TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 21. elokuuta 2016

TEMPOMISTA

Tempoa, vauhtia ja tahtia, onhan sitä. Suorastaan tempomista aiheesta, tilanteesta ja asiasta toiseen. Tempomme on aika napakka. Ei sillä, monta kertaa napakka, tuttu ja turvallinen tempo onkin hyvä seikka, siinä on helppo askeltaa. Toki nyt näin syksyn alussa, rytmejä koulun ja muidenkin asioiden suhteen hakiessa, sellainen turvallinen ja jouhevan nautittava tempo menee enemmänkin kellon kanssa kilpaa tempomiseksi. Joskus jopa riuhtomiseksi. Mutta koen, että tempoa ja tempomistakin tarvitsemme.

   Eilen aamulla metsäretkellä ajattelin taas sen seitsemää aihepiiriä, joista tekisi mieli kirjoittaa, pieniä arkisia oivalluksia jakaa. Mutta samaan aikaan tempoilin mättäältä toiselle sieniä bongaten, näppäimistö oli aika kaukana. Ja sitten kun sieltä mättäiltä kotiin pääsee, tapahtumat ja tilanteet määrittelevät nopeallakin tahdilla temposta. Tahtipuikko heiluu ja heiluttajia riittää. Hmmm, josko opettelisin käyttämään sellaista sovellusta, johon voisin vaikka sanella ajatuksia mättäillä pomppiessa. Kutkuttava ajatusleikki, menisi tasan ajatusvirtojen mukaan, mitähän siitäkin seuraisi. Vedänpäs katkelman, sillä asiahan alkoi kiehtomaan suunnattomasti. Eli jos sanelisin koneelle sen mitä mielessä liikkuu, kone ei tietenkään sensuroisi, laukaisisi kaiken eetteriin ja teidän luettavaksenne, meinasin ajatella että iloksi, mutta eihän se aina välttämättä teitä ilostuttaisi...

   "Tämä se tekee hyvää, olipa hyvä kun sain lähdetyksi. Kivaa näyttää Vernallakin olevan kameransa kanssa. Aina sama kaava, muka ei tekisi mieli lähteä, mutta sitten ei saa metsästä pois. Ihana kuinka niistä aina kuoriutuu aitoja metsäläisiä, samat metsät kun minunkin lapsuudessa. Tietävät mille kalliolle haluavat, tutut maastot. Puolukoita, onpas niitä, vähän raakoja vielä. Perhoset eivät ole vielä heränneet, siksikö ne ovatkin päiväperhosia nimeltään, nythän on aamu. Onko se perhosenkin raskaampi lentää aamukasteisilla siivillä. Onpas paljon kastetta. Missäköhän ne nukkuvat. Haperoita, nyt niitä löytyy kun rouskuja lähdin hakemaan. Tosi hyviä, ei yhtään etanoiden jyrsimiä. Yäk, heti oli etana sormessa, leikkaanpa sen palan sienestä ja etanan sen mukana, ei jää ruokailu kesken. Jännä miksi etana pienenä ja elävänä on yäk, ja sitten tilaan oikein vapaaehtoisesti valkosipulietanoita ravintolassa. Proteiininlähde, olisikohan, jos paistaisi sienet etanoineen ja toukkineen. Nykyäänhän ne ovat muotia. Jos poukkoilisin suu auki ja söisin hyttysen elävältä, paljokohan olisi päivän suositusannos. Haperot ovat niin hyviä, aina muistuu entisen työntekijän perheen kanssa tehdyt metsäretket, sienestykset. Kuinka lapsilauma söi nurisematta ja kyseenalaistamatta haperoista haudutettua kastiketta pastan ja parmesaanin kanssa. Lihaisia ne ovat, kunpa kaikki uskaltaisivat kokeilla. Onhan täällä onneksi rouskujakin. Ihania, tuolla ja tuolla. Nyt haisee tuore kakka, Kaino, oliko se pakko siihen mättäälle vetää. Olisit nyt vähän kauemmas mennyt. Kunpa en liiskaisi, kunhan en siihen liukastuisi. Olisihan se kiva taas ajella tuoreelle sille ihtelleen haisevana kotiin. Koirat ovat kans metsäläisiä. Vetävät irrallaan, mutta kuitenkin lähellä, varmaan minä olen heille hajuetäisyydellä. Ihana sammaloitunut kivi, onkaloita, miniatyyrimetsää. Mieletöntä torvijäkälää, nyt Verna heti tänne kameran kanssa, ennen kuin kivi ja jäkälät karkaa. Ei ne tavallaan karata voi, mutta tuolla on hapero, joka pian karkaa, jos en hae sitä. Ja sitten hukkaan tuon mielettömän paikan. Paljon pintoja, struktuureja, muotoja, värejä, mieletön määrä pienessä palasessa luontoa. Voi noita olisi vaikka kuinka paljon, pitäisi ottaa jäkälä- ja sammalkirja mukaan, voisi tutkia. Mutta tämäkin retki tuli taas niin yllättäen, ei siinä ehtinyt kirjoja kaivella. Mitäs jos Lillukan tarinoissa syventäisin vielä niitä metsäjuttuja. miten osaisin maalailla sanoilla lukijalle metsän maisemia, tunnelmia, pintoja, lapsiperspektiivistä. Lillukalla voisi olla jäkäläkirja mukana, se pitää muistaa. Dialogia, otankohan sitä Lillukan tarinaan, se on aina yhtä vaikeaa minulle. Tai siis en uskalla. Kuitenkin olen sitäkin kokeillut, pitää kysyä kirjoituksenopettajalta mielipidettä, testailla ja kokeilla. Hämähäkinseittiä on nyt joka paikassa, suussakin, onkohan hämähäkki seitissä kiinni ja minussa nyt kiinni. Kaino on taas aivan risujen peitossa, se on outo elukka. Taas haisee kakka, Reino, ihan viereenkö piti rykäistä. Vernan piti tuokin toimitus ikuistaa, kaikkea sitä kuvaakin. Voisiko instaan julkaista eläimien paskannuskuvia, onkohan kukaan moista keksinyt. Meidän kuvasarja olisi aika napakka, tuotoksia olisi muutama päivässä. Siellä lapset kyykkisivät pitkällä putkella tsuumaten kun kissa kakkaa, koira kakkaa, kissa, koira, jopa niitä nyt olisi. Häiritseeköhän kuvaaminen elukkaa, ihmistä häiritsee varmasti jos kakkaamista kuvaa, eipä ole kokemusta. Monttu, olipa syvä, nitkahti. Aina unohtuu jalkoihin katsoa. Onneksi ei ollut vettä saappaanvartta enempää. Polkuja, niitä on paljon. Voisin tästäkin kirjoittaa, siitä miten niihin voi suhtautua. Monia oivalluksia, niihin olen nyt melkein jokaisella sienireissulla törmännyt. Mitenkähän senkin asian osaisin kirjoittaa niin, että lukija oivaltaisi saman oivalluksen. Se on minulle ollut aika hämmentävä asia, mutta sehän on tavallaan elämää, polut, elämänpolut. Kukahan nämäkin polut on tänne tehnyt, mistä ne ovat syntyneet, kuka niitä ylläpitää. Mielenkiintoisia. Polkusarjan kuvas, onkohan instassa sellaistakaan. Kivoja kuvakulmia Verna löytää. Aamukasteinen aarniometsä, salaperäinen ja sitten siellä alakulmassa kyykkää Reino. Onneksi haju ei ole kuvissa mukana, eikä Reino kaikissa kuvissa. Polku, sama polku, kun sen kulkee kerran tiettyyn suuntaan noita sieniä tsiikaillen. Kun luulee löytäneensä kaiken nähneensä tarpeeksi, kannattaa kuitenkin palata samaa polkua. Tosi monta kertaa olen paluumatkalla nähnyt uudesta vinkkelistä ja löytänyt uusia poimimattomia rouskuja, vaikka muka menomatkalla poimin kaikki kasvaneet. Mistä niitä tulla putkahtelee selän taakse. Tämä se on, se ajatus, sama polku eri suuntiin kuljettuna, kuinka eri asioita näkee. Kumpi suunta voisi olla se myötäkarva, voiko sitä ajatella vasta ja myötäkarvana, sopiiko karvamääritelmä polkuun. Taas nuo karvaiset kaverit sekoittivat ajatuksen. Siis oikeastaan paluumatka voikin olla se myötäkarva, jopa helpompi, positiivisia löytöjä tutulta reitiltä. Elämä on siis kuin polku, tuttu polku. On silleen pakko mennä ja etsiä, hakea, tempoa, väkiselläkin kaivaa asioita polunvarrelta. Niin kuin Reetan tilanne, raskaskin polku, josta yrittää koko ajan löytää jotain hyvää, uutta, etsimällä etsiä. Monen tekijän summa. Onkos se sitten rohkeutta vai laiskuutta, kun palaa samaa polkua takaisin. Toisaalta se on myös oivalluksia, uusia tajuntaakin räjäyttäviä, tai etes tajuntaa ravisuttavia oivalluksia. Ei räjäyttämistä, se on negatiivinen pamaus. Sama polku, kun palaan takaisin, tajuan että jotain jäi näkemättä ja kokematta, oivaltamatta yhteen suuntaan mennessä. Paluumatkalla, olkoon se nyt sitä myötäkarvaa, tajuaa samat asiat uudelta kantilta. Toiseen suuntaan mennessä on pakko mennä ja tehdä ratkaisuja, etsiä, löytää, hakea väkisellä. Jokainen rousku paluumatkalla on positiivinen yllätys. Jopa jauhan, mutta selviääkö se nyt muille jos jauhan, se on ollut aika tärkeä oivallus. Elämää pitää uskaltaa katsoa peruutuspeilistäkin, löytää hyviä asioita kunhan uskaltaa kohdata. Onkohan minulla burnoutti, olenko liika väsynyt, miksi en olisi. Milloin on liian väsynyt? Jokainen kesä on aina semmoinen väsyttävä, ei lomasta ja rentoutumisesta tietoakaan. Olenkohan tarpeeksi hyvä äiti Reetalle, entäpäs muille. Osaanko tehdä oikeita asioita, ainakin eilen näytti etten oikeita tehnyt kun hytkyin tyttöjen edessä. Mutta samalla ne olivat tyytyväisiäkin, vaikka häpesivät, muka. Vernan alahuuli väpätti, luulin että nyt kouraisi häpeä niin syvältä, että lapsi itkuun purskahtaa. Silloin minuakin kouraisi, mutta sillä olikin suu täynnä sapuskaa, siksi alahuuli heilui. Pieni, jo niin iso tuokin. On sillä sääriä, niistä on hyötyä metsässä. Jokohan Pasi on Reetan ruokkinut ja aamuhommat hoitanut, en soita, kait ne muistaa mikä on aikataulu aamulle. Hyvin ne jäi nukkumaan, ovi kyllä kolisi, miksi se aina kolisee silloin kun yrittää hiljaa liikkua. Aina joku paikka rytisee, minä kun en osaa salaa mitään. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, miettiä mitä suuhunsa laittaa, etanavalio. Karsia hiilihydraatteja, maha ei niistä tykkää. Pitääköhän Reetan väsystä huolestua? Järki nyt käteen, älä ala panikomaan, miksi paniikkivipu on koko ajan, aina joka asiassa niin herkässä. Mutta pelko ja paniikki on niin elämääni, joka puskee alitajunnasta, vaikka ei haluaisikaan. Onneksi samikset vanhemmat ymmärtävät aina kun asiasta kertoo, ei välttämättä muut. Burnoutti, siksi, siihen vedoten ja sen varjolla saan olla justiinsa niin paniikissa ja seko kuin haluan. Ha, heti helepotti, kun tavallaan luvan annoin, itseäni ymmärsin. Onhan nuo muutkin väsyneitä, miksei Reettakin. Onhan se tämänhetkinen polku Reetallekin aivan outo ja tuntematon, paljon uutta, vaikeaakin maastoa, koko ajan. Miltähän kaikki lapsesta tuntuu? Voi kunpa Reetta pystyisi kertomaan ajatuksiaan. Kuulenko häntä oikein, siis ymmärränkö? Onko polku sellainen minkä lapsi itse valitsisi, jos voisi?  Näillä faktoilla siis valitsisi. Polku on myös parisuhde, ikä, elämä laajemmin. Mikä tahansa ihmissuhde, pätkä elämänpolkua, ajanjakso. Moniko uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin, voiko asioita korjata paluumatkalla? Eikä todellakaan ole järkeä jokaista polkua ees takasin kulkea, eihän sekään mitään edistystä tai kehitystä olisi. Kun tajuaa jonkin virheen, virhearvionsa menomatkalla, onko se menomatkalla tehty asia korjaamaton. Toisaalta paluumatkan oivallukset ja löydökset eivät suinkaan aina niitä virhearviointeja ole. On myös asioita, joista tekee mieli itseä kehaista, kuinka siinä ja siinä mutkassa tajusikin katsoa sammalen alle ja miettiä mitä siletä löytyy. Paluumatkalla kerätty rousku maistuu kuitenkin samalle kuin menomatkallakin, ei se siihen vaikuta. Sienisalaatissa se on täysin pätevä, samaa sukua ja makua, vaikka tuli menomatkalla sivuutetuksi, paluumatkalla vasta löydetyksi. Jos tuohon asiaan vertaa, niin miksi ei voisi korjausliikettä paluumatkalla tehdä, jos tarve vaatii? Voihan sen, kun tarkemmin ajattelee. Samahan on mielipiteilläkin, kun asioille löytyy uusi katsantokanta, vaikka saman polun paluumatkalla, voi mielipidettä muuttaa, kun siihen löytyy uudet rouskut. Perusteet. Miten ihimeessä osaan tuon kertoa tai kirjoittaa, sillä se on ollut nyt monen rouskun kohdalla selvä oivallus, juuri niiden paluumatkalla löydettyjen, iloisena yllätyksenä löytyneiden. Ei se ehkä olekaan laiskuutta, paluumatkalla matkasta voi jopa nauttia, kun uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin. Alkaa aurinkokin nousemaan, aamukasteet kuivumaan. Ajantaju häviää, tämä on hyvä paikka rentoutua, metsä. Kunpa kaikilla olisi se oma metsänsä, paikka nollailla, ajatella, poukkoilla. Onneksi sain lähdettyä, varmaan viiden tai kuudes metsäkeikka, ei se varmaan ole burnouttia, silloin ei metsät kiinnosta. Luulisin, tai tuskin näkisi noita rouskuja ja haperoita, torvijäkälän punaisia päitä. Äsken Verna kyllä sanoi, etten nähnyt kauneimpia torvijäkälöitä, onneksi se kuvasi ne minulle, olin kuulemma tallonut päälle. Onpas Reinolla ohuet kintut, mikähän onkalo se oli jossa kävi. Putoankohan itse kohta samaan. Näyttäisinkö minäkin sitten samalta, kun sääret kastuisi, ohuet sääret iso vartalo, eriparia. Kainokin löysi, mennyt paljon syvemmälle. Paljonkohan se kello lie? Ajantaju se katoaa, nyt näkyy perhonen. Verna, iso liitelee tuolla, kamera tänne. Mitenkähän Reetta jaksaa ensi viikon rytmit, kun en itsekään tahdo jaksaa. Mutta toki nämä eka viikot ovat sellaista säätämistä, hakemista. Pitääpä taas muistaa soittaa siitä keskiviikon kuljetuksesta, olen varmaan raivostuttava vanhempi, mutta pitäähän sitä tietää milloin haetaan ja palautetaan. Kuuluuko minun säätää tässä? Tavallaan kuuluu, yhdessähän tässä opitaan, kaikki. Kelaltakin oli viesti, mitähän nyt. Että minua raivostuttaa, niitä ei saa puhelimella kiinni, mikseivät ne soita jos on epäselvää. Viestittely Kelan kanssa on niin tyhmää, aina tulkinnanvaraista mitä viesti tarkoittaa, oliko siinä kaikki. Voi kunpa Reetta tuosta tokenisi. Pääsisi eteenpäin, löytäisi vaikealtakin polulta niitä uusia asioita, vaikka samaa polkua palaisi. Pakkohan se pyörätuolilla on rullata samaa reittiä, jos on kerran yhteen suuntaan päässyt, miksi ei palaisi samaa reittiä, jos on löytänyt passelin. Toki uusia polkuja kokeillemme, mutta ei mahdottomia kerralla, samaan aikaan Reetta rullailee todella monilla uskomattomilla ja hämmentävillä poluillakin. Pelottaakohan Pasia varjoliito? Vai jännittääkö? Aika hyvä ilma sille, kait se tykkäsi lahjasta? Uskaltaisinkohan minä? Jaksaisiko mikään varjo, puhuri tai ilmavirta minua nostaa, yltäisikö valjaat ympäri. Entäs jos olisin kaikin puolin sopimaton, jos se lentäjä sanoisi, ettei halua ja voi ottaa minua mukaan taivaalle. Olisinko liian rasittava ja raskas, painajainen leijutettavaksi, taivaallahan pitäisi nauttia ja olla kivaa, sekoilisinko sielläkin. Säätäisin, koheltaisi, vahingossa mokailisin ja vetelisin vääristä vivuista ja poks tultaisiin syöksyllä alas. Varmaan toisi liitimen alas alta aikayksikön ja vapauttaisi valjaista, kiitos ja näkemiin, ei ilman virtaukset riittänyt pidempään lentoon. Osaisiko olla panikoimatta taivaalla, vai iskisikö idioottihysteria? Olisinko sellainen henkilökemiallinen ihminen, että minua ei edes huolittaisi? Toivottavasti Pasin liito onnistuu. Pitääköhän tässä kotiin, kohta "Varjo" soittaa ja pitää olla kentällä. Haperoja lauma, hitsi kuinka hyviä. Rouskuja löytyy myös laumoittain, kannattaa aina tutkia tarkkaan vierestäkin. Kuusien aluset, siellä monta kertaa, ja kannoissa. Kuinka kaunis on kokonainen pieni ryöpätty rousku sienisalaatissa, noita äskeisiä en pilko. Onpas jo syksyistä, mihin se kesä meni?  En taaskaan tajua, tykkään syksystä, onneksi kesä on valmis. Kurjet kiertää taas yläpuolella, äänistä tiedän. Nyt kyllä pitää saada nuo likomärät iloiset koirat autoon ja Verna myös. Ihana kun se keskittyy tuon kameran kanssa. Huppu päässä, ainakin erottuu kirkkaassa takissaan. Verna täällä on perhosia, amiraali, neitoperhonen ja herukkaperhosia. Viime sunnuntaina oli suruvaippakin. Olikohan se parin viikon takainen jättitoukka horsmassa joku noista. Upeita, Verna äkkiä, tänne. Hei ota nyt noistakin kuva, miten ihmeessä koirat voi ristiin paskoa!..."

   Nyt heiluu tahtipuikko taas terävällä tempolla. En siis ehdi asioita availemaan, auki kirjoittamaan, jäätte tasan sekavaan hämmennykseen, joita mätäsaivoituksissani päästelin eetteriin. Aurinko paistaa, kohta tulee vieraita. Positiivista tempoa sinunkin päivääsi!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

AAMUNHYSSY

Olipas kiva nousta hiljaisessa aamunhyssyssä ylös, silleen itsekseen. Itsekkäästi, lähes yksin, kun elukatkin vain venyttelivät ja muuttivat nukkumapaikkojaan. Minä niin tarvitsen ja kaipaan näitä ikiomia aamunhyssyjä. Mikä tärkeää taas tässä aamussa on tajuta, on se, että aamunhyssy on luonnollinen, luonteva ja ominta minuutta. Siis koen olevani tässäkin hyssyssä voittaja. Hah! Itsekäs minä nostaa päätään, hah, taas. Ja kaikesta huolimatta luukutan sitä myös muille, ärsyttää taatusti, mutta luukutan kuitenkin. Samalla voisin jälleen kerran kuvailla aamua, jonka ikkunasta näen. Aamunhyssy on pilvinen, kostea. Sadepisarat tipahtelevat lehdistä, puiden oksista, köynnösruusuista. Aurinkoa ei suoranaisesti näy, mutta on se siellä jossain pilvien takana, koska aamu kirkastuu ja valmiimmaksi muuttuu tunti tunnilta. Luonto on muuttanut väritystään, kypsynyt viimeisen viikonkin aikana. Okra, ruskean ja keltaisen syvemmät värit vallitsevat ja hallitsevat näitä lakeuksia. Illalla ajelin tuplien ja Fannyn kanssa, sitä yhdessä mietimme, katselimme. Kävimme itsekkäästi Kalajoella syömässä, ihan vain kesän ja kesäloman loppumisen kunniaksi. Tessa ja Pasi eivät lähteneet, mutta meillä muilla oli kiva ja oli herkullinen reissu.

   Aamuneljä, loistava ajankohta itsekkäälle aamunhyssylle. Reetta minut tavallaan herätti, käytin aamupissalla, neiti jatkoi uniaan, mutta minä tunsin olevani valmis tähän päivään. Pirteänä, ajatuksia ja ideoita pursuavana, tursuavana itsenäni. Äärimmäisen rasittavana, hyväntuulisena, levänneenä virtapiirisätkynä. Olen yrittänyt olla hiljaa, ettei muut ärsyynny aamunhyssystäni. Olen tarkistanut yhden tekstin, viilannut ja avannut, kelannut tätä elämäämme, jopa koko historiaamme. Kaikista kokemuksista ja nykyisestä tilanteestakin huolimatta tunnen olevani voittaja, moni asia on enemmän hyvin kuin huonosti. Ainakin Reetan asioita ja nykytilannetta puntaroidessa. Varmaan aivan sekopäinen ja sairas ajatuskuvio, ulkopuolisen mielestä, mutta antakaa minun pitää tämä visio, sillä minähän pyörin tässä omassa pienilmastossani. Omassa hyssyssäni hyssyttelen.
   Eilinen oli varsinainen organisaation ja puhelinrumban päivä. Sen seitsemää eri asiaa ja aihepiiriä, hoidettavaa asiaa. Eikä vähiten siksi, että Reetta aloittaa koulunsa. Huh, huh! Moni asia on ennallaan, tuttuakin, mutta nyt on uudet haasteet ja uusi koulu. Uudet ihmiset pyörittämässä, ottamassa koppia, ja ennen kaikkea aivan uudenlaista koppia. Elämäämme on jälleen tulossa uusia ihmisiä, joiden kanssa Reetta aloittaa uuden aikajanan, vaiheen, elämässään. Paljon ja isoja muutoksia, toivottavasti positiivisia sellaisia. Illalla kun ajelimme yläkoulun ohi, näimme parakkiluokassa rampin, tuliterän ja eilen rakennetun. Sen näkeminen läikähti hyvällä tavalla, lapseni puolesta. Luokanvalvojan luokkaan on Reettaa varten rakennettu ramppi, jotta neiti pääsee esteettömästi hyrräämään muiden mukana. Asia, jota itse en edes ollut tajunnut ajatella tai kysyä. Miksikö parakki, no kun tämä meidän yläkoulumme on niin iso, että menee tavallaan yli ja sitten on kaikenlaisia sisäilmaongelmiakin, niin näitä niin sanottuja väliaikaisia parakkiluokkia on pitkin pihoja. Myös alakouluilla ja päiväkodeissa moisia tila- ja luokkaongelmia ratkomassa. Taitaa olla osa myös kaupungin virastoista moisiin kontteihin rakennettu. Tarkemmin kun ajattelen on niitä Oulussakin. Sen kuulee aina kävellessä, askeleet ovat ontolla pohjalla, huonejärjestykset tietynlaisia, vaikka kuinka olisi hyvinkin naamioituja versioita. Kivoja ne ovat, ei siinä mitään, ajavat asiansa, ovat tavallaan sellaisia ajattomia ja nostalgisiakin siirrettäviä koppiratkaisuja. Silmää hivelevän kauniita myös, sinisävyisiä kantikkaita laatikoita, riveinä, jonoina, pihoille lykättyinä. Noh, ei ne nyt niin kauniita oikeasti minunkaan mielestä ole, mutta sisältä hauskoja. Varmaan tästäkin ollaan sen kymmentä mieltä, mutta ne ratkovat tiettyjä olemassa olevia ongelmia, hyvä niin.
   Aamunhyssyyni kuului pari isoa pöllökupillista kahvia. Muutoinpa en juurikaan kahvia kaipaa, aamuni sillä käynnistyvät. Kello on nyt seitsemän, kovin on vielä hiljaista. Eilen aamulla aloin kahdeksan pintaan huutelemaan, että on kouluaamuharjoitus, tähän aikaan pitää olla jo koulumatkalla. Natisevia sänkyjä ja tuhinaa, siinäpä se harjoitus, käänsivät vain kylkeään. Höh! Huomenna se oikeasti alkaa, uskon, että sen verran jännittää, että pääsevät ylös jo aamunhyssyssä. Uutta on myös lukio, jonka Tessa aloittaa. Kirjatilauksia ja nettikursseja. Kursseja, joita ei sitten voikaan ladata, kirjoja joita ei sitten saakaan... Onhan taas opettelun paikka. Höh taas. Onneksi tytöt itse handlaavat omat kouluasiansa hyvin, peesaan vain sivusta. Reetan kohdalla pitää sorvissa olla itsekin mukana aika napakasti, lähinnä näissä taustahommissa. Kuinka ja kuka hoitaa koulukyyditykset, kuinka avustajan kanssa, sopimukset, lukujärjestys, opetussuunnitelmat, aikataulut, kalenterit, terapiat, kuntoutukset, kotikoulut mahdollisesti, byrokratia, lappusulkeiset, inhimillisyys, jaksaminen, sairaalakeikat, poissaolot jne... Kuka, mitä, missä, kuinka, milloin, miksi ja häh! Monia uusia puhelinnumeroita, uusia yhteyshenkilöitä. Sama pätee myös Oulun ja sairaalan suunnalle. Uudet osastot, osaajat, henkilöt, tavat ja kommervenkit. Onhan tässä sopeutuminen, varmaan vastapuolillakin... Ja itse yritän pitää näitä piuhoja käsissäni, vastata puheluihin, antaa vastauksia tai hakea vastauksia. Kysyä ja osata ennakoida, selvittää ja jouhevoittaa asioita, ajatella valmiiksi. Olla muka monena. Odottaa yhä kärsivällisesti soittopyyntöihin vastaamisia, jotta osaisin lyödä lukkoon asioita, joita minulta tivataan ja vaaditaan. Kärsivällisyys, mitä sille tapahtuu, venyykö se jalostuuko se vai napsahteleeko se ihan totaalisesti. Ken tietää.
   Aamunhyssyssä soi herätyskellot, tytöillä on omat heräämisharjoitukset menossa. Treenaavat koulua varten, hyvä vain. Ovat aikaistaneet myös iltarutiineja ja nukkumaanmenoaikojaan. Reetta turhautuu kotona tosissaan, ymmärrän lastani. Olen käynyt pieniä, muutaman kilometrin lenkkejä. Vaihteeksi on ollut taas sellaisia äkkisadekuuroja ja todella märkää vettä. Lauantainakin lähdimme auringonpaisteessa kävelylle, ajatuksena kylille mennä pyörimään. Onneksi palasimme takaisin, vaihdoimme autoon ja sitten sitä vettä rysähti ja kunnolla. Olemme autoilleet ja liikkuneet paljon, poistuneet tästä huushollista, pistäneet maisemat vaihtumaan. Eilen luin ääneen Reetallekin epiksriisiä viimeisimmästä osaston tutkimuksista ja lääkäreiden kommenteista viime keskiviikolta. Hymy, ilo ja tyytyväisyys loisti kasvoilta. Moni asia on tietyistä vinkkelistä mitattuna ja katsottuna hyvin ja lääkelista olematon. Pamolia kolme kertaa päivässä tarvittaessa selkä- ja lihaskipuihin. Siis vain yhtä lääkettä tarvittaessa, huikeaa. Sillä joulukuussa lääkelistan pituus oli liki kaksi A4:sta. Olen vähentänyt korvikkeen, valmisruuan määrää yhteen kertaan päivässä, sellaiseen 250 ml:aan vuorokaudessa. Muuten mennään kotiruualla. Uutena olen ottanut "leipäpaistin", kuituja tuomaan. Suoranaista ruisleipää en pahemmin ole uskaltanut suuhun antaa, ettei vedä henkeensä. Sain systeriltä loistavan vinkin "leipäpaistin" tekemisestä, tuttu juttu, jota en ollut osannut itse ajatella ja soveltaa. Olen tehnyt sitä ruisleivästä lihaliemeen keittämällä, sitten lämpimään seokseen lisäksi voinokare ja vaikka jotain tahnaa. Nyt käytin mätitahnaa ja neiti tykkäsi kovasti. Napakan suolaista ja samalla tuttua rukiista, lämmintä ruokaa. Eilen puolestaan liotin ruissipsejä vedessä, ajoin soseeksi ja lisäsin piimään. Tämä oli niin juoksevassa muodossa, että menee ihan hyvin pegnapinkin kautta. Tytöt tekivät eilen tonnikalapastaa, sekin upposi loistavasti, oikein syömällä. Tein alkuviikosta kasvissosekeittoa, se oli myös niin juoksevassa muodossa, että saimme osan tiputettua letkun kautta. Emme ole painostaneet suun kautta kokonaan syömiseen, koska välillä yökkäyttää ja tekee tiukkaa. Mieluummin hyviä makunautintoja ja kiinteää kunnolla suun kautta, suurimmat nestemäärät ja vähemmän hyvän makuiset sörsselit suosiolla letkun kautta. Pakolla ja pakottamalla emme voita mitään, onneksi on olemassa tuo ruokintareitti vatsan läpi. Keväällä joku ohjeisti, että vuorokauden nestemäärä pitäisi olla 1500 ml. Pidämme siis tarkkaa nestepäiväkirjaa, joten yritimme oikeasti pumpata määrätyn määrän joka päivä. Lukuisia kertoja Reetta sitten yökkäili, ihmekös tuo jos oli täyteen pumpattu lientä ja me häntä höykkyytimme, nostelimme, potatimme, kantelimme jne. Nyt olemme kokonaisnestemäärää vähentäneet, samalla on yökkäilyt vähentyneet, lähes loppuneet. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelin aiheesta, oikein olemme ajatelleet ja toimineet. Handlaamme asian kyllä. Tällä hetkellä vuorokauden nestemäärä on noin 1200 ml, se vaikuttaa passelilta, toki sekin on vain suuntaa antava. Nesteitähän saa myös ruuasta, emme todellakaan tuijota liian tarkkaan ja vaihtelua on tilanteiden mukaan, helteillä enemmän ja kulutuksen mukaan.

   Nyt se aamuaurinko voitti, oikoo säteitä suoraan silmiini koivujen lävitse. Vihreän ja keltaisen lukuisat eri sävyt saavat lämpimän tujauksen, valon hohteen. Taivas selkenee huomattavasti, aamuiset pisarat ja kasteet kuivuvat, katoavat kastehelmi kerrallaan. Kello lähentelee kahdeksaa, neljä suhteellisen kivaa aamunhyssyn tuntia jo takana. Ajatuksena on keittää tälle päivää vihreää voimakeittoa, pakasteherneitä ja pinaattia, loraus mielikuvitusta... Paas  kattoo maistuuko. Kalenterissa on muutama merkintä tällekin päivää. Nyt paistan herkkusieniaamukokkelimunakkaan ja aloitan äänekkäämmän rampan kalakatuksen, nyt olen hyssytellyt tarpeeksi aamunhyssyssäni. Reetakin nousi ja aamuinen hymy nousi myös silmiin saakka. Hyvää hymyilevää ja aurinkoista aamua sinullekin.

torstai 4. elokuuta 2016

AJATUSKARUSELLI

Torstai aamu, kello 7.30, hiljaista. Aurinko siivilöityy jälleen Mökömajan takaa, koivun lehvien lävitse, peltojen yli. Kissoilla aamukastetta varpaissa, kun yöjuoksuiltaan palasivat. Nyt on aamupalat tarjoiltu, rapsuteltu ja varpaidenvälit ovat tarkassa puhdistuksessa, kissoilla. Minä aamukahviani hörpin kulahtaneessa yöpaidassani, kulahtaneeksi itsenikin tunnen, eikä se ole ollenkaan uutta. Varpaidenvälinikin ovat tälle aamulle puhdistamatta... Tärkeä tieto sekin, haha. Kävin yöllä pari tuntia hereillään,  punnitsin asioita, mietin, järjestelin, funtsin, pyörittelin, kelailin, kaikkea mitä ajatuksille voi tehdä. Onneksi myös niiden järjestystä tsiikailin, hyvin ovat ennallaan ajatukset, ei ne suurempia järjestelyjä tarvinneet. Olen faktojen kanssa ajan tasalla, kaiketi, näin yöllä tuumasin. Harvoin minun valvoa pitää, en tarkkaan syytä viimeöiselle tiedä. Minulla on loistavat unenlahjat. Mutta käpäisimpä valvomassa, sitten jatkoin untani tyynesti.
   Kaiketi eilinen Oulun kontrollikeikka, sehän jää kiertämään ajatuskaruselliin, vaikka karusellista saimme niin voittajina ja hyvien asioiden kanssa poistua. Toki jouduimme opettelemaan uudella osastolla käyntejä, iso kourallinen uusia ihmisiä, joille selittää, vakuutta, pilkkoa, avata, todistaa, todistella ja olla itse myös kuulemassa ja ennen kaikkea oppimassa. Kuulemassa diagnooseja, suunnitelmia, uusia asioita, ihan uudesta vinkkelistä, uusilla termeillä jne. Se vaatii minulle sopeutumista, uskon että Reetallekin.
   Omalla osastollamme, siis omaksi lasten syöpäosastoa ajattelen, kävimme aluksi. Tarkkaa syyniä, hyviä laajoja keskusteluja, lämminhenkistä otetta, ravitsemusterapeuttia, koulupalaveria. Hirvitti kuinka täyttä osastolla jälleen oli, uusia lapsia, tuntemattomia tarinoita, uusine kohtaloineen ja väsyneitä vanhempia... Meille osoitettiin sängytön kantasoluhuone, lähinnä terapeutin ja lekurin ajaksi, muutenhan koppi ahisti alta aikayksikön. Hoitohenkilökunta oli lähestulkoon uutta, uudistunutta ja lomittajia, onneksi muutama tuttu kasvo oli mukana. Ravitsemusterapeutilla ei ollut huomautettavaa, handlaamme hyvin, olemme tehneet oikeita muutoksia, vaikka olemmekin korvikkeen määrän omatoimisesti puolittaneet. Neiti vaikuttaa sopusuhtaiselta ja hyvinvoivalta, kotiruokamme on monipuolista ja tukee suosituksia. Lääkärinä oli ennestään Reetan muistava lääkäri, mikä itselle on aina tärkeä asia, silloin on vertailupohjaa ja hänellä juoni selvillä. "Edistystä tapahtunut kovasti, ei tunnista samaksi tytöksi kuin loppuvuodesta, hyvältä vaikuttaa." Toipuminen, palautuminen, elpyminen, millä nimellä sitä Reetan nykyistä tilannetta kutsutaankaan on monillakin mittareilla ollut nopeaa, vaikka meikäläisen kärsimättömälle luonteelle sekin aikahaarukka on ollut valtava savotta, sumuinen putki lusittavaksi. Joka kerta huomaa, että paljon on kehitystä, joskin monen mielestä pienen pieniä asioita, tapahtunut muutamassakin kuukaudessa. Itse asiassa olen tajunnut, että me olemme soittolistalta unohtuneet ja pudottu. Kesäkuun hoitopalaverissa moista asiaa ei kukaan ottanut esille, joten sen jälkeen näitä "holhouspuheluita ja raportteja" emme ole saaneet ja antaneet. Onko se hyvä vaiko huono asia? Kenen kannalta mitäkin. Toisaalta sitten kun kerralla rykäsee kolmen kuukauden muutokset se on itselle raskas savotta muistaa, kun niistä ei löydy aikaisempia merkintöjä. Muistanhan minä, sekin on jännä juttu, mutta omaa rajallista kapasiteettiani se tuntuu kuormittavan. Ainakin eilisten rykimisten jäljiltä sain kunnon jysärin, joka jomottaa edelleen.
   Koko laumalla lähdimme aamulla ennen kahdeksaa ja kotiuduimme kuuden pintaan, koko aika napakkaa tahtia sairaalassa, osastolta ja henkilöltä toiselle. Sitten on näitä hienoja oransseja mööpeleitä, jotka korvaavat ihmiset, niille kun korttia vilautin, ne väittävät meidän olevan väärässä paikassa. Onneksi löytyi aito ihminen, joka todisti meidän olevan oikeassa paikassa, tosin siltikin olimme mm. toimintaterapeutilta hukassa, perään soittelivat missä olemme. Emmekä periaatteessa itsekään tienneet missä olimme, kun olimme uusilla käytävillä ja odotusauloissa. Tähän asti kun aina osaajat ovat meidän luoksemme tulleet, nyt meidän piti lähteä osaajien luo. Toki tutkimus-ja hoitotilat kun näin, niin ymmärsin miksi, sillä mehän olemme uusien asioiden kanssa tekemisissä. Ja samaiselle osaajalaumalle jonotti muitakin lapsia.
   "Kenen luvalla?" oli se kysymys jota osasin odottaa, koskien lääkkeiden lopettamista. Samalla neurologi vahvalla eleellään kätensä rinnan päälle lukitsi, varmasti tekomme kirpaisi ja oli tyrmäyskin, sillä saamamme ohjeet olivat kesäkuussa aivan muuta. Toki samaa asiaa monilta kanteilta hänenkin kanssaan avasin, eikä Reetan spastisuus ole ainakaan lisääntynyt, vaikka spastisuuslääke on lopetettu. Huippuosaajankin mielestä edistystä, palautumista ja kehitystä on tapahtunut, sitten kesäkuun. Toki jäykkyys ja lihaksien napakkuus on edelleenkin ongelma, mutta kyseisellä lääkehoidolla sille ei saatu haettua vastetta, vaikka kuinka kovilla paukuilla ammuimme. Haittavaikutuksia kyllä. Eikä suoraan voi tietenkään todistaa, että lääkkeen lopettamisen vaikutusta olisi Reetan syömisen palautuminen ja puheen hakeminen, ei tietenkään. Mutta katse on terävämpi, sitä ei kukaan kiellä, reaaliaikainen mukana seuraaminen, laajemmat liikkeet, jaksaminen, liikkeiden hallinta ja kehitys ja kaikinpuolinen skarppius ovat todellisuutta. Lääkkeettömyydestä johtuvaa tai siitä huolimatta tapahtuvaa, ihan mistä vinkkelistä asiaa punnitsee. Toki Reetan olemus muuttui täysin, jäykistyi, kangistui ja muuttui säikymmäksi, kun uudelle osastolle menimme. Jälleen lauma uusia ihmisiä ylitse puhumassa, vääntelemässä, jälleen ylitse kommentoimassa ja heiluttelemassa, jälleen ohitse puhumassa ja ajatuksiaan heittelemässä. Kun toinen on viskattuna steriilille isolle hoitopöydälle vieraiden ihmisten toimesta, syynättäväksi, kopeloitavaksi... Ei kiva, ja näin se lapseni ilmeestä. Ymmärsin täysin Reetan ilmeitä ja olemusta. Kun sitten Reetalle itselle kerroin asioista suoraan, selkokielellä, sen mitä itse osasin selittää ja kohdistaen, mitä lääkärit ovat mieltä, näin helpotuksen lapsen katseessa. Hymyn ja innostuksen suunnitelmista, kun ne kerrottiin justiinsa ja hänelle itselleen. Uudet suunnitelmat botoxhoidon aloittamisen suhteen olivat tiedossa, siksi olimmekin siellä, mutta halusin siitäkin paljon lisätietoa, lastani puolustaen ja kotihoidon asioita miettien, koulunkäyntiä funtsien... Hänen etujaan punniten, olimme samoilla taajuuksilla, ei kipsiin vaan hoidetaan edelleenkin samoilla lastoilla kuin tähänkin saakka. Kipsaaminen olisi aika rankka veto, kun kyseessä on kaksi jalkaa ja yksi käsi, oikea on sen verran hyvässä kuosissa, ettei tarvitse piikkien lisäksi uusia tukia. Kenties kämmenlastat, kevyet sellaiset sormia rentouttamaan. Mutta tälläkin hoitomuodolla ja sen kokeilemisella on suhteellisen kiire, koska asennot saattavat muuttua pysyviksi pidemmän päälle. Tiedetään... Uutena tuli ihan hyvä ehdotus korsetista, jokin uusi juttu jälleen, vaatteiden alle puettava ja materiaali jäi vielä epäselväksi. Ranka on pääsääntöisesti ollut suorassa, Reetan kroppa pysyy hyvin ja kehonhallinta on ollut keväästä saakka hyvä, kunhan pääsee vaihtelemaan asentoa, eikä tarvitse tylsistyä pyörätuolissa. Eilen väsymys ja tylsistyminen oli todella selkeää kehonkieltä, mistä moiset johtopäätökset tehtiin, toisaalta kehonhallinnan tukemien, ei sekään huono asia ole. Mutta jälleen yksi tuki lisää... Mutta nyt kun vasemmassa kädessä on sen seitsemän tuntia päivässä napakka, raskasrakenteinen lasta, se väännättää kroppaa oikealle. Onko se sitten spastisuutta vai aivan realismia. Kun Reetta istuu pyörätuolissa siinä on hyvin tilaa olla, mutta kun siihen laitetaan suoraksi kättä vääntävä iso ja painava lasta, niin tila yksinkertaisesti loppuu, jolloin kroppa myötäilee lastan liikerataa ja antaa tilaa sille. Tarkensin vielä palaverin lopuksi mielipidettä siitä baklofeenista, eli spastisuuslääkkeestä. Jatkamme, jee, ilman lääkkeitä nyt. Kokeillaan botoxhoitoa ja lastoilla tukemista, monipuolista fysikaalista kuntoutusta, seisomatelinettä jne, niin kuin tähänkin asti. Myöhemmin voidaan harkita baklofeenipumpun asentamista, sillä tavalla samainen aine saadaan suoraan selkäytimeen ja haittavaikutukset ovat tablettihoitoa pienemmät. Se ei aiheuttaisi samoja päähän ja olotiloihin kohdistuvia haittavaikutuksia, kuin tabletit. Näin minun annettiin ymmärtää, että toimintamekanismi olisi erilainen... Tuokin pumppuasia on ollut puheissa jo marras-joulukuulta lähtien, ei siis uutta sekään... Itselle on tärkeää, että suunnitelmat tähtäävät pitkäjänteisesti, suunnitelmallisen toiveikkaasti, kauas, vuosienkin päähän. Se on hieno putki tsiikata, pitkä, jonka päässä on valoa!

   Jänisrutto, oli Pasi eilen saama diagnoosi. Viimeinkin. Olimme moottoritiellä ja matkalla osastolle, kun vastaus saapui. Nyt napakkaa antibioottitykitystä. Lueskelin, että Pohjois-Pohjanmaa on yleisintä jänisruton esiintymisaluetta, mistä syystä sitäpä ei tiedetä. Vuosittain 50-100 henkeä sairastuu siihen, monilla iskee myös keuhkonkuume lisäksi. Hyttyset ovat yleisin levittäjä, tulehtuneet haavaumat niiden jäljiltä ovat tälle rutolle ominaista. Jänisrutto saattaa olla jopa hengenvaarallinen, muualla päin maailmaa siitäkin on eri kantoja olemassa, joissa kuolleisuus on aika korkea. Ei siis leikin asia, huomasin... Vasta-aineet testattiin viikko sitten Oys:ssa, kun Pasi sinne päivystykseen ja sisätaudeille lisätutkimuksiin ohjattiin. Labroja otettiin sen seitsemän kertaa ja päivystyksissä hän oli kymmeniä tunteja tuona kuumeisena kahden viikon aikana. Samaan aikaan myös Tessa ja Fanny kävivät viiden päivän napakassa kuumeessa, jonka syytä en tiedä, tuskin ruttoa tai pikkurutto, pupurutto. Onneksi vastaus saapui juuri ennen kuin olimme osastolle menossa, sain keskustella heti lääkärin kanssa Reetan kantilta tuostakin asiasta. Ei ole syytä ottaa vasta-aineita, koska tyttö on oireeton, vaikkakin muutama viikko sitten oli jatkuvasti pahkuroille kupattuna. Pasi ei kuitenkaan yhä jatkuvasta lämpöilystä johtuen mukaan sairaalaan tullut. Eli se keikka jäi minun harteille. Kun olen ollut pääsääntöisesti tämän pari viikkoa sairastuvan ja tämän kenttäsairaalamme ainoa kokoaikainen työntekijä, olin ja kävin aika väsyneenä. Huoli oli aika monipuolinen käsite, mistä on kyse ja onko se kuinka tarttuvaa ja muutama muukin ajatus ajatuskarusellissani vilahti. Sunnuntain Pasi kykeni ottamaan sen verran huushollista koppia ja nostelemaan Reettaa että minä huitaisin unta nuppiin. Siis lyhyesti sanottuna osallistumaan edes jollakin tavoin Reetan hoitoon, sillä hoitohan on kokoaikaista ja jatkuvaa. Nukuin ja nukuin, kävin valveilla ja nukuin taas. Kroppa huusi lepoa, akuuttihuolista vapautumista, edes hetkeksi. Onnistuin jotensakin ja taas kulkee. Sunnuntaina omat niskarankani pullistumat ja kulumat muistuttivat olemassaolostaan ja lamauttivat minut niiltä osin, en ole kone en. Jälleen kuuntelen tarkemmin, kun siihen tilaisuus on. Mutta kun siihen ei ole tilaisuutta, on vain mentävä ja tehtävä, mitä on tehtävä. Vihjaukseen siitä, että minun pitäisi viedä mieheni tutkimuksiin, en ota oikein nyt kantaa. Rajansa minunkin huolehtimisella ja holhoamisella on... Kokoaikaisen kenttäsairaalan ainoan hoitajan ideaalitilannehan on se, että lastaan kolme kuumeista potilasta autoon, yhden pyörätuolilaisen mukaan, yhden seuraksi, holhoan holhottavat labroihin, tutkimuksiin ja päivystykseen, kuuntelen kiukkukohtaukset, samalla hoidan apteekkiasiat ja safkat koko laumalle, punkkikarkoitteet eläimille ja muutaman matokuurin...  Paljon tein ja holhosinkin, mutta osa kopeista kuuluu asianosaisille, huoltajuudellanikin on tietyt rajalliset rajat. Monta labrakeikkaa ja puhelua hoidin, kuskausta suoritin, olkoon yhteenveto aiheesta. Näinä viikkoina olen äidin asioiden hoitamisen laiminlyönyt täysin, mikä aiheuttaa morkkista ja roskiin heitettäviä kesäkukkia ynnä muuta vastaavaa... Unohdettujen listalla ovat myös omat asiani, tarpeeni ja oma hyvinvointini, nekin vaatisivat jälleen korjausliikettä ja kohennusta, itsekkyyttä. Aikomuksena on ryhdistäytyä, kunhan kykenen ja saan aikaiseksi. Joillakin nousee niskakarvat pystyyn kun kirjoitan omista tarpeistani ja itsekkyydestäni... Ihan sama, pakko löytää omat tavat jaksaa, olkoon ne sivusta katsojasta kuinka vääriä tahansa, saapi tulla kokeilemaan...

   9.27 napsahti kelloajaksi. Reetta nousi ylös, kävi tuossa aikaisemminkin hereillään, mutta jatkoi uniaan. Terävä ja hymyilevä pimu nousi, kaunis teini. Minulla on niin hyvä mieli Reetan puolesta, se heijastuu Reetasta itsestäkin. Venytteleviä kaunokaisia, joskin hiukan peikon oloisia, alkaa nousta jokaisesta nurkasta. Meidän kesäämme on kuulunut suhteellisen "oikeat" päivärytmit, jokainen aamu tytöt nousevat ihan oma-aloitteisesti kymmeneen mennessä. Meidän huushollissa kun ei tulisi kuuloonkaan, että nukuttaisiin koko kesä pitkin päivää tai iltapäivään. Ei todella... Onhan myös nuoria joilla päivärytmit vinksahtavat täysin. Toki nuo meidän teinit eivät myöskään notku öitä kaupungilla, viihtyvät edelleen kotona, liiankin perusteellisesti joskus. Kuulin, että alkavat itse rytmejään muuttamaan vielä aikuisemmaksi herätyksiksi, koska koulutodellisuus on aivan käsillä. Vastuullista ajatuskarusellin pyöritystä tuokin, maalaisjärjellistä toimintaa, koska itsehän heidän pitää osata vastuu moisista asioista kantaa. Ja kun tämä huushollimme vaatii imurointia ja äänekästä arjen pyöritystä päivittäin, en todellakaan alkaisi hiimailemaan ja varpaisillaan kulkemaan iltapäivään saakka, ettei uni häiriinny. Hommathan kasaantuisi ja paakkuuntuisi ihan totaalisesti. Kun pyörähdän aamulla imurin kanssa ja pistän koneet hyrräämään voin sitten suihkunraikkaana jatkaa päivääni. Useina aamuina käymme Reetan kanssa saunassa heti imurointisession jälkeen, se on hyvä tapa aloittaa päivä. Toki jos päivätirsoja tytöt haluaa, sekin onnistuu, saavat ottaa, ovat tottuneet metelissä nukkumaan. Eihän koko huusholli voi lamaantua jonkun tirsojen ajaksi, ei myöskään hiljaista ollut, kun minä sunnuntaina vedin unta nuppiin. Tuttu ja turvallinen älymöly kuului kun hereillä kävin.
   Reetta istuu niin suorana, niin ryhdikkäänä. Pää pyörii ja "juttu" luistaa. Raajat ovat rennot, liikkuvat, olemus vapautuneet leppoisa. Ja tuo hymy, se on ihan silmissä saakka ja tuttu nauru kajahtelee heti aamun pöhölöyksiä katsoessa. Tälle päivälle kalenterissa ei ole merkintöjä. Tosin eilen vaihtamamme ruokinta-automaatti ei toimi ihan moitteettomasti, ärsy, paas kattoo pitääkö se vaihtaa. Edellisen vein vaihtoon kun se alkoi naputtamaan, tässä ei pysy virrat eikä asetukset. Korttitilaus napsahti äsken ja illaksi teekutsu, viikonlopuksi kenties paljuilua, yhdet pihapirskeet, toivottavasti myös tanssimaan ehtisin, sunnuntaina odottelemme vieraita. Vieraita olemme saaneet ihan matkojen päästä, kiva kun meillä käydään ja uskalletaan tulla. On helpompi ottaa vieraita meillä vastaan, kuin lähteä itse kylään, ihan Reetan asioiden helppoutta ajattelen. Mustikoita yritin Fannyn kanssa, yhden piirakan verran löytyi. Mutta minäpä saalistin sieniä, mikä on jättikiva juttu. Löysimme myös laavureitin Reetan pyörätuolilla ajettavan, odotan että pääsemme sinne koko laumalla. Ensi viikolla alkaa koulu, sekin vaatii kalenterin päivittämistä, kunhan vain kaikki asianosaiset kertoisivat aikatauluistaan, jotta saan koottua yhteenvedon. Toimivan ja kohtuullisen Reetan kannalta. Mutta nyt siihen imurinvarteen ja ajatuskarusellia pyörittämään ihan arkisissa asioissa. Mitäkö tänään tekisi, missä järjestyksessä ja mitäkö syötäisiin. Minäpä aloitan aamuni nyt metsäsienimunakkaalla, njam. Nauhuksissa on heti aamusta neitoperhosia lauma, yhdeksän on se perusmäärä. Aurinko paistelee, jatkukoon päivä ryhdikkään iloisena ja hyvillä asioilla. Ajatuskarusellini on kirkas, humoristinen ja värikäs. Vauhti passeli, kyyti turvallista, en pelkää putoavani tai että liikaa huimaisi... Tsadaaa!

  

  
  

tiistai 26. heinäkuuta 2016

ESTEETTÖMYYS

Estottomuus, esteettisyys, esteettömyys, siinäpä jälleen aamukuuden pähkinät purtavaksi.
Lähes samoja sanoja, samoja kirjaimia paljon, mutta jokaisella erilaiset merkitykset. Esteetön, estoton, esteettinen... sama jatkuu, eri muodoissa.
   Esteettömyydestä piti siis kirjoittamani, mutta moinen sanahässäkkä oli tajunnassani kun heräsin. Aamu on kuulas, aurinkoinen. Lämpöä viitisentoista, ilmankosteus korkea. Aurinko siivilöityy asteen verran kypsempänä Mökömajan takaa, koivujen välistä. Linnunpoikaiset kuuluvat harjoittelevan laulantaa, ilmeisesti myös lentämistä. Kesä tuoksuu valmiimmalle, nauhukset hohtavat auringonkeltaisena. Vienokin istui takapihalla aamuauringossa ja orastavaa aamua haisteli, katseli ja makusteli. Ihana seurata kissankin aistihavaintoja Reetan vieressä nukutun yön jälkeen, mikä aamu, mikä meininki. Terassilla roikkuu vanhaan ikkunanpokaan näpertelemäni ajatus, motto, se on aivan huuruinen, ilmankosteudesta sumea. Mutta teksti erottuu kuitenkin terävästi ja muistuttaen, aamuauringossa jälleen uudella, kenties esteettiselläkin tavalla. Ja tuo ajatushan on yhä se pinnalla pitävä "asioilla on tapana järjestyä".
   Äsken ajattelin tuota neitiämme Reettaa, hän on samaan aikaan kaikkea noita pyörittelemiäni sanoja, esteettömyyttä janoava estoton ja esteettinen neiti. Kuinka monissa jokapäiväisissä asioissa, ihan perustoiminnoissa onkaan esteitä, voi pojat onhan noita. Ihan konkreettisia esteitä, kun seinät eivät taivu vaikka kuinka törmää. Kun pytty ei jousta vaikka kuinka sulloo suihkutuolilla. Kun auto ei laajene vaikka kuinka runnoo. Kun omat rahkeet eivät riitä, vaikka kuinka yrittää. Tämähän pätee sekä meihin muihin, että itse tyttöön.
   Lauantai-iltana Reetta unta odotteli, kuulin ähinää sängystä. Siellä neiti melkein istuma-asentoon itseään humppasi ja jumppasi. Polvet koukussa ja pää korkealla, haki tasapainoa. Vatsalihaksissa löytyy potkua, samoin kropassa muutenkin. Kehonhallinta on koko ajan parempaa ja jaksavampaa. Käsien puristus on napakka ja pitävä, ihan hyvin käskystäkin totteleva. Ai niin, Reetta on nyt täysin lääkkeistä vapaa, päätimme lopettaa kaikki mömmöt reilu viikko sitten. Eikä ainakaan itse ole havaittu harmia moisesta lääkkeettömyydestä. Ensimmäisellä viikolla oli toki vierotusoireita, joita ihan perus kipulääkkeellä pehmitimme, mutta nyt pärjäämme ilman. Olihan esimerkiksi se spastisuuteen tarkoitettu lääke listalla aina marraskuusta saakka, ei siis ihme, jos elimistö tajuaa jotain poistuvan. Toki tarkassa syynissä pidämme, jumppari ja hoitaja myös omia havaintojaan kertoo. Toki myös purin pikkuhiljaa, kun silloin reilu kuukausi sitten yritimme annosta nostaa ja se oli aivan hirveää lapselle, sekä meille. Tällä hetkellä Reetta syö hyvin, siis kiinteitä menee todella hyvin. Yleisvire on loistava, skarppius on entistä parempi. Eilenkin pikkupeilillä kujeilin ja neiti kykeni katsellaan seuraamaan todella nopeasti. Uskon tästä katseella seuraamisesta ja skarppiudesta olevan myös hyötyä kommunikointivehkeiden kanssa, joita katseella ohjataan, katseesta tulkitaan. Neiti tuottaa myös tekstiä, kevään hiljaisuus on vaihtunut äänekkyydeksi, uskallukseksi ja kokeilemiseksi. Tekstiä tulee kovasti, välillä ymmärrettävää ja kunnon komentoja. Suihkussa neiti ilmoitti "kylmä" ja samoin vatsan kurniessa on "nälkä". Papukaijana hän on myös, varsinkin alkutavut kaikuvat perässä, monet sanatkin, naurun säestämänä. Eilen illalla annoin Reetalle Pringlesejä. Silleen autoin syömään... Kunnes jälleen uusi aluevaltaus pulpahti neidin omasta aloitteellisuudesta. Reetta alkoi itse syömään ihan määrätietoisesti ja onnistuneesti. Piti äitipolon jälleen onnesta ja ilosta, liikutuksesta ja hämmennyksestä, helpotuksesta ja asian mielettömyydestä märistä. Vuolaina nauruun sekoitettuina onnenkyynelinä hihkuin ja hytkyin, ääneen märisin ja hörisin. Reetta söi varmaan sen kymmenen lastua, omin avuin, pala kerrallaan pureskellen. Ilmeet kertoivat myös omasta ilosta ja onnistumisesta, siitä kuinka onnistuu ja osaa, kykenee ja hallitsee. Samaan aikaan kykeni hallitsemaan lukuisia asioita, jotka ovat olleet hukassa. Lukuisia kertoja olen täälläkin maininnut, että sitä niin helposti totuttuun tapaan auttaa jopa liikaa, tosin mielellään auttaa jotta monet asiat myös lapselle mahdollistuu. Mutta pitäisi muistaa kyseenalaistaa ja tarkastella omia toimintojaan, ettei tee liikaa toisen puolesta tai ei anna mahdollisuutta kokeilla itse. Toisaalta moniakaan asioita Reetta ei esteistä johtuen voi tehdä, jollemme auta ja mahdollista.
   Eilen Reetta oli raivo, lähinnä hoitajalle kuului raivonneen, uskoisin sen olleen selkeää kapinaa. Onhan sovittu, että kun hoitaja käy, hän hoitaa seisomatelinetunnin omalla työvuorollaan. Me hoidamme muina päivinä. Reettahan tietää ja ymmärtää tämän, samoin kaikki tuet ja touhut, joita arkeen kuuluu. Illalla neiti oli ilman kapinointia tukiensa kanssa useamman tunnin, yli neljä tuntia itse asiassa, vaikkei hoitajan aikana juuri moiseen suostunut. Viime viikolla Reetta oli ihan tuosta vain toista tuntiakin seisomatelineessä, kun hänet laitoin, samalla tuet jaloissa ja kädessä. Eikä kapinoinut yhtään. Jumpparillekin eilen kuului mesonneen. Toki onhan tässä sitäkin, että olemme olleet "arjesta lomalla" pari viikkoa, ei siis jumppaa, ei siis toiminta- tai puheterapiaa, olemme menneet omillamme. Kyllähän se kalenteriin aikataulutettu arkemme ja tulevat napakat suunnitelmat itse kutakin ahdistaa. Miksi siis ei myös Reettaa ja toki kapinaan oikeuttaa. Kauhulla ajattelen kuinka saan syksyn kalenterin toimivaksi, kun alkaa myös koulukokeilu, eikä sekään aivan yksinkertaista tule olemaan. Siihen pyörivät terapiat ja toiminnat. kaksi terapeuteista kulkee myös Oulusta, joten en itse voi heitäkään määritellä oman kalenterimme mukaan, on lutvittava siinäkin, sopeuduttava. Haettava kompromisseja, kuitenkin ajateltava Reetankin kannalta, ei ole kiva kun kaikki päivät ovat kellon kanssa kilpailua ja rynnimistä. Tasan silloin  alkaa myös kapinointi, kyllä minun itsenikin tekisi mieli kapinoida, ymmärrän siis lastani.
   Olen siis kirjoittanut riittämättömyydestä, se on jokapäiväistä elämäämme, lukuisilta eri kanteilta. Hengästyttää ihan, myös ammattilaisia, kun tajuaa mitä kaikkea pitäisi jokaiseen päivään saada sulautettua, upotettua ja tehtyä. Samalla olisi hyvä olla vain ja rentoutuakin, nauttia kesästä ja mennä ilman aikatauluja... Itsellä oli morkkis ensin, kun terapioihin tuli kesätaukoja, mutta ne ovat olleet hyväksi vain. Moni terapeutti sanoikin, että tauot saattavat edesauttaa kehityksessä, näinhän se on nyt todistettu meilläkin. Armollisuutta koitan hakea myös ulkoilussamme. Keväällä ja alkukesästä vedimme todella napakoita kävelylenkkejä, kilometrejä tuli ja paukkui. Nyt olemme ulkoilleet nautiskellen ja esteettisiä asioita haeskellen. Rannassa laineita seuraten, sudenkorentoja bongaillen, aistihavaintoja tehden. Lirinät, liplatukset, tuoksut, kaislikon suhinat, puiden lehtien kahinat, vesilintujen äänet, leikatut nurmikot tuoksuineen, auringon lukuisat vaiheet taivaalla, pilvenliikut, valot ja varjot, ja näin pois päin. On myös aika napakkaa treeniä, pakaratreeniä itselle, lykkiä nurmikenturoilla pyörätuolia. Sillä nehän eivät aivan esteettömiä ole, saa siinä puskea mamma. Pyöräteillä lykkiminen onnistuu (kesällä) vaivattomasti, mutta soratiet ovat heti raskaampia, saati sitten pellot, metsät tai hietikot. Kaikkea olen kokeillut.


   Esteettömyydestä piti siis kirjoittamani, melkein jo unohdin. Mutta tässäpä joitakin ajatuksia, omasta varmaan suppeastakin perspektiivistäni, sillä olemmehan yhä amatöörejä ja aloittelijoita tälläkin saralla. Mutta näen asioita uusista vinkkeleitä ja moni asia saa niskakarvoissa nytkähdyksiä aikaiseksi. Kun on muka esteetöntä, koitappa itse, onkohan se aina niin esteetöntä. Ensinnäkin kynnyksiä, portaita ja porrasralleja on joka lähtöön. On liikkeitä joissa on porrasrallit, mutta luiskan päällä on tavaraa tai parkkipaikka, luiskaan pitäisi pystyä hyppäämään sivusta. Reetan kohdalla monia asia on helpompaa, kun on aina avustaja mukana, Reetta on vielä kevyt lapsi ja pyörätuoli on kapea. Invapaikoilla pysäköidään ilman invamerkkejä, kaikkialla. Jos nyt edes koko invapaikkaa on ajateltu. Ovet saattavat olla sellaisia, ettei mahdu tai niitä ei saa avattua, ellei puske ja pönkää ja ole avustajallakin avustajaa. Monissa liikkeissä on tavaraa, rekkejä ja hyllyjä niin tiheästi, ettei puhettakaan että sopisi välissä pyörätuolilla kärräilemään. Lauantaina ajattelimme lähteä Hiekkasärkille Kalajoelle. Ajatuksena oli päästä ihan uittaan varpaita meressä. Olen aina ajatellut, että särkillä on hyvin pitkospuita. No nyt kun olimme niistä riippuvaisia, tajusin, ettei ne ihan niin mene että niistä suurempaa hyötyä olisi. Juoksuhiekassa saa vetää aika pitkiäkin matkoja jotta pääsee vesirajaan saakka tai edes niille pitkospuille. Mikä taas törkeintä oli tajuta, että mönkijöillä ynnä muilla vehkeillä oli pitkospuut ajettu usean metrin matkalta poikki, kunnon raiteet oli hiekassa. Kuinka kelaat siitä yli, jos on vain yksi tai kaksi lautaa upottavassa hiekassa vierekkäin? Minä vedin voimalla ja yhdenpyöräntekniikalla Reetta keikkuen. Reetan varpaat eivät kastuneet, sillä pitkospuut veivät ihan rannasta pois päin. Muu porukka meni juoksuhiekan kautta uittamaan varpaita. Tessa, Reetta ja minä palasimme pitkospuita pitkin. Siinä oli sellainen kahden-kolmenkymmenen sentin pudotus laudoitukselta hiekalle, jotta pääsimme leirintäalueelle. Mennessä nostajia oli enemmän, enkä ajatellut sen vaikeutta. Palatessa mietimme ääneen Tessan kanssa kuinka ja miten päin. Sattui paikalle lauma atleetteja, jotka sitten apuaan tarjosivat, tulivat nostamaan. Silmiäni räpsytellen vihjaisin, josko ihan portille asti auttaisivat. Kyllä siinä bodarikin hengästyi, ja hiki kirpoili, kun juoksuhiekassa lykki menemään. Itse osasin jo vedätystekniikan, paljon kevyempi niin päin, mutten tietenkään kertonut vaan annoin atleetin huhkia. Eli ei se yksistään minusta raskasta ollut, näytti mieskin yllättyvän voimiensa käytöstä. Hah! Tessa meinasi nauraa, kun tajusi kuinka viattomasti nakitin raskaimman savotan täysin tuntemattomalle. Kiitos kuitenkin, atleetit, rantaleijonat, ilo oli silmille. Monissa kohdissa särkillä ja muuallakin on portaita, joissa on luiskat kiinni. On ja on, mutta onko niiden jyrkkyyttä tai toimivuutta kukaan oikeasti testannut. Itse en uskaltaisi lähteä pitkiä ja todella jyrkkiä portaita Reettaa pyörätuolilla liikuttelemaan. Sama pätee vaunuihin, pysyykö vauva kopassa jo on pää alaspäin tai seisoma-asennossa luiskan jyrkkyydestä johtuen. Kahden renkaan tekniikkakin, keuliminen, on vaikeaa pidemmillä matkoilla saati sitten useiden kymmenien portaiden kohdalla. Tai sitten olen tosi arkajalka ja estoinen tuossa asiassa, vielä. Enkä halua panetella Hiekkasärkkiä nyt yksistään tässä pitkospuu ideassa ja sen ontuvuudessa, varmasti siellä moni asia on pidemmälle ajateltu kuin monilla muilla uimarannoilla. Mutta nämäkin asiat itselle aukesivat nyt uudella tavalla, kun olimme oikeasti pyörätuolin kanssa liikenteessä. Kuinka tärkeää on kuunnella esteettömyyttä tarvitsevia ihmisiä, asettua heidän asemaansa edes pieneksi ajaksi. Tai sitten on oltava itse valmis auttamaan ja palvelemaan liikkeissä vaikka ulko-ovelle asti, jos esteettömyys ei käytännössä onnistu, tulemaan enemmän kuin puoliväliin vastaan. Tänään kalenterissamme ei ole merkintöjä. Eilen ehdotin, josko uusi yritys samaan mereen. Nyt yritän tehdä enemmän ajatustyötä jo etukäteen, miettiä mistä kohtaa ja millä tekniikalla. Bikineitä suunnittelimme Reetalle, ne ovat uimapukua helpommat pukea rannallakin. Ainakin Reetta näytti innostuneelta. Vernaa tosin ilettää merivesi, sillä kerran siellä on uinut valkoisia torakoita, yäk.
   Isot typyt ovat Helsingissä, eilen aikalailla ex temporee lähtivät pariksi päivää sukuloimaan. Olihan se melkoinen paniikkifarssi, saada ne junaan saakka, Fanny kun ei haluaisi kotoa poistua. Voi sissus! Reetalla oli juuri silloin hoitaja, hän sanoikin minulla olevan lehmänhermot, joiden elastisuus juuri tuossa paniikkikiireessä korostui. Ihanko totta, taitaa ne olla melkoiset hermot välillä. Onhan noita kuormittavia tekijöitä monenlaisia, hermojenikin suhteen, tai sitten olen kroonisesti itse aivan hermo. Noh, junan lähtöön oli puoli tuntia aikaa, oli pakkamaatta, eikä netistä tahtonut löytyä istumapakkoja vierekkäisiä sellaisia. Sitten piti peilata, miettiä, stailata ja panikoida. Odotin jo autossa ja yritin olla hiiltymättä kun aika vain kului. Matkalle sattui myös muutama tietyökone, sepelinpätkä, ruuhka ja sen seitsemän lomakuskia ja nautiskelevan panikoivaa turistia. Minuutit kuluivat ja paniikki yltyi, juna oli rautatiesillalla tulossa kun lapseni sain asemalle nakattua. Kävi kuntoilusta sekin, syke nousi, puuskututti ja hikoilututti, mutta ehdittiin. Huh huh! Oli ihan voittajafiilis! Kunnes sain tekstarin seitsemäntoista minuuttia lähdöstä, että kaduttaa kun tulikin lähdettyä... Illalla oli ihan toinen ääni kellossa ja puheessa kupli innostus. On vain välillä tehtävä näinkin radikaaleja loikkauksia elämässä ja uskallettava, toisille se on helpompaa kuin toisille.
   Mitäs me terveet tehtäisiin? On ollut Vernan kysymys useina päivinä nyt liki parin viikon aikana. Terveiksi hän on minut (!), itsensä ja Reetan määritellyt. Huikeinta on määritelmässä se, että Reetta koetaan meidän huushollissa terveeksi, tarpeeksi terveeksi. Periaatteessa terveeksi, kun ei ole silleen sairas kun ei ole lääkkeitäkään, on vain muutama rajoite. Kun on "vain kehonsa vanki", muuten terve. Serkkupoikakin, kolmevuotias, sanoi jo keväällä Reetasta "Reetta-skeggu ei ole enää sairas".  Ihana kuulla lapsen oma määritelmä siitä mitä näkee tai kuinka kokee. Sillä viimeiset pari viikkoa pian meidän huushollissamme on ollut noita sairaita ja oikeita potilaita. Tessalla ja Fannyllä kävi noin viiden päivän kuume. Mutta yksi potilaamme on edelleenkin sairas, Pasilla on ollut neljänkymmenen asteen kuumetta viikko, yhä paukuttaa kolmessakymmenessä kahdeksassa. Eikä syytä tiedetä. Miesflunssa on rankka laji, eikä minulta enää tahdo sympatioita herua, eikä enää ylimääräisiä palveluita irrota, sillä sorvissa on ollut veivattavaa meikäläiselle oikein kunnolla. Hitokseen alkaa jo tuntua, että alan olla loman tarpeessa... Onneksi saimme vieraan viikonlopuksi ja vietimme myös Fannyn synttäreitä. Vieraitakin uskalsi tulla, kun tuo ei kenties ehkä ole tarttuvaa sorttia, mikä lie pöpö... Kyllähän moinen kuume kenet tahansa heikoksi vetäisi, en sitä kiellä, mutta kun Reetan jokaisessa risauksessa minun on ollut oltava mukana ja tekemässä, kun arkea ei ole voinut yhtään jakaa toisen tekemisten kanssa. Kun ei ole jaksanut eväänsä heilauttaa, saati sitten Reettaa nostella tai siirrellä, osallistua hoitoon. Onneksi systerit ovat terhakoita apulaisia, mutta kun niitä oli kolme kuumeessa yhtä aika alkoi apukädetkin meikäläiseltä loppumaan. Samaan aikaan on pitänyt hoitaa juoksevia asioista, äidin asiat on jäänyt hoitamatta. Sunnuntaina äidin sitten synttäreille hain, sain löytää kesäkukat pääosin kuolleena, sillä en ollut Kuopioviikon jälkeenkään revennyt sinne saakka auttamaan. Vähäkös olen rajallinen, rajoittunut, estoinen ihminen.  Mutta sain minä Fannyn kanssa yhden ison pihakissan kiveen maalattua, se oli sellainen kolmen-neljän tunnin irtiotto viime viikolla, ja teki terää heittäytyä huuhaaksi edes hetkeksi. Täytyy nuo irtiottojenkin asiat maksimoida ja ottaa kaikki irti pienistäkin hetkistä. Onneksi osaan, olen aina ollut nopea ja suuruudenhullu, heti ja täysillä.
   Eilen minulta kysyi kirjoittajakurssikaverin mies, jonka ensimmäistä kertaa tapasin, koskas saan kirjan valmiiksi. Hah, kunpa saisin edes jotain kirjoitettua. Ideoita ja kirjoittamattomia asioita kyllä olisi, nuppi pullollaan. Niin, aamukuudelta kun tänään nousin, sainkin tämän kirjoitettua, mutta kun ei tahdo siltikään ehtiä. Olisihan se hienoa naputella kirja jos toinenkin, olla oikeasti luova, mutta tällä hetkellä ei elastisuuteni anna niin paljoa periksi. Nyt Tollo tuli kertomaan aamutarinoita, kehrää ja puskee koneen vieressä. Otsassa on jokin pahkura, rupi tai punkki, pitää alkaa tsekkaamaan koko kissa. Nämä meidän eläimet ovat niin ihania, mielettömiä persoonia, varsinaisia tapauksia. Jalkojeni päällä makaa kokoa ajan Kaino. Reino nukkuu vieressä. Reetan vieressä nukkuu Vieno, joka ainoa yö. Välillä ne nukkuvat pitkin pituuttaan selät vastakkain tai sitten Vieno nukkuu tyynyn yläpuolella. Vieno kun ei kuule, niin välillä se uppoutuu mietteisiinsä kukkapenkissäkin, eikä tiedä yhtään mitä selän takana tapahtuu. Viikonloppuna seurasin Väinöä ja Vienoa. Vieno istui pionin juurella mietiskelemässä. Väinö tuli takaa päin ja meinasi hyökätä säikäyttämään. Piiloutui kartiotuijan alle ja kyttäsi. Sitten Väinö varmaan muisti ja tajusi, ettei Vieno ole niin kuin muut. Niinpä Väinö peruutti ja kiersi Vienon etuviistosta ja lähestyi pikkuhiljaa. Vieno heti näki kollin lähestyvän ja niin ne jatkoivat yhdessä matkaansa, musta ja valkoinen kaveri. Takaovemme on lähes yötä päivää auki, on kiva kun kissoillakin on esteetön mahdollisuus kulkea. Kyllä ne kulkevatkin ja ruokaa uppoaa. Tinkakin kiipeilee Vinolta oppineena pergolan reunoilla, opettelee yhä. Viime viikolla kärhöt vain rapisivat kun tekniikka petti ja kissa sukelsi takaperin pergolasta alas. Ja kiipesi uudelleen, sitkeitä ne ovat myös. Mökömajan katto on kaikille kissoille kiva paikka loikoilla ja seurata maailman menoa.
   Hui, kello on jo yhdeksän, kolme tuntia olen tässä itsekkäästi makustellut aamua. Kauhea, nyt pitää kiriä, olen vasta aamukahvivaiheessa yöpaitasillaan, kaukana esteettisestä. Reetta kun nousee, loppuu tämä joutilaisuus, taidan tarjota Pringlesejä heti aamupalaksi, oli se niin ihana palautunut taito joka eilen löytyi. Haluan mahdollistaa sen ilon ja onnistumisen tällekin päivää. Kenties tyttökin jaksaa paremmin sitten tukien käytön, seisomatelineen ja nämä viralliset höyryämiset kun aloittaa onnistumisilla ja naurulla. Hyvillä asioilla ja estojen poistumisilla. Estottomasti ja toivottavasti myös esteettömästi. Pika-aamusaunoimme, nyt Reetta saa letkusta aamuannoksensa, naksuttelee lastuja, on hymyilevä, keltavihreisiin puettu ja istuu todella ryhdikkäästi. Pasin kuumetta edellä vähättelin, yhä 39 heti aamusta, huh huh, kuulemma jo pää sekoaa ja heikottaa. Voi sissus mistä on kyse, mitä tuo on ja mikä avuksi. Eli jatkan siis "yksinhuoltajuudella", paas kattoo uskallanko tuplien kanssa edes kotoa lähteä jos tuo kuume sekoittaa koko miehen. Onneksi tuon neidin asiat tuo tarvittavaa vastapainoa oikein isoilla punnuksilla noihin Pasin ongelmiin verrattuna. Koen, että olemme niin voittajia tänäänkin, kaikesta huolimatta. Esteettisen estottoman esteetöntä tiistaita, anna auringon hyväillä sielua ja vähän varpaitakin...


  

lauantai 16. heinäkuuta 2016

PILVENLIIKKUJA

Jälleen voin aloittaa sanoilla, sataa sataa ropisee... Mistä tuota vettä oikein riittää? Ilma on todella painostava ja hikeä pukkaa ihan tyhjästä. Kävin illalla tanssimassa, ja kun yhden aikaan yöllä ajelin kotiin oli jotensakin jo syksyinen fiilis. Pimeää, valot imeytyivät mustaan asfalttiin, sammakoita loikkimassa ja vettä tuli oikein kunnolla. Siinäkö se kesä siis mennä vilahti, odotellessa. Tuo pimeys jaksoi hämmentää, missä yöttömät yöt, jokos ne meni? Harmittaa maanviljelijöiden puolesta ja lomalaisten puolesta. Omaan elämään sadesäät ei silleen suuremmin vaikuta, kun en anna vaikuttaa. Eihän se elämä voi muokkautua yksistään pilvenliikkujen mukaan. Ei, ainakaan minun mielestäni. Ei sillä, etteikö aurinko tekisi terää, hivelisi, antaisi energiaa. Toki pyykkirumbamme pyörittäminen ulkona kuivattamisineen olisi suotavaa. Samoin pitkät nautinnolliset pyörätuolilenkit ovat jääneet, kun saa palata uitettuna. Eikä Reetta viihdy, jos on liiaksi kelmutettuna, paketoituna tai peitettynä tuoliinsa. Samoin vesitetty pyörätuoli kestää kuivua.
   Vesijumppaa ja vesileikkejä olemme myös harrastaneet. Sellaista joutilasta lillumista, satoi tai paistoi. Palasimme eilen Rauhalahden lomaviikolta, jonne saimme yllättäen peruutuspaikan. Vertaistukeakin olisi ollut tarjolla, sillä järjestäjänä oli Sylva. Niin olisi, mutta jotensakin kierrän jo kaukaa uudet tarinat ja vertaistuen. Ei vaan rahkeet riitä, aina uudelleen selittää taustoja, tilannetta ja tulevaisuutta. Kun ei niistä kukaan tiedä, etenkään tästä tilanteesta tai tulevaisuudesta. Enkä jaksa meidän sakkia tsempata sosiaalisuuteen, jos haluavat olla ja möyröttää oman sakin kanssa ja ilman uusia tutustumisia, annan olla. Menimme usein erilaisilla kokoonpanoilla, tytöt pärjäävät myös loistavasti jo päineen. Yhtenä iltana olimme Jätkänkämpällä illallisella ja tukkilaisnäytöksessä, tytöt nappasivat Reetan mukaansa ja lähtivät hotellille ennen meitä vanahuksia. Ohjelmaa oli tarjolla monipuolisesti, osaan osallistuimme, paljon menimme omin nokkineen. Lähinnä niiden pilvenliikkujen mukaan muotoutui päiväohjelmamme... Enkä suinkaan minä niitä liikkuja seurannut. Mutta ei siinä, olihan risteily kivempi aurinkoisella säällä ja pidemmän kaavan mukaan, kuin sateessa pienemmässä paatissa kököttäen. Asioilla on monia puolia, monenlaisia pilvenliikkuja, enkä nyt sen enempää ruodi niitä. Mutta sen voin sanoa, että kompromisseja muokkasimme, usein, on tämä meidän klaanimme sen verran vahvoilla tempperamenteilla varustettu. Reetalla myös mitta täyttyi pyörätuolissa istumisesta ja vaipoissa olosta, ymmärrän. Onneksi uima-altaassa neidin asennot monipuolistuivat ja hän selvästi rentoutui. Ruokaahan oli tarjolla joka käänteessä, kyllä me söimmekin. On se ihan sairasta, aamupalalta suoraan lounaalle, sitten pientä naposteltavaa, päivällisen kautta iltapalalle. Reetta söi todella hyvin, varsinkin kiinteitä siis. Kaikki liharuuat maistuivat, on huikeaa nähdä ja saada syöttää kaksikin isoa jauhelihapihviä ja perunoita aterialla. Ja pitkästä aikaa neiti aukoo suutaan kuin linnunpoikanen kun on niin nälkä. Jess! Jostain syystä Reetta ei halua ottaa lusikasta tai haarukasta, moni ruoka on helpompaa syöttää sormin. Olkoon ihmiset ja sivusta seuraajat mitä mieltä tahansa sormiruokailusta, syötän paljon sormin, koska saan tytön syömään ja hyvin saankin. Korvikkeen eli letkun kautta tiputettavan litkun määrää olemme vähentäneet, nyt menee purkillinen päivässä eli 500 ml. Muu on sitten ihan oikeaa ruokaa, siis smoothieita, soseutettuja oikeita ruokia ja keittoja, mehuja, vettä, jogurtteja ja sen sellaista, mikä nyt saadaan letkujen kautta menemään ja toki suunkin kautta menee loistavasti. Paas katto mitä ravintoterapeutti sanoo, jahka näemme joskus.
   Viikon aikana sain tajuta, huomata ja liikuttua myös meidän tyttöjen tiiviistä yhteydestä. Kuinka loistavasti he ottavat Reetan huomioon ja auttavat, osaavat lukea häntä ja toimivat todella napakasti Reetan hyväksi. Suihkussakin tytöt auttoivat pesemällä Reetan ja jopa minunkin hiukseni, kun pidin Reetasta kiinni, ettei putoa pyörätuolista. Auttoivat altaisiin kantelussa, tutkivat esteet edeltä, olivat kärppänä auttamassa. Kylpylässä Reetan käyttöön oli varattu oma pyörätuoli. Oli ja oli, isohan se oli, matala, liukas ja vedätti alaviistoon. Siinä oli myös irtopala, reiän päällä, joka oli istuimessa. Ensimmäinen kerta oli hurja farssi, Reetta liusui, luisui ja keikkui, minulla oli täysi työ saada pidettyä neiti kyydissä. Melekosta epäergonomista akrobatiaa, varsinkin itselle. Mutta harjoitus tekee viikossakin mestarin, kehittelimme oman tekniikkamme. Laitoimme kainaloiden alta ison pyyhkeen, jonka tiukasti vedimme kädensijojen päälle, eli omien käsien alle ja lukitsimme tavallaan siihen. Sitten pystyi napakasti keulimaan tuolilla ja saimme neidin liikenteeseen, kun varpaat eivät raahanneet maata ja neiti pysyi isossa tuolissa. Toki olihan altailla Pasikin mukana, mutta naistensaunassa ei... Välillä altailla samaa ikäluokkaa olevat pojat alkoivat matkimaan Reetan oloa ja asentoa, kun joudumme sylissä pitämään. Se satutti katsoa, kun toiset irvailevat ja pelleilevät, heittäytyvät vanhempiensa käsivarsille, ääntelevät ja ovat puhumatta. Mutta en heitä sanallisesti kuitenkaan ojentanut, tietty mieli teki, ajattelin ettei kukaan koskaan voi tietää mikä on itse kunkin kohtalo. Ehkäpä nuokin pojat saivat toisaalta ajattelemisen aihetta, jos noin monia asioita Reetasta rekisteröivät. Tärkeää ja kaiken muun yli meni Reetan nauttiminen, rentoutuminen ja rätkätys. Systereiden kujeilut ja vesileikit.
   Nyt esille on nostettu Reetan vaatteet, lähinnä se miten kotona neidin puemme. Nooh, kunnon kritiikkiä, Reetan puolesta. Leggarit ja helpot kotivaatteet, välillä kuulemma mauttomasti yhdistellen ja lapsellisesti, ei olenkaan Reettamaisesti... Nyt siis shoppailimme Reetallekin vaatteita, kouluakin ajatellen. Sellaisia yhdessä valittuja, pillifarkkuja, puseroita ja kenkiä. Kyllä neidinkin silmät kiiluivat kun hypistelimme ja Verna vaatteita Reetan puolesta kokeili ja päälleen mallaili. Tytöt tuntevat Reetan maun hyvin ja samalla kun alerekeistä itselleen vaatteita bongasivat, valikoivat Reetallekin. Toki itseä välillä mietityttää paljonko vaatteita ihminen tarvitsee, mutta suon sen lapsilleni ja ovathan he järkeviä rahankäyttäjiä, omilla korteillaan höyläsivät menemään. Ja iltaisin ynnäilivät tekemänsä säästöt, kun ostivat aletuotteita. Aikanaan itse olen saanut syksyisin yhdet uudet samettifarkut ja pari puseroa, joilla porskutettiin sitten koko lukuvuosi. Kaikessa ajateltiin myös kasvunvaraa ja niin edelleen... Jostain syystä ruskeat samettifarkut yököttävät ja puistattavat minua yhä. Haluan siis mahdollistaa lapsilleni vaatteiden vaihtelun pilvenliikkujen ja fiilisten mukaan. Reetalla on ollut sairaalajaksoillakin tapana miettiä, minkä värisen päivän tänään valitsen, sillä päiväthän eivät suinkaan ole fiiliksiltäänkään samanlaisia. Ja vaatteillahan niitä fiiliksiä tuodaan myös julki ja vaatteet määrittelevät mikä on oma fiilis, kuinka niissä viihtyy. Minäkin haksahdin kahteen silkkitunikaan, sellaiseen liehuvaan, heiluvaan, varsinkin tanssiessa miellyttävään. Minulla on ollut yksi luottosifonkipusero jo nelisen vuotta, joka päällä tykkään heilua tanssiessa, sellainen joka liehuu kun taiteilen parketilla. Joka elää ja mukautuu liikkeeseen, antaa kevyen vaikutelman ja ei ahdista. Kuvittele vielä vähän... siis pidän tanssiessa sellaisista vaatteista, jotka liehuvat, hulmuavat ja eivätkä kahlitse. Sellaisista jotka eivät ahdista, peittävät alleja ja vatsamakkaroita (ainakin luullakseni), joissa on helppo ja huoleton olla. Ovat ajattomia ja haukkuvat hintansa pitkällä käyttöiällä, ovat myös eri vuodenaikoihin sopivia. Aah, nuo ostamani tunikat olivat ainakin minulle sellaisia, tosin osa kriitikoista vähän nokkaansa kipristeli, kun hotellihuoneessa liehuttelin ja fiilistelin.
   Sunnuntaina harrastin tanssimista tyttöjen kanssa. Hotellilla oli sunnuntaihumpat, tauotonta musiikkia laidasta laitaan. Tanssiparketilla pyörähti ajoittain pari tai kaksi, kunnes meidän laumamme parketille rynni. Tyhjässä salissa Reetallakin oli tilaa pyöriä tuolissa. Sain myös opettaa tytöille joitakin paritanssin kuvioita, askeleita, pyörähdyksiä ja kädenalituksia. Kun heidänkin estot karisivat ja musiikki vei mennessään, ei mitään rajaa. Kiipesivät fiilistelemään jo bändin lauteille ja antoivat mennä. Illan päätteeksi yksi taitava tanssijapappa tuli kehumaan tyttöjen tanssia ja rytmitajua. Se hiveli äidinylpeyttäni, näytti hivelevän myös tyttöjen fiiliksiä. Eiväthän he tahdo ottaa korviinsa minun kehuja ja kannustuksia, mutta ulkopuolisen sanat vaikuttivat. Samainen papparainen puhutteli meitä viikon tanssikaverinaan. Keskiviikkona oli naistentanssit, arvatenkin uudessa liehuvassa tunikassani olin heti keulilla pyrkimässä mukaan. Kymmeneen saakka ravintolassa sai olla myös lapset. Tytöillä oli kova kiire päästä mukaan, katsomaan lähinnä. Nooh, mamma näytti mitä on ujouden karistaminen ja naistentanssimeininki. Löytyi muutama loistava tanssittaja, sain vetää rumbat, fuskut ja foksit aivan täysillä. Heittäytyä liehumaan tunikassani. Oma tanssitaito on sen verran jo kohentunut, että kykenen ja uskallan uudenkin tanssittajan vientiin mukautumaan ja lähtemään. Viimein Pasikin pääsi (huomio sanalla pääsi) todistamaan minun harrastustani. Sain jopa positiivisia kommentteja, jostakin käsien venymisestä, pitkistä askelista, vauhdista ja heittäytymisestä. Hetkuttelusta, ketkuttelusta ja hytkyttelystä. Harmi kun en kirjannut niitä uusia tanssiverbejä ihan paperille, joita Pasi keksi seurattuaan tanssimistani. Pointti oli sillä, että perheeni tajuaa kuinka nautin ja jopa osaan, fiilistelen musiikkia. Ihan sama meneekö askeleet ihan nappiin tai kohdilleen, kunhan korvien väli ja kroppa saa sen mitä haenkin.


   Nyt on siis lauantaiaamu ja kello pian yksitoista. Reetta on saanut letkuruoan ja torkkuu tyytyväisenä säkkituolissa. Neiti nauttii niin kun pääsi kotiin ja omiin paikkoihinsa, vapautui vaipoista. Kitinät loppuivat välittömästi kun kotiuduimme. Matkustaminen oli aika äänekästä, huh huh. Auton ja laumamme sisäiset pilvenliikut olivat välillä aika paksut, suorastaan käsinkosketeltavat. Osan matkasta Reetta huusi ja tytöt mukana. Lopulta se meni yhteishuudoksi, niin hyvässä kuin pahassa. Parasta huutamisessa oli huutaa aakkosia tai vokaaleja vuorotahdilla yhteen ääneen. Reetta kun aloitti aina A:lla, muut jatkoivat aakkoset loppuun ja Reetta rätkätti mukana. Välillä lauloimme, veisasimme, heitimme kakkahuumoria, pelleilimme, leikkasimme kiinni, otimme aikalisiä... Kännyköillä tytöt pelleilivät myös. Mitä sitä nyt suurperheen liki kolmeensataan kilometriin saa mahtumaan, saa, myönnän. Minä sain olla ratissa, nautin niin ajamisesta. Pasille iski lomaflunssa, nyt makaa kuumehorkassa ja hikoilee sängyssä. Illalla kuume kiiri yli 39 asteeseen. En tiedä mistä on kyse ja mistä moinen tuli, toivottavasti ei mene koko sakkia läpi. Kakkahomma. Vernan ja Fannyn vein saman tien eilen illalla mummulle yökylään. Tessa oli yhä hereillään kun tanssimasta yöllä palasin. Reetta nukkui loistavan yön ja on silmin nähden rennompi ja tyytyväisempi, ennen kaikkea hiljaisempi, eikä osoita mieltään kotona. Äsken toin Väinön likomärkänä Reetan luo. Hämmennyin, kun Reetta ojensi heti kätensä ja alkoi omatoimisesti silittämään kollia. Oikeilla liikkeillä ja itsenäisesti. Viikkoon emme ole tukilastoja harrastaneet ja omatunto hiukan soimailee, mutta tuo oma-aloitteinen kissan silittäminen ja toiminta oli ihana nähdä ja tajuta. Voi sitä rätkätyksen määrää, kun eläimet tulivat puskemaan ja pussailemaan Reettaa heti jo autoon. Ilo kuului ja näkyi, silmät loistivat ja ikävä kotiin oli ollut kova. Meillä oli kotona eläimillä hoitaja viikon, yksi tärkeä henkilö perheessämme, sukulainen joka ei ole mitään sukua. Oli mieletöntä palata tyytyväisten eläinten luo, siivottuun, mopattuun, siistiin ja pyykättyyn kotiin. Kiitos!!!! Loistava ratkaisu, joka loksahti tavallaan itsestään.
   Mitäpä tälle päivää olisi suunnitteilla? Ken tietää, paas kattoo mihin suuntaan pilvet liikkuvat. Nautin simppelistä aamukahvista, omasta isosta pöllökupistani. Tessa ja Pasi nukkuvat yhä, näyttää Reettakin ottavan tirsat. Kasseja ja pusseja olisi muutama purkamatta. Pyykkikone odottaa käynnistämistä. Eilen oli toiveena kunnon kotiruokaa, tein huushollin isoimman kattilallisen kermaista lohikeittoa, jota riittää tällekin päivälle. Meille piti tulla vieraita viikonlopuksi, muttei tullutkaan. Tavallaan minulla onkin yhtäkkiä omaa aikaa, saan naputella kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, sekin tekee kyllä hyvää. Ja varsinkin kun tuo Pasi alkoi nuurumaan... Piha on muuttanut viikonkin aikana muotoaan, nauhukset puskevat kukkaa kovalla tahdilla ja kasvu on ollut hurjaa monilla turppailla. Toki ruohokin on venynyt ja pitäisi ajaa oma ja mummun piha. Mutta kun tuota vettä sataa, ei siinä hommassa ole suurempaa järkeä sateella. Odotan, että kotona ruokailut normalisoituisivat ja ähky-ylensyönti loppuisi. Tytötkin ovat kuulemma herkutelleet aivan liikaa ja ottavat kurinpalautuksen.
   Eilen minulta kysyttiin oliko rentouttava loma? Nooh, mitähän tuohon rentoutumiseen ja lomaan oikein vastaisi. Oli ja ei, moni asia on niin paljon helpompaa kotona ja omissa kuvioissa. Loma, mikä määrittelee loman, joidenkin "asiantuntijoiden" mielestä olen ollut "lomalla " pian kuusi vuotta. Minulle loma on myös latautumista, hyviä fiiliksiä ja ylettömästä jatkuvasta huolehtimisesta edes hetkittäistä vapautumista. Yöllä kun ajelin kotiin, ajattelin meillä olevan hyvän vuoden, kaikkinensa, verrattuna huonoon vuoteen. Haasteita, mutkia ja esteitä on ollut ja on yhä ja aina vain, myös muussakin lähipiirissä. Elämän helppoutta en liioin menisi korostamaan tai uskottelemaan, ehei, helppoahan tämä ei ole ja vaatii joka päivä suunnittelua, mukautumista, paljon organisointia ja jaksamista. Loputonta puurtamista, lähinnä lapsemme parhaaksi. Reetan asiat edellä, sitten tulee muut ja oma itsensä jossakin hännillä...  Kelailin kaikkea muutakin taivaan, maan ja pilvenliikkujen välistä. Mistä se elämämme nyt koostuukaan. Jos lataa liikaa odotuksia ja huipputavoitteita niin sanotulle lomaviikolle, niin metsään menee että rytisee, ainakin meidän sakilla. Olen pieniin hippuihin, valonpisaroihin, tuokioihin ja hetkiin tyytyväinen. En kurottele utopistisesti kuuta taivaalta, sillä pilvenliikut saattavat vaikeuttaa kurottelua ja olla esteinä. Ja jos ottaa kaikki sadekuurot ja pilvet elämässä esteinä, niin johan niitä riittää. Eilen juttelin myös ihmisten kanssa, jolle tanssiminen on todella tärkeä keino pysyä pinnalla, torjua pahaa oloa ja pahaa mieltä, torjua jopa vihaa, parantaa myös kropan kremppoja ja kuntouttaa monessakin mielessä. Huoltaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Ymmärsimme toisiamme ja puhuimme samaa kieltä, on tärkeää löytää itselle se oikea keino pitää itsestään huolta. Tänään jaksan taas monta kertaa paremmin, kun kroppani huutaa positiivista tanssikipua ja korvien väli on yhä leppoisa. Tunnen ja luulen olevani nyt lomafiiliksissä, vaikka sade jatkuu yhä ja pilvet roikkuvat alhaalla tummanpuhuvina. Reetta on myös loistavissa kotifiiliksissä, heräsi hymyn noustessa heti silmiin saakka. Tässä pilvilinnassa moni asia tavattoman hyvin! Aurinkoisen positiivista sadepäivää, nauti niistä pilvistäkin!