TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 16. elokuuta 2015

YÖSYÖNTIÄ JA JESARIA

Viime yö meillä nukuttiin, silmät kiinni ja nukkumalla. Pasi näytti nukkuneen terassin sohvalla makuupussissa. Lapsia on kotona kolme, esikoinen on ammakeikalla. Kaikki nukkuvat vielä. Minä nousin aamukahvin keittoon puoli seitsemältä, tunsin nukkuneeni tarpeeksi.
   Olen rapsutellut ruokkinut ja elikot, käynyt Reinon kanssa aamuaurinkoa kuvaamassa ja pihalla. Oli yllättävänkin kylmää, varpaita paleli. Syksyn tuntua, syksyn tuntua. Uunissa odotti takuuvarmasti kypsänä nyhtöpossua, sillä se muhi siellä yön yli. Eilen Reetta leipoi leipää, teki myös itse persiljalevitettä leivälle. Niitä minä tässä kahvin kanssa aamupalaksi söin.

   Tuosta yösyönnistä, kun sen kerran otsakkeeksi laitoin. Toissayönä meillä sitä harrastettiin, tarkemmin Reetta harrasti. Meillä kun  tämä oksentelu, kuvotus, pahoinvointi, lääkekohmelo ja kaikenlainen ruuasta kieltäytyminen on jatkunut siis viikkoja. Siitä saakka kun näitä jäätäviä hermosärkyjä on reilummasti ollut. Viimeinen viikko on vedetty pyhänhengen voimalla. Painohävikki jo parin kilon luokkaa. Minulla on ollut aivan suunnaton huoli moisesta, sillä sehän romuttaa yleiskunnonkin, jos näkee nälkää tai kuivuu. Syömishäiriö omine aivopaineineen tästä nyt vielä puuttuu, sillä pelkkä jääkaapin oven avaaminen tai ruokamainos on saanut Reetalla oksennusrefleksin toimimaan. Siihen ei ole auttanut uhkailut, ei järkipuhe, ei siis mikään. Olemme olleet joka päivä liipaisuherkässä ja jopa osastolle yhteyksissä, joko tippaan, joko tippaan... Muutaman ruokakokeilun jälkeen on oksettanut niin paljon, ettei neiti ole enää edes uskaltanut. Keksimme myös avuksi närästyslääkkeet, josko moinen lääkerumba sen aiheuttaisi, saattaisi jo siitäkin syystä kuohua ja puskea takaisin.
   Mutta siihen mainitsemaani toissayöhän ja aamuneljään. Reetta heräsi ja minä mukana, sikäli mikäli minun viimeaikaisia öitäni voi nukkumiseksi kuvailla. Heti minä ruokaa ehdottamaan ja sehän kiinnosti. Paahtoleipää, levitteellä ja mehumaitoa päälle. Huulten lipaisuja ja vapaaehtoisia suupaloja. Herkistyyhän siinä, kun moista saa katsella, helpotuksen kyynel jopa vierähti. Minulta tietty. Lapsi kainaloon ja saman peiton alle. Sitten kuulin pierun, rupsun tai paukun, haistoin leijan, mikä se nyt onkaan. Voiko äiti ja lapsi olla niin onnellisia pierusta, että pitää nauraa ääneen. Voi ja olimme. Pieru oli todella kaivattu ja kertoi, että suolistossa on jotain toimintaa, jos kerran pierettää. Huippua. Tyhjällä mahalla kun ei paljon piereskellä, maalaisjärjellä ajateltuna, lyhyesti yhteen vedettynä ajatuksena ajateltuna. Kun ei ole mitä piereskellä, niin eihän silloin voi piereskellä, hä? Huoli valui sen pierun jälkeen lakanoihin, huojennus ravisutteli. Aamumme aloitimme jälleen samaisella satsilla, niin monta kertaa kuin ikänä samaa yöpalaa, vaikka keskellä päivää tai mihin väliin vaan, kunhan menee suuhun ja pysyy sisällä.
   Tuon yösyönnin jälkeen alkoi ruokahalu ja rohkeus syömiseen kohentua, aivan silmissä. Samoin Reetan koko olemus. Neiti halusi jopa tortillaa syömään ravintolaan, sitäkin melkein kyynelissä seurasin. Sen jälkeen tuplamme halusivat tuhlata muutaman euron turhuuteen, Reetta tarvitsi kuulemma huuliinsa väriä ja Verna ripsiinsä. Voi sitä naurua ja kikatusta, kun he shoppailivat ja testasivat ostoksiaan. Samaan aikaan alkoi myös ulkoilu kiinnostaa ja nauruhan sitäkin seurasi. Tuplat lähtivät pelaamaan sulkapalloa pihalle. Takaisin he tulivat kippurassa nauraen, sillä Reetan hermosärythän aiheuttivat niitä kaksoisnäkyjä ja lievästi kipua oikeaan käsivarteen. Ei kuulemma ihan osunut sulkapalloon, vaikka kuinka heilui, sillä näkökyky ei ollut kuulemma ihan palautunut. Kuulemma metrilläkin heilui ohi, nauroivat tuplat ja esittivät pelaamista minullekin. Mutta jospa nekin lyönnit siitä alkaisivat osua kohdalleen, kunhan saadaan hermosäryt ja lääkkeet unholaan. En ole vielä ainakaan moisesta huolissani, menee nauramalla. Samoin voimat palautuu, jahka muutama päivä tässä lusitaan. Ainakin ison leipätaikinan jaksoi omin käsin eilen vaivata ja leiviksi leipoa. Hyvä merkki.
   Eiliselle oli myös se odotettu hermoratahieronta. Reetta pystyi cvk:sta huolimatta mahallaankin olemaan, eli ne kivut alkaa olla nyt myös takana. Todella rentona, hymyilevänä ja kivuttomana sain lapseni hakea. Jostain syystä tunti tuosta, iski kauhea hermosärky takaisin. Jälleen minua meinasi itkettää. Kauhean satsin lääkkeitä annoin ja sillä se lähti, onneksi. Sen jälkeen neiti sen leipomuksenkin teki, eli saimme kivut hallintaan. Toki keho reagoi hoitoon ja moinen oli odotettavissa. Eilen illalla kaikki oli hyvin, niin hyvin kuin vain voi olla. Saunomista Reetta kaipaa, mutta lupasimme saunoa häneltä salaa, ettei tule paha mieli. Sillä cvk:n kanssa ja varsinkin tuoreen sellaisen kanssa ei saunota, ei edes paketoimatta suihkussa käydä. Jihau, jau vau!!!

   Sitten tuohon jesariin, eli jeesusteippiin, ihmeteippiin, sellaiseen harmaaseen ja leveään. Sellaiseen teippiin, millä ehjätään kaikkea hajonnutta tai estetään hajoamasta. Lähinnä ajattelin sitä oman nuppini ympärille ihan ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä vetää kunnon kerroksen. Ihan estääkseni päätäni leveämästä ja pitääkseni edes jollakin tavalla kasassa. Eikös se ole nopein konsti. Varsinkin jos itse luulen ja uskon yhä, ettei se ole hajonnut, levennut tai prakannut lopullisesti. Oireista huolimatta.
   Olen saanut viimeisimmän postaukseni jälkeen lukuisia yhteydenottoja. Kiitos teille ;-) Tekstareita, puheluita, kommentteja, sähköposteja, voimakuvia... Ihan alan ammattilaisilta ja huipuilta olen saanut palautetta, että "hyvä suunnitelma" ja olen sen ymmärrettävästi kyennyt esittämään kirjoittamalla. "Voimia" on kuulemma sana, jota ei enää oikeastaan voi edes käyttää, sillä sekin on niin monta kertaa käytetty ja nyt menemme jälleen uusissa ulottuvuuksissa. "Matka Marsiin" on ollut yksi kuvaus, sillä olemme kuulemma jo niin kaukana sellaisesta minkä voi ihminen ymmärtää. Olen saanut yhteydenottoja Saksaa koskien, lisätietoja hoidosta, sairaalasta, kaupungista, käytännön asioista ja kokemuksista, tukea ja vinkkejä...
   Monta asiaa on jälleen loksahtanut eteen päin ja silleen löytänyt paikkansa. Asioilla kun on tapana järjestyä. Suurin aivopaine ja hajontaa nupissani aiheuttava tekijä minulla on ollut tuo Reetan kipu ja sen kaikki lieveilmiöt. Kuinka avuttomaksi siinä itsensä tuntee, kun ei mikään auta, eikä voi mitään tehdä auttaakseen tai kipuja poistaakseen. Kun kotikonstit ja äitiys ovat riittämättömiä. Eilen nuppini oli hajallaan huojennuksesta ja stressin laukeamisesta johtuen. Olin yhteiskuntakelvoton olio, sillä olin todella poikki. Syystäkin ja aiheestakin. Alitajuisesti sitä jesaria kiersin nuppini ympärille yhä uuden ja uuden kerroksen, ettei pamahda ihan hajalleen. Helpotuksesta meinaan. Eli eilinen olotila oli kuin kauhea kankkunen, minua oksetti, huippasi ja haukotutti, ihan helpotuksesta kun lapsi alkoi syömään.
   Sairaalassa olessamme tapasimme myös entisiä osastokavereita, sain ystävältä ylläripuhelun ja muutama muukin yhteydenotto osui kohdalleen. Puhelimessa minulta kysyttiin kuinka pysyn kasassa ja pysynkö? Samoin ihan syystä minulta on päin näköä asiaa kysytty, kun minut on nähty. Sillä tämä eukko on viheltänyt pikkasen nuppi levällään ja sen tasan näkee. Olen sanonutkin, että jospa sen kantasolun voi minusta valuttaa, ottaa tai imeä, vaikka aivotoiminta onkin nollassa tai lähellä sitä... Sentään jokin virtaa, vaikka ei järki, ymmärrys ja sivistys. Itselle on stressin myötä ilmennyt uusi rajoittava ja ärsyttävä oire, tavallaan sekin on jo kroonistunut. Leukani ovat jumittuneet, varmaan olen niin leukaperät kireinä vetänyt viime ajat, hammasta purren lusinut arkea ja näitä elämämme savotoita. En siis saa suutani auki kunnolla. Herää kysymys onko se ongelma vai lähipiirille lähinnä helpotus? Leukaniveliini on kerännyt nestettä ja kipu on oikeastaan jatkuva. Hammaslääkäripäivystyksessäkin olen käynyt ja homma on siellä todeksi todettu. Minullahan on purentakiskot öisin käytössä, mutta sairaalakeikalle unohdin ne mukaani pakata. Tämä leukakipu on aika kova, en voi siis purra mitään kovaa, pistän "tavaraa" suuhuni huulten raosta, purkka saa huutamaan. Suu ei aukea täysin ja haukotuskin on sellainen pihistys, pitää tehdä todella varoen. On tästä se etu, etten voi aukoa päätäni. Ainakin sanallinen tuotanto on vedetty minimiin, kun se sattuu ja yritän antaa lepoa leuoille. Ärsyttävää joka tapauksessa. Jesaria en ole vielä kokeillut, josko sellaisen pillin mentävän aukon jättäisin ja nesteinä ravintoni imisin. Särkylääkkeitä olen vetänyt, toivottavasti ne eivät näy jatkotutkimuksissa ongelmana, kun haploa varten tutkimuksia tehdään. Mutta jospa tuokin kipu löysäisi muiden ongelmien löysätessä... Ja voisin aukoa päätäni taas entiseen malliin!

   Tulevaa suunnittelemme pala palalta, innokkaina, toiveikkaina, luottamuksella ja jonkin sortin syvällä rauhallisuudella. Olen itse vaatinut jokaisen kiven kääntämistä asioiden korjaamiseksi, saamme sitä mitä olemme tilanneet. Hurja kiitos kaikille, että meitä on kuunneltu ja hanskat on pidetty heilumassa ja niitä heilutetaan yhä. Kyllä tämä tästä, sillä olemme maailman huippujen kanssa tekemisissä oman lapsemme parhaaksi. Reetta on edelläkävijä monessakin asiassa, ihmeeksi useissakin yhteyksissä luokiteltu, ihan ikioma lapsemme! Kunhan itse voimme oman osuutemme lunastaa, pitää lapsemme toiveikkaana, positiivisena ja hyväkuntoisena. Tänään vaikuttaa hyvältä, eli suunta on siis oikea. Eilen ajattelin asian myös näin, että onneksi nämä kivut ja ongelmat ilmenivät vasta nyt, eikä alkukesästä ja keväällä. Silloinhan maailmanlaajuisesti todistelimme lapsemme hyvää vointia. Jos asiat olisivat olleet näin, kuin ne nyt ovat /olivat kuukauden verran olleet, olisiko Reetan hoitosuunnitelmat edenneet siihen missä ne nyt ovat. Eli tavallaan nuo ongelmat osuivat parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan, jos noin voi niin kuin laskelmoida.

   Reetta alkaa olla täydessä terässä, nousi croisantin kiilto silmissään ylös ja kovalla ruokahalulla. Kuinka ollakaan, Pasi olikin eilen moisen herkun syönyt, lupaa kysymättä. Siitäkös alkoi kunnon rökitys ja huuto, kohtaus. Raivotarkohtaus, loistava merkki voimien karttumisesta! Herätin Pasin itse vastaamaan syytöksiin, sillä nuo leuat rajoittaa osallistumistani ja ongelmahan ei ole minusta lähtöisin... Lapsi oli kuulemma yölläkin croisanttia ajatellut ja suunnitteli sillä päivänsä aloittavan. Onneksi oli tuota omatekoista leipää, se hiukan auttoi pettymyksessä. Kuulemma sitäkään ei olisi ollut, ellei olisi itse tehnyt. Rankkaa lapsuuttahan se, kun itse pitää leivät ja levitteetkin tehdä. Huh, mikä tahtonainen ja kapiainen tuosta taistelijastamme vielä kehittyykään... ainakin luonnetta löytyy!
   Yksi itsenäinen 14-vuotias maalaa omaa huonettaan uusiksi. Verna ja Pasi pelaavat sulkapalloa. Yksi aikoo opiskella oikeusantropoliksi, osaa jo ihmiskehosta vaikka ja mitä. Minä pähkään omaa oppimistani ja sitä kuinka selviän olemattomalla kielitaidollani tulevaisuudessa. Kolme vuotta yläasteella englannintunneilla koulukiusattuna, jätti jälkensä ja se rajoittaa yhä, on hurja este itselle. Toisaalta enhän minä tanssiakaan osannut ja nyt osaan. Mennä sujahdan ketterän keijukaismaisen kepeästi käden alta, olen vietävissä, uskallan heittäytyä, nautin, kehityn ja olen ylittänyt omia rajojani lukuisia kertoja. Jospa nujertaisin nuo kielitaitorajoitukseni jossakin vaiheessa, pakkohan se on. Minua tavallaan harmittaa se, etten ole kykenevä niin loistaviin keskusteluihin vieraalla kielellä, mitä nykyisin lääkäreiden kanssa voin käydä. Kun käännämme niitä kiviä yhdessä monelta kantilta ja avaamme asioita. Kun voin monisanaisesti kertoa ja kuvailla asioita, ottaa kantaa ja heittää pureskeltavaa kehiin. Haastaa, kommentoida, jauhaa... Vai josko minun pitäisi sitä jauhamista vähentää, kun nuo leuatkin ovat niin rasittuneet... Mutta se aiheuttaa taas lisää aivomyrskyjä, jos pyörittelen vain omassa nupissani asioita, eikä se ainakaan jesarin käyttöä vähennä. Maanantaina pääsen itse hermoratahierontaan, hitsi kuinka hyvään saumaan se tuleekaan, siellä voi hiukan jesarin määrää vähentää. Olen saanut ajan myös energiahoitoon ja uskon muutaman muunkin solmun aukeavan, sillä alkavalla viikolla on monen sortin palaveria, kohtaamista ja luentoa luvassa. Tunnen kuinka jesarin määrä vähenee kerros kerrokselta, asioilla kun on tapana järjestyä.
   Aurinkoa tähän päivään!


torstai 13. elokuuta 2015

MÄ MISTÄ ALKAISIN.... TAI YLEENSÄKIN JATKAISIN

"Mä mistä alkaisin sen laulun, sen laulun tunteistani kertovan..." Tai jotain sinne päin se lyriikka menee, muistaakseni.
   Josko alkaisin ihan nurinperin avaamaan tätä lauluamme, elämäämme ja asioitamme. Ikään kuin tilannettamme. Ihan siitä, mitä tapahtuu justiinsa nyt ja miten siihen on tultu. Huusholli on hiljainen, sain juuri imuroitua, pyykit koottua ja toiset ripustettua. Tiskikonesouvin pyöräytin myös. Pasilla on syntymäpäivä, vuotta vaille maaginen ikä. Tuplamme täyttävät tänään huikeat 12 ja puoli vuotta. Jihau! Aurinko esittäytyy, tuntuu ihan kesältä, sellaiselta loppukesältä. Minä olen poikki, tuttuun tapaan halki ja poikki, poikki, siis väsynyt. Milloinpa en olisi? Ihmeissäni, tuskissani, pihalla kuin peipponen (kirjoitin ensin peikkonen, sekin käy) lukuisista syistä johtuen. On taas sellainen helevetinmoinen organisaatioiden ja lappusulkeisten loppukiri, mutta jospa ne siitä.
   Reetta makaa sohvalla, unessa, tokkurassa, tajunnan rajamailla. Muut ovat koulussa. Tessa aloitti ysin, Fanny kasin ja Verna kuutosen. Reetankin piti aloittaa siinä missä muutkin, mutta makaakin mömmöissä sohvalla. Eilen makasimme tähän aikaan vielä osastolla, joten olemme askeleen lähempänä pulpettia, kouluun pääsyä. Tai koulussa käpäisyä.
   Hermosärkyhelvetti kaatoi Reetan jälleen viime viikolla. Mystistä tässä oli, että samanmoiset säryt nousivat kuin kaksi viikkoa aikaisemminkin, jotka siis vyöruusuksi diagnosoin, diagnosoimme. Lääkkeet olivat vielä menossa, mutta siitäkin huolimatta rumba alkoi ja pahempana kuin koskaan. Monen mutkan, oksennuksen ja itkun kautta päädyimme lauantaina illasta osastolle, tippaan ja tarkkailuun. Lapsi oli suunnattoman kipeä, oksentelu jatkui yhä, syömättömyys, juomattomuus. Pahinta oli se hirveä kipu, jyystävä ja kokoaikainen. Sunnuntaina päivystäjä päätyi uudelleen vyöruusulääkityksen aloittamiseen, hermosärkylääkkeisiin ja muihin oheismömmöihin. Maanantaina sain tosin kuulla, että vahingossa tiputettiin kaksi kertaa tupla-anos, mutta en jaksa siitä nyt riehua, ei näkynyt maksa-arvoissa...
   Maanantaina se vyöruusulääke sitten lopetettiin ja päädyttiin sytostaatin aiheuttamaan kipuun. Kuulemma samainen vinkristiini aiheuttaa varsinkin aikuispuolella hermosärkyjä ja nimenomaan käsiin. Pienemmillä jalkoihin, leukaan ja paikka vaihtuu näköjään iän karttuessa. Sen lääkkeen antaminen päätettiin lopettaa, viimeinen kerta olisikin ollut ensi maanantaina. Ensi maanantaina piti myös cvk laittaa, mutta se laitettiinkin nyt tiistaina. Kun nyt joka tapauksessa olimme osastolla ja ihan luonnostaan syömättä ja juomatta, kun ei maistunut. Eli jospa nyt saisimme olla kotona sen ensi maanantain, eikä sairaalassa, jos kerran olimme jo sairaalassa.
   Eli nyt on hermosäryt hellittäneet, vallalla on itkumieli, mömmökuvotus ja haavasäryt. Niihin sitä mömmöjä pumpataan. Miksikö itkumieli? Pistäppä kohdallesi, se on tasan sallittua, odotettua ja jopa toivottua. Jälleen kerran on lapseltamme normaaliuden rippeet riistetty ja alkamaisillaan on savotta, ennen kuulumaton ja rankka. Siinä moni itkisi valtoimenaan ja koko ajan, Reetta vain hetkittäin, kipujen vallatessa herkistyy enemmän. Onneksi lapsemme kykenee kertomaan asioista, jospa johonkin aina osasisin myös tarttua, lohduttaa ja kuunnella. Vaikka paska äiti monessa muussa mielessä olenkin.


   Nyt siihen suunnitelmaan, aikeisiin, joista olemme tienneet jo pitkään. Asioihin, jotka ovat varmistuneet, tarkentuneet viikko ja suunnitelma, sekä aikataulu kerrallaan. Luukutan sen nyt lyhyesti, maallikkoperspektiivistä.
   Kesäkuun alussa Reetalla värähti siis yhä jäännöstautisektorilla 0,005-0,05 prossaa sitä paskiaista. Sen johdosta ramppa on laitettu siis kalakattamaan maailmanlaajuisesti. Reetta on hyväksytty binatumomabihoidon saajaksi. Tämä on Amerikassa hyväksytty ja luvallinen lääke, johon Reetalle on erityisluvat saatu. Emme siis lähde Amerikkaan, vaikka Reetta sinne olisi kokemuksia rikastuttaakseen ollut halukas lähtemäänkin. Nyt on kelkka saatu käännettyä niin, että ensi torstaina kaikki Suomen huippuosaajat ja nuo amerikkalaiset kokoontuvat Ouluun, joka on saanut luvat tälle hoidolle. Siellä koulutetaan lastamme varten huippujengi, joka toivottavasti jatkossa saa hoitaa muitakin ihmisiä Suomessa. Kyseinen hoito aloitetaan, toivottavasti, 24.8. Oulussa Reetalle. Cvk:n kautta 28 päivää putkeen tipassa, joten siksi se laite laitettiin. Harmittaahan se, mutta on se myös vaivaton ja helpottaa, kunhan nyt juurtuisi ja olisi kivuton. Tämä lääke tähtää parantavaan hoitoon, eli jäännöstautinegatiivisuuteen. Suunnitelma on siis viimeisimpien tietojen mukaan se, että 28 päivää tippaa, kaksi viikkoa taukoa ja sama alusta. Lääkettä voi antaa maksimissaan viisi kertaa. Lyppi tehdään ensimmäisen neljän viikon jälkeen. Toivotaan siinä sitä negatiivista jäännöstautiprossaa. Homma jatkunee sitten Saksassa Tubingenissa, aikaisintaan loka-marraskuun vaihteessa haplosiirtona. Tämän haplosiirteen Reetta saa sitten minulta, sekin on tässä pari viikkoa sitten varmistunut. Se, että olen sopiva luovuttajaksi. Jee! Eli Reetalle on suunnitteilla kolmas kantasolusiirto, mikä on aika huikea suunnitelma.
   Koko kevään ja kesän olen todistellut lääkäreille ja he taas maailmanlaajuisesti, Reetan hyvää kuntoa ja hyvää vointia. Onhan se sitä ollutkin, mutta nyt pitää näiden vastoinkäymisten syödä lapsemme yleiskuntoa ja sitä hyvää vointia ja hyvää tuulta. Saakelin raskasta, toivottavasti yleiskunto ei romahda liiaksi, jotta neiti jaksaa edessä olevan savotan. Maksa-arvot, alat, ovat tarkassa syynissä. Senpä vuoksi viikko sitten on iltasytostaatit lopetettu. Juuri kun Reetta kerkesi iloita, että on vain kolmena päivänä Ditrim ja vitamiinit päivittäin, niin alkoi taas tämä lääkerumba (tekee mieli kirjoittaa tähänkin helevetti, sillä sitä tämä on).
   Nyt olen sitten muutaman lappusen täyttänyt ja taas uuden lapun täyttänyt. Perheenä meillä pitäisi olla tukku joutilasta rahaa, jotta saisimme kaiken maksettua, siis minimaalisen pienen osan siitä mitä kaikki muu maksaa, mutta kuitenkin. Passit, asunto, lennot, taksikyydit, matkustaminen paikasta toiseen, vuokrat, kenties taukuuvuokrat, asuminen kahdessa maassa, vakuutukset, puhelimet, kahden maan kulut, kotiin jäävien lasten ja elukoiden huolehtiminen... Onhan tässä, vaikka ja mitä, päänvaivaa. Toki Kela korvaa jotakin, mutta vasta takautuvasti, joskus jos joku taas jotkut laput jaksaisi täyttää ja todistelisi taas tarpeeksi. Joutilaalle mietittävää.


   Nyt saapui koululaiset, omat ja lisälapset. Vaan on ne isoäänisiä! Reettakin heräsi, tokkurassa ja horjahdellen. Samalla sain osastolta puhelun tietosuojarikoksesta, joka oli Reetan asioita koskien tapahtunut. Reetan ulkomaan hoitoa varten kirjoitetut lausunnot oli postitettu jollekin toiselle perheelle kotiin. En jaksanut tuostakaan riehua, saati rähjätä. Taidan olla siis todella väsynyt ihminen. En haluaisi olla hysteerisyyteen ja liialliseen aivomyrskyihin taipuvaisena ihmisenä enää epäluuloinen lääkkeiden tai muiden asioiden suhteen. Haluaisin, olla vaan sellaisen luottavainen äiti, joka pysyy lapsensa rinnalla rohkaisten ja kannustaen. Minun mielestäni siinäkin on ihan savottaa kerrakseen. Pyysin, että mokailut olisivat nyt tässä, sillä en kestä yhtään mokaa varsinkaan tulevaisuudessa Reetan kohdalla, onhan kaikki aika hurjaa...


   Reetta joi mehua aurinkotuolissa, ihan tyytyväisenä varpaitaan heilutellen. Kunnes taas oksennus voitti. Onneksi omassa maassa kasvaa porkkanoita, niinpä Reetta päätyi jyrsimään keskenkasvuista luomuporkkanaa. Pieniä ne on nämä ihmisen ilot, on nimittäin suuri ilo, että Reetta laittaa suuhunsa jotain. Vaikka sitten keskenkasvuista porkkanaa. Sain Reetalle myös hermoratahierontaan ajan lauantaille, jospa ne säryt saataisiin sillä tavalla historiaan. Kyllä tämä taas tästä... menen syömään lastemme tekemää ruokaa, kun itse vain naputtelin koneella. Sitten lähdemme Pasille synttärilahjan ostoon. Huikeaa, tuplamme ovat puolen vuoden kuluttua jo kolmentoista! Sitä kohti...

torstai 30. heinäkuuta 2015

MULISTAA

Siinäpä sullekki sanahirviö maisteltavaksi. Mulistaa, mitä se on? Mitä ihimettä se tarkoittaa? Meillä päin mulistetaan millon mitäki, jotku asiat mulisevat ihan ihtekseenki. Siihen kun yhen L:llän lissää nii siitähän tullee mullistaa ja samalla melekein mullistava. Ensimmäisenä mullistava luku vierähti mulisemalla tajuntaan kävijalaskurisa, 610 000 kävijää. Hurja määrä... Mulisee sielusa asti, kiitos matkaseuralaiset.


   Sitte vähä kieliopillista asijaa. Mulistaa on verbi, ja kuvvaa siis tekemistä. Minä mulistan, sinä mulistat, hän mulistaa, me mulistamme, te mulistatte ja he mulistavat. Halakopino puolestaan mulisee ihan passiivisa. Halakopino kun vyöryy ihtekseen nurin niin se mulisee, se voi mulista vaikka ihimisen päälle, kun ottaa viereisestä pinosta. Isä sen on varmaan keksiny, mulisemisen meinaan, ainkin se on meillä isän kautta opittu asija. Meijän huushollisa on aina välillä joku asia ollu jollaki tavalla sekasi, siis semmosesti mulisseesti. Muliseminen tapahtuu ylleensä yllättäin, iliman pahempia ennakkovarotuksia.
   Oon joskus aikasemminki kirijottanut, miten mun kaapit kertovat ommaa tarinaansa. Siitä se mulistaminen tavallaan kertoo, kaapin mulistamisesta. Kun asiat ja tavarat ovat kaapissa järjestyksesä tai sitten eivät. Lähinnä ajattelen taas kahta ommaa vaatekaapin hyllyä. Ne on niin ussein laitettu kuntoon, järijestykseen ja sitte yks kaks mulistan kaiken sekasi, kun kaapin kaikkeuvesa on joku asia epätoivosen hukasa. Vaikka se hukasa ollu asia on sitte seuraavana päivänä ihan nokan eesä, eikä tarvi muuta kuin ottaa vaan. Mutta mun mielestä mulistetettu ja sekasin oleva kaappi kertoo mulle ainakin ihtelle, että ompahan akkapololla taas vaikka ja mitä päänvaivaa, kun on kaappikin sen näkönen. Onhan mulla, sen näkönen kaappi ja sitä päänvaivaa. Myönnän. Mulistan sitä nyt yhä uuvelleen ja uuvelleen, eikä se ennää siitä sen kummemmeksi mene. Raivostuttaa vaan ihtiä. Tuo mun kaappini mulisi sekasi siis vähä niinku puskasta, en tiijä miksi mun se piti tehä. Mutta kait se tuolta alitajunnasta puski ulos, ja näkyy sitte kaapinhyllysä. En tiijä, mikähän teorija tuohon nyt passais.


   Samalla tavalla suolisa ja sielusa mulisee ja mullistelee, kun Reetan tilanteet vaihtellee. Niinku se viimeviikkonen kipuhelevetti. Kun lapsi vaan volisi, nauku, oli kipijä, levoton, ja kaikki muut oireet siihen päälle. Se mulistaa äitiyttä ja avuttomuutta taas aivan uuvelle tasolle. Toisaalta sitte saunanlauteilla tehty oivallus, oli aika mullistava ja mulistava kokemus sekin, myönteisesä mielesä. Ei sillä, että vyöruusu on myönteinen asia, vaan se, että ihte ku hoksaa mistä on kyse.
   Nyt uskallan sanua  ja vähä huokastaki, että alakaa olla voitolla se ruusunen. Tiistaina Reetta pääsi hermoratahierojalle, taitavan taikanäpin käsittellyyn. Seuraavana aamuna neiti oli virtapiirisätkynä ja lähimme ennen kuin muut ehti etes ajatella pyörälenkille. Nelisentoista kilometriä kunnon vauhilla päästelimme. Oli meillä Reinoki mukana. Koirapojalla oli aamusta niin kovasti kans virtaa, että päädyimme kolaroimaan soratiellä. Oikeastaan pyörä meni mulisten nurin ja mun ranne samalla vähä väänty, mutta ihte pyssyin pystysä. Ensimmäinen koiran kans kolarointi se, aika hyvin mun laiselle tohelolle, jos kuljen ylleensä kahenki koiran kans.
   Nyt Reetta on voinu jättää hermosärky- ja kuvotuslääkkeet pois. Ruoka maistaa, läppä lentää ja neiti on ennallaan. Ennen kuin keksimme mikä riivaa, Reetta oireili myös silimistä. Kuulemma näki kahtena, silimät ei pysyny auki. Se spanielinkatse on sen sytostaatin syytä, mutta muut oireet mennee mun mielestä vyöruusun piikkiin. Joillaki saattaa tulla jopa kasvohalavaus. Toki nyt lääkkeet on taas omat ongelmansa aiheuttanneet ja kahtena on näkyny montaki asijaa. Mutta neiti on jaksanu touhuta, samalla kahtellu vaan vasemmalla silimällä. Hauskan näköstä kaikesa kurijuuvesaki. Lähelle on nähäny oikein, mutta kauempaa kahtena. Eli pyöräilty on yhellä silimällä.


   Maanantaina on taas osastolla käynti, mitähän mullistavaa ja suolija mulistavaa saamme tällä kertaa sulateltavaksi. Palijo mulla on jo tiejosaki, mutta en oo vielä täälä kertonu. Ja pittää nyt kahtua kerronko ja palijonko kerron, jos kerron. Kahtotaan ny rauhasa... Mulla ku tätä kärsivällisyyttä tuntuu riittävän, hah. Nyt tuplat polokasivat kylille yökyllään. Reetta otti ainoastaan viruslääkkeen aamuksi ja nyt illaksi mukkaan. Muita lääkkeitä ei tuohon vyöruusuun tarvikkaan ennää. Sytostaatit kerkesi jo kotona napata. Tännään minä ostin tuplille semmoset kauniit pöllö-kettureput koulurepuiksi. Saivat ihan iliman naukumista ne. On ne sen verran olleet ahkerana maalaushommisa, että mielellään joskus jotaki niille ostaaki. Nyt ne yökkärit niihin pakkasi ja naama messingillä lähtivät kyllään. Ei meillä lapsiluku vähentyny, kaksi serkkutyttyöä on tulosa tilalle. Fanny lämmittää palijua, ulukona satelee ja paistaa sekasi. Eilen kävin yhen siskon kans pitkällä, puolentoista tunnin lenkillä. Kyllähän minnuun taas muutama pisara osu, ihan oli päästä varpaisiin uitettu, mutta hyvvää teki.


   Mietin mikä kaikki voi mulista myös... No sorapenkat, kun ne lähtee vyörymään. Kivikasat, lajosa irtoheinät, miksei vanahan ajan heinäpaalitkin. Perunakellarisa perunat voi mulista. Miksei myös lumet, onko kukkaan sanonu, että Alapeilla oli semmonen mulistus, jos oli lumivyöry. Tunteet saattaa mulista ihan samalla lailla, heittää semmosta kuperkeikkaa, mennä sekasi niin hyvästä ku pahastaki. Onhan maanmuokkauski tavallaan mulistamista, kun käännetään mullat sekasi. Kuivausrumpu mulistaa pyykit sekoittamisen ja lämmön kautta kuivaksi. Mutta nyt mun hattuni on ihan tyhyjä ja huusholli tosi hilijanen. Sain porukat justiinsa syötettyä ja kaikki sinkosivat menoihinsa. Tämä tiedepläjäys olkoon nyt tässä. Mieleni mulisi siis näistä asijoista ihan tyhyjäksi, kun on tyhyjä, niin ei voi ennää enempää tyhyjentyä. Jos on mulissu ihan kunnolla nurin, ei tarvi ennää pelätä kaatumista. Tämä on mun mielestä tärkijä oivallus, sitte kun on nurin tai oikein rähämällään pittää nokka kääntää kohti pintaa ja aurinkua. Oletko sinä koskaan mulistanut tai mulissut?

lauantai 25. heinäkuuta 2015

TUHANNEN JA YHDEN YÖN TARINOITA...

Ensin meinasin kirjoittaa, että sadan ja yhden päivän, mutta kyllä tämä tarina nivoutuu jo lähemmäs sitä tuhatta, ellei tuhansia, kuin yksiä öitä. Itse asiassa ollaan tuollaisessa lukemassa kuin 1800 yötä, noin niin kuin suurin piirtein. Jos äkkiseltään lasken liki 5 vuotta, käsitykseni mukaan vuodessa on yhä sellaiset 365 päivää ja yötä. Eikös se aina ole ensin yö, jotta tulee päivä? Tai miten se yhteiskunta nykyään pyörii ja mitä EU sanoo asiasta, enpä ole kartalla...
   Tässä aamukahvikupillisen kanssa olen ajatuksiani avannut, jälleen. Miettinyt kuinka monia juonenkäänteitä mahtuu päivään, viikkoon, kuukauteen ja vuoteen. Onko tämä satua vai painajaista? Onhan tämä uskomaton tarina, kaikkinensa, pelottavine kohtauksineenkin. Ainakin itsellä on kouristellut välillä hurjastikin, tosin välillä on kouristellut naurustakin. Kourii, kourii, milloin mistäkin syystä.
   Kirjoitin alkuviikosta Reetan huonovointisuudesta, kuvottavuudesta, säryistä ja pahasta olosta. Siinä samalla jatkuvasta vinkumisesta ja kivuista. Takertumisesta, symbioosista. Torstaina jälleen kivut sen kuin voimistuivat, oikea käsivarsi oli jatkuvasti kipeä, samoin samalla koko tyttö vaikeroi enemmän. Lääkkeet, opiaatit ja mikään ei auttanut. Reetta itkien istui ruokapöydässä, yökkäili ja ei saanut mitään syötyä. Sitä oli todella, siis todella paha katsoa. Vaikka kuinka kannusti, yritti, palveli, jaksoi, pakotti ja tsemppasi... Ja oksennushan siitä seurasi, torstaina iltalääkkeiden jälkeen oikein kunnolla. Silloin se avuttomuuden säkki oli jo todella paksu, se meinasi tukahduttaa, kerralla ja kaikki. Reetta kävi puntarilla, painohävikki kilon luokkaa tälle viikolle, se on paljon se. Alkuviikon labrojen perusteella kuitenkin nestetasapaino ja suola-arvot olivat ihan hyvät, joten en nyt kuivumista heti ollut pelkäämässä, vaikka ja mitä muuta kylläkin. Soitin illalla yhdeksältä osastolle ja kerroin tilanteesta. Lääkäri oli kuulemma kohta kierrolle tulossa, aiottiin soittaa takaisin. Lähdimme Reetan kanssa saunaan. Otimme löylyjä, juttelimme ja yritin hieroa käsivartta. Reetta oli kosketusarka ja vähäinenkin hipaisu sai voihkimaan. Silloin me keksimme sen, sehän on ihan sama asia kuin lokakuussa 2013. Toispuoleinen kipu, kauhea hermosärky, kipulääkkeet ei vaikuta, ruokahaluttomuus, painonlasku, oksentelu ja niin edelleen... Keksimme alkavan ja puhkeamaisillaan olevan vyöruusun, kaikki oireet viittasivat siihen. Siihen loppui saunominen, kun rynnin soittamaan jälleen osastolle. Käskin tsekata epikriisit lokakuulta 2013 ja tarina toistaa itseään. Aivan neroksi itseni tunsin ja luulin, hittolainen kuinka helpotti moinen valaistuminen ja hoksaus. Myös Reettaa. Puhuimme aivoituksestamme yhteen ääneen ja innoissaan, olimme keksineet kivuille syyn. Reetta muisti tarkat yksityiskohdat siitäkin kipuhelvetistä ja oli sitä mieltä että nyt hoidetaan ennen kuin pääsee yhtä hirveäksi ja vaikeasti hoidettavaksi.
   Myöhemmin sain osastolta puhelun, olivat asiaan perehtyneet ja mikäli pystymme olemaan kotona, soittavat aamulla uudelleen. Reetta muisti ne silloiset kivut ja sen vyöruusun kauheuden, epätavallisen pitkän ja kivuliaan ajan ennen kuin näpyt ja rakkulat ilmaantuivat. Ei ainoaa kelloa vieläkään, vaikka olemme kuinka syynänneet. Koen, että olemme nyt noin kolme päivää ja yötä edellä pahinta kipuhelvettiä. Aamulla lääkäri soitti, kyseli ja kuunteli. Varmisti vielä infektiolääkäriltä ja sitten menoksi. Sain puhelinsoittojen ja oman diagnoosin perusteella viruslääkkeet ja hermosärkylääkkeet e-reseptinä omaan apteekkiin. Lääkärin mielestä ja Reetan sitkeyden tuntien hoito onnistuu kotonakin, ainakin aloitamme niin. Osastohoitoa vasta, jos tilanne pahenee emmekä pärjää kotikonstein kipujen kanssa. Hoito alkoi heti, eilen aamupäivällä. Uskallan väittää, että se on oikea hoito ja teimme itse oikean diagnoosin. Olo alkoi helpottamaan nopeasti. Eilen illalla toiset tytöt jo nauraen katsoivat ja muka kyselivät, onkohan lääkitys kohdallaan. Reetta tanssi, nauroi, heitti läppää ja loisti. Jopa herkkuja napsi menemään ja ruoka pysyi sisällä. Uni maistui myös, sillä hermosärkylääke tehosi. Kahdet kunnon päikkärit eilen ja kivuton yö päälle. Siis aivan voittaja olo. Toki lääkkeet väsyttävät ja vetävät tokkuraiseksi, mutta sen kestää, kunhan on kivuton.
   Eilen vietimme Fannyn synttäreitä suhteellisen pienillä bileillä, kun suku ja kaverit olivat laajalle levittäytyneet. Mutta saimme jäädä kotiin, juhlimaan, oli hieno saavutus torstai-illan faktojen jälkeen. Eilen lähdin tuplien ja Fannyn kanssa farkkuostoksille. Yksinkertainenkin asia voi olla haasteellinen, kun on paha olo ja yököttää. Pysähtelimme ja happea haukkailimme pitkin matkaa, vaikka etäisyys on vain reilut kolme kilometriä suuntaansa. Mutta saimme pillifarkkuja laumalle ja säihkysäärillemme hankittua, kaikesta huolimatta. Hattua tuolle Reetalle saa nostaa, jaksaa kuitenkin lähteä, touhuta ja osallistua, kivuista ja oloista huolimatta. Tänään aamusta näyttää ja kuulostaa ihan hyvältä. Reetta on jo aamulääkkeensä ottanut, muut vetävät vielä sikeitä. Mutta nyt näyttäisi, että Reetan oikea ja vahvempi käsi alkaa toimimaan jälleen. Nyt voimme taas piirtää, maalata, askarrella ja touhuta vapaammin.
   Ukkokultakin oli minusta nähnyt yöllä unta! Olin kuulemma ollut siinä hoikka, minihameessa, olkapäät paljastavassa puserossa, jopa nättinä ja tanssimaan lähdössä. Kysyin kumpiko se oli, painajainen vai fantasia? Kuulemma enemmän sellainen hyvä kuin paha uni... Miten sen nyt tulkitsee? Kyllä se menee aivan fantasian puolelle, mutta pohojalainen on niukkasanainen tunnetusti. Sentään unissa minusta saa hoikan ja nätin, olen voittaja!








   Silloinen, vuoden 2013 blogitekstini aiheesta vyöruusu on poistunut luonnoksien puolelle, eikä sitä saa enää lisättyä "oikealle kohdalle", joten kopsaan siitä muutaman kohdan, jotka olen silloin kirjoittanut. Saman toistoa, toistoa, toistoa, toistoa...



   "...Huomenta vaan kaikille, aikalaskurimme on mitä ilmeisemmin tiistaissa, lokakuun puolivälissä, olemme kotona. Juon aamukahvia omasta kupista ja naputtelen omalla koneella. Reetta nukkuu sohvalla iskän kainalossa. Kolme sisarta venyttelee ja valmistautuu kouluun lähtöön. Kissat on pussailtu, ruokittu ja silitetty. Koirat käyneet aamupissalla ja saaneet huomiota osakseen. Siinä lyhykäisyydessään tämän hetken tunnelmat. Olemme nukkuneet hyvin, silleen unessa, "untanuppiin" menetelmällä. Tekee hyvää nukkua niin että nuppi saa unta.

   Viikko sitten lauantaina taisin viimeksi naputella, kyyti on ollut Reetan kannalta sen jälkeen nopeaa, vaiherikasta, kipeää ja jäätävää. Olemme ajaneet kipurallia sairaalan ja kodin välillä ilman selkeää syytä. Mistä siis kaikki niin kuin alkoi...

   Reilu viikko sitten keskiviikkona Reetalla alkoi päätä juilimaan, ensimmäisen kerran soitin sairaalaan torstaina heti aamusta, sillä kipu paikantui korvan taakse, korvanseudulle ja kaulalle. Kipu voimistui, päivä päivältä ja mömmöjä alkoi mennä tehottomasti ja taukoamatta. Lapsi oli kipeä, vaikeroi ja lopetti siinä samalla syömisen ja juomisen. Soittelin osastolle neljä kertaa, mutta ohjeena vain seuranta ja oireenmukainen kotihoito. Sunnuntaina ajoimme vastoin ohjeita osastolle, jolloin todettiin vasemmalla puolella noidannuoli hartioissa. Lapsi kulki aivan krampissa, hartiat korvissa, kierossa ja todella kipeänä. Itselle oli tärkeää kuulla lääkärin sanovan, että jos kipu on pinnassa, niin se ei ole silloin syvemmällä aivokuoressa, nupissa, aivoissa. Missä kaikkialla sen nyt vanhempana pelkää olevankaan, muutaman paikan mieli jo kehitti. Eli vietimme yön osastolla, hiukan tyhjänpanttina aamua odotellen. Sillä aamulla meillä olisi joka tapauksessa ollut polikeikka puoli yhdeksältä, joten otimme niin sanotun aikalisän ja olimme jo valmiina. Tosin siinä vaiheessa aamua kun poliaika koitti, me olimmekin osaston kalustoa ja Reetta oli niin kipeä, ettei kyennyt sängystä nousemaan. Aamulla ensimmäisenä lääkärit kiersivät Reetan luona, sama diagnoosi kahdelta lääkäriltä. Todella raju noidannuoli hartioissa, voimme lähteä kotiin, oireenmukainen hoito. Reetta kävi kipuillen ja sitkeästi myös hammaslääkärillä ja saimme jumpparilta kotihoitovenyttelyohjeet. Tosin minä ne harjoittelin, koska lapsi ei kivultaan kyennyt. Pasi oli automme kanssa hoidossa jälleen Oulussa, joten ajelimme kolmestaan kotiin. Matkalla lääkäri soitti Reetan munuaisarvojen olevan koholla, kreat liki 90, kohollahan ne. Onko lapsi kuivunut ja seurauksena munuaisten vajaatoiminnan uusiminen? Sitten se toinenkin, vielä tarkempi munuaismittari värähteli, mutta en nyt muista mikä kystatiini se oli... No onhan lapsi vaikka kuinka kuiva, jos ei ole liki viikkoon syönyt tai juonut. Sen itsekin tavallaan tietää ja tajuaa, mutta on tärkeämpää saada lapsi kivuttomammaksi kuin tajuta laskea siinä vaiheessa millilitroja. Ainakaan omat rahkeet eivät moiseen riitä, moisessa kipuhelvetissä, mutta olenhan toki amatööri ja rajallinen... Saimme kuitenkin jäädä kotiin, koska olimme jo Ylivieskan rajojen sisällä. Nyt piti sitten tsempata juomaan, ylimääräiset labrat keskiviikkoaamulle. Lapsihan joi väkisellä, kiristäen 2250 ml maanantaina, sillä munuaisten vajaatoiminta tästä nyt vielä puuttui. Eli lapsi vaikeroi, kipuili, mutta joi. Yritimme jumpata, mutta sohva ja sikiöasento vetivät tiukasti puoleensa. Samaan aikaan nousi leuan alle myös muutama "hikinäppy". Reetta nukkui, torkahteli, haki vikisten paikkaansa ja halusi sairaalaan takaisin. Reetan sanojen mukaan hän ei ole koko syöpähoitojen ja kantasolusiirtojen aikana ollut näin pitkään näin kipeä. Lapsi kykeni määrittelemään kivukseen numeron kuusi, korkein kokemansa kipu koko kolmen vuoden aikana. Helsingissä oli käytössä kipumittari, jossa lapsi voi kipunsa asteikolta määrittää. Hurjimmillaan ensimmäisessä siirrossa Reetta kävi asteikolla viidessä ja puolessa, kolmesta neljään oli se yleisin lukema. Nyt mömmöjenkään aikana kotona kipu ei laskenut juuri neljän alle. Se hipoi kuulemma taukoamatta yli viidessä. Reetan tuntien hän oli todella kipeä.

   Pääsimme kotikonstein, valvoen tiistaihin. Jälleen osastolle yhteyttä ja sanoimme tulevamme vaikka suoranaista lupaa ei päivystäjältä saatukaan, olimmehan edellisenä päivänä kotiutettu noidannuolen kanssa. Sain kipukrampissa olevan lapseni osastolle. Lääkärin tutkiessa kramppia, käskin tsekata myös ne "hikinäpyt" leuan alla. Joo, sellaiset punertavat, pitkulaiset röhelöt. Taskulampulla katsoessa lääkäri kiljahti niiden olevan vesikelloja, Reetalla onkin vyöruusu, äkkiä hoidot alkuun! Hitsi kuinka helpotti, kun syy viimeinkin löytyi. Nyt Reetan kivullekin löytyi todellinen syy ja sen valtavuus tajuttiin. Vyöruusu on todella, todella kipeä, saimme kuulla. Reetalle pumpattiin morfiinia, nesteet laitettiin tippumaan ja illalla alkoi vyöruusun häätö-operaatio. Hoitohenkilökunta olikin keskenään jo ennen diagnoosia puhunut, että Reetan täytyy olla todella kipeä, jos sanoo olevansa todella kipeä ja haluaa sairaalaan. Se on tärkeä mittari, sillä Reetalla on kuulemma korkean kipukynnyksen sissi -maine osastolla. Niin onkin, monessa liemessä keitetty sissihän se. Kivulle ja sen hallinnalle haettiin balanssia, joka saavutettiin vasta keskiviikkona iltapäivällä kahden paikkeilla. Siinä vaiheessa nesteet meni koko ajan, morfiini taukoamatta pienellä virtauksella, pahoinvointiin oma nappinsa ja käyttöön otettiin myös vahva hermosärkylääke. Sillä pompsilla ensimmäisen kerran viikkoon Reetta oli hetkittäin kivuton. Huojensi valtavasti ja neiti nukkui kuin unelma levollisena keskellä päivää. Tässä vaiheessa korvan seudulle, päänahkaan, leukaan ja kaulalle nousi selkeitä vesikelloja lisää. Kasvot muuttuivat toispuoleisiksi, punertaviksi ja kankeiksi. Ilmeisesti kyseinen paikka aiheutti myös helvetillisen kolmoishermosäryn kasvoissa. Tiedän mitä se on, enkä kenellekään sitä toivoisi, vähiten omalle lapselleni. Samalla alettiin seuraamaan myös silmiä, kasvohalvauksen vaara oli olemassa ja neurologisia ongelmia. Reetan silmiähän aristi, kuulemma minun nopeat liikkeeni, heiluvat sormeni saivat sulkemaan silmät ja muutenkin niissä oli arkuutta. Todennäköisesti jatkuvat kivut ja pumaputut mömmöt sen aiheuttivat, sillä tutkimuksissa ei mitään neurologista löytynyt, onneksi...."


   Eli nyt koen, että olemme todella hyvissä ajoin hoksanneet oireet ja mahdollisen viruksen. Näin ollen toivon ja uskon, että vältymme noilta lukuisilta muilta lisäjuonenkäänteiltä. Nyt nautimme ihan vain oikeista kukkaruukku- ja perennapenkkiruusuista ja niiden kukinnoista. On köynnösruusua, on jaloruusua, on äitienpäiväruusua, on hansaruusua, villiäkin ruusua ja lauma meitä herkän hehkeitä ruususia... Voi, kunpa tästä tulisi kaunis päivä, ilman salakavalia piikkejä. Aurinkoista viikonloppua!

torstai 23. heinäkuuta 2015

HAKUJA, LAKUJA, MAKUJA, SAKUJA, NAKUJA....

Katselin aamulla blogini historiikkia, on siellä jos minkälaisia hakuja, hakusanoja, joilla tänne on päädytty. Ihan aiheeseen liittyviä, raakaa faktaa, mutta aika kaukaakin haettuja asioita. Päällimmäisenä mieleeni jäi merikakku, siilihiukset, kissan neutrofiilit, kuorsaus suu kiinni mikä avuksi, hiukset tippuu, aitaus kissalle, reseptejä, unisuus, raivo, vihanpito, teini-ikä, hampaiden pureskelu, koristelu, hää- ja hautajaiskimput, rippijuhlat, seinämaalaukset, niskakivut, terassi, perennapenkki, naamiaisasut, nykytanssi...
   Hakuni kouluihin on myös tuottanut lisää tulosta, nyt minulla on kaksi opiskelupaikkaa. Olen salaa ihan otettu. Salaa siinä mielessä, ettei sitä kauheammin ole (omassa perheessämme) noteerattu, olemassa olevien faktojen rinnalla. Mutta kuitenkin, kiksini olen saanut. Ja äidin hyväksyvän hymähdyksen. Olenhan joillakin mittareilla vielä yhteiskuntakelpoinen ja läpäissyt tiettyjä testejä, joiden mukaan olisin vielä potentiaalisesti koulutettavissa ja sopiva. Minä, kuulemma keski-ikäistyvä ja kriisissä oleva syrjäytynyt sohvaperuna, olen sittenkin jotain. Tai sitten olen hiivatin hyvä näyttelemään, enpäs muuten tajunnut teatterikouluun hakea. Ainakin tunteiden skaala laidasta laitaan, sen osaan, kykenen nauramaan ja itkemään spontaanisti ja vaihtamaan tunnetiloja lennosta ja sikin sokin sekaisin. Häpeääkään en enää pahemmin osaa aistia, sellaista epäonnistumisen pelkoa. Sen kuin heittäytyy, kerranhan täällä ollaan, entäs sitten. En jaksa kauheammin ajatella mitä muut asiasta ajattelee, tai kuinka pitäisi pingottaa muiden mielestä. Jos ei ole pingotus mukana, on mieletöntä ja vapauttavaa olla pingottamatta. Kykenen heittäytymään myös ihan vereslihalla pelkoihin, iloihin, hauskuuteen, kauhuihin, raivoihin, vihoihin, pettymyksiin ja mokaamiseen.
   Viime viikkoina lapset ovat kuulemma hävenneet minun vieraille kissoille huuteluani. Kun ajelen tuolla, niin kissojahan on vaikka pyöräteillä, suojateillä, liikenteen vieressä. Olen ottanut tavakseni avata ikkunan ja huudahtaa heille "ole varovainen!". Tämä on kuulemma hävettävää. Mutta kissat ovat kääntyneet ja kuunnelleet, ottaneet opikseen, jaksan uskoa. Yhtenä päivänä hiljensin liikenneympyrää lähestyttäessä ja huudahdin siilille saman. Kuulemma "koko" liikenne seisoi ja kaikki kuulivat ja kaikki häpesivät huudahteluani. No, hiukan myöhässä se tulikin, sillä siilillä näytti olevan jo vasen takajalka suorana, vaikka olikin viheriöllä. Se ei ollut ollut varovainen. Joka päivä toivotan Tollollekin saman varovaisuuden, kun ulos päästän. Samoin lapsille, sillä maailma, liikenne ja elämä on välillä vaarallista. "Ole varovainen!", pätee niin moneen asiaan, jaksan uskoa. Voihan saman huutaa vaikka harakanpoikasille, kastemadoille, naapurin lapsille, itselle, ystävälle... Kuka nyt mitäkin tekee, kannattaa olla varovainen, se on ihan hyvä muistaa. Tietenkin tämä on minun mielipiteeni, johon olen lasteni mielestä juuttunut hävettävällä tavalla. Toisaalta on koomista, kuinka hyvin lapset apinoivat, jopa korostetusti itse asiaa nykyään huutelevat. Eli nyt asia menee jo niin, että lapset huutavat kissan nähdessään ennen minua.
Niin ne koulut joihin minä ole hakenut ja päässyt ovat viriketoiminnan ohjaaja monimuotoisena ja ammattikorkeakoulussa sosionomi. Puolensa molemmissa, paas kattoo....
   Naistentansseihin yksi tanssikaveri minua tiistaina pyysi. Mutta naistenhaku, ei nyt jaksanut napata. Se on välillä aika röyhkeää ja kun minulla on myös kainompi puoli olemassa, en ole niin röyhkeä tuossa asiassa. Mieluummin toki tulisin itse haetuksi, mutta se on naistentansseissa aika kaukaa haettua se. Luulin myös tanssitaitojeni kadonneen, tanssimattomuudesta johtuen. Mutta kyllä ne olikin vielä minussa, kun yhden luottokaverin kanssa sain tanssia. Kaikki meni kun vettä vaan nautinnon ja hauskuuden kautta, opin uusiakin kuvioita. Osasin, sittenkin, kun vain heittäydyin ja luotin.
   Lakuja, sekin rimmasi tuohon luetteloon. Yleensä sekakaramellipusseissa lakut, varsinkin ne mustat tylsät pökkelöt jäävät minulle. Lapset eivät niistä niin piittaa.
   Sakuja, sammakot ovat ohittaneet nuijapäävaiheensa. Alkavat muistuttaa yhä enemmän Sakuja, Saku Sammakoita siis. Niidenkin olisi syytä olla varovaisia, sillä aika harva Sakuksi asti ehtii.
   Nakuja tai puolinakuja hyppii huushollissamme. Bikineissä lähinnä ja jossakin kesäkaftaanissa trampoliinilla vesi-ilmapalloja räiskien. Siellä pomppii lapsia joka lähtöön, välillä paljustakin sinne päätyy, joko lämmittelemään, kuivattelemaan tai jäähdyttelemään. Uimavedet ovat hiukan vilipoisia ja Kalajoessa on uimarannan kohdalla ollut jopa uintikielto, kun vesi on ollut niin korkealla ja virtaukset niin kovat. Eli nakuja on loppujen lopuksi aika vähän liikenteessä. Käytin typyjä yhdellä kalliomontulla tiistaina, silläkin oli vain yksi tuttu äiti lastensa kanssa. Muina kesinä siellä on perheitä autolasteittain, ei ollut nyt. Ihan sai omat puolinakut polskia rauhassa.
   Sitten makuihin, se onkin laajempi osanen tätä rimmauskuviota ja käsittää aika laajasti ja monia asioita. Ensinnäkin ihan oikeita makuja, niitä mikä Reetalle maistuu. Kerroinhan, että neidillä on ollut kuvotusta, yökkäilyä ja ruokahalu hukassa. Miksi? Nooh, se on varmasti monen tekijän summa ja aika vaikea sulattaa. Reettahan on syönyt aina hyvin, joten saattanen tehdä myös kärpäsestä härkäsen monenkin mielestä, joilla tämä on arkea ja kuulunut hoitoihin. Oli miten oli, mutta hiuksia olen asian puitteissa repinyt. Oikeita makuja hakenut ja tarjonnut. Tälle aamulle kermaperunat olivat se oikea maku, niitä on mennyt lautasellinen samoin iltapalaksi meni kunnon kasa.
   Sitten on tämä meidän symbioosimme, eilen minulla meinasi mennä kuppi nurin sen kanssa. Olemme niin kiinni toisissamme, aivan liian kiinni. Lapsi jopa minuun fyysisesti takertuu, mikä on tavallaan ymmärrettävää, mutta raskasta molemmille. Tarvitsisimme hajurakoa toisiimme, ihan oikeasti, sillä imemme toisistamme myös niitä negatiivisia asioita. Käsitykseni mukaan Reetta apinoi minulta stressiä, päänsärkyjä, kipuja, kuvotuksia, sekopäisyyttä, miten sitä nyt aikuinen asioihin reagoi meikäläisen nahoissa...Reetta osaa huoliani kasvattaa jatkuvalla naukumisella, kipujen hokemisella ja hakemisella. Mikä on oikeaa, mikä sitä huomiohakuisuutta. Eilen piti jälleen kilahdella, jotta sain lapsen liikenteeseen, sillä niin kiva olisi valita se helpoin tie ja matalin aita. Nyt Reettaa on pitänyt kovasti tsempata ja rohkaista, mikä on ihan uusi piirre. Eilen kävimme kovaa ja isoäänistä koulua, tänään meillä on jälleen monta astetta ja pykälää reippaampi lapsi. Tänään meillä on sama entinen Reetta, joka on iloinen, hauska, spontaani ja nopeatempoinen jutuissaan ja teoissaan. Huojentuneempi äitikin. Onneksi jaksoimme eilisen tahtojen taistelun ja jaksoin repiä ja kannustaa. Ensinnäkin se pään magneettikuvaus osoittaa, että ei mitään syytä kipuun löydy, nyt sekin on todistettu tutkimuksin. Mikä on huippuhieno asia, mutta ei se nyt kipuja vienyt. Neiti kieltäytyy ja vitkuttelee ruoan kanssa, pelaa aikaa ja venkoilee. Mikä varmasti myös aiheuttaa päänsärkyä. Verensokerit ovat ok, niitä Reetta Pasin kanssa seuraa nyt säännöllisesti. Ruokarytmiin ja laatuun olemme myös nyt paneutuneet, urakalla. Samoin juomiseen, kyylään ja kyttään, muistuttelen.
   Neiti roikkuu minussa yötä päivää, Reetta ei anna minun jutella kylillä kenenkään kanssa, puhelujakin joudun keskeyttämään, en saa olla rauhassa hetkeäkään esim. koneella, en voi keskittyä mihinkään kun keskeytetään, neiti haluaisi kaupasta pois kesken ostosten, vetoaa huippasuun, huonoon oloon, heikotuksen tunteeseen, kaksoisnäkyihin, särkyihin ja milloin mihinkin. Totta noista monikin asia, mutta niille ei saa ja voi antaa liika paljon siimaa. Mietinkin, josko osa jo paniikkihäiriön piikkiin menisi, kun isossa maailmassa laukeaa moiset oireet oikein korostetusti. Minähän olen todellakin paniikkihäiriön tunnistaja omasta kokemuksestani johtuen, joten se on yksi vaihtoehto. Mutta kun ei sille saa antaa valtaa, sen kanssa on elettävä ja toimittava, muuten jää elämästä paljon elämättä ja kokematta. Kyllä Reetta ihan onnistuu, kunhan rohkaisen ja sitkeästi vien, mutta ärsyttää moiset "oireet". Miksiköhän Reetalla olisi paniikkihäiriötä? Niin, miksiköhän ei? Mielestäni hänen lapsuutensa on enemmän ja vähemmän epänormaali ja käsittänyt paljon sellaista mitä ei osa aikuisistakaan kykene käsittämään tai käsittelemään. Eihän se ihme ole, ei todella, jos hiukan välillä oirehtii. Saa oirehtia ihan luvankin kanssa, mutta ne eivät voi vallata kokonaan.
   Eilinen oli siis pitkästä aikaa jopa kesäinen ja lähes poutapäivä, olimme paljon liikenteessä. Kävimme aamupäivällä pyörillä ostoksilla. Sen jälkeen haudalle kastelemaan kukkia ja viemään isälle kimput pellonpientareelta, samalla reissulla päädyimme myös jäätelölle ja Pasia töihin moikkaamaan. Tuplat palasivat kahdestaan kotiin, minä veivasin pitkästä aikaa ihan yksinään ja omaa tahtia tuppisuuna aggressiivisen pyörälenkin. Omat ja lainalapset kävivät pelaamassa myös sulkapalloa. Illansuussa päätimme jälleen lenkkeillä. Fanny ja minä päätimme kävellä koirien kanssa äidin luo, matkaa suuntaansa reilut seitsemän kilometriä. Reetta ei kuulemma olisi halunnut kotoa lähteä, mutta sain rohkaistua pyörän selkään. Tuplat siis pyörillä lähtivät. Pasi oli töissä ja Tessa suhaa jossakin Tornion ja Haaparannan välillä serkkutytön kanssa polkupyörillä. Lähdimme, oikeastaan heti alkoi sataa tihuuttamaan, mutta jatkoimme matkaamme. Reetalla sattui käteen, lasit sumenivat pisaroista, silmissä vilisi, kaksoisnäkyjä vilahteli. Mutta jatkoimme. Tuplat ajoivat ja aina meitä kävelijöitä odottivat jonkun puun tai tunnelin suojissa. Sitten Fanny jätti koirat minulle ja lähti juoksemaan pyörien rinnalla. Siinä vaiheessa vettä tuli kuin aisaa. Minä lonksutin likomärkänä perässä likomärkien koirien kanssa. Jossakin välissä Verna sitten puikahti pyörällä luokseni. Fannystä ja Reetasta ei näkynyt jälkeäkään. Olivat kuulemma menneet jo. Keksimme siinä, että josko minä ajaisin. Eli hyppäsin Vernan Jopon satulaan, Verna tarakalle ja koirat rinnalle. Minä veivasin niin lujaa kuin jaksoin kaksitoistavuotiaan penkinasetuksilla kaatosateessa reidet hoosiannaa huutaen. Saimme Fannyn kiinni, kuulemma taas hävetti se minun veivaamiseni lasten pyörällä ja tapa liikkua. Tai ei se Vernaa kauheammin hävettänyt, kun nauroi tarakalla ääneen koko matkamme ajan. Kainokin juoksi todella reippaasti rinnalla, Reinolla ei nyt koskaan mitään ongelmia olekaan. Reettaa ei löytynyt taaskaan, ei näkynyt missään. Lopulta olikin käynyt näin, että kipuileva, kiukutteleva ja muka jaksamaton tyttö olikin laittanut ison vaihteen Jopossaan päälle ja polkaissut mummun tykö paljon ennen meitä. Kiitos kuuluu myös kovalle vessahädälle, oli pakko polkea menemään. Kun me loput lievästi märkinä saavuimme perille oli Reetta jo vallan tyytyväisenä ja itsenä voittaneena sohvalla huopaan kääriytyneenä. Lapsikin sai kiksinsä ja voitti tasan omat peikkonsa moisella suorituksellaan. Eiliselle tuli siis ulkoilua useampi tunti. Laskimme Reetalle pyöräiltyjä kilometrejä yli seitsemäntoista ja sulkapallon palaamiset päälle. Hyvä suoritus sytostaattiviikolla ja kipujen kanssa! Monta voitettua asiaa, voitettua kipua, voitettua estettä. Tälle aamulle on löytynyt oikein urheiluvaatteet ja kännykkään liikuntaa mittaava sovellus, kauppareissu Pasin kanssa pyöräillen ja nyt ovat kalassa. Kalastamista vastaan Reetta yritti kapinoida ja olisi halunnut jäädä kanssani kotiin, mutta onneksi Pasi omana vapaapäivänään sai neidin houkuteltua mukaan, jotta saan hetken omaa tilaa ja vaikka keskittyä tähän naputteluun. Pyykki- ja tiskikone laulaa, kissat kehrää, muuten on hiljaista. Sain aamun siivoukset imurointeineen jo tehtyä, josko seuraavaksi vaikka lukisin... Taivas antaa taas vettä, oikein kaatamalla. Tänään on parempi päivä kuin eilen, monta raskasta kiveä tuli käännettyä ja voitettua. Joskin taistelemalla, mutta kuitenkin. Tänään on ihan voittajafiilis, monestakin syystä. Pikkumurheet ei hetkauta ja isoja ei noteerata. Hieno sadepäivä!