TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 19. heinäkuuta 2014

VOIMAVARAPYÖRÄ

Niin on viikko vilahtanut täysihoidossa ja liikkuen Kuortaneen urheiluopistolla. Nautin nyt kiireettömästä aamusta ja omasta jumbotsemppikupista juodusta aamukahvista. Elikoiden vilpittömyydestä. Muut ovat vielä umpiunessa, joten käytän tilaisuuden hyväkseni. Siis aikatauluttoman ja hiljaisen tilaisuuden.
   Viikkoon on mahtunut sangen mielenkiintoisia asioita, sangen monimutkaisia konflikteja ja sangen tulisieluista lomailua. Mutta nyt sekin on lomailtu, jälkimakuna rentous ja tietyt asetetut ja saavutetut tavoitteet. Eli kannatti olla, käydä ja kokea.


   Paukautimme epämääräisillä fiiliksillä varustettuna opistolle viikko sitten sunnuntaina, todella kansainväliseen meininkiin. Viereisellä kentällä oli menossa Eliittikisat, joten osallistujat majoittuivat samassa liikuntahotellissa kanssamme. Typyt hakivat nimmareita ja kuvauttivat itseään maailman parhaimpien seurassa. Meikä tietty tyytyi ihailemaan kroppia. Semmoisia lihaskimppuja, treenattuja, tasapainoisia ja upeita ihmisvartaloita. Sekä miesten, että naisten, ihan sama kun lihakset näkyivät, soivat ja vinkuvat... Itsellä moinen otti luonnon ja kunnon päälle, kun omaa olemustaan vertaili heihin. Piti ihan vetää vatsamakkaroita piukemmaksi ja kohti selkärankaa, suoristaa ryhtinsä ja vetää rintaa rottingille. Näyttää muka tasapainoisemmalta, hallitummalta kokonaisuudelta, ihmisolennolta. En tietenkään siinä onnistunut, mutta vatsalihakset vinkuu vieläkin yrityksestä. Toki viikon mittaan erinäisten perhekurssien osallistujien myötä sain tajuta olevani samanlainen äidinpallero kuin monissa muissakin perheissä. Sunnuntaina kontrasti oli vain niin älytön huippu-urheilijoihin verrattuna. Tunsin siis olevani vieraalla palaneetalla ja joukkoon kuulumaton, monellakin tapaa. Kontrasti.
   Kyseessä oli kantasolusiirron saaneiden perheleiri, mukana oli alle kymmenen perhettä. Uusiin ihmisiin ja perheisiin emme pahemmin tutustuneet, sillä leiri ei ollut sillä tavalla tiivis paketti kuin vaikka Kuortissa. Etäisiksi jäi monikin ihminen, monestakin syystä. Sellaista pintaraapaisua vain, naamatutuiksi tulimme. Mutta näytti olevan muillakin elämä aika sisäänpäin kääntynyttä, eikä siihen enää uusia tarinoita ja ihmisiä mahtunut. Huoli oli se ilme, jonka olin tunnistavinani vanhemmista, eleistä olemuksesta, vaikka kulissit muuten olisivat olleet harmoniassa... Onneksi meillä oli entuudestaan tuttuja perheitä, joiden kanssa tuli luontevasti puuhasteltua ja juteltua.
   Päivämme olivat aikataulutettuja, mutta kuitenkin oman harkinnan mukaan sai olla osallistumatta ja tehdä mitä haluaa. Pääsääntöisesti osallistuimme kaikkeen, joskin huomasimme olevamme yleensä muita perheitä ennemmin monessakin paikassa. Kun oli varattu kenttä palloiluun ja yhdessä ololle, mehän olimme kuin tikkana oikeaan aikaan siellä. Kerkesimme ottaa jo hien pintaan ja löytää liikunnan ilon, lamauttavan perheriidan ja paeta paikalta, ennen kuin muut perheet ehtivät edes paikalle raahautua. Eli olimme pääsääntöisesti ainakin vartista puoleen tuntiin aikatauluissa edellä, eli juuri silloin paikalla kun aika alkoi. Meille kun kello 18.00 on kello kahdensantoista, eikä kahdeksantoista neljäkymmentäkaksi... Se ei ole kaikille ominaista, eikä niin olisi tarvinnut tehdä, mutta tällaisia olemme. Muut vetivät löysemmillä aikatauluraameilla. Toisaalta onko sekään varsinkaan arjessa hyvä asia, kun pitää odottaa... Ne jotka tuntevat minut, tietävät tämän aihepiirin olevan punaisen vaatteen, en voi sietää myöhästelyä. Toki aikataulut olivat napakat ja herätyskellolla aamulla kampesimme itsemme ylös, joten väsyneitäkin olimme. Koko viikon Kuortaneen yllä oli myös ukkosta, kunnon rytinää ja matalapainetta, joka ainakin minulla tuntui päässä, kropassa ja jäsenissä.
   Liikkumaanhan sinne mentiin, ja kyllä me liikuimmekin. Osa oli ohjattua ja osaan vuokrasimme itse vehkeitä ja teimme oma-aloitteisesti. Uintia, hallissa ja järvessä. Melomista kajakilla ja kanootilla. Tehokasta kuntopiiriä, venytyksiä, kahvakuulaa, palloilua, tennistä, lenkkeilyä, juoksua, seinäkiipeilyä jne. Uusia kokeiluja ja kokemuksia. Itsellä vieläkin lihakset vinkuu rasituksesta, tekee ihan kutaa... Meloessa saimme Tessan kanssa (kuulemma) äänekkään session aikaiseksi, siinä lensi melat, roiskeet ja sanat. Eikä saanut nauraa, vaikka olisi naurattanutkin. Tulipahan ainakin yritettyä. Fannyn kanssa osasin minäkin ihan hyvin meloa ennakkokäsityksistä huolimatta, kiersimme poijuja yhteisymmärryksessä ja leppoisasti. Ruokaa, no sitähän tuntui olevan joka välissä. Ei kotona noin paljoa syödä, uskoisin. Itse nautin monipuolisista salaattipöydistä, yritin välttää kaikkea mikä turvottaa, kuten hiilareita. Reetta veteli kyllä semmoisia tukkimiehen annoksia, että ihan nauratti. Muilla oli välillä nirppanokkaa ja ennakkoluuloja, mutta aina saimme poistua hyvin ravittuina, sillä vaihtoehtojakin oli tarjolla.
   Löysin itsestäni nukkujan, olen nukkunut viikon aikana enemmän kuin moneen viikkoon yhteensä. Nyt ymmärrän omaa isäänikin paremmin, kun hän on aina ottanut ruuan päälle ruokakörnöt. Tuleehan se uni väkiselläkin, kun ruuan päälle oikaisee sängylle pitkäkseen. Mutta en tee moista oikaisua koskaan kotona, joten en myöskään nuku ruokakörnöjä. Saatoin nukkua lounaan ja päivällisen jälkeen, kahdet körnöt päivässä ja täysi yö päälle. Eli siinä mielessä päivärytmit poikkesivat totaalisesti normaalista perhearjesta, että kokkaaminen, tiskit ja pöytien siivoukset jäivät muille, kun sai käydä valmiissa ruokapöydässä. Mutta jos välttelin sängylle oikaisua, en myöskään ollut väsynyt, eli se oli se asento joka laukaisi univivun... Samoin muu sakki nukkui meillä kunnon yöunia. Teimme myös Ähtärin eläintarhaan retken ja oman reissun Tuurin kyläkauppaan. Suurin osa perheestämme nukkui nekin matkat mennen tullen palatessa.


   Reettahan sai viime viikon perjantaina sytostaatin Oulussa. Yleensähän se on aiheuttanut kipuja jaloissa ja leuoissa. Nyt neidille annettiin vain kerran hermosärkylääkettä ja iltasin ainoastaan muutama opiaattitippa helpottamaan nukahtamista. Neiti ei siis kipuillut samoin kuin aikaisemmin. Onko se hyvä vai huono asia? Sitäpä mietin kyllä. Sain myös kuulla, että se kertoisi siitä, etteivät lääkkeet enää tehoa... Noin en ollut itse osannut ajatella ja ajatuksena se säikäytti tietenkin. Olin ollut salaa tyytyväinen lapseeni, hänen kivuttomuuteen ja korkeaan kipukynnykseen, liikkumisen iloon ja jaksamiseen. Sillä Reetta jaksoi siinä missä terveetkin, joten lihakset huutelivat rasituksesta ja liikkumisesta, eivät yksistään lääkkeestä johtuen.
   Kyllä Reetta jalkojaankin välillä päivitteli, mutta kiersi hyvällä tahdilla eläintarhassa koko reitin, juosten ja ylämäetkin jaksaen. Kenties edellisen päivän seinäkiipeily oli se joka kipuili... Samanlaista narinaa ja kipuilua sain kuulla muidenkin lasten suusta, joten siksi suhtauduimme Reetan kipuihinkin eri lailla, kuin pelkkiin lääkkeen aiheuttamiin kipuihin. Sain myös kuulla lääkäriltä, ettei kivuttomuus kerro mitään lääkkeen tehottomuudesta, ja Reetallahan on tunnetusti huikea kipukynnys... Eli siinä mielessä olen tuosta ajatuksesta vapautunut, johon törmäsin yllättäen. Mutta se pisti kalvamaan alitajunnassa, enkä olisi moista sinne halunnut päästää sisään, kalvamaan nimittäin. Sillä omissakin ajatuksissa on jaksaminen, enkä haluaisi uusia uhkakuvia pyöritellä. Lääkärin mukaan saamme olla vilpittömästi ja aidosti vain tyytyväisiä, jos Reetta ei ole kipeä, ilman uusia pelkoajatuksia.
   Eilen olemme saaneet lääkäriltä Oulusta yllättävän ja myös hämmentävän puhelun, jossa on muutama mietittävä, pyöriteltävä, avattava ja ajateltava asia... En kuitenkaan kykene sitä tässä tänään ja nyt avaamaan sen enempää, kun olen vielä pihalla kuin pipo ja yritän jäsennellä ja ymmärtää. Joten kerron aiheesta jahka tiedän taas enemmän... Mutta voin sanoa, että vieläkin keinuttaa, sillä moinen laukaksi itsellä jonkin sortin stressi- ja paniikkikohtauksen. Olen yhä keinuvilla aalloilla ja yritän tarkentaa horisonttiin, saada sen vaakasuoraan.


   Mutta sitten otsakkeeseen, voimavarapyörä, mitä se tekee tässä. Noooh, meillähän oli myös huippuluentoja, joihin saimme osallistua. Tämä oli itselle uusi asia, termi ja ajattelin, että se voisi olla jopa arjen työkalukin. Voimavarapyörä.


   Minäpä selitän.... Yritä ymmärtää... Piirrä mukana...


Piirrä itsellesi ympyrä, vaikkapa kahvikupin lautasella. Keskellä on piste, joka on napa, josta säteet lähtevät. Piirrä tasaisin välimatkoin toisiinsa nähden kymmenen sädettä. Keksipisteestä suoraan ulkokehälle. Nyt se alkaa muistuttaa pyörän rengasta ja pinnoja. Nyt sitten nimeät säteen vaikkapa ylhäältä myötä päivään yksi kerrallaan seuraavasti: perhe, uni, voimavarat/henkinen jaksaminen, harrastukset/itsensä toteuttaminen, palautuminen vapaa-aikana, terveydentila, "työnilo", ystävät/sosiaaliset suhteet, ravitsemus/painonhallinta ja liikunta/fyysinen kunto.
Siinäpä ne.
   Nyt sitten kuvittelet jokaiselle säteelle arvon, numeron vaikkapa yhdestä kymmeneen. Pienin arvo on lähellä napaa ja suurenee koko ajan sädettä edetessä. Eli ulkokehällä on kymppi. Nyt sitten mietit jokaisen aiheen kohdalla oman arvosanasi, esim. minkä arvosanan annat omalle unelle tai terveydentilallesi? Minkä voimavaroille jne... Kun olet kaikki numerot antanut, se voi olla myös pelkkä rasti sillä kohdalla sädettä kuin tunnet sen olevan tai voit antaa sen myös numeraalisesti. Minä laitoin pelkkiä rasteja, säteen sille kohdalle, kuin sinä päivänä tuntui. Jos arvioin arvosanaksi viisi, rasti tuli säteen puoliväliin.
   Nyt sitten yhdistät viivalla kaikki rastit toisiinsa samalla tavalla myötä päivään kiertäen ja aihe kerrallaan edeten. Ymmärsitkö? Näin sinulle valmistuu omanlaisesi voimavarapyörä. Onko se minkälainen, mitä se kertoo, onko se pyöreä, kulmikas, minkä kokoinen jne... Mitkä ovat sinun voimavarasi, mitkä tarvitsevat tukea...
   Mitä se minun voimavarapyöräni kertoi? No huh huh, sehän kertoi juuri sinä päivänä aika yllättäviä asioita. Oma voimavarapyöräni oli todella kulmikas, epätasainen, pieni ja säikäytti. Näinkö huonosti todellisuudessa ja juuri sinä päivänä voin. Mitä pitäisi tehdä, kuinka korjata? Toki on asioita, joihin ei itse voi suoranaisesti vaikuttaa, mutta myös paljon asioita, joihin meillä jokaisella on mahdollisuus puuttua.
   Luennon aikana perehdyimme palautumisen ja rentoutumisen tärkeyteen. Idea ja ajatus kuuluu näin: hyvin syömällä, liikkumalla ja lepäämällä tuemme hyvää fiilistä. Arjessa raaka tuntikaavio voisi olla 8-8-8, työ - vapaa-aika - uni. Itseä herätteli jälleen ajatus siitä, kuinka rentoutuminen tahtoo arjessa unohtua, kun on jatkuvasti niin kovat suorituspaineet ja stressitila, itse kullakin mistä syystä tahansa. Myös tuon oman voimavarapyörän ulkonäkö pisti ajattelemaan, tällainenko olen, tällaiseksiko jään, enkö tajua? Toki se oli alkuviikkoa se, kun moisen tein. Seuraavana päivänä, eri mielentilassa olisin varmaan piirtänyt toisenlaisen voimavarapyörän itselleni. Tärkeintä on kuitenkin olla itselleen rehellinen ja piirtää rastit juuri niille kohdille kuin tuntuu. Ja piirtää se aika ajoin uudelleen, verrata onko onnistunut jossakin tai nouseeko jokin muu yllättävä asia esille. Mitä oma voimavarapyörä kertoo...
   Toki mietin tässä mistä aina kaivaa esiin ne voimavarat, joilla jaksaa omaa voimavarapyöräänsä eheyttää. Riittääkö siihen omat paukut ja mitkä ovat ne tärkeimmät aihepiirit. Pitää muistaa olla itsekäskin ja hakea ja löytää niitä voimavaroja itselleen, eikä aina olla se antava osapuoli. Latautua välillä, jokaisella kun on ne omat konstinsa, toivottavasti. Toki armollisuus myös itseään kohtaan, kaikkea ei voi kerralla korjata, mutta jos saat jonkin aihepiirin edes hiukan korjattua niin se on oikea suunta. Mutta onko sellainen ihminen rehellinen itselleen, joka mielestään saisi tasaisen ja täydellisen voimavarapyörän piirrettyä. Onko se harhaa, kuvitelmaa, uskottelua, peittelyä vai mitä. Uskon, että jokaisella on aina jonkinlainen kupru jossakin, sillä emmehän me mitään yli-ihmisiä ole, itse kullakin on voivaranotkahduksia milloin mistäkin syystä. Toki jokuhan saattaa luulla ja esittää täydellistä, mutta valitettavasti niitäkin täydellisyyden kuplia on hajonnut. Poksahtanut raadollisesti kappaleiksi, poks vaan, jäljelle jääneet vain kulissien riekaleet.


   Tänään olen jälleen aamusta omaa voimavarapyörääni katsonut, ihmetellyt alkuviikon huonoja antamiani arvosanoja itselleni, jaksamiselleni. Mitkä asiat sillä hetkellä arviointiini vaikuttivat, paljonko on omasta ajatuksista kiinni, miten voi. Tärkeintä on tajuta, kuinka oma voimavarattomuus tai voimavarat vaikuttavat lapsiin, perheeseen, ympäristöön. Itseemme. Olemmehan peilejä toinen toisillemme. Kyllähän se perinteisesti paha mieli tarttuu ja leviää nopeasti kuin kulovalkea. Kuka tartuttaa mitäkin ja keneenkin. Kuinka osaisimme suojautua ja sammuttaa moisen kulovalkean, kun se omia kylkiä nuolee. Pitäisi olla jatkuvasti alkusammutusvalmiustilassa ja tarpeeksi vahva, ettei antaisi kulolle valtaa. Mutta kyllähän sen arjessa ja elämässä huomaa sen sadoissa asioissa, että paha mieli tarttuu ja on helposti levitettävissä. Pahat sanat ja negatiivisuus ovat helpommin tuotavissa julki nokkelasti sanottavissa, mutta kiitos ja hyvä mieli on tapana pitää helpommin ja sitkeämmin omana tietonaan. Mutta kun olisi niin tärkeää jaksaa jakaa ja kertoa myös positiivisetkin asiat elämässä. Vaikka se muka olisi kuinka mitättömän tuntuinen sillä hetkellä, se saattaa itää sanottuna vastapuolella valtavaksi voimavaraksi.
   Yritän jälleen eheyttää omaa voimavarapyörääni. Pyöreäksi, täydelliseksi ja isoksi en edes haaveile sitä, mutta tavoittelen kuitenkin tasaisempaa pyörimistä, eikä jatkuvaa kolokkasemista ja rytkymistä. Haluaisin  laajemman ja avonaisemman voimavarapyörän, jotta jaksaisin tulevaisuudessakin paremmin pyörittää itseäni ja perhettämme.
   Yritän siis ajatella, että moinen notkahdus, nytkähdys ja säikähdys olikin tarpeeseen, jotta löytäisin jälleen laajemman tavan nähdä maailmaa. Tajuaisin hakea ja antaa itselleni luvan rentoudelle ja hyvälle mielelle, enkä antaisi kaiken kuonan itseäni kuorruttaa. Jotta jaksaisin matalapaineessakin nähdä värillisenä, hengitellä syvään ja nauru ja iloisuus olisi nopeampi tempoista kuin negatiivinen kiihtymys. Vaikka kuinka noita syöttöjä annetaan vaikka ja mihin suuntaan, toivon osaavani ja jaksavani väistellä ne voimavarojani vähentävät syötöt. Toivon osaavani tarttua oikeisiin ja voimavaroja kasvattaviin asioihin, tilanteisiin ja syöttöihin. Sillä jaksan yhä uskoa, että hyvyydellä ja positiivisuudella on tapana myös kasvaa ja jakaa sitä muillekin. Onneksi tämän aamuinen voimavarapyöräni on saanut ilmaa ja muuttanut muotoaan. Mutta onhan se vielä monestakin kohtaa nilikku, lonksuu ja keikkuu miten sattuu. Mutta onneksi osaan ja jaksan tänään keikkua notkeammin mukana ja itsellenikin höristen.
   Tytöt heräsivät vasta nyt, yhdentoista paikkeilla, joten uskon pitkien kotona nukuttujen yöunien ladanneen heidänkin voimavarojaan. Ainakin tuntuu pyörivän naurun siivittäminä aamuiset toimet. Pasi tarttui imuriin, josko minä aloittaisin pyykkirumban ja kehittelen murua lasten lautaselle. Saamme olla tyytyväisiä, että olemme kyenneet ja voineet toteuttaa laadittuja suunnitelmia. Saavuttaneet tiettyjä tavoitteita, olemaan jopa normaalien asioiden puitteissa, ihmisten ilmoilla, kokeneet kuukauden aikana vaikka ja mitä kivaa. Mitä sitten Reetan suunnitelmien suhteen on ilmassa, toivon siitäkin löytyvän laajan ja avonaisen voimavarapyörän, uusine mahdollisuuksineen. Jatkamme siis lonksumista, notkeasti myötäillen ja latautuneena ;-)






  

lauantai 12. heinäkuuta 2014

KOHTAUSVALIKKO

Saat kuvitella nyt, että kädessäsi on videoiden kaukosäädin. Valikossa lukee erinäisiä asioita, mm katso filmi, kieli, kohtausvalikko jne... Nyt sinulla on mahdollisuus valita kohtaus kerrallaan luettavaksi, sikäli mikäli valitset kohtausvalikon. Että sellainen johdanto, ilmeisesti kauhean pitkän tauon jälkeen. Ehkäpä saan avattua syynkin, miksi moisen aiheen ja otsakkeen valitsin. Sitä en tiedä kenelle se avautuu ja avautuuko, mutta minusta ja meistä se oli eilen hauskasti oivallettu asia, uudella tavalla tajuttu, ajateltu niin, ettei ennen ole ajatellut.


-Kohtausvalikko-
Eilen Reetta oli osastolla lääkkeellä. Samalla neiti katsoi filmiä, jonka oli kuukausi sitten jo aloittanut. Nyt hän sai sen katsottua loppuun. Siinä samalla kun Reetta kaukosäätimen kanssa heilui, häntä tutki erikoistuva lääkäri. Itse asiassa lääkäri juuri oli se, joka aiheen avasi. "Kohtausvalikko, mitä siitä näkyy? Voitko Reetta valita kohtausvalikon, jotta näkisin...?" Reetta selittää, että ne ovat kohtauksia elokuvasta... "Kohtauksia elokuvasta, minä kun luulin, että kohtauksia. Niin kuin epilepsiakohtaus, raivokohtaus, uhmakohtaus, allergiakohtaus..." Siinä vaiheessa me kaikki hirnuimme ja mielikuvitus alkoi keksiä vaikka ja mitä versioita kyseisestä sanasta ja sen merkityksistä. Kohtaus, tottahan toki, kohtaushan siitä tulee mieleen jos ajattelee. Heitimme porukalla huulta, josko erikoistuville lääkäreille kuuluisikin koulutukseen valita kohtaus kerrallaan, tunnistustehtävä, tunnistatko kohtauksen näkemäsi perusteella... Lääkäri itsekin nauroi omalle ajatukselleen, sillä hän totta kai oli suoritettavaan tehtävään niin keskittynyt, että ajatteli prinsessafilminkin menevän samaan terminologiaan. Toki itsellä vilahti heti mielessä muutama kohtaus, jonka voisi nauhoittaa, jotta saisi opiskelijat materiaalia. Missä kaikessa kohtaus-sanana ilmeneekään, miten se missäkin käsitetään. Sanan monet kasvot. Kohtaus, kun se on paha, sille ei naura enää kukaan. Kohtauksiakin on siis niin monenlaisia.
   Sellainen kohtausvalikon selitys, en tiedä menikö kuinka pahasti ohi, mutta eilen meitä huoneellinen sen oivalsi ja sillä leikitteli. Menee ilmeisesti tämän hiukan tummahkonpuhuvan sairaala/koppihuumorin piikkiin. Kaikesta voi ja pitää hauskuus repiäkin. Onneksi yhä kykenemme repimään ja nauramaan. Eli jatkan siis seuraavaan kohtaukseen...


-Jäämeri-
Reetta sai edellisen sytostaatin osastolla kesäkuun viimeinen päivä. Heinäkuun ensimmäinen starttasimme karavaanimme aamulla kuudelta, suuntasimme kohti Lappia. Kohti käsivartta, pohjoista, Norjaa ja Jäämerta. Kohti upeaa, kirkasta merimaisemaa, simpukoita, nousu- ja laskuvesiä, valoja, vuoria, heijastuksia, seikkailuja, rantakiviä, upeita maisemia, avaruutta, Jäämeren kylmyyttä ja jäitä meressä... Ehkei kaikille juolahtaisi mieleen lähteä sytojen jälkeen kipuilevan ja kortisonikuurissa olevan lapsen kanssa, mutta meillepä juolahti.
   Seuraamme liittyi matkan varrelta entinen syöpäläisperhe, joka kenties ainakin osan kohtauksista kykeni ymmärtämään, omien kokemuksien kautta. Joku toinen olisi saattanut olla silmät ymmyrkäisinä, jos suurin ongelma elämässä on ollut flunssa tai mahatauti. Syöpäläissavotoissa on kohtauksia jos johonkin suuntaan, itse kullakin, joten kummasti tuulettuu omatkin ajatukset. Reetalle kortisonit vaikuttavat aika kiivaasti, noin niin kuin lyhyesti sanottuna. Mutta sehän oli tiedossa ja kohtaus kerrallaan lusimme, missä sitten olimmekin. Eikä Reetta suinkaan ole meidän perheessä ainoa joka kohtauksia saa, se on loputon valikko se. Reetan kohdalla monet asiat voi selittää ja ymmärtää kipujen, lääkkeiden ja sen sellaisen kautta, mutta muiden kohtauksille ei aina suoranaisia selityksiä ole antaa. Perheloma ja parituhatta kilometriä autossa, siihenkin mahtuu muutama tunnelma, kohtauksineen. Uskokaa huviksenne... Kauheat odotukset, paineet, stressi ja vaiheet, niistä on meidän perheen lomat tehty. Ei siis uutta, vaan toistoa elämästä, arjesta, entisistä lomista, kokemuksista ja kohtauksista... Jokainen kohtaus kuitenkin päättyy jossakin välissä ja reissusta jäi miellyttävä jälkimaku. Onnistuimme, kannatti lähteä, kannatti heittäytyä, kannatti taipua, kannatti uskaltaa.
   Ajoimme siis tiistaina kotoa Kilpisjärvelle. Meillä oli siellä kahdeksi yöksi mökki varattu. Sama mökki ja sama paikka kuin vuonna 2008, halusimme sinne uudelleen. Meille riittää perheenä luonto, luonnonkauneus, elämykset ja leppoisuus. Sirkushuveja emme tähän reissuun sisällyttäneet pahemmin, sillä niitä on ollut nyt joka suuntaan. Tunturipurot, vaivaiskoivut, auringonpaiste, porot, Saana-tunturi mökin takana, lumi rinteillä heinäkuussa jne. Leppoisuus, no se nyt on käsitteenä sellainen, että sitä on vaikea mieltää kuka oli ja kuka ei. Leppoisa meinaan. Mutta jotain sentään tavoitimme. Onhan se tavallaan ainutlaatuista kokea kaiken maailman kohtauksia erämaassa ja luonnon kauneudessa, kuin kotona tutuissa nurkissa. Ainakin piirtyy jokainen kohtaus mieleen, muistojen kohtausvalikkoon.
   Teimme päivän reissun Norjaan, Tromssaan. Sanonpahan vaan, että kallis maa, paikka ja päivä, tukijaisilla elävälle perheelle. Mutta se ei tullut yllätyksenä. On paljon halvempaa olla suomalainen, jos niin kuin Norjaan vertaa. Ihan sama mitä maksoi, mutta siellä aurinko paistoi kirkkailla säteillä maahan saakka, ihan ilmaiseksi.


-Ihmisen pienuus-
Upean luonnon rinnalla, vuoristossa, korkealla tajusin jälleen ihmisen pienuuden. Kuinka pieniä me olemme, pieniä palasia maailmankaikkeudessa, maailmassa, kaikessa. Jotenkin valtavien lumipeitteisten vuorien ympäröimänä nöyrtyy entisestään, kun tajuaa mittasuhteet, ihmisen ja oman pienuuden. Loputon taivas, loputon vuoristo, loputon meri. Upeat värit, sinisen ja vihreän sadat eri vivahteet. Meille sattui loistavat aurinkoiset päivät, helteet noille päiville, joten luonnosta kykeni aistimaan laajemmin.
   Samaan aikaa vuoristossa tehtiin mittavia tietöitä, siinäpä loppui myös aikataulut ja kiire, mitä lomalaisilla usein on. Kun letka laitetaan puoleksi tunniksi parkkiin, odottamaan johtoautoa, joka on kenties vuorenrinteen toisella puolella, siinä ei auta kuin asettua ja olla. Minusta oli toisaalta kiva, että liikenteenohjaajat sanoivat odotusajan pituuden ja kertoivat mihin kannattaa suunnata ja kuinka odotusaika käyttää. Näimme, koimme ja kuvasimme upeita putouksia, sateenkaaria, saimme vesipisaroista kasteen päällemme, jalkauduimme alkukantaiseen upeaan luontoon, nautimme eväitä yllättävissä paikoissa ja näin pois päin. Siinä myös tajusi, ettei kiivaus ja räpiköinti auta, on osattava tarttua hetkeen.
   Samaan aikaan ihmettelen suunnattomasti, kuinka jokin pienen pieni syövänmurunen, solu, plasti tai ripe saadaan kiinni ja tutkittua. Löydettyä, kun maailmankaikkeus on niin valtava. Kuinka se pienen pieni atomi, murunen, hippu, jämä onkin voinut osua lapseeni, miten se on mahdollista. Ja ennen kaikkea mistä ja miksi semmoisia sinkoilee, jos maailma on pohjimmiltaan noin suunnattoman kaunis paikka?
   Kun katsoo omia lapsiaan vuoria vasten, niin onhan ne pieniä, ihmeitä. Kuinka pienestä atomista, murusesta hekin ovat saaneet alkunsa ja kasvaneet oikeiksi. Todellisiksi, vahvoiksi ja omiksi persoonikseen. Paljonko kummenee mamman siinä selän takana räpiköidä ja ajatella ihmisen pienuutta, jos on kohtaus menossa. Kellä tahansa, mihin aiheeseen liittyvä tahansa. Siinä ei luonnon kauneus aina riitä, vaikka kuinka syvään sitä hengittelisi ja vielä kerran hengittelisi... Ihmisen pienuuden tajuaa myös siinä, että omat ajatukset sinkoilevat vain oman pienen nupin sisällä, nuppihan on aika pieni, jos ajattelee vaikka vuoristoa. Kuinka pientä kehää ne pyörivät. Toisaalta jokaisella pitäisi olla vaikka pienen pieni tunturipuro, jota kautta antaisi virrata pienestä päästä lähteneet ajatukset. Antaisi solista, leikitellä, syöksyä, pulputa ja virrata ulos. Samalla se jättäisi jopa kauniin, ainutlaatuisen kohtauksen jonkun muistijälkeen. Juuri se virta, juuri se puro... Kenties juuri se unohdettu, löytämätön, villi ja vapaa tunturipuro, jonka juuri minä kykenen luomaan, tajuamaan ja piirtämään mieleeni. Omana tunturipurokohtauksena.
   Onnistuimme myös loikkaamaan pelkojemme yli, monikin meistä. Porukalla rohkenimme keikkuvaan, kolisevaan vaijerihissiin ja ylös vuorenrinteille. Korkeutta merenpinnasta puolisen kilometriä. Reettahan oli toki kipeä, narisi, kaikki oli silloin tyhmää ja hankalaa. Äidin käsipuolessa piti vinkua... Annoimme muutaman opiaattitipan (5) veden kanssa, ja simsalabim se vaikutti. Siihen loppui sen kohtauksen narinat ja kivut, kun neiti juoksi ylös rinnettä. Juoksi ja tavoitteli muiden kanssa epätodellisuutta. Heinäkuu, kesähelle, lumi, korkeus ja mittasuhteet. Kohtaus päättyi positiiviseen muistijälkeen ja lumipallojen tekoon heinäkuussa. Mutta piti jälleen kuunnella, ymmärtää, kannustaa ja tarttua, sillä siitäkin päästiin. Olkoon se vaikka semmoinen vuoristokohtaus nimeltään, lomamuistojen valikossa.
   Samaan aikaan hämmästelimme lentokoneita, joita ilmestyi taivaalta ja jotka laskeutuivat määrätietoisesti vuoristoon. Kuinka vahva usko, ammattitaito ja luottamus täytyy ohjaimissa olla. Mehän näimme omassa kohtauksessamme vain mittasuhteet, pelkät vuoristot ja kuvittelimme loput uhkakuvat. Sinne ne laskeutuivat ja sieltä ne nousivat. Mutta näinhän on elämäkin, on uskallettava, suunnattava ja luotettava, omiin oppeihin ja ammattilaisiin. Osattava sulkea uhkakuvat taakse ja luotettava tekemisiin ja oikeaan suuntaan. Olisiko se nyt semmoinen suuntavaistokohtaus... Se meillä on oltava, kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä.


-Arvot-
Siellä ne menee ja kaarnaveneitä veistelee; meidän Arvo ja toinen Arvo, sehän on silloin Arvot. Jälleen sama sana, jolla on monia eri tarkoituksia, missä yhteydessä se ilmeneekään.
   Omat arvot, mitä ne ovat ja millä mallilla. Kuinka ne ovat muuttuneet ja muuttuvat. Vai muuttuvatko? Voisi sanoa, että ne selkiytyvät ja kirkastuvat entisestään. Tuskin minä nyt näiden vuosien aikana arvomaailmaani uusiski olen laittanut, en, ainakaan omasta mielestäni. Mutta oma arvomaailma ja elämän arvot ovat selkiytyneet. Enkä avaa aihetta nyt sen enempää, sillä arvojen kohtausvalikko on suunnaton, loputon. On kuitenkin tärkeää tajuta, että löytää itsestään yhä jotakin samaa kuin ennenkin. Jotakin mikä on aikoinaan omaksi valittua arvomaailmaa ja omaa ajatuksenjuoksua. Oman elämän arvovalikkoa.
   Kun kohtauksien sisältä ja syövereistä pulpahtaa jokin ajatus, oivallus, arvo tai tapa, joka on ominta itseäni aina ollut. Se on hämmentävää ja toisaalta voimauttavaakin, en ole kokonaan muutettu näiden vuosien aikana. Minussa on vielä jotakin entistä, turvallistakin ja tuttuakin. Toki mustavalkoisemmaksi muutun yhä, enkä jaksa aina ymmärtää ilmanaikaisuutta, tehtyjä ja tyhmiä ongelmia. Yksi äiti kerran itkien sanoi minulle, että on tehtyjä ongelmia ja todellisia ongelmia, näinhän se menee... Toki omat arvot myös välillä mietityttää, jos olisin valinnut ja ajatellut näin, miten sen ja sen nyt sen pohjalta taablaisin. Jokaisella on myös oikeus ja velvollisuus muuttaa ja tarkistaa arvojaan, jos sille on riittävät perusteet. Eli eihän mikään ole itsestään selvää ja näitä asioita, arvomaailmaansa käsittelee huomaamattaankin. Mutta tietyt arvot ja ajatukset tuovat myös mielenrauhaa ja ikään kuin kelluttavat elämässä. Pitävät pinnalla, arvokellukekohtaus.
   Sitten arvoihin, joita seuraamme verikokeilla, eli Reetan labra-arvoihin. Edelliset labrat otettiin silloin kesäkuun lopussa ja nyt eilen oli jälleen labrojen aika. Eiliset arvot olivat hyvät, hiukan koholla joiltakin osin kortisoinen myötä, mutta luottavaisella tasolla. Hb 103, trompparit 260, leukkarit 2,6 ja netrofiilit 1,2. Toki itse haluan uskoa arvojen hyvyyteen muutenkin, sillä onhan kortisonista jo viikko aikaa. Viimeisimmissä labroissa diffiä ei ole edes tehty, arvoa joka kertoo syöpäsolujen esiasteista veressä... Tai jotain siihen viittaavaa, nyt ei ole lääketiedevipuni kovin auki, vaan vedän äitivivun kautta näitä juttujani. Olen muuttunut enemmän äidiksi ja yritän ihan oikeasti ottaa etäisyyttä syöpään ja tähän todellisuuteen. Mitä ilmeisemmin onnistunutkin olen, kun ei kaikki irtoa hatusta ja en ole ikuisuuksiin tännekään kirjoittanut. Olen siis harrastanut enemmän amatöörimäistä ja maalaisjärkistä äitiyttä, yritän kasvattaa noista lapsista omat arvonsa tuntevia kansalaisia ja itsenäisen rohkeita ihmisiä.
   Eilen lääkäri sanoi, että jos ja kun arvot pitävät näin hyvin kutinsa, hänen mielestään riittävät kahden viikon välein otettavat veriarvot. Aina samalla kun käymme lääkkeellä Oulussa. Sehän vain minulle sopii. Joku varmaan siellä laskeskeleekin, miksi kävimme jo eilen ja perjantaina, sillä seuraava sytohan olisi pitänyt olla ensi viikolla... Oikein ynnäsit, ennakoimme, sillä olemme jälleen reissussa huomisesta lähtien. Lähdemme sunnuntaista perjantaihin koko perheen kansasolusiirron saaneiden perheleirille Kuortaneen urheiluopistolle. Seuraava Oulun keikka on siis vasta kahden viikon kuluttua 28.7. Toivon, että saamme pitää tuon suunnitelman ja saamme kaksi sairaala- ja labravapaata viikkoa, se on tavoite. Ainakin neiti voi loistavasti, jälleen kerran ja yhä. Se riittäköön näin äitinä asiaa peilatessa.
   Eilen Reetta sai sytostaatin, mutta ei ole tarvinnut minkäänlaista kipulääkettä. Toivon sen olevan hyvän asian, ja neidillä loistavan kipukynnyksen. Tai eilen sairaalassa todettiinkin, ettei Reetta kyllä paljoa valittele ja hänen kipukynnyksensä tiedetään. Samoin rohkeus ja asenne, sillä jaksamme muutkin porskuttaa, kunhan otamme mallia lapsestamme. Kun saavuimme eilen taksilla pihaan starttasimme välittömästi polkupyörämme ja lähdimme pyöräilemään. Sieltä suoraan uimaan ja nauttimaan kaikesta mahdollisesta. Reetta on myös yökyläillyt, kyläillyt, mennyt menojaan ja touhunnut omiaan. Olen antanut mennä ja touhottaa, sillä neidillä on loistava syke ja vointi. Miksi rajoittaisin? Rasvaukset ja juomiset ovat myös tytöllä hyvin hallinnassa. Kasvua tapahtuu koko ajan ja neiti alkaa olla samanlaisessa lihassa kuin Vernakin, eli viime syksystä on painoa tullut nelisen kiloa lisää, mikä näkyy normaaliutena kropassa. Hartaasti toki toivon näin kesäsyömingeissä, etten enää itse myötätunnosta lihoisi. Sillä kesällä, kesävaatteissa ja hihattomissa näytän tasan hylkeeltä. Kävelevältä, pyöräilevältä ja tanssivalta hylkeeltä. Eli tulkoon kaikki painonousu pelkästään lapsiimme, ennen kaikkea Reetalle, joka on ollut välillä kuin riuku. Suunta on ainakin oikea...
   Saan olla myös todella ylpeä lastemme ruokavaliosta ja itsenäisyydestä, heillä on kykyä ja rohkeutta vaikka ja mihin. Eilen aamulla Tessa strattasi Joponsa serkkutytön kanssa, neidit polkaisivat Kalajoelle, semmoinen kaksi ja puoli tuntia matkaan meni. Etäisyys on kolmisenkymmentä kilometriä suuntaansa. Nyt odottelen, josko polkevat takaisin tai käyn hakemassa. Hymyileviä kuvia saimme reissun varrelta ja vielä illallakin jaksoivat nauraa, eli hyvä mittari meille vanhemmille. Reetta on ollut myös yön ajan ammana eli lapsenlikkana, yllättävällä kokoonpanolla. Reetalle uusien asioiden kohtaaminen on helppoa ja neidillä on rohkeutta. Osaa meidänkin typyistä pitää kannustaa urakalla, eikä se aina tuo tavoiteltua tulosta. Reettaa saamme oikeastaan rajoittaa, jopa jarrutella, kun noita ideoita tulee. Reetta ei näe esteitä, ehkä välillä hidasteita, mutta pyrkii sitkeästi tavoitteisiinsa. Sama on tämä jylläävä peikko luuytimessä eli leukemia, se ei estä, mutta välillä hidastaa ja rajoittaa. Mutta neiti elää täysillä ja osaa suhtautua optimistisesti hoitoihin ja lääkkeisiin. Hoidetaan pois, on motto! Sen haluamme pitää itsekin ja antaa lapsemme uskoa tuohon myös. Kohtausvalikossa elämänilo, optimistisuus, asenne, rohkeus...


-Lisävalikko-
Tähän kategoriaan voi laittaa ihan mitä vain. Pieniä hetkiä, tuokioita, katkelmia, muistijälkiä...
-Kaste. Pääsimme kummiksi Pasin kanssa. Hienoa ja rohkeaa valita meidät omasta kriisinsilmästämme. Yllättävänkin ihanaa. Pasi on niin otettu pikkupojasta, olen minäkin, mutta Pasilla on poikavauvakaipaus ollut ilmeisesti koteloituna...
-Ranta. Olemme käyneet aikuisten kokoonpanoilla Kalajoella ja Hiekkasärkillä kahtena päivänä. Olen koonnut tila-autoomme yllättäviä kokoonpanoja ihmisiä ja olemme suunnanneet rantsulle. Typyt ovat pärjänneet keskenään ja olemme saaneet todella harvinaista kahdenkeskistä aikaa Pasin kanssa (lauman mukana tietty). Eksotiikkaa ja ajattomuutta noinkin lähellä, aurinkoa ja aikuisten juttuja. Ajan ja paikantajun hämärtymistä, semmoista kellumista ja relaamista, harmitonta hubailua.
-Luksusleiri. Olemme jälleen harrastaneet grillaamista ja ulkoruokintaa. Teemme porukalla ja saamme aikaiseksi vaikka ja mitä herkkuja. Vieraita meillä on ollut ja mennyt vilkkaaseen tahtiin. Olemme paljuilleet, puuhailleet ja lorvineet. Välillä olen vetänyt muutaman yöttömän yön, milloin mistäkin syystä johtuen, mutta olen osannut ottaa ja antanut luvan olla myös ja latautua. Valitsin yhtenä päivänä laiskuuden, päivätorkut ja lukemisen, teki nannaa. Noista päiväkörnöistä olinkin haaveillut useamman viikon, enkä ehtinyt. Mutta menomatkalla Kilpisjärvelle körnöttelin useammankin kerran. Eli nyt sekin tasapaino on saavutettu. Pasi on ahertanut myös pihatöiden parissa, Fanny on siinä hyvä kaveri. Välillä kalastusta, musiikkia, elokuvia, luovuutta, eläimiä ja suunnittelemattomuutta. Pasilla on lomaa vielä ensi viikko, sitten jatkamme kesää akkavallalla, teemme taas erilaisia juttuja kuin koko perheellä. Välillä on kuulemma ollut myös tylsää, tosi tylsää ja hirveän tylsää. Mutta yritän opettaa myös tylsyyden sietämisen tärkeyttä, olemalla siis tosi tylsä äiti...
-Levi. Levittäydyimme yllättäen myös Leville. Olimme itse asiassa jo Lapista ajamassa kotiin, kun siinä taukoa pidellessä päätimmekin tuttavaperheen kanssa suunnata Leville. Vettä tuli koko päivän kuin aisaa, aurinko ei näyttäytynyt. Pilvet peittivät lähtiessä Saanan ja lappilaisten sanoin "oli hidas päivä". Vuokrasimme koko porukalla ison kelohirsihuvilan ja ostimme sirkushuveja menemällä kylpylään. Levistä minulle jäi todella positiivinen muistijälki kohtausvalikkoon, paljon kaikkea luontoa kunnioittaen. Sieltä ei suoranaisesti turismi ja rahastus kuultanut läpi, sillä kesällä mökkejä saa pilkkahintaan, moni asia on vimpan päälle hiottu ja kylpylä ei ollut pelkkä kylpylä vaan elämys. Valot, materiaalit, tunnelmat, aistit, kokonaisuus, äänet, efektit. Olihan siinä meikälläkin ihmettelemistä ja aistittavaa. Kuinka periaatteessa asioita voi tehdä uudella tavalla, kun on rohkeutta ja visioita, joita rohkeasti toteuttaa. Esimerkiksi, kuka sanoo, että kaakelin on oltava valkoinen ja kanttinen, jos niitäkin on joka lähtöön ja vaikka minkälaisia. Kuka sanoo, että katossa pitää olla loisteputkia, jos valolla on niin rajattomat mahdollisuudet. Kuka sanoo, ettei kesällä voi sataa unta, jos on pelit ja vehkeet joilla se mahdollistetaan. Kuka sanoo, että katon on oltava yksivärinen, jos sinne voi toteuttaa taivaan. Kuka sanoo, että altaan on oltava suorakaide, jos vuolukivikin taipuu kaarelle. Kuka sanoo, että altaan pohjan on oltava vaaleaa kaakelia, jos sinne voi toteuttaa merenpohjan pikkukivillä. Kuka sanoo, että vesijuostessa pitää juosta suoraan, jos tekee reitistä kaartuvan. Kuka sanoo, että ulkona on kylmä, jos istuu kuumassa porealtaassa vesisatteessa. Kuka sanoo, että kylpylään kuuluu vain tietyt äänet, jos niillä voi toteuttaa oman uuden fantasimaailmansa.... Monelle tämä kaikki on moneen kertaan koettua, mutta minä koin ensimmäistä kertaa, sillä en yleensä harrasta laskettelupaikkoja.
-Tanssi. Päädyin viime viikonloppuna uudelle tanssilavalle, hiukan taas huuli pyöreähkönä. Kokemastani jäi jälleen kiva muistijälki. Ennen kaikkea siellä oli valtavan paljon ihmisiä menneisyydestämme, naamatuttuja ja sain koiveltaa vaikka ja mitä paritanssikuvioita. Teki siis nannaa. Paikka oli asteen verran maalaisempi, kuin mihin olen tottunut. Varpaille tallottiin anteeksi pyytelemättä ja lenkkareissa. Lippalakkejakin ja höllöhousuja oli myös paikassa, mutta ei haitannut. Minä maalaisena, mustavalkoisena pohojalaisena olin omieni parissa, sulauduin hytkyen ja nauraen joukkoon. Tänään suuntaamme taas toiselle lavalle. Kyytiini tulee myös uusia ihmisiä, sillä meidän autoon mahtuu. Mitä järkeä on rullata monella autolla samoja kilometrejä peräkkäin, kun minä voin ottaa kyytiin. Jälleen uudella kokoonpanolla, mutta uskon illasta tulevan hauskan ja saan tanssia, sillä mukana on tanssikurssikavereita. Viime viikonloppuna yksi kaveri kuulemma testasi minua, sain kuulla sen myöhemmin. Seuraan kuulemma tosi hyvin, vaikka mitä yrittää. Voitto kotiin meikälle, saavutettuja taitoja ei ole ihan tanssin vähyydestä johtuen kadotettu. Toki aina uuden ihmisen kanssa tanssiessa menee muutama hetki askelten kuunteluun, jotta pääsee jyvälle viennistä. Mutta on kivaa kuulla kehittyneensä ja tajuta, että voi oppia. Vaikka olenkin yhä myrskynsilmässä ja stressikäyrä kohtuullisen kireä.


-Poistetut kohtaukset-
Muutama aviokriisi, aihepiirejä löytyy menneisyydestä nykyisyyteen seitsemäntoista avioliittovuoden kokemuksella...
Muutama lasten yhteenotto, siihenkin löytyy aiheita hormonitasosta, nälästä, väsystä, lääkkeestä, lapsesta, kokoonpanosta ja tylsyysasteesta riippuen...
Muutama siivomaton nurkka, ulkona olemme, sisällä käännymme ja jälleen laukkuja pakkaamme...
Muutama pesty pyykkikoneellinen, pyyhkeitä saa pestä taukoamatta. Harrastaa loputonta pyykkiterapiaa. On paljupyyhettä, saunapyyhettä, uimapyyhettä, kylpypyyhettä, elukkapyyhettä, vieraspyyhettä...
Muutama väärinkäsitys, kenen kanssa milloinkin ja missäkin aiheessa. Kun asioista puhutaan puolikkailla lauseilla, vajailla mielipiteillä, väärillä johtopäätöksillä tai puhumattomuudella. Kun luullaan mitä toinen luulee ja arvuutellaan loput...
Muutama tunne, milloin mihinkäkin suuntaan ja missäkin tilanteessa. Päällimmäisinä kuitenkin yrittää olla ja sitä yritämme hakea ja tietoisesti tavoitella tässä hetkessä eläminen, hyvyys. Monen asian hyvyyden oivaltaminen ja tajuaminen. Vaikka sitä hyvyyttä yrittää hämmentää pelko, kauhu, hätä, epätodellisuus, todellisuus, tappelut, laajat tunneskaalat, joita meille annetaan. Joita tulee ulkopuoleltakin, jotka pyrkivät tietoisuuteemme. Jotka raapivat, tekevät haavaumia, repivät auki tai muuten vain satuttavat.
Muutama onnellinen hetki, välähdys, aito, onnellinen kohtaus. Hymy, halaus, kainalo, lempeys, kuuleminen, ymmärtäminen, läsnäolo. Yritän taata lapsillemme onnellisuuden, hyvyyden, lapsuuden, raikkauden, levollisuuden, kauneuden, jotta he voivat sanoa saaneensa turvallisen ja onnellisen ikimuistoisen lapsuusajan... Kohtausvalikossa nimellä onnellinen lapsuus.


Nyt perheemme odottaa muutamaa arkirealistista kohtausta lauantaihimme. Pasi laittoi tiskikoneen pyörimään, tytöt pesi kissanhiekkalaatikon, muitakin yleisiä järjestelyn ääniä olin kuulevinani. Minä lopetan nämä kohtaukset nyt tältä päivältä, tartun imuriin, matkalaukkujen päivitykseen ja hurautan pyykkejä.
   En ole antanut eilisen sytostaatin jälkeen Reetalle mitään kipulääkkeitä, ajattelin kuulostella ja katsella. Reetta nukkui loistavan yön, levollisena ja näin myös päättelen kivuttomana. Reetta osaa myös pyytää tarvittaessa ja kyllä kivut huomaa kertomattakin. Uskon, että tulevalla lomaviikolla saamme kokea jälleen muutaman uuden kohtauksen, tavata entisiä ja uusia tuttuja. Toivon, että lataudumme, saamme kokea kivoja asioita ja osaamme relata. Saamme palata rentoina ja kivoina ihmisinä...
   Mielestäni meitä ei tarvitse liikaa huolestuneena ajatella, meillä on kesäsyke päällä. Muistathan nauttia omasta kesästäsi, tallentaa omat kohtausvalikkosi, tajuta pienenkin hetken ja kauneus ja merkitys. Se on ainutlaatuinen.
   Loppuun myös yksi pöllöviisaus:
"Ole valpas, niin näet..."



tiistai 24. kesäkuuta 2014

PURNAUS

Onhan minulla paikka mihin purnata, naukua ja natista. Tämä ja te. En oikein tiedä onko aihetta, mikä on turhaa ja auttaako, mutta vedän purnaukset nyt kehiin, jotta pöytä on/olisi jälleen puhdas kivemmille asioille tajuta. Siis tämä on niin kuin paasto, kuona ja ä'ä poistuu, puhdistuu ja raikastuu, olo kevenee, löytyy kepeys ja varsinkin purnaajan mieli valaistuu, kokee valkopesun ja tahranpoiston.... Hirmuiset tavoitteet siis..


   Mistäkö aloittaisin, purnaamiseni.


Ilma: hiivatin kylmä, varpaita palelee, nokka torisee ja on muka pakko linnoittautua sohvalle huovan alle. Satelee tuon tuostakin, kylmää ja märkää, vettä, räntää ja rakeita, kuuluu viimeiseen viikkoon. Tuulikin lisää kaiken voimaa, kupoliteltan etuteltta karkasi viikko sitten pihalta. Tien päässä oleva naapuri löysi sen ja teltta palautui pihallemme. Kunnes tuli uusi tuuli ja vei sen etuteltan taas. Nyt sitä ei ole löytynyt, vaikka on haettu kissojen ja koirien kanssa. Jonkun marjapensaassa tai lipputangossa roikkuu, eikä tuulenpuuskista voi edes päätellä onko hakemamme suunta oikea. Lapset narisee kylmää, tylsyyttä ja uudelleen kylmää ja tylsyyttä. Sopivasti sohvalla tapellen ja nahistellen milloin mistäkin.


Oma nuppi: onhan taas nuppi, joka ärsyttää. Negatiivinen, rahiseva, kipuileva ja raivostuttava nuppi. Nyt kun olemme pakostakin enemmän paikallamme, niin johan kiertää jos mitä päässä, nupissa. Paas kattoo milloin se poksahtaa ja kuona leviää kaikkialle. Kunpa liitokset kestäisivät... Painekattilan vanteet olisivat tarpeeksi napakat. Ärsyttää oma levottomuus ja negatiivisuus, turnausväsymys, jos se nyt sitä on. Mutta ainahan näitä tulee ja ennen kaikkea myös menee, mutta on inhottava omistaa tällainen nuppi tällä hetkellä. Kävin eilen loistavassa rentoutushoidossa, relasin ja leijuin niin kepeänä, kunnes minut jälleen maadoitettiin kotirintamalla. Paukkui heti ovelta, niin johan palasin rysähtäen takaisin tälle maankamaralle. Mutta sainpas hetkeni, puolitoista tuntia. Sitten tämä hiivatin yksinäisyys missä meikäläinen on pyörinyt nyt useamman vuoden, siitäkään ei pääse mihinkään. Onneksi jussina kävi, meni ja oli porukkaa, kavereita ja ystäviä. Mutta jussi on vain kerran vuodessa ja nyt kylmästä ilmasta johtuen vedimme perinteiset festarimme matalammalla profiililla, kuin muina vuosina. Sillä telttapaikoille ei ollut hyytävästä ilmasta johtuen pahemmin kysyntää. Mutta pyöri meillä varmaan parisenkymmentä ihmistä. Jotenkin kornia katsoa, kun porukat istuu villasukissa, huopiin ja peitteisiin käärittyinä hampaat lonksuen terassilla, kun muut lämmittelee paljussa. Juhannusta tuokin. Toki kaasukin loppui grillistä, juuri kun se oli lastattu täyteen juhannusherkkuja. Otimme aikalisän, tyhjän pullon ja eiku vauhdilla Nesteelle ja uutta pulloa kehiin. Mitä tuohon nuppiini vielä, olen rahinoita kuunnellut muutaman viikon, tajuamatta. Kunnes oivalsin yhtenä yönä rahistessani. Se muutama vuosi sitten todettu niskan kulmavikani muistuttelee olemassaolostaan ja heittää kipusäikeitä pitkin oikeaa kättä. Nyt kipu on menossa jo peukalossa, josko se kipu kohta tipahtaisi, valuisi ulos. Eli olen pettymyksekseni joutunut napsimaan hermosärkylääkkeitä itsekin ja naukumaan moista. Ärsyttävää, olla vanha, raihnainen ja rahiseva.


Sairaudet yhdet jos toiset: on avohaavaa, tulehduksia, tikkejä, lääkkeitä ja syöpää. Kaikkea samassa suvussa, ottakaa nuo pois, kaikilta koko revohkalta. Miksi aina pitää olla jotakin uutta, tapaturmaa tai hiivatin yhtä ja samaa syöpää. Minulla on niin mitta taas täynnä tätä todellisuutta. En haluaisi kierrättää moisia kenellekään, kukaan ei ole ansainnut, haluaisin ampua moiset tuusan nuuskaksi, niin ettei niistä ole haittaa enää kenellekään. Koskaan. Tänään on siis labrapäivä. Reetta kuulemma tulee hakemaan labratarrat kotoa, käy tätin kanssa piikillä ja jatkaa kyläilyään. No passaa sekin, mikäs siinä kyllä lapsi osaa jo nuo kuviot ilman äitiäkin. Eli meillä on lasten kierrätykset menossa, näitä lapsiahan riittää kierrättää asti. Mutta iltapäivällä jälleen kyttään puhelinta, odotan kommentteja ja laaba laaba. Syöpätodellisuutta. Ensi viikolla on jälleen suonensisäinen Oulussa ja kortisonin huuruinen viikko tiedossa. Jälleen uutta pään vaivaa ja paukkuja odotettavissa. Se aiheuttaa myös suunnitelmiin organisointia ja huomioon ottamista. Tämä on niin loputon suo, tämä hiivatin syöpäsuo, kauhean vaikeaa pysyä pitkospuilla ja keskittyä jokaiseen askeleeseen. Edellinen sytostaatti ei pahemmin vauhtimimmiämme hidastanut. Kipuja kävi, mutta ei paha. Neiti vetää niin sykkeellä ja asenteella, ei turhia nau'u. Toisinko tämä naukuva ja purnaava äiti. Kunpa aina osaisin suhteuttaa omat purnaukset tuon lapsemme kokemaan ja asenteeseen. Olen siis välillä niin raukka ja jonnin joutava naukuja, että... Ihan tuskastuttaa ja hävettää, mutta minkäs teen. Yhtenä päivänä uhmasimme kylmää ja sadetta ja vedimme Reino, Reetta, Fanny ja minä mummulan keikan pyörillä. Kilometrejä kertyy semmoinen viitisentoista edes takaisin ja Reetta siis jaksaa senkin hyvin pyöräillä. Sadekaan ei meitä saavuttanut. Mutta omat ajatukset ei lähde, vaikka kuinka hinkkaa vastatuulessa hampaat irvellä ja palellen kilometrejä. Se oli siis sunnuntai ja olin tosi kireä, vinkuva viulunkieli. Eli olen purnauksiani pidätellyt jo useamman päivän, yäk.


Kaikki muu: eniten ärsyttää kaikki! Siinäpä se tiivistettynä. Eilen menimme kauppaan, ostamaan jäämeren lohta tarjouksesta savustettavaksi. Aamu oli kaunis, jopa aurinkoinen, käynnistin siis pyykkiterapian ja sain kiksejä pyykkejä naruille ripustaessani. Keräsimme tyhjiä hylsyjä ja palautimme niitä kauppaan. Muutama lapsi siinä tappeli ennen kuin pääsimme edes lähtemään, mutta Verna jäi autoon kököttämään ja lähti mukaan. Ensimmäinen pullonpalautusmasiina tilttasi heti ja huusi henkilökuntaa. Siirryimme toiselle, joka hyljeksi osan pulloista, vaikka ei olisi pitänyt. Lähdin infopisteeseen jonottamaan, kun Verna jatkoi lastaamista automaatille. Jonotin, jonotin, kunnes yksi täti vielä yritti kiilata kiireisenä eläkeläisenä ohitse. Sain kuitenkin asiani hoidettua. Sitten jonotimme kalatiskillä. Kunnes minut pienet ihmiset heilumisen jälkeen havaittiin. "Yksi kokonainen lohi, kiitos, lapsi jää odottamaan..." "Kokonainen?" " Joo, kokonainen", sanoin ja vielä näytin köllöttäviä kokonaisia lohia jäähileessä. Verna jäi odottamaan, kun keräsin juustoja ja leikkeleitä. Verna tuli repsottavan kalapaketin kanssa, joka olikin kilohinnaltaan kolme kertaa kalliimpi kuin piti. Eiku takaisin ja jonottamaan, kylmätiskin viereen hytisemään. Sillä mehän vedämme yhä kesällä kesävaatteissa, hampaat kalisten. Jonotimme taas jonkun tovin, kunnes palautin papereista repsottavan fileen. Sanoin palauttavani väärän tuotteen, koska minähän tilaisin kokonaisen lohen ja osoitin taas. Sain lopulta oikean kalan ja jatkoimme kireillä "stressisiimoilla" matkaamme. Tarkistin vielä että hinta tuli oikein... Yksi tuttu kommentoikin kuinka tarkenemme näin vähillä vaatteilla. Sanoin, että kun on tietty fiilistaso, niin se lämmittää kummasti... Jonotimme kassalle. "Tässä lohessa ei ole hintaa." "Kyllä siinä hinta oli, muistan vielä summankin..." "Pitää käydä uudelleen punnitsemassa..." "En tasan enää lähde, olen jonottanut jo kahteen kertaan", sanoin kuplan otsassani yhä paisuessa. Purimme ostokset ja haimme kadonnutta hintalappua, löytämättä. Oman tunikanikin hiplasin eestä ja takaa, jottei se minussa ole. Samaan aikaan vielä ajattelin, että jos hintalappu on minussa, niin ei ole hinnalla tai kilohinnalla tämäkään eukko pilattu. Samaan aikaan minua jo vietävästi harmitti halpa kilohinta, pitikin ostaa halpaa, olisi kannattanut ostaa kunnon fileen hinnalla, jos se lappu minussa on. Tarjousvonkaleeksi itseni koin, ärsytyksen kourissa. Tuttu huomasi ongelmamme ja nauroi ymmärtävänä viereisellä kassalla... Onneksi kassaneiti juoksi itse sinne punnitukseen uudelleen, eikä tarvinnut jonottaa. Hinta oli se minkä muistinkin, mutta viivakoodi puuttui. Eli lopulta pääsimme kotiuttamaan itsemme ja kolmeen kertaan ostetun vonkaleen. Siinä välissä alkoi jälleen sataa ja kastui ne rutikuivat terapiapyykit narulla. Illalla emme vihtineet ja jaksaneet savustaa pihagrillissä, sillä ilma muuttui entistä hyytävämmäksi. Turvauduin siis savustuspussiin ja uuniin. No, savu haisi huushollissa, mutta ei siitä juuri kalaan aromeja jäänyt. Illan mittaan myös lapsivaihdossa ilmeni eripuraisuutta ja sen sataa uutta heitettyä ideaa... Pasi ja Tessa lähtivät ongelle, kunnes kaatosade kasteli. Mutta kauppareissu nosti sykettä jälleen sen verran, että sateesta huolimatta tuli nurmikko leikattua, huusholli siivottua ja uudelleen sotkettua. Jonkinlainen lapsilukubalanssikin saavutettiin, meillä löytyi nyt aamulla kolme blondia talossa. Juuri saamani tiedon mukaan vaihto jatkuu yhä. Reetalla on menossa jokin puuha, joka on kuulemma naurattanut koko laumaa ihan kauheasti pitkälle iltayöhön ja heti aamusta. Meiltä lähti kylille kolme kappaletta ja Pasi aikoo olla ruokiksenkin töissä. Eli täällä minä niska rahisten hylkiönä konetta naputtelen ja omaa kehääni kierrän. Kuuro kissakin kiertää kehää ja naukuu yhä uudelleen "kurnau", mikä kuulostaa ihan "purnau"kselta. Eilen haaveilin pienistä körnöistä, varsinkin sen rentoutushoidon jälkeen olisin ollut niin kypsä vartiksi peiton alle... Mutta muutama kommervenkki ja purnaus esti moisen, josko nyt olisi sen aika. Ties vaikka heräisin uutena, ehompana, iloisempana, positiivisempana ja kivempana ihmisenä ylös.
Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin purnausharmitukseni vielä kirjoittaa, nimittäin paritanssi. Minä tarvitsisin niin nyt kunnon tanssiterapiaa. Mutta ei, kaikki kurssit ja opettajat lomailee. Mihinkään ei pääse, ellei lähde maan ääriin ja leireille. Yhden leirin jo bongasin, kunnes tajusin meillä olevan sille viikolle muita suunnitelmia. Tai sitten pitäisi notkua yökaudet tanssipaikoilla, lihatiskissä (tai tarjouskalatiskissä) tyrkyllä. Sitten joku umpihumalainen, puujalaka hakee, hiihtelee ja huojuu kumitossuissaan, en todellakaan saa semmoisesta minkään moisia paritanssikiksejä. Tarvitsisin nyt tuntitolkulla kunnon meininkiä; buggia, fuskua, hidasta valssia, rumba boleroa ja jiveä. Silloin en ehtisi ja kykenisi purnaamaan mistään kenellekään, enkä rahinaani kuuntelemaan. Saisin keskittyä ja oppia uutta, nykyisellä tanssitaidolla jopa ihan nautinnon kautta. Ymmärtäköön se joka ymmärtää! Pyöräilyssä, uidessa, venytellessä, kotitöissä, pyykätessä, pihaa rapatessa, lorviessa tai lenkkeilyssä ei irtoa hymy ja hyvä mieli niin tehokkaasti, ja sitä minä mitä ilmeisemmin tarvitsisin.


   Mutta nyt olen purnannut, kateellisena hyväntuulisia lapsiani seurannut ja vauhtia ihmetellyt. Pakko siis tehdä itsekin asialle jotain. Josko laittaisin vaikka herttaisen ruusutunikan päälleni, vaaleanpunaiset silmälasit silmilleni ja rentoutuisin. Olenhan ennekin maannut riippukeinussa toppavaatteissa, mikä sen muka nyt estää. Onneksi loppuviikosta saamme vieraita, paas kattoo mitä me keksimme, minkämoisen retriitin vedämme. Johan auttoi, ranka suoristui ja hengitys vapautui. Vertaistuki on huisin tärkeää, vaikka tämä menikin nyt hiukan yksipuoliseksi vaahtoamiseksi, mutta aina joku saattaa ymmärtää.
   Hermoheikkona vielä labratuloksetkin soitin: Hb 99, trompparit 125, leukkarit 2,1, neutrofiilit 0,7 ja diffissä ei löydöksiä. Maallikkona sanoisin näin; olemme tavoitetasoissa ja luvut vastaavat hoitoja ja tilannetta. Jatkamme samoilla annostuksilla ja hyväksi havaitulla sykkeellä. Diffi on yhä puhdas! Jee, se perusteella paskasyöpä ei ole vereen pesiytynyt... Ärsyttää hiukan tuo alle satasen hemo, mutta minkäs teen, kyllähän se siinä hilikulla on viime viikkoina hoitoviikon jälkeen muulloinkin ollut. Mutta lapsi hörisee, touhuaa, nauraa rätkättää ja on oma kupliva itsensä. Luotan siis siihen mitä näen! Nyt ne kolme lasta kerkesivät jo kotiin palata, ennen kuin ehdin sinne pikakörnöille ja peiton alle. Eli näin tänään, onpa ihanaa kun on kivaa ääntelyä ja naurua huushollissa, jospa sekin tarttuisi meikäläiseen ;-) semmoinen kepeä lapsenmieli, joka ei jää purnauksiin roikkumaan. Vaan kykenee unohtamaan ne ja jatkaa naama virneessä. Tässä ja nyt, onhan moni asia ihan hyvin ;-) Nyt kuuluu Shakiraa, nupit kaakossa, josko sitä vaikka tähän tanssintuskaani hetkuttelisin...

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

RE-NTO-LAPSI

Tällä hetkellä Reetan diagnoosissa lukee leukemiarelapsi, näin on jälleen uusi diagnosoitu asia esillä, entiset karsittiin rankalla kädellä. Siivottiin menneet ja keskitytään olennaiseen. Jostain syystä tuo sanahirviö on pyörinyt suussani, mielessäni ja alitajunnassani nyt tämän muutaman viikon. Olen sitä maistellut ja avannut mitä kaikkea se sisältää, kuinka sen saisi avattua itselleen niin, että siitä löytyisi jotain hyvääkin... Niin voiko relapsista mitään hyvää kaivaa kaivamallakaan, pakko, jos minulta kysytään. 
   Toisaalta Reettammehan on aina ollut iso R, Reetta siis isolla ja päristen. Ennen tuota relapsia olen hokenut Reetan olevan Reipas, Rakas, Rohkea. Isoja asioita kaikki. Välillä myös Retro, Raivoisa ja Raivotar. Myös Retee ja Rietas, kun sille päälle sattuu. Mutta päällimmäisenä nousee esille Rentous, joka tavallaan tuosta sanahirviöstä löytyy kun silmiä siristää, relapsi, siis RentoLapsi, leukemiarelapsilapsi, sitähän Reetta kaikesta huolimatta on. Maanantaina kävimme illalla saunassa ja kyselin näitä tuntemuksia ja olotiloja, mitä lapsellani mielessä liikkuu... Siis oikeasti lapsemme on Rento ja niin Reipas, ei kuulemma tunnu missään, ei syöpä eikä hoidot. Kuulemma jälleen mittavirhe tai vanhat lukemat... Reetta on saanut painoakin sen verran lisää, että alkavat olla samoilla kiloilla Vernan kanssa, siis uskomattomat nelisen kiloa plussaa sitten viime syksyn. Kasvutahti on hyvä, myös hiuksissa. Saimme eilen ranskanletinkin jo kiertämään pään ympäri. Lapsemme jaksaa Rehkiä ja Revittää, milloin missäkin. Samalla Rätkättää niin, että kaikuu ja raikuu ympärillä. Myös Raivot kuuluu, silloin kun on tuuletuksen paikka. Kipuja ei ainakaan vielä maanataisen sytostaatin jälkeen ole ilmennyt, siis suuremmin. Olen antanut aamuin illoin hermosärkylääkkeen ja illalla muutaman opiaattitipan, jotta uni olisi mahdollisimman hyvää ja syvää. Lääkäri ihmetteli kipulääkkeiden vähäisyyttä ja kuulemma voisi Pamolia käyttää koko ajan taustalla. Mutta kun ei Reetta kuulemma tarvitse, niin en ole antanut enempiä, hyvä näin. Kyllä hän osaa pyytää, jos tarvitsee ja sen kyllä huomaa pyytämättäkin. Jaloissa on voimia vähemmän ja hengästyy helpommin, mutta sitä on ollut kuulemma ainakin viimeiset kolme vuotta.
   Reetta nukkuu yhä, viime yönäkin noin 12 tuntia yöunia, nyt paukkuu samanlaiset lukemat. Ja kuinka hyvin Reetta nukkuu, sitä ei voi kuin kadehtia. Samoin nukkuu koko perhe, uskomattoman rennosti ja levollisesti. Se on niin tärkeää, se auttaa jaksamaan ja lataa akkuja hurjasti. Minulle se myös kertoo tasapainosta ja rentoudesta, sikäli mikäli meidän tapauksessamme moisia termejä voi edes käyttää. No, käytän kuitenkin, sillä olotila on levollisen rauhallinen, kaikesta huolimatta. Maanantaina labrat olivat hyvät, nyt ne olivat sillä tavoite- ja normitasolla, kun kortisonia ei ole menossa. Muistinvaraisesti Hb 103, trompparit liki 200 (viime viikolla ne olikin 204, eikä 240) eli samoissa lukemissa, leukkarit alle kolmen, eli tavoitteessa, neutrofiilejä löytyy hyvin... Diffi on yhä puhdas, syöpäpaskiainen jyllää piilossa, eli luuytimessä. Toisaalta olen sitäkin miettinyt, kuinka yleensä kontrolloidaan ainoastaan verikokeilla, niin kukapa tietää mitä syvemmällä tapahtuu, mikäli se ei anna viitteitä. Napsautin eilen myös Helsingin suuntaan sähköpostia ja ehdotukseni meni läpi. Meillä olisi ollut heinäkuun lopussa käänteishyljintää koskeva kontrolli, mitäpä me sillä. Hyljintä on hallinnassa ja uusi pommi lusittavana, johon suunnitelma olemassa, jota toteutamme. Näinpä sain sen kalenterista yli sutattua, minusta meillä on sairaalakeikkaa ihan tarpeeksi tälläkin pallonpuoliskolla, emme halua enää suurempiin ympyröihin faktoja toistelemaan... Eli mustavalkoinen pohojalaisuuteni ymmärrettiin pääkaupunkiseudullakin hyvin ja sain pitää pääni. Toisaalta meille sanottiin Oulussa maanantaina, että menemme meidän ja Reetan ehdoilla, arvatkaapa muistanko tuon, niin menemme. Tällä hetkellä tarkoitus on siis kahden viikon välein käydä tipalla Oulussa, se on hyvä suunnitelma. On myös tärkeää, että ammattilaiset tsekkaavat tilanteen säännöllisesti. Vaikka olenkin "lapseni paras asiantuntija" olen kuitenkin päällimmäisenä avuton, amatööri ja äiti. Eli näin ollen olen luottavaisella mielellä ja haluan pitää tämän kuplani, älköön kukaan sitä puhkaisko...
   Sitten olen muutamaan otteeseen, (huom. sanalla muutamaan...) ajatellut koko perheen yhteistä nupin tsekkausta vaikkapa Oulussa sairaalakäyntien yhteydessä. Sanoisinko sen nyt miten, eihän sille kuulemma löydy "tarvetta", sillä meillähän on vain neljä vuotta pitkittynyt kriisi, yhä lukuisilla juonenkäänteillä. Mehän emme ole niin sanotusti "akuutteja päivystystapauksia". Niin ja mitä palvelee tavallaan psykiatrisen päivystäjän tapaaminen, joka ei taustaamme tiedä eikä tunne, tunnin akuutti aika, jolloin minä luennoin mitä on koettu... Iso hah! Ja sitten ärsyttää monissa muissakin asioissa, kuinka maamme lamaantuu kesäksi, lamaantuuko avuntarve tai kriisit? En ole vielä huomannut. Minulle on annettu ohje ottaa yhteyttä ja soittaa annettuihin numeroihin niin suunnitellaan... Huhtikuusta saakka olen sitten soitellut, odottanut vastasoittoa, jauhanut ja todennut että tulipahan taas turhaan soitettua... Onneksi Ylivieskassa olemme saaneet asioita toimimaan ja Reetalla käy yhä säännöllisesti psykologi kotona. Tästä asiasta minun ei tarvitse jauhaa tai pitää meteliä, asia on ymmärretty ja saatavuus taattu. Kiitos! Mutta kauanko meni, ennen kuin saimme asian toimimaan. Toivottavasti saamme koko sakillekin tänne päin sitten jotain aikoja, sillä minusta se olisi todella tärkeää, äitinä.  Eihän tämä meidän elämämme missään nimessä ihan tavallista pullamössöä ole... Pullamössöäpä joo, sellaista lempeän pehmeää, makeaa ja kermaisen suussa sulavaa... Lapsena teimme sitä pullamössöä pitkopullasta, sokerista, kahvista ja kotikermasta, joskus sinne sekoitettiin myös piparkakku. Nam, on sen muisto, eikä se vastaa tätä hetkeä, nam on aika kaukana, sellainen lapsuuskesien nam...
   Sitten minun periaatteisiini ja kuinka olen niistä osittain jopa luopunut, muka onnellistaakseni lapsiani ja ollakseni hyvempi ja parempi äiti ja rennompi. Mutta kannattaako, onko ne onnellistaneet tai kismoja vähentäneet? Sitäpä mietin... päivittäin, tässä kotiäitinä kesälomalaisten kanssa pyöriessäni. Olen aina ollut trampoliinia vastaan: ruma, tyypillinen ajan merkki, status, vaarallinen, turhan kallis hankkia sillä rahalla voisi tehdä ja kokea vaikka ja mitä muuta (minun rahakäsitykseni mukaan), hallitsee liikaa pihaa, osoittaa vanhempien mielikuvituksen puutetta, on valmiiksi mietitty asia, johon ei tarvitse mielikuvitusta, ja aiheuttaa meteliä... No, meille on sellainenkin hankittu, koska lapsillamme on kuulemma tylsä lapsuus ja tylsä äiti kun ei anna hankkia. Kuulemma kesäloman tarkoitus on hyppiä trampalla ja tulla onnelliseksi... Kaikilla on, meillä ei mitään... Eka viikolla Reetta niksautti rankaansa, eikä voinut paljon sen jälkeen hyppiä, kuulemma kimmareita sai niin kovia... Siellä se "komistus" nyt pihan laidalla Mökömajan takana pölyttyy ja siitepölyä kerää, ei kuulemma voi kun on kylmä, sataa, muuta ja ei jaksa. Niin ja sijainnin mukaan siinä ei voi hyppiä, kun sitä ei saa tuoda keskelle pihaa ja omenapuita ja perennapenkkejä ja ikkunan alle. Kun on tylsä äiti. Olen myös ollut sitä mieltä, että ostetut sirkushuvit kärsivät inflaation, jos kaikki pusketaan samaan kesään. No nyt on ostettu, kylpylää, toista kylpylää, sirkushuveja, puuhaa ja virikettä. Ja mikään ei riitä! Aina on väärä paikka tai toinen saa enemmän... Kateuspiikkejä ja eriarvoisuutta, vertailuja ja kitinöitä. Minä niin tiesin tämän, niin tiesin... Loputonta naukumista. Niin ja äidinhän syy on, jos liki lumisade ja hyytävä viima estää tivoliin menon. Kun laitteet eivät pyöri myrskystä johtuen tai ei vaan tarkene. Kaikki kesävaatteetkin on ihan turhaan hankittu, kun äiti jäähdyttää ilman. Niin tai jäätelö palelee plus kahden asteen lämmössä syötynä ja sormetkin kohmettuu. Olen varsinainen monilahjakkuus estämään ja vaikeuttamaan lasteni kesäloman viettoa. Jos teillä on samoja ongelmia, niin pistäkää vaan minun piikkiin, olen kuulemma vahva ja jaksan kantaa sen mitä annetaan... Vaikka nyt lumipyryn ja paleltumat juhannusviikolla. Minulla on siihen onneksi yksi hyvää palautetta saanut ratkaisu, joka on hiukan lohduttanut, paljuilu. Paas kattoo pitääkö juhannuksena paljuilla pipo päässä, jos kelit tämmöisinä jatkuu. Pökkyä pesään, niin säilyy sulana juhannuksenakin, kun keittelee itseään paljun lämmössä. Olen myös latauttanut kännykkääni WhatApin, liittynyt viimeisenä sukumme omaan Sukuhaara-laumaan jakamaan fiksuja aivoituksiani koko laumalle. Sillä Sukuhaaramme on todella fiksuilla aivoituksilla ladattu yhteisö, siis sellaista tasan muilla yli hilseen menevää läppää että hoh hoi... lähes painokelvotonta ja niin tyhmää, mutta toistaiseksi vuorokauden kokemuksen jälkeen en vielä liittymistäni kadu. ;-) Sukuhaarassa heittelee läppää sekä aikuiset, että lapset, kuvien kera. Dinosauruksena jatkan yhä joissain asioissa, sillä facebookiin en ole liittymässä. Tosin jopa Instagrammia olen harkinnut, kun en voi täällä kuvia laukoa näkyville. Se taas aiheutti lapsissamme kysymysmerkkimäisen ilmeen, miksi? No, en siis ole vielä moiseen perehtynyt, ei mopolla mahdottomia. Mutta olen siis joitakin tiukkapipoisia ja tylsiä ja niin vanhanaikaisia periaatteitani romuttanut, oikein urakalla. Enkä nyt tiedä olenko niistä suuremmin kiksejä saanut, mutta yritän olla vähemmän tylsä, tietenkin onnistumatta. Niin ja saahan mielipidettään muuttaa, jopa takaisin jos kokee sen paremmaksi niin. Joku kaunis päivä pakkaan koko hiivatin trampoliinin ja myyn vaikka iltatorilla, eipä tarvitse naukua, tapella, varoa ja kinastella sen suhteen...


   Mitäpä muuta... Aikamatkapomppaus unimaailmaan: jäin viime yönä Intiaan. Olimme siellä jollakin reissulla, aurinko poltti kuumasti, kauheasti ihmisiä ja tunnelmia tuoksuineen. Opas ohjasi meidät lentokentälle. Jätin laukkuni ja omaisuuteni odottavaan linja-autoon, kun päätin kipaista vielä vessassa. Jotenkin onnistuin taas haahuilemaan ja unohtumaan, suoraan sanottuna eksyin. Sokkeloita ja kylttejä oli sen sellaisia sataan suuntaan, mutta se numero 122, paikka oli tyhjä, missä se lentokenttälinjurin piti olla. Eli linja-auto otti ja meni, ja minä unohduin. Oli siellä autossa Pasikin, mutta en tiedä eikö se huomannut minun puuttumistani. Sinne meni siis laukut, passit, rahat ja kännykkä. Jäin sinne tuoksuihin ja tunnelmiin semmoisissa valkoisissa kaapumaisissa haaremivaatteissani, kun niitä piti pitää kuumuudessa, olivat kuulemma vilpoisia. Pyörin taas ymmälläni ja mietin, kuinka selviäisin ja ratkaisen ongelman. Kuulin suomenkieltä ja ajattelin mennä katsomaan, josko joku voisi auttaa. Soittaa vaikka kännykkääni, joka huitelee siellä autossa. Siinä seurueessa oli päätähtenä Mikko Alatalo, joka vietti siellä kuuskymppisiään. Minä en suostunut pyytämään Mikolta apua, koska en voi sietää sinisiä silmälaseja! Jatkoin siis ylpeänä matkaani ja päätin keksiä jotain muuta. Samaan aikaan kaapuni taskussa "soi", siellä pärisi lappu ja siihen tuli puhelu. Lapussa oli lukuisia eri koodeja, jotka käsittelivät Kokkolan iltatorin myyntipaikkoja. Puhelun soitti ihminen, johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, tunnistin äänen................... Sitten pomppasi Vieno päälleni ja nousin keittelemään kahvia. Ikkuna oli auki, eikä oikein siitä Intian lämmöstä ollut kamarissamme tietoa, hyytävä kylmyys sieltä puski tulemaan. Tietenkin herätessäni olin hiukan pihalla, mikä maa ja mikä valuutta, olin myös omassa yöpaidan retkussani. Toisaalta harmitti, että se reissu jäi seikkailuineen kesken, olisi ollut kiva nähdä kuinka mamma moisen taablaa. Kaiken kaaoksen keskellä se oli kiva uni ja tiesin keksiväni ratkaisun. Josko ensi yönä katsoisin filmin loppuun. Fiilis oli kutkuttava!


   Nyt lauma on hereillään ja ensimmäinen suurempi paukku kuuluu olevan meneillään. Se on lähtöisin murkkuhuuruista... Keittiömme on vielä ateljeena, mutta tänään saamme purkitettua luovan viikon tuotokset pusseihin, josko vaikka sinne unessa esille tulleelle Kokkolan iltatorille suuntaisimme kesän mittaan...
   Pitäkää rukouksia, toivoa, uskoa ja luottamusta yllä Rennon Reetta-lapsemme suhteen, siitä on varmasti hyötyä. Kiitos ja vähälumista juhannusta kaikille;-)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

TAUKOJUMPPA

"No nyt osu tunnelma kohdilleen, hävis paniikki, sydän lyö tahdilleen..."


Tuollainen Putous-lyriikka kuuluu keittiöstämme, itse asiassa se on kuulunut aika usein ja isommallakin laumalla. Taukojumppa-otsake tuli jostakin, en tiedä kertooko se mitään kenellekään, itsellekään. Mistään... Tuossa aamulla Pasia töihin vein ja mietin, mikäköhän olisi päivän otsake? Mitä se kertoo, mihin se takertuu, mitä se avaa?  Eipä siinä ajatuksia pyöritellessä haaviin jäänyt oikeastaan muuta kuin tuo taukojumppa. Toinen vaihtoehto olisi ollut tuuletus tai liibalaaba. Tuuletus kauheasta aamulla iskeneestä siivousvimmasta johtuen ja lähes myrskytuulesta johtuen. Liibalaaba taas voi sisältää ihan mitä vaan. Taukoa on tullut pidettyä, joten josko nyt jumppaisin koosteen kulutetusta, eletystä, koetusta kahdesta viikosta, eli taukojumppaisin ne paketiksi. Ottaisin tauon ja jumppauttaisin aivoja, tunteita ja näppäimistöä... Itse asiassa vauhti on ollut napakan aikaansaava ja leppoisa, välillä myös luonteemme mukaisesti nopeasti kiihtyvä. Eli nouhätä, siis ihan konkreettinen tai jokapäiväinen hätä. Se hätä on onneksi jossakin kaukana ihan akuutista jokapäiväisestä elämisestä. Mielestäni olemme kyenneet hädän koteloimaan, siirtämään takavasemmalle, jopa unohtamaan. Sillä meillähän on tutun fraasin mukaan "niin moni asia hyvin, verrattuna siihen jos olisi huonosti".


   Olen saanut hurjan määrän ihania kommentteja, kiitos myötäkulkijoille, olette tärkeitä. Sitten järkyttäviä tilastoja tsekkasin, jopa 1664 kävijää per päivä. Hurja hätä teillä, melkein itsekin jälleen moisesta hätäännyin, mutta en sittenkään. Kun ei se hätääntyminen auta, vaikka kuinka olisi hädissään... Kiitos siis viesteistä, kommenteista, puheluista, läsnäolosta ja rohkeudesta ihanaiset matkaseuralaiset...


   Mitäkö muuta, satakaksikymmentäkahdeksan lasissa pääsääntöisesti koko ajan, eikä syöpä ja hoidot elämäämme noin niin kuin päällisin puolin haittaa tai saavuta tai saa kiinni tai lamaannuta. Toki tunnen suunnatonta raivoa koko syövänpaskiaista kohtaan, silmitöntä vihaa. Jos se uskaltaisi nokatusten pimeällä kujalla meikäläistä vastaan tulla, tiedän että löytäisin semmoiset voimat, ettei siitä jäisi kuin märkä läntti. Kävisin päälle ja vetäisin sen kenttään, potkisin, rääpisin ja karjusin sen niin kauas likaisinkaan mielikuvitus kantaa... Panisin sen pommikoneeseen ja ampuisin tuusannuuskaksi, tappaisin sen ihan totaalisesti! Siis sen syövän, joka jaksaa rassata lastani. Näyttäisin sille niin sanotusti närhen munat! Ja sitten pyyhkisin tomut käsistä, poistuisin onnellisena, voittajana, maitohapoilla hikisenä ja haisevana paikalta. Vasta jälkeenpäin iskisi vapina, käsitys vastustajasta ja pikkanen väsy... Mutta tunnen tuon vastustajan, kuinka se osaa vältellä ja tekee pahojaan piilossa. Näinpä olemme päättäneet olla sitä aina muutaman askeleen edellä, siis ettei se saa kiinni. Tiedän sen hiippailevan takanamme, koko ajan, huhtikuussa se pääsi yllättämäänkin heittämällä tämän verkkonsa lapsemme ylle. Se on äärimmäisen kiero, ovela, raukkamainenkin, kun ei uskalla tulla nokatusten. Mutta olen jälleen terästänyt kaikki aistini, jopa silmät selässäni, en anna sen yllättää. Tuntosarveni heiluvat taukoamatta ja olen valppaana. Itse asiassa, sen ei tarvitse olla edes pimeä kuja kun voin nuijia sen hengiltä. Voin tehdä sen vaikka kirkkaassa päivänvalossa, kunhan saan vain nuijittua. Voin istua vaikka elinkautisen, kunhan lapseni paranisi. Että tällainen aggressiofantasia meikäläisellä, kiihdyn ihan kirjottaessakin!


   Mutta tässä vaihtui lauantai sunnuntaiksi, ihan meni yö nukkuessa ja lauma nukkuu yhä. Moni on huolissaan jaksamisestamme ja siitä etten ole päivittänyt tänne asioita. Toisaalta sillä ei ole mitään tekemistä semmoisen fyysisen ja totaalisen oikean jaksamisen kanssa, en ole halunnut kirjoittaa ja olen ollut muualla kuin kotona ja koneella. En ole kirjoittanut mitään, mihinkään. Koneemme on myös ryttyillyt, ollut äärimmäisen laahaava ja hidas, eli ei ole sopinut elämänrytmiimme odotella, josko se tekisi yhteistyötä. Olen antanut koneenkin levätä ja säästänyt moukaroinnilta, nyt se taas kulkee... Siis emme ole pois pelistä, emme lamaantuneita, emme montussa, emme voimattomia, emme toivottomia. Olemme kaikkea muuta, jopa korostetusti. Olemme saaneet niin paljon taas aikaiseksi, että varmasti sinuakin huimaa jos kaiken kertoisin, emme jossittele, voihki tai voivottele. Me teemme, osallistumme, tuuletamme, nautimme ja touhuamme. Vierivä kivi ei sammaloidu, eikä liikkeessä olevaa laumaa saa niin helposti pyydystettyä, kiinni ja lamaannutettua. Kaikkinensa olemme pysyneet liikkeessä hyvällä sykkeellä, loistavalla energialla ja jaksamistasolla. Älä siis ole huolissasi! Meidän selviytymistapamme ja -strategiamme on tehdä tänään, jottei huomenna kaduta tekemättä jättäminen ja jossittelu. Olemme olleet myös paljon reissussa, milloin missäkin ja milläkin kokoonpanolla. Meillä on pyörinyt myös lomalaisia, yövieraita ja vaihtuvuus on ruokapöydässä ja sängyissä suhteellisen nopea. Itse asiassa meille tulee juuri aamuvieraita, joten keskeytän naputtelun taas tällä erää, jatkan jahka jatkan.... Ei mitään velvoitteita tähän suuntaan, kirjoitan kun huvittaa, jos huvittaa ja jos ehdin... Olen siis raivostuttava tiedonpihataaja huolestuneille kanssakulkijoille, tiedän, mutta antakaa minun olla justiin niin raivostuttava kuin olen ;-) Nyt tiedonpihataaja vetää taukojumpan.
   Vieraita kävikin kahdessa erässä. Nyt naputtelen paplarit keikkuen, sillä pian on kutsu rippijuhliin ja sen jälkeen kesän viimeiselle tanssikurssille... Mutta sitten itse asiaan, eli Reettaan.


   Reetalle aloitettiin kaksi viikkoa sitten suonensisäiset Oulussa. Plasteja on siis ihan riittävästi sanoisinko aivan liikaa luuytimessä, mutta en kerro prosentteja, koska nekinhän sattaa tyrmätä monet. Veressä ei ole löydöksiä vieläkään, mikä on sinänsä ihmeellistä. Veriarvot pitävät kutinsa, ovat jopa noususuhdanteessa. Viime viikon labrojen mukaan Hb 110, trompparit n. 240, leukkarit 3,7 jne. Toki kerran kuukaudessa syötävä kortisonikuuri nostaa himpun arvoja, mutta muutenkin suuntaus on tuon suuntainen. Neiti on himpun kalpeahko, mutta kukapa ei olisi moisilla mömmöillä ja aurinkosuojilla ja kovalla touhuamisella. Sytoja annetaan jälleen huomenna, kahden viikon välein Oulussa, jatkossa kenties Ylivieskassakin. Lääkkeet ovat hidastamaan ja jarruttelemaan tarkoitettuja... Lyppiä ei ole ainakaan toivottavasti pitkään aikaan. Miksikö? No mitä me sillä tiedolla teemme, jos kerran luuytimessä on plasteja niin ei ne itsekseen kuukaudessa sieltä katoa. Haluan, että hoitoja annetaan ja toivotaan kärsivällisesti muutoksia parempaan. Joka kuukausi otettava lyp on vain entistä tiukemmin hiertävä hirttoköysi, joka on tarpeeksi tiukka muutenkin. Maalaisjärjellä ja mustavalkoisella pohojalaisuudella ajateltuna on selvää, että jos tauti valtaa niin kyllä sen huomaa. Mitä me teemme prosenteilla? Tieto vain lisää tuskaa varsinkin jos tieto ei ole hyvää. Samoin lyp, anestesia ja muutama seuraava päivä ovat aina rajoitettuja, ei saa uida, ei kastua ja tuntuu epämukavalta. Jatkuvaa puhelimen kyttäämistä ja pelkoa. En halua sitä lapselleni ja meille perheenä, vaan täyttä elämää. Nyt annettavat sytostaatit aiheuttavat myös noin viiden päivän kivut ja niiden seurannan. On tässä tarpeeksi kyttäämistä ja valppaillaan oloa niidenkin suhteen. Mutta jälleen olemme askeleen kipua edellä ja kokemuksista viisastuneita. Annan hermosärkylääkettä, joka tuli vyöruusun myötä tutuksi, kahdesti päivässä. Heti aloitin, kun lääkkeen sai suoneen, enkä vasta kipujen ilmaannuttua. Opiaatteja tarvittaessa, yllättävän vähän niitäkään Reetta tarvitsi. Parasta oli levolliset, nukutut ja kivuttomat yöt! Silloin kivunlievitys on hallinnassa, saamme olla tyytyväisiä. Toki kerran leukakivut yllättivät joessa ja kylmässä vedessä sukeltaessa, liekö lämpötilan raju vaihtelu osasyynä moiseen. Silloin Reetta polki itkien kotiin ja oli kipeä, mutta saimme sen kivun vartissa voitettua. Kortisoni toki aiheuttaa yhä kiihtyvyyttä maksiminopeudella ja volyymilla, mutta onneksi se on vain kerran kuussa viitenä päivänä. Iltaisin menee yhä sytostaatit kotona, torstaisin tehoste. Kaikkinensa tämän hetken hoitokaavioon ja suunnitelmiin olen erittäin toiveikkaan tyytyväinen. Suunnitelma tukee omaa tarvetta, jonka olin mielessäni luonut, haluan että jokainen kivi käännetään ja kokeillaan... Onneksi lääkärit ovat samoilla aalloilla ja kuuntelevat loistavasti minuakin, vaikka olenkin vain äiti ja amatööri. Itseä huojensi myös tuo kahden viikon välein annettava sytostaatti, koska aikaisemmin se on ollut kerran kuussa, nyt ajattelin napakampaa tahtia. Se toteutunee, ainakin toistaiseksi Reetan kunto sen sallii. Kävimme kaksi viikkoa sitten ja menemme huomenna hyvillä mielellä lääkkeelle, jostain kumman syystä se tuntuu niin oikealta ja tarpeelliselta. Edellisellä kerralla olimme isolla köörillä liikenteessä, Reetta sai osastolla lääkkeen ja suuntasimme sairaalasta suoraan kylpylään pulikoimaan ja sieltä kiinalaiseen syömään. Illalla rentoutuneena kotiin paljuilemaan, sillä itsellä on yhä voittajafiilis, sitä pitää yhä yllä tuo lapseni ja uskomaton asenne. Kaikkien näiden hoitojen ja pahojen asioiden ohessa olemme tehneet ja touhunneet myös lukuisten kivojen projektien parissa. Toteutimme koululle ison seinämaalausprojektin, Viidakon. Teimme sen akkaporukalla, sen mukaan miten aurinko esiintyi. Paisteella uimme ja ulkoilimme, pilviselä maalasimme. Yhtenä päivänä Reetta ei lähtenyt mukaan, enkä olisi uskaltanut antaa opiaattihuuruissa katonrajaan kiivetäkään... Tuplat saivat vapaapäivän ja katsoivat elokuvia kotona, kun minä kilimusin isompien kanssa. Kivuista huolimatta Reetta on polkenut Jopollaan noin kymmentä kilometriä päivässä, uinut, pomppinut trampoliinilla ja jaksanut touhuta. Myös ruokaa neiti on laittanut ja leiponut usein. Viikko sitten torstaina sain herätä Mökömajasta valmiille aamupalalle ja tiskikonekin oli tyhjennetty, keittiö siivottu. Kodin hengettärenä hääri Reetta, laulellen ja hyväntuulisena. Toki samaisena torstaina illansuussa saimme kokea koko perheenä kunnollisen pohjakosketuksenkin, jonka paikka oli juuri silloin. Jälkeen päin ajateltuna, oli jo aikakin. Oikeastaan se on ainoa kerta nyt uusinnan jälkeen, kun Reetta huusi ja raivosi tilannettaan "En ole itse päättänyt sairastua uudelleen..." Siinä lähellämme oleva luomakunta sai varmasti osansa, sillä paukkuminen oli pahempaa kuin ukkosella ja kesti tunteja, tunteja, tunteja... Mutta puhdisti suunnattomasti ilmaa. Eikä paukkuja ollut yksistään kortisoneja saanut lapsemme, vaan myös kriisin silmässä oleva perhe, vanhemmat ja murkkuhuurut. Todella järkyttävä koettavaksi, mutta tarpeellinen, sen jälkeen olemme taas vetäneet paremmalla sykkeellä. Sillä moisesta on ainoastaan yksi suunta, ylöspäin. Jos jäämme moisen syöksyyn, niin siitähän ei hyvää seuraa. Kenellekkään.


   Mutta tällä hetkellä meillä on jälleen monta uutta projektia meneillään, olemme askarrelleet, keksineet uusia ideoita, Reetta on saanut jälleen uuden tilaustyön, paikallislehteen tehtiin juttu Viidakkotyöstä, osa muksuista on ollut reissussa, eilen jo himpun verran suursiivosimme. Itselle on tärkeää, että jaksamme touhuta, koittaa saada hallintaan ja kokea, että meillä on itsemääräämisoikeus sentään joissakin asioissa. Niin kuin vaikka kaapinpaikassa kotona, konkreettisesti se tarkoitti makkarimme ja olkkarimme mööbleraamista, lähinnä sängynpaikkaa. Uimme silloin kun huvittaa, paljuamme koska haluamme, teemme mitä mieleen juolahtaa, jos juolahtaa tai vedämme lonkkaa jos siltä tuntuu. Suunnitteilla on myös reissua ja etappeja... Sitten yksi jänskä juttu, muutama viikko sitten kerroin Pasin yöllä puhuneen Noira-merkkisistä puutarhatuoleista... No, nytpä myyntiin tuli kuvasto, jossa oli Noir-merkkisiä kalusteita... Hah, hah, haa enneuneksintaa... Uskokaa, jos haluatte, mutta minulla on yhä vahva luottamus vaikka ja mihin, hyvä syke, levollisen turvallinen ja suunnattoman luottavainen olo. Paitsi, että keitin juuri uusiapottuja lähes kuivassa kattilassa, kas kun niin tohkeissani naputtelin, että unohdin koko puuhan. Eli meillä on moni asia niin kuin ei moista syöpäfaktaa olisikaan olemassa, ajattelimme pitää tämän asenteen jatkossakin ja tykittää hoitoja suunnitellusti. Eli saattaapi olla etten taas vähään aikaan koneella pyörähdä, tai sitten pyörähdän, joten ethän huolestu... Kiitos kaikille puolestamme rukoilleet ja ajatuksia hyväksemme jakaneet!  ;-)
Porskuttakaa tekin ja nauttikaa, Suomen suvi on aika hienoa aikaa...