TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 25. syyskuuta 2015

MITÄ NYT?

Mitä nyt? Olen isohkona kysymysmerkkinä, samoin varmasti lääkärit. Huomenta vain osaston leikkihuoneesta, kello on puoli seitsemän. Osasto heräilee perjantai päivään. Kait. Hiukan tämä aikakapselini on jumissa, pimennossa ja pallo hukassa. Lähinnä ajan määrittämisen ja oman olemisen suhteen. Mutta onko tämä uutta? Ei, sillä hiukan on pompoteltu jälleen laidasta laitaan asioita, fiiliksiä, teorioita ja todellisuutta.
   Maanantaina tulimme siis osastolle anestesiaa ja labroja varten. Tiistaina selkälääke nukutuksessa onnistuneesti, suunnitelmallisesti. Tunnustimme viikonlopun biletykset ja seikkailut. Saimme hämmentyneitä katseita, kommentteja ja kannustusta. Reetta oli tehnyt sellaista, mihin harva tervekään kykenee, saati sitten moisissa faktoissa pyöritetty lapsi joka on solukuopassa. Sukuni kommentoi lääkärin olevan fiksun, kun päästi ja antoi luvan ja kehui vielä kaiken päälle. Niin minustakin, fiksua porukkaa, jotka ymmärtävät asioita laajasti. Kun maanataina jälleen automme nokan suuntasimme kohti Oulua, Reetta kapinoi ihan aiheestakin. "Minä en tykkää tällaisesta elämästä!" Ymmärrän lastani. Tästä elämästämme puuttuu kohtuullisuus, ihan täysin.
   Maanantaina olimme Reetan kanssa hiukan kipeitä, eikä aivan hiukankaan, lihaksemme huusivat todella. Kun vääntäydyimme osastolle hoitajat säikähtivät känkkäävää lasta. Mitä nyt? Onko kipu tullut yllättäen? Mihin sattuu? Mihin ei? Mihinpä ei sattunut, mutta ei satu enää. Minä olen lisäksi ihan kunnon mustelmilla, vertailimme lihaskipukohtia, samat fileet huutelivat molemmilla. Reetalle jäi hiukan vielä kaivelemaan, kun olisi muutaman radan halunnut vielä mennä tai käydä uudelleen. Suoraan sanottuna nälkä ja kurniva vatsa ajoivat lapsemme alas puusta. Alkukantaisia kun ovat...
   Labrojen perusteella solukuoppa on yhä syvä ja syventynyt. Luuytimessä ei pahemmin mitattavaa toimintaa. Voiko selkälääke olla noin jytyä? Mitä nyt? Kasvutekijää on pistetty nyt kaksi viikkoa, eikä värähdä, ei. Tiistaina lähdimme tuttuun tapaan osastolta nukutuksen jälkeen. Tilasin Reetalle ravintolasta uunilammasta, valkosipuliperunoilla, lemppariannoksen. Vain pari maistamista ja paha olo valtasi. Otimme ruuan mukaan ja jatkoimme kotimatkaamme. Kuvotus sen kuin lisääntyi, neiti oksenteli vähän väliä. Puolivälissä matkaa soitin osastolle, kysyäkseni saiko Reetta anestesian yhteydessä pahoinvointilääkkeen. Eipä ollutkaan saanut. En sitä erikseen muistanut, tajunnut enää pyytää. Kaikki nämä useinkin toistuneet leikkurikeikat ja huoneessa tapahtuneet nukutukset olen jauhanut pahoinvointilääkkeestä. Ja oksennushan siitä seuraa, kun jätin jauhamatta. Se ei ole kirjoihin eikä kansiin merkitty asia, kaikesta ja näistä vuosista huolimatta, vaikka luulisin. Harmitti oma laiminlyöntini, mitä nyt, miksi en sanonut. Toisaalta kun sain vastauksen, ettei sitä ollut annettu, uskalsin kotimatkaamme jatkaa. Muutoin olisin vetänyt uupparin ja ajanut takaisin. 020202 on se ihmeellinen, lennosta soitin varttia vaille viisi, kysyäkseni löytyykö Vihannista apteekkia. Löytyi ja avoinna viiteen. Mieleen iski paniikki, mitä nyt? Ehdinkö ja onko Reetalla e-reseptinä pahoinvointilääkettä? Numeropalvelun tyttö jeesasi meidät oikeaan paikkaa, nappasi meidät kiinni kartalta ja antoi ajo-ohjeet. Hieno palvelu ja ansaitsi kiitoksemme.  Ei siinä vauhdissa ja paniikissa olisi navigaattoria ehtinyt kaivelemaan. Ehdin apteekkiin ajoissa, ostin paketillisen ja jatkoimme kotiutumistamme. Annoin kapselin, mutta Reetta oksensi sen ulos. Annoin toisenkin ja sama homma. Automme rullasi kuitenkin kotiin, sillä Reetta halusi sänkyyn ja paikalleen. Annoin puhelimitse Pasille tarkat ohjeet ja toimintasuunnitelman. Olimme Reetan kanssa kotona varttia vaille kuusi, minulla oli kuudelta hermoratahieronta. Pasi tuli töistä kuuden pintaan. Vaihto siis lennosta. Kotiuduin kahdeksalta. Reetta oli peiton alla, oli kuulemma oksentanut koko ajan ja hoiperteli. Tokihan hoipertelee, jos ei ole vuorokauteen syönyt, nyt tarvittiin nopeita tekoja. Ravistelin lapsen peitoista, tsemppasin ylös. Annoin jälleen lääkkeen, toivoen että se nyt pysyisi sisällä ja vaikuttaisi. Saunajuomat mukaan, Reetalle pullollinen limpparia, kylpytakit päälle ja jälleen kylmään saunaan. Niin me saunoimme reilut puolisen tuntia, välillä limpparia huikkaillen, puhuen ja höristen. Neidin vointi alkoi paranemaan silmissä, ryyppy ja minuutti minuutilta. Kas kummaa saunomisen jälkeen vointi olikin hyvä. Lääke ehti vaikuttaa ja puoli litraa sokerilitkua teki ihmeitä, olimme jälleen voittajia. Loppuillan maistui taas ruoka ja kunto koheni silmissä. Uskalsimme jäädä kotiin.
   Yö meni loistavasti, samoin keksiviikko päivä. Oli napakoita aikatauluja, luokkakuvaus, opettajan kanssa läksyjen tsekkaus, käynnistimme myös ateljeemme. Innokkaina taittelimme laatikoita, ihan taittelemisen ilosta ja vanhan taidon muistamisen ilosta. Minä tein kortteja ja höpötimme. Välillä Reetta sai horkkakohtauksia, puistatti päästä varpaisiin. Juotin ja syötin, lisäsin energiajauheita, sokereita. Laskin millilitroja ja asetin tavoitteita. Hyvin meni ja yhteistyö sujui. Kolmen aikaan olin lähdössä itse käymään palaverissa, mittasin lähtiessäni Reetan lämmön, koska on pakko ajatella virka-aikojenkin puitteissa ja ennakoivasti asioita. Tasan 38, soitto heti lääkärille, sain luvan seurata tunnin toista ja jos pysyy samana tai kohoaa niin osastolle. Nyt ei voi jahkata yhtään. Palaverin aikana 38,3, annoin pakkauskäskyn tekstarina. 38,5 oli lähtiessä lämpö. Ajoimme taksilla, ehdimme olla kotona huikeat 22,5 tuntia, sekin on saavutus näillä arvoilla. Sinne jäi ateljee hiukan levälleen ja sen sata asiaa taas kesken. Reetta askarteli horkasta huolimatta, joi ja jaksoi hyvin. Minäkin ehdin aamuyöstä tekemään ison kattilallisen lihakeittoa, siivosin vessat, päivittelin asioita, suunnittelin ja ideoin, jopa nukuin mielestäni ihan hyvin.
   Illan mittaan kuume kilahti 39,9 asteeseen. Yhä neiti oli tolkuissaan ja jaksoi hyvin. Pyysimme kuumetta alentavaa, joka tässä solukuopassa on ainoa vaihtoehto lääkkeeksi. Laskihan se, eikä ole sen jälkeen jälleen noussut. Eristyksissä olemme. Crp oli keksiviikkona yli 40, eilen yli 120. Eilen jäi haaviin myös jokin bakteeri, jonka määrittämistä odotellaan. Antibiootit on siis mennyt keskiviikko illasta lähtien. Mitä nyt? Mikä on? Mikä aiheuttaa? Miten voi olla noin nollilla? Reettahan jaksaa siis hyvin. On käynyt koulua, syönyt ja juonut, kapinoinutkin, laulanut. Olemme myös virkanneet, värittäneet mielenrauhaa, katsoneet telekkaria, laitostuneet. Mutta meillä on sinänsä tilanteeseen nähden asiat hyvin. Suu on ollut hiukan aristava, samoin jalkoja ja sormia on kihelmöinyt. Reetta toivoo itselleen enteroa, jotta pääsisi kotiin, sillä siihenhän ei ole lääkehoitoa. Mutta kun on tuo solukuoppa ja bakteeri, niin emme ole kotiutumassa. Emme todella.
   Nukuimme yömme hyvin ja Reetta nukkuu yhä. Heräsin kolmen aikaan, silloin meinasi jokin pelottava, inhottava hermopeikko iskeä minuun ja tunsin kuinka paniikki kohisee jokaisessa solussani. Luulin minun hajoavan huolesta kappaleiksi. Jotenkin sitä kykenee yhä kokoamaan ajatuksensa, voimiensa rippeet ja löytämään rauhan, vaikka kuinka luulee hajoavansa. Eilen puhuin siskoni kanssa puhelimessa, mietimme kuinka valtava tämä toleranssimme on, aina uusien asioiden valossa, uusien mutkien mukana, on vain jaksettava. Enää ei mene edes kontalleen tai varsinkaan jää sinne. Miten voi aina uusiin mutkiin suhtautua näin tyynesti ja ratkaisukeskeisesti. Olen myös kysynyt ja kyseenalaistanut omaa olemistani, jaksamistani ja ajatuskuvioita ihan ammattilaisien näkökulmasta. Kun sanon kaikesta huolimatta voivani kohtuullisen hyvin, jaksan, en ole hermoheikko ihan koko aikaa, kykenen hoitamaan asioita jne, onko tämä todellista. Mitä nyt? Miten nyt? Tämän hetken faktathan ovat myös ne, että mikäli neidin solujen alho jatkuu mittaamattoman kauan tai muuta vielä ilmenee ei blinatumomabia voida aloittaa. Eikä Saksaan mennä. Eikä kaikki mene suunnitelmien mukaan... Miksi asioiden pitää nyt näin vastustaa ja aina pistää uutta kapulaa rattaisiin. Tänään ajattelin jälleen keskustella lääkärin kanssa, heittää ideoita kuullun ymmärtämisen varjolla. Muistella mitä on puhuttu, kerrottu tai olenko oivaltanut oikein. Eilen kävimme myös aivan loistavat keskustelut, olen ajan tasalla ja tunnen faktat, valitettavankin hyvin.
   Yöllä heitin aika lukemattoman määrän rukouksia jonnekin, mihin ne nyt meneekään. Luotan ja uskon yhä, että jokin asia nytkähtäisi oikeaan suuntaan. Eilen nytkähti alat, ihan oikeaan suuntaan, nyt ne ovat reilut parisataa. Olen myös vihainen ja kyseenalaistanut kohtalon oikkuja ja käsikirjoituksen vaikeutta. Mikä olisi kohtuullista, kenellekin? Jälleen pyydän teitä kaikkia kulkemaan mukana, kukin omalla tavallanne... Aamuni aloitan aika nöyräksi ryöpättynä, kiitollisena, mutta kaikesta huolimatta taistelevan toiveikkaana. Kyllä minua hiukan itkettääkin, mutta en osaa määrittää mikä. Se vain valuu, kirvelee, huojentaa, helpottaa, on vain tullakseen. Toivoisin tänään hyviä uutisia, toivon nytkähdyksiä edes jostakin mitattuna. Neitihän voi hyvin, on nukkunut kuin unelma, ihan normilämpöisenä ja suloisena. Siinä minulle on mittaria tarpeeksi, tai lähinnä todiste hyvistä asioista ja niidenkin olemassa olosta. Pysyttehän mukana...
  

maanantai 21. syyskuuta 2015

SEIKKAILU...

Reetta värittää mielenrauhaa, mielellään ja kaikessa rauhassa. Minulla polttelisi jo vaikka mikä hoidettava asia. Osa tavaroistamme on yhä mummulassa, nekin pitäisi kotiuttaa, sillä olemme sieltäkin lentävän lähdön ottaneet reilu viikko sitten. Pasi haki eilen pyörät, jotka sinne jäivät myös. Tuulipukuni eilen pikaiseltaan löysin sieltä, kun kuumeisesti kaikki kaapit ja laukut kotona kolusin. Kengät, osa lääkkeistä, cvk:n hoitovehkeitä ynnä muuta on siellä yhä.


   Eilen siis paistoi aurinko ja oli joutopäivä. Saimme idean lähteä seikkailupuisto Pakkaan Kalajoelle. Olemme siitä pitkin kesää puhuneet, suunnitelleet ja jappasseet. Puoli yhdeltätoista keksimme ja olimme ensimmäiset ihmiset radalla kahdeltatoista kun puisto aukaisi ovensa.
   Ensimmäisellä radalla manasin jo suuresti omia valjaitani ja ideaa osallistua. Minä, tunnetusti korkeanpaikankammoinen, koheltaja ja tonnikeiju... Verna ja Tessa aloittivat kanssani samalla radalla. Pasin kanssa lähti kiertämään Reetta ja Fanny. Ensimmäiset tikapuut ja ensimmäinen vaijeri. Kyllä itketti, vapisutti, oksetti ja teki vaikka mitä. Minä en ääneen pillittänyt, mutta muutama lapsistamme kyllä. Paniikki oli heti päällä. Ymmärrän täysin heitä, mutta niin me vain menimme. Vapisten, märisten, askel askeleelta edeten ja mikä tärkeintä itsemme ja omat pelkomme este esteeltä voittaen. Pitkät liu'ut olivat huikeita, piti uskaltaa heittäytyä. On se jännää liidellä teiden yli, puusta puuhun kuin mikäkin Tarzan. Kypärä oli tarpeellinen, kolisin milloin mihinkin. Reetta ei tahtonut yltää, piti varvastella ja vetää käsillä. Pieni on pieni, mutta niin se vain viuhoi menemään ketterästi. Kolme tuntia, pilvipoutaisessa säässä. Pelot jäivät pikkuhiljaa ja radasta tuli seikkailu ja hauska. Lihakset huuteli hoosiannaa. Ja nyt ne vasta huutaakin. Uskomaton tuo Reetan kunto, sisu ja jaksaminen. Mitä ilmeisemmin yhä solukuopassa, mutta se ei hidasta. Kolme tuntia vaikealla radalla vaatii jokaiselta jo kuntoa, terveiltäkin. Isot tytöt osoittivat yllättävää vauhtisokeutta ja rohkeutta, Fanny meni edellä ja todella rohkeasti. Yllättää päivä päivältä, sillä luulin Fannyn olevan arkajalka. Ilmeisesti olen ollut niin paljon pois kotoa, etten ole rohkeuden kasvamista huomannut.
   Kuulemma ääniefektit olivat kohdallaan, kun minä liidin puusta puuhun. Kerran piti huutaa apuun setä, joka sitten minut yhden radan puolivälistä pelasti. En päässyt mihinkään suuntaan, enkä jaksanut itseäni hinata, kun olin niin maitohapoilla, hiivatin painava ja nauratti. Sitten se setä (noin kaksikymppinen adonis) tuli roikkuen vaijereissa omien käsiensä varassa ja puski minut ylämäkeen. Huohotti se setäkin sen jälkeen. Tyttöjä hävetti katsoakin, mutta toisaalta oli hienoa tulla pelastetuksi. En minä siltä radalta pois päässyt, piti jatkaa surffilaudalla liidellen ja rata loppuun. Koin suunnattomia onnistumisia ja iloja, yllätyin rohkeudestani moneen kertaan. Tosin kolhin itsestäni sellaisia paikkoja, joita en ymmärrä. Nilkka on hiukan kivulias, alapää otti osumaa joka kulmasta, pää kolisi jatkuvasti ja purin huuleni verille. Mutta ei kuitenkaan pahasti, vaikka kaikki muuta luulivat. Tytöt nauroivat, että jännä yhtälö Pasi ja ketteryys, kun oli pakko koiveltaa menemään latvoissa. Olla ketterä, jotta pääsee pois kiikkumasta.
   Otin kuvia tytöistä, kun he vielä radalla jatkoivat. Yhdessä kuvassa Reetalla oli jännä ilme, kysyin mistä moinen. Kuulemma oli juuri sanaista arkkuaan avaamassa ja aikomuksena räkyttää minulle. Kuulemma olin taas nauranut, eikä häntä yhtään juuri sillä hetkellä siellä puussa naurattanut. Joo, sivalsihan se sanainen säilä, muistan kyllä. Mutta kuuluu asiaan ja moiseen paniikkivipuun aina välillä. Kun ei kerta kaikkiaan pääse mistään mihinkään, ellei vain ylitä pelkojaan ja jatka. Mietin siellä korkealla puussa omien pelkojeni kanssa tuota Reettaa. Kuinka monia kertoja hän on joutunut ja joutuu yhä heittäytymään täysin tuntemattomaan. Toivoa, että turvaköydet kestää, matka on siedettävä ja perillä odottaa tukeva teline, seuraava vaijeri, riippusilta tai jopa turvallinen maankamara. Kuinka rohkea Reetan täytyy olla, ei auta panikoida, ei jäädä kauhuun. On aina hypättävä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Kyllä tuon neidin luonne tuollakin näkyi, vaikka kunto ei varmasti kaikkeen olisi monenkaan mielestä riittänyt, neiti pisti sen riittämään, matka eteni solukuopista ja muutamista muistakin hidasteista huolimatta. Kolme tuntia, on paljon, varsinkin edellisen vuorokauden biletyksen ja tanssimisenkin jälkeen. Huippu jaksaja.
   Menimme syömään seikkailupuiston jälkeen ja silloin satoi muutama pisara. Meille sattui loistava syyssää tuolle päivää. Kyllä illalla oli raukeaa ja lihaksia särkevää porukkaa sohvallamme. Ei kukaan jaksanut edes nahistella. Nyt aamulla Reetta vääntäytyi sängystä kivuliaana. Mutta kun vertailimme kipupaikkoja, niin samoista kohdin lihakset huutelee. Jotenkin Reettaakin rauhoitti moinen vertailu, tietää mistä kivusta on kyse. Alkuillasta lähdemme osastolle. Verikokeet. Luultavasti tromppareiden tankkaus aamulla, ennen anestesiaa, raja on se 50. Hb on pitänyt hyvin. Toivottavasti leukkareissakin on jytinää ja arvot alkavat kohenemaan. Kasvutekijää on nyt reilu viikko piikitetty. Huomenna selkälääke neuroleukemian hoitoon. Käsittääkseni ainakin vuoden ajan kerta viikossa jatkossa annetaan moinen. Tosin blinatumomabin aikana, niiden neljän viikon yhtäjaksoisen tiputuksen aikana, sitä ei anneta. Vasta kun lääke on tiputettu niin sitten. Sellaisen suunnitelman tarkistuksen kuulin viime perjantaina. Huomenna otetaan myös alat, eli maksa-arvot. Nekin pitäisi saada laskemaan..., jotta voisi blinatumomabin aloittaa. Viikko sitten ne olivat nelisensataa, eli korkealla, tosin antibiootitkin niitä nostivat.
   On kiva päästä kertomaan kaikista Reetan viikonlopun tekemisistä ja loistavasta jaksamisesta lääkäreille. Samalla antamaan kiitos, että moiset asiat meille mahdollistettiin. Ihminen kun on kokonaisuus, korvienvälikin määrittelee paljon jaksamista muissakin savotoissa. Nyt olemme saaneet korviemme väliin niin paljon uutta valoa, virtaa, uutta rohkeutta, uskallusta, potkua ja kokemuksia, että on taas mistä ammentaa. Olemme valmiita hyppelemään jälleen kohti uusia seikkailuja...


  

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

BILEHILE

Mikäs tässä aamussa, hyvillä mielin ja aamuauringon venytellessä säteitään ikkunasta suoraan sänkyyn. Aamukahvia, omasta kupista. Naputtelua, omalla pöytäkoneella. Aamupissat, omaan pyttyyn. Palvomiset, omilta elukoilta. Koirankarvapalleroiden puhaltelut, omien eläinten ja omissa nurkissa.
   Vieressäni nukkui bilehile-Reetta. Nyt säteet häntäkin kutittelevat. Varpaat heiluu, venyttelee ja silmät siristelee. Yksi kissa jalkopäässä, kaksi koiraa sängyn vieressä. Jaloissa tuntuu eilinen biletys, laumamme viihtyi tanssilattialla. Se on niin hyvää kipua.
   Ensinnäkin, teki mielettömän hyvää päästä häihin. Hääpari oli upea ja juhlat enemmän kuin onnistuneet. Lapsiahan tähän laumaan ja juhlavierasjoukkoon mahtuu paljon, sekin oli otettu hyvin huomioon. Veimme käsidesejä mukanamme ja koko juhlakansa ohjeistettiin niitä käyttämään, mennen tullen ja palatessa. Meidän paikkamme oli perimmäisessä nurkassa ja Reetta ihan nurkimmaisena, jotta ohikulkijoita olisi mahdollisimman vähän. Reetta vältteli nuorimpia bilettäjiä, ei siis kannellut sylissä jne. Buffetissa Reetta ei ottimiin koskenut tai ruuhkaan mennyt, minä annostelin tai sitten joku systereistä.
   Häät alkoivat neljältä ja olimme kotona lähempänä puoltayötä. Illan aikana bändi soitti tanssittavaa, mukana laulettavaa ja biletettävää musiikkia. Minä ja laumani, mukaan lukien myös suuri muu porukka viihtyi tanssilattialla ihan täysillä. Reettakin tanssi yhteensä kolmisen tuntia, bilehileemme biletti. Paljetit kimaltaen ja naama niin naantalina. Solukuopat tai huonokuntoisuus ei tuosta tytöstä näy, ei kuulu, ei tunnu, ei paina askelissa, ei näy koreografioissa. Moni muu ei jaksaisi tuolla tavalla. Oli siis aivan mielettömän hienoa päästä mukaan. Oli siis aivan mielettömän hienoa, että se mahdollistettiin, meille luvattiin. Tällä biletyksellä jaksaa taas pitkään...


   Illan aikana isän ikävä hulvahti lukuisia kertoja. Isämme olisi niin kuulunut olla mukana, bilettämässä, mutta ei ollut enää. Pystyimme kuvittelemaan isän ilmeet, olemuksen, heittäytymisen, tanssiasennot, äänen, vitsit ja jutut. Voimme kuvitella mitkä bileet isällä oli, siellä jossain, kuinka hän sormi sojossa laumaansa ylpeänä esitteli. Biletti mukanamme. Oli myös todella kaunis ja koskettava ele hääparilta, kun he sytyttivät kirkossa kynttilät ennen vihkimistä, heille jotka eivät olleet enää paikalla... Niisk.


   Nyt bilehileemme yrittää kävellä, mutta näyttää olevan tanssijalat hiukan kipeänä. Samanlaisia köpötteleviä puujalakoja koko lauma, eilisestä johtuen. On huvittavaa, kuinka kameleontteja nämä lapsemme ovat. Rippikoulun käyneet olivat heti rivissä, kun oli kimpun heittämisen aika, kuulemma olivat naimaluvan saaneet. Kun kuulutettiin lapsille alkavaa musiikkia, niin samat naimaluvan saaneet olivat sielläkin, kun olivat vielä kuulemma lapsia. Ei sen puoleen kyllä lattialla olimme me, perheen vanhimmat, isotsiskotkin ja naimisissa olevat, sata lasissa mukana lapsenmieleemme vedoten. Taitavat olla meidän jälkeläisiä nuo bilehirmut. Sulhasen sanoin, hän tiesi odottaakin, että meidän suku bilettää... Huolet eivät lamauta, ne eivät puske päälle ja isän ikävää voi pyyhkäistä silmäkulmasta tanssiessakin. Loppuillasta Fanny ja Tessa jopa uskaltautuivat tanssimaan buggia kanssani. Hitsi, kuinka hyvin polkivat menemään ja pitivät askeleet. Hameenhelmat liehuen vedimme ja naama niin virneessä. Minä niin tiedän, että joskus se paritanssikärpänen niitäkin puraisee...


   Kun jonotimme sisälle juhlapaikkaan, takanani ollut, minulle tuntematon vieras ja vanhempi mies alkoi käsidesin käyttöä kritisoimaan. Väheksymään ja moittimaan. Minulla melkein kiehahti, mutta en puuttunut siihen sanallisesti, onneksi. Tosin sivusilmällä katsoin, että sekin setä varmasti kätensä desinfioi. Pian tämä mamma olisi ruutapullon kanssa mennyt juttusille. Hyvin näytti porukka uskovan ja läträävän desien kanssa. Hieno homma. Samalla lotraamisella kenties muitakin pöpökantoja vähennettiin, siis muidenkin vieraiden osalta. Uskon siitä olleen hyötyä monille muillekin, kuin meidän bilehileellemme. Mietin myös tällä viikolla sairaalassa, miten käsihygieniasta huolehdittiin ennen käsidesiä. Hoitaja tuumasi varmaan silloin olleen enemmän infektioita. Hyvä keksintö siis moinen aine. Samaan syssyyn ajattelin myös mainita kuinka osastolla on ollut hiljaisempaa, vähemmän sisällä olevia potilaita. Kuulemma sairastuneiden lasten määrät eivät ole laskeneet, mutta lasten sairaalapäivien määrät ovat vähentyneet. Oikea ja loistava suuntaus. Onko siis infektiot vähentyneet, hoidot muuttuneet, käsidesit auttaneet vai toleranssit kasvaneet.
   Pasi oli keittänyt ison kattilallisen kaveriltaan saamia rapuja. Reetta on niin ravunsyöjä, että. En edes tiedä montako saksiniekkaa Reetta on syönyt, mutta rutina on kuulunut. Ruoka maistuu muutenkin todella hyvin, nyt siitä ei ole huolta. Nyt aamupalapöydästä kuuluu suunnitelmia, naurua ja kikatusta. Paas katsoa mitä tämä aurinkoinen päivä mahdollistaakaan... Kello on nyt hiukan yli kymmenen. Huomenna illasta Ouluun, tiistaina selkälääke. Muuten pitäisi olla kotiviikko tiedossa. Solukuopan ylitys, maksa-arvojen laskun odotus ja yleiskunnon kerääminen. Aikalisä, ajatellen tulevaa blinatumomabia. Toivottavasti juoni pysyy koossa, ilman tyhmiä juonenkäänteitä... Bilehileemme jaksaa joka tapauksessa loistavasti, se on tärkeintä...

lauantai 19. syyskuuta 2015

JUONIKASTA

Juoni, mikä se on? Juonenkäänne. Juonikas. Juonittelua. Käsikirjoitus? Juoni taipuu moneksi. Onko jo liika juonikasta? Kuka pysyy mukana, kelkassa, kärryillä, kyydissä. Olemmeko pysyneet, missä? Kyydissä, solukuopassa, kärryillä, evakossa, eristyksissä, osastolla, kopissa, sairaalassa, kaupungilla vai missä. Onhan tässä taas muutama juonikas juonenkäänne, viikossa. Mutta olemme yhä kyydissä, nyt jopa kotona ja juonittelua kuunnellen. Eli jos kykenen kotona kuuntelemaan juonittelua, eikös se ole silloin hyvä juonenkäänne juonikkaassa käsikirjoituksessa. On!


   Laskin eilen, että olemme viimeksi asuneet tai paremminkin olleet tai käyneet  kotona 4.-6.9. Eli täällä meistä ei ole ollut suurempia näkyviä hajuhaittoja. Muutama viikko taas vilahtanut juonenkäänteiden juonittelussa. Palaan viikko sitten perjantaihin... Silloin vein labrat ja sain vastauksia kun ne heti pyysin. Oikaisimme ohjelmatoimiston asioissa hiukan, lähdimme kohti Oulua. Matkalla soitin, että olemme jo tulossa trompparitankille, kun puhelua ei kuulunut. Tunnin kuluttua siitä olikin jo tippumassa, neljän luovuttajan tromposyytit. Ehdotin kasvutekijäpiikin aloittamista, koska solukuoppa oli yhä, ja syvä. Kuulemma ei kuulu hoitokaavioon moinen, mutta sitten hoksattiin, ettei tässä olla missään kaaviossa ja sain pistää ensimmäisen piikin. Myös sieniestolääke aloitettiin. Aikataulumme pitivät, tasan kuusi tuntia lähdöstä olimme takaisin mummulassa. Päätimme rentoutua kylmässä saunassa, pyyhkeisiin kietoutuneina saunajuomia maistellen. Cvk:sta johtuen Reetta ei saa harrastaa kuumaa saunaa, siksi me kylmässä. Ehdimme olla takaisin evakko-osoitteessamme noin tunnin, kun nousi kuume. Kotiutusta kesti tunnin toista ja taas takaisin. Laskin, että sen päivän ajoilla olisimme ainakin Turkuun asti päässeet, noin niin kuin ajallisesti ja kilometreinä. Mitäpä sitä joutilaat, ajellaan, kun on tuota joutoaikaa. Päivällä kävimme omalla ja illalla ajelimme taksilla.
   Perjantain päivystäjä aloitti antibiootit, koska moiset ohjeet oli osastolta saatu. Crp hiukan värähti. Mitään ei jäänyt veriviljelyissä haaviin. Kuumekin laski sen siliän tien, joten sain kuulla hiukan juonittelua asian tiimoilta. Kolmas vastaava kuumepiikki, mutta nyt olimme kaukana sairaalasta, joten oli lähdettävä heti, ennakoitava. Reetahan voi hyvin, ei mitään muita oireita, mistään.
   Lauantaina kävimme antibioottien välissä elokuvissa, syömässä ja kaupungilla. Emme siis pahemmin osastolla ole hapanneet. Kahdeksalta, neljältä ja puoliltaöin tiputettiin lääke. Sunnuntaina meinasi katkeruuden karvasmanteli kietoutua ympärillemme, aloimme olla jo suunnattoman vihaisia kaikesta. Jotenkin niin turhaa, kaikki moiset tyhmien kuumepiikkien aiheuttamat juonenkäänteet. En tiedä kumpi meistä ensin vihaiseksi muuttui, mutta hyvin me toisemme tartutimme, komppasimme toisiamme tässäkin. Mutta jaettu viha ja katkeruus on käsittääkseni nopeammin lusittu, kun senkin tekee yhdessä. Meinasin luukuttaa tännekin ison kärryllisen aitoa sontaa, mutta onneksenne jätin sen tekemättä. Katselin asioita todella suppean ja katkeran putken läpi, pelkäsin juuttuvani totaalisesti siihen putkeen ja jääväni sellaiseksi. Samalla ajattelin, tältäkö tuntuu olla koko ajan vihainen, katkera, negatiivinen ja ilkeä ihminen. Hirveän rasittavaa, mutta huomasin suppean putken senkin mahdollistavan ja mielikuvitukseni on lahjakas tuohonkin suuntaan. Samalla olin hyvilläni, että katkeruus, viha ja paskafiilis tuli, kävi, pyöritti ja vaivasi, sillä olemme sittenkin oikeita ja normaalisti käyttäytyviä olentoja. Me emme voi olla koko aikaa syke satasessa ja hyvillä fiiliksillä, sillä tähän juoneemme mahtuu tasan paskatkin olot. Kyllä. Taisin kirjoittaa menneessä aikamuodossa, joo, oli ja meni. Onneksi en ainakaan tajua sen jääneen... Toki muut ihmiset saattavat sen huomata, sillä eihän sitä katkera aina itse huomaa. Ainakin luulen näin. Huomauttakaa, jos se on liian päällekäyvää, viha ja katkeruus meinaan. Antakaa minulle laajempi putki.


   Osasto oli viikonlopun toisella osastolla, siirretään silloin tällöin säästösyistä ja osastoja ns. yhdistetään. Saimme kuitenkin luvan hengailla, kokata, suihkutella, askarrella, puuhailla ja touhottaa omalla osastolla, koska se helpotti monia asioita ja pystyimme elämään itsenäisesti. Ei tarvitse kaikkea etsiä, hakea tai kysyä, ei tarvitse olla avuton. Otimme siis tyhjän osaston haltuumme. Pelasimme keskellä käytävää biljardia, metelöimme niin paljon kuin huvitti, tappelimme tarvittaessa ääneen, monisanaisesti. Miekkailimme biljardimailoilla. Toki mielikuvituksemme tuotti myös ideoita, joita voisi tehdä autiolla osastolla... Onneksemme emme tehneet, olisimme varmasti kärähtäneet. Mielessä kävi, että voisimme hoidella vessakäynnit niin kuin kotona, ovet sepposen selällään ja pöntöltä huudellen. Tyhjät pitkät käytävät, pyörätuolikilpailuja, rullaluistelua tai pyöräilyä. Uusia nopeusennätyksiä ja youtube kamaa voisi nauhoitella. Ajattelimme myös aiheuttaa laajat hälytykset painamalla kaikkien huoneiden hälytyskellot soimaan yhtä aikaa. Tulisiko jo turvamiehet katsomaan. Olimme ja elelimme siellä kuitenkin kurillisen nuhteellisesti.
   Osastojen yhdistämisestä johtuen kuitenkin hoitajat joutuivat ramppaamaan siellä ees ja taas, kun välineet, lääkkeet ja tarvikkeet olivat omalla osastolla. Tuota osastojen yhdistämistäkin kriittisesti sieltä katkeruusputkestani tsiikasin, missä säästöt, onko järkeä, helpottaako vai vaikeuttaako moinen. Kenen etu? Onko kohteet unohdettu, eli hoidettavat lapset ja hoidon mutkattomuus. Mutta tässäkin on lukuisia eri asioita, jotka varmasti muotoutuvat ja hakevat vasta paikkaansa. Osaston on myös toteltava, kun ohjeita annetaan. Jalkautuminen, voisi tehdä hyvää päättäjille monissakin asioissa. Olin putkessani katkeranmakuinen aggressiopoliitikko, mutta en halua sen minua pysyvästi leimaavan. Samalla ajattelin meidän perheemme ja lapsemme saavan hoitoja veroparatiisissa ja olemme köyhinäkin todellisia lottovoittajia, sillä ilman hyvinvointiyhteiskuntaamme emme voisi taistella, jatkaa ja jaksaa olla mukana tässä kaikessa. Siksi en suuremmin lähde haukkumaan, olemaan aivan suunnattoman ehdoton, kun voin asioista niin monelta kantilta peilata.
   Putkestani katselin myös ihmisiä ja katukuvaa. Kuinka paljon Oulussakin on tuonti-ihmisiä, maahanmuuttajia syystä jos toisesta. Onko se hyvä vaiko huono asia, kenen kantilta? Onnikoilla kun ajelimme, niin tsekkasin taas ympärillemme. Julkinen liikenne ei kulkisi ilman tuonti-ihmisiä, eikä kannattaisi tyhjät linjat ajella ilman tuonti-ihmisiä. Lauantaina kun onnikkaan nousimme olimme Reetan kanssa vähemmistöä. Olimme siinä noin kahdessakymmenessä prosentissa valtaväestöä. Loput olivat muualta tulleita, samoin kuski. Minä, Reetta, muutama nuori, yksi herra ja aidolle, vahvalle kotimaiselle pissalle tuoksuva mieshenkilö. Voin vain kuvitella, kauhulla ajatella, mitä kaikkea heidänkin tarinoihinsa kuuluu. Niihin peilaten saattaa jopa oma elämä turvalliselta tuntua. Samalla mietitytti, kuinka nämä uudet tulokkaat voisivat parhaiten sopeutua, oppia maan tavoille ja päästä veronmaksajiksi tähän veroparatiisiimme. Kaupassa samalla katkerana saatoin katsoa, kuinka he sipsejä ja limukkaa ostelivat saamallaan käteisellä. Voisiko ne rahat muuten käyttää, järkevämmin, kuin sipseihin tai limukkaan, vaikka oikeaan ruokaan. Mikä minä olen arvostelemaan, kritisoimaan tai mollaamaan, ostimmehan itsekin limukkaa, tukijaisrahoilla, yhteiskunnan elätit. Monen mielestä kun tämä meidänkin toimeentulomme on veronmaksajilta pois, kun saamme vain olemalla rahaa, säännöllisesti. Kun sitten lauantaina öykkäröintiä alkuillasta keskustassa silmäilimme, alkoi jopa pelottamaan, lähinnä se miten kotimaiset ihmiset käyttäytyivät. Ruokotonta huutelua, sikailua, älinää ja meteliä. Samalla pelotti katukuvan erilaisuus, kuin olisi vieraalla puolella maailmaa, näky ei ole enää ihmisvilinää seuratessa se perinteinen. Samalla mietin, minkähänlaisia kummajaisia me tulemme Saksassa olemaan. Olemmehan mekin silloin vieraalla maaperällä tuonti-ihmisinä.
  
   Palataanpas itse aiheeseen, Reettaan... Äskeinen pätkä oli vain pieni osanen siitä ajatuskuviosta, mitä kävin. En tarkoita ketään loukata tai mollata, asioita voi pyöritellä monilta kanteilta. Minulla kun on aikaa niin sehän pyörii.
   Eli Reettaan... Crp ei noussut kummemmin, kävi reilussa kolmessakympissä ja eilen oli 18. Maanantaina kävin itse turistina kotikaupungissani, lähdin kahdeksalta ja palasin kahteen mennessä. Sovittu palaveri, joka piti istua. Katselin kotikaupunkia pikakelauksella turistivinkkelistä, en edes kotona käynyt kun oli niin kiire takaisin. "Saatanan koppi", tuli raivottarelta puhelu. Oli sillä aikaa eristykseen neiti laitettu, infektion pelossa. Lähinnä Reettaa itseä suojellakseen, kait. Tuota eristystä kesti pari kolme tuntia ja se purettiin, koska meitä ei oikein kuulemma voi koppiinkaan sulkea, kun ei siihenkään ole perusteita. Ei kuumetta, ei röhää, ei eritettä, ei mitään tarttuvaa osoitettu. Olimme taas vapaita kulkemaan, ankarilla rajoituksilla. Tiistaikin oli nakutettu aikataulullisesti täyteen, anestesia, opettaja, selkälääke, antibiootit, trompparitankkaus, tanssikurssi, virkkausta, askartelua, punasolutankkaus... Ulkoilua ja koheltamista täysillä, kellon kanssa kilpaa. Jokaiselle päivälle käveltyjäkin kilometrejä on Reetalle kertynyt hyvin, ulkoilua ja jaksamista. Minusta on tärkeää, että meidän annetaan mennä ja tehdä, eikä alisteta koppiin. Sillä luulen nuppimme pysyvän kasassa paremmin siimaa antamalla kuin liian lyhyeksi siimaa kelaamalla. Ainakin lääkäreiltä tulee hyväksyntä, jopa kiitos, kehut ja kannustus. Eli olemme tietoisesti rikkoneet tiettyjä eristyksiä, mutta tervejärkisestikin ja salaamatta.
   Keskiviikkona sitten tuli taas ylläripylläri. Alkuviikon suunnitelmat oli saada valkosolutuotanto heräämään kasvutekijäpiikeillä, jatkaa antibiootteja perjantaihin ja kotiutus. Juoni oli selkeä. Kunnes juonikas kuumepiikki saavutti Reetan ja piti otteessaan vuorokauden. Mikä syy? Juoni heitti taas häränpyllyä. Kuinka voi kuume tulla antibiooteista huolimatta ja nousta kolmeenkymmeneen yhdeksään. Mitään kuumetta alentavaa ei annettu, sillä Reetta jaksoi hyvin ja olo oli kuulemma tavallinen, mitä nyt nukutti enemmän. Samalla voi seurata kuumeen käytöstä, miten se menee ja kestää, kun ei droppeja anneta. Juoni aiheutti jälleen huolta, eristys napautettiin päälle ja alkoi syyn selvittäminen. Samalla muutettiin hoitosuunnitelmaa, mietittiin lääkkeiden vaihtamista, uusia lääkkeitä, pitkiä koppijaksoja... Sieni-infektio? Keuhkonkuume? Aktivoitunut virus, sytomegalo, entero, adeno... ? Lukuisa kokeita, testejä ja kuvantamisia. Kaikki tähän saakka saadut vastaukset puhdasta, eikä crp:kään noussut. Valkosolut tosin heräsivät, tuplaantuivat vuorokaudessa. Torstaina kuume alkoi itsestään hellittämään ja yöllä oli normaali. Tosin kasvutekijäpiikistä muutama tunti, niin kävi 37.9:ssä. Voiko piikki ja valmiste sen nostattaa, miksei. Hoo moilasena kaikki, moisista juonenkäänteistä. Mikä on seuraava käsikirjoitus ja juoni?
   Perjantaina neiti porskutti edelleen laskeneella crp:llä, normilämpöisenä ja jaksavana. Aamulla viiden aikaan lämpö oli 36 ja risat. Tuuletin unessani, kun sen kuulin. Samalla nukahdin uudelleen ja kävin unissani hoitavan lääkärin kanssa napakat ehdotukset ja keskustelut. Todellisuudessa sain kertoa unessani tekemät suunnitelmat aamukierrolla ja ne menivät läpi. Jihau! Juoni menee nyt näin. Pääsimme kotiin, jatkamme kasvutekijäpiikkien pistämistä. Eilen tankattiin trompparit ja annettiin kaksi kertaa antibioottia. Palaamme ja informoimme mahdollisista muutoksista olotilassa, tottahan toki. Palaamme osastolle maanantaina illansuussa tiistain selkälääkettä varten. Tänään menemme sittenkin siskoni häihin, tiukoilla ehdoilla ja rajoituksilla. Neiti istua näpöttää jo juhlakoltussa, hiukset ranskanletillä. Minulla on paplarit ja pyyhe ympärillä. Kunhan tämän saan valmiiksi vedän nailonit jalkaan ja pitsimekon ylleni. Punaa huuliin ja silmiin pilkettä. Hyvillä mielin ja hyvällä hapella olemme lähdössä. Neiti voi loistavasti ja ei kuulkaas näy olleskaan päälle päin viimeisenkään viikon juonikkaat juonenkäänteet. Nyt alkaa lauman kanssa mekkorumba ja hiusten laitto. Tämä on sitä normaalia elämää, kotoista, elukat pyörii jaloissa, kainalossa, tiskikone laulaa, pyykkejä kuivuu, Pasi pitää hakea töistä ja menoksi. Toivottavasti nyt ei ole mitään juonittelua tai juonenkäänteitä tiedossa, sillä kaikki on balanssissa ja mieli hyvä. Ja kukaan ei juonittele mistään, ihana positiivinen juonenkäänne. Pysyköön moinen fiilis... Tsao!
  


  

perjantai 11. syyskuuta 2015

KÄYNNISTYMISVAIKEUKSIA

Hiukan nikottelee tämä kone, tai starttaa hitaanlaisesti. Itsestäni puhun, omia tuntojani kelaan.
   Yöllä on ollut napakasti jo pakkasta, tuntuu syksyltä. Viljapellot lainehtivat, on paksua ja kosteaa aamusumua, kypsyvää kesän valmiuden tuoksua, hevosia, navetoita, niistä koostuu tämä lapsuuden kotikyläni tuoksumuistot. Samat, jotka alitajunnasta taas pulpahtivat, kun nokkaani oven raosta ulkoilutin.
   Olemme siis yhä evakossa, yhä suuremmalla syyllä. Kotona on lauma kaatunut, liekö entero kaikilla. En tiedä, on vähän käynnistymisvaikeuksia. Sain vain vestin ja osotoslistan; kaikki kotona. Pasilla nyt elen paukasi kuume neljäänkymppiin, Vernallakin kilahti, Tessasta en tiedä, mutta kotona oli sekin. Olen ollut pullantuoksuinen äiti, nakkasin pakastekanelipullia oven raosta ja kaikki olivat tyytyväisiä. Reetan kanssa eilen kokkasimme marjapiirakoita ja -kääretorttua, lihaa ja kasviksia uunissa, salaattien kera. Ainakin pysymme evakossakin hyvässä lihassa.
   Tiistaikohan se oli kun viimeksi kirjoitin. Noh, keskiviikkona lähdimme Reetan kanssa pyörillä kylille. Puolivälissä matkaa saimme osastolta puhelun, joka kummasti kevensi vastatuulta. Negatiivinen testitulos toisen kerran! Eli neuroleukemia on nyt hallinnassa, nyt voidaan selkälääkettä harventaa, kerta viikkoon. Eli keskiviikkona ei siis tarvinnutkaan lähteä osatolle, eikä torstaina ollutkaan nukutusta. Vain labrat täällä. Sehän tiesi valtavasti vapaata aikaa ja mahdollisuuksia. Reetalle muutama lisäkerä lankaa ja minä pääsin tanssikurssille. Eilisen sitten jännitimme labroja, tankkaukseen vai ei. Noh, rimaa hipoen riittivät, tänään sama jännitys. Eilen trompparit 27, tankkausraja 20. Nyt kohta imaisen aamunäytteet ja katsotaan mihin suuntaan arvot liikkuvat. Eilen vein Pasin töihin, sillä minulla on nyt auto labrahyppelyistäkin johtuen. Töissä kuume kilahti ja mies piti kotiin kyyditä. Kohta työterveyteenkin. Kunhan en olisi nyt tarttunut. Ainakin onnistuneesti olimme toisiamme lääppimättä;-) Desinfioitu on käsiä, auton ovia, rattia ja niin edelleen. Minullakin oli autolle käyttöä, kävinköhän kolmesti eilen kylillä, kaikkea en polkupyörällä ehdi, sillä matkaa yhteen suuntaan on kuutisen kilometriä.
  Ohjelmatoimisto (äiti) tekee tällekin aamupäivälle juoksulistaa, mikäpä siinä samallahan ne, kun labrassakin käyn. Kaikki vain pitää tehdä rivakasti, että, jos tai kun tulee Oulun keikka tähän rytäkkään. Oulun keikkaan saa varata neljä tuntia matkoihin ja jos tromppareita tiputetaan niin siihenkin pari tuntia. Joskus ihmiset tykkäävät huonoa ja kummaksuvat, kun en vaikka osaa sanoa osallistunko johonkin kippokutsuille. Mutta kun tätä jokapäiväistä ohjelmaamme niin lyhyillä varoitusajoilla rukataan ja nopeasti vaihtuvilla tilanteilla. Enhän minä itsekään tiedä missä olen, miten voin muka jotain luvata. Toisaalta nyt ei kauheammin kynttilät tai kipot enää kiinnostakaan. Mitenköhän? Tämän viikon suunnitelmien muutoksissa oli positiivista monikin asia, myös keskiviikkoinen vapaa ilta. Kävin fuskua ja foksia tanssimassa. Kuinka moni tuttu tuli jututtaan ja kyseli missä olen ollut. Halauksiakin sain. Ihana tunne, olla kaivattu, jossakin. En minä enää kauheasti tanssia osannut, mutta kahden tunnin paikkeilla olin jo vietävissä. Siihen saakka oli pikkaisen niin kuin käynnistymisvaikeuksia. Laahasi kone, kampesi vastaan ja nikotteli. Teki niin hyvää. Reettahan tuo tosin yritti vastustaa, mutta lopulta suostui minun menemisiini. Oli pelannut, virkannut, kikattanut puhelimessa ja puuhannut mummun kanssa, aika oli mennyt rattoisasti. Mutta kapina se on pienikin kapina. Ymmärrän. Tiistaina käämimme olivat tiukalla, kun tajusimme taas tämän evakkoeristyksen ja sen mahdollisen pituuden. Pikapakkasin kassikaupalla kotoa, paniikissa, lähes hengittämättä kimpsut ja kampsut. Reetan matkalaukkuhan oli yhä olohuoneen lattialla, sen loksautin kiinni ja mukaan. Toivottavasti siellä ei enteropisaratartuntaa ole, vain pelkkiä kissankarvoja.
   Olemme pyöräilleet, ulkoilleet, eilen illalla kävimme hernevarkaissa. Eilisen osaston puhelun jälkeen Reetan fiilikset rentoutuivat, jäi kitinät ja alkoi ruoka maistumaan. Virtaa oli loppuillan kuin pienessä kylässä. Kuinka paljon tuo henkinen paine, odottaminen ja jatkuva liipaisuherkässä eläminen vaikuttaa kaikkeen, jokaisen päivään ja käynnistymisvaikeuksiin. Sitä starttailee aina puolitehoilla, kun on lähtökuopissa, jokainen liike on ennakoitava ja oltava muutettavissa. Kun napsahtaa käsky, niin se on aina menoa silloin. Nyt ajattelin, että vien labrat aika myöhään, pahimman ruuhakan jälkeen. Joskus on ollut mahdollista ajaa ne heti, jolloin mamma kykenee jo omat tulkintansa tekemään. Tätä päivää tulkitsisin näin, että nyt nähdään tromppareiden suunta, laskeva vaiko nouseva. Jos lasku jatkuu yhä, niin tänään tankataan. Mikäli solukuoppa alkaa olla lusittu, niin arvot nousevat itsekseen ja tankkausta ei tarvita. Eilen sain myös silmälääkäriltä puhelun. Miksikö kävimme viime viikolla näköhermotutkimuksessa? Kenen lähetteestä? Noh, kutsu oli kirjeen mudossa tullut meille jo kesäkuussa, joten tottelimme. Joskin ihmettelin, miksi, kun kesäkuussa todettiin että silmät ovat loistavassa kunnossa. Vasteet huippuhyvät. Äitinä ajattelin jo silloin, jätettiinkö minulle jotain kertomatta, kun niinkin isot tutkmukset uudelleen määrättiin tehtäväksi. Osastollakin kolme kertaa ainakin kysyin tutkimuksesta ja sen tarpeellisuudesta, mutta sielläkin sanoivat että kannattaa mennä jos kerran on kutsu tullut. No menimme, jälleen loistavat ja hyvät vasteet, silmät voivat hyvin. Tavallaan vahingossa tuo tutkimus nyt tehtiin, mutta mitään syytä noihin kesällisiin kaksoinäkyhin ja silmien kieroon menoon tai sulkapalloon osumattomuuten ei sieltä löydy. Vedimme tästä johtopäätöksen, että kaikki liittyi tuohon  neuroleukemiaan. Moni asia selittyy sillä. Niin ja sulkapalloonkin neiti osuu nyt moitteettomasti. Tiistaina Reetta meinasi pelivehkeet kotipihalta mukaan napata, mutta ajatteli pian niissäkin enteroa olevan. Jätti siis sinne. Paineita aiheuttaa myös viikon päästä olevat siskon häät. Siinä mielessä, että lapsia kuuluu tähän laumaan paljon. Toivottavasti kukaan ei enää tartu ja enteroksi muutu. Tosin onhan tätä muuallakin kun meidän perheessä, saattaahan se toisen koulun kautta tai mistä vaan napsahtaa ja kenelle vaan. Mutta moinen aivoitus kiristää kummasti, aika montaa nuppia. Nyt olevien laskelmien mukaan Reetta ja minäkin olisimme olleet häihin pääsemässä, mutta eihän sitä vielä tiedä kuka pääsee ja kuka ei. Toivottavasti sentään hääpari;-) Eli on tämä jännää, vähän kaikki ja niin moni asia nikottelee ja on hiukan käynnistymisvaikeuksissa.
   Nyt alkaa aamusumu hälvenemään, kello lähentelee puolta yhdeksää. Reetta nukkuu todella hyvin. Varmaan sen kymmenen kertaa yöllä neidin lämmön kädelläni mittasin, se on aika tarkka mittari se. Kämmen otsalle ja helpotuksen huokaus, helppoa. Kyljen kääntäminen ja taas unta nuppiin. Yhtenä päivänä pyöräilin ja sillankorvassa lentoon lähti kaksi valtavaa lintua. Hiukan säikäyttivät, siipien kärkiväli kurjen siipien kärkivälin luokkaa. Vaalean harmaita ja lensivät ihan joen pinnan päällä, matalalla ja joen suuntaisesti mutkitellen. Ensin ajattelin niitä kurjiksi, mutta päädyinkin harmaahaikaraan. Sivuprofiili oli erilainen, haitarikaulainen. Sain kuulla niitä asuneen tässä jokivarressa. Niin tämä minun "kotini" on ihan Kalajoen rannassa, joki virtaa parinkymmenen metrin päässä. Vesilintuja ja niiden elämää voi seurata nojatuolista.
   Mutta joo, nyt yritän käynnistyä. Tiskikone odottaa täälläkin tyhjentämistä, ohjelmatoimistolla on pitkä lista, Reetalta pitää ottaa näytteet, omaa peilikuvaakin voisi fiksata. Pitääkää peukkuja, että tästäkin päivästä tulee (ei tulisi, ei siis mitään empivää ehkämuotoa konditionaalissa!) kaunis, hyvä ja starttaisi positiivisilla asioilla ja rentoudella. Surrurrr! Käynnistyi!
 

tiistai 8. syyskuuta 2015

HUHELI HUU

Kaukaa haettu epämääräinen otsake, josta ei tiedä mitä se pitää sisällään. Onko se hyvää vaiko pahaa. Huheli huu, kaikkea sitä, Mitä ilmeisemmin pitää lukea, eikä tehdä johtopäätöksiä...

   Lauantaina siis naputtelin, siitähän on tavallaan mielettömän pitkä aika, kun ajattelee aina näitä meidän juonenkäänteitämme. Ei ole tylsää, ei. Välillä tosin toivoisi suvantopaikkoja, että saisi hukan pälyillä missä mennään ja millä tavalla. Nyt on siis tiistai, aamu, juon kahvia ja on se suvanto. Ainakin on hiljaista, harvinaisen hiljaista.
   Jokin aika sitten kirjoitin mulistamisesta. Sitä ajattelin vielä sen verran avata, että enää ei ole mulistettuja kaappeja. Ennen Oulun session alkua, suunniteltua blinatumomabin alkua, sain kaappini ojennukseen. Lakanat, pyyhkeet ja omat ryysyt. Kaikkeen sitä energioita uhraakin, vaikka pakatessa ja organisoidessa olisi ollut kuinka paljon tärkeämpääkin tekemistä. Mutta ei, oli saatava nuppi järjestykseen, siihenhän liittyi kaappien siivoaminen. Verhotkin piti vaihtaa, ohjeistin ja kaukosäädin Pasia. Nyt olokkarissa roikkuu kullanhohtoiset harvaan kudotut verhot, halvalla kun sain. Oman kaapini sain järjestykseen, kun pakkasin mukaani neljän viikon kamppeet. Mitä tarvii neljän viikon aikana? Helle oli kun lähdettiin, muutama sadepäiväkin ja romahtaneet lämpötilat. Sellainen sekoitus järkevää ja huomasin myös että vähemmän järkevää. Kassin vieressä oli jätesäkki. Sinne heivasin ainakin joka kolmannen rätin, ihan tunteen vallassa. Tätä olen pitänyt Helsingissä, tuohon liittyy toinen siirto, sairaalan kramppimuisto, ikävät asiat omat ja muiden, tämä oli silloin päällä kun saimme sen uutisen, tämän kanssa kestimme sepsiksen, sellainen vaate oli päällä kun oksetti... Lähinnä raskaisiin muistoihin ja ikäviin tapahtumiin liittyvät vaatteet laitoin surutta kierrätykseen. Säkillinen niitä tuli, yksi kolmannes matkalle mukaan ja vain yksi kolmannes jäi suorissa pinoissa odottamaan kotiutumistani. Sehän on silloin siisti kaappi, kun ei sinne montaa rättiä jäänyt. Huheli huu, näin sekin asia ja sekin kaappi saatiin ojennukseen.
   Tytöt puolestaan, lähinnä Fanny, ovat siivonneet keittiön kaappeja, allaskaappeja ja yleisesti huushollia. Tämä on ilmeisesti juuri sitä ratkaisukeskeistä toimintaa. Kun saimme neuroleukemia diagnoosin, niin alkoi luutut kotonakin heilua, tunteet kohdistettiin tekoihin ja näkyvään toimintaan, ei saanut jäädä monttuun makaamaan. Ainakin näin lääkärit ovat toimintapamme tulkinneet, niin kotona kuin sairaalassa, homman ytimessä. Aina pitää rampan kalakattaa, jälkeä ja meteliä pitää syntyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Mieleen juolahtaa vertaus veneestä pudonneesta, veden varassa räpiköimisestä, jos ei räpiköi niin vajoaa. Eikös se ole siis ratkaisukeskeistä, pistää kummasti polskimaan, ettei hörppää ja mene pinnan alle.

   Mutta nyt huhelihuihin... Eilen sain lääkäriltä kuulla mielettömän huhelin, siis ennemmin kuin uskalsin toivoakaan ja tavallaan myös lääketeiteen kannalta nopeasti. Olen kertonut niistä likvortestin leukkareista, joita on seurattu; ensin yli 2200, noin 900, noin 300, 35 ja torstaina 10. Nämä on tarkoitus saada nollille, jotta selkäytimessä oleviin neuroleukemian plasteihin päästään pureutumaan. Suunta oli siis nopea ja vaste loistava. Viikko sitten plasteja oli vielä runsaasti, käsittääkseni niitä ei edes laskettu, kyetty laskemaan. Eli iso huheli, huolestuttava sellainen. Eilen sain positiivisen huhelin myötä kuulla, että torstaina otettu testi kertoi syövän negatiivisuudesta, enää keskushermoston syöpäsoluja ei ollutkaan. Vaikka samaan aikaan kuitenkin ne muutama leukkari roikkui. Maanantain ja torstain välillä neuroleukemian paskasolut olivat kadonneet, muuttuneet negatiivisiksi ja poistuneet. Huikeaa, veti jälleen löysäksi, veteläksi, lötköksi, maitohapoille, pisti vapisemaan ja olemaan suunnattoman kiitollinen. Niin mieletön juonenkäänne, ylläri pylläri kaikkinensa. Mikä ilmeisesti myös yllätti lääkärit tehoillaan. Hyvä huheli huu!!!
   Meillähän oli kaksiviikkoinen neuroleukemian selkälääkkeenantosuunnitelma, nyt en taas tiedä onko sitä alustavaa suunnitelmaa ja mitä tämä negatiivisuus tuo tullessaan, siis positiivisessa mielessä. Tänään olemme siis "kotona", huominen puhelu kertoo missä olemme huomenillalla ja torstaina. Nyt menimme osastolle siis sunnuntaina illasta, sekin tuli henkilökunnalle yllätyksenä, kuulemma aamulla meitä vasta odoteltiin, jokin infokatkos... Ohjeistin lapselleni pvk:n, jotta tankkaustarve selvitetään, saamme aamusta nukkua nälkäisinä anestesiaa varten ja tarvittaessa tankataan ennen selkälääkettä. Tromppareiden tankkausraja on siis 50, sunnuntaina ne olivat alle sen, joten olimme siellä missä pitikin. Trompparit tiputettiin aamulla yhdeksästä lähtien, anestesia yhdeltä ja niin edelleen... Muutenpa Reetan labrat eivät paljon viisareita väräyttele, solukuopassa ollaan yhä. Eilisten labrojen perusteella neiti sai illasta punasolujakin pussillisen, tankkausraja on 80. Sitten eilisen likvortestin hulelihuu, leukkarit ovat nyt tavoitellussa nollassa. Menimme muka pikaiseltaan ja olimmekin "kotona" vasta illalla kymmenen jälkeen.
   Jotta tämä elämämme ei ihan liian yllätyksetöntä, kadehdittavaa, helppoa tai suunniteltua olisi, asumme nyt Reetan kanssa äidin ja Väinön luona, "Kotona". Siksi kait täällä hiljaista onkin, äiti on jumpassa, Reetta nukkuu peräkamarissa Väinö jaloissa ja Kaino minun jaloissani pöydän alla. Miten tähän evakkoreissuun taas päädyimme, se onkin uusi huheli huu. Lauantaina ihan yllättäin Fanny sai kuumepiikin, kuume nousi yli 39:n asteen, ilman muita oireita. Soitin osastollekin, jäämmekö, mitäkö, teemmekö, pakenemmeko jne... Jäimme, koska ei ollut eritteitä, ei räkää, ei röhää, ainoastaan kuumetta. Jäimme koska jo olimme siellä ja samalla sohvalla kuumepiikin kanssa. Minulla kyllä kävi raivoisa epäuskon huutopiikki, kun tajusin kuumepiikin, miksi on noin vaikeaa antaa olla meidän kotona. Edes kahta yötä! Jotenkin kohtuuttoman repivää, kun ei enää uskalla ja voi mitään, kotiakaan, poistua siitä saakelin sairaalakuplasta. Olin vihainen, avuton ja todella raivoissani tälle juonenkäänteelle. Nyt olen sitä yhä enemmän, mutta avuttomasti, ärjyn eristettynä evakosta ja helekatin nöyränä. Kunhan huhuilen, kun ei saatapeetkään auta. Koitan jälleen selvitä, sopeutua, olla ratkaisukeskeinen ja luottaa. Sunnuntaina kuumepiikki olin tipotessään ja sormissa oli pistelyä. Annoin diagnoosin, sekin pulpahti heti mieleen ja osoittautui oikeaksi eilisen päivän aikana. Fanny oli saanut enteroviruksen, enterorokon, kansankielellä suu- ja sorkkatautitartunnan. Elisen päivän aikana neidille oli noussut näppyjä, rakkoja jalkoihin, käsiin, suuhun ja kasvoihin. Kutisevat ja polttelevat valvottaen kuulemma kivasti. Sunnuntainen epäilykseni osoittautui oikeaksi. Hiukan lääkäritkin huokailivat, kun kerroin. Kuulemma kansliassa huhu oli kiertänyt, mitäs nyt. Entero tarttuu helposti pisara- kosketustartuntana. Ja kun meillä on tuo neiti nollilla, voin vain kauhulla kuvitella ehtikö se jo tarttua. Ja mitäs sitten. Hoitoahan siihen ei ole, mutta se on ärsyttävän kivulias. Saattaa tarttua oireettomanakin, jopa parin viikon ajan. Kuume-särkylääkkeitä, mutta nehän ovat Reetalla nyt pannassa. Antihistamiint eivät auta, kun ei ole allergisesta kutinasta kyse. Jos Reetta sen saa, mihin me sitten kuulumme, joudumme? Onko se infektio-osasto? "Koti"? Mikä avuksi? Kuinka rajuna se voi tulla? Onhan tässä muutama huheli taas lusittavaksi, alitajunnan työstettäväksi. On myös tärkeää tietää mistä on kyse jos jotain tulee, sillä syöpäosastolla kyseistä enteroa ei ole ollut. Joten diagnoosikin saattaisi olla mysteeri, ellei sitä olisi valmiiksi. Kun Reetalla kuumepiikki sattaa johtua muutamasta muustakin syystä. Eli nyt olemme siis evakossa ja eristyksissä ennalta määrittelemättömän ajan. Eilen Fanny oli ajanut Vernaa takaa ja kiusoitellut "Anterorokko tulee ja tarttuu!!!" Jos "Antero" on tarttuakseen, niin tarttukoon koko laumaan kerralla, eikä yksi enteroantero viikosssa, sehän ei silloin lopu koskaan. Illalla kävimme siis kotiportailla hakemassa läppärin, kuumemittarin ja Kainon. Kotiin emme varmaan uskalla mennä. Eli vedämme aika vähillä matkatavaroilla, sillä varauduimme vain yhden yön Oulun keikkaan. Auto on minulla, lauma polkee polkupyörillä. Mutta olemme vielä enemmän eristyksissä jos minulla ei ole autoakaan. En tiedä, oikeastaan mitään mistään, tästäkään päivästä. Neiti nukkuu siis yhä kolli komea jaloissa. Olen kokeillut päätä ja kuunnellut tuhinaa, levollista ja tervettä unta. Huheli huu... kait tämä taas tästä, saan juonesta kiinni ja opin suhtautumaan. Suhteuttamaan.
   Eilen sain viestejä, ettei porukka oikein pysy kelkkamme kyydissä tai mukana juonessa, eikä aina näköjään lukijatkaan. En minä itsekään aina ole kyydissä, mutta minulla on semmoiset kauhean jämerät ja paksut turvaköydet, oikeat vaijerit, joiden varassa roikun ja aina suvantovaiheessa könyän kyytiin takaisin.
   Sunnuntaina kun ajelimme Reetan kanssa Ouluun, olimme todella hyvillä mielin. Ei mitään paniikkia tai haluttomuutta mennä. Sairaalaan oli hyvä mennä, luottavaista ja kivaakin. Puhuimme näistä juonenkäänteistä, meneillään olevista hoidoista, lääkkeistä, sivuvaikutuksista, testeistä, seuraavista suunnitelmista, arvoista, hiustenlähdöstä ja kaikesta. Neiti on paremmin kyydissä kuin moni aikuinen, tai vanhempansa. Laskimme, että tulossa on neljäs kerta, kun ihan totaalisesti hiukset lähtee. Ensimmäinen kerta oli marraskuun alussa 2010, toinen kerta Helsingissä elokuussa 2011 ennen ensimmäistä siirtoa, tai tavallaan sirtohan oli jo tehty kun ne lähtivät. Kolmas kerta ennen  toista allogeenista, tarkalleen Oulunsalon lentokentällä rajussa myrskyssä 6.3.2013, sinne jäi isot tukot. Peruukki keikkuu jo nyt todella luontevasti päässä, välillä sen voi nakata pöydälle. Olemme myös kokeneet sen, että jos typerä äiti ärsyttää, ja on pakko heittää jollakin, niin peruukki on siihenkin hyvä. Ei nyt vielä, enhän minä ärsyttänyt ole, mutta muistimme yhden tapauksen, kun ainoa mikä irtosi heittoa varten oli päässä oleva peruukki. Mutta se oli pehmeä heitto se, sai myös nauramaan. Eilisen nukutuksen jälkeen lähdimme jälleen käymään syömässä ja ulkoistimme itsemme kuin hauki rannasta. Reetta sai nousta sängystä, huitaisi peruukin päähänsä ihan lennosta ja laittoi kengät jalkaansa ja menoksi. Peruukki on nopeampi tapa kuin hiusten harjaus. Hoitajaakin ihan nauratti peruukin laiton nopeus ja jakauksen asettelu, hiukan oli tukka silmillä, mutta sen kerkeksi matkallakin oikoa. Kauppahallissakin tuttu myyjä kehui nopeasti kasvaneita hienoja hiuksia, me siinä vain myhäilimme, kasvaahan nuo välillä nopeastikin... Ihan täydestä meni, huheli huu!
   Oliko huheli huuni nyt sitten hyvää vaiko pahaa, selvisikö se? Toivottavasti päällimmäiseksi jäi hyvät huhelit ja se, että keskushermoston hoidot ovat osuneet ja uponneet loistavasti. Käytän sanaa loistava, koska sitä ovat lääkäritkin useaan otteeseen käyttäneet. Muuten pyrin olemaan noissa adjektiiviessani varovainen. Kun ei näissä tarinoissa ja juonenkäänteissä oikein uskalla mennä hehkuttamaankaan, vaikkakin otan pikahehkutukset aina kun siihen on aihetta. Mutta aivan suunnattoman kiitollisen nöyränä jatkamme huheli huitamme, olkaa ja kulkekaa mukana, yhä. Tulkoon hyvä päivä ja jatkukoon hyvillä huheleilla tämä viikko...

lauantai 5. syyskuuta 2015

EPÄTODELLISTA

Koetko koskaan sellaista epätodellista fiilistä, säpsähdät ja tajuat olevasikin jossakin minkä olit tavallaan unohtanut, torjunut, ohittanut? Tulee sellainen hämmästynyt hetki, kun kaikki valkenee, tajuaa juuri sen hetken ja olemassaolon.
   Eilen kotiuduimme, iltapäivällä. Samaan aikaan posti toi epikriisejä viimeisimmistä tutkimuksista, lähinnä viimeisien kahden viikon takaa. Onhan sekin epätodellista lukea samat asiat paperista, jotka jo tavallaan on todeksi elänyt. Samalla kun lukee, niin tajuaa, että on silläkin hetkellä asioista juuri niin tajunnut, oikein ymmärtänyt. Epätodellista on myös oma muisti, kuinka paljon sitä kykeneekään kaiken maailman nippelitietoa tallentamaan, vaikka on kriisinsilmä kuinka syvä tahansa. Samalla voi ylpeänä todeta, että hyvä minä ja me, olemme kartalla, hyvin mukana. Vaikka kaikki onkin ollut äärimmäisen epätodellista.
   Moinen fiilis iski silloin elokuun viimeisellä kotiviikollakin poliisiasemalla. Menimme silloin perjantaina 21.8. tilaamaan Reetan kanssa passeja. Edellisenä päivänä olimme olleet napakalla blinatumomabihaplo-luennolla Oulussa, josta yhä olin säpsähtelevän, säikyn, uupuneen epätodellisissa fiiliksissä. Iskin tiskiin omia korttejani ja passikuvan. Sain takaisin lomakkeen, joka minun kuului itsestäni täyttää. Siinä kysyttiin epätodellisen vaikeita asioita; etunimet, sukunimi, osoite, sosiaaliturvatunnus ja muuta epätodellista. Enpä saanut mistään johtolankaa... Virkailija kysyi, haluaisinko antamistani korteista tarkistaa, omat tietoni lähinnä...? Muistin kuitenkin, ihan omasta päästäni. Hihkuin apuun myös tutun virkailijan, joka minut Tiinaksi tunnisti. Sitten alkoi tarkempien tunnistustärppien kysely. Vanhempani, koko nimeltä. Muistinhan minä. Sanoin kyllä molempien sosiaaliturvatunnuksetkin muistavani ja luettelin ne kuin vettä vaan. Olihan virkailijan ilmeet ja oma hämmennys aika epätodellisia, mitä voi muistaa ja mistä noin pahasti pomppaa. Mutta ilmeisesti tiesin itsestäni tarpeeksi, sillä tuoreet passit kiiluu laukun pohjalla.
   Eilen meillä oli kampaajalle, lähinnä peruukkiostoksille sovittu aika. Alkujaan olimme aikeissa tilailla peruukkia sovitukseen syyskuun loppupuolelle, lähinnä Saksaan mukaan. Sillä ennen haplosiirtoa on napakat sytostaatit, joilla hiukset lähtee. Kävimme siis jo pari viikkoa sitten alustavasti tsekkaamassa tarjonnan. Mutta nyt kun saimmekin tämän neuroleukemian ja sitten uudenlaiset hoidot ihan entisen leukemian luuytimen jäännöstaudin kurissapitämiseen, niin siinä savotassahan sitten lähtee hiuksetkin. Mutta eipä tunnu haittaavan, ei sitten pätkääkään. Kyllä tuon neidin asenne on epätodellisen avara, ei paljon hetkauta. Lähinnä silloin yhden yön kuumepiikissä tyttö hikisiä ja liimautuvia hiuksiaan jo tuskaili, olisivat jo pois, kaljulla kuumepiikkikin on helpompi kun ei hiukset liimaannu. Eli eilen oikeastaan suoraan taksista kiiruhdimme peruukkia ostamaan. Kaksi vaihtoehtoa oli tilattu ja toinen niistä oli heti passeli. Hämmentävän epätodellista oli kuinka saman tyyppinen se oli Reetan päässä, kuinka samalla lailla otsahiuksetkin silmille valahtivat, kuin Reetan omat hiukset ennen sairastumista 2010. Silloiset paksut, villit, vaaleat ja pitkät. Noh, Reettapa jätti siltä istumalta peruukin päähän ja nyt se on jo ihan oma, tutun tuntoinen ja näköinen. Tänään siinä on pompuloita ja otsatukka silmillä, niin kuin tuplasiskollakin.
   Eilen täällä oli jo perinteiseksi muodostunut kaupungin oma tapahtuma, Kauppojen Yö. Basaarikatuja, huvituksia, musiikkia, kävelykatuja, tarjouksia, kauheasti ihmisiä ja kaupat auki puoleen yöhön. Tuplat lähtivät kavereiden kanssa jo puoli kuudelta, isommat tuntia myöhemmin. Pasi oli töissä, minä siis orpona keikuin. Reetta lähti pyörällä toiselle puolelle kaupunkia, siinä missä muutkin ja jaksoi hyvin. Lähinnä ahdisti ne hysteeriset ihmismassat ilmaisten karkkien perässä. Reilut kolme tuntia oli tuplat liikenteessä ja isommat saapuivat hiukan myöhemmin. Minäkin sorvasin ja survoin pyörälläni ympäri kaupunkia, yksin. Reetta laittoi uudet hiukset päähänsä sinnekin, ettei pipoa tarvitse. Onhan neidillä toki yhä omatkin hiukset, joten varmasti tarkeni. On vain mieletöntä, kuinka loistavasti tuo lapsi osaa kaikkeen suhtautua, eikä tee ongelmaa, juuri mistään.
   Epätodellista on myös olla kotona, elikoiden palvottavana. Oikeastaan nyt kuluneella viikolla olimme jo niin laitostuneet, etten muistanut missä olemme. Olimme osastolla, oli lääkettä, nukutusta, opettajaa ja sen sellaista. Katsoimme siinä samalla jotain koukuttavaa elokuva. Tajusin oman vessahätäni ja menin vessaan. Siellä vessanpöntöllä se epätodellinen olo säikäytti, todellisuus pläjähti tajuntaani. Kuinka voin olla ja unohtaa noin totaalisesti todellisuuden ja keskittyä johonkin humpuukileffaan. Onneksi voin. Onneksi voimme, se tekee niin kutaa. Kyllähän tämä elämämme on joka tapauksessa jälleen kaikin puolin niin epätodellista, että välillä joku humpuukileffa tuntuu juonenkäänteiltään todellisemmalta. Tai ainakin juonenkäänteet ovat ennalta arvattavissa, toisin kuin meidän elämässämme. Torstaina oli siis likvortesti ja selkälääkkeet. Nukkumatti tuli anteeksi pyydellen vasta puoli kahden jälkeen. Kuulemma tiesi olevansa puolisen tuntia myöhässä. Kahtakymmentä vaille kolme neiti sai päänsä nostaa sängystä ja nousta pystyasentoon. Nälkähän oli hurja jo heti herätessä, joten agropaattisin keinoin Reetta söi lohileivän ja joi pillillä mutkien kautta appelsiinimehua, maatessaan pää alaspäin. Tekniikka löytyi ja nälkä helpottui. Kymmenen yli kolme olimme jo linja-autossa, menossa kaupungille treffeille ja syömään. Uskomattoman nopeasti tuo neiti aina nousee, siis olotiloistaankin, vaikka on annettu ja mitä mömmöjä. Nyt kuvotus ei iskenyt myöskään jälkeen päin. Hyvällä, siis loistavalla ruokahalulla, neiti söi halloumijuustoa alkupalaksi, uunilammasta valkosipulikermaperunoilla pääruuaksi ja suklaamurukakkua jäätelöllä jälkiruuaksi. Kaiken tuon vielä drinksulla ja uusilla vaatteilla kruunasi. Käsittämätön voimanainen, ei paljon hidasta! Tuo otettu likvortesti antoi luvun 10, nollaa tavoitellaan. Vaste on siis ollut loistava. Tämä luku kertoo käsittääkseni leukkareiden määrän selkäydinnesteessä. Kun ne saadaan nollille ja saadaan niille vastetta, sen jälkeen alkaa itse keskushermostossa olevien plastien nujertaminen. Niitähän on ollut ja on vieläkin ihan kunnolla. Eli matkalla olemme, mutta suunta ja konstit ovat oikeat... Niin joo, kuumepiikkiä ei nyt sitten tullutkaan yöllä, nyt olisimme olleet siihen valmiit ja asennoituneet. Saimmekin nukkua niin viileinä ja ihan koko yön.


   Siitä blinatumomabiastakin voisin luennon vetää, mutta olen nyt luennoinut näistä muista epätodellisista juonenkäänteistä. Jälleen on kalenterissa merkintöjä ja uusia etappeja, uusine suunnitelmineen. Aikaisemmin sopimani jutut, tapaamiset, palaverit saamme jälleen perua, siirtää tai yksinkertaisesti unohtaa. Monikaan asia ei enää ole niin kuin ajattelimme ja suunnittelimme. Onneksi olen nohevana oppinut kännykän kalenterin käytön, saa pyyhkiä ja lisäillä vaikka millä tahdilla. Ihan lennostakin. Kotona oleva kalenteri näytti pudonneen parin viikon aikana ihan kärryiltä...


  On myös epätodellista että olemme kotona, lapsemme pelaavat yhdessä jotain piirustuspeliä, nauravat ja ennen kaikkea ovat sovussa. Valtava taas tämä kassialmojen laukkujen määrä. Kissat nukkuvat Reetan avoimessa matkalaukussa keskellä olohuoneen lattiaa. Olen pyykännyt mukana olleita lakanoita, pyyhkeitä ja käytettyjä kamoja. Osan saa nyt jättää kotiin, sikäli mikäli seuraavan kahden viikon suunnitelmat menevät suunnitellusti. Käymme siis vain ma ja to selkälääkkeellä, toki anestesiaa varten olemme jo edellisenä päivänä liikenteessä. Tuliaiset; korut, pompulat ja puserot olivat mieluisia. Samoin Reetan virkkaamat käsistimet. Illalla jokainen laittoi käsiinsä sellaiset, kun pyöräilemään lähtivät. Käsistin on siis kuta kuinkin kynsistin eli kynsikäs. Nyt on taas hankittu uusia lankoja, kun vastaan tuli kivoja yötarjouksia. Tuubihuivia pukkaa monillakin puikoilla. Reetta aloittaa kuulemma minulle pipon. Olen valinnut viileän kuulaita sävyjä, ihan siitä syystä, että jos ne värit pitäisivät kuumakallen pään kylmänä. Eikös ole loogista. Jäähdytetään, varultakin, jo ihan piposta lähtien. Eihän sinisen kuulas pipopää voi kuumua liikaa tai savuta, eihän. Tälle päivää olemme siis hankkineet lisälankoja, yhdet lisäpuikot ja kauheasti jälleen ideoita.
   Ruokaostoksilla kävin eilen ja tänäänkin. On epätodellista kuinka paljon tässä huushollissa uppoaa sapuskaa, verrattuna siihen minkä verran kaksi ihmistä söi kahden viikon aikana Oulussa. Toki paljon söimme myös ulkona, mihin uppoaa taas paljon rahaa. Riippuu aina mihin vertaa, miltä kantilta ajattelee. Kävin tuplien kanssa myös äidin luona. Siellä unelmakolli Väinö on tehnyt jopa jotain epätodellista. Väinö kiipeää itse äidin syliin hoidettavaksi. Ennen se oli jatkuvasti isän kainalossa sohvalla. Nyt kun isää ei ole, se on minulla lukuisia kertoja viikossa hoidattanut itseään. Tai meidän tytöillä, silloin tullaan puskemaan, kellimään ja kerjäämään. Aikansa on ollut sylissä lellittävänä ja taas painunut matkoihinsa. Sain myös pensasmustikoita kummitädiltäni yhdeksän litraa, ihana ylläri. Valmiiksi perkattuna ja pakastettuna. Nekin ennaltasuunnittelemattomasti ajoimme hakemaan. Tien laidalla oli auringonkukkia täydessä loistossa. Silloin valahti, täydestä vauhdista, kova isän ikävä. Kuinka monta sylillistä isä meille lapsilleen on niitä tuonut, ennen sitä meille auringonkukat kasvattanut. Välillä sitä epäuskoisena tuohonkin todellisuuteen pulpahtaa, eipä tiennyt vuosi sitten miten monikin asia on vuodessa muuttunut, muuttanut muotoaan ja millaisten asioiden kanssa itse kukin painiskelee. Kuinka valtava määrä asioita voi yhteen sukuun, perheeseen ja vuoteen mahtua. Se on todella epätodellista.
   Nyt kello lähenee kolmea, lähden hakemaan Pasia töistä. Sukkapuikot kilikkasee nyt sohvalla. Tytöt katsoo elokuvaa, söivät pelatessa ja ovat sopuisia. Neljä lasta, viisi eläintä samassa läjässä, hiljaa, sopuisasti ja niin suloisina. Aika epätodellinen fiilis. Nipistän itseäni, jotta tajuaisin olevani hereillään, etten vasta vessanpöntöllä säpsähdä tähän todellisuuteen. Aika hyvin on asiat tänään, jihau!

torstai 3. syyskuuta 2015

AAMUPÄHKINÄT

Ilmeisesti tämä on hyvä hetki avata kone ja kirjoittaa jotain, aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä. Minä juon kahvia ja pureskelen aamupähkinöitä. Sellaisia oikeita ja ajatuksellisia pähkinöitä. Reetta nukkuu, vielä. Yhdeksältä pitää olla tromppareita tankkaamassa. Eiliset arvot olivat trompparit 47, Hb 105 ja leukkarit 1 ja jotain... Eli tromppareita tankataan ennen nukutusta, koska ennen selkälääkettä niiden kuuluu olla tietyllä tasolla, jota en vielä numeraalisesti osaa määrittää. Laskussa kun olivat, niin varmasti laskevat yhä, yleinen tankkausraja on 20, Hb 80.
   Eilinen siis meni aikataulutetun napakasti, mutta loistavasti. Hammaslääkäriin ja näköhermotutkimukseen pääsimme suoraan, jopa muutamaa minuuttia ennen aikaa, kunhan kävelimme sisään. Hammaslääkäri on tyytyväinen kalustoon. Yksi hammas heiluu, on putoamaisillaan, on ollut nyt pari-kolme viikkoa, odotetaan sen putoamista itsekseen. Solukuopassa ei pahemmin toimenpiteitä harrasteta, sillä se saattaa aiheuttaa tulehduksen ja vaatii antibiootit, eikä turhaan kannata sellaisille altistaa. Kun hammas putoaa itsekseen, ien kuulemma sopeutuu ja muuttuu sen mukana, joten siihen ei mekaanisesti kosketa. Etuhampaissa todettu eroosio on jäänyt sille asteelle, millä se olikin silloin kun se tuli. Peukkuja tuli hampaista, ennen Saksaa tsekataan vielä uudelleen ja otetaan kuvat.
   Osastolle kun menimme, kimppuumme kävi sen viisi ihmistä. Lääkettä, opettajaa, kakkakyselyä, cvk:n juurenhoitotenttausta, kontrolleja, hampurilaistilausta, kuumepiikkikyselyjä, harjoittelijaa, labroja... On tavallaan kauheaa, kun se todellisuus iskee ja käy aina niin hyökynä päälle. Me kyllä ilmoitamme vähemmmilläkin tenttauksilla kakan, pissan, mahdolliset ongelmat ja fyysiset jaksamiset. Olemmeko jotain joskus jättäneet ilmoittamatta? Tiistai oli cvk:n juuren puhdistupäivä ja tiesimme sen kyllä. Odotimme kuitenkin mielellämme keskiviikkoon, jotta sitäkään emme kireellä pilaisi. Ja silloin sai kastua myös selässä oleva selkälääkereikä. Pääsimme vähemmillä suojateippauksilla. Nyt tuo cvk on ollut myös sen parisen viikkoa, joten sitäkään ei enää tarvitse peittää suihkuun. Tiesimme myös että eilisissä näköhermotutkimuksissa päähän laitetaan anturit pastalla, joten hiustenpesukin on aiheellista. Näinpä sitten eilen illalla neiti pystyi ottamaan ilon irti ilman teippauksia ja aikatauluja suihkussakin käynnistä, miksi en sitä sallisi. Meille sanottiin myös että olemme kiireisiä. Noh, eilisen aikataulujen valossa kyllä. Infektioeristysten ja tulevien rajoitusten ja loistavan ilman rajoissa kyllä. Miksi meitä yritettäisiin lamauttaa ja lannistaa, jos kerran neiti jaksaa ja voi hyvin. Emme ole myöskään mitään kaupunkilaissieluja, joten näissä ympyröissä pyöriminen on lähinnä pakkopullaa. Mutta otamme nämäkin päivät positiivisten kokemusten kautta, yritämme kääntää ja käännämme kaiken hyödyksi ja kokemuksiksi, jotka muuten jäisi kokematta. Niin monta kertaa olemme jo sen kopin kokeneet, tiedämme kyllä mitä on edessä, kun ollaan letkuissa ja ollaan heikomalla hapella. Tiedämme mitä on olla lyhyessä napanuorassa... Kun nyt neidin happi- ja vireystaso on hyvä, annan olla ja porskuttaa. Tuokin typy on kivempi matkaumppani naama virneessä kun kireänä. Olen sitä itsekin. Olemme myös osatolla aina silloin kuin on sovittu, vihaamme myöhästelemistä, joten ei pitäisi siitäkään olla sanomista. Mutta eiväthän kaikki ilmeisesti tiedä mitä jonkun hoitajan kanssa on sovittu, kun ihmisillä on eri työtehtävät ja työnkuvat. Huonehan on siis suurimman ajan tyhjillään, mutta kas kummaa pitää yleensä siivota justiin silloin kun Reetta on paikalla. Olen sitä kyllä joskus sanonutkin, tai sitten aamulla roskat pitää kolisten ottaa tyhjistä roskiksista kun lapsi on parhaassa unessa. Välillä tuntuu, että eikö voisi antaa unirauhaa, onko niiden kolmen roskiksessa olevan paperin vuoksi herätettävä lapsi.  Tällä hetkellä osatolla on myös suhteellisen vähän lapsia, joten aikatuluissa on pelivaraa, ei siis ole pakko kiireellä siivota jokaista huonetta. Minusta kun uni on niin äärimmäisen tärkeä asia, koen että hyvä uni myös hoitaa...
   Havainnoimme aika paljon asioita ympärillämme, monta kertaa puhumattakin. Tiedän Reetan ilmeestä mitä hän ajattelee tai minkä asian havainnoi. Onhan se järkyttävää, olla pikkasen niin kuin samoilla taajuuksilla taukoamatta. Mutta on se myös hauskaakin, toisaalta. Me puheliaat ihmiset olemme useinkin puhumatta, pelkkä silmäys riittää ja tiedämme toistemme ajatukset. Reetta oli kuulemma siellä salsakursseillakin seurannut tanssimista, katsonut kenen kanssa onnistuu ja kuka osaa. Lähinnä siis miesten taitoihin oli perehtynyt, kun miehet tanssivat ulkoringissä ja samoilla paikoilla. Kuulemma minun äänekäs naurunrätkätys oli välillä kuulunut. Naurattihan se ja oli hauskaakin, enkä minä varmaan nyt niin kauhean isosti rätkättänyt, mutta minun naurun lapsi tunnisti. Tanssituttasi niin vielä lisääkin, mutta tuleva kelenteri näyttää siltä, että olen aina eri paikassa tai paikkakunnalla kun olisi kurssit jossain. Monille kursseille pitäisi ostaa myös koko kurssi, sarjalippu, enkähän siihenkään voi sitoutua. Kun en tiedä missä olen ja pääsenkö.
   Onhan tässä taas, kaikenlaista. Kello on nyt himpun yli kahdeksan. Ysiksi on trompparit tilattu. On aika herätellä neiti, puoli ysin pintaan jos herättäisi. Nälkää kokevana mahdollisimman myöhään, on taktiikkani. Tänään olemme aika tapisti siis osastolla, tippa, tankkaus, stoossi ja selkälääke nukutuksineen. Tänään toivottavasti pääsemme vähemmällä tenttauksella, sillä neiti ottaa niin hermot, kun kaikki hyökyy kerralla. Se ilme on niin viiltävän tiukka, kun neiti päättää olla puhumatta, mitään. Yleensä anelen siinä vaiheessa aikalisän lapseni puolesta, ettei sanainen arkku repeäisi ja painokelvoton hepuli pääsisi ulos. Yritän opettaa, että kohtelias voi olla ja sanoa nätiskin, ei tarvitse raivota. Mutta toisaalta onhan tärkeää raivotakin, pistäppä kohdallesi. Paha jos nekin paukut jättää sisälle, kun omaa itsenäisyyttä kahlitaan, kytätään ja kyylätään joka puolelta. Inhimillenen yksilöllisyys on niin tärkeää säilyttää aina ja kaikilla. Reetta tietää myös tämän päivän ohjelman, mitä kuvotuksia ja kiukkuja on tulollaan. Jännittäähän myös aiheutuuko selkälääkkeestä kuumepiikkiä ensi yönä. Millaisen ja miten se selätetään. Lounaskutsukin olisi, mutta kun tuo selkälääke ja nukutus saattaa venähtää, meneekö lounasaika ohitse. Nukutus aiheuttaa myös kuvotusta ja oksentelua, sekään ei ole kiva.
   Mutta nyt alan kutittelemaan lapseni hereilleen ja lähdemme pyöräilemaan. Itsekin heilun vielä yöpaidassa ja tukka sekaisin, pitää ehkä muutama korjausliike senkin suhteen tehdä. Aamupähkinäni syön siis lapselta salaa, jottei nälkäinen hermostuisi. Kourallinen ja rouskutus rouskutus... Tulkoon päivästä hyvä!!!  Kaikille teille ja meille.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

HIDASTIMIA JA VÄHÄN MUUTAKIN

Kauhealla vauhdilla jälleen aikaratas raksuttaa. Ajattelin naputella viimeisimpiä kuulumisia, ihan nopeasti vaan. Sillä kunhan neiti tuosta herää, on aikataulumme jälleen napakka.
   Keskiviikkoaamussa menemme, kello lähenee kahdeksaa. Heräsin, kävin suihkussa, juon kahvia ja ajatuksiani kelailen. Reetta nukkuu todella hyvin. Päällimmäisenä fiiliksenä itsellä on hyvä olo ja hyvä mieli, kaikesta. Ja kaikesta huolimatta. Aamu tuntuu alkavan valolla ja positiivisuudella. Hirmusen hyvä tapa aloittaa päivä!

   Mietin, milloinka viimeksi kirjoitinkaan, tsekkasin sehän oli sunnuntaina. Monta asiaa on taas tapahtunut näissäkin päivissä. Ollaanhan jo keskiviikossa. Maanantaina palasimme siis osastolle. Selkään annettavaa lääkettä ja nukutusta varten. Nukkumatti saapuu osasotolle  aina yhden pintaan, ellei sitten ole myöhässä. On muitakin selkälääkkeen saajia, joten pienemmät menee yleensä Reetan ohi, kun tuo neiti isoksi luokitellaan. Linja-autoissa tosin kuskit kyselee ikää, kun lastenlipulla voi matkustaa 7-17 vuotiaat. Mietimmekin, eikö ihan oikeasti ole nähtävissä mihin ikähaarukkaan neiti kuuluu? Olen sanonut joillekin, että taitaa olla just alle 17... Pahintahan tässä on se, etten aina itse muista ikää, yhdessäkin paikassa sulavasti kuulemma valehtelin 11, sain kuulla sen paluumatkalla pyörällessä. Se on pientä, kunhan muistan missä pitää olla ja milloin.
   Selkälääke annetaan siis kevyessä humautuksessa, nukutuksessa. Lääke pistetään tarkasti tiettyyn kohtaan, alaselkään nikamien väliin selkäytimeen ja ennen lääkettä otetaan se likvornäyte. Lääkkeen antamisen jälkeen pitää olla makuullaan, paikallaan ja pää alaspäin tunnin ajan. Se tunti on välillä raivostuttava; asento, nälkä ja liikkumattomuus. Reetta toivoikin nukkumatilta täsmällistä tunnin humautusta, jottei tarvitse maata hereillään. Yleensä Reetta herää vartissa. Tämä siis toistuu ma ja to. Nytkin minun piti sännätä porowrappia ostamaan, sillä se oli kuulemma juuri se mitä nälkäkiukussa teki mieli. Löysin, onneksi yhden, kanttiinin takajääkaapista. Huh! Kun Reetta saa syödyksi ja nousta sängystä lähdemme kuin hauki rannasta. Nyt tulimme asunnolle huilaileen, minä huilasin ja neidillä olisi sen sata visiota ajankuluksi. Mutta kun kaikelle on noita maallisiakin rajoitteita, ei rahat riitä joka päivä törsäilyyn ja ravintoloissa syömiseen. Viikonloppuna kun harrastimme elokuvia, ravintoloita, kiertelyä ja ajanvietteitä. Turistelimme, sillä ilmat olivat loistavat. Turisteille tuskin noin paljon pyöräiltyjä kilometrejä tulee, kun suhasimme ees taas ja mutkan kautta lukuisia kertoja päivässä. Mutkan kautta lähinnä siitä syystä, että eksymme tuon tuostakin, mutta menköön sekin hyötylikunnan piikkiin. Eksymisenkin olemme tehneet nauraen ja aidosti hämmästellen, aha tässäkös me olemmekin ja piti olla ihan eri paikassa, lopulta kun tutun maamerkin löydämme.
   Kun minä huilailin, Reetta virkkasi. Sain puhelun lääkäriltä neljän aikaan. Annetut keksushermostolääkkeet ovat toimneet loistavasti, likvorarvo oli laksenut nyt 35:een, lähtölukema viikkoa aikaisemmmin yli 2200... Lääkäri halusi sen heti minulle soittaa! Kuulin sen innon ja vauhdin, toivon puhelimitsekin. Mielettömän hieno puhelu ja uutinen, sitten minä vasta maitohapoille valahdinkin. Olin aivan voimaton, huojennuksesta. Samanaikaisesti Reetta oksensi, mietin jälleen syytä. Kysyin helpottiko hänenkin stressinsä kun kuuli hyvät uutiset? Vastaus kuului näin " Ei minulla mitään sterssiä oo..." Hyvä jos ei ole, stressiä meinaan, ihme sissi. Minä olin lahanana lopuillan ja Reetta niin virtaa täysi, ettei meinannut nahoissaan pysyä.
   Virtainen pikkunaisemme on siis hyödyntänyt vapaa-aikansa virkaten ja kutoen. Viikonloppuna valmistui säärystimet, kaulahuivi ja kynsikkäät. Olemme siis muutaman lankakerän jo hankkineet ja asusteiksi veivanneet. Harmi vaan kun maanantaina oli kesäkeli ja piti noihin uusiin lämpimiin pukeutua, kuumahan siinä tuli. Mutta nyt neiti on vetänyt säärystimissä ja T-paidassa. Sitten olemme miettineet mitä ne tuotokset on, jos liikaa kutoo. Säärystimestä tulee polvistin. Polvistimesta tulee reisitin. Reisitin muuttuu pyllistimeksi. Entäs sitten nuo käsiin laitettavat kynsikkäät, nehän ovat tavallaan hihoja. Reetta mietti onko se sitten hihatin, pohojalaisittain hijastin, sen kun muuttaa sisvistyssanaksi niin hidastin. Eli tässä loogiisuudella Reetta aikoi minullekin hidastimet virkata, ainakin kainaloihin saakka. Tästähän voi vetää johtopäätöksen hermosäryistä, kädet ja olotila ovat hyvät, kun pystyy käsitöitä tekemään. Hieno mittari!
   Mutta toissayöhön. Neiti heräsi kolmen aikaan, sanoi kuumeen alkavan nousta. 37.3, nyt meillä on mittarikin. Annnoin heti pronaxenia, mutta sepä ei tuntunut auttavan, on kuulemma hidas ja pitkävaikutteinen. Kuudelta tilasin meille taksin, kuume oli 38.4. Taksia odotimme, kun se veti sata lasissa ohitsemme vaikka kuinka huidoimme. Soitin taksikeskukseen, että käskeä se auto takaisin. Olikin naputeltu nolla talonnumeron perään, eli ohihan se... Osastolla otettiin labrat ja pistettiin eristykseen. Päivystäjäkin kävi. Vakuuttelin tämän johtuvan selkälääkkeestä, vaikka sen ei kuulemma pitäsi kuumetta nostaa... Reetta kun sanoo, että samaan aikaan tuntuu aina päässä kipua (kihelmöintiä), samassa kohtaa kun kuumepiikki tulee. Maallikkona haluan tämänkin asian nähdä näin, että nyt se keksushermosto puhdistuu ja selkälääke saavuttaa määränpäänsä ja toimii. Olihan tästä todiste saatu testitulos, edellinen kuumepiikki oli silloin pe-la välisenä yönä... Eihän oppikirjoista tuota(kaan) teoriaa löydy, mutta näin näen ja koen, kuumepiikin positiivisuuden. Jos sitäki alkaisi pelkäämään, sehän olisi kauheaa. Eikä neiti ole muuten sairas, terve kuin pukki. Eli eristys peruttiin ja hiukan varoen teoriaani suhtauduttiin, meidät päästettiin pois huoneesta tiistaina puolen päivän jälkeen. Labrat tosin olivat nyt muuttaneet muotoaan ja minulla menee taas hetki niitä sulatellessa. Edellisellä viikolla en edes kysynyt, missä mennään, sillä likvorarvon selätyksessä moni muu asia tulee romuttumaan. Eli solukuoppa lähenee, viikko sitten tiistain sytostaatin tehot alkavat näkyä nyt. Hb 100, leukkarit 2,5 (kuulemma nousseet edellispäivästä), trompparit 68. Kauhean alhaiset, mutta tuohan on tiedossa. Mutta nyt kun trompparit ovat laskeneet ei saa käyttää buranajohdannaisia särky-kuumelääkkeitä. Alat puolestaan ovat sytostaateista johtuen yli 500, eli parasetamolijohdannaiset ovat kiellettyjä... Eli seuraavan kerran jos kuumeeseen tarvitaan jotain, se pitää mennä ottamaan tippana, joku uusi lääke lähes dynastialta se kuulosti. Olemmekin seuraavaan kuumepiikkiin jo asennoituneet, se tulee perjantaina aamuyöstä, koska selkälääke on torstaina. Kuume laskee myös itsekseen, niin eilenkin, kymmeneltä oli normilämpö. Mutta onhan se paha olla siinä piikin kourissa. Näin...
   Eilen kävelimme leipomolle, josta Reetta on nähnyt televisiossa kilpailujuttuja. Piti päästä maistelemaan ja inspiroitumaan. Sieltä kävelimme asunnolle, kun aamulla ajoimme taksilla, niin pyörät olivat tavallaan väärässä paikassa. Kohta olimme jo linja-autossa ja matkalla kaupungille. Sushia, sitä on harrastettu jo kolmesti, koska pian iskee vähämikrobiset ruokarajoitukset ja moni asia on sen jälkeen kiellettyjen listalla. Myös homejuustoja on mennyt, Reetta syö niitä suolakeksien ja omenahillon kanssa. Kolme uutta lankakerää ja uusia ideoita oli saldo kaupungilla käynnistä. Seitsemästä yhdeksään olin tanssimassa salsaa. Reetta oli mukana ja virkkasi virnistellen. Salsa teki hyvää sielulle, rangalle ja olemukselle. Nyt huutaa liikunnasta hyvällä tavalla lihakset, sain salsakiksini, jopa osasin. Pyöräilimme sitten illalla yhdeksän jälkeen asunnolle. Neiti oli niin kaunis, hyväntuulinen ja positiivinen, kun ajeli takki liehuen illan hämärissä. Mistään ei näy päälle päin mitään, ei moni uskoisi, mitä sekin vuorokausi oli pitänyt sisällään. Onneksi meillä ja varsinkin Reetalla on loistava kyky jättää taakseen ikävät asiat. Illalla neiti virkkasi vielä hymyssä suin ja kertoi noita tarinoitaan. Ei siis ihme jos uni maistaa. Tässä meni nyt tunti, kymmeneltä pistäisi olla osastolla. Stoossi, opettaja, yhdeltätoista hammaslääkäri ja 12.30 näköhermojen tutkimus. Se on määrätty kontrolliksi jo silloin kevään tutkimusten yhteydessä. Ei kun herättämään neiti ja menoksi, aurinko jatkaa paistamistaan...