TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

PILAANTUNUT PÄIVÄ

Olen hämilläni, siitä kuinka helposti päivä voi niin sanotusti pilaantua. Tavallaan alkaa haisemaan kuin mätä muna, homeinen leipä tai käymistilassa oleva appelsiini. Eltaantua.
   Mutta näin vain voi, ainakin meillä. Enkä tasan kerro, mikä kohta kenelläkin pilaantuu, mutta avaan muutamia asioita. Tai saatan avata...
   Nyt olen ollut hiukan muka sivusta seuraaja, mutta tarkemmin kun asiaa ajattelee niin pilaantumista on myös omassa päivässäni, vaikka yritän ne selättää. Omat pilaantumiset voin kertoa ihan omakohtaisesti, se ei haittaa, sillä pistän itseni likoon, jos ei haittaa...


   Koulukiusaamispainajaiset. Onhan se hämmentävää, että moiset vuonna pipo sattuneet ja tapahtuneet asiat pyörivät yhä. Viime yönä ja unissani moiset piinasivat. Tosin nykyaikaan päivitettynä. Nykyihmisten naamoilla terästettynä. Oli miten oli, niin kyllä ne yhä satuttavat, saattavat jopa oman päivän pilaannuttaa. Annako niin käydä, vai pitäisikö niihin puuttua ja kuinka hanakasti. Sillä nykyisillä painajaisillakin on jokin totuudellinen siemen ja naama olemassa.    
     Hämmentävää on se, että koen minun päähäni laitettavan sellaista mitä en ole mielestäni laittanut. Pistäähän moinen mietityttämään ja omaa lahjakkuuttani epäilemään, sillä olenkin lahjakkaampi kuin ikimaailmassa saattaisin kuvitella. On myös inhottavaa olla kohde, toisen pilaantumiselle. Hyi, kuinka eltaantunutta... Eniten harmittaa, että pilaantuminen jyllää sielussani, mitä se saa aikaan, en halua sen jylläävän. Traumankaarena voisin myös todeta sen, että on aika hurjaa olla kiusaamisen kohde lapsena ja nuorena, se tasan tarkkaan pilaannuttaa myös aikuisuutta. Joillakin kenties todella pahasti, itse koen ettei kuitenkaan älyttömän pahasti, mutta sekin saattaa nousta yhä uniin. Mikä on siis koulukiusaamisessa kohtuullista?
   Unessani päivitin kiusaamisen myös nykyaikaan, napsin kännykälläni kuvia kiusaajista ja vaadin siviilirohkeana tilille teoista. Mikä ei tasan tarkkaan ole sitä, mitä aikoinaan uskalsin. Olin helppo kohde, mutta nyt pistin hirmuisesti hanttiin. Muistan myös uhkailleeni kiusaajia sillä, että kirjoitan heistä yleisönosastolle ja liitän kuvasarjan tapahtumista tekstini tueksi. Todisteeksi.
   Siinä unessani olin vanhempieni autossa, jossakin metsän reunassa ja parkissa. Autossa oli myös meidän tyttöjä. Tämä tunnistamani porukka tuli ja alkoi autoa pyörittämään, rikkomaan ja tuhoamaan. He eivät välittäneet meidän olemassaolostamme, ihmisistä sisällä, vaan jatkoivat yhdessä kiusaamista. Tekijät olivat siis aikuisia, joiden pärstät kuvasin ikkunan läpi, hämmästyin kun naamat tunnistin. Enpä olisi uskonut tuon ja tuonkin ihmisen tällaisen olevan... Ne ilmeet, puheet ja teot, todella pilaantunutta ja ilkeää. Sitten he jättivät meidät jonnekin montun partaalle ja pakenivat paikalta. No meikäläinen könysi sieltä autonromusta lapsineen ja lähdin takaa-ajoon. Laitoin ottamani kuvat jo kiertoon ja pistin heidät lujille. Jostakin nousi suunnaton siviilirohkeus ja menin siihen seurueeseen ja sanoin kertovani moisesta. Kuinka kaksinaamaisia he olivat ja mitä tekivät... Sivalsin heitä sanallisella ruoskalla ja päätin, että moinen ei saa enää toistua, eikä kukaan olla enää moiselle kiusaamiselle kohde... Unessani olin siis loppupeleissä voittaja, leijonaemo ja heikompien puolella. Miksi minulle moinen uni annettiin katsottavaksi ja vieläpä muistettavaksi. Siitä jäi itselle ja alkaneeseen päivääni pilaantunut olo. En olisi moista unta halunnut katsoa. En.


    Siinäpä se, en tiedä onko tuossa puuta tai häntää, mitään loogisuutta tai johdonmukaisuutta. Suolsin sen sekavassa lyhykäisyydessään ulos, enkä tasan kerro kenen pärstöjä tunnistin, mutta se jälkimaku on yhä...


   Nyt Malesiassa joku törppö ajoi Räikkösen eteen. Kuinka joku törppö voi ihan oikeasti Malesiasta käsin pilaannuttaa koko päivän! Voi helskutirallaa! Kannattaisi sulkea koko televisio, jottei moiselle törpölle altistuisi. Aika kaukaa haettu eltaantuminen, joka oikeasti jalkautui meidän olohuoneeseen. Miksi hakea vaikutteita mittakaavassa maailman toiselta laidalta, kun omastakin mittakaavasta saattaisi olla jotain mihin puuttua. Mielestäni on vain asioita, joille pitää sulkea aistit, muutenhan sitä pilaantuu ihan kokonaan.
   Jälleen kerran kerron niistä kehistä, joihin emme voi ja joihin voimme itse vaikuttaa. Eli jos ajattelet oman elämäsi ja lukuisat sen haasteet ja ongelmat kehinä. On siis sisin kehä, sitä seuraava, sitä seuraava ja yhä kauempana oleva kehä. Kannattaako haaskata omia rahkeita, ainakin minulla erittäin rajallisia rahkeita, kehään joka on aivan himpskatin kaukana itsestä. Minun mielestä kun kannattaisi haaskata rahkeita kehään, joka on itseä/perhettä kaikista lähimpänä. Kehään, johon oikeasti voi itse puuttua, muuttaa, kajota ja vaikuttaa. Miksi kuormittaa itseä asialla joka tapahtuu vaikka Malesiassa, eihän siihen voi kotisohvalta vaikuttaa. Ja sitten se Malesiassa ajanut törppö vaikuttaa meidän koko päivään, törttöili meidän koko perheen päivän pilalle, noin niin kuin korostetusti. Käsittämätöntä. Saahan tuollakin päivänsä pilaantumaan, jos ei lähempää aiheita löydy.
   Kadonnut taskulamppu, sekin voi pilaannuttaa päivän, vaikka ei ole edes pimeä ja tarvetta taskulampulle. Tämä taas johtuu eilen illalla viettämästämme sähköttömästä maailmanlaajuisesta tunnista, jonka lapset halusivat ehdottomasti viettää. Eli sekin kehä on aika kaukaa haettu, mutta omassa pienessä kehässämme vietimme pimeän kynttilänvalossa eletyn tunnin. Pelasimme ja linnoittauduimme pöydän ääreen. Hyräilimme ja esitimme biisejä, jolloin toiset yrittivät ne tunnistaa. Hauskaa ja aika laaja tuo meidän perheen elekielikin hyräilyn lisäksi. Samalla söimme hedelmärahkaa ja hoidimme elukoita. Nauroimme paljon ja jaksoin hämmästellä tyttöjen laajaa musiikkimakua ja sitä kuinka he heittäytyivät. Niin, siihen taskulamppuun. Oli käytössä myös taskulamppuja, takaraivovaloja ja otsalamppuja. Aamulla yksi taskulamppu oli kadonnut, vaikkei sitä edes etsitty tai tarvittu. Mutta pilaantuminen alkoi heti silmien autettua, ja kauhea huuto hukassa olevasta lampusta. Vaikka se ei edes ollut oikeasti hukassa, kun se oli sohvalla, johon se illalla oli jätetty. Mutta moinen sai eltaantumisen aikaan välittömästi, ihan puskasta. Ja siitäkin jäi käsittämätön jälkimaku...
   Illalla sattui myös streariinihaaveri. Isän kuvan vieressä palaa aina useampi kynttilä, myös eilen. Samaan aikaan taksvärkkiläiset viimeistelivät meillä siivousta. Kun he puskivat sohvaa takaisin paikalleen, kaatui yksi kynttilä. Steariinia roiskusi sohvalle, lattialle, piirongin päälle ja tapetteihin. Pilaantuminenhan siitä seurasi, vaikka se ei ollut tahallista. Harmittaa toki, moniakin meistä, mutta ei se syyttelemällä ja riehumalla kummene. Levittämällä pilaantumista. Siitäkin jäi ihmeellinen eltaantunut jälkimaku hyvälle taksvärkille ja hyvälle siivoukselle. Käsittämätöntä, kuinka helposti jokin asia voi mennä pilaantumaan, vahingostakin.
   Eilen teimme pikaisen reissun kirjamessuille. Yllättävän paljon alkaa meikäläisellä olemaan noissakin piireissä tuttuja. Myös yllättäviä ja positiivisia kohtaamisia, hämmentäviä tuokioita. Koko päiväksikin olisi ollut tapahtumaa, luentoja, mielenkiintoista tutkittavaa, oivallettavaa ja opittavaa, mutta kävimme siellä niin sanotusti pikaisesti, koska näytti ettei moinen anti kaikkia kiinnostanut. Joku jopa lähti autoon istumaan, mielestäni pilaantumaan, vaikka olisi ollut vielä vaikka ja mitä. Toki se oli tasan minun mukavuusalueellani oloa ja sinänsä hämmentävää saada perhettä mukaan. Eli olen kuitenkin himpun verran voittaja moisesta. Olihan minulla myös itselläni kiire tanssikurssille, joten ei laiteta kiirettä muiden piikkiin. Pääasia on, että tulipahan käytyä ja koettua paljon kivaa. Ainakin minun mittapuuni mukaan.


   Tälle päivälle on kahdet synttärit. Lapsillamme ilmenee pilaantunutta sananvaihtoa, ihmeellisiä saivartelua. Kesäaikaan on siirrytty, pitkät yöunet nukuttu. Reetta ottaa juuri lääkkeitään, jotka hoitivat räkätaudin pois. Huomiselle on Oulun keikka, sekä Pasille ja Reetalle. Minä olen siis kaksinkertainen omaishoitaja, ollakko otettu vaiko eikö olla, siinäpä vasta kysymys. Äidin asioiden hoidot on huomiselta delegoitu muutaman mutkan kautta muille... On nääs aika kiireinen ja erittäin tapahtumarikas alkuviikko koko meidän klaanillamme, eikä aina tiedä kenen pitäisi missäkin olla ja mihin aikaan. On myös kaiken maailman kommervenkkejä ja mutkia monienkin matkassa, jotka saattavat pilaannuttaa moniakin fiiliksiä, jos niin kuin antaa niiden pilaannuttaa.
   Eli mitä teen, yritän nyt nuo painajaisunet karistaa, ajatukset suunnata kivempiin asioihin. Malesiakin onneksi lopetti lähetyksensä... Nyt tosin jokin sanaharkka taas antaa viitteitä jostakin suuremmasta pilaantumisesta. Mutta en anna vaikuttaa, en anna vaikuttaa... Ulkoistan itseni täältä koneelta todella pitkällä pinnalla, vedän koltun ylleni ja keskityn tulevaan kivaan loppupäivään. Sillä monikaan asia tässä päivässä ei ole pilalla!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

AI' JA JA JAI JAI JAI, RÄKÄTAUTI, AI'

Otsake kuuluu lukea nuotilla, laulaen. Niin ei tunnu niin tympeältä. Mutta eihän se räkätauti ja todellisuus miksikään muutu vaikka kuinka hyrisee, inisee tai vinkuu.


   Meillä on jyllännyt vaikka mitä virusta pitkin talvea siis, useita viikkoja ja useaan otteeseen. Kaikilla, enemmän ja vähemmän. Pasilla paljon enemmän ja Reetalla vähemmän, on se suhdeluku moisessa. Itsestä ei tuossakaan asiassa tarkkaa havaintoa, ollut ja ei. Onhan tuota pyrkinyt, yskityttänyt, väsyttänyt ja vongututtanut, minuakin.
   Reetalla oli yskää jo kuukausi sitten polilla käydessä, siitä asti neiti on ollut taudin kourissa, enemmän ja vähemmän.


Poissaoloja on maaliskuulta hurjasti, kun oli se kortisonikuurikin ja sen lieveilmiöt ja sitten on ollut tuota taudintynkää. Mutta kait neiti yhä pysynee aikatauluissa ja muiden mukana. Oikaistaan sitten missä pitää, mutta nyt lusitaan tuota hiivatin virusta.
   Tällä viikolla alkoi sitten lämpöilyt, himpun verran ja taas enemmän. Eilen reilut 38 ja yöllä peräti 39,4 astetta. Minua siis huimaa, huolesta. Huolihaavani on todella auki ja arka... Eilen olimme yhteydessä osaston lääkäriin ja saimme labralähetteen. Kokeiden perusteella veriarvot kunnossa, crp 12, trompparit yli 200, leukkarit päälle 4, neutrofiilit 2 ja Hb 131. Mutta kun röhä kerran pahenee, puuskututtaakin ajoittain ja kuume kilahtelee, niin antibioottikuuri aloitettiin. Kotona ja tabletteina, ainakin toistaiseksi olemme osastohoidolta välttyneet. Onneksi tuo neiti on jo noin iso! Hämmentävää tässä koko savotassa on se, että tämä on ensimmäinen kerta neljän ja puolen vuoden hoitojen aikana, kun Reetta on saanut hoitoa vaativan maallisen pöpön. Maallisen siinä mielessä, että se on kulkutauti, tartuntana saatu. Aikaisemmat ovat olleet oman kehon aiheuttamia taistelukavereita, ihan kunnon vastustajia nekin, sikäli mikäli savottaamme muistelen. Itse asiassa, en halua muistella.
   Saimme jäädä kotiin, koska Reetalla oli tälle päivää varattuna koululääkärin tsekkaus. Hyvä, kerrankin oikeaan aikaan, saa ammattilainen kuunnella ja voivat vaikka puhelimitse konsultoida Oulua. Mitä vielä, aamulla soi puhelin, koululääkäri itse sairastunut yöllä, aika perutaan. Argh! En peru ja mitään, haluan ammattilaisen kuuntelevan, ettei tarvitse arpoa ja Ouluun lähteä. Sain sitten neuvolan puolelle peruutusajan. Ihana, kun järjestyi. Kannatti siis sanainen arkku avata, aina asioita voi järkeistää ja löytyy ymmärrystä. Ihan päivystykseen ei huvittaisi uusien pöpöjen pelossa lähteä ja Ouluun vielä vähemmän.
   Aamun Reetta hiukan vinkui sohvankulmassa, kuumetta noin 38. Kaikki tympäisi, ruoka ei maistu ja päähän koski. Kyselin haluaisiko hän oikeasti Ouluun, jos on niin huono olo ja huolestuttaa oma oleminen. Antibiootithan joka tapauksessa on jo menossa. Eipä neiti halunnut minnekään laitokseen, ryhdistyi ja nyt maalaa isoa taulua. Kaunista, kelta-vihreän hoitavaa, Selviytyjät-nimistä. Ei näytä olevan enää mistään kipeä, ihime sissi. Annan maalata, omakin huolihaava hiukan tyrehtyi, kun tuota innoissaan olevaa taiteilijaa silmäilen. Neuvolalääkärille aika on vajaan tunnin kuluttua, sitten olemme viisaampia ammattilaisenkin näkökulmasta tsekattuna. Kyllä se siis tästä. Eniten neitiä on harmittanut taas koulussa paikanvaihto, jossa olisi halunnut olla mukana, mutta se meni pöpöstä johtuen ohi. Tunnin kuluttua olemme siis röhinöiden suhteen viisaampia, tällä hetkellä olen tyytyväisen huojentunut ja levollinen. Minä ja levollisuus, niin taattua yhteenkuuluvuutta joo...


   Reinollamme on jyllännyt myös korvatulehdus, aika pitkään. Väinö oli loukannut jalkansa, sitäkin piti hoitaa, silittää ja antaa nukkua. Kolli on nyt kunnossa. Pasilla on ollut kaiken maailman juttuja, ihan lusia asti. Yksi suvun jäsen leikattiin eilen, toinen ensi maanantaina. Kuumetta on yhdessä, jos kahdessa ja kolmessakin perheessä. Kas kummaa, kun on kuusitoista lasta suvussa, niin aina nuuruu joku jollakin tavalla tai nokka tirisee, tai hampaita tulee. Eli on tuota muillakin, sekä muissakin klaaneissa, ei me ainoita olla. Se jaksaa aina lohduttaa, kun jostakin se lohdutus pitää yrittää kaivaa.


   Mutta tätä aamua on hiukan lohduttanut upea luonto ja kunnon pakkanen, silloin saa pöpöt kyytiä kun ne pakastuu. Luonto on kaunis, lumi todella kirkkaan valkoista ja päivissä jo paljon enemmän pituutta. Saamme olla tuon kuumeilevan neidin kanssa kotona ja muuten asiat ovat suhteellisen hyvin, verrattuna siihen, josko ne olisi huonosti. Nyt vedän hynttyyt niskaan, ulkoistan itseni. Neidin naama on kirjava, ulps, se onkin akryylimaalia! Saattaa hämätä ammattilaisenkin kauempaa, mikähän lie laikku... Mutta lähtee vedellä, jospa tuo tautikin lähtisi. Pitäkää peukkuja!


   Kiitos peukuista, kannatti! Samalla neuvolakäynnillä vedettiin se viitosluokkalaisten lääkärin tarkastus, hyvä niin.


- Onko koulussa kivaa?
Nyökkäys.
- Onko sinulla kavereita?
Nyökkäys.
- Onko sinua kiusattu?
Päänpuistaminen.
- Murrosiän merkkejä?
Tiukka mulkaisu.
- Onhan tuota jotakin, ainakin apinaoppimista isosiskoista. Reetan murrosikähän ei ihan normaalisti liene käynnisty kun munasarjoista on kolme neljäsosaa väestöliiton pakkasessa ja jäljelle jääneet grillattu sädehoidoissa. Mutta aivoista on ollut jo mitattavissa signaali...
- Onko teillä puhuttu murrosiästä?
Mulkaisu ja virne.
- Minulla on kolme isosiskoa..., neiti vastaa selkeästi ja siitä saa vetää kyllä johtopäätökset.
- Onko sinulla allergiaa?
Silloin meikäläinen rähähti ääneen nauramaan, sillä ei mitään (muisti)havaintoa. Tavallaan niin vakava ja maallinenkin kysymys, mutta ei ihan viimevuosina ole ollut päällimmäisenä mielessä onko lapsellamme allergiaa. On ollut hiukan kaikkea muuta, joita ei ihan histamiinilla tai siedätyshoidoilla saada hallintaan. Ihanan tavallinen ja tärkeä kysymys.
- Kyselen Reetan taustasta riippumatta ihan samat kysymykset kuin muiltakin saman ikäisiltä.
- Hyvä niin, ihana saada olla mukana tavallisissa kysymyksissä, kohdeltuna kuin kuka muu viidesluokkalainen tahansa. Mitä mieltä olet ammattilaisen ja tavallisen vinkkelistä katsottuna neidistämme?
- Kasvukäyrät hiukan alhaiset, mutta selvää kasvua kuitenkin. Tänään näyttää hieman vaisulta ja kalpealta, mutta ei kait se ole ihmekään, kun ajattelee että on korkea kuume ja tauti jyllää. Muuten äänet keuhkoissa ja sydänäänet hyvät, samoin korvat, nielu  ja ryhti. En olisi huolissani.


   Johtopäätöksenä vedettäköön, ettei neidistä kuulunut ylimääräisiä ääniä. Ei keuhkoista, ei sydämestä, ei korvista, ei nielusta, eikä myöskään suusta. Neiti jurnutti puhumattomana, sillä olihan se nyt noloa joutua lastenneuvolaan koulutarkastukseen. Minusta oli suunnattoman hienoa saada kuulla ja olla mukana ihan tavallisella tarkastuskäynnillä ja todeta neidin olevan ok.
   Nyt neiti maalaa, kuume ei ole kilahdellut, ruoka maistaa ja minunkin huolihaavani tekee rupea. Kyllä tämä taas tästä. Huoh!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

PRONOMINEJÄ JA MUTAKAKKUA

Reetta nukkui vieressäni, sen mitä nukkui. Viime torstaina aloitetut kortisonit vaikeuttavat unta, samaan aikaan väsyttävät. Onneksi tänään on kuurin viides päivä, eli sekin saadaan lusituksi.
   Aamuviideltä Reetta jo minua saunaan kyseli, sain puhuttua vielä muutaman unitunnin lisää. Uni ei neidille maistanut, olo oli outo. Illalla oli ollut kenties närästystäkin. Eilisen seurakunnan perhetapahtuman askartelusession Reetta joutui keskeyttämään, huono olo, huimaus, väsy, levottomuus, kivut, tuskainen olo, poskien punoitus ja paha maku suussa... Niitä perinteisiä kortisonin lieveilmiöitä. Pasi haki neidin kotiin, nukkumaan ja lepäämään. Reetta jaksaa kuitenkin kaikesta aina innostua ja olla mukana, joten aina kuitenkin yritämme. Fannyn ja Vernan kanssa sitten jatkoimme kierrätysaskartelun ohjaamista.
   Pesupallo osoittautui hitiksi. Jalostimme siitä maalaamalla ja tuunaamalla pyöreän purkin. Purkin, jossa voi säilyttää vaikka hiuspinnejä, pieniä legoja, irronneita hampaita, helmiä, muttereita tai kylvää siihen pääsisäisruohon... Vauvasta vaariin oli tekijöitä. Tapeteista lintufigureita, puun oksat piirtämällä tai tapetista, lehdet männynsiemenistä, pistaasipähkinän kuorista tai silkkipaperimytyistä. Kortteja joka lähtöön; enkeliaiheisia, pöllöaiheisia, tipuaiheisia... Vessapaperirullista pöllöjä, lehmiä, tipuja. Kaiken maailman vanukas- ja rahkapurkit muuttuivat koiriksi, tipuiksi ja mönttiörveleiksi. Taulun saa aikaan isosta kertakäyttölautasesta, kuviotapettitaustalla, reunat maalaamalla ja pintaan tapetinpaloista värikkäitä kolmiulotteisia perhosia. Munakennoista voi tehdä matoja, toukkia ja mönkijäisiä, joille hattu rahkakiposta, hiukset paperisilpusta. Periaatteessa kodin jätteistä, tai siis ylijäämästä voi kehitellä pienelläkin vaivalla kivoja askarteluja. Hämmentävää oli huomata, että ammattilaisaskartelijatkin saivat ideoita. Siis sellaiset ihmiset, jotka itse ohjaavat ja tekevät työkseen samoja asioita. Hyvä niin, kaikille, jos jotain uutta jäi mieleen. Kiva kokemus ja saavutti tapahtumana kaikkiaan loistavan vastaanoton. Tyttöjen kanssa on kiva ideoida asioita. Samalla sain jälleen tajuta, että lapsemme ovat kädenlahjakkaita, mitä ominaisuutta tulee usein pidettyä itsestäänselvyytenä. Kaikilla ei irtoa omia ideoita ja saksien käyttökin saattaa olla haastavaa. Näin erilaisia me ihmiset olemme. Itse olen tasan uusavuton monessa muussa asiassa, kuten sähköisissä asioissa ja kaiken maailman nippelitietoudessa, viheltää kerralla yli ja pahasti. Olen niissä todellinen poropeukalo ja umpiblondi.
   Olemme saunoneet, sillä lopulta minunkin oli sinne lähdettävä. Silmäni olivat kiinni vielä lauteilla, mutta nyt alkaa kulkemaan. Aamusauna aamuauringossa, ei huono. Reetta kertoi nähneensä painajaisia pronomineista, tekemättömistä läksyistä ja kokeista. Ymmärrän lastani. Kortisoniviikon aikana ei yksinkertaisesti kykene oppimaan, tekemään läksyjä. Olemme ottaneet nykyisin viikon ilman paineita, jos jostakin voi löysätä, kun ei se vain onnistu. Aiheuttaa vain pahaa mieltä, raivoa, vapinaa ja muita vähemmän kivoja juttuja. Mutta samaan aikaan muut etenevät ja Reeta jää läksyissä jälkeen, mikä myös harmittaa. Reetalla on kuitenkin kyky ottaa luokkakaverit kiinni aika nopeasti. Arviointikeskustelussa moinen asia on tullut ilmi. Mutta ainahan harmittaa sekin, että jokin koe on tekemättä, sitten pitää tehdä myöhässä. Välillä samassa luokassa muiden touhutessa tehty koe vaatii keskittymistä hurjasti paljon enemmän. Noh, onneksi neiti ei ole tottunut hiljaisuudessa kasvamaan, jotta kykenee keskittymään. Reettaa painaa kyllä nuo kouluasiat ja yöllä pronominit olivat valvottaneet.
   Tuosta kauan sitten käydystä arviointikeskustelusta vielä. Reetta pärjää hyvin, vaikka hoitaa koulunsa osa-aikaisesti. Vaikka poissaoloja on paljon, välillä on hurjastikin jäljessä, läksyt ja kokeet ruuhkautuu. Neiti on kuulemma sosiaalisesti lahjakas, tulee toimeen kaikkien kanssa, sopeutuu nopeasti ja voi luottaa että homma hoituu. Matikankaavatkin neiti handlaa haltuunsa hetkessä, ottaa kopin nopeasti. Uskonto ja fysiikka teettävät töitä enemmän. Äidinkieli ja kädentaitoja vaativat aineet menevät helposti. Tarinat, joita itse asiassa tuplamme molemmat kirjoittavat, ovat kuulemma hyviä ja omintakeisia. (?) Läksyistä emme niuhota, siis sillä tavalla että pitäisi olla justiinsa samat asiat tehtynä, riittää että osoittaa olevansa kärryillä ja pysyy mukana. Koulunsa Reetta hoitaa itsenäisesti, en sillä tavalla puutuu ja sekaannu. Neiti sopii kokeet ja suunnittelee lisäopetuksen opettajan kanssa itsenäisesti. Opetukseen on varattu pelivaraa ja mahdollisuus käydä kotonakin opettamassa, jos tarve niin vaatii, mutta tähän asti on riittänyt koulussa napatut tiedot ja taidot. Opettaja oli odottanut, että sosiaalinen uusi ympäristö ja koulunkäyntiin liittyvät asiat olisivat vaatineet neljän eristysvuoden jälkeen enemmän paneutumista, mutta ne menevät ihan itsekseen. Kuulemma mikä tahansa ryhmä, niin Reetta pärjää. Hienoa ja huojentavaa kuulla, sillä kyllähän itsekin ajattelin sen jopa ongelman olevan, kun on neljä vuotta kopissa elänyt. (Tietenkin peilaan myös omaa koppielämääni ja sosiaalisten taitojeni rappeutumista.) Reetta ja Verna ovat kuulemma kiitettävän oppilaita, hienoa!
   Yöllä mielessä oli pyörinyt myös mutakakku. Reetta oli kuulemma keksinyt ajatuskuvion nukahtamiseen ajattelemalla mutakakkua aamupalaksi... Toisilla pyörii jukeboxit, toisilla reseptit..
Kello on nyt siis yhdeksän ja Reetta syö aamupalaksi leipomaansa mutakakkua. Näin se siis toteutui. Kylmää maitoa ja tulikuumaa mutakakkua, aamupalana. Vernalla on puoli yhdentoista aamu, joten tuplat ovat leppoisalla mielellä aloittaneet aamunsa ja viikkonsa leipomalla. Reetta sai aamupalansa tyytyväisenä syötyä ja aikoi laittaa nukkumaan, kun niin väsyttää. Samalla kuului miettivän miksi uni ei tule yöllä ja päivällä nukuttaa niin hyvin... Reettaa myös hiukan itkettää, kun asiat eivät aina mene hänen suunnittelemallaan tavalla. Nytkin tekisi kouluun mieli, mutta ei tiedä pystyykö. Annan mennä, jos kerran itse tahtoo, kotiinhan voi tulla takaisin koska vain. Olisi kuulemma kivoja aineita, äidinkieltä, musiikkia, matikkaa, ainakin jollakin tunnilla haluaisi käydä. Neiti föönää hiuksiaan saunan jäljiltä, mitä ilmeisemmin lähtee kouluun, sittenkin. Voi tuota pientä ja samalla niin isoa ihanaista, pikkunaista.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

JUKEBOXI

Heräsin torstaina aamuyöllä useampaan kertaan ja aina jokin biisi soi sielussa, pyöri alitajunnassa. Yhden aikaan yöllä sielussani soi Kuuleeko yö.  "On aivan hiljaista, ei missään ovi käy. On sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen. Ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy. Ajatus kiertää kuin etsien. On sulla puheenvuoro, suuri hiljaisuus... Kuuleeko yö, kuuleeko taivas tähtivyö?..." Olin pirteänä kuin mikäkin peippo juuri tuohon pimeään sudenhetken aikaan. Mietin, kuuluuko minun nousta kirjoittamaan, sillä kirjoitutti. Järki voitti, jäin odottamaan unta, sillä tarvitsin unta, jotta niin kuin taas jaksaisin alkaneen päivän. Nukahdin.
   Kunnes jukeboxini vaihtoi jälleen levyä. Seuraavaksi sain kuunnella Jope Ruonansuun versiota Enkeleitä toisillemme biisistä. "Toinen toistaan huonompi ihminen, kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen, löytää toisestansa enkelin... Ollaanko enkeleitä toisillemme. Siipiesi suojaan saanko painaa pään..." Upeine  saksofonisooloineen (?). Hienoa kuunnella hiljaa yöllä, alitajunnan jukeboxin kautta Jopen herkkyyttä.
   Jukeboxini soitteli paljon muutakin, tunnistin suurimman osan. Mitä ilmeisemmin harjoittelin alitajuisesti karaokebiisejä, sillä näin jukeboxini soittolistan tekstitettynä. Kyllä se jukeboxini soitti myös kevyempää ja hömppähumppaakin, mutta noihin kahteen biisiin heräsin oikein kunnolla. Mietin, mitä mielessäni pyörii. Toisaalta on erittäin hyvä, että siellä pyörii musiikki, laulut, kivat asiat, tunnistettavan turvalliset jutut. Nyt mietin, josko noita pitäisi luikutella karaokessa, miksiköhän ne pulpahti alitajunnastani. Paas kokeillen, ensi tiistaina on luikutteluilta... Minkähän soittolistan alitajuntani jukeboxi sinne kerää?
  
   Torstaina olimme Oulussa, Reetalla oli käynti osastolla. Ensinnäkin Reetan asiat ovat hyvin, olen todella huojentunut, ainakin laboratoriokokeiden perusteella. Diffi puhdas!!! Hb 119, neutrofiilit 1,8, trompparit 320, leukkarit tavoitetasolla 2,4, ja mikä on huikeeta niin alat ovat yhä laskeneet spontaanisti, vaikka sytostaatin annostusta on tämänkin vuoden puolella rukattu kaksi kertaa ylöspäin ja kuormitus jatkuu yhä. Nyt alat olivat 95, tavoitetaso alle 40. Nuo lukemathan olivat pitkin syksyä liki ja jopa yli 500. Huikean huojentavaa. Reetta sai suunnitellut lääkkeet, sytostaatin ja sen immunologiaa nostavan. Nekin tiputukset menivät suunnitelmien mukaan.
   Meillä oli Pasi kuskin roolissa mukana, näinpä saimme kiinalaista sapuskaa suoraan osastolle, mikä tietenkin hiukan usean tunnin savottaa lievensi. Tapasimme tuttuja, jaoimme kokemuksia, kohtasimme. Mutta onhan se raskas paikka, joka ainoa kerta. En halua tällä hetkellä keskustella lääkäreiden kanssa mistään, kunhan tsekkaavat pääasiat ja pääsemme pois. Tilanne loistavaksi todettakoon, sillä niin se meidän mielestämme on.


   Oulu, OYS ja muistot, kaikesta siellä koetusta, puskevat aina pintaan. Se on sellainen kuvasarja, jonkin sortin alitajunnan jukeboxi kaikkine lieveilmiöineen ja muistoineen. Noihin kipeisiin muistoihin puskee aina myös kuinka pihan toisella laidalla olimme kuukauden isän vierellä ja kuinka isämme jäi sille reissulle. Minua itketti, silleen huojennuksestakin herkistelytti, sekä jukeboxin kuuntelu yöllä väsytti. Samaan aikaan aurinko paistoi niin kirkkaasti huoneen ikkunasta sisään ja lohdutti.
   Hoitajan kanssa asiasta keskustelin ja hän muotoili asian niin kauniisti sanoiksi "Sinä olisit vielä isää tarvinnut." Olisin ja näin olisi koko perheemmekin, siis koko sukumme, klaanimme. Kaikki sisarukset perheineen ja yksin jäänyt äitimme. Yhä useampia isän paikkoja ilmaantuu, kun joudumme jatkamaan ilman isää. Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on vaikein, varmasti, sillä joudumme kohtaamaan jokaisen vuoden päivän ensimmäisen kerran ilman isää. Joulu meni sumussa, kaikilla, yhdessä krampissa. Mutta nyt olemme saaneet meille tärkeitä etappeja kohdattavaksemme, kuten tuplien syntymäpäivät. Se oli ensimmäinen konkreettinen humu, ilman isää. Isämmehän oli ihmisten kanssa viihtyvä juhlija, tuliko yllätyksenä? Veljen poikien juhlat toissaviikonloppuna, niistä puuttui isä ja pappa. Viime sunnuntain serkkutytön rippijuhlat, herkäksi veti. Tessan tulevat rippijuhlat, kaikkien lasten kaikki juhlat, synttärit, ripit, kasteet, täysi-ikäisyys, nimpparit, häät, hääpäivät... Isä noteerasi aina ne kaikki, meidät noteerattiin aina. Milloin tuli pussillinen uusia perunoita, porkkanoita, kärryllinen polttopuita tai Paskalannevan nauriita, olihan nimipäivä. Milloin auringonkukkia tai ahvenia, isä muisti kissat, koirat, lapset, aikuiset ja ystävät. Pyörähti tuon tuostakin, milloin kelläkin, ilman syytäkin. Isä oli meille olemassa, läsnä ja tukena. Isänä. Joo, olisin tarvinnut isää vielä kauan, vaikka olen muka aikuinen ja esikoinen. Sellaisen tajunnanvirran jukeboxini sylkäisi tuosta aihepiiristä. Niiskutus ja roiskuva räkä ;-(


   Samaan aikaan olen tajunnut, jälleen kerran, kuinka hyvin meillä moni asia on. Verrattuna yhä siihen, jos olisi huonommin, ne kuuluisat monet asiat. Osastolla koin, että olemme neljän ja puolen vuoden jälkeenkin voittajia, selviytyjiä, voiton puolella ja kevyellä mielellä. Näemme valoa ja koemme hyvyyttä. Verrattuna moniin muihin lapsiin, tarinoihin. Mitä se osasto ja sairaaloiden ja hoitolaitosten lukuisat muut osastot kätkee sisälleen. Haluaisin niin monille muillekin lapsille ja perheille valonpisaroita ympärille...
   Olen myös miettinyt omaishoitajuutta, kuinka monisäikeistä sekin on. Mihin kaikkeen omaishoitajien pitää venyä, kymmeniksikin vuosiksi. Ollakko omaishoitaja vain hetken aikaa, niin kuin minä. Vai ollakko omalle lapselleen koko oman vanhemmuutensa ajan, puolisolleen jopa kymmeniä vuosia. Mihin omaishoitajat venyvät, sitoutuvat ja joutuvat. Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ja onnellinen, että meillä on "normaaleja asioita" ja toive parantumisesta olemassa, omien lastemme kanssa. Olen kiittänyt lapsiamme murrosiän huuruista, tappeluista, "normaaliudesta", arjen taisteluista ja kaikista lieveilmiöistä. Ne ovat itselle tärkeitä mittareita, vaikka saankin olla lukuisia kertoja "tyhmä ja idiootti äiti". Otan se mielettömänä kohteliaisuutena. Olen sitä mielelläni. Vaikka en itseäni mitenkään standardinormaaliksi äidiksi mielläkään.
   Toki mieleen nousee mikä on se normaaliuden mittari, kuka sen voi määrittää. Samoin kuin terveyden mittari, milloin on riittävän terve. Varsinkin jos on kyse yhtä rankasta taustasta kuin Reetallamme. Minulle Reetta on riittävän terve, kun ei ole syöpää, neiti jaksaa taistella, eikä ole jatkuvassa hengenvaarassa. Toiselle saattaa lapsi olla sairas, jos on vaikka atopia, lukihäiriö tai allergia... Mitkä itse asiassa eivät välttämättä ole hengenvaarallisia tiloja. Näitä on paha mennä vertailemaan. Mutta itselleni Reetta on terve tuollaisena kuin on, varsinkin jos hän itsensä terveeksi kokee. Enhän minä mene sitä pois ottamaan tai kieltämään, sanomalla ettet sinä nyt ihan terve ole jos on syöpähoitoja menossa. Sehän olisi maton vetäminen lapsen jalkojen alta. Reetta on riittävän terve meille, vaikka tänäänkin lääkepaletti on aika huikea ja torstain lääkkeistä on kipuja, alakuloa, lieveilmiöitä, huolta jne. Vaikka olemme yhä tässä oravanpyörässä. Jonkin toisen mielestä kyseessä olisi sairas ja sairaus, meille se on terveyttä ja osoitus lapsemme olemassaolosta ja elämisestä. Näin minä ajattelen, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Eikä se ole välttämättä samanlainen ajatuskuvio kuin jollakin toisella, mutta minä näen elämämme laput silmillä ja tietystä vinkkelistä. Toivottavasti minun ajatukseni olivat ymmärrettäviä, sillä ne puskevat pienestä omintakeisesta rei'ästä ulos. Vaihdan aihetta...


   Kevätaurinko! Aivan mielettömän ihana asia, kaamoksen jälkeen se on aina voitto. Ainakin minä tarvitsen niin valonpisaroita. Jälleen lakanapyykkiä pyörii koneessa ja saan ne pihalle kuivumaan. Viikon ajan olen pyörittänyt pyykkejä pyykkinarujen kautta, haistellut niiden raikkautta. Minulle tuo pyykkääminen ja naruille ripustaminen on lähes meditatiivinen juttu. Saan siitä niin paljon niitä paljon jauhettuja kiksejä. Sama aurinko näyttää kauheat määrät pölyä ja likaisia ikkunoita, niiltä asioilta yritän olla negatiivisesti kiksahtamatta. Kevätauringon myötä olen havaitsevinani monia muitakin hyviä asioita, nousuja, oivalluksia ja suuntauksia, joita lähipiiristämme kuuluu. Huojentavan positiivisviritteistä askeltamista. Tuntuu hyvältä. On myös paljon asioita joita en nyt ja tuskin muulloinkaan täällä tule käsittelemään, asioita joissa on muutosta ilmassa. Mutta nekin vaikuttavat toki olemassaolooni, kykyyni elää ja tapaani havainnoida elämää. Ihminen kun on kokonaisuus, monien seikkojen ja "auringonvalon" summa. Coctaili.
   Torstaina olimme kotona vasta reilusti viiden jälkeen. Tyypilliseen tapaan minulla särki päätä ja olin todella poikki Oulun keikan jälkeen. Sellaisen vetämättömän huojentunut tyhjyyttä koliseva äitipolo. Teki mieli käpertyä sohvankulmaan, itkeä tirauttaa helpotuksesta ja ottaa tirsat. Mutta ei, kello kävi ja naksutti kohti alkavaa tanssikurssia. Lähin vähän laahaten, mutta onneksi sain lähdettyä. Tulinpahan todistaneeksi itselleni, kuinka hyvää tekee vaikka väkisellä vääntää itsensä uusiin ympyröihin ja jotakin positiivista kokemaan. Siitä on aina loppupeleissä enemmän hyötyä koko perheelle, kuin siitä että olisin urvahtanut sohvan kulmaan ja naukunut väsyäni. 


   Sain juuri pyykit narulle ja keksin aforismin. Onni on lahot lakanat...niistä kuultaa kevätauringon säteiden lailla eletty elämä läpi. Ymmärrä jos haluat. Bling!
   Pasi sai imuroitua, lapset syövät. Olimme eilen isojen kanssa ulkomailla. Pääsin minäkin sinne Kemi-Tornio-Haaparanta-reissulle mukaan. Tulijaisina juomalaseja ja säkillinen karkkia Ruohtista. Olihan se jälleen pitkä päivä, mutta kivoja kokemuksia. Kannatti, varsinkin kun minulla oli siihen mahdollisuus ja minut huolittiin mukaan. Eli kurssini äitinä oli eilen aamulla suosiollinen, sekin on voitto. Pasi oli Reetan kanssa kotona, olivat kuulemma nukkuneet. Ja hiukan nukkuneet. Tälle päivälle käyn tanssikursseilla. Tyttöjen kanssa teemme näytetöitä huomiseen seurakunnan perhetapahtumaan, missä olemme vetämässä askarteluja. Ihan kiva asia, mihin meitä pyydettiin mukaan. Iltaöiseen aikaan lähden varmaankin tanssimaan, en vielä tiedä mihin ja millä kokoonpanolla, sillä yleensä se ratkeaa kursseilla. Aamupäivästä menemme sitten ohjaamaan muutaman tunnin noita askarteluja, illalla päädyn jälleen kursseille. Viime viikkoinen lavarock oli aika eläimellinen laji, mutta kauhean hauska. Siinä ei meikämamma paljon eteensä nähnyt, kun hiki sumensi näkökyvynkin, mutta mitäs siitä hikoili siellä muutkin ja nauroivat myös. Aina näin viikonloppuna nuo tanssaukset tahtoo ruuhkautua, mutta jos on tarpeeksi joutuisa ehtii siinä äitinäkin olla. Lauantaina yksi puolituttu oli seurannut hytkymistäni sivusta, alkaa kuulemma käydä addikitiosta, ihan sama jos lähden tanssimaan niin tanssin. Osoitus kehittymisestäni on myös se, että yhä enemmän uskallan ja osaan, yhä enemmän olen parketilla. Siksihän sinne menen. Ja kun jaksan yhä väittää, että minä olen parempi äiti ja puoliso, kun saan positiivisia asioita joista ammentaa arkeen. Eikös se silloin ole positiivinen asia, jos on hyvä mieli ja taustalla perheen ymmärtävä kannustus. Kukin hakekoon sen miten haluaa. Tärkeää on, että sen löytää ja osaa hakea, uskaltaa ottaa vastaan. Eikä pienimpänä seikkana se, että siitä on hyötyä koko perheelle. Jos saan tanssimalla, kirjoittamalla, laulamalla, imuroimalla, kokkaamalla, huuhailemalla ja pyykkäämällä valonpisaroita, niin minähän teen just niitä. Kuuntelen öisin vaikka jukeboxia, jos siitä saan hyviä siemeniä koko perheen arkeen ja jaksamiseen.
   Eilen aamulla viiden aikaan Fanny keitti minulle aamukahvit. Kun otin tiskikoneesta sen kaksi vuotta sitten Reetan toisella kantasolusiirtoreissulla ostamani jumbotsemppikupin, jonka tilavuus on 7,5 dl, siinä oli lohkein ja puuttui pala. Mietin, miten nyt? Tavallaan se oli minulle myös valonpisara, en tarvitse sitä enää. Pärjään ilmankin, olemme pinnalla. Samaan aikaan siihen mukiin liittyy valtavan paljon tarinaa, muistoja, hyvää ja pahaa. Mutta se on jaksanut tsempata minua aamuisin nousemaan, jaksamaan ja näkemään kauneutta. Sillä se on ollut kaunis muki. Samalla koen, että se tietää minun pärjäävän ja on aika keksiä uusi muki uusiin aamuihin.
   Nyt mietinkin minkälaisen mukin haluan, se ei ole ihan yksinkertainen asia. Siinä täytyy olla muotokieli, idea, tunnelma, struktuuri ja kokonaisuus minulle kohdallaan. Sen ei tarvitse miellyttää muita, se tulee vain minun omaan käyttööni. Jaksaisinko odottaa, josko savipiirissä sen ihan itse tekisin, silloin se on ainakin omintakeinen ja valmiiksi elämää nähneen näköinen, hiukan rumanrujo. Ainakin sellaisia nuo minun työni meinaavat yleensä olla, kaikki näyttävät heti vanhoilta, jo antiikkisen kuluneilta, mutta näköisiltäni, kuitenkin. En minä jumboa vielä hylkää, josko siihen vaikka herneenversoja tai krassia kylväisin. Mutta se antoi särkymisellään jälleen uuden valonpisaran minulle, kahelia myönnän. Varmaan teille muille ei ihan yhtä paljon nuo auringonsäteen, pilvenliikut, rytmit, kahavikupit tai lakanat puhele, saati sitten että teillä jukeboxi pyörisi pitkin yötä. Mutta minä nyt satun tällainen olemaan... Ja mikä hurjinta en sitä edes yritä salata ;-)


   Kuuluuko sinun jukeboxistasi mitä? Kannattaa kuunnella...

maanantai 9. maaliskuuta 2015

NAISTENPÄIVÄ

Huomenta; uusi aamu, uusi viikko, jälleen paljon asioita alullaan. Luin edellisen päivän sähköpostit vasta tänään ja sieltä löytyi Juha Toikan loistava luomiskertomus meistä naisista. Joten lainaan sitä teidänkin iloksenne...

Naistenpäivän kunniaksi luomiskertomus. :)

NAISEN  LUOMINEN
Siinä vaiheessa, kun Jumala oli luomassa naista, hänellä oli menossa ylitöiksi jo kuudetta päivää. Paikalle ilmestyi enkeli ja kysyi: Miksi sinä kulutat niin paljon aikaa juuri tähän tehtävään?
Jumala vastasi: Olet kai nähnyt naisen rakennemääräykset? Hänen on oltava täysin pesunkestävä, mutta ei muovinen; hänessä on oltava 200 liikkuvaa osaa, joista kaikki uusiutuvia; hänen on pysyttävä käynnissä mustalla kahvilla ja ruuantähteillä; hänellä on oltava syli, johon mahtuu kaksi lasta kerrallaan, mutta vatsan on kadottava naisen noustessa seisomaan; hänen suudelmansa on parannettava kaikki vaivat polven naarmusta särkyneeseen sydämeen, ja hänellä on oltava kuusi paria käsiä.
Enkeli hämmästeli tämän luotavan yksilön vaatimusten määrää: Kuusi paria käsiä! Ei kai sentään! enkeli huudahti.
Jumala vastasi: Voi, eivät ne kädet ole mikään ongelma. Mutta kun äideillä pitää olla kolme silmäparia.
Ja puhumme nyt siis koko ajan ihan standardimallista, enkeli tiedusteli?
Jumala nyökkäsi myöntävästi.
Enkeli yritti keskeyttää Jumalan touhut. Tässä on kyllä liikaa töitä yhdeksi päiväksi. Tee loput huomenna.
Mutta kun minä en voi! Jumala vastusteli. Olen ihan juuri saamaisillani päätökseen tämän luomistyön, joka on niin lähellä omaa sydäntäni. Nainen pystyy jo parantamaan itsensä ollessaan sairas ja ruokkimaan perheensä.
Enkeli hivuttautui lähemmäs ja kosketti naista. Oletpa sinä tehnyt hänestä pehmeän, Herra.
Pehmeä hän kyllä on Jumala myönsi, mutta olen minä tehnyt hänestä kovankin. Et voi kuvitellakaan, mihin hän pystyy.
Pystyykö hän ajattelemaan? enkeli tiedusteli.
Jumala vastasi: Ei ainoastaan ajattelemaan – hän pystyy myös järkeilemään ja neuvottelemaan.
Silloin enkeli huomasi jotain, ojensi kätensä ja kosketti naisen poskea. Hupsista. Mallissasi näyttää olevan jokin vuotokohta. Sanoinhan minä sinulle, että yritit saada liikaa juttuja mahtumaan tähän yhteen kappaleeseen.
Ei se ole vuoto, Jumala kiisti, se on kyynel! Mikä tarkoitus kyyneleellä on? enkeli kyseli.
Jumala vastasi: Kyynel on naisen tapa ilmaista iloa, surua, tuskaa, pettymystä, yksinäisyyttä, murhetta ja ylpeyttä.
Enkeli oli vaikuttunut. Sinä olet nero, Herra. Olet ottanut kaiken huomioon! He jättävät ostamatta uudet kengät itselleen, jotta heidän lapsensa saisivat kengät. He menevät lääkäriin pelkäävän ystävän seuraksi. He rakastavat ehdoitta. He itkevät ilosta, kun heidän lapsensa kunnostautuvat; he riemuitsevat, kun heidän ystävänsä saavat palkintoja. Heidän sydämensä murtuu ystävän kuollessa. He surevat perheenjäsenen menetystä, mutta ovat vahvoja vielä silloinkin, kun luulevat kaikkien voimiensa jo loppuneen. He tietävät, että halaus ja suukko voivat parantaa särkyneen sydämen.
Sydämmelistä naistenpäivää <3
Toivotteleepi teistä kaikista upeista naisista tavattoman iloinen ja onnellinen puutarhurinne. :)

Kiitos Juha!