TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

JOULUSIKERMÄ

RASKASTA JOULUA

Olen ollut joskus muinoin kuuntelemassa kun hevarit vetävät letit viuhuen korkealta ja kovaa, raskaalla poljennalla, mutta niin herkästi joululauluja. Raskasta joulua, yllättävillä virityksillä. Ja millä äänillä, millä heittäytymisellä ja millä tunteella. Raskaasta teemasta huolimatta, välillä rankemman puoleisen yleisönkin herkistäen.

   Raskasta joulua koen myös itse, siis se tunteiden kirjo on laidasta laitaan, samalla herkistää, mutta joitakin asioita koen suunnattoman raskaasti. Samaan aikaan hiutaleet tulevat taivaalta raskaana vetenä, ei sen vettä pitänyt olla. Minulla oli selkeä visio Reetan menetyksen jälkeen ensimmäisestä joulusta. Sen piti olla kaunis, kuulas ja mielettömän kirkas tähtitaivaineen. Timanttikuuraa, tyyntä pakkasta, hohtavat valkoiset hanget ja pakkasen pauketta jalkojen alla. Joulun piti olla kaunis, hillityn hallittu ja ikimuistoisen herkkä. Sitten tämä raskassoutuinen sää antaa meille vettä, tuulta, loskaa, liukkautta, mustaa, jäätä ja sammuvia kynttilöitä. Miten minun pitäisi suhtautua, en halunnut tällaista. En myöskään halunnut lapselleni hautakumpua, halusin elävän lapsen! Olen siis ollut vihainen säälle, sillä jos Reetta piti pois ottaa ja meidän pois antaa, miksi joulun säänkin pitää olla noin raskas, onhan tämä raskasta muutenkin! Olen tiuskinut ja papattanut tuulenpuuskille, jotka sammuttavat kynttilät sitä mukaa kun ne saa sytytettyä. Haluan lapselleni kauniin, lämpimän valomeren haudalle, ja kuuluukin vain sammuvien kynttilöiden sihinä. Ei reilua. Kohdistan vihanpuuskani tuulenpuuskien lailla säälle, sillä eihän näitä vihaisia ikävän ja surun puuskia paljon muuten voi kohdistaa. Eilen illalla vettä tuli niin, että naama valui ja hiukset venyi. Siinä samalla kyyneleetkin roiskuivat ja sisälläni olevan raadellun sydämenkin raskaasti kastelivat. Tuntui raskaalta, kohtuuttomalta ja todelliselta. Moisen kuohunnan jälkeen laskeutui jälleen sisäinen rauha, joulurauha... 
   Raskasta on myös joulun ruokakulttuuri, vuorotellen makeaa ja suolaista, pitkillä kaavoilla ja ohimennen, hiukan vaan napsien ja taas uudelleen. Aina sama homma, mutta joulu on onneksi vain kerran vuodessa. Eilen aamulla olimme jo ennen joulurauhaa äidin luona. Laskin meitä olleen 28 ihmistä "aamupuurolla". Ihan hyvä saldo, perhejoulu. Pöydät notkuvat herkuista, vaikka teemana olikin joulupuuro, jokainen toi nyyttärimeiningillä jotain naposteltavaa. Minä kokeilin uutta, ja tietenkin ihan puoliksi hatusta tempaisten, tein kuperkeikauslohijuustokakun. Ihan kohtuulisen hyvä siitä tuli ja raskaskin, sillä tuorejuustoa ja kermaa oli ihan reippaasti. Jouluruoka on kuin rosolli, kaikkea sekaisin ja värikkäästi, siihen pläjäys kermaa päälle, avot.

HAUTAFIILIKSIÄ

Haudalla olen käynyt suhteellisen tiheään. Tiistaina kun menin sinne illalla, koin jotain ainutlaatuisen ihanaa ja lämmittävää. Oli siis pimeää ja hiljaista. Kun lähestyin Reetan kiveä ja kumpua, jokin liikahti. Kiven juurella, roikkuvan kynttilän läheisyydessä nukkui kissa. Olin polulla muutaman metrin päässä kivestä, pudotin kynttilät maahan ja polvistuin. Kissa tuli luokseni, kuin vanha tuttu, nousi jalkojani vasten ja puski poskiani. Tiikerijuovainen, niin ihana ja pehmeä. Siinä me puskimme toisiamme ja juttelin tietenkin ääneen. Yritin kaivaa kännykkää taskustani, jotta saisin ihanuuden kuvattua. Sainkin, vasta kun se oli jo menossa... Repliikkini olivat tätä luokkaa ja yksinpuhelua tietenkin: "Oletpa ihana, mistä sinä siihen tulit? Älä mene, tule takaisin, anna minun silittää sinua vielä. Tuletko syliin, olitko täällä kauankin. Voi miten ihana olet, kiva kun odotit minua ja annat puhutella. Käytkö täällä useinkin. Oliko siinä kynttilän juurella lämmintä. Reettakin tykkäsi kissoista, siksikö olet täällä. Tuletko tänne useinkin. Älä nyt vielä mene pois, odota, haluan sinusta kuvan. Oletpa ihana, kiitos kun tulit vastaan ja käyt täällä..." Ynnä muuta kissalässytystä ja kädet levällään perässä kyykkimistä. Olin niin kissan lumoissa, etten tajunnut saaneeni seuraa läheiselle haudalle. Tajusin siinä lopulta kesken kyykkimisen ja höpöttämiseni, että vierestä lähti nainen kiireellä. Miksiköhän... Varmaan ajatteli minun olevan sekon, todellakin, sillä puhuin ja lepertelin taukoamatta ja olin kissan lumoissa. Liekö tuo nainen minun epäillyt aaveiden kanssa juttelevan, tai muiden muille näkymättömien hautausmaiden asukkaiden. Kissan kohtaaminen oli ihana ja siitä jäi hauska muisto, lohduttavakin. Mieltäni on lämmittänyt myös ne lukuisat muut eläintenjäljet Reetan kummulla, koiran ja lintujen. Kuinka eläimet tietävätkin, että Reetta piti niistä...
   Äsken kävimme Pasin kanssa haudalla, kaikki kynttilät jotka päivällä sytytimme paloivat yhä. Onneksi ilma alkaa hiukan tyyntymään, nyt ei edes vettä taivaalta tullut. Hautausmaalla oli osittain valkoista ja haudoilla valtavasti kynttilöitä. Reettakin on saanut ison valomeren, muiltakin kuin perheeltä tuoduista kynttilöistä. Minulta on jopa lupaa kysytty kynttilän viemiselle, toki sinne saa viedä, ihana kuinka Reetta edelleenkin on ihmisten mielessä. Nyt pystyin käymään ilman vihan tunteita valomerta ihastelemassa, lapseni tulevan kesän kesäkukkia suunnittelemassa. Visiot ovat jo olemassa.

MIELIALAVILLASUKKIA

Eilen sain kahdet uudet villasukat. Ensimmäiset ovat jouluisen kodikkaat, syvää tummaa harmaata, punaisilla koristelluilla varsilla, joissa on poroja ja kuusia. Toiset puolestaan lyhyemmillä varsilla, petroolia, harmaata, valkoista, kivoja graafisia kuvioita ja mielenkiintoinen kantapää. Kummatkin ovat mieluisat. Minulla on monia erilaisia villasukkia, moniin eri tilanteisiin, ennen kaikkea eri mielialoihin. Minullahan sukat, siinä missä muutenkin vaatteet ja värit kertovat päivän fiiliksistä. Yksi ihminen tällä viikolla sanoikin, että olin joskus sanonut joistakin villasukista heti nähtyäni, että ne ovat minun näköiset. Se oli kuulemma jäänyt mieleen. Tunnistan kyllä omani hetkessä. Toki taas mietin, että millä ihmeellä muut sitten ratkaisunsa tekevät, vaikkapa noiden omien villasukkien suhteen, jos saavat vaikkapa valita itse. Samahan se on missä tahansa muissakin valitsemissani asioissa. Sitä en osaa selittää, se perustuu siihen tunteeseen joka puskee tulemaan, jostakin, syvältä. Minä vain tiedän, asiat kolahtaa, tuntuu omalta.
   Yhdet lemppari villasukat olen perinyt Reetalta. Olihan ne tytölle isot, mutta mieluiset, ne olivatkin minulle passelit. Ne ovat sellaiset iloisen kirjavat, jämälangoista kudotut. Valmiiksi käytetyn oloiset, hauskat, pehmeät, passelin ohuet ja iloiset. Ne ovat minulla usein öisin jalassa.

REETATTOMUUTTA
  
Tytöiltä sain mm. ihanan ruutuvihon, johon voin kirjoittaa, jota piti heti sivellä. Tyttöjenkin mielestä se oli minun näköiseni. Olen siis kaiketi todella helppo ihminen, kun moni tietää heti mistä tykkään ja mistä taas en. Mikä minuun kolahtaa. Samoin osaan tytöille hankkia asioita mielestäni todella, siis todella, todella, todella hyvin, sen mukaan mikä on kenenkin näköinen. Tänään on ollut ihana nähdä kuinka tyytyväisinä typyt hiihtelevät uusissa vaatteissaan. On uutta oloasua, aamutakkia, yöpukua ja käyttörytkyä. Erilaista, jokaisella omanlaistaan. On jotenkin kouriintuntuvan raadollista tajuta jossakin vaatekaupassa, että minun tarvitsee hankkia vain kolmelle, joskus olen joutunut palauttamaan jopa sen Reetallekin valitun asian takaisin paikoilleen. Onhan tämä Reetattomuus uutta ja opettelua, havahduttaa vaikka ja missä. Sitten nämä kuuluista tarjoukset, osta kolme, maksa kaksi. Nyt voin niitäkin hyödyntää, kerroin ja suhdeluku on oikea tarjoukselle. Sairasta ajattelua, mutta näihin törmään totutellessani Reetattomuuteen.
   Yhdessä paketissani oli sellainen mittarikynä, jännitteen mittaamiseen. Se oli lahja Pasilta, mittareiden mieheltä. Kun minun naisenaivoitukseni ei ole aina miehenaivoituksille ymmärrettävää, ihan siitä syystä kun meikäläisessä ei ole mittaristoa joka kertoisi mistä kiikkaa, mikä kohta nilikuttaa, mistä puristaa, mikä ottaa aivoon... Mikä mittari hohtaa punaisella ja miksi, niin kuin vaikka auton koelaudassa. Monta kertaa kone- ja autojutut Pasi ymmärtää ja hoitaa kuntoon hetkessä, koska sen mittarit osoittavat. Mutta kun yritän selittää, kertoa, avata asiaa, ei mene jakeluun, ei. Ei ymmärrä, ihan siitä syystä koska minussa ei ole mitään mittaria joka virhe- tai vikakoodin osoittaisi, tai kirjaa mistä löytyisi selitys kun hakee. Vaikkapa kireät leukaperät ja salamoivat katseet, selkeästi keltaisella, oranssilla ellei jo punaisella; syy, ei ole tullut kuulluksi tai asiat kaatuu päälle, korjaus; asiat tärkeysjärjestykseen, tilanne akuutti, ota selvää ja osallistu, hoida homma ennen kolmatta kehoitusta... Mittarilla selkeästi näyttäisi mitä yritän ajaa takaa. Paas kattoo selviääkö meikäläisen aivoitukset tuolla jännitekynälläkään mitattuna, tai mikä lie se vehje oikein olikaan...
   Tyttöjen paketeista on kuoriutunut paljon myös asioita tulevaisuutta varten, kuten astioita. Minusta on tärkeää alkaa rakentamaan omaa elämää, keräämään asioita, suunnittelemaan ja miettimään itsenäistä elämäänsä. Se kertoo heidän siipiensä kantokyvystä, uskon heidän nousevan siivilleen aika piankin. Yksi lennähti siivilleen toki aivan liian varhain ja suunnittelemattomasti, näin niin kuin perheen perspektiivistä, uskon siipien kuitenkin kantavan uudessakin ulottuvuudessa. Ainakaan minulla ei ole tarkoitus kasvattaa peräkammarin tyttöjä, joille tarjotaan kaikki valmiiksi, niin sanottu helppo elämä. Ehei, ja sen tietävät tytötkin, siihen he itsekin tähtäävät. Uskon heillä olevan valtavasti mahdollisuuksia ja roppakaupalla rohkeutta, on heillä sen verran elämänkokemusta ja perspektiiviä moniin ikätovereihinsa nähden. Sillä elämänjuna menee ja porskuttaa tulevaisuuden suunnitelmineen, Reetattomuudesta huolimatta, tyttömme eivät ole lamaantuneet.
   Olen siis pyörinyt, varsinkin Oulun kulutushysteriassa analysoimassa ihmisiä, miettimässä, havainnoimassa ja ihan kuluttamassakin useita kertoja. Viimeisin hysteriakeikka oli tällä viikolla keskiviikosta torstaihin. Kävi nimittäin niin, että minun kuuluisa kärsivällisyyteni ylikuormittui, nostin kytkintä. Sanoin palaavani vasta siivottuun kotiin, johon on joulurauha jo laskeutunut. En nimittäin voi sietää tyhjänpäiväistä natinaa, tappelua, inttämistä, kinastelua ja piippaamista turhista asioista, kun verrokkina on se, että olemme yhden lapsistamme menettäneet. Siinä taistelevat todellisuus ja epätodellisuus. Järki ja järjettömyys. Argh! Eikö murkut voi tajuta, kuinka moinen kuormittaa ja satuttaa, kun samaan aikaan itse itkee ja ikävöi yhtä menetettyä lasta. Ilmeisesti ei, vaikka onhan varmasti osasyy käytökseen se, että hekin ovat menettäneet siskonsa. Miten sitä murkku muutenkaan osaa ilmaista, kun keinoja ei vielä elämänkokemuksen kautta ole niin paljon kuin vanhemmilla ihmisillä, muuta kuin käytöksensä kautta. Oma väsy, ikävä ja uusi tilanne, puskee venttiileistä jollakin tavalla ulos, vaikkapa sitten toisilleen nakkelemalla sanoja tai sohvatyynyjä. Kaiketi se on surutyötä heidän kohdallaan. Olemmehan perheenä myös äärettömän paljon nykyisellään samassa tilassa, mikä myös kuormittaa, kaikkia, eniten minua tunnustan. Niinpä sitten keskiviikkona erehtyi yksi Oulun kummi ohikulkumatkallaan meillä käymään. Pakkasin hammasharjan, vaihtovaatteet ja yöpaidan käsilaukkuun, ja lähdin mukana Ouluun. Oli erilainen, hämmästyttävä ja hyvä keikka. Tapasin ihmisiä sovitusti ja ihan yllättäen. Loistavia keskusteluja ja ajatuksia, monista eri perspektiiveistä ja aiheista. Sain myös tunnin, kolmekymmentä minuuttia ja neljäkymmentäyksi sekuntia pitkän puhelun, pitkän ajan takaa olevalta ystävältä. Ihmiseltä, joka on ollut pitkään pois ja osittain saavuttamattomissa, soitti ja ystävyys oli yhä olemassa. Sitten toinen liki puolen tunnin puhelu. Ennen junan lähtöä vielä ruokaseurana yksi kummi ja mielenkiintoiset jutunaiheet. Moni asia tapahtui itsestään ja sattuman kautta, mutta sain tuosta reissusta paljon. Sain myös sitä hetkeksi herpaantunutta, osittain jo saavutettua,  joulurauhan tunnetta takaisin. Mikäs oli mamman tullessa siivottuun kotiin, jossa lauma hyvin käyttäytyviä lapsia ja elukoita odotti joulukuusen loisteessa ja ukkokulta tuli oikein junalle vastaan. Irtiotto kannatti, kaikille. Joulurauha laskeutui, ihan käsin kosketeltavasti... Samoin tämä Reetattomuus on käsin kosketeltavaa, sydäntä raastavaa, niin todellista, mutta edelleenkin suunnattoman herkkää ja kiitollista.

JOULUSIKERMÄN LOPPULAULU, KERTSI

Olen myös ajatellut lopettaa tämän blogin ja tänne postaamisen. Olen saanut ja saavuttanut sen mitä tavoittelin, monta monituista kertaa enemmänkin. Todella, todella, todella hämmentävän paljon enemmän. Tämä on ollut alkujaan ja lähtökohdiltaan Reetan tarina, taistelu, matkakertomus, pitkä, vivahteikas, hullu, älytön, kohtuuton, riemastuttava, moniulotteinen ja rajukin matka, kaikkine liveilmiöineen... Tämä on vienyt mukanaan, kannatellut myös, olen kirjoittanut niin kauan kuin on hyvältä ja oikealta tuntunut. Nyt alan olla tyhjä, tästä tarinasta ulos kirjoitettu, tyhjiin pumpattu, on aika nousta siivilleen tai paremminkin päästää irti. Monta monituista vuotta sitten yksi ystäväni kysyikin syytä kirjoittamiselleni, enkö osaa päästää syövästä irti. Olisin ollut niin suunnattoman monta kertaa valmis päästämään irti syövästä, mutta se perhana ei päästänyt irti meistä, siksi minäkin olen roikkunut siinä todellisuudessa ja syövässä näin pitkään. Mutta nyt, olen syövässä roikkumisesta, oman lapseni syöpätaistelusta vapaa. Vapautettu, lapsemme menetyksen kautta. Se saakelin syöpä otti voiton, myönnän, annan periksi ja hyväksyn. Mutta sai se meistä kunnon vastaan hangoittelevan taistelukaverin kuudeksi vuodeksi, ne vuodet ovat voitto meille, monillakin mittareilla.
   Kirjoittamisen palo minulla on yhä olemassa, olen myös oppinut paljon täällä ja muualla. Olen oppinut myös julkisuudesta ja avoimuudestani, vaikka mitään en pois vaihtaisi, aina on selkään puukottajia ja mollaajia. Kenties kateellisiakin, vaikka en jaksa ymmärtää miksi tätä tarinaa pitää kadehtia. Mutta päätin kirjoittaa asioista täältä sisältä päin, koska minulla oli siihen tarvittava hulluus, rohkeus ja kykykin, olen siitä heittäytymisestä ja avoimuudesta edelleenkin ylpeä. Olemme antaneet tarinalle kasvot, toivottavasti myös monelle on jokin asia matkan varrella auennut selkeämmin. Ainakin itse olen saanut runsaasti palautetta, sellaista rakentavaa, oivaltavaa ja kiitollista. Olen heittänyt itseni nettimaailman leijonanhäkkiin, jotta siitä olisi jollekin toiselle kenties hyötyä, ja on sitä hyötyä ollutkin. Olen nähnyt velvollisuudekseni kannustuksenkin myötä kertoa asioista, koska emme todellakaan ole ainoita, jota nämä asiat koskettavat. Koen olleeni äänitorvi monelle muullekin, kun omalla nimelläni ja pärställäni kerron asioista, en ole tehnyt siitä syystä että hinkuisin naamani eettereihin, ehen se on itselleni ällöttävää. Onneksi siis olen voinut tänne jäsennellä ja kelailla asioita, olen varmasti ollut lähipiirille vähemmän kuormittava ja olen saanut täältä ihan hyviä ystäviäkin. Kohtalontovereita monista eri vaiheista, kiitos rinnalla kulkijat.
   Sitten on olemassa luulo, että kaiken täällä kerron ja on yksi ainoa totuus minkä täällä postaan. Ehei, on paljon asioita, joita en täällä ole käsitellyt. Monta kertaa postaus on vain tietyn mittainen, monen mielestä jo liika pitkä, keskeneräisenäkin. On tärkeää että asiat herättävät mielipiteitä, ajatuksia, aivoituksia, eikä kanssani tarvitse kaikkien samaa mieltä ollakaan. Sitten on elämiä, jotka sivuavat läheltä meidän elämäämme, he ymmärtävät kyllä tekstejäni. Ei ole oikeaa ja väärää, minä pohojalaisena olen mustavalkoisen suorasanainen, en jaksa ympäripyöreää jahkaavaa mitään sanomatonta lepertelyä. Se on varmasti jopa loukannut ihmisiä, kun paukutan suoraan ja asiasta, en kiertele ja kaartele. Toki myös saman asian voi käsittää niin monella tavalla, osa käsittää sen aivan uudesta vinkkelistä, mitä en kuuna päivänä osannut kuvitella tai ajatella, enkä myös ymmärtääkään. Niin se on ollut sairaalassakin, lääkärit ovat kiitelleet suorasta puhumisesta ja asioiden käsittelystä, se on ollut meille tärkeää ja helpottanut elämäämme tämän todellisuuden kanssa. Saattaa olla, että olen siis loukannutkin, tahtomattani. Mutta ilman omaa tahtoa kenenkään ei ole tarvinnut näitä lukea, tuskin kukaan aivoituksiani on pakotettuna lukenut, tai voiko se olla jopa kidutusmenetelmä rangaistuslaitoksissa. "Joko istut kahden vuoden kakun tai luet yhden huuhaan kuukauden postaukset, kumman rangaistuksen valitset?"  Emme mekään tällaista elämää ja tällaisella lopputuloksella, lapsemme menettämisellä tahtoneet. Se vain annettiin meille kohdattavaksi ja elettäväksi.

   Miljoona kävijää, oli jokin aika sitten, taisi olla puolitoista vuotta sitten heitetty ajatus. Olisihan se numeraalinen saavutus. Siihen asti naputtelen, jotta miljoona menee rikki. No, lipsahti yli miljoonaan ja kahteensataantuhanteen, tuosta vain. Sellainen määrä on kävijöitä tähän mennessä ollut, onhan se älytöntä, tällaiselle peräkammarista naputtelevalle huuhaa mammalle. Jolle netissä roikkuminen on ihan uutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani tai tekeväni, on tullut roikuttua ja se on myös paljon antanut. Näinä eristysvuosina, omaishoitajuus vuosina, netissä kirjoittaminen ja sen kautta asioiden hoitaminen, jopa ystävyyssuhteet ovat olleet ainoa keino hoitaa sosiaalista elämääkin. Vaikka luomuihmisistä pidänkin enemmän, haluan haistaa ja tuntea, kuulla, nähdä, aistia ihmisen. Kaikilla aisteilla, netti ja virtuaaliset ihmissuhteet ei koskaan tule korvaamaan aitoa.
   Eilen sain nimioivalluksen. Olen suunnitellut, että aloitan EHKÄ uuden blogin. Nimi on ollut hakusessa, tai siis hyvät ideat, oivallukset, nimet, keksinnöt on jo olleet jo jollakin tapaa käytössä. En asiaa ole aktiivisesti miettinyt, yrittänyt keksiä, olen vain odottanut että kyllä se tulee ja kolahtaa, tuntuu omalta. Olen heittänyt asian alitajunnan haudutuskattilaan. Eilen luin joululahjakirjaa ja sieltä se putkahti, nimi-idea. Se oli juuri sellainen, minkälaista olen maistellut ja mielessäni suunnitellut, purskutellut. Hiukan moniselitteisen kaheli ja ennalta aavistamaton, sellainen kuin minäkin. Hiukan ja paljon huuhaa. Latinasta peräisin tosin ja sai tyttöjen ilmeet hämmentyneiksi. Eli juuri sellaisiksi kysyvän ihmetteleviksi, miksi noin, miksi ei sitten sama suomeksi kun kerran olen todella kielitaidoton. Mutta sillä sanalla on monta mielikuvaa, mielipidettä valmiiksi jo olemassa. Se toisaalta kuvastaa kenties minuakin, tulevia asioita laajasti. Sen alle voi kerätä lukuisista eri aihepiireistä asioita, sitäkin olen miettinyt ja makustellut, aivojumpannut, se ei ole tarkkarajainen, niin kuin en minäkään, se ei tule olemaan ennalta-arvattava, siitä tulee juuri päinvastainen ennalta-arvaamaton. Ehkä, kenties, jää nähtäväksi, tai sitten vain sulkeudun. Onhan sekin vaihtoehto olemassa, onhan näitä vaihtoehtoja, kun pyörittelee. Otan aikalisän, erakoidun täysin, unohdan kirjoittamisen, tai palaan takaisin...Saattaa olla, että vielä postailen täällä, tai sitten en, kuka tietää, jos en minäkään.
   Joulusikermä alkaa olla purkitettu, sikermän osa-alueet koluttu, tunnelmista toisiin hypitty. Jäljellä on vielä kertosäe, voimakkaasta hiljaa hiipuen ja uuteen elämään nousten, kadoten, ikään kuin vapaaksi leijuen... Pitäkää huoli toisistanne, itsestänne ja luottakaa, että asioilla on tapana järjestyä, jollakin tavalla. Tähän mennessä;
ISO KIITOS!
   ISO KIITOS!
      ISO KIITOS!
         ISO KIITOOOOOOSSSSS!


tiistai 20. joulukuuta 2016

SIIPIRIKKO

Sunnuntaina, kun aamu oli vielä sininen, menin moikkaamaan Reettaa haudalle. Tai moikkaamaan hautakumpua. Tai moikkaamaan uutta hautakiveä. Tai moikkaamaan kynttilöitä. Mitä sitä nyt äiti, äiti-ihminen, ihminen meneekään haudalle tekemään? Pistipä miettimään. Hautahan on tavallaan sellainen näkyvä osa, ja vielä kumpu, tätä elämänvaihettamme. Moikkaamiset tapahtuu sen sata kertaa päivässä, siellä missä olen, on myös ajatukseni Reetasta. Eli moikkailen kuvia, moikkailen tauluja, moikkailen tunteita, moikkailen Reetan omaa pöllökahvikuppia. Moikkailen mennen tullen ja palatessa, missä vain ja milloin vain. Huomaan edelleenkin keskustelevani Reetan kanssa, tai siis vaihdan ajatuksia lapseni kanssa, en todellakaan kaikkea ääneen höpise mitä juttelemme. Reetta on puheissamme, päivittäin, milloin mistäkin syystä.
   Mutta sinne haudalle takaisin. Reetta sai viime keskiviikkona hautakiven, sellaisen unessa näytetyn ja pääasiassa Fannyn kanssa suunnitellun. Tykkään siitä, voi kuinka tykkäänkin. Outoa, tuntea onnellisuutta kivestä, mutta saan kaiketi olla outo. Olen joka tapauksessa. Minusta se on tärkeä, olen sitä kovasti odottanut. Hautakivi kruunaa haudan, todeksi todistaa tämän todellisuutemme. Se jopa toi minulle joulurauhan tunteen, viimeisteli hautarauhan tällä erää. Minulta on kysytty lukuisilta tahoilta, tuntuiko pahalta. Olen asiaa miettinyt, jopa syyllisyyttä tuntenut, mutta ei se pahalta tuntunut, hautakiven saaminen tuntui jopa jollain tavalla hyvältä. Tottahan toki se todistaa yhä selkeämmin lapsemme poissaolon, kuoleman, se on nyt kiveen hakattu. Tottahan toki se sai ikävän vellomaan eri vinkkelistä. Mutta samaan aikaan tunnen yhä selvemmin, että Reetan asiat ovat hyvin, todella hyvin. Muistin 16. päivä, millaista oli tasan vuosi sitten muuttaa kotiin. Millaista oli ottaa vastuu ja nähdä todellisuus. Oli huippua, että selvisimme syyskuuhun saakka, jokainen päivä oli jatkoaika, lahja, voitto ja saavutus. Mutta me selvisimme, niin kauan kunnes syövän törkimys vei meiltä mahdollisuudet palaamalla, jälleen kerran ja niittaamalla lapsemme elämän eletyksi.
   Hautakivi on pysty, paasimainen, koostuu kahdesta osasta. Väliin jää railo. Ylhäällä pronssinen, kerroksellinen risti leijuu railon leveimmän kohdan päällä. Ristissä on kerrostumia, sellaisia kuin vuosirenkaita, niistähän elämämme koostuu. Sukunimi on pystyyn kirjoitettu ja Reetan tiedot vaakaan hakattu. Kivi on iso, sillä siihen hakataan vielä joskus minunkin nimeni. Meillä on neljä hautapaikkaa, kivessä neljälle nimelle tila. Jotensakin se tuntuu hyvältä, että joskus vielä pääsen Reetan viereen, lapseni minua jo siellä odottaa. Tässä kohtaa menee kylmiä väreitä monella, luulisin. Ainakin eilinen vieras niin sanoi kun kerroin... Mutta koen olevani sinut tämän todellisuuden kanssa. Onhan se huippua tällaisena lievänä kaksvitosena omistaa jo hautapaikka ja -kivi. Monellako tällainen asia on hanskassa? Toki isovanhemmillamme oli aikoinaan jo nimetkin hakattuna, vain kuolinpäivä lisättiin. Minä en sentään vielä nimeäni hakkauttanut. Enkä odota sinne aivan heti joutuvani, pääseväni, sillä uskon minulla olevan vielä paljon aikaa jäljellä. Ainakin palo ja uteliaisuus elämään on kova. Mutta tietoisuus luo tyyneyttä ja rauhaa, minunlaiselleni se tekee hyvää. Olen myös aikoinani oman hautakiveni suunnitellut, silloin kun opiskelin muotoja, muotokieltä, pintoja, minulla on ollut kiinnostus aiheeseen ja hautausmaihin aina. Minulle ne eivät ole paha tai pelottava paikka, ne ovat hyviä, kauniita ja turvallisia paikkoja. En muistanut noita suunnitelmia, mutta kiitollisena tajuan tässä Reetalle valitussa kivessä olevan paljon sitä mitä itselleni olin suunnitellut. Tajusin asian vasta hautakiven pystyttämisen jälkeen, kun se muististani kumpusi. Ilimankos se tuntui omalta.
   Mutta mitä tekee otsikko Siipirikko tässä yhteydessä? Nooh, meillä oli Reetan haudalla sellainen iso enkelipatsas, jolla oli todella kauniit siivet. Pyhäinpäiväksi sen hankimme ja siellä se on kököttänyt, perhonen tai ruusu korvansa takana, pakkasessa ja lumessa. Kun tuo hautakivi pystytettiin, nostimme patsaan sen päälle, eli suhteellisen korkealle kököttämään. Se näytti hyvältä. Kovin monta päivää se ei siellä kököttänyt, kun se sunnuntaina oli sirpaleina maassa. Harmitti hetkellisesti, mutta sitten löytyi yksi iso ja ehjä siipi. Kaunis, nostin sen nyt takaisin sinne ylhäälle ja laitoin kynttilän viereen. Silloin ajattelin enkelistä tulleen siipirikon. Samalla ajattelin juuri sellaisen olevan itsenikin, siipirikon. Räpistelen, räpiköin, yritän ottaa ilmaa siipieni alle, nilikutan lentäessäni. Miten sitä nyt siipirikko lentääkään? Joka tapauksessa koen edelleenkin lentäväni, pysyväni jopa ilmassa. Tyylipuhdasta, linjakasta tai kaunista liitelyä se tuskin on. Mutta räpiköin sellaisia päivämatkoja, valtameren ylityksiin minusta ei olisi, enkä koe edes tarvetta. Päivämatka kerrallaan siipirikkona, siihen kykenen luottamaan. Se riittää minulle, tässä vaiheessa. Jokainen räpiköity ja vähemmän tyylipuhdas päiväkin on voitto, saavutus, matka. Kykenen jopa nauttimaan, heittäytymään, tuska ei lentoani tai paremminkin räpiköintiäni pudota. Ikävä valahtelee lennonkin aikana, se ei minua pudota tai pelota, estä siivilleni nousemasta. Luotan itseeni, lentooni. Onhan myös päiviä, ettei sitä edes niin korkealle yritä nousta, ottaa sellaisia pyrähdyksiä, välillä ihan tietoisesti ottaa oksapäiviä ja kököttelee siinä. Tuosta tuleekin mielikuva, kököttääköhän siipirikko enkeli oksalla, vai missä se levähtää? Itseäni ajattelin joksikin siipirikoksi linnuksi, pöllöksi, puluksi, haukaksi, eniten ehkä varpuseksi, varikseksi tai lokiksi. Jännä on ajatella tuo mielikuva minusta lintuna, se on värimaailmalta harmahtava, sillä on kaiketi suojaväri, koen olevani jopa riesa jonkin sortin roskalintu. Kuka nyt varpusista, variksista tai lokeista suuremmin innostuisi. Eipä niitä pahemmin odoteta lintulaudoille tai pihoihin lentotaitojaan tai höyheniään pöllyyttelemään ja näyttäytymään. En koe olevani ainakaan papukaija tai punatulkku, enkä keltasirkku. Nyt tuo ajatus hämmentää, miksi olen sellainen maanläheinen, onko luonteeni pohjimmiltaan turvallisen maan värinen, suhteellisen väritön. Kuka jaksaa ilahtua kun varpunen pörhistelee talipallossa?  Vaan ootappa kun siihen punatulkku tai muu höyhenillä koreileva tulee, johan on hienoa katsella. Ihan sama, kunhan siivet ovat jotensakin lentokykyiset. Voikos se olla myös hailakka feenikslintu, joka pikku hiljaa nousee tuhkasta ja räpiköi ilmaa siipiensä alle. Jopas alkaa taas mielikuvitus laukkaamaan. Oli mikä oli, lentomatkat ovat voitettuja päivämatkoja, uuden elämän elettyjä päiviä. Ja lentäessä tämän siipirikon, harmaavarpusvarislokin, pää pyörii vimmatusti ja kykenen räpiköinnistä huolimatta havainnoimaan ja ideoimaan.

   Koneella olen ollut todella vähän, en ole kirjoittanut juurikaan tai mitään. Olen maalannut, hengästyksiin asti imenyt koloristikurssin oppeja, testaillut. Oivaltanut, jopa kokenut onnistuvani. Näyttely leijuu parhaillaan kirjastossa, sen maalaaminen  ja työstäminen teki hyvää. Monella työllä oli maalausvaiheessa prosessinimi, joka kertoo tästä surumatkasta, mutta näyttelyssä sillä on jokin muu nimi, kuten Timanttikuuraa. Samainen taulu oli maalausvaiheessa Ikävä. Maalasin myös yhden sekalaisen ja värikkään, kerroksellisen työn, joka käsitteli surun eri sävyjä, työnimi oli Surutyö. Mutta näyttelyssä se leijuu nimellä Ilo, sillä nämäkin asiat ovat niin lähellä toisiaan, kulkevat käsikädessä ja rinnakkain, Suru ja Ilo. Joulukortteja tein myös vinon pinon, sekä muita joulunäpertelyjä, Pasi oli hyvänä apuna. Nyt olen innostunut leipomisesta. Joululeipää, -limppua tein viikonloppuna. Siitä tuli mielettömän hyvää, vaikka osa aineista unohtuikin, jotain omintakeista sekaan nakkasin. Eilen tein uuden satsin, josta ei niin hyvää tullut, mutta ei kerrota leipälahjan saajille. Pasi hoiti eilen torttusouvin, meille ja äitille. Olen lukenut, oppinut, oivaltanut, toivottavasti myös ihmisenä kehittynyt. Vaikka se ihmisenä kehittyminen ja oppiminen on loputon suo, joka soutaa ja huopaa, hämmentää ja ilahduttaa, joskus jopa lannistaa... Mutta koen kaiken olevan mielenkiintoista, onhan tässä joutilaalla aikaa tutkiskeluun, vaikka sen siipirikkona lentämisen aikana. Jaksan hämmästyä, innostua, oivaltaa, oppia ja nauttia. Tanssiessa olen saanut yhden mutterin taas löysättyä, uskallan yhä enemmän heittäytyä, mitä itsekin ihmettelin kun syksyllä palasin parketeille. Liikkuminen on myös kaikin puolin monipuolistunut, mistä ei ainakaan haittaa ole. Tosin tällä hetkellä kroppa oireilee vaikka ja mistä, eikä se ole ollenkaan ihme. Hiukan painostuksen alaisena olen varaillut lekuriaikoja, ensimmäinen on reilun tunnin kuluttua ja seuraava erikoislääkärille joulun jälkeen. Mutta koen, että kroppa kertoo asioita, stressi puskee joka tuutista, se olikin odotettavissa. Eli liikkumiseni vaikuttaa monestakin aika siipirikkoiselta raahustamiselta, mutta eipä se minua näytä haittaavan. Uima-altaassa ei näy vaikka nilikuttaa, on liikkumisfilosofiani. Ja jos jään sohvalle tai makaamaan, olen kohta todella nilikku, sen tiedän. Leivon sellaisilla ohjeilla ja työkaluilla, ettei tarvitse käsillä vaivata. Ihoni on todella surkeassa kunnossa... varsinkin sormissa. Moni asia ja oire on ollut ja tullut näiden vuosien aikana, mutta nyt ne puskee kunnolla, enkä ihmettele yhtään. Onhan minulla nyt aikaa ja mahdollisuus ottaa vastaan moiset kropan viestit.

   Perhepiiriimme on jalkautunut jälleen uusi, yllättävä, vakava syöpädiagnoosi, todella aggressiivinen paskanakki, inhottava ja järkyttävä. Olen ollut akuutissa leikkausdiagnosointi-vaiheessa tukemassa paikan päällä, kulkenut tehon käytävillä rinnalla useampina päivinä... Ensinnäkin menin ensimmäistä kertaa Reetan kuoleman jälkeen Ouluun, saati sitten sairaalaan, ja isän kuoleman jälkeen teholle. Tein sen ihan hyvillä ja turvallisilla mielin, joskin itseäni kuuntelin, puskeeko jokin romahduspaniikkikouraisu tulemaan. Mutta ei, toki muistot tulvahtaa, monia asioita muistan selkeästi, teholtakin. Mutta paniikki ei tullut, vaan edelleenkin suunnaton kiitollisuus koko moista laitosta kohtaan, sillä sairaala mahdollisti myös niin paljon ja lääketiede antoi parastaan, siihen luotan yhä. Sekä Reetan, että isän kohdalla tehtiin kaikki se mikä lääketieteellisesti oli tehtävissä, saimme niin monta jatkoaikaa. Tiedän ihmisiä, jotka eivät voi mennä vuosikausiin sairaalaan tai siitä todellisuudesta on jäänyt niin valtavat traumat. Mitä ilmeisemmin olen tämänkin asian kanssa sinut, hyväksyn tapahtuneet menetykset, vaikka kova (välillä karmiva) ikävä on kumpaakin... Olen saanut jopa kiitosta vertaistuesta ja kuuntelemisesta, sehän on ainoa asia mitä voimme tehdä, kulkea rinnalla. On myös hämmentävää saada kuulla, että osaan kuunnella, sillä se on yllättävää tällaiselle suupaltille. Eikä rinnalla kulkeminen tunnu minusta edes raskaalta sillä tavalla että voimavarojani se veisi, se tuntuu itsestäänselvyydeltä, halulta kulkea mukana ja jakaa moinen taakka. Toki kukaan meistä ei olisi moista matkaa halunnut elettäväksi, se on saletti. Syöpä olisi nyt riittänyt, tarvinnut aikalisän moinen todellisuus.
   Olen keskustellut myös kahden tuoreen syöpälesken kanssa, toisen puolisolla neljä ja toisella toistakymmentä elettyä syöpävuotta. Heidän ajatuksensa sivuavat omiani monissakin kohdin, he hyväksyvät tilanteen, oman rakkaansa parhaaksi. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole, on päästettävä irti ja jatkettava omaa lentoaan siipirikkona. Se kuinka pelko helpottaa, tuska toisen puolesta löysää. Olen myös jutellut siitä, kuinka meillä vakavien sairauksien ja tämän todellisuuden kanssa elävillä on mahdollisuus sopeutua ja tehdä surutyötä matkan aikana. Kuulemma trauman, tapaturman tai yllättävän menetyksen kokeneilla saattaa olla pidempi matka toipumisessa, eheytymisessä, elämän jatkumisessa. Tänään on 93. uuden elämämme päivä, ensi viikon tiistaina 100.  Huomenna on 21. päivä joulukuuta, eli syyskuun 21:stä on kulunut kolme kokonaista kalenterikuukautta, menetimme Reetan tuolloin. Lapsemme ei ole enää siipirikko, eikä varmasti räpiköi tai nilikuta, luotan ja uskon niin siihen hyvään jota lapsemme saa nyt kokea. Uuden elämän uusi ulottuvuus...

   Olisi minulla ollut muutama muukin juttu, mutta nyt kello käy ja nilikutan "oireeni" ammattilaiselle. Tavoite on kirjoittaa ennen joulua vielä muutama sananen, mutta jos elämä vie, niin en koneelle istahda, jos siivet jaksavat muuten kannatella niin lennän ja liitelen, jollakin tapaa räpiköin jossakin... Kuka tietää. Mutta tässä vaiheessa vähentäkää joulustressiä, himmentäkää valoja, sytyttäkää kynttilöitä. Antakaa joulurauhan laskeutua päällenne, peittää kuin puhdas valkoinen pakkaslumi. Se on monesta kohtaa asennekysymys, ainakin minä tunnen jo nyt todella syvää, kiitollista joulurauhaa...

torstai 17. marraskuuta 2016

SE TUNNE...

Aamulla herätessäni minulla oli se tunne. Se tunne on todellisuutta, kaipausta, silmitöntä ikävää. Se tunne, kun levollinen uni loppuu ja vähemmän levollinen todellisuus puskee tajuntaan. Se tunne, joka pohjautuu tietoon, ettei Reettaa ole tänäänkään. Vaikka unessa oli, voi kuinka olikaan. En edes muista tunnehuuruissani sitä unta, mutta sen tunteen muistan kuinka Reetta oli. Reetta oli niin todellisen tuntuisesti, että sekin riittää tämän päivän tunteeksi itselle, se tunne, että oli ja kävi.               
   Onneksi tämä arkikaan ei ole pelkkää tunnehuuruista tuskaa, sillä onhan minulla mitä muistella. Aivan mieletön määrä on materiaalia mieleni sopukoissa ja ihan oikeaa käsin kosketeltavaakin materiaalia, tauluja, vaatteita, tekstejä, hajuvesiä, kaappien syövereistä ja mitä yllätyksellisemmistä paikoista löytyy. Tai siis tulee vain vastaan. Eilen käsiini tuli Reetan maalama sudenkorentotaulu kahden vuoden takaa. Samalla aihe, eli sudenkorennot, palauttivat mieleeni niiden merkityksen minulle voimaeläimenäni. Voimaa, rohkeutta, enkös minä juuri sitä tarvitse. Tänäänkin.
   Se tunne kun menin haudalle, heti aamutuimaan. Onhan se ristiriitainen, vellova, pysäyttävä, samaan aikaan kiitollinen ja haikea. Eihän vanhempien kuuluisi mennä lastensa haudoille, marssijärjestys on pielessä. Epäreilua! On! Tupisin raivoisia tunnemyrskyjä ja tunteideni aallokkoa ääneen. Häiritsen joidenkin aamuista hautarauhaa, pahoittelin lähtiessäni möykkääni. Mutta samalla se tunne siitä kuinka pelkäsi lapsensa puolesta niin kauan, niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti. Se pelon tunne ja pakokauhu on pois, voi mikä tunnetila se onkaan, olla peloton. Yhä. Enkä yksistään omasta näkökulmastani itsekkäästi asiaa ajattele, voin vain kuvitella ja lukuisia kertoja Reetan kanssa keskustelimmekin siitä epätietoisuudesta ja pelosta jota hänkin koki, vuosia. Kuinka se söi lastakin, jatkuva taistelu, aina uudestaan ja uudestaan. Kuinka kovilla paukuilla ammuttiin, se tunne kun lapseen virtasi sellaiset myrkyt, että vieressäkin heikotti. Vahvana tunteena napakassa aamutuulessa hautakummulla oli jälleen mieletön kiitollisuus ja samaan aikaan yhä se, että näin on Reetalle parasta, hyväksyntä. Toki omissa tunnemylläköissä käy aina kaikkien asioiden kääntöpuoletkin ja vastakohdatkin vellomassa. Kuinka muka voin hyväksyä? Kuinka muka voin olla kiitollinen? Onnekseni voin. Ainakin toistaiseksi.
   Se tunne kun jälleen haudalla tuuli niin, ettei kynttilät tahtoneet syttyä, saati sitten palaa. Se tunne kun tajusin, ettei siellä ollut tälle aamulle yhtään elävää liekkiä. Harmitti, harmitti myös oma eilinen haudalla käymättömyyteni. Samaan aikaan näin öljykynttilöiden sammuneen tuulessa, tiedostin niiden tuulessa sammuneen, kesken. Samoin kun lapsenikin sammui kesken, kun paha ja voimakas syöpätuuli oli liian voimakas ja sammutti elämänliekin.

   Päivittäin käyn läpi ja koen yhä uudelleen sen tunteen, kuinka Reetta katsoi minuun viimeisen kerran, kuinka hän päästi irti ja kuinka päästin hänet menemään. Se tunne kun näkee monitorissa pelkkiä punaisia nollia ja se tunne kun tietää että monitorin ääni johtuu siitä, että siellä on pelkkiä nollia. Tunne, kun menettää lapsensa. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin, äitinä minua elävältä raadeltaisiin. Se tunne kun osa minua lähti lapsen mukana. Samaan aikaan olen tyyni, helpottunut ja niin tietoinen kaikesta. Kuinka raadeltuna ja henki salpautuneena voin vain katsoa ja pitää sylissäni kaunista lastani, urheaa taistelijaa, selviytyjää, jonka voimat eivät enää riittäneet. Ymmärrän häntä niin, kuitenkaan en tiedä kaikkea mitä Reetta kävi läpi viimeisenkin vuoden aikana, puhumattomana. Voin vain kuvitella verbaalisen ihmisen tuskan, kun ei saa ilmaistuksi itseään ja tahtoaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Tunnen sen suunnattoman kiitollisuuden, kun hänen ei enää tarvitse kärsiä, taistella. Saa vain olla kivuton ja valonpolulla keveänä liidellä... Samaan aikaan olen aivan ymmälläni, yllätyn päivittäin omista tunteistani, ajatuksistani ja tästä todellisuudesta. On päiviä, jolloin en todellakaan ymmärrä mitään, itseäni, tunteitani... Sitten joku ulkopuolinen sanoo, että tietää juuri miltä minusta tuntuu. Onko se mahdollista, jos ei aina itsekään tiedä. On tärkeää, että voi saada myötätuntoa ja joku ymmärtää edes osan siitä mitä itse kokee. En voi itse ymmärtää mitä on menettää lapsi onnettomuudessa, silmänräpäyksessä. Mitä on menettää lapsi jo ennen syntymää. Menettää mahdollisuus omaan lapseen. Menettää koko elämänsä sairastanut tai vaikeavammainen lapsi. Mitä on menettää lapsi oman käden kautta, kun lapsi ei vain jaksanut. Lapsensa voi menettää niin monilla tavoilla, minä tiedän suurin piirtein kuinka omani menetin, mutta olen kuitenkin siitä yhä ymmälläni. Se tunne välillä kiukuttaa, jopa raivostuttaa, kun sanotaan että tiedetään juuri miltä minusta tai jostakin toisesta vanhemmasta tuntuu. Enhän minä pysty edes määrittelemään kuinka isä tuntee, koska se tunne on niin erilainen ja henkilökohtainen. Se tunne on niin äärimmäisen herkkä... vaikea kokea ja saada siitä kiinni.
   Eilen se tunne, kun tajuaa Reetan juhlista kuluneen jo/vasta kuukauden. Ajantaju on niin outo, silloin oli syksy nyt on talvi, kuitenkin vain kuukausi. Se tunne, kun tajuaa pian tulevan jo/vasta kaksi kuukautta kuolemasta, olemme yhä tässä, ilman suurempaa romahdusta. Oletin meidän menevän ja syvälle... kunnon pohjakosketukseen ja nokka ruvella. Onhan se huikea tajuta, että on ainakin tänne saakka kutakuinkin selvinnyt, näinkin. Tajuta, että tästäkin ajasta on selkeitä muistoja ja tuntea, että voi edelleenkin tuntea. Tunteiden sinkoilut ovat valtavat, tunnekaruselli pyörii välillä vimmatusti.

.
.
.

  
   Se tunne, kun maalatuttaa, kirjoitatuttaa, se tunne kun kädet eivät ehdi aivoitusteni mukaan. Sain näyttelypaikan reilun viikon päähän, saan siis oikeasti touhottaa tässä tunneilmaisussani. Maalaaminen ja uusien tekniikoiden opettelu on tehnyt hyvää, olen koukuttunut, kauhean innostunut jälleen ja pursuan ideoita. Yritän saada maalattua sitä tunnetta, sitä ajatusta, sitä "otsaketta" mikä mielessäni pyörii. Joskus onnistun ja aika usein en onnistu, mutta olenpahan yrittänyt. Se tunne kun on niin tohkeissaan, ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu tai kuinka laajalle roiskuu. Roiskuu, myönnän ja laajalle, myönnän.
   Se tunne, kun istun luennolla jonka aihe oli aivot ja musiikki. Se tunne kun tajuan, että luennon aihe käsitteleekin eläkeläisten perheoikeutta. Se tunne, kun tajuan ja oikeasti ymmärrän, että olen ihan väärässä paikassa. Seitsemän minuuttia siihen meni kuta kuinkin, sitten hiivin takaa ja hissukseen nauramaan vääränä itselleni. Miten tällaista voikaan sattua, minulle. Tärkeä aihepiiri, mutta äitimme asioista hoitaessa melko monta nyanssia on tullut opittua ihan viime viikkoinakin, siksi siis lähdin kesken. Samaan aikaan tunne siitä, että pääsenkin takaisin roiskimaan, sillä jäi pahasti visiot kesken. Olihan se vapauttava tunne, olla väärässä paikassa.

   Pasi oli viikonlopun puukkokursseilla, minä typyjen kanssa kotona. Sain kuulla täyslaidallisen sanahelinää asioista joissa olen äitinä epäonnistunut. Se tunne kun kunnon ryöpytys ja tykitys ampuu kovilla ja kohti. Keneltäkähän lie sanaisen arkkunsa ja paukkujen napakkuuden perineet nuo meidän tytöt. Oikeastaan yhdellä oli ampumisen tarve, eli sinkoilu oli laajaa. Siihen sitten itkut, huutomyrskyt ja teatraaliset ovien paukuttamiset. Silloin se tuli minulle se tunne, tunteen nimi on kärsivällisyys. Kuinka minun elastiset lehmänhermoni vain venyivät ja koin tyyntä kiitollisuutta, että saatiinpas ulos moiset kuonat. Aikansa paukuttuaan, saimme huushollin isänpäiväkuosiin ja lähdimme ostoksille. Se tunne, kuinka meillä olikin kivaa ja kaikin puolin hyvä olla yhdessä, kun oli ilma puhdistettu. Samaan aikaan tunsin olevani onnistunut, sillä lapsemme eivät ainakaan kiltimmäksi ole tässäkään prässissä muuttuneet. Se on tärkeä tunne, he uskaltavat olla omia itseään.

   Se tunne joka on tavallaan jo olemiseni olomuoto, olenko onnellinen. Tuskin, varsinkaan tässä tilanteessa, kun olen menettänyt lapseni. Toivoisin voivani vielä joskus olla vähemmän onneton, onhan siinäkin tavoiteltavaa. Onnellisuus koostuu monista eri asioista, se on yleinen fiilis ja yleinen  vallalla oleva tunne. Onpahan mitä tavoitella, sillä onhan minulla kuulemma ne lehmänhermot... Tavoittelen vähemmän onnetonta olotilaa tekemällä itselle tärkeitä asioita ja sellaista mitkä lataavat paukkujani. Tästä aasinsilta maalaamiseen, taisi pohjamaalit nyt kuivua, menen jatkamaan... Se tunne kuinka värit sekoittuvat keskenään, se tunne kun saa näkyvää, jopa kaunista aikaan. Se tunne kun itsekin hämmästyy, minäkös tuon osasin tehdä. Tuntea voi niin monilla tavoilla ja niin monilla eri tunteilla. Tärkeää on mielestäni se, että yhä kykenee tuntemaan.

torstai 10. marraskuuta 2016

KAUKAA HAETTUA

Onhan tämä, monikin asia niin kaukaa haettua, ettei itsekään ymmärrä. Kun elämän nykyrealiteetit isketään kehiin, siitä seuraa vaikka ja mitä lieveilmiöitä, kaiken muun lisäksi. Sanonpahan vaan, että tämä byrokratia ja lappusulkeiset on uskomatonta pyöritystä.

   Lyhyesti ilmaistuna; Reetan kuoleman jälkeen olen ollut yhteiskunnassamme nollana pyörivä turhake, lähinnä kukaan ei osaa oikein sanoa mihin kuuluisin tai millä eläisin. Kaikki nämä vuodethan olemme tätä huushollia pyörittäneet minun osaltani erilaisista tukijaisista koostuneilla tuloilla; erityishoitoraha, vammaistuki, omaishoidontuki ja lapsilisä. Kun Reetta nukkui pois, kaikki loppui kuin seinään ja lapsilisästä lapsenkokoinen siivu vähennettiin. Olisin ollut mielestäni sairauslomakelpoinen, jopa sen tarpeessa, mutta päädyinkin työttömäksi työnhakijaksi... Kas kummaa näiltä vuosilta tulokseni lasketaan ainoastaan omaishoidontuki, jonka mukaan sairauspäiväraha olisi ollut muutama hassu satanen, määräytyen ainoastaan maksetun omaishoidontuen mukaan. Näinpä olen sitten työnhakijana, koska näin minulle luvattiin ja laskeskeltiin asteen verran korkeampi, lapsikorotuksilla kohotettu perustyöttömyyskorvaus.... Termithän minulla turhakkeella on ihan hanurista mikä on mitäkin, kuka maksaa kutakin, yrittäkää ymmärtää, minulle uusia asioita. Ja siihen tietysti omavastuuajat päälle, eihän elossa oleva ja jäljelle jäänyt perhe tarvitse moisen jälkeen mitään tuloja, otetaanpa viikko, ehkä toinenkin pois... Olihan tuossa myös hautajaiset, muutamine kuluineen... Onneksi olemme jotakin apua saaneet, hautausavustusta ja sen sellaista, toki valtavalla paperirumballa nekin. Itse toivoisin, että meistä tähän tilanteeseen joutuneista vanhemmista ja perheistä yhteiskunta ottaisi automaattisesti kopin edes muutamaksi kuukaudeksi, olisi vaikka sellainen sopeutumisraha, joka maksettaisiin kriisipesään. Ihan justiin ilman paperisouvia ja ihan justiin ilman byrokratiaa. Se vain tulisi, jotta perhe selviäisi taloudellisesti ja kykenisi paukkujaan henkisestikin lataamaan, jopa sopeutumaan! Naps!

   Tällä viikolla olen siis unissani huolehtinut taloudesta! Perseestä, sillä haluaisin nukkua ja olla moisesta stressaamatta. Jos kykenen olemaan levollinen Reetan asioiden suhteen, minusta on niin syvältä se, että tasapainoani ja levollisuuttani horjuttaa maalliset paskanjauhannat ja lappujen pyörittelyt. Todistelut ja perustelut. Nyt olen joutunut työttömyyskassalle kaivamaan ja hakemaan kaukaa, vuodesta 2010 saakka sen kymmentä lappua, aina uutta ja sitten todetaan että turha lappu, haeppa kuule uudesta paikasta ja mepä toimitamme todistuksen ehkä noin kuukauden kuluttua, ehkä sinne ja ehkä tänne. Sen kymmentä puhelinsoittoa, jonotusta, aina selittelyä uudelle ihmiselle. Eilen minulle iski, tai oikeastaan jo toissapäivänä se kuuluisa stressipäänsärkyni, ihan näistä asioista johtuen. Olen siis vihainen moiselle, eihän huomaa. Ai niin, turskautimme ohimennen Reetan perunkirjoituksenkin, sekin kun on lakisääteinen ja tehtävä. Onneksi meillä oli hiukan vielä hyväntekeväisyysmanesta, niillä olemme selvinneet tähän asti ja pahimmasta kriisinsilmästä, jopa lomailleet. Jostain syystä alitajunta käski jemmaamaan jo tuossa alkukeväästä... Mutta laittaappa itse kukin kohdalleen, jos ei liki kahteen kuukauteen mistään tule mitään, eikä tiedä milloin edes jostain on jotain tulossa, se saattaa korvien väliä kiristää. Tai minulla ainakin kiristää. Enkä todellakaan haluaisi moista aivomyrskyä ja maallista huolta kantaa, se vie niin turhaan voimavaroja. Toki moinen on tasan minun mielipiteeni ja näen vain yhdestä suunnasta, mutta olen mennyt ja tehnyt niin kuin minua on neuvottu. Pääsääntöisesti tuntuu, että pylly edellä puuhun ja sittenkin, kuitenkin väärästä kulmasta... Eiku uudestaan...
   Kävin unissani myös vuoden -88-89 työpaikallani, floristina. Samassa unessa käpäisi myös -94 työnantajani. Se peilasi samaan aikaan nykyisyyttä ja tilannetta, mutta oli jonkin sortin takauma moisesta ajanjaksosta ja ammatista. Aamulla mietin kuinka kaukaa alitajunta kaikkea haaliikaan uniin. Aivan ihme vinkkelistä. Mistä näitä unia tulee. Samoihin aikoihin unessa yksi mies tuli myös ostamaan talomme, odotan häntä nyt livenä ovikelloamme soittamaan, sillä oli se sen verta totuudenmukainen uni. Hah! Hautakivenkin suunnittelimme ja tilasimme sen mukaan mitä Reetta minulle unessa näytti, olihan helppoa. Joillakin unilla on selkeä johtolanka, vastaus, mutta on myös unia joita ei vaan ymmärrä, on ne sen verta kaukaa haettuja.
   Kaukaa on haettu myös Pasin Visakortin vingutusta, luotonvalvonta oli moisen havainnut Amerikassa. Nyt moinen kortti on sitten suljettu ja uutta odotellaan. Hämmästyttää, missäkö välissä sen tiedot imaistiin Prahan reissulla, sillä käytimme kortteja erittäin vähän, harkitusti. Maailma on ihmeellinen ja kauhistuttavakin paikka, kaikkine lieveilmiöineen.

   Viime viikonloppu oli minulle rankka, todellisuus jalkautui taas uudesta vinkkelistä. Pyhäinpäivänä oli mielettömän kaunista, aurinkoista, timanttikuuraa enkelipatsaassa, sydämissä, ristissä. Reetan hauta kylpi valomeressä, lukuisia tuntemattomienkin tuomia kynttilöitä, kiitos niistä! Haudalla oli kaunista ja teki hyvää käydä. Minun tajuntaani asettui tavallaan kaukaa haettu ajatus sekin, olin nimittäin suunnitellut vaikka ja mitä Reetan tulevaisuudenkin varalle. Asioita joita emme koskaan saa kokea, koska kuolema moisen meiltä riisti. Aikajana on jotenkin suunnattoman konkreettinen, onneksi on paljon hyviä muistoja. Olin tanssimassa, useampanakin iltana. Tanssipaikoilla on aina silloin tällöin jokunen pyörätuolilla liikkuva tai muuten avustajaa tarvitseva ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen suunnitellut, jahka Reetta on täysi-ikäinen, kenties yhä pyörätuolissa, otan hänet mukaan. Kuinka kiva oli kesällä Kuopiossa tanssia pyörätuolin kanssa ja olen aina tiennyt musiikin voiman ja tärkeyden Reetankin elämässä. Kuvittelin, että me koluamme yhdessä kaiken maailman konsertit, festarit, keikat ja elämykset... Mitä ikinä keksisimmekään, mahdollistaisin ne lapselleni. Nyt se ei enää ole mahdollista ja satuttaa minua äitinä. Tajuta asia tästä vinkkelistä. On ollut myös yhden ystävän lapsen 1-vuotiskuolinpäivä, olen tuntenut myötätuskan kehossani ja muistanut omat vuoden takaiset tilanteemme. Onneksi kykenen tajuamaan mikä mitäkin aiheuttaa, niitä on helpompi käsitellä, kun on syy tiedossa. Välillä toki asiat ovat omasta vinkkelistä katsottuna ja mitattuna kaukaa haettujakin. Lähipiirissäkin on jälleen vaikka mitä menossa, ja sitten ihan ilmanaikaisia flunssakierteitä. Onhan tässä.
  
   Tänään olen maalannut, eilen opin uuden roiskimispuhallustekniikan. Ja onhan roiskunut! Koloristikurssilla on idearikas opettaja, imen vaikutuksia kuin pesusieni, haluan heti kokeilla. Minusta on mielettömän hyvä heittäytyä uusille asioille alttiiksi, sillä stressipäänsärkyni saattaisi kasvaa äärimmäisiin ja lamauttaviin mittasuhteisiin, mikäli minulla ei olisi noita mukaansatempaavia voimaantumiskeinoja. Mikäs tässä joutilaana on huuhaillessa ja heittäytyessä. On hämmentävää tajua, että Reetan kuolemasta on pian kaksi kuukautta, kuinka valtava on ajan raksutus tässäkin tilanteessa, raks, raks, raks, jokaisella raksutuksella uusi aika... ja samaan aikaan tuntuu, että olemme pysähtyneet siihen kellonlyömään ja tilanteeseen. Silloin meidän elämämme raksutus sai aivan erilaisen äänen, olemme yhä siinä pysähdyksen tilassa, vaikka sivusilmällä näemme ohikiitävien hetkien jatkavan rullaamistaan. Onhan se ikävä, kolkuttelee mitä ihmeellisemmissä käänteissä ja tilanteissa. Yllättää, ravisuttaa. Onneksi ikävä ei ainakaan vielä ole lamauttanut, estänyt meitä muita elämästä tai invalidisoinut. Mutta eihän koskaan voi tietää kuinka se ilmenee ja muuttaa muotoaan. Lapsen kuolemalla saattaa olla todella kauas kantoiset vaikutukset, jos on monilla muilla, mittasuhteiltaan pienemmilläkin asioilla. Yritän olla skarppina asian suhteen ja tajuta mistä milloinkin on kysymys, itse kunkin kohdalla. Sunnuntain olin lähes tulkoon sohvaperunana, sekin tuli tarpeeseen. Tollo päätti antaa vierihoitoa oikein kunnolla, nukkui ja kipristeli päälläni kynsillään ja kehräsi. Kyllä elukat osaavat, vaikka ovat välillä kaukaa pelloilta haettuja saalistavia petoja, on ne ihania lohduttajia. Tosi karvanlähtöaika ei niin hirveästi innosta, varsinkin kun itsellä on huuhaa-vaihe menossa ei niin ehtisi imuroimaan ja pölyjä pyyhkimään. Ikävä ja tämä todellisuus puskee välillä kaukaa haetusta muistoista ja asioista ja välillä ne ovat juuri elettyä elämää. Ne kietoutuvat säikeiksi, kauniiksi muistoiksi joihin on turvallistakin ja lohduttavaa kietoutua. Ne ovat kuin ainutlaatuista ja itse kehrättyä lankaa, josta olemme kutoneet, liittäneet ja neuloneet lohdutuksen shaalin, mihin haluamme kietoutua. Voi kuinka hyvältä se tuntuukaan, kynttilän valossa... kaikesta huolimatta minulla on edelleen suhteellisen hyvä ja kiitollinen olla, muistella lastani. Onneksi on olemassa yhä lauma, joka mahtuu saman shaalin alle.