TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 28. huhtikuuta 2012

HETKIÄ MONENLAISIA

On lauantai, kello seitsemän aamulla, sisällä kuuluu tuhinaa, muuten on hiljaista. Ulkona on soidinmenot jälleen kiihkeimmillään, voi sitä viserryksen määrää. Näppäimistön naputus rikkoo hiljaisuuden ja ryystäminen kahvikupista. On minun oma hetkeni, kas kummaa koneella. Sain kyllä oman hetkeni myös keittiössä, sillä kaadoin kahvit hiukan ohi ja sain pyyhkiä kaapinovetkin. Se oli keittiöhetkeni. Keittiö ja huusholli vaativat tälle päivää lievästi muutakin kuin hetkellistä huomiota. Eilisestä laiminlyönnistä johtuen hetki heilahtaa kotihommissa, ennenkuin saan kaiken mallilleen. Mutta annan muiden vielä hetken nukkua, joten en kolistele.

Eilen olin aamupäivän hermoraunio ja tuijotin kelloa. Kumpi hetki koittaa ennemmin; puhelu sairaalasta vai hautajaiset. Lopulta minun oli pakko itse soittaa ja pyytää tietoja. Oli kuulemma ollut sen verran hektistä, ettei lääkäri ollut ehtinyt soittamaan. Puhelu oli siis lyhyt, ytimekäs ja puhuttu matkalla kappeliin. Meni siis tipalle. Keuhojen löydökset ennallaan, ei muutoksia. Selväreunaisia, sellaisia parimillisiä kiinteitä. Ei sienikasvustoon ja muutoksiin viittaavaa. Todennäköisesti luokitellaan yhä arviksi, tosin Helsinkihän ne vielä analysoi ja antaa lausuntonsa. Valmistuneet verikoetulokset ovat kaikki hyviä. Jälleen uusi lääkäri sanoi asioiden olevan loistavasti. Olemme kuulleet monia hehkuttavia adjektiiveja, kuten loistavasti, erinomaisesti, tilanne priima ja mielettömän hyvin ... Itse olen koko ajan varonut ylisanoja käyttämästä, siis nehän eivät kuulu sanastooni ilmeisestikään. Varovaisesti olen pukenut sanoiksi, tilanteeseen nähden todella hyvin. Mitä ilmeisemmin voin siis oikeasti moisia hehkuttavia sanojakin käyttää, koska niitä käyttää kaikki lääkäritkin. Onko minun aika uskoa, että tilanne on loistava ja voin senkin ääneen sanoa ilman morkkista. Tunsin sillä hetkellä huojentavaa helpotusta, kuinka se ryöpsähti päälleni. Siunaustilaisuuden aikana kyyneleet lorisivat kaula-aukostanikin. Itku tuli tottakai naapurin papan puolesta. Tunsin valtavaa myötätuskaa perheen puolesta, heidän surustaan. Tunsin myös suunnatonta liikutusta omasta huojentuneesta olosta. Kyynelehdin Reetan hyvästä, ei vaan erinomaisesta, tilanteesta. Tirautin myös kaikkien läheisten puolesta, osastoystävien puolesta ja muistoille. Toisaalta se mitä valuttelin tuntui jotenkin vapauttavalta, helpottavalta. Sekoitus surua ja helpotusta, kiitollisuutta ja liikutusta. Olipas monen värisiä kyyneleitä, hetkellisesti kaikki sateenkaaren värit. Koko kirjo. Eli saamani puhelu oli erinomainen ja tilanne loistava.

Nyt alkaa päitä nousemaan ja tuhina muuttumaan mutinaksi. Voin siis aloittaa äänekkäämmän huushollaamisen, siirtyä vaikka keittiöhommiin. Taidanpa vielä hetken tässä naputella, sillä olihan eilisessä muutakin. Lapset ovat siis tuolla läheisellä välttipellolla hyppineet. Eilen ei paljon enää hypitty, sillä maa oli niin pehmeää, että sinne juuttuivat. Koko lauma veti vuorotellen toisiaan ja kaivoi kumppareitaan. Tytöille iski jopa paniikki, kun tuntui että pelto nielaisee. Reetta tuli sisälle märisten, kauhea pissahätä ja iskihän se hätä muutenkin. Olin kyllä kieltänyt, mutta kovapäitä tahtovat olla. Pahimmalta näytti naapurinmuksu, sillä hän oli mahastaankin pellossa jumissa. Kyllä sai pyykkikone jälleen laulaa, vähän niinkuin turhaankin, sillä nuokin vaatteet oli jo kerran tällä viikolla pyykätty. Muistan kyllä itsekin juuttuneeni kolmevuotiaana kumppareista mutamonttuun. Itkin koko navetan ajan, sillä eiväthän isä ja äiti tienneet mihin olin mennyt itseni tunkemaan. Ne olivat pitkiä pelottavia hetkiä paikalleen juuttuneena. Oli siellä pellolla Kainokin, raukka näytti pestynä erittäin katuvalta.

Olen ostanut itselleni sellaisen pikkumustan kotelomekon sovittamatta. Nääs kun lennosta löysin ja halvalla sain. Eilen sitä sovittelin ennen hautajaisia, mutta päädyin kuitenkin housuasuun viileästä säästä johtuen. Illalla kävi kaveri, jolle hankintaani esittelin. Minulla oli jalassa sellaiset keväänvihreät legginssit, kun mekossa keimailin. Ystäväni käski pyörähtämään vielä ympäri ja tuumasi halkion olevan aika reilun takapuolella... Kun itsekin peilille selkäni käänsin, tunsin hetkellistä hävetystä. Halkio oli siis takapuolen puoleenväliin saakka. En sitä päivällä peilatessani tajunnut, kun mustien sukkahousujen ja kevyen jakun kanssa sovittelin. Mutta nyt halkio irvotti tosi härskisti, kun taustalla oli vihreät legginssit. Oli se onni, etten moisessa hautajaisiin lähtenyt. Olisi ollut kauheaa edustaa sukua ja naapureita haarakiilat vilkkuen. Ihan yököttää vieläkin koko ajatus. Olisiko minulle kukaan kehdannut siellä sanoa moisesta, vai olisinko ihan pokkana vetänyt koko keikan tajuamatta mitä kaikkea kolttu paljastaakaan. Millaista myötähäpeää olisinkaan aiheuttanut. Kyllä piti nauraa, voi kauhia kuinka naurattikaan. Toisaalta mekko on käyttökelpoinen vaikka mustilla legginsseillä, mutta ei sellaisilla todella naisellisilla haarakiilasukkahousuilla. Hävettää hetkittäin vieläkin, miten en tuota itse tajunnut. Onneksi oli kylmä sää, muuten olisin mokannut ja pahasti. Mietimme kyllä, että millainen vaikutus moisella mekolla olisi vaikkapa tanssipaikalla. Uskaltaisiko kukaan hakea vai saisiko seinäruusuna kököttää, kun kukaan ei kehtaisi. Sana leviäisi, että se on tuo rouva, jolla halkio on pikkasen niinkuin korkealla... Niin ja tämä rouva vain hytkyisi autuaan tietämättömänä, mitä supistaan. Hävettää vieläkin, hetkittäin. Taas mietityttää, enkö tosiaankaan itse tajua, miten minulle voi tällaistakin sattua. Tohelo mikä tohelo. Niin tai voinhan minä kotona siivota vaikka pikkumustassa, ei ainakaan takapuolesta kiristä...

perjantai 27. huhtikuuta 2012

VISERRYSTÄ

Ulkona on harmaan sumuista, sataa ja väritöntä. Äkkiä luulisi, että synkkää. Mutta ei, mikä ilakointi siellä onkaan meneillään. Aamukuudelta, kun koirat ulos päästin, niin viserrys solahti tajuntaan. Ajattelin ottaa opikseni moisista luontokappaleista, sirkuttaa tämänkin päivän läpi. Eipä tämä maailma ainakaan sillä parane, jos heittäytyy laulamattomaksi harmaavarpuseksi. Mikä laulujen ja sointujen kepeys, leikittelevyys, iloisuus ja pulppuaminen. Hienoa. Kuuntelehan sinäkin, aamuisin ne ovat soidinmenot parhaimmillaan.

Toisaalta aamulla kun tajuntani aukesi, sinne vilahti myös jännitys. Saan tänään aamupäivällä puhelun sairaalasta. Keuhkojen kuvantamisista. Kuinka helpossa ja liipaisuherkässä moinen tunnetila ja pelko ovatkaan. Liipaisuherkässä. Mutta tätähän tämä, tulee olemaan vielä pitkään ja toistuvasti. Eilen kerroin uima-altaassa ihmiselle joka Reetan tuntee, että meillä on kaikki hyvin. Sitten iski morkkis, kuinka voin hyvyyttä hehkutella, koska en tiedä kuvien tuloksia. Hehkuttelenko liikaa, muistinkohan sanoa sille kysyvälle ihmiselle, että tänään on kaikki hyvin. Mietin, pitäisikö minun molskia perään ja tuo aikamääre korjata. Ajattelin sitten taas, että hermoilen suotta, tuskin omilla sanavalinnoillani pystyn asiaan vaikuttamaan. Pitää muistaa olla siitäkin onnellinen ja kiitollinen, kun kaikki on tilanteeseen nähden hyvin. Ja sitähän olen kyllä joka ainokainen päivä, kireämmistäkin fiiliksistä huolimatta, päivittäin. Jatkuvasti, toistuvasti.

Tänään menen naapurin papan hautajaisiin. Viimeisinä vuosina suhtautuminen kuolemaan on muuttunut, jotenkin vanhojen ihmisten kohdalla levollisemmaksi, huojentuneemmaksi. Toki, minulla on kuolemaan ollut aina lämmin yhteys, sillä olen työskennellyt hautaustoimistoissa vuosikausia. Moni turha pelko on poistunut. Toisaalta, kun on matkaa ja maileja takana, niin aika lähenee. Pitkästi elettyä ja koettua, luonnollista, joskin raastavaa. Isän täti on myös nukkunut pois, 93-vuotiaana. Sain kuulla, että olen joutilas ihminen eläkeläisten kuskiksi hautajaisiin. Mikäpäs siinä, meillähän on tila-auto ja pidän ajamisesta. Kyllä sinne harmaahapsia lauma mahtuu. Mutta tuo analyysi minun joutilaisuudestani jotenkin sivalsi, satutti ja sai niskakarvat pystyyn. Miten niin olen joutilas, miten se määritetään. Toisaalta minulla ei ole vaihtoehtoa, kuin olla joutilaana kotona. Koska lapsemme ei voi olla muualla kuin kotona. Kalenterissa on lukuisia merkintöjä, joutilaisuudestani huolimatta, sovittuja juttuja. Eikä yksistään minun joutilaan äidin juttuja, vaan kyllä Reetan asiat määrittelevät minunkin joutilaisuuden puuhani. Aina menee Reetan asiat edelle, sitten vasta katsotaan muuta. Kyllähän minä joutilaana töihinkin joutaisin, mutta kun en voi mennä. Kukas se sitten olisi eristyksissä elävän lapseni omaishoitaja, hoitaisi kontrollit, ruokavalion ja arjen. Toisaalta kyllähän moni meistä tähän tilanteeseen tuomituista ja minä yhtenä, haluaisin elää tavallista arkea. Tehdä vaikka niitä töitä, pyörittää "helppoa" rumbaa. Helppoa siinä mielessä, ettei tarvitsisi koko ajan pelätä, jännittää, muistella ja kuvitella. Sikäli mikäli lähden sinne Hämeenkyröön saakka kuskiksi, missä Reetta sen ajan on. Kuka ottaa vastuun. Voinko noin vain joutilaana lähteä reissuun, no en todellakaan. Moni asia pitää suunnitella ja organisoida, onnistuuko edes tiettynä päivänä. Joutilaallakin on elämää, muutakin kuin pomppia eläkeläisten pillin mukaan. Toisaalta, jos sinne asti ajelemme, joutilaat ihmiset voisivat olla vaikka yötä reissussa. Muistella menneitä vuosikymmeniä tädin sielunmaisemissa. Miksi ihmeessä juuri näillä joutilailla eläkeläisillä on sitten niin kauhea hoppu ja kiire kotiin. Mikä sieltä karkaa, joutilaisuusko. Minun mielestäni hekin ovat siis joutilaita, mutta heillä se vasta napakkaa onkin tuo joutilaisuus. Siitä ei niin vain poiketakkaan.

Muutama vuosi sitten kävimme Kemissä, kas kumma hautajaisissa. Silloinkin olin kyseisellä parvella kuskina. Nimenhuudon yhteydessä tarkistin, että kaikilla on turvavyöt, päivälääkkeet ja tekohampaat. Sitten vasta matkaan... Nuo reissut ovat jotenkin nostalgisen hauskojakin. Sisarusparvi nauraa, veisaa, kertoo vitsejä, huutaa huonokuuloisille, torkkuu välillä, muistelevat menneitä, inttävät ja jännittävät kyydissäni. Vanhuuden myötä heistä pulpahtelee myös se sisäinen lapsi esille helpommin.

Nyt minun on aika terästäytyä visertämään laumani hereilleen. Muut kouluun ja Reetalle tulee opettaja. Sillä aikaa, kun olen hautajaisissa siskoni tulee muksujensa kanssa Reetalle kaveriksi, sillä varauksella etteivät he torise räkäisinä. Sitten minun on viserrettävä puhelimitse Ukkokultakin hereilleen Oulusta, sillä kohta pitäisi olla jo täällä suunnalla. Siis ihan varulta tarkistan, josko päästäisin sellaisen ihanan prinsessa- viserryksen... Joutilaanakin tunnen olevani suhteellisen työllistetty. Mutta kuinka ihanasti ne linnut visertävät tuolla välttipellon päällä. Käynpä taas kuuntelemassa. Lempiääneni linnuista on kuikutalintu, siis kuovi. Jo lapsena, noin kolme vuotiaana, olen kuikutalintua esittänyt. Lähinnä niiden soidinmenoja ja räpistelyä. Kuuu``I KUUUÌ kui kui kuiuuuuuuuuuiiii```, minun mielestäni sekin on viserrystä.



torstai 26. huhtikuuta 2012

(T)AIKALISÄ

Tunsin yöllä, että minua puristettiin ja heilutettiin varpaista. Heilutellaanko sinua pitkin yötä? Miksi niistä pitää heiluttaa? Yöllä vielä. Silleen ravistella kunnolla, ei mitään hiplausta. Miksi juuri varpaista? No kun ne olivat taas sattuneesta syystä tyynyllä. En ole asiaa suullisesti kysynyt, mutta olen tehnyt omat johtopäätökseni. Ukkolulta löytyi sohvalta ja Reetta meidän sängystä. Takana on rankka yö. Ainakin siltä tuntuu. Olen aikalisän tarpeessa. Sanaa kirjoittaessani mietinkin, josko siihen lisäisi positiivista taikuutta niin saattaisi muuttua myönteisempään suuntaan. Tiedä taas tuostakaan. Tarvitsen nyt heti aamusta hiljaisen taikalisän itseni kanssa, jotta saan taas päiväni ohjelmoitua. Tunnen kuinka kahvi valaisee mieleni, aurinko sieluni... Taikuutta, joo.

Mutta kerronpa hiukan eilisestä. Aamu oli takkuinen, emme meinanneet päästä millään matkaan, kun neiti stailasi itseään hitaasti ja hartaasti. Siinäpä otimmekin liki puolen tunnin aikalisän, kunnes pääsimme renkaat sauhuten matkaan. Ihana keli ajella, tulvaa pelloilla ja paljon muuttolintuja laskettavaksi. Kyllä riitti jälleen hämmästeltävää, samalla lauloimme kurkut suorana sellaisia lauluja jotka Reetta jo osaa ulkoa. Minulla alkaa tuo muisti, lähimuistikohan lie, pätkimään. Osa lauluista pitää vain ulista läpi, kun en opi sanoja tai ainakaan ehdi niitä ulkoistamaan itsestäni. Ennen ei ollut moista ongelmaa, kaikki tallentui.

Kauhealla vauhdilla polille, puudutteet käsiin, verikokeet ja kanyyli varjoainekuvausta varten. Magneetista ehtivät meitä hoputtamaan, vaikka olimme tasan aikataulussa, sinne olisi päässyt etuajassa. Juoksimme korkkarit kopisten kuvaukseen, kas kumma vauhdinhurmassa juoksimme ohi. Päästelimme pitkäksi ja vielä väärää käytävää. Emmehän ole tuolla kuin sen kymmenen kertaa käyneet, mutta nyt navigointi meni mönkään. Eiku uupparia ja takaisin, kunnes päädyimme suljetuille luukuille. Siis ne luukut, joiden sisälle mennään ilmoittautumaan, olikin poistettu käytöstä. Eli sivulauseessa mainittakoon, että se virkailija, joka ei niitä sotuja kyennyt näpyttelemään oli vapautettu tehtävistä. Siinä luukuilla tempoessani näin lapun, automaatista, jolle ilmoittautua. Ei sen enempää opastuksia, joita olisin vauhdissa ehtinyt lukemaan. Sihahdin siinä: "mikä v...n automaatti, misä?" Sen sihahduksen kuuli siivojaa ja kauhealla tohinalla alkoi minulle pankkiautomaatin sijaintia selvittämään... Minä mitään Ottoa kaipaa, tarvitsen sen mööpelin, joka tulkitsee läsnäolomme. Lopulta sen löysin, sille piti lähetettä näyttää. Ei minulla mitään sellaista ollut, me vedämme nämä keikat muistinvaraisesti. Onneksi sentään Kela-kortti auttoi asiaa. Sen höylättyäni kone sanoi meidän olevan oikeassa paikassa ja vielä hiukan etuajassakin. Reetan vuoron tultua meille kerrottiin, että ei varjoainetta tarvitakaan, kanyyli survottiin siis ihan turhaan. Argh, lapseni puolesta. Nopeasti kuvaus oli ohi ja pääsimme takaisin polille. Kuvantamisen tuloksia minulle soitellaan huomenissa, samoin loppuja verikokeita. Ne mitä saimme eilen kuulla, olivat hyviä. Hb hulppeat 135, muut samoissa luvuissa kuin aikaisemmin. Jatkosuunnitelmat taas riippuvat muista arvoista ja niistä kuvista. Eli otaakaamme aikalisän niitä odotellessa. Reetalla oli myös hammaslääkäri, ensimmäinen kantasolusiirron jälkeen. Mitä kaikkea saadut hoidot ja kantis jättävät jälkeensä purukalustoon, on arvoitus. Tällä hetkellä suu ja hampaat näyttävät hyvältä. Ennaltaehkäisy on ollut loistavaa, purskuttelut suolaliuoksilla koko hoitojen ajan ovat tehneet hyvää. Lääkärinkin kanssa asiaa tuumasimme, että suu on pysynyt ehjänä koko puolentoista vuoden savotan. Purskutelkaa, purskutelkaa, ei siitä ainakaan haittaa ole. Tämäkin oli Helsinkiin mennessä monille uusi asia, oli todella vaikeaa saada suolaliuosta käyttöön, mutta en antanut periksi. Suu oli koko ajan pysynyt ehjänä suolaliuoksenkin ansiosta, miksi sen sitten lopettaismme kun hoidot muuttuvat rajuimmiksi. Emme siis lopettaneet, vaan jatkoimme muiden hoitojen ohessa purskuttelua. Jälkeen päin, hyvä näin. Lääkäri nauroi, että hän muistaa Reetan aina siitä, että Reetta teki helmikoruja. Kulki värikkäänä ja helisten. Reetta oli tuumannut myös, että kyseinen henkilö ei ole hammaskeiju vaan tonnikeiju, samalla neiti oli nauranut räkäisesti päälle. Kauheaa kielenkäyttöä, keneltähän lienee oppinut.

Toissapäivänä sain puhelun, olen voittanut kuntosalille käsittääkseni kuukauden jäsenyyden. Siis minä, nyt jo toinen kuntosali, voi vatsalihas riepuja kuinka koville joutuvatkaan. Otin sen vastaan tottakai, ilosta hytkähdellen. Ihme homma, jos ei ala näkymään tai tuntumaan. Tämä kuntosali avautuu käsittääkseni aamulla viideltä, joten ennen toisen puoli seitsemän avautumista ehdin "vetäistä siellä varvit". Näin ollen en siis lapsianikaan laiminlyö, kun teen itsekkäät tekoni ennen lasten ylösnousua. Paas kattoo, millaista taikaa tuolla salilla koen. Odotatuttaa.

Käynnistimme myös kirppariprojektin, sillä roinaa on taas nurkat pullollaan. Tessa ei tosin tahdo raaskia mistään luopua. Tessa on meidän jemmarimme, kassialmamme ja tunteellisin tavaroiden suhteen. Märisi jopa isän liituraitahousujen myymistä. Kyseenalaisti kaikki mitä olin hinnoitellut, vaikka iskä oli ne itse pussiin laittanut. Mitenhän minua epäillään kakesta, etten muka osaa tehdä oikein, kaikkea epäluulostellaan.

Ostin itselleni eilen sellaisen uuden mömmön. Aineen jota laitetaan silmänympärille poistamaan väsymystä ja silmäpusseja. Illalla saunan jälkeen sitä silmieni ympärille sutaisin ja istahdin sen jälkeen vasta ohjeita lukemaan. Tein se tottakai lennosta, peilaamatta. Alkoi Ukkokultaa hymyilyttämään suorastaan naurattamaan, sillä silmieni ympärillä oli rengas vihreitä mällejä. En tajunnut, että ne olisi pitänyt levitellä. Kunhan tuubista survaisin ja odotin että väsymyksen merkit katoaa, taikuutta....

Mutta nyt tuohon yölliseen varpaiden puristeluun. Yöni oli täynnä liskoja, nukuin sen minkä nukuin niin todella huonosti. Nousin välillä lukemaan, kippuroin, ajattelin, pelkäsin, muistelin, valvoin ja kieriskelin. Sen mitä nukuin, nukuin levottomasti. Ja miksi puristella varpaista, silloin kun nukun huonosti kuulemma myös kuorsaan. Tämä tietenkin on naiselliselle itsetunnolleni se kovin paikka; kaunis näky leukaperät tutisten, monttu auki ja ihanaa ääntelemistä ja korinaa. On taitolaji kuorsata myös kyljellään, sillä olen aina luullut että kuorsatessa pitää olla selällään. Vaihdoin sängyssä päästä toiseen ja yritin hakea paikkaani. Tavoitella unta. Näinpä sitten varpaat oli lähimmät mistä ravistella.

Taikalisän voisi tänä päivänä käyttää myös huushollissamme. Eilen emme ole siis siivonneet. Nyt pomppii karvapallot ja pölyhiukkaset auringonvalossa. Samassa myllerryksessä pyörii kassitolkulla kirpparille vietävää tavaraa. Piha odottaa taikasauvan heilahdusta myös. Viimeinkin lumet alkavat sulamaan ja mitä kaikkea sieltä paljastuukaan. Mieleeni pulpahti viime keväiset pihan haravoinnit ja kevään rapsuttelut. Mikä meidän ja Reetan tilanne oli silloin, voi kuinka meillä olikaan rankkaa. Reetalle paukutettiin kauheita myrkkyjä ja suunniteltiin tulevaa. Odotettiin, että myrkyt tehoaa, odotettiin vastauksia, tehtiin testejä. Kaikki oli niin auki ja kauhean pelottavaa. Olemme saaneet ihanan taian osaksemme, todellisen elämän taikalisän, sillä meillä on tänään moni asia niin paljon paremmin kuin vuosi sitten. Viis siitä, mitä karvapalloja huushollissa pyörii, olen todella liikuttuneen kiitollinen ja onnellinen monesta asiasta. Reetta on niistä suurin taika...

Taikasauva heilahti aamulla napakasti Reetan toimesta. Minä olin niin taas taijottu kirjoittamisesta, että ajantaju katosi. Kello 9.15 lapseni yöpaidassaan kysäisi, "eikös sulla äiti ole puolelta meno?" Olihan se! Äkkiä vaatetta päälle, Reetalle samoin, eväät mukaan ja ohjelmointi. Renkaat kirskuen jälleen Reetta mummulle muutamaksi tunniksi, sillä minulla oli napakka aikataulu tälle päivälle. Suhasin siis tukka sekaisin, korkkareissa, kävin sovitut tapaamiset ja konttorit, kipaisin pikasiivoukset kotona ja kumpparit jalassa jälleen matkaan. Reetalla ja mummulla oli kokkaukset ja ompelut kesken, joten annoin heidän jatkaa yhteistä päiväänsä.  Näinpä sitten kävin keskellä päivää kuntosalilla, vesijumpassa ja -juoksussa. Sieltä kumpparit lonksuen, naama kirjavana, letti märkänä ja tuulitakissa Ukkokullan työpaikalle päivittämään iltapäivän ohjelmaa. Työkaverit olivat kuulemma Pasille kuittailleet: "sieltä sun prinsessasi tulee..." Niin mikä taika, itse en olisi kyllä prinsessaksi itseäni mieltänyt, mutta kyllä miehet osaavat sisäisen loisteen nähdä.;) Olenkin koko päivän nauranut, parasta pitkään aikaan, minä muka prinsessa. Oliko se ryhti, itsetunto, olemus, kirkuvan punaiset kumpparit, vai mikä sen teki. Ihana salaperäisyys ja taika leijui ylläni, sitten se työkaveri katsoi parhaaksi paeta paikalta virnuillen. Toisaalta Ukkokultakin päätti lähteä jälleen työmatkalle, ihan yöksi. Onkohan tässä jokin ristiriitaisuus, jota minä prinsessana en vain tajua. Onko Ukkokulta jopa työpaikkakiusattu minusta johtuen? Ei nyt sentään, eikai.

Huomenna menen hautajaisiin, joten olen leikkinyt myös floristia sitomalla hautakimpun. Näin meistä jokainen vuorollaan saa kutsun, mutta ikäihmiselle se on odotettavissa ja aina lähempänä. Rankkaa tottakai perheen puolesta, mutta näin sen kuuluu mennäkin. Vanhojen kuuluu lähteä vuorollaan, eikä nuorten ja lapsien. Voi kuinka huomisesta tuleekaan herkkä päivä, uskon tirauttavani muutaman kyyneleen. Myötätunto on rankka laji.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

OLIPA TIUKASSA

Kuuluuko hengästymiseni sinne saakka, huohotukseni. Entä intoni. Kyse ei ole mistään maata mullistavasta tai elämää tärkeämmästä seikasta. Kyse on minulle tärkeästä päähänpinttymästä. Pinttymästä ja aivoituksesta, jonka luominen on ollut todella tiukassa. Lehmusoksa. Nyt se on maalattu. Hihkun ja hytkyn. Olen sitä niin, niin monta kertaa yrittänyt, tänään se irtosi. "Paras tähän astisista", oli Reetta-kriitikon kommentti, kun hän työtäni vilkaisi. Niin minustakin. Eihän se nyt juuri siltä lehmukselta näytä, siis ei tyypillisiä tunnusmerkkejä. Eikä se varmasti muille ole töherrystä kummoisempi. Mutta tämä synnytys oli pitkä ja harras. Viimeinkin löysin siihen oksaan oikean tavan kiivetä, siihen lehmusoksaan. Olen toki aiheesta jo runon kirjoittanut, johon opettaja päätään keinutellen ja eläytyen tuumasi: "vain sävel puuttuu". Minulla on ollut tälle kaikelle inspiraation lähde ja jopa lupa inspiroitua. Kiitos, että olette antaneet minun hillua tässä ajatuksessa. Nyt kiipesin tyvestä oksalle, annoin valon siivilöityä lehtien lomasta. Kas kummaa paljon vihreän eri sävyjä, hiukan rosoisuutta, mutta lopputulos herkähkö. Olipas kaunosieluinen analyysi, mutta näin sen koen. Mutta olipa tiukassa.

Eilenkin oli todella tiukassa, eikä sitten irronnut ollenkaan. Olen päättänyt säännöllisesti luovuttaa verta, koska olen tajunnut kuinka moni siitä saa elämän eliksiirinsä. Odotin eilistä into piukkana ja säntäsin suoraan vesijumpasta suorittamaan velvollisuuttani. Jätin jopa 500 metriä uimatta, kun minulla oli sinne niin kova kiire. Join lähtiessä hyvin ja uinnin jälkeen samoin. Ensin haettiin vasemmasta suonta, ei löytynyt. Vaihdettiin kaksi kertaa hoitajaa ja kättä. Taas pistettiin, irtosi juuri ja juuri muutama tippa letkuihin, ei enempää. Suoneni ovat niin hukassa, eikä niihin osu. Siis ovatko ne läskin peitossa ja siksi niin syvällä neulojen ulottumattomissa. Vai ovatko suonenikin niin levottomat, eivät hetkeäkään rauhassa, ettei niitä saa kiinni neuloilla ammattilaisetkaan. Tai liika lyhyt neula. Vai oliko liikunnallisella rääkillä noinkin suuri merkitys verisuonien kannalta. Mielestäni olen rintava, reitevä, persevä, verevä ja mehevä. Eikä irtoa, siis veri on niin tiukassa, ettei ole juoksevassa muodossa. Hb 154, olisi siitä ollut vara lirruutella pussillinen. Eli tiukassa oli ja pysyi. Sain lähteä teippattuna ja reijitettynä nöyrästi kotiin. Moisesta pistelemisestä ansaitsin tietty kakkukahvit, jottei verevä rehevyys katoaisi... En siis tiennyt, että moinenkin on mahdollista, mutta kohdallani tuli sekin koettua. Mutta menen seuraavalla kerralla uudelleen, ihan varmasti, uhastakin ja oon siellä koko päivän. Menen hyvin nesteytettynä ja taatusti laiskana, siis lyllerrän suoraan sohvalta, jottei suonet katoa. Ehottelin polvitaipeita tai muita luovutuspaikkoja, mutta siinäkin on todella tarkat säännöt.

Mitä kaikkea voisinkaan luovuttaa. Olen valmis luovuttamaan vaikkapa rasvaa. Rasvaimulla imaistaisiin sitä tarvittaville. Luonnontuotetta, luomua. Ei tarvitsisi pumpata silikoonia. Nahkakin on venynyt hulppeasti lihomisen myötä, siitä voisi siivuja antaa vaikka palovammapotilaille. Olen ehdottanut jopa sijaissynnyttäjänä olemista. Mutta siihenkin on Suomessa todella tiukat lait. Mutta miksi ei, se olisi loistava mahdollisuus omille lapsille sellaisilla, joilla se ei itsellään onnistu. Puutuu vaikka kohtu, mahdotontahan se silloin on. Siitäkin lähti silloin muuan vuosi sitten villi ajatusleikki vauhtiin, millaisen miksauksen tekisi, jos saisi coctailin päätää itse. Toivottavasti en loukkaa ketään asian kevytkenkäisellä käsittelyllä, sillä se on monelle todella arka asia. Mutta ihan aikuisten oikeesti, miksi en auttaisi jos se olisi mahdollista. "Sieluni" on laaja tässäkin asiassa... Olen myös luuydinrekisterissä. Mikäli joku joskus tarvitsee uuden kantasolun, minä annan niin mielelläni omastani. Sillä saattaa antaa tuntemattomalle uuden elämän. Uuden elämän siemenen. Minulla on myös elinluovutustestamentti, ollut varman parikymmentä vuotta. Jos minun aikani koittaa ennen aikojaan ja täydestä vauhdista, niin varaosat saa käyttää. Tosin haluan kuitenkin, että ne tikkaukset ovat kauniit, eivätkä niinkuin olisi säkki kursittu kokoon. Turhamaista. Mikäli minulla olisi riittänyt maitoa, olisin varmasti pumpannut keskolan lapsille. Nämä asiat eivät todellakaan ole itseltä pois, mikäli omilla ratkaisuillaan voi auttaa muita.

Tästä laajasta sydämestä on myös haittaakin. Pomona olen ollut joskus liika kiltti, nöyrä lässy, joustanut ja tehnyt itse. Olen antanut liika helpolla mahdollisuuksia, koska olen halunnut auttaa ihmisiä. Viis siitä vaikka työpanos ei olekaan vakuuttanut. Viis siitä, mitä järki on sanonut. Tässä onkin ollut kovat oppimisen paikat ja kovat oppirahat, jotta olen moisessa roolissani kyennyt pelittämään. Passelisti empaattisena, mutta johtajana. Oi kauhia, onneksi minun ei nykyään näitä asioita tarvitse jahkailla.
Samoin koen tämän kirjoittamisen. Vaikka suollan sydänvereni tänne, vuodatan. Se saattaa auttaa tuntematonta lähimmäsitä jäsentelemään omia ajatuksiaan. Olenpahan vuodattanut sen itseltä pois, helpottanut omaa kamppailuani ja kenties kertonut sen mitä joku muu kokee myös. Kenties helpottanut hänen kamppailuaan. Ainakin näin haluan vakaasti uskoa. Tällaista irtosi nyt, eikä ollut yhtään tiukassa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

TRINKSU

Reetalla on noita reseptejä joka lähtöön. Eilen hän minulle pirteän drinkin teki. Sekoitteli kaikkea hyvää, lisäili värkkäät pillit ja jäitä kilisemään. Tänä aamuna jälleen uusi drinkki maisteltavaksi. Sitä kun makustelin, ehdotin Reettaa kirjoittamaan reseptin ylös. Ajattelin vappudrinkkiä ja tulevaa kesää. Siitä se sitten taas lähti. Kun ei neiti saanut kirjoitettua tuollaista sanaa oikein reseptivihkoon. Tavoitteena oli kirjoittaa drinksu tai drinkki. Trinksu, trinku, drinku, driksi... muutama muukin muunnos. Lopulta vihkossa oli paljon suttausta ja se lensi seinään. "Miksi en voi sanoa niinkuin sanon, kun sanon niinkuin sanon. Miksi sitä ei voi osata kirjoittaa, miksi kirjaimet eivät mene oikein, sanat tottele". Siinäpä ärripurriillemme jälleen sulateltavaa. Tiedän tunteen, kun teksti ja asia pyrkii ulos, mutta sormet eivät tottele, kirjaimet vaihtavat paikkaa tai se vain sielussa jumittaa.

Meillä itse kullakin on välillä tarve saada drinsku ulkoistettua itsestä, mutta kun ei se aina niin helposti irtoakkaan kuin kuvittelisi. Jumittaa, ottaa takapakkia, puratuttaaa, kierrättää ja kaarrattaa. Odotatuttaa. Ja kuitenkin koko ajan se on käsinkosketeltavan lähellä, kielenpäällä.

Nousin viideltä ylös. Perusrapsuttelut ja ideoiden tykitystä. Kuntosalia, hikipisaroita ja irvistyksiä. Miten jälleen alkuviikkomme aikataulutan, ideani ulkoistan. Toisaalta, kun odottaa keskiviikkoa ja sairaalareissua, niin alkuviikkoon pitää saada tekemisen tuntua, jottei käy liika sietämättömäksi tämä odottaminen. Jännittäminen, jos totta puhutaan. Todellisuus, jos puhutaan yhä totta. Olen muutamassa päivässä kuullut jälleen paljon pahoja syöpätarinoita, nopeita kohtaloita. Se on vain se pakokauhu ja pelko, joka itselläkin välillä pulpahtaa alitajunnasta. Se pulpahtaa, vaikka kuinka touhottaa, puuhaa, harrastaa ja yrittää elää normaalisti. Viime viikolla minulta alitajunnasta pulpahti jopa kyyneleet, kun yllättävässä tilanteessa uusille ihmisille meidän tarinaamme avasin. Toisaalta siinä kohtaamisessa minulle muistui mieleen samaisen äidin minulle kertoma tarina muutaman vuoden takaa. Silloin en tiennyt ja tajunnut mitä on tuntea itsenä avuttomaksi, pelätä ja elää lapsen sairauden kautta. Mutta nyt tajuan sen elämän raadollisuuden aika selvästi, koska elän sitä itse. Siitä onkin pitkä aika kun olen viimeksi kohtaloamme niiskuttanut, onneksi. Kuinka ihanaa, että ilomieli on ollut vallalla pidempään. En tarkoita pelkkää ilottelua, vaan normaalia tylsääkin arkea. Kuinka tärkeää on tässä savotassa saavuttaa se tylsyyskin, havainnoida elämässä normaaliutta. Siihen kuuluu myös muut elämisen äänet; kiukut, rätkätykset, väsyt, natinat, raivoitkut ja tappelut. Onneksi tällainen kipu- huoli- ja pelkoitku ovat olleet pois. Itkuakin voi olla niin monenlaista. Minähän tirauttelen tuon tuostakin kirjoille, teksteille, kohtaloille, musiikille, luonnolle, ohjelmille, onnistumisille. Voin tirauttaa kyyneleen hyvälle reseptille, loistavalle drinksulle, koirannuolaisulle, arjelle ja perusturvallisuudelle. Vauhdinhurmalle ja vapaudentunteelle. Oivallukselle, ikävälle,  kaipaukselle, auringolle. Menneelle ja tulevalle. Oikeastaan olen herkkä kaikelle, vaikka olenkin olevinani kovis. Jopas taas tunnustin. Tämä savotta on tuonut muutenkin oman herkkyyden piilosta esille. Ihanaa, kun ei tarvitse peitellä onnenkyyneleitä kun koira nuolee poskesta. Eikä silloin, kun joku toinen on kirjoittanut kauniin lauseen. Eikä silloin, kun on helppo hengittää. Ennen kyllä sain kaiken pidäteltyä, koska mielestäni heikko ihminen märisee kaikelle. Olenko siis oman heikkouteni ja herkkyyteni löytänyt tai ainakin matkalla sen löytämiseen. Oivallus taas, ihan tirahti tuosta johtuen.

Meidät on körttimummun tarkassa syynissä kasvatettu, kurinalaisesti nöyryyteen opetettu. Itku on ollut aina heikkoutta, säälittävää ja eikä todellekaan ole kuulunut arkielämään. Mieluummin on jätetty koko herkistävä asia kohtaamatta, jottei ole tarvinnut herkkyyteen turvautua. Mutta nyt koen, että herkkyys on myös valtava voimavara itselle. On ihanaa löytää sen kautta voimaannuttavia asioita. Toki tämähän puskee minusta ulos myös herkkyydenkykynä muiden asioihin, empaattisuutena. Voin siis huoletta märistä muidenkin asioita ja muidenkin puolesta. Iloja ja niitä valitettavia suruja. Toisaalta naurunsekainen itku on taitolaji sinänsä.

Nyt minut komennettiin kauppaan, sillä jääkaappi huutelee kuulemma tyhjyyttään. Minkähänlaisen drinksun tästä päivästä sekoittaisi. Siinä tulee olla pirteyttä, makeutta, kuplintaa, ripaus happamuutta ja todella siirappinen jälkimaku. Sellainen itkettävän imelä, trinksu, kippis!

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

AAMURAPSUTUS

Kun silmäni jälleen auki sain, näin  ja koin ihanan aamun. Jotenkin tuntuu, että onpas paljon kivaa tulossa tässäkin päivässä. Tämä tunne on siis seitsemältä, kun kaikki muut nukkuvat. Olen elikkomme, palvovat nappisilmämme, rapsutellut. Se mieletön palvonnan kohteena olo ja hyväksyntä. Saan olla juuri sellainen kuin olen, ilman kapinaa ja napinaa. Tunne jatkukoon.

Tässä aamussa on jälleen monia asioita, joita tekisi mieli avata, pyöritellä, raapustella ja rapsutella. Olen käynyt hyviä, avaavia, oivaltavia ja koukuttavia keskusteluja. Nokatusten, puhelimessa, täällä ja omassa päässäni. Rapsutellut jälleen nystyröitä.
Kuinka tärkeää meille kaikille kokea rapsutus, rutistus, läheisyys ja hyväksyntä. Saada olla sellainen kuin on, tuntea vapaus omasta olemassaolostaan. Mutta kuinka moni meistä joutuu ominaisuusksiaan ja persoonaansa peittelemään. Olemaan tietyssä muotissa, koska muut sen asettavat, eikä uskalleta sieltä kapinoida ulos. Rapsutuskaipuu saataa lievittyä jopa hyvillä puheluilla tai muilla yhteydenotoilla. Jopa kuultu ääni, vaikkapa kissankehräys, saattaa jo sen sisäisen rapsutuskaipauksen hoitaa. Kuuntelen siis kissaa korva kiinni pehmeässä turkissa. Silleen, että kehräys menee suoraan sieluuni saakka korvan kautta... Jokos pomppasit, siis kissa ei ole pelkkä etäinen nelijalkainen kävelevä karvapallo. Siis kissa on se minun sieluni rapsuttaja. Väinö on meidät valinnut juuri tuolla ominaisuudellaan. Löytöeläinkodista menimme hakemaan tiikerijuovaista narttua, päädyimme pikimustaan kolliin. Siinä piti itsekin miettiä, kuinkas se näin meni. Mutta Väinö teki itsensä tykö, nousi kaulalle, meni korvaani kehräämään ja vielä nuolaisi leuasta. Olin myyty, sisäinen rapsutus solahti sieluuni.

Ei tuosta kissa-aiheesta tuota enempää. Tai itse asiassa, sepäs olikin aasinsilta seuraavaan, eli eristyksiin.

Eristyskäytäntöjä on todella paljon, hurjillakin eroilla. On sairaalakohtaiset, meillä ovat nämä kaksi OYS ja HUS. Toivottavasti emme enää koskaan missään vaiheessa tarvitse enää yhdenkään uuden sairaalan ohjeita!!! Eli näistä kahdenkin sairaalan väliltä saaduista ohjeista olemme pyrkineet tekemään itselle sopivan miksauksen ja käytännön. Silloin Reetan sairastuttua, kysyimme heti lemmikeistä. Meille sanottiin, kun laumamme luettelimme, ettei kannata ainakaan uusia ottaa hoitojen aikana. Osaa lapsista on kielletty olemasta missään tekemisissä lähipiirin lemmikkien kanssa. Osalle on kehotettu jatkamaan vaikkapa ratsastusta, osalta tyrmätty täysin. Joitakin on kehotettu käymään isoissa marketeissa hoitojenkin aikana, koska siellä on laajempi ilmanala kuin pienissä marketeissa ja ihmisiä harvemmassa, siis enemmän tilaa ohittelemiseen. Osalle ei puhettakaan mistään julkisesta paikasta. Joillekin perheille on ehdotettu laivaristeilyjä, jopa säännöllisiä sellaisia, jotta olisi kivempaa sairastaa. Minä olen joutunut asiaa moneen otteeseen miettimään ja kyselemään Reinon korvatulehduksesta johtuen. Osa lääkäreistä on inhoten puistellut päätään, kuultuaan moisesta. Heidän mielestä koira olisi pitänyt lahdata jo ennen kuin syntyi. Koiravihaaja, ajattelin heti, kysyn toiselta... Osa taas on asian nähnyt laajemmin, miettinyt käytäntöjä kotona ja elämän rikkautta lemmikkien myötä rankassa eristysvaiheessa. Näin ollen Reino on yhä keskuudessamme. Rapsuteltavanamme. Olin viemässä Reettaa ratsastamaan. Sitten minulle asiaa avattiin, kun en itse tyhmä sitä tajunnut. Ei hevosesta johtuen vaan heinistä, pölyistä ja homeista johtuen. Niitäpä en siinä ratsastushuumassa ajatellutkaan, kun ajattelin Reettaa ponin selässä. Eli monilla asioilla on useita eri puolia. On perheitä, joilla on ollut haaveena koiranhankinta, mutta lääkärit ovat sen kieltäneet hoitojen aikana. Toiset ovat saaneet taas pyörittää kenneliä. Reetta sai kauniin ruukkugerberan viime talvena. Silloin meille sanottiin todella jyrkästi, ettei mullan kanssa saa olla missään tekemisissä. Niin, taas ne homeet ja itiöt. Silloin kauhistuin omaa tyhmyyttäni, sillä onhan meillä kotonakin purkki poikineen. Kotona kuulemma sai olla, koska ne kuuluivat jo tuttuun pöpökantaan. Mutta yhäkään Reetta ei saa tonkia multaa tai istutella. Sitten tulikin pääsiäisruohon aika. Kuinka sen sai sitten potilas itse kylvää ja laittaa huoneeseensa kasvamaan. Sitä en tajua vieläkään, vaikka kuinka kyseenalaistin aihetta paniikissa vuosi sitten. Se oli taas itsestäänselvä asia, kun tietyiltä tahoilta kyselin. Tottakai pääsiäisenä saa ruohoja kasvatella, vaikka viikko aikaisemmin ei saanut ruukkukukkaa pitää huoneessa. Eli ristiriitaista.

Helsinkiin mennessä moni asia tehtiin totaalisen toisella tavalla kuin olimme oppineet. Ensimmäinen siirtymäviikko olikin rankkaa opetella talon tavoille, jopa lipsua oppimistamme tavoista. Hoidot muuttuivat rankemmiksi, mutta käytännöt löysemmiksi. Kuis se nyt näin päin meni? Ouluun palatessa Reetan ruokavalio kyseenalaistettiin jatkuvasti. Onko siinä jotain erilaista, kauanko kestää, sehän on vaikeaa, olenko käsittänyt oikein jne... Jokaisesta laktoosittomasta litran maitopurkista minun piti vääntää kättä. Juoko Reetta oikeasti noin paljon maitoa, voi kauhia sitähän pitää erikseen tilata... Ruokatarjoittimella oli lukuisia kertoja kiellettyjä asioita, jouduin sensuroimaan niitä paniikissa, jottei satu alkukantaista lipsahdusta. Jotenkin ruokaan liittyvät rajoitteet tuntuivat monimutkaisilta saada käytäntöön. Sellaista vähämikrobisen ruokavalion tilauskoodia ei tuntunut olevan kellään. Tätä asiaa olemmekin kyselleet, jopa tiukasti siinä pysyneet. Ohjeiden mukaan ainakin vuosi siirrosta on oltava kurinalainen ja tiukka tässä. Tämä oli Helsingistä saatu vastaus. Olemme toki joulukuussa siirtyneet vähälaktoosittomaan täysin laktoosittomasta. Välillä Reetta on ottanut jopa normaalia, kunhan olemme lipsumisesta tienneet. Silleen, ettei jatkuvasti käytetä vääränlaisia maitotuotteita, jottei tule vatsaongelmia. Silloin kun ei tiedetä johtuuko ne laktoosista tai hyljinnästä. Lisätyt bakteerit kiellettiin Helsingissä. Eli ei saa olla gefilusta, bifidusta, asidofilusta tai muita hyviä bakteereja. Sekös aiheuttaa haastetta, sillä melkein kaikkeen on jotakin lisätty. Vakuumiin pakattu kala on yhä peikko, sitä on valtavasti kaikkialla tarjolla. Samoin homejuustot kaikissa muodoissa, myös paistettuna. Hamppari rapsutellaan, eli tilataan ilman tuoreita, ilman majoneeseja. Oikeastaan se on aika köyhä ja kuiva. Toisaalta osa lääkäreistä on kieltänyt täysin roskaruuan, mutta siitä huolimatta K10:llä on viikoittain Mäkkäripäivä. Taas ristiriita. Osa on kieltänyt limukat varsinkin kokiksen täysin, kofeiinista johtuen. Osa taas ei ole nähnyt mitään haittaa, onhan niitä osastoillakin tarjolla. Toinen on taas ehdoton, ettei limukka saa kuulua kenenkään juomavalikoimiin epäterveellisyytensä ja lisäaineidensa vuoksi. Meillä juodaan limpparia ehkä kerran kahdesti viikossa, joten sallimme sen kuplivan ylellisyyden ajoittan. Tosin nyt vapun lähetyessä simaa Reetta ei saa juoda, koska siinä on hiiva tuoreessa muodossa. Samoin Reetta ei tee taikinoita, joissa pöllyytetään hiivaa. Mutta pullaa Reetta voi leipoa, koska taikinasta se ei enää pölise. Mutta taikinaa ei saa raakana syödä, vasta kun on paistettu, jolloin hiiva ei enää ole tuore. Tämä taitaa olla monen mielestä saivartelua ja tyhmää, mutta näillä ohjeilla olemme päättäneet ainakin elokuuhun saakka porskutella. Kasvikset kotimaisia, hyvin pestyjä ja kuorittuja. Kylmäketju katkeamaton ja selkeä, ruoka jäähdytetään nopeasti, lämmitetään tarpeeksi kuumaksi. Avonaisia tuotteita ei pyöritellä, käytetään heti pois. Jääkaappi desinfioidaan viikottain tai useamminkin. Päiväykset tarkistetaan. Vuosi sitten evakko-osastolla Reetta sai omenemehua, joka oli avattu kaksi viikkoa aikaisemmin. Kas kummaa, lapsi oksensi, miksiköhän. Samalla viikolla Reetta sai maitoa, joka oli avattu viikkoa aikaisemmin. No mistäkö tiedän, no purkin kylkiin oli viisaasti avaamispäivämäärät laitettu. No, mistäkö sen tiesin, koska sain luvan hakea niitä lapselleni lisää keittiöstä. Mitäkö hyötyä niistä päivämääristä on, jos niitä ei kierrätetä ja laiteta pois, vaan annetaan nolla-arvoilla oleville lapsille. Mistäkö tämä taas tiedetään, sehän pitäisi olla sitä ammattilaisuutta, koulutusta ja turvallisuutta hoidoissa. Siirron jälkeen nämä rajoitukset ovat siis paljon napakammat. Kauhia paikka, jos nämä olisi tapahtunut siirron jälkeen. Kauhia paikka, ajattele nyt. Mutta onneksi äiskä on tällainen simputtava ja kyttäävä kyylä, eihän moisia lipsauksia saa tapahtua. Rajoitukset ovat nyt niin syvälle juurtuneet ja ulkoa opitut, että ne irtoaa ihan selkärangasta. Myös Reetta osaa pähkätä asiat laajasti, rapsutella selkeästi.
Illalla meillä oli vieraita ja yksi yövieras. Tästä asiasta olemme jonkin verran lipsuneet. Kaikki kun tietää, ettei meille ole oireilevana tai sairaana tulemista. Toista on syöty pöpö, joka altistaa koko ruuansulatuksen matkalta ja lapsen elimistön sisältä päin. Pesiytyen sinne suoliston nukkapoimuihin ja sopukoihin, hyi kauhia. Näitä ulkopuolelta pomppivia pöpöjä tulee ja menee koko ajan, niistä ei pääse koskaan täysin eroon. Reetta on myös käsihygienian suhteen oivaltava yksilö.

Tässä vaiheessa teen rankan tunnustuksen. Taas! Silloin kun ajelimme ambulanssilla Helsingistä Ouluun kantasolusiirron jälkeen, rikoimme heti annettuja lakeja ja säädöksiä. Pysähdyimme ainakin kolme kertaa hätäpissalle ja jalottelemaan. No mihin, tietenkin isoille huoltoasemille. Vaikka nimenomaan lääkärit kielsivät sen. Mutta kun ambulanssissa ei ole vessaa, ei pottaa, ei riukua, mihis sitten hätäpissaat? Valitsin omalla loogisuudella sellaiset isot paikat, koska niissä on yleensä invavessat, siivouslistat säännöllisistä siivouksista, jopa käsidesit, tilaa liikkua, muut ihmiset laajemmalla alueella ja vessat kaikin puolin varmempia kuin pienillä yksityisillä huoltoasemilla. Sori vaan pienet ja yksityiset, vessahygienian mukaan teidät luokittelemme. Käytimme maskia naamalla ja ovet avaan vieläkin ja joka paikassa minä, sillä kahvoihin, ripoihin, hanoihin ja pyttyihin Reetta ei koske. Teimme myös kaikilta salaa tulijaisostokset huoltsikalta, sillä pitihän nyt kotiväelle olla tuomisia matkalta...

Viime viikonloppuna, kun olimme siellä syöpäläisten kevätretkellä, käsihygienia terävöityi entisestään. Tai siis näissä piireissä se on jotenkin itsestään selvää. Emme tunnistaneet kuin murto-osan porukasta. Mutta pystyimme päättelemään, ketkä kuuluvat joukkoon. Syöpäläiset kaikki käyttivät linjaston päässä käsidesiä ennen ruokailua. Hieroivat kuin ammattilaiset. Toisin oli maallikot, porskuttivat suoraan ilman desinfiointia. Eli katselimme tyttöjen kanssa, tuo on meikäläinen, tuo ei taatusti, eikä tuo...

Viime yönä sain taas nukkua jalkopäässä. Verna löytyi sängystämme illalla. Se on se lumipalloefekti, Reetta toissayönä. Aamulla tosin tuplat olivat molemmat keskellä. Mitä siihen rapsutteluun tulee, niin eipä palijo ainakaan tuota Ukkokultaa pääse rapsuttelemaan, kun on ruuhkaa sängyssä. Onneksi koirat löytyvät sängyn vierestä. Ei tarvitse kuin kättä ojentaa, niin saa rapsuttaa. Tätähän tämä, josko tuo Ukkokulta etes korvaani joskus voisi kehrätä. Rapsuttaa sielua etes... Nyt Ukkokulta kuorsaa ja korisee, pitääkö minun nyt kuvitella, että se kehrää?  Onhan siinä jotakin samaa, muttei se nyt ihan kehräyksen tavoin sieluuni solahda...(Tässä vaiheessa huokasin, olkiani kohautin, päätäni rapsutin, tätähän tämä...) Rapsutus kaikille!


Lisäkirjoitus, kun nyt noita päitä alkaa nousemaan tyynyistä. Ja minulle alkaa valkenenmaan mitä päivä tuo tullessaan...
Fanny on ollut viime aikoina todella kriittinen, monien epäkohtien suhteen. Nyt hän valisti minua nikotiinilaastareista, koska poltin eilen yhden kokonaisen tupakin. Hyi mikä mamma! Kauhea moraalisaarna. Kiitos lapseni, ymmärrän.
Nyt Fanny aikoi irtisanoutua perheestämme, koska arvomaailma ei vastaa tällä hetkellä hänen käsitystään...

Tessa puolestaan aikoi sanoa itsensä irti kirkosta seisemän vuotiaana. Syynä oli se, että hän joutui koulusta kävelemään kirkkoon keväällä. Eikä hän voi sietää kävelemistä. Sanoin, että onnistuuhan se, mutta käy nyt ensin siellä kirkossa ja mennään sen jälkeen kirkkoherranvirastoon, niin saat itse isrtisanoutua. Kirkon jälkeen Tessa mietti, jos ei nyt kuitenkaan, koska hän haluaa kirkkohäät ja olla kummi useille lapsille... Mutta käveleminen on yhä tylsää, on sitten seurakunnan jäsen tai ei.
Rapsutuksia!

lauantai 21. huhtikuuta 2012

PERHE

Sain inspiraation kirjoittaa perheestä, kun kävin toisessa blogissa aiheesta lukemassa. Kiitos.

Milloin on perhe, paljonko on perhe. Mikä on ydinperhe, ketä siihen kuuluu, millaisella kokoonpanolla. Kuka sen luokittelee, määrittelee. Itse olen viisihenkisestä ydinperheestä, jossa on ollut liki kolmekymmentä vuotta "ottosellaiset" kaksostytöt, siskot, jotka eivät ole mitään sukua. Mutta jotka kuuluvat perheeseen. Meillä on asunut myös mummu, isän eno ja kehitysvammainen nuorimies 11 vuotta. Perheemme on ollut sijaisperhe useille lapsille, kesäkoti yksinhuoltajan lapsille. Kotimme ja perheemme on ollut välilaskupaikka siipirikoille. Meille on ollut aina helppo tulla, aina on ollut ruokaa, aina on ollut peti ja kodin turva. Meidän perheessä on laaja käsite siitä, mikä on perhe. Se on myös elastinen ja häilyväinen. Mielestäni se on ollut valtava rikkaus, antanut perspektiiviä omalle perhekuvalleni.

Olimmeko Ukkokullan kanssa perhe ennen lapsia. Olimme nuoripari, pariskunta, joilla oli oman perheen korvikkeena liuta kotieläimiä. Kissoja ja koiria jo silloin. Milloin sitten perustetaan perhe, sellainen lapsien kautta muodostuva. Perustimme perheen useiden vuosien yheiselon jälkeen. Lisäännyimme räjähdysmäisesti, olimmekin hetkessä suurperhe.

Tästä minulla on traumaattinen tarina kerrottavana, tunnustettavana. Muutama vuosi sitten Sievissä oli Suviseurat. Eli isoja perheitä paljon liikenteessä. Olimme yrityksessämme palveluvalmiudessa asiasta johtuen. Tupa oli hetkessä täysi, kun muutama suurperhe asettui syömään. Yksi isä sitten tuli kiittelemään minua liikkeemme lapsiystävällisyydestä ja tilavuudesta. Minä siihen ylpeänä tokaisin "voi kiitos, minusta se on tärkeä asia, koska meillä itselläkin on suht suuri perse, anteeksi -perhe".

Pokka piti siihen saakka, että sain hänelle kahvit myytyä... Kunnes työntekijäni kuiskasi "sanoitko tosiaankin perse?". Silloin kykenin enää punaisena nyökkäämään ja painuin takaovesta pihalle. Se asiakasiskä painui puolestaan etuovesta pihalle. Mitä hän mietti, sitä en tiedä. Itsellä vilahti vähän syyllisyyteen viittaavaa, naurua, itkua, morkkista, hysteriaa, hävetystä ja heikotusta... Tämä pätee taas sen tohelotestin tulokseen, suu leveämpi kuin hartiat. Siitä minulle tuli valtava kauhufilmiskenario, enkä tahtonut kyseistä perhe-sanaa enää uskaltaa sanoa, jottei niinkuin kieroutunut sammakkomöläytys toistuisi. Kuinka voin myydä tai suositella asiakkalle perhepizzaa, jos en voi perhe-sanaa sanoa, kun se piti sanoa satoja kertoja päivässä. Kyllä oli kuulkaas aivotoiminta kovilla, kun piti aina muistaa miettiä kuinka saa sanoa ja kuinka ei.

Äiti huokaili ja torui minua, velipoika totesi "siistiä, tuohon ei moni pysty". Siskonperhe nauroi pissat housussa, eivätkä varmasti halunneet minua kummitädiksi tunnustaa. Pääsääntöisesti asia aiheuttaa yhä säälinsekaista hysteriaa, kuulemma vain minulta voi tuollaista odottaa...

Itse yritin lohduttautua sillä, että onneksi puhuin me muodossa, meidän suursellaisesta, enkä asiakkaan suursellaisesta. Se ei ehkä olisi enää punastelemalla ja nikottelemalla ollutkaan selitettävissä.
Mutta nyt tämä meidän suurperheemme vaatii kunnon ruokaa ja keittiön siivouksen...
Pidä hyvää huolta omasta perheestäsi!


P.S. Piti vielä kertomani yksi oivallus, joka aiheutti pään puistelua lääkärin
taholta kesällä 2002. Kauan sitten, kun sisälmyksistäni löytyi kaksi sykkivää lapsenalkua, eli tuplat. Minulta heti kysyttiin, onko suvussa kaksosia. Minä kirkkain silmin tokaisin, "on, minulla on ottokaksoissiskot". No se ei kuulemma ole ihan sama asia kuin biologiset... Mutta sekin oli minulle itsestäänselvä asia, perhettähän hekin, vaikka ottosia. Miksi se ei siis voisi periytyä, jos kuuluu perheeseen ja tuntuu omalta. Hassua, mutta jotenkin välillä kankeaa ajattelua, eikö tuossakin voisi ajatella silleen laajemmin? Häh!

KUN SILMÄNI MÄ AUKI SAAN...

Nukuin sängyssäni väärinpäin, siis pää jalkopäässä jalat tyynypäässä. Reetta puhui iskän eilen ympäri ja päätyi keskellemme. Neiti naureskeli, että isä on tässä asiassa helpommin pyöriteltävissä. Samaan aikaan suu oli pidätetystä naurusta ja ilosta kuprullaan. Onnistumisen ilo loisti silmistä saakka. Niin voihan meidän keskellä nukkua, mutta kun se ei ole Reetan yksinoikeus, vaan kerroin on se neljä. Eli trafiikki on sen mukainen, jolloin pitää välillä miettiä myönnänkö vaiko kiellänkö.
Nyt muut lapset kommentoivat petinpetaamista, että Reetan kuuluu petata meidän sänky, kun kerran taas on ollut meidän keskellä. Kuinka helposti se oma keskellä nukuttu yö unohtuu ja kärjistyy toisen siskon nukkumiseen. Kierre, kierre, sellainen lumipalloefekti.

Nousin kuudelta, kun silmäni mä auki sain... Rentoa lueskelua, koiranrapsutusta, kahvittelua, hiljaisuutta, omia rentoja ajatuksia. Ihan hyvä aloitus aamulle, mielestäni kyllä. Olen latautunut ja leppoisa, ei kökköjä missään. Olen ihana mamma lapsilleni ja hymyilevä eukko miehelleni. Siis unelmamuija. Iso haa, ei tarvitse olla samaa mieltä, ymmärrän.

Fannylla on kökköjä, sillä voi on hukassa, Reetta nukkunut meidän keskellä, ei saanut vaihtaa eri huonetta, kirjasto ei ole auki vielä aamulla aikaisin ja kaikki on tyhmää. Antaa herkkiksemme paukkua, olen pitänyt muutaman kerran kainalossa ja pussaillut. Olen kannustanut paukkumiseen, kyllä se siitä leppoistuu vielä... Parempi paukuttaa heti aamusta kunnolla, kuin pitkin päivää pikkasen. Että tällainen strategia.
Sain jälleen yhden kirjan loppuun luettua, se oli vähän sellainen löysänpuoleinen puuduttava hömppä. Mutta sain kuitenkin loppuun saakka. Toisaalta siinä oli loistava liikeidea, ei sen puoleen että minä iseäni ajattelisin, mutta loistava joka tapauksessa, siis se liikeidea.

Eilen kuulin asian, jota olen miettinyt ja useinkin kelannut. Sen sanoi ihan lastenpsykiatrian professori (Tuula Tamminen Inhimillinen tekijä ohjelmassa). Syyllisyys on yksi vanhempien vahvimpia tunteita. Varsinkin lapsen sairastaessa se kalvaa ja nakertaa kohtuuttomasti. Niinkuin itsekin olen usein kokenut kuluneessa savotassa. Koen syyllisyyttä siitä missä olen, mitä teen, kuinka toimin, mitä ajattelen, mitä koen, kuinka jakaudun. Vähän kaikesta, mutta se onkin aika yleistä siis. Eli tärkeä asia, joka kuuluu vanhemmuuteen ja sen asettamiin haasteisiin. Syyllisyys ja riittämättömyys avuttomuuden kautta koettuna. Melkoinen soppa hämmennettäväksi ja hämmästeltäväksi. Myös se, että välillä tuntee raivoa lastaan kohtaan, väsyä ja negatiivisiakin tunteita. Nekin kuuluu vanhemmuuteen ja pitää sallia ja ymmärtää. Se tunteiden skaala on äärettömän laaja ja vivahteikas, niissä riittää pureskeltavaa. Mielestäni oli loistavasti sanoiksi puettu omat ajatukset siitä, että lapsen ollessa sairaalassa vanhempi on toinen päähenkilö lapsen lisäksi. Pitäisi muistaa vanhemman roolin tärkeys hoitojen ohessa. Psyykkisen kivun merkitystä osataan vasta pikkuhiljaa tulkita hoitojen kehittyessä, aikuisen ja perheen traumaa ei tajuta vieläkään tarpeeksi. Mutta on tärkeää myös muistaa, että traumat ovat myös rikkaus, joista voi ammentaa myöhemmin. Senkun oppisi aina rikkaudeksi kääntämään, avoimin silmin oivaltamaan. Huh, huh! Mutta näitä asioitahan olemme koko ajan oivaltamassa, oppimassa elämän rankimmilla ja kovimmilla keinolla.

Eilen illalla kilahdin Reetalle, kun itkunaukuväsyseoksen kautta yritettiin saada asioita hänen haluamalleen mallille, niin että muiden olisi kuulunut joustaa... Ei koskenut tuota meidän vieressä nukkumista, vaan ihan jotain muuta. Pitääkö kaikki saada itkulla ja säälillä läpi. Eikö mitään rakentavampaa keinoa ole. Kilahdustani seurasi jälleen syyllisyys, pitikin kilahtaa. Ukkokulta taas syyllisti minut katseellaan, pitikö kilahtaa. Mutta sama kaava oli toistunut valehtelematta kymmenisen kertaa päivän mittaan, Ukkokullan työaikana, joten hän ei niistä tiennyt. Mutta kun minuun ei naukuminen tehoa, itkun ja marinan kautta ei saavuteta muuta kuin mamman kilahdus. Monia asia olisi nopeasti selvitetty, kun puhuttaisiin suoraan ja selvästi, päätös tehtäisiin rakentavasti.

Toki omakin pinna on joskus kohtuuttoman lyhyt, narinakiintiö täynnä. Silloin pyrin ottamaan aikalisän itseni kanssa, analysoimaan mikäs se kiikkaa, aukaisemaan omatkin silmäni tässä asiassa. Kun silmäni mä auki saan, saatan oivaltaa jotain elämää rikastuttavaa ja tärkeää. On vain niin tärkeä poistaa välillä ne laput silmiltä. Katsoa laajemmin.

Eilen avasin silmiä myös monille uusille ideoille, tutisen ihan, mutta kuinka tehdä ideoista totta. Siinäpäs vasta kysymys ja kannattaa miettiä avoimin silmin. Mutta yksi asia on lyöty lukkoon, heinäkuussa minulla on oma näyttely. Niin ja ensimmäinen pieni sellainen kuulemma nyt toukokuussa. Ne eivät vielä ole Reetan kanssa yhteisiä, päätähden eristyksistä johtuen, mutta kunhan ne saamme selätettyä... Tänään niin moni asia tuntuu selkeältä, avoimelta, valoisalta, toiveikkaalta. Ihan niinkuin silmät olisivat jälleen seppoisen selällään ja kauhian auki.


P.S. Kaksi minuuttia tuon leppoisuuteni oivaltamisen ja luukuttamisen jälkeen alkoi raivoisa räyhääminen ja tyynysota olkkarissa. Fanny haastoi omaa pahaa oloaan Tessalle. Siitä seurasi, että Tessan pirtelö kaatui maanantaina pestylle ruskealle kangassohvalle. Minä kilahdin, voi kuinka kilahdin. Mielestäni aiheesta ja rakentavastikin (?). Käskin miettimään syitä ja seurauksia, mikä johti mihinkin, miksi ja millä seurauksella. Toki ääni vähän käheni, sillä olin sen verran kiihtyneessä tilassa. Eiköhän oppi jälleen mennyt perille, kun tyynyjä pesevät ja sohvaa puhtaaksi hinkkaavat. Pakko riitapukarien tehdä se rinnakkain ja miettiä tyhjästä lähteneen tappelun seurauksia. Mitenköhän nyt näitä silmiäni räpsyttäisin, jotta se aamullinen valo niihin jälleen virtaisi, sillä välillä vilahti myös syyllisyys ja muutama muukin lievempi ilmiö. Mutta jatkan räpsyttelyäni, josko se tästä taas...

perjantai 20. huhtikuuta 2012

AIVOT LÖYSÄLLÄ

Kävimme aamupäiväkylässä syöpäläiskaverilla, oli kiva saada kutsu kökköaamun pelastukseksi. Nyt alkaa moni muukin suunnitelma jälleen hyrräämään. Tosin aamulla minä olin vatupassin kanssa peiliä seinälle laittamassa. Kuinkas siinä kävikään, se tuli vatupassillakin vinoon, kun apuna oli laiseni tohelo. Jotenkin sain sormeni tungettua niin, että se kiilasi peilin kieroon. Hoo!

Aamupäivällä lähdimme ajamaan mutkaista tietä pitkin, jolloin päänsärkyni palautui jälleen. Reetta miettikin, onkohan aivoillani liikaa liikkumatilaa, kun ne kipeytyvät. Ovatko aivot löysällä? Ilmeisesti ovat. Tästähän voimme päätellä, että minulla on kohtuuttoman suuri nuppi, kohtuuttoman pienet aivot, liian pitkät kiinnityspiuhat tai sitten surkastuneet elimet. Reetta leikki ja nauroi ajatuksille pitkään, koko ajan niitä pidemmälle jalostaen... Tunsin siinä käkätyksessä olevani todella surkastuneilla aivoilla liikenteessä, sillä en jaksanut sille yhtä pitkään nauraa. Tylsä äiti. Todennäköisesti kuitenkin nämä kevätkirkkaat aiheuttavat kipua, aristavat silmiä ja kipu levittäytyy nuppiin saakka. Sillä eihän tämä nyt stressistä voisi johtua, sillä mitäpä minä stressaamaan valamiisa maailmasa... Mutta kun ihminen on kokonaisuus, moni asia seuraa toistaan. Kait olen myös rasittanut nuppiani monenlaisella ajatustyöllä, siis ajattelemalla. Kipeyttänyt koko pallon tekemällä liikaa ajattelua. Olen myös lukenut paljon, opiskellut romanttista hömppää ja vähän rankempiakin tekstejä. Minulle on sanottu, että kaikki lukeminen on hyväksi. Niin itsellä kuin noilla lapsillakin. Kuinka tärkeä nykylapsille on osata tarttua kirjaan ja keskittyä lukemiseen. Meidän tytöt lukevatkin itse asiassa melkoisen paljon. Saan olla siitä taipumuksesta ja keskittymiskyvystä ylpeä. Tosin enää ne kirjat eivät ole samoja kuin omassa lapsuudessa. En minä niille kirjastosta osaisi lainata mitään. Nykyään lapsille on tarjolla vaikka mitä jännäreitä ja kirjojen nimetkin jo puistattavat. Toista se oli silloin kun minä opiskelin Tiina-kirjoja. Jännittävin oli tietysti "Tiina saa suukon", sitä ei tahtonut uskaltaa lukea sitten niin millään. Varmaan salaa pimeässä ja peiton alla taskulampun valossa, ettei kukaan näe, että opiskelen jo silloin romantiikkaa. Taidan olla yhä samanlainen, tosin nyt uskallan lukea jo päivänvalolla. Kehitystäkö lie vai olenko jäänyt sille alkuperäiselle tasolle. Muistaakseni termi on regressio, eli taantuminen. Olenhan myös psykologiaa opiskellut (v. -85-86), en siis turhaan ole tunneilla istunut, kun moinen termi vielä mielestä vilahti. Tosin sekin meni ihan muistinvaraisesti, eihän sitä tiedä mitä se oikeasti tarkoittaa. Yleensä minulla menee autossa kartaaniakselit ja kampiakselit sekaisin. Voin selittää pitkät litaniat ja diagnosoida auton vikoja, kunnes huoltomies nauraa vääränä väärää termiäni. Sama on monessa muussakin minulle tuntemattomassa nippelitietoudessa, kunhan on jotain sinne päin. Eli tästä johtuen meillä välillä keitetään puudeleita ja nähdään lenkillä nuudeleita.

Eilen en vesijumpassa saanut juostessa peruutusvaihdetta päälle. Kannattaa koittaa, ei helppoa. Juosta ensin eteenpäin pitkillä loikilla ja sama takaperin. Värit vaihtelivat naamalla punaisesta sinisenkirjavaan, ähisin ja pysyin vain paikoillani vaikka kuinka yritin. Jumpatessa reunalla, käteeni osui irrallinen ruuvi. Nostin sen altaanreunalle, oiskohan tuo pitänyt ottaakin mukaan, jos se vaikka tippui minulta. Jokin vipu ihan oikeesti saattaa olla löysällä aivoissani. Ei kannata ajatella enempää, saattaa jälleen iskeä kipuaalto.

Nyt lähden toteuttamaan suunnitelmaa 38 mutkan kautta suoraan. Tuplat lähtevät tielle rullaluistelemaan, sillä lumet ovat sen verran sulanneet, jotta se onnistuu. Hei, heilumaan...!

KÖKKÖ

Tulossa kökköpurkaus, voit lukea jos haluat, eikä kannata ottaa liian henkilökohtaisesti...

Heräsin päänsärkyyn, havaitsin sotkua, kuulin tiuskintaa, haistoin eripuraa, aistin jäkätystä, leijuvia koirankarvoja, tahroja .... Mitä siitä muuta voi seurata kuin suhteellisen kireä fiilis. Sellainen kökköfiilis. Sitten istahdin koneelle, avatakseni sähköpostit ja piipahtaakseni täällä. Ja taas iski uusi kökkö matkaan. Siis tämän blogini tarkoitushan on olla kanava luukuttaa tuntoja Reetan sairauden myötä. Sitä mitä on olla leukemialapsen äiti, hoitojen etenemistä, vaikutusta, tehoa, tunnelmia, mietteitä, pelonhallintaa, arkea eristyksissä, arjen pieniä nautintoja, "muutamia" kantasolusiirtojuttuja, elämää ja sen muutoksia sairauden ja kantasolusiirron myötä...jopa sairasta mustaa huumoria... Vertaistukea ja ajatustenvaihtoa. En halua olla pinnallinen, haluan käsitellä asioita syvällisesti, rehellisesti, monilta eri näkökannoilta, haluan saada palautetta, keskustella, peilata asioita, jakaa vertaistukea. Kökkö, mikä on tulos. Lukija- ja kävijämäärät ovat hulppeita, pitkin viikkoa  200-260 kävijää joka päivä. Se mitä luetaan on jokin äidin tohelotesti, siis se on tämän viikon kaikista luetuin juttu. Kökkö, sairasta, fiaskoa ja pinnallista. Siis eniten ihmisiä kiinnostaa kuinka tohelo äiti lapsilla on. Onko se jo kauhua lasten puolesta, naurua minun puolesta, vai ivaa. "Viimeinkin se tajuaa sen itsekin ja laittaa vielä tänne". Uhastakaan en sitä poista, haluan seurata yhä lukijakäyttäytymistä, miettiä asiaa uudelta kantilta, kökkiintyä entisestään. Tätäkö tämä? Olenko kanavani kieroututtanut, tarkoituksen sumentanut vai olenko näin kökön idiootti, että mietin vain olenko tohelo vaiko enkö. Olenko kaikesta vaahtomisestani huolimatta pinnallinen kökkö. Vai onko juttuni jo niin loppuun kaluttu, tyhjiin pumpattu. Luulin käsitteleväni syviäkin ajatuksia, tuntoja, olevani rehellinen, avaavani tärkeitä ajatuksia. Kuvittelin, että saisin niihin vastakaikua, kommentteja, uusia ajatusmalleja, herättäväni keskustelua, mutta kökkö. Hiljaista on kuin huopatossutehtaalla, taidanpa olla aika yksin näiden ajatusten ja asioiden kanssa, kökkö. Onko elämä oman tohelonapani ympärillä pyörimistä vai muistanko elämäni tarkoituksen. Kökkö, kökkö, kö kö, kö, kökkö!

Enää ei särje päätä, olen käynyt rentouttavassa aamusaunassa, lapset ovat syöneet aamupalansa, balanssi saavutettu, menen pitämään Ukkokullalle vatupassia, huusholli alkaa olla järjestyksessä, päivässä on paljon mielenkiintoisia asioita joita odotella ja toteuttaa. Mitäpä tekis tälle hiivatin kökölle? Olkoon, murentukoon itsekseen, ryvettyköön rauhassa, haihtukoon auringonpaisteessa ilmaan niinkuin keväällä koiranp...akökötkin.

Tästä tulkoon kiva päivä, vaikka toheloisin kuinka!

torstai 19. huhtikuuta 2012

MUUTOS

Talomme eteläpäädyssä sijaitsee kaksi makuuhuonetta, tuplien ja Tessan. Tuostahan sai käsityksen, että meillä on hulppean iso talo, jossa on siivekettä, erkkeriä ja nurkkaa jokaiseen ilmansuuntaan ja vielä niihin väli-ilmansuuntiinkin. Saat pitää fantasiasi, en kerro enempää... Eilen alkoi kuulua rullamitan ääniä, ähinää, roijaamista, hiissamista ja eteinen täyttyi tavarapaljoudesta, kun ideatykkimme olivat vauhdissa. Naapurintyttö heilui seassa pölyjä pyyhkien ja hyörien. Lapsemme päättivät, että on muutoksen aika. Blondilogiikalla he kuulemma tuosta vain vaihtavat huoneita, kantavat kuulemma sängytkin tuosta ja vain. Uhkailimme iskän kanssa, ettemme ole osallisina moiseen projektiin, sillä sen mittasuhteet ovat melkoiset. Kas kummaa pian pääsimme mukaan heilumaan, sillä eihän tuollainen muutos onnistu aivan hetkessä. Mukaan tuli muutama ennaltasuunnittelematon mutka ja koukkaus. Tuplien aikaisempi huone oli isompi kuin Tessan huone, joten siinä riittääkin sovittelemista, jotta kaiken saa pelittämään. Lopulta Ukkokulta kiskoi jo vaatekaapitkin paikoiltaan ja hiissasi niitä seinältä toiselle, samalla kun hiissasimme kerrossänkyä, lipastoa ja hyllyä. Aikamme kun niitä pyörittelimme ja ähisimme, niin kyllä niille jonkinmoinen järjestys löytyi. Nyt pitäisi sen kymmenen lattialistaa irroittaa, siirtää ja muuttaa. Mieletön vyyhti. Toisaalta muutos voi olla hyväksikin, tuleepahan tehtyä inventaario roinien suhteen. Fanny oli asian suhteen hiukan orpo ja suu mutrullaan, kun hänen huoneensa oli ja pysyi paikoillaan. Toisaalta vastahan nuo isot tytöt keskenään huoneet vaihtoivat. Aamulla Tessa oli mennyt Vernan viereen alasänkyyn. Kuulemma serkkutyttökin, perheen isosisko tekee niin eli menee aamuisin pikkusiskon sänkyyn. Kuulemma se kuuluu isonsiskon oikeuksiin ja tapoihin, oli Tessan selkeä selitys, kun muut asiaa ihmettelivät. Minäkin kyllä olen perheen isosisko, enkä silloin aikoinaan moisesta oikeudesta tai velvollisuudesta ollut kuullutkaan. Eli nyt moisen huoneenvaihdon myötä kuulemma tämä isonsiskon rooli jotenkin korostuu, sillä nythän Tessalla on enemmän isonsiskon huone. Millä teorialla, sitä ei mamma ymmärrä, sillä samat roinat siirtyivät vain seinän taakse. Mutta pitäköön teoriansa, jos siitä on seurauksena aamusta petattu peti ja positiiviset väreet. Näin ollen muutos on hyväksi. Reettakin nousi tai siis laskeutui yläsängystään suu messingillä, oli jotenkin ihanampaa. Eli positiivinen muutos hänenkin kohdallaan. Tosin tänään odottelemme muutoksia myös loppuviimeistelylle, sillä eteinen on yhä välilaskupaikkana kaikelle paikkaansa hakevalle tärkeälle tavaralle. Sitä on suhteettoman paljon.

Onko muutos aina hyväksi, milloin esiintyy muutosvastarintaa? Elämänkaaren varrelle mahtuu monia muutoksia, yllättäviäkin ja hallitsemattomiakin. Muutos pitää liikkeessä. Tosin Reetan syövän myötä muutos lamaannutti, satutti ja tuli täysin tilaamatta. Olemmeko muutokseen valmiita, voiko niihin valmistautua. Miten löytäisimme negatiivisistakin asioista positiivisia muutoksia, osaisimme niitä oppimme ammentaa. Kokea nekin mahdollisuutena, kääntää edes osittaiseksi voitoksi.
Yhä enemmän on havaittavissa ihmisissä pahoinvointia, loppuunpalamista ja negatiivisia väreitä. Mistä tämä kertoo, mikä yhteiskunnassamme ja työyhteisöissämme mättää, jotta yhä useampi kokee näin. Millaisia muutoksia pitäisi tehdä jotta hyvinvointi, henkinen sellainen saisi enemmän jalansijaa. Mistä muutos pitäisi aloittaa, kuinka muutos pitäisi toteuttaa. Yhä enemmän menemme tehokkuudessa ja tekniikassa eteenpäin, valtavilla harppauksilla. Pitääkö meidän kaikkien pysyä siinä mukana, muuttaa itseämme tekniikan myötä, vaikka koemmekin muutosvastarintaa. Kuuluuko meidän olla koko ajan kaikkien saatavilla, tekniikan pyöritettävänä. Milloin työhyvinvointi on muuttanut muotoaan työpahoinvoinniksi. Sillä yhä enemmän sitä on nähtävänä, kuultavana, luettavana ja kaikissa medioissa seurattavana. Millaiseen muutokseen tämä kaikki johtaa, mikä on lopputulos, kuinka nopeasti, kenen kustannuksella. Millaisia muutoksia pitäisi nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa tapahtua, jotta voisimme jälleen puhua työhyvinvoinnista pahoinvoinnin sijaan. Tai siis näkevätkö muut ihmiset näitä asioita, vai onko tämä vain minun huuhaatani? Toki kun itse on kärjistettynä tietystä syystä, eli Reetan sairauden pysäyttämänä, tiettyyn muutokseen, sitä näkee helpommin muitakin kohtalontovereita.

Aikoinaan meillä oli luennoitsijana kokenut korkeakoulujen rehtori, joka oli miettinyt opettamista ja oppimista useiden vuosikymmenien aikana. Muutama vuosi sitten hän punnitsi omaa ammattitaitoaan, koska oppilaat eivät enää olleet yhtä vastaanottavaisia opin suhteen kuin aikaisemmin, vaikka tekniikka oli mennyt valtavilla harppauksilla eteenpäin. Aikoinaan, kun itsekin aloitin ammattiin opiskelun, minulla oli selkeä kolmivuotissuunnitelma ja tavoite, jota kohti pyrkiä. Luento, teoria, käytäntö, koe ja harjoittelujakso kerrallaan. Muutoksessa opiskelijasta ammattilaiseksi vastaan tuli moniakin mutkia ja haasteita, mutta siitä huolimatta tavoite kerrallaan saavutettiin. Nykyisin on kuulemma selkeästi havaittavaissa lyhytjännitteisyyttä ja hektisyyttä tässäkin. Enää ei osata suunnitella kolmea vuotta eteenpäin, ei vuottakaan, jopa viikossakin on monelle haastetta. Nykyisin leijutaan ja muutetaan suunnitelmia tuon tuostakin, eihän kaikki voi aina olla niin nastaa ja vain kivaa. On havaittavissa, että jos ei ole kivaa, niin lopetetaan kolmen viikon jälkeen opiskelu kun ei enää huvita ja leijutaan taas. Olen ollut tuntiopettajana ammatikoululla vuosikausia, valinnaisissa aineissa. Viimeisillä opetuskeikoilla oli mielestäni järkyttävää havaita, kuinka liki täysi-ikäiset nuoret eivät osanneet tulla tunneille vaan haahuilivat lyhytjännitteisinä.  Siis ammattiopettajat odottelivat, soittivat ja herättivät maaritellen. "Voisitko pikkuhiljaa tulla tänne oppitunnille, kun tämä olisi ammattisi kannalta tärkeää, meillä on tunti ollut menossa jo 40 minuuttia. Ai, sinä nukut vielä, no tuleppa sitten kun heräät...laapa laapa". Alussa  mainittu rehtori kertoi, että nykyisessä hektisessä elämässä korkeakouluopiskelijoillekin pitää jokaisella oppitunnilla ja luennolla noin vartin välein muistuttaa miksi siellä ollaan. Olemme opiskelemassa itsellemme ammattia, muutoksessa opiskelijasta ammattilaiseksi. Aika järkkyä.

Mitä muutoksia tämä savottamme on meille tuonut, voi kuinka valtavasti kaikkea. Myös kaikessa hirveydessään paljon hyvääkin muutosta, ne on vain käännettävä positiiviseksi ja nähtävä mahdollisuutena. Toki on myös monta sellaista muutosta, joita en voi vieläkään hyväksyä tai sulattaa, mutta ne ovat osa elämäämme. Mikä kaikki on muuttunut, sitä mietin jatkuvasti, punnitsen päivittäin. Onko minun asenteeni muuttunut, varmaankin saanut uutta perspektiiviä, kyllä se tietyissä asioissa on myös muuttanut muotoaan. Toivoakseni laajempaan ja parempaan suuntaan. Inhimillisempään suuntaan. Mutta onko arvoissani tapahtunut muutosta, ei radikaalisti. On ihanaa ollut huomata, että omat arvot ja arvomaailma ovat olleet omasta mielestä vankalla pohjalla ennen tätäkin. Mutta niissäkin on tapahtunut muutosta siinä mielessä, että omat arvot ovat entisestään selkeytyneet ja vahvistuneet. Kirkastuneet.
Meillä muutos on johtanut myös yrittäjyydestä luopumiseen, minkä koen todella hyvänä asiana. Kuinka helppo samassa oravanpyörässä on pyöriä aina vain vuosi toisensa perään, vaikka haluaisi muutosta. Mutta silloin itsellä ei ollut rohkeutta muutokseen, kunnes Reetan sairauden myötä muutos oli itsestäänselvä. Sekin kirkastui hetkessä, ja teimme tarvittavat muutokset. Tästä asiasta olen tässä koko savotassa hujentuneen helpottunut. Kuinka olisimmekaan voineet, jaksaneet, pystyneet toimimaan samoilla tuntimäärillä omassa yrityksessämme, kun elämämme oli veisenterällä ja etenimme lyhyissä sykleissä. Pienyrityksessä oma työpanos on kohtuuttoman suuri, eikä pelivaraa ja vaihtopelaajia niin vain ole käytettävissä.
Moni hakee muutosta omaan kroppaansa liikunnalla, ohjauksella, treenamalla, hiomalla kaiken huippuunsa. Kaikkihan on lähestulkoon mahdollista, mutta millainen muutos on riittävä. Ainakin itse koen, että oma liikkuminen menee tällä hetkellä nautinnon piikkiin, eikä minusta tule tekemälläkään rasvatonta lihaskimppua. Ehei, siihen olen aivan liian mukavuudenhaluinen. Toki kuntosalilla voi havaita monia ennen ja jälkeen vartaloita, muutos on joidenkin kohdalla huikea. Toki itsekin tiettyä muutosta tahtoo saada aikaiseksi, mutta nautintoja täytyy myös olla. Kerran sairaalassa yksi isä totesi, kun katseli Reetan ja minun syömistä. "Tuostakin voi tehdä taidetta". Kait me siinä visuaalisesti asettelimme murkinamme lautaselle, värejä, sommittelua, ryhmittelyä ja nautintoja myös silmien kautta koettavaksi. Toki muutoksia voi aina tehdä lautasmalliin, mutta voihan siinä kuitenkin kauneus säilyä, muutoksesta huolimatta. En siis todellakaan koe olevani harmaiden dieettipirtelöiden imeskelijä, tarvitsen myös muita ärsykkeitä kuin energiansaannin.

Luontokin elää koko ajan muutoksessa, on aika upeaa kun on neljä erilaista vuodeaikaa. Itse olen ehdottomasti syysihminen, pidän siitä luonnon moninaisuudesta, väreistä, sadosta, tuoksuista ja tunnelmasta. Mutta ikuinen syksykään ei varmaan nappaisi, niihinkin väreihin turtuisi. Muutos valkoiseksi talveksi herättää aina yhtä mieletöntä rauhallisuutta, levollisuutta, alkukantaista puhtautta.
Kevät taas antaa muutoksellaan odottaa uutta; versovaa, kasvua ja elämään puhkeamista. Kuinka mieletön muutos tapahtuu, kun kasvu ottaa vallan. Kesä taas saa kaiken kukkimaan, muuttaa kivikkopenkit loistaviksi kukkamättäiksi. Kasvattaa pienistä kasvinaluista valtavia voimakkaita kasveja, näkösuojia, perhosten paratiiseja, sammakoiden suojia, lasten piilopaikkoja, nautittavaa katseltavaa, aistittavaa ja haisteltavaa. Luonnonihmeitä, jotka herättävät kunnioitusta kauneudellaan ja kasvuvoimallaan.

Olemme siis jatkuvassa muutoksessa. Välillä muutos odotututtaa, ottaa takapakkia, mutta etenee. Reetan kohdalla koen, että muutos syöpäpotilaasta kantasolusiirtopotilaaksi on ollut valtava. Se on ollut pelottava, huojentava, mahdollistava ja valoisa. Tai sitten jos peilaa vielä kauemmas taakse päin. Millainen muutos on tapahtunut viattomasta terveestä ekaluokkalaisesta tähän päivään. Liian kova muutos, jos ajattelee mitä lapsikultani on joutunut kokemaan. Kuinka monta muutosta on annettu koettavaksi, kestettäväksi. Kuinka vanhempana olen pysynyt muutoksissa mukana, olenko niitä kyennyt hyväksymään. Mitä olen näistä muutoksista oppinut tai tulen oppimaan. Mitä tämä muutos tekee lapselleni, hänen koko elämänsä suunnalle ja tulevaisuudelle. Mitä muutos jättää jälkeensä ja kuinka se koko perheeseen ja muidenkin maailmankatsomukseen vaikuttaa. Muutos ylettyy laajalle, koskettaa monia.

Tauluja maalatessani minua ovat koko kevään kiehtoneet vihreän eri sävyt, hennosta vaalean kuulaasta kellanvihreästä moninaisiin syvempiin sävyihin. Maalit ja värit ovat vain pyörittäneet minua, vieneet mennessään ja olen hämmästellyt tulosta. Mistä moinen värimaailma pukkaa esiin, olen luullut jo omat vihreät kauteni eläneeni. Olen vastaan kapinoinut, nikotellut ja yrittänyt jotain muuta, onnistumatta. Mutta ei, se vihreys puskee vain ulos. Tätä asiaa olen sulatellut, maistellut, miettinyt, kunnes se minulle sanoiksi muutettiin tammikuussa. "Vihreä on muutoksen väri, anna sille mahdollisuus..."

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

KEKSIVIIKKO

Aamulla Reetta päätti osittain aamupalansa korvata kekseillä. Tämä taas onnistui siitä syystä, etten juuri sillä hetkellä ollut kotona ja sensuroimassa. Minä nääs suhasin pyryssä ja solskeessa ympäriinsä juostavia asioita. Olen siis ollut liikenteessä aamukahdeksasta tähän puoleenpäivään koko ajan. Nyt kun palasimme kotiin, oli tyhjä keksipaketti lattialla. Reinokin oli nähtävästi päättänyt pitää keksiviikon. Olisi joskus kiva olla kärpäsenä katossa ja seurata kuinka nuo koirat kiipeilevät meidän selkämme takana. Kuinka ihmeessä ne venyvät halutessaaan pöydän perimmäisiin nurkkiin saakka. Kiipeääkö toinen toisensa selkään tai tuuppaako ne toisiaan.

Tessa itkee (jälleen), koska lunta vain sataa ja hän haluaisi viettää synttärinsä toukokuun alkupuoliskolla pihalla kavereiden kanssa. Lunta on siis tullut vuorokauden kiitettävästi, onneksi autossa on vielä talvitassut alla. Lumi on märkää ja painavaa.
Minun oli tarkoitus mennä aamulla kuntosalille ja uimaan puoli seitsemästä alkaen. Ajatuksena, että ehdin kotiin sitten kahdeksaan mennessä ja huolehtimaan lapsoset kouluun. Odottelin aamulla, koskas se kello herättää. Odottelin ja odottelin ja venyin sängyssä. Kunnes lopulta kyllästyin odottamiseen ja nousin ylös. Kello olikin jo sen odotetun 6.30, eikä se himpskatin kello herättänytkään. Siinä meni sekin aamuhetki sivu suun, eli en enää ehtinyt toteuttamaan suunnitelmaani. Lapsetkin kummastuneena kyselivät, enkö mennytkään. No en mennyt, kun se kello ei pärrännyt.... Kyllä sitä pitäisi tuohon sisäiseen kelloon luottaa ja nousta ylös silloin kun siltä tuntuu, eikä väkisellä venkoilla sängyssä. Harmitus. Paas kattoo, pystynkö suunnitelman kuromaan tässä iltapäivällä vielä kiinni. Mutta kun se ei ole yhtään sama asia kuin aamuliikunta. Lenkkeily ei paljon nappaa, koska solsketta on paksusti ja uutta satelee.

Tänään on siis keskiviikko Reetan sanojen mukaan keksiviikko, mihin nämä päivät oikein karkaavat. Olen jälleen kalenteriani päivittänyt ja yrittänyt paikallistaa missä mennään. Tämän viikon osalta sain monta asiaa peruttua tai siirrettyä, mutta ensi viikko pursuaa jälleen jokaiselle päivälle jotakin. 25. päivä Reetalla on Oys:n keikka. Poliklinikkakäynnin lisäksi on jälleen keuhkojen kuvantamiset ja ensimmäisen kerran hammaslääkäri kantasolusiirron jälkeen. Sielläpä se päivä napakasti jännitellessä meneekin. Toivottavasti keuhkoissa ei ole mitään muutoksia, ainakaan negatiivisia sellaisia havaittavissa. Typyn yleiskunto on ainakin näin maallikon mielestä loistava, samoin ihonväri, jaksaminen ja ruokahalu. Mutta mitä kokeet ja kuvantamiset kertovat, onkin aina oma juttunsa. Onneksi nämä jännityspäivät ovat yhä harvemmassa.
Aamulla juttelin kaverini kanssa siitä, kuinka vastuu on välillä painanut rankastikin mammapoloa. Entäs sitten jos "yksi lamppu" kahdesta olisi ollut pahasti himmeänä, kuinka sitten olisimme pelittäneet. Kaverini sanat lämmittivät ja aukaisivat silmiäni jälleen uudelta kantilta, sillä hän on terveydenhuoltoalan ammattilainen ja tietää suhteellisen paljon lääkkeistä ja hoidoista yleensä. Hän pystyy hahmottamaan vastuun ja sen määrän kotona, jos tekee sitä työkseen. Kyllä tässä viimeinen puoli vuotta ja sitä ennen syöpävuosi on vedetty monessa asiassa äärirajoilla. Vanhemman vastuu siirron jälkeen on ollut melkoinen, sillä olemmehan saaneet olla pääsääntöisesti "raakileemme" kanssa kotona, jolloin päävastuu ja asiantuntemus ovat olleet minulla. Ehkä jälkeenpäin vasta alkaa tajuamaan, kuinka rankkaa on ollut ja kuinka monia tuntosarvia on tarvittu. Olikin puhetta, että ehkä kahden vuoden kuluttua huimaa, kun ajatteleekaan missä kaikessa liemessä on keitetty. Kuinka kaikessa on voinut pysyä mukana, mutta eihän meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin keikkua. Asiantuntijana on ollut rankkaa, sillä olenhan vain ja ainoastaan koulutukseltani äiti. Äidin roolissa on pitänyt jakautua neljälle, sekä elikoille. Toisaalta onni, sillä kun on ollut muutakin hyörinää, niin ei ole ehtinyt tuota asiantuntijan rooliaan pelkäämään ja liikaa analysoimaan. Olisi pian huimannut jo siinä alkutaipaleellakin pahemmin. Niin, jokaisella asialla on monta puolta. Itse havaitsee välillä vain sen yhden puolen ja kohta kykenee havainnoimaan niitä muitakin puolia. Myös kääntöpuolia.

Ostin Fannyn kanssa sellaisen tasapainolaudan. Fannysta se on kiva kapistus, joka on joka paikassa mukana. Eilen lauta sai nimen Erkki. Välillä Erkki on lattialla, tuolilla, autonpenkillä, jopa sängyssä. Eilen Fanny nauroi, että oli toissayönä nukahtanut Erkki kainalossa. Tänään taas iski paniikki, kun Erkkiä ei löytynyt. Tessa päätti salaa Fannyn nukkuessa hakea Erkin itselleen. Fanny on meidän herkkis, reagoi kaikkeen todella voimakkaasti. Milloin vatsalla, milloin unettomuudella, milloin paniikilla. Onneksi Fanny uskaltaa ja osaa kertoa tuntemuksistaan, jolloin niihin voi helpommin puuttua. Vernalla ei ole huolen häivää, neiti porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin. Ei narise turhia, ei vaadi mahdottomia, syö ääneti kuin hiiri, hengailee leppoisana. Neiti on ihana ilmeineen ja lyhyine tarinoineen. Verna puhuu silloin kun on asiaa, lyhyesti ja erittäin ytimekkäästi. Yleensä laukaisee jotain napakkaa. Syötteellä Verna tupisi, että eniten mietityttää osaakohan äiti täältä kotia. Tessa ja Reetta ovat tunnetusti niitä tulia ja leimauksia, heidän tunnetilansa kuuluvat ja näkyvät. Niin hyvässä kuin pahassa, varsinkin siinä pahassa näissä neideissä riittää purtavaa. Tessa pelasi muutaman vuoden jalkapalloa, mutta lopetti sen nyt talvella koska treenit ja pelit alkoivat olla liika hallitsevia. Nyt Tessa pääsi naisporukkaan pelaamaan sählyä. Tessa on melkoinen tykki ja lahjakas joukkuepelaaja, ottavat kuulemma mielellään mukaan joukkueeseen. Siinäpä lähtee turhat paineet, kun pelaa aikuisten kanssa, saa pistää parastaan. Fanny taas halusi, että minä olisin hänen kaverinsa aina Tessan pelin ajan. Voisimme tehdä yhdessä käsi kädessä jotain tai vaikka mennä kahdestaan uimaan. Kuinka tärkeää on muistaa huomioida lapset myös yksilöinä ja löytää jokaiselle se oma juttunsa. Eilen isommat tytöt pomppivat kumppareissa räntäsateessa välttipellolla. Kas kummaa sisälle saakka tuli paksut multajäljet, eivätkä he ajatelleet yhtään. Siis Tessa ei ajatellu, porskutti sisälle saakka kertomaan keväänmerkeistä joita oli löytänyt. Tessa riisui likaiset peltovaatteensa viikattujen pyykkien päälle, kun taas Fanny laittoi ne asiallisesti kuivumaan ja siivosi kenkänsä. Tessalle piti jokaisesta rätistä erikseen sanoa ja jokaisen jäljen erikseen näyttää. Hoksottimet ovat todella sumeat välillä tuollaisissa asioissa, siis asioissa jotka eivät ole niitä kivoja.

Reetta tekee coctailtikkureseptejä, tikuttaa erilaisia herkkuja. Voi kunhan minä en olisi ainoa syöjä, sillä ei taho enää upota. Reetta on sellainen reseptinikkari, kokeilee ja testaa, kirjoittaa myös omia ohjeitaan ylös. Tänään pitäisi kuulemma leipoa lisää niitä keksejä, jotka koira söi. Muutama taulukin puskee taas tulemaan, jahka saisin keittiöstä sen verran tilaa, että voisin sinne ateljeeni pystyttää. Sama tila ei oikein riitä, jos siellä heiluu yhtä aikaa reseptinikkari, keksileipuri ja huuhaa äiti. Väistämättä joudumme törmäyskurssille, koska jokainen on luovassa tilassaan aika omintakeinen...
Tee sinäkin tästä päivästä makea keksiviikko.

P.S. Tessa tuli juuri koulusta. Kerroin, että Reino on päättänyt viettää keksiviikon. Tessa oivalsi heti, mistä on kyse. Totesi vain, että ihanaa, jos Reinolla on seksiviikko.
Päätteli Kainolla alkaneen juoksun... Voi vitsi noita lapsia ja koulussa opittuja riimipareja, kyllä piti taas nauraa.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

TIINAN TOHELOTESTI, TÄSSÄ TULOKSET...

Tohelopistemääräsi on
67/100
Testin mukaan olet ilmiselvästi
VAKAVASTI
OTETTAVA TOHELO.
Sinulla on selvästi taipumuksia säännölliseen tohelointiin. Siksi ansaitset testissä toiseksi korkeimman tittelin. Tästä lähtien voit huoletta kutsua itseäsi jopa puoliammattilaistoheloksi. Et ota minkäänlaisia paineita pikkuasioiden huomioimisesta, minkä myös lähipiirisi on jo ajat sitten huomannut. Tohelotestin perusteella jopa mestarisählääjän titteli saattaa olla pian ulottuvillasi.

Tässä vielä tieteellisen tarkat arviot jokaisesta toheloinnin alalajista:

1. Kömpelyys (15 p.)
Olet aavistuksen verran keskivertoa kömpelömpi. Sinun tyylilläsi ei aina vältytä pieniltä naarmuilta, mutta menestys tohelotestissä on taattu.

2. Möläyttely (18 p.)
Sinulla on ilmiselvästi leveämpi suu kuin hartiat, tai sitten yksinkertaisesti järjettömän leveät hartiat. Yllätät usein lähipiirisi ja jopa itsesi möläytyksilläsi.

3. Hömelyys (17 p.)
Tuliko ensin muna vai kana? Toimintasi epäloogisuus hakee vertaistaan. Olet todellakin ansainnut huipputason pisteet tohelotestissä osoittamastasi hömelyydestä.

4. Huolimattomuus (0 p.)
Tohelotestin absoluuttisen luotettavan arvion mukaan olet alati tarkkana kuin porkkana.

5. Sähläys (17 p.)
Sähläyksesi muistuttaa valkokankaalta normaaliin arkeen siirrettyä mykkäfilmimäistä sekoilua. Saat siis tohelotestin viimeisestä osa-alueesta huippupisteet.
Oli kuulkaas ihan pakko laittaa tännekin, sillä nauroin vatsanahat hytkyen. Ihanan huumorintajuinen testi ja kas kummaa ihan passeli analyysikin. Ainakin minuun upposi täysin, tunnistin itseni...



(Kyseisen testin voi tehdä Aku Ankan sivuilla).

MYÖNNÄKKÖ VAI KIELLÄKKÖ?

Monina päivinä Reetta tuntee olevansa todella yksinäinen, kaipaavan kavereita luokseen. Mutta kun ei se niin vain onnistu. Varsinkaan kouluaikaan. Mitä teen, myönnänkö vai kiellänkö, sillä ideoita on vaikka kuinka ajan kuluttamiseksi. Tänään olen antanut rullaluistella sisällä. Tosin mummun ja papan parketilla...no on neiti kotonakin sisällä luistellut. Myönnänkö salaa ylimääräisen pelituokion tietokoneella, myönnänkö ylimääräisen herkun, annanko helpommin periksi, säälinkö jossakin jonkin verran, myönnänkö myönnytyksen. Salaa saatan lipsua, mutta koko lauman kanssa ei pitäisi lipsahdella. Sillä sekin on loputon suo, kierre, joka paisuu paisumistaan.

Kuinka sitten perheessä, joiden ainokainen on syövän ja eristyksen uhri. Kuinka yksinäisiksi nämä lapset itsensä tuntevat. Toki silloin vanhemmat voivat keskittyä vain ja ainoastaan yhteen, ei tarvitse vajaatehoisia rahkeita jakaa isommalle laumalle. Mutta paljonko silloin joudutaan myöntymään ja joustamaan, jotta saadaan lapsikulta edes jotenkin pidettyä tyytyväisenä. Mennäänkö silloin jo lahjonnan puolelle, koska annetaan myönnytyksiä vähän ja paljon kaikessa. Itse huomaa kuinka paljon noita myönnytyksiä saa jaella, kun muut ovat koulussa, jotta edes jonkilainen yhteispeli säilyisi. Ei sen puoleen, että antaisin ja myöntelisin kaiken, mutta armoa tunnen sentään jossakin asiassa. Onneksi myönnytysten ja kieltojen määrä vähenee, kun muut tulevat koulusta. Silloin on yhteiset pelisäännöt, jotka ovat jotenkin selkeämmät. Reetta osaa aika hyvin noita pelisääntöjä soveltaa, kiristää ja koukuttaa yksin ollessaan. Vetää osan noista "syöpäpisteillä" tai "kantispisteillä" kotiin, katsomalla pää kallellaan, silmät anovina. Ihan niinkuin nuo meidän koiratkin. Halutessaan Reetta osaa olla simputuksessaan armoton jankkaaja. Minulla on jo kyky haistella aamun askelista, millainen päivä tulossa. Silloin on hyvä tehdä tiettyjä myönnytyksiä jo omaehtoisesti, niin ettei pahin narina edes pääse käyntiin. Antaa myönnytysporkkanan, ennekuin Reetta hurjistuu roolissaan. Vaikka myöntää sen vartin pelituokion koneella, jolloin se on meidän yhteinen salaisuus. Myönnytys myötämielelle ja myönteisyydelle.
Syötteellä puhuimme ja jopa aiheelle nauroimme, että moni ovi aukeaa helpommin kun vetäisee hihasta "syöpäkortin". Silloin moni kielletty muuttuu myönnetyksi. Pätee julkisiin tiloihin, hissilippuihin Syötteellä, jonoihin, palveluun, jouduttamiseen, vastauksiin, oikeastaan aika moneen seikkaan. Itse vedin "kantiskortin" esiin terveyskeskuksessa syksyllä, silloin Tessa sairastui poskiontelontulehdukseen. Kuinka silloin toimimme Reetan suhteen riippui Tessan kuvantamisista, tuloksista ja diagnoosista. Eli "kantiskortilla" ohittelimme jonoissa, saimme röntgenajan heti, labraan pikana, joudutimme käsittelyä ja saimme kaiken nopeutettuna. Kuinka jouhevaa, sitten kun asiat ovat jouhevaa ja pistetään napakkuutta peliin. Muussa tapauksessa olisimme saaneet jonotella tuntitolkulla ja diagnoosi olisi ollut löysempi. Nyt minulle kerrottiin nippelintarkasti kaikki. Näinpä sain itse sitten tiedotettua eteenpäin tilanteen, jolloin Oys teki lopulliset päätökset. Toki välillä kun kertoo lapsen sairaudesta vastapuoli lamaantuu, suhtautuminen muuttuu täysin. Jotkut suuressa viisaudessaan ottavat jopa etäisyyttä, jottei syöpä niinkuin tartu. Ajatella, jos se minun välikäden kautta vaikka loikkaisi. Niin, no näenhän minäkin suuressa viisaudesani hyppiviä pöpöjä kaikkialla, miksei siis syöpäkin voi olla jonkin mielestä hyppivä pöpö.  Me, jotka elämme asian kanssa, se on meille arkipäivää ja elettävää elämää. Asiasta pystyy jopa luontevasti keskustelemaan, ei sitä aina seuraa tunnevyöry ja kyyneltulva. Mutta asiallinenkin keskustelu saattaa olla joillekin lamaannuttava ja säikäyttävä kokemus. Alkaa vapina, muutama taka-askel, änkytys, keskustelu tyrehtyy ja vastapuoli pakenee paikalta. Eli itse en aina viitsi edes asiasta mainita, koska se saa vaivautuneisuutta aikaiseksi. Ja mikä hirveintä minuakin säälitään. Siis en käsittääkseni kalastele säälipisteitä. Joskus on vain kaikin puolin helpompi olla, kun jättää jotain kertomatta, ei joudu säälisilmätikuksi. Tämä on nyt meidän elämää, joka on annettu meille elettäväksi.

Eilen Reetta aloitti rullaluistelukauden. Viime kesänä neitiä ei päästetty luistimille, nyt tosin tajusin, ettemme ole tällekkään touhulle lupaa kysyneet...IIK! Aamulla Reetta omia luistimiaan kaipaili. Muistin, että ne ovat yhdessä kaveriperheessä testattavana. Siis kannattaako hankkia omia vaiko eikö. Siitäkös pirttihirmumme hurjistui, kun asian muisti. Siinä ei paljon myönnytysporkkanat purreet. Onneksi perheen äiti oli kotona ja saimme luistimet Reetan käyttöön. Luistimissa oli vielä kiitosyllärit. Kyllä naama sulasi hymyyn. Raivo laantui, kun Reetan vielä mummun luokse aamupalalle kuskasin. Siellä neiti sitten lauleskeli ja luisteli parisen tuntia parketti paukkuen. Lapsesta kuoriutui hymyilevä ilopilleri. Onneksi myönnytys sisällä luistelulle irtosi, koska ulkona vihmoo lunta ja nyt vain niin kovasti luisteluttaa. Toki valtaosa olisi varmasti kieltänyt moisen puuhan.

Kun kasvattaa neljää lähes saman ikäistä lasta, joutuu kieltoja ja rajoituksia suhteellisen paljon jakamaan. Toki niitä myönnytyksiä ja mahdollisuuksiakin on tarjolla, mutta kukas niitä kiukussaan huomaa. Välillä saatan vetää hihasta yllärinä myönnytyskortin. Voi niitä ilmeitä, kun yhtäkkiä tarjoankin aikaisemmin kielletyn asian mahdollisuutena. Siis myönnyn, vaikka vain sen yhden ainoan kerran, johonkin mihin en ole aikaisemmin myöntynyt. Esimerkiksi vienkin yllättäin johonkin paikkaan, johon en ole aikaisemmin myöntynyt. Ostankin harrastusvälineen, kun tajuan sen antamat mahdollisuudet, vaikka olen vuosia siitä kieltäytynyt. Ystävät hyvät, jos pihallemme ilmestyy trampoliini, niin muistuttakaa kuinka ehdoton olen aina sen vehkeen suhteen ollut. Toivottavasti en koskaan tee myönnytyksiä siitä, kauhean vaarallinen ja kauhean ruma vehje! Ukkokultakin on välillä suu messingillä, kun olen ehdottanut autonvaihtoa, tallentavaa digiboksia tai muuta tuikitärkeää teknistä vehjettä. Tosin talvella ostetulle appelsiininpuristusvehkeelle en vielä ole myönnytystä antanut, turhake. Viime viikolla tosin itsekin kannoin kotiin kaksi todella turhaketta. Myönnyin niihin, kun ne arvonnassa voitin. Ne ovat Tupperin sushikotelot, lähinnä ne meistä näyttävät kastematojen rivitaloilta tai piiiitkän lonkeron sängyltä. Olen antanut jo valmiiksi myönnyttyksiä mahdollisille uusille Saksan työmatkoille, sekös aiheuttaa jälleen hämmennystä. Miksi haluat minut taas reissuun? Siis pitäisikö minun sitten kieltää moinen, jos näen sen loistavana mahdollisuutenakin. Ota noista aina selvä.
Eilen meinasin antaa myönnytyksen väsylle ja matkarasitukselle. Meinasin jättää vesijumpan jumppaamatta. Mutta sitten kielsin itseäni ruikuttamasta ja vetoamasta väsyyn ja pinkaisin matkaan. Ensin menin kuntosalille, sieltä samalla sykkeellä altaaseen. Vesijumpan puolivälissä alkoi hyvä olo hiipimään ja tajusin kuinka hyvän kieltäytymisen itselleni annoin. Kieltäydyin maadoittumasta kotiin väsyyn vedoten ja myönsin itselleni kuinka hyvältä jälleen altaassa polskuttelu tuntui. Kun sain tämän asian päässäni jauhettua positiiviseksi, jaksoin helposti uida sen kilometrinkin päälle. Kauhea itsensä kanssa taistelu piti kuitenkin käydä, mitä myönnän ja mitä kiellän, siis itseltäni.

Jouduin äsken vastaamaan kirjallisesti poliisin kyselyyn, myönnänkö vai kiellänkö liikennerikkeeni. Kyllähän minä olin myöntämässä, mutta sitten ajatusleikki lähti vauhtiin, entäs jos kiellänkin... Ukkolulta oli lievästi vahingoniloinen, kun kuuli saamastani kirjeestä. Olin tosin jo kotona kertonut välähtäneestä peltipoliisista. Muutama viikko sitten olin kaverini kanssa yöjuoksussa Kalajoella. Paluumatkalla ajelimme puhuen ja nauraen, kunnes valtava välähdys säikäytti. Peltipoliisi nappasi minusta kuvan rikospaikalta, kas kummaa ylinopeutta päästelin. Mutta tämäkin menee oikeastaan siskon piikkiin. Hän nimittäin kertoi, että kuudenkymmenen kilometrin päässä oli jo kesänopeusrajoitukset ja minä sovelsin niitä käytäntöön... Enhän minä mitään merkkejä muistanut lueskella; tuttu tie ja loistava keli. Hetkellinen morkkis siitä häivähti, kun vasta ne parkkisakotkin sain. Mutta enpä ole koskaan sakkoja aikasemmin maksellutkaan. Olen mielessäni kuvitellut, millainen se kuva on. Yleensähän niissä kuskit näyttävät hartailta, keskittyneiltä, totisilta ja asiallisilta. Voin vain kuvitella, että nauramme suut auki kaverin kanssa ja kuva ei todellakaan ole hillitty ja vakava. Kaverin poika tuumasikin "taitaa taas molemmilta koko purukalusto näkyä". Kauhistuttaa myös ajatus, josko vaikka puhun siinä kuvassa käsillä, entäs sitten jos satun sillä hetkellä puhumaan kahdella kädellä. Rapsahtaako minulle uusi sakko kädettömänä ajosta ylinopeuden lisäksi. Kyytiini meinasi lähteä tuttuja miehiä, onneksi he eivät ehtineet mukaan. Siinä sitä olisi ollut Ukkolullalle kuvasta taas selitettävää, jos auto pursuaisi "salarakkaita". Tosin vähän harmittaa, ettei sitä kuvaa kirjeessä tullut. Pitää ilmeisesti poliisilaitoksella vielä käydä. Sielläkään en ole koskaan käynyt, vaikka muissa lukuisisssa instansseissa olenkin joutunut pyörimään.
Nyt tämä tehty Syötteen reissu aiheutti lapsissa ainakin kaksisataa huudahdusta "peltipolliisi". Niitä oli todella paljon, varulta hymyilimme jokaisen kohdalla, jos se nappaa kuvan. Iskäkin lapsille soitteli ja kyseli nopeusmittarin lukemia. Kauheaa syynäämistä, minkäs sille voi kun tykkää ajaa, tykkää vauhdista ja tykkää vähän siitä fiiliksestä. Viihdyn loistavasti autonratissa, se on minulle myös tapa relailla. Myönnänkö vaiko kiellänkö itseltäni moisen relaksantin? Tietenkin voisin sen yhden mittarin tulkintaa harrastaa enemmän. Myönnetään...

maanantai 16. huhtikuuta 2012

HULABALOOPALAI!

Oma koti kullan kallis, ihana olla taas kotona. Olin tyttöjen kanssa akkainreissulla eli syöpäläisten kevätretkellä Pikku-Syötteellä viikonlopun. Minä en vain nykyisin saa positiivisuuskiksejä tuosta matkalaukkuelämästä. Jotenkin olen sen kiintiön täyttänyt Reetan hoitojen aikana. Muuten reissu oli ihan hyväkin, raskaskin, rentouttavakin, ahdistavakin, voimaannuttavakin, kivakin. Siis vähän ja paljon kaikkeakin.
Ota siis tuosta selvä...

Ihminenhän on tunnetusti outo. Toisaalta on raskasta putkahtaa aina tuohon syöpätodellisuuteen, sitä asiaa emme tule koskaan ohittamaan. On raskasta, joskin rikastakin tutustua uusiin ihmisiin, uusiin tarinoihin, mutta myös kuulla niitä rankkojakin kohtaloita. Jotenkin minä sosiaalinen ihminen en vain nyt kauheasti jaksanut jauhaa aina alusta ja aina uudelleen meidän tarinaa. Sillä tämä tarinahan on vielä niin arka, niin kesken, niin raakile. Halusin pysytellä taka-alalla, hissukseen , kuuntelijana, passiviisena olentona. Osaan näköjään tuollaisenkin olomuodon. Tytöt saivat uusia kavereita, kohtalontovereita ja menivät menojaan. Hyvä heille.
Yhdessä kävimme kuntosalilla, saunoimme, ulkoilimme, laskimme mäkeä, pelasimme, söimme, relasimme, leikimme, luimme.... Mitä sitä nyt yhdessä tehdäänkään. Perjantaina ilma oli todella kaunis, illalla saimme ihastella loistavia näkymiä ikkunasta. Kuinka kaunis onkaan auringonlasku lumisessa tunturimaisemassa, aah... Siitähän voisi muutaman rivin kirjoittaa. Saimme osaksemme myös loskaa, räntää, vettä ja pöpperöä. Se lannisti osittain ulkoiluja, mutta mitäpä tuosta. Lunta oli todella paksusti, varmaan metriset hanget vielä. Meillä oli ihan omat rätkätyshupimme, ajoimme autolla jälleen mutkaisia teitä pienellä vaihteella ja kouhottamalla, niin että päätä ja mahaa huimasi. Kyllä kuulkaa rätkätys raikui ja aina pyydettiin lisää, lisää. Siis todella omintakeinen huvitus.

Pääsimme myös rinteessä ensiapuun, sillä sattui pulkkaturma. Tessa ja Reetta laskivat yhdesä ties mitä reittiä ja ties millä tyylillä. Lopputuloksena oli rankka ryttyytys ja Reettaan sattui. Henkeä salpasi ja rankaan koski. Suoraan sitten näyttämään ja kuuntelemaan ammattilaisen kommentti. Siinä tutkiessa alkoi jo hymyilyttämään ja henki  kulkemaan. Näinpä jatkoimme lomailua jälleen samalla letkeydellä ja rentoudella... Onneksi mukana oli tuttu syöpäläisperhe, joiden kanssa vietimme laatuaikaa ilman pingoitusta.

Rikoimme Reetan eristystä oikein rankasti, kun asuimme hotellissa. Ruokailun yhteydessä neiti suorastaan tutisi innosta, "olen julkisessatilassa". Niin milloin viimeksi? Syöpäläispiireissä pysyimme, syöpäläiset harrastavat ahkeraa desinfiointia ja kulkevat terveinä. Näin ollen vedimme turvallisella mielellä. Reetta osaa valita vessat hiljaisista kerroksista, osaa käyttää käsidesiä ja järkeä. Joten sallimme moisen viikonlopun tietoisen hairahduksen. Toisaalta kun nuppikin saa virikettä normaaliudesta, se toisaalta antaa myös virikettä toipumisessa. Näin haluamme uskoa.
Hotellissa Fannylle iski turvattomuuden tunne parvella ja sitten piti vaihtaa sänkyä, saada vierihoitoa jne. Ensimmäinen yö meni siinä kieriskellessä. Seuraavaksi yöksi vaihdoimme jälleen petejä ja saimme paremmin nukuttua. Siinä iltasella kun nuupotin nojatuolissa kirjaa lukien näin itseni vastakkaiselta seinältä isosta peilistä. Mamma näytti todella ihmisrauniolta ja muinaisjäänteeltä. Se piirtyi kuvana jälleen tajunnan sopukoihin, joten eipä paljon hampaita naurata. Säälittävä olento. Perjantaina pakkasin omat ryysyni lievässä kiireessä. Ei järjen häivääkään, erittäin pienellä aivokapasiteetilla olin laukkuni pakannut. Mukana oli pitkää tunikaa ja tuulipukua, muttei riittävästi rentoa oleiluvaatetta. Niinpä sitten kerrospukeuduin teepaitoihin ja pooloihin ja hipsuttelin talvisaappaissa sisälläkin. Eli sisällä ainakin tarkenin... Tyhmä mikä tyhmä.

Tämä meidän laumamme otti muutaman kerran yhteen milloin mistäkin. Ensimmäisen kerran juna-aikatauluja Kempeleessä menomatkalla jo lueskelimme. Kuka jää asemalle ja palaa kiltisti kotiin. Paluumatkalle lähdettäessä iski myös turnausväsymys kaikille. Ehdottelin muille lomalaisille, josko he huolisivat omaan autoonsa muutaman meikäläisten autosta. Kukaan ei ottanut. Meinasin jopa lähteä yksin takaisin tai jäädä yksin lisävuorokaudeksi, sillä ennen kuin saimme auton parkkiruudusta olimme jo täydessä sotatilassa. Muutaman kymmenen ajetun kilometrin jälkeen lauloimme jälleen kuorossa ja nauroimme räkänä. Silloin matkanteko on hauskaa ja rattoisaa.
Tänään olemme yrittäneet lukea kalenteria, mitä, kuka, missä ja milloin. Olen surutta perunut ja siirtänyt muutamaa asiaa. Sillä oli osittain jälleen päällekkäisbuukkauksia aikataulujen suhteen. Nyt on aika päivittää jääkaappi, sillä täällä on iskä vetänyt sinkkuna tyhjällä jääkaapilla viikonlopun. Tunnetusti ruokaa uppoaa laumaamme, joten se asia on korjattava hetimmiten. Reetta on imuroinut, koiran korvat on huolehdittu ja muutama puhelu tälle aamulle vastaanotettu, matkatavarat pitää purkaa, pikkaisen pyykätä, muutama muukin asia pitää hoitaa. Kyllä se tästä vielä käynnistyy... Olen jotensakin tyytyväinen, väsynyt mutta huojentunut, siitä että olemme jälleen kotona. Hulabaloopalai!


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

KAAVOJA

Kuinka ihmisellä voikin olla monia opittuja kaavoja, jopa kaavoja joihin on kangistunut.
Reetan sairauden aikana oli tärkeää, että oli olemassa kaava, kaavio, jonka mukaan hoidot aloitettiin ja toteutettiin. Vaikka en koko kaaviota itselleni halunnut moneen kuukauteen, niin oli todella tärkeä havaita, että lääkärit seurasivat kaavaa tarkasti. Laskimen kanssa laskien, miettien, tarkistaen, analysoiden, keskustellen, oivaltaen. Hämmennyin kun tajusin kuinka pieneen mittakaavaan ja lyhyeen kuvioon voitiin syövän hoitokaavio puristaa. Se jotenkin näytti simppeliltä, hauskalta ja vekkulilta kuviolta. Ei siinä äitipolo tajunnut, millaisista paukuista mikäkin viiva kertoo. Onneksi ei. Kaavio oli paperin yläkulmassa, sellainen pienehkö diagrammi. Viivaa ja palkkia, käyrää ja pistettä. Siitä sitä vain tulkittiin, mitä milloinkin tiputellaan ja millä tahdilla.
Osa vanhemmista osaa kaavion ulkoa, opettelee, jokaisen nippelin. Minä vedin ilman opettelua, joka toisaalta olikin onni, sillä kaavaa jouduttiin muuttamaan hoitojen rankentumisen myötä. Olisi pian huimannut, jos olisi kaikki rankemmat kaavamuutokset tajunnut. Mutta kun ei tajunnut, että nyt paukutetaankin näin ja näin paljon enemmän edelliseen kaavioon nähden.
Helsingin keikkaa odotellessa saimme myös lukuisia uusia kaavioita, jotka aina menivät uusiksi. Juuri kun tajusi jonkin aikakäsityksen ja hoidon rytmin, niin aina otettiin alusta. Uudella kaaviolla. Silloin elimme todella lyhyillä sykleillä, lyhytkestoisilla suunnitelmilla ja nopeaan vaihtuvilla kaavioilla. Kaavio saattoi vaihtua vuorokauden aikana kahteenkin kertaan, riippuen siitä mitä mikäkin koetulos kertoi. Silloin huimasi, voi kuinka silloin huimasikaan. Muistan kertoja, jolloin olimme kotiin lähdössä, kun kaava muuttui viidenpäivän turboksi. Siinä sai kaavoittaa moneen suuntaan yhä uusia piirustuksia, toimintasuunnitelmia, ratkaisuja ja ajatuskaavioita. Niin ne kaikki kaaviot kuitenkin tuli koluttua läpi, vaikkei omassa nupissa ollutkaan aina selkeää kaavaa, kuinka mennään.
Helsingissä taas, kun viimein sinne pääsimme, oli todella tarkka kaavio ja minuuttiaikataulu. Tuntui hyvältä elää tarkalla suunnitelmalla ja tarkalla kaaviolla. Itse kantasolusiirto kuitenkin aikaistettiin vuorokaudella, onneksi aikaistettiin, sillä jos se olisi viivästynyt olisi varmasti jälleen huimannut enemmän. Silloin kun toinen on tyhjiin pumpattu, sädetetty ja nollille imetty, niin kyllähän sitä haluaa uutta tilalle. Ja vähän äkkiä.
Arki kulkee tietyn kaavan mukaan. Samalla järjetyksellä, samalla kaaviolla, kas kummaa päivätkin ovat kaavoitettu tiettyyn järjestykseen. Mutta heti on pasmat sekaisin, hölmistynyt olo, kun kaavio särkyy. Varsinkin näin juhlapyhien aikaan sitä putoaa kaaviosta heti. Ei tajua millään mikä päivä oikeasti on, kun tuttu kaavio järkkyy. Samahan on elämässä. Kun elämänkaavio järkkyy lapsen sairauden myötä, niin siinähän putoaa täysin. Mikään kaavio ei olekaan niinkuin ennen. Harvan ihmisen kaavioon, elämän kaavoitukseen, juolahtaakaan että se voisi järkkyä vaikkapa leukemialla. Ei todellakaan, eihän sellainen kaavio ole edes pienessä mielessä. Sairaalassa päivien kaaviot muuttuvat, arki saa aivan uudet kaavat. Kas kummaa vaikka on kuinka juhlapyhä tai perhejuhla, niin kaaviota lusitaan vain eteenpäin. Kaava ja hoitokaavio pitää liikkeessä etappi kerrallaan. Siinä savotassa arkikaava muuttaa muotoaan, päivien merkitys muuttuu, elämänkaavio romutetaan täysin ja tulevaisuus pitää kaavoittaa pala ja kaavio kerrallaan uudestaan.
Olen aikoinaan ommellut paljon, kaavoittanut kankaita, jotta olen saanut uutta aikaiseksi. Enää en kaavoita mitään ompelun puitteissa, sen kerran kun ompelen niin vedän sellaista suoraa, jottei se kaaviota tarvitse. Olen yksinkertaistanut kaiken. Aikoinaan, kun ompelin huppereita ja muita käyttövaatteita, olisi kaavoitus ollut kyllä ihan paikoillaan. Sain kuulla aina, että "pitikö tehä kiila", kun ei ihan istunut. Olen siis ollut loistava kiilojen tekijä, mutta uhastakaan en tehnyt kaavojen mukaan. Ihmeellistä kapinallisuutta jo tuolloinkin ja tuollaisissa asioissa.
Sama on kokkaamisessa, reseptihän on myös kaava, jonka mukaan edetään. Siinäkin on aina uhmakkuutta, harvoin edes reseptiä käytän. Mutta jos yritän tehdä reseptin mukaan, niin eiköhän loppusuoralla pidä nakata hyppysellinen kaavan ulkopuolelta. Ärsyttävä piirre, tiedän.
Sitten on näitä hiton kaavoja, joihin olen niin niin kangistunut. Miten imuroin, mistä aloitan ja millä kaavalla. Aina samat askelkuviot. Kaupassa, samalla kaavalla viikosta toiseen. Aamurutiinit samalla kaavalla. Iltarutiinit samalla kaavalla. Tänään olen aloittanut päiväni ennen kuutta, lähdin punttisalille. Siellä tajusin, kuinka jo muutamassa viikossa olen kangistunut tiettyihin samoihin kaavoihin. Miksi sitä pitää aina kiertää tismalleen samassa järjestyksessä niitä laitteita, jonottaen, koska kaikilla muillakin on sama kaava. Siis se kaava, jossa järjestyksessä laitteet on ohjelmaan merkitty. Niinpä rikoin kaavaa, aloitinkin toisesta suunnasta, ei tarvinnut jonottaa tai ähistä nipussa muiden kanssa. Sain toteuttaa oman kaavioni ilman jonoja. Uimahallissa uin aina samalla altaanlohkolla, samassa karsinassa. Suihkussa löydän itseni samasta suihkusta, samoilta lokeroilta. Minulla on kangistunut jo tietty kaappikin pukuhuoneessa, heti on kaava sekaisin, jos numero 61 onkin jonkun muun käytössä. Heti kaava hajoaa, vaikka sata muuta koppia olisi vapaana. Saunassa olen kaikki nämä kuukaudet istunut tietyllä puolella, mielellään tietyssä paikassa. Sain saunoa tänään yksin, tupista myös kaikessa rauhassa. Tupisin näistä kangistuneista tavoistani ja uhastakin istuin ihan eri puolelle saunaa. Olipas taas järisyttävä kaavoista ravistelu, ihan itsekin hämmästelin omaa rohkeuttani. Mutta niin ne löylyt ja hiki irtosivat saunan toisellakin laidalla.
Kun menen linja-autoon, valitsen yleensä neljännen penkkirivin oikealta. Siis aina sama kaava, voi kauhea paikka jos joudunkin takaosaan tai vasemmalle. Kaava sekoaa, iskee epätodellinen olo, kuinka nyt osaan maamerkkejä seurata, kun en näekään niitä niinkuin kuvittelen. Tai joudunkin lähtemään eri suuntaan autosta poistuessani.
Sunnuntaina otimme kaavan, eli kartan mukaan. Teimme pääsiäisvaelluksen metsässä. Neljätoista ihmistä ja neljä koiraa. Auringonpaistetta, loistava sää, hyvä yhteishenki, kestohanget ja repputolkulla ruokaa. Kolme tuntia meni rattoisasti, voimaannuttaen ja latautuen. Hyvä reissu. Paluumatkalla hajauduimme jo suhteellisen laajalle alueelle, välillä tuntui ettei kukaan ole enää kaaviossa tietoinen missä on. Iskä ehdotti, että soittaisimme äidille kotiin, jotta äiti soittaisi hätänumeroon, että olemme eksyksissä.... Siinä vähän naureskelimme, miksiköhän äidille pitäisi ensin soittaa, jos meillä kerran on se kymmenisen kännykkää mukana, jos vaikka soittaisimme suoraan sinne hätänumeroon itse... Mutta kaavaan kuului, että äidille kuuluu ilmoittaa... Ei me nyt niin eksyksissä oltu, mutta kaava oli välillä vinksallaan. Tuolla laumalla emme törmänneet karhuihin, emme nähneet muita metsäneläimiä kuin kyyhkysen, emme aistineet hiljaisuutta, emmekä kuulleet luonnonrauhaa. Meidän laumasta lähtee käläkätystä taatusti, sitten on kaava jo pahasti sekaisin jos meidän suku on hiljaa.
Muistan kerran muinoin jossakin Kreikan saaristossa ja vuoristossa. Minä olin kartturi ja Pasi ajoi. Luin karttaa ja ohjeistin Ukkokultaa. Olin muka kaavassa mukana. Pasi ei tahtonut oikein minua uskoa, teki ihan outoja ratkaisuja ohjeistani huolimatta. Myöhemmin tajusin itsekin miksi. Minun kaavassani meri oli vasemmalla, kun se todellisuudessa oli oikealla. Olin vain niin hiton kaavoihin kangistunut, etten tajunnut, että pitelen koko karttaa nurinpäin.
Sitten riitely, sehän etenee tietyllä kaavalla. Ei sen puoleen, että meillä riideltäis, mutta olen kuullut että jotku muut saattavat riidellä... Riitelyssähän on sama kaava, kuinka se etenee, kuinka ovet paukkuu, kuinka mökötetään, kuinka sovitaan. Mitäpäs jos sitäkin kaavaa yllättäin rikkoisi, ei lähtisikään kaavaan mukaan. Siis oikaisisi suoraan sopimisvaiheeseen, olisi myötämielinen mielinkielin vaikkei olisikaan juuri samaa mieltä. Antaisi toisen voittaa tuosta vain riitelykaavion ulkopuolelta. Olen soveltanut tätä muksuihin useinkin, saanut hämmenystä aikaiseksi olemalla samaa mieltä. Haukkumalla samaa tyhmää äitiä, haukkumalla tyhmän äitin tekemää tyhmää ruokaa, paiskomalla ovia kaverina ja saunomalla sitten yhdessä riidan päälle. Kas kummaa se alkuperäinen riitasointu saataakin muuttaa kaavaansa ja oikaista suoraan saunomisvaiheeseen ja yhteisymmärrykseen.
Reetalta lähti juuri opettaja ja menemme tietyn kaavan mukaan "opettajanjälkeisessäolotilassa". Siihen kuuluu kapina annettuja läksyjä kohtaa, kauhea uupumus, itskupotkuraivarit, tyhmyys, ymmärtämättömyys ja osaamattomuus. Kokeista neiti tempoo kiitettäviä, opettajan kanssa ei ilmene mitään ongelmaa. Mutta sitten alkaa kaava alusta natinan suhteen. Reetta yrittää teetättää minulla, yrittää puristaa valmiit vastaukset, pelata aikaa, siirtää läksyjä myöhemmäksi, luistaa niistä jne. Täsmälleen saama itkukaava joka ainoa kerta. Mitenköhän minä tämän kaavan nyt rikkoisin, pitäisikö minun antaa periksi, tehdä valmiiksi ja silittää päästä. "Voi voi pientä, etkö jaksa ja ossaa, äitipä tekee sun puolesta...".  Selän takana lapsi nauraa, että sainpas linkitettyä äidille opiskelunakin, sainpas äidin kärsimään kanssani läksytuskaa, sainpas äidin puuhat keskeytettyä, sainpas pelattua aikalisän vaikka kolmeksi päiväksi. Onnsistuinpas toteuttamaan surkeuskaavan, täydestä meni. Mutta eipä toteudu tämä kaava, jos jaksaa hyppiä, riehua, heilua ja touhottaa, niin mielestäni siihen kaavioon kuuluu myös jaksaa tehdä läksyt. Opiskelukaavioon kuuluu hoitaa läksynsä itse, kun kerran osaa ja hallitsee homman. Eli samalla kaaviolla minä tsemppaan, rohkaisen ja kannustan lastani kirjoittamaan kirjain kerrallaan ja laskemaan lasku kerrallaan, vaikka olisi helpompi luistaa tästä kaavasta. Toki jonkinsortin aikalisän voin antaa, mutta sitten takaisin ruotuun ja kaavaan.
Mitähän minun omassa toimintakaaviossani tälle päivälle olisikaan, mitähän kaaviota vastaan tänään uhastakin kapinoisin... Siis etten vain menisi liikaa kangistumaan kaavoihini.