TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 23. syyskuuta 2016

UUDEN ELÄMÄN TOINEN PÄIVÄ

Tänään on perjantai, uuden elämämme toinen päivä, tulkoon tästäkin kaunis ja ikimuistoinen. Jatkukoon yhtä kiitollisena ja hyvillä mielin kuin eilinenkin.

   Olen myös suunnattoman kiitollinen elämäni hirveimmästä päivästä, päivästä joka piirtyy jälleen kalenteriimme pysyväksi, Reetan elämän loppumisen päivä, keskiviikko 21.9.2016 kello 14.35. Reetan vanhan elämän viimeinen päivä. Taitekohta, raja, henkäyksen ohut asia elämän ja kuoleman välillä. Se raja, jonka lapseni ylitti niin kauniisti, niin keveästi, niin valmiina ja niin lopullisesti. Reettamaiseen tapaan nopeasti, kun itse tahtoi, ilman hössötystä, ilman lässytystä, vauhdilla, tavallaan helppoudellaan yllätyksenä kaikille. Hän näki tilaisuutensa tulleen ja tehtävänsä valmiiksi tehdyn, päästi irti ja vaihtoi puolta. Keskiviikkoaamuna Reetta katsoi minua suoraan silmiin, väsyneenä ja kyynel vierähti. Hän oli niin valmis ja tiesi tulevan, kuinka viisas voi olla lapsen katse.
   Minua hymyilyttää ja silmät ovat kyynelissä, saan hymyillä, meillä oli lainassa aivan huikea superhuippu tytär, onneksi meidät valittiin hänen vanhemmikseen. Olen myös hengästynyt, kaikesta. Minulle sanottiin kuusi vuotta sitten "Tämä lapsi opettaa sinulle vielä paljon..." Kyllä paljon on opettanut minulle, muille sisaruksille, Pasille, lähipiirille ja tuntuu opettaneen todella laajasti. Samaan aikaan olen kiitollinen omasta kovapäisyydestäni ja hitaasta oppimisestani, saimme niin monta uutta jatkoaikaa näinä vuosina. Reetta tiesi tarinansa, 19.5.2014 on yksi niistä päivistä. Hankimme silloin paljun, tärkeä päivämäärä, silloin isänikin oli vielä mukana täysissä voimissaan. Kesken sukeltelujen, paljussa kisailun Reetta sen todisti. Pärskähti pintaan ja sanoi "Äiti, kun minä kuolen, haluan kuolla sinun sylissäsi" ja sukelsi uudelleen. Asiaan ei palattu sen enempää, mutta täytin lapseni pyynnön. Monina tiukkoina hetkinä olen yrittänyt vaihtaa sanaa jos, kun-sanan paikalle, mutta Reetan sanoissa ei ollut mitään jossiteltavaa, se oli selvä ilmaisu, toive ja mietitty asia. Reettamaisen napakka.
   En koe olevani montussa, mutta varmasti tulen sinne menemään, toivon hartaasti ettei se monttu tule olemaan pysyvä olotila. Lähipiiriä olen pyytänyt ottamaan kopin tarvittaessa ja seuraamaan tilannetta, jos en itse kykene ja tajua. Onneksi on lähipiiri, hyvä sellainen, tukeva ja napakka tukiverkko. Kiitos suku, sisareni ja todellisen ystävyytensä kynnet näyttäneet läheiset. Olette huikeita ja olette tärkeitä. Tulemme tarvitsemaan teitä vielä paljon...
   Eilen saimme serkkutytön tuomana videoita Reetan toilailuista, näytelmistä, tanssiesityksistä... Nyt Pasi niitä katsoo ja kenenkäs rätkätys sieltä kuuluukaan, Reettamme iloinen, tarttuva ja kupliva. Reetta antaa siis edelleenkin meille luvan nauruun, se pitää muistaa, me suremme Reetan tapaan, äänekkäästi ja vauhdikkaasti. Hänen osoittamallaan rohkealla ja laajalla tunneskaalalla. Itkemme silloin kun itkettää, nopeasti turskautamme ja saman tien olemme jo seuraavassa vaiheessa. Jos naurattaa, nauramme, Reettakin nauroi loppuun saakka.
   Verna, ainoa tuplamme, lähti aamulla kouluun. Itse halusi, tunsi olevansa valmis, annoin mennä. Rohkea tyttö, todellinen sissi. Reetan sisko, puolikas, ymmärrän. Torstaina heräsin huojuvan epätodelliseen oloon, lapaset roikkuivat todella alhaalla, samaan aikaan olin voittaja, levollinenkin ja se kiitollisuuden määrä on huikea. Ystäväni, tärkeä tukijani, on menettänyt lapsensa vuosi sitten yllättäen, tapaturmaisesti. Minä koen, että minun menetykseni on helpompi, äitinä armollisempi, vaikka totta kait lopullinen ja tuskainen. Niin monta kertaa olen asiaa jäsennellyt, omat jäähyväiseni näinä vuosina jättänyt. Minua on äitinä valmisteltu tulevaan, usein ja pitkään. Jos saisin valita, valitsisin tämän tavan luopua lapsestani. Meillä oli luopumisenkin aikana paljon hyviä hetkiä, paljon selväksi käsiteltyjä asioita, ei mitään jäänyt sanomatta, ei kokematta. Kaikki on nyt tässä. Kauan sitten, en edes muista oliko minulla lapsia, naiviudessani olen asiaa miettinyt, ääneen sanonutkin. Ilmeisesti liittyen johonkin tapahtumaan, uutiseen. Olen sanonut, että jos minun pitäisi menettää lapseni, niin mieluummin yllättäen kuin vaikean sairauden kautta... Miksi minä olen silloin edes asiaa miettinyt, en tiedä. Mutta tänään sanoisin toisin, nyt olen valmis tähän, valmiimpi kuin koskaan.

   Olimme sairaalassa vain 26 tuntia, vedimme kotona ihan tappiin saakka. Reetta on käynyt tiistaina aamulla kotona kanssani suihkussa. Maanantaina kävimme pikakeikan trompparitankilla päiväsairaalan puolella. Sanoin "tulemme, mutta meidät pitää päästää myös lähtemään." Tyttö oli terävä, tunnisti, tosin hiukan aineissa yön jäljiltä. Hoitajan sanoin "Reetta sinä näytät todella hyvältä, paremmalta kuin osasin odottaa..." Näinpä, Reettahan näyttää edelleenkin hyvältä, ei sairauden runtelemalta. Kolme viimeistä yötä kotona Reetta oli kipuilevan levoton, emme pahemmin nukkuneet, eikä kotona olevat lääkkeet auttaneet. Tiistaina soitin osastolle, että olemme tulossa. Reetta sai toimivan kivunlievityksen. Hänelle tuli myös raju verenmyrkytys, viruskuormineen ja leukemia oli räjähtänyt täysille. Onneksi kieltäydyimme täydellisestä verenkuvasta kaikki nämä viikot, sillä plasteja kasvoi vauhdilla, onneksi emme niitä numeraalisesti joutuneet todistamaan. Mikä sitten oli kuolemansyy, minusta se on elämän loppuminen. Yksinkertaisuudessaan. Näin kuinka hauras lapseni oli. Lääkärin kanssa juttelin vain tuntia ennen Reetan lähtöä, silloin sain faktat tietää, numeraaliset. Meitä onniteltiin siitä kuinka hyvin pärjäsimme kotona, onnistuimme sairaalaa ja todellisuutta karttelemaan, elämään ja nauttimaan. Reetta veti niin täysillä tappiin saakka. Viikko sitten perjantaina Reetta oli vielä koulussa, tikotti nättinä koulukuvauksissa, jaksoi kohtuullisesti. Sunnuntaina shoppailimme, kävimme ulkona syömässä ja olimme pihatalkoissa kolmisen tuntia. Ei huonosti! Samaan aikaan kun lapseni menehtyi sain koulukuvista viestin, sen tuoreempia yksityiskuvia tuskin kenelläkään on. Viisaan näköinen tyttö, eläväinen ja kaunis. Huikea! Muu perhe oli vielä kotona, kun Reetta pääsi pois. En siitä ilmoittanut, koska he olivat juuri tulossa luoksemme. Samalla kellonlyömällä Vieno, Reetan hoivakissa, oli käyttäytynyt oudosti. Vieno oli säntäillyt, juossut piiloon sängyn alle, se tiesi Reetasta, pysyi sängyn alla iltamyöhään. Seuraavana yönä ei kamariimme tullut, ei Reetan tyhjään sänkyyn kiivennyt, viisas. Minulla oli suuri kunnia pestä ja laittaa lapseni, puin hänelle omat vaatteet, ne jotka Reetta tyttöjen kanssa on valinnut. Reettamme nukkuu nyt itsensä näköisenä pillifarkuissa, raitapaidassa hiukset valtoimenaan. Ja mikä huikeinta hänen huulillaan on hymy, kaunis ja levollinen, niin Reettamainen. Perheenä yhdessä kävimme hakemassa pihlajanmarjatertun käsiin. Saimme hyvästellä Reetan pitkän kaavan mukaan. Sisaret ja isä silittivät, koskettivat, puhuivat, pussailivat ja itkivät. Reetta oli heille edelleenkin se sama Reetta kuin ennenkin. Tyttäremme ovat huikean rohkeita nuoria, saan olla laumastamme todella ylpeä. Sairaalassa kommentoivat myös tytärtemme tapaa suhtautua Reettaan, vaikka tilanteet muuttuivat näinä vuosina rajustikin, aina he sopeutuivat ja olivat täydellisiä siskoja Reetalle.
   Reetta tai hänen maalliset kuorensa jäivät vielä Ouluun. Eilen valitsimme arkun. Hautajaiset olen suunnitellut jo aika päiviä sitten, ruokia ja servettejä myöten. Viimeinkin Reetta saa haluamansa ja toivomansa ikiomat juhlat, omat bileet. Kaikki kun on aina pitänyt jakaa kun on kaksonen... Tällä hetkellä elämässämme on tyyntä, kiireetöntä ja hiljaista. Kalenteri ei määrittele päiviämme, mekin leijumme ajattomassa ikuisuudessa.

   Olemme saaneet huikeasti tervehdyksiä, koskettavia osanottoja ja viestejä. Emme ole siis yksin, Reetta koskettaa yhä niin monia. Hämmentävää on ollut lukea ne lukuisat kiitokset siitä kuinka Reetta on opettanut ja niin monella tavalla koskettanut monia. Kuinka ihmiset ovat kiitollisia siitä, että ovat saanet olla mukana, osana tätä selviytymistarinaa. Vieraita on käynyt kolmisenkymmentä, uskon että tänään ja viikonloppuna on vilske. Kukkia, värikkäitä sellaisia ja kynttilöitä on paljon. Meistä on pidetty hyvää huolta. Lohikeitto ja kahvit ovat valmistuneet itsekseen, karjalanpiirakoita monta pellillistä, tonnikalapastavärkit, pullat ja pikkuleivät kertakäyttöastioineen ilmestyneet, tiskit on hoituneet. Tarkistuskäyntejä ja tarkistussoittoja lähipiiriltä, olemme ne läpäisseet. Toistaiseksi. Pasi purkaa pyörätuoliramppeja, mööpleeraa, apuvälineet on autotalliin parkkeerattu. Haistelen Reetan vaatteita, tuoksuttelen tyynyjä, juttelen kuville, tunnen kuinka minua seurataan.... Mietin ja suunnittelen, kyselen mielessäni lapseni mielipidettä asioista, pähkäämme yhdessä. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä, Reetan kohdalla monta asiaa on nyt näin järjestynyt. Hyväksynen sen pikkuhiljaa, ainakin yritän sopeutua. Kun ajoimme keskiviikkona kotiin Oulusta sanoin tytöille ja Pasille, että olkaa valppaina, Reetta on yhä mukana ja antaa meille merkkejä. Uskokaa joka haluaa, minä uskon. Ja kuinkas siinä sitten kävikään, juuri ennen kotiristeystä automme ikkunoiden tasolla lensi suuri, kaunis ja rauhallinen pöllö, selviytyjä. 

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

HYMY HUULILLAAN

Reettamme on nyt enkeli,
rakas tyttäremme nukkui tänään iltapäivällä pois,
hymy huulillaan ja niin kauniina.

Reetan on nyt hyvä olla.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

LUOTTAMUS

Sunnuntai, sumuinen syysaamu, kello 8.11. Ulkona on lämmintä ja tuoksuu syksylle. Nousin puolisen tuntia sitten, on aika hiljaista, verrattuna normaaliin meteliimme. Yhdessä huoneessa on yövieras, ihana pörröinen, viikari ja veikeä koiranpentu, siellä taitaa Verna ja Fanny olla jo riiviön kanssa hereillään. Takana loistava yö, nukuttu ja luottamuksellinen. Voiko yö olla luottamuksellinen, voi, ainakin meidän huushollissamme. Luotan niin monen asiaan, joten olen nukkunut kuin tukki. Luotan ensinnäkin siihen, että Ukkokulta nukkuu vieressä, siihen ei sen suurempaa luottamusta tarvita, senhän kuulee, aistii ja haistaa... Samoin elukkalaumamme kuulee, tuntee ja haistaa. Koirat ja Vieno, ne ovat tyypillisimmät kamarimme nukkujat. Tollon päästin kahdelta ulos, kollipoika hakkaa vaatekaapin ovia tassuillaan, kun haluaa pihalle. Muistapa elukoista ei tarkempaa havaintoa. Reetta nukkuu loistavasti, kävi äsken pissalla ja jatkaa aamutirsoja Pasin kainalossa. Annan nukkua, sillä viikonloppumme on onneksi aikatauluista kutakuinkin vapaa. Samalla kun naputtelen minä luotan myös siihen, että minulla on sen verran aikaa, että saan naputeltua kuta kuinkin valmiiksi asti. Monena päivänä minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa, otsake, aihepiiri valmiina, mutta aika sen toteuttamisen hukassa.

   Palaan nopeasti tuohon muutaman viikon takaiseen tempomiseen, joka jäi tarkemmin selvittämättä, kun piti tempoa. Noh, sen hetken tempominen ei todellakaan ollut mitään verrattuna siihen, mihin vauhtimme kiihtyi... Hurjimmillaan siinä ei ollut päätä eikä häntää ja tahtipuikot olivat lennelleet ties mihin...
   Metsäretkiä saalistuksineen, sienineen ja marjoineen olemme harrastaneet todella usein. Viikko sitten sunnuntaina olin koirien, Vernan ja Fannyn kanssa kuusi tuntia metsässä. Reettakin on ollut ainakin sen neljä kertaa näinä viikkoina laavulla ja metsissä mukana.
   Lillukka on sellainen mielikuvitusolentotyttönen, joka seikkailee teksteissäni. Siihen siis tekstissäni viittasin, Lillukka on mielikuvitusrikas metsäläinen, pian kymmenen vuotias tyllerö. Hän havainnoi, miettii, pähkää ja keksii asioita. Lillukalle tapahtuu minun nuppini sisällä koko ajan uusia juttuja, mutta hänenkään seikkailuja en ehdi kirjaamaan ylös. Lillukkaa pitäisi sanella ehdottomasti tästä arjen tempomisessa nauhuriin, sillä muuten hän ei tule koskaan kuulluksi. Useita muitakin tekstejä minulla on vaiheessa...
   Varjoliitomietteet liittyi taas Pasin lahjaan, jonka me perheen naiset miehen 50-vuotislahjaksi annoimme. Niin olihan meillä kivat juhlatkin, kaikkiaan vieraita yli viisikymmentä, useampana päivänä. Passelisti juuri silloin oikeana juhlapäivänä, vaikka vettä tuli kaatamalla, kaikille löytyi jokin soppi pihastamme, terassilta ja huushollista.
   Oma jaksaminen, siis se surullisen kuuluisa burnouttini, joka iskee joka vuosi samaan aikaan, kesän jälkeen. Olen ollut väsynyt, monestakin syystä ja ihan syyttäkin. Tällä hetkellä en edes kykene väsyäni ja burnouttiani mittaamaan, kunhan porskutan. Eikä oma olotila ole suinkaan ensimmäisenä nyt mielessä, tarvon vain menemään.

   Reetan aikataulut ovat olleet järkyttävät, kaikkine kommervenkkeineen, jatkuvat yhä hurjilla sykkeillä kunhan arki koittaa. En siis syyttä suotta ole Reetankaan väsystä ollut huolissani. Kirjoitin myös paniikista, joka niin helposti ottaa vallan. No kävimme kunnon paniikkisyöksykierteessä. Huomaatko aikamuodon, kävimme!!! Onneksi olen saanut jollekin asteelle luottamuksen asioihin luotua, on myös tullut selvyyksiä ja asiat ovat maallikkoperspektiivistä menneet parempaan suuntaan. Eli minäpä avaan nyt hiukan kokemaamme paniikkia ja kokemuksia, siitä tulee sekavaa ja et tasan pysy mukana, mutta sellaista se nyt vain on ollut. Huomaa jälleen aikamuoto, on ollut, ei ole nyt!!!

   Tiistaina 23.8., laitan päivämäärän, jotta sinä saat hiukan aikaperspektiiviä ja minä itsekin pysyn kärryillä, illalla Reetalla nousi kova kuume 39,5 asteeseen. Kyllähän Reetta muulloinkin on lämpöillyt, jopa kuumeillut, mutta emme ole niitä suuremmin mittailleet. Ihan siitä syystä, että termostaatti on vaurioitunut, kehon lämmönsäätely ja peruslämpökin ovat muuttaneet aivovaurion myötä. Mutta nyt olemus muuttui nuutuneemmaksi kaikkiaan, tai oli pikkuhiljaa ollut vaisumpaan päin. Siksi Reetan väsymystä olin miettinytkin. Meille oli sovittu kommunikaatiokeskukseen aika saman viikon perjantaille, itse olin ajatellut käyttäväni neitiä samalla osastolla yleistsekkauksessa. Mutta emmepä sitten ole Oulussa käyneetkään. Keskiviikkoaamuna labraan, arvot heittelivät, kolme tärkeää solulinjaa sekoili. Hb oli laskenut, leukkarit oli jossakin ja trompparit muistan, vain 20. Soitin labrasta suoraan hematologille, sillä omat polveni olivat jo notkahtaneet, lääkäri epäilyksiä sanoiksi puki... Eikä se ollut kivaa kuultavaa, epäilys jälleen leukemian uusimisesta. Välittömästi suunnitelmaa kehiin. Ensinnäkin samalle illalle osastolta hoitaja tuli meille kotiin tromppareita tiputtamaan ja samalla alkoi laajakirjoinen suonensisäinen antibiootti, crp oli noin 160. Eli tällaisella paniikkivivulla, polvet hyytelönä, shokissa ja asioilla aloimme lusimaan sitä päivää ja nykyhetkeä. Silloin keskiviikkona ihan itse määräsin Reetalle myös jänisruttovasta-aineet otettavaksi, samat arvot heiluvat silloinkin ja kuumepiikki oli samaa luokkaa. Lähete saapui vasta kokeiden jälkeen.
   Seuraavat kaksi päivää olivat kaaosta, valtavaa organisointia ja sen kymmentä päällekäistä asiaa, sovittujakin juttuja ja uusia aikatauluja. Onneksi on kännykät olemassa! Ja ikkunat, sillä apteekissakin olen jonottanut pihalla, olen ollut puhelimessa ja seurannut jonotusnumeroiden vaihtumista kadulta. Kolme puhelua ehdin yhtenäkin päivänä vastaanottamaan kadulla apteekkijonossa. Tehokasta. Asioita voi hoitaa todellakin lennosta. Luottamus kuuluu tähän souviin todella isolla roolilla. Luottamus siihen, että pärjäämme yhä kotona, luottamus ettei Reetta tarvitse osastohoitoa, luottamus lääkäreiltä että pärjäämme. Siitä satakaksikymmentä prosenttinen kiitos! Ensimmäisessä puhelussa hematologi jo sanoi, tehän ette halua tänne tulla, katsotaan miten saadaan hommat rullamaan kotona ja kotikaupungissa. Ja se hommien rullaaminen ja ratkominen alkoi jo sen puhelun aikana... Aivan huikea porukka meillä on taustalla, luottamusta luomassa ja antamassa. Siihen luotetaan mitä minäkin aivoilen, pähkään ja sanon, mitä me perheenä tulkitsemme. Olen sanonut ettei Reetalla ole sepsistä, verenmyrkytystä, tyttö ei ole pois pelistä kunhan kuumeilee ja on väsynyt. Veriviljelyä ei ole edes tehty. Torstaina sain laajemman puhelun, mikä tärkeintä diffi on puhdas, leukemiarelapsista emme siis puhu, koska syöpäsoluja ei ole löytynyt!!! Hoito, siis tankkaukset ja kuumeen lievitys ovat joka tapauksessa samat, oli syy mikä tahansa. Hematologin kanssa puhuin siitä ratkaisukeskeisyydestä, nyt hoidetaan siis ärhäkkää ja tuntematonta infektiota, koska syöpäsoluja ei ole löydettävissä, leukemiaa todistettavissa. Tuo puhelu oli minulle jälleen valtavan iso oljenkorsi jossa roikun, hyvä sellainen.

   Torstaille oli kauan sitten sovittuja menoja myös äidin ja systerin kanssa ja Tessan kanssa. Kalenteri oli sumassa jo valmiiksi, mutta siihen muutama lisälyönti vielä... Tässäpä jotakin aikatauluista ja tempomisesta, mitä nyt muistan siitä päivästä: Aamulla puoli kasilta labra Reetalla, 8.20 Tessan meno, 9.00 Tessan meno, 19.30 äitin meno, 12.00 äitin meno, 14.00 äitin meno, 15.00 Reetan antibioottitippa, 15.30 pikana sovittu hoitoneuvottelu Reetan asioista ja viikonlopun tiputusten suunnittelu. Reetallahan kävi myös puheterapeutti, osan aikaa oli hoitaja ja suurimman osan aikaa oli Pasin kanssa kotona.
   Sitten perjantaista se se vasta päivä oli, ainakin itsestä tuntuu, että se oli jotenkin kaoottisempi. Tai kalenterimerkintöjä ei ollut valmiiksi, kaikki tempoiltiin lennosta. Päivän saldo pikaisesti laskettuna 25 tullutta ja 24 soitettua puhelua. Yöllä yhden paikkeilla kunnon kuumepiikki 40,3 astetta. Lääkettä, vilvoitusta ja viileään suihkuun neidin kanssa. Samalla Vieno tuli yöjuoksusta korva verillä sisälle. Aamulla kotihoito tuli ottamaan labrat, jotka sitten hyytyivätkin labraan mennessä, joten saimme pikakäskyn oikeaan labraan. Kun sinne neidin kanssa suhasimme poliisitkin minut pysäyttivät, puhalluttivat. Nollat puhalsin, mitä itsekin hämmästelin, tai siis minulla ei ollut itsestäni mitään käsitystä olenko selvä, humalassa, seinähullu, jostain karannut, sekopää, viilipytty, yleensäkään tervejärkinen tai yhteiskuntakelpoinen... Mutta ajelinpa jouhevasti, liikennesääntöjä noudattaen ja nollat puhalsin, valtavan hieno juttu. Monta monituista puhelua siis, asioiden uudelleen pähkäämistä, omia heittojani joihin tartuttiin. Heitin idean jänisruttolääkityksestä, jos se sitä on, onko suonensisäinen antibiootti siihenkin käypä hoito? Sitten heitin adenovirusepäilyn, siihenkin oireet viittaisivat. Infektiolääkärin konsultaation jälkeen päätettiinkin suonensisäinen lopettaa ja vaihtaa antibiootti jänisruton täsmälääkkeeksi. Sain myös adenonäytteestä lähetteen, aikaa puoli tuntia, ennen kuin näytteet lähtee eteenpäin ja labra sulkeutuu. Sain siis pika, todellakin, pikaurssin näytteenotosta. Ajoin tikun kanssa kotiin, kaivoin Reetan nenästä noin neljästä sentistä anteeksipyydellen näytteen, ajelutin tikun labraan. Ehdin! Sitten aikatauluissa tikittikin antibiootin tiputus. Samassa hässäkässä löytyi se yöllinen hakattu kissamme, jota olin koko päivän kaipaillut. Silmä sumeana, verillä, poski turvoksissa. Pikapuhelu eläinlääkäriin, aika puoli kolmeksi sinne. Fanny oli pois koulusta, sillä flunssaa on ollut muissakin, poissaolija pakkaamaan kissan koppaan ja mukaan. Reetta ja Pasi antibiootille, minä, Fanny ja Vieno eläinlääkäriin. Silmä oli ehjä, napakkaa osumaa saanut, antibiootit ja silmätipat. Sieltä osa lastista kotiin ja Reetalle antibiootteja apteekista hakemaan. Pasi ja Reetta tulivat kävellen kohti keskustaa, kunnes Reetan kanyylinreikä alkoi vuotamaan ja takaisin terveyskeskukseen katsomaan tilanne. Moni asiahan on erilaista pienellä paikkakunnalla, kun tk:ssa ei ole viikonloppuna päivystystä tai labroja ei saa. Mutta se onneksi myös rauhoitti viikonloppumme, saimme olla omillamme ilman jatkuvaa syynäämistä. Lääkkeet voimme antaa kotona, tyttö oli hyvävointinen. Pasi lähti kaverin kanssa mökkeilemään. Me harrastimme elokuvia ja synttäreitä, maassa oli luottamus ja rauha, moni asia olikin yhtäkkiä luottavaisen hyvin.
   Seuraavilta kahdelta viikolta peruin siis toimintaterapeutin ja koulunkäynnin. Maanantai aloitettiin jälleen labroilla, täydellisellä verenkuvalla jne jne. Suunnitelma oli tvk kolmesti viikossa... Johon minä sitten yhden yön vatvomisen jälkeen heitin ehdotuksen, joka ymmärrettiin, ajatukseeni luotettiin ja se sellaisena hyväksyttiin. Reetan kohdalla riittäköön labrat perusverenkuvalla tankkaustarpeiden määrittämiseksi kolme kertaa viikossa. Täydellistä verenkuvaa en halua otettavan, koska ne päivät ovat todellakin hirttoköydessä roikkumisia kun pelätään ja odotetaan löytyykö diffistä syöpäsoluja. Sitä emme halua toistaa kolmena päivänä viikossa, siinähän pian tulee hulluksi. Huomasithan aikamuodon, tulee, sillä en vielä myönnä olevani hullu, vaikka monet hulluuden määritelmät varmasti täytänkin... Kun sain kevennetyn ja vanhemman perspektiivistä toivotun suunnitelman, kummasti hengitykseni tasaantui ja luottamus hiipi elämään. Kenen etu ja hyöty olisi jos paskaa löytyisi, millä tavalla se vaikuttaisi mihinkäkin. Itsellehän se olisi isku vasten naamaa, toivon riistäminen meiltä, lääkäreille se olisi fakta faktojen joukossa todistus jostakin, mutta tankkaustarpeisiin se ei vaikuttaisi. Tankataan edelleenkin tarvittaessa. Viimeiset kaksi viikkoa olemme siis vetäneet näillä suunnitelmilla, ensi viikoksi on sama kaava suunnitteilla. Reilu viikko sitten aloin kyselemään silloin ensimmäisessä häslingissä otettua jänisruttovastausta, se olikin kadonnut kuin rupsu saharaan, ei löydy täältä, ei Oulusta, ei Kokkolasta. Eli uusi vasta-ainemääritys moisesta... Mutta sitten napsahti positiivinen adenovirus!!!!, Luojan iso kiitos, se selittää lukuisia asioita, olen moisesta viruksesta todella kiitollinen. Perusterveilläkin ihmisillä crp nousee jopa kovasti, perusverenkuva heilahtelee, kuumetta on aaltoilevasti, siihen saattaa liittyä myös oksentelua, ripulia, kurkkukipua, hengitystietulehduksia, silmätulehduksia... Oirekirjo on siis laaja ja moninainen, virus saattaa jyllätä jopa viikkoja... Reetan oman lukuisia kertoja romutetun immunologian reagointia ei kukaan pysty määrittelemään, eikä neiti puhumattomana kykene omia oireitaan ja kipujaan kertomaan. Eli mysteerille on löytynyt mielestäni loistava, huojentava selitys, joka kuului myös huojennuksena lääkärin äänessä kun positiivisen vastauksen ilmoitin "sehän selittäisi monta asiaa..."!!!! Adenovirus on todella yleinen, sekä ihmisillä, että eläimillä. Sen on voinut saada vaikka uima-altaasta Kuopion lomaviikolla... Siitähän saakka meidän huushollissamme ei ole tervettä päivää nähty.
   Meidän sakilla on siis kerennyt käydä useampi pöpö, flunssa, kuumepiikki sitten heinäkuun. Miksei siis Reetallakin jokin pesiydy. Jopa minulla on nyt tukkoisuus, tuskanhikoiluröhäily menossa. Näiden kaoottisten viikkojen aikana tässä on tapahtunut myös yhden vävypojan ambulanssilla-ajelut säikäytyksineen. Pahimman säikyn aiheutti naapurin pikkupoika, joka ajoi Pasin auton kylkeen täysillä pihasta. Tai siis peräkärryn kylkeen. Luojan kiitos, siinäkin oli suojelusenkelit valppaina, eikä pyörää suurempaa vahinkoa sattunut. Tämä on sellainen läpikulkutie, onneksi ei mikään isompi härveli ollut mihin poika törmäsi ja onneksi itse osaamme olla varuillaan. Kuulemma poika oli passelisti säikähtänyt ja ottanut opikseen. Lukuisia kertoja viikossa olemme asiasta kyllä sanoneet, varoitelleet... Niin myös vanhemmat, mutta tietyssä iässä järki ei kulje samaa tahtia kuin vauhdinhurma. Pöpökantoja on myös lukuisia menossa koko meidän sisaruskatraidemme perheissä, yksi jos toinenkin torisee ja röhisee.

   Eli kaikesta tästä kaaoksesta huolimatta itsellä on vahva luottamus tähänkin hetkeen. Asioiden järjestymiseen. Olen joutunut kertaalleen perumaan Reetan botoxhoidot, uuden olisivat pian suunnitteilla, paas kattoo yleiskunnon sitten. Emme ole myöskään näinä viikkoina tukilastoja pitäneet, kuka pystyy määrittelemään ihon herkkyyden ja kipukynnyksen infektion jyllätessä ja tromppareiden seilatessa. Leukkarit ovat siis palautuneet normilukemiin, tromppareita on tankattu muutama kerta, mutta nekin ovat pysyneet odotettua paremmin. Punasoluja on mennyt vain kerran, sillä niitäkin luultiin tarvittavan tuon tuostakin. Hb on jopa spontaanisti noussut. Neidin vointi, yleiskunto ja lieveilmiöt ovat tasaantuneet. Nyt nukutaan täysiä öitä, ruoka maistuu hyvin. Ai niin viime viikonloppuna diagnosoin sammaksen, johon saimme heti maanantaina lääkkeen, nyt näyttää olevan paranemaan päin sekin. Jänisruttovastauksia olen uudesta testistä kysellyt, ne näkyvät yhä otettuina, sitten pulpahtivatkin Oulun suunnalta kadonneesta testistä negatiiviset vastaukset. No, nyt on otettu kaksi testiä, kun se kadonnutkin löytyi. Oulusta hoitaja on käynyt meillä muutaman kerran, ihan asiasta tehden tai ohikulkumatkalla. Hyvä kun joku ulkopuolinenkin asioista diagnosoi ja luottamustamme tukee. Viime maanantaina hän löysi meidät mummulasta leipomasta. Kuulemma hyvältä näytti, jaksaminen, neidin väri ja olemus. Sitähän minäkin, niin meistäkin, olotila on kohentunut huomattavasti, sitten parin viikon takaisen. Jotensakin spastisuus on jopa vähentynyt näinä viikkoina, Reetta on todella notkea. Välillä neiti oli vaisu ja hiljainen, mutta nyt alkaa taas tekstiä kuulumaan ja ääni on vahva ja tahto voimakas, perus-Reetta on palannut! Haluamme siis lukita tässä asiassa luottamuksen, kaikkeen, hyvään ja parempaan. Naps.

   Niin vietimme me myös elokuun lopussa 19-vuotishääpäivääkin, kait sekin jotain luottamuksesta kertoo. Perjantaina kävimme myös Mumman 90-vuotispäivillä. Samalla tietenkin myös shoppailemassa laumamme kanssa Oulussa. Reetta siis jaksaa hyvin, kaikesta huolimatta. Eilen aloitin flamencokurssin, jota vahingossa erehdyksissä sanoin flamingokurssiksi. Lapset sen eron huomasivat ja minulle kertoivat ;-) Eilisen illan olin uusista askelista ja opeista aivan täpinöissäni. Minulle aika passeli laji; sillä minullahan on erittäin vahva käsien elekieli, temperamentti ja olen kuulemma teatraalinenkin. Eilen sain takoa kannat kopisten parkettia yhdessä muiden kanssa hameenhelmat hulmuten. Siihen kun yhdistää vahvan teatraalisen ilmehdinnän ja elekielen, O'le minun lajini, onneksi tulin ilmoittautuneeksi. Reetta nauroi aivan katketakseen kun esittelin illalla flamenco-oppejani ja riuhdoin yöpaitaani koko temperamentillani ja teatraalisella olemuksellani. Opin ihan uusia kädenliikkeitä ja yritin Reetankin sormia käskyttää.
   Nyt porukka alkaa olla hereillään, kello on pian puoli yksitoista. Typyt katsovat prinsessa elokuvaa, minä suuntaan pian suihkuun. Päivä alkaa kirkastumaan ja moni asia on tyynen turvallista ja luottavaista. Jospa tässä kiihkeimmät, toivottavasti sait jonkin tolokun sepustuksistani. Päivät ovat olleet siis erittäinkin vaihtelevia, paniikeilta ja itkuiltakaan emme ole säästyneet. Mutta olemme käsitelleet asioita, jäsennelleet ja hyviin asioihin tukeutuneet. Toivottavasti sinäkin haluat nähdä ja tukea näitä visioitamme. Tiedämme ettemme ole yksin, tässäkään savotassa, kiitos teille... Äläkää pliis alakoko panikoimaan tai ruikuttamaan puolestamme, sillä me olemme omat paniikkimme jo selättäneet, en siis mielelläni ota muiden paniikkiteorioita kantaakseni. Olenkos itsekäs? Haluan olla, sillä omissa aivoituksissakin on ollut ihan jäsennellä asti. Lääkäreiden mielestä meillä on erittäin selkeä näkemys tilanteesta ja aiheesta, olemme heidän luottamuksen ansainneet ja saaneet, siinä on hyvä ja turvallinen lillua. Olkoon hyvä päivä ja alkakoon huomenna hyvien asioiden viikko, luotetaan hyvään ja luotetaan siihen, että asioilla on tapana järjestyä.
   Aurikorantuja elämääsi!

P.S. Kotimme on myös myynnissä, kiinnostaako? Seinät ovat tulleet vastaan ja on aika muuttaa... Ota rohkeasti yhteyttä mikäli kiinnostaa.
   Edellisen kerran kun muutimme, vuonna 2004, möimme silloisen talomme kolmessa päivässä ja muutimme uuteen kahdessa viikossa... Että siihen malliin. Nyt tahti on todellakin maltillisempi, mutta olisihan se huikeaa tässä tempoessa ohimennen löytää ostajakin ;-)

sunnuntai 21. elokuuta 2016

TEMPOMISTA

Tempoa, vauhtia ja tahtia, onhan sitä. Suorastaan tempomista aiheesta, tilanteesta ja asiasta toiseen. Tempomme on aika napakka. Ei sillä, monta kertaa napakka, tuttu ja turvallinen tempo onkin hyvä seikka, siinä on helppo askeltaa. Toki nyt näin syksyn alussa, rytmejä koulun ja muidenkin asioiden suhteen hakiessa, sellainen turvallinen ja jouhevan nautittava tempo menee enemmänkin kellon kanssa kilpaa tempomiseksi. Joskus jopa riuhtomiseksi. Mutta koen, että tempoa ja tempomistakin tarvitsemme.

   Eilen aamulla metsäretkellä ajattelin taas sen seitsemää aihepiiriä, joista tekisi mieli kirjoittaa, pieniä arkisia oivalluksia jakaa. Mutta samaan aikaan tempoilin mättäältä toiselle sieniä bongaten, näppäimistö oli aika kaukana. Ja sitten kun sieltä mättäiltä kotiin pääsee, tapahtumat ja tilanteet määrittelevät nopeallakin tahdilla temposta. Tahtipuikko heiluu ja heiluttajia riittää. Hmmm, josko opettelisin käyttämään sellaista sovellusta, johon voisin vaikka sanella ajatuksia mättäillä pomppiessa. Kutkuttava ajatusleikki, menisi tasan ajatusvirtojen mukaan, mitähän siitäkin seuraisi. Vedänpäs katkelman, sillä asiahan alkoi kiehtomaan suunnattomasti. Eli jos sanelisin koneelle sen mitä mielessä liikkuu, kone ei tietenkään sensuroisi, laukaisisi kaiken eetteriin ja teidän luettavaksenne, meinasin ajatella että iloksi, mutta eihän se aina välttämättä teitä ilostuttaisi...

   "Tämä se tekee hyvää, olipa hyvä kun sain lähdetyksi. Kivaa näyttää Vernallakin olevan kameransa kanssa. Aina sama kaava, muka ei tekisi mieli lähteä, mutta sitten ei saa metsästä pois. Ihana kuinka niistä aina kuoriutuu aitoja metsäläisiä, samat metsät kun minunkin lapsuudessa. Tietävät mille kalliolle haluavat, tutut maastot. Puolukoita, onpas niitä, vähän raakoja vielä. Perhoset eivät ole vielä heränneet, siksikö ne ovatkin päiväperhosia nimeltään, nythän on aamu. Onko se perhosenkin raskaampi lentää aamukasteisilla siivillä. Onpas paljon kastetta. Missäköhän ne nukkuvat. Haperoita, nyt niitä löytyy kun rouskuja lähdin hakemaan. Tosi hyviä, ei yhtään etanoiden jyrsimiä. Yäk, heti oli etana sormessa, leikkaanpa sen palan sienestä ja etanan sen mukana, ei jää ruokailu kesken. Jännä miksi etana pienenä ja elävänä on yäk, ja sitten tilaan oikein vapaaehtoisesti valkosipulietanoita ravintolassa. Proteiininlähde, olisikohan, jos paistaisi sienet etanoineen ja toukkineen. Nykyäänhän ne ovat muotia. Jos poukkoilisin suu auki ja söisin hyttysen elävältä, paljokohan olisi päivän suositusannos. Haperot ovat niin hyviä, aina muistuu entisen työntekijän perheen kanssa tehdyt metsäretket, sienestykset. Kuinka lapsilauma söi nurisematta ja kyseenalaistamatta haperoista haudutettua kastiketta pastan ja parmesaanin kanssa. Lihaisia ne ovat, kunpa kaikki uskaltaisivat kokeilla. Onhan täällä onneksi rouskujakin. Ihania, tuolla ja tuolla. Nyt haisee tuore kakka, Kaino, oliko se pakko siihen mättäälle vetää. Olisit nyt vähän kauemmas mennyt. Kunpa en liiskaisi, kunhan en siihen liukastuisi. Olisihan se kiva taas ajella tuoreelle sille ihtelleen haisevana kotiin. Koirat ovat kans metsäläisiä. Vetävät irrallaan, mutta kuitenkin lähellä, varmaan minä olen heille hajuetäisyydellä. Ihana sammaloitunut kivi, onkaloita, miniatyyrimetsää. Mieletöntä torvijäkälää, nyt Verna heti tänne kameran kanssa, ennen kuin kivi ja jäkälät karkaa. Ei ne tavallaan karata voi, mutta tuolla on hapero, joka pian karkaa, jos en hae sitä. Ja sitten hukkaan tuon mielettömän paikan. Paljon pintoja, struktuureja, muotoja, värejä, mieletön määrä pienessä palasessa luontoa. Voi noita olisi vaikka kuinka paljon, pitäisi ottaa jäkälä- ja sammalkirja mukaan, voisi tutkia. Mutta tämäkin retki tuli taas niin yllättäen, ei siinä ehtinyt kirjoja kaivella. Mitäs jos Lillukan tarinoissa syventäisin vielä niitä metsäjuttuja. miten osaisin maalailla sanoilla lukijalle metsän maisemia, tunnelmia, pintoja, lapsiperspektiivistä. Lillukalla voisi olla jäkäläkirja mukana, se pitää muistaa. Dialogia, otankohan sitä Lillukan tarinaan, se on aina yhtä vaikeaa minulle. Tai siis en uskalla. Kuitenkin olen sitäkin kokeillut, pitää kysyä kirjoituksenopettajalta mielipidettä, testailla ja kokeilla. Hämähäkinseittiä on nyt joka paikassa, suussakin, onkohan hämähäkki seitissä kiinni ja minussa nyt kiinni. Kaino on taas aivan risujen peitossa, se on outo elukka. Taas haisee kakka, Reino, ihan viereenkö piti rykäistä. Vernan piti tuokin toimitus ikuistaa, kaikkea sitä kuvaakin. Voisiko instaan julkaista eläimien paskannuskuvia, onkohan kukaan moista keksinyt. Meidän kuvasarja olisi aika napakka, tuotoksia olisi muutama päivässä. Siellä lapset kyykkisivät pitkällä putkella tsuumaten kun kissa kakkaa, koira kakkaa, kissa, koira, jopa niitä nyt olisi. Häiritseeköhän kuvaaminen elukkaa, ihmistä häiritsee varmasti jos kakkaamista kuvaa, eipä ole kokemusta. Monttu, olipa syvä, nitkahti. Aina unohtuu jalkoihin katsoa. Onneksi ei ollut vettä saappaanvartta enempää. Polkuja, niitä on paljon. Voisin tästäkin kirjoittaa, siitä miten niihin voi suhtautua. Monia oivalluksia, niihin olen nyt melkein jokaisella sienireissulla törmännyt. Mitenkähän senkin asian osaisin kirjoittaa niin, että lukija oivaltaisi saman oivalluksen. Se on minulle ollut aika hämmentävä asia, mutta sehän on tavallaan elämää, polut, elämänpolut. Kukahan nämäkin polut on tänne tehnyt, mistä ne ovat syntyneet, kuka niitä ylläpitää. Mielenkiintoisia. Polkusarjan kuvas, onkohan instassa sellaistakaan. Kivoja kuvakulmia Verna löytää. Aamukasteinen aarniometsä, salaperäinen ja sitten siellä alakulmassa kyykkää Reino. Onneksi haju ei ole kuvissa mukana, eikä Reino kaikissa kuvissa. Polku, sama polku, kun sen kulkee kerran tiettyyn suuntaan noita sieniä tsiikaillen. Kun luulee löytäneensä kaiken nähneensä tarpeeksi, kannattaa kuitenkin palata samaa polkua. Tosi monta kertaa olen paluumatkalla nähnyt uudesta vinkkelistä ja löytänyt uusia poimimattomia rouskuja, vaikka muka menomatkalla poimin kaikki kasvaneet. Mistä niitä tulla putkahtelee selän taakse. Tämä se on, se ajatus, sama polku eri suuntiin kuljettuna, kuinka eri asioita näkee. Kumpi suunta voisi olla se myötäkarva, voiko sitä ajatella vasta ja myötäkarvana, sopiiko karvamääritelmä polkuun. Taas nuo karvaiset kaverit sekoittivat ajatuksen. Siis oikeastaan paluumatka voikin olla se myötäkarva, jopa helpompi, positiivisia löytöjä tutulta reitiltä. Elämä on siis kuin polku, tuttu polku. On silleen pakko mennä ja etsiä, hakea, tempoa, väkiselläkin kaivaa asioita polunvarrelta. Niin kuin Reetan tilanne, raskaskin polku, josta yrittää koko ajan löytää jotain hyvää, uutta, etsimällä etsiä. Monen tekijän summa. Onkos se sitten rohkeutta vai laiskuutta, kun palaa samaa polkua takaisin. Toisaalta se on myös oivalluksia, uusia tajuntaakin räjäyttäviä, tai etes tajuntaa ravisuttavia oivalluksia. Ei räjäyttämistä, se on negatiivinen pamaus. Sama polku, kun palaan takaisin, tajuan että jotain jäi näkemättä ja kokematta, oivaltamatta yhteen suuntaan mennessä. Paluumatkalla, olkoon se nyt sitä myötäkarvaa, tajuaa samat asiat uudelta kantilta. Toiseen suuntaan mennessä on pakko mennä ja tehdä ratkaisuja, etsiä, löytää, hakea väkisellä. Jokainen rousku paluumatkalla on positiivinen yllätys. Jopa jauhan, mutta selviääkö se nyt muille jos jauhan, se on ollut aika tärkeä oivallus. Elämää pitää uskaltaa katsoa peruutuspeilistäkin, löytää hyviä asioita kunhan uskaltaa kohdata. Onkohan minulla burnoutti, olenko liika väsynyt, miksi en olisi. Milloin on liian väsynyt? Jokainen kesä on aina semmoinen väsyttävä, ei lomasta ja rentoutumisesta tietoakaan. Olenkohan tarpeeksi hyvä äiti Reetalle, entäpäs muille. Osaanko tehdä oikeita asioita, ainakin eilen näytti etten oikeita tehnyt kun hytkyin tyttöjen edessä. Mutta samalla ne olivat tyytyväisiäkin, vaikka häpesivät, muka. Vernan alahuuli väpätti, luulin että nyt kouraisi häpeä niin syvältä, että lapsi itkuun purskahtaa. Silloin minuakin kouraisi, mutta sillä olikin suu täynnä sapuskaa, siksi alahuuli heilui. Pieni, jo niin iso tuokin. On sillä sääriä, niistä on hyötyä metsässä. Jokohan Pasi on Reetan ruokkinut ja aamuhommat hoitanut, en soita, kait ne muistaa mikä on aikataulu aamulle. Hyvin ne jäi nukkumaan, ovi kyllä kolisi, miksi se aina kolisee silloin kun yrittää hiljaa liikkua. Aina joku paikka rytisee, minä kun en osaa salaa mitään. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, miettiä mitä suuhunsa laittaa, etanavalio. Karsia hiilihydraatteja, maha ei niistä tykkää. Pitääköhän Reetan väsystä huolestua? Järki nyt käteen, älä ala panikomaan, miksi paniikkivipu on koko ajan, aina joka asiassa niin herkässä. Mutta pelko ja paniikki on niin elämääni, joka puskee alitajunnasta, vaikka ei haluaisikaan. Onneksi samikset vanhemmat ymmärtävät aina kun asiasta kertoo, ei välttämättä muut. Burnoutti, siksi, siihen vedoten ja sen varjolla saan olla justiinsa niin paniikissa ja seko kuin haluan. Ha, heti helepotti, kun tavallaan luvan annoin, itseäni ymmärsin. Onhan nuo muutkin väsyneitä, miksei Reettakin. Onhan se tämänhetkinen polku Reetallekin aivan outo ja tuntematon, paljon uutta, vaikeaakin maastoa, koko ajan. Miltähän kaikki lapsesta tuntuu? Voi kunpa Reetta pystyisi kertomaan ajatuksiaan. Kuulenko häntä oikein, siis ymmärränkö? Onko polku sellainen minkä lapsi itse valitsisi, jos voisi?  Näillä faktoilla siis valitsisi. Polku on myös parisuhde, ikä, elämä laajemmin. Mikä tahansa ihmissuhde, pätkä elämänpolkua, ajanjakso. Moniko uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin, voiko asioita korjata paluumatkalla? Eikä todellakaan ole järkeä jokaista polkua ees takasin kulkea, eihän sekään mitään edistystä tai kehitystä olisi. Kun tajuaa jonkin virheen, virhearvionsa menomatkalla, onko se menomatkalla tehty asia korjaamaton. Toisaalta paluumatkan oivallukset ja löydökset eivät suinkaan aina niitä virhearviointeja ole. On myös asioita, joista tekee mieli itseä kehaista, kuinka siinä ja siinä mutkassa tajusikin katsoa sammalen alle ja miettiä mitä siletä löytyy. Paluumatkalla kerätty rousku maistuu kuitenkin samalle kuin menomatkallakin, ei se siihen vaikuta. Sienisalaatissa se on täysin pätevä, samaa sukua ja makua, vaikka tuli menomatkalla sivuutetuksi, paluumatkalla vasta löydetyksi. Jos tuohon asiaan vertaa, niin miksi ei voisi korjausliikettä paluumatkalla tehdä, jos tarve vaatii? Voihan sen, kun tarkemmin ajattelee. Samahan on mielipiteilläkin, kun asioille löytyy uusi katsantokanta, vaikka saman polun paluumatkalla, voi mielipidettä muuttaa, kun siihen löytyy uudet rouskut. Perusteet. Miten ihimeessä osaan tuon kertoa tai kirjoittaa, sillä se on ollut nyt monen rouskun kohdalla selvä oivallus, juuri niiden paluumatkalla löydettyjen, iloisena yllätyksenä löytyneiden. Ei se ehkä olekaan laiskuutta, paluumatkalla matkasta voi jopa nauttia, kun uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin. Alkaa aurinkokin nousemaan, aamukasteet kuivumaan. Ajantaju häviää, tämä on hyvä paikka rentoutua, metsä. Kunpa kaikilla olisi se oma metsänsä, paikka nollailla, ajatella, poukkoilla. Onneksi sain lähdettyä, varmaan viiden tai kuudes metsäkeikka, ei se varmaan ole burnouttia, silloin ei metsät kiinnosta. Luulisin, tai tuskin näkisi noita rouskuja ja haperoita, torvijäkälän punaisia päitä. Äsken Verna kyllä sanoi, etten nähnyt kauneimpia torvijäkälöitä, onneksi se kuvasi ne minulle, olin kuulemma tallonut päälle. Onpas Reinolla ohuet kintut, mikähän onkalo se oli jossa kävi. Putoankohan itse kohta samaan. Näyttäisinkö minäkin sitten samalta, kun sääret kastuisi, ohuet sääret iso vartalo, eriparia. Kainokin löysi, mennyt paljon syvemmälle. Paljonkohan se kello lie? Ajantaju se katoaa, nyt näkyy perhonen. Verna, iso liitelee tuolla, kamera tänne. Mitenkähän Reetta jaksaa ensi viikon rytmit, kun en itsekään tahdo jaksaa. Mutta toki nämä eka viikot ovat sellaista säätämistä, hakemista. Pitääpä taas muistaa soittaa siitä keskiviikon kuljetuksesta, olen varmaan raivostuttava vanhempi, mutta pitäähän sitä tietää milloin haetaan ja palautetaan. Kuuluuko minun säätää tässä? Tavallaan kuuluu, yhdessähän tässä opitaan, kaikki. Kelaltakin oli viesti, mitähän nyt. Että minua raivostuttaa, niitä ei saa puhelimella kiinni, mikseivät ne soita jos on epäselvää. Viestittely Kelan kanssa on niin tyhmää, aina tulkinnanvaraista mitä viesti tarkoittaa, oliko siinä kaikki. Voi kunpa Reetta tuosta tokenisi. Pääsisi eteenpäin, löytäisi vaikealtakin polulta niitä uusia asioita, vaikka samaa polkua palaisi. Pakkohan se pyörätuolilla on rullata samaa reittiä, jos on kerran yhteen suuntaan päässyt, miksi ei palaisi samaa reittiä, jos on löytänyt passelin. Toki uusia polkuja kokeillemme, mutta ei mahdottomia kerralla, samaan aikaan Reetta rullailee todella monilla uskomattomilla ja hämmentävillä poluillakin. Pelottaakohan Pasia varjoliito? Vai jännittääkö? Aika hyvä ilma sille, kait se tykkäsi lahjasta? Uskaltaisinkohan minä? Jaksaisiko mikään varjo, puhuri tai ilmavirta minua nostaa, yltäisikö valjaat ympäri. Entäs jos olisin kaikin puolin sopimaton, jos se lentäjä sanoisi, ettei halua ja voi ottaa minua mukaan taivaalle. Olisinko liian rasittava ja raskas, painajainen leijutettavaksi, taivaallahan pitäisi nauttia ja olla kivaa, sekoilisinko sielläkin. Säätäisin, koheltaisi, vahingossa mokailisin ja vetelisin vääristä vivuista ja poks tultaisiin syöksyllä alas. Varmaan toisi liitimen alas alta aikayksikön ja vapauttaisi valjaista, kiitos ja näkemiin, ei ilman virtaukset riittänyt pidempään lentoon. Osaisiko olla panikoimatta taivaalla, vai iskisikö idioottihysteria? Olisinko sellainen henkilökemiallinen ihminen, että minua ei edes huolittaisi? Toivottavasti Pasin liito onnistuu. Pitääköhän tässä kotiin, kohta "Varjo" soittaa ja pitää olla kentällä. Haperoja lauma, hitsi kuinka hyviä. Rouskuja löytyy myös laumoittain, kannattaa aina tutkia tarkkaan vierestäkin. Kuusien aluset, siellä monta kertaa, ja kannoissa. Kuinka kaunis on kokonainen pieni ryöpätty rousku sienisalaatissa, noita äskeisiä en pilko. Onpas jo syksyistä, mihin se kesä meni?  En taaskaan tajua, tykkään syksystä, onneksi kesä on valmis. Kurjet kiertää taas yläpuolella, äänistä tiedän. Nyt kyllä pitää saada nuo likomärät iloiset koirat autoon ja Verna myös. Ihana kun se keskittyy tuon kameran kanssa. Huppu päässä, ainakin erottuu kirkkaassa takissaan. Verna täällä on perhosia, amiraali, neitoperhonen ja herukkaperhosia. Viime sunnuntaina oli suruvaippakin. Olikohan se parin viikon takainen jättitoukka horsmassa joku noista. Upeita, Verna äkkiä, tänne. Hei ota nyt noistakin kuva, miten ihmeessä koirat voi ristiin paskoa!..."

   Nyt heiluu tahtipuikko taas terävällä tempolla. En siis ehdi asioita availemaan, auki kirjoittamaan, jäätte tasan sekavaan hämmennykseen, joita mätäsaivoituksissani päästelin eetteriin. Aurinko paistaa, kohta tulee vieraita. Positiivista tempoa sinunkin päivääsi!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

AAMUNHYSSY

Olipas kiva nousta hiljaisessa aamunhyssyssä ylös, silleen itsekseen. Itsekkäästi, lähes yksin, kun elukatkin vain venyttelivät ja muuttivat nukkumapaikkojaan. Minä niin tarvitsen ja kaipaan näitä ikiomia aamunhyssyjä. Mikä tärkeää taas tässä aamussa on tajuta, on se, että aamunhyssy on luonnollinen, luonteva ja ominta minuutta. Siis koen olevani tässäkin hyssyssä voittaja. Hah! Itsekäs minä nostaa päätään, hah, taas. Ja kaikesta huolimatta luukutan sitä myös muille, ärsyttää taatusti, mutta luukutan kuitenkin. Samalla voisin jälleen kerran kuvailla aamua, jonka ikkunasta näen. Aamunhyssy on pilvinen, kostea. Sadepisarat tipahtelevat lehdistä, puiden oksista, köynnösruusuista. Aurinkoa ei suoranaisesti näy, mutta on se siellä jossain pilvien takana, koska aamu kirkastuu ja valmiimmaksi muuttuu tunti tunnilta. Luonto on muuttanut väritystään, kypsynyt viimeisen viikonkin aikana. Okra, ruskean ja keltaisen syvemmät värit vallitsevat ja hallitsevat näitä lakeuksia. Illalla ajelin tuplien ja Fannyn kanssa, sitä yhdessä mietimme, katselimme. Kävimme itsekkäästi Kalajoella syömässä, ihan vain kesän ja kesäloman loppumisen kunniaksi. Tessa ja Pasi eivät lähteneet, mutta meillä muilla oli kiva ja oli herkullinen reissu.

   Aamuneljä, loistava ajankohta itsekkäälle aamunhyssylle. Reetta minut tavallaan herätti, käytin aamupissalla, neiti jatkoi uniaan, mutta minä tunsin olevani valmis tähän päivään. Pirteänä, ajatuksia ja ideoita pursuavana, tursuavana itsenäni. Äärimmäisen rasittavana, hyväntuulisena, levänneenä virtapiirisätkynä. Olen yrittänyt olla hiljaa, ettei muut ärsyynny aamunhyssystäni. Olen tarkistanut yhden tekstin, viilannut ja avannut, kelannut tätä elämäämme, jopa koko historiaamme. Kaikista kokemuksista ja nykyisestä tilanteestakin huolimatta tunnen olevani voittaja, moni asia on enemmän hyvin kuin huonosti. Ainakin Reetan asioita ja nykytilannetta puntaroidessa. Varmaan aivan sekopäinen ja sairas ajatuskuvio, ulkopuolisen mielestä, mutta antakaa minun pitää tämä visio, sillä minähän pyörin tässä omassa pienilmastossani. Omassa hyssyssäni hyssyttelen.
   Eilinen oli varsinainen organisaation ja puhelinrumban päivä. Sen seitsemää eri asiaa ja aihepiiriä, hoidettavaa asiaa. Eikä vähiten siksi, että Reetta aloittaa koulunsa. Huh, huh! Moni asia on ennallaan, tuttuakin, mutta nyt on uudet haasteet ja uusi koulu. Uudet ihmiset pyörittämässä, ottamassa koppia, ja ennen kaikkea aivan uudenlaista koppia. Elämäämme on jälleen tulossa uusia ihmisiä, joiden kanssa Reetta aloittaa uuden aikajanan, vaiheen, elämässään. Paljon ja isoja muutoksia, toivottavasti positiivisia sellaisia. Illalla kun ajelimme yläkoulun ohi, näimme parakkiluokassa rampin, tuliterän ja eilen rakennetun. Sen näkeminen läikähti hyvällä tavalla, lapseni puolesta. Luokanvalvojan luokkaan on Reettaa varten rakennettu ramppi, jotta neiti pääsee esteettömästi hyrräämään muiden mukana. Asia, jota itse en edes ollut tajunnut ajatella tai kysyä. Miksikö parakki, no kun tämä meidän yläkoulumme on niin iso, että menee tavallaan yli ja sitten on kaikenlaisia sisäilmaongelmiakin, niin näitä niin sanottuja väliaikaisia parakkiluokkia on pitkin pihoja. Myös alakouluilla ja päiväkodeissa moisia tila- ja luokkaongelmia ratkomassa. Taitaa olla osa myös kaupungin virastoista moisiin kontteihin rakennettu. Tarkemmin kun ajattelen on niitä Oulussakin. Sen kuulee aina kävellessä, askeleet ovat ontolla pohjalla, huonejärjestykset tietynlaisia, vaikka kuinka olisi hyvinkin naamioituja versioita. Kivoja ne ovat, ei siinä mitään, ajavat asiansa, ovat tavallaan sellaisia ajattomia ja nostalgisiakin siirrettäviä koppiratkaisuja. Silmää hivelevän kauniita myös, sinisävyisiä kantikkaita laatikoita, riveinä, jonoina, pihoille lykättyinä. Noh, ei ne nyt niin kauniita oikeasti minunkaan mielestä ole, mutta sisältä hauskoja. Varmaan tästäkin ollaan sen kymmentä mieltä, mutta ne ratkovat tiettyjä olemassa olevia ongelmia, hyvä niin.
   Aamunhyssyyni kuului pari isoa pöllökupillista kahvia. Muutoinpa en juurikaan kahvia kaipaa, aamuni sillä käynnistyvät. Kello on nyt seitsemän, kovin on vielä hiljaista. Eilen aamulla aloin kahdeksan pintaan huutelemaan, että on kouluaamuharjoitus, tähän aikaan pitää olla jo koulumatkalla. Natisevia sänkyjä ja tuhinaa, siinäpä se harjoitus, käänsivät vain kylkeään. Höh! Huomenna se oikeasti alkaa, uskon, että sen verran jännittää, että pääsevät ylös jo aamunhyssyssä. Uutta on myös lukio, jonka Tessa aloittaa. Kirjatilauksia ja nettikursseja. Kursseja, joita ei sitten voikaan ladata, kirjoja joita ei sitten saakaan... Onhan taas opettelun paikka. Höh taas. Onneksi tytöt itse handlaavat omat kouluasiansa hyvin, peesaan vain sivusta. Reetan kohdalla pitää sorvissa olla itsekin mukana aika napakasti, lähinnä näissä taustahommissa. Kuinka ja kuka hoitaa koulukyyditykset, kuinka avustajan kanssa, sopimukset, lukujärjestys, opetussuunnitelmat, aikataulut, kalenterit, terapiat, kuntoutukset, kotikoulut mahdollisesti, byrokratia, lappusulkeiset, inhimillisyys, jaksaminen, sairaalakeikat, poissaolot jne... Kuka, mitä, missä, kuinka, milloin, miksi ja häh! Monia uusia puhelinnumeroita, uusia yhteyshenkilöitä. Sama pätee myös Oulun ja sairaalan suunnalle. Uudet osastot, osaajat, henkilöt, tavat ja kommervenkit. Onhan tässä sopeutuminen, varmaan vastapuolillakin... Ja itse yritän pitää näitä piuhoja käsissäni, vastata puheluihin, antaa vastauksia tai hakea vastauksia. Kysyä ja osata ennakoida, selvittää ja jouhevoittaa asioita, ajatella valmiiksi. Olla muka monena. Odottaa yhä kärsivällisesti soittopyyntöihin vastaamisia, jotta osaisin lyödä lukkoon asioita, joita minulta tivataan ja vaaditaan. Kärsivällisyys, mitä sille tapahtuu, venyykö se jalostuuko se vai napsahteleeko se ihan totaalisesti. Ken tietää.
   Aamunhyssyssä soi herätyskellot, tytöillä on omat heräämisharjoitukset menossa. Treenaavat koulua varten, hyvä vain. Ovat aikaistaneet myös iltarutiineja ja nukkumaanmenoaikojaan. Reetta turhautuu kotona tosissaan, ymmärrän lastani. Olen käynyt pieniä, muutaman kilometrin lenkkejä. Vaihteeksi on ollut taas sellaisia äkkisadekuuroja ja todella märkää vettä. Lauantainakin lähdimme auringonpaisteessa kävelylle, ajatuksena kylille mennä pyörimään. Onneksi palasimme takaisin, vaihdoimme autoon ja sitten sitä vettä rysähti ja kunnolla. Olemme autoilleet ja liikkuneet paljon, poistuneet tästä huushollista, pistäneet maisemat vaihtumaan. Eilen luin ääneen Reetallekin epiksriisiä viimeisimmästä osaston tutkimuksista ja lääkäreiden kommenteista viime keskiviikolta. Hymy, ilo ja tyytyväisyys loisti kasvoilta. Moni asia on tietyistä vinkkelistä mitattuna ja katsottuna hyvin ja lääkelista olematon. Pamolia kolme kertaa päivässä tarvittaessa selkä- ja lihaskipuihin. Siis vain yhtä lääkettä tarvittaessa, huikeaa. Sillä joulukuussa lääkelistan pituus oli liki kaksi A4:sta. Olen vähentänyt korvikkeen, valmisruuan määrää yhteen kertaan päivässä, sellaiseen 250 ml:aan vuorokaudessa. Muuten mennään kotiruualla. Uutena olen ottanut "leipäpaistin", kuituja tuomaan. Suoranaista ruisleipää en pahemmin ole uskaltanut suuhun antaa, ettei vedä henkeensä. Sain systeriltä loistavan vinkin "leipäpaistin" tekemisestä, tuttu juttu, jota en ollut osannut itse ajatella ja soveltaa. Olen tehnyt sitä ruisleivästä lihaliemeen keittämällä, sitten lämpimään seokseen lisäksi voinokare ja vaikka jotain tahnaa. Nyt käytin mätitahnaa ja neiti tykkäsi kovasti. Napakan suolaista ja samalla tuttua rukiista, lämmintä ruokaa. Eilen puolestaan liotin ruissipsejä vedessä, ajoin soseeksi ja lisäsin piimään. Tämä oli niin juoksevassa muodossa, että menee ihan hyvin pegnapinkin kautta. Tytöt tekivät eilen tonnikalapastaa, sekin upposi loistavasti, oikein syömällä. Tein alkuviikosta kasvissosekeittoa, se oli myös niin juoksevassa muodossa, että saimme osan tiputettua letkun kautta. Emme ole painostaneet suun kautta kokonaan syömiseen, koska välillä yökkäyttää ja tekee tiukkaa. Mieluummin hyviä makunautintoja ja kiinteää kunnolla suun kautta, suurimmat nestemäärät ja vähemmän hyvän makuiset sörsselit suosiolla letkun kautta. Pakolla ja pakottamalla emme voita mitään, onneksi on olemassa tuo ruokintareitti vatsan läpi. Keväällä joku ohjeisti, että vuorokauden nestemäärä pitäisi olla 1500 ml. Pidämme siis tarkkaa nestepäiväkirjaa, joten yritimme oikeasti pumpata määrätyn määrän joka päivä. Lukuisia kertoja Reetta sitten yökkäili, ihmekös tuo jos oli täyteen pumpattu lientä ja me häntä höykkyytimme, nostelimme, potatimme, kantelimme jne. Nyt olemme kokonaisnestemäärää vähentäneet, samalla on yökkäilyt vähentyneet, lähes loppuneet. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelin aiheesta, oikein olemme ajatelleet ja toimineet. Handlaamme asian kyllä. Tällä hetkellä vuorokauden nestemäärä on noin 1200 ml, se vaikuttaa passelilta, toki sekin on vain suuntaa antava. Nesteitähän saa myös ruuasta, emme todellakaan tuijota liian tarkkaan ja vaihtelua on tilanteiden mukaan, helteillä enemmän ja kulutuksen mukaan.

   Nyt se aamuaurinko voitti, oikoo säteitä suoraan silmiini koivujen lävitse. Vihreän ja keltaisen lukuisat eri sävyt saavat lämpimän tujauksen, valon hohteen. Taivas selkenee huomattavasti, aamuiset pisarat ja kasteet kuivuvat, katoavat kastehelmi kerrallaan. Kello lähentelee kahdeksaa, neljä suhteellisen kivaa aamunhyssyn tuntia jo takana. Ajatuksena on keittää tälle päivää vihreää voimakeittoa, pakasteherneitä ja pinaattia, loraus mielikuvitusta... Paas  kattoo maistuuko. Kalenterissa on muutama merkintä tällekin päivää. Nyt paistan herkkusieniaamukokkelimunakkaan ja aloitan äänekkäämmän rampan kalakatuksen, nyt olen hyssytellyt tarpeeksi aamunhyssyssäni. Reetakin nousi ja aamuinen hymy nousi myös silmiin saakka. Hyvää hymyilevää ja aurinkoista aamua sinullekin.