TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 26. heinäkuuta 2016

ESTEETTÖMYYS

Estottomuus, esteettisyys, esteettömyys, siinäpä jälleen aamukuuden pähkinät purtavaksi.
Lähes samoja sanoja, samoja kirjaimia paljon, mutta jokaisella erilaiset merkitykset. Esteetön, estoton, esteettinen... sama jatkuu, eri muodoissa.
   Esteettömyydestä piti siis kirjoittamani, mutta moinen sanahässäkkä oli tajunnassani kun heräsin. Aamu on kuulas, aurinkoinen. Lämpöä viitisentoista, ilmankosteus korkea. Aurinko siivilöityy asteen verran kypsempänä Mökömajan takaa, koivujen välistä. Linnunpoikaiset kuuluvat harjoittelevan laulantaa, ilmeisesti myös lentämistä. Kesä tuoksuu valmiimmalle, nauhukset hohtavat auringonkeltaisena. Vienokin istui takapihalla aamuauringossa ja orastavaa aamua haisteli, katseli ja makusteli. Ihana seurata kissankin aistihavaintoja Reetan vieressä nukutun yön jälkeen, mikä aamu, mikä meininki. Terassilla roikkuu vanhaan ikkunanpokaan näpertelemäni ajatus, motto, se on aivan huuruinen, ilmankosteudesta sumea. Mutta teksti erottuu kuitenkin terävästi ja muistuttaen, aamuauringossa jälleen uudella, kenties esteettiselläkin tavalla. Ja tuo ajatushan on yhä se pinnalla pitävä "asioilla on tapana järjestyä".
   Äsken ajattelin tuota neitiämme Reettaa, hän on samaan aikaan kaikkea noita pyörittelemiäni sanoja, esteettömyyttä janoava estoton ja esteettinen neiti. Kuinka monissa jokapäiväisissä asioissa, ihan perustoiminnoissa onkaan esteitä, voi pojat onhan noita. Ihan konkreettisia esteitä, kun seinät eivät taivu vaikka kuinka törmää. Kun pytty ei jousta vaikka kuinka sulloo suihkutuolilla. Kun auto ei laajene vaikka kuinka runnoo. Kun omat rahkeet eivät riitä, vaikka kuinka yrittää. Tämähän pätee sekä meihin muihin, että itse tyttöön.
   Lauantai-iltana Reetta unta odotteli, kuulin ähinää sängystä. Siellä neiti melkein istuma-asentoon itseään humppasi ja jumppasi. Polvet koukussa ja pää korkealla, haki tasapainoa. Vatsalihaksissa löytyy potkua, samoin kropassa muutenkin. Kehonhallinta on koko ajan parempaa ja jaksavampaa. Käsien puristus on napakka ja pitävä, ihan hyvin käskystäkin totteleva. Ai niin, Reetta on nyt täysin lääkkeistä vapaa, päätimme lopettaa kaikki mömmöt reilu viikko sitten. Eikä ainakaan itse ole havaittu harmia moisesta lääkkeettömyydestä. Ensimmäisellä viikolla oli toki vierotusoireita, joita ihan perus kipulääkkeellä pehmitimme, mutta nyt pärjäämme ilman. Olihan esimerkiksi se spastisuuteen tarkoitettu lääke listalla aina marraskuusta saakka, ei siis ihme, jos elimistö tajuaa jotain poistuvan. Toki tarkassa syynissä pidämme, jumppari ja hoitaja myös omia havaintojaan kertoo. Toki myös purin pikkuhiljaa, kun silloin reilu kuukausi sitten yritimme annosta nostaa ja se oli aivan hirveää lapselle, sekä meille. Tällä hetkellä Reetta syö hyvin, siis kiinteitä menee todella hyvin. Yleisvire on loistava, skarppius on entistä parempi. Eilenkin pikkupeilillä kujeilin ja neiti kykeni katsellaan seuraamaan todella nopeasti. Uskon tästä katseella seuraamisesta ja skarppiudesta olevan myös hyötyä kommunikointivehkeiden kanssa, joita katseella ohjataan, katseesta tulkitaan. Neiti tuottaa myös tekstiä, kevään hiljaisuus on vaihtunut äänekkyydeksi, uskallukseksi ja kokeilemiseksi. Tekstiä tulee kovasti, välillä ymmärrettävää ja kunnon komentoja. Suihkussa neiti ilmoitti "kylmä" ja samoin vatsan kurniessa on "nälkä". Papukaijana hän on myös, varsinkin alkutavut kaikuvat perässä, monet sanatkin, naurun säestämänä. Eilen illalla annoin Reetalle Pringlesejä. Silleen autoin syömään... Kunnes jälleen uusi aluevaltaus pulpahti neidin omasta aloitteellisuudesta. Reetta alkoi itse syömään ihan määrätietoisesti ja onnistuneesti. Piti äitipolon jälleen onnesta ja ilosta, liikutuksesta ja hämmennyksestä, helpotuksesta ja asian mielettömyydestä märistä. Vuolaina nauruun sekoitettuina onnenkyynelinä hihkuin ja hytkyin, ääneen märisin ja hörisin. Reetta söi varmaan sen kymmenen lastua, omin avuin, pala kerrallaan pureskellen. Ilmeet kertoivat myös omasta ilosta ja onnistumisesta, siitä kuinka onnistuu ja osaa, kykenee ja hallitsee. Samaan aikaan kykeni hallitsemaan lukuisia asioita, jotka ovat olleet hukassa. Lukuisia kertoja olen täälläkin maininnut, että sitä niin helposti totuttuun tapaan auttaa jopa liikaa, tosin mielellään auttaa jotta monet asiat myös lapselle mahdollistuu. Mutta pitäisi muistaa kyseenalaistaa ja tarkastella omia toimintojaan, ettei tee liikaa toisen puolesta tai ei anna mahdollisuutta kokeilla itse. Toisaalta moniakaan asioita Reetta ei esteistä johtuen voi tehdä, jollemme auta ja mahdollista.
   Eilen Reetta oli raivo, lähinnä hoitajalle kuului raivonneen, uskoisin sen olleen selkeää kapinaa. Onhan sovittu, että kun hoitaja käy, hän hoitaa seisomatelinetunnin omalla työvuorollaan. Me hoidamme muina päivinä. Reettahan tietää ja ymmärtää tämän, samoin kaikki tuet ja touhut, joita arkeen kuuluu. Illalla neiti oli ilman kapinointia tukiensa kanssa useamman tunnin, yli neljä tuntia itse asiassa, vaikkei hoitajan aikana juuri moiseen suostunut. Viime viikolla Reetta oli ihan tuosta vain toista tuntiakin seisomatelineessä, kun hänet laitoin, samalla tuet jaloissa ja kädessä. Eikä kapinoinut yhtään. Jumpparillekin eilen kuului mesonneen. Toki onhan tässä sitäkin, että olemme olleet "arjesta lomalla" pari viikkoa, ei siis jumppaa, ei siis toiminta- tai puheterapiaa, olemme menneet omillamme. Kyllähän se kalenteriin aikataulutettu arkemme ja tulevat napakat suunnitelmat itse kutakin ahdistaa. Miksi siis ei myös Reettaa ja toki kapinaan oikeuttaa. Kauhulla ajattelen kuinka saan syksyn kalenterin toimivaksi, kun alkaa myös koulukokeilu, eikä sekään aivan yksinkertaista tule olemaan. Siihen pyörivät terapiat ja toiminnat. kaksi terapeuteista kulkee myös Oulusta, joten en itse voi heitäkään määritellä oman kalenterimme mukaan, on lutvittava siinäkin, sopeuduttava. Haettava kompromisseja, kuitenkin ajateltava Reetankin kannalta, ei ole kiva kun kaikki päivät ovat kellon kanssa kilpailua ja rynnimistä. Tasan silloin  alkaa myös kapinointi, kyllä minun itsenikin tekisi mieli kapinoida, ymmärrän siis lastani.
   Olen siis kirjoittanut riittämättömyydestä, se on jokapäiväistä elämäämme, lukuisilta eri kanteilta. Hengästyttää ihan, myös ammattilaisia, kun tajuaa mitä kaikkea pitäisi jokaiseen päivään saada sulautettua, upotettua ja tehtyä. Samalla olisi hyvä olla vain ja rentoutuakin, nauttia kesästä ja mennä ilman aikatauluja... Itsellä oli morkkis ensin, kun terapioihin tuli kesätaukoja, mutta ne ovat olleet hyväksi vain. Moni terapeutti sanoikin, että tauot saattavat edesauttaa kehityksessä, näinhän se on nyt todistettu meilläkin. Armollisuutta koitan hakea myös ulkoilussamme. Keväällä ja alkukesästä vedimme todella napakoita kävelylenkkejä, kilometrejä tuli ja paukkui. Nyt olemme ulkoilleet nautiskellen ja esteettisiä asioita haeskellen. Rannassa laineita seuraten, sudenkorentoja bongaillen, aistihavaintoja tehden. Lirinät, liplatukset, tuoksut, kaislikon suhinat, puiden lehtien kahinat, vesilintujen äänet, leikatut nurmikot tuoksuineen, auringon lukuisat vaiheet taivaalla, pilvenliikut, valot ja varjot, ja näin pois päin. On myös aika napakkaa treeniä, pakaratreeniä itselle, lykkiä nurmikenturoilla pyörätuolia. Sillä nehän eivät aivan esteettömiä ole, saa siinä puskea mamma. Pyöräteillä lykkiminen onnistuu (kesällä) vaivattomasti, mutta soratiet ovat heti raskaampia, saati sitten pellot, metsät tai hietikot. Kaikkea olen kokeillut.


   Esteettömyydestä piti siis kirjoittamani, melkein jo unohdin. Mutta tässäpä joitakin ajatuksia, omasta varmaan suppeastakin perspektiivistäni, sillä olemmehan yhä amatöörejä ja aloittelijoita tälläkin saralla. Mutta näen asioita uusista vinkkeleitä ja moni asia saa niskakarvoissa nytkähdyksiä aikaiseksi. Kun on muka esteetöntä, koitappa itse, onkohan se aina niin esteetöntä. Ensinnäkin kynnyksiä, portaita ja porrasralleja on joka lähtöön. On liikkeitä joissa on porrasrallit, mutta luiskan päällä on tavaraa tai parkkipaikka, luiskaan pitäisi pystyä hyppäämään sivusta. Reetan kohdalla monia asia on helpompaa, kun on aina avustaja mukana, Reetta on vielä kevyt lapsi ja pyörätuoli on kapea. Invapaikoilla pysäköidään ilman invamerkkejä, kaikkialla. Jos nyt edes koko invapaikkaa on ajateltu. Ovet saattavat olla sellaisia, ettei mahdu tai niitä ei saa avattua, ellei puske ja pönkää ja ole avustajallakin avustajaa. Monissa liikkeissä on tavaraa, rekkejä ja hyllyjä niin tiheästi, ettei puhettakaan että sopisi välissä pyörätuolilla kärräilemään. Lauantaina ajattelimme lähteä Hiekkasärkille Kalajoelle. Ajatuksena oli päästä ihan uittaan varpaita meressä. Olen aina ajatellut, että särkillä on hyvin pitkospuita. No nyt kun olimme niistä riippuvaisia, tajusin, ettei ne ihan niin mene että niistä suurempaa hyötyä olisi. Juoksuhiekassa saa vetää aika pitkiäkin matkoja jotta pääsee vesirajaan saakka tai edes niille pitkospuille. Mikä taas törkeintä oli tajuta, että mönkijöillä ynnä muilla vehkeillä oli pitkospuut ajettu usean metrin matkalta poikki, kunnon raiteet oli hiekassa. Kuinka kelaat siitä yli, jos on vain yksi tai kaksi lautaa upottavassa hiekassa vierekkäin? Minä vedin voimalla ja yhdenpyöräntekniikalla Reetta keikkuen. Reetan varpaat eivät kastuneet, sillä pitkospuut veivät ihan rannasta pois päin. Muu porukka meni juoksuhiekan kautta uittamaan varpaita. Tessa, Reetta ja minä palasimme pitkospuita pitkin. Siinä oli sellainen kahden-kolmenkymmenen sentin pudotus laudoitukselta hiekalle, jotta pääsimme leirintäalueelle. Mennessä nostajia oli enemmän, enkä ajatellut sen vaikeutta. Palatessa mietimme ääneen Tessan kanssa kuinka ja miten päin. Sattui paikalle lauma atleetteja, jotka sitten apuaan tarjosivat, tulivat nostamaan. Silmiäni räpsytellen vihjaisin, josko ihan portille asti auttaisivat. Kyllä siinä bodarikin hengästyi, ja hiki kirpoili, kun juoksuhiekassa lykki menemään. Itse osasin jo vedätystekniikan, paljon kevyempi niin päin, mutten tietenkään kertonut vaan annoin atleetin huhkia. Eli ei se yksistään minusta raskasta ollut, näytti mieskin yllättyvän voimiensa käytöstä. Hah! Tessa meinasi nauraa, kun tajusi kuinka viattomasti nakitin raskaimman savotan täysin tuntemattomalle. Kiitos kuitenkin, atleetit, rantaleijonat, ilo oli silmille. Monissa kohdissa särkillä ja muuallakin on portaita, joissa on luiskat kiinni. On ja on, mutta onko niiden jyrkkyyttä tai toimivuutta kukaan oikeasti testannut. Itse en uskaltaisi lähteä pitkiä ja todella jyrkkiä portaita Reettaa pyörätuolilla liikuttelemaan. Sama pätee vaunuihin, pysyykö vauva kopassa jo on pää alaspäin tai seisoma-asennossa luiskan jyrkkyydestä johtuen. Kahden renkaan tekniikkakin, keuliminen, on vaikeaa pidemmillä matkoilla saati sitten useiden kymmenien portaiden kohdalla. Tai sitten olen tosi arkajalka ja estoinen tuossa asiassa, vielä. Enkä halua panetella Hiekkasärkkiä nyt yksistään tässä pitkospuu ideassa ja sen ontuvuudessa, varmasti siellä moni asia on pidemmälle ajateltu kuin monilla muilla uimarannoilla. Mutta nämäkin asiat itselle aukesivat nyt uudella tavalla, kun olimme oikeasti pyörätuolin kanssa liikenteessä. Kuinka tärkeää on kuunnella esteettömyyttä tarvitsevia ihmisiä, asettua heidän asemaansa edes pieneksi ajaksi. Tai sitten on oltava itse valmis auttamaan ja palvelemaan liikkeissä vaikka ulko-ovelle asti, jos esteettömyys ei käytännössä onnistu, tulemaan enemmän kuin puoliväliin vastaan. Tänään kalenterissamme ei ole merkintöjä. Eilen ehdotin, josko uusi yritys samaan mereen. Nyt yritän tehdä enemmän ajatustyötä jo etukäteen, miettiä mistä kohtaa ja millä tekniikalla. Bikineitä suunnittelimme Reetalle, ne ovat uimapukua helpommat pukea rannallakin. Ainakin Reetta näytti innostuneelta. Vernaa tosin ilettää merivesi, sillä kerran siellä on uinut valkoisia torakoita, yäk.
   Isot typyt ovat Helsingissä, eilen aikalailla ex temporee lähtivät pariksi päivää sukuloimaan. Olihan se melkoinen paniikkifarssi, saada ne junaan saakka, Fanny kun ei haluaisi kotoa poistua. Voi sissus! Reetalla oli juuri silloin hoitaja, hän sanoikin minulla olevan lehmänhermot, joiden elastisuus juuri tuossa paniikkikiireessä korostui. Ihanko totta, taitaa ne olla melkoiset hermot välillä. Onhan noita kuormittavia tekijöitä monenlaisia, hermojenikin suhteen, tai sitten olen kroonisesti itse aivan hermo. Noh, junan lähtöön oli puoli tuntia aikaa, oli pakkamaatta, eikä netistä tahtonut löytyä istumapakkoja vierekkäisiä sellaisia. Sitten piti peilata, miettiä, stailata ja panikoida. Odotin jo autossa ja yritin olla hiiltymättä kun aika vain kului. Matkalle sattui myös muutama tietyökone, sepelinpätkä, ruuhka ja sen seitsemän lomakuskia ja nautiskelevan panikoivaa turistia. Minuutit kuluivat ja paniikki yltyi, juna oli rautatiesillalla tulossa kun lapseni sain asemalle nakattua. Kävi kuntoilusta sekin, syke nousi, puuskututti ja hikoilututti, mutta ehdittiin. Huh huh! Oli ihan voittajafiilis! Kunnes sain tekstarin seitsemäntoista minuuttia lähdöstä, että kaduttaa kun tulikin lähdettyä... Illalla oli ihan toinen ääni kellossa ja puheessa kupli innostus. On vain välillä tehtävä näinkin radikaaleja loikkauksia elämässä ja uskallettava, toisille se on helpompaa kuin toisille.
   Mitäs me terveet tehtäisiin? On ollut Vernan kysymys useina päivinä nyt liki parin viikon aikana. Terveiksi hän on minut (!), itsensä ja Reetan määritellyt. Huikeinta on määritelmässä se, että Reetta koetaan meidän huushollissa terveeksi, tarpeeksi terveeksi. Periaatteessa terveeksi, kun ei ole silleen sairas kun ei ole lääkkeitäkään, on vain muutama rajoite. Kun on "vain kehonsa vanki", muuten terve. Serkkupoikakin, kolmevuotias, sanoi jo keväällä Reetasta "Reetta-skeggu ei ole enää sairas".  Ihana kuulla lapsen oma määritelmä siitä mitä näkee tai kuinka kokee. Sillä viimeiset pari viikkoa pian meidän huushollissamme on ollut noita sairaita ja oikeita potilaita. Tessalla ja Fannyllä kävi noin viiden päivän kuume. Mutta yksi potilaamme on edelleenkin sairas, Pasilla on ollut neljänkymmenen asteen kuumetta viikko, yhä paukuttaa kolmessakymmenessä kahdeksassa. Eikä syytä tiedetä. Miesflunssa on rankka laji, eikä minulta enää tahdo sympatioita herua, eikä enää ylimääräisiä palveluita irrota, sillä sorvissa on ollut veivattavaa meikäläiselle oikein kunnolla. Hitokseen alkaa jo tuntua, että alan olla loman tarpeessa... Onneksi saimme vieraan viikonlopuksi ja vietimme myös Fannyn synttäreitä. Vieraitakin uskalsi tulla, kun tuo ei kenties ehkä ole tarttuvaa sorttia, mikä lie pöpö... Kyllähän moinen kuume kenet tahansa heikoksi vetäisi, en sitä kiellä, mutta kun Reetan jokaisessa risauksessa minun on ollut oltava mukana ja tekemässä, kun arkea ei ole voinut yhtään jakaa toisen tekemisten kanssa. Kun ei ole jaksanut eväänsä heilauttaa, saati sitten Reettaa nostella tai siirrellä, osallistua hoitoon. Onneksi systerit ovat terhakoita apulaisia, mutta kun niitä oli kolme kuumeessa yhtä aika alkoi apukädetkin meikäläiseltä loppumaan. Samaan aikaan on pitänyt hoitaa juoksevia asioista, äidin asiat on jäänyt hoitamatta. Sunnuntaina äidin sitten synttäreille hain, sain löytää kesäkukat pääosin kuolleena, sillä en ollut Kuopioviikon jälkeenkään revennyt sinne saakka auttamaan. Vähäkös olen rajallinen, rajoittunut, estoinen ihminen.  Mutta sain minä Fannyn kanssa yhden ison pihakissan kiveen maalattua, se oli sellainen kolmen-neljän tunnin irtiotto viime viikolla, ja teki terää heittäytyä huuhaaksi edes hetkeksi. Täytyy nuo irtiottojenkin asiat maksimoida ja ottaa kaikki irti pienistäkin hetkistä. Onneksi osaan, olen aina ollut nopea ja suuruudenhullu, heti ja täysillä.
   Eilen minulta kysyi kirjoittajakurssikaverin mies, jonka ensimmäistä kertaa tapasin, koskas saan kirjan valmiiksi. Hah, kunpa saisin edes jotain kirjoitettua. Ideoita ja kirjoittamattomia asioita kyllä olisi, nuppi pullollaan. Niin, aamukuudelta kun tänään nousin, sainkin tämän kirjoitettua, mutta kun ei tahdo siltikään ehtiä. Olisihan se hienoa naputella kirja jos toinenkin, olla oikeasti luova, mutta tällä hetkellä ei elastisuuteni anna niin paljoa periksi. Nyt Tollo tuli kertomaan aamutarinoita, kehrää ja puskee koneen vieressä. Otsassa on jokin pahkura, rupi tai punkki, pitää alkaa tsekkaamaan koko kissa. Nämä meidän eläimet ovat niin ihania, mielettömiä persoonia, varsinaisia tapauksia. Jalkojeni päällä makaa kokoa ajan Kaino. Reino nukkuu vieressä. Reetan vieressä nukkuu Vieno, joka ainoa yö. Välillä ne nukkuvat pitkin pituuttaan selät vastakkain tai sitten Vieno nukkuu tyynyn yläpuolella. Vieno kun ei kuule, niin välillä se uppoutuu mietteisiinsä kukkapenkissäkin, eikä tiedä yhtään mitä selän takana tapahtuu. Viikonloppuna seurasin Väinöä ja Vienoa. Vieno istui pionin juurella mietiskelemässä. Väinö tuli takaa päin ja meinasi hyökätä säikäyttämään. Piiloutui kartiotuijan alle ja kyttäsi. Sitten Väinö varmaan muisti ja tajusi, ettei Vieno ole niin kuin muut. Niinpä Väinö peruutti ja kiersi Vienon etuviistosta ja lähestyi pikkuhiljaa. Vieno heti näki kollin lähestyvän ja niin ne jatkoivat yhdessä matkaansa, musta ja valkoinen kaveri. Takaovemme on lähes yötä päivää auki, on kiva kun kissoillakin on esteetön mahdollisuus kulkea. Kyllä ne kulkevatkin ja ruokaa uppoaa. Tinkakin kiipeilee Vinolta oppineena pergolan reunoilla, opettelee yhä. Viime viikolla kärhöt vain rapisivat kun tekniikka petti ja kissa sukelsi takaperin pergolasta alas. Ja kiipesi uudelleen, sitkeitä ne ovat myös. Mökömajan katto on kaikille kissoille kiva paikka loikoilla ja seurata maailman menoa.
   Hui, kello on jo yhdeksän, kolme tuntia olen tässä itsekkäästi makustellut aamua. Kauhea, nyt pitää kiriä, olen vasta aamukahvivaiheessa yöpaitasillaan, kaukana esteettisestä. Reetta kun nousee, loppuu tämä joutilaisuus, taidan tarjota Pringlesejä heti aamupalaksi, oli se niin ihana palautunut taito joka eilen löytyi. Haluan mahdollistaa sen ilon ja onnistumisen tällekin päivää. Kenties tyttökin jaksaa paremmin sitten tukien käytön, seisomatelineen ja nämä viralliset höyryämiset kun aloittaa onnistumisilla ja naurulla. Hyvillä asioilla ja estojen poistumisilla. Estottomasti ja toivottavasti myös esteettömästi. Pika-aamusaunoimme, nyt Reetta saa letkusta aamuannoksensa, naksuttelee lastuja, on hymyilevä, keltavihreisiin puettu ja istuu todella ryhdikkäästi. Pasin kuumetta edellä vähättelin, yhä 39 heti aamusta, huh huh, kuulemma jo pää sekoaa ja heikottaa. Voi sissus mistä on kyse, mitä tuo on ja mikä avuksi. Eli jatkan siis "yksinhuoltajuudella", paas kattoo uskallanko tuplien kanssa edes kotoa lähteä jos tuo kuume sekoittaa koko miehen. Onneksi tuon neidin asiat tuo tarvittavaa vastapainoa oikein isoilla punnuksilla noihin Pasin ongelmiin verrattuna. Koen, että olemme niin voittajia tänäänkin, kaikesta huolimatta. Esteettisen estottoman esteetöntä tiistaita, anna auringon hyväillä sielua ja vähän varpaitakin...


  

lauantai 16. heinäkuuta 2016

PILVENLIIKKUJA

Jälleen voin aloittaa sanoilla, sataa sataa ropisee... Mistä tuota vettä oikein riittää? Ilma on todella painostava ja hikeä pukkaa ihan tyhjästä. Kävin illalla tanssimassa, ja kun yhden aikaan yöllä ajelin kotiin oli jotensakin jo syksyinen fiilis. Pimeää, valot imeytyivät mustaan asfalttiin, sammakoita loikkimassa ja vettä tuli oikein kunnolla. Siinäkö se kesä siis mennä vilahti, odotellessa. Tuo pimeys jaksoi hämmentää, missä yöttömät yöt, jokos ne meni? Harmittaa maanviljelijöiden puolesta ja lomalaisten puolesta. Omaan elämään sadesäät ei silleen suuremmin vaikuta, kun en anna vaikuttaa. Eihän se elämä voi muokkautua yksistään pilvenliikkujen mukaan. Ei, ainakaan minun mielestäni. Ei sillä, etteikö aurinko tekisi terää, hivelisi, antaisi energiaa. Toki pyykkirumbamme pyörittäminen ulkona kuivattamisineen olisi suotavaa. Samoin pitkät nautinnolliset pyörätuolilenkit ovat jääneet, kun saa palata uitettuna. Eikä Reetta viihdy, jos on liiaksi kelmutettuna, paketoituna tai peitettynä tuoliinsa. Samoin vesitetty pyörätuoli kestää kuivua.
   Vesijumppaa ja vesileikkejä olemme myös harrastaneet. Sellaista joutilasta lillumista, satoi tai paistoi. Palasimme eilen Rauhalahden lomaviikolta, jonne saimme yllättäen peruutuspaikan. Vertaistukeakin olisi ollut tarjolla, sillä järjestäjänä oli Sylva. Niin olisi, mutta jotensakin kierrän jo kaukaa uudet tarinat ja vertaistuen. Ei vaan rahkeet riitä, aina uudelleen selittää taustoja, tilannetta ja tulevaisuutta. Kun ei niistä kukaan tiedä, etenkään tästä tilanteesta tai tulevaisuudesta. Enkä jaksa meidän sakkia tsempata sosiaalisuuteen, jos haluavat olla ja möyröttää oman sakin kanssa ja ilman uusia tutustumisia, annan olla. Menimme usein erilaisilla kokoonpanoilla, tytöt pärjäävät myös loistavasti jo päineen. Yhtenä iltana olimme Jätkänkämpällä illallisella ja tukkilaisnäytöksessä, tytöt nappasivat Reetan mukaansa ja lähtivät hotellille ennen meitä vanahuksia. Ohjelmaa oli tarjolla monipuolisesti, osaan osallistuimme, paljon menimme omin nokkineen. Lähinnä niiden pilvenliikkujen mukaan muotoutui päiväohjelmamme... Enkä suinkaan minä niitä liikkuja seurannut. Mutta ei siinä, olihan risteily kivempi aurinkoisella säällä ja pidemmän kaavan mukaan, kuin sateessa pienemmässä paatissa kököttäen. Asioilla on monia puolia, monenlaisia pilvenliikkuja, enkä nyt sen enempää ruodi niitä. Mutta sen voin sanoa, että kompromisseja muokkasimme, usein, on tämä meidän klaanimme sen verran vahvoilla tempperamenteilla varustettu. Reetalla myös mitta täyttyi pyörätuolissa istumisesta ja vaipoissa olosta, ymmärrän. Onneksi uima-altaassa neidin asennot monipuolistuivat ja hän selvästi rentoutui. Ruokaahan oli tarjolla joka käänteessä, kyllä me söimmekin. On se ihan sairasta, aamupalalta suoraan lounaalle, sitten pientä naposteltavaa, päivällisen kautta iltapalalle. Reetta söi todella hyvin, varsinkin kiinteitä siis. Kaikki liharuuat maistuivat, on huikeaa nähdä ja saada syöttää kaksikin isoa jauhelihapihviä ja perunoita aterialla. Ja pitkästä aikaa neiti aukoo suutaan kuin linnunpoikanen kun on niin nälkä. Jess! Jostain syystä Reetta ei halua ottaa lusikasta tai haarukasta, moni ruoka on helpompaa syöttää sormin. Olkoon ihmiset ja sivusta seuraajat mitä mieltä tahansa sormiruokailusta, syötän paljon sormin, koska saan tytön syömään ja hyvin saankin. Korvikkeen eli letkun kautta tiputettavan litkun määrää olemme vähentäneet, nyt menee purkillinen päivässä eli 500 ml. Muu on sitten ihan oikeaa ruokaa, siis smoothieita, soseutettuja oikeita ruokia ja keittoja, mehuja, vettä, jogurtteja ja sen sellaista, mikä nyt saadaan letkujen kautta menemään ja toki suunkin kautta menee loistavasti. Paas katto mitä ravintoterapeutti sanoo, jahka näemme joskus.
   Viikon aikana sain tajuta, huomata ja liikuttua myös meidän tyttöjen tiiviistä yhteydestä. Kuinka loistavasti he ottavat Reetan huomioon ja auttavat, osaavat lukea häntä ja toimivat todella napakasti Reetan hyväksi. Suihkussakin tytöt auttoivat pesemällä Reetan ja jopa minunkin hiukseni, kun pidin Reetasta kiinni, ettei putoa pyörätuolista. Auttoivat altaisiin kantelussa, tutkivat esteet edeltä, olivat kärppänä auttamassa. Kylpylässä Reetan käyttöön oli varattu oma pyörätuoli. Oli ja oli, isohan se oli, matala, liukas ja vedätti alaviistoon. Siinä oli myös irtopala, reiän päällä, joka oli istuimessa. Ensimmäinen kerta oli hurja farssi, Reetta liusui, luisui ja keikkui, minulla oli täysi työ saada pidettyä neiti kyydissä. Melekosta epäergonomista akrobatiaa, varsinkin itselle. Mutta harjoitus tekee viikossakin mestarin, kehittelimme oman tekniikkamme. Laitoimme kainaloiden alta ison pyyhkeen, jonka tiukasti vedimme kädensijojen päälle, eli omien käsien alle ja lukitsimme tavallaan siihen. Sitten pystyi napakasti keulimaan tuolilla ja saimme neidin liikenteeseen, kun varpaat eivät raahanneet maata ja neiti pysyi isossa tuolissa. Toki olihan altailla Pasikin mukana, mutta naistensaunassa ei... Välillä altailla samaa ikäluokkaa olevat pojat alkoivat matkimaan Reetan oloa ja asentoa, kun joudumme sylissä pitämään. Se satutti katsoa, kun toiset irvailevat ja pelleilevät, heittäytyvät vanhempiensa käsivarsille, ääntelevät ja ovat puhumatta. Mutta en heitä sanallisesti kuitenkaan ojentanut, tietty mieli teki, ajattelin ettei kukaan koskaan voi tietää mikä on itse kunkin kohtalo. Ehkäpä nuokin pojat saivat toisaalta ajattelemisen aihetta, jos noin monia asioita Reetasta rekisteröivät. Tärkeää ja kaiken muun yli meni Reetan nauttiminen, rentoutuminen ja rätkätys. Systereiden kujeilut ja vesileikit.
   Nyt esille on nostettu Reetan vaatteet, lähinnä se miten kotona neidin puemme. Nooh, kunnon kritiikkiä, Reetan puolesta. Leggarit ja helpot kotivaatteet, välillä kuulemma mauttomasti yhdistellen ja lapsellisesti, ei olenkaan Reettamaisesti... Nyt siis shoppailimme Reetallekin vaatteita, kouluakin ajatellen. Sellaisia yhdessä valittuja, pillifarkkuja, puseroita ja kenkiä. Kyllä neidinkin silmät kiiluivat kun hypistelimme ja Verna vaatteita Reetan puolesta kokeili ja päälleen mallaili. Tytöt tuntevat Reetan maun hyvin ja samalla kun alerekeistä itselleen vaatteita bongasivat, valikoivat Reetallekin. Toki itseä välillä mietityttää paljonko vaatteita ihminen tarvitsee, mutta suon sen lapsilleni ja ovathan he järkeviä rahankäyttäjiä, omilla korteillaan höyläsivät menemään. Ja iltaisin ynnäilivät tekemänsä säästöt, kun ostivat aletuotteita. Aikanaan itse olen saanut syksyisin yhdet uudet samettifarkut ja pari puseroa, joilla porskutettiin sitten koko lukuvuosi. Kaikessa ajateltiin myös kasvunvaraa ja niin edelleen... Jostain syystä ruskeat samettifarkut yököttävät ja puistattavat minua yhä. Haluan siis mahdollistaa lapsilleni vaatteiden vaihtelun pilvenliikkujen ja fiilisten mukaan. Reetalla on ollut sairaalajaksoillakin tapana miettiä, minkä värisen päivän tänään valitsen, sillä päiväthän eivät suinkaan ole fiiliksiltäänkään samanlaisia. Ja vaatteillahan niitä fiiliksiä tuodaan myös julki ja vaatteet määrittelevät mikä on oma fiilis, kuinka niissä viihtyy. Minäkin haksahdin kahteen silkkitunikaan, sellaiseen liehuvaan, heiluvaan, varsinkin tanssiessa miellyttävään. Minulla on ollut yksi luottosifonkipusero jo nelisen vuotta, joka päällä tykkään heilua tanssiessa, sellainen joka liehuu kun taiteilen parketilla. Joka elää ja mukautuu liikkeeseen, antaa kevyen vaikutelman ja ei ahdista. Kuvittele vielä vähän... siis pidän tanssiessa sellaisista vaatteista, jotka liehuvat, hulmuavat ja eivätkä kahlitse. Sellaisista jotka eivät ahdista, peittävät alleja ja vatsamakkaroita (ainakin luullakseni), joissa on helppo ja huoleton olla. Ovat ajattomia ja haukkuvat hintansa pitkällä käyttöiällä, ovat myös eri vuodenaikoihin sopivia. Aah, nuo ostamani tunikat olivat ainakin minulle sellaisia, tosin osa kriitikoista vähän nokkaansa kipristeli, kun hotellihuoneessa liehuttelin ja fiilistelin.
   Sunnuntaina harrastin tanssimista tyttöjen kanssa. Hotellilla oli sunnuntaihumpat, tauotonta musiikkia laidasta laitaan. Tanssiparketilla pyörähti ajoittain pari tai kaksi, kunnes meidän laumamme parketille rynni. Tyhjässä salissa Reetallakin oli tilaa pyöriä tuolissa. Sain myös opettaa tytöille joitakin paritanssin kuvioita, askeleita, pyörähdyksiä ja kädenalituksia. Kun heidänkin estot karisivat ja musiikki vei mennessään, ei mitään rajaa. Kiipesivät fiilistelemään jo bändin lauteille ja antoivat mennä. Illan päätteeksi yksi taitava tanssijapappa tuli kehumaan tyttöjen tanssia ja rytmitajua. Se hiveli äidinylpeyttäni, näytti hivelevän myös tyttöjen fiiliksiä. Eiväthän he tahdo ottaa korviinsa minun kehuja ja kannustuksia, mutta ulkopuolisen sanat vaikuttivat. Samainen papparainen puhutteli meitä viikon tanssikaverinaan. Keskiviikkona oli naistentanssit, arvatenkin uudessa liehuvassa tunikassani olin heti keulilla pyrkimässä mukaan. Kymmeneen saakka ravintolassa sai olla myös lapset. Tytöillä oli kova kiire päästä mukaan, katsomaan lähinnä. Nooh, mamma näytti mitä on ujouden karistaminen ja naistentanssimeininki. Löytyi muutama loistava tanssittaja, sain vetää rumbat, fuskut ja foksit aivan täysillä. Heittäytyä liehumaan tunikassani. Oma tanssitaito on sen verran jo kohentunut, että kykenen ja uskallan uudenkin tanssittajan vientiin mukautumaan ja lähtemään. Viimein Pasikin pääsi (huomio sanalla pääsi) todistamaan minun harrastustani. Sain jopa positiivisia kommentteja, jostakin käsien venymisestä, pitkistä askelista, vauhdista ja heittäytymisestä. Hetkuttelusta, ketkuttelusta ja hytkyttelystä. Harmi kun en kirjannut niitä uusia tanssiverbejä ihan paperille, joita Pasi keksi seurattuaan tanssimistani. Pointti oli sillä, että perheeni tajuaa kuinka nautin ja jopa osaan, fiilistelen musiikkia. Ihan sama meneekö askeleet ihan nappiin tai kohdilleen, kunhan korvien väli ja kroppa saa sen mitä haenkin.


   Nyt on siis lauantaiaamu ja kello pian yksitoista. Reetta on saanut letkuruoan ja torkkuu tyytyväisenä säkkituolissa. Neiti nauttii niin kun pääsi kotiin ja omiin paikkoihinsa, vapautui vaipoista. Kitinät loppuivat välittömästi kun kotiuduimme. Matkustaminen oli aika äänekästä, huh huh. Auton ja laumamme sisäiset pilvenliikut olivat välillä aika paksut, suorastaan käsinkosketeltavat. Osan matkasta Reetta huusi ja tytöt mukana. Lopulta se meni yhteishuudoksi, niin hyvässä kuin pahassa. Parasta huutamisessa oli huutaa aakkosia tai vokaaleja vuorotahdilla yhteen ääneen. Reetta kun aloitti aina A:lla, muut jatkoivat aakkoset loppuun ja Reetta rätkätti mukana. Välillä lauloimme, veisasimme, heitimme kakkahuumoria, pelleilimme, leikkasimme kiinni, otimme aikalisiä... Kännyköillä tytöt pelleilivät myös. Mitä sitä nyt suurperheen liki kolmeensataan kilometriin saa mahtumaan, saa, myönnän. Minä sain olla ratissa, nautin niin ajamisesta. Pasille iski lomaflunssa, nyt makaa kuumehorkassa ja hikoilee sängyssä. Illalla kuume kiiri yli 39 asteeseen. En tiedä mistä on kyse ja mistä moinen tuli, toivottavasti ei mene koko sakkia läpi. Kakkahomma. Vernan ja Fannyn vein saman tien eilen illalla mummulle yökylään. Tessa oli yhä hereillään kun tanssimasta yöllä palasin. Reetta nukkui loistavan yön ja on silmin nähden rennompi ja tyytyväisempi, ennen kaikkea hiljaisempi, eikä osoita mieltään kotona. Äsken toin Väinön likomärkänä Reetan luo. Hämmennyin, kun Reetta ojensi heti kätensä ja alkoi omatoimisesti silittämään kollia. Oikeilla liikkeillä ja itsenäisesti. Viikkoon emme ole tukilastoja harrastaneet ja omatunto hiukan soimailee, mutta tuo oma-aloitteinen kissan silittäminen ja toiminta oli ihana nähdä ja tajuta. Voi sitä rätkätyksen määrää, kun eläimet tulivat puskemaan ja pussailemaan Reettaa heti jo autoon. Ilo kuului ja näkyi, silmät loistivat ja ikävä kotiin oli ollut kova. Meillä oli kotona eläimillä hoitaja viikon, yksi tärkeä henkilö perheessämme, sukulainen joka ei ole mitään sukua. Oli mieletöntä palata tyytyväisten eläinten luo, siivottuun, mopattuun, siistiin ja pyykättyyn kotiin. Kiitos!!!! Loistava ratkaisu, joka loksahti tavallaan itsestään.
   Mitäpä tälle päivää olisi suunnitteilla? Ken tietää, paas kattoo mihin suuntaan pilvet liikkuvat. Nautin simppelistä aamukahvista, omasta isosta pöllökupistani. Tessa ja Pasi nukkuvat yhä, näyttää Reettakin ottavan tirsat. Kasseja ja pusseja olisi muutama purkamatta. Pyykkikone odottaa käynnistämistä. Eilen oli toiveena kunnon kotiruokaa, tein huushollin isoimman kattilallisen kermaista lohikeittoa, jota riittää tällekin päivälle. Meille piti tulla vieraita viikonlopuksi, muttei tullutkaan. Tavallaan minulla onkin yhtäkkiä omaa aikaa, saan naputella kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, sekin tekee kyllä hyvää. Ja varsinkin kun tuo Pasi alkoi nuurumaan... Piha on muuttanut viikonkin aikana muotoaan, nauhukset puskevat kukkaa kovalla tahdilla ja kasvu on ollut hurjaa monilla turppailla. Toki ruohokin on venynyt ja pitäisi ajaa oma ja mummun piha. Mutta kun tuota vettä sataa, ei siinä hommassa ole suurempaa järkeä sateella. Odotan, että kotona ruokailut normalisoituisivat ja ähky-ylensyönti loppuisi. Tytötkin ovat kuulemma herkutelleet aivan liikaa ja ottavat kurinpalautuksen.
   Eilen minulta kysyttiin oliko rentouttava loma? Nooh, mitähän tuohon rentoutumiseen ja lomaan oikein vastaisi. Oli ja ei, moni asia on niin paljon helpompaa kotona ja omissa kuvioissa. Loma, mikä määrittelee loman, joidenkin "asiantuntijoiden" mielestä olen ollut "lomalla " pian kuusi vuotta. Minulle loma on myös latautumista, hyviä fiiliksiä ja ylettömästä jatkuvasta huolehtimisesta edes hetkittäistä vapautumista. Yöllä kun ajelin kotiin, ajattelin meillä olevan hyvän vuoden, kaikkinensa, verrattuna huonoon vuoteen. Haasteita, mutkia ja esteitä on ollut ja on yhä ja aina vain, myös muussakin lähipiirissä. Elämän helppoutta en liioin menisi korostamaan tai uskottelemaan, ehei, helppoahan tämä ei ole ja vaatii joka päivä suunnittelua, mukautumista, paljon organisointia ja jaksamista. Loputonta puurtamista, lähinnä lapsemme parhaaksi. Reetan asiat edellä, sitten tulee muut ja oma itsensä jossakin hännillä...  Kelailin kaikkea muutakin taivaan, maan ja pilvenliikkujen välistä. Mistä se elämämme nyt koostuukaan. Jos lataa liikaa odotuksia ja huipputavoitteita niin sanotulle lomaviikolle, niin metsään menee että rytisee, ainakin meidän sakilla. Olen pieniin hippuihin, valonpisaroihin, tuokioihin ja hetkiin tyytyväinen. En kurottele utopistisesti kuuta taivaalta, sillä pilvenliikut saattavat vaikeuttaa kurottelua ja olla esteinä. Ja jos ottaa kaikki sadekuurot ja pilvet elämässä esteinä, niin johan niitä riittää. Eilen juttelin myös ihmisten kanssa, jolle tanssiminen on todella tärkeä keino pysyä pinnalla, torjua pahaa oloa ja pahaa mieltä, torjua jopa vihaa, parantaa myös kropan kremppoja ja kuntouttaa monessakin mielessä. Huoltaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Ymmärsimme toisiamme ja puhuimme samaa kieltä, on tärkeää löytää itselle se oikea keino pitää itsestään huolta. Tänään jaksan taas monta kertaa paremmin, kun kroppani huutaa positiivista tanssikipua ja korvien väli on yhä leppoisa. Tunnen ja luulen olevani nyt lomafiiliksissä, vaikka sade jatkuu yhä ja pilvet roikkuvat alhaalla tummanpuhuvina. Reetta on myös loistavissa kotifiiliksissä, heräsi hymyn noustessa heti silmiin saakka. Tässä pilvilinnassa moni asia tavattoman hyvin! Aurinkoisen positiivista sadepäivää, nauti niistä pilvistäkin!

tiistai 5. heinäkuuta 2016

SADETUS

Kylläpäs taas ropisee, ropisee oikein aaltomaisesti ja kaatamalla. Yöllä kuulin kuinka sade ropisi eri voimakkuuksilla, katolla, ikkunoissa, räystäskouruissa ja kasveissa. Sellaiselle sadetusvehkeelle ei ole suuremmin ollut käyttöä, ei tänä eikä myöskään viime kesänä. Kuurot ovat jopa niin äkkinäisiä, että ei osaa ennakoida. Viime viikolla laitoin auton kuivalla kelillä parkkiin, kipaisin apteekissa ja vettä tuli kaatamalla kun parkkipaikalle palasin. Mutta en sulanut, en lie ihan sokerista.
   Arki on jälleen aluillaan rippihuuman jälkeen. Eilisen oli rättipoikki ja maitohapoilla, tänään tuntuu kulkevan kohtuullisesti, sen mitä olen hereillä ollut ja kuunnellut itseäni. Fanny oli niin ihana rippitiitinen ja meillä oli kivat juhlat. Porukkaa oli liki viitisen kymmentä, osa joutui perumaan tulonsa sairastelujen vuoksi. Onneksi lauantaina oli sen verran poutaa, että siskoni sai kuvattua neiti kesäheinän. Minun tekemäni nutturakampaus kelpasi, neidillä oli kukkamekko tyllialushameella, vaaleanpunaiset kumpparit, muutama lupiini ja sateenvarjo. Eiku metsään, apilakentille ja sorateille juoksentelemaan. Lopuksi systeri innostui sadekuvista, tarvittiin oikeasti tikapuut ja sadetus letkusta, näin saatiin ihanat sateenvarjokuvat. Leipomisen hoidimme akkaporukalla. Muutenkin hoidimme tarjottavat viimekesäisten Tessan rippijuhlien kaavalla. Fannylla oli toive, että Reetan reseptillä leivottua oliivileipääkin tahtoo lohikeitolle kaveriksi. Juttelin Reetan kanssa, yritin udella mistähän se resepti löytyisi. Sitten se putkahti kaapin uumenista käsiini. Heti menin löytöäni Reetalle näyttämään ja luimme sen. Reetan silmät loistivat, kun apua häneltä kyselimme ja hän sai osallistua myös omalla tavallaan. Tällä kertaa leipurina oli Verna. Yksi leipä melkein meni omalla sakilla maistellessa, varulta piti maistella, jotta tietää mille se maistuu. Hyvää oli ja riitti juuri ja juuri vieraillekin.
   Konfirmaatio oli vasta yhdeltä, sillä kirkkomme palon vuoksi kaikki tilaisuuden lähes tulkoon pidetään yli puolet pienemmässä kappelissa. Toisaalta kello yksi on sopiva aika, ei tarvitse ennen kukonlaulua nousta höyryämään. Minun kännykkänikin oli sammunut, siinä oli herätys, nukuimme siis huoletta pommiinkin sunnuntaina, mutta ehdimme silti. Tein tarjoilupöydän kukka-asetelman ja onnittelukimpun. Pasi hoiti lohikeiton alustuksen ja minä keitin loppuun, samalla kun kampausta tein. Reetan kanssa ehdin aamusaunaankin. Siivouksiin en puuttunut, varmaan keittiön pöytiä enempää, tytöt hoitivat suurimman osan, Pasi avusti ja hoiteli myös pihan. Juhlat valmistuivat kuin itsestään. Osaan myös lahjakkaasti oikoa nykyisin leipomisissa ja tarjosimme helppoa ja valmista. Konfirmaatio alkoi sadetuksessa, tihkua, pilviä ja kuuroja. Vähän ennen kahta näin kuinka kappelin ikkunoista alkoi tulvia valo sisään ja aurinko päätti tulla esiin. Juhlat saimme viettää aurinkoisessa säässä. Mikä tietenkin meidän huushollissamme antaa lisäneliöitä huomattavasti, kun pääsee terasseille ja ulos. Yritin lauantaina tanssimaankin, mutta se ei oikein tuottanut toivottua rentouttavaa tulosta. Ajelin siis lyhyen visiitin jälkeen kotiin ja nukkumaan. Jos haluan tanssia, en voi sietää änkyräkännissä olevia tanssittajia, joille itse joutuu olemaan tukena. Lyhyesti muotoiltuna asia oli näin. Eli katsoin parhaaksi kotiuttaa itseni.
   Reetta jaksoi juhlahumun kohtuullisen hyvin. Kappelilla piti jonkin verran meteliä, mutta ai paha, ainakaan minun mielestäni. Enhän tosin muiden mielipiteistä tiedä. Testasi kappelin akustiikan kiljaisulla "tuli jo" ja sai porukat nauramaan, nauroi itsekin. Neiti nimittäin nousi viiden jälkeen sunnuntaina juttelemaan, nukahti vasta seitsemän paikkeilla uudelleen pariksi tunniksi. Liekö hyttysenpuremat kutittaneet. Laitoin neidillekin hiukset ja Tessa laittoi luomiväriä. Kotona Reetta meni lauman mukana, välillä Tessa haki pyörätuolilla ulos muiden nuorten seuraan, kun huomasi Reetan jääneen säkkituolissa ikääntyneemmän porukan sekaan. Tytöt osaavat niin ajatella Reetan kannalta ja huomioivat häntä loistavasti. Illalla kun viimeiset vieraat lähtivät, meillä vedettiin pyjamat päälle ja alkoi hillittömät pyjamabileet. Tanssia, omaa showta, laulua ja hauskaa yhdessäoloa. Tytöt pyörittivät Reettaa pyörätuolilla tanssin mukana ja rätkätys oli todella tarttuvaa. Minulle iski lamaannus ja Pasi hoiti loput keittiön siivoukset ja tiskit. Eilen sitten pakkasin, laskin ja palautin laina-astiat.


   Reetasta vielä, paljon tapahtuu koko ajan. Eilen juuri hoitajan kanssa asiasta puhuimme. Neidin tajunnantaso ja ymmärrys on jotensakin laajentunut, mikä taas turhauttaa entistä enemmän. Tottakai! Kun haluaisi sitä tai tätä, mutta kun oma keho pistää kampoihin. Hämmennystä aiheuttaa myös tekemäni lääkevähennykset. Kun spastisuuteen, eli jäykkyyteen menevää lääkettä olen vähentänyt, onkin neidin kroppa rennompi kuin aikoihin. Lihasrelaksanttia olen hiukan lisäksi antanut, mietin siis yhä uusia muutoksia. Kumpi parempi ja koska kokeillaan. Reetta sai vasempaan käteensä muutama viikko sitten lastan, sen teho on ollut käsittämätön, tavallaan mietin voiko viikon käytön jälkeen oieta noinkin hyvin vai onko tämä nyt monen tekijän summa. Samaan aikaan vasen jalkaterä väännättää enemmän. Seisomatelineessä menee välillä kuin huomaamatta tunti putkeen ja sitten on päiviä, ettei Reetta suostu olemaan siinä ollenkaan. Samoin lastojen pitäisi olla kädessä ja jaloissa seitsemän tuntia päivässä, se ottaa välillä koville. Toisaalta kesällä ne hiostavatkin, painavat ja hiertävät. Pistääppä omalle kohdalleen... Silmänräpäytys on loistava kommunikaatiomuoto, samoin saamme hyvin suullisiakin vastauksia. Reetta osaa itse kertoa milloin pitää päästä pytylle. Kunhan vain itse olemme hereillä ja kuuntelemme, ennen kaikkea reagoimme Reetan sanomisiin ja uskomme! Myös tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden ymmärrämme hyvin. Liikkuminen on monipuolistunut jälleen, sängyssäkin pyörii todella paljon. Tänä aamuna heräsin siihen, kun jalat roikkuivat kaiteen välistä ja neiti oli ihan poikittain. Pyöriminen ja asennonvaihdot ovat loistava asia. Samoin sylissä istuminen on ryhdikästä. Nyt kevään aikana Reettaa on vedättänyt taaksepäin nostettaessa ja risti-istunnassa, silleen jäykästi. Nyt tätä ongelmaa ei ole, vaikka olenkin jäykkyyslääkettä vähentänyt. Neiti itse avustaa tosi hyvin nostettaessa, nousee melkein jo istumaan itse. Viimeinkin meillä syödään taas kiinteitä, lihaa ja muuta kunnon ruokaa. Voiko lääkevähennys tuohonkin asiaan noin radikaalisti vaikuttaa. En tiedä. Pyöräilyä olemme myös sateiden välissä harrastaneet. Välillä ihan kunnon lenkkiä hiukset hulmuten ja naama virneessä etukopassa istuen. Joku toinen päivä neiti ei tykkää yhtään moisesta hommasta. Meidän täytyy kunnioittaa Reetan mielipiteitä ja muistaa kuunnella häntä. Samoin käsien otteet ja puristukset ovat muuttunet. Nyt Reetta irrottaa myös tavaroista helpommin, saa käskyt perille, puristusvoima on ollut kyllä koko ajan. Eli paljon hyviä asioita, joskin matka on vasta aluillaan ja varmasti pitkä. Mutta saamme olla tähän tilanteeseen todella tyytyväisiä, moni asia on hyvin. Olen myös huomannut ja kuullut, että ihmiset eivät tiedä kuinka suhtautua ja kohdata tyttö. Osa pelkää romahtavansa hänen edessä, osa karttaa selvästi kohtaamista, osa ohittaa tahallisesti, toiset eivät löydä sanoja, eivät tiedä miten käyttäytyä... Kun rajoitteet ovat päällisinkin puolin huomattavat, ja sitten me vakuuttelemme, että sisällä on yhä sama ikätasoltaan ymmärtävä ja tunteva tyttö. Reetallahan muisti pelaa, eilen kävi kavereita, joita ei ole nähty aikoihin, tasan Reetta tunnisti ja muisti. Ei se helppoa ole, ymmärrämme senkin, ymmärtää sen Reettakin. Mutta välillä se harmittaa Reetan puolesta.


   Sade sen kun jatkuu, oikein kunnolla. Päivä ei kirkastu ollenkaan. Taitaa tulla tytöille jälleen sisäbiletys päivä. Reettakin nousi Pasin kanssa, kello on nyt puoli yhdeksän. Neiti nukkui liki kahdentoista tunnin yöunet, luulisi juhlaväsymyksen nyt helpottavan. Nyt tulee tekstiä ja naurua kovasti. Hyvän kuuloinen aamu. Lukemista, elokuvia, musiikkia, lihaskuntoa, treeniä, näpertelyjä ja joutilaisuutta tiedossa, ainakin tytöillä. Pyykkiä pesin eilen, viime viikolla urakalla, siivoukset voin vetää kevennetysti kun on vasta kunnolla siivottu. Kaapit, ne nyt kaipaisivat järjestelyä. Sen kun saisi tehtyä. Mutta yhä ne kertovat omaa tarinaansa, eivätkä yrityksestä huolimatta pysy järjestyksessä. Kenties ne kuvastavat elämäämme muutenkin, sekaisin on moniltakin sektoreilta, eikä oikene vaikka kuinka nypyttää ja viikkaa. Kuvitelkaa miltä kuulostaa hytkyvä ja hyväntuulinen rätkätys, kun Reetta nauraa. Se irtoaa syvältä ja kuulostaa suunnattoman hyvältä. Sitä ei himmennä sade, eikä ankea sää, tuon neidin avulla jaksamme kaikki tällaisenkin kelin. Eiku sadetanssia kehiin ja hyvää mieltä kaikille.

torstai 23. kesäkuuta 2016

NAPUTUTTAA

Kahdeksaa kello lähentelee, on torstai ja aurinkoinen aamu. Verna nukkuu kaverinsa kanssa Mökömajassa. Fanny omassa huoneessa. Esikoinen, Tessa, on jo reippaasti töissä. Pasikin kotiutui eilen ja nukkuvat vielä Reetan kanssa. Roolijakomme arjessa on mennyt niin, tai ainakin olen sitä yrittänyt pitää yllä, että Pasi saa huolehtia Reetan aamut. Paas kattoo onko mies pysynyt uusissa kujeissa ja asioissa mukana, olen kyllä viikon ajan raportoinut uudet opitut ja onnistuneet kuviot. Ne alkavat jo heti aamusta... Tulee testattua, millä kanavalla ne korvat ovatkaan olleet, kun olen asioita kertonut. Sillä meillä on ollut huikea akkainviikko ja Reetalla monia hyviä asioita. Näinpä minä heti käytän tilaisuuttani hyväkseni ja naputan, kun niin kovasti napututtaa. Napututtaisi paljon muutakin kuin tänne, siihen tuskin taivun. Mutta pääsenpä edes tänne siivun takomaan.
   Olisihan noita juhannussiivojakin... Samoin ensi viikolla olisi samat siivottavat, kun on Fannyn rippijuhlat. Eilen Reetalla oli hoitaja, jotta sain omaa aikaa, sainkin. Mutta sehän meni hikikarpalot valuen äidin asioita kellon kanssa kilpaa hoitaen. Mutta onneksi oli omia lapsia kaksi ja yksi siskontyttö jotka auttoivat, ymmärsivät työselosteet loistavasti ja tekivät reippaasti. Saimme äidinkin terassille mäntysuopaisen juhannustuoksun ja kesäkukat istutettua, kaupassa käytyä, juostavat juostua. Mutta paljon jäi vielä äidin toiveita toteuttamatta, vaikka kuinka yritimme... Onpahan nyt sentään pientä silmänlummetta saatu aikaiseksi, hiukan kesäilmettä sinnekin. Tosin itse hoksasin, että taitaa niiden kesäkukkienkin hoitaminen meille lapsille langeta, eihän äiti kykene. Pitää siis pitää mielessä paljonko lisäduunia haalii. Tessa ja Pasi kävivät äidin ison pihan eilen parturoimassa, joten siinä mielessä juhannus saa sinne kyllä saapua.
   Viime talvi on rokottanut puutarhaamme, meidän ja muidenkin. Monia varmoja ja vanhoja kasveja on kadonnut. Omasta pihasta talvi tuhosi seppelvarvut, hortensiat ja kultatyräkit ainakin, ne ovat olleet pihassamme iät ja ajat. Hö! Systerin pihassa oli useita isoja aukkopaikkoja, yllättäviä kasvien katoamisia. Olisikohan sellaista talvea olemassa, joka rikkaruohot tuhoaisi. Sellaisen voisi tilata, syksyllä määritellä mitkä haluaa talven vievän. Takapihallamme kivikkopenkissä oli myös kuhiseva muurahaispesä, tsiljoona murkunmunaa, ei ihme jos maksaruohot nuutuu. Kesäkukat alkavat olla istutettuina, amppeleita vielä jappasen. Olen laittanut joillekin ihmisille pihastamme kuvamaistiaisia, saanut ihania kommentteja. "Teillä on ihana takapiha. Tuijotteluterapiaa. Tuota voisin vain katsella ja kuunnella tuulen huminaa. Teen mielikuvitusmatkan teille, jos sopii..." Sellainen vaikutushan pihalla on, kun osaa silmänsä epäkohdilta sulkea, ja osa rikkaruohoistakin kukkii kauniisti. Mielikuvitusmatkat ovat myös tärkeitä, monillekin, eri elämän osa-alueiden kanssa painiville ihmisille, meidän pihalla saa pyöriä mielikuvissaan niin paljon kuin ehtii, sitä varten se on. Jaettava ilo, joka ei käytöstä kulu. Yleensä suihkulähdekin pulputtaa, mutta eilen se veti sakkaa sen verta paljon kiduksiinsa, että oli vain pieni ruiskaisu. Sekin pitäisi pestä. Eilen kaikessa kiireessä yritin sitäkin lorkkia, sain kommentteja, että olen siellä kohta pää edellä ja sitä rataa. Joten eiku töpseli seinästä pois ja tänään ajatuksen ja kenties ajankin kanssa tutkimaan. Mutta lintujen laulut, liverrykset, takapihalta aukeava peltomaisema, luonnonrauha, kasvien omat struktuurinsa väreineen, kivat sokkelot ja polut, paljon katsottavaa löytyy. Pihaamme osuu lukuisia eri auringon vaiheita, nyt aamuaurinko siivilöityy koivujen lävitse pellon yli. Uudet naapurinlapsemme kaipaavat usein sitä "toista tyttöä" kaverikseen takapihallemme seikkailemaan. Naapurinlapset eivät osaa tunnistaa tyttöjämme, eivätkä nimiä ole oppineet. Kaikki ovat heille toisia tyttöjä. Ideana ja toiveena oli, että tänä kesänä pitää tyttöjemmekin olla sosiaalisempia, harrastaa kavereita, kyläilyjä, yökyläilyjä, kaverihurmosta, tyttöjen juttuja ilman kotiintuloaikoja niin paljon kuin ehtivät. Kotiintuloaikoja meidän ei ole koskaan tarvinnut antaa, erikseen määrittää, luotan yhä tyttöjen omaan järkeen. Tärkeää on, olisi, että tytöt kotoa reviiriään laajentaisivat, olisivat sosiaalisia ja aktiivisia. Verna tämän on parhaiten uskonut, menee mihin milloinkin, kaveeraa ahkerasti. Nythän meillä ei mitään eristysrajoitteita ole ja meille mahtuu. Näinpä saamme usein kuittauksen, että nyt on kaverivelvoitteet hoidettu ja poikienkin kanssa pyöritty, kun naapurinpojat heti aamusta toisia tyttöjä kaverikseen pyytävät takapihan poluille seikkailemaan. Hyvä, hyvä! Niin tokihan äitinä olen ehdottanut myös poikakavereiden hankkimista, luulisin sen keskinäisiä nahinoita vähentävän, jos vaikka kesäkolli sohvalla pyörisi. Tuohon ideologiaani saan pitkiä, hiljaisia katseita, päänpuistelulla. Ei ne kaikkea tottele.
   Alussa kerroin Reetan uusista kuvioista, viikon varrella opituista ja kehitetyistä asioista. Kerronpa niistä nyt enemmän. Eli viikko sitten Reetta sai aika hurjiakin haittavaikutuksia edellisviikon lääkelisäyksestä. Lääke jota lisäsimme on tuohon spastisuuteen. Nostin sen nyt 50 mg vuorokaudessa, maksimi on 60 mg Reetan kokoiselle. Aikaisemmin keväällä, huhti-toukokuussa nostin edellisen kerran 10 mg. Koko ajan on ollut puhetta, että kokeillaan ja haetaan hyötyjä ja verrataan haittoja, haetaan balanssia. Eli viikko oli Reetalle sietämätön, neidillä särki päätä, olemus oli nuutunut, vaisu, kiukkuinen, itkeskeli, ei suostunut ulos jne jne. Perjantaina yritimme kävellä kylille, piti palata takaisin ja tilata taksi. Ajattelimme muka syödä lauman kanssa ulkona, niin ajattelimme. Ruokapaikkaan kun pääsimme oli käämit kireällä kaikilla ja kaksi lähti välittömästi litomaan ja minä ja Reetta perässä. Neidin raivokiukkuolotila oli hurja, ei siinä ihmisten ilmoille voi mennä. Kävelin siis kotiin raivoava neiti pyörätuolissa, jopa osastolle soitin, mitä tehdä. Päätin iltalääkelisäyksen jättää antamatta, palauttaa annostuksen ennalleen, lopettaa lääkkeillä kiduttamisen. Palasimme siis 40 mg vuorokaudessa. Seuraavana päivänä olemus normalisoitui, hymy palasi silmiin saakka. Myös muutamat sanat. Sitten taas pienessä mielessäni asioita ynnäilin, sillä minulla on useinkin visio, että keksin kyllä teorian ja ratkaisun, kunhan pähkään... Kunhan vain olen kärsivällinen. Näinpä pudotin annostusta kevään tasolle 30 mg/vrk. Sillä keväällä Reetta jutteli enemmän ja oli monissakin asioissa aktiivisempi, josko näillä lääkelisäyksillä on oikeasti spastisuuden pienoisen löysäämisen lisäksi noin suuret muut haittavaikutukset. Olen myös neurologin kanssa jutellut, onko muuta lääkettä tai rinnalle toista olemassa. Silloin sain kuulla, että lihasrelaksantti on yleinen käytetty, sitäkin Reetalla meni joulukuussa, kunnon annoksilla, eli kaapistamme löytyy. Eli nyt sitten olen miksannut spastisuuslääkettä pienemmäksi ja rinnalle lihasrelaksanttia. Kas kummaa neidin "puhuminen" on lisääntynyt huomattavasti, iloisuus palannut, vireys noussut, spontaani liikkuminen ja pyöriminen lisääntynyt, ruokahalu palannut, ilmeilyt ja kujeilut lisääntyneet. Positiiviset muutokset ovat huomattavat. Olemme myös yhtä aikaa hoitajan kanssa keksineet vessanpöntön "purkamisen" ja suihkutuolilla vessaan peruuttamisen. On huikeaa kuulla huuto vessasta "Tuli jo!" Reetta itse ilmoittaa pissat ja kakat, aivan mieletöntä. Tuossa alussa mietin, muistaako Pasi uusia opittuja kujeita, eihän tuo muistanut, olisi vetänyt yhä vanhalla kaavalla... Muistuttelin ja saimme pian kuulla huikean onnistumishuudon vessasta. Nämä kehitysaskeleet kun pitää meidän lapsellemme mahdollistaa! Reetta heräsi tähän päivään silmät niin kirkkaina ja hymyilevänä, oikeana ilopillerinä. Tuollaista lasta on helppo hoitaa ja huoli on aina vähemmän läsnä. Osoitus oikeista muutoksista ja lapsen paremmasta olosta jalkautui jo heti sunnuntaihimme. Olimme serkkutytön ja naapurinpojan konfirmaatiossa ja molempien juhlat päälle. Reetta jaksoi siinä missä me muutkin, 6,5 tuntia ihmispaljouksissa ja juhlissa mukana, se on hyvin se. Viikolla ei tasan olisi onnistunut, olotila oli sietämätön. Kappelilla tosin tunsimme olevamme hiukan silmätikkuina, varmasti monestakin syystä. Onhan tuo oma naama taas lehtien palstoilla ollut Santrauksen johdosta ja Reetan tilanne tasan kiinnostaa pienellä paikkakunnalla. Mutta emme anna tuijotuksien haitata, vedämme selkä suorana ja menemme minne haluamme. Ehtoolliselta kun palasimme kapeaa käytävää pitkin tuntui ole lähes kuninkaalliselta, kun ihmismassat lakosivat edestämme, kun lykimme pyörätuolilla takaisin paikallemme. Aika huikeaa ja Reettakin se huomasi. Saimme myös paljon lämpimiä katseita, tervehdyksiä ja halauksia osaksemme. Se on aika mieletön tunne, kuinka monia Reetta ja Reetan tarina koskettaa...
   Tiistaina heitin tuplien kanssa myös pikaisen Oulun keikan. Kävimme hakemassa vasempaan, jäykempään käteen lastan. Se on sellainen samanlainen mittatilauksena tehty lasta kuin jaloissakin. Neiti on siis aika napakasti kapaloitu sen seitsemän tuntia päivässä, mutta yritämme hyödyntää moiset apuvälineet niin hyvin kuin mahdollista. Samaan keikkaan upotimme kahvilassa herkuttelun ja tietenkin kaupoissa kieriskelyn. Tuplat hankkivat Fannyn rippijuhliin vaatteita, eihän heillä ennestään tietenkään mitään päällepantavaa olisi kaapeista löytynyt, ei todellakaan. Reetta on hyvä reissunainen, jaksaa ja nauttii. Takapenkillä tuplat kylki kyljessä rätkättivät, lähinnä omakuvilla pelleilivät. Mitä ne nyt on sellaiset kun omaan naamaan laitetaan kissankorvat tai hiiren nokka... Jos Reettaa tympäisi, sanoi Verna heti asiasta ja vähän aikaa kiukkusivat, mutta homma tasaantui hetkessä. Loistavaa yhteistyötä ja hauskoja reissuja moiset. Ostin, Reetalle lähinnä, kasvohierontatelan, se osoittautuikin mieluiseksi. Paluumatkan pysyi napakasti Reetan kädessä, välillä Verna avusti kasvohieronnassa, omassa ja Reetan. Sama vehje aktivoi kasvojen liikkumista muutenkin, alkoi suu hamuamaan ja ilmeet muuttuivat kasvojen eri osa-alueilla hyrrätessä. Halpa aktivointi- ja jumppavehje, uskon siitä olevan puheterapiankin kannalta hyötyä. Moni eri terapiamuoto kun on parasta kun sen arkeen ja arjen toimintoihin sulauttaa, kuin että erilliseksi terapiaksi nimeää. Samahan pätee aikuisiinkin, yleensä ainakin meidän perheeseen, kun tavallaan vahingossa terapioi vaikka puutarhaterapialla, kaveriterapialla, aurinkoterapialla, linnunlauluterapialla, kosketusterapialla..., se uppoaa helpommin kuin sohvalle istuttamalla ja oikealla selkeästi määritellyllä terapeuttisella terapioimisella.
   Olen myös saanut Oulun tutkimuskeikasta lähes kaikki tarvittavat epiksriisit ja selonteot, olihan taas iso pino asiatekstejä. Maanantaina jälleen täytin Kelan kuntoutushakemuksia, jotta asiat rullaisivat jatkossakin ja saisimme lisäaikoja tarkennuksineen niihin. Sain loistavaa palautetta ja jo tiistaina puhelun, että asiat etenevät ja perusteet riittävät, päätös tulossa. Loistavaa! Monta kertaa kun asiat jäävät viikoiksi byrokratian rattaisiin ja lomille, nyt meni ajoitukset aivan nappiin. Itse kun olin jo huolissani, kun asioiden toimittaminen puuttuvista lausunnoista johtuen venyi ja aikapulasta kun en ehtinyt niitä lukuisia sivuja hakemuksia täyttää. Nyt ne kuitenkin loksahtivat kohdalleen. Saan huokaista niiden osalta. On myös tärkeää kuulla niin apuvälineiden kuin eri terapiamuotojen osalta, että kaikelle riittää perusteet ja kaikessa mahdollisessa tuetaan, mitä yksi lääkäri vannottikin muistamaan ja vaatimaan.
   Pikaisesti liippaan aihepiirinä vielä tuota Santarusta. Olen saanut sen tiimoilta huikeita viestejä, onnitteluja, lukuisia puheluja, paljon yllättäviäkin halauksia ja kannustusta. Se on koskettanut monia ja yllättävätkin ihmiset ottavat yhteyttä. Se lämmittää, kiitos kaikille tsemppareille ja mukana eläneille! Toki viimeisen puolen vuoden aikana, etenkin, on tullut todella hämmentäviä ja outojakin yhteydenottoja. On tullut postia kärsimyksestä, kirkastuspuheluita, ohjeita oikeanlaiseen elämään, ruokavalioihin, mömmöjen käyttöön, monenlaisia akiteeraamisia, outoja kirjeitä, "viittoja ja viittauksia" helvettiin ja taivaaseen pääsystä, mitä sitä nyt kriisinsilmässä eläville nähdään aiheelliseksi lähettää. Varsinkin nimettömät postit sensuroin välittömästi kierrätykseen, jos ei ole rohkeutta nimellä lähestyä se heti saa karvani nousemaan pystyyn. Toki on myös tullut kortteja, tervehdyksiä, suklaata, ihana Tinka-keppihevonenkin... Meitä on aika moneen junaan. Toisaalta on pistänyt myös miettimään, kuinka hyviksi uhreiksi vaikeassa elämäntilanteessa syystä tai toisesta elävät ihmiset nähdään, heti ollaan valmiita käyttämään toisen asemaa ja kriisiä hyväksi. Kenen etu se on ja onko periaatteet silloin puhtaat... Itse pyrin luottamaan yhä näissäkin asioissa omaan intuitioon, ensivaikutelmaan, jonka asiasta saan. Eli paljon on siis yhteydenottoja joihin en vastaa, en todellakaan, jos siltä alitajunnassani tuntuu.
   Reetalla on jumppari ja päivä on jo pitkällä. Täytyy kait hiukan löysätä tätä naputtelua, jotta saadaan juhannuskuosiin huushollimme. Mitä se sitten tarkoittaakaan, josko sitä mäntysuopaa vaikka kynttiläkippoihin ja suihkualtaaseen laittaisin, tuoksut olisi ainakin aitoa perinteistä juhannusta ja suihkuallaskin persoonallinen, vielä kun sen pumpun saisi puhdistettua niin vaahtoa riittäisi koko suven ajaksi. Siivota ehtii ensi viikollakin... Ikkunat on pesty kyllä, kaapinovet ja väliovet kiillotettu, kaappien sisältöjä en edes ajattele. Kaupassa jos käy, linnut jaksaa laulaa ja aurinko paistaa ilman suurempaa juhannussiivouspanikointiakin. Ainakin nyt näyttää ihan lupaavalta, ainakin auringon ja ilmojen suhteen. Leppoisan lempeää yöttömän yön juhlaa kaikille, tänään on moni asia huikean suven suloisen hienosti... Nautitaan!

torstai 16. kesäkuuta 2016

TOTTA TOINEN PUOLI

Totta, ainahan asiat eivät uskoakseni kenenkään (monenkaan) kohdalla ole niin kuin joku toinen luulee, tai kuinka jopa päälle päin näyttää. Samahan se omassa elämässä. Turha luulla, että nyt viskaan täyslaidallisen sitä toista totuutta, ehen, mutta olen asiaa pähkännyt. Miksikö? No, kun pähkätyttää, ihan oma-aloitteisesti tuolla nupissa kiertää. Siis jotakin ajattelin jauhaa, joutessani, sillä onhan kello vasta vaille seitsemän. Aamuvirkku minä olen jo aamukahvilla.
   Kuuluu tuolla Reettakin jokeltelevan, nostin jatkamaan juttujaan Fannyn viereen. Pasin veimme eilen "retriittiin" kaverille, joten Fanny valtasi iskän paikan. Verna on kaverilla, nukkuu ilmeisesti pihamökissä, otti makuupussin ja lähti eilen. Tessa on omassa huoneessaan. Kissat on rapsutettu ja ruokittu, nyt ulkoilevat. Samalla sain aamutiedotusviestiä uusista kissataudeista aids ja rutto, kyllä maailma on mallillaan. Justiin sain madotetuttua ja punkitetuttua, sitten pitäisi rutotuttaa koko lauma. Kissa-aidsiin ei kuulemma ole rokotetta.
   Totta toinen puoli, yksi ystäväni vasta tuumasi, mitä elämä monta kertaa onkaan oikeasti vaikka muulta saattaa näyttää. Itsellä tavallaan tuo Santaraus laittoi asioita miettimään, sillä monihan saattaa luulla, että täällä sitä heilutaan seppele päässä, pokaali kainalossa päivästä toiseen valinnan jälkeen. Että nimityksen jälkeen jokin oikeassa arjessa muuttuisi. No eipä ole pahemmin muuttunut, sillä arkihan on taistelua, voittamista, työtä, tavoitteita, jaksamista, puurtamista, lisää puurtamista, vastuuta, uskomista tulevaisuuteen ja jääräpäistä kärsivällisyyttä. Ei ole vara jäädä laakereille loikoilemaan, sillä tämä paatti vajoaa aika nopeasti, jos ihan tuuliajolle heittäytyy. Samalla kun valintaperusteissa sain kiitosta ja suitsutusta luovuudestani, niin mitä se on arjessa. Luovuus ei pahemmin kykene kukkimaan, vaikka kuinka kuplisi sisällä. Siihen ei vain ole aikaa, vaikka kuinka tarvisin ja haluaisin. Mitä se on kun kuusihenkinen ja-eläiminen perhe pyörii koko kesän samoissa nurkissa, joo sehän on herkkua, idylliä ja seesteisyyttä. Siivoaminen ei ainakaan vähene, tuskin tappelutkaan, murkkuhuurujen kuohahtelut. Onhan siinäkin puolensa, toki, totta toinen puoli. Reetalla on enemmän seuraa, voin jättää jopa systerin tai useammankin kanssa kotiin, kun kaupassa käyn. Se on jo valtava helpotus ja arvostan sitä kovasti. Tytöt suhtautuvat Reettaan loistavasti, ei voisi parempia siskoja Reetalla olla. Kuinka he osaavat ja ottavat Reetan huomioon, hakevat mukaan ja ymmärtävät. Pitävät Reetan puolia ja sanoittavat ajatuksia. Meidän sakki kykenee lukemaan Reettaa hyvin, osaamme myös hänen vastauksiaan ja sanojaan tulkita. Kommunikointimme on jouhevaa ja nopeaa, siihen ei tietenkään ulkopuolinen kykene hyppäämään mukaan.
   Sitten tällä totuudella on toinenkin puoli, tämän totuudentorven yksinäisyys. Kuinka kaipaan keskusteluja Reetan kanssa, sillä olemme olleet aina aika puhelias ja kommunikoiva parivaljakko. Kaipaan niin hyviä ja syviä, moniulotteisia keskusteluja myös muidenkin kanssa. Oikeittein ihmisten. Sitä mitä ystävyyteen kuuluu, kuuntelu ja jakaminen, lähinnä se tunne, kun tietää että toinen tietää ja ymmärtää kritisoimatta, hyväksyy omana itsenään. Turhaa siitäkin varmaan nauvun, sillä monen mielestä en sitä ole, totuudella on aina se toinenkin puoli, saanen muistuttaa. Kyllä minä yksinäisyyden tunnistan. Joskus olen kirjoittanut, siis vuosia sitten, olevani sosiaalinen erakko. Sitä olen yhä. Kun asiaa ajattelen Reetan kannalta, kuinka vahvana se hänessä on, pieni sosiaalinen ja eloisa naisenalku, kehoonsa vangittuna ja äitirievun kanssa samassa liemessä vuosikaudet. Lapsiriepu. Niin hartaasi toivon, että Reetta saisi kokea syvää ystävyyttä, yhteen kuuluvauutta ja hyväksyntää, ihan jopa vahvaa ja aitoa rakkautta kodin ulkopuolellakin. Tulevaisuudessaankin, elämässään yleensä. Jossakin laulussa sanotaan "jokainen kukka kaipaa kastelua..." Jos rajoitteita jää, toivoisin niin että lapseni pääsisi osalliseksi "normaaliudesta" ja saisi olla vilpittömästi onnellinen ja hyväksytty. Ihan oma itsensä, sillä Reettahan on yhä se sama tyttö, tunnistan sen sisimmän vaikka ulkopuolisille totuus toista esittää. Ei sen puoleen, on elämääni matkan varrella muutamia huippuystäviä tullut lisääkin, ihan oudoista ja uusista vinkkeleistä. Muutama viikko sitten sain ihanan kommentin, kun puhuin yhden ihmisen kanssa syvällisiä, sain kuulla että kanssani on hyvä ja helppo keskustella. Kun uskaltaa olla avoin, itselleen ja toiselle. Se lämmitti silloin ja lämmittää yhä. Myös se, että jonkun kanssa ystävyys on ja pysyy, löytyy pitkienkin taukojen jälkeen. Kun ajautuu kohtaamaan niin se on läsnä välittömästi.
   Olen saanut kuulla puolitutuilta ja tuntemattomilta olevani iloinen ja helposti lähestyttävä ihminen. Kuitenkin arjessa saan koko ajan kuulla, lähinnä perheen kriitikoiden taholta, että olen kaikkea muuta. Tyttöjä on jopa verrattu minuun "samanlainen iloinen olet kuin äitisi" sekös taas on murkkujen tunteita kuohuttanut. Voiko pahempaa sivallusta olla nuorelle, kuin se, että muistuttaa äitiään ja varsinkin äitinsä olematonta iloisuutta, jos murkun mielestä se iloinen äiti on täysi idiootti. Näinpä. Mutta samahan se on varmasti useimmilla, että jotkin vanhempien itse inhoamat sanonnat ja piirteet, eleet ja ilmeet alkavat löytymään omasta peilikuvasta. Tunnustan, tiedostan. Tytöt ovat myös sitä mieltä, että outouteni saa yhä uusia ilmenemiä, yhä vakavampia piirteitä Reetan uuden tilanteen vuoksi. Elekieli, vartalonkieli, ilmeet ja olemus ovat yhä oudommat, siis minulla, kuulemma. Häpeä, sitä lapset tuntevat kuulemma koko ajan, enkä tavallaan ihmettele. Pelleksihän tässä itsensä tuntee, mutta jos se auttaa jaksamaan niin eiku heilumaan. On myös ajateltava Reetan kannalta, jos pilke loppuu silmistäni hänen kanssaan, miltä se tuntuu. Jos tämän totuuden toinen puoli elämästä muuttuu tosikoksi, näytän oman väsymykseni, mielipahani tai kärsimättömyyteni lapselleni, joka on tilanteeseen täysin syytön. Viaton uhri, joka yrittää kaikkensa omista lähtökohdistaan ja tämän  hetkisistä rajoitteistaan huolimatta. Minulle on tärkeää, että Reetalla on hyvä olla, pääsääntöisesti hyvä mieli, aidosti. Siinä olemme onnistuneet, eikä se hänen kohdallaan minun perspektiivistäni ole näyttelyä, meillä on hyvä olla keskenään. Kun ajattelen monia muita asioita, jään miettimään mitä roolia kenellekin esitän, esitänkö. Kun yritän pelata itselleni rehellisin kortein, saanko olla sitä. Taisi nyt jollakin pompata mitä meinaan, en osaa sitä nyt älykkäämmin jauhaa. Mutta tavallaan kun saan kysymyksen kuinka jaksan. Yleensä vastaan suorilta jaksavani hyvin, verrattuna että huonosti jaksaisin. Vaikka jaksamisella on se sata eri nyanssia. Tosin onhan ihmisiä, jotka näkevät ja ymmärtävät tästäkin enemmän, tietävät mitä "hyvin" vastaus pitää ja kätkee sisäänsä. Toiset lukevat sen silmistä, olemuksesta, ihmiset jotka uskaltavat lukea. Enkä nyt yksistään itsestäni jauha tässä kohtaa, vaan laajemminkin. Monta kertaa jaksamis-kysymyksen heittää ihminen, kenties kohteliaisuuttaan, joka ei todellakaan ole valmis kuulemaan vastausta. Miten siinä sitten kävisi, jos sen hetken jaksamistani avaisin, silleen laajemmin, mitä siihen kuuluu. Tärkeää on itse tiedostaa jaksavansa, kaikesta huolimatta, kun ei ole vaihtoehtoa. Jaksamista on monenlaista hyvempää ja välillä huonompaa, kuka sen määrittelee mikä on oikeaa jaksamista.
   Vernan ja Fannyn kanssa teimme pikaloman ulkomaille saakka. Maanantaina koulupalaverin ynnä muiden arjen tohinoiden jälkeen ajelimme rajalle, Tornioon, aamulla Haaparantaan. Oli kiva reissu, ei yhtään tappelua, loistavia keskusteluja ja paljon hyvää tuulta. Tietenkin myös onnistuneita Ikea-ostoksia, mistä Fanny oli pitkään jo haaveillut. Samoin kotona oli ollut seesteistä laatuaikaa Pasilla, Reetalla ja Tessalla. Välillä pienetkin irtiotot mitä erilaisemmilla kokoonpanoilla tekevät tälle tempperamenttiselle laumallemme niin nannaa. Nyt olen esittänyt Tessalle kysymyksen mitä hän haluaisi kanssani tehdä, sillä monta reissua olen ilman Tessaa vetänyt. Neitihän ei tiedä kysymyksen laajuutta, epäilee minun haluavan hierontaa tai ehdotti yhteistä elokuvan katsomista. No, nekin käy, mutta voisin ottaa laatuaikaa esikoisenkin kanssa, jossakin välissä. Onneksi Tessa sai pienen kesätyöpaikkasiivun, joten työt ensin hurvittelut äidin kanssa vasta sitten.
   Nyt laulaa pyykkikone, Tessa kuului heräävän. Samoin Reetta herää uudelleen. Olivathan kuin kaksi marjaa nokat vastakkain Fannyn kanssa. Tälle päivää ei ole kalenterimerkintöjä, päivä on siis mahdollisuuksia täynnä. Reetalle olemme nostaneet lääkettä, joka rentouttaa lihaksia, poistaa kireyksiä. Se on aiheuttanut hiukan kitinää ja väsymystä, näin se oli edellisenkin lääkkeen noston aikaan. Tosin vasen käsi on jo oma-aloitteisempi, joten hyviäkin tavoiteltuja vaikutuksia on. Jostain syystä Reetta ei ole nyt muutamaan päivään viihtynyt ulkona, alkanut heti kapinoinnin. Josko tänään taas kokeilisimme. Nostin pörröpään, leveästi hymyilevän ja niin hyväntuulisen Reetan pottakärryyn. Eilen annoin jopa särkylääkettä, kun näytti kipuilevan, päänsärkyä. Lääke auttoi ja ja neiti nukkui loistavan yön. Pasi olkoon "retriitissä" muutaman päivän, me vietämme laatuaikaa akkaporukalla. Tekee tasan hyvää. Viikonlopulle osuu kahdet rippijuhlat ja saan tehdä toiseen pöytäkoristeet. Odotan siis innolla, tätäkin päivää, vaikka jonkun mielestä tässä tavallisessa arkipäivässä ei sen suurempia kiksejä ole. Minulle on, vaikka tukka sekaisin, yöpaidassani hehkutan. Ehkei se siltä päälle päin näytä. Jokainen uusi päivä kun on niin huikea juttu, ihan sama vaikka siihen kuuluu yksinäisyyttäkin, kunhan saamme tavoitella Reetan kanssa uusia asioita. Löytää tästäkin päivästä tulevaisuuden ja paljon uusia mahdollisuuksia. Totta siis toinenkin puoli, riippuu miltä puolelta totuutta katselee...