TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 30. joulukuuta 2013

NO MIKSI? NO SIKSI!

Vuoden vaihtuminen on jälleen käsillä. Jotenkin hämmästyttävää ja mieletöntä. Olen jostain syystä joutunut ajatuksissani pyörittelemään kulunutta vuotta. Miksiköhän? Olen jopa yöuneni menettänyt asioita pyöritellessä. Minua huimaa, itkettää, oksettaa, naurattaa, huokailututtaa, väsyttää, ahdistaa, puistattaa, helpottaa, niiskututtaa, vetää nöyräksi, heikottaa ja vetää veltoksi koko eletty vuosi. Elämämme, todellisuutemme ja kaikki.

-Siis miksikö? Niin miksi?
-No siksi, että tämä on ollut hiivatin, siis todella raskas vuosi.
-No miksikö? No siksi, kun tämä ei ole ollut helppo, eikä keveä vuosi. Kaukana normaalista elämästä ja keveästä leijumisesta.
-No miksikö? No siksi, että olemme olleet vuoden sellaisella matkalla, ettei se ole helppo.
-No miksikö? No siksi, että olemme taistelleet huippulääketieteen kanssa lapsemme elämästä.
-No miksikö? No siksi, että lapsemme on saanut mielettömän ainutlaatuisen uuden mahdollisuuden. Ja sen uuden mahdollisuuden mukana paljon uusia mielettömiä, vaarallisia ja äärimmäisen pahoja matkakumppaneita. Koko vuoden on pitänyt olla vielä enemmän varpaillaan, pikkuvarpaillaankin ja hengittämättä. Kaikki tuntosarvet ja aistit äärimmilleen viritettyinä. Samaan aikaan uskoa sokeasti mahdollisuuksiin ja siihen, että tämä kaikki kuuluu lapsemme paranemismatkaan. Henkiinjäämistaisteluun. Vaikeallakin hetkellä on ollut luotava uskoa, taistelutahtoa ja nähtävä tulevaisuuteen. Tsempattava verta pissaavaa, kouristelevaa, huutavaa, äärimmillään kipuilevaa, huojuvaa, tajunnan rajamailla heiluvaa, apua anovaa, kädestä puristavaa, tyhjäksi myrkytettyä, nollilla olevaa, kuumeista, väsynyttä ja heikkoa lasta.
-No miksikö? No, siksi, että on monissa asioissa lääketieteellinenkin ihme, että lapsemme on säilynyt hengissä. Siksi, että nämä vastustajat eivät ole keveitä, ne ovat tappavia, hengenvaarallisia, pirullisia, pelottavia ja pahoja. Tiedän niin monta tarinaa, joissa pahat ovat voittaneet. Ottaneet vallan ja vieneet mukanaan. Olen lukuisina viime öinä nähnyt unta ja kelannut näitä menetettyjä taistelijoita. Niitä on aivan liian paljon. Aivan liian monia ikäviä vuosia, raskaita, lopullisia. Sellaisia vuosia, jolloin kaikki on muuttunut lopullisesti. Olen unissani pitänyt sylissä ja jutellut, nauranut näiden lasten kanssa. He ovat olleet niin iloisia onnellisia lapsia. Mutta taustalla on häilynyt väsyneet, onnettomat vanhemmat ja lähipiiri. Tavallaan unet ovat olleet todella hyviä, kauniita ja lohdullisia. Mutta koko ajan olen nähnyt taustalla tuskan, heille joilta lapset on riistetty.
-Miksi? No siksi, että paha on voittanut.
-No miksi minä näitä jauhan? No siksi, että meillä on asiat hyvin. Monen mielestä elämämme on kevytkenkäistä, huuhailua ja ilmanaikaista näpertelyä. Mutta se on voitto, mieletön saavutus. Meillä on velvollisuus, mahdollisuus ja palo moiseen. Meillä on lapsi, joka jaksaa taistella. Raivostuttavankin kova taistelija, kaikesta, sillä tuo taistelutahto on mukana hänen elämässään ja arjessaan koko ajan.
-No miksi? No siksi, että lapsemme on joutunut taistelemaan viimeiset kolme vuotta koko ajan elämästään. Kyllähän sellainen kroonistuu, ei sovi yhtään löysätä. Emmehän me vanhemmatkaan voi löysätä, meidän on keveälläkin hetkellä ja koko ajan pidettävä taistelutahtoa yllä. Sitä haarniskaa ei jätetä narikkaan, se on päällemme syöpynyt, hitsattu, muotoutunut, juurtunut ja kasvanut. Se on ja pysyy. Pääsemme siitä tuskin koskaan eroon. Emme toisaalta uskalla siitä luopuakaan, ettei heikkoa hetkeämme käytetä hyväksi. Ettei liiallista luottamustamme käytetä haavoittamiseemme. Mutta tuo haarniska on välillä kauhean iso, painava ja vetää vereslihalle. Huolihaavamme ovat jatkuvasti vereslihalla, arvilla ja tihkuvia. Haarniskamme alla on aivan uudenlainen ihminen, rosoinen. Niin myös lapsemme on rosoille revitty, erittäin arpinen ja erittäin herkkä. Koko perheemme on saanut moisen pinnan, huolihaavat ovat pysyvät polttomerkkimme. Vaikka kuinka olemme näennäisesti tavallisia, entisellään ja normaaliuden mittareissa.
-No miksikö moista jauhan? No siksi, että koen sen itselleni velvollisuudeksi. Minulla kuuluu ja pitää olla rohkeutta myöntää kuinka kulunut vuosi ja kuluneet vuodet ovat haavoittaneet. Satuttaneet ja muuttaneetkin meitä ihmisenä, perheenä, yksilöinä. Se helpottaa rypemisessä, kun uskaltaa moiset asiat kohdata. Kokeileppa vaikka, jos mitään moisia ryvetyksiä elämässäsi on. Isompia ja pienempiä mullistuksia. Mielelläänhän sitä menee ja porskuttaa, uskaltamatta suoraan kohdata. Pakko välillä mennäkin sillä lailla laput silmillä selviytyäkseen, jaksaakseen ja säästääkseen voimia oleelliseen. Kun tilanne on päällä, ei siinä omat rahkeet riitä muuhun kuin rinnalla kulkemiseen, sylissä pitämiseen, silittämiseen ja rohkaisuun. Eli tulkittakoon purkaukseni nyt näin, ettei akuutein tilanne ole päällä meillä juuri nyt, kun jos kerran jaksan murehtia näin laajasti. Hyväkö merkki siis? Kait se on sitäkin. Siis hyvä merkki, kaiken pahuuden ja todellisuuden keskellä.

   No niin nouskaamme tuolta ryvetyksestä, sillä pinnalla on helpompi hengittää. Huomaatkos?! Olen vain unettomuudesta johtuen väsynyt. Väsynyt perustelemaan jälleen vuoden vaihtuessa lukuisiin eri instansseihin tilannettamme. Vastaamaan, että vieläkö elämä poikkeaa normaalista? Eikö vieläkään sitä ja tätä? No ei, sillä matka on yhä kesken. Miten vaikea se on ymmärtää, tämä ei ole itse hankittu leppoisa huvimatka, vaikka ns. huvittelemmekin eristysarjessamme. Meidän on pakko huvitella, sillä pian eristyksemme muuttuu vieläkin totaalisemmaksi jos psyykemme prakaa kokonaan, vielä enemmän ja lopullisesti...  Katsos jaksan luulla yhä, ettemme ole kroonisesti prakanneet, vaikka oireilemme. Hah! Antakaa pitää tämä luuloni. Sillä matkalle on mahtunut paljon myös noita ikäviä prakaamisia, pysyviä mustia aukkoja, joita olemme saaneet kuulla, nähdä ja tajuta. Moinen lapsen sairastuminen sairastuttaa todella laajasti lähipiiriäkin, se olisi kaikkien nähtävä ja tajuttava. Se ei ole yksistään sairastuneen lapsen taistelu ja sairaus.

   Tuplamme ovat yökylässä, meillä on yksi lainalapsi. Meillä on pyörinyt tällainen lastenvaihto-operaatio. Tykkään niin vaihtareista;-) Lapsena jo olin aktiivinen kiiltokuvien vaihtaja, yökyläilijä... Aina kun kokoonpanot muuttuvat, muuttuu leikitkin, ideat ja ajatukset. Kun olemme kotiin pakotettuja, niin meidän on löydettävä nämäkin hauskuuden muodot omien seiniemme sisältä. Reetta on ollut nyt kaksi yötä reissussa, tekee niin hyvää kaikille. Eilen paistoimme suurella poppoolla makkaraa ja turisimme pihakodassa, Reetta oli hyväntuulisena kainalossani. On hienoa, että Reetta vois edes pieninä ripauksina maistaa normaaliutta, seikkailla ja saada hajurakoa kotiin. Äitiinsäkin sitä hajurakoa tarvitsee... Meillä on suunnitteilla kokoontuminen isommalla porukalla nyt vuoden vaihteessa. Meille tulee vieraita, nyyttikestit ja kevytkenkäistä yhdessä oloa. Ihanaa! Odotamme kauhian innolla!!

   Äskeisestä tunneturskahduksesta huolimatta olen iloinen, hyvillä mielin, odottava ja positiivinen. Eikä se ole esittämistä vaan ihan oikeasti koen että meillä on moni asia äärimmäisen hyvin. Varsinkin kun peilaa kuluneeseen vuoteen. Siis minulla, meillä koko perheellä on oikeus ja velvollisuus hymyyn, nauruun, keveyteen ja onneen. Olemme tästä vuodesta sen itsellemme velkaa ja tasan tarkkaan sen ansainneet. Olemme taablanneet hiivatin hyvin, rohkeina ja päättäväisinä. Hyvä me! Taputan perhettämme päälaelle, selkään, olkapäille ja pyllylle kiitoksena ja kannustuksena, samalla hiivatin herkkänä. Samalla kiitän kanssamatkaajia, kiitos kuluneesta vuodesta! Otetaan uusi ja tuleva vuosi jälleen rohkeasti vastaan!

-No miksi? No siksi, että uusi vuosi on pian aluillaan ja matkamme kesken....

NÄPERTELYKUVIA

Latasin nämä näperetlykuvat aikaisemminkin, kun postailin, mutta koneeni sensuroi lahjakkaasti...
Paas kattoo, kuin nyt käy. Kolmatta kertaa en tasan tee!

Fannyn jalostama mobileidea.

Pieni näpertelijämme seuraa ikkunasta ulkoleikkejä.

Unisiepparin tekoa.

Unisieppareita lauma. Keskeneräisiä vielä.

Naisten ateljee.

Mammallakin kiiluu liukuvärjättynä.

Korupajamme on ollut myös erittäin tuottelias.

Mamman oma nurkka.

Reetta, sohvan nurkka, uudet puuvärit ja keskittyminen piirtämiseen.

Näin herkän Reetta piirsi, minusta tosi kaunis.

Perinteisesti ripustamme joulukorttimme pyykkipojilla tyhjään ilmatilaan, näin niistä on iloa kaikille. Tämäkin on jo perinne.



Välillä olen hakenut sympatiaa teekupin kautta.

Vieno ja katse, joka seuraa kelluvia kynttilöitä.

Joulupullaleipurimme.

Tuplat ja todella hauska kodinhoitohuoneen joulusiivous. Kuulemma iloisia siivoojia;-)



Pipareita kävi purkissa, tekijöinä tytöt.

Omatekoisia joulutähtiä, näitä löytyy laumoittain. Kauniita.

Joku oli enkelinkin tehnyt, joka piti siivestään korjata. Siksi se siis istuu, kun se on siipirikko.





Tuplien munakaskilpailu, kahdella pannulla ja rinnakkain. Nam, toteaa tuomari;-)

Kissapalapeli-kissa.

Luminen joulukuva.

Mökömaja jouluvaloissa.

lauantai 28. joulukuuta 2013

NÄPERTELYÄ

Sitähän tämä, näpertelyä. Jotensakin kaikki, tuntuu sellaiselta sisäänpäin kääntyneeltä pienimuotoiselta näpertelyltä. Täällä koko lauma seinien sisällä, yöpaidoissa, näperrellen. Toisaalta tätä eli lasten joululomaa olen kaivannut, odottanut kuumeisesti. Mutta tuntuu, että kenelle tästä on loppupeleissä mitään hyötyä. Täällä unohdettuina, yksinäisenä, yöpaidassa ja tukka sekaisin näpertelemme. Maailma porskuttaa isoja asioita ratkoen ja valtavia tärkeitä loikkia edistyksessä ottaen. Ja me vain näpertelemme. Tai lähinnä näpertelijäksi määrittelen itseni, aikuisen ihmisen, turhakkeen.

   Välillä minulle on annettu ymmärtää, että emme ole mitään, jos mitataan tietyillä mittareilla, sekuntikellolla ja notkeudella. Lähinnä siis minä en ole kauheasti mitään. Mutta kait minä nyt jotakin olen, olen näpertelijä. Onko sitä kaikki? En ole liikunnallisesti lahjakas, tai ainakaan se lahjakkuus ei näy päälle päin. Monelle se tärkein mittari on miltä kulissit näyttää. No eipä näytä yöpaidassa, suklaapöhössä, tukka sekaisin ja villasukissa kummoiselta nämä kulissit. Mutta jälkeä syntyy näpertelemällä. Monellako syntyy? Toisaalta muutama kuukausi sitten löysin itseni vahvuudeksi juuri tuon näpertelyn, sen lahjan opettamisen, tyhjästä nyhjäämisen taidon lapsilleni. Ja olen joskus jopa notkeaksi haukuttu, erittäin nopealiikkeinen ja räjähtävästi paukahtava. Sitäkään ei moni ole. Se ei ole näpertelyä kun meikämamma paukahtaa ja liikkuvat heiluu ajatusta nopeammin... Pari viikkoa sitten törmäsin entiseen työkaveriin, joka moista muisteli. Aamuvuorossa olimme ja minä terävää työkalua käyttelin, kauhean tosissani. Siihen tämä koiranleuka työkaveri tuli vain "böö" sanomaan ja luuli saavansa liikkuvat osakseen. Säikähtäneenä liipaisin heti ja lujaa.

   Lähinnä minua tänään on sapettanut oma tietotekninen tyhmyyteni. Hitsi, kun näpertelyttäisi, ideoita pukkaisi, mutta ei vain omat vajaat lahjat riitä. Siis tietotekniset lahjat. Olen yrittänyt kuumeisiesti opetella uutta ohjelmaa, mutta saan aikaiseksi vain töhöryjä. No sinänsä edistystä viime viikkoiseen, edes niitä töhöryjä ei irronnut. Vaikka kuinka näpertelin. Mutta nyt kun tytöt on lomalla, tunnen enemmän saavani liekaa omiin ajatuksiini ja näpertelyihini. Koen ansainneeni tämän omaishoitajan näpertelyjoulutauonpaikan. Tarvitsen niin sitä. Siis omaa aikaa, omia ajatuksia ja keinoja latautua. Ja ne keinothan on vedettävä tyhjästä ja näiden rajojen sisällä. Eli savutan itseni ja oman tyhmyyteni suhteen, kyseenalaistan koko ajan kuinka voinkin olla noin osaamaton. Enkähän niitä ohjeita kykene lukemaan...

   Tytöt puolestaan ovat näperrelleet uusia reseptejä; tomaattikeittoa, kanaa omalla marinadilla ja marenkia. Aamulla oli kananmunanpaistokilpailu, minä tietenkin olin se tuomari ja maistaja. Vernalla on valtava kyökki-into päällä, joten annan kokeilla. Joululahjasta tulikin reseptikirja, jota neiti "maistelee" katseellaan ja ideoi. Myös kaksi tuhannen palan palapeliä on teon alla. Keittiönpöydällä olevaa auttaa Vieno kokoamaan. Sain pitkästä aikaa uutta musiikkiani kuultavaksi. Olen niin liekeissä senkin suhteen, haluan tehdä aina vain lisää. Olen minä muutamat tekstit kirjoittanut, todella pitkän tauon jälkeen. Muistaakseni syyskuussa olen mitään kirjoittanut tuolla sektorilla. Mutta tuntuu, että luova tauko on tehnyt hyvää, ammennan jälleen uusia ideoita. Hytkyn, tärisen ja haahuilen. Tytöt ovat pelanneet kaikkea mahdollista, lukeneet ja näperrelleet yhdessä myös huushollin pyöritystä. Nyt meneillään on unisiepparit. Idean kun saimme, niin materiaalit nyhjäsimme jälleen tyhjästä. Meillähän ei ollut tarvittavia kehikoita, renkaita, pajukehikoita ja muoviputkia kehäksi. Vaan onpa pino syötyjä suklaarasioita, niiden paksusta pahvista saa eri kokoisia kehikoita, lautasta apuna käyttäen tulee pyöreitä. Kehän päällystykseen pitäisi olla nahkaa, silkkinauhaa tai vastaavaa. No, eipä tähän hätään sitäkään ollut, joten päädyimme kutomattomaan, paksuun hahtuva- eli villalankaan. Kehän keskelle tulee hämähäkinseitti, pitäisi olla kalastajalankaa, siimaa tai vastaavaa. No eipä ollut, joten seitti luotiin ohuemmasta valkoisesta lapaslangasta. Seittiin tarvitaan helmiä, niitähän tasan meidän huushollista löytyy. Kaivoin hajonneen puuhelminauhan, josta purkamalla saimme puisia helmiä. Tytöt lisäsivät myös kristalleja, lasihelmiä ja muuta materiaalia löytöjen mukaan. Hankimme myöhemmin höyheniä ja muuta rekvisiittaa. Mieletön se into, kun tytöt väkertävät ja näpertelevät, keksivät luovia ratkaisuja. Hetkessä valmistui toistakymmentä unisiepparia. Nyt suunnitteilla on kuulemma meidän sängyn yläpuolelle unisiepparitaivas, luulisi mamman nukkuvan... Ihmeellisiä on nuo meidän huushollin sängynaluset, aina löytyy materiaaleja vaikka mihin. Hah! Olisiko villakoirille kierrätysideaa? Niitä kertyy lähinnä noiden ateljeekamojen väleihin. Muualle huushollissamme ei imuroinnista johtuen villakoiria kehity. Ne on ihan reiluja koirankarvatolleja ne mitkä pyörii nurkissa.

   Tollomme näyttää saavan pitää silmänsä. Kolo näkyy sarveiskalvossa yhä, mutta silmä ei valu nesteitä. On se ihme kolli hoidettavaksi, ei Väinön silmiin olisi ilman pyyheliinakapaloa mitään asiaa. Tollo makaa vain selällään ja ottaa hoidot vastaan.

   Reetan iho on jälleen hallinnassa, viikko sitten hilseily pukkasi pintaan nopeasti. Neitimme on tällä hetkellä tasapainoinen, jopa nautiskelevan lempeä ja leppoisa. Siis verrattuna viimeisiin kuukausiin. Kyllähän meillä yhä desibelit nousee ja ovet paukkuu, mutta se on meidän perheen elämää se. Meidän tappelut eivät nimittäin ole mitään turhaa näpertelyä. Silloin kun tapellaan, niin tapellaan, kunnolla. Kyllähän nuo systerit kotona ja loma tekee tehtävänsä. Isommatkin ovat niin suopeita, että muuttivat sänkynsä samaan huoneeseen. Toinen huoneista on sitten näpertelyhuone. Paas kattoo, kauanko sopu säilyy. Fanny on tip top friikki ja Tessa on sen vastakohta. Eli välillä jo kuuluu kiekauksia jätetyistä astioista, mukinjäljistä pöydällä tai sukista lattialla. Yhteinen nukkumahuone onnistui sillä ehdolla, että petit on petattava ilman naukumisia, kunnolla, automaattisesti ja heti herättyä. Arvaatkos kumpi pomotti moisesta?

   Tytöt saivat joululahjaksi yökkäreitä. Tällä kertaa isommilla oli samanlaiset ja tuplilla erilaiset. Se olikin toimiva ratkaisu. Ei vain tahdo yhden liikkeen valikoimissa olla neljää erilaista mallia, joten aina on jokin kerroin jossakin. Sillä enhän sen takia kierrä kaupasta kauppaan, kerralla hankin kaikki. Tuplat saivat ihan erilaiset, ovat muuten todella tyytyväisiä siihen. Ja isommat hehkuttavat kuinka kivaa on, kun heillä on samikset yökkärit ja yhteinen huone. Hälyttävää... Olen myös tajunnut tyttöjen kasvun, isoja neitejä jo koko lauma. Tuplatkin pian yhdentoista, hip hei ja hurraa. Mieletöntä. Eniten jotenkin hämmentää tuo Fannymme kasvaminen ja isoksi muuttuminen. Fanny kun ei suuremmin pidä itsestään meteliä, ei ole koskaan pitänyt. Sekin pieni on ensi syksynä jo yläkoulussa. Lapset tässä laskeskelivat ensi vuoden ikäsaldoja. Paljonko kukakin milloinkin. Lähinnä tämä lähti tuplien uusista kalentereista jotka he saivat. Himpun verran piti opettaa kalenterin käyttöä, mutta oivalsivat sen kuitenkin. Nyt Reetta sai kelloja, seinälle ja herätyskellon. Uutta haastetta on ollut opetella viisarikellolla asettaa herätys. Niin, sehän on sellaista vanahanaikaista hommaa. Eli nyt meillä on tästä syystä lomallakin herätykset aamuisin. Aattoillan Verna istui saunapuhtaana uusissa yökkäreissä, uudet korvikset korvissa, pipo päässä, tuubihuivi kaulassa ja lapaset kädessä sohvalla. Annoin istua, sillä muksu oli tyytyväinen. Muutenkin olemme viihtyneet yökkäreissä. Ulkoillessakin on vedetty toppavaatteet yöpuvun päälle, eikä kukaan tiedä mitään. Kinkkua on syöty, suklaata ja muita helppoja herkkuja. Leppoisasti, käsittääkseni, joulurauhan tavoittaen. Eli vaikka elämä on minimalistista ja pientä näpertelyä, niin se on meidän elämää. Kissat tosin päättivät jo ennen aattoa näperrellä kuusen alla omat joulupakettinsa auki. Kyllä ne ovat tarkkoja ja terävähampaisia. Oli kiva herätä rutinaan ja rapinaan, mutta en minä niitä torunut, kehuin nokkeluudesta.

   Nyt tovi meni tässä näperrellessä, joten kipaisen suihkuun ja puen jälleen yökkärit. Suklaa ei enää maistu. Eikä oikein kinkkukaan. Miksiköhän?

  

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

JOULUMIELENTOIVOTUS!

Joulumieltä sinunkin sydämeesi!

Toivottaa:
Tiina, Pasi,
Reetta, Verna, Fanny, Tessa,
sekä Tollo, Vieno, Reino ja Kaino

MUUT NUKKUU, MEIKÄ KUKKUU

Sunnuntai, siis jouluhan lähenee vauhdilla. Jostain syystä kännykässäni oli herätys, en vain vieläkään tiedä miksi. No, heräsin, mietin yhä. Tällä hetkellä mietin lähinnä ruokaostoslistan laadintaa ja ruuan ostamista. Jotensakin jännä, että kissojenkin herkkupussit olivat loppuneet, miten niitäkin muistaisi. Eli ostoslista on siis laaja, kattava sanoisinko. Mutta ei minkäänlaisia paineita aiheen puitteissa, ostetaan jos ostetaan, tai sitten ei osteta. Vähäkös olen rento? Ulkona on uutta loskalunta paksusti ja vesi virtaa. Onkos tämä jouluinen keli, nykyjouluinen ainakin.
   Kinkku sulaa jääkaapissa, sehän oli päätoive jouluruuasta meidän muksuilla, se on aikataulussa ja hoidettu. Sillä pötkii jo pitkälle, ei vaan nappaa kauhean monimutkaiset kikkailut, ei pätkääkään. Lapset ovat leiponeet monta kertaa jo, saattavat leipoa vieläkin. Vähäkös rentoaaaa. Ainakin sellaiselta kuulostelen tämän aamuni maistuvan. Kiva tunne, ei ole sinkoilua aivokuoressa, ei minkäänlaista paniikkia.

   Eilen minua kiristi ja puristi. Oikeastaan aika lailla kaikki. Mutta onneksi sain asioista juteltua ja mietittyä monilta kanteilta. Siinä se puristus ja kiristys valui pihalle, loskan sekaan. Kolluuttelin lähinnä omien ajatusteni, epäonnistumisen tunteiden, kritiikin, aivoitusteni kanssa. Leukaperät kävivät jo kireinä, mutta tänään huomasin niiden löystyneen. Tai sanoisinko kauniimmin, etteivät leukaperäni enää kiristä, siis löysäthän ne eivät missään nimessä ole. Vanhoillahan on löysät leukaperät, enkä koe olevani vanha. Toki ristiriitaa ja hämmennystä aiheuttaa yhä tämä oloni shamppanjavispilänä, turhakkeena. Ennen olen ollut tärkeä ihminen, ainakin omasta mielestäni, joulun luomisessa. Minua on tarvittu, nyt olen jotensakin tarpeeton, siis laajemmin ajateltuna. Toisaalta olen saanut omassa rauhassani luoda joulua, koristella, istuttaa joulujuttuja, tehdä kortteja ja nypyttää, mutta se on vain sellaista kotikutoista nypytystä.  Toisaalta olen floristiaikojeni jälkeen oppinut jopa nauttimaan leppoisista sesongeista, mutta se on kuitenkin osa minuuttani. Mutta kun minä raukka koen, että minulla olisi yhä annettavaa, tai en minä tiedä tarviiko enää kukaan koskaan minua ja työpanostani. Onhan tuo maailman pyöriminen luonnistunut ilman minua tämän kolme vuotta, joten turhakkeeksi olen muuttunut, unohdettu.
   Turhakkeeksi koin itseni myös "treffien" suhteen, siis tarkoitan sitä kun Ukkokulta on puoli vuotta suunnitellut ravintolaillallista kanssani löytämättä sopivaa fiilistä sen toteuttamiseen. Hitto, että jollakin on tylsä vaimo, kun ei moiseen saumaa puolessa vuodessa löydy. No himpun verran olen tästäkin herneitä nenääni vetänyt ja pistänyt tuulemaan. Veinhän minä kostoksi ukkopoloni sinne omaishoitajien jouluruokailuun ja tapahtumaan tiistaina. Se oli kuntayhtymän ja seurakunnan järjestämä yhteinen joulujuhla. Sain siis viestiä, että voin ottaa Pasin mukaan, kun Reetta jää kotiin... Siksi vaihdoin seuralaiseni. Muut tulivat sinne puolisoidensa kanssa, rollaattoreilla, apuvälineillä, pyörätuoleilla ja millä kukakin pääsi liikkumaan. Siinä papin kättelyssä kyseinen henkilö miettikin meistä kumpi on hoitaja ja kumpi hoidettava. Jostain syystä nopea johtopäätös oli, että olen Pasin omaishoitaja. En tiedä minkä perusteella moiseen päätökseen pastori tuli, kun asiaa ääneen mietti, mutta se oli minusta hauskaa. Jaksaa naurattaa vieläkin. Niin ja ennen kaikkea se hiukan nostattaa tätä ryvettynyttä itsetuntoani. Kuinka olisinkaan turhake, jos minua olisi vielä luultu hoidettavaksi, sehän olisi kiristänyt leukaperiäni entisestään. Olin jälleen kuopus juhlassa, omaishoitajissa. Kiva oli nähdä uima-allaskaveriani, kyllä oli monta papparaista ja mummua olalle taputtelemassa. Olihan tuo Pasi hiukan orpo, kun rätkätin noiden kamujen kanssa. Niin ja sitten järkkäsin uudet treffit eiliselle. Kävimme ihan Kalajoella saakka syömässä. Itse asiassa velipoikani muutti perheineen lähemmäs, takaisin, juurille ja kotikonnuille, siitä se ajatus lähti. Sisarusten kokoontumisajoista. Kokoonnuimme epämääräisellä kokoonpanolla ja söimme hyvin. Todella hauskaa, leppoisaa, yhteenkuuluvuutta ja kaikkea muuta kuin virallista. Kun lauma sai annokset pitkän odottamisen jälkeen eteensä laski koko ravintolan metelitaso huimasti. Todettakoon, että syntymähumala ja kieroutunut huumorintaju on sukuvika..., joka on tarttunut jo lähipiiriinkin. Hauskaa;-) Keli oli karsea, mutta onneksi Ukkokulta oli puikoissa, niin pysyimme tiellä. Lapsukaisemme olivat päineen kotona sen kolme-neljä tuntia jonka olemme pois. Ne ovat jo niin itsenäisiä ja reippaita. Teki hyvä, oli hauskaa, täytyy ottaa uusiksi;-)

   Reettakin kävi koululla pikkujouluissa, neiti oli ihan liekeissä. Siitä se turhautumiseni ehkä sai kipinän, kun neiti ei pariin tuntiin minua tarvinnut, liiteli omillaan. Hyväähän se tekisi, mutta on vielä niin paljon rajoitteita ja liikkuvia osasia tässä paletissamme. Ei voi, ei saa, eikä uskalla. On edettävä hitaasti, pienin askelin, asioita saavuttaen. Matkamme on yhä kesken. Olen ottanut jälleen polille yhteyttä, sillä Reetan kasvoille lehahti uudelleen näpyt, röhelöt ja kuivuudet hilseineen. Silmänaluset, ympäristöt hilseilee ja kukertaa. Nyt hiukan pienemmällä alueella kuin silloin kuun alussa, siis päänahka ei kihelmöi, ei rapsututa, ei rapise. Olemme näitä alueita voidelleet, tsekanneet, miettineet ja koko vartaloa taskulampun kanssa tutkineet. Ohjehan oli, että ottaa herkästi yhteyttä, jos jotain muutoksia ilmenee. Otin siis herkästi yhteyttä, kun muutoksia ilmeni. Olen niin kauhean kuuliainen tuossa asiassa... Pakko olla, ei minulla ole vaihtoehtoja. Nyt olemme sen yhden uhkakuvan eli vesirokon ilmenemisestä serkkutytöllä reilut kaksi viikkoa porskuttaneet. Josko uskaltaisin sen suhteen huokaista, päästää sellaisen piippaavan vinkuvan henkäyksen, estolääke esti. Huh! Iso asia tässä hetkessä toivottavasti se on näin. Tosin tartunta kuului rantautuneen muutaman sadan kilometrin päähän yhdelle sitkeälle pikkumiehelle, joka saa/joutuu viettämään nyt joulunsa tippojen kanssa. Harmi, mutta hyvä että hoidot on siihen jo meneillään.... Muuan vuosi sitten, kun olimme vielä yrittäjyydessä mukana ja lapset olivat pieniä saimme joululahjaksi vesirokon. Tuplamme puhkesivat kukkaan tälleen juuri ennen joulua. Meillä oli silloin liike kiinni kokonaista kaksi suunniteltua joululomapäivää ja lähipiirin paineet meidän kyläilyistämme olivat kovat. Meitä revittiin joka suuntaan ja itse en olisi halunnut revetä yhtään mihinkään. Siitä saimme syyllisyyttä osaksemme ja tunsimme itsekin syyllisyyttä omasta itsekkyydestä, mutta kun ei halunnut revetä, saati sitten että olisi jaksanut. No, kun lapsemme puhkesivat kukkaan meille laskeutui kotijoulurauha, kukaan ei enää halunnut meitä vieraakseen... Saimme olla siis kotona ne kaksi kokonaista vapaapäiväämme. Mutta joulunaika on kuulemma erittäin yleinen vesirokon aika, sanovat viisaammat.
   Kävimme koko porukalla myös koulun joulujuhlassa, Reettakin sai luvan silloin samaisena päivänä polilla lääkäriltä. Jotenkin hämmentävää, neiti tutisi innoissaan ensimmäistä kertaa joulujuhlassa, mutta raukka erillään luokasta ja seinäruusuna. Jotenkin tilanne konkretisoitui selväksi sillä hetkellä. Kun illalla sitten juhlasta kotiuduimme Reetta oli suorastaan hysteerinen. Itki, raivosi, eristäytyi, vapisi ja huusi silmät punaisen kirjavana pullistellen... Toki samalle päivälle sattui se polikäynti ja kellon kanssa kilpaa suhaaminen ja noin yllättävä positiivinen joulujuhlaporkkanakin ja vapauttava sillä hetkellä ihon oireilusta.... olihan noita syitä pimahtaa ja antaa stressin laueta, mutta se oli kauheaa katsottavaa. Koettavaa ja ennen kaikkea vastaanotettavaa. Toisaalta siinä purkautui moni asia jälleen kerran pohjamutia myöten. Yksi suurimmista huolista oli se, ettei ollut sinä päivänä ehtinyt läksyjä tekemään ja koulu kärsii. Myös moni muu seikka aukesi raivon ja itkun kautta. Mutta haluan ymmärtää ja ymmärränkin lastani, pieni on joutunut kokemaan niin paljon pahaa, vääryyttä, pelkoa, kipua, erilaisuutta, sairautta ja kaikkia sen lieveilmiöitä, että välillä kuuluukin "hajota". Tämä on ollut kaukana normaalista lapsen elämästä ja on yhä. Mutta onneksi paljon tuli silloin ulos valtavana hyökynä, olen haistellutkin moisen hyökyaallon liikkeet ja odottanut sitä jo useamman viikon. Nyt seilaamme suhteellisen vakailla aalloilla, pieniä tyrskähdyksiä silloin tällöin.

   Saamme olla tytöistä todella ylpeitä syksyn koulumenestyksen suhteen. Olen sen heille usein sanonutkin ja onnellisen onnistunut hymy kareilee kaikkien suupielissä. Ennen kaikkea esikoisemme on osoittanut kyntensä ja motiivinsa. Neiti toi pomppien todella huikean välitodistuksen kotiin. Syksyssä oli hiukan haastetta ja opittavaa, homma olisi saattanut lipsahtaa sivuraiteille... Ja onhan tämä elämämme ollut hiukan sivuraiteilla jonkin aikaa, silleen kolmisen vuotta käsittääkseni. Ainakin. Sivuraiteilla on ehkä oikea vertaus, sillä kyllähän kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta lapsemme kykenevät koulunsa hoitamaan, itsenäisesti omilla kyvyillään on huippua. Kriisithän tahtovat ensimmäisenä näkyä juuri numeroissa, olen kuullut. Meillä mittarina on kenties desibelit ja paukut sitä kautta, onneksi ei koulumenestykseen ole vaikuttanut. Mitä nyt ensimmäistä kertaa Reetalla nyt syksyllä on ollut havaittavissa notkahdus, mutta uskomme korjausliikkeiden olevan paikallaan ja tehty ajoissa. Saimme myös ammattilaisen kuulla sanovan, että olisi jo ollut ihmekin, mikäli kuluneet ajat eivät jossakin näkyisi... Enemmänkin sääntö, että kuuluukin näkyä. Huojentavaa kuulla, hyväksyä, oivaltaa.

   Käytimme myös Tollon silmälääkärissä. Sekin oli yhden sortin farssin esiaste ja mutkikas juttu. Sain ajan yhden paikkeille keksiviikkona. Reetalla oli silloin aamusta opettaja ja minä juoksin aamupäivän asioilla. Fanny vielä kouluun lähtiessään soitti Tollon olevan sisällä. Kun sitten vauhdilla tulin Tolloa hakemaan olikin kissa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kantokoppa oli hukassa, samoin kantokopan ovi. Ne löytyivät ihan eri paikoista. Aamulla näistä puhuttiin, luulin muiden hakeneen, kun kertoivat aiheesta, mutta ei muut totesivat näiden olevan missä ovatkin... Mutta kun aloin kissaa kadonneeseen koottuun koppaan laittamaan, ei kissaa löytynyt mistään. Kismitimme, huusimme ja haimme kaikki paikat, tuloksetta. Lopulta jalkauduimme Reetan kanssa pihalle, minä pellolle ja Reetta tienvarsille huutamaan. Kello tikitti ja Pasi jo ruokatunnillaan tienvarressa meitä odotteli, sillä aikoi lähteä mukaan. Puolisen tuntia haimme reikäpäisesti, löytämättä. Lopulta tulin yhden paikkeilla sisälle takaisin aikomuksena soittaa eläinlääkärille peruutuksen, koska kissa oli kadonnut... No siinä se kadonnut sitten umpiunisen näköisenä silmät sikkuralla istui ja ihmetteli. Olikin ollut sisällä ja kuullut huhuilumme. Onneksi tämä oli kuuleva kissamme. Taas vauhti tappiin, kissa kantokoppaan ja ukkokultaa hakemaan. Samalla vauhdilla eläinlääkäriin ja tutkimuksiin. Tutkimuksissa todettiin Tollon silmän olevan lähes puhki, verkkokalvossa reilun kokoinen vaurio. Silloin minulla alkoi visertää, sillä silmät ovat minulle arka asia, meinasin pyörtyä. Hikoilin, otin tukea ja silmissä vilisi. Pasi piti kissaa sylissä ja silmä tarkistettiin ja laitetiin tipat. Minulla vain kohisi, en voinut kuvitellekaan, että olisin kyennyt ajamaan autoa moisen jälkeen. Meitä olikin Pasilla kaksi potilasta, kun kotiuduimme. Tollo on uskomaton ja niin lempeä, antaa laitta tipat silmiinsä aamuin illoin reippaasti. Siis tuo kissa on vain nätisti sylissä, ei rimpuile, ei sätki, ei räävi eikä räpiköi. Tiristää silmäänsä tippoja laitettaessa ja "hymyilee". Silmä näyttäisi kuntoutuvan, ilman amputaatiota... Eli näyttäisi säilyvän kaksisilmäisenä tuo unelmakollimme. Hieno juttu.

   Verna toi minulle aamupalaksi höttömunakkaan ja huushollissamme on meneillään joulusiivot. Minä vain hengailen ja naputtelen konetta. Nyt taidan alkaa osallistumaan joulumme viimeistelyyn... Tänään kaiketi on monia asia hyvin, krooninen käänteishyljintä on kaiketi hallinnassa, kissa saa pitää silmänsä, lapset nauraa ja eilen oli onnistuneet treffit. Tästä tulee hyvä joulu, uskon niin.... Tsao!

perjantai 20. joulukuuta 2013

PROFIILEJA

Meidän Reetta sivusta, taustalla Fanny.

Kolme nuorinta.

Tästä Reetan ja Fannyn profiilista varjoineen pidän kovasti. Näistä tytöistä moni erehtyy, kait niissä on samaakin.

Tuplilla ei pokka pitänyt, tirisivät koko ajan, tässä tulos.

Jotain samaa, mutta kuitenkin yksilöitä kaikki.

Fanny ja Reetta

Tällaisesta kuvasta olen haaveillut noin kymmenen vuotta. Eikä noilla pokka pidä vieläkään!
Ideana on sellainen tasapainoinen tähden päälle liimattava kuvajainen, kuin joulutähti meidän lasten kasvokuvilla. Tämä oli itse asiassa "siistein" otos, sillä muutamassa typyt ratkesivat ihan totaalisesti.

Pinossa.

Viattomat, tai ainakin esittävät viatonta...

Kaikkien neljän profiilit. Huikea saavutus saada kaikki samaan kuvaan ja lähes riviin!







Meillä hiippailee ikkunoiden takana tällaisia...........



tiistai 17. joulukuuta 2013

RINTINTIN JA HILIPATIHIPPAA

Vai ei mamma kirjoita, no nyt kirjoittaa;-)

   Missä mennään ja mitä kuuluu? Sen kun tietäisi. Tai kyllä minä sen aika tarkkaan osaan itse tiedostaa, mutta en ole vain halunnut jauhaa täällä. On ollut jälleen monella sektorilla liikkuvia osasia. Jotka liikkuu yhä, mutta kykenen seuraamaan liikehdintää jo tietyn balanssin saavuttaneena.
Vetäisen yhteenvedon muutamasta aihepiiristä.

   Reetta jaksaa hyvin. Sehän on kaiken a ja o. Tavoite ja joka päivä ajankohtaista. Hyvin siinä mielessä, että olemme kotona ja moni asia on hallinnassa. Mitä muuta tähän hyvyyteen kuuluu, onkin aivan oma lukunsa. Krooninen käänteishyljintä tsekattiin ylimääräisellä polikäynnillä viime torstaina. Iho on pääsääntöisesti rauhoittunut, tosin tänään taas hiukan hilseilee. Maksa-arvot olivat hyvät, eli ei ainakaan kroonista sellaista ollut maksassa mitattavissa. Ihokin on väriltään vaalea, ihonvärinen. Mitä nyt silloin koko värikirjo lehahtaa kun neiti leikkaa kiinni, silloin on mitattavissa äidinhyljintää, arjenhyljintää, koulunhyljintää, lääkkeenhyljintää, ruuanhyljintää ja todellisuudenhyljintää. Silloin saisi kuvistakin raivonkirjavia vaikka mihin tutkimukseen. Eli keltaisuutta ei ole. Silmämunatkin ovat valkoiset, elleivät punastu raivosta ja valuta lientä. Painoa neiti tykitti 500 grammaa lisää viikossa, päätti näyttää että syö ja juo. Ei ole painonlasku ja ruokahaluttomuus kroonista käänteishyljintää. Mutta tämäkin vaatii panostusta ja jokapäiväisiä pinnistelyn ponnisteluja. Tarvitsemme toki sitä kroonistakin hyljintää, mutta kohtuudella. Eli itselle nämä ovat tärkeitä kapinamittareita, siitä että kantasolu touhuaa. Mutta jos jokin hyljinnän osa-alue äityy pahaksi, niin paha voi olla tosi paha. Vaikea vastus. Vaikea yhtälö. Me, jotka elämme tämän todellisuuden kanssa, osaamme sen häilyvän viivan hahmottaa. Ulkopuolisille sitä on ehkä himpun verran vaikeampi yrittää piirtää. Mutta pääasia on että itse on ajan hermoilla, yrittää olla vähemmän hermona ja luottavaisena. Selekesikö...

   Viime viikkoiset labrat olivat hienot, Hb ensimmäisen kerran päälle 120. Jihaa, ne on kivoja amatöörin ymmärrettäviä mittareita. Huomisaamuinen polikäynti saatiin perua, koska homma näyttää kaikkinensa olevan hallinnassa. Mutta sain kehotuksen herkästi ottaa yhteyttä, mikäli jotain ilmenee. Toisaalta nyt hiukan jännitysmomenttia pitää yllä vesirokko. Reetallahan on vyöruusun estolääkitys meneillään. Vyöruusulla ja vesirokolla on sama virus taustalla. Eli kaiken järjen mukaan sen pitäisi estää myös vesirokko, mutta kun neidin immunologian perusteella mikään ei ole ihan varmaa. Miksikö taas vesirokosta jauhan. No kun Itsenäisyyspäivän aikaan meillä oli serkkutytöt yötä. Tyttölauma touhusi kylki kyljessä kaikkea kivaa. Kun serkku kotiutui löytyi ensimmäiset vesirokon näpyt, jotka sitten seuraavan vuorokauden aikana lisääntyivät. Eli herää kysymys, saiko Reetta tartunnan? Ööö, siihenpä vastausta odottelemme viikon loppuun mennessä, käsittääkseni itämisaika on parisen viikkoa. Sehän tietää sairaalakeikkaa, jos napsahtaa näpyille.

   Tällä hetkellä Reetta ja Fanny tuohustavat ulkona grillin parissa. Sunnuntaina sieltä valmistui käristemakkaraa, nyt on vuorossa vaahtokarkkien paistaminen. Tulitikkuja kummallakin askillinen, jottei tarvitse sytyttäjästä päättää. Saa rääpiä molemmat. Sielläpä tuohustakoot. Annan vastuuta ja kokeilla, koska pitäähän lasten tuohustaminen oppia.
   Joulupostit ja korttirumbat ylipäänsä on kaikin puolin hallinnassa, ollut jo kauan aikaa. Isäni sanoin "paimenkirjeeni" on savuttanut lähipiirin. Ennen suvussa oli (vanhapiika)täti, joka kirjoitti joulun aikaan "paimenkirjeen" vähän laajemmasta ja kristillisemmästä mittakaavasta koko suvun jaettavaksi. Minulla on tapana kirjoittaa kirje, koko perheen kuulumiset lyhyesti ja lähettää se joulukortin mukana. Tämä on oma traditioni lasten myötä, josta haluan pitää kiinni. Itse kullekin voisi tehdä hyvää kirjoittaa joulukirje, vaikkapa itselle, punnita mennyttä vuotta... Toki näin joulun alla itselle aiheuttaa kränää ja mielipahaa tietyt asiat, jotka mielestäni pitäisi kuulua meidän perheen perinteisiin. Nykyisen kulutushysterian aikakaudella ei kenellekään tekisi pahaa hiukan hiljentää, löysätä ja ajatella muitakin lähimmäisiä. Olisin niin halunnut edes jonkun lapsista laulelemaan kauneimpia joululauluja kirkkoon kanssani, ihan että pääsisi tunnelmaan kiinni, löytäisi joulun sanoman ja rauhoittumisen kautta oivaltelisi elämää... No lähtikö, eipä lähtenyt kukaan mukaan. Pahoitan aina siitä mieleni, joka joulu. Minun mielestäni omalta mukavuusalueeltaan eli sohvalta ja television äärestä voisi kerran vuodessa tunniksi poistua laulamaan joululauluja. Tuskin siitä haittaakaan olisi, varsinkin jos pitää laulamisesta. Lähin siis yksin ja huomasin äköttäväni penkissä tuntia liian aikaisin. Siellä se vasta puhallinorkesteri basuunojaan venytteli... Otin kaikessa hiljaisuudessa tunnin aikalisän ja menin paremmalla onnella takaisin. Sain laulaa. Joulurauhan saavuttaminen on suhteellista, mutta tavoiteltavissa...
   Verna on innostunut meillä leipomaan. Eilen valmistui pipareita ja torttuja, muulloin piirakoita, muffineja ja muuta hyvää. Torttuja on saanutkin leipoa, sillä Reino yhden kilon verran niitä itsekseen maisteli. Vain yksi torttu jäi pöydälle, kun karvatassu ei siihen yltänyt. Kovin oli syyllisen näköinen koiruus, kun tajusi maistelleensa koko lautasellisen. Tollolla vuotaa ja siristää toinen silmä. Liekö poika taas tapellut, sillä turkkikin oli hiukan ryvettyneen näköinen. Ei se kipeältä vaikuta, syö hyvin, kehrää ja antaa hoitaa.
   Sunnuntaina pakkasimme ateljeemme keittiöstä. Olemme joutessamme maalanneet muutaman viikon aikana tauluja. Tänä aamuna kävin ne yhden liikkeen seinälle ripustamassa. Meiltä pyydettiin niitä sinne, joten tottahan toki me moisesta innostuimme. Ties vaikka jonkun joulupaketista pulpahtaa meidän aikaansaannoksia. Toivottavasti ainakin osalle tauluista löytyisi hyvä koti... Jouluisia suklaitakin on tullut osteltua ja nyt näytti olevan jo paketit pahvinkeräyksessä. Todennäköisesti kaikki on jo syötykin. Eli olemme tasan aikataulussa, jopa edellä joulutohinoissa. Viime viikolla perjantaina turskautin kaikki jouluostokset kerralla, aika hyvä strategia. Samalla olen hoidellut vanhempieni jouluhankinnat, siihen meni vielä hiukan lauantaitakin, mutta tulipahan tehtyä. Lapsemme toivovat jouluruokana olevan vanhan ajan kinkkua, kermaperunoita ja pikkupizzoja. Niillä kuulemma pärjää, kunhan niitä on tarpeeksi. Kuulostaa aika rennolta ja helpolta. Vedämme siis ilman kyökkihysteriaa, rennolla fiiliksellä ja idioottivarmoilla syömisillä. Käsittääkseni olemme suurimman osan aikaa ihan omalla sakilla, joten pukukoodina olkoon pyjama ja villasukat. Enimmät joulusiivot, verhonvaihdot ja muut stailaukset olemme tehneet. Enää puuttuu viimeistely, sikäli mikäli sellaista termiä suurperheessä voi käyttää, tämä huusholli on elämistä varten. Tunnelmaan yritämme virittäytyä ja sopeutua. Sillä hankimme valkoisen ison kulmasohvan olkkariin. Järkevää joo! Luovuimme entisestä pienemmästä sohvasta ja nojatuoleista (saa ostaa pois, ovat käyttökelpoisia ja halpoja!!!) Mehän olemme tunnetusti kauhean sopuisia, joten toiveissa on jatkossa sopia yhdelle sohvalle koko seesteinen lauma. Paas kattoo, milloin se päivä koittaa. Siinäpäs riittääkin jännitettävää ja sopeutumista. Muutama viikko sitten kuvailin pääni olevan kuin betonia täynnä. Kait sitä olikin, sillä minua huippasi aika lahjakkaasti. Kovimman kolauksen itsetuntoni ja kroppani sai itsenäisyyspäivänä, kun putosin katonrajasta. Nupistani lähti kait taju, loppui nähtävästi tajunnanvirrat ja tulin alas niin että rytisi. Siinä lähti läskineen kaikkineen myös verhot, tangot seinistä, kaatui nojatuolit ja paukkui paikat. Nuoleskelin niitä "haavoja" muutaman päivän, sillä yllättävän moneen paikaan sattui. Toki sitä seurasi myös lievä räkätauti, josko se siksi huippasi.

   Onhan sanonta, että ei se kauas omena puusta tipahda. Eli minä olin se omena. Viime keskiviikkona sain puhelun äidiltä, että hän oli kaatunut pihalle. Lentäen menimme Pasin kanssa katsomaan tilannetta ja päädyimme ambulanssin kyytiin. Vanhempani asuvat siis maalla ja ovat enemmän ja vähemmän "jalattomia" molemmat, vaihtelevasti. Isäni siinä sitten pihaa kumisaappaissa liukastellen hiekoitti, länkkäsi omaa jalkaansa ja samalla itselleen kuulemma hautajaisvirttä hoilasi. Ei meinannut äidillä huumori oikein riittää, kun lähes makuullaan jäisellä pihalla ambulanssia odotti ja puoliso noinkin lohdullista laulaa luikutti... Voiko tuossa tilanteessa enää muuta kuin nauraa, nauroimme jo kaikki tilanteen koomisuutta. Jälleen tuli todistettua myös vanhan kansan kumppariteoria, että mitä liukkaampaa, sitä enemmän kumpparikeli... Huomasin myös omena-yhteyden isääni, sillä kieroutunut huumori puskee siltä puolelta aika tehokkaasti. Ambulanssissa tsekkasin mitä itselläni oli päällä, onneksi yöpaidan olin jo vaihtanut, mutta muuten olin kyllä sängystä reväistyn näköinen. Siinähän se päivä menikin, ensiavussa. Kun äiti oli röntgenissä kipaisin kotiin ja suihkuun, laittamaan hiukseni, sillä pian tarvitsin jo pestyt hiukset. Minulla hiukan nuo omat hommat tuon päivän osalta "pissasi", mutta selvisimme organisoimalla. Reetta otti puolestaan papan hoidettavakseen ja minä olin äidin kanssa sairaalassa. Minun piti silloin aamupäivästä itselleni tunikaa olla ostamassa, sillä tarvitsin sen kolmeen mennessä. No enpä ehtinyt ostaa, onneksi systeriltä sain mekon lennosta lainaan, joten sulloin itseni siihen. Miksikö mekko? No kun meidän perhe voitti sellaisen perhevalokuvauksen studiossa ja vieläpä Oulussa. Osallistuin muiden tietämättä siihen arvontaan, ajattelin että sellaista tuskin omalla kukkarolla tulee koskaan harrastettua. Siis ajattelin sen olevan kiva, yhteenkuuluvuutta lisäävä, voimakuva, hauska ja ikimuistoinen kokemus. Kun kuulin voitosta huomasinkin olevani ajatusteni kanssa aika yksin. Porukka ei ihan lähtenyt hehkutukseeni mukaan. Muutama soraääni kajahti. Niin me kuitenkin nypytettiin lauma vauhdilla "kauhian nätyksi" ja ajoimme kellon kanssa kilpaa poseeraamaan Ouluun saakka studioon. Jälleen tajusin, että olen laiminlyönyt oman vaatekaappini useamman vuoden ajan, ihan ei kuvaukseen sopivaa retkua löydy. Kaikki alkaa olla enemmän ja vähemmän kauhtunutta. Siksi siis moinen tunikatarve ilmeni. Tuona päivänä tajusin jälleen tukiverkoston tärkeyden. Kuinka hyvä on, kun koko lauma asumme samoilla kulmilla, voimme nakata "viestikapulaa" vuorotellen toinen toisillemme ja auttaa vanhempiamme tarvittaessa. Kuinka yksin ovat ne jotka ovat oikeasti yksin. Vanhukset, joilla ei ole läheisiä tai lapset asuvat kaukana. Mietin myös mitä on olla ainoa lapsi, jos ei ole sisaruksia joiden kanssa jakaa aihepiirin kaikkia lieveilmiöitä. Toki meidän omassakin kolmessa vuodessa ja jo ennen sitäkin lasten ollessa pieniä turvaverkon tärkeys on tullut testattua moneen otteeseen.

   Olen kuullut sanottavan, että vanhempien kuuluisi ottaa laatuaikaa keskenään, mennä vaikka kahdestaan syömään. Toteutuuko tämä meidän huushollissa, saahan siitä haaveilla. Ukkokulta on kuulemma jo kesällä lapsille "uhkaillut" että vie minut syömään ravintolaan. Kuulin moisesta uhkailusta parisen viikkoa sitten. No eipä taida tänä vuonna toteutua... Niin missähän minun kärsivällisyyttäni jalostetaan? Tässäkin asiassa.  Paitsi, että ajattelin hiukan oikaista ja otan miehen mukaan omaishoitajien jouluruokaluun. Siinäpäs saa laatuaikaa vaimon kanssa;-) Ruokailu on tänään viideltä. Taas pitäisi jostakin joku siistimpi retku päälle löytää, argh, en hallitse tällaista protokollaa. Viihdyn niin retkuissa, villasuksissa ja tukka sekaisin. Mutta saapahan miespolo laatuaikaa vaimon kanssa, kerkesinpäs ensin. Mistähän johtuu, ettei tuokaan aiheuttanut ilonkiljahduksia, lähinnä tuskainen parahdus.

   Sitten aihepiiri, joka tasan tarkkaan aiheuttaa paheksuntaa, tuomitsevia ajatuksia ja halveksuntaa... Ihan vapaasti. Siis minä, itsekkyyteni, syntiset paheeni ja minun laatuaikani. Ukkokulta oli minulle kaverit järkännyt, jotta lähtisin kiristäviä piuhoituksiani tuulettamaan. Lähdin lauantaina tanssimaan, laulamaan karaokea ja höpöttämään akkaporukalla. Illasta tuli ihan uudenlainen ja hauska. Ajelin siis aamulla pääkallokelillä kotiin hyvillä mielin ja rentona. Teki niin hyvää. Minua puraisi ihan uudenlainen tanssikipinä ja sen seurauksena olen ilmoittautunut yksin paritanssikurssille. Onko siinä muka jokin ristiriita..? Tai en tavallaan yksin, vaan systerin kanssa oppiaksemme enemmän. Kuulemma "parinvaihto" kuuluu kurssiopetukseen, eli sinne voi mennä ilman pariakin. En saanut omaani innostumaan, vaikka saippuakursseille Pasi jo suostui. Vetämäni karaokebiisi oli Rintintin ja tanssilattialla jalalla laitoin hilipatihippaa... Nyt olen istunut tarpeeksi koneella, tytöillä on kovasti asioita jaettavana ja hiukset on jälleen laittamatta. Eli kalakatan ramppaa, jotta ehdin sinne ruokailuun ajoissa ja saan laumani kotona ruokittua ennen sitä. Eli siinäpä muutama liikkuva palanen viimeisestä parista viikosta, paljon on päässä käsiteltäviä asioita muitakin, mutta en niitä nyt tässä jauha. Eli turha pelätä, että kaiken tänne eetteriin naputtelisin. E'hei, turha pelätä. Mutta rentouttavan lupsakoita joulutohinoita jokaiselle, ota niistä nautinto irti, älä tee veren maku suussa ja suorittaen, vaan ilon kautta! Laita vaikka jalalla koreasti ja laula sellaista mikä eniten laulattaa;-)

torstai 5. joulukuuta 2013

PÄÄNVAIVAA

Heräsin yöllä, sillä jälleen otsalohkoni sisäpuolella vilisi himpun verran taas kaikenlaista ajatuksentynkää... Voitte kenties osan niistä ajatuksista kuvitellakin tai ainakin arvuutella. Kaikenlaista päänvaivaa sitä annetaankin muutenkin vajaalla käyvälle pähkättäväksi, sehän saa kauheat mittasuhteet keskellä yötä. Paskat, mikä yö, ei se vastaa käsitystäni hyvästä saati miellyttävästä yöstä. Eli päänvaivoineni maitohapoilla olen vääntäytynyt ylös. Mikäli olisi sellainen päänvaivaisuuden stressimittari, niin olisi saattanut olla huippulukemat yöllä kahdelta mitattuna.

   Päänvaivaa aiheuttaa Reetalle kuulemma opiskelu, näin hän itse asian ilmaisi. Eilen se matikan koe jäi tekemättä, ei kerta kaikkiaan löytynyt sellaista suvantokohtaa, mutta tälle aamulle neidin sitä tekemään herätimme. No se herättäminenhän ei tarkoita sitä, että yhteistyö käynnistyisi... Verna puolestaan odotti toppavaatteissa, että saisi viedä kokeen opettajalle, eikä toinen edes suostu aloittamaan... Kokeet aiheuttaa kuulemma liikaa päänvaivaa. No siksihän niitä pidetään, vaivataan päästä ne tiedot esiin, löytyykö vaiko eikö. Verna lähti kouluun ja Reetan piti ottaa aggressionsa kanssa aikalisä, haukata "happea", sillä päänvaivat syöksi neidin sellaiseen raivoon, että ymmärrys sumeni. Hetken rauhoituttuaan ja yksin jäätyään koe meni sulavasti loppuun saakka. Kenehenkähän lie tuosta lapsesta tullut noin nopeatempoinen ja kärsimätön? Kun koe oli valmis laitoimme sen kirjekuoreen ja lähdimme viemään sen opettajanhuoneen pöydälle, jotta ope saa sen tänään tarkistaa. Samalla teimme aamupäivälenkin koirien kanssa, hupi ja hyöty. Ruokakin maistui sen jälkeen tuputtamatta. Nyt menossa on läksyt. Jokaiselle päivälle on selkeä suunnitelma ja tavoite. Mutta kuinka se tällä kyseisellä temperamentilla toteutuu ja sitten kun on vielä kaiken maailman sairaalapäiviä, jotka vievät tasan lapsenkin mehut. Kapinaa saa aikaiseksi sen sadasta asiasta. Mutta kenelle muulle lapsi kapinoi, ellei äidilleen. Mutta on raskasta muistuttaa jokaisesta lääkkeestä, syömisistä, juomisista, läksyistä ja aikatauluista. Kun toisen käsitys on se, että kierrellen kaarrellen mutkan kautta vitkutellen ja aikaa pelaten pitkitetään. Tokihan kaikki aiheuttaa lapsellekin päänvaivaa, mutta kun suostuisi toimintaan ilman kapinaa, niin aina yksi päänvaiva olisi vähemmän. Minun kärsivällisyydelläni homma hoidetaan heti, jotta siitä ei tarvitse enää muistutella tunnin päästä kahdeksatta kertaa... Eli päässä on vaivaa, todellakin taukoamatta ja kuormittaen.

   Päänvaivaa minulle aiheuttaa nyt tuo krooninen käänteishyljintä. Toisaalta käänteishyljintähän on tärkeä, toivottu ja odotettu asia. Sillä sehän kertoo, että uusi kantasolu puhdistaa ja valtaa luuytimen perusteellisesti. Tätähän haluamme, tähänhän tavoittelemme. Puhtaaseen ja puhtaana pysyvään luuytimeen. Ensimmäisellä siirtokerralla kantasolu toimi tavallaan liiankin hyvin, kun oli niin tuttukin, ettei kapinoinut ja jyrännyt paikkaansa tarpeeksi. Tästähän seurasi taas se, että sinne jäi notkumaan se syövän kloonin murunen. Tätä emme halua missään tapauksessa enää, yhtään ainokaista murusta. Tätä teoriaa tukee "vankka remissio", eli kaikilla mitattavilla sektoreilla puhdasta. Mutta mitä on taas krooninen käänteishyljintä. Tavallaan olen hyvilläni, että elimistö kapinoi tätä uutta kantasolua vastaan, koska silloin se löytää vankemmin paikkansa puhdistaen. Mutta milloin kapina on riittävää, tarpeellista, kohtuullista ja missä menee raja. Milloin kapina on liiallista, lisää sairastuttavaa, tappavaa tai  ottaa valtaa liiaksi. Siinäpäs se hiuksenhieno veteen piirretty viiva. Koko aikana, yli kahdensadan pluspäivän matkalla kapina ja hyljintä on ollut lähes olematonta. Ainostaan lievää lehahtelua. Tavallaan käänteishyljintää on kaivattukin, odotettukin ja haluttukin. No nyt sitä mitä ilmeisemmin on saatu, joten olkaamme sen suhteen tyytyväisiä ja luottavaisia. Mutta pystynkö luottamaan käänteishyljintään, että se pysyy kohtuudessa, hallinnassa ja hoitaa hommansa inhimillisesti. Valitettavan paljon on tiedossa näitä vähemmänkin kivoja tarinoita. Eli päänvaivaa on. Onko se ihme, että on. Realiteetit ovat vain niin helekatin selvät itselle, eipäs tässä kauheasti uskalla tuuletella. Nöyräksihän tämä jälleen vetää, mutta kun pitäisi nöyryytensä kanssa pystyä toimimaankin ja elämään muka normaalisti. Ei helppo nakki. Otsanahat on syvillä kurtuilla, jouluhössötys on turhanpäiväistä ja jonninjoutavaa hysteriaa, mittasuhteet ovat taas muuttaneet muotoaan. Samoin päänvaiva, enää en edes kykene päänsärkyä tuntemaan, sehän olisi vain pientä tähän päänvaivaan verrattuna. Itselle tuli sellainen vertaus mieleen, että varmaan nukkuessa on kaikista pään aukoista ja reijistä valutettu betonia nupin täydeltä. Nyt on todella raskas päänvaiva kannettavaksi. Ei taho enää kaula jaksaa kannatella näin paljon vaivattua päätä. Heiluu vain nuppi notkuen tangon nokassa. Eniten tässä aina tympäisee, kuinka nämä sairaalakeikat ja faktat lamaannuttavat muka toimintakykyisen ihmisen. Minulla oli niin monta kivaa projektia suunnitteilla ja toteuttamista vaille tällä viikolla. Mutta niin se vain viikko vilahtaa ja toteutus ontuu, ärsyttävää.
   Edellisen siirron jälkeen hyjintälääkkeen purkua jouduttiin viivästyttämään parilla kuukaudella ja ottamaan aikalisiäkin. Tarkkaa syytä en muista miksi, hämmentävä katvekohta muistissani, mutta lopulta purku onnistui sitten napakalla loppukirillä. Onhan Reetalla kaikki annostukset menneetkin aivan suunnitelmien mukaan tässä kesän jälkeen, joten pieni aikalisä sallittakoon. Pitäisi osata olla luottavainen ja tyyni, sillä maksa-arvotkin ovat ihanteelliset ja suolisto käsittääkseni oireeton. Iho on toisaalta helpoimpia alueita seurattavaksi, siinä pysymme jyvällä kotonakin. Mutta mikä helvetti se on elettäväksi, jos homma alkaa leviämään, eikä sille itse voi yhtikäs mitään. Tähän kun ei vaseliinit auta, ne eivät korjaa aiheuttajaa, vaan pehmentävät hiukan seurausta. Mutta tänään homma on hallinnassa, eikä ole ainakaan pahentunut viimeisen viikon aikana, se on tärkeä mittari itselle.

   Nyt päänvaivani on kevennetty tänne purkamalla. Reettakin käsittelee omia päänvaivojaan läksyjä tekemällä. Ihanan keskittyneesti, kunhan vain sai rauhoituttua. Kierrellen kaarrellen täydellä vatsalla ja hyvillä mielillä moni päänvaiva poistuu. Minustakin tuntuu, ettei se betoni ollutkaan vielä ihan kovettunutta nupissani, ihan kuin olisi kevennyt sekin paine, päänvaivani. Taisin vain kuvitella koko homman, sillä minullahan on tunnetusti vilkas mielikuvitus. Mutta jos se tuo mielikuvitus ja sen verbaalinen lahjakkuus lyö yli, niin kuin ukkokultani siellä psykologilla sanoi. Kaikesta paukkaa ylilyönnin mahdollisuus. Nyt hyödynnän näitä vilkkauksia ja teen turnauksenomaisesti tekemättömät asiat. Pistän yli pomppaavat virtaukseni hyötykäyttöön. Käännän ne ikään kuin positiiviseksi asiaksi, enkä koe negatiivisina päänvaivoina.  Sittenpä en enää niistä tunne huonoa omaatuntoa, päänvaivaa ja saan tilaa uusille kivoille asioille millä vaivata päätä. Selekisihän tämäkin;-)

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

MAITOHAPOILLA

Älä huolestu, en ole liikkumisesta, fyysisestä rasituksesta ja itseni rääkkäämisestä maitohapoilla. Ehe'n. Olen maitohapoilla todellisuudesta, elämästä, arjesta, yhtälöistä, kapinoista, tavoitteista, uusista tavoitteista, vastauksista, kysymyksistä, venkoilusta, nukkumisesta, menneestä, odottamisesta, kärsivällisyydestä, hieman jouluhysteriastakin. Siis mistäpä en olisi maitoisilla hapoilla, löysänä, uupuneena tai rasitettu. Elämämme rasittaa, arkemme kuormittaa, todellisuus hengästyttää. Kaikesta huolimatta olen huojennuksestakin tosi isoilla maitohapoilla, oikein täysmaitohapoilla, ei millään rasvattomilla maitohapoilla. Eikä kevytmaitohapoilla. Siinäpä taas kelaat koko maitohappoteoriaa, niin kelaan minäkin.

   Käsittääkseni on keskiviikko, aamupäivä ja joulukuu. Eikös siinä ole tarpeeksi tajunnanvirtaa tälle aamulle. Yritin aamukahvillani herätä, mutta ei auttanut sellaiset kofeiinipiristeet, sillä vedän yhä huuli soikeena ja maitohapoilla. Olen vain niin poikki, kaikesta. Mutta ehkä suurimpaan syyhyn, eli eiliseen sairaalakeikkaan. Sen vedimme ihan oikeasti sekä fyysisillä, että psyykkisillä kuormituksilla. Juostessa kohteesta toiseen saatoin ihan oikeastikin rasittua, sillä saimme mennä sellaista pöllönhölökkää, jotta olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nousin eilen ylös puoli kuuden pintaan, ihan levänneenä. Saunoin, kahvittelin ja latauduin. Tarkistin aikataulumme ja tein toimintasuunnitelmamme. Pasikin pääsi mukaan ja lähdimme kolmestaan kahdeksan jälkeen. Pollilla tapasimme ensin labratätin, sairaanhoitajan ja sen jälkeen suoraan lääkärille 10.45. Lääkärillä avasimme asioita todella laajasti, ihan sitä mitä odotinkin. Halusinkin, tarvitsinkin. Reetan vointi ja tilanne on kaikkinensa hyvä, saamme olla tyytyväisiä. Painoa oli nälättömyydestä ja syömättömyydestä huolimatta tullut muutama sata grammaa lisää. Kannatti siis simputtaa ja ottaa ruokapäiväkirjaa käyttöön ja kyylätä. Kuulemma osaamme kotikonstein ottaa hyvin näitä asioita hallintaan, siitä napsahti kiitosta. Sitten tuohon atopiaan ja kasvojen kuivuuteen. Mitä se on? Huokaisen tässä vaiheessa. Iho, jalkapohjat, kämmenet ovat kauttaaltaan hyvät. Hiukan oli toisessa sääressä kuivahkoa. Päänahka ja kasvot ovat laikuilla, kuivat, hilseilevät ja vaativat rasvakerroksia. Miksiköhän? Onko syynä todellakin atopia, allergia vyöruusun estolääkkeelle, estolääkkeen sivuvaikutus vai krooninen käänteishyljintä. Lääkkeen sivuvaikutuksiin kuuluu siis ihottumat, pahoinvointi, jotka saattavat olla siis atopian esiintymisen ja ruokahaluttomuuden tuntemuksia... Onko ruokahaluttomuus vyöruusun seurausta, niin kuin Reetta asian itse kokee, vaiko käänteishyljintää. Vaiko lääkkeiden aiheuttamaa makuaistin muutosta. Painonlasku taas onko se käänteishyljintää, syömättömyyden aiheuttamaa, kapinan aiheuttamaa vai mitä? Sissus sentään, että piti monelta kantilta jälleen pähkätä.... Eli tämän seurauksina kasvojen valokuvaukseen passitus ja konsultaatio Helsinkiin ja soittoaika tälle päivää...
   Kun 11.45 pääsimme lääkärin luota Pasi nakkasi kiinalaista ruokaa ropposellisen, jonka söimme lennosta. Juosten Oys:n isolle puolelle ja valokuvaamoon kahdeksitoista. 12.25 leimasimme hamsun, eli hammaslääketieteen puolelle itsemme sisään röntgeniin. Röntgenin jälkeen taas eri puolelle istumaan reiluksi vartiksi ja odottamaan hammaslääkärille pääsyä. Nyt Reetalla oli oikomishoitoihin erikoistuneen hammaslääkärin vastaanotto. Kuvien ja tsekkaamisen kautta pääteltynä tilanne näyttää hyvältä. Muutama maitohammas liikkuu, putoavat aikanaan. Hampaat ovat komeat, ne jotka ovat jo pysyvät. Sekä uusien tulokkaiden kruunut ovat hienot, kookkaat. Hoidot vaikuttavat lähinnä juurten pituuteen. Kruunut ovat kuulemma kehittyneet jo kauan sitten. Maitohampaatkin neidillä on suhteellisen kookkaat, että vaikka uusia puskee, niin tilaa näyttäisi tiheydestä huolimatta löytyvän. Pari hammasta edessä on syöksyasennossa, mutta kuulemma usein tässä vaiheessa saattavat ollakin, kun vieressä on tyhjää ja uutta puskee tulemaan. Mihinkään toimenpiteisiin ei vielä ryhdytä. Hoidetaan ja huolletaan kotikonstein ja seurataan muutaman kuukauden välein. Minulta on peritty tiheys purukalustossa, mutta onneksi sitä kompensoi isältä peritty reilu hammasluu, siis sellainen iso ja laajalla kaarella. Hyvä hymy siitä vielä tulee.
   Hammaslääkäriltä juoksimme polille ja osastolle hoitamaan lappusulkeiset ja hakemaan labratulokset. Labrojen perusteella neiti voi hienosti, mitattava D-vitamiinitasokin oli huippuhyvä. Saimme keksiarvoksi napsittujen lisien perusteella noin 15 mg per vuorokausi ( tai mikä yksikkö se nyt olikaan...). Saatu labratulos on harvinaisen hyvä ollakseen kantasolusiirtopotilas ja määrittää sen, että himpun normaalia enemmän on siis tarve suosituksiin nähden. Sanasolista ja ihan D-vitamiinivalmisteesta koostuu moinen arvo. Hb 116, leukkarit 4,6, neutrofiilit 2,5, trompparit 318, kreat 47, tavoite pysyä tuolla painolla noin 45:ssa, kun raja-arvo olisi muuten noin 60. Kystatiini-(joku) oli himpun verran yli 1, eli loistava. Sekin kertoo munuaisten toimivuudesta ja asioiden korjaantumisesta. Maksa-arvot, nestetasapainot, suola-arvot ja muut mitatut jutskat hallinnassa. Huoh ja maitohapot päälle. (Tässä vaiheessa sain puhelun, josta eilen polilla sovittiin, kerron sisällön kohta). Sain myös tammikuulle ja jatkossa ainakin kerran kuussa kontrollikeikat Ouluun pitkin kevättä, Helsingin keikat tulevat näiden lisäksi tavallaan ekstrana. Sillä on tärkeää, että saamme purkaa asioita lyhyissä sykleissä. Ilman, että leikimme tätä normaaliutta omine maitohappoinemme liian pitkissä sykleissä... Helpotti maallikon näkökulmasta peilattuna.
   Sitten kello olikin jo kaksi ja meille oli pitkästä aikaa varattuna aika psykologille sairaalassa. Sinne pääsi/joutui myös iskäkin mukaan. Tunnin jauhoimme jaksamistamme, avasimme monilta eri kanteilta. Yksi uusi tärkeä juttu joka tuli esille, oli mittari, jolla kuvaa omaa jaksamistasoaan. Kouluarvosanoilla 4-10, kuinka kokee itse jaksavansa tässä tilanteessa, nyt ja tällä hetkellä. Reetta sanoi jaksavansa noin 8- luokkaa. Pasilla taso oli noin 7-7 1/2, Omaa jaksamistani funtsasin, peilasin ja annoin arvosanaksi eilen 7 1/2-8, Lokakuussa olisin saanut ehdot, jäänyt luokalle tai joutunut laiskaan sen sata kertaa. Onhan kiitettävä vielä kaukana, mutta on tärkeää myöntää ettei mennä ihan huippujaksamisella ja pohjanoteeraukseenkin on onneksi matkaa. Lapsille sanon ja opetan, että ei tarvitse aina olla huippuvireessä haalia ja stressata kiitettävistä, riittää että yrittää parhaansa. Eli tällä hetkellä näillä maitohapoillani en kerta kaikkiaan pääse kasin yläpuolelle, en totisesti. Samalla on tärkeää olla itselleen rehellinen ja tulkita itseään oikein. Kuulemma se, että olisimme kiitettävät antaneet, olisi vasta epäilyksiä herättänytkin, ammattilaisen silmin katsottuna. Tuo tsekkaus oli loistava ja avasi jälleen uusia silmiä. Ennen kaikkea selväksi tuli se, että meillä on rankkaa, olemme väsyneitä ja kaikkeen tähän meillä on täysi oikeus ja riittävästi syytä.
   Kolmelta ryntäsimme käytävään ja saimme törmätä sairaalaklovneihin. On jotenkin uskomattoman ihanaa lapsen kannalta, että klovnit raakkuvat nimen jo kaukaa ja tunnistavat, vaikka lapsi vetää osaston ulkopuolella, siviileissä ja toppavaatteissa. Samalla saimme tavata yhden lukijamme, tukijamme ja rinnalla kulkijamme, tavallaan myös ihmisen joka on joutunut kokemaan enemmän kuin moni koskaan... Reetta oli maalannut hänelle taulun. Reetta sai häneltä ison pehmonallen, josta tulikin heti lempiystävä. Nalle nimettiin tämän nuorennaisen ja hänen ihanan kissansa mukaan. Jännintä tässä oli se, että Reetta kirjoitti toissapäivänä joululahjatoiveitaan, niistä hän rastitti tärkeimmät. Iso pehmo oli juuri sellainen rastilla merkitty, nyt se on jo oma. Oli kuulkaas neidillä hymy leveä, kun hän nalle sylissä istuskeli automme takapenkillä uuden ystävänsä kanssa. Joidenkin henkilöiden kanssa sielunkumppanuus löytyy ikään katsomatta... Kiitos, oli kiva tavata!

   Sairaalan keikan jälkeen juoksimme halaamassa yhtä entistä tuttua, tai siis on hän yhä tuttu mutta asuu nykyään Oulussa. Heillä on Reetan kanssa jonkin verran yhteistä historiaa. Sitten joulumömmöjä ja subin täyspitkät patongit kotijoukoille tuomisiksi ja kotiin. Kotona olimme seitsemän jälkeen, hengästyneinä, osittain huolestuneina ja huojentuneina. Päivä meni napakalla tahdilla, mutta suunnitellusti. Saimme paljon positiivisia kokemuksia, mutta myös muistutuksen tästä todellisuudesta. Nyt kun Pasikin oli mukana hoidin koko matkat suhdetoimintaa kännykällä ja sähköpostilla. Se mitä ihmisille kuuluu ihan ympäri maan, kuinka kantislapset, lapset voivat ja mitä perheissä tapahtuu. Mitä kaikkia lieveilmiöitä savottaan mahtuu. Näihin tositarinoihin kun vertaa, niin meillä on suhteellisen kevytkenkäistä tämä homma. Voi veljet, tämä maailma on raaka ja "kolleekat" ympäri maan ovat vähintäänkin maitohapoilla myös. Tämä on niin yleistä näissä piireissä.

   Mutta nyt siihen saamaani puheluun, maitohapot vilahtelee hiukan sen johdosta. Helsingin konsultaation mukaan on päädytty siihen, että ihon kuivuus ja oireet ovat käänteishyljintää. Kroonista sellaista. Vyöruusun estolääkitystä jatketaan entiseen malliin. Mikäli olisi epäilty sen aiheuttamaksi, lääkitys lopetettu, niin vaihtoehtona olisi saattanut olla jouluksi uusiutunut vyöruusu... Nyt taas "jäädytetään" tammikuun kontrolliin saakka hyljintälääkkeen purkaminen. Jatkamme siis tasolla 0,45 x kaksi, tammikuulle saakka. Ensi viikolle kontrollikeikka Ouluun, ihan että lääkäritkin pysyvät mukana, hyvä niin. Tarvittaessa käänteishyljintään puututaan.. Auts!! Minua jännittää, vetää maitohapoille, toisaalta helpottaa, kaikkea siltä väliltä. Mitä tästä vielä seuraa. Kroonista sellaista, mistä voimavarat. Saisikohan postimyynnistä? Nettikaupasta? Sellaisia käänteisiä eli voimaannuttavia maitohappoja pääsemään asian kanssa sinuiksi ja kykenemään olemaan levollinen. Toisaalta Reetan kanssa asiaa jauhoimme, että mieluummin käymme kontrolleissa useammin ja otamme lievän kroonisen käänteishyljinnän, kuin saamme uusiksi vyöruusuhelvetin jouluksi... Painonhallintaan puutumme myös oikein urakalla, jotta painonlasku kroonisen käänteishyljinnän seurauksena voidaan sulkea pois. Olkoon sitten syynä mieluummin vaikka huono kokki, äitipolo, joka on menettänyt maitohapoilla ollessaan kyökkitaidot. Eli tavoitteena on vetää muutama lisäsatanen grammoina neidin painoon ensi viikkoon mennessä. Lääkäri nauroikin, kun kerroin Reetan syövän juuri sellaista rekkamiehen annosta ruokaa. Lounaaksi meni lehtipihvi, sipulikermakastikkeella, perunamuusilla, salaatilla ja täysmaidolla. Samalla nyt sitten seuraamme himpun verran (!) hanakammin kakan koostumusta, ihoa, ruokahalua ja pidämme ruokapäiväkirjaa entiseen malliin. Kyyläänpä taas, vielä ja yhä.

   Reetan paukut ovat olleet syksystä, tarkemmin lokakuusta saakka heikommat kaikin puolin. Ihan selkeää notkahdusta normaaliin porskutukseen. Yksi inhottava mittari on koulumenestys ja jaksaminen sen suhteen. Tuottaa aika paljon tällä hetkellä pään vaivaa. Numerot ovat ihan laskeneet, mikä taas tätä meidän aikaisemmin kiitettäviä napsinutta neitiä ahdistaa. Niin minuakin, sillä neidin ahdistus on suoraan siirrettävissä ja mitattavissa meikäläisessä. Ei sillä, niin kuin aikaisemmin näistä numeroista kirjoitinkin, ei tarvitse olla aina kiitettäviä. Mutta nyt on selkeää notkahdusta jaksamisessa havaittavissa, monellakin sektorilla. Toisaalta, kukapa ei jaksamisensa suhteen notkahtaisi, jos olisi samoja kokenut kuin Reetta. Mutta mikäli notkahdus jatkuu ja koulumenestys laskee, niin tuleva viitosluokka saattaapi olla melko haasteellinen. Enkä minä äitinä nyt enää kouluhaasteita tarvitsisi, haluaisi, saati sitten jaksaisi. Sittenhän maitohapoissa kolisee jo uudet mittarit ja tuntemukset. Kun jo nämäkin mittarit on tapissa jatkuvasti. Enkä haluaisi koko aikaa tuostakaan simputtaa, sillä simputan muustakin taukoamatta...

   Tässä samalla sain myös kaksi kyyneleet tirahduttavaa lämminhenkistä sähköpostia. Yksi poika, yhden kantiksen läpikäynyt ja heikolla painoindeksillä keikkuva nuorimies lähetti terveisiä. Hän ymmärtää hyvin Reettaa, saati sitten jos takana on kaksi siirtoa. Makuaisti kuulemma muuttuu ja hoidoilla on hirvittävän pitkät vaikutukset. Saimme myös loistavia vinkkejä, jotka on heillä hyviksi koettu. Kiitos!
   Sitten sain ilmoituksen, että minun runoni on valittu joulurunokirkossa Oulussa esitettäviin. Siellä meikäläisen runo lausutaan Eino Leinon, Saima Harmajan ja "muiden suurten runoilijoiden" seassa. Hämmentävää, kiitos siitäkin. Pasi tuossa pottuili minun olevan naispuolinen einoleino, hah. Eilen siellä psykologin luona isäntä kuittasi minun olevan verbaalisesti yli lahjakas. Miksihän siinä piti olla tuo "yli"? Kuuluukohan minun nyt suhtautua tuohon haukkuna vai kehuna? Mutta se oli jo pitkä lause, annoin siitä miehelleni kehut ;-) Nyt lähden juottamaan energialisillä tsempatun mehun, tsekkaan läksyt ja valvon matikan kokeen. Sitten tuleekin muut maitohapoilla olevat koululaiset ja homma pärähtää uuteen kiitoon. Olenkohan minä nyt kaikkeen valmis, auttaisikohan maitohappobakteerien yliannostus saamaan tähänkin myllerrykseen jonkinlaisen tasapainon.. Yritän taas sulatella ja jäsennellä elämämme johonkin balanssiin. Son moro!

KOOSTE

Viimeisten viikkojen, oikeastaan viime viikon aikana minulla on tämän blogin kanssa tökkinyt. Siis kyllähän minulla olisi aihetta ja kauhiasti jauhettavaa, mutta tekninen puoli hylkii nyt... Siis blogin "rakenteessa ja tarvittavissa vivuissa" on muutoksia. Laukaisuvivut ovat poistuneet, en ole pystynyt päivittämään, en korjaamaan, saati sitten taustaa vaihtamaan. Ainakaan minulla ei löydy siihen tietoa ja taitoa. Saati kärsivällisyyttä. Sähköpostimme on myös muuttuneet, eikä sielläkään kuvat lähde siirrettäessä mukaan, menee muuta oheismateriaalia. Liekö operaattorivaihdosten syytä? Mikäs siinä, kyllähän noita uusiakin asioita on tullut opittua, mutta kun annetaan tekniseen osaamiseen liittyviä muutoksia monella osa-alueella kymmeniä kerralla..., niin sehän ei palvele minun asiaani. Kärsivällisyyden olemattomat hippuset tällaisissa asioissa leikkaa niin kiinni. Samaan aikaan minulla on menossa kännykkä vaihtoon. Entinen on palvellut kolme vuotta ja temppuillut pitkin syksyä. Nyt sitten Pasi on minulle uuden hankkinut, ihan yököttää ajatellakin, että joutuisin opettelemaan senkin käytön. "On kuulemma helppo, vastaa tabletin käyttöä ja ei pitäisi olla mitään syytä olla oppimatta..." Mutta vielä nyt tähän teknisten ongelmien viidakkoon uuden vehkeen opettelu, inhottavaa. Lapset ovat tietenkin todella kateita ja naukuvat uusia puhelimia ja aikovat sen minun uuden ottaa käyttöön, jos en kerran itse sitä ota. Olen minä jo kaksi kertaa sitä kädessä pitänyt, tuntematta vielä läheisempää halua tutustua. Koneellamme on myös uusi ohjelma jonka haluaisin kuumeisesti oppia, liittyen kirjoittamisen palooni. En sitäkään itsenäisesti honannut ja savua alkoi suhteellisen nopeasti muodostua. Eli jälleen uusi teknistä älyä vaativa haaste, johon minun kärsivällisyydelläni ei yksin kyetä. Olenkin pyytänyt yhtä nörttiystävää meille vaikka "päivähoitoon", jotta hän asian minulle osaisi opettaa. Minulla kun on taipumus ohittaa aina kaikki oppaat ja käsikirjat, haluaisin osata käyttää heti. Se syö ja aiheuttaa kauheasti savunmuodostusta... Tällä samaisella mekanismilla perheessämme on varustettu muutama muukin ihminen, joten helposti napsahtaa. Toki ymmärrän lapsiani sen puitteissa himpun verran paremmin, kun ovat niitä omia kipupisteitä arjessa.

   Tiistaina Reetalla on polikäynti. Samalla on hammaslääkärin oikomishoitoihin kontrolli. Hampaita puskee uusia, mutta puskeeko ne oikeissa asennoissa, hankaako uudet tulokkaat toisten juuria, vaaditaanko oikomista. Millaista. Moiset operaatiot ovat suunnitteilla, tiedossa, mutta kantasolusiirron taustat pitää olla tarpeeksi kaukana ja "vankat", jotta mihinkään uskalletaan ryhtyä. Saadut hoidot ovat totta kai vaikuttaneet purukalustoonkin. Viisaudenhapaiden koko on nuppineulan pään kokoluokkaa, uusien hampaiden juuret ja koko ovat normaalia pienemmät. Mutta kaikkinensa Reetan suu ja purukalusto ovat säilyneet pienillä vaurioilla koetuista tykityksistä. Ainakin toistaiseksi. Olen kuullut lapsista, joilla hampaat ovat reikiintyneet ja muuttuneet todella huonoiksi ja hoidon tarve on jatkuva jo ihan syöpähoitojenkin jälkiseurauksena. Eli hyvillä mielin olemme näinkin pienillä ongelmilla.

   Röhää on yhä, mutta muillakin se on kestänyt useita viikkoja. Tuo röhiminenkin menee aaltoliikkeenä, välillä irtoaa ja välillä ei. Kuumetta ei ole ja neiti jaksaa paukkua, ulkoilla ja olla ihana. Mutta nytpähän tulee moinenkin tsekattua ja tarvittavia kokeita otettua. Ruokahalu on todella huono, verrattuna siihen mitä se yleensä Reetalla on. Mikään ei maistu miltään, kaikki on kuulemma vyöruusun syytä. Silloin moinen ongelma ilmeni ja on vaatinut erityishuomiota lokakuun alusta saakka. Toki syömättömyys ja usein jaettavat ruokapaukut ovat myös tapa hallita ja kapinoida. Näiden asioiden kanssa kun taistellaan päivästä toiseen niin se on suhteellisen raskasta. Mikä ongelma on psyyken kautta esiin puskevaa, mikä on lääkkeistä johtuvaa, mikä kantasolusiirrosta johtuvaa? Eli kysymyksiä liikkuu monesta eri kuvakulmasta peilattuna. Yhtenä kapinapäivänä Reetta sitten illalla vaakalla kävi ja itsekin tuli kertomaan painonsa laskeneen. Kas kummaa, kyllähän se laskee jos ei suostu syömään mitään. Sitähän piti jälleen itkeä, ettei halua nenämahaletkua... Yö menikin sitten asiaan pyöritellessä. Eli nyt valvottiin moista ongelmaa, kun hermosäryt tai yskä ei valvota. Eli realiteetit on tiedossa neidillä itselläkin, mutta asioista tehdään ongelmia. Nyt sitten pidän ruokapäiväkirjaa, lisään energiajauheita, simputan ja niuhotan aiheesta. Toisaalta neiti on nyt tyytyväinen, kun saa aiheen puitteissa enemmän huomiota... Samanlainen kastike eilen Fannyn tekemänä maistui todella hyvälle ja Reetta "nuoli" pannunkin, pari päivää aikaisemmin sain kunnon ryöpytyksen tyhmästä ruuasta... Reetta itsekin on havainnut makuaistinsa muutoksia. Mahalaukkuun ei kuulemma enää mahdu, kun vyöruusun aikana oli viikkoja syömättä, tuttu ruoka maistuu erilaiselle ja maha on nopeammin täyden tuntuinen. Menin asiasta tehden ostamaan tuttua ja turvallista "lintumakkaraakin", kun sain ajatuksen sen syömisestä neidille lanseerattua. Tottahan toki nyt syksyllä moinen tuote olikin poistunut valikoimista... Eli jälleen savusimme molemmat lapaset suorana. Lanseeraappa jälleen uusi ruokaidea....

   Tyttäremme ovat ottaneet kohtalaisen usein, kohtalaisen napakasti ja kohtalaisen kunnolla yhteen milloin mistäkin. Syy on välillä erittäin häilyvä käsite, mutta seuraukset todella dramaattiset. Saan jatkuvasti ohjeen olla puuttumatta.., mutta kun paukkuu jatkuvasti ja nyrkit heiluu, onko jo siinä vaiheessa aihetta puuttua.  Eli savun muodostusta on tästäkin aiheesta. Koko akkalaumalla. Meillä ei niin sanotusti pölyä pääse ovien peilikuvioihin kertymään...

   Perjantaina  oli koulukuvaus. Reettakin meni siihen. Jälleennäkeminen oli hykerryttävä luokkakavereiden kanssa, neiti sai innostuneita huudahduksia osakseen. Ihana seurata, kuinka jonosta ja luokasta löytyy se paikka, mihin loksahtaa. Liikuttavaa. Tuplat stailasivat itsensä lyhythihaisilla paitapuseroilla, jotka sidottiin navan päälle solmuun. Paitiksen alla oli sävyyn sopivat topit ja leggarihousut, totta kai värikkäät. Reetan paitiksessa oli ruusukuvioita. Neidillä oli korvakorut ja kuohkea kiharakampaus. Reetta oli päästä varpaisiin tyttömäisen näköinen. Olipahan siinä innostuksen pyörteissä kuitenkin yksi luokkakaveri ehtinyt pahoittamaan Reetan mielen sanomalla "takaa päin sinä näytät ihan pojalta..." Niin, millä mittarilla? Onko kyse vain hiusten pituudesta, tuskin kenelläkään pojalla yhtä pitkää luonnonkiharaa pidettäisiin. Ruusupaita ja tyttömäinen värikkyys ovat myös nähtävissä takaa päin, eivätkä kauhean poikamaisilta vaikuta. Ainakin olin sen verran havaitsevanani luokan poikia katsoessa. No, moinenhan itketti vielä illallakin. Eli onnellisuudesta ja normaalin maistamisesta leikattiin napakasti pala tuolla kommentilla. Voin vain kuvitella kuinka lapset sivaltavat "poikkeavuuksia" todella rankasti ja ilkeästi. Eikähän Reetan kohdalla mielestäni kauheasti ole poikkeavuutta havaittavissa, varsinkin nyt kun hiuksetkin ovat kiinteät. Monille lapsille jää paljon rankempiakin nähtäviä asioita kannettavaksi; liikkuminen muuttuu, ihonväri muuttuu, hiukset saattavat olla harvemmat, silmissä tapahtuu muutoksia, olemus muuttuu monellakin tapaa, tulee huomattaviakin oppimisvaikeuksia jne... Mutta tuo sanainen sivaltava säilä saattaa satuttaa pitkäksikin aikaa. Yritimme jauhaa asian auki ja ymmärtää myös kommentoijaa ja sitä mitä hän halusi kommentillaan kertoa. Tärkeää on, että Reetta asiasta kertoi.

    Meidän perheessämme on todella tunnollisia asukkaita, näistä tunnollisin on Fanny, äitinsä lisäksi. Minähän olen joissakin asioissa friikiksi saakka tunnollisuuden huippu, vaikkei sitä aina välttämättä ulkopuolinen huomaa. Varsinkaan silloin kun on huuhaavaihe päällä. Perjantai oli tällainen päivä. Olen ollut luova huuhaa sen pari viikkoa ja yhä sykkii sillä sektorilla. Ideoita puskee joka tuutista. Perjantaina Verna ja Fanny lähtivät kouluun puoli yhdeksäksi pikkupakkasen paukkuessa. Verna olikin jättänyt ulkohousut ja pitkähihaisen takin alta pois, ettei stailaus kärsi. Se neiti vetää muutenkin puolialasti ja huolta vailla... Vähän jälkeen puoli yhdeksän Fanny palasi kotiin, kun olikin huomannut olevansa tunnin liika aikaisin koulussa. Samalla hän pakkasi reppuunsa Vernan puuttuvat vaatteet, aikoi huolehtia ne huuhaa-siskolleen. Vein Fannyn autolla, kun Reetankin koulukuvaan kuljetin. Sanoin jonossa olevalle Vernalle, että Fanny on sitten huolehtinut puuttuvat vaatteesi naulakolle saakka, koska kuvauksen jälkeen luokka lähti kävellen esiintymään veteraanijuhlaan, eli asianmukainen vaatetus oli aika ehdoton. Verna vain virnisteli suurempaa huolta vailla. Siinä sitten Fanny luokkakavereidensa kanssa välitunnille meni. Neiti kävi kuiskaamassa minun korvaani "äiti, sulla on jäänyt toisen kulmakarvan piirtäminen jotenkin puolitiehen, se on aika outo ja ihan erilainen kuin toinen kulmakarva..." Voi lapsi kulta, rutistin ja nauroin katketakseni. On siinä lapsella taakkaa kannettavaksi, jos huuhaa-äiti unohtaa kulmakarvankin piirtämisen puolitiehen. Ja on muka tunnollinen ja esikuva lapsilleen. Mutta saattoi mulla siinä naamaani maalatessa olla muutama muukin asia, jotka vaativa huomiotani, ihmekös tuo?

   Mitäpäs muuta koosteessani kertoisin. Pari sänkytarinaa olisi tarjolla. Meillä vanhemmilla on sellainen metallinen parisänky. Makasin lueskellen omalla puoliskollani, kunnes Pasi siihen sekaan rysäytti. Samalla rysähti koko sänky ja meikäläinen meni kaksin kerroin patjan ja pohjalautojen kanssa. Siinä sai lapset ja lemmikit mamman hinata ylös moisesta montusta. Metalliset sängynlaidat olivat suhteellisen kovat siinä kippuroidessa. Niin minut sieltä päätään puistellen perhe ylös veti. Pasi korjasi laudat kohdalleen ja mietti kuinka sekin oli mahdollista. Kun laudat olivat paikoillaan molskautin taas lukemaan. Jälleen rysähti. Sen jälkeen purettiin patjat pois ja huomattiin, että sängyn keskitukijalka olikin pois paikaltaan. Koko tukisysteemi oli irronnut ruuveistaan ja jalka kenotti vinossa, tällöin myös sängyn runko antoi periksi ja mahdollisti säleikön siirtymisen. Eli operaatiosta tulikin odotettua työläämpi. Liekö ateljeetarvikevaraston sijainnilla sänkymme alla jotain merkitystä tukijalan siirtymiselle, paljon mahdollista... Pasi sai laudat paikoilleen ja astui sitten yhden laudan päälle patjaa siirtäessään. Tietenkin siinä sattui olemaan oksankohta ja paukahti koko lauta poikki ja jalka meni lautojen väliin kiroilutulvan saattamana. Operaatio jatkui siis pohjekivuilla ja lautojen poistolla... Eli näin kiihkeä oli se sänkytrauma. Aamulla taas syötin kissamme ja ulkoilutin koiramme. Tulin tänne makkarin nurkkaan koneelle. Vieno kömpi sänkyymme nukkumaan. Jostain kumman syystä kissaneidillä pyrki aamupala ulos ja suoraan sänkyymme. Toki silleen, että sitä meni lakanoille ja sängynpäädystä valuen pitkin mattoja. Eli suhteellisen laajasti levisi, nyt sitten pesussa on lakanat ja matto... Minusta tuntuu, että nämä sänkytarinoidemme analysoinnit saa olla nyt tässä...

   Itseni kohdalla on ilmennyt myös uusi sulattelua vaativa asia. Tuossa lokakuun aikana, kun kärsin unettomuudesta menetin myös näkökykyni. Siis minulle iski ikänäkö. Heiluttelin yökaudet lehtiä, yritin tsuumata, hakea oikeaa kuvakulmaa, lisäsin valoja ja siirtelin etäisyyksiä. Kirjaimet vain häilyivät, hakivat paikkaansa ja sumenivat. Välillä taas näin ihan hyvin. Toki nukkumattomana saattaa hiukan hämärtyä moni muukin seikka kuin ulko- ja lukunäkö... Mikä menee minkäkin asian piikkiin, kun porskuttaa unettomana noin kahdeksan tunnin univajeella per vuorokausi... Rohkaistuin sitten näöntarkastukseen, Näkökykyni on samalla tasolla kuin vuodesta 2009 asti on ollut, paitsi että nyt oli paukahtanut se kauhea pelkäämäni ikääntymisen mittari eli ikänäkö. Jotenkin ällöttävä ja raadollinen asia hyväksyttäväksi. Minä lievä kaksvitonen ja tarvitsen lukemiseen apuvälineitä. Tätä asiaakaan en ole valmis kohtaamaan pureskelematta ja helposti. Nyt minulle on uudet moniteholasit saapuneet, mutten ole muka "ehtinyt" niitä hakemaan, ei vain kiinnosta. Mielestäni näen taas suhteellisen tarpeeksi, sillä nukunhan nyt hyvin, eli minun ei tarvitse edes niin paljoa lukea. Ja kun on tarpeeksi nukkunut jaksaa silmänikin paremmin. Selkeää. Eli jälleen uusi asia opeteltavaksi, heilua monitehoilla, yäk! Viime sunnuntaina minua siis hiukan jänskätti se kirkon Raamatunluku. Entäpäs jos se on niin pientä pränttiä, etten minä näe, kuinka minä sitten siellä kirjaa heiluttelen ja tsiikaan niin, että näen päivän tekstin lukea. No, onneksi präntti oli selkeää ja isoa, joten ei tarvinnut kirjaa heilutella. Tottahan toki sen sakastissa tarkistin, ettei tule yllätyksenä itselle ja kirkkokansalle, ettei ikänäkö invalidisoi yllättäen ja aiheuta kyvyttömyyttä suullisen ulosantiin. Siis vaatiihan tämä jälleen sulattelemista...

   Reetan ihokin on viime viikkoina aiheuttanut huolta. Kasvot ovat kuivat ja hiukan myös päänahka. Onko se talviatopiaa, pakkasen aiheuttamaa, seurausta jostakin, lääkkeistä johtuvaa, lääkeaineallergiaa vai kuivan talvisen huoneilman vaikutusta... Vai liittyykö moinen käänteishyljintään ja hyljintälääkkeiden purkuun. Päänahka ja kasvot ovat ihon ainoa kuivahtanut paikka. Olen ihoa myös muualta puristellut, sivellyt, analysoinut ja miettinyt. Mikä on mitäkin. Onhan toki muillakin kuivuutta tähän vuodenaikaan. Samalla olen sitä ruokahaluttomuutta myös hyljinnän kannalta pähkäillyt. Tämähän on hienoa, että saamme olla kotona. Kuukauden kontrollivälit ovat toisaalta hyvät ja antavat mahdollisuuden "normaalimmalle" elämälle. Mutta toisaalta sitä ollaan kuukausi sitten himpun verran enemmän omillaan ja yhä enemmän omien aistihavaintojen varassa. Kaikella on syy, mikä seuraus, oire ja ongelma menee lääketieteen piikkiin. Mikä kuuluu ammattilaisten avattaviin, mihin riittää maalaisjärki? Onko huuhaa-äidillä riittävät kapasiteetit maalaisjärjen käyttöön? Onko sitä maalaisjärkeä edes olemassa? Niin, olen myös miettinyt mitä on normaalielämä, miten sen meidän tilanteessamme voi määritellä, mitkä ovat normaaliuden mittarit? Ne ovat ehkä himpun verran erilaiset kuin muilla. Mutta mikä kaikki menee geeniperimän, traumatologian, toipumisen, koetun ja temperamentin piikkiin? Milloin pomppaa yli vai olemmeko prässissämme pysyvästi tällaisiksi muuttuneet, jopa jalostuneet. Onko seuraukset hyviä, pysyviä, outoja, raakoja, kipeitä vai kummallisia. Jotensakin itsestä tuntuu, että elämme omaa elämäämme himpun verran rohkeammin ja avoimemmin, kuin moni iki maailmassa uskaltaa omaa elämäänsä elää. Onko se sitten hyvä kun joutuu, oppii, saa tai pitää elää ilman kulissien tuomaa turvaa ja teeskentelyä? Se, että meillä natisee ja paukkuu, koemme laajasti ja äärimmäisen monipuolisesti myös negatiiviset seikat on omalla tavallaan myös rohkeutta. Mutta meillä täytyy olla hiivatin paljon rohkeutta tähän elämäämme, sillä ilman sitä viiraisi vielä pahemmin...