TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 31. maaliskuuta 2011

ROUVA ON LAITOSTUNUT

Viimeinkin pääsimme kuvauksiin. Ensimmäisenä oli vatsan magneettikuvaus, kesti noin 50  minuuttia. Reetta jaksoi todella urheasti pitkän paikallaanolon ja vielä nälkäisenä. Itsellä teki tiukkaa istua paikoillaan sellaisella hyrräjakkaralla, jossa ei ollut selkänojaa. Ranka tottunut nääs nojatuoliin. Piti poistaa korvakorut, kaulaketjut, rannekorut, silmälasit ja jopa kaarituelliset tissiliivit. Oli hiukka riisuttu ja aistiton olo ilman laseja ja kuulokkeet korvilla. Mulla teki tiukkaa, mutta neiti oli vakaa.
Sieltä siirryimme pöllönhölkkää toiselle puolelle sairaalaa keuhkojen magneettikuvaukseen. Sen kesto oli vain vartin luokkaa. Hoitajan kanssa kun näitä siirtoja teimme, minä odottelin aina pokkana jokaisen oven automaattisia avaamisia. Hoitaja nauroikin; rouva on laitostunut. Totta, melko laitostunut tässä alkaa olemaan, mistähän johtuu. Paluumatkalla laitostunut äiti eksyi lapsensa ja pyörätuolin kanssa tuonne isomman puolen sairaalan käytäville. Mutta siitä me ei huudella...
Otimme pikaisen kasvutekijäpiikin, antibioottiruiskauksen ja saimme parin tunnin pikaloman. Muita lääkkeitä siirrettiin sen verran, että pääsimme menemään. Kauhealla vauhdilla nälkäisenä ostamaan kylmäsavustettua poroa ja muita Kauppahallin herkkuja. Luojan kiitos paineet päässä hellitti noiksi pariksi tunniksi. Mutta kas kummaa, kyllä ne sieltä takaisin pulpahti kun palasimme osastolle. Reetta söi 150 g poroa yhteen kyytiin ja pullollisen vettä. Sitten paria uutta meikkiä naamaan ja elämä hymyilee taas!
Kuvausten tuloksia emme tänään siis tule kuulemaan, sillä kuvia on tuhansia tästäkin neidistä tulkittavaksi. Joten pitää siis ottaa rennomin ja kerätä uudet paineet sitten kun on niiden aika.
Nyt tippuu sienilääke, kohta tulee trompparit, sitten punasolut, pian taas antibiootti. Sitten tulee yö. Yöllä yksi antibiootti. Joo ja crp oli laskenut eilisestä kymmenisen pinnaa... Joo ja neiti jaksaa juosta, leikkiä, porskuttaa ja olla oma ihana itsensä. Varmaankin äitiinsä tullut, hah!

KERSANTTI KAROLIINA

Aamuni alkoi pomoni pompotuksella. Reetta soitti ja minun olisi pitänyt heti just olla ja tehä mitä neiti haluaa. Tyhmä äiti illalla pyykkäsi myös kaikista tärkeimmät vaatteetkin, jotka eivät tietenkään ehtineet ihan rutikuiviksi asti ennen aamua. Eli lapsi odotti minua tiukka ilme kasvoilla, silmät salamoiden, kädet puuskassa. Se vähäinen mitä hän puhui, oli aika äreää. Suurin aiheuttaja oli kun ei saanut syödä aamupalaa, koska odotamme kenties magneettiin pääsyä puoleen päivään mennessä. Pitää olla nelisen tuntia syömättä. Saimme luvan yhteen Actimelliin. Menin kaapistamme sitä hakemaan, mutta neitihän joikin sen jo eilen illalla. Onneksi yksi isä antoi korvaavaa tilalle, mutta sehän oli neidille väärän merkkistä...
Sukkahousujakin meni parit roskiin, yhdet pikkarit. Siinäpä riehut, on siihen aihettakin! Tottakai odottaminen, uudet lääkkeet, tutkimukset, tulokset mietityttää ja pelottaa Reettaakin. Saattaahan tämä minunkin olotilani olla tarttuvaa...
Eilen ajelimme kartsalla, kiertelimme kaupunkia. Rikoimme myös kaikkia sairaalan lakeja ja poikkesimme optikkoliikkeeseen aurinkolasiostoksille. Vähäkö löytyikin hienot, mukaan kuului myös hieno kotelo ja hieno puhdistusliina. Niin me sitten kävelimme ympäri kaupunkia, tillotimme kohti aurinkoa ja puhdistimme laseja puhdistusliinalla. Kuinka pienestä asiasta voi saada kiksejä ja hörinää. Ehdimme juosten viimeisillä minuuteilla kauppaan, sillä olimme kuuden aikaan liikenteessä. Näillä näkymin Reetan ei tarvitse olla osastolla jatkuvasti, kunhan on lääkkeiden aikaan. Tämä antaa hurjasti vapautta ja pelivaraa. Nyt on kiva ulkoillakin, kun aurinko ei häikäise, silmät eivät vetistele ja tuuli ei myöskään ota silmiin. Toivottavasti tämänpäiväiset tutkimukset sattuvat sellaisiin aikoihin, että pääsemme välillä ulos tuulettumaan.
Mun nuppi tarvitsisi myös imuroinnin, tuuletuksen ja jonkin raikastajan. On aika tunkkaisessa tilassa. Saastainen. Mutta jospa se kokeiden ja tulosten jälkeen taas palaisi jonkinlaiseen balanssiin. Ei taho tuo nuppiparka kyetä vastaanottamaan kaikkea poikkeavaa ja yllätyksiä näin napakalla tahdilla. Mutta josko se tästä taas kirkastuisi.
Nyt neidin pahatuuli tuntui lauhtuvan, sillä kälkätys kuuluu käytävästä. Pelikaverina joku opiskelija. Ilmeisesti neiti on voitolla, sillä oktaavit ovat korkealla, kirkkaita ja raikkaita. Vaatteetkin ovat ihan ok, vaikkei mitään sellaista olekaan päällä mitä lapsi illalla suunnitteli. Helinä kuuluu myös, sillä muutama koru killuu ranteessa ja kaulassa. Mitäpä jos tästä tulisikin ihan hyvä päivä!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

RUIKUTI

Päätinpä ruikuttaa surkeuttani näille sivuille, jospa se helpottaisi hiukan kun tulee avatuksi sanamuodossa. Aamun crp oli nyt 53, taas noussut. Ruikuti. Leukkarit yhä mittaamattomissa. Ruikuti. Vaihdettiin laajempikirjoinen antibiootti ja aloitettiin sienilääkitys. Ruikuti. Nyt odottelemme pääsyä magneettikuviin ja röntgeniin. Ruikuti. Josko löytyisi sienestä syy tulehdusarvoihin. Toivottavasti niitä ei löydy ja laajempi antibiootti korjaa, mutta varauduttu on. Ruikuti. Sienilääkitykset ovat pitkiä... Ruikuti. Se siitä kotiinpääsystä, täällä ollaan ja pysytään. Ruikuti. Reetta on todella hyväkuntoinen ja loistavalla tuulella, kilpakävelee hoitajien kanssa ympäri osastoa. Mutta kun nuo verikokeiden tulokset kertovat omaa tarinaansa. Ruikuti. Myös veriviljelyt otettiin, niitäkin tuloksia ootellaan. Tuleva lyppi siirtyy. Ruikuti. Kantasolusiirto sen mukana. Ruikuti. Seuraavat hoidot siirtyy. Ruikuti. Mutta antibioottien välissä typy saa poistua ulkoilemaan ja touhuta omiaan. Sienilääkitys saattaa aiheuttaa kuumepiikkiä ja horkkaa, siksi ennen tippaa annetaan särkylääke. Ei onneksi noussut kuin 37.4 asteeseen. Nyt minun pitää mennä "ripittäytymään" sosiaalihoitajalle koskien tulevia kantasolukeikkkoja. Hoh, hoi tätä tiedon tuskaa, tulevaa ja odotettavaa. Kasvattaa kummasti jälleen tuota olematonta kärsivällisyydentynkää. Ruikuti ruikuti jättiruikuti!

RAADELTU

Sain pyynnön viidennen lääkiksen vuosikurssin opettajalta, johon suostuin. Aiheena oli kuinka lääkäreiden tulisi potilaiden perheille huonoista uutisista ja vakavasta sairaudesta kertoa? Kuinka se tapahtui kohdallamme ja olisiko voinut jotakin tehdä toisin? Kuinka?
Keskustelimme kandien kanssa liki kaksi tuntia, he kokoavat siitä luentomateriaalia ja käytännön kokemuksia. Rankka aihe, mutta pistin itseni likoon. Jotakin hyötyä siis tästä minun sanallisesta viestinnästä tuleville lääkäreillekin, toisaalta oli erittäin otettu. Mutta olihan se hiton rankka kokemus. Kun raadeltiin raskaita muistoja esiin, koin samoja fyysisiä tuntemuksia kuin syksylläkin. Oksetti, vapisutti, heikotti, pyörrytti, itketti ja olo oli todella voimaton. Muistin kuinka ulapalla silloin olimme, kun faktaa iskettiin kehiin. Kyllähän noita ulapalla oloja on muulloinkin ollut, mutta silloin olimme todella pihalla millaisten asioiden kanssa olemme tekemisissä. Kandeilla näytti keskustelun lomassa tulevan muutamia oivalluksia, toivottavasti he saivat siitä myös irti itselleen työkaluja.
Illalla oli jatkoksi sitten vanhampainyhdistyksen iltakahvitus, jossa jaoimme taas yhdessä kokemuksia. Rankkaa sekin, mutta sitä tärkeää vertaistukea ja sitä empatiaa ja sitä myötäelämistä.
Näillä raadelluilla arvilla ja muistoilla ei siis kauheasti uni ollut ilonani, täysin ymmärrettävää. Olin aika rikki...

FAKKADII FAKKADAA

Oikeastaan tekisi mieli noiduskella ristiin ja rastiin, mutta päästelen ilmoille vain fakkadiita ja välillä fakkadaata. Mitäpä se rumilla sanoilla kummenee, sihisenpä vain. Eilen crp lähti uudelleen nousuun, 45:een. Mitä, miksi? No siinäpä se nyt siis kireänä kuin vielunkieli odottelemme päivän tuloksia. Antibioottien piti loppua tänään, piti päästä kenties kotiin. Nyt, mikäli crp nousee yhä on vuorossa lääkkeen vaihto ja jatkot osastolla. Fakkadii!
Olen tsempannut Reettaa, jollei päästä ja lääke menee vaihtoon, onneksi olemme jo valmiiksi osastolla ettei tarvitse heti takaisin tulla. No, päähenkilö ei ole moksiskaan. Olemme saaneet olla kaksi yötä Maikkulassa ja eilisen päivän. Tehnyt todella nannaa. Viime yön nukuimme kolmestaan, minä Reetta ja Sinko-serkkumäyräkoira. Tai ainakin nuo kaksi nukkuivat sikeästi, leveästi ja laajasti.
Itse en kauhean hyvin nukuskellut, syyt ovat moninaiset.
Aamulla ajattelin pukeutua pirteästi, koska olin niin uupunut. Kyllä piti laukku koluta useampaan otteeseen, ennenkuin olin sinut jonkin vaatteen kanssa. Taas kun on noin viikon samaa laukkua kaivellut, alkaa oksettamaan kaikki ryysyt. Pirteyttä onneksi pakotin itseni pukemaan keltafuksian huivin muodossa, muuten hiihtelen tuikiturvallisissa trikoissa mustissa tottakai. Fakkadii itsellenikin. Reetta puolestaan viillettää pirteän keväisen vihreässä, ranteet ja kaula helmistä helisten. Kynnet ovat kirkkaan punaiset ja hymy leveä. Oisko aihetta ottaa lapsestaan opikseen? Edellisistä syöpälääkkeistä on taas useampi viikko ja Reetan kaljusta hiipii pientä untuvaa pintaan. Eilen, kun neiti ripsaria yritti itselleen laittaa, ei ripsiä ollut enää yhtään jäljellä. Oho, nehän on tippuneet kaikki. Illalla, kun ajelimme autolla Reetta jakeli elämäntapaohjeita iskälle puhelimiste. Uskomaton pomo; enemmän ulkoilua, vähemmän sisälläoloa, terveellisempää ruokaa, roskaruuat pois, ei telkkaria vaan lauta- ja korttipelejä, enemmän rakkautta ja tunteita, mökötys pois... Näinpä!

maanantai 28. maaliskuuta 2011

KYLMÄ NAHKA LÄMMIN SISUS

Mikä se on, jolla on kylmä nahka ja lämmin sisus? Äiti, minä. Tulin aamulla ulkoa huoneeseen ja kävin potilasta pussailemaan. Tällaisen lauseen neiti laukaisi rätkättäessään. Loistava aloitus päivälle, viikolle.
Lääkärikierrolla suunnitelmat olivat seuraavat; antibioottia jatketaan vielä pari päivää. Keskiviikkona veritulosten jälkeen kenties tankkaukset ja kotiutus. Tänään tulee myös tromppareita. Hoitaja ehdotti nyt menevän antibioottiannoksen laskemista kahteen päiväannokseen, näin voisimme olla pari yötä täällä Oulussa setä-Timpan luona. Vähäkö naama on naurussa ja silmissä pilkettä. Askelkin kulkee aika kevyesti. Toivottavasti crp jatkaa laskuaan, niin emme putoa tästä suunnitelmasta alas. Nyt keikka kotona tekisi niin niin nannaa. Uskokaa pois!

EMPATIAA

Olen tajunnut jälleen kuinka raskas laji empatia on. Siis toisten kanssa myötäeläminen. On mieletöntä, kun voi jakaa asioita muiden kanssa, mutta se on myös raskasta. Välillä osastolla haluamme painua oman kopin perukoille, jotta välttyisimme empatialta. Toisten lasten kohtaloiden kuulemiselta, näkemiseltä, aistimiselta jopa altistumiselta. Vanhempien olotilan kykenee aistimaan, vaikka näennäisesti reippaina porskutammekin. Arki syövän kanssa on rankkaa, osastolla vielä rankempaa. Siellä se on koko ajan läsnä.
Monet vanhemmat peilaavat omaa lastaan muiden kautta. Meillä on nyt hiukka paha tilanne, mutta naapurihuoneessa vielä pahempi... Minä voin näin huonosti, kuinkahan huonosti naapurihuoneen äiskä voi...Meillä on jo iso lapsi, mutta säälittää nuo pienemmät... Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta onko jaettu suru vain puoli surua. Uppoudun syöpäarkeen, terminologiaan, kokemuksiin, koetuloksiin niin täysin. Onko antamani tiedonmäärä liikaa läheisilleni? Onko läheisten, miksei teidänkin tuntemattomien, saama tieto kuinka tuskaista. Koetteko sen empaattisesti raskaaksi? Osa on sanonut, että olisi helpompi jatkaa omaa arkea, lukematta kokemuksistamme. Totta, mutta miksi siis imemme siitä huolimatta toisten kokemuksia itseemme. Tunnemme syvää myötätuntoa, huolta, empatiaa. Yritän kaiken tämän syöpäpyörityksen keskellä elää myös normaalia arkeakin. Jakaa myös sitä teidän kanssamme.
Olen myös lukenut energiasyöpöistä ihmisistä, taidan olla omassa pienessä maailmassa juuri sellainen. Imen muut niin kuiviin, tiedostamattani, huomaamattani. Toki monille tulee paukkuna sekin, että kerron myös pahoista tuntemuksista ja huonoista asioista. Mutta päätin jo syksyllä, etten voi tätä kaikkea sisälläni pitää. Mikäli olisin kaikki nämä liki puolen vuoden kokemukset säilönyt sisimpääni, olisin kuin räjähtämäisillään oleva tynnyri, päältä kalkkeutunut, pullistunut, ruosteinen, rapistunut, räjähdysherkkä. Empaattinen ihminen voi kokea myös samaa avuuttomuuden tunnetta kuin mekin syöpälasten vanhemmat. Lähipiiri onkin sanonut, etteivät voi muuten auttaa kuin olemalla läsnä, kuuntelemalla. Voin vain kuvitella, kuinka raskasta sekin on. Itsellä tilanteet vaihtuu suhteellisen tiuhaan tahtiin, mutta lähipiiri saa siitä vain kriittisimmät muruset. Mutta onneksemme olemme ymmärtäviä ja tuntevia ihmisisä. Välillä olo on tuskainen ja haluaisi kaiken olevan vain unta, painajaista. Mutta valitettavasti tämä on täyttä totta ja meidän elämäämme.
Reetta kävi perjantaina suihkussa. Kysäisin haittaako häntä olla kalju? Ei kuulemma haittaa, sillä kalju oon helppo ja kuuluu paranemiseen. Totta, näin selkeä visio kaljuteoriasta. Se ei ole lapselle olleskaan paha asia, mieluummin olisi ottanut korvatulehduksen, mutta näin kävi. Tässä tapauksessa kykenin siis erittäin positiivisiin ja raikkaisiin empaattisiin tuntemuksiin lapseni puolesta. Mitä me tästäkin opimme, vaikeiden asioiden yli pitää vain päästä, suhteuttaa ne. Kun Reetta on hyvävointinen ja hyvällä tuulella hän on erittäin ihana lapsi. Yritän siis omilla empatioillani ja myötäelämisellä elää näitäkin tunteita lapsen mukana. Välillä empaattisuuden voi myös kääntää positiivisten asioiden kohtaamiseen, säilömiseen. Mutta niin usein empaattisuus puskee pintaan negatiivisten pahojen asioiden kautta.
Nyt alkavalla viikolla haluan tuntea empaattisuutta lapseni hyvästä olosta. Kohenevista arvoista. Haluan myötäelää myös tämän odotuksen tunteen siitä, että ehkä pääsemme kotiin kasvattelemaan veriarvoja. Sillä tämän hetken arvoilla ei ole mitään asiaa lyppiin tai jatkohoitoihin. Voin vain kuvitella lapsen sisäisen posítiivisen kuplinnan kotiinpääsyn mahdollisuudesta.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

LUMIENKELI

Eilen aamulla kiirehdin linja-autolle. Jotenkin unisena, uupuneena, oravanpyörässä. Olo oli hämmentynyt, paniikinomainen ja levoton. Sitten lähdin lentoon, jalat lähtivät altani. Nousin vaakatasoon ja ainakin kahden metrin korkeuteen... Ja mäiskis äkkilasku täysin selälleen. Kädet ja jalat haralleen. Jopa ihku kelloni ranteesta lensi nietoksiin. Luulisi, että ensimmäinen ajatus olisi näkikö kukaan. Vaan eipä ollut. Ensimmäisenä mieleeni juolahti, olenkin tunteva olento. Siinä lumienkelin muodostin kun yritin räpiköidä pystyyn. Itselleni manailin, pitääkö minun aina saada tällainen äkkilasku, ennenkuin huomaan itseni, olemassaoloni. Koin, että tällä lumienkeli lennolla oli tarkoitus palauttaa omat tuntemiseni pintaan. Olo oli säikähdyksestä huolimatta helpottunut, kykenen tuntemaan. Sillä hetkellä se oli kyllä aika laajaa kipua. Oikeastaan todella laajaa. Kun siitä pysäkille raahauduin, näin myöhästyneeni. Ranteisiin sattui, selkään sattui, niskaan sattui, päähän sattui ja perskannikoihinkin sattui. Sain osatolta kipulääkettä ja tajusin kivuista huolimatta olevani ehjä. Reetta hoiti lempeällä hieronnalla ranteeni siedettäviksi. Tajusin myös etten ole koko talvena muistanut tai tajunnut yhtään lumienkeliä tehdä. Nytpä tein, ja komia tulikin!

HELMIÄ

Kesäaika, olemme siis sunnuntai-illassa. Reetta minulle aamulla soitteli kahdeksalta ja kyseli, missä viivyn. Minun kelloni tikitti tuntia vähemmässä. Missä olisinkaan ilman lapsen antamaa tietoa ja infoa. Joka päivä Reetta katsoo nimipäiväsankarit, päivittää uutiset ja säätilan.
Olen ollut Oulussa perjantaista lähtien. Päivät ovat menneet näpsäkästi helmien parissa. Nyt killuu jos minkälaista helminauhaa ranteissa ja kaulassa. Meidät siis kuulee. Crp on alle 30, muut arvot jossain lähes mittaamattomissa. Mutta neiti on pirteä kuin peipponen ja touhukas. Osastolla olemme päässeet huoneesta käytävälle, koska monet muut potilaat ovat niin tiiviisti eristyksissä etteivät pääse pois huoneista. Reetalla ei ole kuumetta, eikä nokka torise. Olemme vaihteeksi kokanneet pusukastiketta ja tuppipottuja, koonneet palapelejä ja katsoneet telkkaria. Olemme myös ulkoilleet, mutta Reettaa ei kauheasti innosta pelkkä likaisella tiellä kävely. Ihan ymmärrettävää, sillä eipä tuossa ole oikein mitään mitä puuhata.
Olemme tehneet erilaisia helmikoruja. Käymme todella haasteellisia keskusteluja väreistä, muodoista, tunnelmista, pinnoista, vaikutelmista ja mielikuvista. Ihan itseäkin välillä hengästyttää Reetan upeat analyysit ja teoriat. Tulin siihen lopputulokseen, ettei monikaan noita seikkoja edes kirjoista pänttäämällä opi. Aivan mielettömiä oivalluksia. Kypsiä ajatuksia.
Eilen Reetta oli hiukan harmissaan, koti-ikävä vaivasi. Kävimme kaulakkain todella liikuttavia, kypsiä keskusteluja. Oloni oli todella hämmentynyt lapseni kypsyydestä, ajatuksista. Miten paljon meillä onkaan lapsiltamme opittavaa, kunhan meillä on vain tilaisuus olla läsnä ja kuunnella. Hetkemme oli todella hyvä ja syvä. Minulle jäi ajatus leijumaan, lapsemme on enemmän kuin pelkkä lapsi. Lapsemme on helmi! Upea, yksilöllinen, hiomatoan. Tällä ajatuksella kun miettii, meillä on lapsistamme kokonainen helminauha. Jokainen helmi on omansa ja erilainen. Pitää vain antaa jokaiselle vuorollaan tilaisuus hohtaa, loistaa ja päästä esille.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

HELPPO ELÄMÄ

Mikä on helpon elämän vastakohta? Vaikea, ei. Olisiko haasteellinen, vähemmän helppo. Sovitaan vaikka niin. Mikäli olisimme halunneet tai valinneet helpon elämän. Meiltä puuttuisi monia asioita, henkilöitä ja kokemuksia.
Meillä ei olisi paljon lapsia, sillä nehän vaikeuttavat, monimutkaistavat ja tuovat vastuuta. Olisimme lapseton ja itsenäinen pariskunta. Matkustelisimme, harrastaisimme ja olisimme aktiivisia.
Meillä ei olisi omakotitaloa, asuisimme omistusasunnossa tai vuokralla kerrostalossa tottakai. Tai joku muu tekisi lumityöt, pihatyöt. Vessanpytynkin korjaisi vaikka talonmies. Soittaisimme vain sille kenelle asia kuuluu.
Meillä ei olisi tila-autoa, vaan näpsäkkä urheilullinen. Jos autoa olleskaan? Ajaisimme taksilla, julkisilla ja lentäisimme. Eipä olisi korkeita autokuluja, vakuutuksia ja hajonneita takaluukunjousia tai liukuovia.
Emme asuisi maalla, vaan kaiken sykkeessä. Olisimme kultturelleja ja palvelut olisivat kadun varrella.
Emme olisi olleet yrittäjiä, vaan hyväpalkkaisia työntekijöitä. Säännöllisillä lomilla ja lomarahoilla. Säännöllisillä työajoilla ja selkeällä työnkuvalla.
Emme olisi hankkineet lemmikkejä, koska niistä lähtee karvaa, niihin pitää sitoutua. Ne tarvitsevat säännöllistä liikuntaa, puuhaa, seuraa, ruokaa ja eläinlääkärikäyntejä. Emme saisi myöskään vilpittömyyttä, seuraa tai terapiaa karvakuonoista. Olisimme vailla kehräyksiä, katseita, saunakavereita, kannettuja kenkiä, puruluita matolla. Ennen kaikkea meillä olisi matot suorassa. Imurointi kerran viikossa riittäisi. Ei tarvisi imuroida ja siivota joka ainoa päivä.
Jos meillä ei olisi lapsia, ei olisi huolta lapsista. Iloa, äitiyttä ja isyyttä. Meillä ei olisi myöskään lapsella syöpää. Syöpää emme olisi kyllä missään muusakaan tapauksessa valinneet. Sepä valitsi meidät. Eikä se ainakaan elämää helpota.
Ilman perhettä olisimme kovin toisenlaisia. Varmasti moni asia olisi helpompaa, mutta kokisin myös että "köyhempää". Lapset ja perhe ovat mittaamaton rikkaus. Sitä ei voi verrata tai laskea materiana. Koen, että lapsiperheenäkin elämä on silloin helppoa, kun asiat rullaa, hommat hoituu ja lapset kasvaa ja kehittyy. Ilman suurempia vastoinkäymisiä. Koen, että elämämme ennen Reetan sairastumista oli suhteellisen helppoa.
Toki jokaisella asialla on niin monia puolia kuin on katsojiakin. Tänään koen elämäni suht helpoksi. Tiedän ohjelman, kodinkoneet helpottavat kummasti arjen pyöritystä. Koirat helpottivat petivaatteiden ulos kantamisessa, raahasivat huovat terassille. Ihan ite, vähäkö mamma oli niistä ylpeä. Kylläpä ne helpottivat minua. Nyt on helppo hengittää ja hymyillä.

MITÄPÄ TÄSSÄ

Aurinko paistaa, päivän suunnitelmat ovat selvillä. Olo siinä mielessä ihan levollinen. Tyhjensin tiskikoneen, siivoilin keittiötä. Pyykkikone laulaa, kuivausrumpu pitää tyhjentää. Positiivien oloiset lapset saatettu koulutielle, mitä nyt hiushysteriaa on joka aamu havaittavissa. Tuohon Reetta kotona ollessaan nauraakin, ettei hänellä ole moista ongelmaa, nääs se kalju.
Reetta toivotteli seitsemältä hyvät huomenet. Antoi ohjeet mitä viedä mennessä; matikankirja, taulupohjia, pensseleitä, perunoita, jauhelihaa ja äiti. On kuulemma valtavasti puuhastelusuunnitelmia varalleni. Mikäpäs siinä. Sitä vartenhan olen sinne menossa, näinpä se turhakkeena-olo kääntyy toiseen suuntaan.
Oli kiva huomata, ettei viime yönä ole enää satanut lisää lunta. Pakkasta oli toistakymmentä astetta. Heitän petivaatteet ja matot pihalle, annan pölyille kyytiä. Ouluun lähdemme yhden paikkeilla, kunhan koululaiset kotiutuvat. Verna tuossa suunnitteli jäävänsä myös Ouluun. Kerroin, ettei se noin vain onnistu kun on koululainen. Verna tuumi, ettei kukaan huomaa vaikka hän olisikin pari viikkoa pois koulusta. Ottaisi kuulemma omaa lomaa tai opiskelisi Reetan kanssa. Vilipittömästi, silmät ymmyrkäisenä selitti moisen filosofiansa.
Illalla tuplat soittelivat toisilleen. Reetta oli päättänyt puhelun sanoihin "hyvää yötä rakas". Siihen Verna oli töksäyttänyt "vai niin, joo joo". Reetta soitti nauraen minulle saman tien. "Vernan on vaikeaa puhua noista tunteista, olisiko senkin aika oppia". Sain illalla myös Reetalta koskettavan tekstarin. "tiiätkö mikä minulle on tärkeintä, perhe je terveys". Itkuhan tuosta tirahti, ikävä ja rakkaus. Kunpa minulla olisi oikeat keinot kääntää tämä painajainen positiiviseksi ja parantavaksi kokemukseksi. Jos oma tuska on näin valtavaa, niin mitä lapsi joutuu kokemaan? Itsellä kaikki tulee nupin sisältä, mutta lapsella tuskaa ja kipua aiheuttaa vielä nupin lisäksi valtava lääkitys, sairaus ja riskit.
Mitäpä tässä. Olen niin lopen kyllästynyt pakkaamiseen, matkalaukkuelämään. Pyörimiseen. Turhautumiseen, turtumiseen. Ainoa keino on mennä eteenpäin toiveikkaana. Saako oma toiveikkuus olla horjuvaa, kuuluuko se asiaan? Vaatii niin valtavaa työtä, jotta jaksaa koko ajan olla sata lasissa toiveikkuuden suhteen. Saako oma ote yhtään herpaantua, aiheutanko sillä pahaa lapselleni? Milloin olen huono äiti? Milloin hyvä? Kuinka te muut pidätte toivoa yllä? Horjuuko se, heiluuko aaltoliikkeenä?  Olemme lusineet pian puoli vuotta ja tsemppaaminen vie voimia valtavasti itseltä. Tänään tunnen olevani positiivinen ja voimissani, mutta ajoittain moista herpaantumista on ollut havaittavissa. Onneksi vain hetkittäistä, mutta se säikäyttää. Tällainenko minä olen, toivoton tapaus? Olenko pohjimmiltani tuollainen, mutten ole sitä aikaisemmin tajunnut. Enkö olekaan positiivinen ja toiveikas? Heittäisikö joku minulle tähän vastauksen!
Mitäpä tässä. Nyt lähtee pölyt ja imen kevätaurinkoa pitkillä henkäyksillä. Uusi päivä, uudet kujeet ja uudet haasteet...

torstai 24. maaliskuuta 2011

50 000

Tänään paukahtaa 50 000 kävijää täyteen. Kiitos teille! Olen otettu, hämmentynyt ja kauhuissani moisista luvuista. Jatkossakin toivon viestejä myös teiltä. Kiitos ja pysykää kuulolla. Ainakin minulle tämä on tärkeää...

OMAA TYHMYYTTÄ

Jälleen nappasi totuus omasta tyhmyydestä ja yltiöpositiivisuudesta. Turha minun on mitään Reetan kotiinpääsyä kuvitella. Eihän se ole olleskaan realistista. Toisaalta sen alitajuisesti tiesinkin, mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kotona. En olisi ollut halukas palamaan sairaalaan. Reettaa toki on kova ikävä, mutta totuutta ei. Tyhymä, mikä tyhymä.
Ainoa positiivinen seikka päivän veriarvoissa on crp, korjautuu koko ajan. Muut arvot laskee ja ovat edelleen mittaamattomissa. Neiti voi muuten loistavasti, parempi vain jatkaa eristyksissä, ettei uusiudu infektio. Tällä hetkellä ei siis ole tietoa ensi viikon lyppi-ajankohdasta saati hoidoista. Kaikki on niin sitkeässä odottamisessa. Auki. Ei siis auta kuin malttaa vain ja odottaa. Ja minullehan se on yhtä tuskaa. Epätietoisuus myös.
Näinpä minulla on täysi syy ja oikeus, suorastaan velvollisuus syödä suklaata. Milloinkahan viimeksi olen itselleni karkkia ostanut, mutta nyt koin sen pakoksi. Suklaahan tuo sellaisen hyvänolon ja mielihyvän. Otetaan se sitten pussista, kun nupin omat voimavarat eivät riitä.

VÄÄRÄLLÄ JALALLA

Aamu alkoi kaikin puolin väärällä jalalla. Heräsin jo viideltä Reinon tuuppimiseen ja siinä samassa Väinö aloitti aamuvillin. Koirat halusivat ulos. Katsoin parhaaksi päästää, sillä Reinon massu saattoi olla herkillä. Tämä taas johtui Reinon eilisestä pannarivarkaudesta. Tein pannullisen pannaria, josta jäi noin puolet syömättä. Autoin systeriä muksuineen lähdössä ja saattelin eteisessä. Silloin herkkupeppumme Reino laski tilaisuutensa koittaneen. Nousi pöytää vasten ja alkoi hotkimaan pannaria. Sain itse teosta kiinni, kaivoin tosi syvältä kurkusta kaikki pois ja toruin. Sen verran kovapää koiramme on, että ajattelin antaa tulisen opetuksen. Tein pari syöttipannaria, jotka sivelin jalapenokastikeella, siis hottia. Jätin pöydän reunalle ja niinhän Reiska siitä nappasi. Ilmeestä, sylkemisestä ja pään puistelusta  pätellen tajusi syövänsä muuta kuin kuvitteli. Sama toistui kaksi kertaa. Takaisin tähän aamuun. Eli koiraparalla saattoi aamuviideltä olla polttavaa tulossa, joten pihalle ja äkkiä.
Kummasti siinä valpastui, tajusin jälleen lumipyryn ja uudet kinokset. Ärsytti. Torkahdin kuuden jälkeen uudelleen. Heräsin lasten taisteluun. Verna oli ottanut Actimellia, avannut purkin ja sekoitti vasta sitten. Mikäpäs siinä, mutta kun sekoitti sohvalla. Kauhea siivo, eikä hän kuulemma voi koskea sohvaan kun se on niin likainen. No miksikäs se on likainen, alappa vaan siivota. Märyä, sotkua ja kaikki muutkin olivat kuin vastarannan kiiskiä. Äiti ei pese tarpeeksi pyykkiä, leipä oli kuivaa, jääkaapissa vääriä asioita, maito loppui, kaikki vastusti. Oli todella haasteellista saada kaikki eri aikaan koulutielle. Ärsytti tyhjänpäiväiset napinat. Verna uhkaili, ettei tule koulusta kotiin jos en ole hakenut valmista grillikylkeä. Samalla hän lasit kierossa kysenalaisti aamupalani. Tajuanko, että juon kahvia ja syön yhtä aikaa jogurttia, jossa on marjoja, siemeniä ja pähkinöitä? Mielestäni tajusin ja olen tehnyt niin lähes joka päivä. Mutta tänään minua katsottiin kuin suht halpaa makkaraa asian puitteissa. Hox hox! Fanny lähti onneksi asiallisesti liikenteeseen. Tessalla haittasi luonnonkiharat, tekstarit, tiskit, petinpettaukset, pyry... Mietinki mikä oli syy ja mikä seuraus? Aiheutinko omalla käytökselläni lisäpotkua lapsilleni, vai oliko heillä jo valmiiksi haasteellisempi päivä alkamassa?
Systeri soitti, onneksi haastetta riitti muuallakin tänä aamuna.
Soittelin Ouluun ja käskin ottaa selvää Reetan antibioottien jatkosta. Mikäli 5 päivää riittää lääkkeestä, pääsevätkö he kotiin? Vai pitääkö sairaalaan jäädä? Pasin pitää olla viimeistään lauantaina kotosalla, menenkö siis huomenna vaiko enkö mene osastolle? Vai tulevatko he kenties kotiin yhdessä? Käskin ottaa selvää, jotta itsekin osaisin suunnitella, mitä, missä, milloin. Alitajuisesti sekin minua ärsyttää, kun en taas tiedä tarpeeksi mistään mitään.

Mutta siinäpä tuli se ärsytys purettua. Äsken itsekseni nauroin, kun muistin tuplien laukaisun. Kun muksut olivat pieniä imetin Tessaa 9 kuukautta, Fannya puoli vuotta ja tuplia 3 kuukautta. Reetalla todettiin pienenä geeniperimän kautta alttius sairastua laktoosi-intoleranssiin. Joten vaihdoimme laktoosittomaan jo vauvana. Olin tuplien kanssa saunassa, muksut olivat silloin kolme vuotiaita. Reetta kyseli minulta, äiti kummasta tissistä sulla sitä hylamaitoa tuli? Aika looginen kysymys vai mitä, kummasta?

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

TURHAKE

Tunnen olevani täysi turhake. Lapset tulee ja menee omiaan, Reetta ei ehdi puhumaan, Pasikin on vähäpuheinen. Tuntuu välillä jopa ahdistavalta. Maailmassa on niin paljon kaiken maailman turhakkeita, sitten minä joudun itsekin siihen muottiin. Täysin turha, mitäänsanomaton ihmisriepu. Pyörin kotona itsesäälissäni. Trikoissani. Permanentissani.
Tessa on naapurissa, Verna lähtee kerhoon ja Fanny suunnittelee lenkkiä Kainon ja kaverin kanssa. Minä vaan turhaudun. Pesen pyykkiä, tiskaan, imuroin ja lookaan lumia. Koko naislauman yhteinen iltaruoka on vasta illalla puoli seitsemältä, silloin kaikkien pitäisi olla kotona. Lauman koossa. Toisaalta, minä turhake, olen lapsiani itsenäisiksi kasvattanut. Onnistunutkin.
Olen lähdössä perjantaina Ouluun, siis alitajuisesti olen taas aloittanut lähtölaskennan sen seikan suhteen. Yritän imeä kotia, lapsia, tunnelmaa itseeni. Osastollakaan en ole aina se kaikista tärkein ihminen Reetalle. Hänellekin olen välillä turhake, mutta sellainen jonka täytyy olla tarvittessa saatavilla.
Tänään mieleni on ollut jollain tavalla apea, olen tiedostanut todellisuuden. Tunnen olevani välillä turhake, sillä en voi mitään konkreettista tehdä Reetan paranemisen suhteen. Hoidan vain mitkä seikat minulle kuuluvat. Paljonhan vanhemmille kuuluu, mutta sekin turhauttaa, kun haluaisin voida tehdä niin paljon enemmän.


Niin tyhmältä kuin se kuulostakin, tunnen olevani shamppanjavispilä. Aika turha kapistus, joopa joo. Turhaan tässä turhaannun, taidan tehdä turhan reissun ulos, etten turhaantuisi turhaan.
Katsoin ulos, turhaan menen mitään lumitöitä tekemään, sillä siellähän on sankka lumipyry.
p.s. muuten olen ihan ok, ei syytä turhaan huoleen....

HUOJENNUS

Ihana huojennus tälle päivää, veriarvot lähteneet kohenemaan. Jes, oikea suunta. Pitkästi on matkaa vielä tavoitteellisiin arvoihin, mutta käännös on tapahtunut ja antibiootit puree.
Olen tehnyt vaihteeksi lumitöitä. Olen sorkkinut jatkovarsilla ja teleskooppivarsilla lumia katolta, mutta jäässä ovat yön jäljiltä. Maaliskuu maata näyttää, ei ainakaan meidän pihalla näytä. Olen kaivanut laatoituksia esiin etupihalta, mutta lähes hukkaan joutuivat taas viime yönä. Takapihalla on ainakin puolen metrin kinokset kauttaaltaan, paikoitellen metriset. Kesällä pyykkinaruille pitää kurottaa, nyt pitää kumartua että pääsee alitse.
Saimme myös yllättävää lenkki- ja kahviseuraa. Bongasimme koirien kanssa koulukaverin äidin lenkiltä ja juttua riitti pitkäksi aikaa. Eipä minun tarvinut yksinäni päivää kärvistellä. Eilen onneksi kaveri tuli käymään, päädyimme yhdessä salaatille ja kissanruokaostoksille. Yhtälö tämäkin; minä keskellä päivää ilman muksuja kaupassa ostamassa kissanruokaa kaverin kanssa. Tessa soitteli minulle juuri silloin, eikä meinannut uskoa, ihanko totta. Ei siis minun tapaistani. On todella vaikeaa olla muutama tunti itsekseen, en kauheasti tästä nauti. Olen imuroinut, pyykännyt, touhunnut ja hyörinyt. Koittanut onttouden tunteen täyttää touhulla. Minä niin tarvin tuota melusaastetta ja natinaa ympärilleni. Elämisen meininkiä. Onneksi nuo elikot tassuttelevat perässä joka mutkat sisälläkin.
Soittelin juuri Reetalle, ei ehtinyt puhumaan. Huoneessa oli askartelunohjaaja. En tiedä kumpi on ohjattava ja kumpi ohjaa... Reetalla riittää noita ideoita omastakin takaa. Edellisellä kerralla Reetta oli ohjannut Pasin tekemään jäätelötikku-ukon. Ihanaa vaihtelua kuitenkin huoneessa lusimiselle ja saapahan Pasikin pienen happihyppelyn sillä aikaa. Kuumetta ei kuulemma ole ollut, sen neiti ehti kertomaan. Oliko muuta asiaa? Heippa!

NAPPI

Uusi ongelma. Vernalla on jalassa uudet farkut, joissa on nappi. Tiukka nappi. Neitimme on näköjään valinnut tässäkin asiassa helpon tien. Mitä en todellakaan ole tajunnut. Yleensä Verna viihtyy sellaisissa housuissa, joita ei tarvitse vetskaroida tai napittaa. Nostaa vain ja menoksi. Ilmankos kaapissa on pinoittain pitämättömiä. Ja niitä kaksia pestään ja pidetään. Nyt oli vuorossa nappisulkeiset. Kuinka tiukka farkunnappi avataan ja suljetaan. Avataan ja suljetaan. Niin se löystyi ja neiti alkoi hörisemään. Tajusi, kuinka muljauttaa ja kuinka nappi toimii.
Aikoinaan tuli esille sellainen seikka vanhempainillassa, että ostakaa lapsille nauhalenkkarit. Monet vanhemmat muka helpottavat lapsiaan monilla ratkaisuilla, kuten tarralenkkareilla. Halutaan säästää nauhojen sitomisen opettelulta ja vaikeudelta. Helpotetaan liikkaa lastemme arkea. Kuvitelkaa jätkä armeijassa, eikä osaa sitoa maihareita. Koska äiti on siihen saakka hankkinut tarramaiharit lapsen elämää helpottaakseen. Tai perunat kuoritaan valmiiksi tai ostetaan mikrovalmista ruokaa, ettei lapsen tarvitse koskea teräaseisiin tai käyttää hellaa. Sekoitetaan kaakao valmiiksi, mutta nuori ei tiedä kuinka sellainen tehdään, kun äiskä on sen aina valmiiksi tehnyt.
Meillä myös kierrätetään. Oikeastaan kaikkea. Vaatteita, huonekaluja, harrastevehkeitä, pahveja, muoveja, laseja, jätteitä, mitä nyt vaan kukakin milloinkin heittää pois tai tarvitsee. Tällä hetkellä olisi kivaa saada myös meille kierrätetty mies, sisäsiisti ja hiljainen. Ahkerakin. Alkaa tuota remppaa nääs kertymään jos jonkilaista, ja minä oon niin kauhean avuton naispolo. En tiiä keksisikö tuolle kierrätysmiehelle muuta puuhaa, kun tuo omakin on niin kaukana...?
Koulussa oli kolmosluokkalaisilla ollut puhetta kotitöistä Fanny oli viitannut osaavansa kaikkea; ruuanlaittoa, siivousta, tiskejä ja oman huoneen huolehtimista. Hämillään illalla minulle kertoi, että moni ei viitannut kuin yhteen asiaan ja minä kaikkiin. "Tämä ei ole hotelli", on yksi kasvatusmetodeistamme. Kaikki osaavat ja voivat tehdä kaikkea. Missä nämä asiat opitaan, ellei kotona. Mikäli kotihommiin ei löydy muksuista apuja, niin eipä napsahda ruokaakaan nokan alle. Osaamme vanhemmatkin yhtä omanapakeskeisiä olla. Mikäli yhteinen koti ja kodinhoito ei kiinnosta, ei meitäkään vanhempina kiinnosta koko perheelle ruuanlaitto, tiskit ja pyykit. Pesemme vain omamme ja kokkaamme vain itsellemme. Toki välillä asiat pitää vääntää jos mistäkin rautalangasta. Yksi seikka on mikä tehoaa, mikäli astioita ja roskia ei osata laittaa sinne mihin ne kuuluu ne löytyvät lapsen sängystä. Varsinkin Tessan tyynyltä saattaa löytyä likaiset lautaset ruuantähteineen ja purkit ja nyssykät. Kummasti havahtuu, kun illalla menee nukkumaan ja tekemättömät työt ovat tyynyllä.  Ei auta muu kuin toimia ja hoitaa hommat pois, jotta pääsee nukkumaan. Tällä hetkellä Tessa tienaa itselleen jalkapalloa, pallo on jo sängyllä. Tessa on tehnyt itselleen kotityölistan, johon kuittaamme homma kerrallaan. Onkin ollut ihanaa katsoa, kuinka imuri heiluu ja keittiö pysyy kuosissa ihan Tessan omasta aloitteesta. Kun on selkeä tavoite, niin taitoja löytyy. Raakaako, ei minusta. Minusta on kohtuutonta ja raakaa se, että suurperheessä kaikki kotityöt kaatuvat vanhemmille ja uuvuttavat heidät. Minusta tämä on tapa kasvattaa omatoimista-pääomaa lapsillemme, jotta he pärjäisivät elämässä. Uskon, ettei meidän typyillä sormi ihan hetkessä mene suuhun, vaan rakaisuja pyritään keksimään ja hakemaan itse.

MITÄPÄ TUOSTA

Kaikkea sitä kasaantuu. Tuntuu olevan jonkin sortin ketjureaktio hajoamisissa. Muutama viikko sitten hääreissulla hajosi auton sähköovesta tärkeä vaijeri. Naps vaan meni poikki ja ovi ei toimi. Samaan aikaan Oulussa "keitti kiinni" läppärimme, jumiutui totaalisesti. Kotona on vessanpyttymme päättänyt lorista yötä päivää. Minun käytössä oleva kamera on alkanut syödä pattereita. Laitoin uudet sunnuntaina, olivat tyhjät maanantaina. Syksyllä hankittu kotitietokoneemme ei suostu lukemaan valokuvia. Siis se ei reagoi syötettyihin kuviin mitenkään. On siis hörö. Reilun vuoden vanha ompelukoneemme ei enää toimi, polkimen johdossa jokin kosketushäiriö. Valot palaa, mutta kaasu ei pelaa. Sunnuntaina avasin auton peräkontin Kempeleessä. Kun laitoin sitä kiinni, niin jokin hydraulinen pumppujutska vääntyi mutkille ja luukku jäi auki. Siis Pasi sai repiä koko pumpun irti, jotta luukku sulkeutuisi. Pasi jotenkin vihjaili, ettei minun käytössäni autotkaan kestä.... Ja paskat, käyttötavaran kuuluisi kestää. Enkai minä nyt osaa omilla taidoillani auton tekniikkaa hajottaa, taitoni ei todellakaan siihen riitä. On muuten todella painava käyttää ja vaikea lastata kun luukku ei pysy auki. Eilen huomasin kasaantuneiden lumien aiheuttavan uusia paineita. Katolla on sellaiset lumistopparit ovien päällä. Stopparit ovat kiinni kolmesta kohtaa. Tällä hetkellä lumimassat ovat erittäin paksut ja painavat. Näinpä yksi kiinnike on antanut periksi, stoppari vääntynyt paineesta mutkille. Eilen suvikelillä survoin ja kurkottelin katolta näkyviin lumipenkkoihin. Sain osan painavista lumilipoista katkottua ja pudotettua. Stopparissa olevat paineet sain hiukka laukaistua, survottua penkkoihin reikiä ja katkaistua. Tuli hyötyliikunnan osuus kurkottelussa. Lähetin Pasille kuvaviestin, työselostuksen ja ratkaisuehdotuksen. Sain vastauksen; mitäpä tuosta, kulkekaa takaovesta. No näin teemme. Sieltäpä tippuu, sitten kun tippuu ja mitä tippuu. Katolle minä tohelo en uskalla kiivetä lumenpudotukseen. Minä tulen sieltä takuulla alas ennen lumia.

AURINKOISTA

Heräsimme aamuaurinkoon, pikkupakkaseen ja vaihteeksi puhtaaseen lumeen. Aurinkoinen Reetta soitteli minulle jo ennen seitsemää ja toivotti nauraen aurinkoista huomenta. Eilen illalla Reetta soitti minulle yhdeksän jälkeen pitkän puhelun. Oli kova ikävä. Niin olikin. Siinä tiristelimme itku kurkussa puolin ja toisin. Sillon sovimme tärkeän asian, vaikka kuinka itkettäisi, emme lopeta puhelua itkien. Muuten jää itkuvaihe ja paha mieli yötä vasten alitajuntaan. Näinpä. Niin me käänsimme loppupuhelun hymyyn. Sovimme aamupuhelusta, heti kumpi ehtii. Muttei viideltä, eikä vielä kuudeltakaan... Nousin itse ylös puoli seitsemältä ja niin Reetta kerkesi soittamaan minulle ennemmin. Neiti nosti verhot ylös ja päivitti näkymät; lunta ja aurinkoa. Näistä seikoista on hyvä aloittaa päivä valoisalla mielellä.
Eilen neidille tiputettiin jälleen pussillinen tromppareita. Meinaavat laskea hurjalla nopeudella. Crp on noin 120, eli kohonnut entisestään. Tänään onkin kolmas antibioottipäivä, jospa nyt olisivat lähteneet tulehdusarvot laskuun. Ainakin näin me suunnittelimme. Leukkarit ja neutrofiilit ovat ihan nollilla, mittaamattomissa. Eilen oli nenästä tippassut verta, mikä kertoo alhaisista tromppareista. Kuumetta oli ollut iltapäivällä 38 ja risat. Ei kuulemma ollut tarvinnut kuumelääkkeitä koko päivänä. Kuume oli siis pysynyt hallinnassa ja laskenut itsekseen 37 asteeseen. Hyvä niin. Olo tuntuu olevan energinen ja paljon olisi virtaa jos minkälaisiin projekteihin. Välillä laskevat arvot ja tankkaukset hirvittävät, mutta tätähän tämä on. Aikaisemmin Reetta ei ole pahemmin tarvinnut tankkauksia, mutta monilla lapsista ne ovat lähes jokapäiväisiä. Siksihän osastolla ollaan, että puuttuvia seikkoja korjataan. Pitäisi muistaa, että takana on hoitokaavion rankimmat hoidot, c-blokki. Ei siis ole ihmekään jos arvot tippuu ja nousee hitaasti. Pistääpä kohdalleen, aikuinen ei varmasti päätänsä nostaisi.
Reetalla on öisin nesteytys, ettei kuivu, 63 ml/ tunnissa. Muuten juoma ja ruoka maistuvat kohtuudella. Nyt on hitti ollut lämmin karjalanpiirakka, päälle notkeaa margariinia ja meetvurstia. Viikottain mieltymykset muuttuvat. Munia ei tarvitse nyt keittää, eikä lintumakkaraa hakea.
On aika pistää kotiblondit koulutielle. Niitä ihan laulattaa ja kuulostavat mukavilta lapsilta. Jatkuukohan tämä fiilis kuinka pitkälle, paas kattoo. Onneksi on aurinkoista!

tiistai 22. maaliskuuta 2011

ÄÄNETÖNTÄ

Hiljaista, äänetöntä. Omat ajatukset tosin välillä meinaa pistää huokailemaan, rikkovat tämän äänettömyyden. Ärsyynnyn itsestäni.
Äänettämästi Reino kantaa löylykauhaa perässäni, sanatonta viestintää. Mamma, mennään saunaan.
Kaino puolestaan kantaa kenkääni. Mamma, lenkille. Väinö puskee jalkaani, odottaa että seuraan perässä. Ottaa askeleen ja odottaa. Hyppää hiekkalaatikon katon kautta kodinhoitohuoneen pöydälle. Mamma, anna herkkua. Kaino vaatii huomiota, vetää peiton jaloiltani, näykkii. Syliinkö?
Mamma ottaa pienen sylikoiran syliin, olemme kaulakkain. Pari äänetöntä kaveria kadehtii vieressä. Reino käpertyy lattialle viereeni. Väinö puolestaan kiipeää selkänojalle. Kuulen kehräyksen.

PEILI

Tip, Tip. Räystäät tippuu, tai paremminkin räystäiltä tippuu vettä ja räystäät pysyy paikoillaan. Yö on takana. Nukuin ja sain aamukolmelta Vernan viereen. Oli turvallista nukkua omassa sängyssä, jokainen liikkeeni oli tarkoin vartioitu. Koirat nukkuivat sängyn vieressä. Nyt puoli seitsemältä, kun aurinko alkoi sarastamaan metsän reunasta, sain aamupusut/nuolaisut, Väinö pomppasi jalkoihini ja päivä on käynnissä. Nousin ylös palvovien katseiden alla, ne ei välittäneet tokkuraisesta olemuksestani tai sekavasta kampauksestani. Pyyteettömästi elikoiden  mielestä mamma on vain niin ihana. Haluan leijua tässä ihanuudessani palvottavana ja olen katsomatta peiliin. Pian todellisuus iskisi. Näkisin kuvastimen kautta huolien painaman ryhtini, kireän ilmeeni, ryppyiset silmänympärykset, jotka eivät ihan ole kaikki naurunryppyjä. Mitä muuta minä näkisin? Toivoisin näkeväni pilkettä silmäkulmissa, ei kyynelien kiiltoa. Hymyyn kääntyvän suun, en alaspäin olevia suupieliä.  Peilin edessä on hyvä skarpata, peilata. Peilata itseään ja lukea sen viestejä. Voinhan peilin edessä myös tehdä tarvittavat korjausliikkeet! Nykäisen ryhtini suoraksi, rinnan rottingille. Valitsen ylleni vaatteet, joissa on kiva olla. Väritän olemukseni. Kampauksellekin kantsii tehdä jotain. Hengitän muutamalla syvällä henkäyksellä murheen ja huolen kerrallaan pois. Syvään ja hartaasti. Huolivyyhti kevenee hiukan. Muutaman relaavan hip hop hyppelyliikkeen ja zumba-askeleenkin voin peilin edessä hetkauttaa. Saan kroppani käyntiin. Vähän pakkelia , valokynää ja silmiin ylöspäin suuntautuvat rajaukset. Rapaa räpsyttimiin ja vire kaikin puolin positiiviselle. Tästä siis tulee ihan hyvä päivä. Aurinkokin nousee yhä korkeammalle ja paistaa kirkkaammin. Oivalsin, että voin jälleen itse vaikuttaa tämän päivän peilikuvaani.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

TEFLONIA

Maanantai-ilta ja olemme kotona, Pasi jäi Reetan kanssa osastolle. Ajoin autoa, oli harmaa keli, vesi roiskusi, ohitin hitaita, halusin pakoon Oulusta. Halusin taas etäisyyttä viimeisen vuorokauden tapahtumiin. Vaikka kuinka pakenee, pysyy omat ajatukset kyydissä. Raivostuttavaa. Niitä ei voi karistaa, vaikka kuinka haluaisi.
Eilen itketti, samoin tänä aamuna yhden äidin kanssa keittiössä. Sitten iski pinnoite, teflon. Eipä mikään tunnu taas missään. Kylmän viileesti tuli lusittua tuokin painajainen. Pakko vetää teflonit pintaan paksuina, harmaina, hylkivinä. Annan huonojen asioiden vyöryä kuin vesi hanhen selästä. En voi antaa kaiken satuttaa, muutenhan pakahdun. Yksi ystävä sanoikin pelkäävänsä, milloin teflon on liika paksu. Milloin teflonpinta estää hyvätkin tuntemukset?
Minua ei hetkauta tsunamit maailmalla pätkääkään, meillä on omamme. Sielläpä räpiköivät, me räpiköimme täällä. Minua ei kiinnosta tulevat vaalit pätkääkään, jalkautuisivat ehdokkaat ja päättäjät todellisuuteen. Kohdistaisivat rahavirtoja konkreettisiin kohteisiin. Tänään osastolla kävi Oulun kuoro lahjoittamassa lopullisen summan Kuorosodan puhelintuloista, 31999,29 euroa , se vielä jo saadun 40000 lisäksi. Huimia summia. Näillä osastolle hankitaan kantasolulaite, koneita ja muita laitteita. Kenties uudet sohvakalustot potilaiden viihtyvyyteen ja ainakin minä toivoisin huoneisiin uusia nojatuoleja, sillä entisistä jouset roikkuu. Viimeinkin vanhemmilla on käytössä myös tietokone, joka toimii. Kaikilla ei suinkaan ole läppäriä mukaan otettavaksi. Tai vaikka lämpöpakkauksia lasten kuumehorkan hoitoon. Eilen osastolta loppui pakkaukset, sillä osaa lapsista piti jäähdyttää, osaa lämmittää. Reetta olisi horkassaan kipeästi lämmitystä tarvinnut. Potilaspaikat, kaikki 11 huonetta ovat myös täynnä. Osaa potilaista hoidetaan milloin missäkin "kamarissa". Erilaisissa infektioissa olevia potilaita on niin paljon, ettei henkilökunta riitä, eikä eri pöpökantoja voi yhdistää samoihin tiloihin.
Lasten neurologisella evakkoviikonloppuna ollessamme tajuisin myös monien muiden lasten sairauksien vakavuuden. En halua vähätellä aikuisten hoidon vakavuutta ja tarvetta, kaikki tarvitsevat hoitoa. Mutta lapset ovat syyttömiä ja niin viattomia. Neurologinen oli järkyttävän hiljainen osasto, paljon avuttomia ja pieniä. Vauvoja, jotka ovat vasta syntyneet tähän pahaan maailmaan kohdatakseen kohtalonsa. Syöpäosasto puolestaan on iloinen ja äänekäs osasto. Monilla on jo koettua elämää, luonnetta, historiaa ja tarinaa takanaan.
Istun kotona, koneella ja turtana. Tulipahan lusittua sekin keikka, aina ei lähtiessä tiedä mitä on tullessa mukana. Rankkaa. Elämää. Todellisuutta. Meidän arkeamme ja elämäämme. Kaikki tämä on tiedostettavissa, mutta tulee silti niin puskasta. Pääsee aina yllättämään. Ei passaisi antaa teflonin säröillä, naarmuuntua, sillä silloinhan se ei enää ole suojana. Mutta onko tämä sittenkin muistutus siitä, ettei pidä antaa teflonin muuttua liika paksuksi? Olemmehan eläviä ja tuntevia ihmisiä huolineen ja murheineen. Elämme.

MILLAINEN ÄITI

Reetta tuossa kuvaili minua, millainen äiti olen. Nauraen hän kertoi minun olevan pöhölö, ankara, hassu, pussaileva ja rakastava. Pakkohan tämän lauman kanssa on olla tietyllä tavalla ankarakin, asettaa rajoja ja rakkautta. Toivottavasti se kantaa hedelmää ja lapsista kasvaa yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, joilla on sydän ja arvot paikallaan.
Reetta kyseli, milloin Hannu-pappa muuttui hassuksi, oliko jo minun lapsuudessa. Olen kuulemma kova pussailemaan ja halailemaan. Opinko sen vanhemmiltani ja milloin? No en oppinut, meillä ei lapsuudessa pahemmin pussailtu, halailtu tai tunteista puhuttu. Ehkä siitä syystä juuri haluankin purkaa kaiken ulos, en halua jäädä puhumattomaksi ja peittää tunteita. Haluan olla lapsilleni kuulolla niin hyvässä kuin pahassa. Puhututtaa ja kuunnella niitä. Välillä pitää tosin rivien välistä tulkita, mutta monta kertaa todellinen syy tulee lopulta esiin.
Reetta eilen mietti ensimmäistä verenmyrkytystään, joka iski kotona. Kuinka kauan paha olo jatkui, muttei kuume noussut. Kuinka kauan soittelimme ja odotimme pääsyä, lähtölupaa. Tulimme silloin taksilla. Reetta sanoi, ettei halua enää tulla taksilla, jos olo on niin huono. Hän haluaa tulla ambulanssilla, sillä ne saavat tulla lujempaa, saa olla makuullaan ja apua on lähellä. Totta, meidän on hyvä kuunnella lastamme, sillä hän osaa loistavasti tulkita tuntemuksiaan. Uskomatonta, kuinka selkeästi kauhukokemuksetkin piirtyvät muistiin, vaikka lapsi suorastaan horisee. Kauhukokemuksissakin pitää säilyttää asenne, kuinka sitä käsittelemme. Millaisen muistijäljen haluamme siitä lapsellemme piirtää ja samoin itsellemme.

SYYTTELEVIÄ LISKOJA

Yöni oli suoraan sanottuna painajaista. Syyttelevät liskot hyökkäsivät kimppuun, nukuin tuskin ollenkaan, ei se ainakaan levosta käynyt. Liskot simputtivat, osoittelivat, syyttelivät ja riepottelivat. Mitäs kävit aamulla lenkillä ja vähän niinkuin nautiskelit. Tästäs sait. Mitäs ostit itsellesi uuden ulkoilupuvun ja kuvittelit huolehtivasi itsestäsi. Tästäs sait. Mitäs söit kourallisen manteleita ja rusinoita. Tästäs sait. Mitäs hehkutit lapsen urheutta ja jaksamista. Tästäs sait. Aliatajunta syötti minulle syyllissyyttä. Heräsin silmät selällään täysin varmana siitä, että tämä lapsen kunnon romahtaminen on minun syytäni. Olen omilla teoillani, ajatuksillani ja fantasioillani verenmyrkytyksen aiheuttanut. Näin sen syyttävän sormen osoituksen. Silmissäni virtasi kaikki itsekkäät teot ja ajatukset purona, välillä kuin tulvana. Siitäs sait, sait mitä tilasit. Miksi menit nauttimaan, huokaisitko? Olemme sellaisen peikon kanssa tekemisissä, sitä ei sovi aliarvioida. Jälleen se peikko tuli vyöryen selän takaa suoraan polvitaipeisiin. Kuin valtava lumipallo. Se osui aika napakasti, makaan yhä selälläni haukkoen ja tunnustellen olenko kasassa.

Tulin osastolle kukonlaulun aikaan. Neitillä kukki huumori, maistui ruoka, jaksoi pompottaa minua. Reetta nousi sängyn päälle, avasi kaikki verhot. Nosti sälekaihtimet ja hymyillen otti uuden aamun vastaan. Kuumetta ei ole ja olo loistava eristyksestä huolimatta. Kysyinkin minkälaisia punasoluja sinuun tankattiin, sillä puhut todella höpöjä. Lapsi on taas oma itsensä. Näinpä pistän liskoni taas hetkeksi säkkiin, pakastan ja keitän. Laittaisinko vaikka etikkaliemeen ja kannen tiukasti kiinni. Marinoitukaa omassa liemessänne, liskot. Antakaa meidän taas porskuttaa!

HUOLI

Reetta on kovin vaisu, kaivautuu peiton nurkkaan. Lämpötila ihan normaalin puitteissa. Välillä kohoaa. Kostautuuko menneet rankat hoidot? Huoli astuu uudella tavalla päiväämme. Aloitamme tsemppaamisen Ouluun lähdön vuoksi. Alitajuisesti tiedämme, lähdettävä on. Aina muistutetaan, että vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten... Pakkaudumme siis koko perheellä matkaan. Matkalla soitan osastolle, he käskevät tulemaan. Niin mehän olemme jo matkalla. Kuume kiipeää yli 38 asteen. Onneksi olemme pian sairaalassa. Kuume heiluu välillä alaspäin, kunnes puolessa tunnissa kirii kaksi astetta. Itkien Reetta mittaa itseltään syöpähoitojen ajan ennätyslukemat 40,1 astetta. Lasta pelottaa, äitiä pelottaa. Lasta itkettää, äitiä itkettää. Tunnen kuinka huoli kiristää, puristaa suunnattoman tiukasti. Illalla kuume aiheuttaa kovaa palelua, horkkaa. Välillä hiki helmeilee. Kuume kirii, paineet romahtaa ja pulssi nousee. Lapsi joutuu jatkuvaan tarkkailuun. Nyt on tosi kyseessä. Tulehdusarvot nousussa, alkaa antibiootit, kuumelääkkeet. Lapsi tuntee kuinka on huono olo, heikottaa, huippaa, päätä särkee. Huono olo, jälleen verenmyrkytys. Reetan käytös muuttuu huojuvaksi, tulee mieleen edelliset verenmyrkytykset. Lohdutamme lasta, saat tromppareita, saat punasoluja, saat kuumelääkettä, saat antibiootteja, saat nesteytystä, saat hoitoa... Kohta huono olo helpottaa, enää ei huippaa, ei särje päätä. Kovin kolaus moisessa neidille oli jälleen, ettei saa käydä yksin vessassa. Pitää soittaa hoitajat kaveriksi, ettei pyörry kun olo on niin heikko. Tuosta kuitenkin jaksoi kapinoida!

SYKKYRÄLLÄÄN

Sunnuntaimme alkoi sydän sykkyrällään. Tunsin suunnatonta iloa perheestä, kodista, lemmikeistä ja luonnosta. Aamumme alkoi aamupalanautiskeluilla, korttipeleillä, lenkillä ja Tessan kodin siivouksella. Ulkoistin itseni  yöpaidassa ja kameran kanssa tallentamaan luonnon taidetta takapihalle. Koirien kanssa lenkkeillessä tunsin pakahtuvani upeasta luonnosta, huolesta, nautinnosta, pelosta ja liikunnasta. Tunsin kuinka sydämeni oli sykkyrällään, niin pienistä asioista voi ammentaa myös valtavasti voimaa. Sininen taivas, kuurankukkien leikki oksilla ja elämä. En tarvitse ostettuja sirkushuveja.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

PIIKKIMATOLLA

Vedin keskellä päivää yöpaidan päälle. Menin selälleni piikkimatolle ja relasin. Suljin silmäni ja hengittelin syvään. Jopa nautiskelin. Pakettiin kuului myös naama-, otsalohko-, jalkapohja-, säihkysääri-, päänahka- ja niskahierontaa. Illalla minulle on luvattu lisäksi paplarikampaus ja saparopää. Yhtenä päivänä tytöt laittoivat Pasin hiuksiin yhteensä 29 pompulaa. Pasilla on pian pidemmät hiukset kuin minulla, joten helppohan siihen on vääntää.
Fanny teki Reetalle paplarikampauksen nutturalla. Neiti istui kaljunsa kanssa ihan pokkana kammattavaksi ja Fannyhan kampas. Välillä lopputulosta peilistä piti vilkaista. Mielikuvitus on loppumaton lahja. Kummallekaan ei ollut minkäänlainen ongelma puuttuvat hiukset. Paplarit rullattiin yksitellen ja jokainen omalle paikalleen. Sitten räkätettiin yhdessä, kun ne putoilivat.

LAULATUTTAA

Aamuni alkoi Väinön ja Fannyn herätyksellä 06.40. Joka aamu sama aika ja sama paikka. Nukkumisjärjestelyt olivat mitä moninaisimmat, jälleen. Reetta meni Tessan viereen. Pasi sai Vernan kainaloonsa. Minä levitin Fannyn kanssa olohuoneen sohvan. Aamulla Pasin vierestä löytyi molemmat tuplat. Väliäkös tuolla, missä kukakin paapaa. Kunhan lopputuloksena on hyvät unet ja hymynaama. Kenties Fanny tarvitsikin juuri tuota useamman tunnin kainalohoitoa. On ollut aika haastava viikko kyseisen typyn kanssa.
Katsoin ulos, pyryttää. Annanko pyryn märitellä koko päiväni? Helppohan olisi loksahtaa heti herättyään paskakelikaikkipäinhonkia-muottiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Päätin relata ja nauttia tulevasta päivästä. Olen nukkunut viime aikoina keltaisessa, iloisessa yöpaidassa. Päätin jatkaa iloterapiaa itseni kanssa. Katoin oranssille pöytäliinalle aamukahvini. Sytytin keltaiset kynttilät ja nautiskelin aamupalani lueskellen, rauhassa, hiljaisuudessa keltaisessa valokylvyssä. Tessa tosin tuhahteli, että miksi kynttilät palaa? Selitin silmät loistaen, että nyt vain tarvitsen valoa, iloa, keltaista ja rauhaa itseni kanssa... Ei se teoriaani loppuun kuunnellut, lähti pesemään Väinön hiekkalaatikkoa. Väinö puolestaan aloitti kasvissyöjänä. En tiiä aikooko kokopäivä vegetaristiksi? Hyppäsi lehtisalaattiruukun kimppuun ja mutusteli sitä. Samaa rataa järsi myös upeita anopinkielen lehtiä. Kissa-polo ei tajua kuinka tärkeät osat anopinkieltä ovat terävät lehdenkärjet. Surutta ne typisti.
Viime päivinä olen taas takertunut muutamiin laulunsanoihin, kuinka osuvia riimejä. Ne pyörii mielessä. Heitän tähän muutaman riimin, joka pyörii:

Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?
-Odotamme kevättä, valoa, suuria asioita...

Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtuen...
-Välillä olen siis aika railoilla, kuinka se korjataan?

Kun enkelit heittävät kultaista hiekkaa ja maalaavat tähdenlennon pimeään.
Kun enkelit heittävät kultaista hiekkaa, silloin toivon hiljaa sinut vielä nään.
Mä outoon kosketukseen heräsin, mua koskettiko siipi enkelin?
-Kuvitelkaa tämä laulu tuplien laulamana, ne osaavat kaikki sanat. Kelaavat yhä uudelleen ja uudelleen.
Yleensä laulamme tätä autossa ja isosti.

Rakkaus on kummallinen drinkki se jalat alta vääjäämättä vie.
-Kuka tekee koktailin, mitä siihen tulee?

Leijonaa mä metsästän, tahdon löytää suuren.
-Räyh! Räyh! Tällä viikolla huushollissamme on karjunut leijonia...

Rouva hulta huoleton, neljän tytön äiti on...
-Kukakohan?

Taas päivä paistaa ja sydän nauraa.
-Antakaamme tilaa joka päivä paisteelle ja naurulle...

Tytöt oppivat laulujen sanat todella helposti. Eilen katsoimme musiikkiohjelmaa, näin ne vain pystyivät mukana laulamaan. Kuulemma jokin laulu on kuultu joskus jossain ja silloin sanat opittu...
Eilen emme lähteneet metsään, ettei Reetta uuvu liikaa. Näin siirsimme metsäretken omalle takapihalle. Polku hankeen, grillin ja penkkien esiin kaivaminen kinosten alta, polttopuut pulkalla vetäen ja eiku makkaraa paistamaan. Termarista kuumaa kaakaota ja siinä se. Lähellä oli muutamaa pihapuun tirrisko, lähes metsäinen olo. Olimme ainakin kuin metsäläiset.
Reetta nukkui loistavan yön. Yöllä mietin pitääkö minun mennä otsaa koettamaan, onko kuumetta? Annoin lapselle kuitenkin unirauhan, ajattelin hänen heräävän kyllä mikäli olotila olennaisesti muuttuu. Miksi siis menisin härppimään toista? Nyt Reetta makaa koirien kanssa makkarin lattialla. Poskien väri on hyvä, josko tämänkin päivän saisimme olla kotona joo ja huomisen...

Pasi oli nähnyt unta, että oli ajanut viiksensä pois. Niin ja näyttänyt sen jälkeen ihan pikkupojalta. Paas kattoo miltä ukkokulta näyttää päivän mittaan, josko me hiukka raakailemme. Tästä tulikin mieleen koirien karvakone. Pasi osti sellaisen trimmausta varten. Ensin trimmailimme Reinon korvat ja tassut. Homma näytti helpolta. Tajusin myös kuinka paljon säästämme, kun itse osaan leikata. Ajattelin minunkin osaavan, sillä onhan minulla verenperintönä systerin parturikampaajan koulutus. Istutin Reinon jälkeen Pasin lattialle ja annoin pöristä. Tuloksena aika syvä kolo takaraivossa hiuksissa. Lähes sisukumi paistoi. En uskaltanut jatkaa "siistimistä" vaan Pasi päätti lähteä aivan ammattilaisen käsittelyyn. Vaikka minulla on monia kädentaitoja, parturointi ei onnistu. Tyttöjen otsahiuksetkin on parempi Pasin leikata, mikäli on tarvista. Minun aikaansaannokseni ovat aina omaperäisiä ja luovia. Lähtee aina mopo käsistä jollain lailla.
Minuakin maalatuttaisi. Tekisi mieleni ottaa pohjat ja maalit esiin. Mielenkiinnolla katsoisin mitä olisi tulossa. Yleensä siveltimet ja värit vievät mennessään. Todellakaan edeltä käsin ei voi aina tietää mitä saa aikaiseksi. Kerrallinen akvarelliopettajani sanoi minun olevan "nopea ja suuruudenhullu". Tästä syystä en siis oikein uskalla aloittaa, se kun vie sitten mennessään ilman rajoja ja rajoituksia. Sen jälkeen perheellä ei ole enää keittiötä, äitiä tai ruoka-aikoja. Luovassa tilassa kaikki hämärtyy ja ajantaju katoaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

TUNTEIDEN TULKKI

Tuplat notkuvat musiikin tahdissa, hengaillen. Laulavat. Miten ne voivatkin osata niin monia sanoituksia ulkoa, eikä kyse ole aivan lastenlauluralleista. Keitin kotiutuksen jatkumisen kunniaksi kattilallisen pinaattikeittoa. Sitä syödään nautiskellen munien ja raejuuston kanssa.
Verna tuossa miettikin, toivottavasti loputkin kadonneet kirjat löytyvät. Kyselin harmittaako? Harmittaa, kuulemma. Reetta siihen tietävästi virnuili ja totesi Vernan olevan sellainen tunteiden tulkki. Näinpä, ei tahdo aina irrota vastaukset, mutta sitten jostakin rakosesta pilkahtaa harmi ja huoli. Reetta puolestaan on aina ollut tunteiden tulkki, joko/tai, on/off. Miten sen nyt sanoin kuvailisi. Kun Reetalla on asiat hyvin, hän on erittäin sydämellinen ja rakastettava. Kun asiat eivät ole niin hyvin tulee vastaan se toinen ääripää... Tunteiden tulkkimme pistää kuulumaan ja näkymään niin että raikaa.
Toimme eilen metsästä puunsiemeniä. Niitä leijaili hangelle rupelimen tavoin. Oli puhe pistää niitä tänään multaan. Mutta muutimme mieltämme Reetan nolla-arvoista johtuen. Ettei mullasta mikään itiö tai pöpö pomppaisi. Nääs osastolla ei saa olla ruukkukukkia tai kimppuja pöpövaarasta johtuen. Tämä tuli muutama viikko sitten esiin, kun Reetta sai kukkalähetyksen. Kauhistuin asiaa, omaa tyhmyyttäni ja tietämättömyyttäni. Olenko omilla kukkavirityksilläni kotona aiheuttanut tai altistanut lastani sienille, homeille, pöpöille, bakteereille, itiöille ja viruksille? Siis kaikelle mahdolliselle, mitä mullasta voi nousta. Jopa alkukantaisia eläimiä. Puistatti ja syyllisyys vapisutti. Onneksi sain synninpäästön hoitajilta. Koti on koti, siellä kuuluu voida elää mahdollisimman normaalia elämää. Toki pöpökanta pysyy vallan "kohtuullisena" nelijalkaisistakin johtuen. Meidän huushollista ei saa tekemälläkään steriiliä. Eilen tuuletimme matot, sohvatyynyt ja siivosimme huolella. Ja taas leijuu...
Aamupäivästä alkanut stressaava olotila tuntuu hiukka laukeavan, päänsäryn muodossa. Vetää olon ihan voimattomaksi, muttei kuitenkaan uskalla huokaista.
Teinkin ehdotuksen levollisesta ja miellyttävästä kotona olosta. Ei siis riitaa, tappelua, karjumista tai vieraita. Josko näillä saisimme olla Reetan kanssa koko viikonlopun kotona. Ehdotin, mikäli pitää raivota, itkeä tai huutaa jostain syystä, se henkilö menee suoraan pihalle ja avaa hanat vasta ulkona. Jospa raivotila ei silloin tarttuisi ja paisuisi. Reetan trompparit ovat tosi alhaiset, mikä taas aiheuttaa helposti nenäverenvuotoa. Aamulla ennen verikokeita tein asiasta jo diagnoosin, sillä verta tippasi nenästä. Ja sikäli mikäli Reetta pulttaa jostain ja raivoaa kunnolla, se tietää verta nenästä ja se taas tietää sairaalareissua... Hitonmoinen kierre, niin moni asia johtaa toiseen.

SYÖPÄUSVA LEIJUU

Päällisin puolin kaikki on ihan hyvin. Tänään mieleni ja olotilani yllä on leijunut harsomainen syöpäusva. Se on sellainen hiljainen sumu, joka hiipii lähemmäs. Käpertyy ympärilleni, peittää. Tämä sumu ei tukahduta kokonaan, mutta paikoittain pistää haukkomaan henkeä. Olemme taas kaikkien mittareiden ja luokituksien mukaan voineet olla ennätyksellisesti kotona. Koko ajan lähtövalmius ja pelko lähdöstä lähenee. Ei uskalla oikein nauttia olostaan. Viimeinkin verikokeet ovat labrassa. Tunnin aikalisän jälkeen cvk toimi jälleen kuin unelma. Miksi se hermoa rassaa tuokin vehe, antaako vaiko eikö. Antais vaan ja sillä selvä. Mutta ei aina mene niinkuin haluaisi.
Olo on levoton, ahdistunut, kärsimätön ja ärsyttävä. On vaikea keskittyä oikeastaan mihinkään, kun ei tiedä tulevasta tarpeeksi. Eipä näitä päiviä onneksi kovin usein ole, huh huh.
Tällä viikolla muut lapset ovat kerjänneet huomiota ennätysmäärät. Lähinnä kiukulla ja tappelulla. Uskomaton määrä itkua. Ihmekös tuo. Milloin viimeksi meidän koko perhe on ollut saman katon alla? Olen yrittänyt kertoa, että äitillä on aikaa pitää sylissä ja kuunnella mikäli on mielessä asioita. Pitkässä juoksussa ja kärsivällisyydellä vyyhdit ovat auenneet. Mutta mistä minä olen moisen kärsivällisyyden oppinut ja saanut? Aivan uusi piirre minussa. Onneksi turha hötkyily ja joka suuntaan itsensä repiminen on tauolla ja voin elää paremmin hetkessä. Tätäkö minulle opetetaan? Hetkessä elämistä.

Muutama kitutunti vierähti. Arvot laskeneet lähes mittaamattoman alhaisiksi... Eli infektiovaara olemassa entistä herkemmässä. Mutta trompparit ja hemo riittävät kotona ololle. Jihuu, jippiai! Jatkamme kasvutekijäpiikin ja sieni-infektion estolääkityksen antamista. Nämä lääkkeet tukevat veriarvojen kohoamista. Voi vitsi, kunpa pääsisimme viikonlopun yli...

AIKALISÄ

Hitsin pimpula, taaskaan cvk ei suostu antamaan näytettä. Pitää ottaa jälleen maltillinen tunteroisen aikalisä. Että sieppaa, mitä se nyt temppuilee? Sitä aina laskelmoi aikataulunsa näytteiden mukaan. Otto, vienti, teko, tulokset ja puhelu. Päivästä menee noin nelisen tuntia pelkkään odottamiseen; lähteäkkö Ouluun vai jäädäkkö kotiin. Se syö ihmisen kärsivällisyyttä... Reetta tuolla tuntuu manaavan itsekseen, voi paskanlatinat. Onhan se lapsellekin tympiää odottelua.
Eipä tässä, otamme esiin palapelin, 300 palaa. Josko sinä tunti vierähtäisi. Munat on paistettu ja aamupala syöty. Reetta suunnittelee ulkoilua, metsäretkeä, maalausta, palapelin tekoa ja leipomista. Aikas napakan aikataulun mammalle laati. Ei auta muu kuin hypätä kaveriksi.


Ukkokulta, ukkokulta,
vedä jo, vedä jo.
Verinäytteet multa, verinäytteet multa.
Kunnolla, kunnolla.

Reetan aamubiisin sanat jaakkokullan sävelellä.

torstai 17. maaliskuuta 2011

LAINAUKSIA

Kyllä tämä äitinä olo on välillä salapoliisin työtä. Vernalle tuli muistutus kirjastosta sellaisesta kirjasta, josta ei ole tietoakaan. Ainakin neiti silmät suurena näin väittää. Kun aloimme selvittämään onko Verna lainannut omaa korttiaan jollekin kaverille, niin ei. Mutta Verna on kuulemma omalla kortillaan lainannut muillekin tytöille kirjoja. Siis tässähän on vinha ero. Kuulemma kavereilla ei ole omat kortit olleet tallessa, jolloin Verna on omallaan heille lainannut. Outoa on myös se, että kaikkien oppilaiden kirjastokortit ovat opettajan laatikossa, mutta siitä huolimatta osalla ei ole omia tallessa. Saimme penkoa koko luokan pulpetit ja kadonnutta kirjaa ei löytynyt. Menimme asiaa kirjastoon selvittämään. Sieltä paukahti yhteensä 14 lainattua kirjaa, joista ainoastaan yksi löytyi Vernan omasta pulpetista. Palasimme jälleen koululle. Toiselta kaverilta löytyi 4 ja toiselta 5 puuttuvista kirjoista. Mysteeriksi jäi yhä 4 kirjaa, kenellä ne ovat? Eihän noin pienet tajua kirjastoautokäyttäytymistä vielä ollenkaan. Tuskin koko kirjoja edes avaavat. Mietin myös, kuinka yhden lapsen kortilla annetaan lainata kassillinen kerrallaan. Molempien tyttöjen äideille soittelin ja asiasta kerroin. Molemmille näistäkin tytöistä oli muistutuskirjeitä kotiin tullut. Siis aivan kauhea rumba. Eihän tuon ikäiset tajua, muista, ymmärrä saati sitten uskalla tunnustaa tekemisiään. Kysyinkin äsken Vernalta, kuka sinne vankilaan lähtee nyt tuomion istumaan, jos puuttuvia kirjoja ei löydy? Raukka huusi naama märkänä puoli tuntia. Uskoisin opin menneen perille. Lupasin mennä vankilaan hänen puolestaan, mutta hyvityksenä pitää tehdä lisää kotitöitä. Uhkaus, kiristys ja mitä niitä nyt olikaan...

KOUHOTETAANKO?

Pakkasaamuna saimme lähtökäskyn jälleen Paskalannevalle makkaranpaistoon. Käskyn antoi Reetta ja soitti pappankin mukaan. Kuumaa kaakaota, hohtavia hankia, nuotio, makkaraa ja leppoisaa oleilua. Siinäpä nautintoa pariksi tunniksi. Paluumatkalla Reetta halusi pappan takapenkille viereensä istumaan. Metsäautotie on kapeaksi lookattu, mutkainen ja ojat täynnä lunta. Pappalla ei tunnetusti kauhean hyvä kyytipää ole ja milloin mitäkin kuviteltuja hevosia tai hirviä mutkan takaa pomppaa eteen. Siis ihan omia peikkoja. Reetta tuntee pappan niin hyvin, että alkoi härnäämään. Kouhotetaanko? Ja mehän kouhotimme. Pasi ajoi siis ainakin "satasta" mutkaisella lumitaipaleella ja pappa huusi kauhusta takapenkillä ja puristi penkkiä rystyset valkoisina. Isä kouhota vieläkin! Kouhota vielä! Pappa oli hommassa mukana osittain tosissaan ja osittain leikillään. Kauheaa metelöintiä ja naurua. Reetta kehuskeli pappalle, että näin äitikin aina metsäteillä kouhottaa. Todellisuudessa kouhotusta on alhainen nopeus, kova kaasuttelu, tiukka etukeno, pieni vaihde ja mutkitteleva ajotyyli. Kaikki tämä kun höystetään ääniefekteillä niin tunnelma on taattu. Ihan mahasta huimaa. Reetan olotila on aivan hyvä ja jaksaa touhuta ulkona ja sisällä. Ihime sissi!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

KÄSIRYSYJÄ JA MUSTEPANIIKKIA

Fanny ja Reetta ottivat äsken kunnolla yhteen. Meteli, kiljuminen ja kiekaaminen oli korvia vihlovaa. Samoin syy, uskomattoman tyhjänpäiväinen. Omasta tilasta, palikoista ja PetShopeista. Tai siis onhan tuossa aineksia kunnon käsirysyynkin. Niinkuin neidit asian todistivat. Seuraava aihe tuli Tessan matkalaukusta. Seuraava aihe oli, kun Tessa oli yliaikaa naapurissa. Seuraava tyhmän äidin tyhmä sääntö oli kun en antanut muiden leikkiä räystäiden alla. Räystäiltä nääs roikkui metriset ja paksut lumilipat. Nyt tappelunaihe on sähköpiano ja soittovuorot. Reetta taas puolestaan ei halunnut ulos, koska muut vain laskivat mäkeä. Hän olisi halunnut hiihtää. Olimme kuulemma niin tyhmiä myös iskän kanssa ettemme kertoneet, että menemme maitokauppaan. Kyllä asiasta mainitsimme, mutta Reetta oli niin netin lumoissa, ettei mennyt jakeluun mitä ympärillä tapahtui. Makaroonilaatikkoonkin tyhmä äiti oli ripotellut pinnalle juustoraastetta. Jääkaapissa ei koskaan ole mitään mitä lapset haluaisivat. Kaiken kukkuraksi pullantuoksuinen äiti oli lisännyt pullataikinaan rusinoita, pullahan on silloin syömäkelvotonta. Peltillinen leipää osoittautui puolestaan erittäin herkulliseksi. Sen todistivat Reino ja Kaino, jotka sen olivat syöneet. Kainon käytös paljasti heti syyllisyyden, meni sängyn alle niin että näkyi vain pylly. Ukkokultakin lopetti minulle puhumisen, kun minua ei jaksanut kiinnostaa jokin plussatelekkarikanavapaketti-juttu. Näinpä tyhmä äiti selvittää ajatuksiaan tietokoneen näppäimistön avulla puhumatta kenellekään yhtikäs mitään. Fanny ja Verna tekstasivat aidoilla mustekynillä. Verna kokeili aikansa, suht siistillä lopputuloksella. Fanny kokeili myös, sai pilkkuja käsiinsä. Neiti kysyi lähteekö muste? Ehdin vastata vain ei... Sitten alkoi paniikkihuuto. En ehtinyt jatkaa lausettani loppuun ...ellet pese heti vedellä, muuten se tarttuu muutamaksi päiväski ja kuluu pois. Huutoa kesti kymmenen minuuttia, jolloin korvat eivät toimi saati aivot leikkaa. Fanny vain karjui, luuli musteen jäävän niinkuin tatuointi, koko iäksi. Ei auttanut neuvot, puhe, apu... Mutta tätähän tämä perheidylli välillä meinaa olla, ainaskin meillä. Tänään on ollut päivä, jolloin haluaisin asua syvällä korvessa. Paikassa, jossa emme aiheuta melusaastetta. Paikassa, jossa olisi nyrkkeilysäkki jatkuvasti valmiudessa, mikäli tekisi mieli päästellä aggressioita. Paikassa, jossa olisi tilaa enemmän, että suuremmilta törmäyskursseilta vältyttäisiin...

PAJUNKISSANKELLOJA

Pasilta pääsi eilen lipsaus metsässä. Pasi käski tyttöjen ottamaan maljakkoon pajunoksia, jotta niihin puhkeaa kissankelloja. Vähäkö pimut huuli soikeena miettivät asiaa. Lopulta Pasillekin selvisi, ettei pajuihin puhkea kissankelloja vaan pajunkissoja. Heko, taas meillä oli hauskaa.
Keksin myös Pasille ja koirille eilen käyttötarkoituksen. Pasista kuulemma tuntui siltä, että olen esineellistänyt hänet. Kuin lapio, joka on roikkunut seinällä muutaman vuoden, sille keksitään käyttötarkoitus. Eikä kuulemma aviomiehelle. Noh, saattaahan tuossa olla vinha perä. Ja se miehen ja koirien käyttötarkoitus olisi opiskelu homekoiriksi. Tai siis mies siis kouluttautuisi ja siis kouluttaisi siis koirista siis homeasiantuntijoita. Siis kaikki kolme aloittaisivat opiskelun moiseen. Olen ihan aiheesta artikkelin lukenut, en siis hatusta tätä ole keksinyt. Eli aikas johdonmukainen käyttötarkoituskartoitus mielestäni. Siis, onhan siinä vielä sulatteleminen. Meillä olisi jo kuitenkin tarvittavat varusteet olemassa; koirakouluttaja ja koirat. Helppoa.
Menemme nyt keskiviikossa. Sain juuri puhelun osastolta, ei tarvitse lähteä. Kyllä minä sen jo tiesinkin, mutta nyt se oli lääkärin päätös. Vein labranäytteet viimetipassa, sillä neidin cvk ei antanut aamulla näytteitä. Näinpä otimme aikalisän ja laitoimme hepariinia liottamaan putkia, sitten toimi loistavasti. Jälleen hyödyin pienen paikkakunnan eduista, minulle ajettiin tulokset muutamassa minuutissa. Osaan tuloksista itse päätellä jo monia asioita, niin kuin tänäänkin. Ne ovat yleensä samat seikat mitä seurataan. Arvot olivat kohtuulliset, jopa nousussa. Trompparit hiukka laskeneet, mutta silti hyvät. Osaamme lukea lastamme myös värin ja käytöksen perusteella. Näin pystyin relaamaan ja jatkamaan päivän touhuja. Sain puhelun tuosta muutaman tunnin viiveellä. Loistavaa palvelua jälleen meidän labrassa. Helpottaa mielettömästi, sillä kun joutuu olemaan koko päivän lähtövalmiudessa se rassaa. Reetta aloitti aamupäivän ompelulla, kunnes kone lasahti. Lakkasi toimimasta. Meidän piti siis pakata ompelutarvikkeet ja ajaa mummun ompelukoneelle. Nyt olkapäällä keikkuu jälleen uusi laukku.
Saimme seurata tuvan ikkunasta live-luontodokumenttia. Jokijäällä oli kaksi jänistä. Siinä ne puolisen tuntia hääräsivät, kunnes seuraavan puoli tuntia olivat tosi puuhissa. Näimme livenä jäniksien parittelun ikkunasta. Reetta sitä aikansa myös seurasi, mutta kun homma vain jatkui ja jatkui, niin neiti päätti jatkaa ompelua. Pappa jaksoi urhoollisesti seurata, nyt sillä raukalla jumittui niska moisesta urakasta. Aikas yllättävää, jokijäällä, ikkunan alla ja hiihtäjien lähellä. Olikohan ne niitä cityjäniksiä, joilla ei ole turhia estoja?

tiistai 15. maaliskuuta 2011

NUOTIOLLA, ON NIIN HYVÄ OLLA

Onpas mennyt lupsakkaasti päivä iltaan. Kauheasti touhua, olemme olleet kotista. Reetalla kävi aamulla ope, me lenkkeilimme koirien kanssa sillä aikaa. Oppiminen oli jälleen kivaa. Sitten pakkasimme koirat ja Väinön autoon ja ajoimme moikkaamaan mummua ja pappaa. Siellä vierähti pari tuntia. Reetta pelasi tuttuun tapaan muistipelejä mummun kanssa ja syötti pappalle salaa juustoa. Sen jälkeen pappa antoi traktorila kyytiä. Kävimme mutkan kotosalla, odottelimme koululaisia. Vuorossa oli eväiden teko ja nokka kohti Paskalannevaa. Mielettömän upea ilma ulkoilulle. Aurinkoa ja passeli pakkanen. Toki joukosta löytyi kaksi nuorta kapinallista Tessa ja Verna, joita ei voisi vähempää ulkoilu ja metsä kiinnostaa. Metsät kuulemma pitäisi lailla kieltää, hah. Sanoinkin, että mukaan on pakko lähteä, mutta säilyttäkää tuo asenne koko reissun ajan. Metsässä olosta ei sitten saa nauttia tai naamalla näkyä hymyntapaisia. Pitää olla tuolla asenteella koko reissu. Hyvä kun perille pääsimme, alkoivat lapset nauttia olostaan. Naamat vääntyivät tosikoillakin hymyyn. Metsässä oli mielettömästi lunta ja siellä turhat  negatiiviset energiat kaikkosivat, kun muksut leikkivät ja konttasivat. Koirat mukana. Minä kellistelin milloin minkäkin kinoksen juurelle kameran kanssa. Pasi sytytteli nuotion. Paistoimme makkaroita, joimme kaakaota ja söimme eväsleipiä. Kaikki meni, kyllä luonnonhelmassa ruoka maistaa. Kotiinlähtömme sai tuttuun tapaan farssin piirteitä; Pasi kahlasi puolen porukan kanssa edeltä autolle. Avasi ovet ja alkoi lastaamaan. Minä raahauduin loppujen kanssa. Pasi joutui koirien kanssa peräkonttiin istumaan. Pyysin avaimia, jotta auto saataisiin liikkelle. Mitä avaimia? No niitä, joilla auton juuri avasit!!!! Avaimia siinä sitten tovin haeskelimme, konttasimme ta nuuskimme. Haimme auton alta, sisältä, päältä, taskuista ja kaikkialta mistä autonavaimia kuuluukin hakea. Lopulta ne löytyivät Pasin lahkeesta. Taskusta oli mennyt vuori rikki ja avaimet olivat sujahtaneet lahkeensuuhun kengän päälle. Mua meinas hiukka ääneen naurattaa koko homan koomisuus ja ukkokulta sen kuin tuhisi ja jupisi.
Kotiuduimme rentoutuneina. Savuntuoksuisina Pasin kanssa jatkoimme ostoksille. Meiltä kysyttiinkin ihmetellen, kuinka pidämme perheen koossa, kun olemme yhdessä liikkeellä. Itse asiassa aika harvinainen näky, milloinkahan viimeksi olemme käyneet yhdessä yhtään missään. Saati sitten olleet samalla paikkakunnalla. Kannattaa sitä jo ääneen ihmetelläkin.
Nyt takassa palaa tuli ja porukka tillottaa Simpsoneita. Tytöt leikkivät kampaajaa ja hierojaa. Pasi niistä ehti nauttimaaan, mutta mulla oli hiukka ruuhkaa kyökin puolella. Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä, saimme kokea iloa, teinipuuskia, nautintoja ja ihan aitoa uupumuusta . Mikäs tässä on unta odotellessa.

MANIKYYREJÄ JA HEMMOTTELUHOITOJA

Illalla saunoimme ja suihkuttelimme pitkän kaavan mukaan. Reetta tosin ei saunaan saakka voinut tulla. Pystysuihku on kuitenkin tosi ylellinen juttu. Sairaalahuoneessa nääs on amme, jossa istutaan. Yläkroppaa meinaa viluttaa ja pitää varoa ettei cvk:n juuri osu veteen. Eli kauheaa kyttäämistä. Pystysuihkussa virtaava vesi lämmittää koko kropan. Siis sellainen asia, joka meille on itsestään selvää onkin Reetalle luksusta. Sain hiustenpesun ja jalkahoidon. Manikyyrejä ja kampauksia on ollut tarjolla kaiken aikaa. Kotona Reetta tuoksuu todella hyvälle, sillä sairaalaoloissa ei kauheasti voi tuoksuja käyttää. Naisellinen pikkunainen. Iho on todella hyvässä kunnossa, joten voimme antaa tuoksuille ja voiteille luvan. Edellisessä hoitojaksossa Reetalla meni kalju ja silmänympäryksen iho huonoon kuntoon, toistaiseksi emme huomaa kuivumista. Paas kattoo koska paukahtaa rankemmin hoitojakson seuraukset esille. Toivottavasti ei paukahda, mutta tarkkailla pitää koko ajan ja olla valmiudessa puuttumaan oireisiin. Yleistä ovat juuri limakalvovauriot suussa, pyllyssä ja koko ruuansulatuksen matkalla. Samoin ihon ohkaisimmat kohdat helposti reagoivat. Kun suu on puhki, ei voi syödä. Kun pylly on rikki, tekee kipeää. Ja kun jokin paikka on rikki, on infektioriski aina olemassa. Kun ei voi syödä, yleiskunto heikkenee paino tippuu.  Kierre, kierre, kauhea oravanpyörä. Eli mielellään ennaltaehkäisee ja puuttuu heti kun jotain on havaittavissa.
Mutta nyt mamman on aika skarpata. Pukea päälle ja kammata luomutilassa oleva pörrö. Tessa ja Fanny ovat jo koulussa. Kello on 08,12. Mitähän kaikkea vauhdilla alkanut päivä tuo tullessaan, kotipäivä ja aurinko? Jihuu, vinhaa päästä kokemaan taas tätäkin pyöritystä. Onneksi mamma oli skarppina, sillä Pasille pukkasi kiire hammaslääkäriin. Ajantaju oli nääs mennyt heti aamusta, rikkaimuria heilutellessa. Verna tuossa itselleen saparot laittoi ja Reettakin itselleen samanlaiset mielikuvituksellaan väänsi. Teki sellaista ilmasaparointia. Väänsi ja käänsi mielikuvitushiuksia peilin edessä ja oli lopputulokseen tyytyväinen. Ainakin hymy oli korvissa. Nyt neiti hienohelma kyselee, saako koulussa olla meikkiä? Eilen Reetta laittoi itselleen luomiväriä, käyttäen peilinä vessapaperitelineen metalliläppää. Ripsiväriäkin oli kaikissa kymmenessä säihkyripsessä. Aamun värit ovat ainakin raikkaat. Päällä on punainen valkoisilla palloilla kuvioitu tunikamekko. Jalassa turkoosit legginsit, turkoosit hiat. Sukat ovat punaiset. Helmet  ja rannekorut turkoosit. Todella iloista ja raikasta. Jatkamme siis tätä väri-iloittelua...

LEIPÄÄ JA LEIKKELETTÄ

Kotiaamumme alkoi Reetan aikaisella ylösnousulla. Ensin piti pyytää Väinö viereen. Sitten pussailtiin koirat. Voi vitsi kuinka helliä nuolaisuja sesset osaavatkin antaa. Olen tänään mitä suurimalla todennäköisyydellä palvottu henkilö! Leivoin eilen iltasella leipää aamuksi. Reetta muisti heti tuoreen leivän, arvatkaa kuinka kehuja sateli... Neiti nautiskeli pelkällä levitteellä, jotta maistaa leivän maun parhaiten. Leikkeleitäkin oli pöydässä ja Reetta niitä maisteli. Mutta vain siitä syystä, että hän testasi onko leikkeleet tarpeeksi hyvää meidän Väinölle. Unelmakolli kuulemma tarvitsee aamupalaksi vain parhainta. Kyllä kolli osaa kiittääkin kauniisti, kehräämällä ja puskemalla. Kuinka tärkeitä nuo lemmikit Reetalle ovatkaan. Illalla istuivat sylikkäin ja kaulakkain. Aamulla sama jatkuu.
Pakkanen paukkuu reilussa viidessätoista, aamuaurinko saa pölyhiukkaset leijumaan. Äiti, mitä nämä ovat? Lahjomaton aamun aurinko, kuinka talven voimmekaan asua tiedostamatta hippuja ja niiden leijumista. Jotenkin raadollinen kirkkaus.
Aamupalat on syöty, petit petattu, pitää pyörittää pyykkirumbaa ja sitten saapukin Reetalle ope. Taidan ulkoistaa itseni ja hauvelit opetuksen ajaksi. Oikeastaan ihana kotiaamu, kaikkine pölyhippuineen ja aamunaukuineen. Tulevaisuus häikäisee, ainakin aamuauringossa pitää silmiä siristää.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

HOH HOIJAA

Olemme kotona. Hoh hoijaa. Vielä kerran hoh hoijaa. Aamulla Reetta soitteli Pasin hakemaan ja pääsimme lähtemään yhden huitteilla. Aamun veriarvot eivät kauhean kaksisia olleet, mutta käydään välillä tankilla. Kunhan infektiotkin olisivat kohtuullisia. Sellaisia hartaanpuoleisia toiveita ilmoille päästelen. Tavoitteena on maaliskuun loppupuoli 29.3., olisi lyppi. Sen tulosten jälkeen saamme tietää tulevista hoidoista. Mitä Helsinki päättää. Tämän viimeksi lusittu blokki oli todella raju, joten arvot ovat tosiaankin alhaiset ja infektioriski suuri. Kuulemma harvinaista oli, että c blokki voitiin aloittaa vain yhden päivän viivellä suunnitellusta.
Tessa teki jauhelihakeittoa kun tulimme. Verna ja Fanny lähtivät kuviskerhoon. Tessa jalkapalloharkkoihin. Reetta puolestaan ompelee pussukoita ja nyssyköitä. Pyykkikone laulaa, Pasi on jo imuroinut. Minun aikani meni taas postivuoren purkamiseen. Välillä on erittäin turhauttavaa roikkua milloin minkäkin instanssin puhelinjonoissa. Selittää ja kysellä, taas seuraavalle virkailijalle. Nytkin olimme saaneet vakuutusyhtiöltä maksunpalautuksia ja laskuja samalta aikaväliltä. Jojoilua täysin. Ensin maksavat takaisin ja sitten tajuavat, ettei olisi pitänytkään. Mitäpä siinä mitätön kuluttaja voi muuta kuin roikkua langoilla, kun virkailija toisensa jälkeen yrittää keksiä koottuja selityksiä. Puolisen tuntia meni, aggressiotasoni alkoi nousemaan kummasti. Samaan aikaan kaikilla lapsilla ja muutamalla elikolla tuntui olevan mielettömästi asiaa. Ennen kuin kykenen yhtään kotona relaamaan, minun on vain lusittava tietyt asiat ajantasalle. Ärsyttävää, mutta parempi heti, kuin jättää venymään.
Reetalle tulee huomenna ope, aivan intona odottelee kotikoulua. Pasille puolestaan tilailin ajan hammaslääkärille. Pistetään purukalusto kuntoon ennen kantasolusiirtoa. Pitäisköhän tuota miestä muuten rempata? Lähinnä varmaan tsempata ja jumpata... Sain loistavasti organisoitua palvelua. Tänään on jo otettu röntgenkuvat ja huomenna lääkäri katsoo tarviiko paikkauksia. Loogista ja niin jouhevaa. Kiitos! Hommat hoituu monesti niin jouhevasti, kunhan ne tehdään maalaisjärjellä...
Viime yönä minulla oli kotiinpaluunjännitystila-oireilua. Siis jännitti, pitääkö suunnitelmat ja pääsemmekö edes hetkeksi kotiin. Heräsin pirteänä kuin peipponen, oletin olevan aamun. Hyvä etten lähtenyt aamupesulle ja höyryämään. Kello olikin vasta 00.36. Olin nukkunut vain muutaman kitusen tunnin. Eiku pää takaisin tyynyyn ja pötkölleen. Aamupäivällä tuli tuota mun ihanaa bling bling kelloa silmäiltyä tiuhaan. Suorastaan poltteli ajatus siitä, että voimme kenties nostaa kytkintä hetkeksi. Yleensä kelloa tulee silmäiltyä harvakseltaan, mutta tänään minun alkukantaisempi ja levottomampi puoli puski alitajunnan syövereistä esiin. Vilkuilin muutaman minuutin välein ja tarkistin liikkuuko sekuntiviisari, liikkui.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

AAMUKAHVI

Keitin itselleni pannullisen kahvia. Nautin sitä kaikessa hiljaisuudessa, sillä Fanny leikkii mykkäkoulua kanssani. Äänestää kantapohjillaan, eli kävely kyllä kuuluu. Salaa hakee dallaspullaa sänkyyn peiton alle, uhmaa kaikkia lakeja. Sängyssä ei syödä ja makealla ei päivää aloiteta vaan kunnon aamupalalla. Neiti nimittäin kotiutetaan tänään, todennäköisesti ystäväperheen kyydillä. Heidän äiskä makaa täällä sairaalassa myös, joten olisi aika loogista pistää Fanny sillä kyydillä kotiin. Olisihan tämän viikon aikana jos minkälaista kulkijaa ollut Ylivieskan suuntaan, mutta kauhupaniikki on iskenyt. Nyt alkaa aika loppumaan. Eikä ole järkeä Pasin lähteä tänään hakemaan, jos me pääsemme huomenna kotiin. Asian johdosta neiti puhisee, kädet puuskassa ja luo minuun happamia katseita. Mutta ei auta, matkalaukku lähtee mukaan.
Reetta puolestaan soitteli jo täydestä vauhdista. Aamupala oli syöty ja eilen ostamani turkinpippuripussi löydetty. Tuntui olevan kunnon tsemppi päällä, eikä ikävästä tietoakaan. Fanny on sentään ollut vieressäni koko ajan ja takana kymmenen tunnin yöunet. Näin erilaisia sisarukset voivat olla käytökseltään. Mikä on sitten missäkin tapauksessa parempi, sitä en mene määrittelemään. On vain rohkaistava ottamaan vastaan uusia asioita. Ei se ole maailman kauhein asia, jos pääsee tuttujen ihmisten kyytiin. Kyllä sen kestää. Aina kaikki ei mene oman suunnitelman ja käsikirjoituksen mukaan ja tilanteisiin on sopeuduttava. Kaikki kokemukset kasvattaa ja antaa pohjaa uusille kokemuksille. Meidän kaikilla muksuilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, näillä mennään.
Mutta nyt  kuivaan hiukset ja juon loput kahvit. Osasto kutsuu!

lauantai 12. maaliskuuta 2011

LUSIMISTA

Olen lukenut ja kuullut reissuelämää viettävien ihmisten hotellikuolema-termistä. Itselläni se molskahti alitajunnasta tietoisuuteen helmikuun viimeisellä viikolla, kun olimme Reetan kanssa neurologisella osastolla eristyksissä ja evakossa. Makasimme kuin lahot lahanat, minuutit kuluivat, tunnit kuluivat ja taas tuli lusittua yksi päivä. Kaukosäätimellä naputtelee kanavalta toiselle vailla päämäärää. Vessassa käy säännöllisin väliajoin. Odottaa vain ajan kulumista. Välillä on ruuaan, lääkkeiden, kontrollien ja testien aika ja taas tapetaan aikaa. Samoihin aikoihin luin myös artikkeleita vankilassa elämisestä. Samanlaiset puitteet; pieni koppi, sänky, telkkari, pytty nurkassa, vierailijoita vai luvalla. Huoneesta ei saa poistua, ei ulkoilla, ruoka tuodaan tietyllä kellon lyömällä. Omalta kohdaltani koen olevani avovankilassa, sillä saanhan poistua yöksi muualle. Lapsen on lusittava samassa huoneessa.
Serkkupoika sanoikin, että on rankkaa  olla muutamakin tunti eristyksissä saati sitten kun puhumme viikoista ja kuukausista. Saman uupumuksen olen huomannut Fannysta. Raukalla ollut erittäin rankka hiihtolomaviikko. Neiti on todella poikki iltaisin. Eikä Reetta ole edes tiistain jälkeen päässyt ulkoilemaan. Me sentään olemme kävelleet useita kilometrejä päivässä.
Itsestäni huomaan kuinka usein vaatteita pitää olla pesemässä ja suihkussa käymässä. Roolinihan on pääasiassa läsnäolo. Mutta se kuluttaa, uuvuttaa ja syö voimavaroja suunnattomasti. Jokaisen sairaalapäivän jälkeen luulee tehneensä pitkänkin juna- ja lentomatkan, sillä uupumus, voimattomuus ja nuhjuisuus tuntuu juuri siltä. Mutta näin olemme lusineet pian puoli vuotta. Jollain tapaa oma olo on levollinen, tietää jo mistä on kyse. Kauhulla seuraa uusien lasten ilmaantumista, uusia diagnooseja ja vanhempien zombina haahuilua. 
Olen myös havahtunut siihen, ettei ympäristön tapahtumat enää kauheasti nappaa. Olen molskahtanut siihen lusimis-olotilaan. Syksyllä jaksoin ja halusin puuhata kaikkia hemmotteluja ja hoitoja vanhemmille. Enää ei huvita pätkääkään, kunhan lusin. Elämän kiksit on unohtuneet ja niiden merkitys vähentynyt. Itsekkäästi pyrin kuitenkin niitä itselleni suomaan tilaisuuden tullen, mutta jokainen räpiköiköön omassa liemessään. Aivan tarpeeksi vaatii voimia saada itsensä pois osastolta, saati sitten hierojalle tai kampaajalle saakka.. Sekin vie omia voimavaroja. 
Pari viikkoa sitten havahduin Sepe-pelastushelikopterin ääneen. Kenttä näkyy osastolle. Alkusyksystä laskimme lentoja, mutta nyt on mennyt monta kuukautta etten ole niitäkään rekisteröinyt. Säpsähdin,  kun sen tajusin. Mitä kaikkea olenkaan jättänyt näinä kuukausina tajuamatta ja mihin kaikkeen reagoimatta? Viime viikoina alitajuntaani on taas kuulunut helikopterin pörinä. Välillä luulen olevani teräväkin, mutta mitä ilmeisemmin porskutan sumussa, korvatulpissa ja suojahaalarissa.

HÄLÄPÄTIHÄMMÄÄ

Makasimme kaikki kolme kaulakkain sairaalasängyssä ja katselimme Rölliä. Pidimme kaikki vanhoista Rölli-elokuvista. Röllillä on oma filosofiansa. Miltä kuulostaa esimerkiski se, että linnut osaavat lentää, koska ottavat itsensä keveästi. Rölli ei tahdo aina muistaa rooliaan olla pelottava ja ilkeä, väkisellä meinaa lipsahtaa kiltteyden puolelle. Nauroimme ääneen koko tunnin filmin ajan ja hoitajat taas nauroivat meille. Harvemmin kuulemma on kolme nauravaa ihmistä sairaalasängyssä. Filmi oli vuodelta 1986, ilman turhia tehosteita. Loistavaa katsottavaa nykylapsellekin.
Häläpätihämmää häpäti hää, hämmää häpäti hää.
Kokosimme muutaman sata palaa palapelejä tänään ja tytöt pelasi kaikilla vekottimilla. Tytöillä meni  välillä käsirysyn puolelle, Fanny kuulemma pyörinyt jo liika pitkään sairaalassa, kommentoi Reetta. Ehdotin sellaista nyrkkeilijöiden tuijotustaktiikkaa, jolloin vastustajan kantti testataan. Pelkkä ajatuskin tuppisuuna tuijottamisesta alkoi naurattamaan, siihen se sitten ratkesi.

IHANA VALO

Viimeyön nukuin kuin tukki. Aamuun herätti Reetta soitollaan. Neiti oli itse positiivisuus ja reippaus. Olihan ulkona ihana valo, aurinkokin paistoi. Ihana valo loisti lapsesta puhelimenkin välityksellä. Imin itseeni valoa  ikkunoista.
Fanny oli taas kuin nukkuneen rukous, erittäin työläs saada ylös ja mukaan. Mutta kyllä me reilun puolen tunnin kuluttua olimme jo linja-autopysäkillä aamuauringon paisteessa. Hengitin syvään, tuntui keveältä. Mietin kuinka tärkeää on tuntea välillä ihanaa valoa, imeä sitä jotta jaksaa taas eteenpäin.
Jatkoin matkaani kaupungille, tyttöjen ostoksille. Typyt jäivät puuhailemaan yhdessä. Nautin olosta, valosta ja tilasta. Tarvitsin sitä todella.  Palloilin ilman suurempia suunnitelmia, tein tarvittavat lihaliemikuutio-ostokset. Ajattelin Reetan lausahdusta ihanasta valosta, kuinka se täytti koko minun päiväni. Olemukseni, aistini. Minulla oli hyvä olla.
Mietin kuinka tärkeää on antaa oman sisäisen valonsa loistaa, oman persoonansa kukoistaa. Aamulla kun kävelimme alikulkutunnelissa lauloin kurkku suorana tiernapoikia. Oli nääs loistava akustiikka. Välillä Fannyä ja kyllä muitakin tyttöjä hävettää tempaukseni. Mutta en anna lasten lannistaa. päin vastoin kannustan heitäkin tekemään milloin mitäkin, mikä mieleen juolahtaa. No opit olivat menneet perille, sillä samaisesta alikulkutunnelista Fanny tuli kontaten ulos. Oli nimittäin puhdas lumipeite ja teki mieli kontata, niin neitihän konttasi. Vitsi, näin loisteen kasvoilta kuinka kiva oli tempaista ja tehdä jotain mikä just sillä hetkellä mieleen juolahti. Tarkennuksena mainittakoon, ettei siihen aikaan aamusta ollut tunnelissa ruuhkaa...
Liha- ja kasvisliemikuutio-ostokset olivat nyt tärkeät. Reetta haluaa syödä keittoja, joissa on paljon hyvää lientä. Niin paljon, että sitä voi ihan juoda. Eilisestä sairaalan makkarakeitosta loppui liemi kesken, eikä yhtään ylimääräistä annosta löytynyt. Tänään Reetta kokkasi lohikeittoa, pitkällä liemellä. Kyllä nautti ja söi hyvällä ruokahalulla. Ihana katsoa kun maistuu ruoka.
Nautittava päivä kaiken kaikkiaan. Laskeskelin Reetalle jo tippuneen 10 annosta erilaisia solusalpaajia, huomenna vielä kaksi paukkua. Iltasella  itselle meinasi todellisuus hiipiä kuristukseksi rintaan. Syyllisyyskin siitä, kuinka ihana ja keveä päivä on ollut. Yritän yhä itselleni muistuttaa kuinka ihana valo lapsestamme on koko päivän loistanut. Ja missä kaikkealla ihanaa valoa on havaittavissa. Valolle pitää antaa tilaa ja mahdollisuus.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

TIINA-MUMMU JA PASI-PAPPA

Tämän viikon aikana olemme tehneet tyttöjen kanssa mielikuvitusmatkoja tulevaisuuteen. Asuisimme suuressa idyllisessä kansakoulussa koko perheen voimin ja tulevien sukupolvien kanssa. Tytöillä olisi omat perheet ja me isovanhemmat keikkuisimme mukana. Meillä olisi jos minkälaista puuhahuonetta, ateljeeta ja työhuonetta. Meidän lapset lapsineen eläisivät samoissa ympyröissä. Lastenlasten nimissä vilahtelisi perintönimiä; Hilmaa, Aukustia, Topia, Nelmaa, Veikkoa, Lyyliä, Simoa, Hannua, Helviä ja Anttia.  Tiina-mummulla olisi jos minkälaista kotkotusta penikoiden kanssa. Milloin muna veisi pitkin maita ja mantuja, milloin luovuus puskisi pintaan maalauksina, tanssina ja välillä vaan oltaisiin. Pasi-pappa taas veistelisi, rassaisi, nikkaroisi ja touhuaisi asiallisempia harrasteita penikoiden kanssa. Silloin kun halutaan tehä jotain tyhymää, ennenkuulumatonta tai hassua, se tehdään Tiina-mummun kanssa.  Tällainen visio lapsilla minusta on. Mitenköhän? Toivon, että voin lapsilleni opettaa luovuutta, rohkeutta ja itsenäisyyttä. Massan mukana ei tarvitse mennä, mikäli oma sisin toisin sanoo.
Niin, olisiko Tiina-mummulla nuttura, rastat vai afro? Olisiko vaatetus harmooninen, musta vai spontaani? Olisiko  kädet karheat, pehmeät vai kynsikkäillä somistetut? Olisiko lemmikkejä yksi, ei yhtään vai lauma? Olisiko kulkupeli avoauto, polkupyörä vai traktori jossa peräkärry? Olisiko ruokana perunoita lisukkeilla, reseptin mukaan kokattua vai ylläriä? Olisiko mummun kotiasu jakkupuku, tunika ja kumpparit vai verkkarit? Vitsi, tämä on villiä kun antaa mielikuvituksen laukata!

KIERTOLAISENA

Elämä ja yksityisyys on kulkenut viimeiset kuukaudet matkalaukussa, kassissa, pussissa, säkissä, milloin missäkin nyssäkässä. Aina on oltava lähtövalmiudessa. Tällä viikolla pääsimme uudelle evakkoretkelle, asuntolaan. Päädyimme olohuoneen sohvalle Fannyn kanssa. Kolme yötä siellä lusimme, aamulla nostimme kytkintä. Olemme tottuneet niin paljon parempaaan sukulaisten nurkissa. Meillä on nyt koko talo käytössä, omakotitalo ei kerrostalo. Asuntolassa Fanny kuuli kaikkia askeleita, ovia, hissejä ja vessanpönttöjä. Ihmekös tuo, eka kertaa kolhoosikämpässä ja kerrostalossa. Liika paljon yhdellä kertaa nieltäväksi. Yritimme tuolla asuntolatempauksella omalta osaltamme kiertää kaikki turhat tartuntataudit, Reetan elimistö kehittää niitä aivan omastakin takaa. Toisaalta ristiriitaisuutta mielestäni aiheuttaa se, että meidät on majoitettu samaan huusholliin noroviruspotilaan vanhempien kanssa. Eikö se pöpö siis mitä todennäköisemmin kulje mukana vanhemmilla, mikäli se voi kulkea mukana muillakin vähemmän altistuneilla. Tiiä tuota, mutta mietinpähän vain?
Fannyn kanssa olemmekin puhuneet paljon tärkeitä asioita. Kuinka reipas Reetta on ja rohkea. Fannylle tekee välillä todella tiukkaa olla yötä mummulassa tai kaverilla, Reetta taas pärjää yksin osastolla ja missä vain. Reetta on aina iskenyt kiinni, raivannut tiensä milloin sisulla, milloin päättäväisyydellä, milloin itkulla, milloin raivolla. Jos noita luonteenpiirteitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan nyt.
Fanny kysyikin kirjottaisinko hänestä blogia mikäli hän olisi sairas? Tottakai. Olisiko blogin nimi hänellä  FannyPetraSofia, Tessalla TessaMariaLinnea ja Vernalla VernaNooraElisa? Nykyisin kerron joka päivä typyille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka heitä rakastan. Muistan myös kysyä; olenko muistanut kertoa kuinka paljon rakastan? Olen kuulemma ihan tarpeeksi! Hienoa kuulla. Minusta on kuulemma tullut kova pussailija ja halailija myös. Viimeinkin siis olen oma itseni, tunneherkkä ja avoin!!!!

05/2011

Kantasolusiirron ajankohta alkaa hahmottumaan. Tämän viikkoisessa lypin jäännöstaudin osuuden lukemat olivat 0.04, siirtoraja on 0,03. Eli olemme jo todella lähellä. Edellinen arvo oli ollut 0,09. Toivottavasti tämä rankka c-blokki häätää viimeisetkin rippeet. HUS:n tiedostoissa on luovuttajaksi merkitty lapsen isä, mielettömän hienoa. Nyt vain tähtäämme kohti seuraavia etappeja ja tavoitteita. Tulevista hoidoista ei vielä ole tarkkaa tietoa, se selviää tulevina viikoina. Kuitenkin ennen siirtoa täytyy kaikki tarkat ja tärkeät tutkimukset tehdä täällä Oulussa; hampaat, magneettikuvaukset jne. Paljon on edessä. Tällä hetkellä menemme levollisin mielin. Tieto lisää tuskaa, miettiminen pahentaa asioita, murehtiminen rasittaa ja pelkääminen saa pelkäämään kahta kauheammin. Näin me pyrimme nauttimaan kaikesta kivasta. Alitajunta kyllä pitää välillä huolen, ettei ole räysin rela ja pääse ihan rentona notkumaan.
Tänään olemme urakoineet pinon erilaisia palapelejä. Se on todella loistava tapa keskittyä ja nollata. Toisaalta toivoisin voivani jatkossakin olla tietämätön tulevista koettelemuksista. Tieto lisää tuskaa, eikä minun pieneen mieleen mahdu enää yhtään enempää tietoa saati sitten tuskaa. Haluan leijua omassa umpiossani. Pompahdellen, välillä itkeä tirauttaen, hölmöillen ja nauttien.

VÄÄRÄ LAPSI

Tänään aamupäivällä tytöt kutoivat aulassa. Kumpikin veivasi omiaan. Tuli lääkärikierron aika. Viime päivinä kierrot on lusittu ilman potilasta, sillä jos ei tarvitse huoneessa pakolla olla ei sinne myöskään tulla. Näinpä minä olen ollut yksi kierroilla ja Reetta touhunnut omiaan. Tämän päiväinen lääkäri halusi potilaan kuitenkin tavata, kun ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Näinpä huikkasin neidit huoneeseen. Kiltisti ne sieltä kujelmineen ja Reetta tippoineen tulivatkin. Samalla ovensuussa lääkäri alkoi Fannylta kyseleen, kuinka voit ja miten olet tämän viikon hoidot jaksanut? Fanny seisoi aivan umpiona ja ihmetteli. Siihen minä töksäytin: se on väärä lapsi, syöpäpotilaan tunnistaa kaljusta. Hiukka lääkärillä värit vaihtuivat, kun huomasi sekoilleensa lapsissa. Olivat kuulemma niin samannäköisiä. Vähäkö Reetta kaljuineen ja tippaletkuineen vieressä hihitti. Vähäkö meitäkin jälkeenpäin nauratti tapahtunut ja minun töksäytykseni. Kauhea kolaus varmaan... Tietty minäkin olisin voinut olla hiljaa, tai siis tarkemmin ajateltuna olisinko voinut?

OLEN MIETTINYT

Niin monia asioita tulee mietittyä päivin ja öin. Mihin lopputuloksiin  miettimisellään pääsee. Ei aina yhtikäs mihinkään. Yritänkin nyt olla turhaa miettimättä ja pähkäämättä. Antaa niiden miettiä, jotka sen asian ammattilaisia ovat. Näin on paljon huolettomampi itsellä olla.
Olen ollut tiistaista saakka Reetan ja Fannyn kanssa Oulussa. Hoitoja paukutetaan tasaisella tahdilla. Tiistaina aloitettiin leikkurin kautta; lyppi ja selkälääke. Tiistai-iltasella saimme ulkoilla ennen nesteytyksen alkua. Reetta jaksoi kävellä kolmisen kilometria, eväänä munia ja jäätelöä. Nesteytys jatkuu sunnuntaihin saakka. Viimeiset kolme päivää on ammuttu kovilla lääkkeillä. Keskiviikkona ja tänään kolme eri solumyrkkyä, eilen kaksi. Neiti jaksaa todella hyvin, ei kuulemma tunnu missään. Kauhistuttaa ajatus, entäs sitten kun alkaa tuntumaan. Huh! Eli eipä kannata miettiä. Yksi lääkkeistä saattaa aiheuttaa kuumetta ja crp:n nousua. Tällä hetkellä ei kuumeesta tietoakaan. Silloin kun neiti ei ole sytostaattitipassa, vauhti on kova ja huoneessa ei pahemmin viihdytä. Onneksi Fanny on mukana leikkimässä ja puuhaamassa. Reetta on touhunnut pääkokkina keittiössä. Yhä uppoaa meksikolaiset tuliset tortillat, kananmunat kaikessa muodossa ja nuudelit. Lintumakkaran syönti loppui kuin seinään, nyt syödään munaa. Eilen hain kahviosta neidille 6 keitettyä munaa, keittiöltä tilattiin kolme. Munavoihin neiti laittoi viisi munaa. Pian on kaikki naposteltu. Yöpöydälläkin on varalta muutama muna odottamassa. Sitten kun neiti on tipassa, eikä saa poistua huoneesta hän maalaa. Taulupohjia olen hakenut kassillisen tälläkin viikolla. Toisaalta antautuminen luovuudelle on ihailtavaa. Neiti visioi, piirtää ilmaan ja sanoin kuvailee suunnitelmiansa. Kuvittelee sielunsa silmillä. Mieletöntä paloa, kuinka helppoa. Sain hoitajajiltakin kiitosta rohkaisusta ja innostamisesta. Voisihan nuo rankat syöpähoidot ankeamminkin lusia. Onneksi Reetta itse on ispiraation lähde. Ei tarvitse väkisellä jauhaa ja kannustaa. Miksi en lapseni hyväksi tekisi sellaista, minkä voin tehdä? Meidän keskustelut ja käsillä puhumiset menee varmasti monella yli hilseen. Mutta me ymmärrämme toisiamme. Reetta suunnitteleekin tulevaa taiteilijanimeään... Tällä hetkellä teon alla on tilaustyö tärkeään tilaisuuteen. Mutta siitäpä kerromme kun sen aika on...
Tiistaina kun ulkoilimme, iski Fannylle paha mieli. Oli väärät  housut jalassa. En jaksanut narinaa moisessa tilanteessa. Otin siis yhden keitetyn munan käteen ja muna vei. Juoksin kaahaillen käsi ojossa, muna kädessä ympäri yläramppia. Nääs muna vei lujaa, poukkoillen, mutkille ja äänekkäästi. Reettaan moinen munahuumori upposi täysin, mutta Fanny huusi kahta kauheammin kun sitä hävetti äidin tekemiset. Miten noiden kanssa pystyy kompromisseja hiomaan?

tiistai 8. maaliskuuta 2011

SUKULAISSIELUJA

Pasilta oli sairaalassa kyselty meidän samanlaisesta kantasolustamme. Olemmeko samalta kylältä? Emmekö tosiaan ole sukulaisia? No emme, toki minun mummuni juuret johtavat Piippolaan Pasin syntymäpitäjään. Siinäpä ne. On siis oikeasti todella harvinaisen samanlaiset kudostyypit meillä. Melekosta.
Olemmeko siis tietämättämme kantasolujemme kautta vetäneet kuin magneetit toisiamme puoleemme? Niin me, olimme opiskeluaikoina kuin kissa ja koira toistemme kimpussa. Taistellen. Kieltämättä se onnistuu vieläkin, mutta siinä on avioliitto ja perhe lisänä. Muistan kuinka yksi luokkakaverimme pyöritteli päätään, kun tajusi meidän olevan pari. No ei sitä olisi vuonna 1988 kuvitellutkaan. Ei niin, mutta kyllähän nämä kohtalonoikut muutenkin näyttävät kulkevan omia latujaan. Outoja tunnistamattomia reittejä.
Pian pitäisi tunnistaa reitti jälleen kohti Oulua. Taksi tulee parinkymmenen minuutin kuluttua. Reetta on vielä sängyssä. Samoin Fanny, joka lähtee mukaamme. Kenties aihellista minunkin sulkea tämä kone, kuivata hiukset ja pistää töpinäksi. Ottaa taas muutama iso askel ja organisoida maalinen mammona eväskasseineen mukaan. Laukkujen määrä on aina valtava, nyssäkkää joka lähtöön. Koskaan kun ei voi tietää kauanko reissulla menee. Lokakuussa lähdimme yöksi pariksi ja reissumme kesti kahdenksan viikkoa putkeen. Siinä tulee matkalaukun sisältö aika tutuksi.
Reetan ensimmäiset sanat tälle aamulle on nälkä ja minä en halua lähteä. Haluan sitten heti tortillaa sairaalassa, kun saan syödä. Nyt menoksi.

AAMUSAUNAMIETTEITÄ

Viideltä keitin pannullisen kahvia ja lähdin saunaan Väinön kanssa. Väinö on kova juttelemaan. Pasi kysyikin eilen, oliko meidän entiset kissat Pieta ja Hilta samanlaisia puhujia. Kissahoitajamme totesikin Väinön olevan meidän oloisemme katti, kauhea vauhti päällä. Niin se onkin.
Reetta nukkui kainalossani. Illalla neiti söi vatsansa pullolleen, että jaksaa tämän aamun olla ravinnotta. Eilisilta oli tyhjästänyhjästyä kiukuttelua ja narinaa. Reetta sanoikin minulle, että onneksi pääsen aamulla hänen mukaan sairaalaan niin ei tarvitse tuota narinaa kuunnella. Samalla Reetta mietti, miksi moista piti tulla kuuntelemaan. Olisi ollut rauhallisempaa olla sairaalassa. Aika pikkuvanhaa ajatuksenjuoksua neidiltä. Toki Reetta haluaisi imeä kaikkea kivaa kotona käydessään ja sitten saikin kuunnella turhaa väsymysnarinaa.
Reetta kysyi minultakin miksi olen huonolla tuulella, johtuuko se naukumisesta. Niin mistä se johtuu? Kaikesta. Myös minun kohdallani väsymyksestä. Olen niin väsynyt jatkuvaan lähtemiseen ja matkalaukkuelämään. Minulla on ikävä kaikkea. Ikävöin Reettaa, vaikka neiti nukkuu vieressä. Ikävöin kotia. Ikävöin tavallista arkea. Ikävöin entistä minääni, jonka suurinpiirtein tunsin ja hallitsin. En viihdy nykyisissä nahkoissani, säpsähtelen itseäni. Ikävöin lemmikkejä ja omaa sänkyä. Ikävöin omaa reviiriä ja tuttua ympäristöä. Minulla on samaan aikaan myös kova ikävä muuta perhettä. Ja noita nelijalkaisia. Milloin viimeksi olen edes omia kavereita nähnyt. Ymmärrän siis Reetankin ikäviä.
Neiti on niin järkevä. Sunnuntaina hän itse paperilappusesta minulle päivän veriarvot lueskeli ja osasi niitä tulkita. Kertoili mitkä ovat nousseet ja mitä lyhenteet tarkoittaa. Minulla on ikävä lapseni tavallista elämää, lapsenelämää.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

HIIOPPIA!

Maanantai, olemme kotona ja arki rullaa pyykkikoneen tahdilla. Niin on pikkuvelikin sitten saatu onnellisesti avioliittoon. Mielettömän upeat, aivan heidän näköisensä pirskeet. Häät olivat pienellä porukalla ja siitä syystä lääkärit olivat antaneet himinäluvan Reetalle. Mutta eipä onnistunut, harmi. Hääpari lähetti yllätyspaketin Reetalle, niin pääsivät osastollakin mukaan tunnelmaan. Oulussa oli jos minkälaista laskiaisriehaa, joihin Reetta sai myös viikonloppuna osallistua. Enää ei pettymystä kuule, sillä tarinaa on vaikka kuinka kerrottavaksi. Nyt kun ajelimme kotiin päätti Reetakin ajella yöksi kotiin. Ihana  ylläri kaikille. Antibiootit loppuivat eilen, arvot nousevat kohisten ylöspäin ja vointi loistava. Tämän aamuinen lyppi siirrettiin huomiselle. Aamulla ajelemme puoli yhdeksäksi Ouluun ja teemme samalla vahdinvaihdon Pasin kanssa. Näin siis pakkaan taas lennossa uudet kamppeet. Johan tuota kerkesin kaksi yötä kotona ollakin. Hiioppia, roolista toiseen.
Kotona on lauma hiihtolomalaisia. Taisi muksuillekin olla rankka viikonloppu, sillä nyt kotona pitää naukua joka asiasta. Tietty tämäkin aamu uuvuttaa, sillä herätyskellot pirisi joka huoneessa 6.30. Oli lähdettävä heti aamusta uimaan. Niin me reilut kaksi tuntia molskimme. Kyllä tekisi päivätirsat poikaa.
Lauantaina juuri ennen hääjuhlaan lähtöä automme ovi lasahti. Siinä on sellaiset sähköliukuovet. Kuului vain kauhea paukaus ja vaijeri meni poikki. Niinpä ovi jäi isosti auki. Onneksi systerin mies lihaksillaan sen kiinni veti. Mutta ovi jäi raolleen ja ovia ei saanut lukkoon. Ajatteli jo kauhulla, kuinka kylmää kyytiä saamme, mikäli joudumme ovi auki ajeleen kotimatkan. Pasilla ja Reetalla puolestaan oli läppäri sipannut osastolla. Aina jotakin, itku!