TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 21. lokakuuta 2014

ETAPPEJA

Etappeja, rasteja, määränpäitä, tavoitteita, välietappeja, saavutuksia, maaleja... mitä ne nyt onkaan, aina uusia saavutamme. Niitä on jälleen paukkunut rytinällä meillekin, joten siksi ajattelin hiukan aihetta avata... Tai siis lähinnä nyt paukutan tulemaan seuraavaa...




                                                          KÄDENJÄLKIÄ
                                         TIINA PIIPPO JA TYTÖT, SEKÄ PASI


                                                          20.10.-10.11.2014
                                               AKUSTIIKAN AULATILAT


                                              Avajaiset tänään ma 20.10.2014
                                                            klo 17.00    2. krs


                                                     OLET TERVETULLUT!






Kirjoitan lisää, jahka tässä ehin...


   Huomenta maailma, on tiistai.
Avajaiset oli ja meni, kiva ilta. Yksi koko perheen etappi jälleen saavutettu ja tavoitettu. On se vaan jännä, kuinka se yhteistyö meidän poppoolla tuollaisissa asioissa luistaa. Tytöt ovat erittäin nohevia ripustajia ja näyttelyn pystyttäjiä, taulut nousevat seinille itsestään. Minä saan ikään kuin kauko-ohjata ja homma etenee. Mikäli käyt näyttelyssämme, muistathan pistää vieraskirjaan nimesi ;-)


   Päivämäärissä on jälleen yksi vaikea ylitetty, nimittäin 18.10. Yksi elämäni raskaimmista päiväyksistä, juuri silloin Reetta sai diagnoosin, jo neljä vuotta sitten. Kuinka tuohon päivämäärään kuuluisi suhtautua? Siinäpä se. Minulle se on tavallaan ollut raskas päiväys, mutta voihan asian kääntää toisinkin. Tämän opin yhdeltä äidiltä, jonka lapsella paukkuu samaiset vuodet, sehän on juhlan paikka. Juhlan siinä mielessä, että meillä on lapset joita juhlia. Vuodessa, kahdessa, kolmessa ja neljässä vuodessa moni lapsi, osastokaveri ja kohtalontoveri on joutunut jättämään matkansa kesken. Antamaan periksi... Meillä on kaikkien näiden vaikeiden, raskaiden, epätodellisten, hullujen ja uuvuttavien vuosienkin jälkeen omamme. Eli yritän kääntää ja käänsinkin oman aivoitukseni uusille urille ja päätin ottaa asia juhlan kannalta. Pistimme pystyyn pikku pirskeet; saunomista, asiasta puhumista, hehkutusta, omatekoisia lihapullia, lohkoperunoita ja kuppikakkuja, neljä upeaa vuotta, kaikesta huolimatta. Eli tärkeä etappi.
   Viime tiistaina Reetalla oli jälleen polipäivä. Kauhealla vauhdilla vilahtavat nämä kaksiviikkoiset, tavoitteet, kalenterimerkinnät. Päällisin puolin kaikki on hyvin, kaikesta huolimatta. Pistänpä labrat pitkästä aikaa; Hb 113, trompparit 298, leukkarit 2,3, neutrofiilit 1,7, diffi puhdas!!, alat 520. Eli hyvät labrat, vaikka maksa-arvot ovat kohonneetkin. Leukkarit tavoitetasolla. Pitkästä aikaa kokeissa otettiin myös IGG, tai jokin muu kirjainyhdistelmä, se kertoo jostakin puolustushippusista, immunologisesta vasteesta ja sen sellaisesta, lähinnä talven pöpökantoja ajatellen. Asian minä otin puheeksi, koska infulenssarokotusmääräykset perheellemme osastolta saimme. Tiedän monille lapsille annettavan tähän liittyviä "paukkuja", eli tukea. Reetalle ei ole koskaan moisia hoitoja annettu, mikä sinänsä on aika uskomatonta kun ajattelee kaiken koetun, hoidetun ja paukutetun jälkeen. Kuulemma alentuneet kyseiset arvot ovat olleet aikaisemminkin, mutta korjaantuneet itsekseen. Näillä näkymin ensi käynnillä, 30.10. tätä mömmöä sitten tiputetaan. Ihan siksi, että ei mikään iskisi, semmoinen ulkopuolelta tuleva ja elimistöä kuormittava pöpö. Ihan siksi, että lapsemme jaksaisi ottaa näitä hoitoja vastaan ja taistella. On tuolla aineella nimikin, mutta minua ei itse asiassa jaksa se kiinnostaa, ihan sama kunhan siitä on hyötyä...
   Raskas reissu, tuo polikäynti meinaan, aina se on. Kaikkien niiden faktojen jälkeen, rivien välistä ymmärretyn perusteella ja kohtaamisten jälkeen... Mutta kun minä vain haluan, jaksan, uskon ja toivon yhä, että tästä selvitään. Ellei lääketieteellisesti, niin sitten ihmeiden kautta. Piste! En halua tuota toivonkipinää sammutettavan, vaikka tilanne on epätodellisen epätietoinen lääketieteellisesti ja tilastojen perusteella. Kun lapsemme voi hyvin, niin se olkoon siitä todiste. Kun lapsemme sanoo olevansa terve, niin olkoon se tavoite ja käsite. Kun lapsemme sanoo voivansa paremmin kuin joskus on voinut, niin kyllähän minä sen haluan uskoa. Näenhän minä, tunnen lapseni, kas kummaa näiden vuosien ja kauhean skarppien tuntosarvieni ansiosta joskus liiankin hyvin. Muistakaa meidän Reettaa  iltarukouksissanne yhä, yhä ja yhä... Puhaltakaa siihen toivonkipinään, ettei se pääse koskaan sammumaan.
   Kortisoniviikko takana, siinä meinaa itselläkin usko, toivo ja luottamus loppua, vaikka kuinka yrittää. Se on kauhea lääke, kuinka se vaikuttaa lapseemme pienelläkin annostuksella. Tavallaan minulle se on aina painajaisviikko, olen suoraan sanottuna hermop...., koko se viikon. Onhan tuo nyt nähty, useampaan kertaan. Toki itsellä se asenne on jo nykyisin valmiiksi ladattuna, kun annan ensimmäisen tabletin, voimattomuus on valmiiksi ihan tapissa... Eikä se ole kiva, vaikka kuinka yrittää esivalmistella, oikaista, latautua ja ajatella positiivisesti. Välillä tuntuu, että minä oirehdin ihan yhtä herkästi kuin lapseni, lieko tämän symbioosin aiheuttamaa. Tai kärsinkö näitä asioita ihan oikeasti jo lapseni puolesta. On se kärsimysviikko; lapselle, itselle, perheelle, koko huushollille. Reetallahan kortisoni jalostaa kaikki tunteet potenssin kahdeksan, aiheuttaa levottomuutta, raivoja, ylilyöntejä, herkistää, vaikeuttaa keskittymistä, väsyttää, uuvuttaa ihan voimattomaksi, pistää itkemään, naukumaan, volisemaan, käsittämään väärin ja puhumaan kauheita... Se syö sielua, noin niin kuin tiivistettynä. Kyseisellä viikolla laumamme kielenkäyttö ja käyttäytyminen on todellakin painokelvotonta, siihen syyllistyvät kaikki. Hormonihuurut sekoitettuna kortisonihuuruihin, todella kiva coktail nautittavaksi. Huh, mutta nyt se on taas takana, seuraava vasta kuukauden kuluttua. Reetalla on nyt ollut parin lääkkeen tiputuksen jälkeen kutinaa. Mietin josko ne maksa-arvot kutittelee, ajatus meni polillakin läpi. Antihistamiinia annoin kaksi kertaa, sillä selvisimme. Onhan se yhtälö, kortisonin kanssa vielä jatkuva kutina. Ihme, että lapsi sentään yönsä kohtuullisesti on saanut nukuttua. Mutta kyllähän tuo kaikki yöuniinkin vaikutti, mikä taas päivällä uuvutti, mikä taas omia kauhuskenarioita jalosti... Viime viikon Reetta oli koulusta pois, ihan inhimillisyyteen vedoten. Se on hirveä tunne, kun oma usko alkaa lapsen rinnalla loppuman ja toivonkipinä hiipumaan, se on pelottavaa, enkä halua sen jäävän pysyväksi. Onneksi tänään toivonkipinä on saanut jälleen uuttaa hohtoa, se ihana ja tärkeä liekki palaa taas! Eli mielestämme olemme jälleen savuttaneet tärkeän etapin, märänpään ja tavoitteen.
   Toisaalta, kortisonien voimalla Reetalla aukesi uudenlaiset maalaukset ja kädenjäljet. Kyllä siinä pensseli heilui ja maalit roiskui, kun neiti päätti maalata abstrakteja tauluja. Olen lopputuloksista hengästyneen ylpeä! Ihan uutta Reettaa, ihan uusia tekniikoita, ihan uusia värejä, ihan uusia aiheita. Tuon tuostakin neiti heitti pensselit menemään, aikoi lopettaa koko maalaamisen, eikä koske enää mihinkään... Kun huurut laskeutuivat niin neiti tarttui taas pensseleihin ja sai aikaan hengästyttäviä juttuja. Eli keittiömme oli viimeiset viikot valmiudessa koko ajan. Nyt on sitten jälleen yksi tavoite saavutettu, keittiö keittiöksi palautettu. Sekin on aika hieno asia kohdata. Kyllä meikämamma sai sunnuntaina kiksejä, kun pääsin imuroimaan, pakkamaan pensselit ja maalit. Se oli hieno tavoite ja etappi. Harvoin siivoamisesta niin paljon nauttii.
   Minulla on ollut myös kolmisen viikkoa, ainakin, todella raivostuttava yskä. Varsinkin öisin, semmoinen kuiva kutiseva ja valvottava. Pasi röhisee myös. Muilla tytöilläkin on omat flunssataipaleensa takana, Reetta on onneksi säilynyt terveenä. Mielestäni yskimisen suhteen on myös tietty tavoite saavutettu, olen pystynyt nukkumaan kaksi yötä ilman röhää. Jippiai, unta nuppiin meiningillä! Upea saavutus. En minä nyt yskösmittarilla itseäni vielä terveiden kirjoihin laske, mutta suunta on oikea. Mikä oudointa tai hienointa tästä yskästä huolimatta on se, että tanssiessa en yski. En kerta kaikkiaan yhtään. Mutta voihan vitalis, kun biisi loppuu ja tauko tulee, niin yskin kauheasti. Virkayskäkö? Eli olen siis pyrkinyt pitämään itseni tanssiliikkeessä noin niin kuin lievästi ilmaistuna. Kuluneen viikon aikana minut on kotoa vapautettu tanssimaan lukuisia kertoja, olen siitä todella, todella iloinen. Se on minulle niin tärkeää! Niin lataavaa, niin voimauttavaa. Torstain kursseilla, kun tilanne kotona oli akuuteimmillaan ajatus herpaantui hetkeksi. En kyennyt keskittymään kun todellisuus hulvahti päälleni, sekosin askelissa silmänräpäyksessä. Foksitaidot katosi huitsin kuikkaan ihan tuosta vaan, muutuin raahattavaksi kaappikelloksi. Riitti silmäys kelloon ja muistin; kortisoniaika, sytostaattiaika ja tehostesytostaattiaika... Kyllä siinä tanssittaja ihmetteli minkä jarrun päälle vetäisin, tökkäsi heti. Hytkyminen loppui kuin seinään. Aika pelottavaa, kun se tulee täydestä vauhdista, aiheuttaa pian ketjukolarin tassiparketilla... Onneksi sain itseni koottua ja aloin taas hytkymään.
   Tänään on taas bileet, Kaino täyttää 5 vuotta. Kuulemma lemmikkieläinliikkeeseen herkkuostoksille, harjausta ja paapomista. Mikäli yhtään lapsiamme tunnen niin eiköhän se ole illalla juhlakattaus, herkkuja ja muuta kivaa. Kukkia meillä onkin jo valmiiksi, saimme näyttelyn avajaisissa ihania kimppuja. Tavoite tuokin, koiran viisivuotisetappi.
   Aamulla nousin Reetan kanssa muita aikaisemmin. Pelasimme muutaman erän Skipboa. Tytöillä on koko viikko syyslomaa, saavat vötkyillä rauhassa. Reetta on palautunut jälleen omaksi ihanaksi itsekseen, se on aina tavoite jota odottaa... Tytöt ovat pelanneet ahkerasti myös sählyä ja sulkapalloa. On hienoa, että Reetta on jaksanut lääkkeistä huolimatta ottaa hien pintaa ja purkaa aggressionsa pelikentille, se on monta paukkua vähemmän kotona heitettäväksi. Kertoo myös loistavasta fysiikasta.  Jaksamisesta ja asenteesta, voisihan sitä sängynpohjallekin naukumaan jäädä. Niin kuin itse kukin, mutta ei se sillä kummene, parasta on pitää itsenä liikkeessä, asettaa aina uusia tavoitteita, etappeja ja määränpäitä. Se on tapa pysyä pinnalla, räpiköidä tai kelluskella etapilta toiselle. Nyt kun on näistä viime viikoista taas selvitty, niin pitää tsiikata jotain uutta ja kivaa kalenteriin ja elämään. Ei sen tarvitse sirkushuveja olla, kunhan on aina jokin ponttooni jossakin, mitä kohti pyrimme. Aamuaurinko on pirteän kaunis, pikkupakkanen ja upea syysluonto. Olen oivaltavinani, että tästä päivästä on tulossa kiva!
  
  

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

ELÄMÄNHALLINTAA

Koetko hallitsevasi elämääsi? Oman elämäsi hallitsija oletko tai luuletko olevasi? Mitkä ovat moisen asian mittarit? Minä en ainakaan enää luule yhtikäs mitään, siis oman elämän hallitsemisesta. Kunhan pyörin mukana omassa elämässäni, hallitsemattomasti. Hah, ha haa, siis todella hallitsemattomasti.
   Itse asiassa näin vilahduksen jostakin ohjelmasta, jossa joku tutki jonkun asuntoa. Tämä joku löysi asunnosta vaatepinoja, paperipinoja, lehtipinoja, tavarapinoja, mitä nyt yleensä ihmisen elämässä voi pinota ja kasata... Ja tämä joku sanoi, että tämä toinen joku, jonka talossa hän oli, ei hallitse elämäänsä. Sen kuulemma näkee pinoista... Käänsin kanavaa siinä vaiheessa, voihan himpskatti, en kestänyt enempää. Tämä joku kun meidän huusholliin tulisi pyörimään ja lukuisiin eri aihepiirien aiheuttamiin kasoihin törmäsi, niin eihän meillä ole mistään elämänhallinnasta hajuakaan. Ei totisesti!


   Kun avaa ulko-oven, törmää kenkäkasoihin, myös kaapit pursuavat kasoittain takkeja, ulkoiluvaatteita, muuta rekvisiittaa. Eli elämänhallinnan hallitsemattomuus näkyy heti ensi silmäyksellä. Toki siitä saa jo viitteitä pihalla, on lehtikasaa, betoniraparperinlehtipinoa, kesäkalustepinoja, kaiken näköisä materiaaleja vaikka mihin projektiin, pinoissa ja läjissä tottahan toki.
   Pyykkejä, kasoittain, viikattuina pinoina. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Nyt moniin kasoihin kuuluvat myös vuodenaikojen vaihtuessa vaihtuvat päällysvaatteet ja kengät. Samaan aikaan tytöt kävivät kaappejaan läpi, jälleen on jos mitä kasaa kierrätykseen lähdössä.
   Keittiömme, huh, on jälleen luovassa tilassa. On lautakasaa, maalikasaa, pensselikasaa, taulupohjakasaa, savimassakasaa, lasityökurssikasaa. Välillä toki kasaantuu myös ihan oikeita keittiönkin asioita, tiskejä, ruokatarvikkeita ja sen sellaista. Eli elämämme projektiluonteisuus, kasautuu keittiöömme. Sitä kaikki eivät ymmärrä, olkoot siis ymmärtämättä. Samoin paperikasat, hoidettavat, muistettavat, ajankohtaiset, informatiiviset, läheltä liippaavat, tarvittavat, ohjaavat... Kasaantuuhan ne, ihan pinoiksi saakka. Vaikka kuinka nypyttää, niin ne vain tahtovat vaihtaa paikkaa, kasaantuen seuraavalle pöydälle. Toki näihin kasoihin liittyy myös omat projektit kirjoittamien suhteen, on keskeneräiset, valmiit, aloitettavat, luettavat, tarkistettavat. Myös käsityötarvikkeita kasaantuu, on lankapinoja, virkkuukoukkuja, isoäidinneliöitä, sukantekelettä, puolivalmista lapasta, merkkuutyötä ja ihan omia kokeiluja.
   Ideamme ovat myös kasaantuneet, sillä jotenkin kaikki negatiivinenkin on kasaantunut, niin ettemme ole kyenneet olemaan luovia. Minulla on jo usean viikon ajan pyörinyt kaiken maailman asioista kertynyt negatiivinen kasauma sielussa, kropassa ja elämässä. Se on jumittanut ja hieman jumittaa vieläkin. Sillä emme voi hallita elämässämme liikkuvia lieveilmiötä ja Reetan sairauteen liittyviä asioita millään tavalla. Emme siis todellakaan koe elämämme hallintaa sillä sektorilla. On suunnattoman raskasta pyöriä omassa elämäsään, tavallaan kuin sivusta katsojana. Se on se oma elämä ja siihen liittyvät asiat, jotka tiedostaa, mutta ei puhettakaan että siitä saisi napakkaa otetta. Toki koen, että se on semmoinen oma kuplansa jossa pyörimme, mutta se on semmoista raivostuttavaa sinkoilua. Kuplasta ei saa otetta millään, mutta se pitää kuitenkin sisällään. Vähän niin kuin astronautit leijuvat avaruusaluksessa.
   Reetan asiat ovat päällisin puolin hyvin, ihan oikeasti. Olemme myös koulukokeilun myötä tekemässä tarvittavia muutoksia koulunkäyntiin, jotta varsinkin hoitopäivinä ja kortisoniviikkoina jokin armollisuus olisi havaittavissa. Että lapsi saisi kokea koulusta paljon hyvää, eikä kasaantuvat läksyt painaisi mieltä. On jotenkin kohtuutonta, että samaan aikaan kun lapsi saa rajuja hoitoja, kuulee raakaa faktaa omasta elämästään ja tilanteestaan, pelkää koetuloksia, hän yrittää keksittyä vaikka matemaattisiin kaavoihin. Siinä kasaantuu lapsenkin sieluun semmoiset määrät asiaa, ettei sitä kukaan voi ymmärtää, eikä auttaa. Raadollisimmillaan ajateltuna se menee näin, että puhelu kertoo onko syöpä nostanut päätään, samaan aikaan lapsi miettii matematiikan yhtälöä, kun seuraava puhelu voi tavallaan muuttaa kaiken. Ja ottaako lapsi huolimattomuusmerkinnän tekemättömistä laskuista, kun ei kerta kaikkiaan voi peloiltaan, tietoisuudeltaan tai kivuiltaan keskittyä. Keskittymään tavallaan hänen elämänsä vähäpätöisimpään asiaan sillä hetkellä, kun oma elämä on toisessa vaakakupissa. Se on raakaa, todellakin. Miltä lapsesta itsestä moinen tuntuu, kun ei voi asioita hallita. Osaako sitä kukaan määrittää, sanoiksi pukea. Muta tämä mieltäni painanut asia on nyt otettu käsittelyyn ja hallinnassa, sen suhteen olemme nyt hyvillä mielin ja todella levollisia.
   Perjantaina, pian viikko sitten kävimme polilla. Että ne ovat minulle raskaita keikkoja, taas piti jopa itkeä tihiruttaa, kun faktoja kohtasi. Ihan vain faktan koko paikan olemassaolosta, oman lapsen tilanteesta, hoitohenkilökunnan lämmöstä ja inhimillisyydestä, heidän aidosta huolestaan ja kiinnostuksestaan, hyvistä keskusteluista, kiireettömyydestä ja kohtaamisen rohkeudesta. Tavallaan se lämpö läikähti syvältä ja kaikessa kauheudessaan elämäämme peilaten tuntui myös hyvältä. Sellaista ymmärrystä ei ihan kaikilta kykene saamaan, se on sanomatontakin, kiitos teille! Seuraava keikka häämöttää jo kalenterissa, peräti ensi tiistaina. Jälleen lääke ja lisänä hammaslääkärin luona käynti. Näiden hoitopäivien välissä ei tavallaan ehdi edes latautumaan, kun pukkaa jo uutta keikkaa päälle. Ensi viikon tunnelmia jalostaa vielä kortisonit, eli voin vain kuvitella ettei sillä viikolla ole elämänhallinnasta hajuakaan. Onneksi sitä viikkoa seuraa myös syysloma, se tulee tarpeeseen. Koko tyttölaumalle.


   Perheessämme on myös jos mitä remppaa menossa. On leikkausta, tutkimusta, hoitoja, jumppaa, diagnoosin odotusta jne. Sekin kuormittaa elämänhallintaa myös lähipiirin osalta. Raskasta myötäelää mukana, mutta toisaalta muiden mukana myötäeläminen hiukan antaa ilmaa omaan elämään. Saa hajurakoa oman elämämme hallintaan, kun kuormitusta tulee oman tiukan kuplan ulkopuolelta. Ihan pimeä yhtälö tuokin. Eilinen oli tavattoman raskas päivä, moniltakin osilta. Yllättäviä asioita, yllättäviä yhteydenottoja ja välillä tuntui, että ilmat puristuu myötäelämisen voimalla. Raskas päivä elettäväksi, mutta tavallaan se rauhoitti omiakin aivoituksia, pisti tajuamaan jälleen kuinka moni asia on hyvin. Itsellä, perheellä ja Reetalla.
   Lauantaina kävin tyttöjen kanssa terveyskeskuksessa vuodeosastolla isää, eli pappaa katsomassa. Papalla on uusi polvi. Kun pappa nosti lahjetta paljasti hopeisen niittirivin, alkoi tytöillä pörräämään nupissa. Siinä vaiheessa meinasi kaikilla tulla pyörtyminen, kun niin kauhistutti. Olihan melkoista elämänhallintaa saada moinen lauma hissiin ja pois osastolta. Kuulemma näkyi valoja ja huippasi, heikotti ja pörisi. Mitä ilmeisemmin Reetan sairauden myötä tytöillä on kaikilla vaikeaa mennä moisiin laitoksiin, jo ovelta tuoksut näyttävät tyrmäävän heidät. Ymmärrän lapsiani, sillä itselläkin on laitoskiintiö sairaaloiden osalta ihan täynnä, pörrää todella helposti, eikä siinä vaiheessa ole elämänhallinnasta tietoakaan.


   Viime lauantaina olin myös savimuottikurssilla. Siellä kaikessa rauhassa, ohimennen, menetin elämänhallinnan kroppani osalta täysin. En vieläkään syytä tiedä, mutta vedin spakaatin kesken kaiken. Olin kyllä hämmästyttävän notkea, ihan itsekin ihmettelen yhä. Enkä edes itseäni loukannut pahemmin, mitä nyt hiukan kolhin ja kynsiä katkoin. Olen mennyt myös tanssikursseilla oman mukavuusalueeni äärilaidalle. Olen jopa jenkkaa opetellut, vaikka se on aina ollut inhokkejani. Kävin kaksi tuntia jenkkakurssia, jaksoin tanssia koko ajan. Eihän se hyppyjenkka tasan tyylipuhdasta ollut, mutta ylitin itseni. Ja löysin luottamuksen jopa siihen lajiin. Lauantaina olin tanssimassa ja kokeilin jenkkaa ihan tanssipaikalla, osasin, jaksoin ja jopa nautin moisesta. Se on yllättävä elämänhallinnan osa-alue, jonka olen saavuttanut. Välillä kauhuskenario jenkassa kyllä meinaa menoa jarrutella, kun ajattelen, josko tanssittajalla ote lipeää niin se on melkoista rytinää meikäläisen kohdalla. Silloin ei ole tietoakaan elämänhallinnasta kun otteesta sinkoaa.
   Aamulla yritin pikasiivouksen jälkeen ottaa aikalisän ja elämäni hallintaan saunomalla. Siinä löylyttelin kaikessa rauhassa, kunnes kiukaalle vettä nakatessa irtosi löylykauhasta se kippo-osa ja käteen jäi vain varsi. Hämmentyneenä jäin varsi kädessä katselemaan, miettimään, onkohan minulla sittenkään minkäänlaista elämänhallintaa, missään asiassa, kun kaikki lähtee noin helposti lapasesta...

lauantai 27. syyskuuta 2014

SINKOILUT

Sinkoilut, ajattelin nyt sellaiset nupistani suloisessa sekamelskassa ulkoistaa. Siis onko ne sekamelskassa, ei ne ainakaan järjestyksessä ole. Sikin sokin sekaisin, sinkoillen laidasta laitaan semmoisena soppana, sörsselinä, seoksena, sotkuna, suloisena?... Mistähän taas tuo suloinen-sana tuohon tuli. Pistää aina takertumaan, avaamaan, pysähtymään. Sillä kun vedän tajunnanvirtana, en pahemmin "kumita" ajatuksiani, joskus niihin on itsekin hyvä pysähtyä, kun semmoinen sinkoaa nupista. Edellisessä postauksessa takerruin sanaan kiva, kaiken todellisuuden kivuuteen, miksi sellainen sana nousee, vaikka ei kaikki niin kivaa ole. Vai eikö sitä itse huomaa, vaikka onkin kivaa. No, nythän sana vaihtui suloiseksi... No, ei auta kuin lähteä siitä, kaivelemaan sekavaa sinkoilua.


   Suloinen ja hyväntuulinen Reetta nousi pussailemaan elikoita. Tämä loppuviikko on ollut hyvä ja nautittava, alkuviikosta kortisonit vielä jalostivat tunnelmia. Reetalla on ranskanleteillä aikaansaadut kiharat, kunnon pörrö. Verna ne letitti, toissailtana saunan jälkeen. Tuplat saunoivat yhdessä, kynttilänvalossa ja tuoksuissa. Verna on ollut useamman päivän pois koulusta, flunssan vuoksi. Semmoista tukkoista röhinää ja räkimistä, ei kuumetta. Vanhempainillassa saimme selkeät ohjeet poissaolojen suhteen, "puolikuntoisena tai sairaana ei saa tulla kouluun. Varsinkaan liikuntaan ei kannata silloin osallistua ja (luokanvalvojan sanoin) näin halutaan varmistaa, että luokan oppilas, jolla on alentunut immuniteetti voi turvallisin mielin käydä koulua". Hienosti ajateltu. Minullehan on itselle aina ollut todella vaikeaa myöntää olevansa sairas, yrittäjänähän ei koskaan ole ollut liian kipeä, sairas tai puolikuntoinen tekemään töitä. Yrittäjyysaikana se ei ole ollut vaihtoehto, kun muut ovat kaatuneet ympäriltä, on itse ollut tehtävä omat ja muidenkin työt. (Kauhufilmi pyörii kahdenkymmeneyhden päivän työputkesta, kun kaksi henkilöä oli pois töistä. Työpäivien pituus neljä-kuusitoista tuntia vähintään. Itsellä paha hermosärky hampaan poistosta, aiheutti kipuhelekuttia ja muita kivoja lieveilmiöitä, valvotti ja piti vetää mömmöjä... Yksi ajettu kolari ja kerran putosin hermosäryn vuoksi uunin alle, kun jalat lähti alta, mutta työt oli tehtävä...) Eli nykyään yritän olla näissä sairastapauksissa (itsellenikin) armollisempi, hoitaa pois ja kuntoon, ettei mitään pahempaa satu tai aiheudu. Tai ihan vaan että paranisi, kas kun on kuulemma sellaisiakin sairauksia joista parannutaan, jopa ihan kotikonstein. Sekin on hyvä tajuta, huomata ja oivaltaa.
   Isommat tytöt ovat jo räkätautinsa lusineet, nyt se on jalkautumassa minulle, joka aiheuttaa myös sinkoilua. En halua, enkä tarvitse moista ja pitää tarttua heti sen hoitamiseen. Pasikin turisi muutama viikko sitten. Mutta yksi on, joka ei röhise, eikä rähise. Se on meidän Reetta. Muinakin vuosina Reetta on itse asiassa sairastanut vähemmän näitä liikkuvia kulkutauteja, kuin muut tytöt. Ihmeellinen asia, mutta ei todellakaan haittaa. Ensi viikon perjantaina on jälleen sytostaattipäivä, joten pidetään pimu kunnossa, jotta lääke voidaan antaa. Kauhean nopeasti nuo kaksiviikkoset menee, vilahtaa. Jotenkin tällä hetkellä aikaratas rouskuttaa valtavalla vauhdilla, minua pelottaa ajanjuoksu, ajan sinkoilu ja kaikki mitä on kenties edessä. Jos on pahoja asioita tulossa, niin olemmeko latautuneet, valmiita, tarpeeksi vahvoja taistelemaan. Ei todellakaan, omat voimavarat ovat aika heikolla hapella, edellisten maratonien rasitus on yhä olemuksessa... Inhottaa moinen ajatusvirta ja sen sinkoilu, kuinka se jalostaa valtavaan kiihkoon heti kaikki pelkoskenariot. Kuinka niitä voisi ja osaisi hallita?
   Mutta nyt sinkoan kuluneeseen viikkoon. Reetta on saanut kokea ensimmäistä kertaa joitakin asioita, jotka ovat aika yllättäviäkin. Itse en olisi välttämättä osannut ajatella, mutta Reetta ääneen ne ajatteli. Kun Verna on ollut pois koulusta, on tavallaan ollut aika huippua, että Reetta on saanut käydä yksinään koulua, tehdä asioita ensimmäistä kertaa yksinään. Mennä koulumatkan, viettää välitunnit kavereiden kanssa, huolehtia läksyistä, olla alakoululla ainoa meidän perheen pimu, kun niitä oli siellä vasta neljä. Olla yksikössä eikä tuplana. Ensin asia muka jännitti, mutta loppujen lopuksi näin kuinka neiti nousi uuteen lentoon asian oivallettuaan, oman yksilöllisyytensä tajuttuaan. Kuinka neiti on ollut töpinöissään, saadessaan kertoa yksin, ei yhteen ääneen, päivän kuulumiset, läksyt ja oivallukset. Myös laatuaika Vernan kanssa on tehnyt hyvää, sillä se neiti ei pahemmin vaadi tai huutele omia asioitaan. Jännä on myös tajuta, että vaikka Reetta on joutunut käymään, olemaan ja kokemaan rajujakin asioita todella yksin, niiden pelottavuus on hämärtynyt ja unohtunut. Ne ovat kuuluneet siihen vaiheeseen hoitoa ja nyt ollaan koululaisia. Käkkäräpäämme on siis saanut loistaa ihan eri tavalla tällä viikolla omassa yksilöllisyydessään, en ole siis sitä hehkua lannistanut. Kuinka nopeasti hyväntuulisuus palaa, kun lääkkeiden vaikutus loppuu, kaikki ne sinkoilevat lieveilmiöt niiden vuoksi. Se jaksaa yhä uudelleen ihmetyttää. Eilinen suunnistuskin sai sellaiset mittasuhteet ja nosteen, että. Vaikka Reetalla oli radalla mennyt melkein puolet kauemmin kuin jollakin toisella, ei se haitannut pätkääkään. Vaikka oli ylämäkijuoksussa pistänyt, sattunut ja väsyttänyt, rastitkin olleet umpimetsässä hukassa ja hiukan ollut kylmäkin. Mutta ei, sekin oli mieletön seikkailu, jota jaksoi hehkuttaa moneen kertaan. Onhan ne asioita, joita saa kokea ja tehdä ensimmäistä kertaa, nyt ihan jopa yksilönä. Ja ei kuulemma haittaa, vaikka hän on luokan lyhin, ääni on kuuluva, persoona tarpeeksi vahva tullakseen huomatuksi...
   Aamuaurinko on kirkas, jalostaen jälleen pölyt huippuunsa. Ihan irtoaa puhaltamalla kirjoituspöydältä, irtoaakohan muilla. Puhalsin uudelleen ja sinne ne sinkoilevat ympäri huushollia. Hah, enää ei tarvitse pyyhkiä, hahaa. Joo, siivota pitäisi jälleen, pyykännyt olen tällä viikolla ahkerasti. On menossa talvi- ja kesävaatteiden organisointi. Joko toppaa tarvitaan? Sukat on pitänyt jo ottaa käyttöön, minunkin, se on aina jotenkin kahlitseva asia. Minä kun tykkäisin sinkoilla paljain varpain aina, ympäri vuoden. Nyt Tessalla torisee uudelleen nenä, kuulemma minä ja Verna olemme tartuttaneet. Tätähän tämä syksy aina on loputonta kierrettä kulkutaudeista, palelemista ja kastumisia räntäsateessa.
   Olen myös liki vuoden odottanut omaishoitajien kuntoutukseen pääsemistä, muutamaksi päiväksi. Kyseinen kurssi alkaisi nyt maanantaina. Minä, tukijaisilla elävä ihminen, onnekseni hoksasin jotain ennen kuin kurssi alkoi. Nimittäin, jos menen kurssille, niin silloin erityishoitorahani ja muut tukijaiset pääsevät/joutuvat  katkolle. Ja katkon jälkeen ne myönnetään uusilla päätösperusteilla, eli useamman sadan euron kuukausipudotuksilla. Uusin perustein, uusien hakemuksien ja muiden kommervenkkien ja todisteluiden jälkeen. Eli, olen perunut moisen kurssin ja kuntoutuksen osaltani, sillä taloutemme ja byrokratiamme lappusulkeisineen vaikeutuisi jälleen. Eli mitäpä tuota, kuntoutumaan tai saamaan aikalisää... Jälkimaku oli hetken aikaa kakka, mutta eipä tuo enää haittaa, nyt on kalenterissa jälleen paljon "vapaata". Kysyivät siirränkö myöhempään ajankohtaan? Kysyin, onko minulla sitten oikeutta, jos lapseni on kokoaikaisesti koulussa, enkä ole enää täysipäiväisesti ja kokoaikaisesti omaishoitaja? Niin, eihän minulla enää sitten ole oikeutta omaishoitajan kuntoutukseen, jos en enää ole kokoaikaisesti omaishoitaja, eipä tietenkään. Eli säkki, jonka pohja tuli jälleen vastaan, mutta näin laki asiat tulkitsee. Ihan sama, onneksi tajusin ennen kuin kaikki mutkistuisi. Kyylään, tarkistan ja varmistan, tätähän tämä kyylän elämä. Kyyläämistä ja sinkoilua, onneksi sain vastauksia, kun tajusin oikealle ihmiselle soittaa ja oikein kysymykseni asettaa.
   Aamumme alkoi uudella yllätyksellä, voit pompata tämän jakson yli, jos luulet ettet halua lukea. Meillä on olkkarissa korkealla kaksi hyllyä, hiukan limittäin ja sinne ylös kolmeen metriin ulottuvat. Yleensä niillä hyllyillä on ollut kynttiläkippoja, kirjoja, taidetta, kukkia. Sellaisia asioista, jotka tarvitsevat tilaa, turvaa ja niitä käytetään harvemmin. Kuuro kissaneitimme on nyt nämä hyllyt kesän mittaan vallannut. Miksi vasta nyt, sitä emme ole keksineet. Vieno karauttaa täysillä kajarin päälle, siitä piirongin päälle, siitä alimmalle hyllylle ja siitä seuraavalle hyllylle ja siitä vielä pitkällä loikalla keittiön kaappien päälle. Hyllylaudat notkuu ja tavarat ovat putoilleet tai ihan tulleet kissan aloitteesta pudotetuksi pikku hiljaa. Milloin iskeytyy taulu lattiaan ja kissa ihmettelee mikä meni. Jostain syystä Vienosta on kiva irrottaa oma kulkuspantansa juuri tuolla korkeimmalla hyllyllä, nakata se alas ja seurata katseella. Välillä kissa leikkii hyllyllä häntänsä kanssa, tekee kuperkeikkoja ja notkeilee niin että meitä pelottaa, milloin putoaa katti alas asti. Tai sitten Vieno nukkuu siellä vailla huolen häivää tuntikausia ja me huutelemme ja etsimme kuuroa kissaamme, kun luulemme sen karanneen. No tälle aamulle annoin kissalle tonnikala-aamupalan, se on meidän aamutraditio. Kissa karautti maha täynnä jälleen ylimmälle hyllylle ja temppuilemaan. Sitten kuului epämääräinen kurnutus ja loiske, neiti oksensi aamupalansa olohuoneen katonrajasta alas lattialle saakka. Ja seurasi katseellaan moista temppua. Tonnikalamössöä riitti laajalle, mitä siihen nyt linjalle sattuikaan: toinen hylly, toisen hyllyn kirjat, iso Kuvaraamattu, kaiutin, lattia- ja kynnyslistat ja lattia. Onnekseni minä satuin juuri yrjön hetkellä rykimään ja räkimään, en siis ollut ensimmäisenä paikalla, enkä myöskään päässyt siivoamaan. Pasi sen siivosi ja kissa seurasi katseellaan, mitäköhän nyt tapahtuu. Ihan kiva singota suoraan sängystä moiseen puuhaan, se on tämän perheen vanhemmuutta jalostetuimmillaan. Voiko kissalle olla pahana, eihän se periaatteessa sen syy ole, ei siis tarvitse. Mutta näin se vain tällaisella laumalla menee, milloin mitäkin eritettä sinkoaa mistäkin...
   Nyt voit jälleen palata lukemaan, sillä se siitä. Fanny on pelaamassa sulkapalloa, muut pelaavat hyväntuulisina jotakin hauskaa lautapeliä. Verna leipoi illalla leipää, nyt saamme aloittaa aamumme sillä. Pasi pesi auton ja kasteli varpaansa. Minä nakkaan miehen töihin, pyörä auton perässä keikkuen, raukka on liian rasittunut pyöräilemään, kun on ollut aika tapahtumarikas tämä aamusessio... Yksi serkku tulee päiväkylään, jahka herää. Niin ja on sukuun syntynyt tällä viikolla myös uusi serkkupoika, kuudestoista lapsenlapsi meidän parveemme. On hämmentävää tajuta ja oivaltaa, ettei tällä hetkellä tietääksemme kukaan ole suvussa raskaana. Siis tuliko lisääntymiseen nyt aikalisä? Häh?  Pasi lähtee juhlimaan kaveriaan, alkaa nuo kaverit täyttämään viiskymppisiä ja kuuskymppisiä... Kauhian vanahoja kavereita! Jään typyjen kanssa viettämään naisteniltaa ja höyryämään omiamme. Ehkä yksi serkkutyttökin tulee yöksi, kuulin juuri.
   Kuluneina syysviikkona ole kulkenut tuon tos-oireyhtymäni kanssa kimppajumpassa terveyskeskuksen fysikaalisessa. Tehnyt ohjattuja liikkeitä ja kohdistaen oikein tuohon puristettuun kehonosaan ja raajaan. Hiljaa hyvä tulee... eihän se kerta rytinällä ole tullut, joten vaatii sitä minun olematonta kärsivällisyyttä myös korjaantuakseen. Lisäksi säännöllisesti kotivenytyksiä, hermoratahierontaa, lisänä olen maanantai aamuisin seitsemältä osallistunut aamu-asahiin, eli itämaiseen puistojumppaan. Kaikki tukevat toisiaan. Tanssimisenkin olen startannut, tänään osallistun kolme tuntia, mutta nyt opettelen kohtuutta tuossakin asiassa, en ole säntäämässä jokaiselle kurssille. Onhan minulla jo pohjaa viime talvelta, joten uskallan jotkut alkeet jopa ohittaa. Uutena asahin lisäksi on savi-keramiikka-kurssi, lasityökurssi yhdessä Ukkokullan kanssa, pääsin myös lasityönmuottikurssille. Kirjoittajakurssit ovat aina satunnaisesti pari kertaa syksyllä. Eli onhan tässä mihin sinkoilla. Kateus, heräsikö? Suotta, minun on vain pakko pitää itseni liikkeessä, hyödyntää joutoaikaani, hakea uusia aluevaltauksia. Vesijumppaan en ole vielä ehtinyt, paas kattoo milloin sinne loiskautan. Ellei minulla ole jotakin mihin sinkoilla, sinkoilen kotona ihan seinähulluna, sen voin kyllä myöntää. Monilla kursseillahan minä olen tasan se eläkeläisten seassa oleva kummajainen. Eli herää kysymys, kenellä ne vanhat kaverit ovat? Aina se nuorin, mikä jaksaa minua yhä uudelleen hämmentää. Miksi olet täällä? Miten et ole työelämässä? Olet uusi naama, kuka ja mistä? Seli seli, lyhyesti ja rehellisesti selittänyt olen, mutta onpahan myös napsahtanut selkään taputtelua ja jopa sympatiapisteitä, jopa ymmärrystä miksi en joku kerta jossakin ole. Yleensähän sitä mielletään työikäisen ihmisen osallistuminen ikäihmisten aikataulihin sopiviin harrastusmahdollisuuksiin kummajaisena, onko tuo syrjäytynyt, vajokki, laiska, outo, joutilas vai mikä? Myönnän, kaikkia noitakin piirteitä löytyy. Mikä moisen mahdollistaa? No tällä hetkellä tämä tilanne mahdollistaa  minulle tämän, olen siitä onnellinen, että uskallan hyödyntää tämänkin aikani sinkoiluun. Voisinhan minä nypyttää vain kotona se muutaman tunnin, jonka Reetta käy koulua, sinkoilla hermorauniona ja umpilaiskana. Nämä kurssit ovat kansalaisopiston ja käytännössä "ilmaisia" kausikortin hankinnan jälkeen. Toki materiaaleista napsahtaa kuluja, mutta pitää yrittää pysyä kohtuudessa. Viime viikonlopun kirjoittajakurssilla tarjosin mummuille ja papoille omatekoisia hillojani voileipäkeksien kanssa. Oli hämmentävää tajuta asian käänteinen oivallus. Nyt mummelit kyselivät ja kirjoittivat minun hilloreseptejä vihkojensa kulmiin, eikös sen pitäisi olla toisin päin? Onko minulla tämä mummoilu ja marttailu mennyt jo hiukan liian pitkälle, pitäisikö huolestua, siitäkin. Muutama viikko sitten tässä kehää kiertäessäni varasin myös näyttelytilan. Minulla nyt vain tarvitsee aina olla jokin kiintopiste jossakin. Nyt se on kalenterissa, avajaispäivämääränä. Hih! Tavoite, suunta jne. Ajattelimme tehdä osittain kierrättäen ja ideoiden näyttelytyöt. Reetalle ja minulle on kertynyt myös muutama tilaustyö, nekin voisi samaan syssyyn maalata. Mitään tiettyä teemaa emme harkitse, emme värin tai aihepiirin mukaan ajattele rajoittua, kokeilemme vähän kaikenlaista. Paas kattoo mitä saamme aikaiseksi, vai onko lopputulos minimalistinen... Se minimalistisuuskin olisi ihan uusi juttu, meidän perheen akkalaumalle. Tyypilliseen tapaan ateljeetahan ei ole edelleenkään, joten maalaamme sitten turnauksenomaisesti kerralla kaikki. Eilen ostin viisi kiloa ilmakuivuvaa savea kotiin, nyt on pikku patsasta ja savityötä joka lähtöön, hauskoja tuotoksia. Eli ateljeen perustaminen ja saviharrastus lipsahti vähän niin kuin vahingossa päälle, iltaruuan söimme siis olkkarin lattialla telkkaria katsoen. Tätähän tämä huuhailu tulee olemaan seuraavinakin viikkoina.
   Mitä sitten kirjoittamiseen tulee, se on minulla hiukan ja aika paljonkin auki. Kirjoitan kyllä, paljon kaikkea; runoja, pakinoita, monologeja, aivoituksia, fiktioita, kirjoitustehtäviä, mielikuvaharjoituksia, sanaleikkejä... luukutan niitä nopeasti. Mutta miten käy tämän blogin, olen jotenkin niin kyllästynyt tähän faktan jauhamiseen. Tai minulla raukalla oli visio keväällä ja viime talvena, että saisin lopettaa täällä jauhamisen onnellisten tähtien alla... Haluaisin niin saattaa loppuun tietyn aikakauden ja jatkaa anonyymina perheenä, ilman tätä. Haluaisin luukuttaa maailmalle, että lapseni on voittanut taistelun, saavuttanut terveyden, normaaliuden ja kaikki on hyvin... Mitä sitä nyt äiti lapsensa sairaudesta osaa toivoa, sitä on itse asiassa aika vaikea sanalliesti määrittää, kertoa ja kuvailla... Mutta ehkä ymmärtänet mistä haaveilen, toivon, jopa unelmoin tuolla sektorilla... Ajatukseni sinkoilevat todella laajoilla, iloisilla, valoisilla, positiivisilla kaarilla, kun kuvittelenkaan moisen tilanteen. Kunpa se meille mahdollistettaisiin, todeksi annettaisiin. Tällä viikolla sain kuulla, ihan ammattilaisen mielipiteen tilanteestamme. Ennen kaikkea tilanteemme jatkuvassa, aina uudelleen jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Kuulemma siitä selviytymiseen ei ole olemassa selkeää kuviota, kuinka selvitä. Ei karttaa, jota seuraamalla jaksaa. Ei sovellusta, joka auttaa löytämään ratkaisut. Ei tiedettä, joka selittäisi. Epävarmuus on niin käsin kosketeltavaa ja niin nopeasti vaihtelevaa, ettei kukaan kykene sitä niin sanotusti oikein ohjamaan ja neuvomaan. Näinpä nämä meidän omat selviytymiskeinomme ovat mitkä ovat, eivät suinkaan kaikille passelit. Sain kehuja siitä, kuinka jaksan kuulemma löytää yhä uusia keinoja suhtautua ja selvitä. Ennen kaikkea jaksaa perheenä ja löytää matkasta jopa hauskuutta ja hyvyyttä. Kivaa suloista sinkoilua. Viimeksi kuluneen viikon aikana minua on itkettänyt usein, olen märissyt hiukan joka käänteessä. Sillä kulunut, mennyt kortisonikuuriviikko aiheuttaa ja nostaa oman avuttomuuden jälleen ihan uusille tasoille. On raskasta kuunnella, katsoa, seurata, jaksaa, valvoa, ymmärtää ja ohjata lasta, joka ei ole oma itsensä. Kaikki kärjistyy negatiivisen, narinan ja kivun kautta. Levottomuus, kivut, unettomuus, säryt, kärsivällisyys, kärsimättömyys, huonotuulisuus ja muut tunteen sinkoilut laidasta laitaan. Kuinka ihana oli huomata, että yhtenä aamuna sitten ylös nousi iloisena kupliva ja elämänhalua sinkoileva lapsi, omana itsenään. Siinä sinkoaa omakin nyyhkyttäminen taka-alalle, kun ei ole niin avuton olo. Ei tarvitse tuntea jatkuvaa valtavaa ja hallitsevaa avuttomuutta ja tuntea jatkuvaa pahaa mieltä, eikä tajuta, että jatkuvasti kirahtaa kyyneleet. Tänään huushollissamme sinkoilee jälleen hyvä syke. Sitä on minunkin kiva singota vähän tanssikurssille pyörähtelemmään. Kivaa ja suloista sinkoilua sinunkin viikonloppuusi!




 P.S. Tässä on tekstistä puuttuva A-kirjain, laita se sinne mihin se kuuluu, kun huomaat sen puuttuvan. Löysin virheen kerran, mutta en löydä sitä enää uudelleen. En vain viitsi jauhaa tekstiä moneen kertaan, kun tekee mieli singota jo seuraavaan aiheeseen. Sori myös muiden kirjoitusvirheiden puolesta, korjaa ne mielessäsi... ja ole armollinen pilkun viilauksille. ;-)

lauantai 20. syyskuuta 2014

FRIDUNA SKIKUNA

Eilen kävimme Oulussa, polilla. Vaihdoimme tälle kertaa käyntipäiväksi perjantain, koska torstaisin jää aina samoja tunteja Reetalla väliin. Eikä tiputettavan sytostaatin kanssa ole yhden aivan päälle, kun kunto on hyvä ja "hoitokaavio" vapaamuotoinen. Pelivara on kiva asia ja antaa siis joustoa. Kiva asia, niinkö kirjoitin, tavallaan outoa että tästäkin savotasta löytyy kiva asia. No jos ei muussa, niin siinä, että voi päättää käykö perjantaina vai torstaina tipututtamassa lapseensa myrkkyjä peikon poissa pitämiseksi. Kait se sitten on kiva asia? Hitsi kuinka upeaa elämänhallintaa ja itsenäisyyttä... Eli rivien välistä saatat lukeakin, ettei eilinen ollut kiva päivä, eikä tämä todellisuus ole kivaa. Ei vaikka, kuinka kivuutta yritämme tavoitella, hakea, löytää ja olla oivaltavinaan.
   Yhä useammin ahdistaa, kuristaa ja puristaa tehtävät sairaalakeikat. Syystäkin? Kyllä. Mitta tätä todellisuutta on vain niin tapissa, vaikka moni asia onkin todella hyvin. Odotan niin, että voisimme joku päivä olla ilman tätä hiivatin todellisuutta, silleen niin kuin vaikka tavallaan normaalisti. Uskaltaisimme hengittää syvempiä ja levollisempi henkäyksiä.. Niin kuin luulen tavallisten normaalien ihmisten voivan olla ja hengitellä, en tiedä, se on niin kaukainen asia menneisyydessä. Ei tarvitsisi huolehtia lääkkeistä, kontrolleista, tulevaisuudesta. Ei kaikista lieveilmiöistä ja tästä tietoisuudesta.
   Lääke annettiin, juttelut juteltiin ja neidin asiat ovat silmämääräisesti hyvin. Minullahan vaivasi kauhea jysäri koko päivän, siis stressijomotus nupissa ja ennen kaikkea sielussa. Se on sielussa semmoinen iso liskolohikäärme joka kääntyilee, heiluu, tunkee, kuvottaa, oikoo raajojaan ja tuntuu että puskee jostakin aukota ulos. Eilen pelkäsin moisen otuksen tulevan korvista ja silmäkulmistani aivojen kautta, sillä se möyri niillä seuduilla ja kurkussa. Se otus tuntuu hönkäilevän myös polttavia kaasuja, jotka salpaavat hengitystä ja jäävät kirvelemään. Joka tapauksessa se olento on kooltaan tuskaisen ja kohtuuttoman iso, ollakseen huomaamaton. Paluumatkalla otus laskeutui alemmas, ihan oksetti. Kuvotti ja olisin varmaan heittänyt yrjöt, ellei auton vauhti olisi ollut niin passeli ajettavaksi.
   Sinne auton rattiin minä sain puhelun lääkäriltä, oli puhe, että hän soittaa labrat joka tapauksessa jahka ne valmistuvat. Puhelu oli siis odotettu. Ja kauhean toivottu, sillä siksihän me tavallaan kävimme, kontrolloitavana. Lääkäri esitteli itsensä ainoastaan etunimellä ja leppoisasti, se on hyvä merkki. Tittelit, koko nimi ja virallisuus saavat minut aina lähes laskemaan alleni. "Reetan labravastaukset näyttävät hyviltä, Hb hienosti noussut nyt 122, trompparit hyvät n. 340 (muistaakseni), leukkarit tavoitetasolla 2,9. Neutrofiilit 2,1, eli uskaltaa noilla kouluun päästää. Diffissä ei edelleenkään esiasteita, joten saamme olla huoleti. Alat hiukan nousseet nyt noin 340, kuukausi sitten liki 500, edellisellä kerralla noin 300. Kotilääkitykset pidämme ennallaan, edellisellä kerralla nostettu annostus pidetään samana, koska yleensä näitä aina hiukan korotetaan ajan kanssa..." Minua huoletti maksa-arvojen kannalta tuo korotettu sytostaattiannostus, mutta eiväthän ne nyt onneksi ole pilviin karanneet. Seuraavat kerrat kahden viikon välein ja lyppi varmaan joskus marraskuun puolella, hyvissä ajoin ennen joulua, tuskin mekään sitä aivan heti haluamme. Mutta kait se on joskus tehtävä, mutta en vain tiedä miten siitä ja sen vastausten odottamisesta selviää tervejärkisenä. Huomaathan, pidän itseäni muka nyt tervejärkisenä, verrattuna siihen jos on ihan seko ja hermoraunio.
   Kun ajelimme kotiin oli pilvistä, harmaata, synkähköä. Reetta teki hiljaa ja hitaasti etupenkillä matikanläksyjään ja kilometrit olivat pitkiä. Mutta kas kummaa, kun tuo puhelu saapui, niin elämä otti taas voitonaskelia. Siis pelkät labrat ja hyvä puhelu saavat sävelet muuttaaman muotoaan. Reetta lauloi korkealta ja kovaa rokkibiisiä:
                                                                           "...Friduna skikuna,
                                                                      fooraba loba hima hoplaa,
                                                                        friduna skikuna hoplaa,
                                                                    friduna skikuna nou nou nou,
                                                                       friduna skikuna jee!!!..."
   Kummasti siinä alkoivat matikan yhtälöt rokkia laulaessa aukeamaan ja kertotaulut luistivat kuin vettä vaan. Omalla kohdallani tajusin, kuinka päänsärky turskahti kerralla ulos, ja meni sen siliän tien. Ja mikä hienointa, pilvet alkoivat rakoilemaan, auringonsäteet saavuttivat meidät ja kykenimme jälleen havainnoimaan rennommin ympäristöämme. Upeaa ruskaa, kauniita pilviä, musiikkia, maisemia ja leppoisia kilometrejä. Kuinka paljon kaikkea lapsikin jännittää, vaikka en edes sanonut omista tuntemuksistani. Toki Reettahan kykenee lukemaan minua kuin avointa kirjaa, välillä, ei siltä niin vain salata mitään.


   Illalla suuntasin kirjoittajakurssille, aamulla jatkoin samaisella kurssilla. Tytöillä oli tänään koulupäivä. Iltapäivällä suuntasimme jälleen metsäretkelle, sieneen ja laavulle. Ryöppäsin isot astialliset sieniä, kokkasin. Nyt olen saunapuhtoinen ja lähden illaksi tanssimaan. Ennen saunaa kävin lenkillä Reinon kanssa, Verna juoksi mukanamme kuin gaselli. Fanny juoksi perässämme. Ostimme eilen Fannylle ja Vernalle puuttuvat pitkät juoksutrikoot. Mietin tuossa, josko minä itsellenikin kivat, kirkkaat ja kukertavat trikoot hankkisin... Oppisinkohan minäkin juoksemaan, jos se onkin housuista kiinni? Onneksi tanssiminen on loistava kuntoilumuoto ja ennen kaikkea positiivisuuden ja ilon kautta. Pasi jää typyjen kanssa paljuilemaan ulkoroihujen loisteessa. Nyt minä nypytän itseni tanssikuntoon, sillä olen luvannut tunnin kuluttua olla jo hakemassa muita kyytiini. Tarkemmin kun ajattelee, niin on tämä hienoa syksyä, kaikkinensa... Osaisikohan bändi soittaa tuos kyseisen Friduna skikuna- biisin jos pyytäisin? Ainakin tämän päivän fiiliksillä hytkyisin taatusti mukana, askelista viis...

torstai 11. syyskuuta 2014

TIKUSTA ASIAA

Ripustin pyykkejä kuivumaan narulle, kun sen jälleen tajusin. Reetta saa olla ja on ollut kaikki nämä vuodet onnellisten tähtien alla. Samoin me perheenä, kaikesta kokemastamme huolimatta. Miksi se vain ruikuttaessa ja naukuessa meinaa välillä unohtumaan? Miksi mollivoittoisuus meinaa vallata, vaikka on monta syytä ja aihetta duuriin. Sanoppa se.
   Ainahan näitä oman oivalluksen asennevipuja pitää säätää, kääntää, purkaa ja veivata, mutta onnekseni ja toivottavasti oikeat asetukset sentään joskus löytyvät. Monen mutkankin kautta... Aikoinaan sidonnanopettajani, vuonna pipo siis, sanoi "Ei tule mestaria, jos ei tee ja pura..." Näin se on monessakin asiassa, ihan kaikessa elämässä. Viime viikolla tuota samaa fraasia tytöille käytin, kun virkkaus tökki. Aiheuttihan se kantapäiden pauketta ja työn purkamista, mutta kannatti. Tällä viikolla sama on pätenyt kutomiseen, uudelleen ja uudelleen. Jos jokin resepti karahtaa kattilanpohjaan, eiku uudelleen veivaamaan, paremmalla onnella, taidolla ja tiedolla.
   Osastolla yksi äiti on sanonut, että se on tavallaan käänteinen lottovoitto, kun lapsi sairastuu... Niin. onhan se yhtä iso ihme/sattuma/tapaus kuin mikä tahansa negatiivinen arpaonni, kun omalle lapselle napsahtaa syövän lottopotti. Toisille isompi, toisille pienempi potti. Mutta potti kuitenkin. Niin? Tavallaan lottovoitto on myös hoidon hinta, siis ne ovat suuret voittosummat, jotka lapsemme hoidot maksavat. En edes uskalla ajatella Reetan hoitojen hintaa. Sinänsä ajateltuna se on lottovoitto, kun maksaja löytyy, eli yhteiskunta. Jos meille annettaisiin sama summa käteisenä, kuinka sen käyttäisimme. Osaisimmeko kohdistaa oikein, tajuta sen merkitystä. Ei sen puoleen, on minulla raukalla rahattomalla ihmispololla jatkuvasti vedossa myös ihan oikea lottokuponkikin, kestona ja muutamaan kertaankin varulta. Jaksan ajatella, josko se toisenlainenkin arpaonni välillä potkisi. Ihan vaikka osuisi.
   Nyt olen ollut tavallaan turhake, ihan omasta nupistani johtuen. Ehkä tuo luokkakokous jälleen palautti mieleen omia ajatuksiani, työstäni, taidoistani ja näkemyksistäni, ainakin silloin ennen, kun vielä luulin itsestäni jotain. Olen itsetuntoni ja identiteettini kanssa kriisissä. Kuka minä olen ja mikä minun tehtäväni noin niin kuin laajemmalti ajateltuna on? Onko minulle enää käyttöä? Siis kodin ulkopuolella. Käyttöaste kotona on ihan "kohtuullinen", sitä en valita. Mutta minkälaiset jäljet nämä vuodet ovat minuun jättäneet, työntekijänä, ihmisenä ja ystävänä. Onko asioita korjattavissa, olenko saanut uutta pääomaa ja ennen kaikkea uskallanko edes ajatella asiaa? En, siis uskalla ajatella, ihan kuristaa ajatuskin, koska en tiedä mitä uskallan... Kunhan huushollaan, pidän itseni liikkeellä ja odotan lapseni pysyvän onnellisten tähtien alla. Osoitus onnellisista tähdistä toistaiseksi on myös Reetan hyvä yleiskunto ja terve kroppa. Ainakaan vielä ei hoitojen, siis syöpähoitojen ja molempien kantasolusiirtojen, myöhäisvaikutuksia ole nähtävissä, mitattavissa tai havaittavissa. Luojan kiitos, sekin, sillä nekin saattavat olla rankkoja, vaikeita ja elinikäisiä savotoita.
   Onneksi luovuus on kanavoitunut näinä vuosina uusilla tavoilla, mutta lähinnä vain omaksi ilokseni ja hyödykseni, sillä ei perhe elä. Siis niin kuin saa leikkelettä leivän päälle. Tai sitä leipää... Mutta kun en uskalla, en sitten vielä yhtään, ajatellakaan tulevaisuutta, ensi vuotta tai kevättä. Olen niin usein luullut ja miettinyt jo jotain, mutta näinä vuosina tuo hiivatin matto on vedetty jalkojen alta yhä uudelleen. Toki yhä enemmän uskon myös, että asioilla on tapana järjestyä, josko minunkin paikkani vielä löytyisi...
   Tänään olen kokannut, omenahyvää ja liha-kasvisvuokaa uunin kautta, vaniljakastiketta, pyykkejä narulle ja kaappiin, uutta koneeseen ja taas alusta... Eilisen turruutin mehumaijaa, aamusta iltamyöhäiseen. Tytöt aikoivat paistaa omenapiirakkaa, kunhan kotiutuvat. Omenasato on hyvä niin meillä, kuin naapurillakin. Saamme ihan luvan kanssa käydä omenavarkaissa. Sieniä on myös joka lähtöön. Nyt myös puolukoita. Metsäretkiä teemme tuon tuostakin koko laumalla, koirat totta kai mukana. Minusta on ihana, kun tytöt itse pyytävät metsään ja viihtyvät. No, se on niille jo lapsuudesta imetty sielunmaisema. Reetankin olen antanut ihan itse kerätä sieniä, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ennen kaikkea uskallan päästää lapseni metsään, ilman että näen ja haistan peikkoja, homeita, itiöitä ja sieniä kaikkialla. Hienoa on myös, että tytöt esivalmistelevat, perkaavat ja säilövät satoa siinä missä aikuisetkin. Syövätkin, aina välillä, tietämättään varsinkin niitä sieniä. Tytöillä on monipuolinen ruokavalio, siitä saa olla ylpeä. Välillä kuulee, kuinka huonosti lapset syövät ja yksipuolisesti. Onneksi tuota ongelmaa meidän lasten kanssa ei ole. Yhtenä päivänä laskin, että lihan lisäksi samalla aterialla oli seitsemänlaista kasvista. Ihan hyvin. Välillä toki on nirsoilukausia, mutta onhan niitä itselläkin. Vegetaristeiksi aikoivat viime sunnuntaina ryhtyä, kun näkivät lehmiä laitumella, mutta se ei kovin pitkään jatkunut kun liha taas maistui.
   Kävin viikko sitten luomutilalla, kuuntelin eläintenkasvatuksen ja lihanjalostuksen filosofiaa. "Lueonnoitsija" oli intohimoinen ihminen, omien tärkeiden asioidensa suhteen. Mutta kyllä se intohimo oli aistittavissa koko tilalla ja myös myöhemmin lautasellamme. Tänä kesänä oma hyötypuutarhamme on ollut näiväke, ihan kuin emme olisi koko asiaa edes tajunneet ajatella. Missä ne ajatukset ovat olleetkaan? Tiedän tasan sen... Useina vuosina olemme kasvattaneet ruukuissa kaikkea pientä ja käyttäneet niitä arjessamme. Omassa lapsuudessa omavaraistalous oli kaikilla, maaseudulla se oli elämäntapa. Kuinka tärkeää olisi ja on palauttaa näitä taitoja ja luonnonvaroja omille lapsillemme. Keväällä Verna ja Fanny saivat istua pappan perunanistutuskoneen kyydissä ja istuttaa perunat. Onhan se yhä tärkeää tietää, kenen istuttamista perunoista on kyse, kun ne ovat lautasellamme. Toki kohtuullisuus tuossakin asiassa on paikallaan, eihän enää tarvitse olla hehtaari tolkulla kaikkea. Olemme haaveilleet useina kesinä kasvihuoneesta, tomaattia, kurkkua, yrttejä, kurpitsaa ja muuta kivaa. Minä tietenkin semmoisesta kasvihuoneesta, johon mahtuisi myös muutama kaunis pihalaatta, metallituoli ja -pöytä, kaunis kynttelikkö pimeneviin iltoihin jne... Eli entisaikojen idea nykyaikaistettuna ja moninaisemmin hyödynnettynä. Ihanahan se olisi vanhoista ikkunalaseista, semmoinen nostalgisen idyllinen. Nyt lähti tuo kasvihuonefantasia taas räpylästä. Sitten olisi koko ajan kesä, perhoset olisivat kirkkaan värisiä ja taivaalla olisi vain onnellisia tähtiä, joiden alla saisimme elellä...


   Eli ei minulla siis oikeastaan mitään asiaa ollut, kunhan tekaisin tikusta sellaista, sitä mitä mieleen juolahti. Nyt piippaa pyykkikone ja omenahyvän tuoksu leijuu huumaavana uunista. Pian saapuu typyt koulusta hiukset hulmuten ja äänekkäinä. Meille on kuulemma tulossa myös vieraita, olipas hyvä kun tein tuota omenahyvää kaksi isoa vuokallista... Muistakaa tekin tsiikailla niitä onnellisia tähtiä, niitä on meillä jokaisella.