TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 23. kesäkuuta 2016

NAPUTUTTAA

Kahdeksaa kello lähentelee, on torstai ja aurinkoinen aamu. Verna nukkuu kaverinsa kanssa Mökömajassa. Fanny omassa huoneessa. Esikoinen, Tessa, on jo reippaasti töissä. Pasikin kotiutui eilen ja nukkuvat vielä Reetan kanssa. Roolijakomme arjessa on mennyt niin, tai ainakin olen sitä yrittänyt pitää yllä, että Pasi saa huolehtia Reetan aamut. Paas kattoo onko mies pysynyt uusissa kujeissa ja asioissa mukana, olen kyllä viikon ajan raportoinut uudet opitut ja onnistuneet kuviot. Ne alkavat jo heti aamusta... Tulee testattua, millä kanavalla ne korvat ovatkaan olleet, kun olen asioita kertonut. Sillä meillä on ollut huikea akkainviikko ja Reetalla monia hyviä asioita. Näinpä minä heti käytän tilaisuuttani hyväkseni ja naputan, kun niin kovasti napututtaa. Napututtaisi paljon muutakin kuin tänne, siihen tuskin taivun. Mutta pääsenpä edes tänne siivun takomaan.
   Olisihan noita juhannussiivojakin... Samoin ensi viikolla olisi samat siivottavat, kun on Fannyn rippijuhlat. Eilen Reetalla oli hoitaja, jotta sain omaa aikaa, sainkin. Mutta sehän meni hikikarpalot valuen äidin asioita kellon kanssa kilpaa hoitaen. Mutta onneksi oli omia lapsia kaksi ja yksi siskontyttö jotka auttoivat, ymmärsivät työselosteet loistavasti ja tekivät reippaasti. Saimme äidinkin terassille mäntysuopaisen juhannustuoksun ja kesäkukat istutettua, kaupassa käytyä, juostavat juostua. Mutta paljon jäi vielä äidin toiveita toteuttamatta, vaikka kuinka yritimme... Onpahan nyt sentään pientä silmänlummetta saatu aikaiseksi, hiukan kesäilmettä sinnekin. Tosin itse hoksasin, että taitaa niiden kesäkukkienkin hoitaminen meille lapsille langeta, eihän äiti kykene. Pitää siis pitää mielessä paljonko lisäduunia haalii. Tessa ja Pasi kävivät äidin ison pihan eilen parturoimassa, joten siinä mielessä juhannus saa sinne kyllä saapua.
   Viime talvi on rokottanut puutarhaamme, meidän ja muidenkin. Monia varmoja ja vanhoja kasveja on kadonnut. Omasta pihasta talvi tuhosi seppelvarvut, hortensiat ja kultatyräkit ainakin, ne ovat olleet pihassamme iät ja ajat. Hö! Systerin pihassa oli useita isoja aukkopaikkoja, yllättäviä kasvien katoamisia. Olisikohan sellaista talvea olemassa, joka rikkaruohot tuhoaisi. Sellaisen voisi tilata, syksyllä määritellä mitkä haluaa talven vievän. Takapihallamme kivikkopenkissä oli myös kuhiseva muurahaispesä, tsiljoona murkunmunaa, ei ihme jos maksaruohot nuutuu. Kesäkukat alkavat olla istutettuina, amppeleita vielä jappasen. Olen laittanut joillekin ihmisille pihastamme kuvamaistiaisia, saanut ihania kommentteja. "Teillä on ihana takapiha. Tuijotteluterapiaa. Tuota voisin vain katsella ja kuunnella tuulen huminaa. Teen mielikuvitusmatkan teille, jos sopii..." Sellainen vaikutushan pihalla on, kun osaa silmänsä epäkohdilta sulkea, ja osa rikkaruohoistakin kukkii kauniisti. Mielikuvitusmatkat ovat myös tärkeitä, monillekin, eri elämän osa-alueiden kanssa painiville ihmisille, meidän pihalla saa pyöriä mielikuvissaan niin paljon kuin ehtii, sitä varten se on. Jaettava ilo, joka ei käytöstä kulu. Yleensä suihkulähdekin pulputtaa, mutta eilen se veti sakkaa sen verta paljon kiduksiinsa, että oli vain pieni ruiskaisu. Sekin pitäisi pestä. Eilen kaikessa kiireessä yritin sitäkin lorkkia, sain kommentteja, että olen siellä kohta pää edellä ja sitä rataa. Joten eiku töpseli seinästä pois ja tänään ajatuksen ja kenties ajankin kanssa tutkimaan. Mutta lintujen laulut, liverrykset, takapihalta aukeava peltomaisema, luonnonrauha, kasvien omat struktuurinsa väreineen, kivat sokkelot ja polut, paljon katsottavaa löytyy. Pihaamme osuu lukuisia eri auringon vaiheita, nyt aamuaurinko siivilöityy koivujen lävitse pellon yli. Uudet naapurinlapsemme kaipaavat usein sitä "toista tyttöä" kaverikseen takapihallemme seikkailemaan. Naapurinlapset eivät osaa tunnistaa tyttöjämme, eivätkä nimiä ole oppineet. Kaikki ovat heille toisia tyttöjä. Ideana ja toiveena oli, että tänä kesänä pitää tyttöjemmekin olla sosiaalisempia, harrastaa kavereita, kyläilyjä, yökyläilyjä, kaverihurmosta, tyttöjen juttuja ilman kotiintuloaikoja niin paljon kuin ehtivät. Kotiintuloaikoja meidän ei ole koskaan tarvinnut antaa, erikseen määrittää, luotan yhä tyttöjen omaan järkeen. Tärkeää on, olisi, että tytöt kotoa reviiriään laajentaisivat, olisivat sosiaalisia ja aktiivisia. Verna tämän on parhaiten uskonut, menee mihin milloinkin, kaveeraa ahkerasti. Nythän meillä ei mitään eristysrajoitteita ole ja meille mahtuu. Näinpä saamme usein kuittauksen, että nyt on kaverivelvoitteet hoidettu ja poikienkin kanssa pyöritty, kun naapurinpojat heti aamusta toisia tyttöjä kaverikseen pyytävät takapihan poluille seikkailemaan. Hyvä, hyvä! Niin tokihan äitinä olen ehdottanut myös poikakavereiden hankkimista, luulisin sen keskinäisiä nahinoita vähentävän, jos vaikka kesäkolli sohvalla pyörisi. Tuohon ideologiaani saan pitkiä, hiljaisia katseita, päänpuistelulla. Ei ne kaikkea tottele.
   Alussa kerroin Reetan uusista kuvioista, viikon varrella opituista ja kehitetyistä asioista. Kerronpa niistä nyt enemmän. Eli viikko sitten Reetta sai aika hurjiakin haittavaikutuksia edellisviikon lääkelisäyksestä. Lääke jota lisäsimme on tuohon spastisuuteen. Nostin sen nyt 50 mg vuorokaudessa, maksimi on 60 mg Reetan kokoiselle. Aikaisemmin keväällä, huhti-toukokuussa nostin edellisen kerran 10 mg. Koko ajan on ollut puhetta, että kokeillaan ja haetaan hyötyjä ja verrataan haittoja, haetaan balanssia. Eli viikko oli Reetalle sietämätön, neidillä särki päätä, olemus oli nuutunut, vaisu, kiukkuinen, itkeskeli, ei suostunut ulos jne jne. Perjantaina yritimme kävellä kylille, piti palata takaisin ja tilata taksi. Ajattelimme muka syödä lauman kanssa ulkona, niin ajattelimme. Ruokapaikkaan kun pääsimme oli käämit kireällä kaikilla ja kaksi lähti välittömästi litomaan ja minä ja Reetta perässä. Neidin raivokiukkuolotila oli hurja, ei siinä ihmisten ilmoille voi mennä. Kävelin siis kotiin raivoava neiti pyörätuolissa, jopa osastolle soitin, mitä tehdä. Päätin iltalääkelisäyksen jättää antamatta, palauttaa annostuksen ennalleen, lopettaa lääkkeillä kiduttamisen. Palasimme siis 40 mg vuorokaudessa. Seuraavana päivänä olemus normalisoitui, hymy palasi silmiin saakka. Myös muutamat sanat. Sitten taas pienessä mielessäni asioita ynnäilin, sillä minulla on useinkin visio, että keksin kyllä teorian ja ratkaisun, kunhan pähkään... Kunhan vain olen kärsivällinen. Näinpä pudotin annostusta kevään tasolle 30 mg/vrk. Sillä keväällä Reetta jutteli enemmän ja oli monissakin asioissa aktiivisempi, josko näillä lääkelisäyksillä on oikeasti spastisuuden pienoisen löysäämisen lisäksi noin suuret muut haittavaikutukset. Olen myös neurologin kanssa jutellut, onko muuta lääkettä tai rinnalle toista olemassa. Silloin sain kuulla, että lihasrelaksantti on yleinen käytetty, sitäkin Reetalla meni joulukuussa, kunnon annoksilla, eli kaapistamme löytyy. Eli nyt sitten olen miksannut spastisuuslääkettä pienemmäksi ja rinnalle lihasrelaksanttia. Kas kummaa neidin "puhuminen" on lisääntynyt huomattavasti, iloisuus palannut, vireys noussut, spontaani liikkuminen ja pyöriminen lisääntynyt, ruokahalu palannut, ilmeilyt ja kujeilut lisääntyneet. Positiiviset muutokset ovat huomattavat. Olemme myös yhtä aikaa hoitajan kanssa keksineet vessanpöntön "purkamisen" ja suihkutuolilla vessaan peruuttamisen. On huikeaa kuulla huuto vessasta "Tuli jo!" Reetta itse ilmoittaa pissat ja kakat, aivan mieletöntä. Tuossa alussa mietin, muistaako Pasi uusia opittuja kujeita, eihän tuo muistanut, olisi vetänyt yhä vanhalla kaavalla... Muistuttelin ja saimme pian kuulla huikean onnistumishuudon vessasta. Nämä kehitysaskeleet kun pitää meidän lapsellemme mahdollistaa! Reetta heräsi tähän päivään silmät niin kirkkaina ja hymyilevänä, oikeana ilopillerinä. Tuollaista lasta on helppo hoitaa ja huoli on aina vähemmän läsnä. Osoitus oikeista muutoksista ja lapsen paremmasta olosta jalkautui jo heti sunnuntaihimme. Olimme serkkutytön ja naapurinpojan konfirmaatiossa ja molempien juhlat päälle. Reetta jaksoi siinä missä me muutkin, 6,5 tuntia ihmispaljouksissa ja juhlissa mukana, se on hyvin se. Viikolla ei tasan olisi onnistunut, olotila oli sietämätön. Kappelilla tosin tunsimme olevamme hiukan silmätikkuina, varmasti monestakin syystä. Onhan tuo oma naama taas lehtien palstoilla ollut Santrauksen johdosta ja Reetan tilanne tasan kiinnostaa pienellä paikkakunnalla. Mutta emme anna tuijotuksien haitata, vedämme selkä suorana ja menemme minne haluamme. Ehtoolliselta kun palasimme kapeaa käytävää pitkin tuntui ole lähes kuninkaalliselta, kun ihmismassat lakosivat edestämme, kun lykimme pyörätuolilla takaisin paikallemme. Aika huikeaa ja Reettakin se huomasi. Saimme myös paljon lämpimiä katseita, tervehdyksiä ja halauksia osaksemme. Se on aika mieletön tunne, kuinka monia Reetta ja Reetan tarina koskettaa...
   Tiistaina heitin tuplien kanssa myös pikaisen Oulun keikan. Kävimme hakemassa vasempaan, jäykempään käteen lastan. Se on sellainen samanlainen mittatilauksena tehty lasta kuin jaloissakin. Neiti on siis aika napakasti kapaloitu sen seitsemän tuntia päivässä, mutta yritämme hyödyntää moiset apuvälineet niin hyvin kuin mahdollista. Samaan keikkaan upotimme kahvilassa herkuttelun ja tietenkin kaupoissa kieriskelyn. Tuplat hankkivat Fannyn rippijuhliin vaatteita, eihän heillä ennestään tietenkään mitään päällepantavaa olisi kaapeista löytynyt, ei todellakaan. Reetta on hyvä reissunainen, jaksaa ja nauttii. Takapenkillä tuplat kylki kyljessä rätkättivät, lähinnä omakuvilla pelleilivät. Mitä ne nyt on sellaiset kun omaan naamaan laitetaan kissankorvat tai hiiren nokka... Jos Reettaa tympäisi, sanoi Verna heti asiasta ja vähän aikaa kiukkusivat, mutta homma tasaantui hetkessä. Loistavaa yhteistyötä ja hauskoja reissuja moiset. Ostin, Reetalle lähinnä, kasvohierontatelan, se osoittautuikin mieluiseksi. Paluumatkan pysyi napakasti Reetan kädessä, välillä Verna avusti kasvohieronnassa, omassa ja Reetan. Sama vehje aktivoi kasvojen liikkumista muutenkin, alkoi suu hamuamaan ja ilmeet muuttuivat kasvojen eri osa-alueilla hyrrätessä. Halpa aktivointi- ja jumppavehje, uskon siitä olevan puheterapiankin kannalta hyötyä. Moni eri terapiamuoto kun on parasta kun sen arkeen ja arjen toimintoihin sulauttaa, kuin että erilliseksi terapiaksi nimeää. Samahan pätee aikuisiinkin, yleensä ainakin meidän perheeseen, kun tavallaan vahingossa terapioi vaikka puutarhaterapialla, kaveriterapialla, aurinkoterapialla, linnunlauluterapialla, kosketusterapialla..., se uppoaa helpommin kuin sohvalle istuttamalla ja oikealla selkeästi määritellyllä terapeuttisella terapioimisella.
   Olen myös saanut Oulun tutkimuskeikasta lähes kaikki tarvittavat epiksriisit ja selonteot, olihan taas iso pino asiatekstejä. Maanantaina jälleen täytin Kelan kuntoutushakemuksia, jotta asiat rullaisivat jatkossakin ja saisimme lisäaikoja tarkennuksineen niihin. Sain loistavaa palautetta ja jo tiistaina puhelun, että asiat etenevät ja perusteet riittävät, päätös tulossa. Loistavaa! Monta kertaa kun asiat jäävät viikoiksi byrokratian rattaisiin ja lomille, nyt meni ajoitukset aivan nappiin. Itse kun olin jo huolissani, kun asioiden toimittaminen puuttuvista lausunnoista johtuen venyi ja aikapulasta kun en ehtinyt niitä lukuisia sivuja hakemuksia täyttää. Nyt ne kuitenkin loksahtivat kohdalleen. Saan huokaista niiden osalta. On myös tärkeää kuulla niin apuvälineiden kuin eri terapiamuotojen osalta, että kaikelle riittää perusteet ja kaikessa mahdollisessa tuetaan, mitä yksi lääkäri vannottikin muistamaan ja vaatimaan.
   Pikaisesti liippaan aihepiirinä vielä tuota Santarusta. Olen saanut sen tiimoilta huikeita viestejä, onnitteluja, lukuisia puheluja, paljon yllättäviäkin halauksia ja kannustusta. Se on koskettanut monia ja yllättävätkin ihmiset ottavat yhteyttä. Se lämmittää, kiitos kaikille tsemppareille ja mukana eläneille! Toki viimeisen puolen vuoden aikana, etenkin, on tullut todella hämmentäviä ja outojakin yhteydenottoja. On tullut postia kärsimyksestä, kirkastuspuheluita, ohjeita oikeanlaiseen elämään, ruokavalioihin, mömmöjen käyttöön, monenlaisia akiteeraamisia, outoja kirjeitä, "viittoja ja viittauksia" helvettiin ja taivaaseen pääsystä, mitä sitä nyt kriisinsilmässä eläville nähdään aiheelliseksi lähettää. Varsinkin nimettömät postit sensuroin välittömästi kierrätykseen, jos ei ole rohkeutta nimellä lähestyä se heti saa karvani nousemaan pystyyn. Toki on myös tullut kortteja, tervehdyksiä, suklaata, ihana Tinka-keppihevonenkin... Meitä on aika moneen junaan. Toisaalta on pistänyt myös miettimään, kuinka hyviksi uhreiksi vaikeassa elämäntilanteessa syystä tai toisesta elävät ihmiset nähdään, heti ollaan valmiita käyttämään toisen asemaa ja kriisiä hyväksi. Kenen etu se on ja onko periaatteet silloin puhtaat... Itse pyrin luottamaan yhä näissäkin asioissa omaan intuitioon, ensivaikutelmaan, jonka asiasta saan. Eli paljon on siis yhteydenottoja joihin en vastaa, en todellakaan, jos siltä alitajunnassani tuntuu.
   Reetalla on jumppari ja päivä on jo pitkällä. Täytyy kait hiukan löysätä tätä naputtelua, jotta saadaan juhannuskuosiin huushollimme. Mitä se sitten tarkoittaakaan, josko sitä mäntysuopaa vaikka kynttiläkippoihin ja suihkualtaaseen laittaisin, tuoksut olisi ainakin aitoa perinteistä juhannusta ja suihkuallaskin persoonallinen, vielä kun sen pumpun saisi puhdistettua niin vaahtoa riittäisi koko suven ajaksi. Siivota ehtii ensi viikollakin... Ikkunat on pesty kyllä, kaapinovet ja väliovet kiillotettu, kaappien sisältöjä en edes ajattele. Kaupassa jos käy, linnut jaksaa laulaa ja aurinko paistaa ilman suurempaa juhannussiivouspanikointiakin. Ainakin nyt näyttää ihan lupaavalta, ainakin auringon ja ilmojen suhteen. Leppoisan lempeää yöttömän yön juhlaa kaikille, tänään on moni asia huikean suven suloisen hienosti... Nautitaan!

torstai 16. kesäkuuta 2016

TOTTA TOINEN PUOLI

Totta, ainahan asiat eivät uskoakseni kenenkään (monenkaan) kohdalla ole niin kuin joku toinen luulee, tai kuinka jopa päälle päin näyttää. Samahan se omassa elämässä. Turha luulla, että nyt viskaan täyslaidallisen sitä toista totuutta, ehen, mutta olen asiaa pähkännyt. Miksikö? No, kun pähkätyttää, ihan oma-aloitteisesti tuolla nupissa kiertää. Siis jotakin ajattelin jauhaa, joutessani, sillä onhan kello vasta vaille seitsemän. Aamuvirkku minä olen jo aamukahvilla.
   Kuuluu tuolla Reettakin jokeltelevan, nostin jatkamaan juttujaan Fannyn viereen. Pasin veimme eilen "retriittiin" kaverille, joten Fanny valtasi iskän paikan. Verna on kaverilla, nukkuu ilmeisesti pihamökissä, otti makuupussin ja lähti eilen. Tessa on omassa huoneessaan. Kissat on rapsutettu ja ruokittu, nyt ulkoilevat. Samalla sain aamutiedotusviestiä uusista kissataudeista aids ja rutto, kyllä maailma on mallillaan. Justiin sain madotetuttua ja punkitetuttua, sitten pitäisi rutotuttaa koko lauma. Kissa-aidsiin ei kuulemma ole rokotetta.
   Totta toinen puoli, yksi ystäväni vasta tuumasi, mitä elämä monta kertaa onkaan oikeasti vaikka muulta saattaa näyttää. Itsellä tavallaan tuo Santaraus laittoi asioita miettimään, sillä monihan saattaa luulla, että täällä sitä heilutaan seppele päässä, pokaali kainalossa päivästä toiseen valinnan jälkeen. Että nimityksen jälkeen jokin oikeassa arjessa muuttuisi. No eipä ole pahemmin muuttunut, sillä arkihan on taistelua, voittamista, työtä, tavoitteita, jaksamista, puurtamista, lisää puurtamista, vastuuta, uskomista tulevaisuuteen ja jääräpäistä kärsivällisyyttä. Ei ole vara jäädä laakereille loikoilemaan, sillä tämä paatti vajoaa aika nopeasti, jos ihan tuuliajolle heittäytyy. Samalla kun valintaperusteissa sain kiitosta ja suitsutusta luovuudestani, niin mitä se on arjessa. Luovuus ei pahemmin kykene kukkimaan, vaikka kuinka kuplisi sisällä. Siihen ei vain ole aikaa, vaikka kuinka tarvisin ja haluaisin. Mitä se on kun kuusihenkinen ja-eläiminen perhe pyörii koko kesän samoissa nurkissa, joo sehän on herkkua, idylliä ja seesteisyyttä. Siivoaminen ei ainakaan vähene, tuskin tappelutkaan, murkkuhuurujen kuohahtelut. Onhan siinäkin puolensa, toki, totta toinen puoli. Reetalla on enemmän seuraa, voin jättää jopa systerin tai useammankin kanssa kotiin, kun kaupassa käyn. Se on jo valtava helpotus ja arvostan sitä kovasti. Tytöt suhtautuvat Reettaan loistavasti, ei voisi parempia siskoja Reetalla olla. Kuinka he osaavat ja ottavat Reetan huomioon, hakevat mukaan ja ymmärtävät. Pitävät Reetan puolia ja sanoittavat ajatuksia. Meidän sakki kykenee lukemaan Reettaa hyvin, osaamme myös hänen vastauksiaan ja sanojaan tulkita. Kommunikointimme on jouhevaa ja nopeaa, siihen ei tietenkään ulkopuolinen kykene hyppäämään mukaan.
   Sitten tällä totuudella on toinenkin puoli, tämän totuudentorven yksinäisyys. Kuinka kaipaan keskusteluja Reetan kanssa, sillä olemme olleet aina aika puhelias ja kommunikoiva parivaljakko. Kaipaan niin hyviä ja syviä, moniulotteisia keskusteluja myös muidenkin kanssa. Oikeittein ihmisten. Sitä mitä ystävyyteen kuuluu, kuuntelu ja jakaminen, lähinnä se tunne, kun tietää että toinen tietää ja ymmärtää kritisoimatta, hyväksyy omana itsenään. Turhaa siitäkin varmaan nauvun, sillä monen mielestä en sitä ole, totuudella on aina se toinenkin puoli, saanen muistuttaa. Kyllä minä yksinäisyyden tunnistan. Joskus olen kirjoittanut, siis vuosia sitten, olevani sosiaalinen erakko. Sitä olen yhä. Kun asiaa ajattelen Reetan kannalta, kuinka vahvana se hänessä on, pieni sosiaalinen ja eloisa naisenalku, kehoonsa vangittuna ja äitirievun kanssa samassa liemessä vuosikaudet. Lapsiriepu. Niin hartaasi toivon, että Reetta saisi kokea syvää ystävyyttä, yhteen kuuluvauutta ja hyväksyntää, ihan jopa vahvaa ja aitoa rakkautta kodin ulkopuolellakin. Tulevaisuudessaankin, elämässään yleensä. Jossakin laulussa sanotaan "jokainen kukka kaipaa kastelua..." Jos rajoitteita jää, toivoisin niin että lapseni pääsisi osalliseksi "normaaliudesta" ja saisi olla vilpittömästi onnellinen ja hyväksytty. Ihan oma itsensä, sillä Reettahan on yhä se sama tyttö, tunnistan sen sisimmän vaikka ulkopuolisille totuus toista esittää. Ei sen puoleen, on elämääni matkan varrella muutamia huippuystäviä tullut lisääkin, ihan oudoista ja uusista vinkkeleistä. Muutama viikko sitten sain ihanan kommentin, kun puhuin yhden ihmisen kanssa syvällisiä, sain kuulla että kanssani on hyvä ja helppo keskustella. Kun uskaltaa olla avoin, itselleen ja toiselle. Se lämmitti silloin ja lämmittää yhä. Myös se, että jonkun kanssa ystävyys on ja pysyy, löytyy pitkienkin taukojen jälkeen. Kun ajautuu kohtaamaan niin se on läsnä välittömästi.
   Olen saanut kuulla puolitutuilta ja tuntemattomilta olevani iloinen ja helposti lähestyttävä ihminen. Kuitenkin arjessa saan koko ajan kuulla, lähinnä perheen kriitikoiden taholta, että olen kaikkea muuta. Tyttöjä on jopa verrattu minuun "samanlainen iloinen olet kuin äitisi" sekös taas on murkkujen tunteita kuohuttanut. Voiko pahempaa sivallusta olla nuorelle, kuin se, että muistuttaa äitiään ja varsinkin äitinsä olematonta iloisuutta, jos murkun mielestä se iloinen äiti on täysi idiootti. Näinpä. Mutta samahan se on varmasti useimmilla, että jotkin vanhempien itse inhoamat sanonnat ja piirteet, eleet ja ilmeet alkavat löytymään omasta peilikuvasta. Tunnustan, tiedostan. Tytöt ovat myös sitä mieltä, että outouteni saa yhä uusia ilmenemiä, yhä vakavampia piirteitä Reetan uuden tilanteen vuoksi. Elekieli, vartalonkieli, ilmeet ja olemus ovat yhä oudommat, siis minulla, kuulemma. Häpeä, sitä lapset tuntevat kuulemma koko ajan, enkä tavallaan ihmettele. Pelleksihän tässä itsensä tuntee, mutta jos se auttaa jaksamaan niin eiku heilumaan. On myös ajateltava Reetan kannalta, jos pilke loppuu silmistäni hänen kanssaan, miltä se tuntuu. Jos tämän totuuden toinen puoli elämästä muuttuu tosikoksi, näytän oman väsymykseni, mielipahani tai kärsimättömyyteni lapselleni, joka on tilanteeseen täysin syytön. Viaton uhri, joka yrittää kaikkensa omista lähtökohdistaan ja tämän  hetkisistä rajoitteistaan huolimatta. Minulle on tärkeää, että Reetalla on hyvä olla, pääsääntöisesti hyvä mieli, aidosti. Siinä olemme onnistuneet, eikä se hänen kohdallaan minun perspektiivistäni ole näyttelyä, meillä on hyvä olla keskenään. Kun ajattelen monia muita asioita, jään miettimään mitä roolia kenellekin esitän, esitänkö. Kun yritän pelata itselleni rehellisin kortein, saanko olla sitä. Taisi nyt jollakin pompata mitä meinaan, en osaa sitä nyt älykkäämmin jauhaa. Mutta tavallaan kun saan kysymyksen kuinka jaksan. Yleensä vastaan suorilta jaksavani hyvin, verrattuna että huonosti jaksaisin. Vaikka jaksamisella on se sata eri nyanssia. Tosin onhan ihmisiä, jotka näkevät ja ymmärtävät tästäkin enemmän, tietävät mitä "hyvin" vastaus pitää ja kätkee sisäänsä. Toiset lukevat sen silmistä, olemuksesta, ihmiset jotka uskaltavat lukea. Enkä nyt yksistään itsestäni jauha tässä kohtaa, vaan laajemminkin. Monta kertaa jaksamis-kysymyksen heittää ihminen, kenties kohteliaisuuttaan, joka ei todellakaan ole valmis kuulemaan vastausta. Miten siinä sitten kävisi, jos sen hetken jaksamistani avaisin, silleen laajemmin, mitä siihen kuuluu. Tärkeää on itse tiedostaa jaksavansa, kaikesta huolimatta, kun ei ole vaihtoehtoa. Jaksamista on monenlaista hyvempää ja välillä huonompaa, kuka sen määrittelee mikä on oikeaa jaksamista.
   Vernan ja Fannyn kanssa teimme pikaloman ulkomaille saakka. Maanantaina koulupalaverin ynnä muiden arjen tohinoiden jälkeen ajelimme rajalle, Tornioon, aamulla Haaparantaan. Oli kiva reissu, ei yhtään tappelua, loistavia keskusteluja ja paljon hyvää tuulta. Tietenkin myös onnistuneita Ikea-ostoksia, mistä Fanny oli pitkään jo haaveillut. Samoin kotona oli ollut seesteistä laatuaikaa Pasilla, Reetalla ja Tessalla. Välillä pienetkin irtiotot mitä erilaisemmilla kokoonpanoilla tekevät tälle tempperamenttiselle laumallemme niin nannaa. Nyt olen esittänyt Tessalle kysymyksen mitä hän haluaisi kanssani tehdä, sillä monta reissua olen ilman Tessaa vetänyt. Neitihän ei tiedä kysymyksen laajuutta, epäilee minun haluavan hierontaa tai ehdotti yhteistä elokuvan katsomista. No, nekin käy, mutta voisin ottaa laatuaikaa esikoisenkin kanssa, jossakin välissä. Onneksi Tessa sai pienen kesätyöpaikkasiivun, joten työt ensin hurvittelut äidin kanssa vasta sitten.
   Nyt laulaa pyykkikone, Tessa kuului heräävän. Samoin Reetta herää uudelleen. Olivathan kuin kaksi marjaa nokat vastakkain Fannyn kanssa. Tälle päivää ei ole kalenterimerkintöjä, päivä on siis mahdollisuuksia täynnä. Reetalle olemme nostaneet lääkettä, joka rentouttaa lihaksia, poistaa kireyksiä. Se on aiheuttanut hiukan kitinää ja väsymystä, näin se oli edellisenkin lääkkeen noston aikaan. Tosin vasen käsi on jo oma-aloitteisempi, joten hyviäkin tavoiteltuja vaikutuksia on. Jostain syystä Reetta ei ole nyt muutamaan päivään viihtynyt ulkona, alkanut heti kapinoinnin. Josko tänään taas kokeilisimme. Nostin pörröpään, leveästi hymyilevän ja niin hyväntuulisen Reetan pottakärryyn. Eilen annoin jopa särkylääkettä, kun näytti kipuilevan, päänsärkyä. Lääke auttoi ja ja neiti nukkui loistavan yön. Pasi olkoon "retriitissä" muutaman päivän, me vietämme laatuaikaa akkaporukalla. Tekee tasan hyvää. Viikonlopulle osuu kahdet rippijuhlat ja saan tehdä toiseen pöytäkoristeet. Odotan siis innolla, tätäkin päivää, vaikka jonkun mielestä tässä tavallisessa arkipäivässä ei sen suurempia kiksejä ole. Minulle on, vaikka tukka sekaisin, yöpaidassani hehkutan. Ehkei se siltä päälle päin näytä. Jokainen uusi päivä kun on niin huikea juttu, ihan sama vaikka siihen kuuluu yksinäisyyttäkin, kunhan saamme tavoitella Reetan kanssa uusia asioita. Löytää tästäkin päivästä tulevaisuuden ja paljon uusia mahdollisuuksia. Totta siis toinenkin puoli, riippuu miltä puolelta totuutta katselee...
  

perjantai 10. kesäkuuta 2016

SAVISILLAN SANTRA 2016

Eilen sain ottaa vastaan Savisillan Santran arvonimen. Lämminhenkiset juhlat ja valinnasta lämmin jälkimaku. Olen siis otettu yhä ja hiukan pöllähtäneenä asiasta. Julkaisen aiheesta virallisen lehdistötiedotteen, ulkopuolisten ihmisten näkemys minusta, vaikka minusta tuntuu ettei minusta saa virallista tekemälläkään. Samaan aikaan kun minä sain tästä arvonimestä kuulla oli myös tuo radiohaastattelu. Ylivieskalainen Leijat-kuoro esitti myös kevätkonsertissaan minun tekemäni Elämä on-kappaleen. Kevättalvella konsertissa, syntymäpäiväjuhlilla, Reetan hyväntekeväisyyskonserteissa jne nuo sanoitukseni elävät omaa elämäänsä. Muutama sanoitus on siis löytänyt tiensä lavoille. Sekin jaksaa hämmentää, kun ryhmä ihmisiä osaa samat sanat ulkoa ja kykenee ne kauniisti esittämään, samat sanat jotka ovat minusta virranneet, kenties sen hetkisestä omasta elämänlähteestäni ja -tilanteestani tekstiksi pulpunneet.
   Itse koen, että olen monilta elämän osa-alueilta "syrjäytynyt ja syrjäytetty" yhteiskunnasta ja maailman menosta, kuitenkin jokin ulkopuolinen taho arvostaa tekemisiäni, myös niitä huuhailuja, jotka ovat itselle yksi keino pysyä pinnalla. Eli olen yhä pöllähtäneenä, vaikka kuinka asiaa jauhan ja yritän ymmärtää. Lukuisina päivinä ja itse sorvia vääntäessä en koe sen suurempaa arvostusta, se on sitkeää ja näkymätöntä puurtamista.
   Juhlissa olimme siis koko sakilla, nautimme ja viihdyimme. Kiitos kaikille! Julkaisen myös kirjoittamani puheen ja runon, jonka kirjoitin kun valinnastani kuulin. Nyt kriitikot kritisoivat, että tämänhän pitäisi olla Reetan blogi, ja mamma vain itseään jalustalle nostelee, sori, nyt jauhan itsekkäästä perspektiivistä, johon Reettakin todella vahvasti nivoutuu.

Tiina Piippo on uusi Savisillan Santra

 

Keväästä 1995 lähtien LC Ylivieska/Savisilta on halunnut nostaa esiin paikkakunnan parhaaksi pyyteettömässä palvelutyössä lasten ja nuorten hyväksi ja/tai lähimmäisten hyvinvoinnin edistämiseksi vapaaehtoistyön, talouselämän tai kulttuurin alalla kunnostautuneen ylivieskalaisen naisen palkitsemalla hänet Savisillan Santra-arvonimellä.

 

Leijonanaiset ovat valinneet järjestyksessään 22. Savisillan Santraksi Tiina Piipon. Tämän vuoden Savisillan Santran valinnassaan leijonat korostavat arvonimen saajan monipuolista lahjakkuutta niin kirjoittamisen kuin taiteen tekemisen saralla. Tiina Piippo on monilahjakkuus, jonka taiteellinen tuotanto ulottuu korttiaskareista seinämaalauksiin ja blogin kirjoittamisesta laulujen sanoituksiin.

 

Hänen kädentaitonsa tulevat esiin tauluissa, seinämaalauksissa tai vaikkapa persoonallisissa onnittelukorteissa. Tiina ja hänen perheensä on maalannut mm. Kiviojan koulun seinille erilaisia kuva-aiheita. Koulun seiniltä löytyy viidakkomaisema eläimineen, eri koirarotuja ja muuta kotimaista luontoteemaa kuten kaloja ja metsämarjoja. Tiina on maalannut seinämaalauksia myös yksityiskotien seinille. Kaiken kaikkiaan erilaisia taidenäyttelyitä on kertynyt kolmisenkymmentä Ylivieskan ja lähipaikkakuntien taidegallerioissa ja näyttelytiloissa.

 

Lisäksi Tiina tekee tärkeää omaishoitajan työtä jo kuudetta vuotta, ja hän kirjoittaa tunteistaan toimien näin vertaistukena suurelle joukolle blogikirjoitustensa seuraajia. Hänen Reetta-tyttärensä sairastui leukemiaan, jonka jälkeen Reetalle on muun muassa tehty kahdesti kantasolusiirto. Reetta on sittemmin parantunut leukemiasta mutta rankkojen syöpähoitojen seurauksena aivoissa oli tapahtunut muutoksia. Viimeisimmästäkin käänteestä huolimatta äidin usko paremmasta on ollut koko ajan vahva, ja hän käynnistikin Reetta jouluksi kotiin-projektin ja nyt Reetta saa olla kotona äidin ja muun perheen hoidossa.

 

Tiina on myös opetellut monia hoitomuotoja ja lääketieteen termejä pystyäkseen olemaan oman lapsensa paras mahdollinen hoitaja. Sinnikkyydellä ja periksiantamattomuudella hän vie läpi projektin kuin projektin.

 

Paitsi blogeja, Tiinalta syntyy tekstejä laidasta laitaan aina tarinoista runoihin. Osasta hänen tekstejään on tehty sävellyksiäkin. Ja blogin reettanoomielina.blogspot.com seuraajia on päivittäin noin neljäsataa. Blogin lukijat löytyvät kaikkialta ympäri maapalloa ja kaiken ikäisistä ja eri yhteiskuntaluokista.

 

Tämänvuotinen Savisillan Santra onkin ennen kaikkea taiteellisesti monilahjakas nainen, jonka floristin koulutustaustasta kumpuaa monenlaisia taiteellisia ideoita. Kädentaitojensa ja ideoidensa ansiosta Tiina menestyy siinä, mihin hän ryhtyy.

 

OLEN OTETTU, YMMÄLLÄNI JA HÄMILLÄNI SAAMASTANI SAVISILLAN SANTRAN ARVOSTA. MINULLA ON OLLUT KÄSITYS SIITÄ, ETTÄ SANTRA ON HIUKAN HARMAANTUNUT, YLI VIISIKYMPPINEN TAI VIELÄ SITÄKIN VANHEMPI, TYÖSSÄÄN JA TOIMINNASSAAN YHTEISKUNNALLISESTI ANSIOITUNUT YLIVIESKALAINEN NAINEN. JA SITTEN MINÄ TÄYTÄNKIN NÄMÄ KRITEERIT! VAIKKA YHÄ LUULEN OLEVANI VAIN LIEVÄ PARIKYMPPINEN JA TODELLKIN KESKENKASVUINEN, TEHOYHTEISKUNNAN ULKOPUOLELLE VUOSIKAUSIKSI SULJETTU, MONIN TAVOIN NÄKYMÄTÖNTÄ TYÖTÄ TEKEVÄ SUURPERHEEN HUUHAA-ÄITI.

LEHDISTÖTIEDOTTEEN LUKIESSANI MINULLE JÄI VAIKUTELMA VÄRIKKÄÄSTÄ, MONIULOTTEISESTA JA TOIMELIAASTA IHMISESTÄ. SAMOIN MYÖS RUNSAASTA, REHEVÄSTÄ JA RÖNSYILEVÄSTÄ HÖYRYSTÄ. HÄMMÄSTYKSEKSENI LÖYSIN SIITÄ ITSENI, TUNNISTIN KAIKKINE OIKKUINEEN JA KOMMERVENKKEINEEN. TOKI MONET, USEIMMAT ISOT PROJEKTIT OVAT KOKO PERHEEN YHTEISIÄ VOIMANNÄYTTEITÄ. SILLOIN JOKAINEN HOITAA OMAN OSANSA, OMAN VAHVUUALUEENSA JA KOTIMME ON TODELLAKIN ATELJEETILASSA, JOSSA SULAVASTI TAI VÄHEMMÄN SULAVASTI SUKKULOIMME.

OMAISHOITAJUUTTA JA TARINAA SEN TAKANA EN TODELLAKAAN OLE JA OLISI ITSE VALINNUT, SE ON MINULLE JA PERHEELLEMME ANNETTU ELETTÄVÄKSI. MUTTA LUKUISAT HUUHAA-PROJEKTINI, KIRJOITTAMISEN, HETKESSÄ ELÄMISEN, MYÖTÄTUULEN LÖYTÄMISEN JA LUOVUUDEN OLEN ITSE MATKASEURAKSENI TIETOISESTI VALINNUT. ONNEKSI KAIKKIEN NÄIDEN VUOSIEN AIKANA JA TIUKOILLA SAIRAALA- JA ERISTYJAKSOILLLA OLEMME YHÄ NÄHNEET VÄREJÄ, SAANEET AIKAISEKSI TEKSTEJÄ JA KAUNEUTTA. LUOVUUS ON LÖYTÄNYT UUDET UOMANSA VIRRATA JA OVAT OLLEET VALTAVINA VOIMAVAROINA VUOSIEN AIKANA. ILMAN OMAISHOITAJUUTTA JA REETAN TARINAA EN OLISI KOSKAAN KAIKKIA UUSIA LUOVUUDEN ILMENTYMIÄ KYENNYT TAI EHTINYT ITSESTÄNI LÖYTÄMÄÄN. KÄÄNTEISESTI AJATELTUNA NÄMÄ VUODET OVAT SEN MINULLE MAHDOLLISTANEET.

SE ETTÄ SAAN OLLA 22. SAVISILLAN SANTRA ON MYÖS HÄMMENTÄVÄÄ. SILLÄ JUURI LUKU 22 ON MINULLE TÄRKEÄ, OLEN MYÖS SYNTYNYT KELLO 22.22. USKON YHÄ, ETTÄ ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ, PITÄÄ VAIN LUOTTAA ITSEENSÄ JA OMAAN VISIOONSA…

SYVÄ KIITOS KAIKILLE.



RAAKILE

 Olen matkalla,

 matkalla kohti jotakin,

 vielä määrittelemätöntä päämäärääni.

 

Etenen askel kerrallaan,

mutkitellen,

selviytyen, ratkoen ja jaksaen.

 

Koen värejä,

aistin auringon,

kuulen naurun,

otan kepeän askeleen,

olen utelias,

 haistan tulevaisuuden.

 

Matkalla olen, yhä keskeneräisenä,

raakileena,

kypsyn matkan jatkuessa.

 

Odotan innolla jokaista uutta askelta.

 

Tulevaisuus on jokaisessa otetussa askeleessa,

jokaisessa saavutetussa hetkessä.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

RAKKAUS KIERTÄÄ

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen..." Lauantaina Verna ja Reetta päättivät alakoulun. Huikeaa ja huikeilla toikkareilla. Nyt on sitten meidän perheen kaikki lapset jättäneet ikioman ja sen maailman parhaan alakoulunsa. Kiitos, iso, tosi iso sellainen, kaikesta... Herkisti silloin lauantaina ja herkistää nyt, mutta näinhän sen kuuluukin mennä. Sehän on maistiainen normaaliutta, toivottua ja tavoiteltua. Meidän pienet, ja vähän isommatkin. Tessalla loppui peruskoulu ja Fanny siirtyy syksyllä ysille, voi niitäkin meidän isoja mutta vielä niin pieniä. Oli myös huikeaa kuinka Reetta kukitettiin koko koulun edessä ihanalla pionikimpulla, onhan tuo pimu selviytyjä ja kimppunsa ansainnut. Näytti myös henkilökuntaa herkistävän, sillä taistelumme on ollut vuosikausia yhteistä, myötäelämistä.
   Lauantaina Reettaa olisi kyllä nukuttanut, pitkästä aikaa omassa sängyssä, mutta napakalla tahdilla ja ilman kunnon aamupalaa kesäkolttu päälle ja menoksi. Valtavan tärkeä etappi ja saavutus lapsellekin, kyllähän sen kokonaisvaltaisesta tyytyväisyydestä aisti. Reetta on hyväksytty luokkaansa tässäkin tilanteessa, vailla suurempia kommunikaatiokykyjä. On lämmittänyt niin, kun luokkakaverit, lähinnä tytöt ovat aina tulleet moikkaamaan nähdessään. Pojat nyt ei tietenkään, eihän nyt pojat. Ennen kesälaitumille kirmaamista luokan tytöistä otettiin ulkona kesämekkoinen yhteiskuva. Lopuksi kaikki tekivät tiiviin ringin Reetan ympärille ja kuulin nuo kauniit sanat "rakkaus kiertää". Uskomattoman liikuttava oivallus, voin vain kuvitella Reetan hyvänolon läikähtelyn siellä piirin keskellä, koko luokan tyttöjen yhteisessä rutistuksessa. Nyt kun tätä kirjoitan märisen liikutuksesta niin etten taho näppäimille osua. Mutta on tärkeää märistä hyvästä syystä. Annan siis valua...
   Toisaalta kun ajattelee tuota alakoulua meikäläisen vinksahtaneesta ajatusmaailmasta, siellä loppuikin jo seinät, eli ihan aiheellista kun lapsemme saavat siirtyä eteenpäin kouluasioissaan. Seinät siinä mielessä, että olemme saaneet keväästä 2011 alkaen, pikkuhiljaa ja välillä kiihtyvällä tahdilla, maalata koulun seiniä. Kellarista ylimpään kerrokseen. Koulu ja henkilökunta ei siis pääse meistä, meidän laumastamme, vaikka lapset poistuvatkin seuraavaan opinahjoon. Ne seinät, niillä kirmaavat eläimet, villit viidakkotunnelmat, pääskysparvet, kurjet, pitsit, satumaailmat, värien ja aihepiirien tykitykset pysyvät, ellei uusi johtaja päätä niitä piiloon maalauttaa... Jää nähtäväksi. Aika aikansa kutakin, eikös se vanha kansa noin tuumaillut.
   Hämmensi myös itseä käydä pokkaamassa kiitokset, minä joka tunsin olevani saamapuolella, monessakin asiassa. Meidät, luokkaretkellä Helsingissä olleet valvojavanhemmat kukitettiin ja palkittiin myös. Niin kait se oli valtavaa vastuun ottamista, mutta minä koin olevani lomalla ja hauskalla reissulla hyvin käyttäytyvien nuorien kanssa, sellaista valvovaa valvojaa minun ei tarvinnut sen kummemmin esittää, ihania nuoria. Lämmitti kovasti moinen.
   Lauantain piti jatkua sitten kotona ihan normaalilla meiningillä, Reetalle aamupalaa, hidasta käynnistymistä, ilman aikatauluja ja leppoisaa kotoilua. Yhdet ylioppilasjuhlat. Noooh, se lauantai saikin äkkikäänteen, jälleen positiivisen sellaisen. Olemme miettineet Reetan pyöräilyä ja sen mahdollistamista. Haluan lapseni saavan saman fiiliksen kuin muutkin, hiukset hulmuamaan, maisemat vaihtumaan, lämpöaaltojen hyväilyn kasvoilla, käsivarsilla ja hyttyset kopisemaan kypärään. Sellaistahan se pyöräily on, kokonaisvaltaista aistien rulettamista ja liikuntaa. Nyt Reetta ei vain itse pysty polkemaan ja tekemään sitä fyysisintä hommaa, joten kuinka saada vastaavia asioita aikaiseksi. Viimein Pasi löysi netin syövereistä sellaisen sähköavusteisen polkupyörän, jossa on koppa/kaukalo edessä, johon voisi Reetalle istuinta ajatella... Pyörän omistaja ja Pasi soittelivat keskenään lauantaina kymmenen jälkeen. Siinä Pasi sitten hippasi, että sellainenkin olisi kenties passeli... Hippasi ja hippasi, kun minä olin jo, että lähetään hakemaan. Heti! Noooh, niinhän me lähdettiin. Reetan ruokinta-automaatti kiinnitettiin kuskin niskatukeen ja ruokapullo kauhukahvan koukkuun oven yläpuolelle. Pakata ei suuremmin tarvinnut tai edes ehtinyt, sillä olimme Oulusta kotiutuneet perjantaina neljän aikoihin. Laukut odottivat yhä purkajaansa, sillä tämä laukkujen purkaja oli jo seitsemän aikaan tanssikursseilla ja hytkytteli aamuyölle asti, hiukan nollasi ja latautui tanssin parissa. Eli tuplat, me vanhemmat ja peräkärry. Nokka kohti Espoota, olimme siis jo yhdentoista jälkeen matkalla. Niin sitten ajelimme yhden pysähdyksen taktiikalla ja hyvillä mielin sen muutaman sata kilometriä. Yöksi hotellille ja aamulla tärskyt pyöräkauppiaan kanssa. Saimme hotellille myös vieraita, sekä illalla, että aamulla. Oli ihana nähdä. Ystävämmekin olivat aika nopealiikkeisiä, kun ilmoitin olemassaolostamme pääkaupunkiseudulla. Siinä ei kukaan pahemmin jappassut, kun olivat jo luonamme. Toki antamani aikaikkunat eivät paljon jappasulle antaneet tilaa...
   Pyörä oli jopa enemmän kuin osasimme odottaa, ainakin Pasin ilmeestä päätellen, sellainen outo virne ja silmien kiilto nousivat naamalle. Kiiltomusta, kaunis, isolla etukopalla, nahkapenkki, valtavasti ominaisuuksia, ledvalot, "ajotietokone", tehokas sähkömoottori ja tietenkin pakki. Hah, hah! Siinä on meikämammalle opeteltavaa. Pyörä siis kärryyn ja kohti kotikontuja. Olimme illalla vasta kymmenen paikkeilla kotona, sillä paluumatkalla oli shoppailtava, syötävä, hiukan lomailtava, hiplattava vaatekaupoissa, haisteltava lomatunnelmia. Isot tytöt pärjäsivät serkkutyttöjen ja eläinlaumamme kanssa hyvin, joten ei turhaa paniikkia kotiinkaan päin. Tulipahan todistettua jälleen Reetan sopeutuvaisuus, reissunainen mikä reissunainen, moni asia on yhä ennallaan, vaikka tilanne on mikä on. Eli hiukan kun organisoi ja on luova voimme mahdollistaa Reetalle asioita, tilanne ei siis ole este, toki monessakin mielessä haaste ja hidaste. Meillä oli kiva reissu, kannatti siis testata tuokin ja heittäytyä matkaan. Ja kun ei ehtinyt liikaa suunnitella, niin ei liikaa niitä estojakaan ehtinyt keksiä. Aika loogista, meikäläisen ajatusmaailmaan sopivaa. Kokeillaan, sittenhän sen näkee ja tajuaa.


   Varmaan jotakuta kiinnostaa Ouluviikkomme saldo. Plussalla ollaan ja paljon, kotiutuslapussa lukee lyhyesti ja ytimekkäästi "hoitoneuvottelu, edistystä tapahtunut". Raskas, laitostava, napakka, huikea viikko kaikkinensa. Reetta ja minä laitostuimme heti, monet asiat kun ei vaan laitoksessa mahdollistu, ihan meistä riippumattomista syistä. Eikä se laitoksenkaan syy ole, vaan laitosolosuhteiden aiheuttamaa todellisuutta, jotka poikkeavat kotitodellisuudesta. Tutkimuksiin kuului mm. hammaslääkäriä, neurologia, neuropsykologia, toimintaterapeuttia, fyssaria, puheterapeuttia, kommunikaatiokeskusta, apuvälinelainaamoa, sosiaalityöntekijää, taideterapeuttia, peg-napin vaihtoa, tukilastojen säätöä, käsilastan mittojen ottamista...
   Saimme yllätyskäynnille myös Reettaa vuosia hoitaneen hematologin, joka halusi ehdottomasti tulla moikkaamaan. On tärkeää kuulla loistavaa palautetta ja innostusta huippuosaajankin olemuksessa. Lukuisia kertoja hän toisteli Reetan, tilanteen ja toipumistahdin olevan maailmanlaajuisen ihmeen. Vastaavia ennakkotapauksia ei ole ja meidän pitää pitää puolemme, jotta kaikki mahdollinen mahdollistetaan. Kansainvälisissä konferensseissakin Reetta tiedetään ja ollaan tyytyväisiä, käsittämätöntä kuinka meille tuntemattomat huippuosaajat elävät myös mukanamme. Kukaan ei siis voi ennustaa palautumisen määrää, mutta suunta on niin oikea... Kuulemma nopeakin, mikä kärsimättömälle äitipololle on tärkeää tajuta. Palanen kerrallaan. Eniten jännitin ehkä puheterapeutin ja kommunikaatiokeskuksen analyyseja, lapsemme yhteistyöhalukkuutta. Närhen munia, niitä Reetta todisti todeksi, näytti siis närhen munat! Toki testien aikana väsykin tuli nopeasti, mutta Reetta kykeni kotikutoisia väitteitäni oikeaksi todistamaan. Reetta ymmärtää, on reaaliajassa, osaa lukea, kykenee myös kommunikoimaan, on varmaan monilta osin ikätasollaan, kykenee valitsemaan asioita jne jne. Eli testit onnistuivat hyvin, toki neuropsykologin testeihin tarvittaisiin selkeä kommunikaatiokyky, jotta ne saataisiin luotettavasti tehtyä. Mutta monta väitettäni on oikeaksi todistettu, se riittää ja antaa perspektiiviä.
   Meille jäi illat vapaata, mehän turisteilimme kesäisessä Oulussa oikein kunnolla. Olimme joka päivä monta tuntia liikenteessä, välillä kävelimme kilometri tolokulla, välillä istuimme ja aistimme maailmaa. Meillä on aina ollut tapana tarkkailla ihmisiä, miljöitä, tapoja, hauskoja yksityiskohtia, sitä mitä ympärillämme tapahtuu. En/emme siis ehtineet paljon kännykkää näpräilemään, kun uteliaana päämme pyörivät. Nauroimme myös räkänä, kun tajusimme yhden ysikymppisen mummunkin samalla tavalla olevan kännykkäkoukussa kuin nuoremmatkin sukupolvet. Harmaa kiharapilvi merituulessa silmillä pyöri, kun mummu sometti. Oli mummulla kaksi tytärtäkin samassa pöydässä, muka yhdessä syömässä, mutta jokainen omaa kännykkäänsä räpläsi. On tämä nykymaailma, jokaisella on oma kuplansa. Reetta vapautui heti, kun pääsi huoneestaan pois, saati sitten kun ihmisten ilmoille menimme. Ei mitään ongelmaa, sama naurava ja hyväntuulinen Reetta kuin pitääkin. Ostimme myös kummallekin ihanat kesäsandaalit. Kun tuntikausia ne jalassa ulkoilimme, nehän suorastaan sulasi jalkoihimme. Huoneessa irrotin ensin Reetan jaloista sandaalit ja varpaita haistelin. Kun oli minun sandaalieni vuoro, kysyin Reetalta "haluatko haistella hikisiä varpaitani?" Samaan aikaan jo harottavia ja haisevia varpaitani sänkyyn kurottelin. Reetta vastasi "NO EN!" ja nauroi aivan katketakseen. Eli osaahan tuo neiti lauseitakin muodostaa, eikös tuo ole jo napakka sellainen. Ja täysin reaaliajassa, en ehtinyt jalkaani edes nokan alle nostaa. Reetta nopea, minä kankea. Hyvä viikko siis kaikkinensa.


   Tänään on ilmeisesti maanantai, ei tarkkaa aikakäsitystä. Pitäisi muutamat lappusulkeiset jälleen hoidella ajan tasalle. Tänne blogiimme on ryöpsähtänyt myös valtava määrä uusia lukijoita, tervetuloa vaan. Eilen sain (kuulemma) olla Radio Suomessa Sunnuntaivieraana. Toki minä siitä itse tiesin, haastattelu tehtiin muutama viikko sitten, mutta oikeastaan unohdin itse kuunnella. Olimme silloin kotimatkalla ja kulutushysterian pyöritettävänä, enkä myöskään halunnut Reetan kuullen kuunnella. Miksiköhän en? Tosin en minä yleensä omaa ääntäni tykkää kuunnella, saati naamaani eetterissä nähdä. Mutta asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä, koen siis olevani äänitorvi muidenkin puolesta. Enkä myöskään itse ollut itseäni radioon tunkemassa, yhteydenotto on tullut ihan Ylen puolelta. Tästäkin kun moni luulee, että itse olen änkäämässä naamaani kiinni televisiokameroihin tai nauhoittelen omaksi ilokseni höpinöitäni. En nyt sentään. Toki tämä blogi on yhä se oma kanava, jonka teen omasta tahdostani, vapaaehtoisesti, siitä perspektiivistä kuin itse tunnen ja haluan. Sain eilen valtavan ryöpyn ihanaa, koskettavaa ja liikuttavaa palautetta, tänäänkin on kännykkä piipannut, kiitos kaikille. Onhan se raskasta minullekin asioista puhua, kertoa, mutta ne ovat meidän elämäämme ja emme ole todellakaan ainoita. Koen, että sanoitan myös muiden kohtalontovereiden ja vertaisten tarinoita. Annan jonkun muunkin tarinoille ja tunteille äänen. Sain myös viikolla koskettavaa palautetta siitä, että kanssani oli hyvä keskustella, se lämmitti suuresti sillä käsittelimme todella raskaita aihepiirejä, mutta ymmärsimme niin toisiamme.
   Olen yhä törmännyt siihen, että sanomisiani ja kirjoittamiani asioita tulkitaan aivan eri tavalla kuin itse yritän kertoa ja väärinymmärretään, mutta kaikupohjat ovat niin erilaiset. Eli tarkoitus ei ole pahoittaa pohojalaisella tykittämisellä ja tavalla ilmaista asioita kenenkään mieltä. Minä luukutan asioita omasta perspektiivistä ja omasta (välillä ahtaastakin) putkestani, jokaisella kun on se oma putki mistä tsiikailla elämäänsä. Se on oma tapani selvitä, koen että olemme monesta asiasta selvinneetkin oman putkemme ansiosta. Mitä tuo tulevaisuus, kuinka sen määrittelee. Tulevaisuus on jokainen saavutettu hetki, se on juuri tässä ja nyt. Eiku täysillä ja jokaisesta hetkestä nauttien. Meillä on todistetusti moni asia hyvin, verrattuna siihen että huonosti olisi. Anna rakkauden kiertää... Aurinkoista alkanutta viikkoa.


   P.S. Lykkäsin Reetan juuri Vernan huoneeseen. Siellä istui Verna ja Fanny käsi kädessä höristen. Fanny nappasi Reettaakin kädestä ja voi sitä lämpöä joka Reetan silmissä ja naurussa leimahti. Rakkaus kiersi siinä missä eläimetkin jaloissa. Huikea lataus!
  

lauantai 28. toukokuuta 2016

KISSA(T) PÖYDÄLLÄ

Nostetaan kissa pöydälle... Sehän on vanha sanonta, kun aletaan setviä jotakin asiaa, aihetta, patoutumaa, kiistaa, vaikeaa juttua, konfliktia silleen perusteellisemmin. Monta kertaa se on arkakin asia, jopa vaalittu tabu, joka vain jossakin välissä tulee tiensä päähän, kenties seinää vasten. Siihen on silloin ihan pakko syystä tai toisesta pysähtyä ja keskittyä, nostaa se kissa pöydälle.
   Onhan noita kissoja. Kaiken värisiä, kokoisia ja kaikenlaisia. Moni kissa itsekseenkin pöydillä pomppii, kiipeää itse tutkittavaksi, näytille, esille. On hetkiä, että niitä on useitakin yhtä aikaa, useallakin pöydällä. Joku kissa ei pysy, vaikka kuinka nostaa, on sen verran itsepäistä sorttia. Tälle aamulle olen itsekseni jo kolmea kissaa kannellut, pöydille ja pois. Kovin on monen painoisia, rentoa ja vähemmän rentoa kissaa. Jäntevää ja luottavaa, sitten on pois pyristelevää. Kapinoivaa ja kamppailevaa, vastahakoista. Kehräävää ja sähisevää. Kyllä tähän laumaan tunteita ja persoonia mahtuu.
   Tämä koneemme on nyt siis olohuoneen nurkassa, josta on suora näköyhteys kesää puskevalle takapihalle ja terassillemme. Ihan hyvä paikka koneelle, hiljaisina aamun tunteina. Tällä hetkellä koneen naputus on suurin ääni, mitä nyt elikoiden ääntelyt ja tassujen rapinat lisäksi. Kuulen omien korvieni kohinan, niskani rahinan, kaappikellon tikityksen, jääkaapin, takapihan suihkulähteen. Lintujen konsertitkin kuuluvat, sen sataa sointua. Juon aamukahvia, Reetan isosta pöllökupista, omani oli tiskikoneessa. Sänkyjä näyttää olevan tyhjänä, lapsia nukkuu kaiketi Mökömajassa. En ole vielä laskenut ketkä kaikki ovat itsensä ulkoistaneet. Kello on seitsemän, on lauantai.
   Reetta tuossa kuiskaili kuuden paikkeilla, kävin peittelemässä. Pasi neidin meidän keskelle nosti, mitä ilmeisemmin nukahtivat uudelleen, kun ei kuulu tarinaa. Sielläpä nukkuvat. Katsoin oman aikani koittaneen ja hiivin kahvinkeittoon. Terassilla on ikkunoita vasten sohva ja iso pöytä. Tällä hetkellä pöydän nokassa maailmaa ihmettelee Vieno. Raikas valkoinen kissamme. Toiselta reunaa pöydälle kipusi upea kiiltomusta kollimme Väinö, nyt se jatkoi matkaansa sohvan karmille ja tuijottaa siitä suoraan meikäläistä. Tollo kuuluu syövän ja Tinkamme lähti kuin rasvasalama pellolle, kun takaoven aukaisin. Eilen tytöt olivat seuranneet apinaoppimista kissojen tapaan. Viime viikolla Tinka vakli Väinöä muutaman metrin päästä. Eilen Väinö oli heinää syönyt, Tinka oli seurannut heinätupsun toiselta puolelta. Aikansa katsonut ja alkanut itsekin jyrsimään. Isoja paloja oli vedellyt ja yökkinyt, mutta opetellut kuitenkin. Vienohan näytti kiipeilyn mallia, sitä muut seurasivat ja nyt koko laumalla Mökömajan katolla ja terassin kaiteilla keikkuvat. Koskaan aikaisemmin ei kissat olleet menneet Mökkärin katolle, kunnes tuo kuuro rämäpäämme sen keksi. Keittiössämme on kaksi ikkunaa apupöydän päällä, suoraan etupihalle. Se on kissojen vakipaikka, usein seuraavat mitä tiellä ja ennen kaikkea pihallamme tapahtuu. Kun ajaa autolla pihaan, kissa reagoi siihen nopeasti ja juoksee ovelle vastaan. Kodinhoitohuoneessa kissojen ruokakupit on nostettu pöydälle, syystä että koirat eivät niitä saa. Hiekkalaatikon kannen päältä on hyppylinja pöydänreunalle ja siitä kupeille. Pienimmät hyppivät sitä kautta ja kollit komeat loikkaavat suoraan kupeille. Toki jos tassut ovat aamukasteiset, niin kolleillakin saattaa ote livetä ja pudota. Linjahan on silloin suoraan koko lauman vesikuppiin, sehän ei ole kiva lipsahtaminen se. Useina öinä Reetan tyynyn vieressä on nukkunut Vieno, kissa hakeutuu siihen ihan itse. Vaihdoimme sänkyjemme paikkoja kamarissa, yritimme tehdä muutoksia. Useilta tahoilta kun saamme ohjeita, jos vaikka koittaisimme järjestää ja mööbleerata, joo olemmehan sitä koittaneet, mutta kun sängyt ovat tietyn kokoisia ja neliötkin saman kokoisia kuin kaikilla muillakin. Vaikka suuruudenhullu olenkin, niin kaikkea ei silläkään taipumuksella muuteta.


   Tähän saumaan napsahti sähkökatko, taisi täältäkin muutama tallentamaton rivi kadota. Lähdin siis muiden aamuvirkkujen mummujen ja tummujen tapaan kauppaan, kun ei kerran naputtelu onnistunut. Nyt on sitten jääkaappi siivottu pikaiseltaan, täytetty myös. Aamupalat naposteltu, muutaman murkkukisulin sähinät kuunneltu. Jännä, mikä se pistää pitkän ulkona nukutun yön jälkeen sähisemään ja sihisemään. Vaikka äitikissa croisantteja aamupalaksi toi, teki munavoita ja karjalanpiirakoita osti. Samoin nuo karvaiset kissamme kritisoivat välillä äänekkäästikin aamupaloja ja tarjottavia. Eilen aamulla oli tiukkaa katsetta, kun ei pehmeää aamupalaa ollut tarjolla, pelkkiä naksuja, kinkkua, raejuustoa ja juustoa. Mitä nyt hädissäni jääkaapista kissoille löysin. Saimme myös aamupäivävieraat iloksemme, kissaihmiset, kivaa! Kuinka paljon kissojemme seikkailuja piti takapihalla seurata. Onneksi kissat heittäytyivät myös hoidettaviksi.


   Tälle viikolle olen sen muutaman palaveria istunut, ollut nostamassa kissoja pöydille. Monenlaisia. Samoin olen ollut osallisena yllättävienkin kissojen pöydille nostoissa viimeisten viikkojen aikana. Kipeidenkin kissojen käsittelyssä. On myös tullut yllättäviä ja positiivisia kissakokemuksia. Ehkä, sana painolla ehkä, niitäkin kissoja joskus ruodin, jahka aika on kypsä.


   Ensi viikko on minulle äitinä arka, kipeä, todella valpas, epäilevä, leijonaemomainen kissa pöydälle nostettavaksi. Minua ahistaa suunnattomasti tuleva sairaalaviikko, mutta yritän olla siitä ahistumatta tai sitä ääneen laulamatta, jotta Reetta ei saisi vaikutteita. Minulle on myös napakasti sanottu: "Jos kerran olet sitä mieltä, että tyttäresi ymmärtää, niin voisitko sanoa sille, että tekee ja sanoo mitä pyydetään... Enhän muuten voi sitä todeksi uskoa. Niin, siitä sessiostahan määräytyy monikin asia, terapioiden tarpeellisuus ja kehittymisen mahdollisuus..." Niin, saadapa kissa kehräämään ja tottelemaan käskystä, jopa painostuksesta, Reetta kissa nimittäin. Ei onnistu, kyllä tuon lapseni sen verran tarkkaan tunnen. Moni asia kun riippuu myös vastapuolesta, sekin merkkaa äärettömän paljon Reetalle, saa merkatakin. Olen siis saanut lausuntoja arjessamme eläviltä ammattilaisilta, kuinka he asioita tulkitsevat, onpahan jotain kättä pidempää itselläkin esitettäväksi, eikä yksistään äitiparka leijonaemon höpinöitä. Torstaina Reetan seurana oli pari tuntia ihminen, joka on viimeksi helmikuussa Reetan nähnyt. Reettapa tunnisti, muisti hänet välittömästi. Voi kuinka raikas, innostunut, suora katse ja välitön lämmin hymy. Samainen henkilö totesi, että Reetta ymmärtää ihan kaiken ja heille löytyi jo parissa tunnissa yhteys, tai se helmikuinen yhteys jatkui. Se lämmitti suunnattomasti omaa mieltä kuulla, sillä näinhän heti ilmeestä lapseni tulkinnan, se oli molemmin puolista.
   On myös kysytty itkeekö Reetta. Mielestäni Reetan ei tarvitse arjessa itkeä, eikä edes itkeskellä. Onhan toki ihmisiä, jotka jokaisen vinkauksen ovat itkuksi määrittelemässä. Mutta olen inttänyt vastaan, sanonut, ettei Reetta itke. Sillä Reetalla on lukuisia eri ääniä, äänteitä, jopa vaihtuvia äänimaailmoja riippuen viikoista ja tilanteista. Yhtenä iltana kunnon murkkuhuuruisen kissatappelun jälkeen Reetta itki, kun joutui moista kuuntelemaan ja varmaan väsyneenä säikähtikin. Tunnistin sen samaisen itkun, joka on Reetalle ominaista. Tunnistanhan myös sen samaisen tutun rätkätysnaurun, miksen siis itkuakin. Samaan aikaan minulle tuli varmistus siitä, ettei Reetta päivisin itke, ei todellakaan, sillä se oli oikeaa itkua. Kunnon nyyhkytystä. Onneksi se meni hetkessä ohi, kykenin pikkukissani lepyttelemään ja lohduttamaan. Minulle oli kuitenkin tärkeää kuulla myös tuo oma kyky, Reetan ikioma ääni. Itse revin siis itkustakin positiiviset kiksini ja kiitin Reettaa kun hän senkin puolen kykeni näyttämään. Eilen illalla olin lähdössä tuplien ja Reinon kanssa saunaan. Siinä samalla kun Reettaa ja itseäni riisuskelin kuului Reetan suusta "ihana!" ja kauheat naurut päälle. Siis olinko minä merinorsuna lapseni mielestä ihana, vai oliko lapseni sarkastinen ja ivallinen minulle. Päästin ilmoille valtavat naurut minäkin ja toki puolialastomana hyllyvän merinorsusamban tanssahdin. Sitä naurua ei voinut olla kuulematta, nauruksi ymmärtämättä. Sama hulluttelu ja hauskuus jatkui pitkin iltaa. Tällä viikolla Reetta on mitä ilmeisemmin toipunut edellisviikon flunssasta, mitä nyt silmätulehdus alkuviikosta vaivasi. Tyttö alkaa ilakoimaan ja kuplimaan omaan tapaansa, palata itsekseen flunssassa nuurumisesta.
   Reetta on myös päässyt paljuun, kenties tänään udelleenkin. Nyt kun cvk:ta ei ole on vesissä lilluminenkin sallittua. Reetan lihaksille, jäykille sellaisille tekee lämpö myös hyvää. Tänään on siis päivä vasta aluillaan, joten ehdimme hyvissä ajoin paljuilemaan, kunhan pistämme töpinäksi. Muu laumamme lähti mummulaan nurmikon leikkaukseen ja pihahommiin. Minä käpsyttelen Reetan kanssa pyörätuolilla perässä. Saman matkan kävelimme sunnuntainakin, tosin siihen saimme kolme tuntia menemään, kun juutuimme matkalla suustamme kiinni. Mutta eihän meillä mikään kilpakävely ole kyseessä. Reetta niin viihtyy, kun maisemat vaihtuu. Matkaa on semmoinen rapiat seitsemän kahdeksan kilometriä suuntaansa, varmaan autokyydillä palaamme. Tälle viikolle on tullut muitakin pitkiä kävelylenkkejä ja asioiden hoitamisia pyörätuolin kanssa, myös jäätelöllä olemme käyneet.
   Nyt kun lähdemme, otamme koirat mukaan, mutta pitää katsoa että kissat jäävät sisälle. Muutenhan meitä on pitkä karavaani, jos kissatkin päättävät mukaan lähteä. Näillä lakeuksilla kuuluu riehuvan oksennustauti useissa osoitteissa, toivon hartaasti, ettei moinen meille rantaudu. Tulevan viikon suunnitelmat ja ajat on jo monta kuukautta sitten varattu, jos nyt joudumme perumaan niin ne menee varmasti elo-syyskuulle ennen kuin uudelleen onnistuvat.
   Oman alitajuntani kissoja olen myös pöydille nostellut, tai alitajunnan kissat hyppii ihan tahtomattakin pöydille, moiset kulkukissatkin. Välillä se raivostuttaa, yllättää, tympäisee ja kiukuttaa miksi ne siinä kiertävät ja pöydille pesivät. Toisaalta monikin alitajunnan kissa näyttää ottavan sellaisen asennon, ettei kiire mihinkään, makaavat kuin leijonat röyhkeän ylpeinä. Paistattelevat auringossa, mutta ovat valppaina näennäisestä rentoudesta huolimatta. Tunnistan heiluvat viikset, korvat ja pään asennon... Nyt minun korvani kuulivat pikkukissan pissaavan kattilaan, se on merkki lenkkivalmiudesta. Pikkukissa on lempeä, ilosilmäinen, odottaa maisemien vaihtumista ja ajoittain myös isoon ääneen kehräävä. Tuota ikiomaa, persoonallista ja vahvatahtoista kissaa on niin rakasta silittää...