TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 11. huhtikuuta 2015

MONISANAISEMMIN

Yhden velipoikani sanoja lainatakseni kuvailen fiiliksiäni viime viikoilta näin: "v.....aa niin kuin pientä oravaa." Mutta se siitä, eihän se tavallaan teidän vika ole. Vaikka olisi niin huojentavaa ja ihanaa syytää moinen jonkun toisen, saati sitten koko lukijakuntani niskaan. Eikä tälle fiilikselle ole yhtä ainoaa määrittelevää tekijää, se koostuu aika monesta palasesta, jotka nyt ovat hiukan pois raiteilta. Ja tunnetusti minä draamaan taipuvaisena ihmisenä koen ne potenssiin kymmenen. Eli sehän aiheuttaa pienellekin oravalle inhottavan olon. Tyhjentävä selitys, riittäköön.


   Itseinhoni on kovissa lukemissa, sehän rasittaa koko luomakuntaa, taatusti. Huippuluvut, myönnän. Miten moiset luvut ovat saavutettu, helppoa. Ei tarvitse kuin kuunnella omia ajatuksia, katsoa peiliin, katsoa valokuvia, tapella murkkujen kanssa, tapella miehen kanssa, tai jumittaa käämit vaikka pesemättömästä vessanpöntöstä. Mielikuvitusrikkaana ihmisenä olen löytänyt itseinholleni lukuisia ilmentymiä.  Ja löydän yhä.


   Nyt oravalle aiheuttaa oloja Reetan narina, eikä se ole edes lapsen oma syy. Mutta on sietämätöntä kuunnella vinkumista koko ajan. Selvennettäköön myös, ettei Reetta ole meidän perheemme ainoa vinkuja, vaikka sen nyt esille nostankin. Nyt lisää vinkumista aiheuttaa neurologinen kutina, jota on lapsellani koko kehossa, koko ajan. Antihistamiiniakin olen antanut tuloksetta, mutta kun se tulee hermoista, se kutina meinaan. Yhden hematologin sanoin, sytostaatit vaikuttavat neurologisesti, jolloin kutina ilmenee sitä kautta koko keholla. Aikoinaan luulin ja ammattilaisetkin epäilivät sen johtuvan osittain myös maksa-arvoista, mutta nythän ne ovat hallinnassa. Joten tyydymme neurologiseen kutkaan.
   Kortisoniviikko on aina sellainen kärsivällisyyttä vaativa viikko, kaikille. Eikä Reetallakaan ole hyvä olla, olojensa kanssa. Voin vain kuvitella kaikki pikkuoravaiset olotilat lapsellani, joita lääkkeillä jalostetaan. Onneksi niitä lieventämään on se täsmälääke, uskon sen hiukan laimentavan läikähdyksiä. Uskon, ja tiedän siis huippujen hiukan laantuneen. Nyt ei enää karata, lukkiuduta vessaan, heittäydyttävä puhumattomaksi, hajoteta niin paljon paikkoja, tai puhuta niin paljon pahoja asioita. Mitä nyt hiukan noituu tuo lapsemme, mutta kortisonin aikana siihen on aivan turha puuttua, repertuaari vain kasvaa. Kauheaa kuultavaa, syö äitiyttä. Mutta lääkärinkin kanssa juteltuani on todella hyvä, että kortisonia pystytään käyttämään. Aikanaan leukemiaa on hoidettu ainoastaan kortisonilla, tuloksellisesti. Ja tänään on jo kolmas päivä viidestä kortisonipäivästä, eikös se ole siis voitolla.
   Reettahan ei siis pituudestaan johtuen yllä ottamaan kuivauskaapista itselleen juomalasia. Yleensä hätä keinot keksii, kiivetään jakkaralla, otetaan kauhalla, pyydetään tai muuta sellaista järkevää. Kortisoniviikon aikana tuokin päivittäin lukuisia kertoja tapahtuva juttu on ajettu tappiinsa. Jos lasi  ei tule heti kun lapsi pyytää, hajoaa jotain. Joten pompin aika kuuliaisesti, yritän ennakoida ja jyrkimpiä kiukun kärkiä katkoa. Olen siis muka olevinani askeleen edellä, ennaltaehkäisevästi. Palvelen kuin mitäkin röökynää, pompin ja nielen omaa kiukkuani. Mikä ei taas ole meidän perheen tapa toimia, kun itsenäisyyteen olemme kasvattaneet.
   Nyt pikkuoravaa sieppoo uusi mikro, tyhmä, väärä väri, raivostuttava merkkiääni ja ei osaa käyttää... Samaan aikaan kutittaa, kutittaa niin saakelisti, joka puolelta. Ehdotin kylmä-kuumasuihkuja, säikäyttelyä iholle. Ei suostunut. Maitokin loppui purkista, taas paukkuu. Onneksi lohta ja kääretorttua oli aamupalaksi, onneksi oli.
   Reetta haluaa nyt jonnekin, jonnekin, eikä osaa tarkemmin määrittää. Tiedän tunteen, mutta kun se ei aina auta... Valitettavasti. Ajatukset  ja se kutina tasan tarkkaan seuraavat, vaikka ajaisi kahtasataa tai tekisi mitä. Paeta ei voi, jos on hereillään ja ajatukset seuraavat. Yritämme keksiä jotain puuhaa, olemme maalanneet, uineet, keskittyneet hauskuuteen, yrittäneet johdattaa ajatuksia muualle... Välillä helpottaa, hetkeksi, välillä se hetki on alle kymmenen sekuntia. Onneksi yö meni hyvin, nukuimme vierekkäin yhdeksän tuntia, jopa kivoja humpuukiunia nähden. Onneksi Reetta ei ole pahemmin kipeä, mikä on taas todella hyvä asia. Annettu sytostaatti vie monilta liikuntakyvyn ja aiheuttaa valtavat säryt. Mutta ilman kortisonia, moisia tuntemuksia ei ole. Särkylääkkeitä ja opiaatteja emme ole muutamaan kuukauteen tuohon kipuun tarvinneet, ehkä pariksi yöksi aina sytostaattipaukun jälkeen.
   Eilen Reetta halusi tehdä ja kykenikin tekemään läksyjä. Matikkaa ja fysiikkaa, hienoa nähdä ja kuulla onnistuminen kun siihen lääkehuuruista huolimatta kykeni. Matikanläksyjen aikaan tosin ensin tulvahti kauhea huuto, potkuraivari ja noitumisryöppy. Menin katsomaan, mikä mättää. Neiti yritti raivoissaan repiä kirjaa ja repiä vihkoa. Onnistumatta. Olen joskus kauan aikaa sitten itsekin moista yrittänyt, kun hatussa kihelmöi. Enkä ollut edes lääkkeiden vaikutuksen alla, kun riittää omakin kortisonituotanto moiseen. Enkä tarkoita nyt lähivuosia, taisi olla murkkuiän jälkimainingeissa. Tai siis saattaahan ne vielä nytkin olla niitä jälkimaininkeja meikäläisellä... Jopas helpotti, kun tajusin miksi meikäläiselläkin kuohahtelee, yhä. Se on yllättävän pieni määrä sivuja, minkä voi kerralla repiä, vaikka luulisi menevän tuosta vain puoli matikankirjaa.
   Nyt Reetta söi puolikkaan kääretortun, hiukan verensokerinkin myötä kuulosti helpottavan kuohahtelu. Taisin hehkuttaa liian aikaisin, taas kiljahtelee. Kortisoni vaikuttaa myös silmänalusiin. Ne ovat tummat, lapsi ei pidä peilikuvastaan, valokynäkään ei auta. Päiväuniakin pitää ottaa tuon tuosta, kun silmät menevät kiinni helposti. Onneksi Reetta ottaa tirsoja, välillä tosin pitää silitellä ja rauhoittaa, jotta kykenee nukahtamaan.


  Uimahalliin teki eilen kovasti mieli, mutta voimat hyytyivät. Mutta on tuon neidin uimataito huikea, vuodessa saavutettu. Mennä sukeltelee ja ui pitkiä matkoja, eikä kellukkeita tarvita. Mitä nyt vesijuoksussa kyllä. Alle vuosi sitten ei osannut uida, kun ei ollut neljään vuoteen päässyt uimaan. Päästän tyttöjä jo ihan päineenkin uimaan, he osaavat huolehtia toisistaan. Alkuviikosta kolme nuorinta kävi yhdessä vesijuoksemassa ja uimassa.
   Eilen siis satuimme papparaisten kanssa uimahalliin samaan aikaan, niitä oli laumoittain. Samaa ikäluokka kuin meidän isukki, olisi, jos elossa olisi. Ja niin kuin isänkin piti vesijumppa aloittaa leikkauksesta kuntoutuakseen, eipä ole enää aloittamassa. Tulin juttuun niiden kanssa, en taas tiedä miksi piti raatata, kait se oli isän ikävä joka pisti höpöttämään. Ja kyllä se raatausaloitus tuli monta kertaa pappojen puolelta. Höyrysaunassakin höpötimme ummet ja lammet.
   Ehdotin Reetalle, josko tekisimme haudalle havukranssin. Nyt on omassa pihassa materiaaleja, kun Pasi leikkeli havuja. Äkkiäkös me sellainen kranssi väännetään, olenhan ihan kranssinvääntäjän koulutuksen saanut. Reetta sai muuta ajateltavaa ja ulkoisti itsensä. Uskon myös että se mielen liikkujen kuohuntaa lieventävä lääke alkaa tälle aamulle tehota, luojan kiitos.
   Ajattelin itse mennä tanssikurssille latautumaan tänään. Paas kattoo pystyykö tämä orava moiseen keskittymään. Nyt on ollut tanssissa tauko, kun loppui kansalaisopiston kurssit ja oli nuo pääsiäispyhät. Itsetuntoni kertoo kyllä, etten enää silläkään rintamalla osaa mitään ja kuvittelin joskus osaavani... Mutta tänään olen jotenkin sisuuntunut tuohon pieneen oravaan joka minua riepottelee. Pieni orava ja muka nujertaa ison akan, en anna periksi, ihan hölömö yhtälö. Itsetuntoni on myös kuiskutellut, ettei minun kirjoittamillani jutuilla ole paskanakaan painoarvoa, joten omat tuotokset ovat olleet jäissä vaikka olin itselleni tavoitteita asettanut. Mutta kun ei vain mieli ole jaksanut laulaa, eikä sormet naputtaa. Eivät edes ole osuneet mihinkään, vaikka olen yrittänyt. Mutta kait ne ovat näitä luovan ihmisen suvantoja... Kakat, saamattomuutta ja sekös sieppoo. Ei, kyllä siinä on turnausväsymystä ja ansaittu suvanto, pakollinen pysähtyminen. Ja kakat, saamattoman ja tyhjän pantin ihmisen aikaansaamattomuutta... Huomasittekos kuinka helposti pikkuorava löytää kaverin. Alkaa inttää aivan raivostuttavasti, eikä siihen auta mitkään tulpat. Se on samanlaista intosta kuin Reetan neurologinen kutka, inttää yötä päivää.


   Tänään on Vernan nimpparit, aamulla pussailin sankarin. Kääretorttua, mansikkarahka, juhlakalulle aamupalaksi. Siitä on hyvä aloittaa. On myös Tessan yläkerrasta alakertaan rappujen kautta kerien putoamisen 14-vuotispäivä. Hyi, kun muistankin moisen tilanteen. Muutama kolhu tuli, mutta siinä olisi silloin voinut huonostikin käydä tai tosi huonosti. Fannylla on hauskaa, kun kantelee Vienoa pyykkikorissa ja antaa haistella ja maistella ulkoilmaa.


   Kait tämäkin päivä tästä lutviutuu, kunhan nujerran tuon raivostuttavan pikkuoravan olaltani. Vedin päälleni kirkkaanpunaisenkirjavaa, meinasin verhoutua tummaan. Yksi kaverini on minulle siitä pitkin kevättä huomautellut, sillä olen hukannut värit. Kuinka tärkeää on ystävä, joka kertoo, herättelee, antaa ajattelemisen aihetta. Kait sekin on laittanut elämän ja itsetunnon peiliin syvemmin tsiikaamaan. Tavallaan hyväkin välillä kelailla asioita... Mutta kun minulla nämä säikeet ovat aina niin moninaiset, jokaisella polulla on monta haaraa ja nopeus on aina se mikä rassaa. Vauhdilla pistäisi saada myös asiat mallilleen ja kun ei se vaan niin mene. Kärsivällisyyttä opettelen yhä, vaikka sitä minulle on opetettu, voi kuinka sitä onkaan opetettu. Ja opetetaan yhä, kärsivällisesti. Autsh!
   Olen myös kelannut jälleen neljän ja puolen vuoden savottaamme. Pian on myös jälleen yksi tärkeä merkkipäivä, 19.4. Silloin kierrämme varmaan 2-vuotiaalle kantasolulle omat kääretortut. Se on ollut sitkeä, rohkea, vahva ja taistelutahtoinen kantasolu! Helekatin urhea ja pitänyt pintansa. Eli alitajunta puskee näitä asioita, jotka pistävät uupumaan, rypemään, pelkäämään ja samaan aikaan olemaan suunnattoman kiitollisia. Tuo alitajunta kun verrattavissa neurologiseen kutinaan myös. Minulla on myös visioita, mutta en uskalla, en todellakaan uskalla niitä vielä ääneen luukuttaa. Mutta on tärkeää, että on visioita, sanotaanko nyt, että tunnelin päässä on valoa... Vaikka kuinka pikkuorava kuiskii ja sätkättää olkapäälläni, yritän olla sen sätkätystä vahvempi, rohkeampi ja pistää sille kampoihin.
   Reetta antoi minulle kymmenen minuuttia aikaa, siinä ajassa pitää saada tämä purkkiin, paplarit pois päästä, housut jalkaan ja peti petattua. Neiti odottaa innosta puhkuvaa äitiään tekemään kranssia takaterassin pöydälle. Siellä on puolalanka, oksasakset, havuja ja oksia, niistä se kranssi syntyy. Onneksi on luovuus olemassa, siihen kun saa näppinsä upotettua, niin jokin lukko aina jossakin löysää. Kaikilla meidän huushollissa. Eli tässäpä tämä nyt oli hiukan monisanaisemmin avattuna. Ainakin itseä se hiukan helpotti, kun sanallisesti joitakin asioita jäsentelin, vaikka meinasi välillä kakkaakin puskea ulos. Mutta eikös sitä pidä välillä kuonista ja karstoista päästä. Nokka on siis yhä reilusti pinnalla, kaikesta huolimatta, vaikka Pohojanmaalla on vesi korkealla ja tulvii Pohjanmaa...
Kuulemma kymmenen minuuttia on mennyt, enkä ole edistynyt ollenkaan! Arvatkaapa kuka sen kävi kertomassa ;-) Sori jos jäi painovirheitä tähän monisanaiseen viestintääni, mutta nyt pitää mennä, en ehdi tsekkaamaan moisia.
   Aurinkoista viikonloppua toivottaa hän, omine ihanine pikkuoravineen ja perheineen ;-)

perjantai 10. huhtikuuta 2015

NAPAKASTI

Napakasti ajattelin luukuttaa kuulumiset, ei oikein kiinnosta minkään sortin jauhaminen, mutta kuitenkin jotain päätin turskauttaa tännekin luettavaksi.


-Lunta satelee.
-Kesärenkaan autossa.
-Kävin Reetan kanssa kahdestaan uimassa.
-Reetalla kortisoniviikko ja pois koulusta tänään.
-Asiat hyvin, eilen osastolla lääkkeellä.
-Hb 113
-Trompparit reilusti yli 200.
-Leukkarit noin 4.
-Netrofiilit päälle kolme.
-Alat 125, laskeneet edellisestä 261:stä.
-Nyt väsyttää, kortisonin vika.
-Kiukuttaa, kortisonin vika.
-Pinna on lyhyt, kortisonin vika.
-Raivostuttaa, kortisonin vika.
-Minuakin väsyttää, pinna on lyhyt, raivostuttaa, ihan kyllä muiden vika.
-Uimahallissa paljon pappoja, oman isän ikävä iski lauteilla, pappojen kanssa raatatessa.
-Olin siis pappojen kanssa höyrysaunassa, en pappasaunassa.
-Tytöillä uusia juoksutrikoita, kevyesti kulkee gasellien askeleet kun päästelevät koirien kanssa.
-Lohta, perunamuusia ja salaattia, jälkiruokana omenarahkakääretorttua.
-Muutama tappelun jauhaminen tällekin päivää.
-Minä olen taas yksinäisempi, kun loppui kaiken maailman kurssit tälle keväälle.
-Kaipaan ihmisiä, positiivista vilskettä ja positiivisia asioita ympärilleni.
-Ilmakehäni on hiukan "sakea".
-Erakoidun.
-Kevät lähenee.
-Joutsenia pelloilla.
-Jäät menivät, sen mitä ehtivät jäätyä.
-Töyhtöhyypillä kylmä.
-Narsissit lakastuivat sisällä, pääsiäinen ohi.
-Ollut stressaava, kivakin, outo, hämmentävä, pitkä ja levoton viikko.
-Ärsyttää, moni asia.
-Onneksi aamulla aurinko paistoi suoraan silmiini, kiva herätä.
-Kuulemma 35 päivää koulua tälle keväälle.
-Koirat ulkoilevat, saivat iltaruuan.
-Kissoille lohesta tähteet, jalallisesta lasiastiasta hienoille elukoille.
-Tein tänään kortteja, tilauksesta, kivaa puuhaa.
-Tessa lähtee yökylään, muut ei vaikka veisin ja kannustaisin kuinka.
-Viihtyvät kotona, hiukan liiankin hyvin, lapset.
-Uusi mikro hankittu, enpä taida osata käyttää.
-Olen saanut kuulla olevani todella nopea, en sano miten se ilmeni, mutta nyt ymmärrän hiukan itseänikin enemmän ja siitä aiheutuvia törmäyskursseja.
-Minä yliviritetty nopea bensavehje ja tuo mies taas se hittaammanlainen diesel.
-Liekö sytytystulpassa kosteutta, miehellä, kun röhii ja köhii hitaasti.
-Luulen sen olevan sytytystulpan, en tiedä, tai solennoinnissa vettä tai hiekanmuruja.
-Veromätkyjä sain, mutten viitsi niistä märistä.
-Pasikin sai, veromätkyjä, enemmän kuin minä, märisi.
-Positiivista veroissa on se, että niitä maksetaan, jotta yhteiskunta on lastammekin hoitanut.
-Jännä, ettei koskaan riitä prosentit, vaikka niitä viilataan tukiaisvuosien mukaan yhä ylemmäs.
-Kynttilät on kivoja, nyt palaa vihreät.
-Isän kuvan vierellä palaa petroolin värinen kynttilä.
-Reetta sivelee uutta juoksutakkiaan, peilistä ihailee, ei jaksa tänään juosta.
-Fanny tahtoisi ajaa autoa.
-Istui sitten autossa ja kuunteli ratin takana musiikkia, kun ei saanut ajaa.
-Ensi viikonloppuna menen kurssille, ikääntyvän ihmisen aktivointi ja virkistystoiminta, keksin sen mutkien kautta ja olen yönkin sillä reissulla.
-Olen naimisissa ikääntyvän ihmisen kanssa, riitti pääsyvaatimuksena.
-Miestäni ei naurattanut.
-Mutta ensi vuonna viidenkymmenen ja minä yhä lievä kaksivitonen, minua nauratti.
-Naurattaa yhä.
-Reetta sammutti liesituulettimen, tiskikone jauhaa yhä.
-Kääretorttu oli hyvää.
-Koiria palailee sisälle, kissalla kulkunen kilkattaa, missä Tollo?
-Kaksi lähti juoksemaan gasellina, korkea askel ja pitkät sääret.
-Kuulemma saunotuttaa, no saunotaan, vaikka uimahallissakin saunottiin.
-Nahka kestää, nupista ei tietoa.
-Parkkiintuuhan tässä, ihminen, jos nahka niin nuppikin.
-Nyt napakasti lopetan.
-Hyvää viikonloppua, rentouttavaa, toivon itsellenikin...
Naps!





















lauantai 4. huhtikuuta 2015

VIRPOI VARPOI

Neljä trullia on lähdössä, kolme omaa ja yksi lainatrulli. Meillähän trullit eli pikkunoidat kiertävät virpomassa perinteisesti näin lauantaina. Siellä menee taas meikäläisen tanssikoltut, himinäkuteet ja paljettitunikat. Joka vuosi noitien mielestä minun vaatekaappini täyttää moiset noitien vaatekriteerit. Eli johtopäätöksenä vedettäköön, että minä olen pitkin vuotta noitamainen...
   Itse asiassa olen tällä viikolla piirtänyt itsestäni kuvan, sellaisen tulevaisuudenkuvan. Siinä meikäläinen "himpun verran" vanhempana ajaa polkupyörällä. Hiukset ovat rastanutturalla, silleen luonnollisesti luomusti. Silmälasit ovat pyöreät ja värikkäät, joka tapauksessa oudot ja isot. Hymyilevissä huulissa on paksu kerros raikasta punaa, tai ei se mikään hymy ole vaan monttu auki hekotus kitarisat väreillen. Päällä ihana pitkä, epäsymmetrinen ja liehuva pitsimekko, jalassa vilkkuvat vaaleanpunaiset pitkälahkeiset mummualkkarit, pitsisillä lahkeensuilla. Eriparisukat, tietenkin. Eikä kenkienkään tarvitse välttämättä samaa paria olla, vaikka Aino-tossu ja kumisaapas, eihän sitä koskaan tiedä minne retkillään eksyy. Kaulassa keikkuu unisieppari ja korvissa liplattaa sulat. Pyörän perään on kiinnitetty koppimopo, tai paremminkin kaksi sellaista. Moisessa yhdistelmäkulkuneuvossa istuu kuusi ensimmäistä lastenlasta, aika luomunnäköisiä penikoita nekin. On hulmuavaa hiusta, leveää hymyä, outoja silmälaseja ja harvassa hampaita. "Tiina-mummu se siellä taas pyöräilee lastenlastensa kanssa. Mitähän ne nyt ovat keksineet?" Moisesta kuljetuksesta jää katsojan mieleen hämmentynyt kuvajainen, nenään eteerinen tuoksu ja korviin jää kaikumaan käläkätys, nauru ja laulu...
   Minullehan moinen on positiivinen ja ihana fantasiaseikkailu. Muiden näkökulmasta ehkä ja kenties huuhaamummun ihmeellinen kotkotus, jota se jaksaa tartuttaa seuraaviinkin sukupolviin. Moinen mielikuvaleikki lähti jälleen siitä, kun olemme maalanneet koulumme seinille enemmän ja vähemmän kaikenlaisia juttuja. Kissoja, koiria, viidakkoa, satumaata, puita jne. Hiihtolomammekin vietimme seiniin eläimiä maalaten. Toki lohdutin lapsiani sillä, että muut "raukat" ne istuvat satoja kilometrejä autossa, tai rämpivät hiihtokeskuksissa, tai joutuvat jopa ulkomaille saakka. Meidän lapsista ja heidän hiihtolomastaan sentään jää jotain pysyvää, kuten seinämaalaukset koulun seinille. Voiko sen pysyvämpää hiihtolomamuistoa olla? No, ei tähän hätään. ;-) Sitten kun asiaa miettii, jos ja toivottavasti kun, ne maalaukset ovat siellä vaikkapa kolmenkymmenen vuodenkin kuluttua. Tai edes kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties meidän lasten omat lapset ovat vaikka samaisessa koulussa. Sitten lapsemme selittävät omille lapsilleen: "Nämä on yhdessä Tiina-mummun kanssa tehty. Silloin saimme luvan kanssa maalata seinille, sellaista se oli ennen vanahaan. Tiina-mummu keksi aina jotakin ihme projekteja, joita me sitten yhdessä toteutimme. Nämä eläinmaalaukset ovat hiihtolomamuistomme vuodelta 2015..."


   Sitten toisenlaisiin fantasioihin, vaikkapa rahasta, lähinnä sen puutteesta. Viime viikolla kirjoitin kuinka asioita voi pilaantua, niin sehän kierre jatkoi kiertämistään. Kuivausrumpumme lasahti, siis kuumentaa kaiken savuamispisteeseen. Mikromme taas unohtaa lämmittämisen, eli pilalle meni sekin vehje. Samaisena pilaantuneena sunnuntaina alkoi automme vierestä kuulua voimasanoja. Kuskin oveen oli ilmeisesti joku parkkipaikalla kolhaissut kunnon lommon, maalit pois ja sitä rataa... Omaishoitajuutta harjoitan aika laajasti; Reetta, Pasi, koiramme ja osa-aikaisesti äitimme. Eli maanantaina Pasilla oli leikkaus Oulussa ja Reetalla sytostaatti. Saikulla saa perheemme elättäjä olla yhä, joten sairauslomakorvauksia odottelemme. Kunhan ensin olisi oikeat laput jne jne...
   Tähän tilanteeseemme voi käyttää myös käänteisiä ajatuksia, mieluummin kuin ottaa pulttia ja stressata enää enempää. Sain vinkin ajatella vaikkapa näin: "Nyt on tilillä tilaa uudelle rahalle." Ja toinen hyvä vinkki on ajatella laskuja maksaessa asiat kiitollisuuden kautta, vaikkapa näin: "Onpa kiva kun saan maksaa tämänkin sähkölaskun, niin meillä riittää valoa ja sähkövirtaa. Tai kiva laittaa kolmesataakahdeksankymmentäneljä euroa vaikkapa vakuutuksiin, onhan se turvana jos vaikka jotakin ikävää sattuu ja tapahtuu..."
  Onneksi on kevät ja lumet sulaneet pyykkitelineen alta. Nytkin pyörii lakanapyykki, jonka saan ripustaa raikkaaseen kevätilmaan kuivumaan. Saan siitä ne kuuluisat pyykkäys-kiksini ja raikkaus tuntuu vielä petissäkin, pitkään. Mikroakin ilman pärjää, sillä nyt poistuu keittiöstämme turha hoppu, kun pitää keksiä lukuisia muita tapoja lämmittää ruokaa. Tai jopa ajatella koko ruokkimis- tai välipalapuoli uudelleen. Pidemmän kaavan ja suuremman nautinnon kautta...
   Suuremmasta nautinnosta ja eilisestä pitkästä kaavasta hehkutan seuraavaksi. Fanny halusi tehdä kolmen ruokalajin pääsiäisaterian. No, niin neiti sen teki, minä olin avustajana. Alkuruokana kanasalaatti; erivärisiä salaatteja, kurkkua, paprikaa, fetaa, viinirypäleitä, kanafilettä, krutonkia ja tsatsikimälli lisänä. Pääruokana rosmariini-valkosipulikermaperunoita, uunikasviksia ja lampaanpaistia. Paistin päälle nokare persiljayrttivoita ja paistinliemestä kermakastike. Jälkiruokana raikas sitruunahyytelö. Koristelimme pöydän keväisen raikkaaksi; narsisseja, vihreää, munia, kynttilöitä ja silmäniloa. Ruoka oli hyvää ja aikataulumme pitivät todella hyvin. Kun kävimme kaupassa, kyselin Fannylta ruokalistasta ja mitä hän on suunnitellut. Kyselin hyytelöön tarvittavista asioista jne. Ohitsemme käveli keski-ikäinen mies. Hän kääntyi meitä kohti ja totesi "Kuulostaapa kivalta nuo teidän suunnitelmat". Se tuntui aika kivalta kommentilta, vieläpä mieheltä ja oudolta sellaiselta. Hämmensi Fannyakin ja innosti tietty.


   Mitäpäs vielä kertoisin, meinasin kirjoittaa että ruikuttaisin. Mutta ei ole mitään syytä ruikuttaa, sillä kirjoitan seuraavaksi Reetan kuulumisia. Maanantaina siis olimme lääkkeellä osastolla. Yllättävänkin rauhallista oli, vaikka luulimme siellä olevan viikonlopun jäljiltä tungosta.
   Reetan asiat ovat kokeiden, kuuntelun, tutkimisen ja keskustelun perusteella hyvin. Labrat hyvät. IgG riittävä. Eikä viime viikkoisesta kuumeesta ja pahasta röhästä ole syödyn "hevoskuurin" jälkeen  viitteitä. Saimme lusittua sen kotikonstein pois, hyvä niin. Otin varovaisesti myös puheeksi mielessäni pyörineen asian. Mutta kun en oikein tiedä onko se ajankohtainen, tärkeä tai miten siihen suhtaudutaan. Mutta kysäisin kuitenkin, nimittäin alkava murrosikä ja mahdollinen hormonitoiminnan mittaaminen kokeilla ja tarvittavan hoidon alitaminen... Sain kuulla, ettei se ole lainkaan turha asia, minkä otin puheeksi. Seuraavalla kerralla otetaan tarvittavia kokeita. Samalla kuulin ja sain kiitokset siitä, että itse hoksaan, tajuan, muistan ja puutun asioihin. Sillä usein syöpähoitojen perspektiivistä katsottuna ja peilattuna sulkeutuu silmät laajemmalle kokonaisuudelle. Kun pureudutaan siihen akuuttiin asiaan, niin kuin syövän häätämiseen. Ymmärrettävää moinen laput silmillä hoitaminenkin on, sillä onhan siinäkin savottaa. Varmaan en olisi vielä koko asiaa puheeksi ottanut, mutta kun peilaan asioita tuplanäkökulmasta. Vuoden päästä moisessa asiassa on kenties jo hurja kuilu, kun toinen porskuttaa oman hormonitoimintansa turvin, kasvaa ja kehittyy. Reetalla on toive, että jos sen verran niitä hormonihoitoja saisi, että pituutta ainakin tulisi. Pituutta siksi, että yltäisi itse ottamaan kuivauskaapista juomalasin, ilman jakkaraa. Ihan käytännöllinen toive;-) Eikä ne muut murrosiän myötä saavutetut asiatkaan varmaan haitaksi olisi. Toisaalta olen tässä murkkuhuuruissa pyöriessäni ajatellut asian näinkin, että yhden kohdalla voimme itse hiukan säädellä huurujen voimakkuuksia ja ajankohtaa... Samalla ajattelen, että samaan syssyyn muiden kanssa, sillähän niistäkin selviää. Eiväthän ne varmaan pitkittämällä helpotu, huurut meinaan. Eli nyt tuo asia on polkaistu suunnitteluasteelle, onneksi avasin sanaisen arkkuni moisen suhteen ja sain huomata ettei ole tyhmiä asioita tai tyhmiä kysymyksiä.
   Olihan osastokäynnillä toinenkin puoli. Reetan maalaaman Selviytyjät-taulun julkistamistilaisuus. Yhtäkkiä nousi julkistamisbileet pystyyn. Oli musiikkia, puheita, hehkutusta, kyyneliä, kauniita sanoja, kuvaamista, paljon hoitohenkilökuntaa ja osaston asukkaita, sekä aplodeja, ruttuutusta ja halauksia. Liikuttavan hieno juttu, joka kruunattiin vielä kukkakimpulla. Olimme hämillämme, eikä Reetta vähiten. Tuo taulu on siis Reetan suunnittelema, maalaama ja ideoima. Se on tietenkin iso. Pohjaväri on hoitavan keväistä vihreää. Taulussa on keskellä iso, vahva ja kokeneen näköinen puu. Puiden oksilla on eri kokoisia ja tietenkin monen värisiä ja näköisiä pöllöjä. Jokaisella on silmissä pilke, ne näyttävät iloisilta, selviytyjiltä... Taulu kuulemma puhuttelee, antaa ajattelemisen aihetta, herkistää muitakin ;-), sain moisen viestin sähköpostiini, josta lainaan sen tänne suoraan. "Kiitos taulusta! Se puhuttaa, kerää ajatuksia ja katseita. Kiitos myös  jäljestä minkä  olette asenteella, kädentaidoilla, sitkeydellä ja yhteistyöllänne jättäneet." Huikeaa olla mukana, jos saamme siitä moista palautetta. Eli ajateltakoon asia nyt käänteisesti näin, ilman (inhottavan, raivostuttavan, avuttomuuden herättämää, pelottavan, monimuotoisen epäreilua, kauheaa ja pitkää) leukemiaa, tämäkin olisi jäänyt kokematta.
   Yritin latata jälleen kerran tänne kuvaa, Selviytyjät-taulusta tietenkin, mutta tämä vehje jumittaa täysin, eikä se onnistunut nytkään. Argh! Eli kuvittele taulu omilla sielusi silmillä. Alan kokkaamaan ruokaa, sillä pian luulisi trullilaumamme kotiutuvan. Luulisin niiden olevan myös nälkäisiä.
  
   Virpoi varpoi perunata, päälle vaikka hunajata.
   Virpoi varpoi paistilientä, se kasvattaa lasta pientä.
   Virpoi varpoi kevään meille, miksei myös kaikille teille.
   Virpoi varpoi hymyn kasvoille, töyhtöhyypät pelloille.
   Virpoi varpoi pääsiäisen, kauniin ja keväisen!
   Hyviä pyhiä!


sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

PILAANTUNUT PÄIVÄ

Olen hämilläni, siitä kuinka helposti päivä voi niin sanotusti pilaantua. Tavallaan alkaa haisemaan kuin mätä muna, homeinen leipä tai käymistilassa oleva appelsiini. Eltaantua.
   Mutta näin vain voi, ainakin meillä. Enkä tasan kerro, mikä kohta kenelläkin pilaantuu, mutta avaan muutamia asioita. Tai saatan avata...
   Nyt olen ollut hiukan muka sivusta seuraaja, mutta tarkemmin kun asiaa ajattelee niin pilaantumista on myös omassa päivässäni, vaikka yritän ne selättää. Omat pilaantumiset voin kertoa ihan omakohtaisesti, se ei haittaa, sillä pistän itseni likoon, jos ei haittaa...


   Koulukiusaamispainajaiset. Onhan se hämmentävää, että moiset vuonna pipo sattuneet ja tapahtuneet asiat pyörivät yhä. Viime yönä ja unissani moiset piinasivat. Tosin nykyaikaan päivitettynä. Nykyihmisten naamoilla terästettynä. Oli miten oli, niin kyllä ne yhä satuttavat, saattavat jopa oman päivän pilaannuttaa. Annako niin käydä, vai pitäisikö niihin puuttua ja kuinka hanakasti. Sillä nykyisillä painajaisillakin on jokin totuudellinen siemen ja naama olemassa.    
     Hämmentävää on se, että koen minun päähäni laitettavan sellaista mitä en ole mielestäni laittanut. Pistäähän moinen mietityttämään ja omaa lahjakkuuttani epäilemään, sillä olenkin lahjakkaampi kuin ikimaailmassa saattaisin kuvitella. On myös inhottavaa olla kohde, toisen pilaantumiselle. Hyi, kuinka eltaantunutta... Eniten harmittaa, että pilaantuminen jyllää sielussani, mitä se saa aikaan, en halua sen jylläävän. Traumankaarena voisin myös todeta sen, että on aika hurjaa olla kiusaamisen kohde lapsena ja nuorena, se tasan tarkkaan pilaannuttaa myös aikuisuutta. Joillakin kenties todella pahasti, itse koen ettei kuitenkaan älyttömän pahasti, mutta sekin saattaa nousta yhä uniin. Mikä on siis koulukiusaamisessa kohtuullista?
   Unessani päivitin kiusaamisen myös nykyaikaan, napsin kännykälläni kuvia kiusaajista ja vaadin siviilirohkeana tilille teoista. Mikä ei tasan tarkkaan ole sitä, mitä aikoinaan uskalsin. Olin helppo kohde, mutta nyt pistin hirmuisesti hanttiin. Muistan myös uhkailleeni kiusaajia sillä, että kirjoitan heistä yleisönosastolle ja liitän kuvasarjan tapahtumista tekstini tueksi. Todisteeksi.
   Siinä unessani olin vanhempieni autossa, jossakin metsän reunassa ja parkissa. Autossa oli myös meidän tyttöjä. Tämä tunnistamani porukka tuli ja alkoi autoa pyörittämään, rikkomaan ja tuhoamaan. He eivät välittäneet meidän olemassaolostamme, ihmisistä sisällä, vaan jatkoivat yhdessä kiusaamista. Tekijät olivat siis aikuisia, joiden pärstät kuvasin ikkunan läpi, hämmästyin kun naamat tunnistin. Enpä olisi uskonut tuon ja tuonkin ihmisen tällaisen olevan... Ne ilmeet, puheet ja teot, todella pilaantunutta ja ilkeää. Sitten he jättivät meidät jonnekin montun partaalle ja pakenivat paikalta. No meikäläinen könysi sieltä autonromusta lapsineen ja lähdin takaa-ajoon. Laitoin ottamani kuvat jo kiertoon ja pistin heidät lujille. Jostakin nousi suunnaton siviilirohkeus ja menin siihen seurueeseen ja sanoin kertovani moisesta. Kuinka kaksinaamaisia he olivat ja mitä tekivät... Sivalsin heitä sanallisella ruoskalla ja päätin, että moinen ei saa enää toistua, eikä kukaan olla enää moiselle kiusaamiselle kohde... Unessani olin siis loppupeleissä voittaja, leijonaemo ja heikompien puolella. Miksi minulle moinen uni annettiin katsottavaksi ja vieläpä muistettavaksi. Siitä jäi itselle ja alkaneeseen päivääni pilaantunut olo. En olisi moista unta halunnut katsoa. En.


    Siinäpä se, en tiedä onko tuossa puuta tai häntää, mitään loogisuutta tai johdonmukaisuutta. Suolsin sen sekavassa lyhykäisyydessään ulos, enkä tasan kerro kenen pärstöjä tunnistin, mutta se jälkimaku on yhä...


   Nyt Malesiassa joku törppö ajoi Räikkösen eteen. Kuinka joku törppö voi ihan oikeasti Malesiasta käsin pilaannuttaa koko päivän! Voi helskutirallaa! Kannattaisi sulkea koko televisio, jottei moiselle törpölle altistuisi. Aika kaukaa haettu eltaantuminen, joka oikeasti jalkautui meidän olohuoneeseen. Miksi hakea vaikutteita mittakaavassa maailman toiselta laidalta, kun omastakin mittakaavasta saattaisi olla jotain mihin puuttua. Mielestäni on vain asioita, joille pitää sulkea aistit, muutenhan sitä pilaantuu ihan kokonaan.
   Jälleen kerran kerron niistä kehistä, joihin emme voi ja joihin voimme itse vaikuttaa. Eli jos ajattelet oman elämäsi ja lukuisat sen haasteet ja ongelmat kehinä. On siis sisin kehä, sitä seuraava, sitä seuraava ja yhä kauempana oleva kehä. Kannattaako haaskata omia rahkeita, ainakin minulla erittäin rajallisia rahkeita, kehään joka on aivan himpskatin kaukana itsestä. Minun mielestä kun kannattaisi haaskata rahkeita kehään, joka on itseä/perhettä kaikista lähimpänä. Kehään, johon oikeasti voi itse puuttua, muuttaa, kajota ja vaikuttaa. Miksi kuormittaa itseä asialla joka tapahtuu vaikka Malesiassa, eihän siihen voi kotisohvalta vaikuttaa. Ja sitten se Malesiassa ajanut törppö vaikuttaa meidän koko päivään, törttöili meidän koko perheen päivän pilalle, noin niin kuin korostetusti. Käsittämätöntä. Saahan tuollakin päivänsä pilaantumaan, jos ei lähempää aiheita löydy.
   Kadonnut taskulamppu, sekin voi pilaannuttaa päivän, vaikka ei ole edes pimeä ja tarvetta taskulampulle. Tämä taas johtuu eilen illalla viettämästämme sähköttömästä maailmanlaajuisesta tunnista, jonka lapset halusivat ehdottomasti viettää. Eli sekin kehä on aika kaukaa haettu, mutta omassa pienessä kehässämme vietimme pimeän kynttilänvalossa eletyn tunnin. Pelasimme ja linnoittauduimme pöydän ääreen. Hyräilimme ja esitimme biisejä, jolloin toiset yrittivät ne tunnistaa. Hauskaa ja aika laaja tuo meidän perheen elekielikin hyräilyn lisäksi. Samalla söimme hedelmärahkaa ja hoidimme elukoita. Nauroimme paljon ja jaksoin hämmästellä tyttöjen laajaa musiikkimakua ja sitä kuinka he heittäytyivät. Niin, siihen taskulamppuun. Oli käytössä myös taskulamppuja, takaraivovaloja ja otsalamppuja. Aamulla yksi taskulamppu oli kadonnut, vaikkei sitä edes etsitty tai tarvittu. Mutta pilaantuminen alkoi heti silmien autettua, ja kauhea huuto hukassa olevasta lampusta. Vaikka se ei edes ollut oikeasti hukassa, kun se oli sohvalla, johon se illalla oli jätetty. Mutta moinen sai eltaantumisen aikaan välittömästi, ihan puskasta. Ja siitäkin jäi käsittämätön jälkimaku...
   Illalla sattui myös streariinihaaveri. Isän kuvan vieressä palaa aina useampi kynttilä, myös eilen. Samaan aikaan taksvärkkiläiset viimeistelivät meillä siivousta. Kun he puskivat sohvaa takaisin paikalleen, kaatui yksi kynttilä. Steariinia roiskusi sohvalle, lattialle, piirongin päälle ja tapetteihin. Pilaantuminenhan siitä seurasi, vaikka se ei ollut tahallista. Harmittaa toki, moniakin meistä, mutta ei se syyttelemällä ja riehumalla kummene. Levittämällä pilaantumista. Siitäkin jäi ihmeellinen eltaantunut jälkimaku hyvälle taksvärkille ja hyvälle siivoukselle. Käsittämätöntä, kuinka helposti jokin asia voi mennä pilaantumaan, vahingostakin.
   Eilen teimme pikaisen reissun kirjamessuille. Yllättävän paljon alkaa meikäläisellä olemaan noissakin piireissä tuttuja. Myös yllättäviä ja positiivisia kohtaamisia, hämmentäviä tuokioita. Koko päiväksikin olisi ollut tapahtumaa, luentoja, mielenkiintoista tutkittavaa, oivallettavaa ja opittavaa, mutta kävimme siellä niin sanotusti pikaisesti, koska näytti ettei moinen anti kaikkia kiinnostanut. Joku jopa lähti autoon istumaan, mielestäni pilaantumaan, vaikka olisi ollut vielä vaikka ja mitä. Toki se oli tasan minun mukavuusalueellani oloa ja sinänsä hämmentävää saada perhettä mukaan. Eli olen kuitenkin himpun verran voittaja moisesta. Olihan minulla myös itselläni kiire tanssikurssille, joten ei laiteta kiirettä muiden piikkiin. Pääasia on, että tulipahan käytyä ja koettua paljon kivaa. Ainakin minun mittapuuni mukaan.


   Tälle päivälle on kahdet synttärit. Lapsillamme ilmenee pilaantunutta sananvaihtoa, ihmeellisiä saivartelua. Kesäaikaan on siirrytty, pitkät yöunet nukuttu. Reetta ottaa juuri lääkkeitään, jotka hoitivat räkätaudin pois. Huomiselle on Oulun keikka, sekä Pasille ja Reetalle. Minä olen siis kaksinkertainen omaishoitaja, ollakko otettu vaiko eikö olla, siinäpä vasta kysymys. Äidin asioiden hoidot on huomiselta delegoitu muutaman mutkan kautta muille... On nääs aika kiireinen ja erittäin tapahtumarikas alkuviikko koko meidän klaanillamme, eikä aina tiedä kenen pitäisi missäkin olla ja mihin aikaan. On myös kaiken maailman kommervenkkejä ja mutkia monienkin matkassa, jotka saattavat pilaannuttaa moniakin fiiliksiä, jos niin kuin antaa niiden pilaannuttaa.
   Eli mitä teen, yritän nyt nuo painajaisunet karistaa, ajatukset suunnata kivempiin asioihin. Malesiakin onneksi lopetti lähetyksensä... Nyt tosin jokin sanaharkka taas antaa viitteitä jostakin suuremmasta pilaantumisesta. Mutta en anna vaikuttaa, en anna vaikuttaa... Ulkoistan itseni täältä koneelta todella pitkällä pinnalla, vedän koltun ylleni ja keskityn tulevaan kivaan loppupäivään. Sillä monikaan asia tässä päivässä ei ole pilalla!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

AI' JA JA JAI JAI JAI, RÄKÄTAUTI, AI'

Otsake kuuluu lukea nuotilla, laulaen. Niin ei tunnu niin tympeältä. Mutta eihän se räkätauti ja todellisuus miksikään muutu vaikka kuinka hyrisee, inisee tai vinkuu.


   Meillä on jyllännyt vaikka mitä virusta pitkin talvea siis, useita viikkoja ja useaan otteeseen. Kaikilla, enemmän ja vähemmän. Pasilla paljon enemmän ja Reetalla vähemmän, on se suhdeluku moisessa. Itsestä ei tuossakaan asiassa tarkkaa havaintoa, ollut ja ei. Onhan tuota pyrkinyt, yskityttänyt, väsyttänyt ja vongututtanut, minuakin.
   Reetalla oli yskää jo kuukausi sitten polilla käydessä, siitä asti neiti on ollut taudin kourissa, enemmän ja vähemmän.


Poissaoloja on maaliskuulta hurjasti, kun oli se kortisonikuurikin ja sen lieveilmiöt ja sitten on ollut tuota taudintynkää. Mutta kait neiti yhä pysynee aikatauluissa ja muiden mukana. Oikaistaan sitten missä pitää, mutta nyt lusitaan tuota hiivatin virusta.
   Tällä viikolla alkoi sitten lämpöilyt, himpun verran ja taas enemmän. Eilen reilut 38 ja yöllä peräti 39,4 astetta. Minua siis huimaa, huolesta. Huolihaavani on todella auki ja arka... Eilen olimme yhteydessä osaston lääkäriin ja saimme labralähetteen. Kokeiden perusteella veriarvot kunnossa, crp 12, trompparit yli 200, leukkarit päälle 4, neutrofiilit 2 ja Hb 131. Mutta kun röhä kerran pahenee, puuskututtaakin ajoittain ja kuume kilahtelee, niin antibioottikuuri aloitettiin. Kotona ja tabletteina, ainakin toistaiseksi olemme osastohoidolta välttyneet. Onneksi tuo neiti on jo noin iso! Hämmentävää tässä koko savotassa on se, että tämä on ensimmäinen kerta neljän ja puolen vuoden hoitojen aikana, kun Reetta on saanut hoitoa vaativan maallisen pöpön. Maallisen siinä mielessä, että se on kulkutauti, tartuntana saatu. Aikaisemmat ovat olleet oman kehon aiheuttamia taistelukavereita, ihan kunnon vastustajia nekin, sikäli mikäli savottaamme muistelen. Itse asiassa, en halua muistella.
   Saimme jäädä kotiin, koska Reetalla oli tälle päivää varattuna koululääkärin tsekkaus. Hyvä, kerrankin oikeaan aikaan, saa ammattilainen kuunnella ja voivat vaikka puhelimitse konsultoida Oulua. Mitä vielä, aamulla soi puhelin, koululääkäri itse sairastunut yöllä, aika perutaan. Argh! En peru ja mitään, haluan ammattilaisen kuuntelevan, ettei tarvitse arpoa ja Ouluun lähteä. Sain sitten neuvolan puolelle peruutusajan. Ihana, kun järjestyi. Kannatti siis sanainen arkku avata, aina asioita voi järkeistää ja löytyy ymmärrystä. Ihan päivystykseen ei huvittaisi uusien pöpöjen pelossa lähteä ja Ouluun vielä vähemmän.
   Aamun Reetta hiukan vinkui sohvankulmassa, kuumetta noin 38. Kaikki tympäisi, ruoka ei maistu ja päähän koski. Kyselin haluaisiko hän oikeasti Ouluun, jos on niin huono olo ja huolestuttaa oma oleminen. Antibiootithan joka tapauksessa on jo menossa. Eipä neiti halunnut minnekään laitokseen, ryhdistyi ja nyt maalaa isoa taulua. Kaunista, kelta-vihreän hoitavaa, Selviytyjät-nimistä. Ei näytä olevan enää mistään kipeä, ihime sissi. Annan maalata, omakin huolihaava hiukan tyrehtyi, kun tuota innoissaan olevaa taiteilijaa silmäilen. Neuvolalääkärille aika on vajaan tunnin kuluttua, sitten olemme viisaampia ammattilaisenkin näkökulmasta tsekattuna. Kyllä se siis tästä. Eniten neitiä on harmittanut taas koulussa paikanvaihto, jossa olisi halunnut olla mukana, mutta se meni pöpöstä johtuen ohi. Tunnin kuluttua olemme siis röhinöiden suhteen viisaampia, tällä hetkellä olen tyytyväisen huojentunut ja levollinen. Minä ja levollisuus, niin taattua yhteenkuuluvuutta joo...


   Reinollamme on jyllännyt myös korvatulehdus, aika pitkään. Väinö oli loukannut jalkansa, sitäkin piti hoitaa, silittää ja antaa nukkua. Kolli on nyt kunnossa. Pasilla on ollut kaiken maailman juttuja, ihan lusia asti. Yksi suvun jäsen leikattiin eilen, toinen ensi maanantaina. Kuumetta on yhdessä, jos kahdessa ja kolmessakin perheessä. Kas kummaa, kun on kuusitoista lasta suvussa, niin aina nuuruu joku jollakin tavalla tai nokka tirisee, tai hampaita tulee. Eli on tuota muillakin, sekä muissakin klaaneissa, ei me ainoita olla. Se jaksaa aina lohduttaa, kun jostakin se lohdutus pitää yrittää kaivaa.


   Mutta tätä aamua on hiukan lohduttanut upea luonto ja kunnon pakkanen, silloin saa pöpöt kyytiä kun ne pakastuu. Luonto on kaunis, lumi todella kirkkaan valkoista ja päivissä jo paljon enemmän pituutta. Saamme olla tuon kuumeilevan neidin kanssa kotona ja muuten asiat ovat suhteellisen hyvin, verrattuna siihen, josko ne olisi huonosti. Nyt vedän hynttyyt niskaan, ulkoistan itseni. Neidin naama on kirjava, ulps, se onkin akryylimaalia! Saattaa hämätä ammattilaisenkin kauempaa, mikähän lie laikku... Mutta lähtee vedellä, jospa tuo tautikin lähtisi. Pitäkää peukkuja!


   Kiitos peukuista, kannatti! Samalla neuvolakäynnillä vedettiin se viitosluokkalaisten lääkärin tarkastus, hyvä niin.


- Onko koulussa kivaa?
Nyökkäys.
- Onko sinulla kavereita?
Nyökkäys.
- Onko sinua kiusattu?
Päänpuistaminen.
- Murrosiän merkkejä?
Tiukka mulkaisu.
- Onhan tuota jotakin, ainakin apinaoppimista isosiskoista. Reetan murrosikähän ei ihan normaalisti liene käynnisty kun munasarjoista on kolme neljäsosaa väestöliiton pakkasessa ja jäljelle jääneet grillattu sädehoidoissa. Mutta aivoista on ollut jo mitattavissa signaali...
- Onko teillä puhuttu murrosiästä?
Mulkaisu ja virne.
- Minulla on kolme isosiskoa..., neiti vastaa selkeästi ja siitä saa vetää kyllä johtopäätökset.
- Onko sinulla allergiaa?
Silloin meikäläinen rähähti ääneen nauramaan, sillä ei mitään (muisti)havaintoa. Tavallaan niin vakava ja maallinenkin kysymys, mutta ei ihan viimevuosina ole ollut päällimmäisenä mielessä onko lapsellamme allergiaa. On ollut hiukan kaikkea muuta, joita ei ihan histamiinilla tai siedätyshoidoilla saada hallintaan. Ihanan tavallinen ja tärkeä kysymys.
- Kyselen Reetan taustasta riippumatta ihan samat kysymykset kuin muiltakin saman ikäisiltä.
- Hyvä niin, ihana saada olla mukana tavallisissa kysymyksissä, kohdeltuna kuin kuka muu viidesluokkalainen tahansa. Mitä mieltä olet ammattilaisen ja tavallisen vinkkelistä katsottuna neidistämme?
- Kasvukäyrät hiukan alhaiset, mutta selvää kasvua kuitenkin. Tänään näyttää hieman vaisulta ja kalpealta, mutta ei kait se ole ihmekään, kun ajattelee että on korkea kuume ja tauti jyllää. Muuten äänet keuhkoissa ja sydänäänet hyvät, samoin korvat, nielu  ja ryhti. En olisi huolissani.


   Johtopäätöksenä vedettäköön, ettei neidistä kuulunut ylimääräisiä ääniä. Ei keuhkoista, ei sydämestä, ei korvista, ei nielusta, eikä myöskään suusta. Neiti jurnutti puhumattomana, sillä olihan se nyt noloa joutua lastenneuvolaan koulutarkastukseen. Minusta oli suunnattoman hienoa saada kuulla ja olla mukana ihan tavallisella tarkastuskäynnillä ja todeta neidin olevan ok.
   Nyt neiti maalaa, kuume ei ole kilahdellut, ruoka maistaa ja minunkin huolihaavani tekee rupea. Kyllä tämä taas tästä. Huoh!