TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 11. syyskuuta 2014

TIKUSTA ASIAA

Ripustin pyykkejä kuivumaan narulle, kun sen jälleen tajusin. Reetta saa olla ja on ollut kaikki nämä vuodet onnellisten tähtien alla. Samoin me perheenä, kaikesta kokemastamme huolimatta. Miksi se vain ruikuttaessa ja naukuessa meinaa välillä unohtumaan? Miksi mollivoittoisuus meinaa vallata, vaikka on monta syytä ja aihetta duuriin. Sanoppa se.
   Ainahan näitä oman oivalluksen asennevipuja pitää säätää, kääntää, purkaa ja veivata, mutta onnekseni ja toivottavasti oikeat asetukset sentään joskus löytyvät. Monen mutkankin kautta... Aikoinaan sidonnanopettajani, vuonna pipo siis, sanoi "Ei tule mestaria, jos ei tee ja pura..." Näin se on monessakin asiassa, ihan kaikessa elämässä. Viime viikolla tuota samaa fraasia tytöille käytin, kun virkkaus tökki. Aiheuttihan se kantapäiden pauketta ja työn purkamista, mutta kannatti. Tällä viikolla sama on pätenyt kutomiseen, uudelleen ja uudelleen. Jos jokin resepti karahtaa kattilanpohjaan, eiku uudelleen veivaamaan, paremmalla onnella, taidolla ja tiedolla.
   Osastolla yksi äiti on sanonut, että se on tavallaan käänteinen lottovoitto, kun lapsi sairastuu... Niin. onhan se yhtä iso ihme/sattuma/tapaus kuin mikä tahansa negatiivinen arpaonni, kun omalle lapselle napsahtaa syövän lottopotti. Toisille isompi, toisille pienempi potti. Mutta potti kuitenkin. Niin? Tavallaan lottovoitto on myös hoidon hinta, siis ne ovat suuret voittosummat, jotka lapsemme hoidot maksavat. En edes uskalla ajatella Reetan hoitojen hintaa. Sinänsä ajateltuna se on lottovoitto, kun maksaja löytyy, eli yhteiskunta. Jos meille annettaisiin sama summa käteisenä, kuinka sen käyttäisimme. Osaisimmeko kohdistaa oikein, tajuta sen merkitystä. Ei sen puoleen, on minulla raukalla rahattomalla ihmispololla jatkuvasti vedossa myös ihan oikea lottokuponkikin, kestona ja muutamaan kertaankin varulta. Jaksan ajatella, josko se toisenlainenkin arpaonni välillä potkisi. Ihan vaikka osuisi.
   Nyt olen ollut tavallaan turhake, ihan omasta nupistani johtuen. Ehkä tuo luokkakokous jälleen palautti mieleen omia ajatuksiani, työstäni, taidoistani ja näkemyksistäni, ainakin silloin ennen, kun vielä luulin itsestäni jotain. Olen itsetuntoni ja identiteettini kanssa kriisissä. Kuka minä olen ja mikä minun tehtäväni noin niin kuin laajemmalti ajateltuna on? Onko minulle enää käyttöä? Siis kodin ulkopuolella. Käyttöaste kotona on ihan "kohtuullinen", sitä en valita. Mutta minkälaiset jäljet nämä vuodet ovat minuun jättäneet, työntekijänä, ihmisenä ja ystävänä. Onko asioita korjattavissa, olenko saanut uutta pääomaa ja ennen kaikkea uskallanko edes ajatella asiaa? En, siis uskalla ajatella, ihan kuristaa ajatuskin, koska en tiedä mitä uskallan... Kunhan huushollaan, pidän itseni liikkeellä ja odotan lapseni pysyvän onnellisten tähtien alla. Osoitus onnellisista tähdistä toistaiseksi on myös Reetan hyvä yleiskunto ja terve kroppa. Ainakaan vielä ei hoitojen, siis syöpähoitojen ja molempien kantasolusiirtojen, myöhäisvaikutuksia ole nähtävissä, mitattavissa tai havaittavissa. Luojan kiitos, sekin, sillä nekin saattavat olla rankkoja, vaikeita ja elinikäisiä savotoita.
   Onneksi luovuus on kanavoitunut näinä vuosina uusilla tavoilla, mutta lähinnä vain omaksi ilokseni ja hyödykseni, sillä ei perhe elä. Siis niin kuin saa leikkelettä leivän päälle. Tai sitä leipää... Mutta kun en uskalla, en sitten vielä yhtään, ajatellakaan tulevaisuutta, ensi vuotta tai kevättä. Olen niin usein luullut ja miettinyt jo jotain, mutta näinä vuosina tuo hiivatin matto on vedetty jalkojen alta yhä uudelleen. Toki yhä enemmän uskon myös, että asioilla on tapana järjestyä, josko minunkin paikkani vielä löytyisi...
   Tänään olen kokannut, omenahyvää ja liha-kasvisvuokaa uunin kautta, vaniljakastiketta, pyykkejä narulle ja kaappiin, uutta koneeseen ja taas alusta... Eilisen turruutin mehumaijaa, aamusta iltamyöhäiseen. Tytöt aikoivat paistaa omenapiirakkaa, kunhan kotiutuvat. Omenasato on hyvä niin meillä, kuin naapurillakin. Saamme ihan luvan kanssa käydä omenavarkaissa. Sieniä on myös joka lähtöön. Nyt myös puolukoita. Metsäretkiä teemme tuon tuostakin koko laumalla, koirat totta kai mukana. Minusta on ihana, kun tytöt itse pyytävät metsään ja viihtyvät. No, se on niille jo lapsuudesta imetty sielunmaisema. Reetankin olen antanut ihan itse kerätä sieniä, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ennen kaikkea uskallan päästää lapseni metsään, ilman että näen ja haistan peikkoja, homeita, itiöitä ja sieniä kaikkialla. Hienoa on myös, että tytöt esivalmistelevat, perkaavat ja säilövät satoa siinä missä aikuisetkin. Syövätkin, aina välillä, tietämättään varsinkin niitä sieniä. Tytöillä on monipuolinen ruokavalio, siitä saa olla ylpeä. Välillä kuulee, kuinka huonosti lapset syövät ja yksipuolisesti. Onneksi tuota ongelmaa meidän lasten kanssa ei ole. Yhtenä päivänä laskin, että lihan lisäksi samalla aterialla oli seitsemänlaista kasvista. Ihan hyvin. Välillä toki on nirsoilukausia, mutta onhan niitä itselläkin. Vegetaristeiksi aikoivat viime sunnuntaina ryhtyä, kun näkivät lehmiä laitumella, mutta se ei kovin pitkään jatkunut kun liha taas maistui.
   Kävin viikko sitten luomutilalla, kuuntelin eläintenkasvatuksen ja lihanjalostuksen filosofiaa. "Lueonnoitsija" oli intohimoinen ihminen, omien tärkeiden asioidensa suhteen. Mutta kyllä se intohimo oli aistittavissa koko tilalla ja myös myöhemmin lautasellamme. Tänä kesänä oma hyötypuutarhamme on ollut näiväke, ihan kuin emme olisi koko asiaa edes tajunneet ajatella. Missä ne ajatukset ovat olleetkaan? Tiedän tasan sen... Useina vuosina olemme kasvattaneet ruukuissa kaikkea pientä ja käyttäneet niitä arjessamme. Omassa lapsuudessa omavaraistalous oli kaikilla, maaseudulla se oli elämäntapa. Kuinka tärkeää olisi ja on palauttaa näitä taitoja ja luonnonvaroja omille lapsillemme. Keväällä Verna ja Fanny saivat istua pappan perunanistutuskoneen kyydissä ja istuttaa perunat. Onhan se yhä tärkeää tietää, kenen istuttamista perunoista on kyse, kun ne ovat lautasellamme. Toki kohtuullisuus tuossakin asiassa on paikallaan, eihän enää tarvitse olla hehtaari tolkulla kaikkea. Olemme haaveilleet useina kesinä kasvihuoneesta, tomaattia, kurkkua, yrttejä, kurpitsaa ja muuta kivaa. Minä tietenkin semmoisesta kasvihuoneesta, johon mahtuisi myös muutama kaunis pihalaatta, metallituoli ja -pöytä, kaunis kynttelikkö pimeneviin iltoihin jne... Eli entisaikojen idea nykyaikaistettuna ja moninaisemmin hyödynnettynä. Ihanahan se olisi vanhoista ikkunalaseista, semmoinen nostalgisen idyllinen. Nyt lähti tuo kasvihuonefantasia taas räpylästä. Sitten olisi koko ajan kesä, perhoset olisivat kirkkaan värisiä ja taivaalla olisi vain onnellisia tähtiä, joiden alla saisimme elellä...


   Eli ei minulla siis oikeastaan mitään asiaa ollut, kunhan tekaisin tikusta sellaista, sitä mitä mieleen juolahti. Nyt piippaa pyykkikone ja omenahyvän tuoksu leijuu huumaavana uunista. Pian saapuu typyt koulusta hiukset hulmuten ja äänekkäinä. Meille on kuulemma tulossa myös vieraita, olipas hyvä kun tein tuota omenahyvää kaksi isoa vuokallista... Muistakaa tekin tsiikailla niitä onnellisia tähtiä, niitä on meillä jokaisella.

maanantai 8. syyskuuta 2014

MITÄ MUISTOJA MUISTI MUISTAA?

Muisti, mitä se muistaa? Mistä muisti muistaa muistuttaa? Mitä muisti kätkee, kykenee unohtamaan? Mitä ovat muistot, mistä ne koostuvat?
   Viimeisen parin viikkoina aikana tämä vipu on ollut kovilla, siis muistini vipu. Mitä kaikkea muistin salatuista komeroista on mieleen pulpahdellut, myös paljon sellaista jota en enää olisi toivonut muistavani. Vaan sieltä ne tulee, muistin lukituista, suljetuista, koteloiduista laatikoista, säie ja lonkero kerrallaan. Muistuttaen. Toki olen viimeisten viikkojen aikana käynyt läpi myös paljon hyviä muistoja, ihania asioita, mukavia muistoja... Pidän itseäni muistavana, varsinkin Reetan asioiden suhteen on vaikea olla mitään muistamatta. Nämä viimeisten vuosien muistot kaikkine kipeine yksityiskohtineen ovat erittäin tuoreessa muistissa. Muistan myös erittäin paljon tyhjänkin päiväistä nippelitietoa ja yksityiskohtia, päivämääriä, kellonaikoja, jalanasentoja, lämpötiloja, tuoksuja, tunnelmia, katseita ja puseron värejä.


   Viikko sitten saimme jälleen suruviestin. Yksi sairaalakaveri menetti nuoren, aluillaan olevan elämänsä, syövälle... Suruviesti sai jälleen kontalleen, olen suunnattoman väsynyt, pettynyt, pahoillani, vihainen, kauhuissani ja nöyränä. Tämä suruviesti toi mieleen erittäin selvästi vuoden 2011, ensimmäisen kantasolusiirron ja muistot K10:llä. Paljon myös hyviä asioita, ihania ihmisiä, mutta myös sitä sen osaston todellisuutta. Kauheinta on tajuta ja muistaa kaikki ne lapset tarinoineen, jotka silloin siellä olivat. Meitä oli niinä viikkoina enemmän ja vähemmän toistensa kanssa tekemisissä seitsemän perhettä, seitsemän lapsen tarinaa. Eniten satuttaa ajatella, että kaikki muut kuusi lasta ovat menettäneet elämänsä syövälle. Reettamme on siitä porukasta ainoa, joka on elossa. Se on niin järkyttävää faktaa elettäväksi, ettei sitä voi kukaan kuvitella, ei kukaan muu kuin se joka on siinä samassa tilanteessa. Mielestäni olen syystäkin erittäin vihainen, peloissani ja samalla raivoisan taistelutahtoinen. Eihän kaikki lapset voi kuolla, eihän? Täytyyhän jonkun edes jäädä henkiin, koska mitä hyötyä on hoidoista, jos kaikki menetetään? Toki muistan sairaaloista myös lukemattomia parantumisia ja onnistuneita hoitoja, mutta tuo aikajakso on elämässämme raskas, sen seurauksia koemme yhä, se sumentaa tällä hetkellä monta hyvääkin muistoa. Mutta jaksan yhä toitottaa ja tähdätä onnistumisprosentteihin, jostainhan niitäkin tulee... Eikä tämä kaveri ole ainoa menetetty, sillä tälle vuodelle Reetan sairaalakavereista liian moni on joutunut jättämään elämänsä kesken. Vahvasti myötäelän kanssanne...


   Onneksi muistoistani on putkahdellut kevyempääkin kamaa... Hah! Kunhan vain kaivelee ja muistelee. Hääpäivä, seitsemästoista sellainen. Hyvä me! Huh, kyllähän siihenkin taipaleeseen mahtuu monta notkoa, rotkoa, nyppylää ja laaksoa. Kaivoimme albumit esiin, muistelimme. Kuinka elävästi mieleen on piirtynyt tietyt asiat, ihan voin vielä maistaa ja haistaa tunnelman. Hämmentävintä oli tajuta, kuinka ihminen on ollut silloin pumpulissa, vailla käsitystä siitä mitä elämä voi tuoda tullessaan. Monta suurta luuloa, haavetta ja toivetta. Unelmista en tiedä, olenko koskaan osannut edes suoranaisesti unelmoida, olenhan paljasjalkainen maalainen. Hääpäivämme oli raskas, tajuttavaksi. Sekin sai miettimään, kuuluuko kokea näin. Mitä muistot herättivät? Paljon hyvää, mutta myös raskaita ajanjaksoja näihin vuosiin mahtuu. Kuvien perusteella myös paljon menetettyjä läheisiä, jotka elävät muistoissamme.
   Kaivoin tyypilliseen tapaani ruttuisen hääpukuni kaapin kätköistä, mallasin sitä itselleni, enkä edes yrittänyt siihen survoutua. Pian olisi pienemmän minän muistot liiaksi pysäyttäneet. Kun katsoo hääkuvia, niin johan oli siloiset posket, rypyttömät silmänympärykset, sorja varsi, leveä hymy, eloisat silmät... Nykyään moni asia on vain muisto, onneksi on muistot, niin ei tarvitse todellisuutta peilistä haeskella. Jotenkin hääpäivämme sai omanlaisensa muistijäljen, sillä Kaino veti hääpukuni lattialle, ja nukahti sen poimuihin. Eli "hääpäivämme" oli rutattuna lattialla koiran makuualustana... Aika konkreettista, muistan sen varmasi aina. Tyttöjen kanssa yhdessä teimme juhlaruuan ja kauniin kattauksen, tärkeitä muistoja tulevaisuudelle. Kiitos tietty Ukkokullalle, yhteinen matka jatkuu...


   Viime tiistaina jouduimme/pääsimme/saimme käydä Reetan "selviytymistarinan" jälleen juurta jaksain läpi. Kotonamme oli muutaman tunnin Kummit-lehden toimittaja, joka teki Reetasta jutun.
Juttuidea lähti Kummien toimesta. On erittäin ristiriitaista ja raskasta antaa moinen juttu, mutta on myös tärkeä tehdä Kummien toimintaa tunnetuksi ja antaa kasvot tarinoille, avun tarvitsijoille. Emme ole ainoita, emme todellakaan. Kummien toimintahan perustuu kansalaisten, siviilipuolen ihmisten lahjoituksiin ja hyväntekeväisyyteen. Tärkeä on korostaa auttamisen tärkeyttä, pienistäkin asioista, eleistä ja lahjoituksista on pidemmässä juoksussa iso apu monelle. Eli jälleen saimme avata muistojamme neljän vuoden pikakelauksella, muistoja joiden aina välillä jo toivoo olevan taakse jäänyttä. Sillä neljään vuoteen mahtuu niin valtava määrä muistoihin liittyvää materiaalia, se on iso kaappi se, se muistojen kaappi. Tärkeää on muistaa muistaa myös ne hyvät asiat tuolta ajanjaksolta, kaikesta huolimatta. Toki edellisen päivän suru-uutinen oli jo valmiiksi nostanut kipeitä muistoja esiin, joten tuo toimittajalle avattu muistojen laatikko oli arka, hauras ja kipeä. Se niin sanotusti mehusti meikäläisen aika kuivaksi, pumppasi tyhjiin. Mutta uskon, että tarinasta tulee kaunis, raikas ja elämänmakuinen... Se hetki ja avaaminen jätti hyvän muistijäljen, kaikkinensa.


   Torstaina saimme avata jälleen nykytodellisuuden muistia, kun Reetalla oli hoidot Oulussa. Kyllä sen huomaa sekä itsessä, että Reetassa, että on todella raskasta repiä "normaaliudesta" ja koulusta sairaalaan. Varsinkin aina se edellinen ilta on yleensä paha, silloin lentää vaikka ja mitä, itketyttää, raivotuttaa, potkituttaa ja kapinoituttaa. No, kestimme, kaikkinensa raskas mutta hyvä reissu. Muistinvaraisesti vedän nyt labroja Hb 121, huippuhyvä! Leukkarit 4,9, tämän perusteella kotilääkitystä hieman nostettiin. Trompparit 219, hieman alemmat kuin edellisellä kerralla, mutta hyvät. Alat olivat nyt 301, hieman nousseet edellisestä (269), mutta näillä lääkkeillä hallinnassa. Kuulemma ylläpitohoidoissa harvemmin edes seurataan moisia maksa-arvoja näin tarkasti, koska nehän ovat ylläpidossa ja jatkuvasti kuormitettuina. Kyseinen lääkäri oli sama joka heinäkuussa soitti Saksan suunnitelmista. Emme ole tavanneet sen jälkeen, mutta oli kiva nähdä yllätyksen positiivinen vire hänelläkin, kuulla kuinka asiat ovatkin kääntyneet mielenkiintoisella tavalla erittäin positiiviseen suuntaan. Mitä ilmeisemmin kiksinsä saavat myös ammattilaiset Reetan tilanteesta, hyvä niin! Mutta selviytymistarinahan on yhä kesken, ei passaa siihen jäädä makaamaan ja laakereille lepäämään, ei todella. Jokainen annettu lääke, tutkimus, päivä on erittäin tärkeä, saavutettu voitto. Onneksi on lapsi, joka jaksaa tsempata meitä kaikkia muitakin.
   Menimme Ouluun taksilla, Reetta virkkasi koko taksimatkan. Reetta virkkasi myös portaissa, odottaessa, verenpaineita mitatessa, lääkkeen tippuessa. Kyllä minä kehotin välillä lopettamaan ja taukoa pitämään moisessa, koska lääkärikin välillä istahti kiireiltään odottamaan, josko neiti malttaisi ojentaa kätensä kanyylia varten. Mutta Reetta tekee tuon tasan takkaan tahallaan, syrjäsilmällä katsoo kuinka hänen päätöksiään odotetaan. Siinä ei passaa käsityötä pois napata, pian leimahtaa, tuo on tapa hallita tilannetta omalla lapsen tavalla, saada huomio ja pelata aikaa. Kyse ei ole todellakaan minuuttien vitkuttelusta, vaan juuri tärkeän viiden silmukan virkkaamisesta, jotka on juuri sillä hetkellä pahasti kesken. Se on sitä Reetan huumoria se. Lääkärit ja muu henkilökunta tasan tuntevat lapsemme ja pelaavat samaa pilke silmäkulmassa- peliä. Hauskaa, joskus jopa raivostuttavaa, seurata vierestä. Mutta tuommoinen tuo neiti on, eikä muuksi muutu, se on hänen voimavaransakin. Sen tasan kaikki muistaa. Oli ihanaa kuulla, että ohikulkeva lääkäri huikkasi ja ennen kaikkea muisti Reetalla olevan sen saman kirkuvan keltaisen paidan, jonka Reetta on ostattanut minulla toiseen siirtoon huhtikuussa 2013. Hämmentävä ja mieltä lämmittävää, että jonkin yksittäisen lapsemme vaatekappaleen muistaa lääkäritkin.


   Perjantaina junailin kauas kotoa, luokkakokouksen Jokioisiin. Kulunut viikko oli ollut todella raskas, kaikkine noine edellä mainittuine tunteineen, muistijälkineen. Kaikki tuo laukaisi minulla kauhean päänsäryn ja se kiva käden hermosärky tuli takaisin. Eli olin todellakin irtioton tarpeessa, mutta kauhean väsynyt ja kiukkuien tavallaan lähtemään. Meillä on jyllännyt myös isoissa tytöissä orastava räkätauti, joka on valvotuttanut, niiskututtanut ja mietityttänyt. Mutta junaan nousin ja lähdin muistelemaan mennyttä. Kannatti! Olen valmistunut vuonna pipo, siis kaksikymmentä vuotta sitten floristihortonomiksi. Meitä oli pieni, tiivis luokka. Luokkakokoukseen saapui kahdeksasta kuusi, aika hyvin siis. On se jännä, kuinka kaikki jatkui siitä mihin se on joskus jäänyt. Voi sitä tarinan määrää, naurua ja tunnelmaa, mielettömän hyvä fiilis jäi, kiitos kaikille! Yhteiset muistot, joita muistelimme. Katselimme kuvia ja hämmennyimme kuvista, ettei kukaan muista esimerkiksi valmistujaisiamme. Onneksi siitä oli kuvamateriaalia olemassa. Tarinoita kerrottiin yhteen ääneen, kuinka toinen voi jatkaa toisen tarinaa, yhteistä muistoa. Olimme tiivis, ahkera, rohkea ja erittäin sitoutunut ryhmä. Kilpailimme ahkerasti ja tuimme toisiamme ja tsemppasimme rankoissa paikoissa, kuten lopputöissä. Tärkeintä oli tunne sillä hetkellä ja nytkin, että kaveria ei jätetä.
   Itselle oli tavallaan hämmentävää tajuta nykyisestä prässistä peilattuna, että sitä on joskus itsekin ollut jotakin, ihan ammatillisesti. Toisaalta olenhan minä yhä luova, mutta luovuus puskee toisella tavalla ulos. Kanavoituu erilaisten mahdollisuuksien mukaan. Mutta se on osa minua yhä, sen muistinikin muistaa. Kuinka latinalaiset kasvien nimetkin paukkuvat alitajunnasta, ihan niin kuin ei muuhun muistikapasiteettia tarvittaisi, siellä ne on ja pysyy. Kun aloimme kokoamaan porukkaa koolle, muistin yhden luokkakaverin syntymäpäivänkin, jotta saimme osoitetiedot. Miksi tallentelen muistiini muidenkin ihmisten muistoja, vaikkapa noita syntymäpäiviä, osoitteita, kengännumeroita tai muuta nippelitietoa...? Voisin joskus ihan oikeasti pitää semmoisen muistin inventaarion, jotta saisi tyhjennettyä turhat muistot, jotta tulisi tilaa uusille. Ettei mene liian täyteen ja lopeta tallentamista, se muisti meinaan.
   Saimme olla yhden luokkakaverin vieraana, upeassa miljöössä ja erittäin luovassa ympäristössä. Saunoimme, kokkasimme yhdessä, puhuimme... ajantaju vain lähti, siinä kummasti nuortui. Sitä tunsi hetkittäin jopa yhä olevansa se kaksivitonen, mitä välillä luulen kotonakin olevan. Mihin on se kaksikymmentä vuotta mennyt, kätkeytynyt, livahtanut? On voimaannuttavaa uskaltaa irrottautua ja heittäytyä muuhunkin, kuin tähän oman elämän savottaan. Kuinka sitä yhä jaksaa vilpittömästi iloita muiden menestyksestä, rohkeudesta ja ideoista. Niistä tallentaa itsellekin inspiraation siemeniä omaan muistiinsa, josko niitä joskus sieltä kaivaisi, tarvittaessa laittaisi ideoita kasvamaan. Kasvamisesta tulikin mieleeni, että minähän toin lapsillemme toki tuliaisen, yhteisen. Kaivoin tammentaimen ja sulloin sen matkalaukkuuni. Niin, tammi, semmoinen oikea puu siitä joskus kasvaa... Meidän pihalla ei ole tammea, joten sain tuolta mukaani. Ehkei kaikki lapset jaksa innostua tammesta, mutta meidän lapsetpa jaksavat, huippua. Olemme onnistuneet istuttamaan lapsillemme moisen luovuuden, luonnonkauneuden tajuamisen siemenen, se on aika hieno asia oivaltaa. Uskon, että jahka tuo tammi tuosta saa kasvaa niin tasan lapsemme muistavat sen aina mistä se on tullut, meille saatu.
  
   Viikonlopun jäljiltä olen taas eri tavalla poikki, mutta innostuksella ja hyvillä muistoilla pumpattu. Valitettavasti tämänkin hetken muistot ja elämämme iskivät tajuntaani kun kotiin palasin, yritän jäsennellä mennyttä viikkoa ja lokeroida sen muistoja. Muistan todellisuuden, kaiken keskeneräisyyden, muistan myös tulevaisuuden ja siihen liittyvät odotukset ja toiveet. Saada muistot, toiveet, odotukset, haaveet ojennukseen ja järjestykseen. Joko uskaltaisin unelmoida? Noista parista päivästä jäi huikeita hienoja muistijälkiä itselle, toivottavasti myös monelle muulle. On tärkeää muistaa myös mitä itse on tai on ainakin ollut, kaikella on tarkoituksensa. Monilla asioilla ja muistoilla meistä tulee meitä, eikä ne muistot aina ole helppoja. On tärkeää elää täysillä, nautiskellen, oivaltaen jokainen päivä, sillä niistä muistoista koostuu elämämme ja piirtyy minuutemme...


  

perjantai 29. elokuuta 2014

SELFIE

Selfie- minäkuva, omakuva, määkuva, miekuva, muotisana... onhan tuolle selityksiä. Minähän en vieläkään ole Fb:ssä, joten en pahemmin harrasta moisia muotikuvia itsestäni. Ihan aiheesta, sillä en ole muotikuvan arvoinen, ei vaan toimi yhtälö minusta ja muodista, ei edes ajatuksen tasolla. Kuulemani mukaan on muodikasta ottaa moisia selfiekuvia huikeissa paikoissa, vaarallisissa kohteissa, jopa vaarantaen henkensä. Toki elämässämme on tuota vauhtia ja vaarallisia tilanteita jaettavaksikin asti, mutta se nyt vielä puuttuisi että alkaisin tohelona niitä kuvaamaan...


   Muutama viikko sitten kuvasin upeaa järvenselkää, pilviä ja luonnonkauneutta tabletilla. Silloin se tapahtui, laukaisin tabletilla itsestäni, vahingossa tietenkin, selfien. Tohelsin kameran väärään suuntaan, ja sinä se omakuva yllätettynä ja koko kauheudessaan. Vieläpä kaksi kertaa, sama sanoma... Noita kuvia olen sitten analysoinut, miettinyt, sulatellut ja purkanut muun arjen ja elämisen ohessa. Yllätyskuva on aika rehellinen. Millaisen ylläriselfien sinusta saisi? Uskallatko moista katsoa? Hirveintä on tajuta omat otsakurtut ja kireän valuvan kulmikkaat silmäluomet. Mistä se kertoo, mistä se johtuu? Olen aina luullut, että se on vanhojen ja äkäisten ihmisten ilme, ja sitten se on omassa naamassa, salaa itseltäkin. Juurtuneena ja syöpyneenä, todella pysyväksi ilmeeksi. Ei se ainakaan rentoudesta tai herttaisuudesta viestittänyt, ehei.


   Tiedän olevani vihainen, lähes taukoamatta ja koko ajan. Olen ollut sitä nyt pitkään. Miksikö vihainen? Niin miksi? Mitä viha kätkee, mitä se on? Minä olen sille määritelmän löytänyt, minulla se on patoutunutta pelkoa, joka puskee vihan tunteina ulos. Ja se on helpompi kanavoida vihaksi lukuisten tempausten, tilanteiden ja vastoinkäymisten kautta. Enhän minä nyt pelkoani voi ulkoistaa, pian alkaa koko sakki pelkäämään. Toisaalta vihaan on helppo vastata vihalla. Varsinkin meidän tempperamenttisessa huushollissamme. Toki ihmisen kuuluu välillä kohdata kateutta, katkeruutta ja vihaakin, varsinkin vuosikausien negatiivisten ja raskaiden prässien jälkeen. Sehän on täysi tosi, sillä ne kuuluvat taisteluun. Mutta en todellakaan ole valmis ottamaan niitä elämänkumppaneiksi ja elämään niiden ehdoilla, en siis halua katkeroitua tai jäädä vihaiseksi. Se on vain pakko työstää, ulkoistaa ja käsitellä.


   Hämmennystä on myös aiheuttanut meille annetut ulkoapäin tulevat pelko-syötöt, mikä niiden tarkoitus on? Viesti näissä on suoraviivaisesti tulkittuna seuraava, "Odottakaapa vain, kyllä se vielä sieltä nousee, älkää luulko olevanne kuivilla ja voitolla... Prosentin luokkaa oleva jäännöstauti saattaa viedä lapsenne muutamassa viikossa, kunhan sieltä nousee ja pääsee vauhtiin..." Niin, voiko tällaisia "viestejä" pelkäämättä ottaa vastaan ja tulkita, pysyä rauhallisena. Jostain kumman syystä meillä itsellämmekin on aika kattava valikoima pelkoja ja näitä faktatietoja olemassa, en haluaisi niitä enää siviilipuolelta ruokittavan. Eikä armollisuus meitä kohtaan olisi kohtuullista tässä aiheessa? Ja kyllähän meitä säännöllisesti marinoidaan sairaalakäynneillä kahden viikon välein tällä pelon ja todellisuuden marinadilla. Emme siis todellakaan leiju pumpulissa ja onnellisen tietämättöminä. Mutta me vain haluamme jääräpäisesti uskoa ja luottaa, että asioilla on tapana järjestyä... Eli tuokin aihe on puskenut minusta kauheana vihana ulos, sillä pelkoani on rassattu useaan otteeseen ja usealta taholta aika rajusti. Että vihaan moista, aivan saakelisti! No, nyt sekin on ulkoistettu ja olen sitä käsitellyt, ehkä jopa sen koteloinut ja saanut pois pyörimästä. Toivon sen pysyvänkin poissa, ilman uusia ärsykkeitä. Hah! Ja huh!


   Lapsillamme on alkuhuuma koulusta hälvennyt. Tänä aamuna oli väsymystä, ruttuturpaisuutta ja vihansiemenien kylvämistä ilmassa. Väärät askelkuviot yhdellä, sehän on helppo tartuttaa. Varsinkin yksi meillä on erittäin otollinen maaperä vihapotkuraivareiden kasvualustaksi, enkä tasan kerro kuka. Pasi on ollut Norjassa koulutuksessa pari päivää. Juuri matkalla kotiin... Meidän lakeuksilta kun lähtee pariksi päiväksi johonkin, sehän tarkoittaa myös kahta matkustuspäivää lisäksi. Täältä ei niin vain pyörähdetä missään, varsinkin kun lennot ovat siihen aikaan, ettei mitkään yhteydet passaa mihinkään suuntaan. Eli meidän pitää ottaa aina se "kelivara" ja aikalisä, jos on jotain maailmalla.


   Viikko sitten kävimme osastolla lääkkeellä ja kuulemassa kuulumisia, siitä mitä lapsellemme kuuluu... Oli todella raskasta, erilailla raskasta, repiä lapsi koulumaailmasta ja normaaliudesta sairaalaan ja siihen todellisuuteen. Kohdata muidenkin raskaita kuulumisia. Ottaa vastaan kuulumiset, kun ei tiennyt mitä joutuu ottamaan vastaan. Se oli taas sellainen haiseva säkki, tunkkainen ja tiivis, joka lätkäistään naamalle, kun portaita raahustaa osastolle. Se ei ole keveää, koskaan, eikä kyllä nytkään. No, hyväähän sieltä pääsääntöisesti kuului, menemme nyt näillä suunnitelmilla lokakuun loppupuolelle saakka, seuraavaan lyppiin saakka ja sitten taas odotetaan mitä kuuluu... Rentona, eipä joo...  Reetalla on maksa-arvot, alat, olleet nousussa jo pidemmän aikaa, syynä saadut lääkkeet. Viimeisen kuukauden aikana nousuvauhti oli jo liikakin nopeaa, n. 300, n. 500, kuulemma 1000 on jo hälyttävää. Aikuisilla kuulemma alhaisemmatkin luvut saavat pahaa aikaiseksi, lapsilla kärsii nousta korkeammalle. Saimme alustavan lääkkeiden muutossuunnitelman, sikäli mikäli arvot jatkavat yhä nousuaan, mikä taas on enemmän kuin todennäköistä koska kuormitus jatkuu yhä ja koko ajan. Tuo sai jälleen pelkokarvani nousemaan pystyyn, aina jotain. Illalla soitin, koska sairaalasta ei odottamaani ja pelkäämääni puhelua kuulunut. Sainkin kuulla lausunnon "maksa-arvot ovat spontaanisti laskeneet 269:ään ja muutkin arvot hyvät... jatketaan entisillä lääkityksillä". Hb 109, trompparit 303, leukkarit 2,7 tavoitetasolla. Eli hyvä, hyvä, hyvä, helpotti hieman moinen pelkomörkö moisesta. Otin moisen tiedon huojentuneen kiitollisena vastaan.
   Saadut lääkkeet ja kotona syöty kortisonikuuri pitivät Reetan useampana päivänä pois koulusta. Onneksi (?) pahimmat huurut, kivut ja kiukut sattuivat viikonlopulle. Mutta nyt nämä lääkkeet ottivat koville, kipujakin oli paljon enemmän. Edellisellä kerralla neiti ei tarvinnut ainoatakaan kivunlievitykseen annettua lääkettä, nyt useita kertoja päivässä. Toki silloin ei mennyt kortisonikaan, joten kärsivällisyys ja sietokyky ovat silloin paremmin hallinnassa. No, selvisimme siitä viikosta.
   Reetalle on yllättävän vaikeaa hahmottaa, että hänellä on samoja läksyjä kuin Vernalla. Neljä vuotta hänellä on ollut oma lappu, johon on kirjattu viikon läksyt, tärkeimmät asiat ja aiheet. Nyt piti opettajan kirjoittaa samanlainen lappu, vaikka läksyt ovat samat kuin toisella, ennen kuin uskoi. Samoin kirjat tahtoo olla väärässä paikassa, eli koululla kun niitä tarvittaisiin. Eikä tietenkään voi lainata systerin kirjaa, vaikka se on sama. Ja jos tuplat tarvitsevat apua jossakin asiassa, se ei tietenkään onnistu samaan aikaan, koska yleensä Reetalla on jokin muu juttu pakko silloin tehdä. Kutoa vaikka pöllö. Vitkutustaistelu oli odotettavissa, sitähän se on ollut kaikki nämä vuodet, mutta kun ei asioita vain voi siirtää monella päivällä ja fiiliksen mukaan. Kuulemma koulussa menee hyvin, siellä ei ole ongelmia tai vaikeuksia, sehän on tärkeintä.
   Reetta on loksahtanut myös uuteen sosiaaliseen maailmaan ilmeisesti kivuttomasti, ainakin kavereita tuntuu olevan. Itse olen huomannut tyylin muuttuneen, ulosanti on saanut uusia sävyjä ja volyymitaso on noussut huimasti. Useina päivinä koulun jälkeen lapsemme on kuin huutava pommikone, jolla on valtava vauhti päällä. Kierrän teatraalisesti mielikuvituksen volyyminappia pienemmälle, jotta neiti tajuaisi hiljentää. Toki näen lapsessa valitettavan paljon itseänikin, eikä se ole aina kiva, kiivaus, tempo, vauhti ja meteli... Yksi jos toinenkin on naurahtanut, kun on kuullut volyymien lisääntyneen, sillä sehän on meillä jo muutenkin aika kaakossa, se volyyminappi. Mitä ilmeisemmin Reetalla on tarve ottaa pikakelauksella kiinni kaikki menetetty muutaman vuoden ajalta. Eli neiti vetää koulussa satakolmekymmentä lasissa, ja hyytyy kyllä kotona. Eli koulun jälkeen on itkua, potkuja, vihaa, raivareita, väsyä ja muita kivoja tuntemuksia jaettavaksi. Toki osansa tähän tunkioon tuovat muutkin tytöt, sillä monia uusia asioita on itse kullakin. Jotta minä en kaikesta provosoituisi ja lähtisi mukaan, olen vetänyt lenkin ja paennut paikalta. Ilmeisesti koirat osaavat jo lukea ilmeitä ja eleistä, milloin alkaa kuppi kaatumaan meikäläisellä ja viestittävät lenkin tarpeellisuudesta. Eli onhan noita kilometrejä tullut kävellä pätkytettyä... Pääsääntöisesti olen ollut vain koirien kanssa, ilman ihmisseuraa, sillä en halua moista vihaani ja pahoja asioita olla tartuttamassa muihin viattomiin ihmisiin. Mitä ilmeisemmin olen päässyt näiden asioiden käsittelyssä tietylle tolalle, jos alan kaivata lenkkiseuraa. Toki tytöt ovat ahkerasti lenkkeilleet mukana, milloin milläkin kokoonpanolla. On tehnyt hyvää saada joku mukaan, lenkin aikana olemme käyneet hienoja keskusteluja. Pieninä annoksina yksilöllisyys korostuu ja kunkin lapsen omimmat puolet pääsevät esille, se ei aina ole mahdollista vihan ilmapiirissä ja kotona kun kaikki paukkuu oirehtien.
   Kyllähän meillä oirehditaan, vaikka ja mistä syystä tahansa. Onko syy sitten hormonitasot, murkkuhuurut, väsy, pelko tai vielä määrittelemätön asia. Elämä ei ole helppoa, nyt on paljon lieveilmiöitä ilmassa, eli ei kannata kadehtia. Ja kun ei koskaan tiedä voimmeko jatkaa näin, vai mitä on edessä. Yritämme nauttia jokaisesta hetkestä kaikkine lieveilmiöineenkin, koska moiset oireet kuuluvat mielestäni tähän prässiin. On myös valtavan suuri luottamuksenosoitus lapsilta meitä vanhempia kohtaan, kun kaikki tuo kuonakin uskalletaan päästää ulos. Ennen kaikkea kotona.


   Vartin kuluttua kohtaan jälleen yhden asian joka on aiheuttanut minulla pelkovivun kiertoja. Lukuisia kertoja näinä vuosina. Nimittäin menen kampaajalle. Miksikö pelkään kampaajaa? On vain sattunut sen puolenkymmentä kertaa, että kun olen pidemmän ajan päähän varannut kampaaja-ajan, niin aina olen joutunut sen perumaan, koska Reetan tilanne on saanut yllättävän ja tietysti negatiivisen käänteen. Näinä vuosina on iskenyt infektiota, yllättävää sairaalakeikkaa, leukemian uusintaa, vyöruusua ja sen sellaista ihan pahaa ja isoa asiaa matkalle. Yleensä olen joutunut silloin kampaaja-aikani perumaan. Viimeksi nyt toukokuun toinen päivä, olin sitä aikaa odottanut useamman viikon ja eiku mitä. Lapsellemme annettiin syövän uusinta ja sairaalakeikka juuri sille päivälle. Saimme kuulla tuutin täydeltä tätä faktaa, todellisuutta ja meidät palautettiin hoitoihin jälleen. Monenneko kerran? Tämän ajan sain viikko sitten, josko nyt salaa kaikelta pahalta uskaltautuisin kampaajalle... Rentona? Ehen, vaan kauhean syyllisenä ja pelokkaana. Sairas ajatuskuvio, mutta laitappa kohallesi, kuvitteleppa huviksesi. Mutta nyt menen, ja palaan niin uutena, ehompana ja hämmentyneenä takaisin. Toivottavasti tästä ei ole pahoja seuraamuksia... Jatkan naputtelua, jahka palaan ja lapset kotiutuu koulusta. Jahka, jahka...
   Niin on päivän selfie päivitetty! Vähäkö tuli hyvä, värikäs, iloinen, ryhdikäs ja söpö. Varsinkin jos laitan huulet törrölleen, venytän kaulaa, kohotan värjättyjä kulmiani ja katson suoraan kohti keskittyneesti... Ei mikään ylläriselfie siis.
   Kampaajalle sain iloisen tekstarin yläkoulusta. Siellä oli oppilaskunnan hallituksen valinta. Kas kummaa, molemmat isot typyt olivat ehdolla, ihan omasta aloitteestaan. (?) Samoin kaksi serkkutyttöä. Tuloshan on se, että kaikki neljä meidän lauman lasta tuli valituksi, aika huippua! Hallituksessa on 14 jäsentä, joista neljä on tätä samaa sukua. Vaviskaa, blondit jyrää ;-)


   Mutta palatakseni Reetan asioihin. Sain äsken puhelun myös yhdeltä ystävältä. Häneltä lainatuin ajatuksin ja sanoin: "Pelkään Reetan tulevaa lyppiä jopa enemmän kuin oman lapseni tulevia kuvantamisia. Teillä tuo tilanne on ollut niin monta kertaa suuntaan jos toiseen, aina uusilla mutkilla. Kuinka ihmeellä kestät tuon olotilan ja odottamisen?" Aivan, aivan, nyt sen on joku muukin puolestani sanoittanut. Ennen kaikkea minulla on valtava huoli Reetasta, jos jotakin mutkaa ja vaikka Saksan keikkaa on tuloillaan, kuinka lapsen psyyke sen kestää. Kun nyt viimeinkin lapsellemme on annettu mahdollisuus "normaaliuteen", jonka hän kokee erittäin vahvasti. Kuinka sitten, jos tämä taas romutetaan, miten lapsi voi sen käsitellä ja jaksaa jatkaa. Tämähän ei ole ajankohtainen pelkoskenario juuri nyt, mutta viikot vierii, lyppi lähenee ja se pelottaa yhä enemmän. Itsellä on pidettävä suunta ja ajatus skarppina koko ajan, en uskalla löysätä, antaa otteen herpaantua, jottei paha luikahda. Kramppihan se. Pelkokramppi, joka kanavoituu vihaksi läikähdellen ulos.
   Viidennellä luokalla on pian kouluterveydenhoitajan tarkistukset. Reettakin osallistuu siihen, jotta tuntee olevansa samalla tasolla kuin ikätoverinsa, tosin tarkemmassa syynissähän lapsi on jatkuvasti kuin osa ihmisistä koko ikänsä aikana. Reetta täytti omat lappunsa ja rastitteli omaa terveyttään koskevat tiedot. Kun sen lapun luin, niin hymyhän sinä irtosi ja lämpö läikähti, lapsihan on sen perusteella terveempi kuin moni muu! Ei ole sairauksia, ei ongelmia tai aihetta huoleen. Hyvä juttu, annan pitää tuon, mitäpä asioilla rassaamaan. Jos Reetta kerran tuntee ja tietää olevansa terve, niin en halua sitä höystää peloilla. Hän on mielestään tällä hetkellä terve ja voi loistavasti, annan olla ja voida. Onhan Reetta nyt suhteellisen terve verrattuna siihen kun on ollut suhteellisen sairas, ihan mihin vertaa. Lapsemme on meille riittävän terve, samoin itselleen, se on hieno asia.
   Puhelimessa keskustelimme myös meistä äideistä ja kaikista lieveilmiöistä. Vuosien saatossa alkaa puskea itse kullekin vaikka mitä patoutumaa, traumaa ja kehon oiretta. Sillä, kas kummaa, olemmehan kokonaisuus. Minulla on käsi ollut pois pelistä pitkin kevättä, siis oikea käsi oikeakätisellä ihmisellä. Mihinpä sitä? Oikeastaan vuosi sitten se sanoi sopimuksensa osa-aikaiseksi, kun sain tehdä kotona sitä vesivahinkoremonttia. No, siinä se on mukana raahautunut, välillä vihoitellen oikein kunnolla. Nyt kesän mittaan yhä enemmän, jopa arkea haitaten ja yöunia katkoen. Napsin hermosärkylääkettä, tuloksetta, tai siis sain minä niillä nuppini sekaisin. Olen yrittänyt kotikonsteja, tietämättä mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Päädyin jo hampaat kiristäen päivystykseen; tos-oireyhtymä. Röntgeniin ja lähetettä fysikaaliseen. Eli käytännössä se tarkoittaa sitä, että liikeradat ovat rajoittuneet ja hermo tuolla kaulan seudulla ja soliskuopassa on puristuksissa, jumissa, siten että tietyssä asennossa verenkierto katoaa kädestä kokonaan. Lekuri veivasi ja väänteli kaulaani, kättäni ja stetoskoopilla kuunteli ja pulssia tunnusteli. Kuulemma pulssi katoaa, kun vääntyy kaula johonkin asentoon. Joo, mykältähän se on tuntunutkin. Välillä lapset ovat joutuneet auttamaan koltun pois päältä, kun huutaen juutun käteni kanssa tiettyyn asentoon, kun siihen on sattunut niin kovasti. Liikeradat ovat aika rajoittuneet, siis aika... "Ei leikkauksen tarvetta, arjessa ei kannata nostaa kättä olkavartta korkeammalle, lähete fysikaaliseen ja hyvää jatkoa". Selvisihän se, mitäpä sitä arjessa kättä nostelemaan, näillä mennään. Rampa mikä rampa, kotiin alistettu ja hylkiöksi tuomittu.
   Kävin viikko sitten fysikaalisessa, sain ohjeet ja suunnitelman kuntouttaa raaja toimintakykyiseksi.  Sain itsekin jopa röntgenkuvan nähdä. Varovaisesti minulta kyseltiin, mitä se lääkäri oikein puhelimessa sanoi? Siinä röntgenkuvassa näkyi yllärinä keuhkojen alapuolella kaksi nyrkin kokoista "kasvainta". Hilseet vaan ropisi, kun vihaisena tästä taas kimpaannuin. Jos on kaksi kunnon heijastumaa kuvassa, niin eikö niitä voi samalla tulkita, vaikka potilas raukka tajuaa valittaa vasta kättään? Mieslääkäri ja putkiaivo, oli minun näkökulmani asiasta. "Onko oireita?" Minulla, mitä, en tiedä, en ole tajunnut, saattaa vaikka ollakin, milloin viimeksi olen itseäni kuunnellut, saati tulkinnut. Kunhan olen porskuttanut ja yrittänyt selvitä. Siis kasvaimia minun kropassani, sehän tästä vielä puuttuisi, ihan aikuisten oikeesti. No, jätinpä naislääkärille tutkinta- ja selityspyynnön kuvista, ihan vaan, ettei vaan mitään jäisi hoitamatta. Oireettomuuttani yhä mietin, onko oireita vaiko eikö, en tiedä. Maanantaille sain lääkärille konsultaatioajan, jonka voin sitten hoitajalta kysäistä kolmen jälkeen iltapäivällä. Sain hermoratahieronnan myös samaiselle viime maanantaille, auttoi aivan kauhean paljon, kiitos ;-) Kun tulin sieltä hierronnasta, puhelimessani ole kolme vastaamatonta puhelua, kaikki terveyskeskuksesta. Jälleen pelko vilahti, paniikki napsahti, mitä nyt. Soitin välittömästi takaisin kysyäkseni. Lääkäri on todellakin tutustunut kuviin ja antanut lausunnon: "Kaksi isoa vaaratonta ilmakuplaa suolistossa...." Kysyin, "Tarkoittaako tuo maalaisjärjellä, että kaksi valtavaa patoutunutta pierua?" Silloin ratkesin aivan räkänä nauramaan, kaikenlaisia patoutumia sitä ihmisillä voi olla ja keuhkoissa saakka. Paljonkohan niitä olisi ollut alempaa kuvattaessa. No, onneksi se hoitajakin ratkesi, nauroimme sitten yhdessä. Kun ihmisen patoutumat ovat nykyisin tätä suuruusluokkaa, niin onhan se melkoista kun pierutkin näyttävät kasvaimilta. Ei sen puoleen, sen hermoratahieronnan ja moisen puhelun jälkeen en ole ollut kipeä sitten mistään. Onneksi alkaa syksy ja tanssikurssit, josko siellä tuo kroppa saisi sen verran kyytiä, ettei moisia patoutumia enää kertyisi.


   Tähän on tultu, lähden hakemaan Pasia asemalta. Tyhjennän paljun, pesen sen ja illalla meille tulee vieraita paljuilemaan. Tällä viikolla meillä on ollut yökylässä ihana puolitoistavuotia pikkumies. Hänen kanssaan sain taantua hänen ikätasolleen, hyppiä lammikoissa ja nauraa hassuille asioille, yhteinen kieli löytyi heti. Kävimme myös sienimetsässä ja uimassa. Meidän tytöt osaa niin hyvin huolehtia ja leikkiä pienempien kanssa. Että tämmöistä meille tänään, en tiedä lohduttiko yhtään lukea kuulumisiamme, vai välittyikö sinne mitkä fiilikset. Meillä on kaiketi tänään asiat hyvin ja asioilla on yhä tapana järjestyä.


   Niin joo, kiitos matkaseurasta, kävijämäärä on ylittänyt hurjat puoli miljoonaa ihmistä!


  

tiistai 12. elokuuta 2014

HOO MOILASENA

H. Moilanen on hiukan pihalla, kuin keppiukko. H. Moilanen ei oikein uskalla hengittää, ilma on vielä hiukan sakeaa. H. Moilanen on kuin päähän lyöty, kepillä kalautettu, huippasee ja hiukan pökerryttää. Välillä H. Moilanen huomaa ottavansa tukea, nipistelevänsä itseään ja olevansa epäuskoinen.
   H. Moilasta kuvottaa, olo on kuin kroonisessa krapulassa, ilman viinaksia. Yrjö pyörii kurkussa, nielettää ja kuvottaa taas. Samaan aikaan käsistä katoaa pito, nupista tasapaino. Kun H. Moilanen selaa kalenteria hän hämmästyy aikarattaan hyrränneen kauas lähtöpisteestään, tajuamatta. H. Moilanen on ollut säkkiin suljettu ja kriisin kourissa, itsensä unohtaneena vuosikaudet.
   H. Moilanen katsoo peiliin ja säpsähtää. Kovin on mies muuttunut, mutta jotain tuttua sentään silmistä löytyy. Tosin katse on vakava, vahva ja kertoo paljon. Sänki on harmaata, hiusraja noussut. Sekin mikä päästä puskee, on harmaata, harventunutta. Ryhti on painunut kasaan, selvästi näyttää mies lyhenneen. Kuin painettu kasaan olisi. Niin, säkissä ollessaan kasassahan sitä, ajattelee H. Moilanen. Harvoin kuluneina vuosina sai itseään oikaistua. Välillä parasta oli kiertyä ja vääntäytyä pienen pienelle käppyrälleen, kuin lapsena konsanaan. Olla huomaamatta, kärsiä ja lusia ajanjakso kerrallaan.
   H. Moilanen tuli kaapatuksi, siepatuksi, säkitetyksi ja panttivangiksi otetuksi täysin yllättäen. Useita vuosia sitten. Vaikka kuinka H. Moilanen yritti lusia mallikkaasti, totella ja olla nöyränä, niin vankeus sen kun jatkui. Säkkiaika piteni. H. Moilanen sai törmätä lukuisiin kohtalontovereihin. Osa heistä vapautettiin ja osalla jatkuu säkkielämä yhä.
   Vuosien mittaan H. Moilanen oppi luottamaan vaistoihinsa, näkemään valon sen paksun säkkikankaankin läpi. Hän oppi hengittämään säästellen, keskittyneesti, sen mitä säkin läpi kykeni. H. Moilanen kykeni säkkielämään, koska hän päätti selvitä siitä voittajana, vaikka kuinka välillä ilma loppui. H. Moilasta kidutettiin hakemalla yhä vahvempia säkkikankaita ja menetelmiä. Onneksi H. Moilasella oli vilkas mielikuvitus, jolla hän itseään viihdytti ja päiviään lusi. Samalla hän kirjoitti mieleensä, sieluunsa, ihonsa alle omaa elämäntarinaansa. Painoi muistiinsa selkeitä yksityiskohtia, mielikuvia, tuoksuja, tunnelmia, ilmeitä ja imi voimaa pienistäkin valon rippeistä. Välillä H. Moilasesta tuntui, että hän oli tavallaan sivustaseuraaja omalle elämälleen.........................................


  Sepä Hoo Moilasesta, se putkahti tuossa kanafileitä paistellessa pyörimään jalkoihin. Joten kerroin hiukan hänestä, mutta älä säikähdä Hoo Moilanen on ihan hyvä tyyppi, traumoistaan huolimatta. Yrittää opetella sivistyksen tavoille.


   Sukilla vai ilman? Siinäpä vasta kysymys koulupukukoodia pähkätessä. Mehän tunnetusti vedämme koko akkalauma luomuina ja paljain varpain keväästä syksyyn. Ja kun ilmat ovat vielä kesäilmoja hiponeet on jotenkin outoa vetää uniformua niskaan, peittää kesävarpaat ja lisätä vaatteita puolella. Ainakin meistä, osa kuuluu kulkevan jo ihan täysi pitkissä farkuissa, paksuissa huppareissa ja pitkähihaisissa. Eikös se ole aika kuuma olla silleen, luulisin? Ajattelisin?
   Eilen mietin, että toisaalta olisi helppoa jos olisi koulupuvut niin ei olisi vaihtoehtoja. Se asia olisi valmiiksi ratkaistu. Mietitty. Tuskin poikalapsiperheissä moinen päänvaivaa pahemmin tuottaa, mutta kuvitella voit mitä se on neljän stailaavan tytön kanssa. Toki itsehän olen tähän syyllinen, olemme kesän mittaan hankkineet kivoja, uusia ja ennen kaikkea värikkäitä vaatteita kouluakin silmällä pitäen. Väriä sitä olla pittää! Onneksi tytöt viihtyvät iloisissa ja värikkäissä vaatteissa.
   Paniikkia pukkasi Reetalla parina iltana ennen nukahtamista. Mutta onneksi uni voitti kesken panikoinnin. Niin ja hyvästä asiasta johtuvaa paniikkiahan tuo, hieno uusi asia, joka jännittää. Siis oikeaan kouluun ja pulpettiin pääseminen, sitä on odotettu. Niin kauan, neljä vuotta, järkyttävän pitkä aika. Ekaluokalla reilun kuukauden on neitimme pulpetissa istunut. Sen jälkeen on koulunsa makuultaan, sairaalasängyssä, omassa huoneessa, taksin takapenkillä, lentokoneessa, keittiössä, takapihalla, sairaalan käytävällä käynyt. No oppinut on siinäkin ja pysynyt luokkansa ja tuplasiskonsa tahdissa. Onhan se mullistava loikkaus päästä aloittamaan koulu muiden kanssa samaan aikaan ja heti viidennen luokan alusta. Semmoinen odotettu, kaivattu pitkä loikkaus. Itse vain niin hartaasti toivoo, että tämä normaaliuden mittari olisi Reetalle pysyvää, eikä hänen asioitaan enää sekoittaisi sairaus. Reetta saisi viimeinkin normalisoitua ja palata ikätasoisekseen lapseksi jälleen. Minusta se olisi vähintäänkin kohtuulinen toive...
   Koulua käydään siis yhä vajailla päivillä, sovitellen hoitojen ja keikkojen mukaan. Tilanteen kulloinkin huomioiden. Aikaa pelaten, eläen ja viikko kerrallaan parempaa toivoen... Kukaan ei voi sanoa mikä on tilanne syyskuussa saati vielä vähemmän joulukuussa. Siinä mielessä itsekin on palikalla kalautettu, kun tämä kouluun pääseminen tuli hiukan puskasta kesän tilanteeseen peilattuna. Itsekin pelaa aikaa, yrittää olla liikaa suunnittelematta, koska pohja on niin monta kertaa vedetty alta. En enää tiedä mikä on se fakta mihin pitäisi uskoa ja luotaa. Ja uskallanko luottaa kunnolla, ettei tule isku takaraivoon, potku polvitaipeisiin, puukko selkään... Mitä niitä nyt on noita konsteja  joilla saadaan ihminen kontalleen, onhan noita. Muutaman olen jo ottanut vastaan ja yhä aristaa. Koko ajan pitää pälyillä, olla varuillaan, ettei kukaan hiippaile liian hiljaa ja liian lähellä.
   Toisaalta nyt olen ajatellut noina muutamina tunteina päivässä käyttää ajan hyödykseni. Minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä herttaisemmaksi kotiäidiksi ja palvella enempää laumaani. Ei todella, aion käyttää ajan kirjoittamiseen ja latautumiseen. Asioihin, joita tarvitsen ja jotka pitävät minut pinnalla. Olen lähtenyt myös lenkille koululaisten kanssa yhtä aikaa, sekin on omaa itsekästä aikaani.
   On myös muita lapsia ja uusia haasteita heilläkin. Kuinka Verna suhtautuu, kun onkin yht'äkkiä "kaksinkertaisena" koulussa, ja tämä toinen on tasan äänekkäämpi, tuleeko Verna kuulluksi. Kuinka kaveripiirit muuttuu, muuttuuko? Vuosi sitten Verna olisi halunnut jäädä myös kotikouluun, koska Reetan elämä oli kuulemma helpompaa ja oppi sen minkä toisetkin kolmessa-neljässä tunnissa viikossa. Nyt ei moinen asia enää silleen harmita, kun Reettakin on mukana. Saapahan oikeasti maistaa mitä se koulunkäynti on... Reetta on tottunut ajattelemaan kaiken ääneen, ottamaan taiteellisen tempperamenttisen aikalisän, jos jokin aihe on tökkinyt. Kuinkas nyt, luokassa on osattava olla hiljaa ja tehtävä vaikka kuinka tökkisi tai puskisi taidetta tulemaan. Fanny, meidän herkkiksemme, aloitti seiskan. Minulla on velvollisuus olla aistit herkkinä heidänkin suhteensa, kuulla, nähdä ja lukea rivien välitkin. Toki joutilaana ihmisenä kuulen liiankin hyvin, monen mielestä... Vuosi sitten Tessalla oli yllättävän rankkaa yläkouluun siirtyminen, siinä sai olla moneen kertaan äitinä. Onneksi tasapaino on löytynyt. Eikähän tämä meidän kesä henkisesti mikään kevein kesä lapsillekaan ole ollut. Vaikka olemme kuinka reissanneet, hakeneet elämyksiä ja touhottaneet. Pelko ja epävarmuus on tasan jättänyt heihinkin jälkensä. Samoin meihin vanhempiin, se on meihin tatuoitu, nahkaan hakattu. Mutta itsestä on tärkeää, että saimme vierivän kiven pidettyä liikenteessä koko kesän, ja jaksoimme uskoa ja toivoa koko ajan. Mutta eipähän siinä uskaltanut tai voinut pysähtyä, pian olisi sammaloitunut. Se oli meidän selviytymisstrategiamme, ja uskon että se kantaa myös hedelmää jatkossa, sillä se on meidän tapamme ja vahvuutemme. Enkä tosiaankaan voi sanoa, että se on ainoa oikea tapa, jokaisen on vain löydettävä se omansa. Oma tapa selvitä, jatkaa ja jaksaa.


   Saan kuulemma kohta aamupäiväkahviseuraa. Porukat ovat huolissaan, että pian uppoan ja lamaannun tänne yksinäisyyteen. Ei ole syytä olla huolissaan, onhan minulla noita kavereita.... Oikeita ihmisiä, eläimiä ja mielikuvituskavereita. H. Moilanenkin on ihan uusi tuttavuus, enkä ole kaikkia sen tarinoita vielä kuullut. Näen mahdollisuuksia vaikka ja mihin.
   Mielestäni en ole kriisissä, en turhakkeena, en totaalisen väsynyt. Ainakaan näiden kahden päivän perusteella. Olen jotenkin intona uudesta, mutta yritän jarrutella, etten olisi vauhtisokea. Yritän olla tyyni, elää päivän kerrallaan ja suunnata tulevaan niin ajatukset kuin tavoitteetkin. Mutta en uskalla sitoutua vielä mihinkään, en palata töihin, en luvata mitään, kun en itsekään tiedä mitään tulevasta. Katsotaan syksyn mittaan selkiytyykö elämämme, ajatuksemme tai tulevaisuutemme. Hieman tämä taas jalostaa tuota olematonta kärsivällisyyttäni, mutta yritän sopeutua. Samoin tukijaisten vuoksi en uskalla sitoutua tai katkaista mitään, koska niiden uudelleen käynnistäminen tarvittaessa ja selvittäminen haukkaa paljon aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä. Siihen eivät rahkeeni riitä, minulla on niin mitta täysi eri instansseja, todisteluja ja lappusulkeisia. Niihin olen niin, niin väsynyt.
   Hiljaisuutta, siitä en ole joutunut vielä kärsimään. Tai nauttimaan. Juuri tuplien lukkarit nähtyäni oma aikani näyttää entisestään kapenevan. Eli ei kannata kadehtia. Mutta olihan hienoa saada nähdä oikeat lukujärjestykset, joissa Reetallakin on oma paikkansa, ainakin osa-aikaisena oppilaana seuraavina kuukausina. Nyt lapsemme on jälleen jollakin tapaa yhteiskunnassa ja koulumaailmassa näkyvämmin määritelty. Odotan innolla, milloinkahan tuo tulisielumme nappaa ensimmäisen jälki-istunnon, sillä se saattaa olla aika todennäköistä. Jopa tavoiteltua ja kertoo lapsemme luonteesta, nuori, sitkeä ja kapinallinen. Eilen luonne kuohahti koulun jälkeen ja Reetta yritti näyttää minulle paikkani. Toisaalta raivostuttavaa, mutta niin odotettavissa. Ruoka ei ollut maistunut koulussa, väsytti, piti käyttäytyä ja kotona ei ollutkaan kaikki valmiina kuin manulle illallinen, vaan piti odottaa välipalan avulla iltaruokaa. Aamupalakin on saman suuntainen kuin muilla, enää en anna lapsen lääkkeisiin vedoten syödä aamulla kuudelta kanafilettä jne. On haettava koulurytmejä ja -tapoja, se kuuluu normaaliuteen, jota koko ajan opettelemme ja tavoittelemme. Huh, sanon minä ja voin tarvittaessa nauhoittaa epäileville normaaliuttamme... ;-) Mutta kaikkine lieveilmiöineen hienoa!


   Nyt kävi ovi. Olikohan H. Moilanen? Menen katsoon...

perjantai 8. elokuuta 2014

SURRRRRURRRRRR.....

Kuuletko sinäkin sen? Semmoisen surinan, surrauksen ja pörinän? Se kuuluu tällä hetkellä minun päästäni, nupistani, korvieni välistä, todella tyhjästä nupistani ja kallostani, surraa niin kuin ampiaispesä peltipöntössä. Surrrurrrsurrrur... Ihan ontolta kuulostaa ja jaksaa vain pörrätä ja surrata, toivottavasti saan edes jonkin järjellisen ajatuksen tähän sorvattua.


   Mistäköhän tätä surinaa lähtisin avaamaan... Varmaan suurimmasta pörinän aiheuttajasta, eli Reetasta.


   Eilen olimme Oulussa lääkkeellä, suonensisäisellä. Jotenkin minua pelottikin mennä sinne, kun en taas tiennyt yhtään mitään suunnitelmista, koska sitten remissiopuhelun en ole ollut yhteydessä lääkäreihin. Samalla alitajunta surrasi huojentuneena, sillä ei tarvinnut olla sillä tavalla skarppina, että olisi pitänyt tajuta jotain vaikkapa Saksaan lähdöstä... Sain vain pörrätä pienen kaikuvan nuppini ja alentuneen älykkyyteni kanssa, peltipöntössäni ja pöristen. Samaan aikaan pörräys vain lisääntyi, sillä saimme kuulla lisää hyviä uutisia ja vastauksia Reetan tilanteesta. Ensinnäkin suurin pörinä lähtee tuloksesta, joka kertoo sen ärsyttävän, inhottavan, pelottavan ahdistavan kromosomimuutoskloonisyövän olevan puhdas! En varmaan osannut sitä oikein kirjoittaa, mutta yrittäkää ymmärtää, siis se pelottava klooni on kromosomista pois, nyt sen sain sanottua! Ainakin näin olin ymmärtävinäni. Surrrrr!!! Kahdessa mittauksessa värähtää yhä alttius leukemian uusimiseen, noin prosentin luokkaa, toukokuussa vastaavat prosentit oli kymmenen luokkaa, eli suunta on oikea. Eli emme uskalla hehkutella liikoja, olemme nöyrän kiitollisia ja pörräämme huojentuneena tästä tilanteesta.
   Kaksi lääkäriä tutki ja keskusteli pitkään kanssamme. Uudempi ammattilainen kommentoi näkemäänsä ja kuulemaansa, ettei uskoisi kaikkea kuulemaansa ja lukemaansa neidin näkemisen ja tutkimisen perusteella. Sillä Reetta näyttää niin sopusuhtaiselta ja hyvinvoivalta, kaikin puolin. Kysyin jopa neidin painonnoususta, onko siitä syytä huolestua, kun paino on reilut viisi kiloa korkeampi kuin vuosi sitten. Mutta yhä kuulemma pari prossaa normaalin alle, eli ei haittaa moinen. Sehän vain kertoo elimistön vahvuudesta ja neidin ruokahalusta. Ja kun kukaan ei tiedä mitä on edessä, niin pieni vararavinto on vain hyväksi...
   Hoitoja jatketaan entisen suunnitelman mukaan, ei uskalla yhtään löysätä, parempi niin. Veriarvot ovat yhä kuin terveellä Hb nyt 110, trompparit jotain 230, leukkarit 3,3 muistaakseni ja neutrofiilit 1,6. Eli uskaltaa päästää kouluun moisilla puolustushipuilla! Maksa-arvoissa oi viimeksi nostetta, mutta seurataan koska sytostaatit saattavat aiheuttaa moisen, eilisiä vastauksia emme vielä saaneet...   
   Mitä sitten jatkossa? Varmaan surraa muillakin sen kysymyksen kohdalla, surrrr... Kukaan ei periaatteessa tiedä, mietitään, katsotaan, eletään, pörrätään, suunnitellaan, keskustellaan, pelataan aikaa, tärkeää aikaa. Käydään koulua, eletään, ylläpidetään yleiskuntoa ja hoitoja, taas surrataan ja mietitään... Kenties muutama kuukausi tästä eteen päin. Kunhan proffatkin lomilta palailevat, taas mietitään, yhdessä ihmetellään tätä ihmettä, jaksetaan uudelleen ihmetellä ja suunnitellaan. Eli kenelläkään ei varmasti ole vastausta, kuulen siis huippuosaajienkin pörinän... Ei se nyt ihan yhtä kattava ja kaikuva ole kuin meikäläisellä, mutta kiva pörinä hyvästä asiasta. Antaa pörrätä... Eli näin selkeät suunnitelmat kykenin laukaisemaan, riittäkööt. Surruurrr!


   Kuulostaa myös herätyskellot surraavan, lapset hakevat aamurytmejä, koska kouluarki on käden ulottuvilla. Hyvä tapa itse laittaa noita herättimiä ja hakea rytmejä. Voin vain kuvitella oman nuppini surinan, kun Reetta maanantaina saa mennä Vernan kanssa kouluun! Voi pyhä pörinä ja ihanuusitku! Mitä sanoo luokkakaverit ja kuinka Reetalla pörrää ja missä! Haluaisin niin pörrätä tuolloin kärpäsenä katossa. Oi ihana elokuu! Toki Reetalle sorvataan jälleen oma opetussuunnitelma ja koulu alkaa kokeiluluontoisesti kevennettynä, ihan lääkitysten- ja sairaalakeikkojenkin vuoksi... Poissaoloja tulee olemaan, sillä kortisonihuuruisena ja kipeänä on ehkä järkevämpää pitää lapsi kotona. Pian napsuu ja pörrää luonne siihen malliin, että uudet ja hienot älytaulut saavat osansa, surrr ja naps... Kotona on moni paikka jo lommoilla ja äiti tietää paukuista, enkä niin pelkää, mutta luokkakaverit saattaisivat säikähtää kuohahduksia ja äkillisiä pörinäkohtauksia. Reetallekin uskoakseni helpompaa pörrätä niinä päivinä kotona, ja kuohahdella tarpeen mukaan. Eli aiheen puitteissa palaveeraamme ensi viikolla. Ja eihän kukaan tiedä mitä syksy tuo tullessaan, sekin aiheuttaa koulunkin suhteen pörinää.

   Olkkarissa pörrää tuuletin, sekoittaa kuumaa ja kosteaa elokuista ilmaa. Tuossa äsken kirjoitin "oi ihana elokuu", sehän oli aikoinaan sellainen televisiosarjakin, eiks' vain. Yksi ystävä on sanonut minun muistuttavan sen ohjelman äitiä, kuulemma monellakin tapaa. Myönnetään... Eli katsokaa ihmeessä katkelma ohjelmasta, niin saatte käsityksen siitä millainen todellisuudessa ja oikeasti olen! Ihana elokuu on ollut myös suunnattoman lämmin, samalla syksy on hiipinyt takapihallemme. Eilen saavuimme kotiin, sillä pörräsimme typyjen kanssa hieman... Kerron siitäkin ehkä enemmän. No kuiteskin, viikossa vilja on saanut kullankeltaisen kypsyyden takanamme olevilla pelloilla. Aamun tuoksu on muuttunut. Ilmankosteus on aika hulppea, elokuiset yöt hämärtyvät, nauhukset menettävät loistoaan, syksyn merkkejä löytyy kaikkialta. Omenapuissa pullistelee kehittyvät omenat, aurinko paistaa eri korkeudelta, pihlajanmarjat muuttavat väriään, väriloisto pakenee kasvien juuriin, kukinnot lakastuu... Pidän tästä valmiista vuodenajasta, kaiken kypsyydestä ja tulevasta väriloistosta. Pimenevistä lämpimistä illoista ja sen sellaisesta...


   Pyykkikonetta pörryytin ja surruutin eilen, vielä on muutama koneellinen edessä. Lapset pörräävät ruohonleikkureiden kanssa, sillä on meidän typyjen vuoro leikata mummun ja papan nurmikko, samoin kotona saa pörryyttää kyseistä vehjettä.


   Viikko sitten torstaina suuntasimme automme keulan kohti rantatietä. Surrrrrurrr... Oli akkainreissun vuoro ja kesäloman loppukirin. Pasi jäi tienaamaan, paiskimaan töitä ja elukoiden kanssa kotiin. Tavoitteena oli myös antaa miehelle omaa rauhaa ja mahdollisuus olla luvan kanssa hiljaa, kun emme ole jaloissa pyörimässä ja keskusteluun haastamassa.
   Meillä oli tyttöjen kanssa hauskaa, saimme ihan oikeasti tehdä akkainjuttuja ja harrastaa hömppää. Parasta oli tietenkin kurkku suorana laulaminen, semmoista musiikkia mitä Pasi ei yleensä ymmärrä. ;-) Parhaiten tilannetta kuvaa Vaasassa moottoritiellä kiljuttu Chisun biisi "miehistä viis...", aina uudelleen ja korkealta ja kovaa. Päädyimme Lietoon, floristiaikojen ystäväni perheen luokse. Siellä lojuimme maanantai aamuun saakka. Sain olla näyteikkunan somistajana, skräpätä kortteja ja olla hoitoapuna. Aurajoki loiskahti lukuisia kertoja, kun tytöt uivat useita kertoja päivässä. Päädyimme lauantaina Turkuun. Ensiksi päiväksi pyörimään ostareissa ja torilla ja illalla festareille. Siis turisteilemaan ihan oikeasti.
   Minulle tyypilliseen tapaan juuri tuolla festareilla päätti amppari surrata kimppuuni, kierteli, kaarteli ja tuikkasi kainaloon. Sattui kauheasti ja alkoi surraamaan ajatus allergisesta reaktiosta, sillä jokin pistos joskus saattaa laukaista minussa moisen. Tietenkin juuri silloin illalla päätin keventää kassiani ja jätin allergialääkkeet pöydälle... Korvissani pörisi jälleen ja mietin missäköhän ensiapu, haaveilin allergialääkkeestä, ainakin varalta. Lähdimme loikkimaan alueelle ja törmäsimme ensiapupartioon. Kerroin asiani ja he olisivat lähteneet viemään minua ensiapuun, jos minusta tuntuu tarpeelliselta. Tietenkin kieltäydyin! Jatkoimme siis koko lauma vauhdilla loikkien ja samalla korvissani kohisi lähinnä pelko yhä enemmän... Entäs jos iskeekin jokin ahdistus tai tuuperrus tai jotain? Mites sitten? Saavuimme noin puolen tunnin kuluttua ensiaputelttaan ja siellä tiesivät minua jo odottaakin. Kyypakkausta kehiin, kylmähaudetta ja seurantaa. Hiukan heikotti, varmaan se hosuminen ja pelko, en tiedä oliko sillä itse pistoksen kanssa mitään tekemistä. No kuiteskin, surrasin sillä punaisessa teltassa ihan oman pörinäni kanssa ja tytöt virnuilivat ja kuvasivat minua kännykällä. Taas lainsäädäntö ihmetyttää; partioilla ei saa olla nykyisin mitään lääkkeitä mukana, koska laki sen estää. Lääkkeet pitää olla yhdessä paikassa, eli ensiapupisteessä. Haloo, jos on oikeasti hätä vaikka allergiasta johtuen, ne saattavat olla viimeiset minuutit... Ja kuinka paljon helpompaa olisi moinen hoito antaa heti, kuin aikojen kuluessa jossakin alueen reunalla olevassa punaisessa teltassa... Toki harmittaa hiukan, etten pyytänyt sitä partiota viemään minua, jäi mietityttämään milläköhän ne olisivat minut sinne telttaan hilanneet. Rullakolla, mönkijällä, käsikynkällä, helikopterilla, polkupyörällä vai paareilla? No, selvisin, hiukan aristaa vieläkin kainalossa moinen pistos.


   Raumalle oli kantautunut huhu liikkeistämme, joten serkun mökiltä saapui vierailupyyntö. Autossamme on ratti ja surruutimme maanantaiksi sinne lomalle. Saimme olla Suomen lämpimimmässä paikassa silloin; 32,9 astetta. Mutkaa kertyi pari-kolmesataa kilometriä, sillä itse asiassa olimme matkalla Riihimäelle. Ihana päivä meren rannalla, uiden, rentoutuen ja täysihoidossa. Kiitos!! Tessa kohtasi myös käärmeen saunapolulla. Reetta ui sekä meressä, että paljussa, taukoamatta. Eniten meistä, tietenkin. Minä keskityin kaislikon kahinaan, sudenkorentoihin, levollisuuteen ja lämpöön. Illalla sitten päädyimme sinne minne olimme itse asiassa matkalla, eli Riksuun. Jälleen yhden ystävän ja kummin luokse.
   Tiistaina harrastimme semmoisia akkainjuttuja, vaatekaupoissa hiplaamista ja ostarissa kiertelyä. Kyläilyä ja maauimalassa uimista. Leppoisaa ja lämmintä. Välillä tuskaisen kuumaa...
   Keskiviikkona tarkoituksena oli suunnata kohti kotikontuja. Lähdin aamulla viemään ystävää autolla töihin ja hetken korvissani pörisi taas. Surrasi kunnolla, kun tajusin automme etuoven olevan sepposen selällään. Niin, kuskin ovi oli kokonaan auki. Siinä vaiheessa minulla pörisi ryöstö, rosvot, tyhjennetty auto, putsattu omaisuus ja vakuutusyhtiöt mielessä... Liekö pöllön tuuria vai mitä, mutta autosta ei ollut viety mitään. Kait se ovi oli liian kutsuvasti auki, ettei rosvotkaan uskaltaneet käydä. Mitä ilmeisemmin minä itse sen oli auki jättänyt, kun ulkoistin itseni kasseja kantaen kuskin paikalta tiistaina iltasella. Muut ovet olivat kyllä lukossa. Kait minä siitä sen verran menin taas tokkuraan, etten osannut enää peruuttaa tai siis en tajunnut yhtä tappia ja töräytin puskurin siihen. Nyt tiedän puskureiden tarkoituksen taas paremmin. Mutta tavallaan se oli ihan tyhmä kolahdus, kun vihreästä tapista oli poistettu roskapönttö, jätetty vain vihreä tappi nurmikon reunaan, enhän minä sitä millään voinut huomata... En tietenkään "muistanut" Pasille asiasta mainita, mutta yhtäkkiä mies virnuili ja kyseli puskurista, onkohan minulla tietoa mikä siihen on osunut? Ei se lommo iso ole, mutta siihen jäi minun sormenjäljet, kun sitä pyyhiskelin, siksi sen Pasikin keksi. Eli surisen yhä moisesta, hiukan itsetuntokin surraa, että pitikin toheltaa... Ärsyttävä piirre, mutta niin tyypillistä meikäläistä ja loppupeleissä viatonta.
   Paluumatkalla saimme tavata yhden blogini lukijan lapsineen, ihana nähdä, pitkästä aikaa. Ihan lapset livenä ja vaihtaa pikaiset kuulumiset. On ihmisiä, jotka ovat ajautuneet vertaistuen kautta elämäämme, tavallaan oman tarinamme kautta olemme rikastuneet hienoilla tuttavuuksilla. Matkamme jatkui laulellen kohti kotikontuja. Teimme mutkan kotiin ja otimme Pasin mukaan jatkaaksemme yöksi Ouluun. Ja aamuksi valmiiksi lääkettä varten.
 Eilen sitten nuppi tyhjänä pörräsimme kotiin. Siinä Pasi alkoi tutkimaan autoa ja hakemaan lisää puhumattomia kolhuja, tietenkin löytämättä. Mutta jälleen löytyi yksi säikäyttävä asia, onneksi ei tapahtunut mitään reissussa. Eturenkaasta oli nimittäin kulunut pinta lähes kokonaan, kangas näkyi ja piikit törröttivät. Tiedän ne piikit, kun aamulla sitä sivelin ja sain pistot sormiini. Meille kun noita ajettuja kilometrejä on kertynyt noin 5000 enemmän kesän aikana kuin keväällä suunnittelimme, ilmeisesti painavan auton renkaan kulutuskin on rankempaa. Kauhea jos olisi vaikka moottoritiellä päättänyt räjähtää! Taas surraa kauhuskenario moisesta. Onneksi ei räjähtänyt, mehän olisimme olleet tasan pöpelikössä alta aikayksikön. Menen nyt vartin päästä vaihdattamaan renkaat, toivottavasti ne sinne asti kestävät. Kauhea jos pamahdus käy just ennen tunkkia ja rengasliikettä... Onkohan niillä surraava tunkki vai nostaakohan ne ihan nosturilla?
   Meillä on yksi serkku "hoidossa", koska käytin häntä hammaslääkärissä. Keittiöstä kuuluu kaaoksen keskeltä iloinen puheensorina ja lapset huolehtivat muistanko renkaidenvaihdon. Kissojemme rukit surraavat ahkerasti, niillä on paljon asiaa ja sylipula. Voisin kuvitella kuinka paljon nuo koirammekin kehräisivät ja surraisivat, jos vain osaisivat. On kiva olla jälleen palvottu ja kaivattu. Niin, pörrää minulla nupissa myös ikäkriisi. Jälleen eilen napsahti keski-ikääni vuosi lisää. Onneksi on ollut sen verran napakka tahti tälle päivälle, etten ole ehtinyt peilin edessä olemustani ja ikääni surkuttelemaan. Olen vain pörrännyt ja surrannut laumani kanssa. Tietoisesti peiliä vältellen...


   Siinäpä taisi olla viimeksi kuluneen viikon surinat ja pörinät. Surrrrurrrr, taas mää pörrään ja surisen... Surrrr rur, toivottavasti ymmärsit edes osan.