TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 25. marraskuuta 2014

TILA

Ajattelin ajatella tilaa, sen moninaisia olomuotoja, makustella sanaa useammalta kantilta. Luulen, että tekstille onkin jo tila...usta, kun en ole pitkiin aikoihin näpytellyt. Tosin en kykene sanomaan, onko mielen...tila...ni oikea järjelliseen tuotantoon. Mutta koska ihan järjellisessä tila...ssa olisin.
   Joulukin on tila...uksessa, ei todellakaan nappaa, ei yhtään. Viimeinen kuukausi on mennyt sumussa, huomaamatta, krampissa, sinkoillen paikasta toiseen. Ei ole pahemmin ollut aikaa tai mahdollisuutta tarttua hetkiin, tila...nteisiin.. Viimeisen vuorokauden aikana tila...nteet ovat taas tehneet niin monta äkkikäännöstä, että minun on ihan pakko istua jo alas, miettiä, avata ja kirjoittaa kaikesta mitä nupissani, pääni sisäisessä tila...ssa pyörii.
   Avaan pahimmasta, eli isäni tila...nteesta. Kriittinen tila, sehän on vakava asia, kramppaava ajatus. Kriittinen tila on pelottava, pysäyttävä, järkyttävä, vaarallinen... Kuinka nopeasti asiat muuttuvat normaalista kriittiseen tilaan. Kuluneisiin yli neljään viikkoon mahtuu siis valtava määrä notkahduksia, nousuja, toiveita, romahtamisia. Tästä aamusta kukaan ei osaa sanoa, kuinka tila määritellään. On aika avuton olo, olen vihainen, jäätävän tyyni, mutta vapisen sisältä, läikähtelen, itkukaan ei enää tule, tuli tarve kirjoittaa.... Outo tila, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Kuinka nopeasti terveyden...tila saattaa vaihtua, kenellä vaan. Olen aina ajatellut, että isämme on "saappaat jalassa-tyyppi", moinen viikkojen tila, lukuisat tila...nteet eivät olleet kenelläkään mielessä, todella epäoikeudenmukaista.
   Valmius...tila, siinä olemme monellakin mittarilla. Lähtökuopissa milloin ja mihinkä. Kuka menee, mitä tapahtuu, kuka hoitaa minkä ja kenetkin. Kännykätkin ovat moisessa valmius...tila...ssa yötä päivää, jokaisen taskussa, apuvälineenä, yhteydenpidon apuna, laturissa, tyynyn alla... Omani meinasi jopa tilttailla, sekös sai minut raivon tila...an, juuri kun moista vehjettä tarvitsisi, se alkaa ryttyilemään. Uskon meille tila...uksessa olevan myös hulppeat puhelinlaskut.
   Tila-automme suhaa menemään Pasin ohjaamana jossakin kaukana, startti oli neljän aikaan aamulla. Tila-auto, siinäkin on kyseinen sana. Tilaa autossa, on oltava, sikäli mikäli tätä revohkaa liikuttelemme. Näillä liukkailla on hyvä olla tila-auton ratissa, sillä se pysyy tiessä kohtuullisen hyvin ja maavarakin helpottaa näkyvyyttä. Useammalta tieltä on tälle aamulle kuulunut onnettomuuksista, toivottavasti sukumme kuskin säilyvät moisilta tila...nteilta. Neljä autoa on tiettävästi jo liikenteessä, ihan eri suuntiin jokainen.
   Tila...ustyön, haki yksi miesihminen juuri oveltamme. Oli nääs se näyttely, niin nyt on sen jälki...tila. Voi kunpa kaikki muutkin hakisivat omat tila...uksensa ja varauksensa, sillä muutama pyörii vielä nurkissa. Yleensä emme tee tila...ustöitä, mutta joskus on heikko hetki, hetkellinen tila, jossa saattaa jopa luvata. Kohta taas mietin, miksikö lupauduin, jos pitää viilata liikaa ja odotella josko haettaisiin pois...
   Tila...nnetajua uskon minulla olevan myös, joskus liiankin spontaania. Tila...taideteos on huushollimme, omia kädenjälkiä lattiasta katoon ja listoja myöten. Olen oppinut myös tarttumaan hetkeen, tila...nteisiin. Teemme perheenä nopeitakin ratkaisuja tila...nteiden mukaan, tila...isuuden tullen tartumme. Myös organisointi kuuluu tähän piikkiin. Omaa tilaa kaipaisin, niin että saisin latautua, olla hetken ilman muiden vaatimuksia, kuunnella ja keskustella, kohdata sisimpäni. Toki sitä kaipaa varmasti moni muukin, ruuhkavuosiaan elävä ihminen. Muutama vuosi sitten minulla oli ikioma tila, se oli muovikippo jonka tilavuus oli 1,2 litraa. Se toimi jonkin aikaa koodikielenä kamarimme oven ulkopuolella, kun purkki kökötti oven takana, lapset honasivat minun tarvitsevan omaa tilaa. Toimi aikansa, mietin josko sen uudelleen kaivaisin ja ottaisin käyttöön. Tila on myös tunne, tunne...tila. Tanssiessa pääsen usein siihen tila...an. Toivon hartaasti, että jokaisella olisi oma tapansa saavuttaa se tila, kun on helppo olla. Voi luottaa, rentoutua, nauttia, olla vailla arjen kahleita. Jollakin se voi olla uinti, hiihto, lukeminen, mikä tahansa, minulla se nyt on tanssi. Tanssi on kokonaistila, johon liittyy musiikki, liikunta, luottamus viejään, kehittyminen ja ennen  kaikkea se että olen vietävissä. Arjen rytinässä kun se tahdon olla minä joka vien. Liekö tuo tila myös kaivattu heikkous, johon uskallan heittäytyä, olla muuta kuin vahva. Jotta taas jaksan olla vahva. Kirjoittajakurssilla joku heitti ajatuksen siitä, että ollakseen ja jaksaakseen olla vahva tarvitsee välillä olla myös heikko. Allekirjoitan täysin. Jos on koko ajan pelkästään vahva niin sekään vahvuuden tila ei uusiudu, välillä täytyy löytää se toinen ääripää, ollakseen ja jaksaakseen olla jälleen vahvempi.
   Olen siis lukuisat yöt asunut potilashotelleissa, kimppakämpissä ja soluissa, siis nyt viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Oman tilan tarve on siis kavennettu sängyn mittakaavoihin, kompromisseihin, öisiin istumisiin kovalla jakkaralla keittokomeroissa kun tuntemattomat kämppikset vetää sikeitä. Olen elastinen, mutta nyt on tökkinyt, moiset tilat aika pahasti. Toisaalta olen vapaaehtoisesti jäänyt ja mennyt Ouluun, isän luokse, kun se on vain ollut mahdollista omasta perheemme tila...teesta johtuen. Reetta on siis käynyt koulua sen mitä on kyennyt, välillä ei todellakaan ole kyennyt. Viimeisin kortisonikuuri ja annettu suonensisäinen saivat aikaan "vaikean" psyykkisen tilan. Se on rankka viikko kaikkine lieveilmiöineen, eikä omat rahkeet näinä viikkoina ole parhaimmat. Tosin kyllä Pasikin mainitsi, onko nykyisin jokainen kuuri entistä rankempi lieveilmiöineen, siltä minustakin on tuntunut. No ainakin näkee, kuulee ja tuntee, että lääke tehoaa... Uusimpana oli nyt viikko sitten maanantaina punaiseksi lehahtaneet posket, kirkuvat ja laajat punat. Kuulemma tuntuu kuumotuksena tytölläkin, mutta ei pahemmin muuten haitannut. Maanantain Reetta oli vielä pois koulusta, mutta tiistaina meni opinahjoon. Kunnes opettaja soitti, jolloin minä olin tietenkin jo teholla, että neidin posket ovat kirkuvan punaiset ja neitiä heikottaa... Kotiin passitettiin, Pasi passitettiin töistä myös. Minulla vilahti teho-osatolla, sen ahdistavissa tiloissa ahdistava tila, mihinkö kuulun ja kuinka toimia. Toki soitin heti polille, kysyin voiko annetut lääkkeet aiheuttaa, onko mahdollisesi tarttuvaa, rokko tai jotain muuta mitä emme tajua? Seurantaa, funtsimista jne. Kunnes tajusin ihan itse, selvä kaava! Kun Reetalle menee kortisonit, moni asia vaikeutuu, tulee keskittymishäiriöitä, vapinaa, levottomuutta, kärsimättömyyttä, moni tavallinen asia muuttaa vaikeammaksi, jopa haasteelliseksi... Maanantaina Reetta teki matematiikan läksyjä, supisteli, laventeli, kirjoitti vihkoon ja keskittyi kaavoihin. Silloin ne posket lehahtivat. Tiistaina koulussa oli samaa, ja taas lehahti. Eli maallikkona yhdistin matematiikan, keskittymisen ja lehahduksen, avot!, nokkosrokko, psyyken kuormittaminen äärirajoille aiheuttaa moisen stressireaktion kasvoille. Äitinsä lapsi, minullakin lehahtelee lähinnä kaula ja rintakehä, kun oikein prässätään. Muutaman kerran tiukoissa tilanteissa Reetan kanssa ovat osastolla olleet jopa minun lehahduksesta huolissaan. Keskiviikkona Reetta tuli sitten Ouluun ja menimme osastolle tsekattavaksi. Selkeää lääketieteellistä syytä, aiheuttajaa ei löytynyt ja laikutkin olivat lähes laskeutuneet. Joten maallikon diagnoosi meni lääkärilläkin läpi, tai ainakin hän sujuvasti myötäili, kun selitin omaa matemaattista ratkaisuani. Hyvä niin, saatiinpa sekin pois päiväjärjestyksestä ja huolista. Niin viimeisimmällä polikeikalla Reetan asioiden todettiin olevan hyvin, veriarvot kohdillaan, kohonneet ja maksa-arvot jälleen spontaanisti laskeneet liki 300 pykälää, olivat nyt reilut 200. Hyvä niin. Samalla todettiin asioiden olevan hyvin, verrattuna siihen että asiat olisivat huonosti. Tärkeää on muistaa kuitenkin mistä vinkkelistä asiaa peilataan, sillä missään nimessä asiat eivät ole tavallisen lapsen normaalisti, mutta syöpäosaston vinkkelistä peilattuna hyvin. Senkös epiksriisien tulkitsijatkin tajuaisivat! Mikä tila...nne on lähtökohtana ja mihin sitä peilataan, sehän muuttaa käsityksen ja samojen sanojen merkityksen aivan uudelle tasolle, jos vain on kyky tajuta.
   Menisikö tämä seuraava kohta nyt kevennyksen piikkiin. Viikko sitten illalla potilashotelliin kömpiessäni sain todistaa jälleen uutta tila..nnetta. Jouduin siis tahtomattani osalliseksi moiseen tila...nteeseen. Olin vuokrannut kahden naisen huoneesta sen toisen punkan. Onneksi olen äänekäs, rommuutan ovia mennen tullen palatessa ja osaan koputtaa. Kun avaimillani kämppään sitten suhasin, olikin viereisessä punkassa niin sanotusti tila...nne päällä, keskeytin, häiritsin ja hämmensin. Nuoripari oli puuhissa ja "hiukan" näyttivät hämmentyvän saapumisestani.  Röyhkeä, väsynyt, tyhmä ja härski kun olen niin sain heidät todellakin pois tolaltaan. Ihan pokkana asetuin taloksi ja sanoin etteivät anna minun häiritä... Kuitenkin ne häiriintyi ja pakenivat paikalta. Luulivat yhden punkan hinnalla saavan koko kämpän käyttöönsä, olivat eka kertaa moisessa yhteisössä. Tila...nne sai lopulta minut ainakin nauramaan hysteerisesti, tämäkin vielä. Heitä ei naurattanut yhtään, päin vastoin se nainekin lähti yöksi lätkimään, savustin ilmeisesti ne kummatkin kartanolle. Kun se nainen tuli punaisena kamppeitaan kokoamaan, käskin kertoa miehellekin terveisiä... Ainakin minä muistan naamat(kin) jos vastaan tulevat, nimistä ei hajuakaan.
   Tämä viikko on vasta aluillaan, pahasti kesken. Minulle on tila...uksessa uudet hiukset puolen päivän jälkeen. Lapsia oli aamulla herätessä kuusi, jakelen heitä kampaajan ajaksi muualle. Yritän pysyä nyt tässä kaupungissa, pari systeriä ja velipoika ovat Oulussa. Toivon niin hartaasti tähänkin tila...teeseen jotakin balanssia, rauhaa, toivoa ja apua... Nyt meinaa tulla tila...nneitku kun kohtaan tämän todellisuuden. Huominen ja torstai menee yhdessä isossa tila....ssa, tila...isuudessa, tila...nteessa, johon meidät on tila...ttu. Tila...isuuden tullen kerron enemmän. Torstaina on jälleen Reetalla polikäynti ja sytostaatti, onneksi kortisonit alkavat vasta seuraavalla kerralla. En ehkä olisi ollut kykenevä jaksamaan ja tsemppaamaan moista lääkkeen aiheuttamaa tilaa tällä viikolla. Tila...lle olisi ollut vielä monta määritelmää ja käyttötarkoitusta, mutta nyt vapinani estää kirjoittamisen, sillä koko ajan pukkaa viestiä teholta. Vapinani on olo...tila, sisäinen, henkinen, fyysinen, kokonaisvaltainen. Tila, josta haluan pois, haluan niin tila...nteen hallintaan. Haaveilen olo...tila...sta, jossa voisin olla levollinen, onnellinen ja ihan vain olla tila...nteen herra, silleen lempeän leppoisasti. Mistähän semmoisen saisi tila...ttua, samalla kun tila...isi valmiin  joulun ja joulurauhan hyvine tahtoineen...


P.S. Menetin Isäni tänään illalla, saimme olla hänen luonaan... Nyt on itkun ja valtavan ikävän aika, tämmöinen joulu ei ollut ihan tila...uksessa.

lauantai 8. marraskuuta 2014

ROOLEJA

Halloweenit, kuulemma oli ja meni, mutta meille se kauhun "tasapaino" kroonistui. Ihan ilman naamioita. Luulen tämän postaukseni käsittelevän lähinnä omia sielunliikkeitä ja peilaamista siitä perspektiivistä, sillä omat roolisuoritukseni ovat olleet sen verran vaihtuvaa sorttia, että on niitäkin aika jäsennellä. Istua hetkeksi alas pyllylleen ja vaikka kirjoittaa ajatuksiani auki.


   Muutama viikko on vierähtänyt, kuin sumussa. Reetan asiat ovat kaiketi hyvin. Huokaiskaa sen puolesta! Kävimme viikko sitten sytolla ja lusimme siihen liittyvät oireet. Kivut ja sen sellaiset... Sitä immunologiaan vaikuttavaa lääkettä ei sitten annettukaan, päättivät näin. Kuulemma Reetta porskuttaa kyllä tuostakin alhosta omin nokkineen, on aina noussut ilman tsemppilääkkeitä. Aina kannattaa useamman ihmisen, ammattilaisen ja osaajan asiaa pähkätä. Miksi aloittaa uutta kenties elimistöä kuormittavaa, pahoinvointia aiheuttavaa, ongelmia tuovaa ja tuntematonta? Kyseinen lääke kun saattaa aiheuttaa rajujakin allergiaoireita, kuumetta, verenpaineiden laskua ja useamman päivän "krapulaa". Huojensi moinen, sillä itselle jäikin kaivelemaan miksikö se nyt aloitettaisiin, kun arvot eivät ole nollilla ja aikaisemminkin ovat olleet samalla tasolla ja riittäneet. Mietin, mikä oli se ratkaiseva asia nyt aloittamisessa?
   Polikäynnillä oli uusi lääkäri, jonka kanssa pääsin jo hankauksiin. (?) Siis hankaus ja siihen pääseminen kanssani on todella helppoa, sillä tietyt faktat ovat minullekin kroonistuneet, jumittavat päällä. Ja kun olin roolisuorituksissani taas yhdellä tasolla, niin en vain olisin jaksanut mitään kommervenkkejä, ammattilaisen epävarmuutta, tietämättömyyttä ja lääkemuutoksia ilman perusteita...  Toisaalta emme menneet tunnetasolle saakka ja keikka oli siinä mielessä keveämpi, mutta hiivatin skarppina itse piti olla. Toisaalta monet polikäynnillä tutkittavat, tiedostettavat faktat jäi käsittelemättä, kun tuo neitimme on päälle päin ihan hyväkuntoisen oloinen ja hymyilevä. Mutta en vaatinut lekuria enempää faktoihin perehtymään, annoin vetää kevyemmin, kommentoimatta ja kyselemättä... Inkutin kyllä vastaan ja puhelinsoiton jälkeen minä olin oikeassa, vähäkös tuuletin. Nyt olen sitten mennyt lankoja pitkin, kun e-reseptit olivat hiukan päin honkia, mitä näissä savotoissa tekee kolmellakymmenellä kortisonitabletilla, mehän käytämme "suursäkkejä". Otamme mielellämme myös kelakorvattavia lääkkeitä, kuin maksamme joka kuurista moninkertaisen hinnan. Varmaankin saivartelua ja turhaa hampaiden kiristelyä, mutta todellisuuttamme. Opiaatteja kyllä oli kirjoitettu viisi pullollista, varmaan se lekuri oli katsonut meillä niitä tarvittavan, josko neljä pullollista oli vaikka mamman käyttöön... Suhteellista, ei aina.
   Kotimatkalla saimme ihanan ja huojentavan puhelinsoiton. Reetan verenkuva on "kaunis", naishoitajan sanoin kerrottuna, mutta se oli minulle kauniisti ilmoitettu. Diffi puhdas. Maksa-arvot olivat ainoat jotka hehkuttivat punaisella sektorilla, mutta nekin olivat laskussa. Vammaistuki on loppumassa, ja nythän sitä pähkätään jatketaanko, koska elämämme on kuulemma noin niin kuin normaalia. Kuulemma pitäisi olla enemmän sairaalassa ja silleen niin kuin sairaana, jotta siihen perusteet riittäisivät. Milloin lapsemme on tarpeeksi sairas? Miksei ole enemmän sairaalassaoloa? Luojan kiitos ei ole, sillä jos olemme enemmän sairaalassa niin sehän on jo aika voi voi tilanne. Tavoitteemme on räpiköidä ilman laitoshoitoa, jatkuvaa sellaista. Voiko lääkärit kertoa, milloin lapsi joutuu pidemmäksi aikaa sairaalaan? No, kun ei voi. Miksi yhteiskunta haluaisi ja tarvitsisi lapsellemme huonomman tilanteen, koska olemmehan yhä veitsenterällä? Luukutan epikriisejä joka käynnin jälkeen byrokratian rattaisiin, niitäpä siellä syynäävät. Kyseenalaistavat, ennen kaikkea. Moni asia on hankaloitunut, nyt kun Reetalla on menossa koulukokeilu. Kokeiluahan se on yhä, jos on kevennetty opetussuunnitelma, jatkuvia syöpähoitoja, sairaalakeikkoja ja valtavat määrät poissaoloja. Viimeksikin kortisonikuurin aikana meni koko viikko kotona, kun lapsi oli niin "alhossa". Jätänkö alhossa ja kivun syövereissä olevan lapseni lusimaan yksin näitä asioita kotiin, jos minä olen vaikka töissä. Pärjäile lapseni, äiti lähtee nyt leivänsyrjään, voi voi... No minäpä jälleen todistuksia toimittelen, sen mitä niitä kukaan kykenee kirjoittamaan, vaikka olemassa olevat faktat on ilmoitettu. Moneenkin kertaan. Menkää nyt sinne Saksaan vaikka ja olkaa oikeasti sairaita ja oikeasti syövässä... silloinhan tukeakin voisi saada. Vanhempana ei jaksaisi moista pyöritystä ja tilanteemme kyseenalaistamista. Toki virkailijoillakin on omat sabluunansa, emme mekään haluaisi pitkittää tätä elämäntilannettamme, ottaisimme mieluummin sen normaalin elämän ja terveen lapsen. Röyh!


   Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina pääsimme/jouduimme/saimme olla osallisena yhdessä tv-jutussa. Kerron siitä ehkä joskus myöhemmin... Siinä kun purkittaa viimeiset neljä vuotta kameralle, niin voihan suo ja tunnemylläkkä. Todella raskas sessio. Kun kuvaaja, ohjaaja ja toimittaja itkevät räkä roiskuen ja meikä yrittää pysyä koossa kameran edessä. Samalla ihmetellään vahvuuttani, "tervejärkisyyttäni", selkeyttäni ja kykyä koota moinen paketti. Vahvaksikin kehuttiin, tosin minulle tämä vahvuus alkaa olla jo itselle kirosana, kroonistunut ja vihollinenkin. Milloin voin olla heikko? Osaanko edes? Samana päivänä tuon tunnemylläkän jälkeen saimme olla saattamassa isää ambulanssin kyytiin. Siitä on seurannut kahden viikon kriittinen tilanne, jatkuva kuolemanpelko ja tehohoito. Olen siis, yhdessä muiden sisarusten ja perheen kanssa tietenkin, ollut paljon isän vierellä Oulussa. Siinäpä justiinsa olenkin näitä roolejani miettinyt. Kuka olen? Esikoinen, joka yrittää pysyä esikoisen roolissa, tukea nuorempia, löytää nosteen, oljenkorret ja tsempata itseä ja muita. Lapsi, siis minäkin olen isäni lapsi. Äiti, kun juoksen teho-osastolta laitoksen toiselle reunalle ottamaan vastaan oman lapsen, joka tulee taksilla kotoa sytostaattihoidolle lastenklinikalle. Samalla yritän nollata oman huoleni kaikesta laajemmasta ja isästä niin, että kykenen olemaan vahva ja ymmärtävä äiti, joka joutuu sitten kandin kanssa väittelemään faktoista. Eihän minun nyt siellä kuulu romahtaa, jos lapseni minut usean päivän jälkeen näkee ja on tulossa omalle sairaalakeikalle. Taas törmään tähän vahvuuteen. Olemme junailleet asioita niin, että olen ollut paljon isän luona, laitostunut nyt aikuisten puolella, potilashotellissa ja käytävillä. Samalla koen, että minulla on ollut siihen mahdollisuus meidän tilanteemme kannalta. Ristiriitaista tuokin. Potilashotellissa ja omaisten huoneessa on törmännyt uusiin ihmisiin, tarinoihin ja vahvoihin ihmisiin. Viimeksi yksi omainen, monessa liemessä keitetty äiti hänkin, sanoi meidän olevan vahvoja naisia. Jälleen tuo vahvuus sanoiksi puettiin. Toisaalta nuo raakat ja raadolliset kohtaamiset käytännössä tuntemattomien kanssa ovat olleet myös hyviä, puolin ja toisin. Silloin olen ehkä kyennyt olemaan ilman roolia, olemaan vain ja kohtaamaan asiat. Löytämään jopa herkkyyden, haavoittuvuuden itsestäni.
   Viimeisten viikkojen aikana perheemme on entisestään tiukemmin yhteen hitsautunut. Isän vierellä on usein monta lämmintä kättä silittämässä. Isä ei ole yksin. Tänä aamuna tosin hoitaja "pihtasi" tietoa, kun soitin. Hän sanoi, ettei lukemilla (kreat, urea, hb, crp, pct...) ole väliä, kokonaistilanne ratkaisee. Lääkärin kanssa kannattaa keskustella, mutta sehän ei tietenkään oikeastaan nyt viikonloppuna ole mahdollista... Omaisena meillä on tietyt asiat, joiden varassa olemme keikkuneet, yrittäneet hahmottaa tilanteen kokonaisuutena faktoilla, labroilla ja sen mitä itse näemme. Olemme yrittäneet löytää jonkin johtolangan, miksi tämä tiedonhalu kyseenalaistetaan ja ei vain kysymiämme asioita tai lukuja kerrota. Vaikka kuinka tinkaan niin ei, enkä minä ole ainoa, vuorotellen olemme menossa lankoja pitkin sinne, sikäli mikäli joku meistä ei ole paikanpäällä. Ilmeisesti tämänaamuisen henkilökemiatörmäyksen jälkeen nimeni hehkuu punaisella niissä tiedostoissa. Avuttomuus on noussut jälleen uudelle tasolle, potenssiin joku hirmuisen iso luku. Ymmärrettävää on, että moinen tilanne jalostaa itsetäkin ne "vahvimmat" puolet esiin, olen varmasti kauhea omainen tietyillä mittareilla, kun kyselen ja tiedustelen, jauhan ja keskustelen. En toki kaikkien hoitajien mielestä, mutta pari naishoitajaa on sen antanut ymmärtää. Onneksi on ihania mieshoitajiakin sattunut...
   Tyttömme ovat käyneet, useitakin kertoja teholla. Reetta on jotenkin äärettömän rohkea ja vahva lapsi. Mistähän lie moisen vahvuuden perinyt? Lapsi riepu ja kaikki hänen kokemansa, voin vain kuvitella minkälaiset filmit Reetalla pyörii omassa mielessään, sillä tässä itsekin on kelaillut vaikka ja mitä viime vuosina koettua. Vapaaehtoisesti ja useita kertoja he ovat käyneet, vaikka se ei ole ollut missään nimessä helppoa. Laajasta, runsaslukuisesta klaanistamme on jalostunut uusia piirteitä, asioita ja ominaisuuksia tämän myötä. Eli olemme siis suhteellisen paljon olleet tien päällä, milloin milläkin kokoonpanoilla ja etäisyyshän on mikä on. Samaan aikaan olen ruikuttanut kohtaloani, etten pääse Oulusta kulumallakaan, sekö minun kohtaloni on. Meninkin ruikuttamaan silloin kesällä 2010, etten päässyt Ouluun, nyt en pääse sieltä pois, en näköjään mitenkään. Samaan aikaan vihaan itseäni ja omia ajatuksiani, miksikö minä itseäni mietin tässäkin asiassa, ruikutan omien tunteideni ja kokemusten kautta. Mutta näin se ihmismieli mitä ilmeisemmin toimii. Sattuneesta syystä, kun tuo mieli kun tahtoo kulkea mukana, vaikka missä on.
  Olen myös törmännyt yhteen rooleistani näin kotosalla, tyhmän äidin rooliin. Kivasti tullut kaikkea niskaan, sen mitä olen täällä pyörinyt. Yksi huippu kokemuksista oli esikoisen rippikouluun ilmoittaminen. Noh, vajokkina nörttinä ja koheltavana äitinä sekään ei ihan nappiin mennyt. Ilmoitin lapseni kyllä, mutta vahingossa seurakunnan lastenkerhoon, oli nääs väärä vipunen siinäkin paniikissa käytössä. Se sai sentään meidät yhdessä nauramaan, kun sähköpostiin tuli kuittaus siitä, että lapsemme pääsee sinne, lastenkerhoon nimittäin. Rippijutskat ei nyt ihan mennyt suunnitellulla tavalla, löysin epäonnistujan roolini. Jotenkin todella vaikeaa ottaa lennosta nämä kotiasiatkin hoitoon, kun on vaikka "lapsen rooli" menossa ja itkettää kauheasti se todellisuus. Jos itku puhdistaa, niin johan ollaan puhtaita. Onneksi sekä itku, että nauru jaksavat kulkea yhä käsi kädessä.
   Tänään pyrin pysymään lähes kotosalla ja yritän lähteä tanssikurssille. Huomenna ajelemme sakilla Ouluun. Salsaa tanssiessa olen saanut yhdeltä mieheltä nimen "retkula", sillä olen siihen rooliini kuulemma todella heittäytynyt. Löysät kädet ja elastinen yläkroppa. Se oli kuulemma kehu, kun määritelmää tarkensin. Näinäkin viikkoina olen päässyt suhteellisen paljon (itsekkään ihmisen roolissa) latautumaan tanssin kautta, heittäytymään vietävänä olevan rooliin. Tanssiessa minun ei tarvitse tehdä päätöksiä, ei tarvitse olla vahva. Kunhan uskallan heittäytyä ja luottaa viejään. Eihän sekään kaikkien henkilökemioiden kanssa onnistu, mutta aina joskus sentään.
   Reetta tuossa leipoi juuri isänpäiväkakkupohjan. Iso kakku jälleen teon alla. Huusholli odottaa siivoojan rooliin astumista, pyykkärin roolin olen jo tehnyt. Näyttelykin on kalenterimerkintöjen perusteella loppumaisillaan, mennyt hiukan sumussa koko aika. Muistin olevani myös huuhaan roolissa. Mitä ilmeisemmin pitäisi purkaa pois, varmaan alkuviikosta. Omat kuntoilut ja sen sellaiset ovat olleet ainoastaan tanssin ja ulkoilun puitteissa. Mutta eipä ole paljon napannut kellonaikaan sidotut vesijumpat, asahit tai kuntosalit. Kirjoittamista en ole edes muistanut, harkinnut tai ehtinyt. Varmaan olette sen huomanneetkin? Sillä on alkanut tulla kyselyjä kuulumisistamme. Elämämme on ollut aika nopeissa sykleissä, parin tunnin periodeissa. Menen mitä ilmeisemmin huomenna ja maanantaina Ouluun. Torstaina on jälleen Oulussa Reetan sytostaatti, joka kuorrutetaan kortisonin tuomilla haasteilla. Eli olen aika tapisti ilmeisemmin kotosalla loppuviikon. Rankoissa rooleissa olemme sekä äiti, lapsi, että koko perhe tulevan viikon.
   Tänne on tullut upea talvi, valtavasti puhdasta lunta, aurinkoa, täysikuuta ja luonnonkauneutta. Pakkasellakin olemme, ainakin vielä. Luonto on yhä se voimaa antava tekijä, se jaksaa hämmentää ja ihastuttaa upeudellaan. Siihen kun peilaa, niin tajuaa oman pienuuden roolinsa maailmankaikkeudessa, meitä ympäröivissä asioissa. Olemme niin pieniä, hiukkasia, herkkiä ja haavoittuvia. Vaikka kuinka yritämme olla ja näyttää vahvoilta. Voit siis vetää johtopäätöksen, että meillä on asiat tänään hyvin. Saamme olla kauhean kiitollisia, nöyriä ja jopa herkkiä.


   Mikäli sinulla on Isä, niin halaathan häntä.
Hyvää ja sydämellistä Isänpäivää kaikille ;-), ennen kaikkea Isille!


   Päätän raporttini tältä päivältä tähän, puen päivävaatteet, tarkistan kellon, puhelimen, kalenterin, jääkaapin ja peilikuvan. Keittiössä raikuu nauru ja tuoksuu kakku. Nyt menen, muutama rooli odottaa...

tiistai 21. lokakuuta 2014

ETAPPEJA

Etappeja, rasteja, määränpäitä, tavoitteita, välietappeja, saavutuksia, maaleja... mitä ne nyt onkaan, aina uusia saavutamme. Niitä on jälleen paukkunut rytinällä meillekin, joten siksi ajattelin hiukan aihetta avata... Tai siis lähinnä nyt paukutan tulemaan seuraavaa...




                                                          KÄDENJÄLKIÄ
                                         TIINA PIIPPO JA TYTÖT, SEKÄ PASI


                                                          20.10.-10.11.2014
                                               AKUSTIIKAN AULATILAT


                                              Avajaiset tänään ma 20.10.2014
                                                            klo 17.00    2. krs


                                                     OLET TERVETULLUT!






Kirjoitan lisää, jahka tässä ehin...


   Huomenta maailma, on tiistai.
Avajaiset oli ja meni, kiva ilta. Yksi koko perheen etappi jälleen saavutettu ja tavoitettu. On se vaan jännä, kuinka se yhteistyö meidän poppoolla tuollaisissa asioissa luistaa. Tytöt ovat erittäin nohevia ripustajia ja näyttelyn pystyttäjiä, taulut nousevat seinille itsestään. Minä saan ikään kuin kauko-ohjata ja homma etenee. Mikäli käyt näyttelyssämme, muistathan pistää vieraskirjaan nimesi ;-)


   Päivämäärissä on jälleen yksi vaikea ylitetty, nimittäin 18.10. Yksi elämäni raskaimmista päiväyksistä, juuri silloin Reetta sai diagnoosin, jo neljä vuotta sitten. Kuinka tuohon päivämäärään kuuluisi suhtautua? Siinäpä se. Minulle se on tavallaan ollut raskas päiväys, mutta voihan asian kääntää toisinkin. Tämän opin yhdeltä äidiltä, jonka lapsella paukkuu samaiset vuodet, sehän on juhlan paikka. Juhlan siinä mielessä, että meillä on lapset joita juhlia. Vuodessa, kahdessa, kolmessa ja neljässä vuodessa moni lapsi, osastokaveri ja kohtalontoveri on joutunut jättämään matkansa kesken. Antamaan periksi... Meillä on kaikkien näiden vaikeiden, raskaiden, epätodellisten, hullujen ja uuvuttavien vuosienkin jälkeen omamme. Eli yritän kääntää ja käänsinkin oman aivoitukseni uusille urille ja päätin ottaa asia juhlan kannalta. Pistimme pystyyn pikku pirskeet; saunomista, asiasta puhumista, hehkutusta, omatekoisia lihapullia, lohkoperunoita ja kuppikakkuja, neljä upeaa vuotta, kaikesta huolimatta. Eli tärkeä etappi.
   Viime tiistaina Reetalla oli jälleen polipäivä. Kauhealla vauhdilla vilahtavat nämä kaksiviikkoiset, tavoitteet, kalenterimerkinnät. Päällisin puolin kaikki on hyvin, kaikesta huolimatta. Pistänpä labrat pitkästä aikaa; Hb 113, trompparit 298, leukkarit 2,3, neutrofiilit 1,7, diffi puhdas!!, alat 520. Eli hyvät labrat, vaikka maksa-arvot ovat kohonneetkin. Leukkarit tavoitetasolla. Pitkästä aikaa kokeissa otettiin myös IGG, tai jokin muu kirjainyhdistelmä, se kertoo jostakin puolustushippusista, immunologisesta vasteesta ja sen sellaisesta, lähinnä talven pöpökantoja ajatellen. Asian minä otin puheeksi, koska infulenssarokotusmääräykset perheellemme osastolta saimme. Tiedän monille lapsille annettavan tähän liittyviä "paukkuja", eli tukea. Reetalle ei ole koskaan moisia hoitoja annettu, mikä sinänsä on aika uskomatonta kun ajattelee kaiken koetun, hoidetun ja paukutetun jälkeen. Kuulemma alentuneet kyseiset arvot ovat olleet aikaisemminkin, mutta korjaantuneet itsekseen. Näillä näkymin ensi käynnillä, 30.10. tätä mömmöä sitten tiputetaan. Ihan siksi, että ei mikään iskisi, semmoinen ulkopuolelta tuleva ja elimistöä kuormittava pöpö. Ihan siksi, että lapsemme jaksaisi ottaa näitä hoitoja vastaan ja taistella. On tuolla aineella nimikin, mutta minua ei itse asiassa jaksa se kiinnostaa, ihan sama kunhan siitä on hyötyä...
   Raskas reissu, tuo polikäynti meinaan, aina se on. Kaikkien niiden faktojen jälkeen, rivien välistä ymmärretyn perusteella ja kohtaamisten jälkeen... Mutta kun minä vain haluan, jaksan, uskon ja toivon yhä, että tästä selvitään. Ellei lääketieteellisesti, niin sitten ihmeiden kautta. Piste! En halua tuota toivonkipinää sammutettavan, vaikka tilanne on epätodellisen epätietoinen lääketieteellisesti ja tilastojen perusteella. Kun lapsemme voi hyvin, niin se olkoon siitä todiste. Kun lapsemme sanoo olevansa terve, niin olkoon se tavoite ja käsite. Kun lapsemme sanoo voivansa paremmin kuin joskus on voinut, niin kyllähän minä sen haluan uskoa. Näenhän minä, tunnen lapseni, kas kummaa näiden vuosien ja kauhean skarppien tuntosarvieni ansiosta joskus liiankin hyvin. Muistakaa meidän Reettaa  iltarukouksissanne yhä, yhä ja yhä... Puhaltakaa siihen toivonkipinään, ettei se pääse koskaan sammumaan.
   Kortisoniviikko takana, siinä meinaa itselläkin usko, toivo ja luottamus loppua, vaikka kuinka yrittää. Se on kauhea lääke, kuinka se vaikuttaa lapseemme pienelläkin annostuksella. Tavallaan minulle se on aina painajaisviikko, olen suoraan sanottuna hermop...., koko se viikon. Onhan tuo nyt nähty, useampaan kertaan. Toki itsellä se asenne on jo nykyisin valmiiksi ladattuna, kun annan ensimmäisen tabletin, voimattomuus on valmiiksi ihan tapissa... Eikä se ole kiva, vaikka kuinka yrittää esivalmistella, oikaista, latautua ja ajatella positiivisesti. Välillä tuntuu, että minä oirehdin ihan yhtä herkästi kuin lapseni, lieko tämän symbioosin aiheuttamaa. Tai kärsinkö näitä asioita ihan oikeasti jo lapseni puolesta. On se kärsimysviikko; lapselle, itselle, perheelle, koko huushollille. Reetallahan kortisoni jalostaa kaikki tunteet potenssin kahdeksan, aiheuttaa levottomuutta, raivoja, ylilyöntejä, herkistää, vaikeuttaa keskittymistä, väsyttää, uuvuttaa ihan voimattomaksi, pistää itkemään, naukumaan, volisemaan, käsittämään väärin ja puhumaan kauheita... Se syö sielua, noin niin kuin tiivistettynä. Kyseisellä viikolla laumamme kielenkäyttö ja käyttäytyminen on todellakin painokelvotonta, siihen syyllistyvät kaikki. Hormonihuurut sekoitettuna kortisonihuuruihin, todella kiva coktail nautittavaksi. Huh, mutta nyt se on taas takana, seuraava vasta kuukauden kuluttua. Reetalla on nyt ollut parin lääkkeen tiputuksen jälkeen kutinaa. Mietin josko ne maksa-arvot kutittelee, ajatus meni polillakin läpi. Antihistamiinia annoin kaksi kertaa, sillä selvisimme. Onhan se yhtälö, kortisonin kanssa vielä jatkuva kutina. Ihme, että lapsi sentään yönsä kohtuullisesti on saanut nukuttua. Mutta kyllähän tuo kaikki yöuniinkin vaikutti, mikä taas päivällä uuvutti, mikä taas omia kauhuskenarioita jalosti... Viime viikon Reetta oli koulusta pois, ihan inhimillisyyteen vedoten. Se on hirveä tunne, kun oma usko alkaa lapsen rinnalla loppuman ja toivonkipinä hiipumaan, se on pelottavaa, enkä halua sen jäävän pysyväksi. Onneksi tänään toivonkipinä on saanut jälleen uuttaa hohtoa, se ihana ja tärkeä liekki palaa taas! Eli mielestämme olemme jälleen savuttaneet tärkeän etapin, märänpään ja tavoitteen.
   Toisaalta, kortisonien voimalla Reetalla aukesi uudenlaiset maalaukset ja kädenjäljet. Kyllä siinä pensseli heilui ja maalit roiskui, kun neiti päätti maalata abstrakteja tauluja. Olen lopputuloksista hengästyneen ylpeä! Ihan uutta Reettaa, ihan uusia tekniikoita, ihan uusia värejä, ihan uusia aiheita. Tuon tuostakin neiti heitti pensselit menemään, aikoi lopettaa koko maalaamisen, eikä koske enää mihinkään... Kun huurut laskeutuivat niin neiti tarttui taas pensseleihin ja sai aikaan hengästyttäviä juttuja. Eli keittiömme oli viimeiset viikot valmiudessa koko ajan. Nyt on sitten jälleen yksi tavoite saavutettu, keittiö keittiöksi palautettu. Sekin on aika hieno asia kohdata. Kyllä meikämamma sai sunnuntaina kiksejä, kun pääsin imuroimaan, pakkamaan pensselit ja maalit. Se oli hieno tavoite ja etappi. Harvoin siivoamisesta niin paljon nauttii.
   Minulla on ollut myös kolmisen viikkoa, ainakin, todella raivostuttava yskä. Varsinkin öisin, semmoinen kuiva kutiseva ja valvottava. Pasi röhisee myös. Muilla tytöilläkin on omat flunssataipaleensa takana, Reetta on onneksi säilynyt terveenä. Mielestäni yskimisen suhteen on myös tietty tavoite saavutettu, olen pystynyt nukkumaan kaksi yötä ilman röhää. Jippiai, unta nuppiin meiningillä! Upea saavutus. En minä nyt yskösmittarilla itseäni vielä terveiden kirjoihin laske, mutta suunta on oikea. Mikä oudointa tai hienointa tästä yskästä huolimatta on se, että tanssiessa en yski. En kerta kaikkiaan yhtään. Mutta voihan vitalis, kun biisi loppuu ja tauko tulee, niin yskin kauheasti. Virkayskäkö? Eli olen siis pyrkinyt pitämään itseni tanssiliikkeessä noin niin kuin lievästi ilmaistuna. Kuluneen viikon aikana minut on kotoa vapautettu tanssimaan lukuisia kertoja, olen siitä todella, todella iloinen. Se on minulle niin tärkeää! Niin lataavaa, niin voimauttavaa. Torstain kursseilla, kun tilanne kotona oli akuuteimmillaan ajatus herpaantui hetkeksi. En kyennyt keskittymään kun todellisuus hulvahti päälleni, sekosin askelissa silmänräpäyksessä. Foksitaidot katosi huitsin kuikkaan ihan tuosta vaan, muutuin raahattavaksi kaappikelloksi. Riitti silmäys kelloon ja muistin; kortisoniaika, sytostaattiaika ja tehostesytostaattiaika... Kyllä siinä tanssittaja ihmetteli minkä jarrun päälle vetäisin, tökkäsi heti. Hytkyminen loppui kuin seinään. Aika pelottavaa, kun se tulee täydestä vauhdista, aiheuttaa pian ketjukolarin tassiparketilla... Onneksi sain itseni koottua ja aloin taas hytkymään.
   Tänään on taas bileet, Kaino täyttää 5 vuotta. Kuulemma lemmikkieläinliikkeeseen herkkuostoksille, harjausta ja paapomista. Mikäli yhtään lapsiamme tunnen niin eiköhän se ole illalla juhlakattaus, herkkuja ja muuta kivaa. Kukkia meillä onkin jo valmiiksi, saimme näyttelyn avajaisissa ihania kimppuja. Tavoite tuokin, koiran viisivuotisetappi.
   Aamulla nousin Reetan kanssa muita aikaisemmin. Pelasimme muutaman erän Skipboa. Tytöillä on koko viikko syyslomaa, saavat vötkyillä rauhassa. Reetta on palautunut jälleen omaksi ihanaksi itsekseen, se on aina tavoite jota odottaa... Tytöt ovat pelanneet ahkerasti myös sählyä ja sulkapalloa. On hienoa, että Reetta on jaksanut lääkkeistä huolimatta ottaa hien pintaa ja purkaa aggressionsa pelikentille, se on monta paukkua vähemmän kotona heitettäväksi. Kertoo myös loistavasta fysiikasta.  Jaksamisesta ja asenteesta, voisihan sitä sängynpohjallekin naukumaan jäädä. Niin kuin itse kukin, mutta ei se sillä kummene, parasta on pitää itsenä liikkeessä, asettaa aina uusia tavoitteita, etappeja ja määränpäitä. Se on tapa pysyä pinnalla, räpiköidä tai kelluskella etapilta toiselle. Nyt kun on näistä viime viikoista taas selvitty, niin pitää tsiikata jotain uutta ja kivaa kalenteriin ja elämään. Ei sen tarvitse sirkushuveja olla, kunhan on aina jokin ponttooni jossakin, mitä kohti pyrimme. Aamuaurinko on pirteän kaunis, pikkupakkanen ja upea syysluonto. Olen oivaltavinani, että tästä päivästä on tulossa kiva!
  
  

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

ELÄMÄNHALLINTAA

Koetko hallitsevasi elämääsi? Oman elämäsi hallitsija oletko tai luuletko olevasi? Mitkä ovat moisen asian mittarit? Minä en ainakaan enää luule yhtikäs mitään, siis oman elämän hallitsemisesta. Kunhan pyörin mukana omassa elämässäni, hallitsemattomasti. Hah, ha haa, siis todella hallitsemattomasti.
   Itse asiassa näin vilahduksen jostakin ohjelmasta, jossa joku tutki jonkun asuntoa. Tämä joku löysi asunnosta vaatepinoja, paperipinoja, lehtipinoja, tavarapinoja, mitä nyt yleensä ihmisen elämässä voi pinota ja kasata... Ja tämä joku sanoi, että tämä toinen joku, jonka talossa hän oli, ei hallitse elämäänsä. Sen kuulemma näkee pinoista... Käänsin kanavaa siinä vaiheessa, voihan himpskatti, en kestänyt enempää. Tämä joku kun meidän huusholliin tulisi pyörimään ja lukuisiin eri aihepiirien aiheuttamiin kasoihin törmäsi, niin eihän meillä ole mistään elämänhallinnasta hajuakaan. Ei totisesti!


   Kun avaa ulko-oven, törmää kenkäkasoihin, myös kaapit pursuavat kasoittain takkeja, ulkoiluvaatteita, muuta rekvisiittaa. Eli elämänhallinnan hallitsemattomuus näkyy heti ensi silmäyksellä. Toki siitä saa jo viitteitä pihalla, on lehtikasaa, betoniraparperinlehtipinoa, kesäkalustepinoja, kaiken näköisä materiaaleja vaikka mihin projektiin, pinoissa ja läjissä tottahan toki.
   Pyykkejä, kasoittain, viikattuina pinoina. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Nyt moniin kasoihin kuuluvat myös vuodenaikojen vaihtuessa vaihtuvat päällysvaatteet ja kengät. Samaan aikaan tytöt kävivät kaappejaan läpi, jälleen on jos mitä kasaa kierrätykseen lähdössä.
   Keittiömme, huh, on jälleen luovassa tilassa. On lautakasaa, maalikasaa, pensselikasaa, taulupohjakasaa, savimassakasaa, lasityökurssikasaa. Välillä toki kasaantuu myös ihan oikeita keittiönkin asioita, tiskejä, ruokatarvikkeita ja sen sellaista. Eli elämämme projektiluonteisuus, kasautuu keittiöömme. Sitä kaikki eivät ymmärrä, olkoot siis ymmärtämättä. Samoin paperikasat, hoidettavat, muistettavat, ajankohtaiset, informatiiviset, läheltä liippaavat, tarvittavat, ohjaavat... Kasaantuuhan ne, ihan pinoiksi saakka. Vaikka kuinka nypyttää, niin ne vain tahtovat vaihtaa paikkaa, kasaantuen seuraavalle pöydälle. Toki näihin kasoihin liittyy myös omat projektit kirjoittamien suhteen, on keskeneräiset, valmiit, aloitettavat, luettavat, tarkistettavat. Myös käsityötarvikkeita kasaantuu, on lankapinoja, virkkuukoukkuja, isoäidinneliöitä, sukantekelettä, puolivalmista lapasta, merkkuutyötä ja ihan omia kokeiluja.
   Ideamme ovat myös kasaantuneet, sillä jotenkin kaikki negatiivinenkin on kasaantunut, niin ettemme ole kyenneet olemaan luovia. Minulla on jo usean viikon ajan pyörinyt kaiken maailman asioista kertynyt negatiivinen kasauma sielussa, kropassa ja elämässä. Se on jumittanut ja hieman jumittaa vieläkin. Sillä emme voi hallita elämässämme liikkuvia lieveilmiötä ja Reetan sairauteen liittyviä asioita millään tavalla. Emme siis todellakaan koe elämämme hallintaa sillä sektorilla. On suunnattoman raskasta pyöriä omassa elämäsään, tavallaan kuin sivusta katsojana. Se on se oma elämä ja siihen liittyvät asiat, jotka tiedostaa, mutta ei puhettakaan että siitä saisi napakkaa otetta. Toki koen, että se on semmoinen oma kuplansa jossa pyörimme, mutta se on semmoista raivostuttavaa sinkoilua. Kuplasta ei saa otetta millään, mutta se pitää kuitenkin sisällään. Vähän niin kuin astronautit leijuvat avaruusaluksessa.
   Reetan asiat ovat päällisin puolin hyvin, ihan oikeasti. Olemme myös koulukokeilun myötä tekemässä tarvittavia muutoksia koulunkäyntiin, jotta varsinkin hoitopäivinä ja kortisoniviikkoina jokin armollisuus olisi havaittavissa. Että lapsi saisi kokea koulusta paljon hyvää, eikä kasaantuvat läksyt painaisi mieltä. On jotenkin kohtuutonta, että samaan aikaan kun lapsi saa rajuja hoitoja, kuulee raakaa faktaa omasta elämästään ja tilanteestaan, pelkää koetuloksia, hän yrittää keksittyä vaikka matemaattisiin kaavoihin. Siinä kasaantuu lapsenkin sieluun semmoiset määrät asiaa, ettei sitä kukaan voi ymmärtää, eikä auttaa. Raadollisimmillaan ajateltuna se menee näin, että puhelu kertoo onko syöpä nostanut päätään, samaan aikaan lapsi miettii matematiikan yhtälöä, kun seuraava puhelu voi tavallaan muuttaa kaiken. Ja ottaako lapsi huolimattomuusmerkinnän tekemättömistä laskuista, kun ei kerta kaikkiaan voi peloiltaan, tietoisuudeltaan tai kivuiltaan keskittyä. Keskittymään tavallaan hänen elämänsä vähäpätöisimpään asiaan sillä hetkellä, kun oma elämä on toisessa vaakakupissa. Se on raakaa, todellakin. Miltä lapsesta itsestä moinen tuntuu, kun ei voi asioita hallita. Osaako sitä kukaan määrittää, sanoiksi pukea. Muta tämä mieltäni painanut asia on nyt otettu käsittelyyn ja hallinnassa, sen suhteen olemme nyt hyvillä mielin ja todella levollisia.
   Perjantaina, pian viikko sitten kävimme polilla. Että ne ovat minulle raskaita keikkoja, taas piti jopa itkeä tihiruttaa, kun faktoja kohtasi. Ihan vain faktan koko paikan olemassaolosta, oman lapsen tilanteesta, hoitohenkilökunnan lämmöstä ja inhimillisyydestä, heidän aidosta huolestaan ja kiinnostuksestaan, hyvistä keskusteluista, kiireettömyydestä ja kohtaamisen rohkeudesta. Tavallaan se lämpö läikähti syvältä ja kaikessa kauheudessaan elämäämme peilaten tuntui myös hyvältä. Sellaista ymmärrystä ei ihan kaikilta kykene saamaan, se on sanomatontakin, kiitos teille! Seuraava keikka häämöttää jo kalenterissa, peräti ensi tiistaina. Jälleen lääke ja lisänä hammaslääkärin luona käynti. Näiden hoitopäivien välissä ei tavallaan ehdi edes latautumaan, kun pukkaa jo uutta keikkaa päälle. Ensi viikon tunnelmia jalostaa vielä kortisonit, eli voin vain kuvitella ettei sillä viikolla ole elämänhallinnasta hajuakaan. Onneksi sitä viikkoa seuraa myös syysloma, se tulee tarpeeseen. Koko tyttölaumalle.


   Perheessämme on myös jos mitä remppaa menossa. On leikkausta, tutkimusta, hoitoja, jumppaa, diagnoosin odotusta jne. Sekin kuormittaa elämänhallintaa myös lähipiirin osalta. Raskasta myötäelää mukana, mutta toisaalta muiden mukana myötäeläminen hiukan antaa ilmaa omaan elämään. Saa hajurakoa oman elämämme hallintaan, kun kuormitusta tulee oman tiukan kuplan ulkopuolelta. Ihan pimeä yhtälö tuokin. Eilinen oli tavattoman raskas päivä, moniltakin osilta. Yllättäviä asioita, yllättäviä yhteydenottoja ja välillä tuntui, että ilmat puristuu myötäelämisen voimalla. Raskas päivä elettäväksi, mutta tavallaan se rauhoitti omiakin aivoituksia, pisti tajuamaan jälleen kuinka moni asia on hyvin. Itsellä, perheellä ja Reetalla.
   Lauantaina kävin tyttöjen kanssa terveyskeskuksessa vuodeosastolla isää, eli pappaa katsomassa. Papalla on uusi polvi. Kun pappa nosti lahjetta paljasti hopeisen niittirivin, alkoi tytöillä pörräämään nupissa. Siinä vaiheessa meinasi kaikilla tulla pyörtyminen, kun niin kauhistutti. Olihan melkoista elämänhallintaa saada moinen lauma hissiin ja pois osastolta. Kuulemma näkyi valoja ja huippasi, heikotti ja pörisi. Mitä ilmeisemmin Reetan sairauden myötä tytöillä on kaikilla vaikeaa mennä moisiin laitoksiin, jo ovelta tuoksut näyttävät tyrmäävän heidät. Ymmärrän lapsiani, sillä itselläkin on laitoskiintiö sairaaloiden osalta ihan täynnä, pörrää todella helposti, eikä siinä vaiheessa ole elämänhallinnasta tietoakaan.


   Viime lauantaina olin myös savimuottikurssilla. Siellä kaikessa rauhassa, ohimennen, menetin elämänhallinnan kroppani osalta täysin. En vieläkään syytä tiedä, mutta vedin spakaatin kesken kaiken. Olin kyllä hämmästyttävän notkea, ihan itsekin ihmettelen yhä. Enkä edes itseäni loukannut pahemmin, mitä nyt hiukan kolhin ja kynsiä katkoin. Olen mennyt myös tanssikursseilla oman mukavuusalueeni äärilaidalle. Olen jopa jenkkaa opetellut, vaikka se on aina ollut inhokkejani. Kävin kaksi tuntia jenkkakurssia, jaksoin tanssia koko ajan. Eihän se hyppyjenkka tasan tyylipuhdasta ollut, mutta ylitin itseni. Ja löysin luottamuksen jopa siihen lajiin. Lauantaina olin tanssimassa ja kokeilin jenkkaa ihan tanssipaikalla, osasin, jaksoin ja jopa nautin moisesta. Se on yllättävä elämänhallinnan osa-alue, jonka olen saavuttanut. Välillä kauhuskenario jenkassa kyllä meinaa menoa jarrutella, kun ajattelen, josko tanssittajalla ote lipeää niin se on melkoista rytinää meikäläisen kohdalla. Silloin ei ole tietoakaan elämänhallinnasta kun otteesta sinkoaa.
   Aamulla yritin pikasiivouksen jälkeen ottaa aikalisän ja elämäni hallintaan saunomalla. Siinä löylyttelin kaikessa rauhassa, kunnes kiukaalle vettä nakatessa irtosi löylykauhasta se kippo-osa ja käteen jäi vain varsi. Hämmentyneenä jäin varsi kädessä katselemaan, miettimään, onkohan minulla sittenkään minkäänlaista elämänhallintaa, missään asiassa, kun kaikki lähtee noin helposti lapasesta...

lauantai 27. syyskuuta 2014

SINKOILUT

Sinkoilut, ajattelin nyt sellaiset nupistani suloisessa sekamelskassa ulkoistaa. Siis onko ne sekamelskassa, ei ne ainakaan järjestyksessä ole. Sikin sokin sekaisin, sinkoillen laidasta laitaan semmoisena soppana, sörsselinä, seoksena, sotkuna, suloisena?... Mistähän taas tuo suloinen-sana tuohon tuli. Pistää aina takertumaan, avaamaan, pysähtymään. Sillä kun vedän tajunnanvirtana, en pahemmin "kumita" ajatuksiani, joskus niihin on itsekin hyvä pysähtyä, kun semmoinen sinkoaa nupista. Edellisessä postauksessa takerruin sanaan kiva, kaiken todellisuuden kivuuteen, miksi sellainen sana nousee, vaikka ei kaikki niin kivaa ole. Vai eikö sitä itse huomaa, vaikka onkin kivaa. No, nythän sana vaihtui suloiseksi... No, ei auta kuin lähteä siitä, kaivelemaan sekavaa sinkoilua.


   Suloinen ja hyväntuulinen Reetta nousi pussailemaan elikoita. Tämä loppuviikko on ollut hyvä ja nautittava, alkuviikosta kortisonit vielä jalostivat tunnelmia. Reetalla on ranskanleteillä aikaansaadut kiharat, kunnon pörrö. Verna ne letitti, toissailtana saunan jälkeen. Tuplat saunoivat yhdessä, kynttilänvalossa ja tuoksuissa. Verna on ollut useamman päivän pois koulusta, flunssan vuoksi. Semmoista tukkoista röhinää ja räkimistä, ei kuumetta. Vanhempainillassa saimme selkeät ohjeet poissaolojen suhteen, "puolikuntoisena tai sairaana ei saa tulla kouluun. Varsinkaan liikuntaan ei kannata silloin osallistua ja (luokanvalvojan sanoin) näin halutaan varmistaa, että luokan oppilas, jolla on alentunut immuniteetti voi turvallisin mielin käydä koulua". Hienosti ajateltu. Minullehan on itselle aina ollut todella vaikeaa myöntää olevansa sairas, yrittäjänähän ei koskaan ole ollut liian kipeä, sairas tai puolikuntoinen tekemään töitä. Yrittäjyysaikana se ei ole ollut vaihtoehto, kun muut ovat kaatuneet ympäriltä, on itse ollut tehtävä omat ja muidenkin työt. (Kauhufilmi pyörii kahdenkymmeneyhden päivän työputkesta, kun kaksi henkilöä oli pois töistä. Työpäivien pituus neljä-kuusitoista tuntia vähintään. Itsellä paha hermosärky hampaan poistosta, aiheutti kipuhelekuttia ja muita kivoja lieveilmiöitä, valvotti ja piti vetää mömmöjä... Yksi ajettu kolari ja kerran putosin hermosäryn vuoksi uunin alle, kun jalat lähti alta, mutta työt oli tehtävä...) Eli nykyään yritän olla näissä sairastapauksissa (itsellenikin) armollisempi, hoitaa pois ja kuntoon, ettei mitään pahempaa satu tai aiheudu. Tai ihan vaan että paranisi, kas kun on kuulemma sellaisiakin sairauksia joista parannutaan, jopa ihan kotikonstein. Sekin on hyvä tajuta, huomata ja oivaltaa.
   Isommat tytöt ovat jo räkätautinsa lusineet, nyt se on jalkautumassa minulle, joka aiheuttaa myös sinkoilua. En halua, enkä tarvitse moista ja pitää tarttua heti sen hoitamiseen. Pasikin turisi muutama viikko sitten. Mutta yksi on, joka ei röhise, eikä rähise. Se on meidän Reetta. Muinakin vuosina Reetta on itse asiassa sairastanut vähemmän näitä liikkuvia kulkutauteja, kuin muut tytöt. Ihmeellinen asia, mutta ei todellakaan haittaa. Ensi viikon perjantaina on jälleen sytostaattipäivä, joten pidetään pimu kunnossa, jotta lääke voidaan antaa. Kauhean nopeasti nuo kaksiviikkoset menee, vilahtaa. Jotenkin tällä hetkellä aikaratas rouskuttaa valtavalla vauhdilla, minua pelottaa ajanjuoksu, ajan sinkoilu ja kaikki mitä on kenties edessä. Jos on pahoja asioita tulossa, niin olemmeko latautuneet, valmiita, tarpeeksi vahvoja taistelemaan. Ei todellakaan, omat voimavarat ovat aika heikolla hapella, edellisten maratonien rasitus on yhä olemuksessa... Inhottaa moinen ajatusvirta ja sen sinkoilu, kuinka se jalostaa valtavaan kiihkoon heti kaikki pelkoskenariot. Kuinka niitä voisi ja osaisi hallita?
   Mutta nyt sinkoan kuluneeseen viikkoon. Reetta on saanut kokea ensimmäistä kertaa joitakin asioita, jotka ovat aika yllättäviäkin. Itse en olisi välttämättä osannut ajatella, mutta Reetta ääneen ne ajatteli. Kun Verna on ollut pois koulusta, on tavallaan ollut aika huippua, että Reetta on saanut käydä yksinään koulua, tehdä asioita ensimmäistä kertaa yksinään. Mennä koulumatkan, viettää välitunnit kavereiden kanssa, huolehtia läksyistä, olla alakoululla ainoa meidän perheen pimu, kun niitä oli siellä vasta neljä. Olla yksikössä eikä tuplana. Ensin asia muka jännitti, mutta loppujen lopuksi näin kuinka neiti nousi uuteen lentoon asian oivallettuaan, oman yksilöllisyytensä tajuttuaan. Kuinka neiti on ollut töpinöissään, saadessaan kertoa yksin, ei yhteen ääneen, päivän kuulumiset, läksyt ja oivallukset. Myös laatuaika Vernan kanssa on tehnyt hyvää, sillä se neiti ei pahemmin vaadi tai huutele omia asioitaan. Jännä on myös tajuta, että vaikka Reetta on joutunut käymään, olemaan ja kokemaan rajujakin asioita todella yksin, niiden pelottavuus on hämärtynyt ja unohtunut. Ne ovat kuuluneet siihen vaiheeseen hoitoa ja nyt ollaan koululaisia. Käkkäräpäämme on siis saanut loistaa ihan eri tavalla tällä viikolla omassa yksilöllisyydessään, en ole siis sitä hehkua lannistanut. Kuinka nopeasti hyväntuulisuus palaa, kun lääkkeiden vaikutus loppuu, kaikki ne sinkoilevat lieveilmiöt niiden vuoksi. Se jaksaa yhä uudelleen ihmetyttää. Eilinen suunnistuskin sai sellaiset mittasuhteet ja nosteen, että. Vaikka Reetalla oli radalla mennyt melkein puolet kauemmin kuin jollakin toisella, ei se haitannut pätkääkään. Vaikka oli ylämäkijuoksussa pistänyt, sattunut ja väsyttänyt, rastitkin olleet umpimetsässä hukassa ja hiukan ollut kylmäkin. Mutta ei, sekin oli mieletön seikkailu, jota jaksoi hehkuttaa moneen kertaan. Onhan ne asioita, joita saa kokea ja tehdä ensimmäistä kertaa, nyt ihan jopa yksilönä. Ja ei kuulemma haittaa, vaikka hän on luokan lyhin, ääni on kuuluva, persoona tarpeeksi vahva tullakseen huomatuksi...
   Aamuaurinko on kirkas, jalostaen jälleen pölyt huippuunsa. Ihan irtoaa puhaltamalla kirjoituspöydältä, irtoaakohan muilla. Puhalsin uudelleen ja sinne ne sinkoilevat ympäri huushollia. Hah, enää ei tarvitse pyyhkiä, hahaa. Joo, siivota pitäisi jälleen, pyykännyt olen tällä viikolla ahkerasti. On menossa talvi- ja kesävaatteiden organisointi. Joko toppaa tarvitaan? Sukat on pitänyt jo ottaa käyttöön, minunkin, se on aina jotenkin kahlitseva asia. Minä kun tykkäisin sinkoilla paljain varpain aina, ympäri vuoden. Nyt Tessalla torisee uudelleen nenä, kuulemma minä ja Verna olemme tartuttaneet. Tätähän tämä syksy aina on loputonta kierrettä kulkutaudeista, palelemista ja kastumisia räntäsateessa.
   Olen myös liki vuoden odottanut omaishoitajien kuntoutukseen pääsemistä, muutamaksi päiväksi. Kyseinen kurssi alkaisi nyt maanantaina. Minä, tukijaisilla elävä ihminen, onnekseni hoksasin jotain ennen kuin kurssi alkoi. Nimittäin, jos menen kurssille, niin silloin erityishoitorahani ja muut tukijaiset pääsevät/joutuvat  katkolle. Ja katkon jälkeen ne myönnetään uusilla päätösperusteilla, eli useamman sadan euron kuukausipudotuksilla. Uusin perustein, uusien hakemuksien ja muiden kommervenkkien ja todisteluiden jälkeen. Eli, olen perunut moisen kurssin ja kuntoutuksen osaltani, sillä taloutemme ja byrokratiamme lappusulkeisineen vaikeutuisi jälleen. Eli mitäpä tuota, kuntoutumaan tai saamaan aikalisää... Jälkimaku oli hetken aikaa kakka, mutta eipä tuo enää haittaa, nyt on kalenterissa jälleen paljon "vapaata". Kysyivät siirränkö myöhempään ajankohtaan? Kysyin, onko minulla sitten oikeutta, jos lapseni on kokoaikaisesti koulussa, enkä ole enää täysipäiväisesti ja kokoaikaisesti omaishoitaja? Niin, eihän minulla enää sitten ole oikeutta omaishoitajan kuntoutukseen, jos en enää ole kokoaikaisesti omaishoitaja, eipä tietenkään. Eli säkki, jonka pohja tuli jälleen vastaan, mutta näin laki asiat tulkitsee. Ihan sama, onneksi tajusin ennen kuin kaikki mutkistuisi. Kyylään, tarkistan ja varmistan, tätähän tämä kyylän elämä. Kyyläämistä ja sinkoilua, onneksi sain vastauksia, kun tajusin oikealle ihmiselle soittaa ja oikein kysymykseni asettaa.
   Aamumme alkoi uudella yllätyksellä, voit pompata tämän jakson yli, jos luulet ettet halua lukea. Meillä on olkkarissa korkealla kaksi hyllyä, hiukan limittäin ja sinne ylös kolmeen metriin ulottuvat. Yleensä niillä hyllyillä on ollut kynttiläkippoja, kirjoja, taidetta, kukkia. Sellaisia asioista, jotka tarvitsevat tilaa, turvaa ja niitä käytetään harvemmin. Kuuro kissaneitimme on nyt nämä hyllyt kesän mittaan vallannut. Miksi vasta nyt, sitä emme ole keksineet. Vieno karauttaa täysillä kajarin päälle, siitä piirongin päälle, siitä alimmalle hyllylle ja siitä seuraavalle hyllylle ja siitä vielä pitkällä loikalla keittiön kaappien päälle. Hyllylaudat notkuu ja tavarat ovat putoilleet tai ihan tulleet kissan aloitteesta pudotetuksi pikku hiljaa. Milloin iskeytyy taulu lattiaan ja kissa ihmettelee mikä meni. Jostain syystä Vienosta on kiva irrottaa oma kulkuspantansa juuri tuolla korkeimmalla hyllyllä, nakata se alas ja seurata katseella. Välillä kissa leikkii hyllyllä häntänsä kanssa, tekee kuperkeikkoja ja notkeilee niin että meitä pelottaa, milloin putoaa katti alas asti. Tai sitten Vieno nukkuu siellä vailla huolen häivää tuntikausia ja me huutelemme ja etsimme kuuroa kissaamme, kun luulemme sen karanneen. No tälle aamulle annoin kissalle tonnikala-aamupalan, se on meidän aamutraditio. Kissa karautti maha täynnä jälleen ylimmälle hyllylle ja temppuilemaan. Sitten kuului epämääräinen kurnutus ja loiske, neiti oksensi aamupalansa olohuoneen katonrajasta alas lattialle saakka. Ja seurasi katseellaan moista temppua. Tonnikalamössöä riitti laajalle, mitä siihen nyt linjalle sattuikaan: toinen hylly, toisen hyllyn kirjat, iso Kuvaraamattu, kaiutin, lattia- ja kynnyslistat ja lattia. Onnekseni minä satuin juuri yrjön hetkellä rykimään ja räkimään, en siis ollut ensimmäisenä paikalla, enkä myöskään päässyt siivoamaan. Pasi sen siivosi ja kissa seurasi katseellaan, mitäköhän nyt tapahtuu. Ihan kiva singota suoraan sängystä moiseen puuhaan, se on tämän perheen vanhemmuutta jalostetuimmillaan. Voiko kissalle olla pahana, eihän se periaatteessa sen syy ole, ei siis tarvitse. Mutta näin se vain tällaisella laumalla menee, milloin mitäkin eritettä sinkoaa mistäkin...
   Nyt voit jälleen palata lukemaan, sillä se siitä. Fanny on pelaamassa sulkapalloa, muut pelaavat hyväntuulisina jotakin hauskaa lautapeliä. Verna leipoi illalla leipää, nyt saamme aloittaa aamumme sillä. Pasi pesi auton ja kasteli varpaansa. Minä nakkaan miehen töihin, pyörä auton perässä keikkuen, raukka on liian rasittunut pyöräilemään, kun on ollut aika tapahtumarikas tämä aamusessio... Yksi serkku tulee päiväkylään, jahka herää. Niin ja on sukuun syntynyt tällä viikolla myös uusi serkkupoika, kuudestoista lapsenlapsi meidän parveemme. On hämmentävää tajuta ja oivaltaa, ettei tällä hetkellä tietääksemme kukaan ole suvussa raskaana. Siis tuliko lisääntymiseen nyt aikalisä? Häh?  Pasi lähtee juhlimaan kaveriaan, alkaa nuo kaverit täyttämään viiskymppisiä ja kuuskymppisiä... Kauhian vanahoja kavereita! Jään typyjen kanssa viettämään naisteniltaa ja höyryämään omiamme. Ehkä yksi serkkutyttökin tulee yöksi, kuulin juuri.
   Kuluneina syysviikkona ole kulkenut tuon tos-oireyhtymäni kanssa kimppajumpassa terveyskeskuksen fysikaalisessa. Tehnyt ohjattuja liikkeitä ja kohdistaen oikein tuohon puristettuun kehonosaan ja raajaan. Hiljaa hyvä tulee... eihän se kerta rytinällä ole tullut, joten vaatii sitä minun olematonta kärsivällisyyttä myös korjaantuakseen. Lisäksi säännöllisesti kotivenytyksiä, hermoratahierontaa, lisänä olen maanantai aamuisin seitsemältä osallistunut aamu-asahiin, eli itämaiseen puistojumppaan. Kaikki tukevat toisiaan. Tanssimisenkin olen startannut, tänään osallistun kolme tuntia, mutta nyt opettelen kohtuutta tuossakin asiassa, en ole säntäämässä jokaiselle kurssille. Onhan minulla jo pohjaa viime talvelta, joten uskallan jotkut alkeet jopa ohittaa. Uutena asahin lisäksi on savi-keramiikka-kurssi, lasityökurssi yhdessä Ukkokullan kanssa, pääsin myös lasityönmuottikurssille. Kirjoittajakurssit ovat aina satunnaisesti pari kertaa syksyllä. Eli onhan tässä mihin sinkoilla. Kateus, heräsikö? Suotta, minun on vain pakko pitää itseni liikkeessä, hyödyntää joutoaikaani, hakea uusia aluevaltauksia. Vesijumppaan en ole vielä ehtinyt, paas kattoo milloin sinne loiskautan. Ellei minulla ole jotakin mihin sinkoilla, sinkoilen kotona ihan seinähulluna, sen voin kyllä myöntää. Monilla kursseillahan minä olen tasan se eläkeläisten seassa oleva kummajainen. Eli herää kysymys, kenellä ne vanhat kaverit ovat? Aina se nuorin, mikä jaksaa minua yhä uudelleen hämmentää. Miksi olet täällä? Miten et ole työelämässä? Olet uusi naama, kuka ja mistä? Seli seli, lyhyesti ja rehellisesti selittänyt olen, mutta onpahan myös napsahtanut selkään taputtelua ja jopa sympatiapisteitä, jopa ymmärrystä miksi en joku kerta jossakin ole. Yleensähän sitä mielletään työikäisen ihmisen osallistuminen ikäihmisten aikataulihin sopiviin harrastusmahdollisuuksiin kummajaisena, onko tuo syrjäytynyt, vajokki, laiska, outo, joutilas vai mikä? Myönnän, kaikkia noitakin piirteitä löytyy. Mikä moisen mahdollistaa? No tällä hetkellä tämä tilanne mahdollistaa  minulle tämän, olen siitä onnellinen, että uskallan hyödyntää tämänkin aikani sinkoiluun. Voisinhan minä nypyttää vain kotona se muutaman tunnin, jonka Reetta käy koulua, sinkoilla hermorauniona ja umpilaiskana. Nämä kurssit ovat kansalaisopiston ja käytännössä "ilmaisia" kausikortin hankinnan jälkeen. Toki materiaaleista napsahtaa kuluja, mutta pitää yrittää pysyä kohtuudessa. Viime viikonlopun kirjoittajakurssilla tarjosin mummuille ja papoille omatekoisia hillojani voileipäkeksien kanssa. Oli hämmentävää tajuta asian käänteinen oivallus. Nyt mummelit kyselivät ja kirjoittivat minun hilloreseptejä vihkojensa kulmiin, eikös sen pitäisi olla toisin päin? Onko minulla tämä mummoilu ja marttailu mennyt jo hiukan liian pitkälle, pitäisikö huolestua, siitäkin. Muutama viikko sitten tässä kehää kiertäessäni varasin myös näyttelytilan. Minulla nyt vain tarvitsee aina olla jokin kiintopiste jossakin. Nyt se on kalenterissa, avajaispäivämääränä. Hih! Tavoite, suunta jne. Ajattelimme tehdä osittain kierrättäen ja ideoiden näyttelytyöt. Reetalle ja minulle on kertynyt myös muutama tilaustyö, nekin voisi samaan syssyyn maalata. Mitään tiettyä teemaa emme harkitse, emme värin tai aihepiirin mukaan ajattele rajoittua, kokeilemme vähän kaikenlaista. Paas kattoo mitä saamme aikaiseksi, vai onko lopputulos minimalistinen... Se minimalistisuuskin olisi ihan uusi juttu, meidän perheen akkalaumalle. Tyypilliseen tapaan ateljeetahan ei ole edelleenkään, joten maalaamme sitten turnauksenomaisesti kerralla kaikki. Eilen ostin viisi kiloa ilmakuivuvaa savea kotiin, nyt on pikku patsasta ja savityötä joka lähtöön, hauskoja tuotoksia. Eli ateljeen perustaminen ja saviharrastus lipsahti vähän niin kuin vahingossa päälle, iltaruuan söimme siis olkkarin lattialla telkkaria katsoen. Tätähän tämä huuhailu tulee olemaan seuraavinakin viikkoina.
   Mitä sitten kirjoittamiseen tulee, se on minulla hiukan ja aika paljonkin auki. Kirjoitan kyllä, paljon kaikkea; runoja, pakinoita, monologeja, aivoituksia, fiktioita, kirjoitustehtäviä, mielikuvaharjoituksia, sanaleikkejä... luukutan niitä nopeasti. Mutta miten käy tämän blogin, olen jotenkin niin kyllästynyt tähän faktan jauhamiseen. Tai minulla raukalla oli visio keväällä ja viime talvena, että saisin lopettaa täällä jauhamisen onnellisten tähtien alla... Haluaisin niin saattaa loppuun tietyn aikakauden ja jatkaa anonyymina perheenä, ilman tätä. Haluaisin luukuttaa maailmalle, että lapseni on voittanut taistelun, saavuttanut terveyden, normaaliuden ja kaikki on hyvin... Mitä sitä nyt äiti lapsensa sairaudesta osaa toivoa, sitä on itse asiassa aika vaikea sanalliesti määrittää, kertoa ja kuvailla... Mutta ehkä ymmärtänet mistä haaveilen, toivon, jopa unelmoin tuolla sektorilla... Ajatukseni sinkoilevat todella laajoilla, iloisilla, valoisilla, positiivisilla kaarilla, kun kuvittelenkaan moisen tilanteen. Kunpa se meille mahdollistettaisiin, todeksi annettaisiin. Tällä viikolla sain kuulla, ihan ammattilaisen mielipiteen tilanteestamme. Ennen kaikkea tilanteemme jatkuvassa, aina uudelleen jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Kuulemma siitä selviytymiseen ei ole olemassa selkeää kuviota, kuinka selvitä. Ei karttaa, jota seuraamalla jaksaa. Ei sovellusta, joka auttaa löytämään ratkaisut. Ei tiedettä, joka selittäisi. Epävarmuus on niin käsin kosketeltavaa ja niin nopeasti vaihtelevaa, ettei kukaan kykene sitä niin sanotusti oikein ohjamaan ja neuvomaan. Näinpä nämä meidän omat selviytymiskeinomme ovat mitkä ovat, eivät suinkaan kaikille passelit. Sain kehuja siitä, kuinka jaksan kuulemma löytää yhä uusia keinoja suhtautua ja selvitä. Ennen kaikkea jaksaa perheenä ja löytää matkasta jopa hauskuutta ja hyvyyttä. Kivaa suloista sinkoilua. Viimeksi kuluneen viikon aikana minua on itkettänyt usein, olen märissyt hiukan joka käänteessä. Sillä kulunut, mennyt kortisonikuuriviikko aiheuttaa ja nostaa oman avuttomuuden jälleen ihan uusille tasoille. On raskasta kuunnella, katsoa, seurata, jaksaa, valvoa, ymmärtää ja ohjata lasta, joka ei ole oma itsensä. Kaikki kärjistyy negatiivisen, narinan ja kivun kautta. Levottomuus, kivut, unettomuus, säryt, kärsivällisyys, kärsimättömyys, huonotuulisuus ja muut tunteen sinkoilut laidasta laitaan. Kuinka ihana oli huomata, että yhtenä aamuna sitten ylös nousi iloisena kupliva ja elämänhalua sinkoileva lapsi, omana itsenään. Siinä sinkoaa omakin nyyhkyttäminen taka-alalle, kun ei ole niin avuton olo. Ei tarvitse tuntea jatkuvaa valtavaa ja hallitsevaa avuttomuutta ja tuntea jatkuvaa pahaa mieltä, eikä tajuta, että jatkuvasti kirahtaa kyyneleet. Tänään huushollissamme sinkoilee jälleen hyvä syke. Sitä on minunkin kiva singota vähän tanssikurssille pyörähtelemmään. Kivaa ja suloista sinkoilua sinunkin viikonloppuusi!




 P.S. Tässä on tekstistä puuttuva A-kirjain, laita se sinne mihin se kuuluu, kun huomaat sen puuttuvan. Löysin virheen kerran, mutta en löydä sitä enää uudelleen. En vain viitsi jauhaa tekstiä moneen kertaan, kun tekee mieli singota jo seuraavaan aiheeseen. Sori myös muiden kirjoitusvirheiden puolesta, korjaa ne mielessäsi... ja ole armollinen pilkun viilauksille. ;-)