkin sisäsyntyisesti, loogisesti, ratkaisukeskeisesti avautumaan ja vastaus löytyi nopeasti. Tällainen minäkin luulen olevani tai ainakin kuumeisesti haluaisin olla.
Lapillamme on kahdenlaista sääriperimää. Fanny ja Reetta ovat minun sääriperimääni (persevää ja reitevää). Verna ja Tessa taas Pasin sääriperimää (sellaiset riukusääret, tietyillä mutkilla). Purukalustot ovat minun perimääni (oikomishoitoja tarvitaan). Hiukset Fannyllä ja Vernalla minulta. Silmät ovat Tessalla Pasin äidiltä perittyä, muilla menee ehkä enemmän minun sukuni perimään. Hajataitto, karsastus ja silmien levottomuus tulee taas minulta. Silmät ovat sielunpeilit, silloin kun välähtää, niin kyllä välähtää. Niin hyvässä kuin huonossa. Ne kertovat tahtomattaankin aika paljon. Päällepäin yritän siis olla tosi hillitty ja harkitseva, mutta eleet ja silmät leimuaa. Olla siinä sitten tasapainoinen paketti. Jännä, kuinka jotkin luometkin periytyvät, siis luomen paikat. Itse olen perinyt äidiltä ja lapset minulta. Tietyt toimintatavat, kuten allaspaniikki, pitää uida lähellä reunaa (Fanny ja Verna). Fanny tätä mennä viikolla mietti. Lohdutin, että kyllä sinäkin vielä kykenet uimaan keskellä allasta, kykenenhän minäkin. Siihen lapsi tuskaisena huokasi, "pitääkö minun sitäkin yli kolmekymmentä vuotta odottaa?" Kielitaitoperimää lapset eivät todellakaan ole minulta saaneet, olen täysi kieliumpio. Mutta lapsemme laulavat ja puhuvat sujuvasti ja rohkeasti englantia. Se piirre tulee erittäin vahvasti Pasin puolelta. Ihana perimä, avaa valtavasti mahdollisuuksia. Kädentaidot ovat vahvaa perimää molempien suvuista. Reetan uudet hiukset ovat kantasoluperimää isän puolelta. Hiukset ovat todella vahvat. Pisamia on peritynyt Pasin puolelta Vernalle ja Fannylle. Minä olen niitä aina itselleni halunnut, lapsena jopa ruskealla tussilla piirtänyt. Kerran tosin tussi lipsahti ja tuli piiiiitkä pisama, se ei mennyt ihan aitouden piikkiin.
Sisarusparvessamme kulkee tietyt rempat perintönä, tiedämme toistemme heikot paikat omista kokemuksista. Olemmekin joskus asioita ajatelleet, että yksi kun käy lekurissa, niin sama diagnoosi on sovellettavissa muillekin sisaruksille. Helppoa. Tosin siinä on yksi isohko mutka matkassa, sillä velipoika ei voi puolestamme käydä gynekologilla...
Myös Ukkokullan suvusta tulee vahvoja perimiä, välillä erittäin ärsyttäviäkin. Varsinkin jos vertaa meidän suvun perimiin... Siis tasan tarkkaan meidänhän perimämme on se parempi, eikös tämä ole itsestäänselvyys! Meidän perimämme on bileperimä, arki on juhlaa, kemuja järkätään milloin milläkin teemalla. Bileet saadaan organisoitua suit sait sukkelaan. Ukkokullan puolelta se on niin kankeaa, jahkaavaa, vaikeaa ja laahavaa, ei nouse pystyyn siis millään. Eli voit kuvitella millainen vääntö oli meidän häätkin. Bilehile ja matala profiili.  Kyllä me sitten lopulta saimme väännettyä aikaiseksi kunnon kemut, joissa käsittääkseni viihdyttiin ihan hyvin.
Minusta on viime kesältä kuva, jossa näytän enemmän eläkeläiseltä kuin eläkeläinen itse. Raivostuttava perimä, inhottava kuva. Myös tietyt päänasennot, kädenasennot, äännähdykset, aivoitukset. Sieltä ne vain perimän kautta pulpahtavat. Sitten kun ne ovat jo pulpahtaneet, tajuan että sieltä ne vaan puskee. Perimät.
Tänä aamuna Reetta nousi väärällä jalalla, järkyttävä tuo huonojen aamujen perimä sitten kun se periytyy. Raivotar oli haasteellinen. Mutta kyllä se siitä tasoittui, kun sanoin ettei hän voi omalla käytöksellään tartuttaa pahaa mieltä kaikille. Pitää ottaa aikalisä, katsoa peiliin ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Tehosi, nyt on lauhkea lapsi, perinyt lauhkeuden äidiltään ihan selvästi...
Olen myös kuluneen viikon aikana tajunnut, etten voi koskaan mennä huutokauppaan. Tätä olen miettinyt taas siitä syystä, kun Ukkokulta on huutokaupoissa kierrellyt työmatkallaan. Minähän puhun siis käsillä, siis olemuksella, siis ilmeillä ja eleillä. Eli sikäli mikäli olisin huutokaupassa, saattaisi pulpahtaa muutama ylimääräinen ja yllättävä tarjous meklarille, ihan vain siitä syystä kun puhun asiaa käsilläni. Tajuamatta, että jokainen viuhahdus on tehty huuto ja tarjous. Kerran muinoin istuimme pöydässä systerin kanssa niin, että hänen miehensä pääsi meidän keskelle. Miespolo piteli päätään ja oli kumarassa väistellen viuhtovia käsiä. Sillä mehän puhuimme systerin kanssa yhteen ääneen ja käsillä. Lapseni ovat perineet erittäin vahvasti tämän piirteen. Samoin spontaanius, se näyttää puskevan välillä pintaan yllättävissä tilanteissa. Yleensä lapset häpeävät minua, kun sellaiseen sorrun ja tekevät itse kuitenkin ihan samaa. Heidän kannaltaan ärsyttävä perimä.
Minulla on myös tehokas viimetippaperimä kannettavana, jaettavana. Osaan vitkutella viimeiseen tippaan, kunnes rykäisen homman valmiiksi hetkessä. Tällä tavalla olen toiminut aina kaikissa lopputöissä, kirjallisissa, opiskelussa jne. Keksin sen sata asiaa, jottei tarvitse jotain tehdä. Tosin yleensä alitajunnassa työstän, lokeroin ja pureskelen aihetta. Sitten istun alas ja paukautan tuotoksen valmiiksi. Yleensä kaikki on myös ajoissa valmista, vaikka kiihdytän vasta viime tipassa. En koskaan ole tenteissä ja lopputöissä joutunut anelemaan jatkoaikaa. Eli josko sen pääsiäisruohon kylväisin ensi viikolla vasta ja antaisin lisäpotkua vaikka mikroaaltouunilla. Siis pistäisin siemenet poksumaan ja suit sait olisi oras. Tällekin päivälle minulla on projekti kaverin synttäreiden tiimoilta. Hommaa olisi vaikka kuinka, mutta minä kahvittelen, jaarittelen, imuroin ja kirjoitan. Siis vitkuttelen. Mutta jahka saan lapset koulusta, niin tiedän että kyllä tapahtuu. Typyt ovat loistavia lisäkäsiä ja apureita, luotan siihen. He nappaavat syötin nopeasti, kun maalailen mielikuvia sanoin, elein ja käsin. Siellä ne sitten menevät kumpparit lonksuen ja toimivat. Tämä on sellainen piirre ja perimä, josta olen lapsissani todella ylpeä. He ovat nokkelia ja ratkaisukeskeisiä, eivät jää lapaset sojossa jahkaamaan.
Uskon, että lapsillemme on periytynyt vahvasti huuhaa minun puoleltani. Sellainen elämän kevytkenkäisyys ja kuplivuus. Me olemme pohjimmiltamme luonnonlapsia. On tärkeää, että elämässä säilyy tietty lapsenmielisyys vaikeuksissakin. Viikko sitten tajusin lapsenmielisyyden pulpahtavan esiin uima-altaassa kolmen metrin syvyydessä. Verna päätti vääntää itsensä solmuun jos toiseenkin altaan reunakaidetta vasten. Siinäpä sitten lähes yhtä notkea äiti vääntäytyi perässä. Sainhan minäkin ne jalkaterät käsien välistä ja niskan takaa altaan reunoille, mutta sitten minulla juuttui käsi tangon väliin ja pää hörppäsi aika syvälle. Kauhea kippurointi, etten hukkunut ja pääsin irti. Siihen Verna vähän tuskaisena ja nauraen totesi,"en kyllä uskonut, että tuonkin yrität tehä perässä".

P.S. Kuulin nyt viikolla keskustelun ja lasten puuhat Mökömajasta. Meidän ja naapurin muksut miettivät maatuskoiden lisääntymistä. Siellä on yksi matkamuistomaatuska seitsemänkymmentäluvulta. Lapset ovat aika valistuneita, joten maatuskankin lisääntymissen oli tarvittu kuulemma spermaa. Siellä maatuskat olivat spermailleet ja uusia paukahteli tuulemaan.
Fanny tosin illalla minulta spermasta kyseli. Mitä se on ja mietti kirjoja, joissa aihetta on käsitelty. Minun mielstäni ei ole tabuja tai tyhmiä kysymyksiä. Joten vastasin mielestäni riittävällä, fiksulla ja tietävällä tavalla. Mietin, miksi ihmeessä nämä kuuluu minun vastattaviini juuri kun Ukkokultakin on siellä Saksassa. Olisi saanut mies hoidella tällä kertaa selitykset... Seuraavana päivänä Fanny jatkoi tietävänä aiheesta "sperma on miehen öljy". Nyt varmaan mietit, mitä minä olen lapsilleni asiasta selittänyt...millaisen perimätiedon aiheesta jakanut.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

NAUKUMINEN TUOTTI TULOSTA

Olen hyvä naukumaan, vonkumaan, näkemään ja kokemaan epäkohtia. Olen myös kova niihin puuttumaan, puolustamaan lasteni oikeuksia, puolustamaan avuttomia ja alakynnessä olevia. Rähisemään muiden puolesta, aukomaan päätä ja avaamaan keskusteluja. Teen sitä myös ihan julkisesti, omalla nimelläni ja omilla yhteystiedoillani. Pyrin pääsääntöisesti rakentavassa mielessä nostamaan kissan, ilveksen tai suuremmankin kissaeläimen pöydälle. Tykkään siis kirjoittaa, soittaa tai kävellä suoraan ovelle ja sanallisesti avata epäkohtia, siis asioita jotka mielestäni ovat naukumisen arvoisia. Heittää useampia korjausvaihtoehtoja, rakentavaa kritiikkiä ja pistää miettimään. Kehoitan myös jalkautumaan, jotta näkisi paremmin.
Aikoinaan, kun olimme ottamassa Reinoa meille, jalkauduimme koiraperspektiiviin koko sakki. Toisin sanoen konttasimme ympäri huushollia, näimme ja koimme asiat koiran vinkkelistä. Näimme paljon pieniä leluja, johtoja, tavaroita, onkaloita, koloja, vaaroja ja leikkimahdollisuuksia. Mietimme mitä kaikkea meidän täytyy tehdä toisin, jos meillä on pieni koiranpentu. Olemmeko valmiita kiinnittämään huomiota tiettyihin asioihin, poistamaan ja muuttamaan asioita koiralle turvalliseksi. Kasvattaja kuuli puuhistamme ja totesi meidän olevan ensimmäinen perhe, joka noin perusteellisesti asiaan suhtautuu ja "koirautuu" itsekin. Loppu onkin sitten historiaa, saimme ihanan karvaturrimme...
Osaan myös naukua ihan tyhjää. Siinäkin olen hyvä. Osaan naukua väsyä, sotkua, pyykkejä, naukumista ja huonoa ilmaa. Olen horoskoopiltani leijona, karjahtelen kunnolla ja vedän laiskana nautiskellen lonkkaa tarvittaessa. Osaan naukua myös kaikkea muuta kuin rakentavasti, mutta julkisesti ainakin pyrin käytöstäni ja naukumistani anteeksi pyytelemään. Sitten kun aggressio sen verran laantuu ja savulta kykenen näkemään. Kunhan naukumiseltani kykenen tajuamaan. Siksi kait ne nuo pennutkin naukuu, jos emo edellä. Mutta pentu ei osaa naukua vielä rakentavasti, vaan jää siihen naukumiseen koukkuun. Ei osaa lopettaa ajoissa.
Kuinka helppo on naukua epäkohdista kahvipöydässä, vaahdota suu valkoisessa. Kuinka helppoa on naukua selän takana, kertomatta asianosaisille. Mutta kun ei se paatti käänny takana naukumisella. On avattava asia. Noustava ääneen naukumaan, jos kerran on aihetta naukua.
Nyt olen johdattanut teidät naukumisen saloihin. Olen naukunut lukuisia kertoja laboratoriokäynneistä ja eristyksistä. Olen naukunut asiat rakentavassa mielessä korjausehdotuksineen paperille, postittanut ja antanut muhia. Tänään sain puhelun asian puitteissa. Eristyspotilaat ja heidän tarpeensa tullaan tulevaisuudessa huomioimaan. Käsittääkseni eristyksessä olevat poliklinikan potilaat saavat antaa tarvittavat näytteet polilla. Siis tippatätit imaisevat ne siellä. Ilman jonotusta, ilman paniikkia labran pomppivista pöpöistä. Asia ja ehdotukseni ovat menneet porras portaalta, instanssi instanssilta eteenpäin. Todennäköisesti samaa ehdotusta tullaan soveltamaan myös aikuisten puolelle. Henkilöt jotka asioista päättävät, eivät kuulemma ole aikaisemmin asiaa ajatelleet tältä kantilta. Kas kummaa, se "tältä kantti" on juuri se eristyspotilas. Sain käsityksen, että Oys:n lasten syöpäosastolla asiaan on suhtauduttu myönteisesti ja henkilökunta on päivitetty ajan tasalle. Naukuminen siis tuotti tulosta!
Olen työnantajana ja elämässä yleensäkin pyrkinyt siihe, että antamani kritiikki on kuin hampurilainen. Sämpylät ovat positiivisia asioita ja itse pihvi on se kritiikki. Missä pihvi siis sijaitsee, sämpylien välissä tietty. Eli kritiikki tulee antaa rakentavassa mielessä, myös vahvuudet ja hyvät seikat huomioiden. Eihän pelkkä pihvi ole hampurilainen, sehän on vain pihvi. Saamani puhelu oli siis erittäin hyvä, kiitin ajatusten ymmärtämisestä, niihin pureutumisesta sekä lasten- että aikuistenpuolella, sekä asenteesta jolla asiaan suhtaudurttiin. Koin, että olen naukunut ihan oikeasta asiasta, jos kerran asiat etenevät, eikö? Toivotin sille soittajalle myös aurinkoista kevättä ja kiitin yhteydenotosta. Toivottavasti en toivottanut "aurinkorantuja", sillä sitähän eivät suinkaan kaikki tajua... Iik, nyt pisti miettimään, luuleeko ne siellä instanssissa, että olen joku huuhaa?
Rakas unelmakollimme Väinö tietää myös naukumisen tehon. Kyllä sekin osaa tyhjää naukua, kunhan jonnin joutavia keskustelee. Kävelee ympäri huushollia ja hyppii ikkunalaudoilla ja naukuu. Moni luulee, että sillä on hätä ulos. Mutta ei, se naukuu ihan muita asioita; huomiota, syliä, leikkikaveria, aurinkoa ja lintuja. Juttelee muuten vain. Olen huomannut, että vanhempani ovat viime aikoina puhuneet "meijän Väinöstä". Siis meijänhän se on, mitäs yrittävät omia. On se ihana, että Väinö on omalla olemuksellaan sydämet sulattanut ja naukunut itselleen kodin. Naukuminen tuotti sielläkin tulosta.

KESTÄÄKÖ?

Aamulla kävin koirien kanssa lenkillä. Koirat juoksivat pitkin peltoja ja kestohankia. Välillä hanki upotti, koirat jäivät monttuun ja räpiköivät itsensä taas vauhtiin. Siinä mietinkin, että kestääkö? Siis kestääkö hanki? Samalla mietin yleensä kestämistä, mihin kaikkeen sitä käytetään. Minkä kaiken kuvitellaan ja sanotaan olevan kestävää.
Kestääkö pää? Kestääkö kantti? Kestääkö jokijää? Kestääkö avioliitto? Kestääkö yleensä suhde toiseen ihmiseen? Kestääkö kauankin? Kestääkö silta? Kestääkö kampaus? Kestääkö udella? Kestääkö lihas? Kestääkö kuormaa?
Kuinka monien asioiden kestävyyttä puntaroimme, edes tajuamatta ettei se saatakkaan kestää. Monenko kestävyys ylikuormitetaan niin, että joutuu hoitoon. Kun ei jaksa enää, ei siis kestä. Moniko liitto kariutuu, kun se ei kestä. Mikä tahansa ihmissuhde tulee kestävyytensä päähän. Ihmissuhde loppuu, lakkaa kestämästä. Kestänkö itse todellisuutta, nykyisyyttä, tulevaisuutta, menneisyyttä, tätä hetkeä. Välillähän olo on kestämätön. Sietämättömän kestämätön. Moniko ihminen on kadonnut elämästämme, kun ei olekaan kestänyt mukana. Kestääkö tehty kampaus vauhtia ja ukkoskuuroa? Kestääkö kumpparit pakkasessa. Kestääkö lihas, mikäli lisään painoja, kuormitan vähän enemmän. Saatanhan näyttää hiukan kireältä, poissaolevalta, joten kestääkö udella mitä siellä nupissa liikkuu.
Keväällä moni hukkuu heikoille jäille, kun ei se jää kestänytkään. Petti alta ja sinne jäi. Vaikka muina talvina on kestänyt, niin nyt ei kestänytkään. Koiratkin luottivat aamulla kestohankeen ja juoksivat kieli ulkona, kunnes hanki lakkasi kestämästä. Siihen tyssäsi vauhti ja ne upposivat. Mielessäni kuvittelin itseni puolentoista vuoden taakse. Kova oli vauhti silloinkin. Oli kyllä kestäminen siinäkin ja arjen pyörityksessä. Kunnes hanki ja jää ja silta ja jaksaminen, kaikkien kestäminen romahti Reetan sairastuttua. Näytinkö samalta kuin koirat kippuroidessani itseäni takaisin kestävälle hangelle. Vain todetakseni, ettei se ollutkaan kestävä hanki. Todetakseni, että upposin uudestaan, kippuroin taas kestävälle hangelle. Tai kestävälle jäälle, tai sillan kaiteisiin tai jaksamiseni rippeisiin. Vain todetakseni, etten jaksakaan kestää, kestänkö siis jaksamatta.
Kestävyyttä mitataan myös kestävyysurheilun kautta. Kaikki eivät kestä hiihtoladulla, maratonilla, vauhdissa mukana. Kestävyyskuntoa ei siis ole, vaikka muuten puitteet ovatkin urheilulliset. On lihasta, oikeaa rasvaprosenttia, massaa, terveitä elämäntapoja ja mitä kaikkea voimme ihan silmämääräisestikin nähdä. Entäs kestävyys, jos onkin kuntosalipumppaaja, joka saa sukset alleen. Eipä löydykään siihen lajiin kestävyyttä. Olen saanut todeta myös, ettei fyysinenkään kunto, huipulle hijottu kestävyyskuntokaan ole tae jaksamisesta. Kun ärsykkeet tulee kunnon ulkopuolelta, psyykkiseltä tasolta, niin siinä romahtaa fyysinenkin kunto. Siis ei kestänytkään, kun nuppi joutui lujille. On järkyttävää todeta, kun onkin täysin voimaton vaikka luulee olevansa kunnossa.
Itse olen kokenut tuota älytöntä fyysistä voimattomuutta Reetan sairastuttua. Siis ei jaksa jalkaa siirtää, portaita nousta. Mihin kaikkeen kestävyyttä tarvitsemmekaan. On ollut täysi työ olla mukana, jotta kantti kestäisi. Kuinka se on kestänyt, niin paha mennä itse sanomaan. Kait se jollakin tolalla on, koska vielä asun kotona...
Eilen sain olla kevytkenkäinen. Ensimmäinen kerta puoleentoista vuoteen, että kävin Oulussa muuten kuin sairauden myötä. Ihana tervehdyttävä kokemus. Olenkin pelännyt, etten voi enää sinne suunnistaa muuten kuin negatiivisissa merkeissä. Mutta eilenpä pystyin, meillä oli ihana kavereiden kesken tehty hömppäreissu. Voi kuinka tekikin hyvää ja päivä oli todella onnistunut.
Viime päiviin on myös mahtunut paljon ikäviä ja raskaita asioita. Oikein suma. Toisaalta se, että kykenen näitä näkemään, kokemaan ja kestämään on osoitus siitä, että kykenen aistimaan jo sen mitä ympärilläni tapahtuu. Olen siis omassa huolikippurassani kyennyt laajentamaan ajatusmaailmaani oman navan ulkopuolelle. Sekin on itselle tärkeä oivallus.
Olen myös hämmästynyt omasta kestävyydestäni liikkumisen suhteen. Laskeskelin uineeni yli kaksikymmentä kilometriä maaliskuussa, ei paha. Olenkin yllätyksekseni sitkeä ja kestävä molskija altaassa. On ihana havaita, kuinka tärkeä rooli usein toistuvasta liikunnasta on tullut. Käyn kuntosalilla, uimassa, vesijuoksussa, vesijumpissa, sulkapalloilemassa, tanssimassa ja lenkkeilen. Nähdäkseni minulla on kestävyyttä. Kauanko innostus kestää, siinä onkin vasta iso kysymys. Toivotaan kestävyyttä siihenkin.
Hoppuisena luonteena toistan usein kysymyksen, "mikä ihime siinä kestää"? Siis olen malttamaton ja kestämätön, sietämätön odottaja. Kestävyyttäni onkin rankemmalla tavalla jalostettu tänä aikana. Ei auta kuin kestää odottamista, tuloksia ja vastauksia. Olo on välillä todella kestämätön, voitte kuvitella.
Tälle päivälle on paljon asioita tehtävänä, myös kestettävänä. Joudun odottamaan uutisia, mutta voin vain kuvitella kuinka kestämätön olo on uutisen kohteella. Kestääkö kauan, ennen kuin selviää, kestääkö. Kylläpäs onkin monisäikeistä kestävyyttä vaativaa puuhaa tämä elettävä elämä.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

VALENAISPAPPI

Sain lauantai aamuna yllättävän, koskettavan pyynnön. Yksi pappi lähestyi minua saarnaa kirjoittaessaan sähköpostitse, pyysi lupaa käyttää ajatuksiani, kirjoituksiani saarnatekstissä. Tottakai minä lupasin; mieletöntä, koskettavaa, hämmentävää ja koukuttavaakin.
Sain saarnan luettavakseni, sekin hämmensi. Toisaalta me oikeat elävät ihmisethän tätä elämäämme elämme, joten varsinkin nykyihmiselle on hyvä peilata Raamatunkin kirjoituksia aitojen ihmisten kautta. Konkretisoida. Aihe käsitteli vahvoja naisia. Kuten Mariaa ja Hannaa. Minua verrattiin Mariaan, todella liikuttavan vahva vertaus. Olenhan usein jauhanut asiaa teksteissäni, haluanko olla se vahva ihminen, joka jaksaa kantaa tällaisen taakan lapsensa kautta. Kuinka usein juuri sanotaan, että ihminen saa kantaakseen sen, minkä jaksaa kantaa. Tämä on asia, jota yhä kelaan, kelaan jatkuvasti. Sillä haluaisin todellakin olla vain sellainen heikko, siis tavallinen, siis ihminen joka on liian heikko kantaakseen kohtuutonta taakkaa. Mikä sitten on kohtuutonta, no mielestäni lapselle annettu syöpä. Toki on myös sellaisia perheitä, joille on annettu enemmän näitä taakkoja kuin yksi syöpä, minusta sekin on kohtuutonta. Kuinka ne vanhemmat ovat muka niin vahvoja, että jaksavat kantaa kaiken?
Olen myös kuullut Reetan sairastuttua, että on kommentoitu "kyllä Tiina sen jaksaa kantaa, toisin olisi vaikka minun kohdallani..." Sama suomennettuna: Tiina on niin vahva ihminen, että ihan oikeaan osoitteeseen syöpä meni, kun meni hänen lapselleen.  Sanonko mitä moisesta ajattelen. Se on sellainen kielikuva, joka synniksi todennäköisesti määritellään... Emme me syöpälasten vanhemmat ole tätä itse valinneet, ei kukaan sairastunutkaan ole sitä itse halunnut. Mitäpäs jos täydellisyyden kuplassa elävat ihmiset saisivatkin omaan perheeseensä moisen taakan. Kuinka suuta sitten mutristeltaisiin. Olisihan se hienoa leikitellä ajatuksella, että täydellisyyden kuplassa olen juuri passelisti heikko ihminen, jotta voin jatkaa täydellisyyden kuplassani, ei tähän mikään paha sovi kuplimaan. Sillä olenhan täydellinen ja kuplassani. Ja eihän täydellistä kuplaa voi syövällä tai muulla vaikeudella puhkaista. Sillä muistan olla juuri sen verran heikko, etten turhaa taakkaa jaksa kantaa... Nyt koukutti tuo kupla-ajatus.
Niin tuohon saarnaan palatakseni, homma lähti vähän lapasesta tai siis jatkojalostin sitä. Toisaalta on mieletöntä päästä vaikuttamaan sanomaan saarnastuolin kautta, uudelle kohderyhmälle, uudella tavalla. Mietinkin kuinka paljon omilla sanoillaan ja ajatuskuvioillaan voi vaikuttaa  niin hyvässä kuin pahassa. Toivottavasti tätä kautta en ole niitä pahoja ajatuksiani tartuttanut. Saa ne toki läpi virrata ja pistää miettimään, mutta ravistelkaa ulos, jottei paakuunnu.
Mietinkin, josko alkaisin saarnata vaikka sähköpostin kautta, ilman teologista oppimäärää, vähän niikuin oikaistuna. Olisin niinkuin valenaispappi. Onhan valelääkäreitä, miksei siis valepappejakin. Minun tapauksessani vielä tarkempi rotumääritys olisi valenaispappi. Aihe koukutti, koukuttaa yhä ja pistää leikittelemään. Toisaalta, kun sain saarnan luettavakseni, luin myös siitä ne Raamatuntekstitkin. Eli voisiko nyky-yhteiskunnassa kirkkokin lähettää halukkaille saarnat sähköpostina, koska ihmiset ovat laiskoja kirkkoon lähtemään. Mietin myös sitä, josko alkaisin annettujen Raamatunkohtien kautta tarjoamaan omia tekstejäni papeille. Kirjoittaisin siis saarnat heidän puolestaan ja tottakai myisin ne rahasta ja elättäisin perheemme niin. Sama saarna myytynä kuuteen kirkkoon, jokainen vaikka 50 € kappale, sehän olisi kiva tienesti sunnuntai päiville. Toisaalta taas, jos olisin vaikka sähköpostisaarnaaja. Ystäväni rinnasti tämän lähinnä moottorisahamurhaajaan ja selvään dekkariin. Tässä kun vielä hiukan koukutan ja maistelen ajatusta, saatan kirjoittaa kirjoittamisesta innostuuneena ihmisenä dekkarin nimeltä "Sähköpostisaarnaaja". Eli todennäköisesti olet yhdestä asiasta täysin samaa mieltä kanssani, nimittäin homma lähti taas lapasesta! Toivottavasti en loukannut aiheen repimisellä ja riepottelulla. Saako näin tärkeällä ja pyhällä asialla leikitellä, sanokaapa te. Siis teenköhän nyt pilkkaa, joka synniksi määritellään, missä se raja menee?
Mutta kaikesta tästä ajatuksen pyörityksestä huolimatta olen yhä liikuttunut siitä, että tekstini on koskettanut ja koettu niinkin tärkeäksi, jotta siitä voi puhua myös kirkossa. Eli olen kenties oikealla tiellä, ajattelen oikeita asioita ja ajatukseni kestävät myös päivänvalon. Olen suorastaan valaistunut, kiitos! Olen siis tänäänkin niin monesta asiasta nöyrästi kiitollinen.

AIKAEROA

Maanantaissa mennään jo kovaa vauhtia. On muuten aivan ihana keväinen aamu. Tässä kun viikonloppuna olen lasten ja koirien kanssa lenkkeillyt, niin luonnosta on aistittavissa paljon kevään merkkejä. Reetta sanoikin, että tulee pääsiäinen mieleen. Kuulemma aivot muuttuvat muna-aivoiksi. Siis tarkemmin tulee trullina kiertämiset mieleen ja saadut palkkiomunat. Aivoitus tuokin.
Eilisen tytöt olivat aamusta iltaan ulkona, milloin lenkkeillen, milloin retkeillen, milloin pyöräillen, milloin potkulautaillen. Kyllä illalla olivatkin innoissaan, kuinka ihana päivä. Kuinka tuntuu jo kesältä ja vapaalta. Toki kellon kääntämiset kesäaikaan aiheuttivat vielä hämmennystä, kun ei tunnu vielä että olisi niin paljon. Sisäisellä kellolla on olemassa vielä jonkin aikaa aikaerorasitusta.
Minä nousin luonnostaan ylös tuossa viiden paikkeilla, olin nukkunut itseni valmiiksi tähän päivään. Pirteänä lähdin kaverin kanssa punttisalille jo puoli seitsemäksi. Tunnin verran siellä pumppailin. Kävin laskemassa lapset, lähinnä herättämässä ja jatkoin koirien kanssa lenkille. Sopivasti vielä pakkanen piti rapakot kohmeessa, joten sain koirat puhtaana kotiin. Toista oli eilen, kyllä sai koiria pyykätä. Intopiukkana soittelin Ukkokullalekin Saksaan, kello oli silloin vartin yli seitsemän. Kas kummaa, vielä nukkui? Enpäs muistanut enää aamulla, että aikaero, siellähän kello olikin vasta vartin yli kuusi. Raukka varmaan säikähti, mitä siihen aikaan puhelin pirisee. Saksassa on kevät pitkällä, lämpötila liki 20 astetta. Eilisestä on kuulemma muistona palanut pärstäkerroin. Ihan vain huomaamatta punastunut, illasta kirkuvan punainen. Milloinhan sitä aikuinen mies oppii... Niin paraskin sanoja moisessa olen, minulla on tapana unohtaa ajantaju, joten olen eräänkin kerran punastunut milloin mistäkin.
Eilen aikaerorasitus ilmeisesti aiheutti sen, etten muistanut lapsiani virallisesti ruokkia. Illalla sain kuulla, etten ollut suorittanut moista. Aikani kun päivää mielessäni kelasin, niin syyllinen olin. Verna oli kyllä puolilta päivin kokkaillut, muutamat eväsretket oli retkeilty, välipaloja napsittu, mutta en ollut ruokaruokaa kokannut. Jääkaapissa oli kyllä valmista, mutta... Iski kauhea syyllisyys, kuinka olen voinut moisen unohtaa, laiminlyödä ja haahuilla. Samalla mietin olenkohan itsekään syönyt, ei tarkkaa havaintoa, jotakin sienisipulisilppukeittoa tein. Voiko kevät, aurinko ja puuhat noin sekoittaa ja lamauttaa ajantajun. Minun kohdallani kyllä. Korjasimme vahingon ja lapsilla oli massut pullollaan, kun yö koitti.
Missä kaikessa voi kokea aikaeroa? Kuinka paljon aika eroaa aikaisemmasta viimeksi kulunneessa  kahdessa vuodessa. Viimeisessä puolessa vuodessa. On siinä ajalla paljonkin eroa. Vuonna 2009 elimme sellaisella aikavyöhykkeellä, joka oli toistoa aikaisemmasta, ilman kauheampia eroja. Mutta vuosi 2010 on melkoinen mullistus, silloin aika tuli eroteltua oikein siivilällä, entiseen ja todellisuuteen. Sen vuoden ja seuraavankin vuoden aikaero on valtava menneisyyteen nähden. Viimeiset puolitoista vuotta ovat aikaerollisesti piirtyneet sieluun erittäin tarkasti, jopa piiruntarkasti kaikessa, jopa kauheudessaan. Onko muista vuosista olemassa niin selkeitä aikaeroerittelyjä ja kaavioita, kuin ajasta joka on määrittynyt Reetan sairauden kautta. Ei totisesti. Muistan asioita jopa kellonlyömällä, askelkuvioilla, lääkeannostuksilla, väreillä ja tunnelmilla. Ajalla on valtava ero, ero menneeseen ja nykyiseen ja onneksemme myös tulevaan. Aikajana on kuin käännekohta, valtava elämän aikaero. Ja kuinka mieletön on tämä aikaerorasitus, kyllä on imenyt mehut moneen kertaan ja perusteellisesti. Välillä aikaero on kramppi, joka pitää otteessaan viikkoja, välillä lyhyempiä hetkiä, mutta se on olemassa koko ajan. Toisaalta olemme kyenneet tekemään monia tärkeitä ratkaisuja ja oivalluksia, joten ei kaikki aikaerorasitukset ihan pahastakaan ole olleet. Aikaero on opettanut meitä myös erottelemaan ja siivilöimään. Erottelemaan ne elämän tärkeimmät hiput ja opettanut keskittymään niihin. On itse kullekin hyväksi välillä siivilöidä aikaeroja mielessään. Tosin välillä pistää miettimään, että tarvitsemmeko näin valtavan aikaerorasituksen, jotta oivaltaisimme elämämme peruspilarit ja tajuaisimme ajan ja elämämme elämän tärkeyden. Tajuaisimme mikä ero on ajalla ja ajalla.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

MITÄ MÄÄ VOISIN TEHÄ?

"Äiti, mitä mää voisin tehä?" Tällä kysymyksellä Reetta lähestyy minua valehtelematta kymmeniä kertoja päivässä. Annan ehdotuksia, mahdollisia vastauksia ja käsken miettiä itse. Vartin tai muutaman minuutin kuluttua sama homma, taas litania alusta. Jotenkin Reetan kohdalla kaikki menee äärimmäisen toistamisen kautta. Jankataan yhä uudestaan ja uudestaan. Tämähän kysymys on toki myönteinen asia, mutta kun niitä muitakin asioita jankataan yhtä lailla. Onko se jokin väsytystaktiikka. Kunhan nyt kolmetoista kertaa olen äidiltä tätä kysynyt, niin eiköhän se kohta mieli muutu ja lupa irtoa... Rasittavaa.
Pitkin päivää olen jälleen antanut Reetalle erilaisia vaihtoehtoja, joiden hän itsekin omalla aivoituksellaan tietää olevan mahdollisia. Haluaako lapsi vain varmuuden vuoksi varmistaa, ettei jokin asia kuitenkin mene väärin. Perusteellinen likka, kaikessa. Tämän päivän esimerkkeinä mainittakoon; piirtäminen Mangaa, lukeminen Aku Ankkaa, Skypettäminen, kirjeiden kirjoittaminen, askartelut, ulkoilu, pyöräily jne. Onhan tuossa jo valita asti, mutta silti kysymys toistuu. Jos olen hetken pois, niin soitetaan perään "mitä mää voisin tehä?"
Tänään minun kärsivällisyyteni on ollut niukansorttista. Olen jotenkin kireä nupista. Tekisi mieli johonkin rentouttavaan hoidatukseen, aah! Välillä minusta tuntuu, että te pidätte minua positiivisena, hyvänä ja ihanana äitinä. Olenkin itse sitä kuumeisesti miettinyt, annanko sellaisen vääristyneen kuvan itsestäni. En todellakaan ole mikään yliäiti, en tosissaan. Tänään ja viime aikoina olen tuntenut olevani äitiyden pohjasakkaa, säälinyt lapsiani kun moisen saivat. Olenko sitten voimakas ja vahva, olenhan sitä lasteni puolesta. Se on pakko. Mutta pohjimmiltaan olen heikko, tai siis ainakin haluaisin luvan olla se heikkokin. Kaikki taistelu on niin minut uuvuttanut, pirttihirmuuttani korostanut, oudoimmatkin piirteni nostanut esiin. Toisaalta lämmittää kuulla, että kaiken tämän arjen taistelun keskeltä teksteistäni välittyy rakkaus perheeseen, yhteenkuuluvuus ja toiveikkuus. Jokin johtolanka kuitenkin, että olen oikein laumaani luotsannut. Paas kattoo, mitä näistä meidän lapsista pitkässä juoksussa kehkeytyy. Tytöt ovat yksimielisiä siitä etteivät koskaan tupakoi, käytä huumeita, käytä alkoholia, ota lävistyksiä, tatuoinnit ovat siinä ja siinä... Nämä kaikki lupaukset kun saisi kirjalliseen muotoon, johan olisi kiva revitellä sitten kun ensimmäiset nenärenkaat ja krapulat ovat arkipäivää.
Nyt kolme nuorinta lähti ulos pyöräilemään. Kaikki menivät pillifarkuissa ja saapikkaissa. Nyt he eivät kuulemma tarvitse erikseen ulkoiluvaatteita, sillä heillä on aikomus pyöräillä silleen isompina tyttöinä. Niin kuin isommat tytöt pyöräilee. Ennen uloslähtöä Reetta tosin kerkesi minulta kysyä "mitä mää voisin tehä?"
Niin arvaa, mitä mää voisin tehä. Lähden tänä iltana ja huomenna aamupäivällä kirjallisuuskurssille. Taas odotan malttamattomana, innoissani ja tutisten. Se on niin minun juttu, että!

TASAPELI

Välillä pelaamme lautapelejä, sähälyä, korttipelejä, palapeljä... Osassa niistä voi voittaa, hävitä tai tulla tasapeli. Voiko palapelissä tulla tasapeli? Ö`öö, jopas taas pahan pistin itselleni. Voi, mikäli se on itsensä kanssa kilvoittelua. Siis saanko valmiiksi vaiko enkö. Jos saan, niin eikö se silloin ole kolmen valmiiksi saadun pelin jälkeen tasapeli.
Kestääkö hermo häviämistä, vai pitääkö saada aina voittaa. Kuka on voittaja, mitä siitä hyötyy. Riittääkö loppputulokseksi hyvä peli, sovittu tasapeli. Kannattaako edes pisteitä laskea, jotta pelaamisen nautinto säilyisi. Ettei tarvitsisi energiaa tuhlata pakolliseen voittamiseen, voisi vain pelata yhteen hiileen.
Suurperheessä on välillä vaikea pelata yhteen hiileen, samaa peliä tai samoilla säännöillä. Jos oikein takkuaa, niin kannaatko edes ottaa peliä esille. Toisinaan on taas upeaa katsoa, kuinka hyvin komppaamme toinen toisiamme. Pelaamme yhteen hiileen tasapelinä. Palapelit ovat juuri sellaista hiljaista komppaamista, yhteistä tasapeliä. Välillä hämmentää, kuinka toinen tulee sivusta ja laittaa palan paikoilleen. Juuri sen palan, jota itse olen kauan etsinyt ja kokeillut. Löytämättä. Pelissä on siis hyvä olla eri vahvuuksilla varustettuja henkilöitä. Yksi on nopea, toinen luotettava, kolmas rohkea, neljäs tukee, viides laukoo ja kuudes vastustaa. Pelipaikkoja on hyvä välillä vaihtaa, jotta eri osa-alueet vahvistuisivat, näkisimme toisenkin paikan merkityksen. Näkisimme kuinka toinen toimii omalla vahvuusalueella. Voimme oppia toinen toistemme pelistrategioista aina, imeä itseemme.
Sitten tulevaan tasapeliin, minun ja ukkokullan suunnitelmissa. Pasilla on mahdollisuus (ainakin vielä toistaiseksi voimassaoleva) lähteä työmatkalle viikoksi Saksaan. Olen kannustanut, innostanut ja rohkaissut menemään. Kuinka upeaa on päästä kokemaan kevät Keski-Euroopassa, saada meihin etäisyyttä, uusia ajatuksia ja uusia kokemuksia. Vaikka kyseessä on työmatka, niin voihan siitä saada myös muuta. Sehän on silmien asennosta, ajatuksista ja asenteesta kiinni. Pasilla on menneisyys Saksassa, josko vaikka nostalgiakin puskisi pintaan. Kaiken voi kokea mahdollisuutena. Sitten vastavuoroisesti minäkin olen varannut hotellin täysihoidolla kolmeksi vuorokaudeksi. Erona on vain se, että minulla on kaikki neljä lasta mukana. Joten lyhyempi aika, mutta kun saan koko tyttölauman mukani, niin eikös se ole silloin tasapeli. Samat fiilkset minulle kolmessa päivässä, mies tarvitsee viikon! Hitsin tehokasta. En oikeasti ole katkera, vaikka joku nyt niin luulekin. Olemme mielestämme tyttöjenkin kanssa pienen irtioton ansainneet. Kyse on Syöpälasten kevätleiristä. Meillä oli tyttöjen kanssa hiihtolomalla se salainen projekti. Nyt se ei enää ole salainen, joten voin sen kertoa. Saimme kunnian maalata tyttöjen remontoidun ja upean koulun seinille "lasten paratiisin". Saimme viikon aikaa, budjetin ja vapaat kädet. Puhalsimme tiiminä hyvin yhteen hiileen ja saimme paljon aikaiseksi. Hiihtoloman jälkeen olemme saaneet paljon positiivista palautetta ja kiitosta tehdyistä maalauksista. Joten koemme onnistuneemme ideassamme, taiteellisesti, sekä tiiminä. Se on iso rutistus, hyvä saavutus. Tästä syystä haluan antaa lapsille muistettavan palkkion kevätretken merkeissä. Reetan eristys toki aiheuttaa oman päänvaivansa, mutta menemme nyt näillä suunnitelmilla. Muutamme suunnitelmia tarvittaessa ja elämme niiden mukaan. Mutta nyt ajattelimme olla loman tarpeessa ja vetää hiukan riskillä... Ja akkaporukalla tehty reissu voi olla juuri niin blondi ja hömppä kuin ikinä, kun ei ole miestä säätämässä. Ties vaikka vedämme pinkillä teemalla kaiken, onhan noita pinkkejä pillifarkkuja jo muutamat. Että sellainen äiti lapsilla. Osaan minäkin pelata tasapelejä, sikäli mikäli muu joukkue komppaa mukana. Muutenhan minulla on pakonomainen tarve olla se voittaja, päästä niskanpäälle, sanoa se viimeinen sana, pitää ohjat käsissä. Jos siihen ei kunto ja taidot riitä, niin pyrin nujertamaan vastustajan äänellä, huudolla ja henkisellä tasolla. Välillä on siis hyvä itsekin opetella tasapelejä, jottei jää verenmaku suuhun...

AURINKORANTUJA

Tiedätkös ensinnäkään mikä on rantu? Se on raita. Sellainen kuin vaikka matossa. Maanantaina luimme tekstejä moiseen vertaukseen liittyen. Ajattelin samaa aihetta yhteisesti avata.
Perintenen räsymattohan on kudottu vanhoista vaatteista, jotka ovat matonkuteiksi päätyneet. Muistan omasta lapsuudesta kuinka pussilakanat, paidat, liinat ja kaikki muut mahdolliset vaatteet kuteiksi leikkasimme. Kerimme kuteet tiukoille kerille ja matoksi kudoimme. Osaan yhä paukuttaa kangaspuilla, itse asiassa se olisikin aika koukuttavaa. Meditatiivista. Rantu ja idea kerrallaan ja vielä napakasti hakkaamalla kiinni. Minulle sopivaa.
Olen myös erinäisiä seinävaatteita kangaspuilla kutonut. Tapani mukaan kokeellista sellaista. Loimet olivat ihan alkuperäiset, mutta kuteina käytin jäkälää, heiniä, pajua, kanervaa, kaislaa ja mielikuvitusta. Yksi kauneimmista oli seinävaate, johon käytin mummuvainajani aikoinaan kasvattamaa pallavalankaa, jonka hän oli itse upeasti värjännyt. Kauniita ruskan sävyjä, joihin yhdistin heiniä. Tessa oli silloin ihan rääpäle, nukkui kaukalossaan tosi hyvin kun paukutin kangaspuilla menemään. Kyllä mummut ihmettelivät moista äitiä, joka saapui materiaaliensa, kassiensa ja lapsensa kanssa kutomaan. Toisaalta, minä vanha sielu, viihdyin jo silloin mummuseurassa.
Lapsuuden räsymatot ja niiden rannut olivat mielenkiintoisia tutkittavia. Tuo rantu on minun yöpaitani, tuo rantu on isän housut ja tuo rantu on mummun essu... Rannuilla oli monta oikeaa tarinaa kerrottavana.
Elämähän on kuin räsymatto, koottu eletyn elämän palasista. Miltä haluamme mattomme näyttävän. Tai miltä se näyttää vuosien saatossa. Välillä tuntuu, että kuteet ovat kovin tummia, harmaita, värittömiä. Onko lopputulos ahdistavan väritön, tylsä ja lamaava. Vai onko mattomme värien ja tunnelmien vuorottelua. Kunpa meillä jokaisella olis matossamme tasapainoisesti kaikkea. Tummat sävyt rauhoittavat ja antavat tilaa kirkkaammille, niille aurinkorannuille. Voimmeko purkaa osan pois tiukoille kerille, mikäli huomaamme kokonaisuuden muuttuvan liian synkäksi. Otetaanpa muutama rantu harmautta pois, lisätään valoa ja aurinkorantuja. Aurinkorannut ovat ilon, onnen ja positiivisuuden pilkahduksia. Niitä tarvitsemme.
Tänä aamuna minut on kontalleen jälleen saatu lasten taholta. Mieleeni tuli monta tummaa rantua, ahdistavaa. Mitä tein, no loukkaannuin, raivostuin ja mietin. Voi kuinka mietinkään, olenko itse ne aiheuttanut, ansainnut. Aikani kun asiaa olen tässä veivannut, märehtinyt. Olen päättänyt purkaa muutaman rannun epäonnistuneen itsetunnon matosta, juuri ne tummat, joita oli liika monta peräkkäin. Uhastakin puran ne tummat rannut, kerin tiukalle kerälle. Tosi tiukalle, etteivät ne vahingossakaan purkaantuisi. Otan uuden värin, pikkuhiljaa kude kuteelta kirkkaamman. Annan matolleni selkeän aurinkorannun, iloisen pilkahduksen. Kas kummaa lopputulos näyttää mielenkiintoiselta ja jopa tasapainoiselta. Aikoinani floristiaikoinani olen oppinut sanonnan "ei tule mestaria, jollei tee ja pura". Se on ihan totta, täytyy uskaltaa välillä purkaakin, jotta voimme olla oman elämämme aurinkorantumestareita.

torstai 22. maaliskuuta 2012

JÄLKIVIISAUTTA

Hieno sanahirviö taas, jälkiviisaus. Aamulla kuuntelin politiikkaa, samalla kun survoin suuhuni leseitä ja marjoja. Jotenkin ärsyttää kun kaikessa ollaan jälkeenpäin niin viisaita, nähdään kyllä toisten virheet, omille ollaan sokeita. Mutta tätähän tämä elämä on.
Kyllä sitä itsekin hahmottaa monta asiaa todella vesiselvästi, kirkkaasti ja loistavasti jälkeenpäin.
Kas kummaa vuosia taaksepäin voi jopa tarkkaan merkitä ajankohdat, joissa virheet tulivat tehtyä. Ennenkaikkea toisten tekemät virheet, mutta sekös sieppaa kun niitä omiakin tyhmiä tekosia löytyy näin jälkiviisaana. Turha on ruikuttaa, naukua, valittaa, sillä moni asia on tehty juuri sen hetkisten faktojen valossa juuri parhaimmalla mahdollisella tavalla. Toki aika muuttaa käsityksiä, omaa suhtautumista, yhteiskunta muuttuu ja maailmakin muuttuu. Kas kummaa olemme muuttuvien tekijöiden vyöryssä, siinä on helppo olla jälkiviisas.
Sama koskee jo lapsia, mistä he moisen käyttäytymismallin oppivat. Minulta, lähipiiriltä, koulusta vai imemällä vaikutteita maailmanlaajuisesti. Samalla mietityttää meidän yhteiskuntamme, rotumme ja kansakuntamme. Luin jonkin artikkelin aiheeseen liittyen. Osa kansakunnista näkee ja katsoo taaksepäin, ottaen oppinsa sieltä. Heillä menneisyys määrittää tulevaisuuden. Meidän kansakuntamme pyrkii tähtäämään tulevaisuuteen, jolloin kenties unohdamme elää juuri tässä hetkessä. Osa kansakunnista näkee elämän taas kehänä, jatkumona, joka toistaa samat asiat tiettyjen syklien jälkeen. Mikä olisi sitten paras tapa hahmottaa ja elää elämäänsä. Miettiä mennyttä jälkiviisaasti ja imeä oppinsa eletystä. Vaiko tähdätä aina uuteen ja tulevaan, jolloin elämme kenties sitku-elämää. Vai kannattaisiko hengailla vain mukana ja odottaa, että milloin on yksi kierros pyörähdetty. Kas kummaa taas alkoi uusi kierros... Tiiäppä taas tuosta, hyvähän se on jälkiviisaana ajatella, että olisi voinut muunkinlaisen ajatusrungon elämälleen luoda.
Lapsen tai kenen tahansa sairastuessa on helppoa jälkiviisaana nähdä oireita, merkkejä ja sairautta jo pitkältä ajalta taakse päin. Olenko oikein reagoinut, tarpeeksi ajoissa ja olisiko jokin asia pitänyt silloin tehdä juuri sillä toisella tavalla... Enkö tajunnut Reetan laihtumista, kalpeutta, voimattomuutta, mustelmia, mustia silmänalusia, kuumeilua... Tajusinhan minä ja hain apua, kyseenalaistin, olin leijonaemo jo silloin. Mutta aina on se, jos. Jos olisin tajunnut vielä aikaisemmin... Mutta kun ei sitä leukemiaa olisi saatu peruttua vaikka olisin karjahdellut leijonaemona kolme tuntia aikasemmin, viikkoa aikasemmin... Kun leukemia oli jo, niin ei sitä voi vanhemmat estää. Emme me ole sitä omilla teoillamme hankkineet, aiheuttaneet tai luoneet. Välillä on todella koukuttavaa jahkata ja vääntää näitä menneitä asioita jälkiviisaasti. Samoin omia ratkaisuja. Entäpäs jos olisinkin valinnut toisenlaisen minuuden. Toisen alan, toisen puolison, erilaisen elämän, erilaisen elämänasenteen, fiksuuden, lapsettomuuden tai erilaisen lapsiluvun, lemmikittömyyden, erilaisen asuinympäristön tai sen Lintulan luostarin? Kas kummaa siellä minä nunnana kuitenkin jahkailisin, olisiko sittenkin pitänyt valita kevytkenkäisempi tie, vauhtia ja vaarallisia tilanteita? Siellä nunnan jalka vippaisisi kaavun alla, mielikuvityus laukkaisi, elekielesä olisi piteleminen ja silmät leimuaisivat.
Oikeastaan kaikki tämä jälkiviisaus pulpahti pyörimään tuosta jälkiviisaiden poliitikkojen jauhannasta ja suonenvedosta. Siis nehän ovat asioita jotka kulkevat käsi kädessä. Aivan, kulkevat joo... Sillä minulla vetää suonta (ei suolta) jatkuvasti, krampaten lukuisia kertoja päivässä. Varsinkin uimassa. Maanantaina naistensaunassa jälkiviisailta mummeleilta asiaa kysäisin, kun alkoi jälleen varpaat taipumaan jalkaterän alle lauteilla istuessa. Sain samoja neuvoja heiltä, kuin mitä olen jo käytäntöön viikkokausia soveltanut. Lämpötilojen vaihtelut saattavat aiheuttaa, nestehukka, kalsiumin- ja magnesiuminpuutos... Mutta kun minä syön magnesiumia, nyt myös juon. Käytän suolaa pika-apuna. Olen maitotuotteiden suurkuluttaja. Lämpötilat, ne nyt tietty vaihtelee, mutta miksi sama tapahtuu sekä altaassa, sohvalla, saunassa ja peiton alla. En saa ainakaan mitään tärppiä syystä. Kenties jälkiviisaana on hyvä havaita, se oli se varpaan vääristynyt lähtöasento tai laiskuus, selvä tapaus.
Tänä aamuna nappasin netistä tietoa ja sieltä löytyi kaiken maailman laskimotukkotulehduksia ja suonikohjuja, mutta kun niitä ei ole. Kerran muinoin kaikki on ultrattu ja hyvin virtaa. Sääret ovat ihan ok, kunhan pääsee pintaa syvemmälle... Jälkiviisaana mietinkin onko tämä vuoden ja viisi kuukautta kestänyt "istumatyö" sen aiheuttanut. Siinäpä se!! Nythän minä sen itse ratkaisin, kannatti jauhaa. Minä olen ihminen, joka olen aina ollut liikkuvassa seisomatyössä ja minulla on ollut aina "seisomakiintiö". En ole edes osannut istua kun on seisotuttanut... Kroppani on silloin voinut paremmin, hyötyliikunta tullut samalla, eikä niitä virtaustukoksia ole ehtinyt kertymään.
Eli nyt siis lopetan istumisen, laiskottelun, kirjoitan seisaltaan, liikun yhä, käytän villasukkia yötä päivää (en uima-altaassa tai saunassa) ja sivelen Hirudoidfortea.
Eikös ne olekin niitä parhaita ennaltaehkäisyjä, ettei tarvitse sitten jäkiviisaana veritulpan jälkeen miettiä, mitä olisi voinut tehdä tosin.
Jälkiviisaana olen myös kuluneita kahta viikkoa miettinyt. Olisinko voinut oman kevätväsypuuskani ehkäistä, toimia toisin. No enpä oikeastaan, sillä se on riepotellut muitakin. Tärkeintä on mielestäni tajuta tilanne ja hyväksyä se. Huomioikaa, tänään  en enää ole kevätväsynyt vaan jälleen sykkii. Olisinko Reetan raivareihin voinut toisella tavalla suhtautua. No varmasti. Olisihan voinut olla täysin "laama", antaa periksi, käskeä muiden ymmärtää ja laaba laaba... Mutta kun ei se arki siten pyöri, että sitä yksi alaikäinen ja alamittainen pyörittää. Siinä on raivokohtauksissakin muistettava olla vanhempi ja äiti, sillä muutenhan lapsi pian tuntisi olevansa heitteillä, jos pystyisi koko laumaa ohjailemaan. Kyllähän sitä on yritetty Reetan taholta todella kovasti, mutta vanhempina olemme siinäkin tuoksinassa pistäneet kampoihin ja yrittäneet olla johdonmukaisia. Toki jälkiviisaana on hyvä ajatella, kannattiko niiden omien käämien savuta niin monta kertaa, mutta kun ne savusi ja sillä sipuli. Onhan ne leikannut kiinni ja savuttaneet minun kohdallani jo useita vuosikymmeniä. Miksi eivät siis tällaisessakin prässissä.
Tämän viikon moni asia on ollut rennompaa, jouhevampaa, värikkäämpää ja leppoisampaa. Onneksi nuo edellisviikot tuntuvat jo kaukaisuudelta, jolle on hyvä nauraa. Vaikka ei kyllä viime lauantainakaan paljon hampaita naurattanut... Jälkiviisaana Reettakin on ottanut opikseen, nähnyt asioita uudelta kannalta. Eli jälkiviisaana voimme oppia myös omasta käyttäytymisestä ja ottaa niistä pelinappuloita seuraavaan draamaan. Tajuta, että silloin toimin näin, mitäpäs jos tänään toimisinkin toisin päin.

Päivän ajan olen aihetta vielä lisää pureskellut. Kun Reetan hoidot olivat jatkuneet kaksi viikkoa, hänen hoitokaavionsa nousi keskiriskiin. Kuukauden kohdalla saimme pysyä samassa, joskin jäännöstauti oli siinä vaiheessa 1,jotain. Tämä on lukema, joka minua jälkiviisaana on mietityttänyt. Olisiko silloin pitänyt nostaa korkeimman riskin hoitoihin, jotta jäännöstauti olisi saatu nollille ennen 79 päivän lyppiä. Kertoiko se kohonneisuus jo viitteitä tulevasta. Olen kysynytkin siitä, mutta silloinen arvo ei ollut raja-arvojen sisällä. Eli silloin toimittiin niiden lukujen perusteella. Tästä taas pyörittelemällä saa aikaiseksi jälkiviisauden, jos näin olisi ollut meillä olisi yhä rankat syöpähoidot kesken. Mutta meillä ei tänään ole enää syöpähoitoja, ei syöpäpotilasta. Ei puoleen vuoteen, sillä Reetta on puhtaaksi todettu syövästä. Meillä on tänään epikriiseissä aikaisemmin sairastettu leukemia, nykyisin kantasolusiirtopotilas. Jälkiviisaana saamme olla onnellisia ja kiitollisia tehdystä kantasolusiirrosta, joka aiheutui taas siitä jäännöstaudin kohonneesta osuudesta... Kovin on paljon pienelle päälle pohdittavaa, jälkiviisastelua.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

VÄRIKÄSTÄ

Näinhän tässä taas tuppaa käymään, alkaa tekstiä virrata kun pitäisi pistää töpinäksi. Heräilin tuossa viiden pintaan, sillä taksi tulee hakemaan kuuden jälkeen. Meillä on poliklinikkapäivä. Itse päivän päätähti kääntää vain nautinnollisesti kylkeä. Toisaalta minäkin tahdon omaa aamukahvi-hiljaisuus-nollausnautiontani pitkittää. Joten siinäpähän kääntäkööt sitä kylkeään.
Ulkona on sanoinkuvaamattoman upeaa. Pakkasta alle kymmenen. Auringonsarastus värjää taivaanrannan, peltojen yllä leiluu pakkassumu, hento, läpinäkyvä ja seesteinen. Imeskelin moista näkyä ja väritystä paljasvarpain takaterassilta. Mietinkin, miksen ole pitkiin aikoihin tajunnut moisista hetkistä nauttia. Olen siis ollut todella todella koomassa tuon kevätväsyni kanssa. Hyi minua, pois se minusta.
Suotta tuota Reettaakaan taas morkkasin. Lapsi nousi ylös, puki itsensä värikkääksi ja paistaa meille nyt höttömunakasta. Oli illalla jo valmiiksi ajatellut aamun vaatteet, naps vaan ja valmista. Äitipololla on jokainen riepu vielä hukassa, tukka sekaisin ja pitäsi tuo naamakin maalata paikoilleen. Jos tekisi siitäkin, siis naamasta, kauhean värikkään. Saisikohan se kanssaihmisissä aikaan hyväntuulisuutta vai suoranaista sääliä. Lapsi olisi asiallinen ihana itsensä ja mamma porskuttaisi klovnina.
Eilen illalla sain jälleen osallistua siihen kirjoittajaryhmään. Nyt en nukkunut ponniin, niin kuin edellisellä kerralla. Tapitin siellä puoli tuntia ennen muita, intopiukkana täristen. Siis etten vain missaa mitään. Ilta oli todella värikylläinen tekstien muodossa. Kuinka loistavia kirjoittajia löytyy pieneltäkin paikkakunnalta. Aah, henkäilen vieläkin.
Mutta nyt mun pitää oikeasti pistää töpinäksi, tästä tulkoon kaunis ja värikäs päivä!

Kappas olemmekin jo iltapäivässä ja takaisin kotona. Meillä oli hyvä reissu, mutta kauhean raskas. Nyt olen ihan lapatossuna ja veto pois. Reetta jaksoi hyvin, mutta pirttihirmustui heti kotona. Lääkärin sanoin asiat Reetalla ovat "mainiosti". Veriarvot, ne jotka tiedän, Hb 128, tromb 248, leukk 3,3 ja neutrogiilit 1,1. Eli kaikilla suunta ylöspäin. Kävimme samalla puhallustesteissä. Seuraava käynti reilun kuukauden kuluttua, keuhkojen kuvantamisien ja hammaslääkärissä käynnin kera. Näin ainakin nyt ovat suunnitelmamme. Osa verikokeista on vastaamatta, mutta kaippa niistä kuuluu, mikäli jokin mättää. Siihen luottakaamme.
Törmäsimme myös oikeisiin klovneihin, joiden kanssa puhuimme asiaa erilaisista pieruista ja tiputanssista. Aihepiiri tuntui heilläkin lähtevän hiukan lapasesta, kun meidän kanssa pääsivät tekemisiin. Samalla tuli sellainen improvisaatiokyky tsekattua. Ihan hyvin irtosi.
Osastolla kuulumiset ovat usein koskettavia, niin hyvissä kuin pahoissa asioissa. Elän niin kaikessa mukana, ihan päätä huimaa ja itkettää. Märisinkin asiaa äsken ja minulle sanottiin, että on tärkeää että kykenen yhä tuntemaan sympatiaa ja empatiaa muidenkin puolesta. Omat kauhukokemukset eivät ole tätä piirrettä poistaneet, en ole muuttunut tefloniksi. Toisaalta hyvä niin, toisaalta onko sitä pakko kyetä imemään kaikkien tunteet... Eli osastolla pyörähtämiset ovat todella raskaita aina, varsinkin jos on valmiiksi pörrännyt kaksi viikkoa, nukkunut huonosti ja herännyt ennen heräämistä.
Mutta mennessä oli mielettömän upea ja värikylläinen auringonnousu.

P.S. Pakko kirjoittaa teidänkin iloksi asia, jolle nauran yhä. Eilen kaverini katsoi niitä minun nostalgisia kolmikymppis pitkäsäärikuvia ja sanoi aikansa tutkittuaan "on siinä sunki näköä"! Voi ihanuus sitä naurun määrää, kun asiaa kikatimme. Tietenkin se oli juuri tuolla kirjoittajakurssilla, kyllä siinä mummut vähän jo katsoivat, kun ei meinannut tirskuminen loppua millään. Kiitos vielä kerran O.L.! Kannattaa tosiaankin välillä päästää ulos se mitä ajattelee. Loistavin laukaus aikoihin. Onhan se hyvä jos edes hitusen muistuttaa enää itseään, edes hitusen...

lauantai 17. maaliskuuta 2012

ILTASATU

Olipa kerran kaunis lapsi, jolla oli loppujen lopuksi hyvä päivä. Aamulla lapsi heräsi känkkäränkkänä, mutta selätti känkkäränkän. Lapsi otti känkkäränkän ystäväkseen, pienen ja kiukkuisen. Lapsi antoi känkkäränkälle hyvää höttömunakasta. Omaa tilaa rauhoittumiseen. Hörpyn vitamiinia. Avasi verhot, jotta moinen pikku känkkäränkkä sai auringonsäteen pistoksen. Puki päälleen vielä iloiset vaatteet, kaikilla väreillä höystettynä. Siitäkös känkkäränkkäkin piti.
Päivän mittaan tasaisesti ruokaa, sympatiaa ja rakkautta. Runsaasti huomiota, ulkoilua, puuhaa ja normaalia lapsena olemista. Lapsen tyhmäksi tuomittu äiti pääsi maistelemaan häähumua messuille. Latautumaan, imemään vaikutteita, muistelemaan omaa floristiikan menneisyyttään. Kyseinen äiti jätti väsymyksensä ja tyhmyytensä sinne narikkaan, ottakoon joku joka tarvitsee. Äiti sai keskustella monia hyviä keskusteluja, törmätä moniin mielenkiintoisiin ihmisiin. Äiti löysi jälleen uusia vipuja ja voimavaroja käyttöönsä. Äidin silmät saivat ruokaa ja aivot virikkeitä.
Illalla kauniin lapsen iskä savusti onnistuneesti siikaa. Siitäkös tuli koko perheelle hyvä mieli, niin hyvää se oli. Kauniilla lapsella on kauniita sisaruksia, joiden kanssa yhteen hiileen puhaltaminen onnistui päivän mittaan mutkattomasti. Kaunis lapsi pesi itse hiuksensa ja tuli saunasta hymyssä suin. Lapsi yritti äitiään pompottaa ja simputtaa, onnistumatta. Lapsi päätti jättää raivarin käyttämättä, liekkö raivarivarannot huvenneet viime päivinä, eikä ollut mistä ottaa. Kaunis lapsi oli täynnä hymyä, hellyyttä ja suloisuutta.
Illalla uupuneet vanhemmat kömpivät nukkumaan. Kauniit lapset jäivät katsomaan elokuvaa, sillä nythän on viikonloppu ja saa valvoa. Kaunis lapsi kömpi vanhempien keskelle kiharoineen ja siveli äitiään hellästi käsivarresta. Kaunis lapsi ei herättänyt kiukullaan, vaatinut huomiota raivollaan. Lapsi oli todella suloinen.
Kun seurue oli jo unen rajamailla, pärräsi isän kännykkä. Puhelu oli lyhyt, koska olimme jo nukkumassa. Mutta äitipä siitä valpastui ja nousi koneelle naputtelemaan. Kaunis lapsi levittäytyi isänsä viereen. Nyt sängystä kuuluu tasaista tuhinaa ja maiskutusta. Kaunis lapsi on todella suloinen nukkuessaan. Äitipä on jälleen hereillä ja siirtyy lukemaan olohuoneen sohvalle. Odottelemaan, josko uni sieppaisi mukaansa. Ties vaikka äiti näkisi öisellä taivaalla revontulet. Muut kauniit sisarukset nukkuvat levollisesti.
Päivä oli aluksi haasteellinen, mutta voitti pisteet kotiin kauneudellaan. Sen pituinen tämä päivä ja tämän pituinen tämä iltasatu. Nuku hyvin, kauniita unia!

PÖRRÄTEN

Eilisen pörräsin. Viime viikon pörräsin. Kuulen, että muutkin ovat pörränneet. Kuulin, että muillakin on pörräyskausi. Onneksi, sillä heti oma pörräykseni helpotti. En siis olekaan yksin. Ukkokulta pörräsi muutama viikko sitten, lapset havaittavasti ennen hiihtolomaa. Olemme siis pörränneet kevätväsymyksen kourissa. Kauhukseni löysin itseni eilen sohvalta, kuola poskella, neljän aikaan iltapäivällä, torkkumasta. Ei todellakaan minun tapaistani, no ei. Moni tietty luulee, että päiväkaudet täällä tirsoja sohvalla ottelen, mutta harvoin ehdin tai edes haluan sohvalle mennä. Mielestäni maailmassa on niin paljon kivaa koettavaa, ettei kannata missata aikaa nukkumalla. Siis en ihan oikeasti ole päiväuninukkuja. Mää vaan pörrään, välillä tokkuraisenakin, mutta pörrään.
Mun iskä, eli lasteni pappa, on taas kunnon torkkuja. Ei tarvitse kuin sohvalle oikaista tai nojatuoliin istahtaa, niin uni tulee ja sieppaa. Monetko päikkärit iskä pystyy päivässä ottamaan, sitä ei pysty laskemaan kukaan. Isä on myös sanonut, ettei hän tiedä mitä on päänsärky. Siis nuppi ei ole koskaan ollut kipeä. Pitäisi ihan oikeasti ottaa mallia meikäläisenkin tuosta asenteesta. Sillä minähän olen lähes krooninen päänsärkijä. Heittäisin vain sohvalle ja antaisin unen hoitaa... Mutta sitten minulla ei riitä yöksi sitä unta, sitten pitää pörrätä ja haahuilla muuten.
Olen kotona yleensäkin aina jonkin homman parissa, jos ei muuta niin luen, kirjoitan tai pörrään. Minulla on valtava syyllisyys, jos istun ja katson televisiota. En koskaan lue televisio-ohjelmiakaan, jottei minun tarvitsisi muita pörräämisiä niiden mukaan suunnitella. Kuinka helposti moinen elämänrytmi ja oma elämä muotoutuu, jos pitää kaikki mahdollinen katsoa mitä tulee. Siinähän jää oma elämä ihan pörräämättä, ihmiset kohtaamatta, omat ajatukset ajattelematta, luovuus kukkimatta. Toki olen saanut kuulla ajattelevani liikaa, joten välillä olisi ihan hyvä lamaantua moisen vehkeen eteen, jotten ajattelisi. Olen myös todella huono elokuvien katsoja, ellei juoni nappaa mukaansa, niin nukahdan ensimmääisen vartin aikana. Yleensähän niitä katsotaan iltaisin, joten se on sitten yöuni joka minussa pörrää. Minulla on suunnaton määrä nukuttuja elokuvia. Toisekseen olen myös toivoton noiden vehkeiden suhteen, en saa edes filmiä näkymään. Vaikea siis katsoa.
Niin eilisen menin tokkurassa ja pörräsin kuin kohmeinen kevätkärpänen. Se kun ryyditetään kiukulla, kapinalla, taisteluilla ja syyllisyydellä, niin johan oli päivä. Reetta oli äärimmäisen liipaisuherkällä mielellä. Voiko yhden lapsen kohdalla yksi ainokainen äiti tehdä ja sanoa kaksikymmentä väärää asiaa (ainakin). Uskokaa, onnistuin siinä loistavasti! Siis niissä negatiivisissa asioissa. Olin aika uupunut illalla, niin oli kyllä neitikin. Muutkin tytöt jo moista kiukuttelua huokaillen ja hampaat irvessä katselivat. Miten se jaksaa? Onko syynä jokin taas mitä pörräävä äiti ei tajua?
Olin siis aamulla pois lasteni luota, uimassa ihan yksin. Sanoin muutaman väärän sanasen, joista ei kuulemma saisi puhua. Reetta jaksaa jankuttaa, toistaa samaa asiaa loputtoman kauan. Voi kun joskus yksi selkeä vastaus riittäisi. Olin tehnyt tyypilliseen tapaan pa..aa ruokaa, jota ei pysty syömään. Väärät vaatteet olivat pesussa. Välillä tuo kiellettyjen puheenaiheiden lista on käsittämättömän pitkä, en aina tiedä kuinka pörrätä moisessa viidakossa. Suuri kriisin aiheuttaja on yhä neidin peilikuva, oma identiteetti. Kuka olen, olenko minä, miksi minä olen tällainen, pysynkö tällaisena, onko minussa mitään entistä jäljellä...? Onnekseni itse tajusin eilen pörrätä todella kaukana peilistä. Sillä olisin pian törmännyt omaan identiteettikriisiini peilikuvan kautta. Se ei niin vain nyyhkyttämällä oikenekkaan...  Illalla kunnon dramaattinen nyyhkykohtaus saatiin aikaan sillä, kun erehdyin neidin kiharat saunassa kastelemaan. Kyllähän sekin kiukutti, kun Reino oli kylki kyljessä mamman kanssa ylälauteilla ja vei osan huomiostani ihanuudellaan. Myöhemmin sama teema jatkui, kun kehuin kyseisiä kiharoita ja erehdyin niitä pörröttämään. Reetta makasi omassa sängyssä raastavasti itkien, halusi olla vain yksin. Kello oli tosin jo siinä vaiheessa niin paljon, että yöunetkin olivat todella lähellä, joten osa itkuista menköön sen piikkiin.
Aikansa yksin volistuaan, alkaa aina se kuurupiilo-osuus. Kurkitaan oven takaa, juostaan piiloon, ei puhuta, ei saa koskettaa. Minä kun en vain pörrätessäni jaksaisi aina tuota pitkitettyä ja äärimmäisen monilonkeroista kaavaa. Kaikkihan tietää, että neiti lopulta päätyy kainaloon, miksi ei vain voisi kävellä suoraan ja antaa asian olla. Oikaista puolen tunnin monimutkaiset venkoilut. Jos siinä venkoiluvaiheessa sattuu vaikka katsomaan väärään suuntaan, sanomaan väärän sanan tai erehtyy hipaisemaan, niin pörräys alkaa alusta. Minua moinen sieppaa suunnattomasti, se taas aiheuttaa uutta kinaa. Mutta mielestäni lasta ei voi jättää yksin itkuinensa nukkumaankaan, sillä haluan olla kuitenkin kaiken tuon venkoilun ja pörräämisen jälkeen se turvallinen kainalo. Siinä vaiheessa alkaa jo itselläkin uni pörräämään silmissä, kun venkoilu jatkuu. Sitten kun minua nukuttaa, haluaisin lupia kyselemättä, anomuksia tekemättä laittaa pään tyynyyn ja silmät kiinni. Huokaista ja antaa unen pörrätä sielun sopukoihin. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta välillä todella haastavalta.
Tiedän ja ymmärrän toki eilisen perusteella, ettei syy ole tosiaankaan yksin Reetassa. Olemme äärimmäisen rasittavia yksilöitä molemmat. Onneksi se oli lähinnä meidän kahdenkeskistä kemioiden takkuamista eilen, mikäli siihen soppaan pörrää useampi, niin tekisi ihan oikeasti mieli ottaa aikalisä. Pistää penikat kierrätykseen, ukkokulta kirpparille ja kompostoida oma maatuva itsetunto. Mennä metsään ja kahalata umpihangessa itsensä näännyksiin ja huutaa niin että tikat tippuu puista. Tässä lähes ydinkeskustassa ja tiheään asutussa alueessa ei niitä huutopaikkoja aina ole saatavilla silloin kun olisi suurin tarvis. Eli nämä asiat jäävät vain pörräämään ja tihkumaan ulos negatiivisena sielun eritteenä. Voi kun joskus saisi paukautettua kaikki kerralla ulos, niin johan olisi kevyt pörrätä sen jälkeen.
Eilinen huipentui siis kevätväsymykseni kanssa pohjalukemiin. Pörräsin aivan kohmeessa, niinkuin kevätkärpänen ikkunan välissä. Nyt tuntuu, että olen hiukan voimaantunut. Toki osa perheemme elementeistä, palikoista ja osasista nukkuu yhä, joten selkeää vertailupohjaa ei vielä ole. Onneksi sain luvan pörräämiselleni, ainakin moni sanoi ymmärtävänsä, olevansa samassa tilassa ja se on aika yleistä. Ei siis tarvitse toivottavsti niin kauhean huolissaan olla.
Tänään kalenterimme on avoin, samoin huomenna. Olen menossa häämessuille fiilistelemään. Maanantai onkin tiukkaan buukattu, tiistaina Oulun keikka ja siitä eteenpäin pörräävät aivoni eivät halua ajatella. Kunhan taas sinne saakka saisi pörrättyä.

Lisäys heti tuoreeltaan yhden nimeltä mainitsemattoman pörriäisen herättyä. Aamumme pörräsi tasapainoisesti pari tuntia, kun kyseinen pörriäinen nukkui. Herättyään sohvalla ei hänen varaamansa paikka ollutkaan vapaana. Milloinka lie varannut? Paistoin höttömunakasta Fannylle ja Reetalle. Yhteensä viisi munaa sekoitettuna, tekee noin 2,5 munaa per ipana. Kas kummaa määrä oli sitten väärä, neiti olisi halunnut kahden munan höttömunakkaan, eikä sitä tyhmää puolikasta liikaa. Ovet ovat paukkuneet, kamariin linnoittauduttu, peiton alla märisty, karjuttu ja itketty. Mykkäkoulua harrastettu, haarukoita paiskottu, äiti haukuttu. Todella tehokas puolituntinen, taas aloin pörräämään. Koskea ei saa, selityksiä ei saa, puhua ei saa, mutta itse neiti saa nähtävästi riehua. Mikä hele....i tämän kaiken taas laukaisee? Voi vitsi, kuinka huoli ja ahdistus kaikkine lieveilmiöineen pörräsi jälleen sieluuni. Minkä ihmeen minä teen joka päivässä väärin? Osaanko tehdä jotain yleensäkään oikein. Saanko pörrätä, kun olen simputettu, haukuttu. Voinko moisesta ahdistua, huolestua? Olenko näin heikko ihminen, että annan lapseni riehua, muokata käytöksellään minun tunnelmiani. Annako liikaa periksi. Vai enkö osaa antaa hänelle tarpeeksi tilaa. Olenko liika ankara. Liika lepsu. Liika pihalla. Vai pörräänkö niinkuin ei mitään, sur rur vaan. Annanko pörriäiseni latautua kaikessa rauhassa, enkä välitä. Voiko lapsen stressi paukahtaa esiin näin valtavana riehumisena. Käsittääkseni hänelläkin on ollut stressiä tuloksia odotellessa. Voiko lopetetut lääkkeet muuttaa kemiaa kropassa niin, ettei ole kontrollia itseensä. Onko lapsemme lopullisesti tällainen, vai löytyisikö jokin balanssi joskus jostakin. Toki tämä raivoisa luonne on ollut valtava voimavara tässä savotassakin, mutta onko sen pakko olla joka päivässä näin voimakkaasti esillä. Olenko epäkiitollinen ihminen, kun en enää raivoisaa taisteluasennetta sulata kotona. Olenhan lastani kannustanut viimeisen vuoden taistelemaan hengissä pysymiseksi. Tämähän on oravanpyörä tai mikä lie vipperä. Kyllähän tämä koskee koko perhettä. Kuinka muut voivat Muumeja rentona katsella ja niiden elämänfilosofiaa opetella, jos haarukat lentelee, munat roiskuu, ovet paukkuu. Kun kaikkien pitää varoa sanomisiaan, asentojaan, katseitaan ja ilmeitään. Hitsi, kun me joudumme omaa olemassaoloamme varomaan, kun Reetalle sattuu huono päivä. Kuinka tuommoinen ihmissintti pystyy pörräämään koko perheen mielet sekaisin. Kaikki ovat huulet pyöreinä, mikäs nyt?
Nyt pörriäisemme luki vartin hiljaa yksin Aku Ankkaa. Huoneesta tuli positiivinen pörriäinen. Askel kuulosti kepeältä, hymy kävi suupielessä. Oliko se "vain" tuollainen kolmen vartin pörräys. Voiko verensokerit vaikka heilutella noin pahasti. Kyllähän me sen tiedämme, että meidän perheellemme ruoka on tärkeä voimavara ja tasapainottaja. Auttoiko sittenkin se paistamani vääränlainen höttömunakas, jonka neiti lopulta suostui syömään. Pörriäinen paiskasi minulle juuri ylävitosen, hymyili ja silmissä vilkkui. Ihana pikkupörriäinen, vahva ja rohkea sellainen.
Olen todella kiittämätön äiti, yksilö, raukka ja tyhmä. Miten voinkin näin negatiivisesti lapsestani ajatella ja kirjoittaa. Annanko yhden lapseni pyörittää koko huushollia ja käsken muiden vain pörrätä nöyrästi mukana. Voinko puolustaa ja ymmärtää muita lapsiani. Enkö ajattele yhtään, mitä lapseni on joutunut kokemaan. Enkö osaa olla hänen housuissaan. Miten voin hermostua moisesta, minunhan kuuluisi olla läpeensä kiitollinen. Minunhan kuuluisi iloita, kun lapsi jaksaa raivota 16 tuntia vuorokaudessa. Olenhan häntä raivoisaan asenteeseen, luonteenlujuuteen ja taisteluun kannustanut. Miksi minä moisesta valitan, moiseen väsyn, moisesta stressaan. Miksi en vain voi olla tilanteessa, ilman että analysoin. Pörräisin vain tuossa omassa hunajakupissani, enkä huomaisi kuinka puukkoja tulee niskaan. Luottaisin vain siihen, etteivät ne osu, saati sitten satuta. Kunhan vain ilamavirrallaan sivaltavat.
Tämän kaiken pörräämisen keskellä tunnen valtavaa rakkautta lapsiani kohtaan. Voi kuinka he ovatkaan rakkaita. Minun lapsiani, ihania ihmisien alkuja, rohkeita tyttöjä. Vitsi, kuinka sattuu tällainen rakkaus. Pörrään siis loppupäiväni rakkaudessa. Kieriskelen siis hunajassa ja marinoin sillä itseni. Olen niin äidinrakkaudestani uupunut, että sur rur...

perjantai 16. maaliskuuta 2012

AAMUNAVAUS

Hyppäsin uima-altaaseen tänä aamuna puoli seitsemältä. Kolmas kerta tälle viikkoa, ihan hyvin meikäläiseltä. Kauhoin ja räpiköin kilometrin. Mielestäni ihan kohtuullinen aamunavaus.
Yö meni jotensakin kippuroidessa, en tiedä mikä se nyt niin valvottaa. Eilen huokailin (kuulemma) usein ja raskaasti. Kyllä minä ne sitten myöhemmin itsekin kuulin, ne huokaukset. Jotenkin raskassoutuista, rankkaa, huolestuttavaa, ajatteluttavaa, kieriskelyttävää... Eilen Reetta oli vaihteeksi sellainen tiukkapipo päivän mittaan. Päällensä hän oli pukenut kirkasta vihreää ja mustaa. Pusero ja ponsho olivat mustia, joten naamastakinhan värit niitä vasten katosivat. Silmänaluset olivat myös tummat. Kokeilin otsaa ja heti huoli karahti kiville. Lämmin, onko kuumetta, apua, mitä nyt?
Kuumemittaria kainaloon ja paniikkivipu kaakkoon. Monen mittauksen jälkeen maksimilämmöksi saimme 37,3 astetta. Paniikissa mietin taas miten toimia. Neiti otti kirjan käteensä, paineli lukemaan ja vaihtoi eri värisen puseron ylleen. Johan naamaankin saatiin väriä, kun ei ollut musta niin lähellä. Puolentoista tunnin kuluttua lämpö oli 36,9 astetta. Reetta sanoi kylläkin, ettei häntä mikään vaivaa. Väsy meni ohi lepäillessä ja lueskellessa. Mutta olipahan jälleen kauhunsiemen kylvetty. Jälleen iski morkkis, mitäs menin kirjoittamaan tännekin, että saa hehkuttaa. Mitäs menin hehkuttamaan ja huokailemaan huojennusta. Voi kunpa joskus tässäkin savotassa oppisi, ettei kaikesta tarvitse heti itseään syyllistää. Mitenkähän sen ihan oikeasti oppisi. Syyllisyys kun on niin kauhean sisäsyntyinen juttu. Se on niin liipaisuherkässä.
Illalla emme kuumetta enää mittailleet ja Reetta kävi lenkilläkin...
Kyllä minua huolestuttaa tuo Reinokin, kuinka paljon voimme hoitaa, jos hoidot eivät auta. Ahistaa, miettiä ja punnita koirankin kohtaloa. Raukka niin osaa jo lääkkeitään pyytää. Eilenkin oli ihmeissään kun ei tarvinnutkaan ottaa antibiootteja vaikka istui jo oikealla paikalla odottamassa. Onneksi koiran lääkkeet ja hoidot ovat nyt muiden vastuulla, minä olen niistä vapautunut. Ensimmäiset kaksi kuukautta minä hoidin senkin pyörityksen täysin. Nyt ruiskasen ainostaan hunajat päivällä ja tiputtelen aloeverat ja homeopaattiset.
Kun uimahallista kotiin palasin, olin ihan hyvillä mielin ja virtaa täysi. Aamunavaus, joka kotona minua odotti, oli jälleen käsinkosketeltava. Syyttävää ilmettä, vihaa, kiukkua ja tuimaa tuijotusta. Ihan niinkuin olisin koko laumaani laiminlyönyt rankastikin. Siinähän tuota vasta venyttelivät, kun olin jo kotona. Eli kyllä nämä positiivisuuden ja virran väreet aika nopeasti haihtuivat kun käytiin kimppuun. Kaikki hyökkäsivät vuorollaan ja yhtä aikaa. Olin uinnista poikki ja kuitenkin hyvillä mielin, mutta hyökkäys oli taas liikaa tämän aamuiselle itsetunnolleni. Nollille meni niin, että kolahti, siis se itsetuntoriepu. Olen siis jälleen aika syvällä omien ajatusteni kanssa, miten voinkin aina toimia väärin, vaikka kuinka yritän toimia oikein. Että sellainen aamunavaus. Kakkanakki!
Eli mites tästä aamunavaukseta taas jatketaan. Kun aloitetaan aika nollilta, niin ainoa suunta on ylöspäin. Pyykkikone pyörii, ruuat ovat valmiina, Reetalla on käynyt opettaja, nyt hän opiskelee Skypen kautta, viikonloppu alkaa ja aurinko paistaa. Jos oikein kovasti ynnään, itsetunnon kolahduksen peitän pumpulilla, katson ulos ja kuulen Reetan iloisen äänen tietokoneelta, niin mitäpä tässä enää itsekään ryvettymään. Ihan kohtalainen aamunavaus, sovitaan niin. Itsehän minä voin toki asiaan jonkin verran vaikuttaa... Hoh hoijaa...
Tämän aamun lämpö Reetalla 36,7 astetta, leveä hymy ja juoksuaskelia. Saankohan syyllisyydestäni hellittää hiukan ja vaikka nauttia alkavasta päivästä, siis vaikka aamunavaus menikin melkein penkin alle.

torstai 15. maaliskuuta 2012

KOP KOP

Olen ollut aamun koneella, yrittänyt rauhassa hoitaa "kirjanpitoamme". Kyllä on monta asiaa juuri silloin lapsilla ja koirilla sanottavana, kysyttävänä, kommentoitavana. Juuri silloin kun yritän keskittyä viitenumeroriviin, joka on tolkuttoman pitkä. Aina ote herpaantuu, keskittyminen katkeaa ja saan aloittaa alusta. Mutta onhan minulla aikaa...
Kop, kop. Nyt kuului ovensuusta vieno koputus. Reettahan se siellä koputtelee, kysyy joko voi häiritä. Nyt saa jo häiritä, sillä olen saanut urakkani lusittua. Neiti ehdottaa hienovaraisesti manikyyrin tekoa minulle. Sillä kynteni näyttävät kuulemma onnettomilta ja kauheilta. Kuinka oikeassa lapseni onkaan, nyt on manikyyrille tilausta. Tilausta olisi myös niskahartia muljauttelulle, päähieronnalle, naamanoikomiselle, sormien hieronnalle. Siis olen tikittävä jumipommi. Viikko sitten katkennut peukalon verisuoni turvottaa yhä neljää sormea. Olen joutunut jopa vihkisormuksia uuninpankolla säilyttämään, sillä sormet ovat kuin nakit. Eilen huomasin, että saman käden kämmenselkäkin on tumma. Voiko verisuonia katkeilla tuosta vain enemmänkin, jatkuvasti. Voiko jokin tärkeämpikin suoni napsahtaa lahona, vaikkapa sydämestä. Eikös silläkin suunnalla jotakin piuhoituksia ole? Enpä halua asiaa ajatella tätä enempää, siinähän napsuvat jos ovat napsuakseen. Kait minä sen huomaan, jos on tarvis. Kop, kop, ontto on mieleni siis mun...
Eilinen meni vaihteeksi Reinon kanssa Oulussa. Rankkoja savotoita nuokin nukutuksineen ja tuloksineen. Kuinka kuuluu toimia oikein, ollakko huolissaan vai hoitaakko vain sinnikkäästi. Hitsin sauvabakteerit jylläävät yhä syvällä korvan uumenissa. Tärykalvot ovat kasvaneet takaisin, antibiootit eivät ole purreet, kokeilemme jälleen uusia luomumpia hoitoja. Nythän korviin on laitettu hunajaa, lisäämme siihen pirtuhuuhtelut. Itse olen myös niitä homeopaattisia tiputellut, nyt menee lisänä aloeveraa. Samalla pullolla käyn minä ja koira. Reino ottaa mielellään, kun näkee kuinka mammakin samaista litkua maiskuttaa. Reino osaa jo itse lääkkeensä pyytää ja Kaino on kade. Koiranomistajanakaan ei siis pysty vain nauttimaan lemmikeistä, sillä vastuu pitää myös kantaa. Kop, kop, moni kysyy onko niitä lemmikeitä pakko ottaa, kun niistä on murhetta ja huolta. Ei tietenkään, mutta kun me niin niistä tykkäämme. Kärsivätköhän laamat tai alpakat joistakin tyypillisistä sairauksista? Vai onko niiden alkukantaisuus vielä niin alkukantaista, etteivät ne ole alttiita jalostuksen mukanaan tuomille sairauksille. Tai fretit, tai liskot, tai sisäsiat?
Kop, kop! Nyt aurinko koputtelee ikkunan takana. On ihana pikku pakkanen ja loistava sää ulkoilulle. Kalenterissa on vain muutama merkintä tälle päivää. Aamulla Reetta naureskeli kainosti ja tuuletteli, ei yhtään lääkettä tänään. Huomenna 1,5 ja sitten taas kaksi päivää ilman. Onneksi Reetta alkaa viimeinkin nauttimaan ja hehkuttamaan tilannettaan, sillä viikko on ollut sanoisinko haasteellinen neidin tempperamentin suhteen. Kuinka tärkeää on myös osata ottaa ilo irti saavutetuista tavoitteista, huojentua ja nauttia silloin kun on nautinnon aika. Toki meidän kansakuntamme on kasvatettu siihen, ettei saa onnistumisiaan huudella. Kyse ei ole liiasta hehkutuksesta tai jalustalle nousemisesta. Tässä savotassa on vain pakko muistaa ja tajuta hehkuttaa silloin kun on siihen aihetta. Meidän on luvallista välillä huolikrampissamme hymyilläkin ja tuntea edes hetken huojennusta. Vaihteeksi tunnen kiitollisuudenaallon vyöryvän päästä jalkoihin, siihen kun lisätään manikyyri, niin johan luulisi tämänkin mamman edes hetkeksi relaavan.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

HELPOTUKSEN HUOKAUS

Sain sen puhelun, voi miten ihanaa! Siis minulle soitettiin Helsingistä. Kaikki hyvin, niin hyvin kuin voi vain tässä vaiheessa ja tulleiden kokeiden perusteella olla. Tuumoritiimi oli tullut arpikudosanalyysiin keuhkokuvien perusteella, ei sientä havaittavissa. Saamme lopettaa lähes tulkoon kaikki lääkeet. Magnesiumarvot ovat normaalit ja sienilääkkeen voi lopettaa. Jäljelle jää vain suoja-antibiootti ja vitamiini nestemäisenä. Nyt Reetalle riittää 4,5 tablettia viikossa, eli noin 18 tablettia kuukaudessa. Kun syyskuussa meni noin kolmesataa tablettia kuukaudessa. Siis kuinka valtava helpotus, luoja kuinka olenkaan huokaillut. Märissyt, vapissut ja ollut heikko. Huokailen yhä. Tunnen kuinka se valtava ahdistuksen ja pelon möykky, suuri pala nousee kurkustani, tahdon sen pois minusta ja heti. Toki on muutama koe vielä tuloksineen tulematta, mutta tärkeimmät merkitsevät kokeet ovat olleet puhtaita. Nyt taas tajusin, kuinka olenkaan ollut huoli-jännityskrampissani viikkokausia. Samalla minuutilla paukaisi kunnon päänsärky pintaan, eli stressihän se siellä jyskyttelee.
Sain myös tasan seitsemän minuutin kuluttua toisenlaisen puhelun. Eteen tuli taas uusia ongelmia ja huolia. Katsoin ihan kännykästäni, puheluiden väli seitsemän minuuttia. Sen aikaa olinkin aika rento ja huokailin helpotuksesta. En varmaan olisi pidempään voinutkaan huokailla, olisin pian hyperventiloinut. Eli nämä kaksi puhelua tasapainottivat toisiaan. Todennäköisesti minulle on annettu kauhuntasapaino huolineen kannettavaksi. Muuten en olisikaan näin valtavan tasapainoinen ihminen!!
Mutta nyt menemme näillä ihanilla uutisilla Reetan suhteen. Eristykset, kokeet ja kontrollit ruokavalioineen jatkuvat edelleen. Eli emme löysää yhtään, missään ja mitenkään. Nöyrästi ja kiitollisena otamme nämä tulokset vastaan ja jatkamme huokaillen.
Moni luulee, että nyt se helepon lykkäsi, kun ei tarvitse enää lääkkeistäkään tapella. Mikäli luulet näin, niin voin tätä helppoutta vaikka nauhoittaa ja pistää tulemaan... Tai postittaa helppoa elämää paketillisen. Huokailua kuuluu taustalta, mutta ei se suinkaan aina ole helpotuksesta johtuvaa.


P.S.
Tässäpä viisaus, joka sopii minuun...
Samaan aikaan kun naama rypistyy, sisäinen lapsi alkaa villiintyä!
Hah, vähäkö rentouttaa ja tuntuu kevyeltä tiedostaa moinen, siis olenkin villinpään suuntaan menossa rypyistä päätellen.

LUOTTAMUSPULA

En kuulemma luota lapseeni Reettaan tarpeeksi. Näin hurjistunut lapseni minulle karjuu ja huutaa. Huumori on hakusessa, hiukan. Jälleen, kerran, taas...
Olen kuulemma tylsä, kun en luota hänen tapaansa käsitellä maaleja. Siis kun en ole antanut lapseni maalata, vaan olen maalannut ihan itse. Hän taas ei luota helmirasioitaan ja niitä tuhansia helmiä muiden käyttöön, sillä kuitenkin joku käyttää sen maailmankaikkeuden kauneimman helmen juuri silloin häneltä salaa. Eilen teimme vaihteeksi helminauhoja, rannekoruja ja korviksia. Tein itselleni pitkät siniset korut kaikilla mausteilla. Ylläni oli myös sininen pusero. Kas kummaa muutamassa maalauksessa on myös ollut sinistä-turkoosia-hopeaa-violettia. Verna tokaisi aikansa katsottuaan, se on sitten sininen kausi. Kaippa, tuli kyllä puskasta. Mutta sain valtavan pinon sinisiä helmiä lahjaksi, siitä se sitten lähti.
Nyt Reetta kieriskelee ja huutaa ja karjuu ja kippuroi. Kutittaa! Kysyn tietysti mistä ja millä tavalla. Kaikkialta! Huolestunko, tarkistanko vai annanko kiemmurrella. Samalla neiti raivoissaan karjuu, ettei tämä ole vakavaa. Mahasta ei kutita, mutta muualta kyllä, siis kaikkialta. Kutina yltyy kun neiti tajuaa, että tekemässäni risotossa on sipulirenkaita. Samaan aikaan hän raivaa pöytää helmistä tyhjäksi ja perustaa maalausateljeeta samaiselle pöydälle. Hän ei luota myöskään ohjeeseeni, kummalla maalilla aloittaa, sinisellä vai vihreällä. Siitäkinhän voi inttää vastaan ja kyseenalaistaa. Välillä kyllä mietin, miksiköhän minulta mitään kysytään?
Kävimme aamusta kylillä, haluan nyt justiinsa sinne hiustenleikkaukseen. Kaikki paikat avaavat vasta kymmeneltä. Reetalla oli tähänkin ratkaisu. Hän aikoo leikata hiukseni. Kun en siihenkään suostunut, niin luottamuspulahan siitäkin ilmeni. Siis kyllähän hän nyt aina minunlaiseni ihmisen hiukset osaisi leikata, miksi siihen ei luoteta. Sitten neiti päätti, että hänkin haluaa kampaajalle, jotta saisi jakauksen. Jakausta on yritetty konstilla jos monella. Kaikilla mömmöillä ja prässillä. Mutta kun nuo hiukset venkoilee ja menee menojaan. Kyse on siis näistä Reetan uusista perintökiharoista. En suostunut maksamaan kampaajan tekemästä jakauksesta, joten neiti otti pultit.
Aamupäivämme on sanalla sanoen ollut haasteellinen. Olen loputtoman luottamuspulan kohde. Onneksi sentään nuo elikot minuun luottavat, palvovat, seuraavat ja ihannoivat. Olen lähdössä nyt sinne kampaajalle. Voinkohan luottaa lapseeni ja jättää vartiksi yksin kotiin maalipensseleitä heiluttamaan. Voinkohan luottaa, että kampaaja osaa hommansa. Voinko olla luottavaisin mielin ja rento. Voinko luottaa, että tänään saisin jo jotain tietoa sieltä Helsingin suunnalta tuumoritiimin eilisen pohdinnan tuloksista. Mihin minä voisin luottaa, kannattaisko luottaa ihan ihteensä. Olenko oman luottamukseni arvoinen?
Viime viikolla tankkasin autoamme. Viereisellä tankilla oleva mies kysäisi, onko sekin dieseli? On, vastasin. Samalla kyllä ääneen ajattelin, tai en oikeastaan tiedä, koska bensavalohan tässä paloi... Mies puisteli päätään, kannataisi kuulemma ottaa asiasta selvää, ennen kuin tankkaa. Samalla hän mietti, kuinka mies auton minun käyttööni luottaa? Ajatelkaapas nyt, monenko autossa välähtää tyhjällä tankilla palamaan dieselinmerkkivalo. Enpä tiedä, kyllä se kaikissa on bensamerkkivalo, joka näyttää polttoaineen vähyydestä. Luottakaa minuun, kyllä minä tiiän...

Luottamuksesta ja hiustenleikkauksesta vielä pätkä... Aikoinaan koiriamme varten ostettiin sellainen karvomiskone. Ajattelin itseeni luottavaisena, että nytpä pystyn ukkokullankin hiuksista huolehtimaan. Siis kyllähän minä konetta osaan käyttää, jos kerran suvussa on kampaaja. Ukkokultani osoitti luottamustaan ja antoi minulle koneen. Aluksi meni ihan hyvin, mutta sitten se kone rouhaisi aika syvältä, lähes sisukumia myöten. Silloin pistin koneen äkkiä pakettiin ja ehdotin oikeaa parturia. Lopputulos oli todella lyhyt niska, koska ammattilainen otti malliksi minun aloittamani pituuden. Oli kuulemma ihmetellyt, miten se niska siltä näytti...

maanantai 12. maaliskuuta 2012

NOSTALGIAA


Löysin mummun kännykästä myös kuvan Reetasta. Reetta ja Väinö sylissä. Kuukautta ennen kuin diagnosoitiin leukemia. Oliko paha jo lapsemme sisällä silloin. Ainakin kovin oli hoikan ja kalpean näköinen tyttö. Valtavan isot silmät ja paksut vaaleat hiukset. Siitä on alle kaksi vuotta ja se tuntuu nostalgialta.
Kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Aikajana taaksepäin alkaa olla tolkuttoman pitkä. Tuossa ruokatunnin aikaan Ukkokultaa naamasta puristelin. Tuumasin, ettei hänkään näytä enää 17 vuotiaalta. Niinkuin aikoinaan naapurin mummeli luuli minun iskeneen. Siihen ukkokulta vastasi, että minäkin näytän ihan kahdelta kaksikymppiseltä. Onneksi en sentään kolmelta, se olisi vielä pahempi. Miltä tuntuu näyttää kahdelta kaksikymppiseltä? Huokaus, toinen heti perään. Nojatuoliin istuessa tuntuu, kuin kaksi tunkisi samaan jakkaraan. Siis leveyttä on kahdenkin edestä. Luin muuten jutun, että yksi nainen oili juuttunut hierovaan tuoliin. Pitänyt hälyyttää pelastuslaitos pelastamaan, siis irroittamaan tuolista. Tämä juttu ei ole kirjoitettu minusta, jos satuit luulemaan.
Olen viime viikolla saanut törmätä myös omakuviini, itseeni reilun kymmenen vuoden takaa. Siis silloin kun täytin kolmekymmentä. Jälleen nostalgianaalto hyökyi ylitseni. Oli säärtä, oli norjaa vartta, oli pilkettä, oli jaksamista, oli iloa ja oli hauskuutta. Enpä juuri itseäni muista, tai siis muistanhan minä, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Kauhean nostalgiselta. Siis reilut kymmenen vuotta ja tässä tulos. Kouristaa syvältä sielusta, kun ajattelee itseä ja kulunutta reilua vuotta. Kyllä on savotta jälkensä jättänyt. Voi kyllä, pahat jäljet jättikin. Entäs tulevien vuosien jäljet, kuinka selvästi ne näkyy. Voiko jokainen töyssy syövyttää, aina vain syvemmältä.
Nyt tunnen olevani todella vanha sielu. Uupunut ja ränsistynyt. Nostalginen.


HUOLINUJERTAMO

Siinäpä jollekin oiva liikeidea, huolinujertamo. Sinne voisi mennä huolineen, ottaa vaikka repullisen, säkillisen tai sen pienen hyppysellisen mukaansa. Ihan sen mukaan kuinka suuri huoli on kulloinkin kyseessä. Olen miettinyt aikaisemmin äitilataamon tarpeellisuutta, mutta voisi huolillekin tämän oman nujertamonsa rakentaa.
Ei sen puoleen, että minulla juuri tänään olisi sitä repullista, saati säkillistä. Muutama hyppysellinen nyt aina löytyy, takataskussa varulta. Niin ettei elämä liika helpoksi menisi. Siis onhan tämä toki helppoa, jos vertaa vuoden takaiseen. Onhan tämä helppoa, jos vertaa monen muun ihmisen elämään, arkeen, taisteluun jne. Meillä itse kullakin on omat isot ja pienet huolemme. Onhan meidänkin huolilla yhä ja on ollut valtavat mittasuhteet, joskin tänään ne tuntuvat epäolennaisilta ja kaukaisilta. Kuitenkin alitajunta sitten takaraivon huolilonkeriosta jonkin syyn esiin kaivaa. Ihan tulee välillä puskista nuo aiheet. Välillä tuntuu että alitajunta haluaa keksimällä keksiä uusia. Ihan niinkuin pitäisi jokin huolikiintiökin olla aina latautumassa. Ettei vaan yhtäkkiä olisi huoletonta.
Nukuin todella huonosti, eihän kukaan tekstien sävyistä voi sitä arvata. En saanut illalla unta, päädyin sohvalle Vernan kanssa. Kyseinen neiti ei todellakaan ole rauhallisin kumppani, istuu, keikkuu ja heiluu laajoilla kaarilla. Tuo resu nivelsidenilkkani oirehtii yhä rasittuessaan, paisuu ja juilii. Aluillaan on jälleen arkinen viikko, se odotettukin sellainen. Mutta nämä päivät on aina täynnä organisointia, jännitystä, kyttäämistä ja odottamista. Arki on myös jatkuvaa syyllisyyttä vähän kaikesta. Mistäpä ihminen, nais- sellainen ja äiti, ei voisi itseään syyllistää.
Voisiko kotiin kehitellä sellaisen pienen prässin, huolien nujertamiseen. Vaikka pöydälle, että voisi heti sinne viskata niinkuin biojätteen astiaan. Ettei tarvitsisi noita pieniä virittyviä huolenpoikasia nurkissa pyöritellä. Suit sait sukkelaan heti kannen alle ja tiiviisti. Illalla kaikki kerralla prässiin ja nujertamoon. Sitten ne nujerretut huolet voisi kylvää vaikka lannoitteeksi perennapenkkiin tai syöttää talitinteille.
Oikeastaan kaikki taitaa johtua nyt tuosta särystä, unettomasta yöstä ja hiuksista. Siis hiuksethan ne ovat jotka moisen vyöryn saivat aikaseksi. Tarvitsisin pesua, paplareita ja leikkausta. Tänään ajattelin suunnata maanantaiseen tapaan uimaan, joten ajattelin säästyä yhdeltä pesukerralta. Siitä alkoi tämä vyöry.
Olisin myös halunnut laittaa pinkit pillifarkkuni jalkaan, sekään ei Tessalle käynyt, sillä neidillä on samanlaiset jalassa. Koska koulukaverit pitävät minua kuulemma muutenkin outona, kummana, hävettävänä ja arvaamattomana. Eihän se nyt sovi, että äiskä höyryää samanlaisissa farkuissa kuin lapsi. Ei tietenkään. Varsinkin kun tämä outo äiti lähtee käymään koululla seuraavalla välitunnilla. Suunnittelin myös hiuksiini uutta mallia, sekin aiheutti kysymyksiä ja arvelutti raatia. Eihän äideillä sellaisia ruukaa olla, miltä sekin näyttäisi.
Nyt lapseni huutelee minulle, että nyt mennään niin että lätty lätisee... Neiti meinaa kuitenkin tulla samalla kyydillä koululle kuin tämä outo äiti. Siis pohjimmiltaan lapset tykkäävätkin minusta, vaikka se osoitetaan käänteisesti.
Taisin istua ne suurimmat huoleni tässä kirjoittaessa läjään, sillä nyt ei enää purista. Nyt kun ne on prässätty ilmatiiviiksi, nujerrettu alkuunsa, niin siristän silmiäni aurinkoon katsoessani. Tulkoon huoleton päivä ja huoleton viikko.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

KUUTAMOKEIJUJA

Kun olo on osittain huojentunut, osittain alitajunta keventynyt. Kuutamo valaissut koko viikon, välillä liikaakin. Niin mitäs ne sitten on, jotka öisin pörräävät. Nehän ovat kuutamokeijuja. Näinpä keljut yövalvomiset ja pörräämiset saivat kauniin muodon. Nämä kun kuorrutetaan lentävillä ajatuksilla ja mielen kepeydellä, niin niitähän ne.
Tosin täytyy aina muistaa, että näen monenlaisia keijuja; keljujakin, tonnikeijujakin, hammaskeijujakin...
Olen siis tänään ollut vaihteeksi luovalla tuulella. Jostain mieleni sopukoista olen puskenut maalausta toisensa perään. Niin ja se tekstien määrä, mitä kaikkea tuolta alitajunnasta tuleekaan. Olen kirjoittanut, paukuttanut konetta kuin transsissa. Jännä lukea sitten jälkeenpäin mitä kirjoitin... Olen omien tekstieni äärellä kuin kuutamolla, keveänä kuin keijukainen, joka on pihalla kuin pipo. Ihmisille, jotka eivät ole luovia, moiset tunnustukset menee yli hilseen. Ei sen puoleen, kyllä ne välillä minuakin vievät. Pitäisikö seuraavaksi maalata tai tekaista runo aiheesta "yli hilseen"? Olen myös osallistunut yhteen tai oikeastaan aika moneen kirjoituskilpailuun. Jotenkin sensuurikynnys on erittäin matala, pistän vain menemään enempiä jahkaamatta. Sekin on erittäin helpottavaa, vapauttavaa. En todellakaan odota voittoja paukuttelevani, mutta pistänpähän tuulemaan kun tuuletuttaa.
Tänään olen itsekkäästi maalannut yksinäni, en ole ottanut lapsia ollenkaan projektiini mukaan. Reetta tuossa on ideoistaan kertonut, käsiään teatraalisesti värisyttänyt. Sillä neidilläkin olisi kuulemma muutama kuutamokeiju maalaamatta. Olisi ja olisi, mutta nyt minä vain tarvin tämän oman tilan. Haluan rauhassa maalata omat kuutamokeijuni, keljutkin sellaiset.
Olemme olleet tänään ulkona, nauttineet upeasta säästä. Reetta on harrastanut potkukelkkailua ja mäenlaskua Fannyn kanssa. Olimme jokijäällä pienoiskokoonpanolla.Tessa ja Verna jäivät piirtämään kotiin. Välillä on ihan hyvä jakautua, jotta saamme etäisyyttä toisiimme. Onneksi koko revohkaa ei tarvitse aina mukana vetää, jos sattuu olemaan vaikka ristiriidan poikaista ilmassa. Sain oman aikani, noin 62 minuuttia, kun muut lähtivät sählyä pelaamaan. Kuinka vapauttavaa onkaan olla hetki ilman kompromisseja, jatkuvaa valmiustilaa.
Tällä hetkellä meillä on tulossa loimulohta, ihan omassa ulkogrillissä. Olemme lämmittäneet Mökömajaa säännöllisesti myös näin talvella. Voisikohan tuolla olla jopa yötä, sillä on lauha sää. Voisi heittäytyä kuutamokeijuksi suoraan Mökömajasta, haahuilla ja hypähdellä pitkin hankia yhdessä kuutamon kanssa. Voisi olla aika vapauttava kokemus sekin. Liidellä yö kuutamokeijuna, kerron huomenna kuinka kävi...


perjantai 9. maaliskuuta 2012

KATO, AURINKO TOIMII


Ystävämme olivat meitä tiistaina sairaalalla vastassa. Reetta hyppäsi heti heidän kyytiinsä, kun minä hain asunnon avaimet. Saimme kokea ja nähdä Helsingin kauneutta Lauttasaaresta käsin. Ilma oli upea, tyyntä ja mielettömiä maisemia. Oli ihana jalkautua ja nähdä sekin puoli kaupungista. Saimme hyvää ruokaa ja olimme asunnolla vasta illansuussa. Näin meidän ei tarvinnut kärvistellä tuntikausia vieraassa asunnossa. Kaikin puolin koimme pehmeän laskun siihen todellisuuteen. Ensimmäistä kertaa saimme myös kämppäkaverin, samanikäisen pojan äidin. Kuinka tärkeää vertaistuki on, juttumme olivat heti syviä ja liikuimme samoilla aallonpituuksilla. Elämäämme tulee yhä uusia kohtaamisia, uusia ihmisiä. Tämän matkan varrella olemme saaneet kohdata valtavasti ihania ihmisiä, joihin emme varmasti muuten olisi koskaan törmänneet. Reetta ehti nähdä omaa tärkeää kaveriaan vilaukselta osastolla. Mitenkä tärkeitä ovat pikaisetkin höpötykset ja halaukset. Molempien tyttöjen kohdalla voi sanoa; kato, aurinko toimii. Kuinka iloisia, aurinkoisia ja elämänhaluisia pikkupimuja he ovatkaan.

Lausahdukseen törmäsin juuri äsken Positiivareiden sivuilla. Lapsi oli katsellut linja-auton ikkunasta ulos ja asian todennut. Kato, aurinko toimii, pitää tänä aamuna paikkansa ainakin minun kohdalla. Täysin. Tänään on siis jo perjantai. Mihin on koko viikko mennyt, onko aurinko kauheasti toiminut. Minun kohdallani tehokkaammin on toiminut kuu, upea täysikuu. Kuutamo on pistänyt valvomaan, kippuroimaan ja vähän taas valvomaan. Voiko pilvet ja sumuverho lieventää täysikuun vaikutusta. Sillä viime yö oli pilvinen ja kyllä minä olenkin nukkunut.
Toisaalta huokaisin äsken syvään, sillä tämä ja kaksi seuraavaa päivää ovat vailla kalenterimerkintöjä. Tyhjiä suunnitelmia, uskomattoman vapauttava tunne sekin. Tällaistakin kalenteria niin tarvitsen.
Kävimme siis Helsingissä, onneksi saamme olla jälleen kotona. Helsingin seikkalut määräytyvät vain ja ainoastaan sairaalan kautta. Ilman tätä savottaa emme sinne lentelisi, emme sairaalalle tahtoisi. Nämä ovat sellaisia pakollisia kohdattavia ja lusittavia asioita. Ei sen puoleen, emme sairaalalla yhtään ylimääräistä hapanneet, nostimme kytkintä aina kuin mahdollista.
Kato, aurinko toimii, ainakin lentokoneen ikkunasta saimme henkäillä upeaa valoa. Tiistaina oli todella aurinkoinen ihana kevätsää, kaikki rullasi kuin rasvattu. Keskiviikon paluulennolla saimme kokea auringonlaskun taivaalta käsin. Mieletön taivaanrannan jatkumo, mielettömät värit, mieletön rauha. Taivas on kaunis paikka.
Keskiviikon aikataulut rullasivat myös todella hyvin. Suorastaan minuutin tarkkuudella. Kohtasimme jälleen uuden lääkärin. Ensin tuntui, että haluan tilanteesta ulos, lätkimään, tutun lääkärin ja faktaa kehiin. Alkukankeuden jälkeen olin todella tyytyväinen lääkärisessioon. Onneksi en siis lähtenyt pakoon, vaan kohtasin. Iskin Reinonkin sauvabakteerit kehiin, sain niihinkin selkeitä vastauksia. Eli voimme jatkaa tällä tavoin, meillä on oikeita käytännön järjestelyjä ja niin edelleen niin edelleen. Eipä siitä sen enempää, koira sai pitää henkensä.
Reetalla ei ole päälle päin havaittavissa mitään käänteishyljintään viitaavaa, kaikin puolin tilanne näyttää loistavalta. Eristys ja vähämikrobinen ruokavalio jatkuvat seuraavat puoli vuotta, ainakin alustavasti. Sitten käynnistyy rokotukset. Keuhkojen kuvia ei ollutkaan missään tiimissä käsitelty. On sitä saanut siis vastauksia odotella! Toivottavsti niissä ei edelleenkään ole mitään kauheaa, odottelemme jälleen ensi maanantain tuumoritiimin kommentteja niiden osalta. Nyt Reetan kuvat pitäisi olla käsittelyssä, pitäisi niin... Minulta kyseltiin puhallustestien tuloksia, mutta eihän sellaisia ole otettu sitten elokuun alun. Hämmentää kerta kerran jälkeen tuo tiedonsiirto sairaaloiden välillä, pääsääntöisesti tieto siirtyy minun nupissani. Onneksi tuo muistikapasiteetti toimii suhteellisen tehokkaasti, mutta entäs jos heittäisin muistinvaraisesti väärän exeltaulukon kehiin. Mihin se johtaisi? Paniikkiin, ylimääräisiin tutkimuksiin jne. Monet epikriisit olivat tammikuun ajalta, käsittääkseni porskuttelemme jo kuitenkin pitkällä maaliskuussa. Eli pinnallisten tutkimusten ja joidenkin verikokeiden puolesta tilanne näyttää hyvältä. Mutta en uskalla huokaista kuin pätkän kerrallaan, sitä mukaa kun niitä tarkempia lyppi vastauksia saamme. Eihän se aina riitä faktaksi mitä näemme, sillä yhä kokeiden kautta saamme tietoja pintaa syvemmältä. Eilen illansuussa sain pikaisen puhelun Helsingistä, tähän mennessä tulleet vastaukset ovat hyviä. En taaskaan tajunnut mitkä kaikki vastaukset, sillä jalat menee hyytelöksi aina kun puhelu tulee sairaalasta. Mutta sain sentään johtolangasta kiinni, hyvältä näyttää, palataan. Kiitollisuuden aaltojen tunsin vierivän selässäni, sielussani, päässäni. Missä kaikkialla kiitollisuus voikaan vieriä, yllättävän laajasti vierii... Se riittäköön jälleen tässä vaiheessa.
Keskiviikkona kotiuduimme illalla vasta kahdeksan aikaan. Eilen ei aurinko tuntunut toimivan lainkaan. Vedin sellaisessa väsyssä, turnausuupumuksessa, ettei pahemmasta väliä. Aamuni kruunasi kahvinpöönien loppuminen, ei ainuttakaan pakettia, vaikka kaikki kaapit kolusin. Reetta osoitti väsymystään kauhealla kapinalla, kiukulla, itkulla ja riidanhaastamisella. Hypin seinille, halusin pois tilanteesta. Halusin omaa tilaa, hiljaisuutta, rauhaa, voimia, jaksamista, selväjärkisyyttä, aurinkoa ja suklaata. Söin jopa suklaapatukan, vaikka en ole koko vuonna moiseen dopingiin sortunut. Ei sekään auttanut. Vein Reetan ja koirat mummulaan, muutkin lapset olivat kierrätyksessä. Lusin homman kerrallaan ja jätin sellaiset lusimatta, joihin eivät paukut riittäneet. Todella inhottava päivä, mutta onneksi se on jo eilinen.
Viime yö oli todellakin tällä viikolla ensimmäinen, jonka sain niin sanotusti nukuttua. Kuinka paljon hyvät yöunet merkitsevätkään. Kuinka kaunis on täysikuu, mutta sekin aiheuttaa omat ongelmansa. Ihan niin kuin oma stressikramppi ei tarpeeksi valvottaisi,
pitää moinen korostua kuuhulluuden ja aidonkin hulluuden kautta. Mikä hulluuden muoto se onkaan kaikista pahin?
Saimme jälleen Helsingin lentokentällä Vip-kohtelua. Virkailijat alkavat olla jo tuttuja, joten hekään eivät turhia pingota. Saimme kuulla, että Reetta on mieluisimpia Vip-asiakkaita. Kait meillä ei tuo vaatimustaso ole kaikista kriittisimpää, hengailemme hymyssä suin ilman kankeaa protokollaa ja ilman henkivartijoita. Olemme omatoimisia ja leppoisia. Olihan siellä jälleen ulkomaalaisia herroja, joille näyttivät pokkuroivan. Nauroimmekin Vip-vessassa, että täällä me vain istumme ja Vip-pönttöön laskemme. Täällä ne prinsessat ja poptähdetkin samoilla pytyillä istuksivat. Reetta tosin matkan aikana mietti, voitelevatko kuninkaalliset itse voileipänsä, pyyhkivätkö he itse pyllynsä ja nostavatko he itse housunsa. Neiti tuli siihen lopputulokseen, että varmaankin prinsessana kyllä, mutta kuningattarena ei. Ainakaan Englannin kuningatar ei itse näitä asioita tee, mistähän moinen tieto on peräisin.
Neidillämme on uskomaton ruokahalu. Keskiviikkoaamuna ei tietenkään saanut ennen nukutusta aamupalaa syödä. Heräämössä, tuossa yhdentoista paikkeilla, neiti oli itselleen pillimehun tilannut. Kun pääsimme osastolle tilauksessa oli oikeaa ruokaa. Sairaalan hippukeitto sai tyrmäyksen, mutta onneksi sain hakea toiselta osastolta perunamuusia voisilmällä ja viisi lihapullaa. Näitä odotellessa neiti söi sämpylän ja kaksi paahtoleipää meetvurstilla ja maidolla. Kun saimme poistua sairaalasta alkoi Reetta seisovasta pöydästä haaveilemaan. Päädyimme, eristystä uhmaten, pieneen ravintolaan. Siellä meni jälleen leipää, vettä, annos maalaisranskalaisia, jäätelöannos kaikilla sallituilla herkuilla ja drinksu. Lentokoneessa nälkä jälleen vaivasi ja neiti ruisleivän mehulla itselleen tilasi. Välillä hän naposteli makeisia, hätävaraeväitä. Kotimatkalla Reetta alkoi jälleen nälkää valitella ja mietti grillille pysähtymistä. Onneksi päätyi puhelimitse tilaamaan iskältä ruokaa ja kauniin kattauksen. Selvisimme siis ilman ruokaa ja grilliä tuon kotimatkan. Kotipihalla Reetta jo taksin ikkunasta  katseli, onko keittiössä palveluskunta valmiudessa. Olihan se, onneksi, sillä nälkä oli jälleen kauhean kova... Ei siinä auta kuin päätään puistella ja antaa sitä ruokaa, sillä nälkäisenä lapsemme on sietämätön.
Turvatarkastukseen astelimme sitten jälleen kassialmoina. Siellä röntgenissä vilisi noin viisitoista noitahattua ja noitien samettisia hansikkaita, helmiä sadoittain, kristallivitkuttimia ja perhostikkuja. Saivat siinä miettiä tarkastajat, haluavatko tarkemmin kassejamme tutkia tai hattupaketteja avata. Päättivät olla avaamatta, hiukan virnistelivät kylläkin. Niin mitäkö me noitahatuilla, no sehän on tämä lähetyvä Pääsiäinen ja sitä rataa. Eipä siitä sen enempää, mutta niille löytyy kyllä käyttöä. Jos ei muuten niin mammat niissä sadetta kesällä pitelee. Eilen Pasi tosin noitahatussaan takaterassilla heilui. Kaino-polo ei iskää tuntenut ja rähisi sylissäni peloissaan. Meillä on myös yövieras, joka näyttää nukkuvan yksi hattu päässään. Tästä päivästä taitaa tulla ihan kiva, sillä olen myös aamukahvia saanut juodakseni. Olen herännyt ihan ilman ongelmia, silmät vai räpsähtivät auki. Tunnen olevani levännyt, tunnen kuinka tekstejä virtaa minusta ulos, tunnen olevani voimissani. Kamareista kuuluu myös positiivisia virtauksia. Aurinko toimii koko huushollissa. Tarkemmin kun ulos katsoo, ei pilvien takaa näy pilkahdustakaan auringosta. Mutta kato, sisäinen aurinko toimii. Se on jälleen tämän päivän tärkeä oivallus.