TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 23. toukokuuta 2015

TAJUNNANVIRTAUKSET

Aamun ratoksi ajattelen päästellä mietteitäni ulos tajunnanvirtatekstin muodossa. Eli siitä syystä virtaavat aihepiirit ja tajunnat, kun ne ovat teknisesti tajunnanvirtaa, kukahan tuonkin jälleen ymmärtää. Mutta kunhan paukutan, sillä nyt se tuntuu oikealta tavalta.


   Venyttelin, makeasti. Takana suhteellisen hyvin nukuttu yö. Lihaksissa huutelee sopivasti eilinen rasitus. Olimme illalla porukalla puusavotassa, saimme paljon aikaiseksi. Illan niistin nenästäni mustaa mötteriä. Vieläkin on pölyä silmissä.
   Jännä viikko takana, on asioita mitä kerron ja asioita, joita en kerro. Äsken näin unta, olin jossakin tavallaan maalaismarkkinoilla, kait. Taksikoppiin minun piti viedä jokin  taulu, mutta taksikopin paikka oli vaihdettu. Törmäsin kahteen ihmiseen, jotka olivatkin sairaalasta tuttuja kasvoja. Sitten oivalsin heidän olevankin parin, en ollut aikaisemmin sitä tajunnut. He kyselivät vinkkejä, mitä puuhata. Ehdotin pulkalla laskemista ja huuhailua. Teoriani meni jotenkin näin, että kannattaa heittäytyä katsomaan ympärilleen, jättää vaikka kengät tien penkalle, jotta ne eivät sotkeudu ja niistä ei tarvitse pingottaa. Kannattaa tsiikata pellonreunaan, kohdistaa katse vaikka ohrantähkään, johon aurinko osuu. Tajuta sen hetken ja tähkän kauneus. Ja kun ne kengät ovat ojanpenkalla voi huoletta rynniä pitkin peltoja, katsomaan minne se auringonsäde osuu. Samassa siihen lenteli kaunis kirkassilmäinen ja nopealiikkeinen iloisesti sirkuttava lintu, liekö feniksin ja tervapääskyn sekoitus. Meidän muu sakki kulki myös mukana, havainnoiden, kuvaten ja pomppien.
   Kävin huonekaluliikkeessä, jossa olikin tehty mittavia ja oudon rohkeita muutoksia. Seinät oli kauttaaltaan maalattu vihreäksi, oikein voimakkaan sellaiseksi. Sitten seinillä oli maalauksia, lehmiä ja muuta maalaisaiheita. Loistava keksintö oli sitten maalauksen päälle kiinnittää irtokehys, kontrastina vaikka prameakin sellainen. Menin omistajan asunnolle, sama vihertävä teema jatkui sielläkin, mutta sinne hän oli lisännyt sinistä maaliin. Paljunlämmityspuuhat olivat alkamassa, porukkaa tuli koolle. Tunsin heistä osan, eri yhteyksistä. Mutta heidän paljunsa oli tyhjentynyt, he aloittivat sen pumppaamisen täyteen. Ei suinkaan vedestä ainoastaan tyhjentynyt, vaan koko palju oli kuin iso uima-allas, puhallettavaa sorttia. Mietin, etten ole sellaista ennen nähnyt.
   Naapurikaupungissa, entisessä kotikaupungissamme oli moni liike muuttanut paikkaansa, mielestäni olin aivan hukassa, kun yritin löytää hakemaani. Taksikoppi jäi yhä löytymättä, se taulu notkuu mukana, liekö tuo sama taulu joka meiltä tilattiin lokakuussa mutta jätettiin hakematta...
   Vieno nukkui Reetan kanssa vieressäni. Pasi on mökillä Taivalkoskella. Kuinka hyvä asia, että päätti lähteä relaamaan laumastaan. Siellä on kunnon tulvat meneillään. Aamupalaksi sienimunakasta ja tsatsikia, kuulosti hyvältä. Tohelot veljekset saavat soutaa, sillä unohtivat perämoottorin akun Ouluun. Sielläpä melovat menemään, pitkin suuren järven selkää. Reinoa mukaan ajattelin, kotona näyttää koira olevan.
   Tiskikonekin pitäisi tyhjentää, illalliset astiat täyttävät tiskipöydän. Alkaakohan asenteeni herpaantumaan, sillä en voi sietää illalla jääneitä tiskejä. Vai onko se elämän pienimpiä ongelmia. Ulkona tuulee taas ja kylmästi. Kuitenkin kasvit nostavat päätään koleudesta huolimatta. Pyykitkin kuivuvat narulla nopeasti, kunhan ei sade yllätä. On yllättänyt useinkin. Illalla on yhden asunnon "läksiäiset", piti yhdessä mennä, mutta sitten Pasille mahdollistui tuo Taivalkoski. Kannustin ja oikeastaan pistin miehen menemään, kun kerran on mahdollista. En suinkaan jarruttele noissa menemisissä, päin vastoin saisi enemmänkin mennä, harrastaa ja ottaa aikalisiä. Mutta kun Pasi viihtyy kotona, meidän kanssa tietty niin valtavan hyvin. Illalla mietin, josko vielä tanssimaankin kerkeäisin, jos jonkun kaveriksi saisin. Teki viime viikolla niin hyvää tanssiminen, pitkästä aikaa. Kurssillakin vedin hiki roiskuen salsaa, salsa ruedaa ja hidasta valssia. Joskus se on helpompaa, ja nyt se on ollut helpompaa. Joten silloin on tanssittava. Tekee nupille ja kropalle niin kutaa.
   Hornetit meinasivat yöllä närästää, pitikin iltapalaksi niitä syödä. Reetta haaveilee teltassa nukkumisesta, toppatakissa. Kyselee josko tarkenisi. En vielä suositellut. Aamukahvi on hyvää. Fanny syö aamupalaa, kohtaa alkaa sulkapallotreenit. Verna kävi ylhäällä, Tessa vetää sikeitä.


   Olihan se Reetan tutkimuspäivä taas jännä. Kyllä meikämammalla oli penkissä pysyminen, kun meinasin lapseni puolesta pudota sen seitsemän kertaa. Kolmisen tuntia siinä meni. Reetta on niin rohkea ja reipas, suunnattoman helppo tutkittava. Tutkimukset tehtiin laboratoriossa. Näköhermojen toimivuutta testattiin useilla testeillä. Ensiksi laitettiin verkko päähän, johon kiinnitettiin elektrodit ja pistettiin tyttö piuhoihin. Ihoon rapattiin kolon tapaista, johon laitettiin savisuolaa, johon se anturi kiinnitettiin. Otsassa on vieläkin semmoinen raaputusjälki. Neiti istui ja tuijotti ruutua. Ruudulla oli shakkiruudukko, tiheä ja iso sellainen, keskellä helmi. Silmiä vuoroteltiin ja tuijotus jatkui. Kun Reetan silmät antoivat hyvät vasteet, niin voitiin tehdä vielä uusi testi, tuijottamalla puolikasta näyttöä vuorotellen. Testin aikana piirtyi käyrää, vähän niin kuin sydänfilmissä. Amatöörinäkin kykenin näkemään piikkeinä hyvin ne vasteet, eli sinänsä hyvä asia. Fyysikot ym huippuosaajat ne sitten ilmeisesti tulkitsevat. Opin, että näkökeskus sijaitsee takaraivossa, näillä testeillä testattiin, kuinka näköhermo välittää viestejä.
   Tauon aikana merellinen leipä meni hyvissä tunnelmissa. Testi jatkui, nyt tarvittiin eri laitteita. Ensin sauvasolujen toimintaa testattiin pimeässä huoneessa. Istuimme piuhoissa puoli tuntia, käsi kädessä ja puhuimme minun lapsuusmuistoja. Ajattelin tuonkin monikossa, ei minulla niitä pihoja ollut, mutta lusin vieressä. Hoitaja kävi sillä aikaa syömässä. Olimme unen rajamailla, kun se testin osio loppui ajantaju heitti kunnolla. Pimeä huone ja punavalot näytöissä, äkkiä siihenkin silmät tottui. Sen jälkeen kyseltiin tappisolujen kuulumiset, ne ovat niitä valossa toimivia soluja. Sauvat olivat pimeässä toimivia. Opin senkin. Tapeille annettiin valoa pieninä annoksina, jolloin sauvat menivät taustalle. Valoa lisättiin koneesta ja taas piirturi piirsi. Kolmesta neljään testiä, joista sai keksiarvon. Sellaisen eri värisen käppyrän. Sen mukaan jonkin verran eroa silmien välillä, oikeassa ei niin teräviä piikkejä, liekö sen harmaakaihin syytä. Sillä oikeassa silmässä sitä oli enemmän. Nämähän ovat amatöörin tulkintoja, siitä mitä näin, kyselin ja olin oivaltavinani. Fyysikolta en kysellyt vaan hoitajalta, joten voitte jättää omaan arvoonsa. Mutta ennen tätä toista testiä silmät puudutettiin, mustuaiset laajennettiin ja mikä hurjinta, tarrojen avulla silmämuniin vedettiin langat koko tutkimuksen ajaksi, eli yli puoleksitoista tunniksi. Siis keskeltä munaa! Silloin kolisin aika lupaavasti, kun kuvasin Reetallekin toimenpiteitä. Ei tasan minulle olisi onnistunut, ja tyttö on rauhallinen kuin mikä ja antoi tutkimuksen edistyä kuin oppikirjoissa. Huipputyyppi! Nyt on siis testit tehty, olen luottavainen tuloksiin. Sovitaan niin. Kiireellisellä lähetteellä pääsimme, joten hyvä sekin niin. Seuraavat testit kesäkuun alussa.
   Edellinen suonesisäinen aiheutti jälleen sen tutun jutun, jonka tavallaan vasta nyt ymmärrän. Reetta on usein sanonut, että tuntuu kuin silmäluomet eivät pysyisi auki, menevät itsekseen kiinni. Spanielinkatselääke, sehän sen ihan konkreettisesti aiheuttaa. Keskushermoston kautta moinen tunne ja luomien relaaminen, joillakin puutumista, jalkojen relaamista ym ym. Nyt siis tajuamme, mistä moinen tunne johtuu ja mitä Reetta sillä tarkoittaa. Kortisonit olivat sitten viimeiset, onneksi. Lääkkeen vaikutukset ovat olleet todella hurjia nykyisin. Reetan posket ovat punoittaneet toisesta päivästä lähtien, kipuja ja tunnelmia on milloin missäkin ja vaikka minkälaisia. Pahinta on unettomuus, valvotut yöt ja seuraavan päivän väsyt. Ainakin neljä yötä meni nukkumatta, se syö jaksamista, aika monelta. Onneksi tiistaina Reetta jaksoi kouluun, kuinka neiti alkoi saada omaa iloisuuttaan ja jaksamistaan takaisin. Tuntui hyvältä nähdä sen höyryämisen ja ilon määrä, normaali lapsi. Nyt ei haittaa vauhtia mikään; trampoliinia, pyöräilyä, kavereita, koulua, intoa ja sopivasti myös tappeluja. Hyvä miksaus elämää!
   Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea kommenteista Johannan vastaus ja siitä huokuva ymmärrys. Vertaistuki, voi pojat, kuinka se on tärkeää. Muutama rivi, lause ja kokemus. Ne antavat paljon ja auttavat aina hahmottamaan omia aivoituksia. Eli Reetallahan on kaihi siis hidastempoinen verrattuna hänen poikaansa, ihan mihin vertaa. Olisi kuulemma tavoite, että Reetan kaihi jouduttaisiin leikkaamaan vasta vuosien kuluttua, mielellään vasta parikymppisenä. Onhan tuonne matkaa..., silloin olisi kasvu ja kehitys jo mallillaan, sikäli mikäli niitä hormonihoitojakin tuikattaisiin siinä välissä. Pieni ongelma, en siis jaksa tai näe aiheelliseksi tehdä siitä suurempaa ongelmaa. Ei vain jaksa vatvoa, nähdä tuota isona asiana, meidän mittakaavassa se on odotettavissa ja ennen kaikkea hoidettavissa... Ehkä tämän ajatuskaavion tajuaa parhaiten se, joka on samassa liemessä lillunut, jollakin ulkopuoliselle se saattaa olla pahakin paikka. Enkä sitäkään halua ja voi vähätellä. Mutta näillä mennään.


   Tinka Tuhka Teutuliina Sipi Sulonen, uskallankohan kertoa kuka hän on. Aivan sydäntenmurskaaja, harmaa ja pörröinen. Uusin laumamme jäsen, jonka itse asiassa minä halusin. Sellainen kymmenviikoinen harmaa karvapallo, joka rikastuttaa meidän elämäämme ja saa hyrräämään mielihyvähormonit. Koko laumalla. Nyt saamme luvan kanssa taas pussailla, murkkuja ei niin vain pussailla. Saamme leperrellä, lässyttää ja lirkuttaa. Kehua jokaisesta pikkupissasta, katseesta, opista ja nauraa koheltamiselle. Olihan siinä Vienolla tuijottaminen, mutta nyt menevät hyppylaukkaa ympäri huushollia. Jälleen kerran pentu solahti laumamme jäseneksi ilman ongelmia, on tämä elastinen lauma, aina on tilaa uudelle. Jos tuo kissaneitimme onkin poika niin nimi muuttuu varmaan Tankaksi, tiedä tuota... Ei silläkään kauhean suurta merkitystä.
   Astuinpa naulaan, syvälle meni. Eilen jäi laudanpala kiinni lenkkariini. Minulla oli puukasa sylissä kun sen tajusin, siskonmies sitä yritti irrottaa. Väänsi, mutta lauta oli ja pysyi, mutta nilkka jousti. Lopulta länkkäsin ulos liiteristä, pylly maahan ja sen laudan sai kiskoa miesvoimin irti. Pitkä naula olikin, mutta meni onneksi tunnottomaan kengänpohjaan. Kauhia jos olisi osunut oikeasti jalkapohjaan, se olisi ollut kipiä juttu. Kaatui siellä puupinokin lautakasoineen, onneksi vain melkein päälle. Kyllä pitää olla aina niin valppaana noissa hommissa, ja vähän kaikissa hommissa. En varmaan ole sitä autojenkaan lähentelyä kertonut, muutama viikko sitten tulin isän autolla ja jätin sen pihalle, tietty. Pasi tuli meidän autolla ja jätti senkin pihalle, tietty. Varmaan tunnin kuluttua Pasi lähti taas, kunnes sai seurata kuinka isän auto lähti myös. Manuaali, enkä muistanut käsijarrua nykiä tullessani. Niin se peruutti pitkän matkaa, kymmenen sentin päästä oman automme kyljestä. Peilit vain taipuivat. Auto siirsi itsensä ihan pihan toiselle laidalle ja jäi taas paikalleen. Jopa Pasi nauroi, kuulemma ei muuta voinut. Sain toruja, otin opikseni jne jne... Mutta sinänsä ihan jännä juttu, loppu hyvin ja peilit sai oikaistua.
   Nyt kuuluu kissanpennun leikkimistä, syöksymisiä ja tassujen napsetta. Reetta pitää kaunokaista sylissä, suloisia molemmat. Olen käynyt paikassa, josta en voi kertoa, vaikka melkein lipsahtaa. Olen saanut sähköpostia, josta en myöskään voi kertoa. Reetta on innokas monestakin asiasta, enkä kaikesta voi kertoa. Kesäkuun alku pelottaa, jännittää, kauhistuttaa, mahdollistaa ja antaa paljon jälleen kaikkea faktaa. Suunnitelmia, selkeyttä, minulle myös luottamusta ja toiveita. Elämä on piinaavaa, mutta pyrimme piinoista ja esteistä huolimatta suuntaamaan eteen päin. Rohkeasti ja matkasta nautiskellen. Kun moni asia on kuitenkin hyvin.


  Tessalla on pian rippijuhlat, huomenna on taas yhdet serkkusynttärit. Minkähän väriset bileet? Siis ne rippijuhlat. Äitin turvapuhelimesta tuli juuri hälytys, laskin melkein alleni. Toinenkin ja samalla piippasi jo kolmaskin hälytys. Pyjamassa meinasin lähteä säntäämään. Hälytyksen läpi kuului kuitenkin äitin puhe, puhelimessa. Yritin soittaa systerille, joka on lähempänä. Soitimme toisillemme ristiin ja molempien puhelimet tilttasivat. Systerillekin oli tullut hälytys ja hän säntäsi jo autolla ja sai äitin kiinni. Äiti vain touhusi omiaan ja hälytin hälytteli joka suuntaan, saimme taas nauraa, kunhan löysäsimme paniikkivivuista. Pyykkiä meinasin pestä, tulikin sade, enpä pese. Äiti soitti, antoi kootut selitykset hälystä. Huvittaa jo kaikkia. Sain systerin kiinni Reetan puhelimella soittamalla siskontytön puhelimeen, kun ne omamme jumittivat. Saakelin tekniikka, kun se alkaa tökkimään, niin ei paljon hampaita naurata. Molemmilla sama jumi. On se toimintasuunnitelma aika nopeasti koostettu, kun hälytys tulee. Ja paniikkikin on aika nopeasti lietsottu, hyi hitsi. Isän kuolemastakin on pian puoli vuotta, aika kuluu. Miten me voimme? Voimme ja voimme, kaipaamme. Juttelen joka päivä itsekseni, kun yritän asioita ajatella omilla aivoilla. Mihin kaikkeen onkaan tullut isän ajatuksia kysyttyä. Paljonko isä on näkymätöntä työtä tehnyt, mutta nyt koko laumalla yritämme saada edes jotain tehtyä. Niin kuin nyt nuo polttopuut. Aina on ollut rantteella puita ja varaa antaa tarvitseville. Nyt huutaa tyhjyyttään moni paikka ja teettää muka kauheasti työtä. Isä teki joka päivä jotakin, jonkin verran, suuremmin huutelematta. Otti unet sohvalla ja jatkoi taas. Nyt hirmu laumalla ja metelillä yritämme urakoida urakalla, kaikkea ja vähän sieltä ja täältä. Kuukaudet kuluu ja urakat siirtyy, uusia tulee ja taas urakoidaan. Perunkirjoituskin on pidetty, kokemus sinänsä, hämmentävä, ensimmäinen sellainen, kuitenkin lämmin ja kauniskin. Meikä märisi, kun näin isän kirjoittaman allekirjoituksen. Me lapset olemme perineet isän tavan antaa allekirjoitus, kynänjälki on napakka, nopea ja vahva kaikilla. Perintö sekin. Kahvikin jäähtyi kupissa, ajantaju katosi. Tiskikone on yhä tyhjäämättä, lautaspinot altaassa. Vienon kulkunen kilikattaa. Reetta askartelee, Tessa nukkuu, Verna roikkuu kännykässä. Fanny pelaa palloa. Taivalkoskella nousi yksi siika. Kännykästä loppui akku, siellä korvessa. Tekisi mieli herkkusienimunakasta, mehevää sellaista. Babypinaattia sekaan, nam, sormisuolaa pintaan, toinen nam. Hornettia ei tee mieli, vieläkin närästää. Ketähän illalla tulee pirskeisiin, enpä ole edes ajatellut, nyt ajattelin. Päivä on aluillaan, mitähän on tuloillaan... On tämä aika jännää, mielenkiinnolla jaksan jokaiseen päivään lähteä. Heittäytyä. Olin yhtenä iltana yhdessä paikassa. Kysyin lapsilta käykö vaatteet. Sain hyväksynnän, mutta ohjeen kävellä kuin aikuiset kävelevät, eikä koiveltaa ja notkua miten minä notkun. Eilen nauroimme puusavotassa, kuinka välillä nuo roolit tahtoo olla päälaellaan, kun lapset meitä äitejä (kas kummaa sisaruksia) ohjaavat, toruvat ja nuhtelevat. Tärkeää on säilyttää lapsenmieli, kuitenkin. Vieläkin nenästä tulee eilistä moskaa, silmissä kiertää myös ja kurkku on karhea. Onneksi Reettaa ei otettu tuohon savottaan, annoin vapautuksen suosiolla. Ja olihan noista isoista typyistä suuri apu, kiva kun lähtivät tekemään moista. Saamme olla ylpeitä tekevistä ja nohevista lapsistamme. Suuri apu ja mitkä voimat, eilenkin kannoin Tessan kanssa sellaisia ruuhia edes takaisin, Tyttö kantaa siinä missä aikuinenkin, kannettiin kerralla kaksi, kun vauhtiin päästiin. On sillä habaa. Kaikesta arkisesta taistelusta ja suun soittamisesta huolimatta, on ne hienoja nuoria naisia. Ei sillä tavalla hienostohienoja, vaan aitoja ja teräviä. Jännää seurata, minkälaisia tallaajia noista kasvatamme. Pitäisiköhän aloittaa jokin puuha, oikea josta jää vaikka näkyvää jälkeä. Siis arjen puuha, niin kuin siivoaminen, eilen jo vessat kalusin puhtaiksi. Imuroinkin, mutta pölyjen pyyhkiminen jäi kesken, kun minulle tuli joku hälytys taas johonkin. Niin joo, nyt muistan äiti soitti silloinkin, ladon ovi oli jäänyt auki, nousi raju pohjoistuuli ja pelkäsi katon lähtevän. Isä oli aina nekin ovet huolehtinut.... Ikkunoiden pesua suunnittelin, mutta josko männyn kukinnan odottaisi, se on niin hurja määrä siitepölyä. Tytöt laulavat nyt, ponskarit heiluvat ja pylly hytkyy. Kynsilakkaukset ovat nyt ajankohtaiset. Tessa aloitti tiskikoneet tyhjentämisen, ilman käskyä, oma-aloitteisesti, itse. Huippumurkku! Minä niin mielelläni lastaan likaiset. Pitää olla varovainen, ettei mikään sanani, tekoni tai ilmeeni lietso murkkuvastarintaa. Toisaalta on järkyttävää ja raivostuttavaa, kun tajuaa ne omat ärsyttävimmät piirteensä itsensä kahden puolen nousevan pintaan, tavallaan viisinkertaisena. Olen hiukan välikätenä, kun äitistä nousee ja lapsista nousee niitä omia ja välillä vähemmän jaloja ominaisuuksia. Mutta näin se vaan menee, meissä on niin paljon samaa. Toisinaan se huvittaa, helpottaa, mutta välillä se saa lieskat näkymään ja ovet paukkumaan. Mutta päällimmäisenä on ymmärtävä huvitus, eikös se ole hyvä niin. Tajunnanvirtaukset taitaa olla nyt tässä. Pitää olla nyt tässä, sillä on muutakin kuin naputtelu. Tällä viikolla olen montaa kokemusta rikkaampi, hämillänikin ja aivan intona ottamaan vastaan uusia asioita. Kutsutaanko sitä sanalla luottamus tulevaan on vahvoilla, yhä ja aina vain... Holaa!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

PLÄTS! JA SPANIELINKATSE

Siinäpä läjähti päin näköä taas jonkin sortin rätti. Pläts! Tavallaan odotettavissa olevaakin läiskimistä, mutta aina se kirpaisee. Vaatii sulattelua, pureskelua, jauhamista, totuttelua, suhtautumista ja suhteellistamista. Ajatustyötä, itsellä jos muillakin. Kas kummaa, jälleen saimme kuulla, että lapsemme on ennakkotapaus. Niinhän Reetta on monessakin asiassa, ennakko ja ainutlaatuinen. Tapaus, ikioma tapaus, kaikkine kommervenkkeineen.
   Eilen olimme siis suunnitellulla keikalla Oulussa, johon liittyi myös silmälääkärillä käynti. Tutkimuksissa meni sen kolmisen tuntia, mikä oli itsestä vähemmän kuin neljä tuntia, mutta olivat jo osastolla meitä kaipailleet. Mutta se on hidasta ja onneksi tiesimme systeemin ja tutkimuksien eri vaiheiden hitauden. Ja nythän tutkittiin aika paljon perusteellisemmin, kuin muina kertoina. Viimeksi on tutkittu vuosi sitten, hyväksi todettu. Eli tutkimuksiin hakeuduimme, koska neidillä särkee päätä, ei näe takapulpetista selkeästi ja optikko löysi pari kuukautta sitten jonkin tumman laikun oikeasta silmästä. No, se laikku oli sitä mitä luulinkin, en tavallaan pelännyt, kun se oli odotettavissa oleva asia. Alkava harmaakaihi, myös vasemmasta löytyy himmentynyt alue. Joo, kantasolusiirtojen seurausta, kertaa kaksi. Tiedetään. Yllärinä itselle tuli, että kortisonitkin ovat moiseen syypäitä. Minä tiesin kantikset ja lääkäri kortisonin, eli sehän on yhteensä aika monta eri aiheuttajaa. Osaton lääkäri kyllä tiesi molempien haittavaikutuksien aiheuttaman harmaakaihia. Olisin kai minäkin tiennyt enemmän, jos olisin perehtynyt asiaan ennakkoon enemmän. Mutta kun en näe tarpeelliseksi perehtyä enempää, kun luulen ja tiedän jo nytkin tietäväni liikaa. Miksi uusia peikkoja hakea lukemalla uhkista, kun peikkoja pyörii muutenkin. Eli otamme asia kerrallaan vastaan ja perehdytään sitten siihen, minkä tarve vaatii. Olenhan pääasiassa äiti, enkä ammattilainen. Tässä on tasan niin monta tiedekuntaa kuin vanhempaakin, mutta minä olen moisen tiedekunnan valinnut. Matkan varrella nippelitietoni on mielestäni jo aika huikeisiin mittasuhteisiin venynyt, ilman, että olen varulta aivan kauheasti asioita ennakoinut silleen haalimalla tietoa. Mutta kun jokin asia on ajankohtainen, haalin, kauhon ja hamstraan. Tarkkaa nippelitietoa, viilaan pilikkuja ja halkaisen pisteitä. Sekin tiedetään.
   Lääkäri kysyi, onko katse muuttunut tai silmissä jotain havaittavaa muutosta? Ensimmäisenä tuli mieleen spanielinkatse, hiukan alakuloinen, väsyneenkin näköinen. Sympaattisen roikkuva, antaa vaikutelman väsymyksestä ja alakulosta. Samaa rotua oleva katse kuin noilla meidän englanninspringersspanieleillamme. Maallikkokielessä moinen spanielinkatse on mielestäni ihan käytetty, mutta taas menin törmäyskurssille ammattilaisen kanssa. Piti tarkentaa, kun ei kirjoista moista termiä löydy. Mutta tarkennuksen jälkeen puhuimme samasta asiasta. Eli yläluomen laskeuma, eli yläluomi on hiukan roikkuva ja peittää osan mustuaisesta. Selitys siis moiselle katseelle löytyi ja aiheuttajana on suonensisäisesti tiputettava sytostaatti, joka siis vaikuttaa keskushermoston kautta. Relaa nuo luometkin, toisilla jalat. Noh, luomien ralaaminen vaikeuttaa vähemmän liikkumista kuin jalkojen relaaminen.
   Ehdimme jo miettiä uuden koirarodun hankkimista, jos noista spanieleista saa noin paljon vaikutteita. Siitä lähti odottaessa jo villi ajatusleikki liikkeelle. Millähän rodulla ne silmät pysyvät kunnolla auki ja ymmyrkäisinä, ilman että katse roikkuu. Jos ei kuitenkaan pullottavia silmiä valittaisi, vaan ihan perus silmät. Pystykorvalla, kaunis selkeä ja terävä katse. Se oli muistaakseni sen hetken ajatustyön tulos.
   Kävimme vielä silmien kuvauksessa, olihan kauniita palleroita. Maallikkokin näkee niissä sumeampana sen kaihin alun. Mutta ammattilainen soitti perään, kun näki kuvissa muutakin. Niissä oli sellaiset vaaleammat pisteet, näköhermon juuressa. Eli samainen sytostaatti aiheuttaa myös tulehdusta ja ongelmia siihen näköhermoon. Nyt menee moinen lääke vaihtoon, koska se aiheuttaa ongelmia. Onko muuta lääkettä? Miten nyt? Kortisonikin menee nyt viimeistä kertaa, kun oli ne luustomuutoksetkin. Mitäs nyt? Mitäpä nyt? Niinpä, pläts! Kuulemma moinen näköhermossa oleva vaaleus ei aiheuttaisi perusterveellä ja oireettomalla ihmisellä suurempaa reagointia, mutta Reetan taustat ja tilanteen huomioiden siihen reagoidaan. Kysyin voiko asia korjaantua lääkkeiden lopettamisen jälkeen? Ei siihenkään ole vastausta olemassa, suoraa sellaista. Ennakkotapaus ja vaatii perehtymistä, enemmän kuin kahden silmäpuolen ammattilaisen, jotka niihin eilen perehtyivät. Eli nyt siellä pähkätään mille aletaan, suuremmalla joukolla. Tilannehan ei ole sillä tavalla akuutti, olemme hyvissä vaiheissa liikkeellä ja tiedostamassa asioita. Mutta, olihan tuossa lätinää päin omaa alitajuntaa, henkistäkanttia ja näköä ihan yhdelle kertaa. Eli lisäkuvauksia ensi kuun alkuun...
   Neiti ei ole moksiskaan, kun kerran syitä oireisiin löytyi, on hänen sanansa huomioitu. Lapsemme on tullut kuulluksi ja tutkituksi. Eiliset labrat soittavat tänään ja ehkä jo tietoa parin viikon päässä olevista tutkimuksista. En jaksa ajatella mitä, olemme menossa joka tapauksessa. Silloinhan on jo kesä, kesäloma ja kärpäset. Sama olla sen pari päivää vaikka reissussa, kun ei ole kiire kouluun, eikä arjen aikatauluihin. Siksihän minä yhä olen "joutilaana" kotona, lastani varten.


   Mutta miltä kaikki märät ja tukahduttavat pläjäykset päin naamaa tuntuvat? Sitä on vaikea kuvailla sanoin, ahdistaa, kouristaa, vapisuttaakin, särkee päätä ja oksettaa. Huolihaava on todella arka ja tihkuu. Heräsin tänä aamuna neljältä. Reettakin nousi silloin, havaitakseen taas sen neurologoisen kutinan. Lapsiriepu, voin kuvitella se olotilan, joka jälleen kortisoneilla jalostetaan. Minulla on noin kahdeksan puremaa, ehkä ensimmäinen nälkäinen tai janoinen sääski tai lintukirppu, joka tapauksessa olen niistä johtuen raapinut ja hyppinyt. Voin kuvitella kun kutinaa on kaikkialla. Taukoamatta. Annoin äsken antihistamiinin, josko se hiukan auttaisi.
   Muu perhe nukkuu, ulkona sataa kaatamalla. Join kahvia pari kupillista, rentouduin muka saunassa ja olen lueskellut. Näennäisesti olen tyyni, mutta sisällä on jälleen paniikki. Että minä inhoan tätä pelkopaniikkiolotilaani, se on ollut niin kauan jo kroonisena. Se on niin liipaisuherkässä, että suututtaa. Minun kun pitäisi kyetä olemaan rauhallinen, jaksava ja tyynen luottavainen. Ainakin antamaan lapselleni sellaisen vaikutelman. Reetan seurassa sitä olenkin, mutta auta armias selän takana miten sätkinkään. Päätin myös heti aamusta jäsennellä kirjoittamalla aihetta, eli se on jo askeleen verran eteen päin savotassa. Kun on antanut yön yli marinoitua, nyt kypsennän ja saan aikaiseksi jopa jotain positiivista. Sillä käsitykseni mukaan en voi negatiivisuuteenkaan jäädä lillumaan, menee pian harakoille koko satsi, kun eltaantuu pahemman kerran. Eli onhan tässä jälleen muutama kivi käännettävänä. Mutta toisaalta hienoa, että lapsemme on ennakkotapaus ja aina kaikkien mielenkiinto herää tappiinsa. Luotan siis, että yhteenvetona Reetalle sorvataan paras mahdollinen suunnitelma. Joka on niin monen huippuosaajan tietämyksen summa. Eli alkupläjäyksen jälkeen olen luottavainen ja uskon jälleen asioiden järjestyvän. Mutta olettekos huomanneet, että tämä vaatii kärsivällisyyttä... Ja minua kun  jatkuvasti syytetään kärsimättömäksi. Minulla on jo todella pitkääääää kärsivällisyyden kärsä ja lehmän hermot. Kunhan märehdin, niin kyllä se tästä.

lauantai 9. toukokuuta 2015

ÄITIYDEN MONET KASVOT

Näin äitienpäivän aattona, vetää herkän hartaaksi. Siis tavallaan, pistää miettimään asioita arjen taistelun ulkopuolelta, silleen äitiperspektiivistä. Tunnetasolla. Omaa äitiyttäni on kestänyt nyt sen viisitoista vuotta, jos se lasketaan virallisesti esikoisen syntymästä alkaneeksi. Mikä on oikea määritelmä, milloin on äiti? Onko äiti jo silloin, kun äitiys saa alkunsa, alkaa kasvaa minussa.  Rajanveto on kuin veteen piirretty viiva. Kuinka monia äitiyden muotoja tähän elämäni aikajanaan mahtuukaan. Huh, huh,  äitiyshän on yhä kesken, päivittäisessä muutoksessa, jatkuvalla matkalla, liikkeessä.
   Millaista oli olla äiti ensimmäistä kertaa. Miltä tuntui se tuhiseva nyytti, oma, outo, ihmeellinen, oikea ja samaan aikaan jotenkin tuttu lapsi annettiin omiin käsiin. Nostettiin rinnalle. Vauvantuoksuinen, punainen, paketti josta annettiin vastuu ihmisiäksi. Oma aikaansaannos, oma "luomistyön tulos". Ai tältäkö näyttää kun yhdistetään sinä ja minä? Ahaa, ihan söpö, kannatti yhdistää... ajatuskuviolla. Se valtava vastuun hyöky, kun tajuaa että siitä nyytistä pitää kasvattaa ihminen. Oikea, yhteiskuntakelpoinen ja inhimillinen. Kertoimella neljä. Kun niitä vain putkahteli maailmaan tasatahtia. Pluts, pluts, neljä plutsia alle kolmen vuoden. Onhan se lapsisarjatulipläjäys. Ihana, haluttu, toivottu, kauhisteltu ja palvottu. Myös valvottu. 
   Miltä tuntuu, kun löytää oman tavan olla äiti. Äitiyden heräämisen. Kun se uusi tunneaalto ja ominaisuus nousee jostakin uinuneesta olemuksestaan. Sitäkin ihmettelee aivan yhtä lailla kuin sitä tuhisevaa nyyttiä. Äidinrakkauden voi tuntea, muka ymmärtää. Mutta sen mittasuhteita ei voi käsittää. Joskus Reetta on sanonut, että hän voi tuntea äidinrakkauteni myös puhelimen välityksellä. Minusta se on kauniisti sanottu, määritelty. Noin hän osasi sanoa jo kahdeksanvuotiaana, sairaalasta käsin minulle kotiin. Upeasti määritelty.


   Eilen olin naistenillassa, kokoelma erilaisia naisia, erilaisista yhteyksistä. Kooste äitejä, tasan erilaisia äitejä, tasan erilaista äitiyttä. Mutta kaikkia yhdisti se jokin punainen lanka, omakohtainen kokemuspohja. Olihan hauskaa ja niin äänekästä. Totuttuun tapaan olin liikenteessä autollamme, tilavalla sellaisella, sinne mahtui sen seitsemän äitiä nauruineen, laukkuineen ja korkkareineen. Siinä ei paljon karaokekuppilassa mikrofonia tarvittu. Sitä laumaa ei voinut olla kuulematta.
   Tanssilattiakin kului useamman tunnin hinkkaamisen jälkeen. Ihan diskoteekkimeiningillä ja nihkeillä kengillä, mutta tulipahan heiluttua. Nauroinkin, ettei sillä vapautuneella naisenergialla ollut eteerisen hillitystä keinumisesta tietoakaan. Kun äiti tulee tiettyyn ikään, ei moiseen enää jaksa ja tarvitse suuremmin kiinnittää huomiota, antaa mennä enemmänkin hurmion kautta. Toista oli paljeteissaan ja tekoripsissään oikeaa kuvakulmaa ja eteerisyyttä tavoittelevat nuoret naiset. Vieläkin naurattaa, kuinka harkittua voi tanssiminen olla, jokainen liike niin niin viimeistellyn pidättyväistä. Oliko se nautintoa? Tosin omien lasteni kanssa sain kuulla, että minä olen aina vähintäänkin yhtä nolo, outo, estottoman hölömö, spontaani ja äänekäs, vaikka olisin kuinka kuskina. Otin sen kohteliaisuutena.
   Yksi porukan äideistä ihmetteli minulle ääneen kuinka jaksan, siis olla iloinen, osallistuva, jaksava, tanssiva, bilettävä, luova ja positiivinen. Otin senkin kohteliaisuutena. En ole itse tätä osaani valinnut, mutta jaksamisen olen valinnut, kun ei ole vaihtoehtoa. On osattava nauttia jokaisesta hetkestä, vedettävä ilo tappiin, kun on siihen aihetta. Ja onhan minunkin elämässäni ja äitiydessäni iloon aihetta. Vaikka joka ainoa päivä äitiyttäni käsitellään sen seitsemästä kuvakulmasta. Kun moinen äitiys lapsen sairauden myötä annetaan elettäväksi, ei ole vaihtoehtoa kuin jaksaa. Vaikka itse luulisi, ettei jaksa jos annetaan omalle kohdalla, plaa plaa plaa. Jostakin ne äitiyden jaksamisrippeet vain löytyy, aina uudelleen, aaltoillen, muuttuen ja velloen. Mutta ne on meissä jokaisessa. Enkä minä näitä äitiyden muotoja olisi halunnut koskaan löytää, olisi halunnut koskaan tarvita. Mutta näin tämä nyt vain menee. Kuuluu minun elämäni käsikirjoitukseen, minun äitiyteeni.
   On raskasta kuitenkin löytää äitiyden pumpulista ja unelmista pelko. Pelon ja huolen lukuisat eri ilmentyvät, kauhuskenariot. Sitä äitiyden muotoa on ollut vaikea ennen äitiyttä kuvitella. Kuinka vahvat ne ovat. Minulle on yhä vaikea ne myös hyväksyä osaksi äitiyttä, kun ne vellovat liian suurilla aalloilla, lyövät yli laidan, roiskuvat ja kastelevat. Siitä äitiyden merimatkasta on vaikea löytää nautintoa. Kun on koko ajan merisairas, kuvottaa ja aina tulee se uusi aalto. Aalto, jonka voimaa ei kykene kuvittelemaan, kun pitää vain silmät selällään kiinni jostakin pysyäkseen kyydissä. Paljonko on hyötyä äidistä, joka putoaa kyydistä tai vetää liikaa vettä henkeensä. Muutaman kerran olen hörpännyt oikein kunnolla, mutta aina ne jotenkin saa röhittyä ulos, vaikka välillä luuleekin hukkuvansa. Mutta nyt en halua velloa tuossa aihepiirissä enempää, haluan lillua suojaisemmassa poukamassa, vähän chillaten ja nautiskellen.


   Otsikossa kirjoitin äitiyden monet kasvot. Niitähän tässä on saanut peilailla, oikealla peilillä ja sielunpeilillä. Katsella joka kulmasta, tulkita, oivaltaa ja katsoa taas uudelleen. Äitiyden kasvoni ovat välillä kurtussa, ruttuturpaiset ja kaikkea muuta kuin leppoisat. On raivostuttavaa kohdata omia ärsyttävimpiä puoliaan omissa lapsissaan kertoimella neljä. Kun ne toistavat omia kipupisteitä, omia juuttuneita ajatuksia, omia ärsyttäviä piirteitä. Kaikkine kommervenkkeineen ja lieveilmiöineen. On myös ihanaa nähdä, kuinka omissa lapsissa puskee se jokin oma piirre väkisellä esiin, vaikka lapsi itse sitä kuinka minussa arvostelee. Uskon tasan tarkkaan ja tiedän jo nyt, että noista typyistä tulee olemaan hallitun hillitty eteerisyys kaukana, kun vetävät hurmiossa. On tärkeää elää elämänhurmiossa, siihen olen lapsiani kannustanut ja itseäni jatkuvasti rohkaissut.
   Nyt tämä äiti lähtee markkinoille laumansa kanssa. Sitten tämä äiti lähtee oppimaan muutamaksi tunniksi paritanssia. Eilen oli muuten harrastamassa hyötyliikuntaäitiyttä ja oman äidin omaishoitajuutta. Se on aivan oma äitiydenmuotonsa sekin, isoäitiys, sitä odotellessa. Niin siitä hyötyliikunnasta. Nakkelin puita liiteriin tasatahdilla taakse ja heittäen. Kunnes yksi oksantynkä tarttui hanskaani ja lentorata hiukan muuttui. Se muuttui sen verran, että kalikka nousi yläviistoon ja laskeutui kivassa kulmassa paukahtaen lapoihini. Silloin tämä äiti meni kontalleen, kun henki salpautui kertapaukusta oikein kunnolla. Mutta eipähän sentään päähän osunut. Pari tuntia aikaisemmin lutistin yhden sormen rollaattorin väliin. Se oli sen verran napakka rutistus, että yhä on kolme sormea turtana ja ihan kipeänä. Eli tämän äidin kanssa sattuu ja tapahtuu yhtä jos toista, eikä ne aina ole mokia, ne vain lipsahtaa sattuvaksi. Hiukan sain pään puistamisia jälleen osakseni, sillä eiliset tapaturmat sattuivat jo aamu kymmeneen mennessä. Saan kuitenkin olla ylpeä, etten toheltanut eilen sen enempää. Vaikka olin liikenteessä kaikki vuorokauden tunnit.
   Äitiyden kasvoissa olisi ollut vielä monta eri kuvakulmaa, mutta ne markkinat odottaa.


   Hyvää ja ainutlaatuista äitienpäivää kaikille äideille, ilman meitä maailmassa olisi tosi tylsää ;-)
 

maanantai 4. toukokuuta 2015

JÄÄHY

Otin jäähyn, pitkän ja tarpeellisen sellaisen, ihan itse. Enkä siis ole käynyt täällä edes hätäänne kurkkimassa. Eli ei syytä hättääntyä kellään, meillä on asiat suhteellisen reilassa. Joko helepotti? Riittäisikö tuo, vai liipaisenko muutaman lisäsanasen...


   Vappu oli, vietimme sen suvun kesken VappuWeenien merkeissä. Eli sattuneesta syystä Halloweenit jäi viettämättä, niin systerin perhe piti ne nyt vappuna. Leppoisan värikylläistä löysää ilottelua lapsien kera naamiaispuvuissa nyyttärimeiningillä.
   Kantasolu napautti mittariin upeat kaksi vuotta!! Tessa täyttää keskiviikkona viisitoista, Vieno täytti eilen kolme, Väinö viisi vuotta. Sitten on äitienpäivää tulossa, systereiden synttäreitä, kummipojan synttäriä, serkkutytön synttäreitä ja sitä rataa. Olisi pihatalkoita, tekemättömiä töitä sen seitsemässä huushollissa. Omalla pihalla pientä piharempan poikasta, uusia pihalaattoja, kasvimaata, ruusunjuurta ja trampoliinin kokoamista.
   Sitten on kropassa remppaa yhdellä jos toisella, joten tekijöistä on huutava pula. Minulla on oireillut käsi, niska, kulumavika, hermosärkysektori kiitettävästi. Välillä olen luullut jo olevani jonkun woodoonukke, kun sattuu milloin mihinkäkin, todella oudosti ja rajusti. Ja eihän sitä koskaan tiedä paljonko kaunaisia ihmisiä olen taakseni jättänyt, jos vaikka jollakin on neulanukke minua varten. Eli luovuutenikin on ollut umpijumissa ja jäähyllä useamman viikon, olen antanut jäähtyä. En ole kirjoittanut mitään, en minnekään. Luovuin yhdestä puolivalmiista kirjoitusprojektistakin, kun se alkoi maistumaan karvaalle ja venymään. Olen myös ajatellut olla luukuttamatta kuonaa, sillä ajatukseni ovat olleet paikoitellen painokelvottomia, joten olkaatte siis jäähyyn tyytyväisiä. Pian kiertäisi kuona teidänkin sielussa, ainakin ajatuksissa.
   Toisaalta onhan se näinkin, että jos kykenee kierrättämään muuta mönjää mielessään, niin sehän kertoo jonkin lapseen kohdistuvan syöpäkrampin hiukan löysänneen. Ainakin alitajunnassa, sillä eihän sitä muuten muita, syöpään verrattuna turhanpäiväisen vähäpätöisiä ja mitättömiä ongelmia kykenisi tajuamaan. Tuon ajatuskuvion tärkeyden tajusin yhden "kollegan" kanssa viestitellessä, niin sekin oli valaiseva oivallus itselle.
   Sitten luulin tanssitaitoni kadonneen, kun ei enää tanssituttanut. En oppinut, en halunnut, en nauttinut. Minua harmitti vietävästi, että sekin minua voimaannuttava asia joutui/meni/pääsi/laitettiin jäähylle. Mutta viime lauantaina alkoi taas uudelleen kipunoimaan, sain tanssikiksejä kursseilla, kykenin heittäytymään. Oli aika vapauttavaa oivaltaa sekin. Karaokessakin särki päätä niin, että säkeneitä pöllysi. Ei irronnut laulu, jäi raakkumiseksi, jouduin lähtemään sieltäkin kesken pois. Ihan maani myytynä ja pää roikkuen. Nyt taas vinkuu ihan eri lailla. Silleen sointuisasti, ainakin omasta pienestä mielestäni, sen mitä kotona vingun.
   Äsken kuuntelin talitintin laulua. Se kuulostaa aina niin hyväntuuliselta ja iloiselta. Mietin, onkohan tinteillä koskaan huonoja päiviä ja miten ne silloin laulavat? Vai pitävätkö ne nokkansa visusti supussa, eivät vinkaisekaan. Ovat vain hiljaa jäähyllä ja odottavat hyväntuulen palaavan, jotta laulu olisi sitä mitä pitäisi. Siis sellaista kepeää, iloisen kuplivaa ja iloista. Enpä tiedä, mutta kyllähän se apaattinen talitintti saattaisi surkealta kuulostaa. Pian luulisi asioiden olevan todella huonosti, jos tintit mollivoittoisesti laulelisivat. Eihän siitä saisi sitä linnunlaulukiksiä kuin ihmisen kuuluu saada.


   Mitäpä vielä. Varmaan haluette lukea Reetan kuulumisiakin? Reetalla oli polipäivä viikko sitten. Samalla oli myös selän röntgenkuvaus. Muutama viikko sitten Reetan alaselkä oli niin kipeä, että valvoimme öitä. Vedimme opiaatteja ja lohdutimme. Onneksi soitin lääkärille, jolla oli heti visio paikasta ja syystä. Ensiksi oli epäilys nikamien luhistumisesta, murtumasta, luun haurastumisesta, tärähdyksestä ja vaikka mistä. Olimme liipaisuherkässä sairaalaan lähdön kanssa. Mutta sitten loistava hoito löytyi, kannattaa muidenkin kokeilla, josko tehoaisi. Reetta oli tullut koulustakin kesken päivän pois kivun vuoksi. Neiti venyi ja vonkui sitten sohvalla. Minulla kiersi vaikka ja mitkä huoliskenariot aivokopassani. Miksikö kiersi, no kun ne vaan kiersi oikein kunnolla, skenariot ja huolet. No, ajattelin rohkaista vinkuvan ja kipeän neidin kylille pyörällä Vernan ja kaverin kanssa. Niin, selkäkipuisen lapsen äiti laittaa kavereiden kanssa shoppailemaan... Toimi! Annoin rahaa ja kannustin. Reetta aikoi soittaa, jos pitää hakea pois autolla. Pian se puhelu tulikin, korkealta ja kovaa: "Äiti, täällä on aivan ihana persikanvärinen pitsimekko, sellainen mistä olen aina haaveillut, saanhan ostaa sen itselle ja sitten en tarvitse mitään mekkoa pitkään aikaan..." Äiti tähän vastasi, kunhan puheenvuoron sai: "Osta vaan!!!" Niin persikanvärinen pitsimekkoterapia teki tehtävänsä. Sain lapsen pois kivun kääntöpiiriltä ja sieltä tuli posket punoittaen niin iloinen ja jaksava esiteini. Ei ollut enää kipuja, ei väsyjä, saati vikinää. Neiti tanssi loppuillan persikanvärisessä pitsimekossaan naamaa naantalina. Seuraavana päivänä kivut olivat enää hämärä muisto, pyöräily maistui, pesäpallossa irtosi juoksu ja trampoliini sai kyytiä. Toki röntgenkuvissa oli havaittavissa lääkkeiden, varsinkin kortisonin aiheuttamat muutokset. Osteoporoosin esiaste, ei itse sitä, mutta jotain sinne päin. Luustoikäkuvaus on nyt suunnitteilla kesäkuun toiselle päivälle, tsekataan sitten mille aletaan. Mutta ei murtumia, ei luukuoliota, ei painumia. Eikös ne asiat ole silloin suhteellisen hyvin. Varsinkin kun on se ihana persikanvärinen pitsimekkokin. Huoh!
   Silmästä on löytynyt myös täplä, joka tsekataan ensi viikolla. Huolestuttaako, arvatkaapa. Toisaalta, onhan noiden saatujen hoitojen myöhäisvaikutukset olleet tiedossa, mutta että nyt jo. Siis alkaako ne vaikutukset kantasolusiirron kaksivuotispäivänä, jo? Tärkeää on myös tajuta, että Reetallahan ei pahemmin ole mitään vaikutuksia kropassa havaittavissa. Mitä nyt sirpula on kooltaan, eli olemme säästyneet todella vähillä moneen muuhun verrattuna. Mutta varmasti tulee jos  vaikka mitä tulemaan, niitä vaikutuksia. Tuo silmä juttu ilmeni aivan yllättäen. Päänsärkyä on suhteellisen usein. Silloin kun Reetta oli kuumeessa ja pois koulusta, hän ei nähnyt tekstejä telekkarista selkeästi, vaan rivit heitteli. Ja kun meillä on äidinperimänä hajataittoa ja kiroon nakkelua silmissä yhdellä jos toisella, niin sitähän me ajateltiin. Vernalle on uusittu myös lasit ja Tessalle hankittu lasit moisista syistä. Samalla Reetta löysi itselleen myös aivan ihania kehyksiä... Blondin ajatuskuvio on vähän tuon suuntainen... Näöntarkastukseen, ei tarvetta laseille, mutta ehkä joillekin saattaisi olla apua laseista kun on se lievä taittovika ja sitä päänsärkyä. Mutta sitten löytyi täplä silmästä, ylläripyllärinä ja ihan kaupan päälle. Eli se tutkitaan, kunhan aika on. Eli sellainen täplätarina se.
   Puhuttiin siellä polikäynnillä myös hormonitasoista, mahdollisesta Helsingin keikasta, lypistä, kesästä, syksystä, kasvusta, jatkosta... Mutta en muista edes niitä hormonijutskia, kait ne oli ok. Sovitaan niin. Veriarvot hyvät. Tärkeää oli kuulla, että nyt olemme selvinneet, hengissä, jo kaksi vuotta siirrosta. Se on aina mielettömän tärkeä asia. Mittari! Kaikkinensa polikäynti oli hyvä, saimme olla turvallisilla mielin ja lähteä ilo naamalla. Minulla oli samalle keikalle jälleen toinen potilas leikkauksessa, joten omaishoitajuus on aika, siis aika tapissa.


   Mutta mitäpä muuta. Taas rullaa, monillakin saroilla. Tanssiaskeleet alkoivat siis irtoamaan. Nautintoa löytymään. Niskakivut hellittämään, yöunet vahvistamaan. Kirjoitustakin näyttää syntyvän... Olen saanut isohkon korttitilauksen, kivaa päästä ideoimaan. Torstaina sain suurin piirtein tällaisen viestin: "Minkälaista kiirettä sillä taiteilijoilla pitää, oisko matskua näyttelyksi, maanantaina voitas laittaa?" Vastasin: "Maanantaihinhan on vielä vaikka kuinka monta päivää...laitetaan vaan. Kiva, kiitos!" Eli kävimme pystyttämässä näyttelyn tuossa neljän aikaan tänään. Kaksikymmentäviisi kokonaisuutta/taulua. Eli olen heittäytynyt luovaksi, testaillut uusia muutaman viikon takaa kursseilla oppimiani tekniikoita, soveltaen tietenkin. Oli todella kiva tehdä, saada aikaiseksi, ja innostua. Löytää itsestä jälleen uusia juttuja. Huushollimme on siis lievästi luovassa tilassa, huomenna jatkuu korttiprojekti. Myös tytöt ovat innostuneet uusista tekniikoista ja ideoista, materiaalia on vaikka ja mihin, ainakin kohta. Sain myös kutsun naisteniltaan, sekin kummasti mieltä lämmittävi. Ihan uusia piirejä, yhteydenottoja, pyyntöjä. Vaikka olen ollut ryvettynyt ihmissielu, kipeä kropasta ja sielusta, niin ne vaan haluavat seuraani. Kiksejä siitäkin, kiks, kiks...
   Eilen aamulla olin aivan upeassa aamukuosissa, luovuuden tuskissani, tukka sekaisin ja pöhölö virne naamalla. Verna sitten naamani kuvasi ja jokin tietokoneohjelma sen analysoin. Vastaus 44 vuotta, jihaa, alle todellisen. Sain valtavat kiksit siitäkin, sillä minähän olen todellisuudessa pian kaksi vuotta yli sen analyysi-iän. Rippikuvassani näytin viisikymppiseltä, josko se nyt alkaisi ikä ja ulkonäkö kohtaamaan toisensa. Vähäkös olen tätäkin päivää odottanut. Sillä rippikoulussa olin jo vuonna 1984, eli mennä vuosituhannella. Minähän olen syntymäblondi ja kuvittelen sitten tasaantumisen jatkuvan vastaavalla loogisuudella. Eli kuusikymppisenä näytän alle viisikymppiseltä. Ja seitsenkymppisenä  noin viisikasilta. Kasikymppisenä menen täysin lievästä kuusikymppisestä. Ja niin edelleen. Josko ysikymppisenä olisin sitten hilikun yli seitenkymppinen...
   Tänään kävin omilla ja äidin ostoksilla. Puskin tyhjää kärryä parkkiin, kun siinä oli vanhempi pariskunta kärryä hakemassa. Käänsin kärryt heille valmiiksi ja annoin "valmiiksi lämpimät" heille muutaman kohteliaan sanan ja hymyn saattelemana. Papparainen sanoi: "Olipas sydämellinen teko, kiitos kovasti". Aika pieni ja yllättävä ele, mutta kirvoitti hyvän mielen ja hymyn itsellekin. Se on joskus pienistä asioista kiinni. Tai ehkä alan taas nähdä ja tajuta asioita laajemmin. Vai olisiko ne woodoonuken pistelyneulat tylsyneet, toivottavasti...


   Eli tällaisen lipsautin jäähyn jälkeen. Riittikö? Toivottavasti! Minulla on vain niin mitta täynnä tätä tappia, siis kurkkua myöten. Minua tavallaan tympäisee jatkaa vuodesta toiseen samaa laulua, minä kun luulin, että olisin saanut purkittaa tämän lauluni jo aikapäiviä sitten. Minun on vain yksinkertaisesti otettava tähän todellisuuteen etäisyyttä. Ihan omaksi parhaakseni ja uskokaa vaan, teidänkin parhaaksi. Siitä ei ole kenellekään mitään iloa/hyötyä/hupia/apua/kannustusta, jos luukutan sontaa ulos, sen mitä sitä itse kokee, tuntee ja näkee. Varmaan tässä on myös turnausväsymystä, väsyä, omia oireilevia kropan viestejä, mittari on punaisella ja paukut vähissä. Ihan kaikkea ja paljon muuta. Enkä edes läheskään kaikkea täällä käy läpi, mitä suodatan itseni läpi. Vaan onhan tämä mielenkiintoista, elämä meinaan. Ei tämä ainakaan tapahtumaköyhää ja tylsää ole. Välillä voisi olla ihan tavallistakin... Mitenhän minä sitten tavallista elämää osaisin elellä, varmaan kehittäisin hysteeriaa, skandaaleja ja koheltaisin turruttavassa tylsistymisen pelossa. Vai onkohan minulla oikeasti jokin nuppi jäänyt kiristämättä tai se on pudonnut jo aikapäiviä sitten... Tänään moni asia on hyvin, verrattuna siihen jos olisi huonosti. Asioilla on tapana järjestyä, välillä muutaman! mutkan kautta. Aurinkoista alkanutta viikkoa ja alkanutta keväistä toukokuuta.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

MONISANAISEMMIN

Yhden velipoikani sanoja lainatakseni kuvailen fiiliksiäni viime viikoilta näin: "v.....aa niin kuin pientä oravaa." Mutta se siitä, eihän se tavallaan teidän vika ole. Vaikka olisi niin huojentavaa ja ihanaa syytää moinen jonkun toisen, saati sitten koko lukijakuntani niskaan. Eikä tälle fiilikselle ole yhtä ainoaa määrittelevää tekijää, se koostuu aika monesta palasesta, jotka nyt ovat hiukan pois raiteilta. Ja tunnetusti minä draamaan taipuvaisena ihmisenä koen ne potenssiin kymmenen. Eli sehän aiheuttaa pienellekin oravalle inhottavan olon. Tyhjentävä selitys, riittäköön.


   Itseinhoni on kovissa lukemissa, sehän rasittaa koko luomakuntaa, taatusti. Huippuluvut, myönnän. Miten moiset luvut ovat saavutettu, helppoa. Ei tarvitse kuin kuunnella omia ajatuksia, katsoa peiliin, katsoa valokuvia, tapella murkkujen kanssa, tapella miehen kanssa, tai jumittaa käämit vaikka pesemättömästä vessanpöntöstä. Mielikuvitusrikkaana ihmisenä olen löytänyt itseinholleni lukuisia ilmentymiä.  Ja löydän yhä.


   Nyt oravalle aiheuttaa oloja Reetan narina, eikä se ole edes lapsen oma syy. Mutta on sietämätöntä kuunnella vinkumista koko ajan. Selvennettäköön myös, ettei Reetta ole meidän perheemme ainoa vinkuja, vaikka sen nyt esille nostankin. Nyt lisää vinkumista aiheuttaa neurologinen kutina, jota on lapsellani koko kehossa, koko ajan. Antihistamiiniakin olen antanut tuloksetta, mutta kun se tulee hermoista, se kutina meinaan. Yhden hematologin sanoin, sytostaatit vaikuttavat neurologisesti, jolloin kutina ilmenee sitä kautta koko keholla. Aikoinaan luulin ja ammattilaisetkin epäilivät sen johtuvan osittain myös maksa-arvoista, mutta nythän ne ovat hallinnassa. Joten tyydymme neurologiseen kutkaan.
   Kortisoniviikko on aina sellainen kärsivällisyyttä vaativa viikko, kaikille. Eikä Reetallakaan ole hyvä olla, olojensa kanssa. Voin vain kuvitella kaikki pikkuoravaiset olotilat lapsellani, joita lääkkeillä jalostetaan. Onneksi niitä lieventämään on se täsmälääke, uskon sen hiukan laimentavan läikähdyksiä. Uskon, ja tiedän siis huippujen hiukan laantuneen. Nyt ei enää karata, lukkiuduta vessaan, heittäydyttävä puhumattomaksi, hajoteta niin paljon paikkoja, tai puhuta niin paljon pahoja asioita. Mitä nyt hiukan noituu tuo lapsemme, mutta kortisonin aikana siihen on aivan turha puuttua, repertuaari vain kasvaa. Kauheaa kuultavaa, syö äitiyttä. Mutta lääkärinkin kanssa juteltuani on todella hyvä, että kortisonia pystytään käyttämään. Aikanaan leukemiaa on hoidettu ainoastaan kortisonilla, tuloksellisesti. Ja tänään on jo kolmas päivä viidestä kortisonipäivästä, eikös se ole siis voitolla.
   Reettahan ei siis pituudestaan johtuen yllä ottamaan kuivauskaapista itselleen juomalasia. Yleensä hätä keinot keksii, kiivetään jakkaralla, otetaan kauhalla, pyydetään tai muuta sellaista järkevää. Kortisoniviikon aikana tuokin päivittäin lukuisia kertoja tapahtuva juttu on ajettu tappiinsa. Jos lasi  ei tule heti kun lapsi pyytää, hajoaa jotain. Joten pompin aika kuuliaisesti, yritän ennakoida ja jyrkimpiä kiukun kärkiä katkoa. Olen siis muka olevinani askeleen edellä, ennaltaehkäisevästi. Palvelen kuin mitäkin röökynää, pompin ja nielen omaa kiukkuani. Mikä ei taas ole meidän perheen tapa toimia, kun itsenäisyyteen olemme kasvattaneet.
   Nyt pikkuoravaa sieppoo uusi mikro, tyhmä, väärä väri, raivostuttava merkkiääni ja ei osaa käyttää... Samaan aikaan kutittaa, kutittaa niin saakelisti, joka puolelta. Ehdotin kylmä-kuumasuihkuja, säikäyttelyä iholle. Ei suostunut. Maitokin loppui purkista, taas paukkuu. Onneksi lohta ja kääretorttua oli aamupalaksi, onneksi oli.
   Reetta haluaa nyt jonnekin, jonnekin, eikä osaa tarkemmin määrittää. Tiedän tunteen, mutta kun se ei aina auta... Valitettavasti. Ajatukset  ja se kutina tasan tarkkaan seuraavat, vaikka ajaisi kahtasataa tai tekisi mitä. Paeta ei voi, jos on hereillään ja ajatukset seuraavat. Yritämme keksiä jotain puuhaa, olemme maalanneet, uineet, keskittyneet hauskuuteen, yrittäneet johdattaa ajatuksia muualle... Välillä helpottaa, hetkeksi, välillä se hetki on alle kymmenen sekuntia. Onneksi yö meni hyvin, nukuimme vierekkäin yhdeksän tuntia, jopa kivoja humpuukiunia nähden. Onneksi Reetta ei ole pahemmin kipeä, mikä on taas todella hyvä asia. Annettu sytostaatti vie monilta liikuntakyvyn ja aiheuttaa valtavat säryt. Mutta ilman kortisonia, moisia tuntemuksia ei ole. Särkylääkkeitä ja opiaatteja emme ole muutamaan kuukauteen tuohon kipuun tarvinneet, ehkä pariksi yöksi aina sytostaattipaukun jälkeen.
   Eilen Reetta halusi tehdä ja kykenikin tekemään läksyjä. Matikkaa ja fysiikkaa, hienoa nähdä ja kuulla onnistuminen kun siihen lääkehuuruista huolimatta kykeni. Matikanläksyjen aikaan tosin ensin tulvahti kauhea huuto, potkuraivari ja noitumisryöppy. Menin katsomaan, mikä mättää. Neiti yritti raivoissaan repiä kirjaa ja repiä vihkoa. Onnistumatta. Olen joskus kauan aikaa sitten itsekin moista yrittänyt, kun hatussa kihelmöi. Enkä ollut edes lääkkeiden vaikutuksen alla, kun riittää omakin kortisonituotanto moiseen. Enkä tarkoita nyt lähivuosia, taisi olla murkkuiän jälkimainingeissa. Tai siis saattaahan ne vielä nytkin olla niitä jälkimaininkeja meikäläisellä... Jopas helpotti, kun tajusin miksi meikäläiselläkin kuohahtelee, yhä. Se on yllättävän pieni määrä sivuja, minkä voi kerralla repiä, vaikka luulisi menevän tuosta vain puoli matikankirjaa.
   Nyt Reetta söi puolikkaan kääretortun, hiukan verensokerinkin myötä kuulosti helpottavan kuohahtelu. Taisin hehkuttaa liian aikaisin, taas kiljahtelee. Kortisoni vaikuttaa myös silmänalusiin. Ne ovat tummat, lapsi ei pidä peilikuvastaan, valokynäkään ei auta. Päiväuniakin pitää ottaa tuon tuosta, kun silmät menevät kiinni helposti. Onneksi Reetta ottaa tirsoja, välillä tosin pitää silitellä ja rauhoittaa, jotta kykenee nukahtamaan.


  Uimahalliin teki eilen kovasti mieli, mutta voimat hyytyivät. Mutta on tuon neidin uimataito huikea, vuodessa saavutettu. Mennä sukeltelee ja ui pitkiä matkoja, eikä kellukkeita tarvita. Mitä nyt vesijuoksussa kyllä. Alle vuosi sitten ei osannut uida, kun ei ollut neljään vuoteen päässyt uimaan. Päästän tyttöjä jo ihan päineenkin uimaan, he osaavat huolehtia toisistaan. Alkuviikosta kolme nuorinta kävi yhdessä vesijuoksemassa ja uimassa.
   Eilen siis satuimme papparaisten kanssa uimahalliin samaan aikaan, niitä oli laumoittain. Samaa ikäluokka kuin meidän isukki, olisi, jos elossa olisi. Ja niin kuin isänkin piti vesijumppa aloittaa leikkauksesta kuntoutuakseen, eipä ole enää aloittamassa. Tulin juttuun niiden kanssa, en taas tiedä miksi piti raatata, kait se oli isän ikävä joka pisti höpöttämään. Ja kyllä se raatausaloitus tuli monta kertaa pappojen puolelta. Höyrysaunassakin höpötimme ummet ja lammet.
   Ehdotin Reetalle, josko tekisimme haudalle havukranssin. Nyt on omassa pihassa materiaaleja, kun Pasi leikkeli havuja. Äkkiäkös me sellainen kranssi väännetään, olenhan ihan kranssinvääntäjän koulutuksen saanut. Reetta sai muuta ajateltavaa ja ulkoisti itsensä. Uskon myös että se mielen liikkujen kuohuntaa lieventävä lääke alkaa tälle aamulle tehota, luojan kiitos.
   Ajattelin itse mennä tanssikurssille latautumaan tänään. Paas kattoo pystyykö tämä orava moiseen keskittymään. Nyt on ollut tanssissa tauko, kun loppui kansalaisopiston kurssit ja oli nuo pääsiäispyhät. Itsetuntoni kertoo kyllä, etten enää silläkään rintamalla osaa mitään ja kuvittelin joskus osaavani... Mutta tänään olen jotenkin sisuuntunut tuohon pieneen oravaan joka minua riepottelee. Pieni orava ja muka nujertaa ison akan, en anna periksi, ihan hölömö yhtälö. Itsetuntoni on myös kuiskutellut, ettei minun kirjoittamillani jutuilla ole paskanakaan painoarvoa, joten omat tuotokset ovat olleet jäissä vaikka olin itselleni tavoitteita asettanut. Mutta kun ei vain mieli ole jaksanut laulaa, eikä sormet naputtaa. Eivät edes ole osuneet mihinkään, vaikka olen yrittänyt. Mutta kait ne ovat näitä luovan ihmisen suvantoja... Kakat, saamattomuutta ja sekös sieppoo. Ei, kyllä siinä on turnausväsymystä ja ansaittu suvanto, pakollinen pysähtyminen. Ja kakat, saamattoman ja tyhjän pantin ihmisen aikaansaamattomuutta... Huomasittekos kuinka helposti pikkuorava löytää kaverin. Alkaa inttää aivan raivostuttavasti, eikä siihen auta mitkään tulpat. Se on samanlaista intosta kuin Reetan neurologinen kutka, inttää yötä päivää.


   Tänään on Vernan nimpparit, aamulla pussailin sankarin. Kääretorttua, mansikkarahka, juhlakalulle aamupalaksi. Siitä on hyvä aloittaa. On myös Tessan yläkerrasta alakertaan rappujen kautta kerien putoamisen 14-vuotispäivä. Hyi, kun muistankin moisen tilanteen. Muutama kolhu tuli, mutta siinä olisi silloin voinut huonostikin käydä tai tosi huonosti. Fannylla on hauskaa, kun kantelee Vienoa pyykkikorissa ja antaa haistella ja maistella ulkoilmaa.


   Kait tämäkin päivä tästä lutviutuu, kunhan nujerran tuon raivostuttavan pikkuoravan olaltani. Vedin päälleni kirkkaanpunaisenkirjavaa, meinasin verhoutua tummaan. Yksi kaverini on minulle siitä pitkin kevättä huomautellut, sillä olen hukannut värit. Kuinka tärkeää on ystävä, joka kertoo, herättelee, antaa ajattelemisen aihetta. Kait sekin on laittanut elämän ja itsetunnon peiliin syvemmin tsiikaamaan. Tavallaan hyväkin välillä kelailla asioita... Mutta kun minulla nämä säikeet ovat aina niin moninaiset, jokaisella polulla on monta haaraa ja nopeus on aina se mikä rassaa. Vauhdilla pistäisi saada myös asiat mallilleen ja kun ei se vaan niin mene. Kärsivällisyyttä opettelen yhä, vaikka sitä minulle on opetettu, voi kuinka sitä onkaan opetettu. Ja opetetaan yhä, kärsivällisesti. Autsh!
   Olen myös kelannut jälleen neljän ja puolen vuoden savottaamme. Pian on myös jälleen yksi tärkeä merkkipäivä, 19.4. Silloin kierrämme varmaan 2-vuotiaalle kantasolulle omat kääretortut. Se on ollut sitkeä, rohkea, vahva ja taistelutahtoinen kantasolu! Helekatin urhea ja pitänyt pintansa. Eli alitajunta puskee näitä asioita, jotka pistävät uupumaan, rypemään, pelkäämään ja samaan aikaan olemaan suunnattoman kiitollisia. Tuo alitajunta kun verrattavissa neurologiseen kutinaan myös. Minulla on myös visioita, mutta en uskalla, en todellakaan uskalla niitä vielä ääneen luukuttaa. Mutta on tärkeää, että on visioita, sanotaanko nyt, että tunnelin päässä on valoa... Vaikka kuinka pikkuorava kuiskii ja sätkättää olkapäälläni, yritän olla sen sätkätystä vahvempi, rohkeampi ja pistää sille kampoihin.
   Reetta antoi minulle kymmenen minuuttia aikaa, siinä ajassa pitää saada tämä purkkiin, paplarit pois päästä, housut jalkaan ja peti petattua. Neiti odottaa innosta puhkuvaa äitiään tekemään kranssia takaterassin pöydälle. Siellä on puolalanka, oksasakset, havuja ja oksia, niistä se kranssi syntyy. Onneksi on luovuus olemassa, siihen kun saa näppinsä upotettua, niin jokin lukko aina jossakin löysää. Kaikilla meidän huushollissa. Eli tässäpä tämä nyt oli hiukan monisanaisemmin avattuna. Ainakin itseä se hiukan helpotti, kun sanallisesti joitakin asioita jäsentelin, vaikka meinasi välillä kakkaakin puskea ulos. Mutta eikös sitä pidä välillä kuonista ja karstoista päästä. Nokka on siis yhä reilusti pinnalla, kaikesta huolimatta, vaikka Pohojanmaalla on vesi korkealla ja tulvii Pohjanmaa...
Kuulemma kymmenen minuuttia on mennyt, enkä ole edistynyt ollenkaan! Arvatkaapa kuka sen kävi kertomassa ;-) Sori jos jäi painovirheitä tähän monisanaiseen viestintääni, mutta nyt pitää mennä, en ehdi tsekkaamaan moisia.
   Aurinkoista viikonloppua toivottaa hän, omine ihanine pikkuoravineen ja perheineen ;-)