TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 24. tammikuuta 2015

HILIPATI HIPPA

Viikon olemme saaneet paukutella kunnon pakkasissa. Luonto on ollut ja on yhä todella upea. Voi kuinka minä jaksan ihailla kaikkia sinisen sävyjä, valon leikkiä, timanttikuuraa puiden oksilla, taivaan väriloistoa, talviaurinkoa. Aurinko on paistanut kuin keväällä konsanaan, siis antanut hohtaville hangille jälleen uusia vivahteita ja sieluun toivon. Valon. Ainakin minä olen niin noista valonpisaroista kiksejä saava ihminen, edes muutama pisara silloin tällöin, saa ihmeitä aikaan.
   Laiska kun olen, en minä pahemmin ulkoillut ole, silleen asiasta tehden olemalla ole. Mutta jouluhuuman jäljiltä ikkunat ovat vielä sen verran kirkkaat, että kykenen fiilistelemään ikkunoistakin. Ja olenhan tuota autonratistakin silmäillyt. Imen vaikutteita tuolleen puolihuolimattomasti ja ohimennen, kaiken muun touhotuksen lomassa. Pasi ja tytöt ovat saaneet aikaiseksi pihalle jälleen lumihotellin, viikko sitten suvikelillä se eteni hurjaa vauhtia.
   Viikonlopuksi olemme suunnitelleet isohkoa maalausprojektia, jonka aikataulutamme itse. Tuplat aloittivat hirsipuun pelaamisen, Fanny on sulkapallotreeneissä ja Tepukka nukkuu, joten ei vielä kiirettä. Reetta nousi jälleen todella hyvän yön jäljiltä, nauraen tuli viereen ja pussailemaan. Sain nousta myös valmiille aamukahville, luksusta. Illalla Tessa oli rippikoulumerkkejä keräämässä nuortenillassa, muut paistoivat takassa vaahtokarkkeja ja tanssivat. Salaa kuvasinkin, hauskoja liikkeitä ;-) ja rytmitajua löytyy.
   Omia kierroksiani olen tietoisesti laskenut nyt tammikuussa, sillä loppuvuodesta ei ole pahemmin tervejärkisiä havaintoja, kun revittiin joka suuntaan. Monestakin syystä. Ei siinä, hyvä oli kun loppuvuoden rutistuksesta kaikkine lieveilmiöineen selvittiin, mutta olihan se jopa päätöntä menemistä. Mutta pakko oli. Omaksi ja tasan muidenkin parhaaksi olen siis vauhtia hillinnyt, ottanut aikalisän. Luen paljon, harrastan passelisti, mutta pyrin myös asettumaan aloilleni. Tutustamaan tämän hetkiseen itseeni ja analysoimaan elämääni ja elämäämme. Tajuamaan, moniakin asioita. "Peili" on siis ollut kovalla käytöllä, kun olen yrittänyt itseeni tutustua ja löytää jotain... Vaikka jotain tuttua, jostakin. Samalla mietin myös kuinka tämä blogini rakenne ja tekstien sisältö ovat muuttuneet, yhä enemmän minun omiksi ajatuksikseni, joita teille tyrkytän. Onko se hyvä vaiko eikö? Mutta tavallaan reilun neljän vuoden aikana symbioosi Reetan tarinan kanssa on entisestään syventynyt, käy niin tiiviissä kimpassa keskenään. Ei ole vain Reetan tarina ja sitten muu elämä siinä sivussa, vaan kaikki määrittelee kaikkea. Niistä on muodostunut iso pallo, joka on kuin suvilumesta pyöritetty lumipallo, johon jää kiinni kaikki muutkin pihan tavarat ja ruohotupsut. Välillä sitä palloa on pyöritetty aika vähistä tarvikkeista ja lähinnä mielikuvituksen voimalla, mutta pallo on ja pysyy, kasvaa ja muuttuu. Olen myös saanut kommenttia, että ajatukseni ovat mielenkiintoisia. No joo varmasti ovat, toisaalta haluaisin tietää tarkemmin, mitä tuon kommentin takaa löytyy. Kuinka minua tulkitaan? Mitä mielenkiintoisuudella tarkoitetaan? Aika laaja käsite! Samalla kykenen havaitsemaan, että olen yhä enemmän sinut näiden asioiden kanssa, kynnys kirjoittaa vaikeistakin tuntemuksista on alentunut. Mikä varmasti säikäyttää monet, sillä eihän nyt kuulu julkisesti vaikka pelkoa kuvailla, pahuutta kirjoittaa, sehän saattaa satuttaa lukijaa... Mutta nämä kaikki asiat ovat vain niin tiukassa nippurissa, tiiviissä pallossa keskenään.
   Samoin itku, jota turskauttelen vaikka kauppareissuilla. Lähinnä olen itkenyt isää, kun asiaa on käsitelty. Muistoja muisteltu, tarinoihin palattu. Saamme yhä hautajaisista kiitosta ja lämpimiä kommentteja, isän näköiset juhlat. Moni on pahoitellut kun itkuun pärskähdän, kun ovat sohaisseet arkaan paikkaan, mutta ei se minua haittaa se kuuluu tämän hetken elämäämme. Itku kuulemma puhdistaa! Vaikka itku valuu silmistä, kykenen puhumaan käsittääkseni järkevästi, ajamaan autoa, tekemään ostoksia, ostamaan tiskiltä 600 g kylmäsavustettua lohta, hoitamaan asioita, olemaan kassajonossa... Annan valua, jos on valuakseen. Tavallaan, jos mökittyisin siitä syystä, että en voi itkuani näyttää julkisesti niin silloinhan saisin mökittyä urakalla. Kun ei se itku anna aikatauluja milloin päättää virrata. Muistan jossakin vaiheessa Reetan sairauden alkuaikoina, kun itku virtasi jatkuvasti. Menin sitten Kelalle, pankkiin, verotoimistoon ja hoidin pakollisia asioita, ei se paikkaa tai aikaa katsonut. Kerroin vain, että se (itku) on ollut päällä eilisestä saakka, ei kannata välittää, kun tarvitsen uuden verokortin tai kilon keittolihaa.
   Viimeksi kirjoitin, kuinka isän kuolemasta ei ollut mennyt virallinen tieto mihinkään. Sain yhdet ohjeet ja käskyn toimia, no eihän se ihan niin mene. Ei omaisten kuulu Kelan tiskille mennä eikä mihinkään muuhunkaan instanssin selittämään itse, että poistakaapa tämä ja tämä henkilö järjestelmästä... Soitin siis muutaman puhelun, lopulta, muutaman päivän selvittelyjen jälkeen, isämme kirjattiin oikeasti kuolleeksi. Korneinta oli, että maistraatista pyydettiin minua soittamaan sinne missä isä kuoli ja pyytämään, että kirjaisivat isän poistuneeksi... En suostunut, sillä minulla on kauhea esto päällä koko teho-osastoa kohtaan, on myös kohtuutonta laittaa omainen soittamaan kahden kuukauden jälkeen ja pyytämään moista. Selittämään ja kertomaan. "Laittakaapa rasti ja päivämäärä." Kansaneläkkeen lakkauttivat onneksi minun pyynnöstäni, sillä se juoksi pari kuukautta yhä. Mutta nyt tämäkin asia on saatu ajan tasalle, joskin mutkien kautta ja viiveellä. Toki minähän sotkin moniakin asioita jatkuvasti ja ihan oma-aloitteisesti, myönnän, mutta sain yhdeltä virkailijalta kuulla, ettei moista ole koskaan tapahtunut hänen aikanaan. Olen myös lakipuolen ihmiseltä saanut pahoittelut, samoin maistraatista, koska nämä eivät todellakaan kuuluu omaisten hoidettaviin asioihin. Sitähän minäkin, mutta nyt se on lopultakin virallista. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että isällä oli eläissäänkin tapana tehdä asioita omalla laillaan ja muutaman kommervenkin kautta... Oli meillä hieno isä... Niisk.


   Reetan osastolla käyntiä siirsimme parilla päivällä, aikaistimme. Menemme jo maanantaina, sillä silloin tuli Ouluun muutakin käyntiä. Suostuivat, kun soitin, tai ainakaan kieltävää puhelua ei ole tullut. Reetta oli jo opettajallekin ehtinyt itse ilmoittaa muutoksesta. Toki minäkin sen kerron, mutta neiti hoitaa ihan omatoimisesti näitä asioita. Viime viikon kortisonikuuri meni edellisten tapaan. Posket punoittivat oikein kunnolla, useamman päivän. Satuin samaan kylään yhden syöpähoitoja saavan miehen kanssa. Kysäisin kortisonin haittavaikutuksista hänellä. Ilman, että alustin Reetan faktoilla. Tämä mies sanoi saaneensa pari päivää aikaisemmin sytostaatin kanssa kortisonia, ja posket punoittaa vieläkin! Sieltä se vahvistus tuli heti, sitä se lehahtelu ja puna on Reetallakin. Samoin herkkyys, kuulemma silmät kostuu tuon tuostakin, milloin mistäkin. Samoin sain kuulla toiselta henkilöltä, että hänellä kortisoni aiheutti ylikierroksia, oli todella vaikea keskittyä mihinkään. Oli saavutus saada yksikin sivu kirjasta luettua, kun olo oli niin levoton. Nämä asiat siis aikuisten kertomansa tukevat tasan Reetan tuntemuksia ja oireita, joten luulen jälleen ymmärtäväni asteen verran syvemmin neidin mielenliikkuja. Nyt käytettävät mielialaan vaikuttavat lääkkeet ovat onneksi tasanneet hurjimpia syöksyjä. Eli jälleen on sen suhteen löytynyt jokin "tasapaino".


   Menin pitkästä aikaa omaishoitajien vesijumppaan. Oli ihanaa huomata olevansa kaivattu. Sain myös todella märän halauksen yhdeltä papalta altaassa, sain sen intopiukkana Pasille heti hehkuttaa. Minulle annettiin palautetta jälleen siitä telkkariohjelmasta jossa olimme. Kuulemma itkien ja kädet ristissä sitä on katsottu, jopa vertaistukiryhmissä asiaa on avattu. Liikuttavaa, sillä sekin tuntuu jo niin äärettömän kaukaiselta asialta. Myös tanssipaikoilla olen saanut palautetta, lähinnä miehiltä, sillä harrastan parsitanssia lähinnä miesten kanssa. Kyllä viimeksi kolme naistakin asiasta mainitsi. Se koskettaa ja tuntuu hyvältä, jos asia ja aihepiiri on syöpynyt ihmisten tajuntaan. Sillä mehän emme todellakaan ole ainoita ja monta kertaa tuntuu, että meillä on asiat yhä suhteellisen hyvin, kun vertaa muihin tarinoihin tai sairauksiin. Tärkeää on siis antaa kasvot ja ihmiset tarinan takaa, se kolahtaa ihmisiin syvemmälle kuin pelkät tilastot tai ulkopuolisten kertomukset. Samalla oma naama kyllä kuluu, entisestään... Joka asialla on monta puolta, jälleen.
   Samalla uintikerralla törmäsin mummujen väitteeseen ja luuloon siitä, että olen ahkera tai aikaansaava ihminen. Siis kuinka paljon minä huijaankaan ihmisiä? Sillä tunnen todellakin olevani laiska ja lapamato, turhake, joka käy kierroksilla ilmanaikaisista asioista ja touhottaa tyhjää. Miksi minä näin koen yhä oman minuuteni? Miksi tunnen yhä syyllisyyttä olemassaolostani, vaikka hoidan tämän savotan parhaaksi näkemälläni tavalla ja pakosta? Milloin kykenisin hyväksymään tämän osaksi minua ja olemaan syyllistämättä itseäni? Onhan tuo nähty, että maailma ja yhteiskunta on pyörinyt ilman minunkin sohimistani. Joskin sehän on vain itsetuntoani syönyt, minua ei tarvita, kun ei yhteiskunta yhtään nilikuta vaikka minä ahkera ja työnarkkari en sähellä ja pistä itseäni likoon... Tämäkin on siis asia, jota yritän työstää ja ajatusmalliani muuttaa. Kunhan sen oikean vivun vain löytäisin, etten tässäkin sohisi väärällä kepillä. Plääh! Tsaakeli!


   Olen myös ajatellut selättää peikkoja, joita on isoja ja pieniä, vaikka ja missä. Siis olen poistunut mukavuusalueeltani, vapisten ja maha kiertäen, mutta olen päättänyt kokeilla. Ilmoitin itseni karaokekurssille. Toki tyttöjen mielipidettä kysyin ennen napin painallusta. Musiikki on minulle tärkeää, on aina ollut. Ennen, nuorena, lauloin jatkuvasti. Kunnes vuonna 1993 lopetin laulamisen julkisesti, kun se kuulemma on kauheaa ja ärsyttää kaikkia. Olen minä siskoni selän takana laulanut Rin tin tiniä muutaman kerran karaokessa, mutta enempään en ole suostunut tai uskaltanut. Menin muka polleena, mutta kauhuissani kädet hikisenä sinne kurssille. Sanoin tytöille, että pakenen varmasti penkin alle, kun en uskalla... Tytöt olivat sitä mieltä etten taida penkin alle mahtua, ahtaat ne olikin, tajusin sen illan mittaan. Ajattelin siis laulaa tuon ainoan tutun biisin. Miten kävikään, 3000 kipaletta ja Rint tin tiniä ei ollut. Meinasin siis liueta paikalta, kun en kyennyt mitään muuta kappaletta tunnistamaan. Kaikki muut luikauttivat omansa ja minä vain hikoilin penkissä, en siis mennyt sinne penkin alle, sattuneesta syystä. Lopulta otin mikrofonin ja aloitin heilumisen jo intron aikana, oli muuten pitkä intro. Ja niin minä julkisesti, muiden edessä, mikrofoniin ja yksin ensimmäistä kertaa lauloin. Sain jopa positiivista palautetta ja sain vetää samaa biisiä kaksi pykälää korkeammaltakin, kun äänialaani testattiin... Voi hitsi mitä kiksejä, sillä pysyin nuotissa, pysyin tahdissa, pystyin nostamaan äänialaani onnistuneesti, pystyin puhaltamaan palkeet täysillä, pysyin pystyssä ja pystyin jopa nauttimaan! Tuo ratkaiseva ja ensimmäinen laulamani kappale oli Janne Hurmeen Suuttumaan. Seuraava meni penkin alle että kolisi, mutta sitä ei osannut muutkaan. Kolmas meni kohtuullisesti, vaikka osasinkin vain kertsin kunnolla. Neljäntenä vedin Kujun Dirlandaan, kerkesin jopa laulaa jokaisen sanan, vaikka niitä siinä riittää. Toiset kuulemma epäilivät, sillä se on aika napakka. Eli nyt sekin suunnaton peikko on saatu selälleen ja hiukan lannistettua. Ei sen puoleen, en minä todellakaan mikään guru luule olevani, mutta sainpahan niskalenkin. Olisihan minulla vielä muutama peikko kynittävänä, mutta ei mopolla mahdottomia, yksi peikko kerrallaan...
Varmasti monen mielestä jälleen ilmanaikainen juttu tehtäväksi ja luettavaksi, mutta minulle tärkeä. Voin toki kysyä, kestäisikö oma kanttisi? Kyllähän siinä omalta mukavuusalueelta poistuu aika napakasti, mutta se on välillä tärkeää. Se siitä hoilaamisesta.
   Pasi teki eilen hitaasti hauduttaen, neljä tuntia, lihakeittoa kaksi kattilallista. Tytöt sillä aamunsa aloittivat. Nyt he kävivät jo pihagrillissä vaahtokarkkeja paistamassa. Pakkanen on laskenut liki puolella alkuviikosta, nyt on kymmenisen astetta. Tänään on suunnitteilla sitä maalaamista, kokkaamista ja varmaan illalla lähden auton kanssa liukastelamaan tansseihin. Tähän aikaan vuodesta lähimmälle tanssipaikalle on matkaa yhteen suuntaan yli 70 kilometriä, se on aika paljon se. Kimppakyydeillä menemme, lupauduin jo viikko sitten olemaan ratissa, sillä se ei ole minulle ollenkaan vaikeaa. Pasi olikin huolissaan jo, kun en tälle viikolle ole tanssimaan päässyt. Pasin mielestä olen miellyttävämpi ja hymyilevämpi ihminen kotonakin, kun välillä hytkyn muualla. No onhan se hienoa, jos vetää jankkaa ja salsaa pulssi kaakossa pari biisiä ja jaksaa yhä hymyillä. Nauttia moisesta. Toivottavasti itse kullakin teistä ja meistä on jokin asia, harrastus tai henkireikä, millä saa ladattua paukkuja arkeen. Tärkeintähän on, että harrastus jättää positiivisen mielikuvan ja naamalle virneen, sehän antaa vaikutelman myös latautumisesta. Nyt petaan petin, imuroin, puen päivävaatteet, suunnittelen mitä maalausprojektiin tarvitaan, kerään reppuun positiivisuuden ja eiku menoksi. Tulkoon tästä hilipati hippa, hyvä päivä ja hyvä viikonloppu! Sinullekin...




  

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

SATU: VILKKAAN VILI-VILLAKOIRAN VIIKKOVILLI

Tempaisen eetteriin sadun, jonka kirjoitin eilen aamulla kuuden jälkeen päivän kirjoittajakurssille. Aiheensa oli kirjoittaa satu, jossa on kolme mielikuvitusolentoa, jotka keskustelevat. Samalla harjoitellaan dialogin kirjoittamista ja opetellaan siihen liittyviä asioita. Eli tämä satu on monen asian summa. Heittäydy sadun maailmaan.......




VILKKAAN VILI-VILLAKOIRAN VIIKKOVILLI


Vili, villakoira, jonka väri ja koko vaihtelee viikoittain lattianrajan pölypalleroiden mukaan.


Kauno, vanha ja arvokas kumeaääninen kaappikello, joka on pultattu ryhdikkäästi seinään.


Irmeli, entinen tehokas keskuspölynimuri, jonka letku on rapistumisen myötä pikkuhiljaa lyhentynyt.


 


- Älä juokse pakoon, asetu jo paikoillesi!, komentaa Irmeli vilkasta Viliä.


- Enkä, kiljuu Vili ja hyrrää pakoon sen minkä ehtii.


- Asetu!, huutaa Irmeli yhä vaativammin ja suhaa huristen lähemmäksi letkuunsa kompastellen.


- Tule tänne ja äkkiä, kuuluu Kaunon kumea kutsu, kun hän raottaa alinta mäntyistä oveaan saranat vingahtaen.


   Vili sujahtaa ovesta ja pelastuu jälleen kerran täpärästi Irmelin imusta.                                        
- Kiitos Kauno, jälleen kerran, huohottaa hengästyneenä Vili kappikellon pohjalla.


   Kaappikellon alakaapissa säilytetään teräviä työkaluja, naskalia, meisseleitä ja paperiveitsiä. Vili on näillä seikkailuillaan oppinut jo niitä varomaan. Tosin välillä saattaa osa pölypallerosta niihin leikkautua tai kiinni tarttua. Mutta aina sentään jää jonkinlainen villakoiran esiaste jäljelle, jonka Vili valmiiksi viikossa pyörittelee. Näillä viikoittain toistuvilla kilpajuoksuilla Irmelin kanssa aina osa pallerosta Irmelin imuun päätyy, mutta aihio sentään jää. Vili on jo kolmen vuoden ikäinen, mikä on villakoiralle melkoinen saavutus. Asiaan vaikuttaa varmasti Irmelin ikääntyminen. Se ei ole enää läheskään yhtä ketterä kuin kolme vuotta sitten. Kompastelee letkuunsakin, siihen mitä letkua on jäljellä. Irmelin letku vanhenee ja rapistuu pikkuhiljaa. Sitä on lyhennetty rapistumisen myöstä aina pätkä kerrallaan. Näin ollen sen riittävyys talon kauimmaisiin sopukoihin on estynyt ja se on säästänyt Vilin hengen lukusia kertoja.


- Vielä minä sinut nappaan, senkin viikari, ihan varmasti odotahan vaan, uhoaa vahvalla itsetunnolla varustettu Irmeli. Entinen huippukeskuspölynimuri, enää pelkkä keskuspölynimuri, sillä ikä on tehnyt tehtävänsä.


- Minä sinut vielä yllätän…, kuuluu tupina kun Irmeli Kaunoa kolisuttaa imiessään kellon alustaa ja sivuja puhtaaksi. Siinä saa Kaunokin tuntea osansa, kun suojelee viikaria.


- Vai nappaat ja yllätät, hihittää Vili kaappikellosta. Ei Vilikään enää isoon ääneen uskalla uhota, sillä läheltä piti tilanteita on ollut useinkin.


- Mitäs olisi tänäänkin tapahtunut, jos en olisi oveani avannut? Sinun pitää olla Vili valppaampi, aina silmät selässäkin, etkö tajua. Kuinka monta kertaa joulunpyhienkin aikaan ja suursiivouksissa et osannut Irmeliä odottaa. Ei aina kaikki mene sinun aikataulujesi ja suunnitelmiesi mukaan, valpastu poika. Toruu ja selittää Kauno Vilille. Kauno on selittänyt yhä uudelleen ja toivoo Vilin ottavan joskus vielä opikseen.


- Nii’in, myöntelee Vili. Vilin äänestä kuuluu jopa ajatuksen syvempi oivallus, ymmärrys, nöyryys ja kiitollisuus, kun hän ottaa Kaunon puheista opikseen. Mutta Vili ei vain tahdo muistaa. Vili on ikuinen viikari ja keksii jatkuvasti uusia leikkejä, jolloin unohtaa elämän vakavammat puolet. Toki lapsenmieli on tärkeä säilyttää, mutta itsekin pitää ottaa vastuuta asioistaan. Onhan Vilillä jo ikääkin, villakoiraksi todella paljon.


- Mitäs jos on taas viikko, ettei isäntä muista koneistoani vetää. Silloinhan olen hiljaa ja liikkumatta, tiukasti seinään pultattuna, en edes oveani saa avattua. Et sinä aina voi minun apuuni luottaa ja odottaa pelastavan sinut pälkähästä. Poika sinun kuuluu valpastua. Niin monta liian luottavaista villakoiraa on saanut lähteä muille maille. Muistelee Kauno pitkän ajan takaa, sillä se on seurannut elämää jo usean sukupolven ajan. Kauno tietää eri aikojen uhat, ongelmat ja tehokeinot. Aina tulee jotain uutta. Nyt Kauno enteilee myös Irmelin imuroinnin loppua. Ajat muuttuu imuririntamillakin, kehitys etenee ja varaosien saanti vähenee.


   Vili on vielä hetken Kaunon suojissa, sillä Irmelin ääni kantautuu vielä jonkin aikaa. Vili on tavallaan helpottunutkin, nyt se on taas tehty tämän viikon viikkosiivous.


- Olipahan taas villi viikkosiivous, hihkaisee Vili poistuessaan Kaunon alakaapista. Saman tien Vili alkaa kieriä pitkin nurkkia ja sohvan alusia. Heittää kuperkeikkaa, kerää yksittäisiä koirankarvoja, hiuksia, kissankarvoja, langanpätkiä ja pölyhiukkasia ympärilleen. Nyt hän uskaltaa taas mennä aivan päättömästi ympäri huushollia, sillä Irmeli kuuluu huokailevan siivouskaapissa. Irmelin letku on tiukalle kerälle keritty, siivouskaapin koukkuun nostettu, suulakekin irrotetaan siivouksien välillä. Vili on sinne kurkannut ja nähnyt Irmelin toisen todellisuuden. Vilistä on tavallaan jännittävän pelottavaakin huomata Irmelin toinen puoli, silloin kun Irmeli ei ole tehokas, niin hän vain on rullattuna useitakin päiviä.


- Irmeliiiii, kiitos taas tästä päivästä ja kivasta viikkovillistä, huikkaa Vili siivouskaapin ovenraosta Irmelille.


   Irmeli iskee silmää, hän tuntee tämän leikin. Vili on monta kertaa ajatellut, että onkohan Irmeli sittenkään ihan tosissaan, sillä heistä on tullut vuosien aikana ihan kavereita. Viikkovillistä ja hurjankin näköisestä takaa-ajosta huolimatta Irmeli pitää hänestä. Mutta valpas pitää olla jatkossakin, sen tajuaa Vili pikku hiljaa itsekin. Onhan hänellä kaksi hyvää ystävää ja kokenutta kouluttajaa, Kauno ja Irmeli. Vili kierii siivouskaapin alahyllylle, Irmelin lämpimien letkujen suojiin lepäämään. Pian kuuluu hiljaista tuhinaa kaapista. Kauno lyö neljä kertaa kumeasti ja mäntykoppa upeasti kaikuen, huusholliin on jälleen laskeutunut puhtaus ja viikkorauha.


 


 


 


 


 

perjantai 16. tammikuuta 2015

JOSPAS MINÄ...

Jospas minä kissan saisin, sitä aina hoivailisin... Tällainen pulpahti mieleeni ilman sen suurempia ajatteluja ja sen laukaisin eetteriin. Ehkä aihe lähti siitä, että varpaitani pöydän alla nuoleskelee hellästi koiramme Kaino. Niin pehmeä kieli ja levollisen pitkä nuolaisu. Kiitollisuuttahan se lipoo, niin ja mammanrakkautta.
   Reinon korvissa meinaa jälleen olla mömmöjä, niitä tuossa äsken puhdistin ja lääkitsin. Kaino tietenkin komppaa vieressä, kauhunsekaisena ja innossaan. Kun homma on hoidettu, on palkkion aika. Kainohan olisi ihmisenä todellinen "blondi", sellainen vailla huolta oleva ja todella omintakeinen, löysillä piuhoilla varustettu. Kun sain Reinon korvat rassattua niin Kainolla on valtava tarve saada palkkio. Voi sitä kauas loistavaa koiran ylpeyttä, kun Reino oli reipas. Kaino juoksee edellä ja hehkuu rohkeutta ja itseään. Koiraneiti tarvitsee ja haluaa palkkionsa heti, ylpeän innoissaan.
   Annoinhan minä, hienosti velipoikaa rohkaistu;-) Kauheasti kehuja molemmille, rapsutusta ja suitsutusta. Reinolle enemmän, koska hänhän sen ihan oikeasti ansaitsi. Mitä ilmeisemmin itsekin olen yhä sen verran syntymäblondi, löysillä piuhoilla, että annan Kainon vetää minua kuin pässiä narussa.
   Muutama kuukausi sitten velipoikani ulkoilutti koiriamme, me taisimme olla silloin siellä Logomossa Joulu mielelle konsertissa. Saimme makeat naurut koiramme puolesta, sillä Kainohan ei mikään agilityhuippu ole. Mutta meille ihan riittävä varpaannuolija ja naurattaja. Todella omintakeinen ja juuri passeli. Yleensä Kaino painelee huoneeseemme kirjoituspöydän alle, jos kohtaa komentoja tai saa haukkuja. Mistä sen nyt koira haukkuja saisi?
   Reinosta puolestaan loistaa heti ensisilmäyksellä syyllisyys, jos on tullut tehtyä jotain sopimatonta. Heti koiraa katsoessa herää epäilykset, kun ilme on nöyrä, luimistelee ja hiipii varovaisesti. Näin kävi viimeksi jouluaattona kun eläinlapsemme olivat piparkakkutalon maistelleet. Toki äitinä sama ilme on lapsillakin havaittavissa, jos ovat vaikka keksipaketin tai vierasvarat vahingossa maistelleet. Kerran tytöt ihmettelivät, mistä äiti voi tietää heti... No, sillä kertaa sen näki ihan oikeasti naamasta, kun suupielet oli yhä suklaassa. Siihen ei siis aina mitään tiedettä tai intuitiota tarvita.
   Jostain syystä yhä useammin Reino hiipii öisin sänkyymme, vaikka ei saisi. Kuinka varovaisesti iso elukka tekeekin sen, tarkistaa unemme vahvuuden ja käyttää hyväkseen. Kissamme ovat itsestäänselvyys, että ovat sängyssämme. Kaino pysyttelee kädenulottuvilla, ei yllä kipuamaan äänettömästi, vaan kippuroi ja ähisee. Eli tulee tasan huomatuksi ja myös kielletyksi.
   Vienollamme on jälleen juoksu, kroonisen äänekäs, aaltoileva ja usein toistuva. Eilen jo leikkausaikaa soitella yritin, mutta eläinlääkäri oli sillä hetkellä "aika syvällä lehmässä", joten yritän tänään uudelleen. Kissamme laihtuu entisestään juoksun aikana, se on niin kokonaisvaltaista. Varsinkin öisin Vieno huutaa, "kärsii", volisee ja muistuttaa ihan oikeasti tapettavaa viulua. Kissasta on juoksun jälkeen jäljellä vain valtavat silmät, kun se laihtuu aina muutaman sata grammaa, siitä mitättömästä parin kilon painostaan. Vienohan on siis todella pieni sippura, kissaksikin.
   Tollo, meidän ihana tollomme. Aidosti huoleton, kehräävä kolli, vilpitön ja lempeä. Tollon lempipaikkoja on keittiössä korkealla jakkaralla, seurata mitä ihmiset tekee. Katse valppaana, ja jos ihminen ei ole valppaana niin Tollo nappaa leivän päältä tassulla leikkeleet. Ollen ihan yhtä viattomana ja tollona. Tollo juoksee ulkona syliin huudettaessa, kannattaa itseään ja seuraa kuin koira. Tälle kollille ei voi olla vihainen, suloisempaa kissaa ei löydy. Luottavainenkin se on yhä, oikaisee keskelle lattiaa ja odottaa että kaikki kiertää. Jos kissavihaajat ei Tollolle lämpene, niin vika on ihmisessä.
   Väinö, vanhemmillemme adoptoitu unelmakolli. Todella vahva ja omintakeinen elukka. Jonka luonteen isä on huippuunsa kouluttanut. Kolli tietää mitä haluaa, passauttaa ja vaatii. Nukkuu myös sängyssä leveästi ja jaksaa yhä kehrätä. Väinökin kaipaa isää, aika paljonkin itse asiassa. Isä ja Väinö olivat erottamattomat, varsinkin tuppinokkaleikeissään ja sohvalla maatessaan. Väinö on vältellyt jopa sohvaa, kun ei ole kenen mahan päälle mennä. Välillä minun on pitänyt tuppinokkaa leikkiä ja kisailla, kun kolli sitä haluaa. Kuinka se tulee ihan liki, kieriskelee selällään lattialla ja hakee huomiota. Meilläkin on semmoinen omanlaatuinen suhde, kolli tietää, ettei saa liika kovasti napata kiinni, lopetan pian leikkimisen. Kerran se tuli viereeni ja nappasi kynän kädestäni, kun yritin jotain lappusia täytellä. Kilahdin sille ja sanoin saavan viereen tulla, kunhan antaa minun kirjoittaa. Kolli vähän aikaa mietiskeli ja kökötti sitten kynää seuraten, muttei enää sitä minulta riistänyt. Nyt kolli yrittää veljeillä äidin kanssa, kummasti tämä isän tapaus on heitä lähentänyt. Yhdessä he lintulaudan lintuja laskevat ja kolli ottaa jopa kyytiä rollaattorilla ja nukkuu sen päällä. Sillä kissalla ei ole paino-ongelmia, ainakaan alipaino-ongelmia. Karva kiitää ja kissa kehrää. Väinö käy pöydällä kynttilän vieressä isän valokuvaa puskemassa. Välillä jopa kaataa kuvan. Kissakin kaipaa...


   Paukautin siis eetteriin eläintiedettä, en aloittaessani tiennyt mitä on tullakseen. En edes tiennyt tai aikonut kirjoittaa. Kappas vain, aihe lähti lapasesta. Odotan siis virallisten instanssien avautumista, Kelaa, kirkkoherranvirastoa, pankkia, vakuutusyhtiötä, puhelinyhtiötä ja sen sellaista. Olen perunkirjoituksia varten kuunnellut, opetellut ja yrittänyt ymmärtää lakisääteistä kapulakieltä. Mitä kaikkea pitää hoitaa ja missä ajassa. Olenkin saanut hoidettua, kuulemma moni lappu on jo perunkirjoittajan pöydällä. En minä kaikkea yksin ole hoitanut, mutta virka-ajalla monella muulla on monta muuta asiaa, niin kuin vaikka työt. Meillä on nämä hommat jakaantuneet lauman kesken, se joka ehtii ja on paikalla hoitaa ja joku toinen hoitaa sitten toisen asian. Olemme hyvä, suorastaan loistava lauma ;-) Kyllä isä lapsistaan ylpeä on vieläkin... Hämmennystä aiheutti eilen tajuamani asia, että Kelalle olisi pitänyt itse kuolemasta ilmoittaa. No emme ole ilmoittaneet ja nyt saamme eläkkeitä takaisin maksella. Moneen muuhun paikkaan kun tieto napsahtaa automaattisesti. Isän ikävä viiltelee, aaltoilee, käy nopeasti, menee ohi, tulee puskasta, itkettää, saa puhumaan ääneen, ajattelemaan paljon, miettimään ja taas hiukan miettimään. Lähinnä olotila on hämmentyneen epätodellinen, ollakko vaiko eikö olla. Lokakuusta tähän päivään aika on mennyt kiduttamalla, mutta sumuisen vauhdikkaasti, tietoisuuden kanssa kilvoitellessa. Sen nimi on ikävä, isän ikävä. Niisk...


   Mutta sitten kirjoitan päätähdestämme, asiasta josta minun piti tavallaan kirjoittaa, vaikka en aikonut edes kirjoittaa. Reetta. Kävimme keskiviikkona osastolla lääkkeellä, suonensisäisellä suunnitellusti. Tapasimme myös Reetan osastokaverin vuosien takaa, sovimme pikatärskyt. Reetta sai lääkkeen, tällä kertaa ilman kommervenkkejä, kaikki tippui suunnitelmien mukaan ja aikataulujemme mukaan. Olimme liikkeellä taksilla, joten silloin aina toivoo, ettei viivytyksiä tule. Onneksi olimme taksilla, sillä olin jälleen niin maitohapoilla osastokeikan jälkeen.
   Minä kävin myös yllättäen kolmen lääkärin kanssa palaverin. Siihen en ollut henkisesti varautunut, mutta se oli ihan hyvä, optimisten toiveikas palaveri. Vaikka melkein konttasin, kun kuulin käytävästä minua huudeltavan. Tärkeää on kuulla, että moni asia tehdään meidän aikataulujemme ja tahtomme mukaan, meitä kuunnellaan todella hyvin ja ennen kaikkea ymmärretään. Hämmentävin pointti oli yhden lääkärin kaksi kertaa lausuma toteamus, josko se luuydin olisi kokonaan puhdistunut, myös jäännöstaudin rippeet näillä hoidoilla. Siis se tuntui todella tärkeältä oljenkorrelta kuulla, sillä keväällä meille ei toivoa annettu, se ihan sanallisesti kerrottiin. Minulle sanottiin silloin, ettei Reetta tule koskaan parantumaan... Nyt annettiin siis sanallinen toivonripe kahteen kertaan lausuttuna, siis aivan mieletön sanavalinta, kiitos siitä. Se kait minut niin maitohapoille vetikin. Tällä hetkellä alustava suunnitelma on, ellei mielemme muutu vaikka, että luuydinpunktio tehdään helmikuun loppupuolella. Tai sitten myöhemmin tai sitten aikaisemmin. Reetta kestää hyvin annettavia lääkkeitä, kasvaa ja hehkuu, kaikesta ja lääkkeistä huolimatta. Diffi on ollut, koko liki vuoden savotan ajan, puhdas, on sitä labroilla mitattaessa yhä. Veriarvot ovat hyvät, kuulemma loistavat ja tavoitetasolla. Hb 121, leukkarit 2,2 (tavoite pysyä alle kolmen), trompparit liki 300, neutrofiilit 1,5 eli huippuhyvät puolustushippuset. IgG, alat yms jäivät kuulematta, mutta jos niistä ei kuulu ja soittoa tule niin ne hyviksi tulkittakoon. Luotan siis siihen. Mutta mikään ei ole itsestään selvää ja olemme mielettömän nöyriä, sillä onhan tämä jo niin monta kertaa nähty. Pelätty ja matalaksi pommitettu... Mutta toivo itää ja jaksaa versoa yhä pommitetuista raunioista, yhä uudelleen. Kiitos ihanalle sitkeälle toivolle... Kiitos siitä kuuluu myös valtaville taustajoukoillemme, teille ja meitä suuremmille tekijöille. Eli hetkeksi jo helpotuksesta hiukan huokasin, mutta eihän sitä kukaan tiedä uskaltaako. Hirttoköysi hiertää yhä ja joka tapauksessa, varmasti aina. Mutta se hetkellinen huojennus oli mieletöntä saada kokea. Eli hengitin muutaman kerran äärimmäisen pitkään ja varmaan ylihengitin, koska sain yliannostuksen happea ja aloin suorastaan hyperventiloimaan... Kaheli kun olen ja elän niin täysillä mukana, joka solullani. En tiedä miltä se ulkopuolisista näyttää, kun vedän sitten ihan huumaan ja huohotan, kun annetaan hetkenkään helpotus ja syvähengitys. Tulipahan koettua tuokin, en siis ole tunteeton ja syväjäädytetty, vaikka sitä välillä pelkäänkin...
   Sekavako selitys, saattaapi olla... Miksiköhän? Sitäkin sopii miettiä, kritisoida tai arvostella. Mitäpä tuossa hyperventiloimaan, hengittelemään tai suuruudenhullusti helpottumaan, parempi pysyä vaan kapselissa ja olla nöyrän kiitollinen. Olen sitäkin, aivan suunnattoman ja kokonaisvaltaisen paljon. Mutta onhan tämä karuselli, hirveä heilunta ja huojunta, pyöritys. Pakko puristaa kauhukahvasta kunnolla, ettei sinkoa koko värkistä ketarat levällään ja roiskeiksi.
   Reetalla on nyt uudet hiukset. Neiti leikkautti itselleen polkkatukan. Viimeinkin otsahiukset olivat niin pitkät, että saatiin lähes tasapitkä polkka. Tyttö näyttää jo niin isolta, melkein esiteiniltä. Tuplasiko on ihan oikeasti jo esiteini, Reetalla saattaa olla "muutama" jarrutteleva tekijä tässäkin savotassa. Muutama viikko sitten laitoin systerille hiuksiin raitoja, no niistä lipsahti muutama viiru lastenkin päihin, Reetankin hiuksiin. Nyt neidillä on siis lähes suora, vaaleanruskea hiukan raidoitettu polkkatukka. Luonnonkiharat tippuivat lattialle. Hiukan on vielä latvoissa aistittavissa kiharaa, mutta nykyiset hiukset ovat alkukantaiseen malliin suorat. Sopii toki miettiä ovatko hiukset silloin luonnonkiharat, jos ne ovat rankkojen hoitojen ja lääkkeiden jälkiseurausta, mikä siinä on luonnollista? Uusiin hiuksiin kun lisätään viipyilevän cool, spanielinkatse, niin johan on cool. Tavallaan naurattaakin, mutta ei passaa nauraa, koska spanielinkatseen takana on myös kiihkeä kortisoni. Miksi lapsen katse on siis viipyilevän hillitty ja jonkin mielestä alakuloinenkin? Väsy, lääkkeet, hiuksetko sen tekee vai ikä? Jospa minä sen aina tietäisin... Pasi on onneksi tänään kotona, koska Reetta on ollut eilisen ja tämän päivän myös pois koulusta. Nyt ne värkkäävät rautalangasta jotakin häkkyrää, siitä tulee varmaan rautalangasta väännetty rautalankakori.


   Jospa minä nyt lopettaisin tämän postauksen ja suunnittelen syöksymistä asioiden hoitoon. Olen jotakin jo puhelimitse kyennyt junailemaan. Illalla ja huomenna saan olla kirjoittajakurssilla, sinnekin olisi muutama sananen naputeltavia tehtäviä. On ollut mieletöntä, kun olen kirjoitusvipuni saanut jälleen avattua. Minä kun luulin etten osaa enää edes riimitellä, tavuja laskea tai aloittaa edes. Ihme jumi ollut nyt useita kuukausia tekstien suhteen. Tai sitten se on luovan ihmisen itsekiritiikillä ja nollatoleranssilla ladattu nollapiste, kun luulee ja tuntee olevansa ymmyrkäinen, pyöreä nolla. Eilen alkoi tanssikurssit. Voi kuinka ihminen aloitti taas nollasta ja kankeana. Hah, alkeilla mennään, pohjalla ollaan. Oli ihana huomata olevansa kaivattu, sillä moni muukaan ei valmistu alkeista koskaan. Eli tuttuja naamoja viime talvelta, syksyltä ja lukuisilta muilta kursseilta. Ne on piirit pienet tavallaan, jotka näissäkin tanssipiireissä pyörii. Toisaalta se tuo kursseihin rentoutta, on helpompi heittäytyä, kun on joskus jo jonkun kanssa jossakin jotakin. Tanssinut meinaan. Jospas minä tästä nyt saisin oikean elämän aloitettua, tälle päivälle meinaan. Kävisin muutaman tunnin pois koneelta, hoitaisin asioita, olisin tehokas, juoksisin juostavia. Eilen sain pyykättyä, siivoilin ja kokkailin. Eli siinä mielessä uskallan heittäytyä tänne kirjoituskammioon, varsinkin kun Pasi tekee noita kivoja juttuja Reetan kanssa, se on lapsellekin tervetullutta vaihtelua verrattuna siihen että aina tekee minun kanssani. Tajusin, että Kaino on lopettanut jalkojeni nuolemisen.... Mihinkäs se koira on mennyt, jospas minä otan selvää, siitäkin.
  

maanantai 12. tammikuuta 2015

MITÄ LAITETAAN?

Eilen saimme pitkästä aikaa vieraita, yllätysvieraita. Päivä meni rattoisasti suurella laumalla. Ihana, kun kävitte. Jälleen saimme huomata, että joidenkin ihmisten kanssa yhteys ja ystävyys säilyy kaiken maailman elämän kommervenkeistä huolimatta. Siinä samalla porukka päätyi Kiinasta postimyynnin kautta kännykänkuoria tilailemaan... Tytöillä kun on nyt käytössä neljä identtistä luuria, niin suojakuoret niihin Kiinan laajasta tavaratalosta tilasimme. Mitä laitetaan? Malli, kuosi, kuvitus, väri... Olihan mistä valita ja se valintahan kesti! Välillä meinasi olla jopa tilanne, että halutaankin samanlaiset kaikille, vaikka valikoimaa kyllä oli.
   Samalla Ukkokulta itselleen myös uuden otsalampun tilasi, kun kerran halvalla sai. On sillä ennestäänkin otsalamppu, mutta saapahan toisen nyt peruuttamista varten. Takaraivolampuksi. Nauroimmekin yhdessä, että nyt moni luulee että putkiaivolla loistaa valkeus jo läpi, kun kahden puolen päätä kirkkaus loistaa. Vai olisiko vaikutelma jo läpivalaistusta? Tai valkeuden saaneesta?


   Aamulla jälleen kalenteriani tsekkailin, mietin ja asioita ajan tasalle päivitin. Samalla mietin, josko minäkin tilaisin jotakin jostakin. Jos vaikka helpon elämän, tai ainakin helpomman. Saisiko Kiinasta ja postimyynnistä moisia? Onhan noita postimyyntivaimojakin, kuulemma. Tyypilliseen tapaan tuossa äidin kyytitysten ja asioiden lomassa lähti jälleen mopo käsistä. Nimittäin kun mietin, mitä laitetaan?
   Tässä nyt sitten aivoituksiani päätin teillekin jakaa. Kotoa kamarinnurkasta, muutaman näpäytyksen takaa jos voisin nettipostikatalogitilauksia tehdä. Sitähän en tiedä, onko se hyvä vai huono idea, mutta mitä laitetaan...


- Helppo elämä:
 -XL, -L, -M, -M, -S, -XS, XS, S, M, L, XL. Näyttää kaikilla elämän osa-alueilla olevan samat "kokotaulukot". Ensin voi verrata mikä se oma koko sillä hetkellä on ja minkälaisen muutoksen haluaa tilata. Löytyy myös testaavat mittataulukot, jos ei muuten kykene asiaa hahmottamaan, sabluunat. Mitä laitetaan helpon elämän suhteen? Mikä sen koodi ja koko tällä hetkellä on? Millaisen muutoksen olet halukas tilaamaan, saati sitten vastaanottamaan? Kauheasti mietittäviä asioita putkahtaakin, vaikka luulin, että se on heti +++XXXL:llää kaikki, kunhan vaan pääsen naputtelemaan. Haluanko ihan tosi extrahelpon elämän, tuskin. Uskoisin päätyväni varmaan Mediumiin, semmoiseen keksikokoiseen, keskihelppoon. Luulen nyt olevani saman verran negatiivisella Mediumilla. Vai luuletko minun ja meidän elämämme olevan miinus Extralarge? Miten minä elämämme koen ja miten sen muut näkevät, tulkitsevat ja kokevat? No, enpä ole kauheammin muiden tulkinnoista välittänyt, kun olen omaa kokoluokkaa survonut ja sorvannut. Tilataan M. Yksi kappale, jos se on kokonaisvaltainen peitto koko huushollille, tilataan lisää, jos jää vajaaksi...
- Kärsivällisyys:
Tilaan heti suoraan L-koon, pakko saada heti laajuutta tälle revelille. Kärsivällisyys, varsinkin omani, onhan se jalostunut/jalostettu/muuttunut/muutoksessa yhä ja viimeiset vuodet, tai liki 50 vuotta, mistä sen laskemisen aloittaa. Käämit sauhuaa ja sanat sinkoilee. Heti justiinsa ja nyt, tietyt asiat, teen sitten itse, jos ei eväkään heilahda. Kärsivällisyys käryää, kipinöi, aiheuttaa hajuhaittoja, palaa pohjaan, kitkerää katkua ilmaan vapauttaa... Tällä hetkellä se on monessakin asiassa pitkästi negatiivisen puolella, joten tähän suuri korjausliike.
- Onnellisuus:
Laitetaan sitäkin isolla kädellä. Varmaan semmoinen L, sitäkin. Vai riittäisikö vähempi, M? Jos tuota kärsivällisyyttä tilasin korostetusti liiallisen paljon, niin josko se onnellisuuteenkin vaikuttaisi. Jalostuisi. Mitä onnellisuus käsittää, onko se purppuraista pehmoilua, sehän koostuu myös helposta elämästä ja sen myötävaikutuksista. Minulle se on myös hengityksen helppoutta, onnellisia siemauksia, vaivattomuutta. Se on myös kuplintaa, kihelmöintiä ja hymyjä. Mikä on sen koko tällä hetkellä, en kerro, kun en itsekään sitä oikein osaa määrittää. Tai siis olen paikoitellen onnellinenkin, mutta korjattavaakin löytyy, jos vertaa johonkin mihin sitten vertaakin. No, enpä vertaa, kunhan peiliin katselen ja yritän löytää sielunpeileistä vastauksen. Tämän hetkisen koon, niin ja olihan siihen ihan ne kokotaulukkotestitkin olemassa, josko ne tekisin...
- Terveys:
Laitetaan joo, kuusi kappaletta, osa lasten kokoa. Vai menisikö lapsille XS? Miten nämä nyt ajatellaan, tilataan tai mitataan? Saahan sitä pientä remppaa olla, jotta tietää elävänsä, kun saranat vinkuu ja natisee. Silloin huomaa huollon tarpeellisuuden ja oman vastuun tästäkin asiasta. Mutta sellaista hengissä pitävää elämiseen tarvittavaa terveyttä, kohtuudella kaikille. Ilman jatkuvaa pelkopaniikkia ja negatiivisuutta. Sellaista perusterveyttä. Voisin ottaa vaihdossa vaikka atopian, lukihäiriön, kulumavian, hajataiton, niskajumin, ihan minkä vain, jos saisin perusterveydenterveyden. Semmoisen oikean. Varsinkin yhdelle lapselle, pienimmälle haluaisin tilata ihan ikioman paketin. Pikatilaus terveyttä postimyyntinettikauppakatalogista. Itsellä ja omilla kolotuksilla ei niin väliä, saahan sitä tässä iässä kolotellakin. Mutta kyllä minä senkin tiedän, että jossakin vaiheessa tekisin itsekkään lisätilauksen, jos omat saranat vinkuisi kivuliaasti jatkuvasti. Vai vaikuttaisiko kärsivällisyys tähänkin?
- Itsetunto:
Ime asioita täältä löytyy. Tuokin olisi varmaan ihan hyvä asia, sillä välillä moinen tuntoelin, itsetuntoelin on hiukan negatiivisella tasolla. Kuulemma puhun ja kohtelen itseäni rumasti, minun kuuluisi välittää, kehua ja tykätä itsestäni. Enemmän. Pelkkä ajatuskin puistattaa, kuinka opetella lepertelemään itselle, kun ei ole siihen oppinut. "Vähäkö hyvin vedit tuonkin asian, reippaasti ja hymyssä suin, jaksoit ja kehityit..." Yleensä löydän kyllä sen itseinhon kaikki ilmentymät, varsinkin nupin sisältä ja peiliin katsomalla. Mutta pakko vaan räpiköidä muilla kuin omilla mukavuusalueilla ja yrittää kyetä ottamaan jopa kehuja vastaan. Vaikka aina meinaa lipsahtaa itsekritiikin puolelle. Höh. Mikä koko? Olisiko siinä M tai S, ettei mene itserakkauden puolelle. Nouse keltainen neste silmiin tai hattuun.
- Rohkeus:
Laitetaan sitäkin isolla kädellä, tilaan heti enempää miettimättä L-koon. Olen kuulemma rohkea, on kait se pakko ollakin tai ainakin sujuvasti esittää. Oikeasti olen monessakin asiassa vapiseva, kahiseva, haavanlehti. Pelkoperseessä ja koko ajan. Sitten yritän hengitellä, jäsennellä, ajatella, kasata rohkeuden rippeitä ja eiku taistoon ja menoksi. Pää pystyssä ja rinta rottingilla, vaikka samaan aikaan va va va vapi pi seeee. Ainakin sielu ja sisin. Eli koen senkin olevan usein negatiivisella, joten korjausliike on tarpeeseen.
- Huumorintaju:
Ohi, löytyy tähän hätään. Kuulemma ampuu pahasti ylikin... Mutta hyvä, jos jollakin osaan ampua.
- Rakkaus:
Miten sen määrittää, kuinka sen kokoluokan tulkitsee, mittaa tai punnitsee? Rakkaudellakin on niin monta mittaria ja alalajia. Äidinrakkaus paukkuu jo kunnon lukemissa, ihan tapissa on, enkä uskalla enempää suurentaa. Ei nyt sentään liioitella tarvitse. Itse asiassa ensimmäisellä tanssikurssilla se oli yhden miehen ainoa ja ensimmäinen lause jonka minulle sanoi. Kuulemma ei tarvitse liioitella, sentään, kun minä veivasin koko kropalla. Vähempikin riittää... Eli kultainen keskitie kaikessa olisi hyvä ja kohtuullinen asia, myös rakkaudessa. Rakkautta tiivisteenä, ilmaraikastajaan vaikka, jotta se leijuu koko ajan joka paikassa. Rakkausrasiaan terästystä, uutta potkua...
- Luovuus:
Ohi, löytyy tähän hätään. Kunhan sen itsetunnon kautta luottaisin vain siinäkin omiin luovuuksiin ja lahjoihin enemmän.
- Oma aika:
Ohi, sekään ei ole päällimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Saan ja en saa, riippuu miten sen mittaa. Kuulemma olen itsekäs, ainakin olen kuullut huhuttavan, vaikka yritän sanoa perheen voivan paremmin jos mamma voi hyvin... Seli seli...
- Vartalo:
Onhan tuota, varsinkin jos peilin edessä heiluttaa. Eilen itse asiassa luin artikkelin naisten vatsoista, ihan kuviksi kuvattuna. Jos saisin tilata haluamani vartalon, vaikka palasista kokoamalla. Minkähänlaisen tilaisin? Vaikea kuvitella, en ole ajatellut. Persoonallinen se saa olla, mutta kenen mittareilla sen tilaa. Omaksi hyvinvoinnikseen ja ilokseen passelin. Vai pitäisikö sen olla kiinteämpi? Lihaksikkaampi? Laihempi? No laihuutta voisin ottaa 20 kiloa, noin alkuun. Voikohan laihuutta tilata kilotavarana? Minun mielestäni tärkeintä olisi tuon tilaamani itsetunnon kautta oppia hyväksymään itsensä ja vartalonsakin. Ja sitten kun ajattelee tätäkin tuosta ikäperspektiivistä, niin eihän se voi olla enää ihan sama kuin seitsentoistakesäisenä. Ei ainakaan minulle. Vähempikin riittää. Toki vartalon olisi hyvä olla suhteessa pituuteen, tasapinoinen. Vai kuuluuko pituus samaan kategoriaan. Mitä minä nyt tilaan? Apua? Ohi. Tällä mennään. Oli mikä oli, niin itse jaksan heiluttaa ja saan heilumaan.
- Kauneus:
Sitäkin voisi ottaa luomuna vaikka yhden kokoluokan verran. Mutta sekin on katsojan silmissä. Mitä siihen sisältyy, onko sisäinen kauneus samassa luokituksessa? Olenko sisältä kaunis, jos itsetunto on mätä? Höh? Hyi, en ajattele koko asiaa, inhottaaa, kun se ei ole tärkein asia pääni sisällä tai naamassa. Kunhan hymyilee tai esittää hymyä, niin kauneuden epäkohdat saattaa unohtua. Katsojalla ja itselläkin. On tosi tärkeää tajuta ja löytää hymy silmistäkin, silloin se on aitoa, ei feikkiä. Lapsilla sitä on luonnostaan, hirmuisen kauniita. En koskaan kuvitellut tällä itsetunnollani ja avuillani saavan aikaiseksi noin kauniita lapsia. Mutta siinä on varmaan auttanut Ukkokulta. Liekö valaistunut jo silloin? Vai tarkoittaako tämä kauneus kauneuskäsitystä yleensäkin? Miten se määritetään? Ja mistä ne kauneuden ymmärtävät katsojan silmät? Siihen tarvitaan sielunkumppanuus tai kyky nähdä laajasti, eikä sabluunalla. Kerran yksi orpopiru poikamies sanoi minulle, että olen ensimmäinen asiakas ja nainen, joka on kohdellut häntä positiivisesti ja huomioinut. Koska hänelläkin oli huono itsetunto, moni asia muuta kuin normit vaatisivat. En kuulemma kiinnittänyt epäkohtiin huomiota vaan hyväksyin hänet sellaisena kuin hän oli ja on yhä. Tämä tapahtui vuonna 1999, mutta jaksaa lämmittää vieläkin. Enkä tehnyt sitä esittääkseni, vaan kohtelin ihmisenä. Samaa yritän opettaa lapsilleni, erilaisuuden hyväksymistä, sillä meitä on joka lähtöön. Sama pätee myös moniin muihin kauneuskäsityksiin, itsekin voi tehdä, ei tarvitse aina valmiina tilata. Eli jätänkö tilaamatta ja päätän pärjätä omillani? Ok. Ohi.
-Lisäneliöt:
Joo, laitetaan sata neliötä, onko se sitten kokoluokka L? Ei vaiskaan. Ohi, ei nappaa, joutuisin kuitenkin imuroimaan nekin neliöt.
- Polttoaine:
Ihmisen vai eläimen, vaiko auton? Laitetaan kanisterillinen dieseliä ja bensaa, se on kulutustavaraa. Ihmisten polttoainettakin voisi ottaa, sekin kuluu. Mitä laitetaan? Koiranruoka, kissanruoka, polttopuut... Kaikesta voisi olla sellaiset varapolttoainepömpelit, ettei aina jokin tankki tai suu huutaisi tyhjyyttä. Paljunlämmityspolttoainetta eli polttopuitakin voisi ottaa, sillä meille kaikille itsestään selvänä pidetty polttopuidentekijämme kuoli pois. Mistä nyt polttopuut, koko suvulle? Asia jota pitää oikeasti miettiä ja keksiä yhteinen ratkaisu. Kannattaako niitä Kiinasta tilata, rahditkin maksaa. Niin tai kesäperunoitakin on vähemmän, jollei me niitä itse istuteta. Aikaisemmin nekin ovat kuuluneet itsestäänselvyyksiin. Yhteen autoon juuri bensaa lirruutin, se on oikeasti vieläpä bensalla kulkeva auto, eli minulla oli oikea pistooli tankatessa. En osaa tilata, ihan uusi asia mietittäväksi. Ja eilenhän tuota kävin ruokakaupassa ja paljuiltu on koko joulukuu. Aikalisä ja funtsinta tämän asian suhteen...
- Ystävä:
Vaihtelevalla menestyksellä niitäkin on tullut, ollut ja mennyt. Osa myös jäänyt. Ohi, haluan nähdä konkreettisesti. En tilaa netin kautta.
- Ihmistuntemus:
Ohi, minulla on aika tarkka vainukoiran nenä tässä asiassa. Todella ärsyttävä nokka, pyrin luottamaan vaistoihini. Musta valkoinen pohojalainen, olen ja pysyn.
- Raha:
Minkähän maan valuuttaa täältä saisi? Olisiko se halvempaa vai tulisiko se kaupanpäälle. Osamaksurahaa postimyyntikatalogista, ei nappaa. Ohi. Toki olisihan se rahapino vaikka M-koossa aika veikeä juttu. Semmoinen passeli, kohtuullinen ja riittävä pino. Jos se olisi kauhean paksu pino, niin makselisin kaikkia asioita pois, vaikka talon. "Päivää, voisiko maksaa meidän talon pois? Kyllä, kerralla ja käteisellä, olkaa hyvä. Saisinko kuitin?" En viitsi ajatella enempää, kunhan riittää juokseviin ja jostakin aina putkahtaa kulutetun tilalle vähän uutta. Ohi, uudelleen pitää klikata kun ei ensimmäinen ohi tehonnut.
- Kiitollisuus:
Sen koen olevan mallillaan, en tilaa lisää. Se on sellainen häilyväisen nöyrä ja elävä asia, läsnä jokaisessa päivässä. Jokaisessa silmänräpäyksessä, ripsivärillä tai ilman.
- Nöyryys:
Ohi, sekin on mallillaan. Lisätilaus lipsauttaisi pian nöyristelyn puolelle, eikä se ole rakentavaa. Kiitollisen nöyränä mennään. On menty jo aika kauan. Sen osaan ja muistan joka mutkassa, niemennotkossa, risteyksessä, päivässä, iltapäivässä, vuodessa, illassa, saunassa, keittiössä, autoratissa... Nupissa, se kiertää koko ajan aivoituksissa. Kiitollisuus ja nöyryys. Kiitollisen nöyränä ohitan tämän kategorian.
- Keveys:
Ohi, en ymmärrä, kuulostaa liian kevytkenkäiseltä.
- Spontaanius:
Ohi, löytyy... Kuulemma.
- Hauskuus:
Ohi, sitäkin on monilla mittauksilla, välillä vähemmän, välillä enemmän.
- Puhekaveruus:
Senkin haluan löytää nokatusten, vaikka kaipaan sitä päivittäin. Jutunjuurta ja ajatustenvaihtoa, oikeaa aikuisten puhetta. Sitä mitä tulee suusta, menee korvien kautta aivoihin. Sitten se kulkee aivoista toisella suuhun ja sieltä taas suusta ulos ja toisen korviin ja aivoihin. Semmoista sulkapallomaista syöttelyä, pompottelua, välillä pitkääkin palloa, välillä mahalaskuja. Vääriä syöttöjä ja korjausliikkeitä. Paha tilata puhekaveruus netistä, jos se onkin vakka umpikiinalainen, ei tasan meikäläisestä ole mihinkään. Minusta tulee umpihiljainen ja erakko.
- Ryhmä/joukkue/porukka/tiimi:
Ohi, sekin pitää löytää kaikkien aistien varassa, jotta kykenee havainnoimaan tuntemuksiaan. Mutta kaipaan kuulumista johonkin. Tai no mitä minä narisen, onhan noita syövän myötä tulleita ryhmiä ja joukkoja vaikka kuinka. Mutta ohi. En tilaa mitään tätä kautta. Ohi, uudelleen.
-Turvallisuus:
Laajapa on tuokin aihepiiri, moni asia koostuu perusturvallisesta olotilasta. Siihen kuuluu terveys, raha, kärsivällisyys, onnellisuus, rakkaus, ripaus elämän helppouttakin, ripauksia sieltä ja täältä. Samalla se on jotenkin konkreettisempaa Suomessa kuin vaikka Kiinassa. Tai mistä minä tiedän, kunhan luulen. Tilaan sitä kohtuudella, olisiko M? Maalaisjärkikin pitää olla mukana, eikä luottaa liikaa kaikkeen, valita itse turvallisesti. Turvavyöt olla pitää. Olisiko tämä sitäkin? Oikeastaan se on ihan hyvällä mallilla jo ennestäänkin, tarvitseeko sitä erikseen tilata, muuttaa, muokata? Minäpä teen tuon testin, etten sikaa säkissä tilaile, tämähän pitää ajatella ajan kanssa... Siihen liittyy myös luottamus ja turvallinen olotila.


Saisiko olla muuta? Mitä laitettaisiin? Olisi kuulkaas tämmöistä ja tämmöistä... Avaa lisälehti, saat suuralennuksen, maksuaikaa, kun ostoksesi ylittää sen ja sen rajan pääset kanta-asiakkaaksi, luomme sinulle tilin. Turbotilaus toimitetaan omalla lentokoneella ja tiputetaan talonne yllä, otatte vain kopin. Tilaa vielä kaksi asiaa, niin saat herttaisuuden kaupan päälle. Tai kolmen uuden oston myötä saat laulutaidon, sopraanoa olisi varastossa. Tai kauneuden vuosikerta viidestä ostosta, ilmestyy kerran kuussa. Botoxiakin voimme lähettää omaan käyttöön, rypyt oikeaa, väsyn merkit eivät enää erotu, hymy jää pysyväksi... Silmiin tekoripset XL, vaikka sielunpeilit olisivatkin sameat, vailla pilkettä sitä ei kukaan huomaa kun on XL räpsyttimet mitä heiluttaa.
   Tilauksen edetessä on tavallaan hämmentävää huomata, ettei ne omat vaatimukset aivan mahdottomia ole, pientä viilausta. Monta asiaa sitä kokee olevan ja handlaavan hyvin, ainakin omasta mielestään. Tavallaan ne ovat valmiiksi tuttuja asioita, itse muokattuja, joita hiomme arjessamme.


   Nappasin ja tilasin ne tärkeimmät, ajankohtaisimmat. Odotan innolla koska postilaatikko pursuaa. Vai tuleekohan ne tiivisteinä, puristettuina tai ilmakuivattuina, jos ne sieltä Kiinasta asti vaikka tulevat?
   Nyt saapui lapsilauma koulusta. Kauniita, punaposkisia, sanaheliseviä, kivoja, värikkäitä, nauravia, eloisia ja nälkäisiä. Jääkappia tonkivat ja miettivät mitä suuhun laitetaan? Niinpä. "Äiti mitä iltaruuaksi laitetaan?" Näin se tämäkin mamma saatiin maanpinnalle ja todellisuudesta nauttimaan. Pitää ihan miettiä mitä sitä lautaselle laitetaan? XL leike onnellisuutta, hyvällä elämällä marinoituna. Pikantti säväys nöyrää kiitollisuutta, rakkaudella ryyditettynä. Turvallisuuden petillä, positiivisuuden kera, terveydellä terästettynä, kärsivällisyydellä haudutettuna ja luovasti aseteltuna. Ruokajuomana ihmistuntemusta, kuplivana ja pilkkeellä... Mitä sinulle laitetaan?



tiistai 6. tammikuuta 2015

SAMBAA JA SALSAA

Onneksi teillä ei ole näköyhteyttä huusholliimme. Tai kyllä noita typyjen tansseja voisitte innoissanne katsoakin. Mutta siihen sekaan kun vetää yksi hörhö äiti saunaraikkaana pyyhkeessään, ei se aina ole ihan julkista, saati täysjärkistä touhua. Onneksi sentään ennen saunaa tajusin säleverhot keittiöstä sulkea, vaikken tiennyt saunaan mennessä mitkä sambakarnevaalit täällä on meneillään.
   Hengästyttää, rentouttaa ja on vain niin himpskatin mukavaa. On myös huikeaa huomata, kuinka tytöt antava rytmin viedä ja estojen karista, kun heittäytyvät musiikin lumoihin. Loistavia bilettäjiä, haluan niiden kanssa tanssimaan, jahka he ovat täysi-ikäisiä. Toiset varmaan haaveilee isovanhemmuudesta ja minä tanssimisesta lapsilaumani kanssa niin että roiskuu ja irtoaa, nauru, askeleet, hiki ja fiilis. Kyllä minä mummuksi tulostakin haaveilen, mutta tärkeintä on tiukka yhteenkuuluvuus kaikissa elämäntilanteissa jatkossakin, sama hulluus ja elämänjano. Kaiken kukkuraksi ne osaavat laulujen sanat ulkoa, alkaa biisi mikä hyvänsä. Eli laulavat kurkku suorana mukana. Salaa kun seurailee, niin salsaa voi tanssia iltapalaa syödessäkin, koirien kanssa ja letkeästi hengailemalla. Osa puuskuttaa ympäri keittiötä naama kirkuvan punaisena ja eiku uudestaan.
   Muutama vuosi syysloman yksi kohokohdista oli, kun tanssimme lattareita pyjamassa keittiössä tauluja maalatessa. Keskellä päivää ja liukkaissa villasukissa. Kuljimme silloin yhdessä opettelemassa latinalaisia tansseja, joten meillä oli ihan oikeita askeleitakin. Aika hienoa tanssia samoilla kuvioilla lasten kanssa, toisiamme ohjaten ja askeleita muistellen. Kotisambakarnevaaleissa tärkeää ei ole oikeat askeleet, vaan mieletön heittäytyminen.


   Kirjoitin minä aamullakin, mutta poistin kaikki, yhtä tyhjän kanssa. Semmoista mielensäpahoittajan kakanjauhantaa... Onneksi olen saanut jauhamiskiintiöni tälle päivälle jauhettua ja kykenen relaamaan. Tein myös saunan jälkeen jotain todella radikaalia, siirsin jakaukseni paikkaa. Oikealta reilusti heitin vasemmalle. Hah! Elämä on täynnä suuria liikkuja ja radikaaleja tekoja.
   Eilen kävimme Oulussa, sillä uudella lääkkeellä. Kerron se nimenkin joskus, jos muistan, nyt en edes yritä muistaa. Tiputus meni huvin, ilman pelkäämiäni ongelmia. Se kun saattaa aiheuttaa lämmönnousua, allergiaa, pissajuttuja, kylmiä väreitä, paineiden heilumisia, päänsärkyä ja ties mitä muuta. Sissimme otti tuon immunologiaa tukevan jutun vastaan ihan tyynenä, pahimmat kapinoinnit ja kyseenalaistamiset koimme kotona lähtiessä.
   Pakkanen paukkui, tytöt nukkuivat menomatkan. Lauloin ratissa, kuuntelin mielimusiikkiani, nautin ajamisesta, hiljaisista teistä, mielettömästä luonnosta, upeasta valon leikistä hohtavassa lumessa, kuutamosta ja sinisistä hetkistä. Käsittämättömän hienoa. Kaikkinensa hyvä reissu, vaikkakin tuli ihan puskasta, tavallaan. Eli joululomallakin tytöt ovat saaneet näitä reissuja useampia osakseen, lähinnä kylläkin Oulun suuntaan, mutta sitä ei kannata laskea.


   Minä olen lataillut akkujani, monellakin tapaa. Ihan asiasta tehden laiskotellut, lukenut, syrjäytynyt, erakoitunut, ollut hiljaa, saunonut, nauttinut luonnosta, autonratista ja kyläillyt. Olen minä myös hiukan tuota ajatustyötäkin tehnyt, funtsinut elämää ja vähän paljonkin kaikkea. En tiedä mihin lopputulokseen olen tullut, mutta sain asioita lokeroitua. Pinottua ja muka järjestettyä. Peiliinkin olen katsonut, yrittänyt ymmärtää, kääntänyt kuvakulmaa ja taas yrittänyt ymmärtää. Katsoin jopa sen Kummien Joulu mielelle konsertin, sillä aikaisemmin en halunnut sitä katsoa. Yritän olla inhomatta itseäni, keksittyä olennaiseen, sanomaan ja ohjelman ytimeen. Hiivatin hitaasti kääntyvä on tämä alus, oikea emäalus. Olen myös tehnyt oivalluksia, että on asioita, jotka ovat minusta riippumattomia. Yritän siis vain sulkea ne itseni ulkopuolelle, olla kiihtymättä, yrittämättä ja vähän niin kuin välittämättä. Oma herkkyyteni on ihan oikeasti aika herkkää, joka myös satuttaa välillä, yritän siis suojella itseänikin. Ja olla vähemmän mielensäpahoittaja. Toki hiukan meinasin mieltäni pahoittaa omasta ja muista tällaisessa elinkautisessa elävien puolesta. Onhan itsestään selvää ja julkisestikin esille tuotua, ettei lapsen sairauden myötä elintaso ja tulotaso ainakaan nouse. Kulut juoksee ennallaan, kaikesta kriiseilystä huolimatta. Mutta sitten aikaisempina vuosina mahdollistuneet avustukset, tuet ja tsemppaukset ovat nyt historiaa. Kas kun tämä savottamme on ollut niin pitkä, että emme saa enää mistään mitään. Aikarajat paukkuu, ymmärrys loppuu... Niin ja kun Reetta käy koulua kokeilumielessä moni myönnettykin avustus on pienentynyt, kuten vammaistuki. Valittaahan voisi, mutta kun en minä nyt aina jaksa. Saan jo muutenkin negatiivisen, valittajan ja mielensäpahoittajan maineen, kun puutun epäkohtiin. Mutta kyllähän moinen lannistaa, harmittaa ja tuntuu tavallaan epäuskoiseltakin. Pistää huokaamaan alistettunakin. Emmekä ole itse tällaista elämää valinneet. Töihinkään en voi monestakaan syystä ja monenkaan mielestä mennä. Kun erittäin moni asia on yhä auki...
   Mutta enpä jatka tuosta loputtomasta ja upottavasta suosta sen enempää, pian uppoan, hiukan taas syvemmälle siihen suonsilmäkkeeseen. Tanssin siis salsaa ja hiukan sambaa, koska se saa miensäpahoittajankin hymyilemään.


   Ukkokulta tuli lenkiltä, nyt sulkeutui salsaeetterit. Mies kun ei aina näitä meidän karnevaaleja tahdo ymmärtää... Alkoi hornettien paistelu ja lempisarjan tuijotus telkkarista. Mutta näinhän se monessa muussakin asiassa on, että kannattaa lopettaa silloin, kun homma on hauskimmillaan. Näinpä siirryn myös sohvalle lauman sekaan, odottamaan hornettien kypsymistä, silittelemään kissoja ja kehumaan koiria. Salsaajat kuuluvat suuntaavan suihkuun ja pian yöpuulle. Onneksi aamulla jatkuu ja alkaa jälleen koulu. Saamme arkeemme rytmiä ja selkeyttä. Arki se on mikä naisen tiellä pitää, odotan innolla tulevaa tammikuuta ja tämän pyhäilyn loppumista. Kirjoittaja- ja tanssikurssien alkamista. Minua kirjoituttaisi paljon muutakin nyt, mutta lopetan, etten lipsahda salsasta ja sambasta mihinkään vakavampaan aiheeseen. Tai sekoa askelissa tai reväytä paikkojani. Tässä illassa ja hetkessä on paljon kivaa... Hitsin hyvät salsat sain vedettyä äsken huikean laumani kanssa!