TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 17. marraskuuta 2016

SE TUNNE...

Aamulla herätessäni minulla oli se tunne. Se tunne on todellisuutta, kaipausta, silmitöntä ikävää. Se tunne, kun levollinen uni loppuu ja vähemmän levollinen todellisuus puskee tajuntaan. Se tunne, joka pohjautuu tietoon, ettei Reettaa ole tänäänkään. Vaikka unessa oli, voi kuinka olikaan. En edes muista tunnehuuruissani sitä unta, mutta sen tunteen muistan kuinka Reetta oli. Reetta oli niin todellisen tuntuisesti, että sekin riittää tämän päivän tunteeksi itselle, se tunne, että oli ja kävi.               
   Onneksi tämä arkikaan ei ole pelkkää tunnehuuruista tuskaa, sillä onhan minulla mitä muistella. Aivan mieletön määrä on materiaalia mieleni sopukoissa ja ihan oikeaa käsin kosketeltavaakin materiaalia, tauluja, vaatteita, tekstejä, hajuvesiä, kaappien syövereistä ja mitä yllätyksellisemmistä paikoista löytyy. Tai siis tulee vain vastaan. Eilen käsiini tuli Reetan maalama sudenkorentotaulu kahden vuoden takaa. Samalla aihe, eli sudenkorennot, palauttivat mieleeni niiden merkityksen minulle voimaeläimenäni. Voimaa, rohkeutta, enkös minä juuri sitä tarvitse. Tänäänkin.
   Se tunne kun menin haudalle, heti aamutuimaan. Onhan se ristiriitainen, vellova, pysäyttävä, samaan aikaan kiitollinen ja haikea. Eihän vanhempien kuuluisi mennä lastensa haudoille, marssijärjestys on pielessä. Epäreilua! On! Tupisin raivoisia tunnemyrskyjä ja tunteideni aallokkoa ääneen. Häiritsen joidenkin aamuista hautarauhaa, pahoittelin lähtiessäni möykkääni. Mutta samalla se tunne siitä kuinka pelkäsi lapsensa puolesta niin kauan, niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti. Se pelon tunne ja pakokauhu on pois, voi mikä tunnetila se onkaan, olla peloton. Yhä. Enkä yksistään omasta näkökulmastani itsekkäästi asiaa ajattele, voin vain kuvitella ja lukuisia kertoja Reetan kanssa keskustelimmekin siitä epätietoisuudesta ja pelosta jota hänkin koki, vuosia. Kuinka se söi lastakin, jatkuva taistelu, aina uudestaan ja uudestaan. Kuinka kovilla paukuilla ammuttiin, se tunne kun lapseen virtasi sellaiset myrkyt, että vieressäkin heikotti. Vahvana tunteena napakassa aamutuulessa hautakummulla oli jälleen mieletön kiitollisuus ja samaan aikaan yhä se, että näin on Reetalle parasta, hyväksyntä. Toki omissa tunnemylläköissä käy aina kaikkien asioiden kääntöpuoletkin ja vastakohdatkin vellomassa. Kuinka muka voin hyväksyä? Kuinka muka voin olla kiitollinen? Onnekseni voin. Ainakin toistaiseksi.
   Se tunne kun jälleen haudalla tuuli niin, ettei kynttilät tahtoneet syttyä, saati sitten palaa. Se tunne kun tajusin, ettei siellä ollut tälle aamulle yhtään elävää liekkiä. Harmitti, harmitti myös oma eilinen haudalla käymättömyyteni. Samaan aikaan näin öljykynttilöiden sammuneen tuulessa, tiedostin niiden tuulessa sammuneen, kesken. Samoin kun lapsenikin sammui kesken, kun paha ja voimakas syöpätuuli oli liian voimakas ja sammutti elämänliekin.

   Päivittäin käyn läpi ja koen yhä uudelleen sen tunteen, kuinka Reetta katsoi minuun viimeisen kerran, kuinka hän päästi irti ja kuinka päästin hänet menemään. Se tunne kun näkee monitorissa pelkkiä punaisia nollia ja se tunne kun tietää että monitorin ääni johtuu siitä, että siellä on pelkkiä nollia. Tunne, kun menettää lapsensa. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin, äitinä minua elävältä raadeltaisiin. Se tunne kun osa minua lähti lapsen mukana. Samaan aikaan olen tyyni, helpottunut ja niin tietoinen kaikesta. Kuinka raadeltuna ja henki salpautuneena voin vain katsoa ja pitää sylissäni kaunista lastani, urheaa taistelijaa, selviytyjää, jonka voimat eivät enää riittäneet. Ymmärrän häntä niin, kuitenkaan en tiedä kaikkea mitä Reetta kävi läpi viimeisenkin vuoden aikana, puhumattomana. Voin vain kuvitella verbaalisen ihmisen tuskan, kun ei saa ilmaistuksi itseään ja tahtoaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Tunnen sen suunnattoman kiitollisuuden, kun hänen ei enää tarvitse kärsiä, taistella. Saa vain olla kivuton ja valonpolulla keveänä liidellä... Samaan aikaan olen aivan ymmälläni, yllätyn päivittäin omista tunteistani, ajatuksistani ja tästä todellisuudesta. On päiviä, jolloin en todellakaan ymmärrä mitään, itseäni, tunteitani... Sitten joku ulkopuolinen sanoo, että tietää juuri miltä minusta tuntuu. Onko se mahdollista, jos ei aina itsekään tiedä. On tärkeää, että voi saada myötätuntoa ja joku ymmärtää edes osan siitä mitä itse kokee. En voi itse ymmärtää mitä on menettää lapsi onnettomuudessa, silmänräpäyksessä. Mitä on menettää lapsi jo ennen syntymää. Menettää mahdollisuus omaan lapseen. Menettää koko elämänsä sairastanut tai vaikeavammainen lapsi. Mitä on menettää lapsi oman käden kautta, kun lapsi ei vain jaksanut. Lapsensa voi menettää niin monilla tavoilla, minä tiedän suurin piirtein kuinka omani menetin, mutta olen kuitenkin siitä yhä ymmälläni. Se tunne välillä kiukuttaa, jopa raivostuttaa, kun sanotaan että tiedetään juuri miltä minusta tai jostakin toisesta vanhemmasta tuntuu. Enhän minä pysty edes määrittelemään kuinka isä tuntee, koska se tunne on niin erilainen ja henkilökohtainen. Se tunne on niin äärimmäisen herkkä... vaikea kokea ja saada siitä kiinni.
   Eilen se tunne, kun tajuaa Reetan juhlista kuluneen jo/vasta kuukauden. Ajantaju on niin outo, silloin oli syksy nyt on talvi, kuitenkin vain kuukausi. Se tunne, kun tajuaa pian tulevan jo/vasta kaksi kuukautta kuolemasta, olemme yhä tässä, ilman suurempaa romahdusta. Oletin meidän menevän ja syvälle... kunnon pohjakosketukseen ja nokka ruvella. Onhan se huikea tajuta, että on ainakin tänne saakka kutakuinkin selvinnyt, näinkin. Tajuta, että tästäkin ajasta on selkeitä muistoja ja tuntea, että voi edelleenkin tuntea. Tunteiden sinkoilut ovat valtavat, tunnekaruselli pyörii välillä vimmatusti.

.
.
.

  
   Se tunne, kun maalatuttaa, kirjoitatuttaa, se tunne kun kädet eivät ehdi aivoitusteni mukaan. Sain näyttelypaikan reilun viikon päähän, saan siis oikeasti touhottaa tässä tunneilmaisussani. Maalaaminen ja uusien tekniikoiden opettelu on tehnyt hyvää, olen koukuttunut, kauhean innostunut jälleen ja pursuan ideoita. Yritän saada maalattua sitä tunnetta, sitä ajatusta, sitä "otsaketta" mikä mielessäni pyörii. Joskus onnistun ja aika usein en onnistu, mutta olenpahan yrittänyt. Se tunne kun on niin tohkeissaan, ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu tai kuinka laajalle roiskuu. Roiskuu, myönnän ja laajalle, myönnän.
   Se tunne, kun istun luennolla jonka aihe oli aivot ja musiikki. Se tunne kun tajuan, että luennon aihe käsitteleekin eläkeläisten perheoikeutta. Se tunne, kun tajuan ja oikeasti ymmärrän, että olen ihan väärässä paikassa. Seitsemän minuuttia siihen meni kuta kuinkin, sitten hiivin takaa ja hissukseen nauramaan vääränä itselleni. Miten tällaista voikaan sattua, minulle. Tärkeä aihepiiri, mutta äitimme asioista hoitaessa melko monta nyanssia on tullut opittua ihan viime viikkoinakin, siksi siis lähdin kesken. Samaan aikaan tunne siitä, että pääsenkin takaisin roiskimaan, sillä jäi pahasti visiot kesken. Olihan se vapauttava tunne, olla väärässä paikassa.

   Pasi oli viikonlopun puukkokursseilla, minä typyjen kanssa kotona. Sain kuulla täyslaidallisen sanahelinää asioista joissa olen äitinä epäonnistunut. Se tunne kun kunnon ryöpytys ja tykitys ampuu kovilla ja kohti. Keneltäkähän lie sanaisen arkkunsa ja paukkujen napakkuuden perineet nuo meidän tytöt. Oikeastaan yhdellä oli ampumisen tarve, eli sinkoilu oli laajaa. Siihen sitten itkut, huutomyrskyt ja teatraaliset ovien paukuttamiset. Silloin se tuli minulle se tunne, tunteen nimi on kärsivällisyys. Kuinka minun elastiset lehmänhermoni vain venyivät ja koin tyyntä kiitollisuutta, että saatiinpas ulos moiset kuonat. Aikansa paukuttuaan, saimme huushollin isänpäiväkuosiin ja lähdimme ostoksille. Se tunne, kuinka meillä olikin kivaa ja kaikin puolin hyvä olla yhdessä, kun oli ilma puhdistettu. Samaan aikaan tunsin olevani onnistunut, sillä lapsemme eivät ainakaan kiltimmäksi ole tässäkään prässissä muuttuneet. Se on tärkeä tunne, he uskaltavat olla omia itseään.

   Se tunne joka on tavallaan jo olemiseni olomuoto, olenko onnellinen. Tuskin, varsinkaan tässä tilanteessa, kun olen menettänyt lapseni. Toivoisin voivani vielä joskus olla vähemmän onneton, onhan siinäkin tavoiteltavaa. Onnellisuus koostuu monista eri asioista, se on yleinen fiilis ja yleinen  vallalla oleva tunne. Onpahan mitä tavoitella, sillä onhan minulla kuulemma ne lehmänhermot... Tavoittelen vähemmän onnetonta olotilaa tekemällä itselle tärkeitä asioita ja sellaista mitkä lataavat paukkujani. Tästä aasinsilta maalaamiseen, taisi pohjamaalit nyt kuivua, menen jatkamaan... Se tunne kuinka värit sekoittuvat keskenään, se tunne kun saa näkyvää, jopa kaunista aikaan. Se tunne kun itsekin hämmästyy, minäkös tuon osasin tehdä. Tuntea voi niin monilla tavoilla ja niin monilla eri tunteilla. Tärkeää on mielestäni se, että yhä kykenee tuntemaan.

torstai 10. marraskuuta 2016

KAUKAA HAETTUA

Onhan tämä, monikin asia niin kaukaa haettua, ettei itsekään ymmärrä. Kun elämän nykyrealiteetit isketään kehiin, siitä seuraa vaikka ja mitä lieveilmiöitä, kaiken muun lisäksi. Sanonpahan vaan, että tämä byrokratia ja lappusulkeiset on uskomatonta pyöritystä.

   Lyhyesti ilmaistuna; Reetan kuoleman jälkeen olen ollut yhteiskunnassamme nollana pyörivä turhake, lähinnä kukaan ei osaa oikein sanoa mihin kuuluisin tai millä eläisin. Kaikki nämä vuodethan olemme tätä huushollia pyörittäneet minun osaltani erilaisista tukijaisista koostuneilla tuloilla; erityishoitoraha, vammaistuki, omaishoidontuki ja lapsilisä. Kun Reetta nukkui pois, kaikki loppui kuin seinään ja lapsilisästä lapsenkokoinen siivu vähennettiin. Olisin ollut mielestäni sairauslomakelpoinen, jopa sen tarpeessa, mutta päädyinkin työttömäksi työnhakijaksi... Kas kummaa näiltä vuosilta tulokseni lasketaan ainoastaan omaishoidontuki, jonka mukaan sairauspäiväraha olisi ollut muutama hassu satanen, määräytyen ainoastaan maksetun omaishoidontuen mukaan. Näinpä olen sitten työnhakijana, koska näin minulle luvattiin ja laskeskeltiin asteen verran korkeampi, lapsikorotuksilla kohotettu perustyöttömyyskorvaus.... Termithän minulla turhakkeella on ihan hanurista mikä on mitäkin, kuka maksaa kutakin, yrittäkää ymmärtää, minulle uusia asioita. Ja siihen tietysti omavastuuajat päälle, eihän elossa oleva ja jäljelle jäänyt perhe tarvitse moisen jälkeen mitään tuloja, otetaanpa viikko, ehkä toinenkin pois... Olihan tuossa myös hautajaiset, muutamine kuluineen... Onneksi olemme jotakin apua saaneet, hautausavustusta ja sen sellaista, toki valtavalla paperirumballa nekin. Itse toivoisin, että meistä tähän tilanteeseen joutuneista vanhemmista ja perheistä yhteiskunta ottaisi automaattisesti kopin edes muutamaksi kuukaudeksi, olisi vaikka sellainen sopeutumisraha, joka maksettaisiin kriisipesään. Ihan justiin ilman paperisouvia ja ihan justiin ilman byrokratiaa. Se vain tulisi, jotta perhe selviäisi taloudellisesti ja kykenisi paukkujaan henkisestikin lataamaan, jopa sopeutumaan! Naps!

   Tällä viikolla olen siis unissani huolehtinut taloudesta! Perseestä, sillä haluaisin nukkua ja olla moisesta stressaamatta. Jos kykenen olemaan levollinen Reetan asioiden suhteen, minusta on niin syvältä se, että tasapainoani ja levollisuuttani horjuttaa maalliset paskanjauhannat ja lappujen pyörittelyt. Todistelut ja perustelut. Nyt olen joutunut työttömyyskassalle kaivamaan ja hakemaan kaukaa, vuodesta 2010 saakka sen kymmentä lappua, aina uutta ja sitten todetaan että turha lappu, haeppa kuule uudesta paikasta ja mepä toimitamme todistuksen ehkä noin kuukauden kuluttua, ehkä sinne ja ehkä tänne. Sen kymmentä puhelinsoittoa, jonotusta, aina selittelyä uudelle ihmiselle. Eilen minulle iski, tai oikeastaan jo toissapäivänä se kuuluisa stressipäänsärkyni, ihan näistä asioista johtuen. Olen siis vihainen moiselle, eihän huomaa. Ai niin, turskautimme ohimennen Reetan perunkirjoituksenkin, sekin kun on lakisääteinen ja tehtävä. Onneksi meillä oli hiukan vielä hyväntekeväisyysmanesta, niillä olemme selvinneet tähän asti ja pahimmasta kriisinsilmästä, jopa lomailleet. Jostain syystä alitajunta käski jemmaamaan jo tuossa alkukeväästä... Mutta laittaappa itse kukin kohdalleen, jos ei liki kahteen kuukauteen mistään tule mitään, eikä tiedä milloin edes jostain on jotain tulossa, se saattaa korvien väliä kiristää. Tai minulla ainakin kiristää. Enkä todellakaan haluaisi moista aivomyrskyä ja maallista huolta kantaa, se vie niin turhaan voimavaroja. Toki moinen on tasan minun mielipiteeni ja näen vain yhdestä suunnasta, mutta olen mennyt ja tehnyt niin kuin minua on neuvottu. Pääsääntöisesti tuntuu, että pylly edellä puuhun ja sittenkin, kuitenkin väärästä kulmasta... Eiku uudestaan...
   Kävin unissani myös vuoden -88-89 työpaikallani, floristina. Samassa unessa käpäisi myös -94 työnantajani. Se peilasi samaan aikaan nykyisyyttä ja tilannetta, mutta oli jonkin sortin takauma moisesta ajanjaksosta ja ammatista. Aamulla mietin kuinka kaukaa alitajunta kaikkea haaliikaan uniin. Aivan ihme vinkkelistä. Mistä näitä unia tulee. Samoihin aikoihin unessa yksi mies tuli myös ostamaan talomme, odotan häntä nyt livenä ovikelloamme soittamaan, sillä oli se sen verta totuudenmukainen uni. Hah! Hautakivenkin suunnittelimme ja tilasimme sen mukaan mitä Reetta minulle unessa näytti, olihan helppoa. Joillakin unilla on selkeä johtolanka, vastaus, mutta on myös unia joita ei vaan ymmärrä, on ne sen verta kaukaa haettuja.
   Kaukaa on haettu myös Pasin Visakortin vingutusta, luotonvalvonta oli moisen havainnut Amerikassa. Nyt moinen kortti on sitten suljettu ja uutta odotellaan. Hämmästyttää, missäkö välissä sen tiedot imaistiin Prahan reissulla, sillä käytimme kortteja erittäin vähän, harkitusti. Maailma on ihmeellinen ja kauhistuttavakin paikka, kaikkine lieveilmiöineen.

   Viime viikonloppu oli minulle rankka, todellisuus jalkautui taas uudesta vinkkelistä. Pyhäinpäivänä oli mielettömän kaunista, aurinkoista, timanttikuuraa enkelipatsaassa, sydämissä, ristissä. Reetan hauta kylpi valomeressä, lukuisia tuntemattomienkin tuomia kynttilöitä, kiitos niistä! Haudalla oli kaunista ja teki hyvää käydä. Minun tajuntaani asettui tavallaan kaukaa haettu ajatus sekin, olin nimittäin suunnitellut vaikka ja mitä Reetan tulevaisuudenkin varalle. Asioita joita emme koskaan saa kokea, koska kuolema moisen meiltä riisti. Aikajana on jotenkin suunnattoman konkreettinen, onneksi on paljon hyviä muistoja. Olin tanssimassa, useampanakin iltana. Tanssipaikoilla on aina silloin tällöin jokunen pyörätuolilla liikkuva tai muuten avustajaa tarvitseva ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen suunnitellut, jahka Reetta on täysi-ikäinen, kenties yhä pyörätuolissa, otan hänet mukaan. Kuinka kiva oli kesällä Kuopiossa tanssia pyörätuolin kanssa ja olen aina tiennyt musiikin voiman ja tärkeyden Reetankin elämässä. Kuvittelin, että me koluamme yhdessä kaiken maailman konsertit, festarit, keikat ja elämykset... Mitä ikinä keksisimmekään, mahdollistaisin ne lapselleni. Nyt se ei enää ole mahdollista ja satuttaa minua äitinä. Tajuta asia tästä vinkkelistä. On ollut myös yhden ystävän lapsen 1-vuotiskuolinpäivä, olen tuntenut myötätuskan kehossani ja muistanut omat vuoden takaiset tilanteemme. Onneksi kykenen tajuamaan mikä mitäkin aiheuttaa, niitä on helpompi käsitellä, kun on syy tiedossa. Välillä toki asiat ovat omasta vinkkelistä katsottuna ja mitattuna kaukaa haettujakin. Lähipiirissäkin on jälleen vaikka mitä menossa, ja sitten ihan ilmanaikaisia flunssakierteitä. Onhan tässä.
  
   Tänään olen maalannut, eilen opin uuden roiskimispuhallustekniikan. Ja onhan roiskunut! Koloristikurssilla on idearikas opettaja, imen vaikutuksia kuin pesusieni, haluan heti kokeilla. Minusta on mielettömän hyvä heittäytyä uusille asioille alttiiksi, sillä stressipäänsärkyni saattaisi kasvaa äärimmäisiin ja lamauttaviin mittasuhteisiin, mikäli minulla ei olisi noita mukaansatempaavia voimaantumiskeinoja. Mikäs tässä joutilaana on huuhaillessa ja heittäytyessä. On hämmentävää tajua, että Reetan kuolemasta on pian kaksi kuukautta, kuinka valtava on ajan raksutus tässäkin tilanteessa, raks, raks, raks, jokaisella raksutuksella uusi aika... ja samaan aikaan tuntuu, että olemme pysähtyneet siihen kellonlyömään ja tilanteeseen. Silloin meidän elämämme raksutus sai aivan erilaisen äänen, olemme yhä siinä pysähdyksen tilassa, vaikka sivusilmällä näemme ohikiitävien hetkien jatkavan rullaamistaan. Onhan se ikävä, kolkuttelee mitä ihmeellisemmissä käänteissä ja tilanteissa. Yllättää, ravisuttaa. Onneksi ikävä ei ainakaan vielä ole lamauttanut, estänyt meitä muita elämästä tai invalidisoinut. Mutta eihän koskaan voi tietää kuinka se ilmenee ja muuttaa muotoaan. Lapsen kuolemalla saattaa olla todella kauas kantoiset vaikutukset, jos on monilla muilla, mittasuhteiltaan pienemmilläkin asioilla. Yritän olla skarppina asian suhteen ja tajuta mistä milloinkin on kysymys, itse kunkin kohdalla. Sunnuntain olin lähes tulkoon sohvaperunana, sekin tuli tarpeeseen. Tollo päätti antaa vierihoitoa oikein kunnolla, nukkui ja kipristeli päälläni kynsillään ja kehräsi. Kyllä elukat osaavat, vaikka ovat välillä kaukaa pelloilta haettuja saalistavia petoja, on ne ihania lohduttajia. Tosi karvanlähtöaika ei niin hirveästi innosta, varsinkin kun itsellä on huuhaa-vaihe menossa ei niin ehtisi imuroimaan ja pölyjä pyyhkimään. Ikävä ja tämä todellisuus puskee välillä kaukaa haetusta muistoista ja asioista ja välillä ne ovat juuri elettyä elämää. Ne kietoutuvat säikeiksi, kauniiksi muistoiksi joihin on turvallistakin ja lohduttavaa kietoutua. Ne ovat kuin ainutlaatuista ja itse kehrättyä lankaa, josta olemme kutoneet, liittäneet ja neuloneet lohdutuksen shaalin, mihin haluamme kietoutua. Voi kuinka hyvältä se tuntuukaan, kynttilän valossa... kaikesta huolimatta minulla on edelleen suhteellisen hyvä ja kiitollinen olla, muistella lastani. Onneksi on olemassa yhä lauma, joka mahtuu saman shaalin alle.

  

perjantai 4. marraskuuta 2016

ETSIKKOAIKA

Etsikkoaika, niin mitäpä tässä etsimässä? Etsin kuumeisesti ja ihan tajuamattakin jotain, itseäni, omaa olemistani. Uudenlaista äitiyttä, etsin tapaa kohdata, etsin uutta tapaa elää, etsin uutta elämääni, etsin itseäni ilman Reetan olemassaoloa elämässämme. Etsin tapaa olla vaimo, olla vanhempi olemassa oleville lapsillemme, kun pala minusta on raastettu irti. Etsin tuolle kivulle, syvälle haavalle paikkaustarpeita, konsteja saada se pikkuhiljaa arpeutumaan, poistaa jatkuva kipu. Minulta on kysytty, olenko päässyt jo yli? Siis Reetan kuoleman yli? No en todellakaan, enkä tule koskaan pääsemäänkään, en edes koe tarvetta päästä "sen" yli. Sehän olisi mahdoton ajatus. Mutta etsin tapoja elää tämän todellisuuden kanssa. Sillä Reetan elämä ja kuolema tulee olemaan aina osa minua, toivottavasti tuokin ammottava ja todella arka haava jollakin tavalla arpeutuisi, eikä jokaista päivääni määrittäisi kivullaan. Etsin ja hämmästelen vähän kaikkea. Etsin edelleenkin lastamme, odotan hänen ääntään, nauruaan. Etsin viestejä, läsnäoloa. Kaipaan ja ikävöin aivan suunnattomasti kaiken etsimisen ja hakemisen lomassa. Olenko hukassa, jos kerran pitää etsiä? En ole hukassakaan, sillä tunnistan paljon asioita, itseni on yhä tuttu, elämämme on monia tuttuja ja turvallisiakin elementtejä. Etsin tapaa suhtautua, tapaa kohdata, etsin tapaa jatkaa elämäämme. Etsin myös pidemmällä tähtäimellä, mikä minusta voisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen tulla, miksi minä haluaisin. Etsikkoaika on siis aika laaja, moniulotteinen ja pitkillä piuhoilla varustettu aika.

   Sunnuntaina 27.8.2016 ryöpätyt ja pakastetut rouskut laukaisi valtavan ikävän hyökyaallon, etsimättäkin. Yhteinen sieniretki, makkaranpaisto laavulla, elossa oleva lapsi. Reetan hammasharja, teinin meikkipussukka, ruusuvoide, sukat, pyyhe, kaulakoru, jalkavoide, tuoksu, kuva, tienpätkä, puunalunen, nastakengät, pipo, kädenpuristus, halaus, toppatakki, sängynpaikka, hiljaisuus, maalaus, asenne, sanonta, katse, katseeseen kätketty hiljainen viisaus.... Mikä tahansa muisto tai muistutus voi mulskauttaa ikävän. Tällä hetkellä mielessä mulskahtelee, ikävälläkin tavalla, vuosi sitten jalkautunut leukoenkelofalopatia. Aivovaurio, jonka saimme yhtä aikaa puhtaan lypin kanssa. Kuudes päivä kuluvaa kuuta tulee vuosi viimeisimmästä romahduksesta, viimeisistä kotona kävellyistä askelista...      
   Minulta kysyttiin psykiatrin vastaanotolla, johon itse halusin ehdottomasti kelailemaan nuppini kanssa, tulevatko traumat takautuvasti mieleen. Miten määritellä trauma ja takauma? Itse määrittelisin ne meidän eletyksi elämäksemme, muistoiksi, erittäin kipeiksikin sellaisiksi. Jos jokaisesta muistosta kokisin sen olevan traumaattisen, olisihan se liian raskasta elää pelkän trauman kautta, kun on muistotkin, ennen kaikkea hyvätkin muistot olemassa. Niissä haluan roikkua, niitä haluan muistella, edelleenkin hymyillä muistoille. Traumaahan on ollut enemmän ja välillä vähemmän koko ajan kuusi vuotta, jatkuvasti, en kykene yhtä ainoaa traumaattista kokemusta määrittelemään. Toki kaikkien näiden asioiden vuoksi olen varmasti traumatisoitunut, minun kuuluu ollakin, sillä olemmehan eläneet traumaattiset kuusi vuotta todella traagisella ja traumaattisella lopputuloksella. Olemme menettäneet lapsemme oikeasti, ketäpä se ei traumatisoisi? Nyt siis opettelemme elämään moisien asioiden kanssa, etsimään uutta olemistamme. Psykiatri tuon hienon etsikkoaika-termin minulle sanoi, jäin siihen kiinni, koukutuin. Hienosti kuvaileva sana, sama mitä itse olen mielessäni haeskellutkin. Etsikkoaika, uudelleen löytäminen, ennen kaikkea eteen päin meneminen kaikesta huolimatta.
   Sain ihan vapauttavan lausunnon, ainakin tästä istunnosta, minua ei toimitettu suljettuun koppiin, ihan oman makkarimme nurkasta tätä naputtelen. Usko tai älä? Onhan se vapauttavaa kuulla, että olen traumoissani ja muistoissani pyöriessä kuta kuinkin selväjärkisellä nupilla varustettu, itseään ja elämäänsä etsivä äiti, nimeltään Tiina. Minun pitää opetella tuntemaan itseni ja elämämme uudesta vinkkelistä, etsimään kaikkea mitä on ja tulee olemaan. Tai siis olen varmaan ikuinen etsijä ja oivaltaja, en koe että etsikkoaika on vain nyt ja tässä. Olenhan aina ollut utelias, liiankin kiinnostunut elämästä, kuolemasta, valoista, varjoista ja nupin toiminnoista valoissa ja varjoissa. Todella suurella mielenkiinnolla jaksan tutustua yhä itseeni, omiin ajatuksiini, mielelläni muidenkin aivoituksiin, tunteisiin ja tapoihin kokea. En siis tarkoita, että oma tapani olisi oikea, otan mielelläni opikseni muiltakin. Olen kuulemma siis rehellinen itselleni ja uskallan pähkätä asioita laajasti ja monipuolisesti. Noh, se nyt ei ollut ollenkaan uutta minulle, mutta nyt sen ammattilainen sanoitti. Saan siis olla sinut tämän oman tapani kanssa etsiä, kohdata kuolemaa, jatkaa elämää ja oivaltaa. Siinä on, kuulemma, paljon voimavaroja joista ammentaa.
    Näkisittepä siis voimavarani levittäytyneinä ympäri huushollia. Olen siis huuhaillut ja maalannut. Keittiöstä, kodinhoitohuoneen kautta pesuhuoneeseen ja saunaan saakka minun ateljeeni levittäytyy. Olen ollut koloristi-kursseilla, imenyt ja etsinyt uusia tekniikoita kuin pesusieni. Se innostus ja kokeilunhalu on älytön, mieletön tutina ja kutina. Verna tuossa aamulla sarkastiseen sävyyn vihjailikin, että hän on kutsunut illaksi ja yöksi vieraita, sikäli mikäli saa siivottua huushollin siihen kuntoon, että vieraat voivat tulla... Näin viisastelee kolmetoista ja puolivuotias kuopuksemme, ainoa tuplamme. Moni laukaisu ja sanonta kuulostaa ihan samalta kuin Reetta sanoisi. Niissä on sittenkin aika paljon samaa. Vernahan on aina ollut se hiljaisempi tupla, perässä seuraaja, kun Reetta on pistänyt tuulemaan ja tarttunut asioihin. Pikkuhiljaa alkaa Vernastakin nousta samaa napakkuutta kuin Reetassa oli, mikä on hirmuisen hyvä asia, sillä hänenkin mielipiteillään on väliä. Hänenkin ajatuksillaan on painoa, etsikkoaika niidenkin suhteen. Olen myös ajatellut, kuinka tämä viimeinen Reetan puhumaton vuosi mahdollisti Vernan puhumisen ja kuulemisen ihan uudella tavalla. Neidistä kuoriutui napakka, sanavalmis, erittäin huumorintajuinen pikkunainen. Sillä oli vuosia, varsinkin jolloin en kotona Reetan kanssa paljoakaan asunut, etten saanut Vernasta paljon mitään irti. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että Vernan pitäisi Reetaksi muuttua, ehen. Yksi Reetta riittänee, samoin kaikista meistä yksi kappale on ihan passeli. Olisihan se tietenkin ajatustasolla huikeaa jos saisin kloonattua lapseni meikäläisiksi, voi sitä elämän tykitystä, ajatusten ruuhkaa, ja kaiken etsimistä... Ja niitä keskusteluja, mitä kaikkea jauhaisimmekaan ja kuinka laajasti, leveästi, syvästi ja korkeasti... Minullahan on tapana etsiä myös sukahousuja, silmälaseja, kännykkää, eilistä, hukattua sanaa, huomista, autonavaimia, kenkiä, hukattuja ajatuksia, tekstejä. Tärkeää on tietää ja tuntea itsensä, kyllä ne vastaan vielä tulevat, en minä niitä kokonaan ole hukannut. Tänä aamuna kädessäni olivatkin eilen hukassa olleet turkoosit sukkahousut. Eilen seilannut, hapuileva ajatus onkin tänään valmis, selvä. Kyllä ne löytyvät ja paikkansa hakevat, kunhan etsin.

   Tällä viikolla olen ollut kuorossa, maalauskursseilla ja eilen tanssikursseilla. Mielettömän hyvältä, koskettavalta on tuntunut. Varsinkin eilisillä tanssikursseilla minua oli jopa etsitty ja kaivattu. Itseään etsivälle ihmiselle oli tärkeää saada kuulla itsensä ajatelluksi ja kaivatuksi. Sain todella lämpimiä halauksia ja koin olevani ja kuuluvani noihin ympyröihin. Siinä mielessä koen olevani hukassa oleva, ettei minulla ole ollut "työidentiteettiä" näinä kuutena vuotena, en ole kuulunut tavallaan mihinkään. Itsemääräämisoikeutta on kavennettu ja supistettu, laajennettu ja levennetty, välillä kokonaan poistettu. Olen ollut koppiin ahdettu ja suljettu yksinäinen äiti, ihminen nimeltä Tiina, joka on kaivannut suunnattomasti kuulumista johonkin. Onneksi näinä vuosina olen saanut vertaistukea ja sitä kautta ihmisiä elämääni ja sitten kevennyksenä harrastusten kautta. Lämmitti suunnattomasti eiliset halaukset ja niinkin vähäeleinen asia kuin minulle nimeltä tuntemattoman vanhemman miehen hikinen otsa otsaani vasten ennen ensimmäistäkään tangon askelta ja samalla sanottu "osanottoni" ja sitten lähti askeleet... Reilua ja vilipitöntä, niin passelia kohtaamista ja myötätuntoa. Kotona heti hehkutin, kuinka hyvää teki, kuinka tärkeältä tuntui ja kuinka minut hyväksyttiin, yhä. Eli kun olen lähtenyt harrastuksiin, olen löytänyt paljon tuttua minuutta ja törmännyt yhä omaan itseeni, en siis koe olevani itsenäni ihan hukassa. Nautin, jaksan ja heittäydyn yhä. Minulle on myös sanottu elokuussa, "kävi niin tai näin, älä peru omia suunnitelmiasi ja itselle tärkeitä asioita, ne pitävät sinut pinnalla". Syyllisyyden ravistellessa tuolloin mietin pitäisikö harrastukset perua, kamppaillessani Reetan labrojen, tankkausten, tilanteen kanssa, edessä häämöttävän lapseni kuoleman ja sen todellisuuden kanssa. Onneksi en perunut, sillä ainakin nyt tuntuu hyvältä kun on muutakin kuin oman itsensä ja arkensa etsimistä.

   Enkelipatsasta olemme etsineet haudalle, sellaista Reetan olemuksen omaavaa, toinen käsi poskella miettivää tai jolla on toinen käsi leuan alla kepeästi. Ihan sellaista emme tähän hätään löytäneet, mutta kauniilla siivillä varustetun patsaan kylläkin, varpaat sikkuralla, käsiinsä nojaten. Elämämme ensimmäinen Pyhäinpäivä, joka on huomenna. Päivä, jona muistelemme edesmenneitä rakkaitamme, kuolleita läheisiämme. Onhan se rankka päivä kohdattavaksi, tajuttavaksi, todettavaksi että näin on asiat. Samalla olen kiitollinen, että joudumme vasta nyt tämän päivän ensimmäistä kertaa Reetan kohdalla kokemaan. Katsoin yhden ohjelman, joka avasi ajatuksiani ja sanoiksi puki omia tunnelmiani. Siinä keskusteltiin elämän pohjakosketuksista ja traumoista. Kuinka asiat lähtevät korjaantumaan vasta kun kykenee hyväksymään tilanteen, heittäytyy tapahtuneen armoille, antautuu asian edessä. Luojan kiitos itse olen jauhanut hyväksyväni Reetan kuoleman, jos se on niin tärkeä askel toipumisen tiellä, askel eheytymisessä. Sillä enhän saa lastani takaisin vaikka kuinka olisin hyväksymättä ja tappelisin kuolemaa vastaan. Ja kyllähän me muutaman vuoden tappelimmekin... Toivottavasti tämä on oikea johtolanka uuden elämän etsimisessä etsikkoajallamme. Hyväksyä tapahtunut, ilman katkeruutta, ainakaan pysyvää katkeroitumista. Jos minuun katkeruus pesisi pysyvästi olisin varmasti todella ilkeä, sietämätön ja paha ihminen kaikille. Tartuttaisin katkeruuden siementä ja nauraisin paskaisesti, sainpas pahan leviämään, kjäh kjäh... Toivon hartaasti, etten sellainen ole tai sellaiseksi tule. Leipokaa minua päin näköä, mikäli vihat ja katkeruudet minussa kroonistuvat! Ravistelkaa se minusta, sillä katkeruuden, ilkeyden, vihan ja pahan siemen minussa tasan on olemassa, jos sitä  höystettäisiin, olisin varmasti sietämätön. Olisin runsaasti, rehevästi ja rönsyilevästi paha. Kaikkinensa ajattelen huomisenkin olevan Reetalle suunnatun juhlan, kuten myös muille menetetyille läheisille. Onneksi on kalenterissa päiviä, jotka pysäyttävät meidät asian äärelle, muistuttavat. Sillä kuolema, kuolemaan liittyvät asiat kun koskettavat jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin. Nyt on tilaisuus virallisesti herkistyä asian äärellä, yhdessä ja muistella. Valaista kynttilöin tämäkin juhlapäivä...

   Nythän on siis jo alkuilta. Pian saapuu Vernalle vieraat, kolme yövierasta. Huusholli on siivottu, tarjottavat hankittu. Olen ollut myös äidin kanssa asioita hoitamassa muutaman tunnin. Pasi lämmittää paljua, isommat tytöt ovat telinevoimistelutreeneissä. Viikonloppu menee heillä kursseilla ja koulutuksessa. Minä kuskaan aamuin illoin, ainakin huomenna. Tänään ajattelin tanssimaan lähteä. Olen käynyt jo kahtena viikonloppuna. Tanssitutuissa olen saanut kohdata todella sydämellisiä osanottoja, halauksia, itkuntirautuksia, loistavia keskusteluja, ymmärrystä ja rohkaisua. Ainakaan kukaan ei ole päin näköä tullut voivottelemaan, kuinka hirveä äiti olen tanssiessani. Tanssin minkä tanssin ja kotona kannustavat. Kun kaikki tietää minun nuppini pysyvän liikkumalla ja musiikin avulla paremmin kasassa, kuin sohvalla vaikeroimalla, niin minua kannustetaan. Olen myös kuullut keskusteluista, joissa minulle tuntemattomat ovat jahkanneet tekstejäni... Jahkanneet pöllöhavaintojani, kohisseet siitä olenko täysipäinen vai mikä. Kyseenalaistaneet, miettineet ja puhkuneet. Jännää on se, että kirjoittamaani asiat ovat puhuttaneet, pistäneet miettimään ollako vaiko eikö olla. Varmaan se minun täysipäisyys ei ole se asia mitä eniten jahkataan vaan se, että voiko olla että se pöllö oli merkki, ihme, muistutus, viesti... Uskoakko vaiko eikö? Ihan sama, uskooko joku vaiko eikö, jos meitä ketä tahansa lohduttaa jokin meille annettu asia, niin antaa lohduttaa. Keneltä se lohdutus on pois? Uskon myös, että kuka tahansa samaan tilanteeseen joutunut ihminen hakee ja toivoo edes jonkinlaista lohdutusta. Minusta ainakin on jatkuvassa tuskassa ja ikävässä kieriskely suhteellisen raskasta. Rasittaa sielua, sydäntä ja koko eukkoa. Saa vaikeroimaan, valumaan tuskan syövereihin. Kun edestä lentänyt pöllö saa tyyneyden ja luottamuksen tulvahtavan yllemme, antakaamme sille tila, tunteilemme lohdutus. Olenhan myös kirjoittanut, ettei kanssani tarvitse samaa mieltä olla, ei todellakaan. Mutta mikäli tekstini pistävät jonkun asioita prosessoimaan ja tuottamaan oman mielipiteen, silloin olen onnistunut. Niinhän se on taidekin, jos jokin ennalta määrittelemätön työ, väri, teos saa pysähtymään ja miettimään sen syvempää olemusta se on silloin onnistunut. Eihän siitä tarvitse pitää tai olla samaa mieltä, pääasia on että on jotain mieltä. "Ihan kiva" kun ei ole varsinaisesti mikään mielipide. On tärkeää etsiä se oma mielipide, toivottavasti myös löytää se.

   On kuulemma hämmentävää ollut nähdä kuvia Reetasta. Jokainenhan on luonut varmasti oman mielikuvansa miltä vaikuttaa aivovaurioinen, liikuntarajoitteinen, puhumaton lapsi ja teini. Saati sitten syövän syövyttämä, sairauksien ryöppäämä ja vuosia sairastanut. Kyllähän liikuntavamma ja rajoitteet arjessa näkyivät, paljonkin. Mutta kuulemma Reetta ei näytä monenkaan mielestä siltä mitä he moisten diagnoosien kautta olettivat. Reettahan näytti monistakin kulmista ajateltuna itseltään. Myös viimeiseen uneensa nukkuessaan, päälle päin ei näkynyt aivovaurio, vammaisuus, puhumattomuus, lääkkeet tai täysillä jylläävä leukemia. Reetta sai olla loppuun saakka itsensä oloinen ja näköinen, toivon että Reetan perusluonne ja elämänasenne välittyivät kuvistakin. Ilo ja elämänjano, jokaisessa päivässä mielenkiinto etsiä mitä voi löytää. Uskon Reetan saavan kokea uudenlaisen etsikkoajan uudessa ulottuvuudessa. Uskon, että Reetta on into piukkana ja jaksaa edelleenkin hämmästyä. Vaikkapa löytämästään kivuttomuudesta, palautuneesta liikuntakyvystä, kenties lentotaidosta, uskomattomasta ulottuvuudesta, ajattomuudesta, väriloistosta ja siitä valon määrästä, joka häntä tällä valonpolulla ohjaa... Uskon lapseni samaan aikaan kokevan olevansa perillä... Hyvää viikonloppua ja muistakaa läheisiänne, myös niitä jotka ovat yhä täällä ja ennen kaikkea niitä jotka meillä oli lainassa.
  
  

lauantai 29. lokakuuta 2016

TAIVASMATKALLA

Pääsimme koko sakilla asteen verran lähemmäksi Reettaa, tai siis pääsimme aistimaan jotain siitä mitä lapsemme saa kokea tällä hetkellä. Kokea, olla, leijua, mikä liekään se Reetan nykyinen olomuoto, kuka tietää tai kykenee sen määrittelemään. Mutta sen tiedän, tunnen yhä että lapsellamme on asiat hyvin, hän oli mukanamme koko ajan. Luotan yhä Reetan asioiden olevan paremmin kuin aikoihin, se riittäköön luomaan tämän tunnetilan yhä ja aina vain. Haluan yhä pitää se saavutetun tyyneyden ja kiitollisuuden. Kävimme siis mekin taivasmatkalla. Uskon ja luotan yhä enemmän siihen, että Reetan on hyvä olla. Ja mikäli taivas on yhtään sellainen paikka kuin lentokoneen ikkunoista saa nähdä, niin onhan se kaunis paikka. Kaikkinensa. Mikä rauha, levollisuus, valo ja tyyneys, ajattomuus, kirkkauksineen...

   Liki vuosi sitten, kun Reetta aivovaurion vuoksi romahti, kävimme Oulussa psykiatrin juttusilla. Silloinkin meille oli kerrottu, että lapsemme ei selviä, silloinkin elinaikaennuste oli tunnista, muutamaan, korkeintaan viikkoon kahteen. Silloinkin olimme jättämässä jäähyväisiä, silloinkin olimme kuoleman kanssa nokatusten. Silloinkin annoimme palan lapsestamme kuolemalle. Silloinkin olimme peloissamme, kauhuissamme, epätoivoisia, väsyneitä, lapaset tippuneina, tämän todellisuuden kanssa tekemisissä. Silloinkin luulimme menettävämme lapsemme syövättömänä aivovauriolle, koimme asian olevan farssin, eihän sen näin pitänyt mennä, saada syöpä voitettua ja antaa lapsi leukoenkelofalopatialle... Silloinkin ammattilainen osasi keskustella kanssamme, antaa meille luottamusta kohdata kuolema. Silloinkin meitä kehotettiin perheenä hautajaisten jälkeen tekemään matka yhdessä, me jäljelle jääneet. Silloinkin Reetta selvisi, kuin ihmeiden kautta, ylitti sen hetken kaikki mahdolliset elinaikaennusteensa päivä päivän jälkeen. Silloinkin saimme olla tekemisissä aikalisän, jatkoajan ja ihmeiden kanssa. Silloinkin meille annettiin lisää aikaa sopeutua tilanteeseen, tulevaan, väistämättä seuraavaan kuolemaan. Tosin silloin kaikki luulivat kuoleman tulevan etenevän aivovaurion kautta ja myötä. Mutta kas kummaa, tämän vuoden saimme pala palalta lapsemme takaisin aivovaurion syövereistä. Saimme kokea syövättömän ajan ja paljon suunnattoman hyviä, ikimuistoisia hetkiä. Niin hurjaa kuin se onkin ajatella, olen tyynen rauhallinen sen asian suhteen, että viimeisillä viikoilla syöpä oli mukana Reetan elämässä. Ei siis jää mitään jossiteltavaa, se paskiainen syövän pirulainen voitti, lapsemme, meidät ja lääketieteen. Sen asian edessä on vain nöyrästi sopeuduttava, hyväksyttävä se lapsemme kohtaloksi. Vaikka edelleenkään en hyväksy sitä, että meidän tai juuri sinun lapsesi on vakavasti sairas, taistelee syövän tai minkä tahansa todellisuuden kanssa. Se on niin väärin. Kenenkään ei kuuluisi sairastua...

   Ystäväni lapsi oli miettinyt oman sisarensa kuoleman jälkeen, miksi juuri hän. Niin miksi juuri tietyn lapsen kohtalo, elämän käsikirjoitus, elämäntarina, on juuri tällä tavalla kirjoitettu. Päivät meidän oman aikakäsityksemme mukaan vähiksi kirjoitettu. Eihän kukaan vanhemmista antaisi ketään lapsistaan, se on varma. Eikä kukaan ketään valitsisi, ainakaan itse en siihen kykenisi. Mutta kun näki Reetan hiipumisen, tiesi taistelun rankkuuden, ymmärsi faktat, hyväksyi todellisuuden, olin valmis luopumaan lapsestani. Antamaan hänen mennä. Enhän voinut toivoa yhtään enempää kipua tai kärsimystä omalle rakkaalleni. Itsekkyydestä saada pitää lapseni luonamme, olin valmis luopumaan, lapseni parhaaksi. Koen yhä kuoleman ja rajan ylittämisen olevan Reetalle parempi asia kuin syövän ja kaikkien lieveilmiöiden kanssa taistelun. Viimeisien viikkojen todellisuuden. Nyt olin ja olimme valmiita, olimme saaneet tarvittavat eväät vanhempina ja koko perheenä tälle todellisuudelle. Tuskin yhtään enempää meitä olisi voitu evästää tai valmistaa kuolemalle. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä, ei olla epätoivoisia, ei tarvitse enää lapasia tiputtaa, ei tarvitse olla kauhuissaan, ei tarvitse taistella vastaan. Saamme olla tämän todellisuuden kanssa rauhallisia, tyynen kiitollisia, lapsemme asiat ovat nyt paremmin kuin koskaan. Tai ainakaan aikoihin, sillä haluan uskoa Reetan asioiden olleen ihan mallillaan täällä meidänkin kanssamme, kaikesta huolimatta...

   Palaan vielä tuohon ajatukseen miksi, kuka? Miten sen voi määrittää, kuka on "joutilaampi" kuolemaan kuin toinen? Toki onhan ihmisiä, jotka toivovat vuosikausia omaa kuolemaansa. Senkin ymmärrän täysin, varsinkin jos taustalla on vahvat perusteet toivolle, siis kuoleman toivolle. Jännä sanayhdistelmä kuolema ja toivo samassa, mutta jonkun todellisuutta sekin. Toivolla on monta määritelmää. Toki hiukan on ristiriitaista ajatella asia niin, että jotkut elää kituuttavat vain kuollakseen. Kyllähän siitä elämästäkin ja maanpäällisestä matkasta kannattaa nauttia. Tai ainakin minun elämänfilosofiani on nautintoon ja elämyksiin taipuvainen. Kannattaa kokea ja nähdä, jotta on kuolemankin jälkeen mitä muistella, ottaa mukaansa. Sillä uskon Reetan ottaneen mukaansa muistot ja omat kokemuksensa. Uskon Reetan ottaneen mukaansa hyvät asiat, elämykset, maanpäällisen elämän hohtohetket, ilot ja kivat kokemukset. Ainakin täällä kanssamme eläessään hänellä oli taipumus muistaa hyvät ja unohtaa pahat asiat. Tarttua jokaiseen hetkeen, täysillä. Eihän Reetta muuten meitäkään muistaisi, jos ei voisi ottaa muistoja mukaansa, eikä lapsemme tasan ole meitä unohtanut. E'hei... Kuka on siis joutilaampi? Kuolemaan meinaan? Laajensin ajatusmaailmaa ja perspektiiviä omasta perheestä laajemmaksi... Voimmeko määrittää, että kerjäävä laitapuolen kulkija tai kassialma on joutilaampi kuolemaan, kuin vaikka tehokkaampi yhteiskunnan rattaassa olija? Rattaan pyörittäjä. Mikä on ajanut ihmiset kaduille, "joutilaiksi" meidän silmissämme. Mikä on tarina jokaisen takana, minkä seurausta kaikki nykyisyys on? Uskon monen tarinasta löytyvän valtavan herkkyyden, sekä jonkin kriisin tai trauman. Eli tästä kun vetää johtopäätöksen, yksi ynnä kaksi, minullahan olisi kaikki mahdollisuuden olla juuri se "joutilas". Olenhan tavallaan tällä hetkellä kriisissä, väsyksissä, traumatisoitunut, herkkä ja joutilas. Siis en ole enää millään tavalla yhteiskuntaa pyörittävä ihminen, olenhan Reetan kuoleman myötä työtön, tuloton, turhake, ihminen joka leijuu määritelmien ja tehokkuusajattelun jälkeen monillakin rajoilla... Ainakin nyt kuitenkin luulen, etten ole kadulle päätymässä, varsinkaan talvea vasten, siellähän saattaa kylmä tulla ja vilu. Olen sen verran mukavuudenhaluinen... Ja toisekseen luulen olevani niin hiivatin elämänjanoinen, idearikas ja utelias, että haluan jatkaa yhä elämänkarusellissa roikkumista, jopa nauttimista ja ilakointia, enkä hypätä toivottomuuteen, sikäli mikäli siihen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa. Ainakin Reetta on minua siihen aina kannustanut ja rohkaissut, näyttänyt itse esimerkkiä. Mutta jos päädyn kassilamaksi, muistakaa moikata siitä huolimatta. Minulla kun on kieroutunut tapa ajatella, että ystäviä ja tukiverkostoa tarvitsevat kaikki, ovat kulissit tai elämäntilanteet mitkä tahansa, ihmisiä me olemme. Silloin ystävyys punnitaan...

   Olimme siis Prahassa. Itselleni se oli entuudestaan tuttu kaupunki. Onhan siellä nähtävää ja  koettavaa, muutama päivä on todellakin vain pinnan raapaisua. Meille sattui hyvät syysilmat, hiukan tihkusadetta alkuviikosta, muuten poutaa, jopa aurinkoista. On se hienoa heilua omien kännyköiden kanssa ja kuvata, voi sitä kuvien määrää, jonka tytöt napsivat. Ei mitään järkeä, noin niin kuin sivusta seuratessa, mutta se on tätä päivää. Oli sitten kansallisuus tai kulttuuri mikä tahansa, näin kuuluu ilmeisesti tehdä. Napsin minäkin, aivan huikeita kuvia napsinkin. Linnoista, kirkoista, vuorista, kukista, leivoksista, ruoista, tilanteista, puistoista, ruskasta, silloista, kelloista, saippuakuplista, hevosista, sattumuksista, kauneudesta, elämyksistä... Kävelimme "miljoonia" askelia. Kyllähän se pisti välillä puita halailemaan, kun aloitimme päivämme vuorikiipeilyllä ja korkealle kipuamisilla. Jalat huusivat hoosiannaa ja sydän meinasi tulla korvista ulos. Mutta sitkeästi vedimme. Jostain syystä minulla, muutamalla lapsellanikin on tapana laskea kaikkea. Nyt laskimme mm. portaita. 79 ylös, 280 alas,  208 ylös ja 101 alas. Nupulakiviä, korkeuseroja, polkuja ja sokkeloita. Monta kertaa ajattelin, että liikuntarajoitteisille matka olisi paljonkin vaikeampi, esteettömyys vanhassa kaupungissa ja luostarin poluilla ei ihan ole nykypäivää. Mutta Reetta tuntui olevan niin mukana koko ajan, mistä sen tietää, sen nyt vain tietää, aistii ja tuntee. Ihan sama vaikka olisitkin eri mieltä, minulle tämä on totta;-) Ainakin kotiin palatessa, tunsin tasan lapseni olleen reissussa mukana. Yleensähän sitä muille kertoo missä on oltu ja mitä tehty, Reetalle ei tarvinnut kertoa, sillä hän oli kanssamme joka paikassa. Oli meillä Reetta kuvanakin mukana, hotellihuoneemme pöydällä, kynttilä seuranaan. "Mihin Reetta pakataan?" Todella outo kysymys, mutta pakkasimme Reetan (kuvana) laukkuuni. Se on meidän elämäämme, todellisuuttamme, eikä itseä periaatteessa hämmennä, ulkopuolisia varmaankin...

   Hotellilla kävimme periaatteessa vain nukkumassa, aamupalalla ja suihkussa. Hieno huoneisto, yhdellä vessalla, ilman sohvia. Emme siis suuremmin hotellilla viipyilleet, janosimme kokemuksia. Olimme jokainen päivä liikenteessä aamusta iltaan, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tauottomasti samoilemista, kävelemistä ja elämyksiä. Askelmittari olisi kannattanut olla, sillä niitähän tuli. Muutama sanaharkka, vessajonotus, suihkujonotus, kinastelu ja kompromissi kuului arkeemme sielläkin. Kait se on normaaliuden mittari, hah. Meidän laumamme persoonat ja tempperamentit kulkevat taivasmatkoillakin mukana. Ruoan merkitys on valtava, varsinkin kun kulutuskin on kova, nälkä kun yllättää ei paljon meidän sakilla hapaita naurata. Ja välillä hampaita nauratti aivan älyttömästi! Torstaina erehdyimme illallisristeilylle, se ei oikein vastannut käsitystämme huippulaadusta ja hinta/laatusuhde oli muuta kuin odotimme... Silloin alkoi sanaharkka olla jo sietämätöntä, eikä laivasta, joka olikin kytyinen pikku paatti, päässyt pois vaikka olisimme olleet siihen valmiit ensimmäisen tunnin jälkeen... Onneksi olimme ainoat "ylivieskankieliset" saimme rauhassa ääneen tapella... Risteily olikin pääasiassa paikallaan pyörimistä ja suluissa jonottamista. Buffetissa oli tylsät eväät, samanlaisia paistettuja kanankoipia ja perunoita kuin kotonakin ja selän takana trumpetti huudatti jazzia niin että meinasi tajunta lähteä. Pieninä annoksina jazz on kivaa, kuunneltavaa, mutta kun se tulee läpi pään ja tauotta, se ei minun aistejani hivellyt. Siihen kun vielä pettymys ja väsy, niin ei kiva. Eilinen aamumme sai myös farssin piirteitä. Olimme huolehtineet ja tilanneet meille sopivan kuljetuksen hotellimme kautta. Viisi henkeä matkalaukkuineen, ei mene normitaksiin. Kymmeneltä hotellilta, jotta ehdimme kentälle... Silloin piti jo käyttää ajatuksissakin kirosanoja, sillä jouduimme odottamaan kokonaiset 45 minuuttia kulkupeliä, joka ei meinannut saapua lukuisista puheluista huolimatta. Kello 10.45 pakkauduimme paniikilla autoon. Huumorintajumme jalostui jälleen vessahätineen huippuunsa. Hiukan jo otsassa kihelmöi moinen farssi. Lopulta naiskuljettajamme saapui ja antoi pikkuisen kenkää autolleen matkalla kentälle. Reiluun varttiin surautti, kun toiseen suuntaan meni liki puoli tuntia... Ehdimme justiin, juosten ja huohottaen. Kunnes sitten porteilla... tsadaa, luulitko meidän myöhästyneen, ehei, lento oli tasan 45 minuuttia myöhässä. Pulssimme tasaantui pikkuhiljaa, mutta poskilihaset kiristivät yhä. Siinä missä jalkojenkin lihakset liikkumisesta, mutta se kipuilu oli kivaa ja ansaittua, poskilihaksien kipuilu täysin turhaa ja ilman syytämme meille nakattua. Mutta ehdimme, sittenkin. Pääsimme jälleen levollisen kirkkaalle taivasmatkalle...

   Mietin ennen reissuamme, onko matka todellisuuden pakoilua vai mitä. Miten siihen pitäisi suhtautua, mitä odotuksia sille asettaa. Onko tarkoitus unohtaa? Unohtaa mitä, Reettako, kuolemako, ikäväkö, suruko? Paetako? Nollatako? Yhdistyä perheenäkö, jakaa kokemus, hakea elämys, irtiotto, nautinto, seikkailu??? Syyllisyys ja tietoisuus siitä, ettemme Reetan kanssa päässeet koskaan Helsingin kenttää pidemmälle, vapaaehtoiselle taivasmatkalle. Reissu teki hyvää, se on nyt päällimmäinen ja vahva tunne, onnistuimme. Pystyimme olemaan ilman pelkoa, ilman huolta. Pystyimme tarjoamaan olemassa oleville lapsillemme perheloman, elämyksen ja ikimuistoisen syysloman. Ikävä kulkee mukana koko ajan, niin sen kuuluu kulkeakin. Se iskee yllättävissä paikoissa, tilanteissa, ravisuttelee ja kouristelee. Se kuuluu tähän elämäämme, otan sen jopa kiitollisuudella vastaan, en ole sitä tukehduttanut, mutta sekään ei ole meitä tukehduttanut tai tukahduttanut. Helsinki-Vantaan kentällä muistot hyökkäsivät yllättävän voimakkaina, jopa ilkeästi sielua ja sydäntä väännellen. Kuinka monta taivasmatkaa lensimme Reetan sairauden aikana, lukemattomia. Liian tuttu paikka, niihin liittyvine raskaine muistoineen. Muistan yhden taivasmatkamme jo silloin, ajattelin taivaan olevan kaunis paikka, jonne lapsemme pääsee... Silloin ajatus puistatti, mutta myös suunnattomasti lohdutti, kun tätä todellisuutta ja jatkuvaa kuolemanpelkoa elimme. Se oli yksi Helsingin reissuista, jotka liittyi leukemian uudelleen löytymiseen ja tähän todellisuuteen. Muistan kuinka Reetta ihaili koneen ikkunasta taivaan kauneutta ja oli niin levollinen... Sinä se rakas tillotti pienestä ikkunasta ja ihaili taivasta, kuinka valo siivilöityi ja ympäröi Reetan... Piirrätimme nykyisestä viisihenkisestä perheestämme karikatyyrin. Mietin kuumeisesti, haluanko ja onko sekään oikein. Piirtää nykyinen perhe, ilman Reettaa. Toisaalta ajattelin sen olevan konkreettisen. Jostain syystä se piirtäjä piirsi minun naamani viereen sydämen, juuri kun kävin tätä sisäistä ikävä-suru-todellisuus-taisteluani. Ihan kuin hän olisi aistinut kamppailuni ja Reetan. Jopa Reetan läsnäolon ja pyöräytti sen sydämen korvani viereen. Se lohdutti ja lohduttaa edelleen, hymyilyttää. Yhä ajattelen montakin asiaa Reetan kautta. Ostokset, mitä Reetta tarvii, syö, haluaa ja mistä tykkää. Jaoin perillä lapsille käyttörahaa, kas kummaa neljä oli edelleenkin kerroin. Risteyksissä ja kaduilla katson esteettömiä kohtia, viimeisen vuoden pyörätuolin huomioiden. Samalla aistin Reetan kykenevän liikkumaan, ilman rajoitteita, sillä vuorillakin bongasin asioita jotka Reetta kykenisi bongaamaan. Näin ja katselen maailmaa monesti Reettaperspektiivistä. Puheissa Reetta on myös mukana, usein. Tulee aina olemaan, sillä en edes yritä karkottaa lastani sanavarastostani tai ajatuksistani. Reetta on yhä niin mukanamme, olemme sitten missä tahansa. Kotiin oli hyvä palata, ei yhtään ahdistanut tai todellisuus ei iskenyt päin näköä. Todellisuus ja se surullisenkin kuuluisa kiitollisuus on niin syvällä jokaisessa hetkessä. Taivasmatka on takanamme, nyt jalat ovat turvallisesti jälleen maankamaralla. Arvatkaa minne askeleeni nyt suuntaavat? Reetan haudalle, tietenkin. Onneksi lähipiiri on huolehtinut haudalla vierailuista ja kynttilöistä matkammekin aikana. Samoin eläimet ja koti ovat olleet hyvässä hoidossa. Meillä on hyvä turvaverkko olemassa, taivasmatkamme mahdollistettiin... Olen edelleenkin, entistä vahvemmin sitä mieltä, että taivas on kaunis paikka...

  






perjantai 21. lokakuuta 2016

KUVIA JUHLISTA JA REETASTA











 
                               Reetan juhlakuville en löydä sanoja, kuvat puhukoot puolestaan.



Lapsiparka, sarjakuva hellyydestä;-)


Kun tämä todellisuus jalkautui meille labrojen myötä. Lähdimme lenkille ja otimme ilon irti jokaisesta hetkestä.
 

Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikoihin...
 

Mitä lienee Reetta miettinyt Pasin synttäreillä elokuussa? Katse on rauhallinen ja jonnekin kauas, mietteliäs...

Mehtäläiset naamat naurussa laavulla.
 
Jostain syystä koneemme suostui tekemään yhteistyötä pitkästä aikaa ja lataamaan kuvia.
Nämä kaikki kuvat Reetasta on otettu elokuun 13. päivän jälkeen ja arvojen romahdettua. Kun syöpäpelkopilvi laskeutui konkreettisesti yllemme, kun jokainen hetki oli lahja, jatkoaika... Toivottavasti kuvien myötä teillekin välittyy se suunnaton ilo, valo ja kiitollisuus.