TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

MAALISKUU JO MAATA NÄYTTÄÄ...

Maaliskuuksi on kiepsahtanut aikalaskurimme viime yönä. Seisoin äsken takaterassilla, paljain varpain ja pyjamassa. Henkäilin ja silmäilin. Koirat kävivät pellolla ja laskin kissoja sisään ja ulos. Vaistosin kevään, tunnistin sen monista asioista. Linnun konsertoivat, on jo melkoinen kuhina pihapuissa. Tuoksu, se sellainen multaisempi, maallisempi, verrattuna pakkasen ja lumen tuoksuun. Valoisuus, kuinka kauan aurinko on jo ollut ylhäällä verrattuna kaamokseen. Fiilis, sellainen tykyttävä odotuksen ja energisyyden olotila. Ihan kuin taas aika olisi lähtökuopissa, valmiina talven uinumisen jälkeen starttaamaan kohti kasvukautta.
   Varma kevään merkki on myös hiihtoloma. Olen ollut aistivinani väsymystä, kiukkua, kapinaa, murkkuhuuruja. Toki kuulemma moni asia huuruilee vain minun korvieni välissä. Niin huuruileekin, mutta kun se kipinöi vastakkain muiden huurujen kanssa, niin sehän on salamointia ja leimahduksia. Minulla kun on kuulemma maailmankaikkeuden ärsyttävin tapa pyytää selityksiä ja halu keskustella, milloin mistäkin ja kenenkin paukkujan kanssa. Kun olisi jotenkin helpompaa suhtautua, kun tietää edes hiukan miksi kipinöi. Mutta kun selitykset ovat jumissa, kunhan kiukutaan ja paukutaan.
   Minä kun yritän aina keksiä ja kehitellä uusia asioita, tarttua moniin juttuihin, mitä vastaan tulee. Tai ei se aina ole yrittämistä, siis minä hyppään mukaan ja innostun kauhean helposti. Eilen ilmoitin tuplat ryhmäliikuntatunnille, sellainen kokeilutunti oli tarjolla. Kysyin olisiko isommillekin ja ohjaaja sanoi, että mukaan vaan samalle tunnille. Ei se vuosi tai kaksi iässä haittaa. Olin innoissani, kun selitin kuinka kaikki neljä kärpästä pääsee samalla läiskäisyllä liikkumaan. Mutta eihän se ihan näin mennytkään. Sainkin niskaani kunnon ryöpyn, vieläkin valuu. Päätin, etten aivan heti ole heille elämyksiä järkkäämässä, jos siitä nousee tuollainen kohu. Minua harmitti ihan kyyneliin asti, tunsin olevani jälleen äitiyteni huipulla. En tiedä miten nuo tytöt ovatkin noin sanallisesti piikikkään, terävän lahjakkaita... Niskaan ropisi ja ovet paukkuivat kun asiaa pureskelivat. Onneksi Verna oli koulusta käynyt siellä jo aiemmin, niin se oli että ihan kiva vaan ja tykkään... Sitten kun he tavallaan moisen hyväksyivät alkoi ryysyshow, voiko olla näissä ja passaako tämä toppi näiden housujen kanssa ja nämäkö housut tämän paidan seuraksi. Ihan jonnin joutavia ongelmia, sillä liikkuvathan tytöt jatkuvasti ja milloin missäkin, mikä moisen vyyhden laukaisi. Tällaisina hetkinä toteutanko uhkauksen olla hankkimatta heille mitään uutta kokemuspohjaa ja kannustan kaukosäätimen pariin ja pysymän passiivisena neljän seinän sisällä? No ei, kuuntelin sitä simputusta sen muutaman tunnin ja niin minä sain laumani sinne kuskata, jännittyneen innostuneen. Loppupeleissä hyvä kokemus ja kiva käydä. Miksi minua ei uskota? Sitähän minä yritin sanoa koko ajan. Itse menin tanssikurssille, rumbaa ja liikkuvaa buggia. Hauskaa. Eli tunsin olevani lopulta voittaja, kun sain lapsille moisen järjestettyä ja he menivät kokemaan jotakin uutta ja oppimaan.
   Maaliskuu jo maata näyttää, mietin kuinkahan hiihtolomalla hiihtäminen. Pelloilla näkyy paikoitellen sänki tai multa. Vehkeitä on tytöille tällekin talvelle uusittu, joten niistä se ei ole kiinni. Toki hiihtäminen on sellainen asia, johon minä en aivan heti esimerkkiäni ole näyttämässä, vaikka tiedän paljon sen lajin hyötyvaikutuksistakin. Mutta kun pakotetut vapaaehtoiset hiihtokilpailut ja sekuntikello, ne ovat heti selkein muistikuva kouluaikojen hiihdon hurmiosta. Paas kattoo, tuleeko lähdettyä.
   Koulun kuviskerho tekee tänäkin vuonna Kemin lumilinnaan retken. Viime vuonna olin mukana, mutta lumilinna oli jo suljettu, kun kevät teki tepposensa. Jännänä odotan, kuinka nyt? Toinen jännä asia tuon Kemin reissun suhteen on, olenko lähdössä vaiko en. Periaatteessa itse en ollut ajatellut nyt mukaan lähteä, mutta sitten nuo ihanat lapset olivat hetkellisesti sitä mieltä että haluavat minut mukaan. Tessa ja Fanny ovat minut kuulemma ilmoittaneet ja tarkistaneet kyytiin mahtumisen, tuoneet opettajalta terveisiä. Ajoittain minusta on tuntunut hyvältä, jos minut hyväksytään yhä mukaan, vaikka olenkin tällainen... Sitten kun jokin huuru kilahtaa tai käämi jumittaa jossakin, niin saan kuulla, ettei minunlaiseni äiti ole tervetullut mukaan, pilaan kuulemma senkin reissun jos olen tyhmänä mukana. Mokaan lapseni ja mokaan itseni, sitten pitää hävetä, pelätä ja ärsytän. Ärsytän eniten kaikkia! Eli aika jännänä odotan omaa luokitustani retkipäivän lähestyessä. Millaista valuuttaa meikämamma silloin on? Jää nähtäväksi. Toki silloin on Reetalla kortisonitkin menossa, joten onhan tässä muutama muukin vaikuttava asia. Eli sellaista.
   Tällä viikolla on suunnitteilla seinämaalausprojektin jatkamista. Yhden uuden projektin suunnittelua. Kahden toteuttamista. Vieraitakin on tulossa loppuviikosta. Huomiselle ideoimme Late Lammas elokuvan katsomista, ihan elokuvissa ja toisella paikkakunnalla. Nooooh, siihen on jälleen yksi vastarannan kiiski olemassa. Vaikka Late on juuri tämän isonkin kiisken lemppari. Huokasin jälleen, kun ideani pommitettiin alas että mätkähti. Kuinka vaikeaa? Miksi pitää aina kapinoida, kaikesta ja jostakin? Samaan aikaan mietin mikä menee minkäkin huurun tai hormonitoiminnan piikkiin ja mikä on ihan vain geeniperimää, periytyvää.
   Viikko sitten sunnuntaina ilmoitin olevani menemättä tanssikurssille, ja ilmoitin että me kyläilemme. Meidän perhe ja kyläily, sekin on aivan uusi asia, ennen näkemätöntä. Sekin tapa on karsittu entisestään Reetan sairasteluvuosien myöstä. Meillä kyllä itsellä käy vieraita, mutta lähteä nyt kylään, pois kotoa. Käsittämätön ehdotus! Minua kannustettiin mieluummin kursseille, ettei tarvitse kotoa muiden poistua. Mutta ei, niin me sitten vaikean ja pitkällisen pähkäämisen jälkeen päädyimme oikeasti päiväkylään. Kahden kilometrin päähän ja pariksi tunniksi, koko perheellä. Siitä saisi kissan pyllyyn rastin piirtää. Minä kun tykkäisin ja käynkin kylissä yksinään, tuosta vaan ja teen mitä milloinkin vastaan tulee, ja mieleen pälkähtää. Miksi pitää olla kaikessa niin rajoittuneen rajoittunutta, en ymmärrä?  Eli nämä eristysvuodet ovat ihan oikeasti meidät kroonistaneet tietyiltä tahoilta.
   Reilu viikko sitten torstaina jouduin lopettamaan tanssikurssin kesken. En tiedä mikä taas moisen aiheutti. Hitaan valssin aikana vasen jalkani meni alta. Nytkähti pois vaan pelistä, ilman ennakkovaroituksia. Kauhupelkoskenario iski heti aivokuoreni sisälle, varovasti valssasin, mutta sama toistui neljä kertaa. Viidennen kerran nytkähdyksen jälkeen lähdin kotiin. Mikä nyt? Tässäkö ne meikäläisen tanssit nyt sitten olivat? Naps vaan jalka lähtee alta, mikä moisen aiheuttaa? Onko taas jotain mitä en vain tajua ole huomannut, rekisteröinyt kun olen porskuttanut. Möyrötin kotona vuorokauden ja kuuntelin jalkaani. Lauantaina varovasti yritin taas kursseille ja sehän pelitti kuin ei mitään. Illalla tanssimaan ja yli kuusi tuntia sille päivää, en minä nyt kuitenkaan ihan rampa ole. Ja kun jalka taas peilitti, niin meikätyttöhän tanssi. Olin koko ajan tanssilattialla, kunnes alkoi polkat ja masurkat, silloin "linnoittauduin" hetkeksi vessankoppiin, ettei tarvitse tanssia kun en kerran osaa. Joo, ihan niin kuin meikäläistä koko ajan haettaisiin, uskokoon ken haluaa, mutta useinhan on myös naistenhaku... Sitten sillä vessareissulla tapahtui taas sellaista mitä ei varmasti kaikille tapahdu. Kerron sen vaikka lasten mielestä se onkin tyhmää ja hävettävää... Samalla kun istuin pytyllä, tajusin kuinka kuuma minulla on. Hiki suorastaan virtasi otsasta, hiusrajasta ja naamasta. Siinä pyttyillessä otin sitten paperia ja kuivasin otsaani. Ihan samalla kertaa ja ohimennen. Pesin sitten käteni ja satuin vilkaisemaan peiliin. Mitä teen harvoin, varsinkin jos on ruuhkaa, sitä peiliin vilkaisua, kädet pesen aina oli ruuhkaa tai ei. Nyt siis vilkaisin ja sitten vilkaisin toisenkin kerran ja piti ihan tuijottaa. Onneksi vilkaisin, sillä otsassani oli vanuttunutta vessapaperia kunnon kerros, kun se mureni siihen hikeä pyyhkiessä. Kauhea panta valkoista mötteriä, joka olikin aika lujassa ja piti pieninä palasina irrottaa. Kuinkahan moni olisi hakenut tanssimaan eukkoa, jolla naamasta valuu ja roikkuu vessapaperin jäänteitä, eikä se eukkopolo välttämättä olisi itse sitä tajunnut? Piti ihan ääneen yksinään nauraa moista, olipa onni kun vilkaisin siihen peiliin. Kokeile sinäkin, se murenee aika pieniksi hikisessä otsassa...
   Meillä on keittiössä uudet tuolit, sellaiset korkeahkot selkänojat ja kapeat pystypinnat. Jostain syystä minun sormeni ovat jo lukuisia kertoja juuttuneet noiden pinnojen väliin. Sekin sattuu, kun samaan aikaan tekee kiertoliikettä tai siirtää tuolia. Sormi tahtoo juuttua oikein kunnolla, pitää ihan keskittyä irrottamiseen. Perheen mielestä käsittämätöntä, mutta minkäs minä sille voin. Suihkautin hiuskiinnettä hiuksiini, kun olin jo menossa vauhdilla seuraavaan paikkaan. Tietenkin sen hiuskiinteen suutin oli ihan törsteinen ja suihku ei osunutkaan hiuksiini vaan suoraan vasempaan silmääni. Lähdin sitten sinne minne pitikin ihan eripari silmillä, toista kirvelsi ja punoitti, mutta kyllä se siitä asettui. Eilen aamusta kävin suihkussa, paplaroin pääni, pesin vessat, hinkkasin pesuhuoneen kaakeleiden saumat, imuroin ja silitin tunikan. Kaikki tapahtui limittäin ja lomittain. Niin ja värjäsin minä hiuksetkin, kun Pasi oli Fannyn kanssa päättänyt yllättää minut hiusvärillä. Mietin, moniko laittaisi päähänsä värin, jonka joku toinen on valinnut ja päättänyt, no laitoin tottahan toki. Mahonkisen ruskea taitaa olla nyt kuontaloni... Niin minä sitten silityslämpimän joustamattoman puuvillatunikan nykäisin päälleni. Tietenkään en niitä paplareita muistanut ja juutuin kaula-aukkoon vaikeaan asentoon. Kiemurtelin ja lopulta muutama paplari irtosi ja sain pääni siitä reiästä esiin. Verna seurasi ahdinkoani sohvalta. Samalla vauhdilla menin vessaan ja yksi paplareista sinkosi suoraan vessanpyttyyn. Tongin sen sieltä ja pesin altaanreunalle kuivumaan. Saman tien otin paljain jaloin askeleen pestystä ja vielä osittain märästä vessasta eteisen laattalattialle ja liukastuin. Seinät vain kolisivat kun kiljuin liukastellen menemään. Verna alkoi nauramaan kovasti ja mietti mitä kaikkea voi tapahtua samaan aikaan. Niin, voihan sitä jos nousee sohvalta ja touhottaa, silloin voi tapahtua enemmän kuin passiivisesti paikallaan istumalla, uskoisin. Tohelo olen aina ollut, mutta nyt olen taas kaikkea sattunutta ja tapahtunutta miettinyt. Sattuuko nyt taas enemmän kuin yleensä vai tajuanko nyt enemmän kuin vaikka viime vuonna sattumuksien tapahtumista? Tai nauranko enemmän itselleni, olenko vetänyt välillä ruttuturpaisempana? Vai olenko niin finaalissa, kevätväsynyt, uupunut ja poikki, että kohellan siitä syystä? Olenko poikki ja mistä syystä? Vai kasautuuko kaiken maailman koheltamiset nyt samaan putkeen? Tai menenkö ja teenkö taas enemmän asioita kuin joskus muulloin tai joku toinen? Plääh, enpä osaa tuota tähän hätään enempää analysoida.
   Maanantaina uimahallissa nauroin taas päätäni puistellen, kun mietin missä seurassa liikun ja alanko kuinka paljon muistuttaa seuraani. Olenhan siis yhä varmaan nuorin omaishoitajista altaassa. Toki jos taustalla on muistisairautta tai muuta vakavaa, ei sekään ole naurun asia. Mutta minua nauratti kuitenkin, kun muitakin vähän nauratti ja mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Yhdellä mummulla ei ollutkaan mukana uikkareita, nooh mitä teki mummu. Ratkaisi asian pitkällä paidalla ja päätti tulla uimahalliin paidassa ja ilman housuja... Nooh, milloin itsellä viheltää moisen asian estokynnys ylitse tai vaikka vahingossa unohdan. Vakava asia ja pistää miettimään kuinka he pärjäävät arjessa, hoitavat lääkkeensä, autonratissa jne. Sitten yksi papparainen tuli hiukan kumarassa kohti altaan syvää päätä. Jäin taas seuraamaan mitä on tekeillä. Pappa silotteli ja taputteli hyppykoroketta. Vääntäytyi pidemmän aikaa ja useammasta kulmasta sille korokkeelle. Haki asentoa, jotta jalkansa saisi nousemaan ja pääsisi lopulta pystyyn. Pelkäsin, josko hän siitä putoaa ja loukkaa itsensä. Mitä teki pappa? Nooh, pääsi pystyyn korokkeelle ja heitti voltilla altaaseen. Nauroin taas ääneen ja kehuin. Kysyin minkäköhänlainen hän on kossina ollut, jos vieläkin noin tekee? Pappa uiskenteli menemään ja nauroi myös. Oli kuulemma jo silloin poikasena moisen hypyn oppinut ja kokeili osaako yhä! Siis huippuasenne, mieletön. Ja mikä tärkeinä monia asioita osaamme yhä, kunhan vain rohkeasti kokeilisimme.


   Kotonamme on rauhallista, ei yhtään törmäyskurssia tälle aamulle. Reetta ja Tessa, törmäävät tyrmäyssisarukset ovat mummun luona yötä kahden serkkutytön kanssa. Liekö se yksi osasyy? Olen ylpeä myös lastemme ehdotuksesta, jota mielellämme olen mahdollistamassa. Tytöt olivat miettineet, josko vähentäisivät lihansyöntiä, varsinkin punaisen lihan. He ehdottivat, että viikolla ruokavalio olisi kasvis- kalavoittoista ja punaista lihaa ja rankempaa settiä olisi pöydässä vain viikonloppuisin. Hyvä typyt! Verna mielenkiinnolla kyselee jo aamuisin, mitä ole ajatellut ruuaksi. On kuulemma jännä nyt odottaa, mitä pöperöä tarjolla on, kun pitää eri tavalla suunnitella ja tehdä. Mitä kivaa äiti keksii? Samalla tyttöjen omat estot ja asenteet ovat ruuan suhteen muuttuneet, yhä monipuolisemmin vetävät menemään, ilman että kyseenalaistavat vaikka selleriä tai palsternakkaa. Toki yläkoulussa kotitaloustuntien myötä omat kokkaamiset ovat reseptien mukaan myös lisääntyneet. Sama ruoka lapsensa itse tekemänä on syötävää, kun äidin tekemänä pitää epäluulostella ja kyseenalaistaa. Kapinaa sekin. Mutta kantsii aina kokeilla ja yrittää ohjata ja valistaa, vaikka pitääkin siltä omalta mukavuusalueelta poistua. Tälle päivää meillä on jo imuroitu, otin nyhtöpossun uunista, joka oli siellä koko yön miedolla lämmöllä. Mutta se ei jotenkin nyhtävynyt? Korttitehdas toimii, kissat on syötetty ja elikot hoidettu. Päivällä on velipojan poikien juhlat, jonne koko suvulla kokoonnumme. Kivaa! Samaan aikaan itketyttää, kun ei ole enää isää, joka olisi juhlissa mukana. Isä kun oli kova juhlija... Sieltä menen suoraan tanssikursseille; fuskua ja cha chaata, sekä ekstrana lindy hoppia. Mutta ennen kuin sinne asti ehdimme on paikallaan suihku, aamupala ja paplarointi. Toivottavasti tänään en pahemmin ole mihinkään juuttumassa. Onneksi alkaa nuo pyörätiet paljastumaan, näin maaliskuunkin myötä, uskaltaudun paremmin liikkumaan kun ei ole niin pahaa ja itsestään selvää jäistä liukastumisvaaraa. Liukkailla keleillä olen sellainen kankea hissuttelija. Luulisin... Olkoon edessä hyvä ja kiva kuukausi, monine uusine kokemuksineen. Kevätaurinko saa yhä enemmän maata näkyville. Hyvää maaliskuuta ja kaikkea muuta!!!
  

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

EILINEN, OLI JA MENI JO

Tänä aamuna sain jälleen tajuta eilisen jo menneen.... Kauhea vauhti, noilla menemisillä, päivillä, elämällä ja kaikella. Niin moni asia on sitten silmänräpäyksen jälkeen jo mennyttä. Kokeileppa, räps, räps, räps, siinä meni jo ainakin kolme silmänräpäystä, kolme ajallisesti määriteltyä ainutlaatuista hetkeä. Sinne menivät menneisyyteen, tässä silmiä räpsytellessä, milloinkahan seuraavat räpsäykset ovat tarjolla?
   Kuinka ihmeessä sitä kykenisi tässä vauhdissa elämään juuri tässä hetkessä. Huoh, onhan se keikkuminen, pysyä siinä tämän hetken ajatuksen aallonharjalla. Mutta yritän, joka ainoa päivä, elää hetkessä. Samaan aikaan nousee mielikuva surffaajasta, joka on todellakin aallonharjalla, hänenhän pitää odottaa välillä niitä suvantokohtia ja uusia aaltoja. Siis päästäkseen uuden aallon ja ajatuksen aallonharjan huipulle. Eihän aina se yksikään aalto loputtomiin vyöry, välillä hiipuu ja muuttuu entiseksi aalloksi.
   Toki jokaiseen päivään ja tähän hetkeen kuuluu myös menneisyys ja tulevaisuus. Ne nivoutuvat ja määrittelevät juuri tämän hetken. Ilman eilistä en kokisi ja ajattelisi näin, enkä ilman huomista toimisi tällä tavalla... Ja juuri näistä asioista johtuen koen ja toimin tällä hetkellä ja tänään juuri näin.


   Selkokielistä ajatuksentynkää survon nyt eetteriin! Huomaatkos?


   Toisessa blogissani ajauduin jossitteluun, entäs JOS? Ajatus lähti tästä blogista, entäs jos laittaisin lapun luukulle ja sanoisin hei hei. Kun ei tämä elämä tavallaan tunnu muuksi muuttuvan, samaa jauhamista lukuisine eri vivahteineen ja taas jauhetaan, ja taas vaihdetaan vivahdetta. Ylitetään hetkiä, kompuroiden tai loikkien ja taas seuraavaan hetkeen. Välillä hyppylaukkaa ja välillä ei edes tajua sen sataa kolmeakymmentä hetkeä ylittäneensä, kun ajatukset ovat vaikka eilisessä tai huomisessa. Aallonharjaa ei hahmota.
   Oikeastaan ajatus ja jossittelu lähti siitä, kun Reetta tuli sunnuntaina hikisenä ja punaposkisena sählyä pelaamasta. Lauantaina tuplat osallistuivat koko päivän kestävään sählyturnaukseen. Sen hetken kontrastin rajun ja epätodellisenkin tajuaminen, se pisti jossittelemaan. Pienikokoinen hymyilevä sirpulamme tulee naama loistaen sähläämästä ja meikämamma odottaa kotona sytostaatti kourassa ja ajatuksineen jo ylihuomisessa ja polikäynnissä kontrolleineen ja lääkkeineen. Siis sen hetken kontrastit olivat aivan valtavat. Silloin ajattelin, että entäs jos ajattelisinkin lopettaa koko syövästä jauhamisen ja jättäisin koko sen todellisuuden taakse ja eläisin ihan vain tässä hetkessä. Ihan niin kuin mitään ei olisi ollutkaan, syöpää ja sitä todellisuutta meinaan. Jos sulkisin sen kannen lopullisesti ja tomuttaisin käsistä moisen aikajakson pölyt, jatkaisin kuin ei mitään. Hah, sulkisin sen pois mielestä, elämästä, hetkistä... Voiko niin tehdä, kun pitää kuitenkin se sytostaatti kellon tarkkuudella antaa. Kun pitää sinne kontrolliinkin oikealla kellonlyömällä mennä, ottaa vastaan se tietoisuus ja faktat. Miten sen samaisen hetken tietoisuuden voisi muuksi muuttaa? Tietenkin keveämmäksihän minä sitä tietoisuutta olisin muuttamassa, kepeämmäksi, semmoiseksi normaalimmaksi. Semmoiseksi pelkästään hikiseksi ja punaposkiseksi hetkeksi.  Mihin ei kuulu tuo taustalla vellova myrsky tai odottava sytosaatti. Kun tavallaan lapsi on juuri siinä hetkessä niin juuri siinä hetkessä. Upeana, hikisenä, aidosti maitohapoilla, adrenaliinipiikin kourissa, punaposkisena, nälkäisenä, haisevana, lihakset rasituksesta huutaen ja suu tarinaa suoltaen. Omana energisenä itsenään!
   Ihmetellen ihmettelen Reetan fysiikkaa, miten neiti jaksoi koko viikonlopun sähläykset? Ihme sissi. Ei neidistä näe kentällä kun se pistää kampoihin puolet suuremmille pojille, että hänellä ei ole ollut samanlainen lapsuus kuin muilla. Ei tasan. Hengitystä pidätellen kuitenkin pyrimme jokaisessa hetkessä olemaan jyvällä, milloin iskee notkahdus, väsy, milloin on syytä lopettaa turnaus, mikä on mitäkin. Ja neiti päästelee menemään pelipaidassa oma nimi kiiluen ja posket punaisena. Välillä käy meikämammaa katsomossa ojentamassa ja käskee olla huutamatta. Ja meikämamma unohtaa hetkessä ja karjuu kitarisat heiluen, kannustaa, iho kananlihalla ja penkissä pompahdellen. Niin täysillä jokaisessa hetkessä, ettei siinä muista olla huutamatta. Kunnes huomaa taas muutaman katseen kentältä tai tuntee tuuppauksen kyljessä, kun minua aisoihin pistetään. Tajuamaan, ettei lapsia saa nolata näiden tärkeillä hetkillä huutamalla kaikista isoimmin ja kuulemma ihme kommenteilla. Mutta kun ne hetket pistää unohtamaan, kun keho kihelmöi pelin temmellyksessä ja suu vain aukeaa suoltaen kannustusta, ohjeita ja epämääräistä älinää. Efektejä...
   Jokaisen hetken jokainen sykäys Reetalla koostuu niin monesta tekijästä. Eilisestä, menneestä ja huomisesta, vaikka onkin tämä hetki. Kuinka lapsi hyytyy hiihtäessä aivan hetkessä, mutta kas kummaa eilisiin päiviin kuuluikin se suonensisäinen. Posket lehahtelee muusta kuin urheilusta, kas kummaa viimeinen viikko vedetty kortisonia. Väsyttää, raivostuttaa, on levoton olo, kas kummaa sehän kortisoni vaikuttaa senkin päivän juuri siihen hetkeen. Itkettää, ihan siitä syystä, että jää käsityötunnit väliin kun joku tyhmä on juuri käsityötuntipäivälle varannut sen tyhmän lääkkeen ja sen tyhmän polikäynnin. Kun ei jokaista varausta ja hetkeä tiedä miten se olisi lapsen kannalta mielekkäimmin käytetty. Kuinka lapsella on kiire ottaa piikit, kontrollit ja lääkkeet vastaan, syödä lennosta ja mennä suoraan kouluun sairaalasta. Ettei hän menetä hetkiä käsityötunnilla pöllölaukkua tehden, koulua käyden, siinä hetkessä loistaen. Viis siitä, että kämmenselässä on yhä kanyylin reikä, teipattu tuppelo, hiukan lääke heikottaa, oksettaa autokyyti, käsityötunnit ovat melkein jo ohi, sinne ja kouluun on päästävä. Kuinka hukkaan heitettyä on lapsen kannalta ne hetket, kun jyrryytämme talvikelillä sairaalaan ja takaisin. Mitä kaikkea niidenkin matkustukseen käytettyjen "turhien" tuntien sijaan voisi niillä hetkillä tehdä. No vaikka sitä käsilaukkua, olla kavereiden kanssa, olla normaalisti oppimassa, vaikka syödä sitkeitä kumipottuja ja mautonta kouluruokaa ruokasalissa... Jos ei olisi tätä todellisuutta.


   Eilen oli siis polikäynti, se jota sunnuntaina ylihuomiselle suunnittelin. Minä kävin jälleen maitohapoilla, herkillä, stressipiikissä ja elin jokaisessa hetkessä jokaisella solullani. Ne eivät aina ole niitä miellyttävimpiä hetkiä, vaikka taustalla onkin vahva luottamus ja levollisuus. Onneksi kykenen noissa hetkissä uskomaan yhä siihen että asioilla on tapana järjestyä. Sillä muutenhan ne saattaisivat olla vielä rankempia hetkiä kokea. Polilla oli lääkäri, joka ei ole Reettaa oikeastaan ikuisuuksiin konkreettisesti kohdannut. Hän haeskeli valtavasta paperipinosta konkreettista kaaviota, jolla menemme, mutta helpotin hänen haeskeluaan kertomalla ettemme mene kaaviota. Kun tähän hetkeen ja elämäämme ei ole kaaviota piirrettävissä, menemme hetkissä, sykleissä ja sykäyksissä. Räpsähdyksittäin.
   Toissayönä Reetalle iski yskä, semmoinen röhisevä tukkoisuus. Kenties samaa virusta mitä nuo toiset ovat koko alkuvuoden röhineet ja yskineet. Keuhkot siis normaalit, korvat, nielu, äänet, tohinat, imusolmukkeet, painot, pituudet, veriarvot ja kaikki. Niin normaalia kuin tässä hetkessä voi vain normaalia olla. Hb 121, leukkarit 3,9, trompparit 195, diffi puhdas, neutrofiilit 2,4, alat 236, sekä IgG 4,3. Kyseinen lääkäri olisi sytostaatin kotiannostusta hiukan nostanut, mutta minä sen kyseenalaistin, sillä tilanne vaihtui jälleen lennosta. Koulusta kun Reetta saapui hän valitti oloaan ja mittasi kuumeeksi 38,7 astetta. Jälleen siinä hetkessä valahti kylmät väreet, heikotus, kauhu, kyyneleet, todellisuus. Mikä sen aiheuttaa? Sen kuumepiikin meinaan. Lääke? Äärirajoille vedetty nopeus kaiken suhteen jokaisen hetken maksimointi? Virus? Mikä??? Eli tänään odotan siis uutta puhelua, nostetaanko annostusta vai voiko vaikka tuo kuumepiikin ja röhän aiheuttama virus nostaa leukkaritasoa? Tarvitaanko ylimääräisiä labroja? Muuta? Mitä?
   Tällä hetkellä Reetta nukkuu kuin tukki, yhä, kouluun en laita. En siis tiedä kuumeesta, olotilasta, fiiliksistä, tunteista, kivuista... Annan nukkua, uni paras lääke on... Nuo tunnelmat selviää, jahka neiti herää. Yskää ei ole yöllä ollut, eikä kaiketi suurempia kipujakaan, kun kerran uni maistuu. Sen verran tiedän, jos omia aivoituksiani tiedoksi voi väittää.


   Eilinen oli raskas käynti myös isän kuoleman kannalta Oulussa. Muistin kuinka kolme kuukautta sitten meillä oli eilen vielä isä elossa ja tänään kolme kuukautta sitten meidän isämme lähti uudelle matkalle. Sekin on valtava aallonharja, sellainen nopea leikkaus todellisuudesta toiseen. Hetkien vastakohdat, mutta myös kaikkien menneiden hetkien kauneus. Sen hetken konkreettinen läsnäolo, kun moinen aallonharja taittuu, ylittyy... Ikävä itkettää, nytkähtelyttää, saa muistot vyörymään, kyyneleet kierimään. Samalla se lämmittää, naurattaa, jossitteluttaa, avaa ajatuksia, sulkee ovia. Kuinka paljon silloin koetut hetket määrittää tätä päivää ja useaa tulevaa hetkeä. Entäs jos? Ja samaan aikaan yritän opettaa, ja elää niin, ettei kannata jossitella...


   Meillä on vietetty kaksi päivää jälleen tuplien synttäreitä, ystävänpäivää, kyläilevän kummitädin synttäreitä ja tulevaa naistenpäivää... Kivoja hetkiä kummin kanssa, hetkiä jotka ovat aina niin vauhdilla ohitettuja. Vaikka olisi ollut monta kivaa hetkeä vielä suunnitteilla. Eilen sain myös kaksi muuta puhelua ystäviltä, mutta ne tapaamishetket lipsuivat ohi Oulun keikallamme ollessa. Hitsiläinen, aina mennä vilahtaa kaikenlaista ohi, luisuu käsistä, hetket eivät kohtaa. Pitää yrittää uusintoja...
   Reetta nousi juuri, aloittaa aamunsa eilisellä täytekakulla, kuumetta 37,7 astetta, yskähdellen ja ääni käheänä. Siinäpä tämän hetken faktat tajuttavaksi. Eilinen siis oli ja meni jo, ihan hyvillä asioilla ja uutisilla. Tässä päivässä porskutamme, hyvällä ruokahalulla. Jos suljen kaiken tajunnan ja inhottavan todellisuuden ulkopuolelleni, keskityn vain yhteen seikkaan ja tähän hetkeen ilman lieveilmiöitä. Olennaiseen, kuten eilisen täytekakun rippeisiin. Voiko hyvää ruokahalua käyttää silloin jos aloittaa aamunsa täytekakulla? Voi, jos tässä hetkessä on tarjolla hyvää täytekakkua ja kuumeeseen auttaa moinen. Ihan sama mitä ravintoneuvojat nyt ajattelisivat tästä valinnasta ja hetken oivalluksista. Nyt on jälleen täytekakun paikka, sillä moni asia on hyvin, verrattuna siihen jos olisi huonosti.


  

lauantai 14. helmikuuta 2015

AAMUJA

Mitä kaikkea ystävyyteen kuuluu? Kuinka olla ystävä? Mistä tunnet ystävän? Sitten tietenkin yksi "pahimmista" ajatuksista, millainen ystävä minä itse olen? Olenko oikeanlainen, riittävä ja tarpeellinen? Aamuni alkoi näitä asioita pohdiskellen, ihan ystävänpäivästä johtuen. Olohuoneen lattialla on ystävänpeti, eli normaalimmin siskonpeti. Sieltä venyttelee viisi enemmän ja vähemmän esiteiniä. Tuplat juhlivat eilen virallista 12-vuotispäiväänsä. Tänä vuonna he halusivat luopua teemoista ja keskittyä muutamaan ystävään ja yöbileisiin. Synttäreiden ohjelmaan kuului paljuilua, saunomista, ulkoilua, herkkupöytää, kännyköiden näpräystä, tyttöjenjuttuja, elokuvia, patjoilla lötköilyä, naurua, teineilyä, eläimiä kainalossa, kikatusta, kiltteyttä, ystävyyttä ja vielä vähän naurua. Toki tälle aamulle kuuluu myös aitoa ja äänekästä todella naisellista piereskelyä, kiherrystä ja yhteen ääneen puhumista. Yö meni ilmeisesti hyvin kaikilla, ainakin me vanahat saimme nukkua. Kuuluvat pojille ystävänpäiväviestejä lähettelevän....? Ihanat lapset huutelivat minullekin ystävänpäivätoivotuksia patjan pohjalta, teki hyvää.
   Minä pääsen osallistumaan tänään kirjoittajakurssille, sitten onkin tanssikurssin alkeis- ja jatkotaso iltapäivällä. Leipomiset huolehdin sarjatyönä jo eilen. Kurssien jälkeen veivaan kakun valmiiksi. Tursottelen ja pursottelen. Pölyt on pyyhitty, lattiat muutamaan kertaan siivottu, loput joulukoristeet ikkunoidenkin välistä tajuttu, vessat pesty, servetit ostettu... Eikö se ole sillä valmista? Saapi olla, toki hämppiksenseittejä alkaa uhkaavasti heilumaan milloin missäkin, taitavat olla talvihämähäkkejä? Huomista vierasmäärää emme tarkkaan tiedä, mutta varmaan rapiat parikymmentä, sillä suurin osa kummeista asuu kaukana. Tulee kuka pääsee ja kelle passaa, ovet ovat avoinna.
   Aamuni ovat olleet tällä viikolla kankeanlaisia, siis työläitä ja ärsyttäviäkin. Olen nukkunut (todella) huonosti, aika monestakin syystä johtuen. Yksi syy oli, että olen riehunut lapion kanssa takapihalla, hiukan etupihallakin, terasseilla ja taas takapihalla. Olen kaivanut polkua paljulle, sillä lunta on. Ja katolta on lisää pudonnut ja pudotettu. Olen myös yrittänyt kaivaa kevättä esiin, sillä aurinko antaa siitä viitteitä, hohtavat kestohanget ja titityyt koivunoksilta. Vanhana ja raihnaisena moinen riehuminen on tehnyt todella hyvää, mutta se on "hivellyt" myös resuja paikkojani ja saanut kipuja heräteltyä. Mutta nyt taitaa olla asettumaan päin, kulumaviat meinaan. Minulla on ollut myös ongelmia harrastamisen suhteen, ei olisi huvittanut, ei sitten millään. Oikeastaan mikään. Mutta olen raahannut itseni milloin mihinkäkin ja olen aikani heiluttuani jopa lopulta huvittunut milloin mistäkin. Eli hyvä kun on tullut lähdettyä.
   Viime viikkoina ja kuukausina tämä elämä on ollut yhtä menemistä ja lähtemistä, kalenteria on buukattu aika tehokkaasti, useilta sektoreilta. En ole ehtinyt pahemmin hiimaileen tai omia aivoituksiani aivoittelemaan. Torstaina minulla oli keramiikan aamupiiri. Olen tehnyt teekannua, vatia jos minkälaista. Haaveilin syksyllä jo pöllön tekemisestä. Tietenkin pöllöstä. Noh, minulla oli mielikuva, selkeä sellainen, mutta en vain osannut. Olen jo kotona sitä yrittänyt, eikä siitä tullut sellainen kuin yritin. Yritin uudelleen ja siitähän syntyi sellainen avuttoman kyvytön viharakkaussuhde koko aiheeseen. Menin jo valmiiksi vihaisena vääntämään sitä savipaakkua, kun tiesin, ettei se onnistu. Syksyllä ostin kotiinkin muutaman kilon savea, josta tytöt tuosta vain vaikka pöllön muovasivat. Söi naista, ai että söi ja korvensi, miksen osannut vaikka muka lapsilleni asioita yritän opettaa. Torstaiaamuuni kuului tuo edellisellä viikolla aloittamani epätoivoisen pöllön muovaaminen. Eli ärsytti mennä jo valmiiksi, sillä se aikaansaannos ei tyydyttänyt minua lainkaan. Veivasin taas, tuhisi ja tupisin, ärsyilin ja vihoittelin, lähinnä varmaan itselleni. Kunnes aikani jauhettuani asiaa, keskusteltuani ja jopa oivalluksen kautta päätin lyödä pöllöalkion yhdeksi köntsäksi ja siitä se sitten lähti. Pistin paakun lakanoiden väliin ja mankeloin tasaiseksi levyksi. Muutin ajatusmaailmaani patsaasta reliefiksi, eikä mitään ongelmaa. Pöllö syntyi hetkessä, niin kuin nopealta ja suuruudenhullulta yleensä syntyy. Ai että helpotti, kyllä oli vyöryvä helpotuksen tunne joka lähti sen mukana. Joskus omat ajatukset, osaamattomuus, kyvyttömyys ja tunteet on vain mankeloitava ja pistettävä kasaan, aloitettava alusta. Kannatti, sillä minusta kuoriutui samalla huojentuneen huumorintajuinen ja innostunut ihminen, sen farssin taustalta. Naapurimummu kannusti, tajusi projektini, luovuudentuskani ja nämä lieveilmiöt. Reliefistä tuli kutakuinkin haluamani. Ajattelin josko kokonaisen pöllöperheen vaikka muovaisin, tekisin lisäksi vielä isän ja meidän neljä pikkupöllöä. Jos vaikka saunan seinälle pöllöperheen sitten kiinnittäisin. Sitten homma lähti varmaan lapasesta, kun muovailin ja muotoilin tälle äitipöllölle isot ja kohtuu terhakkaat "ne". Naapurimummun kanssa kihersimme kuin esiteinit konsanaan... Siihen kerääntyi sitten koko kurssiporukka katsomaan äitipöllöäni. Kuului tuhinaa, paheellista tupinaa. Meikä taas pääsi vauhtiin ja innoissaan silmät kiiluen kertoi tekevänsä isäpöllön ensi kerralla... Siitäkös mummut taas entistä enemmän paheksuivat, hartioitaan kohauttelivat, osa jopa nauroi pöllöydelleni ja sen luoville ominaisuuksille. Hauskaa oli, ainakin muutamalla mummulla ja minulla. "Ne" olivat irralliset, joten otin ne kuitenkin pois, jolloin sain muutamalta mummulta hyväksynnän sen jälkeen. Kuulemma "parempi näin". Se siitä pöllöydestä...
   Keskiviikkona olin kotona, vaikka Reetalla oli osastolla käynti. Pasilla oli mahdollisuus käydä Oulussa ja käyttää neiti lääkkeellä. Joten jäin tavallaan huojentuneenakin kotiin hommimaan, sillä moista mahdollisuutta ei kauhean usein napsahda. He menivät Ouluun jo tiistaina ja samalla sukuloivat. Vernakin oli mukana, kuulemma haluaa olla Reetalla kaverina moisilla keikoilla. Sen kun aina tietäisi mitkä ne Vernan syvimmät tarkoitusperät poissaololle ovat. Mutta ripset räpsyen hän osaa asiansa esittää, yleensä on jo valmiiksi suunnitellut ja läksyt selvittänyt. Tokihan asiasta aina myös opettajan kanssa keskustelemme. Vastuullista ihan, joo. Päivä kotona ja lapionvarressa, ei sekään helppo ollut. Reetalle tuli hammaslääkärikäyntikin samalla keikalle. Kuulemani mukaan neidin asiat ovat hyvin, kaikin puolin. Labrat sain ihan lapulta syynätä, jotta tajuaisin, hyvät asiat ymmärtäisin. Laitanpa niitä teillekin, pitkästä aikaa. Diffi puhdas! Hb 117, pyörinyt nyt molemmin puolin 120:tä. Leukkarit tavoitetasolla 2,8, viimeksi hiukan sytostattia nostettiin, kun leukkarit olivat päälle 4. Neutofiilit hyvät 1,6. IgG otettiin  edellisellä kerralla, se oli yhdellä immunoglobuliinipaukulla korjattu. Nyt osasin se lääkkeen nimen kirjoittaa, kun lunttasin epikriisistä. Munuais- ja maksa-arvot ovat myös hyvät. Lähinnä seuraan alat arvoa, joka on välillä ollut päälle 500. Nyt jänskätti, onko se kohonnut kun sytostaatin annostusta nostettiin pari viikkoa sitten, mutta se oli 243, eli kohtuullinen ja pysynyt hallinnassa.
   Yleensä sairaalakeikoilla stressaan tahtomattanikin ja tiedostamattakin. Näin myös keskiviikkona. Sain illasta kauhean jysärin ja huojennus valahduksen. Mutta nythän se huojennus ja helpotusvalahdus tuli tavallaan muutaman tunnin viiveellä, kun vasta lappuja selaamalla porukan kotiuduttua kerralla huojennuin. Yleensä huojennun ja tiedostan asioita jo osastolla, asia kerrallaan ja kotimatkalla saan jäsenneltyä monta asiaa omaan kategoriaansa. Nyt ne venyivät ja käsittelyä oli pakko siirtää, kun ei ollut tarvittavia dokumentteja syynättävänä. Pasi ei muistanut lukuja, lyhyesti vain kommentoi asioiden olevan kuulemma hyvin. Mutta minulle kun tuo hyvyyskin kuuluu pilkkoa, kertoa mistä se koostuu. Raivostuttavaa ja inhottavaa, mutta tällainen olen, enkä itsekään mitään sille voi. Menin myös ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmään, jossa kokoontuu (tuttuja) omaishoitajia. Minun piti jostain syystä taas märistä, se märinä vain oli tullakseen. Lähinnä märinä koostui helpotuksesta, huojennuksesta ja väsymyksestä. Toki se oli myös turvallinen paikka olla heikko, kiitos teille, tunsin kuuluvani joukkoon. Sillä enhän minä heikkouttani voi tai uskalla kovin monessa paikassa näyttää. Päästää niin kuin valloilleen. Toisaalta, eihän minun onneksi tarvitse kovin paljon märistäkään... Seli seli.
   Tällä viikolla Reetalla menee myös kortisonit, mitä neiti itse stressasi ennakkoon, raivosi asiaa ilman kortisonin nostattamaa tunneherkkyyttäkin. Kauhulla siis odottelimme itse lääkkeen ottamista. Reetta jäsenteli asiaa itsekseen ja sanoi kestävänsä moisen lääkkeen ja sen lieveilmiöt, vaikkakin on synttärit, vaikkakin on kavereita, vaikkakin on herkempi ja vaikkakin ei ole niin kivoja tunteita tiedossa. Reetta on aina huomattavasti väsyneempi kortisonin aikaan ja ottanut ihan reiluja päikkäreitä. Hyvä näin, Reetalle ja meille kaikille.
   Mutta nyt tunikaa päälle, sillä minun pitäisi olla puolen tunnin kuluttua jo pulpetissa. Hiukset on ok, kait, en ole paljuilun jälkeen peiliin vilkaissut. Eväät mukaan, läksyt, vesipullo ja tanssikengät. Tulkoon tästä hyvä päivä, hyvien ystävien päivä hyville ystäville ja hyvälle ystävyydelle. Tyttölauma söi kikattavan aamupalan ja ovat nyt lähdössä ulkoilemaan. Kikattaen jälleen kerran. Reetta jaksaa hyvin lauman mukana, sillä hänkin nukkui hyvän yön. Ihana, että tytöillä on ystäviä. Ja onhan niitä meilläkin, minullakin ;-) Kiitos!!!

lauantai 7. helmikuuta 2015

NYKY-MUMMUJEN LUOKKARETKI


Eilen osallistuin yllättäen päivän retkelle Posiolle ja Pentikin keramiikkatehtaalle. Olen siis monta kokemusta ja ajatusta rikkaampi. Myös muutama tehtaan tuotetta... liinaa, lautasliinaa, korilaukkua, tablettia, kippoa, makusiirappia ja sormisuolaa mukaani lähti. Päivän reissuksi suhteellisen napakka, mutta sainpahan olla penkissä korvat höröllään, kun palveluksessamme oli ammattiautoilija.


Toki sain sinne puhelun Reetan olevan todella poikki liikuntatunnilla hiihdosta johtuen. Hälytin Pasin neidin kotiin hakemaan. Eli en todellakaan aivan puhtaalla omallatunnolla ja ilman syyllisyydentuskia reissua päässyt tekemään. Morkkistelin hetken ja kieriskelin omantuntoni kanssa, soitin Reetalle lukuisia kertoja. Neiti kuulosti tympääntyneeltä ja voimat palautuivat kyllä kotosalla. Ja mihinkäpä minä sieltä, ei auttanut lähteä tarpomaan, kun suuntakin oli hukassa.


Kirjoitin aamulla tuollaisen luokkaretkikertomuksen, lähinnä dialogiharjoituksena kirjoittajakurssille, mutta laukaisin sen tännekin luettavaksi.

NYKY-MUMMUJEN LUOKKARETKI

Hiukan hämilläni taas, suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta mummuseuraan päädyin, mutta tunsin kuuluvani joukkoon. Aamukuudelta, täysikuun hopeisessa hohteessa, parkkeerasin autoni riviin. Viereeni karautti aina uutta autoa, nelivetoa, nostalgista hyvin palvellutta Toyotaa tai Opelia, näpsäkkää kauppakassia tai metallinhohtoista citymaasturia. Muutama mummu sai kyydin puolisoltaan. Paplarikiharat keikkuen, hopeanharmaat hiukset ojennuksessa, poskirypyt somasti rypytettyinä, rypyissä punaa kunnon kerros, tekohampaat puhtaina, naurunhytke aamukuudelta, pilleripurkit mukana, kävelykepit ja käsilaukut.  Oli alkamassa mummujen luokkaretkipäivä.

   Esson pihasta siihen linjuriin noustiin, sopimuksen mukaan ja odotetusti. Esson baarissa asiasta sovittiin, luokkaretkestä päätettiin, ideoitiin ja varaukset yhdessä tehtiin. Kun sain kuulla lähtöpaikan, olin tietenkin hämilläni, sillä Essoa siinä paikalla ei ole ollut sitten yhdeksänkymmentäluvun, nimihän on muuttunut jo silloin. Mutta Esson baarissa monet tärkeät asiat yhä päätetään. Myös pappapiireissä. Tiesin jälleen olevani seurassa, joka on ollut reissussa useilla eri vuosikymmeninä. Mielelläni heittäydyin kuuntelijan ja sivustaseuraajan rooliin. Matkanvetäjä tarttui mikkiin ja kajautti raikkaasti huomenet. Mummuseurue siihen välittömästi vastasi. Toki joillakin oli omat juttunsa niin pahasti kesken, etteivät he kuulleet tai nähneet mitä linja-auton etuosassa tapahtui. Minä sain istua yksinäni, mitä tavallaan toivoinkin, sillä näin saisin keskittyä kuuntelijan rooliin.

   - Hyvä määrä meitä jälleen koolla. Muutama sairastapaus ilmoitettiin eilisen aikana. Anja on päässyt peruutuspaikalle lonkkaleikkaukseen. Maijalla vaivaa jälleen sydän, eikä hän uskaltanut näin pitkälle reissulle. Vieno oli kaatunut eilen autonsa viereen, oli lyönyt päänsä ja poskensa niin että siihen tikit laitettiin. Mutta onhan meitä, hyvä määrä näinkin. Pidetään itsemme ehjinä ja lippu korkealla. Niin lähettivät kovasti terveisiä ja harmittelivat. Kerään matkan hinnan, kunhan lasken ensin pääluvun ja jokaisen osuuden matkasta. Meillähän on pitkä päivä edessä ja kello on vasta vähän, joten otetaan kauneusunet menomatkalla, jotta jaksamme. Nyt turvavyöt kiinni, pidetään huoli toisistamme ja menoksi! Hyvää mummujen luokkaretkipäivää kaikille!

   Minä ajattelin nukkua, kaivoin unisukat, lapseni pakkaaman pehmolelun tyynyksi ja ponshon peitoksi. Hain penkissä hyvää asentoa, kunnes tajusin, että muilla ei ole aikomustakaan nukkua ja hyvää reissua nukkumalla ohittaa. He aikoivat olla mukana ja terävänä koko päivän, sillä heillä on aikaa nukkua kotonakin.

   - Minäkin pakkasin laukkuuni suklaapatukan ja pillimehun, eikös niitä luokkaretkellä ruukata syödä. Pojanpoika ihmettelikin eilen, kun näki evääni. Mutta en kait minä nyt retkelle puuroa ja leseitä ota, sen kerran kun lähden, niin olen kuin lapsi konsanaan. Törsään ja nautiskelen, kokeilen kaikkea uutta.

   - Minulla on banaani laukussa. Olen tykästynyt näihin proteiinijuomiin, helppoa evästä vaikka autolla ajaessa. Eilen tulinkin Viitasaaren mökiltä, olihan huono keli ja valtavasti lunta. Kädethän nuo meinaavat nyt olla levottomat ja kipeät, mutta sain mökin katolta lumet pudotettua, olihan se aika vaivalloista sinne päästä, mutta tulipahan tehtyä, selitti käytävän toisella puolella mummu kaverilleen.

   - Katoppas, ostin uudet farkut. On kuule miellyttävät jalassa ja joustoa sopivasti. Kotona peruutuspeilistä takapuoltani katsoin ja hyvältähän se näytti. Näyttäisin, mutta kun pitää olla näissä turvavöissä. Mutta muistutappa että pyllistän, kun tästä noustaan. Tämän puseron tilasin netistä, sattui silmään ja meni vähän heräteostoksen piikkiin, mutta näistä tuli lempivaatteeni hetkessä. Voin antaa sinullekin sen nettiosoitteen. On se kätevää kun saa tehtyä ostoksetkin kotoa.

   Tyylikäs se mummu olikin, vaatteet sopusuhtaiset, värikkäät ja istuivat hyvin. Mietin samalla, kun omaa mahdollisimman helppoa samettimekkoani mietin. Niin, takaa päin ja peruutuspeilistä katsottuna, mitä näkisin. Matalat kengät, helpot kävellä, liivimekko kapeavakoisella sametilla, paplarikiharat minullakin, paksut sukkahousut ja harteilla lämmin villatakki, ettei ota veto. Mummuainesta, ainakin peruutuspeilistä. Osa mummuista lähti reissuun rohkeasti kopisevissa korkokengissä, hohtavissa toppatakeissa ja muodikkaissa vaatteissaan. Toki mukaan mahtui myös perinteisempiä mummuja, tuulihousuja, pärekoria, suurta ongelmaa kodin jättämisestä päiväksi, terveyshuolia.

   Suljin silmäni, heittäydyin sivustaseuraajaksi, kanavoin aistini aina eri suuntiin. Päätin kerätä ison korillisen ajatuksia ja mummumateriaalia omaan maailmaani. Sillä toivon vielä jonakin päivänä olevani mummu, millaisen mummun itsestäni luon, siihenhän voin itse vaikuttaa. Kun kuuntelin juttuja, nauruja, tarinoita ja vauhdinhurmaa, äänen heleyttä, keskusteluiden laajuutta olin jopa ymmälläni. Naamasta, iästä, lääkkeistä, liikuntarajoitteista, terveysongelmista ja monen syvyisistä rypyistä ei todellakaan voi päätellä, kuinka vireitä nyky-mummut ovat. Uskomatonta sakkia, päättelin moneen kertaan päivän aikana.

   Omassa lapsuudessani ja oman mummun mummuna olo oli harmautta, hartautta, vanhuutta, vanhenemista, esteitä ja rajoitteita. Milloin mihinkäkin asiaan vedoten tai turvautuen. Vanhuus oli tiukkaa nutturaa, kävelykeppiä, tekohampaita, huonoja liikkuja ja pieniä piirejä. Nyt sain sen käsityksen lukuisilta tahoilta, että nythän se vauhti vasta kiihtyy ja vierivä kivi ei todellakaan sammaloidu. Vaikka on yhä niitä liikuntarajoitteita, kävelykeppejä ja vuosikymmenten aiheuttamia remppoja kropassa. Nutturat kyllä puuttuu, sillä nyky-mummuilla on useimmiten huolitellut hiukset, lyhyet kampaukset, hohtavat harmaat tai sähäkät värit. Toki mukaan tässäkin asiassa muutama poikkeus mahtuu, sillä linja-auton mummutilavuus oli liki viisikymmentä mummua. Niin ja minä, vanha sielu alle viisikymppisessä kropassa. Muutama harmaa hius on jo omasta takaa, eli olen siis mummoutumassa, ainakin tietyillä kriteereillä. Puhun myös entisajasta, vertaan lapsilleni omaa lapsuutta, elämää ja kokemuksia. Tosin lapsenlapsia ei vielä ole, kun omatkin ovat yhä lapsia.

   - Mihin porukkaan minä olen taas joutunut, sekaantunut, päätynyt? Miten minä taas hoksasinkaan moisen reissun? Jaksan hämmästellä omaa olemistani. Noh, hoksasin ja päädyin, kyydissä olen. Sivustaseuraajana ja oman elämän opintomatkalla, nyky-mummujen luokkaretkellä.

   - Meilläkin oli taas eilen äkkilähtö. Niitä tulee tehtyä aika useita vuodessa, monenlaisia. Syksyllä otettiin äkkilähtö Kanarialle, serkku puolisonsa kanssa lähti mukaan, molempien miehillä oli 75-vuotispäivät silloin. Sitä siinä muutama viikko aikaisemmin ajattelimme ja niin me löydettiin passelit matkat. Viime vuonna otimme äkkilähdöt Turkkiin, meitä oli silloin kolme pariskuntaa. Mutta nyt isäntä sai äkkilähdön Espooseen. Poika soitti eilen kun olimme optikolla, että nyt on vähän vaikea tilanne kun keskimmäinen lapsenlapsista on sairaana ja kummankin pitäisi olla töissä. Kotiin kun päästiin, mies katsoi netistä junien aikataulut ja varasi liput. Kolme tuntia puhelusta ja pappa oli jo junassa, eikös se ole äkkilähtö. Minäkin meinasin, mutta kun oli tämä reissu varattuna. Mutta saanpahan omaa aikaa, eikä tarvitse naapureitakaan pyytää kissaa hoitamaan. Meidän se nuorimmainen asuu perheineen Belgiassa, sinnekin tuli äkkilähtö auttamaan marraskuun lopulla. Sama tilanne, mutta menimme yhdessä. Tytär laittoi lentoliput tulemaan ja niin me lennettiin sinne. Sekin on jo tuttu matkareitti, käytiin me siellä ihan suunnitellusti keväällä. Nykyisin on helppo pitää yhteyttä kauemmaksikin lapsiin, kun on nuo Skypet ja muut, näkee ihan kuin vierestä lastenkin kasvun ja kuulee äänen. Tuohon äkkilähtöön me yhdistettiin kolme päivää lomailuakin, kun ei ollut mitään ihmeempiä kotipuolessa. Mutta naapurin Laurilla se tuli taas äkkilähtö sairaalaan, pumpusta otti. Taas vietiin ambulanssilla, ne vasta ikäviä äkkilähtöjä ovatkin.

   Vierustoveri kuuntelee nyökytellen silmät ymmyrkäisinä, sillä hän ei ole lapsettomuudestaan johtuen tuollaisten asioiden kanssa tekemisissä. Yksin eläessä ei myöskään tarvitse olla miesten kanssa tekemisissä. Mutta se on hänen oma valintansa. Lasten kanssa hän on kyllä aina ollut tekemisissä, pääsi eläkkeelle päiväkodin johtajan roolista. Mutta siitäkin on jo kahdeksan vuotta. Äkkilähdöt tälle harkitsevalle ihmiselle ovat täysin tuntematon käsite. Tätäkin reissua hän punnitsi, harkitsi ja mietti lukuisia päiviä. Taisi päätökseen jopa toista viikkoa mennä.

   - Omalääkäri on ihan hyvä asia, minullakin kun on noita asioita aina mitä tutkia. Sama lääkäri, Kotilainen, ollut jo neljä ja puoli vuotta. Pari viikkoa sitten kävin taas kontrollissa, mutta sain kuulla hoitajalta vain, että arvot ovat hyvät. Miksi ne eivät voi kertoa mitä ne ovat, kun tiedän vertailuluvut. Toki se riippuu aina hoitajastakin, joka sattuu soittamaan. Ei ne varmaan ihan niin hyvät olleet kuin annettiin ymmärtää, kun omalääkäri oli käskenyt ihan käymään. Lisätutkimuksiakin määräsi. Kävin toissa-aamuna laboratoriossa, niin ottivat uusia kokeita. Se lääkäriaika on loppukuusta. Samalle päivälle on teatterimatka Kokkolaan, mutta ehdin hyvin, kun tuo lääkäriaika on aamusta. On aina harmi, jos joutuu jotakin perumaan. Reuma oli vuosi sitten niin häijynä, että en päässyt pitkiin aikoihin mihinkään, kaiken sai perua. Mutta nyt minulla on hyvät lääkkeet ja hyvä kausi. Mutta äskenkin piti Elsan minua kädestä vetää, että pääsin tänne autoon, kun ei taho olla käsissä puristusvoimaa ja leikattu jalkakaan ei aina taivu. Tukisukat laitoin lähtiessä, ettei jalat turpoa kun päivän istuu, selittää nuorekkaalla ja iloisella äänellä reuman runtelema pieni mummu. Kurkistan muka maisemia takasivuikkunasta ja katson kuka puhuja on. Ei uskoisi sairaskertomuksen perusteella, että kertoja oli hän, sillä vaikeudet eivät näy päällepäin. Mitä nyt Elsan piti kädestä auttaa autoon kivutessa. Perilläkin sama mummu unohtaa keppinsä autoon, kun länkkäsee muun porukan seurassa pitkin pihoja ja paikasta toiseen. Tehdasvierailunkin hän teki ilman keppiä, ihmettelen.

   - Sain juuri yhden koulun loppuun, se nyt oli semmoinen vuoden kestävä. Mutta ei sitä aina arvaa, kuinka lujille itsensä laittaa kun osallistuu mihin mieli juolahtaa. Mutta olihan hyvä, kyllä talouskoulu pitäisi jokaisen käydä. Vanhin siellä oli 83-vuotias mies, joka on vaimonsa omaishoitaja. Hän halusi oppia tekemään terveellisempää ja monipuolisempaa ruokaa kotona. Vaimo kun oli aikaisemmin huolehtinut kokkaamisesta ja on nyt halavattuna kotona. Monia leskiä siellä oli myös ja minusta se on ihan hyvä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Silloin kun jäin eläkkeelle, kahdeksan vuotta sitten aloitin yrittäjyyden. Kaipasin niin asiakkaita ja ihmisten kohtaamista. Varmaan vielä pari vuotta jatkan ja jos sitä sitten joutaisi jo oikealle eläkkeelle. Tai mistä sitä tietää, kertoilee harmaahiuksinen, mutta vireä eläkeläinen. Hänelläkin on jalassaan farkut ja tunikassa kimmeltää paljetit.

   - Katsoppa kuinka kauniit maisemat, vaaroja ja tykkylunta. Nyt pitää kaivaa kamera esiin. Minulla on tämmöinen digitaalinen ja kätevä. Ei tässä vauhdissa kyllä oikein taho teräviä kuvia saada. Horisonttikin on aina vinossa.

   - Napsi vain menemään, kyllähän sen horisontin saa suoristettua kuvankäsittelyohjelmalla. Minä korjailen sillä monta kertaa omia kuviani. Onko sinun koneella sellaista?

   - Onhan se, pojantytär sen minulle asensi ja opetti. Jotenkin nuo lapsenlapset jaksavat paremmin perehtyä minun opettamiseen kuin omat lapset. Ja hyvin ne huolehtiikin. Loppukesästä olimme Karibian risteilyllä, kyllä ne sielläkin pitivät hyvän huolen, vaikka en sitä englantia osaakaan. Meitä oli siellä kaksitoista silloin, hyvä reissu. Niin niitä Karibian kuvia me käsittelimme, kun niissä oli monta kertaa se horisontti niin vinossa. Muuten kauniita kuvia ja hyvät värit.

   - Puhelimissakin on nykyään loistavat kamerat, ei paljon kannata kameraa enää mukana kannella. Tässäkin uudessa Samsungin mallissa on loistava, tykkään tästä liukuvasta näytöstä. Helppo selata ja käyttää. Vaikka nyt näitä lapsenlapsen kuvia. Ei sitä olisi uskonut, että puhelimetkin muuttuvat näin paljon meidän aikana. Mitä kaikkia toimintoja niihin saakaan.

   - On se kätevää, kun voi sähköpostitkin lukea reissun päällä. Luen monet lehdetkin tabletilta, se on kätevää, eikä tule niin paljon paperijätettä. Tykkään tästä Kalajokilaakson uudesta tabloidkoosta, paljon helpompi lukea huonoilla käsillä, kun se ei ole niin iso käännellä. Kotona tietenkin voi levittää pöydälle. Saisi se Kalevakin muuttua samanlaiseksi. Meinasin ottaa sukankutimet mukaan, mutta sitten ajattelin, että jos tulee äkkijarrutus niin ne puikot menee mahaan. Aika moni täällä kuuluu kutovan.

   - Minä lopetin Kalevan tilaamisen, kun tuo syksy oli sen verran kiirettä sen talouskoulunkin suhteen. Ja kun tuli otettua noita Kansalaisopiston kurssejakin, karaokea, hopeakorun tekoa, savipiiriä ja englanninryhmää. Mutta kun on niin paljon mielenkiintoisia asioita, mitä haluaa vielä oppia.

   - Minullakin on naapurin kanssa autotallissa kolmekymmentä metriä mattolointa. Laitettiin kerralla reilummasti, mutta niin se tulee aina kudottua. Matonkuteetkin ovat nykyään valmiita, niin on helppoa tehdä. Ennen kun piti kaikki lakanat ja laamapaidatkin matonkuteiksi leikata. Olihan niissä matoissa tietenkin tunnearvoakin. Mattojen kutominen tai sanaristikot, niillä saan pääni nollattua, ne on hyviä konsteja.

   - Minäkin lapsena leikkelin matonkuteita. Minä taas tykkään sudokuista, minulla on varmaan jonkin sortin lukihäiriö, kun pidän enemmän noista numeroiden kanssa pelaamisesta. Englannin kuullunymmärtämiset  ovat vaikeita minulle. Oletkos koskaan kehrännyt? Sitäkään enää harva osaa.

   - Olenhan minä. Kerroin juuri kahdeksantoistavuotiaalle, pojantyttärelle kuhilaista. Eihän se tietenkään tajunnut, mistä oli kyse. Mutta sitten me katsottiin albumista ja löytyihän tuota netistäkin tietoa. Se netti se vasta kätevä on. Netistä voi opetella matonloimen luomisenkin, ennen se opeteltiin kotona, minutkin on oma isoäiti opettanut. Kitaransoittoa voi myös opetella netistä, yritin ja jotakin jopa opin. Mutta alkaahan nuo sormet olemaan siihen hommaan vähän kankeat. Älykkyys kyllä riittäisi, mutta sormet eivät tottele, nauraa hekottaa takanani istuva paplarikiharainen ruttuposki. Taaskaan ei ääni, puheet ja ulkomuoto aivan täsmää.

   - Huomasitko, olin äsken vähän aikaa hiljaa? Harrastin liikenteenlaskentaa. Tästä kun linja-auton sivuikkunasta laskee vastaantulijoita, niin siinäkin rentoutuu. Nyt on menossa 178, ajattelin laskea ainakin kahteensataan. Välillä lasken vastaantulijoiden määrän aina samalta reitiltä ja vertaan niitä. En tiedä mikä ruuhka se tammikuussa oli, kun sattui kolmekymmentäkaksi autoa matkalla uimahallilta Nesteen liikenneympyrään. Välillä on vain muutama auto. Ajamme sen reitin Jussin kanssa kuntosalin ja vesijumpan jälkeen aina samaan aikaan viikosta ja päivästä, joten on helppo verrata, jatkoi kuhilasmummu tarinaansa.

   Tehtaan kahvilassa huomasin toki olevani nuukien pohojalaismummujen seurassa, hiukan jopa hävetti kuulua seurueeseen. Maitolaillisestakin he keskustelivat pitkään, sen hinnasta ja siitä kuuluuko se salaatin hintaan, varsinkin jos ostaa lohipiirakan palan samalla kertaa.

   -Viisikymmentä senttiä? Mihin se maitolasillisen hinta perustuu? Onko sen rasvaprosentti mikä, en kyllä rasvattomasta aijo viittäkymmentä senttiä maksaa. Ja kun meitä on se linja-autollinenkin. Tässäkin meitä olisi heti jonossa kolme maidonjuojaa, jos tulee kaupan päälle. Kyllä tulee teidän myymälle maitolitralle hintaa, jos viisikymmentä senttiä lasillinen. Katsokin, että se on täynnä, en minä ole tottunut ruokajuomana vettä käyttämään. Kotona se on aina täysimaitoa, punaista. Tuulihousuja, helmiäistä pörröneuletta, tikkiliiviä, talvilenkkareita ja punaista nahkaista käsilaukkua yhdistelevä mummu johtaa napakkaa hintakeskustelua. Olin niin kuin en samaan seurueeseen kuuluisikaan ja jonotin sinnikkäästi, sillä jono sen kuin kasvoi takanani, kun tinkaaminen vain jatkui.

   Tehdaskierroksella sain hämmästellä itse tehtaanjohtajan ja luovuuden ylläpitäjän virtamäärää, työpäivät aamu kuudesta pitkälle iltapäivään, ideoita pursuava ja erittäin luova työyhteisö.  Omistajan liikkeet vikkelät ja pensseli vetää yhä varmoja ja taidokkaita vetoja. Pitkäaikaisia työsuhteita, lukuisia yhteisiä tarinoita, käsityöläisyyden arvostusta ja kaikkialla aistittavaa yhteisten tekemisen meininkiä. Toisaalla joku toinen mummu vetää rollaattorilla pienen pientä omaa kehäänsä ja vanhenee päivä päivältä. Kuinka vaikeaa on ymmärtää ja tajuta näiden mummujen olevan samaa vuosimallia, -41? Minut moinen pisti miettimään ja asian selkeästi oivaltamaan. Kuinka paljon voimme itse omaan vanhenemiseemme vaikuttaa, kuinka voimme siihen suhtautua. Alistummeko vanhuudelle ja sen lieveilmiöille, vai jatkammeko virikkeellistä ja idearikasta elämäämme vanhenemisesta huolimatta. Vierivä kivi ei sammaloidu, sen sain lukuisia kertoja todeta luokkaretken aikana.

   Paluumatkalla tunsin jo olevani aivan täynnä, ähkyssä ja turvoksissa. Niin retkieväitä kuin tarinoitakin. Yritin sivellä omaa älypuhelintani ja keskittyä ihan vain omiin asioihini, sillä kuulin myös vähemmän keveitä elämäntarinoita.  Menetyksiä, sotalapsien muistoja, sodan seurauksista lapsena, orpoutta, ikuisia vammoja, pitkäaikaisen lemmikin raastavaa menetystä, onnettomuuksia ja puolison kuolemaa. Mitä kaikkea nyky-mummujen elämään kuuluukaan. Se on valtavan laaja alue, useiden vuosikymmenten ja tapahtumien kirjo. Samalla sain hämmästellä, kuinka vahvasti ja nykytekniikkaa hallitsemalla eläkeläiset ovat yhä maailman menossa mukana. Kuinka valtavan laaja heidän tietotaitonsa on, monilta eri elämän osa-alueilta.

   -Eiköhän anneta meidän loistavalle kuskille kunnon aplodit hyvästä reissusta. Ja kun olemme olleet näin reippaita ja kotiudumme puolitoista tuntia etuajassa, niin mitäpä sillä ajalla keksittäisiin? Varmaan olette iltalomanne siihen kymmeneen saakka varanneet, eiköhän olla loma loppuun saakka. Mennäänkö yhdessä tuohon lähikuppilaan laulamaan karaokea ja kotiudutaan vasta kun pitääkin. Niin, ja huomenna olisi jälleen Esson baarissa suunnittelukokous tulevasta joogaleiristä. Teistähän on suurin osa sinnekin lähdössä. Kiitos kaikille loistavasta päivästä ja niille jotka menevät suoraan kotiin hyvää yötä, lopettelee matkanvetäjä reippaasti onnistuneen päivän päätteeksi.

   Minä raahaudun uupuneena ja tarinoista turtana kaivamaan autoani lumikinoksesta. Tunnen itseni jollakin tapaa jälkeenjääneeksi, väsyneeksi, vanhanaikaiseksi ja kaavoihin kangistuneeksi liki viisikymppiseksi. Vertaan omaa, osittain myös suppeaa ajatusmaailmani näihin kansainvälisiin, rohkeisiin ja nykytekniikkaa hallitseviin eläkeläisiin. Osa mummuista päättää jatkaa sinne karaokekuppilaan laulamaan. Yhdessä he ottavat toisiaan käsikynkästä, jotta pääsevät liukkaiden pihojen ja katujen yli toisiaan tukien. Seuraan siinä autoa rapatessani kuinka kädet viuhuu ja paplarikiharat heiluu. Sama aamuinen täysikuu valaisee jälleen heidän hopeisia hiuksiaan. En kuule keskustelua, mutta iloista ja hersyvää naurua en voi olla kuulematta. Vitsi mikä päivä, ajattelen. Sellainen nyky-mummujen luokkaretki, melkoinen opetusmatka. Onneksi voin itse omaan mummoutumiseeni vielä vaikuttaa… Sammutan auton ja juoksen heidän peräänsä laulamaan karaokea.

 

  

tiistai 3. helmikuuta 2015

KUHINAA

Mietin aamun tunnelmia, päädyin kuhinaan. Sellaista kauheaa kuhinaa; kuin tupajumi, joka jyrsii ja nakertaa. Kuin muurahaispesä, jossa riittää vilskettä. Kuin ampiaispesä, jossa on monta roolijakoa ja tehtävää, tärkeä hierarkia. Missäs muualla kuhisisi? No, lähinnä tarkoitan omia aivojani, jokaista niiden kukkakaalin solmua, mutkaa ja lonkeroa. Kauhea kuhina, jopa kirvely tai krooninen kutina. Ollappa nyt putkiaivo, niin kuhisisi paljon pienemmältä pinta-alalta ja uskoisin kuhisevan paljon vähemmän kaiken kaikkiaan. Tai en minä tiedä, käykö putkessa kuhinaa, ovatko ne tai nämä aivot millään tavalla verrattavissa.
   Tiskipöydällämmekin kävi kuhina viikko sitten, kun pikkumurkkuarmeija hyökkäsi. Saimme heille syötit syötettyä, se kuhina loppui lyhyeen. Oikeastaan se antoi mielikuvan muurahaisten kuhinasta, millaista se on kun ajattelee määrän tuhatkertaisena. Samahan on, kun kuulee täivaroituksen, alkaa itsellä alitajunta kuhisemaan ja saman tien kutisemaan.
   Aamussamme oli myös kuhinaa, kun laumamme heräsi ja yövieraat samalla. Yhdeksän hengen kuhinat, ihan kiitettävä kellon kanssa kilpaa touhotus. Siihen eläimet lisäksi. Vieno sai luopua viime viikolla kissanaiseudestaan, sillä krooninen juoksu kuhisi kissaneitimme kropassa viikosta toiseen. "Viulua siis tapettiin" sen kolmekymmentä yötä, kuuron kissan tunteiden palolla ja tuskalla... Kissaneitimmehän on todella pieni sirpula ja juoksuaikana laihtuu entisestään, paino oli leikkauspäivänä vain 2,3 kg. Vain suuret siniset silmät ja valtavat korvat. Riepu, vaikea kuvitella kuinka kauhea kuhina kissamme sisällä on ollut. Nyt kissaneiti on tungettu puseronhihaan, josta leikkelin haavan suojaksi bodyn. Sellainen vaaleanpunainen raidallinen nakki, jolla tulee pää, häntä ja tassut ulos valkoisena pörrönä. Aluksi Vienolla oli käytössä muovinen ja kova kauluri, mutta se oli raukka niin surkea ja alistettu siinä, joten uhrasin yhden puseronhihan moiseen. Loistava keksintö, myönnän. Nyt siis harrastamme kissallemme haavanhoitoa, vierihoitoa, lempeyshoitoa ja tukihoitoa. Onhan se vieläkin hiukan ymmällään, mutta nuolee huolella kun tassuihinsa yltää ja pitää itsensä puhtaana. Hiha on huomattavasti kissainhimillisempi kuin kolisevan kova kaulus. Mutta usein vielä vapisee, piiloutuu tai näyttää alakuloiselta pieni, liekö haavassa kuhiseva kipu tai kutina...


   Eilinen päivä meni kellon kanssa kilpaa, kuhisten. Valtava määrä juostavia, hoidettavia, lappujen toimitusta, lippujen täyttämistä, hakemuksia, todisteluja, perusteluja, muistettavia ja tehtäviä asioita. Mutta pysyin aikataulussa ja sain tehtyä. Se antaa mielihyväkuhinaolotilan itselle. Kuhinaa oli myös omaishoitajien vesijumpassa. Omaishoitajien määrä kasvaa koko ajan. Mistä se kertoo? Ovatko omaishoitajat aktiivisemmin jumppaamassa ja osallistumassa? Vai onko määrä yhä näin suuressa kasvussa? Lankeaako hoito yhä enemmän perheelle ja läheisille? Säästääkö yhteiskunta, kenen kustannuksella ja kuinka paljon? Mikähän on monenkin omaishoitajan jaksamistaso? Onkohan sitä moneltakaan kysytty, vaikkapa kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana. Meinasi olla, etten ehdi mukaan altaaseen, mutta onneksi tuli ehdittyä. Se on kuitenkin hyvä asia, ryhmä johon tunnen kuuluvani. Ja saunassa kuhiseva lämpö saa myös ihmeitä aikaan, ei näy kello, ei kuulu kännykkä, ajantaju leijailee vesihiukkasina ja lämpöväreinä kaakeliseinillä. Sellaistakin kuhinaa kaipaan, välillä. Niin ja yksi tärkeä pointti jälleen... Sain tälläkin viikolla altaassa märän halauksen! Meinasi ihan unohtua koko asian hehkutus, hehkutin kyllä kun kotiin pääsin.


   Yllättäen, viime kuukausina, minulla on ollut myös kuhinaa sähköpostiliikenteessä ja perinteisessä kirjepostiliikenteessä. Useita ihania yhteydenottoja, tutuilta ja ihan tuntemattomiltakin. Mistähän se taas kertoo? Olen myös törmännyt kaduilla ja kaupoissa ihmisiin, jotka ovat osa tarinaa, jossa elämme. Mistä moinen suma johtuu, kuhina tällä sektorilla? Toisaalta ihanaa, mutta tietyt kohtaamiset saavat myös aivoissa valtavaa kuhinaa aikaiseksi. Muistoja, menetyksiä, tarinoita, pelkoja, epätietoisuutta, vuosia, kohtauksia, tapahtumia, tekstareita, kipua, tuskaa, päivämääriä... Kuhisten tämäkin todellisuus aina pulpahtaa mieleen, vaikka kuinka yrittää juosta edellä, ettei moinen saavuttaisi. Touhottaa, ryntäillä, säntäillä ja olla askeleen edellä. Mutta vaikka kuinka polkee menemään, niin kuhina on ja pysyy omassa nupissa. Siitä ei pääse mihinkään. Näin se vain on. Tiedän myös senkin, että näin se on ollut aina ja näin se tulee olemaan aina. Välillä kuhisee kauheasti, kunnes siitä saa jopa järjellisen niskalenkin, jolloin kuhina palaa siedettäväksi. Mutta on raivostuttavaa ja avutonta olla "kuhinamuurahaisarmeijan" hyökkäyksen kohteena. Jos niin kuin yhtään voit kuvitella. Harva kykenee muurahaispesässä istumaan kovin pitkään, mutta välillä tuntuu, että itseä istutetaan väkisin. Se siitä kuhinasta. Piste, pilkku ja huutomerkki!


   Perjantaina ja lauantaina osallistuin ihan hetken mielijohteesta johonkin, mihin en tiennyt osallistuvani. Perjantaina tanssin soolosalsaa kolme tuntia. Huomasin olevani kaikkea muuta kuin mukavuusalueellani, kun piti ajatella aivan kauheasti, minun kapasiteettiini nähden ihan liikaa. Salsasta kyllä pidän, kuubalaisesta letkeydestä ja uusista heilutettavien lihasryhmien löytämisestä, sekä tietenkin musiikista tansseineen. Mutta se, että minun piti itse omilla aivoillani antaa liikkumiskäskyt ja viedä kokonaista akkaa, olikin haasteellista. Pitkiä nopeatempoisia liikesarjoja salin laidasta toiseen. Olihan temppu. Minulle olisi riittänyt puolet lyhyemmätkin sarjat, ne olisin (ehkä) kyennyt muistamaan ja tanssimaan. Mutta niin minä sen kolme tuntia hytkyin nahka tiristen, mutta kyllähän otti kukkakaaliin, siinä missä uusiin löytyneisiin lihaksiinkin.
   Lauantaina jatkoin salsaa ja chat chaata neljä ja puoli tuntia. Tärkein tajuamani ja oivaltamani pointti oli se, että nämä tanssittiin parin kanssa. Jotta minä kykenen löytämään sen rentouttavan mielihyvän ja hauskuuden tanssista, siihen tarvitaan viejä. Toisin sanoen toinen saa päättää viennin, minä vain seuraan. Minun ei tarvitse muistaa itse ja yksin kuvioita, ei askelsarjoja, ei päättää käännöksiä, ei päättää milloin putkahdetaan käden ali, milloin on kainalon vuoro. Kunhan poljen vain salsan perusaskelta, toinen tekee muut päätökset ja minä vain seuraan mukana. Leijun ja letkeästi liitelen, hah. Vaikka lauantaina tanssimme paljon enemmän ja kauemmin, olin sen jälkeen paljon rentoutuneempi ja kuhina oli positiivista nupissani.
   Jos olisin tiennyt kuinka hyviä ja osaavia tanssijoita kurssille oli ilmoittautunut, tuskin olisi mukaan uskaltanut. Mutta kun en tiennyt ja olin hynät pöytään iskenyt, ei auttanut paeta. Mutta olinpahan amatöörisalsaopeillani (ehkä kolme tuntia aikeisemmin) loistavassa tanssiseurassa ja koin jopa pysyneeni ainakin osittain mukana. Omasta mielestäni tietenkin. Eli menin jälleen pois aika napakasti omalta mukavuusalueeltani, toki tunsin sen kauhean "minä en osaa, enkä kuulu tänne osaajien sekaan"-kuhinan. Mutta kyllä se kuhina nupista lähti, lämmön levitessä kroppaan salsatessa unohtui, kun ei siihen ehtinyt keskittyä. Kunhan salsasin menemään.
   Ukkokultahan perinteisesti kannustaa/painostaa/odottaa/rohkaisee minua tanssimaan ja käymään kursseilla. Ehkä niistä on jopa jotain myönteisiä vaikutuksia elämäämme aistittavissa. Siis onhan niistä, ette uskokaan kuinka paljon, siis ihan valtavasti. Niin, tarkkoja kurssien rajoja ei ole koskaan määritelty. No, nyt salsasta hullaantuneena aloin varovaisesti kyselemään, mitenköhän olisi kesäkuun alussa parin viikon salsatanssikurssi Kuubassa henkilökohtaisella opettajalla? Joka olisi tietenkin joku kiiltävänahkainen, nuori, rytmitajuinen, aito kuubalainen ja hikinen mies.... Silloin näin, että putkiaivoissakin alkoi olla kuhinaa, sillä ilme oli aika tuskaisen kysyvän toteavan hämmentynyt. Varmaan tajuatte, etten ole Kuubaan lähdössä, monestakaan syystä. Mutta pelkkä ajatus sai positiivista kuhinaa aikaiseksi. Enkä minä ollut ainoa, sillä tanssikurssilla kuhisi oikein kunnolla, kun moista isolla laumalla suunnittelimme. Toisaalta, jos minulta alkaa nämä turinat omasta elämästämme loppumaan, voisinhan heittää reissusta matkakertomusta iloksenne. Kuvailla millainen kuhina se Kuubassa käy...


   Tuplilla alkaa olla syntymäpäivä-kuhina-ajatuksia. Ensi viikolla napsahtaa rakkaille kaksitoista vuotta mittariin, aivan mielettömän upea asia. Jokainen uusi syntymäpäivä syöpää sairastaneen perheessä on enemmän kuin lottovoitto! Se on mieletön hyvyyden voitto ja saavutus, saatu mahdollisuus. On potilas sitten aikuinen tai lapsi. Se ei ole itsestäänselvyys, ei tule helpolla, ei taistelematta. Se on monen!!! tekijän ja huippulääketieteen kanssa yhteistyöllä saavutettu. En itke juurikaan Reetan asioita, olen siihen liittyvät kyynelvirrat sen tuhat kertaa tyhjiin itkenyt. Mutta nyt itken mieletöntä kiitollisuutta, huojennuksen tunnetta siitä että saamme olla tässä. Itken tulevia synttäreitä, niiden saavuttamista. Itken, kun saan siivota, kun saan leipoa ja rätätä synttäreitä. Enkä itkemisellä tarkoita sellaista surullisen kouristavaa yhyy yhyy itkua, vaan sellaista kyynelvirtaitkua. Itkua, joka tulee ääneti, syvältä, kuhisten, jopa hyvyydellään kouristaen. Sellaista suolaista, polttavaa, märkää, yllättävää ja helpottavaa itkua. Niin, enpä taas tiedä miettiikö teistä kukaan millaista itkua itse itkee tai millaista naurua nauraa. Mutta kun minulla on tuota kuhinaa olemassa, niin senkin analysoin. Jotta ymmärtäisin itseäni paremmin, suhtautuisin oikealla tavalla ja vakavuudella. Jos on oikein suruitku menossa, niin siinä ei paljon kuhista. Mutta nyt kykenen kuhisemaan virtaavasta itkustani huolimatta, se on minulle aivan kauhean tärkeä asia.


   Tänään minulla on tavoitteena ulkoistaa kirjoittamalla ja ajattelemalla loppuun monia keskeneräisiä asioita. Jospa turhakin ja kuormittava paikallaan junnaava kuhina helpottaisi, kun saisin niihin panostettua. Silleen tartuttua ja otettua jopa niskalenkin, selätettyä ja kuhinaani ymmärrettyä. Viime viikolla sain maratonipuhelun myötä kuhistua paljon asioita ystäväni kanssa. Kuinka tärkeää on keskustelu, vuorovaikutus, ymmärrys, kuulluksi tuleminen ja jakaminen. On sitten ihmisen olotila, asia tai kuhinan aste mikä hyvänsä. Ystävänpäiväkin lähenee, sekin saa aikaiseksi positiivista kuhinaa. On ystäviä, jotka ovat säilyneet ja jaksaneet mukana, on jopa uusia ystäviä, mikä jaksaa hämmentää itseä. Vaatii rohkeutta olla ystävä, kun tietää mitä kuhinaa elämme, olemme jo pitkään eläneet. Hitsi, kuinka kaipaankaan kuhinaa ystävieni kanssa. Nyt kuhisen laittamaan pyykit kuivumaan ja paneudun kirjoittamiseen (todella laaja käsite), sillä pian lapset saapuvat jo koulusta. Tavoitteena on pysyä kotona ja saada täällä asiat päivitettyä, edes jollekin tasolle, sillä nyt ei ole suoranainen pakko kuhista mitään muuta. Ainakaan kalenterissa ei ole karaokekurssia mainittavampaa merkintää.
   Tänään olen siis mielettömän hartaan kuhisevan kiitollinen ja luotan yhä kantavaan, pinnalla pitävään ajatukseen, että asioilla on tapana järjestyä... On hyvä huomata, että kirjoittamisen myötä kuhinani muutti muotoaan, siihen tuli positiivisempia asioita mukaan. Olipas hyvä, kun kuhisin tänne, sinulle ja teille.