TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

"LOPETETAAN ASIASTA JAUHAMINEN...

...JA NAUTITAAN TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ."

Siinäpä Reetan viisaus eiliseltä. Joten päätän lopettaa julkisen jauhamiseni toistaiseksi tähän. Nyt ajatukseni ovat niin yksityisiä, että kirjoitan niitä vain omaksi parhaakseni ulos.

   Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet mukana, se on ollut tärkeää. Mutta nyt tämä taistelu vasta alkaa, joten lataan kaikki paukkuni siihen suuntaan.

   Nauttikaa lämmön väreilystä ja toisistanne!

Tiina

maanantai 16. heinäkuuta 2012

NAPSAHDUKSIA

Tässä vaihteeksi odottelen, siis odotan, että yhteiskunta herää. Pitää nääs juosta muutama asia aamusta, päivällä ja iltapäivällä. Jos jättää kaikki juostavat iltapäivään, niin tulee pian hoppu. Eikä ehi kaikkia juoksemaan, sillä kaikkihan ei aina napsahda omalla napakalla aikataululla. Aikataululla, joka on siis minun nupissani, ei suinkaan muiden.
   Odotan myös, että papalaroidut hiukseni kuivuvat, jotta pääsen menemään. Yö, kuinka hyvin nukuimmekaan koko porukka. Tuo hyvä uni on kyllä niin tärkeä juttu meidän perheessä. Reettakin nukkuu todella levollisesti. Liekö viime viikolla saadut hoidot ja hypnoosi osittain rentouttaneet neitiä. Eilenkin aamulla Reetta itsekin ihmetteli, kuinka helposti uni tuli ja kuinka hyvää se oli. Oli syy ja seuraus mikä tahansa, niin ihana kun lapsikin voi edes hetkittäin relata. Kyllä se Reetankin alitajunta on jatkuvasti ollut niin kovilla, että soisin hiukan kepeyttä siihenkin suuntaan. Itseänikin mietin koko ajan, kuinka olenkaan näin levollinen. Ihana olla, ei sen puoleen.
   Toisaalta, koko tähän astinen vuotemme on mennyt enemmän kuin oppikirjan mukaan. Siis itse olen ollut koko ajan ollut huolissaan, kun kaikki on niin kauhean hyvin ja helppoa. Siis onko se edes mahdollista, että asiat voisivat mennä niin kauhean hyvin. Itsestä tuntuu, että tämä värähtelevä ylläri on jotenkin ollut odotettavissa, sillä kaikki on ollut niin loistavaa. Olen myös kauhean paljon miettinyt sitä, mitäkö olen oppinut viimeisen vuoden aikana. Olenko oppinut yhtään mitään, mitä minulle on tarkoitus opettaa. Olen siis analysoinut ja pähkännyt ristiriitaisesti tilannettamme. Voiko homma olla naps vaan hoidettu ja lämästään ns. normaali elämä käteen. Itsellä on koko ajan ollut tunne, ettei passaa liikaa siihen tuudittautua. Eli itselle värisevä lyppi ei ole yllätys, sillä syöpälasten vanhempana tiedämme, että se voi olla koska vaan ja sitähän tässä on pelätty. Välillä tosin tuntuu, etteivät muut ihan oikeasti ole vielä näiden kahdenkaan vuoden aikana tajunneet, millaista rulettia pelaamme. Ei tähän asiaan naps vaan ole ratkaisua, tämä on hiivatin hidas prosessi. Niin mielelläni kuin minä sen naps vaan-ratkaisun napsauttaisin. Naps vaan, terve, hyvää elämää!
   Nyt pyykkikone linkoilee, saan pyykit kuivumaan ennen kuin säntään yhteiskuntaan. Naps vaan muutama homma jo purkissa tällekin aamulle, ihan hyvä tahti...

lauantai 14. heinäkuuta 2012

KIRKASTA

Onneksi tänään on jo lauantai, eikä tuo hiton kolmastoista ja perjantai. Siis tästähän tulee parempi päivä juuri siistäkin syystä. Sitten viikonloppuisin ei tule noita puheluita, ainakaan ennen ei ole tullut. Saan siis keikkua siitäkin huolettomana, kun eí tarvitse kytätä. Aurinkokin paistaa, siis tuleekohan viimeinkin kesäinen ja kaunis päivä. Onko sellaisia olemassa, sillä ainakin meillä on tuota vettä sadellut yli tarpeen. Nukuin meidän sängyssä Vernan kanssa, Fanny näyttää nukkuvan omassaan, loput olkkarin sohvalla ja lattialla. Ulko-ovet ja ikkunat ovat olleet yön auki, raikas ulkoilma on lipunut sisään. Mökömajassa on ollut suhteellisen kylmä ja valtava ilmankosteus, ettei siellä jatkuvasti ole nukuttu. Toista se oli viime kesänä, lähes joka yö siellä tuhisi joku.
   Illalla Reetta sai kastella lyppireikänsä ja pääsi saunomaan. Nyt oli hyviä hetkiä iskän kanssa. Yhteisiä juttuja, hyvä niin. Yönsäkin nämä ovat vierekkäin tuhisseet. Viime aikoina Reetta on jälleen takertunut minuun, yötä päivää. Jotenkin aika uuvuttavaa, olla jokaisesta liikustaan tilivelvollinen lapselle. Joinakin aamuina kun olen kuntosalille ollut lähdösssä, on Reetta iskenyt kuin kahle jalkaan, en ole saanut lähteä. Toisaalta sitten olenkin käpertynyt takaisin sänkyyn ja ottanut pari tuntia lisäunta nuppiin. Ei sekään paha ole.
   Viime yön olen nukkunut kuin tukki, todella levollisena ja hyvin. Mietinkin, mitenköhän moiseen kykenen. Minulla on vain jotenkin selkeä ja vakaa olo. Niin, voiko se olla moisen eilisen jälkeen. Edellisellä viikolla uneni karkasivat täysin ja kauhulla jo ajattelin, että jos näin jatkuu niin pakko kohta turvautua nukahtamis- tai joihinkin unilääkkeisiin. Uni on tarpeellista, minulle niin tärkeää. Näin myös kevytkenkäisiä unia viime yönä, oikeastaan pitkin viikkoa. Viime viikon unetkin olivat yhtä sairaalaa, paniikkia, kauhuleffan pätkiä, joten en siis todellakaan ollut levännyt. Kuinka ihana on nousta nukutun yön jälkeen ylös. Kaikki on paljon kirkkaampaa, toki sen saa aikaiseksi ihan tuo aito kirkkaus ulkoakin. Katsahdin kalenteriin ja suunnittelin päivän ohjelmia. Onhan noita merkintöjä tällekin päivää, vaikka on lauantai. Hyvä niin. Tekisi mieli katsomaan sitä meidän tulevaa Vieno-kissaakin, kuinka suloinen kissaneiti tänään onkaan. Ihana saada moinen vipperä pyörimään tähän huusholliin. Eilen kävimme mummulla ja papalla. Väinöhän asuu heidän kanssaan. Nyt Unelmakolli oli vallannut parisängyn koko päiväksi. Mummu ei ollut sänkyä voinut kokonaan petata, sillä Väinö nukkui siellä selällään reporankana. Kollilla on siellä kissan päivät. Isä tosin haluaisi Vienon heillekin heti ja justiinsa, onhan se tavallaan iskän 70-vuotislahja... Mutta jospa me kuitenkin ensin sen meille otamme, niin silleen muutamaksi vuodeksi vaikka.
   Olen nauttinut aamukahvini, rapsutellut koirat. Katsonut kuinka ilmavirrat pyörittelevät lattialla olevia koirankarvoja, niitä ne ovat, sillä meille ei perinteisiä villakoiria kasva. Ei ehi, eikös niiden kasvuaika ole useampia päiviä tai viikkoja, meillähän imuroidaan lähes joka ikinen päivä. Tarkkaan siis määrittelin moisetkin pörrijäiset. Tänään ehkä voisi pyykkiterapiaa harrastaa oikeillakin naruilla, sillä saattaa olla poutaa. Olen niin levollinen, jotensakin minulla on seesteisen vahva olo, (vahvuutta on siis muuallakin kuin vyötärön kohdalla). Tällaisilla fiiliksillä on kiva aloittaa päivänsä, siitähän seuraa muillekin kivempi päivä. Sehän on selvä se. Tänään ei purista tiskit, ei pesemättömät vessanpytyt, ei koirankarvat, ei hitaasti heräävät lapsoset, ei karheat varpaat. Tänään moni asia tuntuu vain niin hyvältä, kirkkaalta. Varsinkin kun Reetta-neitikin heräsi leppoisana ylös, kikkarat sekaisin ja silmät sikkurallaan. Reetta kömpi Vernan kainaloon sänkyymme, siellä ne nyt nöpönenät vastakkain tuhisevat, nauravat ja piereskelevät. Meidän muksuilla onkin muuten maailmankaikkeuden suloisimmat nenät ja makeimmat pierut! ;)

perjantai 13. heinäkuuta 2012

AHISTAA, MUTTA EI KERKIÄ AHISTUA...

Se tiistain puhelu tulikin jo tänään perjantaina 13. päivä. Erittäin ikäviä asioita, mutta nyt ei sitten jouda ahistuun. Iski helevetinmoinen taistelutahto ja järjestelypuuska. Paska homma, mutta nyt rykäistään homma eteenpäin. Ei ole vaihtoehtoja, ei.
Paska, nakki, inho, vitutus, kauhea pelko, huoli, tuska, paniikki taustalla ja kaikki lieveilmiöt. Päätä ei vielä särje, enkä oksenna, mutta vahvoilla muuten kaikki oireet.
   Turun virtauksissa on suurempi heitto, kuin Oulussa tehdyissä, jotka olivat saman suuntaisia. Käsittääkseni edellinen arvo Turussa oli 0,005, nyt se oli 0,06, eli kasvua. Homma etenee sitten tohinalla. Tiistaina Helsinkiin. Keskiviikkona alkavat pistokset Oulussa, tarkkailussa ainakin viikko. Kolme pistosta viikossa, tarkkailua, pitää olla lähellä sairaalaa. Saattaa aiheuttaa käänteishyljintää, flunssanoireita, kuumeilua, kipuja, crp:n nousua ja kenties jotain mitä ei arvata. Pahus.
   Eli ainakin ensimmäinen viikko ollaan sairaalan liepeillä notkuen, jatko taas on auki. Voiko pistosten välissä mennä kotiin, jos oireet eivät ole kovat. Voiko pistää kotona, sillä se on vain pistos nahan alle, kyllähän minäkin sen osaan tuikata. Vaikka vapisten ja makuultani hyperventiloiden, mutta minähän pistän jos voimme olla kotona ja se on mahdollista. Cvk:ta ei tarvita, ainakaan näillä viikoilla. Kaikki voidaan pistää käden kautta tippana. Toivottavasti emme todellakaan tarvitse yhtään moista vempelettä, sillä sehän on kauhea paluu todellisuuteen. Ja mikä infektioriski kesäiseen aikaan. Seuraava lyppi sitten parin viikon kuluttua näistä pistosten aloittamisista. (Nyt niitä rukouksia tähän saumaan kaikki ja kaikilla uskonnoilla. Apua!) Mikäli kasvua on yhä, niin sitten suonensisäistä ja nieltävää sytostaattia. Ahistaa, mutta en jouda nyt todellakaan ahistuun.
   Unohdin tehä Ukkokullalle ruuan, piti pyytää siirtämään ruokkistaan. Olen junaillut lentolippuja, menemisiä ja tulemisia. Matkabudjetti on vielä täysin hakusessa, ei tullut ihan suunnitelmien mukainen heinäkuu. Olen organisoinut, muuttanut ja siirtänyt aikoja. Perunut hääkoristeluja nyt heinäkuulta. Mitä kaikkea voinkaan siirtää tai perua, tekis mieli perua tuo äskeinen puhelu ja tämä todellisuus. Mutta kun ei se onnistu, siirtämälläkään kummene. On porskutettava mukana. Niinpä kaikessa kaaoksessa organisoin, luukutan ajatuksiani tänne paplarit keikkuen. Turhamaista, mitä helevetin väliä tällä hetkellä on hiusten ulkonäöllä, taitaa kuitenkin olla. Pian ihmiset luulisivat minun pudonneen kelkasta pahemman kerran, jos vedän tukka silmillä isännän kalsareissa. Kulissit, nehän pitää kuitenkin pitää.
Paskat!
   Nyt alkaa paistaa katkeruus ja kateus ja inhottavuus minusta erittäin selvästi läpi. Minkäs teen, hiukan meinaa katkeruutta olla ilmassa. Reetta sanoi, että mee yksinäsi sinne Helsinkiin. Muut olivat kateita, kun Reetta pääsee taas...

P.S. Piti ihan palata lukemaan, mitäköhän sitä tuli aamulla tännekin rääpäistyä. Että tällaista... No tutultahan tuo kuulostaa. Tällä hetkellä minulla ei ole paniikista tietoakaan, porskutan jotensakin vahvana. Paniikki taisi käydä hurjimmillaan viikko sitten, nyt on ollut aikaa jo totutella ajatukseen, vaikkei siihen totukkaan. Mutta nyt on vastauksia ja suunnitelma, läps läps, varpaat lätäköissä lätisten vain eteenpäin. Minulla ei särje päätä, ei pätkääkään. Enkä oksenna, päinvastoin kokkaaminen kiinnostaa. Alkaako sitä ihmisen kroppa jo tähän stressitilaankin tottua, ei potki enää vastaan. Turhamaisena ihmisenä vain suunnittelen legginsien värejä, kynsien lakkausta, naureskelen ja hörisen tyttöjen kanssa, olen jotenkin paineeton. Laitoin kaksi muksua uimahalliin ja menin kahden kanssa vohveleille ja jäätelölle, eristyksistä piittaamatta. Onko eristyksillä mitään väliä tässä savotassa, jos mörkö sytkähtelee syövereissä. Antaa palaa vaan, nyt otetaan Reetan kanssa kaikesta kaikki irti, niuhotetaan taas sitten kun pitää niuhottaa. Että tällälailla, selvensiköhän tämä yhtään käsitystä siitä kuinka suhtaudun. Minulla on järkyttävä taistelutahto viritetty äärimmilleen, me vielä näytetään ketä on vastassa! Argh!

torstai 12. heinäkuuta 2012

VASTAUKSIAKO?

Sain sen pelätyn ja odotetun puhelun, mutta sainko vastauksia. Joka tapauksessa piina hellitti, sillä se puhelu tuli. Alustavissa löysemmissä mittauksissa ei poikkeavaa. Sitten tarkemmissa kenties jokin värähtää jollakin tavalla. Onko se tekijästä kiinni, eri tekijät eri viikoilla. Ovatko tulokset täysin vertailukelpoisia. Sitäpä ei pysty sanomaan, mutta lähes vastaavat tulokset. Eli ei se puhelu puhtaasta kertonut, muttei siitäkään että homma olisi räjähtänyt käsiin. Niin no parissa viikossa, haloo mamma, räjähtääkö parissa viikossa. Enhän minä sitä tiedä, kun olen vain mamma, hysteerikko sellainen. Eli puhelu ei kertonut täysin puhtaasta lypistä, vaan alustavasta häivähdyksestä osassa ajetuista näytteistä raja-arvojen tuntumassa. Näin minä sen jotensakin käsitin. Eli uusi soittoaika tiistaina, jolloin myös Turun vastaukset käytettävissä ja konsultaatio Helsingin kanssa. Että sinne asti mennään taas keveillä kengillä. Ihan oikeasti olotila kevenikin, vaikka en vastauksiakaan tasan tarkkaan saanut. Tutkitaan, tutkitaan.
   Mitäpä sitten, jos ja kun pitää jotain tehdä. Kenties annetaan suonensisäisesti mömmöjä, jotka vahvistavat uutta kantasolua, jotta se jaksaisi nujertaa kaikki häivähdyksetkin. Tämä taas lisää sitten käänteishyljintää, eli käynnistelee moisen uudelleen. Ihan oikeasti, onko jollakin kokemusta tai tervejärkistä kommenttia tähän. Ymmärränkö minä enää mistään mitään? Missä moinen tehdään, kauanko, kuinkako, nopeastiko vaikuttaa, mitenkäkö vaikuttaa, auttaako? Vastauksiako? Eli tällaisessa tilanteessa tänään jyskäämme eteenpäin.
   Lääkäri kommentoi, etteivät vastaukset varmasti olleet niin hyviä kuin odotin, mutta nämäkin seikat on kerrottava. Minulle nämä olivat toisaalta huojentaviakin vastauksia. Märistä piti, mutta nyt se oli huojennusta, asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Ihan oikeasti.
   Viikolla tuli myös vastaukset edellisestä lypistä, kaikki solut ovat luovuttajalta. Maaliskuussa löytyi noin tuhannenneljänsadan solun joukosta viisi Reetan omaa solua. Eli nyt saatu vastaus kertoi niiden solujen joutuneen laskettaviksi pistoteknisistä syistä johtuen, eli luuydin on täysin vaihtunut uudeksi. Siis ainakin näin minä sen ymmärsin. Tämän viikkoiset labravastaukset kertovat yhä loistavista tuloksista, niissä kaikki hyvin, erinomaisesti. Eli tuo häivähdyksen häivähdys luuytimessä ei vaikuta labravastauksiin. Eli saanhan minä tuntea keveyttä kengissäni, asiathan voisivat huonomminkin olla! Saanhan? Ei mulla kyllä kengistä tietoakaan, mutta saanhan tuuletella varvasvälejäni, saanhan.

Siinäpä se ruikutuspätkä, nyt toisiin aatoksiin. Loikka!

Tänään on siis koko meidän klaanin yhteiset grillibileet. Tarkoitus on viettää triplajuhlat; isä 70, systeri 40 ja pikkuveli 30. Viime vuonna kokoonnuimme äidin synttäreiden merkeissä yhdessä grillaamaan. Jospa tästä saataisiin kesätraditio, aina lomien aikaan heinäkuussa. Nyyttärimeiningillä. Meikä aikoo ihan itse savustaa lohta, sitä itse ongittua. Otin kaksi vonkaletta sulamaan eilen ja loppu on sitten minun vastuulla. Savua kyllä yleensä saan aikaiseksi, mutta onko lohi sitten syömäkelpoista, paas kattoo. Onneksi muut tuovat idioottivarmaa; lihaa, makkaraa, kasviksia ja salaatteja. Niin eihän sitä parin lohen puuttumista kukaan huomaa, jos satun unohtamaan tai muuten mokaamaan.
   Vitsi kuinka nyt onkaan helppo taas hengittää, kaikesta huolimatta. Tilanne ei ole siis akuutti, räjähtänyt. Syöpää ei ole todeksi todistettu. Käytin Reetan eilen sellaisessa energiahoidossa, rentoutumassa. Lauantaille sain ajan yllättäin arvaamatta hypnoosiin. Kaikki keinot sallittuja, jotta lapsen mieli pystyisi edes hiukan relaamaan. Saat olla näistä asioista ihan tasan tarkkaan sitä mieltä kuin haluat. Mutta pistäppä kohdallesi. Jos oma mielesi pyörii koko ajan kahden vuoden takaisissa painajaisissa ja kokemuksissa. Eikö joskus tule mieleen, että voisi hiukan niistä rentoutua. Aikuinenhan saattaa turruttaa mielensä vaikka alkoholilla tai lääkkeillä, mitkä ovat lapsen keinot. Leikin voimalla ja puuhastelulla menee päivät ihan hyvin. Välillä tapellen ja välillä nauttien. Mutta todellisuus saavuttaa iltaisin, kun alkaa rauhoittumaan. Silloin liskot hyökkäävät lapisraukkani kimppuun. Kun ne oikein hyökkäilevät, iskee paniikki, uni siirtyy, ahdistaa, puristaa ja olo on levoton. Sitä on avuton vierestä seurata, sillä tiedän levollisen unen tarpeellisuuden. Menen käyttämään Reettaa siellä hypnoosissa. Onhan paljon mahdollista, että minäkin siinä vahingossa ja puolihuolimattomasti tulen hypnotisoiduksi. Yhtäkkiä vain jakkara kellahtaa, silmät muljahtaa ja mamma nollaa kokemansa, keventää mielensä...
   Kaikki on niin niin mahdollista. Mutta nyt askartelemme Ilorallatus-julisteen valmiiksi. Ihana kun tuo aurinko pilkistelee tuolta pilviverhon takaa. Ihanaa päästä koko klaanin kanssa metelöimään ja syömään. Se onkin iso porukka ja meininki kuin Italialaisessa perheessä. Vitsi kuinka kivaa!

HERMOHEIKON KÄSIKIRJA

OHJEET 1-10
1
Aloita aamusi säpsähtäen, poukaisemalla suoraan pystyasentoon. Sykkeen kuuluu olla heti reilu sata.
Älä missään nimessä venyttele, nautiskele tai käynnisty hitaasti.
2
Säntää huoneesta toiseen, vapise hiukan tai oikein kunnolla. Haahuile paniikinomaisesti ja yritä tajuta mikä maa mikä valuutta. Huokaile säntäillessäsi.
Älä missään tapauksessa hiippaile, sillä muuthan vielä nukkuvat.
3
Ryystä kuumaa kahvia kauhealla epätoivolla, saadaksesi balanssin, joka käynnsitääkin liikaa käytettynä paniikkihäiriön.
Älä missään nimessä juo onnellisten kahvia nautinnolla, sillä sehän saattaisi herättää levollisesti juuri sopivasti piristäen.
4
Tsekkaa puhelimesi, kaikki vivut ja asetukset, ettei vaan mikään puhelu jää vastaanottamatta ja kuulet varmasti kun se soi, onhan kaikki vivut kaakossa.
Älä missään nimessä luota tekniseen vempaimeen, että onhan tuo ennenkin kuultu.
5
Säntää koneelle ja lue kaikki mahdolliset viestit ja sähköpostit. Tsekkaa lukijamäärät blogissa, kauhea yleisöryntäys. Koe siitäkin paniikkia, nyt ne kyttää kuinka mamma taablaa tämän päivän.
Älä missään nimessä ole tyytyväinen positiivisista kommenteista ja viesteistä. Älä usko, kun ihmiset kehuvat itseäsi tai töitäsi.
6
Mene kylmään suihkuun jäähylle ja luule saavasi sydäri, kun väännät heti jäiselle. Sutaise mömmöt ympäri kroppaa, huuhtele ja samassa oletkin jo vettä valuvana olohuoneesssa.
Älä missään nimessä nauti aamusuihkusta, tuoksuttele tai lataudu päivääsi siellä.
7
Huuda kaikesta. Kiinni olevista verhoista, koirista, petaamattomista peteistä, vesisateesta, raahustavista lapsista, paperinsilpusta, tästä päivästä, televisiosta, leivänmuruista, puhtaista astioista, likaisista astioista...
Älä missään nimessä tartu yhteen hommaan kerrallaan, panikoimatta ja huutamatta. Älä anna lasten herätä rauhassa, nautiskellen, sillä hehän ovat kesälomalla ja on sateinen päivä.
8
Märise ovella, kun mies lähtee töihin. Esitä todella avutonta ja syyllistä töihin lähtevä puolisosi. Minä raukka jään tänne märisemään, eristettynä kotiin, kuuntelemaan lapsia, pelkäämään puheluita, kokkaamaan ja siivoamaan.
Älä missään nimessä toivota reippaasti hyvää työpäivää ja runsaita myyntejä. Älä kehota tulemaan herkulliselle lounaalle, jonka vaimo lapsineen on valmistanut.
9
Tunge juuri paistettu muna tulikuumana nieluusi, polta suusi oikein kunnolla.
Älä missään nimessä nautiskele lapsesi paistamasta munasta, vaikka se onkin suurta herkkuasi.
10
Pompi kuin aropupu huoneesta toiseen saamatta aikaiseksi muuta kuin pahaa mieltä, raivoa tai pelkoa. Hysteriaa.
Älä missään nimessä nauti aamustasi lastesi kanssa. Sadepäivänä voisit hyvinkin käpertyä lukemaan ja puuhailemaan yhdessä lasten kanssa. Miten olisi lautapeli, palapeli, skräppäämien, yhteislaulut, hyvä elokuva, koirien vierihoitoa ja palvontaa. Mitäs jos nauttisit illan tulevista sukujuhlista grillibileiden merkeissä. Mitäs jos avautuisit kirjallisesti ja päästäisit kauhean lastin kuonaa koneelle ja nauraisit itsellesi moisen bläjäyksen jälkeen. Mitäs jos huokaisisit helpotuksesta, saitpas moisen ulos. Mitäs jos vetäisit nautintovivusta ja tasaisisit sykkeesi. Huomaisit, että saisit suurimman osan aamun askareista tehtyä. Suihkun jälkeen tuoksuisit raikkaalle ja tästähän voi tulla jopa ihan hyvä päivä. Niin, voithan monihin asioihin itsekin vaikuttaa. Se vaikuttaminen alkakoon just ja nyt!

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

LISÄÄ HUUHAATA...



Pähkinälautasten kirjoa...


Muutama pähkinä purtavaksi... niin ja liimattavaksi.

Lummelampi (tämäkin)
tehty maalamalla, pähkinöistä, kikherneistä, lasihelmistä, helmsitä ja merisuolasta

Lupiinitarha

Niitä lupiineja lisää...
Vampyyrimetsä
Keijujenyö
Käenpesä
Pää pilvissä
Kuuhulluutta, osanen siitä
Valkoapilankukka
Yksi kukka valkoapilan

Lehmusoksa



Petroolit lumpeet

Koivikko kuvattuna edestä suoraan

Pientareen pätkä


Riippa

Katkeaako?  Oikeastaan tämä kuva kertoo miltä tuntuu, taipuu, taipuu..
Seinällinen tuotoksia...

Hehkuva lampi.  Mitä olisi elämä ilman hehkuvia keltaisen ja punaisen sävyjä? Hehkutontahan se.

Jotenkin tänään tunsin olevani jonkin verran nohevampi, fiksumpi, nokkelampi ja oivaltavampi noiden kuvien kanssa. Joten tässä lisää makusteltavaa.

AISTIN

Eikös se ole niin, että kun jokin aisti vioittuu niin toiset vahvistuu. Minulla on tällä hetkellä erittäin monia vioittuneita aisteja ja siitä syystä myös tuntuu olevan erittäin monia äärimmilleen pingottuneita aisteja. Huomaan aistivani asioita, lukevani kehonkieltä, ilmeitä ja sitten ne rivien välit kuultuina ja aistittuina. Tässähän piilee aina sekin vaara, että aistin omiani. Se taas rasittaa omia aistejani. Siis missä kohtuus ja järki, siinäpä se.
   Osastolla aistin hoitajissa etäisyyden ottamista, tutkaillaan kauempaa missä mennään. Sellaista voimattomuutta, avuttomuutta. Kun itse soitin lääkärille, menivät lekurin pasmat jotenkin sekaisin. Arvaamatta pommitin kysymyksilläni. Aistin, että minulle ei ihan kaikkea kerrota, kierrellään. Kuulin eilen myös kuuloaistillani kysymyksen: "Laitetaanko cvk samalla vai onko se pelkkä lyppi?" Mitäpä itse kuulemastasi aitisit? Niinpä. Toisaalta itse meinasin jo cvk:n asentamista ehdottaakin, sillä sehän tietää lisää nukutuksia jatkosssa, mikäli aistimani pahat asiat etenee.
   Aistin Reetassa tuskaa, sellaista sisäistä pelkoa joka heijastuu levottomuutena ja takertumisena. Sitä ei osaa Reetta sanoin kuvailla, mutta se valtaa varsinkin nukahtamisvaiheessa. Tätä on ollut aistittavissa nyt muutaman viikon ajan. Olen lukuisia puheluita soittanut, yrittänyt lastani tässä asiassa auttaa. Auttaa siinä mielessä, että niitä voitaisiin käsitellä ammattilaisen kanssa yhdessä, pikku hiljaa ja koko ajan. No saako apua, eipä saa, koska tämä helevetin maa lamaantuu heinäkuussa ja kesäaikaan yleensä. Eli kotikonstein ja muiden kanssa keskustelemalla avautuu moni seikka. Kolme neljä kuukautta taukoa trauman prosessoimisessa on kohtuuttoman paljon. Sillä nyt vasta lapsi alkaa käsittelemään koettuja asioita ja mitä onkaan vielä edessä päin. Kuinka koville lapsen psyyke joutuukaan, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa ole apuja saatavana. Jonotusaika kuukausia. Nyt joku heittää yksityistä sektoria... Olen siitäkin yrittänyt ottaa selvää. Mutta mistään ei saa lähetettä minnekkään, kukaan ei osaa auttaa ja kertoa kuinka toimia. Kunnallisella sektorilla ollaan aivan kädettömiä ja inistään. Tiedäthän sen ärsyttävän ininän katonrajassa, sellaisen joka lähtee sääskestä kun olet nukahtamaisillasi. Siten inisee yhteiskunta ja kaavoihin kangistuneet virkailijat, jotka näkevät vain oman pelikenttänsä suppeuden...
   Reetta itse on ehdottanut hypnoosia, olen siitäkin ottanut selvää. Aikoja vasta elokuun lopulle. Reetta haluaisi kokea sen leijuvan keveän tunteen, jonka hypnoosin avulla saavuttaa. Itse olen sen kokenut, siitä kertonut ja lapset ovat aisoita telekkarissa nähneet. Reetta uskoo, että siitä olisi hyötyä hänellekin. Niin moniko yhdeksän vuotias osaa asioita ajatella näin laajasti. Miettiä, josko hypnoosilla saisi hiukan oloaan rentoutettua ja pelkoja poistettua. Käsiteltyä hypnoosissa koettuja traumoja, jolloin ne aukeaisivat. Jonkun mielestä huuhaata, mutta mielestäni kaikki keinot sallittuja. Tänään vien Reetan sellaiseen rentoutushoitoon. Yölläkin Reetta kolmen aikaan siitä minulta kyseli: "Joko se on huomenna?" "Eiku tänään, nythän on jo huominen." Reetta nukahti hymyillen, kun tajusi vuorokauden vaihtuneen ja pääsevänsä relaamaan. Siis lapsenkin aistit ovat äärimmilleen pingottuneina, eikä hän edes kaikkea tiedä. En ole kertonut, koska haluan hänelle hetken normaaliutta.
   Muut tytöt, kuinka suloisia he ovatkaan. Aistivako he huolen minusta vai aistinko minä heidät nyt jotenkin lempeämmin. Eilen kun Oulusta kotiuduimme, odotti jälleen siivottu huusholli. Aistin raikkauden ja harmonian. Tessasta on kuoriutumut lempeä nuori, pehmeäkätinen. Kuinka usein kapsahtaakaan viereen, hiplaamaan, koskettelemaan äitiä. Sain eilen käsihieronnan, sitten on sellaista kainaloon käpertymistä. Yhteistä saunomista ja tarinointia, tyhymistä asioista rätkättämistä ja hubaa. Kuinka taitavia lapset ovatkaan, sanoinkuvaamattoman oivaltavia. Aistivako he mamman paukkujen vähyyden. Onko paukkuni vähissä. Olenko lamaantunut. En mielestäni, sillä kaikessa hurjuudessakin tunnen olevani yhä vakaa. Latautunut. Nyt en vain häslää paukkujani turhaan, niinkuin siivouksista niuhottamiseen, niinkuin jääkaapin desinfioinnista niuhottamiseen, niinkuin vessanpöntön pesusta niuhottamiseen. Kaikki hommat tulee tehtyä niuhottamattakin, ihan normaalilla lempeällä sykkeellä. Jos kaikki alkaa alusta, niin nyt osaamme siihen valmistautua, tiedämme. Tiedämme tosin liikaakin. Tämähän on ollut koko ajan pelkona taustalla, tietona alitajunnassa. Sitä ei ehkä ymmärrä kukaan muu kuin syöpälapsen vanhempi. Se varmuus epävarmuudesta. Mikään ei ole niin varmaa, kuin juuri se epävarmuus.
   Viime yönäkin nukuin kohtuullisen hyvin, olen aistinut unen tärkeyden. En saa väsyä nukkumatta, sillä uni hoitaa. Unettomat yöt ovat helevettiä ja se syö jaksamista päivistä. Aistin, että minun pitää jaksaa. Vanhempana en saa menettää otetta kaikesta, lamaantua.
   Aistin myös, että voimme vanhempina eri lailla avata ja käsitellä asioita. Aistin, ettei meillä ole nyt varaa jättää aistimatta ja purkamatta. Meidän on prosessoitava tunteita ja aistejamme yhdessä. Itkettävä yhdessä, tuettava yhdessä, koettava yhdessä ja naurettava yhdessä. Aistin, että tämä on nyt "helpompaa" siinä mielessä ettei kaikki ole outoa ja tiedämme miten tunnemme. Aistimme sen mitä toisen mielessä liikkuu.

   Nyt olen aistivinani aamukahvin tehonneen. Jotenkin hyrrää terävämmin. Aistin suunnattoman ilmankosteuden, yölläkin on sadellut jälleen. Aistin muiden liikkeet peittojen alla, tuhinat, venyttelyt ja kahinat. Aistin, että huushollimme on kohta täydessä vauhdissa. Aistin, että tänään minulla on paljon positiivista koettavaa. Ajattelin käydä siivoilemassa näyttelyssä nuutuneita lupiineita ja tsekkaamassa näyttelyn ryhdin. Siis sellainen yleismöllötys, onko kaikki niinkuin pitääkin olla. Onko joku koskenut johonkin, vaikkapa pähkinänkuoreen tai kääntänyt taulua. Aistin kyllä kaiken, sillä osaan tässäkin asiassa olla järkyttävä niuho. Tärkeää on muistaa aistia jokaisessa päivässä myös ne valonsäteet ja positiiviset virtaukset. Tänään meillä on asiat todella hyvin, ennen kuin ne toisiksi todistetaan. Eli lähden aistimaan tätä päivää positiivisella sykkeellä.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

HUUHAAN TUOTANTOA

Koivikko
Reetta ja uudet hiukset talvella 2012,
taustalla Valkoapilankukka-taulu.


Takkanurkkaus näyttelystä.



Rakkausrasia, jätä kansi raolleen, niin rakkaus tihkuu sieltä pikkuhiljaa ja koko ajan...
Upea sivukuva neidistä.


Lasten paratiisi, koulun seinälle maalattu hiihtolamalla 2012.


Seinämaalaus koululta

Valvatin untuvapallot, näyttelytyö.


Taikapuun oksa.

Näetkö sinä paljon enkelipalloja?
Upeaa valon leikkiä näyttelysalissa.

Pistaasipähkinätöitä.

Kuuhulluutta, palanen taulusta.

Ikkunallinen pähkinälautasia ja valoa.

Tunnelmallinen nurkkaus näyttelysalissa.
Öiset lumpeet
Pientare vasemmalla, Pähkinäaurinko keskellä ja Koivikko oikealla.

Huoh!
Pitkästä aikaa yritin, todellakin yritin latailla tänne kuvia. Meinasi siis jäädä yritykseksi...
Mutta tässäpä maistiaisia. Osa kuvista on otettu koulun projektista, sitten on neidin "muuttumisleikkikuvia" ja aika paljon tunnelmia näyttelystä laidasta laitaan. Mutta en saa joitakin otoksia millään tänne vaikka kuinka värkkään. Joten luovutan, annan olla tällä hetkellä tällainen sekalainen kyhäys ja kooste. Jospa kuitenkin jostain saisi jotain käsitystä...

Kommentoikaapa...

P.S. Nyt kun ajattelen, niin niistä kuvista joista ajattelin tänne paloja laittaa ei ole ainuttakaan... Yritänpä uudelleen, otan vaikka parempia kuvia niistä töistä.

VAKAANA

Olemme Oulussa, huomenta vain kaikille. Takana erittäin hyvin nukuttu yö, ei minkäänlaista vauhkoamista. Että onkin vahva ja luottavainen olo. Mistä se tulee, mikä sen saa aikaiseksi. Ei sen puoleen, tässä olotilassa on pitkästä aikaa hyvä olla. Jotenkin niin luottavainen, outoa. Olen ilmeisesti tajunnut, etten panikoimalla ja kauhealla märinällä voi asioita toisinkaan muuttaa, se ei ole minun päätettävissäni. Mikään ei ole vanhemman tekojen, aikaansaannosteni tai laiminlyöntieni syytä. Osaan kantaa syyllisyyttä ja syyllistää itseäni niin monista asioista, mutta se että Reetta on joutunut sairastamaan ei ole millään tavalla syytäni. Minun syytäni on pyykkipinot, tiskivuoret, syyllisyyden tunteminen, kireät hermot ja ylinopeussakot. Olen itseni vapauttanut Reetan sairaudesta syyllistämisestä. Mitään en äitinä voisi tehdä toisin, minun on vain kuljettava tämä tie lapseni rinnalla.
   Olemme siis notkumassa osastolla, neiti odottelee leikkuriin pääsemistä. Eilen kun kerroin Reetalle, että pitäisi lähteä taas lyppiin, neiti ärjyi. "Minähän en kotoani mihinkään lähe, pitäköön lyppinsä..." Verna lähti innosta hihkuen mukaan, seikkailemaan. Jotenkin taas ensivaikutelma osastolle tulosta oli se tyypillinen, mutta se tasaantui oivallusteni myötä. Loppujen lopuksi meillä ei ollut osastolta minnekkään kiire, hoitajat jo asiasta huomauttelivatkin, että voimme kyllä poistua. Lopulta saimme kaverin irti tipasta ja päädyimme yhdessä syömään. Teki nannaa istua hartaasti ja syödä hyvää ruokaa. Lopulta könysimme asunnolle vasta kahdeksan paikkeilla.
   "Jos minä jotaki päätän, niin senhän myös teen", lausahti Reetta aamulla palapelistä. Illalla, kun vihjailin jo nukkumisesta Reetta aloitti 250 palaisen palapelin. Aamulla se oli koottuna, kun neiti sen sitkeästi valmiiksi kokosi. Tyypillistä, vaikka kuinka väsyttää, mutta on jokin kesken niin sehän tehdään vaikka väkisin. Itse notkuin lehteni kanssa jo unen rajamailla, kun neiti palapeliä yhä kokosi. Sellainen sissi.
   Tämä tuleva lyppi koskee syöpää, ei liity siis tehtyyn kantikseen. Kantis-projekti voi loistavasti; ei ongelmia, kaikki arvot kuin terveellä, ei infektioita, luovuttajan solut jne... Osa tehdyistä testeistä on antanut selkeän negatiivisen eli puhtaan tuloksen. Jokunen ajoista on jossakin värähtänyt jonkin verran... Sitähän en tiedä, enkä tiedä onko äitipololle kaikkiea edes kerrottu, mikä on virhemarginaali. Eli on heitetty syöpäepäilys, perkele, saakuri, sori nyt vain mutta mua kiroilututtaa. Uusinta tästä nyt vielä puuttuisi. Olenkin miettinyt paljonko yhdelle lapselle annetaan sairautta kannettavaksi. Paljonko on paljon, milloin iso käsi antaa liikaa. Toisaalta tiedän monien muidenkin kohdalla uusinnoista, miksi minun lapseni olisi sen parempi kuin kukaan muukaan. Olenkin tässä aikojen kuluessa miettinyt pääni puhki, miten valitaan parantujat. Kenelle se mahdollisuus annetaan, kenelle taas ei. Mitkä ovat ne kriteerit. Mutta kohtuutonta on se että lapsilta riistetään lapsuus. Kyllä tämän osaston lapset olisivat oikeaakin normaalia lapsuutta ansainneet elää. Pienemmätkin paukut riittäisivät. Kaikesta tästä ajatusvirrasta huolimatta tänään minulla on vahva ja vakaa olo, tiedän etten ole äitinä tehnyt mitään väärää, eikä lapseni se enempää. Tämä soppa ei ole itse ansaittua tai hankittua. Me emme voi asioihin itse vaikuttaa. Heräsimme siis aamuumme loistavasti nukutun yön jälkeen pilke silmissä, naureskellen, huumorinkukkasia kylvellen ja hyvillä mielin. Reetta on oivaltanut myös yhden todella tärkeän asian ja sanonut se lukuisia kertoja: "Äiti, sinä näytät niin söpältä ja sirolta, silloin kun nukut!" Että sillä lailla... Kuinka ihana lapsi minulla onkaan, kaikki neljä!

Nyt kaikki kanssaihmiset sormia, varpaita ja ajatuksia rsitiin, että kaikki olisi ollut vain virhemarginaalissa....

P.S. 9.40 Reetta pääsi leikkuriin, lähti sinne hymyillen. Mitä teki mamma siinä vaiheessa, no salaa romahti. Avuttomuuden tunne meinaa kuristaa ja hirttää. Kävelin pitkin käytäviä Vernan kädessä roikkuen, silleen takana, jottei lapsi hätäänny kyynelistä ja kauhusta joka heijastuu silmistä. Mitä voisin tehdä toisin, en mitään. Onneksi oli tuo tuplasisko pitämässä pinnalla, olisin ehkä muuten tullut kontaten. Näin vakaana.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

VAUHKONA

Miten ihan viikonloppu takana; ikimuistoinen, ainutlaatuinen, hykerryttävä ja myötäonnellinen. Meitä suosi sää, tunnelma ja porukka. Saimme aikaiseksi ihanat polttarit. Niin ja tälleen kaason näkökulmasta on huojentavaa, että kuulemma saan jatkaa kaasona. Enpä kerro itse polttareista suurempia yksityiskohtia, mutta avaan hiukan mitä omassa mielessä vilahteli ja tapahtui käsikirjoituksen ulkopuolelta.


   Uni, se odotatutti, oli todella lyhyttä ja yhtä tyhjän kanssa. Näinpä sitten poukkoilin vauhkona sieltä unen rajamaastosta todellisuuteen. Niin mitäköhän voi tehdä yön hiljaisina tunteina. Ulkoilin, hiukan ajattelin, laskin sääskiä, luin kirjaa, välillä vauhkoilin, tein jalkahoidon. Yritin saada varpaista maalit pois ja vähän pehmeyttä niihin. Ystäväni löysi minut saunanlauteilta aamuyöllä kirjaa lukien ja jalkahoitoa tehden. Ilme oli näkemisen arvoinen, niinpä juuri, siellähän ihmisen kuuluu yöllä ollakin. Näinpä keitimme kahvit ja lähdimme katsomaan auringonnousua merenrannalle. Aivan mieletön, täydellinen ajoitus. Tyyni meri, kaikki taivaankannen loistavat värit, lokkien kirkuna ja loputon hiekkaranta. Upea kokemus.

Ajelua ja aamun tunnelmia haistellen. Päädyin jopa pulloja keräämään, sillä ojanpientareet ja maasto kukki kierrätyspulloista. Saimme bensarahat aamuajelulle moisella kerättyä... Todella fiksua, ekologista ja vastuullista touhua aamuyöllä. Tekaisimme ja viimeistelimme myös hääkoristelut toisiin häihin ja sitä rataa. Illan kruunasi, kun pääsin tanssimaan pitkästä aikaa. Tarvin niin tuota tanssi- ja musiikkiterapiaa. Silloin ei vauhkoilla eikä huolet paina kun musiikki vie ja voi liidellä. Ihana tunne, kaiken vauhkoamisen keskellä voin sen kuitenkin saavuttaa. Sekin on vauhkolle ihana tunne.
   Tänään alkoi vauhkoileva todellisuus sitten kiertämään yhä tiiviimmin kehää mieleni ympärillä. Kun käsikirjoitus loppuu ja vauhko elämä alkaa. Univajeesta johtuen olen ollut "siinä rajalla" pitkin päivää, sykleissä vaukona ja unessa, kunnes taas vauhkoonnun. Mutta tätähän tämä. Minä niin tarvin vauhkonakin huuhaaprojekteja, jotten ehdi liikaa ajattelemaan. Sehän se vasta kauheaa olisi, jos ehtisin vielä enemmän ajattelemaan. Ajattele nyt! Olen ollut sellainen aina. Mainittakoon tuplaraskaus. Kun sain keskenmenon, eli tripla tuli kesken, niin minulle toitotettiin koko ajan että kyseessä on riskiraskaus. Tarkkaa syynäämistä ja kontrolleja. Niinpä meikä sitten teki kaikkea muuta, jottei olisi tarvinnut raskaudesta vauhkota. Tein paljon töitä, puuhasin jatkuvasti isompien kanssa. Minulla oli sille syksylle kaksi näyttelyä ja lukuisia kursseja. Niin ne muksut pysyivät ja kehittyivät kontrolli, viikko ja kuukausi kerrallaan. Vauhkoamisesta huolimatta. Eli mikäli sinusta tuntuu, etten tajua pysähtyä todellisuuteen, niin se ei ole minun tapaistani. Pian tulee kauhean vauhko pysähtyminen, jos niinkuin oikein ajatuksella pysähtyy. Kyllä tässä savotassa on pysäytettykin. Mutta aina kun mahdollista anna itselleni luvan virrata, huuhailla ja puuhata. Se on minulle erittäin vahva pinnalla pitävä voima.
   Nyt Reetalla on hiostava olo, jotenkin näyttää kaipaavan mamman kainaloa. Ihmekös tuo, olenhan ollut kaksi yötä hunningolla... Otan lapseni kainaloon ja hyvää yötä.

SE LEHTIJUTTU JA NE VARPAAT


Pe 6:10 KP24
Tiina Piipon värikylläinen näyttely Alavieskassa

Ylivieskalainen Tiina Piippo avasi uuden näyttelynsä Alavieskan Kähtävän entisellä koululla, joka nykyään tunnetaan Inter Sense -koulutuskeskuksena.
Kuva: Maija Pylväs
Ylivieskalainen Tiina Piippo avasi keskiviikkona Kädenjälkiä-taidenäyttelynsä Inter Sense -koulutuskeskuksessa Alavieskan Kähtävällä.
Melkein kaikki näyttelyn taulut on maalattu viimeisen viikon sisällä. Osa kotona, osa paikan päällä.
– Olen nopea ja käytän maaleja, jotka kuivuvat nopeasti. Tila on mielettömän hieno ja halusin tehdä tänne tilaan sopivia tauluja.
Parikymmentä näyttelyä vuodesta 1997 lähtien järjestänyt Tiina Piippo kertoo maalaavansa milloin missäkin.
– Erillistä ateljeeta ei ole. Joten voi vain kuvitella, miltä meidän huusholli näyttää.
Akryyliväreillä maalatuissa tauluissa on käytetty lisäksi luonnosta saatavia materiaaleja sekä esimerkiksi pistaasipähkinöiden kuoria. Värikäs persoona ei ole säästellyt myöskään värejä kädentöissään.


Tässsäpä teillekin luettavaksi nettilehtiversio, siis todellakin paljon lyhyempi kuin mikä oli oikeassa lehdessä. Onneksi nuo varpaat eivät näy tuon selvemmin, sillä nekin olivat valkoisena maalista ja halkeilleet pahasti. Luomu, mikä luomu!

Näyttely on näillä näkymin heinäkuun loppuun, aukioloajat kuulemma 12-19 virallisesti ja aina kun joku on kotosalla... Selekiää.

torstai 5. heinäkuuta 2012

TEKSTIÄ TYHYJÄSTÄ NUPISTA

Mitäkö täsä, no mitäpä täsä. Eipä täsä mittään, miksi täsä mittään. Ollaan ja odotetaan. Välillä panikoidaan, itketään, vapistaan ja oksennetaan. Äitihän on ihan kondiksessa? Ja paskat, löysät, isot ja haisevat...
   Olen pahalla tuulella, raivoissani, kauhuissani ja peloissani. Kuinka monisäikeinen tuo tietämätön alitajunta onkaan, raivostuttava. Minun vahvimpia puoliani ei siis todellakaan ole odottaminen ja kärsivällisyys. Jälleen oikeaksi todistettu ja vahvistettu.
 Ehkä todella tyhmää kirjoittaa mitään, mutta olenhan minä ennenkin tyhmiä tehnyt, niin ja kirjoittanut...

Eilen sain näyttelyni valmiiksi varttia vaille kaksi. Kauhealla tohinalla kotiin (etäisyys varmaan 15 km), ruokaa nassuun (ei kyllä maistunut), mansikat torilta, vaahtokarkit kaupasta, värit päähään ja pikasauna (3 min). Sitten systerin kolttu lennosta niskaan, paplarit päähän ja valokynää ruskettuneeseen naamaan. Todella outo lopputulos! Kiimaliimaa huuliin, rapaa räpsyttimiin ja menoksi. Neljältä paikkallislehti tuli haastattelemaan minua todellakin lennosta. Kuudelta avajaiset, ja siellä nöpötettiin huulet törröllään innosta. Enää ei paniikista tietoakaan. Olin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Aamulla maalasin vielä sellaisen ison 240x60 cm lisäosan tauluun, sillä sille oli käyttöä. Pikkasen meni niinkuin viimetippaan, eikä pahemmin kärsinyt roiskeisiin nojailla. Suurena loistavan apuna minulla oli floristikummi. Minä viimeistelin töitä ja ripustelin niitä, kummi teki somistuksen. Ihana ihminen, kiitos vielä kauheasti!
   Porukkaa tuli ihan kivasti, vaikka kutsut lähetin vasta päivää ennen. Keittelin itse kaikessa tohinassa raparperimehunkin, sillä halusin raparperimansikkaboolia tarjottavaksi. Nolona huomasimme sitten avajaisissa, että kummi puuttuu, oli unohtunut raukka kovan työn raataja meille kotiin. Niin, joku olisi saattanut vetää kauheat pultit, mutta ei tämä kummi. Minulla oli tytöt mukana, kun neljäksi sinne tähtäsin. Soitin Pasille asiasta. Jostain oikusta Pasi ajoikin suoraan töistä paikalle, ei tajunnut kummia hakea. Aikansa keikisteli ja boolia maisteli, kun aloin kummia kaipailemaan. Siinä vaiheessa selvisi, että kummi napotti yhä meillä kotona. Sitten pari eläkeläistä hyppäsi rattiin ja kummi haettiin paikalle. Ollaanko me yhtään toheloja, niinpä...
   Illalla huomasin olevani todella poikki, kivisti kivasti vähän joka paikasta. Rankka kokovartalo maalaminen alkoi tuntumaan kropassa. Adrenaliinin voimalla sitä mentiin, kunnes tuli hyytymys. Yöllä hyytymys helpotti sen verran, että aloin ajattelemaan. Silloin taas romahdin salaa muilta ja varsinkin lapsilta. Niitä ajatuksiahan kyllä pienessä nupissa riitti. Ajatus, oksennus, pelko, ajatus, oksennus, pelko, paniikki, oksennus, ajatus... Onneksi tuli aamu ja alkoi tohina, arjen pyöritys. Minusta ei ole olemaan yksin ajatusteni kanssa. Mietinkin, että jos vaikka tulen hulluksi liikaa ajateltuani. Huomaako sitä, voiko se tulla napsauttamalla, siis naps vaan hulluus iski. Voiko se iskeä tuollain yhtäkkiä. Milloin tietää seonneensa huolesta, tajuaako sitä itse.  
   Olen minä tänään autollakin ajanut, ihan hyvin se onnistui. Eilen tosin kävin apteekissa. Kun postuin ovesta, niin tähtäsin ovea auton avaimilla ja ne aukesivat. Luulin ensin, että se onnistui niillä auton avaimilla, mutta sitten tajusin niiden olevankin automaatiisten liukuovien. En siis ollutkaan huolestani hulluuntunut, ainakaan just silloin. Tänään piti käyttää vilkkua, avasinkin turvavyön. Viime viikolla piti kirjoittaa puolison nimi, kirjoitinkin toisen nimen, sillä unohdin etunimen. Onneksi en ketään lukuisista salarakkaistani lappuun kirjoittanut... olisivat ehkä Kelallakin kyselleet! Heko! Tuo oli kieroutunut huumorinkukkanen, joka pulpahti, toivottavasti ymmärsit.
   Tänään olen organisoinut, purkittanut, suunnitellut, aikatauluttanut viikonlopun polttareita. Olen oikolukenut lehtijutun ja muutattanut epäkohdat. Olen kuvannut Reetan ja tulevat näyttelytyöt, valikoinut ne, mitannut ja laittanut eteenpäin. Olen siivonnut huushollin näyttelyn melskeestä. Olen kaivanut kodin esiin. Pyykännyt ja pyykännyt. Miten ihmeessä meidän huushollissa onkin niin monta maalilla sotkettua vaatekappaletta, kuka ne on sotkenut. Olen juossut asioita pitkin ja poikin. Olen muistanut kummin junalle viedä. Ruokaakin on uponnut kiitettävästi, sillä viikonlopusta saakka lapset ovat eläneet omavaraisruokinnassa. Olen hoitanut asiat sille mallille, että voin huomenna nostaa kytkintä mökille polttareita viettämään. Sieltä palaan sunnuntaina ja maanantaina sitten Ouluun. Eli sellainen tahti. Voi onneksi on tätä napakkaa ohjelmaa, ettei ehdi ajattelemaan.
   Harmi vaan, jos minä huolillani pilaan muidenkin illan polttareissa. Olenkin tehnyt selväksi, ettei kannata huolestua, jos kaaso poistuu välillä takavasemmalle. Sillä eihän sitä tiedä vaikka jollekin elämän suurin ongelma on patongin rapeus tai kynsilakan väri. En nimittäin just nyt jaksa yhtään niuhottavia ja vikiseviä naisia. En sitten yhtään. On se onni, että morsian tietää ja tuntee, saan olla mikä olen. Sillä ehdottomasti haluan tietenkin mennä ja olla. Haluan aurinkoon, rentoutumaan, käkättämään ja tanssimaan. Näitä polttareita on pitkään odotettu ja haluan olla niin täysillä mukana kuin vain huulludessani kykenen. Tosin, sellaiset jotka eivät taustoistani tiedä pitävät minua joka tapauksessa outona ja hiukan hulluna, ihan varmasti ovat aina pitäneet. En anna sen haitata, ei se ole tarttuvaa, ehei.
   Nämä sanaset tyhyjästä nupista kirjoitin. Homma hallinassa, ihan hyvillä mielillä ja saunanraikkaina ilta-auringossa. Se on tässä ja nyt!
 

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

VESILIUKOISTA

Onnellisuus ja helpottuneisuus on kuin veteen piirretty viiva. Niin kovin helposti katoava, tuskin erotettava, vesiliukoinen. Sain sen jälleen eilen kokea. Sain odottamani puhelun Oulusta. Sen pelottavan puhelun, joka vei jalat alta, pisti konttaamaan. Puhelun, joka jälleen liuotti kaiken turvallisuudentunteen pois. "Jokin värähti jossakin, tarvitsemme uuden lypin, kävisikö ensi tiistaina." Siinäpä se lyhykäisyydessään. Tiivistettynä, oikaistuna, veteen piirrettynä. Jälleen koko elämä vesiliukoisena.
   Mitä jälleen osasin kysyä, ymmärtää tai tajuta. Kaiken, enkä sitten yhtikäs mitään. Kysyin: "Kuuluuko minun olla nyt paniikissa?" Näinhän kysyy ihminen, joka on jo täydessä paniikissa, kontallaan, kuola valuen ja vapisten. Kuulemma: "Voit unohtaa tämän puhelun vielä ja odottaa uusia tuloksia, sekä kirjallista versiota. Kommentit annetaan alustavan tiedon mukaan..." Niin, hyvä on minäpä unohdan, annan vesiliukoisena asian unohtua. Vesitän koko ajatuksen, pelon ja kauhun. Annan kaiken virrata viemäriin, onneksi se oli noin helposti huuhdeltavissa. Ja pah!
   Romahdin puhelun jälkeen kerran. Kauhean perusteellisesti, autotallin takana, hiekassa koirien kanssa, puhelimesssa siskolle. Meinasin valua vesiliukoisena viemäriin koko ihminen. Virrata paskaojaan. Siinäpä rähmälläni mietin, jäänkö tähän vai kuivaanko naaman. Kuivasin naamani, vapisin vielä hetken ja hengittelin syvään. Eihän lasten äiti nyt näin heikko ja vesiliukoinen voi olla. Nokka kohti turvemätästä ja ylös. Pakkasin alkuperäisen ajatukseni mukaan pinon tauluja, lapset, kummin, rantakamat ja innostuneen elämänsykkeen autoon ja lähdimme retkelle. Matkalla veimme pinon näyttelyjuttuja jo alustavasti paikan päälle ja jatkoimme Hiekkasärkille. Näinhän toimii vahva mamma, jolla ei ole vara olla vesiliukoinen kuin salaa ja hetkittäin.
   Toisaalta kiitin onneani, että oli suunnitelma, on tämä näyttely, on kummi mukana, on syke. Muutenhan sitä sattaisi pelkoonsa tukehtua, hukkua vesiliukoisuuteen. Mietinkin eilisen, kirjoitanko moisesta ollenkaan täällä, sillä sehän aiheuttaa paniikkia teissä lukijoissa. Ja minä kun en jaksa panikoivia ihmisiä. En jaksa hysteriaa, jota lietsotaan. Saati sitten huokauksia tai voivottelua. Toisaalta olen päättänyt silloin alussa olla rehellinen itselleni, kirjoittaa ulos tuntemukseni. Joten päätin toimia myös nyt näin. Kaikkihan on arvailua, vesiliukoista, ei ole vielä kaikkia faktafaktoja. Joten porskutetaan. En ole Reetalle moisesta kertonut, sillä minun mielestä lapsen kuuluu elää edes hiukan normaaliudessa, edes vesiliukoisessa sellaisessa. Mustavalkoista ja itsekästä, niin minustakin.

   Maanataina eksyimme tivoliin, vaikkei ollutkaan puhe. No, onneksi eksyimme, sillä saihan lapset liki viiden tunnin sirkushuvit itselleen. Verna kieltäytyi ensin kaikista laitteista, halusi vain onkia ja heittää tikkaa. Mutta jostain se rohkeus pikkuhiljaa löytyi ja sitten mentiin. Reetta veti kikkarat suorina kaikissa hurjimmissakin vehkeissä. Välillä naama muotoutui kauhusta ja ilmavirrasta soikeaksi, hymy vääristyi irvistykseksi. Mutta aina vain uudelleen ja uudelleen. Mietin olenko vastuuton vai vastuullinen. Ajattelin ulkona mahdollistavan lapsilleni normaaliuden, muistot, hauskuuden ja huvin.
   Illalla tämä huvittuneisuus ja sirkushuvit muuttuivat vesiliukoiseksi. Unohtuivat hetkessä, vääristyivät väsystä. Sieluni silmillä näin, kuinka kaikki positiivinen valui viemäristä alas. Ymmärsin valtavan väsyn, toipilaisuuden ja normaaliuden kohtaamisen. Ilta kärjistyi järkyttävään tappeluun, itkuun, hysteriaan, pelkoon, raivoon ja vapinaan. Jälleen kerran Reetta menetti kontrollin raivotessaan. Neitiä ei saanut koskea, ei puhutella, ei pitää sylissä. Miksikö rikon moista arjen harmoniaa tarjoamalla helevetin sirkushuveja. Onhan arjessakin tarpeeksi haastetta, miksi rassaan aiheella. Toisaalta kaikella on myös positiivinen muistijälkensä, pitkäkestoinen vaikutuksensa. Lopulta Reetta rauhoittui ja halusi minut luokseen. Sain halata, ottaa kainaloon, sain kuunnella, ymmärtää ja lohduttaa. Reetta sanoi, että haluaa kuolla, koska hänellä on niin tuskainen olo omien pelkojensa kanssa. Hän ei voi raivareilleen mitään, ei pysty niitä kontrolloimaan ne ovat raskaita raivota. Tivolissa Reetta jälleen tajusi mitä kaikkea normaalit ihmiset, normaalit lapset ja normaalissa elämässä voi tehdä. Mistä kaikesta hän on joutunut luopumaan. On ihmisiä joiden suurin haaste on päättää hattaran tai pehmiksen väliltä. Se on valtavan raskasta lapsenakin tajuta. Ymmärrän jälleen täysin. Itsekin ihmettelin ihmisiä, perheitä ympärillä. Raskaana olevia naisia, uusioperheitä, läskiä ja trikoita. Olin niin kuin ihmemaassa, tällaistako on ympärillä. Jotenkin hämmensi puolisoiden kierrätyskuviot, kuka onkin ja kenenkin kanssa, enpäs tiennytkään. Toisaalta mitäpä se minulle kuuluu. Mutta paljon naamatuttuja, pian kaksi vuotta pois ihmisten ilmoilta, näkyyhän se minustakin. Naama venynyt, kontrolloimaton läski trikoissaan, mikä minä olen muita arvostelemaan. Kovin oli vesiliukoinen ja ristiriitainenkin reissu. Mutta enhän minä sitä lapsilleni kertonut. Sanonut tai näyttänyt. He olivat moisen ansainneet. Annoin ristiriitaisten ajatusten valua kuin veden hanhen selästä. Hyrrätä viemäriin, vesiliukoisena. Olen muutenkin omien ajatusteni kanssa ristiriidoissa, en pidä niistä. Minusta on tullut tai tuotapikaa tulossa inhottava ihminen. Katkera, kyyninen, kateellinen ja paha. En pidä omasta uudesta itsetäni, en lainkaan. Mutta toivon näiden inhottavien luonteenpiirteiden olevan todella vesiliukoisia, hyrräävän sinne paskaojaan sateen myötä.
   Kun Reetan raivarit lakkasivat puhuimme asiasta. Kiitin, että neiti jälleen uskalsi kertoa minulle tunteistaan, muodostaa niistä sanat. Mietimme myös millaisen taulun näistä peloista voisi maalata. Sanoin pelkojen olevan kuin haavoja. Kun saa haavan tai pelon, pitää tarkistaa sen syvyys. Jos on pieni haava tai pelko, niin hoidetaan se kotona. Jos vuotaa enemmän, siis pelottaa enemmän, soitetaan ammattiauttajalle ja kysytään miten toimia. Jos vuotaa kauheasti, eikä pysty olemaan pelkonsa kanssa, niin silloinhan pitää tilata ambulanssi ja lähteä paikattavaksi. Simppeli teoria, jonka neitikin ymmärsi. Mietin jälleen kuumeisesti, paljonko minä osaan lastani auttaa, missä menee oma raja. Soittelin asian tiimoista myös eteenpäin ja kysyin mielipidettä. Samoilla linjoilla oltiin. Trauma vaatii ulospääsyään, eikä aivan päänsilittelyllä kolmen kuukauden välein onnistu. Lapsella on oikeus traumaan ja tuskaan. Onneksi se valuu ulos, on vesiliukoista, liukenee pikkuhiljaa.

   Eilen aamulla jalkauduin pihalle maalamaan suuruudenhulluja töitäni. Pyllistelin ja kiemurtelin koirien kanssa heti aamuvarhaisesta. Sudin, vedin, tuputin ja nypytin. Minulla oli inspiraatio ja selkeä visio. En tajunnut katsoa taivaalle, en haistella tuulensuuntaa, en tajunnut mitä ympärillä tapahtuu. Kunnes taivas romautti kunnon kuuron niskaani. Ensin kastui selkä, tajusin vettä tulevan kunnolla. Sitten tajusin, että käyttämäni akryylimaalit ovat vesiliukoisia. Sitten alkoi virrata maalaus viemäriin. Ukkokulta oli kuulemma ikkunasta hommaani seurannut ja pilvien liikkeitä. Ei tajua, ei... Onneksi sain työni pinottua räystään alle ja peiteltyä, jottei kaikki valunut viemäriin, vesiliukoisena. Tätähän tämä huuhaana olo on rankimmillaan. Nyt on selkä, reidet, pakarat ja kädet saaneet kunnon monen tunnin treenin aiheen puitteissa. Ei sen puoleen vielä on muutama ajatus maalattavana.
   Nyt on keskiviikko ja kello aamulla kuusi. Heräsin hyvin nukkuneena viiden paikkeilla. Olen kahvia lipittänyt ja tätä konetta naputtanut. Mietinkin, kuinka voin eilisen jälkeen nukkua hyvin. Kuinka voin olla näin levollinen ja nypyttää joitakin tauluja. Kuinka sitä onkaan jäätävät hermot, pystyy elämään vaikka olisi aihetta hysteriapaniikin esiasteisiin. Miten minun kuuluisi olla, toimia ja ajatella. Onko minulla oikeutta nypyttämiseen, intoon ja haahuiluun. Pakenenko itseäni, todellisuutta ja ajatuksiani, pelkojani. Olenko aina ollut tällainen, saanko olla tällainen. Onko minusta tullut tällainen ja millainen minusta oikeasti tulee. Saanko nauttia kesästä ja näyttelystäni, vaikka minä olen huolesta sykkyrällään. Olenko pinnallinen, realisti, mikä ihme minä olen. Aamulla jäsentelin jälleen kalenteriani, peruin omat alkuviikon suunnitelmani, pistin asioita tärkeysjärjestykseen. Pidin osan suunnitelmista ainakin vielä. Olenko vesiliukoinen ihan kokonaan, seuraavassa kuurossa huomaan olevani viemärissä.
  

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

KALATARINA

Aamulla perheen isä alkoi suunnitella lohenongintaa kaukana kotoa. Yksi perheen lapsista oli innoissaan, sillä hän pitää kalastamisesta. Perheen äidilläkin olisi ollut  sata erilaista suunnitelmaa, joten pitkin hampain hän suostui mukaan. Kapinoiden  he lastasivat autonsa ja hakivat papankin mukaan höpöttämään. Mukaan he ottivat juotavaa ja tarpeeksi vaatetta, sillä kesäpäivä oli kylmänlainen.
   Matka oli pitkä, mutkainen ja perheellä otti mahanpohjasta autokyyti. Se mahanpohjasta ottaminen tuntui kuitenkin kivalta ja niinpä sorateillä oikein kouhotettiin. Silloin alkoi naurattamaan, hihityttämään ja kikatuttamaan. Naurusta alkoi kuulua monia eri versioita. Monen mutkan jälkeen löytyi kaivattu lohenongintapaikka. Meinasi sadettakin ripotella. Kaikki ottivat onkia käyttöönsä ja kalankiilto kiilui silmissä. Molske vain kävi, kun perhe näki vonkaleiden hyppivän.
   Sitten alkoi vapaa nykiä. Alkoi kuulua innostunutta huutelua, jännittynyttä teperrystä ja muutama karannut vonkale. Haavin kanssa juostiin aina tapahtumapaikalle ja kiljuttiin yhdessä jännityksestä. Muutama vonkale karkasikin, pääsi irti ihan rannassa, mutta sekään ei harmittanut koska sitähän kalastaminen on. Lammikosta alkoi nousta kalaa, upeita hopeakylkiä. Yksi lapsista sai virvelillä ihan itsekseen kaksi vonkaletta. Tarkoitus oli ottaa vain muutama, mutta kalankiilto sen kuin lisääntyi silmissä. Välillä lapset kävivät laskemassa papankin lompakossa olevat rahat ja huusivat että rahaa löytyy vielä muutamaan... Käkättäen he jatkoivat puuhaansa. Lapset suunnittelivat moisesta jo usein toistuvaa perinnettä, jatkuvaa retkikohdetta ja haluaisivat mukaan lähes koko suvun nauttimaan. Pitäisi olla paljon eväitä mukana, koko klaani ja koko päivä. Kyllä lapset ajattelivat silloin rahaakin tarvittavan ja mieleen juolahti, että pappa kannattaa ottaa lompsansa kanssa mukaan, samoin mummu.
   Välillä laskettiin kalojen määrä, mutta perhe ei malttanut lopettaa onkimistaan. Kalapaikan pitäjä kertoi hänenkin tarvitsevan kalaa, joten lapset saivat onkia hänellekin. Lapsista innokkain kalastaja olikin saanut omistajalta hyviä neuvoja. Lapsi siirtyi kaikessa hiljaisuudessa lammen syvimpään päähän. Sitten alkoi vapaa nykimään, vonkale molskimaan ja kaikki huutelivat innoissaan. Perheen äiti oli kylläkin ihmeissään, kuinka kyseinen lapsi jälleen vetää kalaa, vaikka oli jo kaksi virvelöinyt. Lapsi toimi harkitusti, mallikkaasti ja sai vonkaleen yksin rannalle saakka. Omistaja oli myös innoissaan ja huuteli kesän suurimmasta kalasta, ennätysvonkaleesta. Lohi olikin puolta suurempi kuin moni kanssasisarensa. Lapsella levisi hymy silmiin saakka ja into vapisutti. Punnituksessa selvisi, että kala painoi upeat 2,4 kiloa, kaksisataa grammaa enemmän kuin aikasemmin saatu ennätyskala. Silloin perhe taputti käsiään, hurraten ja kaikki olivat innoissaan. Parasta oli huomata ja eniten hihitytti se, että papan kaksi kalaakaan eivät painaneet samaa kuin tämä yksi vonkale. Kalat laitettiin pusseihin ja yhteen pussiin perhe sai myös tulijaisia kissalleen. Kissaa varten mukaan lähti sydämiä ja mätiä. Lapset suunnittelivat kuinka kissa nauttii ja karva kiiltää entistä mustempana, kun moisia herkkuja saa syödäkseen.
   Paluumatkalla kouhotettiin taas ja naurettiin yhdessä. Mutkaisen tien takaa löytyi ruokapaikka, johon nälkäinen seurue hetkeksi pysähtyi mutustelemaan ruokaa. Tämä pysähdys tuli hyvään aikaan, sillä perheessä nousee kiukku sitä mukaa kuin nälkä pahenee. Näinpä kotimatka taittui täysillä vatsoilla sopuisasti kalatarinoita kerraten. Tunnelmia toistaen. Nauraen ja kikattaen. Välillä laulaen, riimipareja keksien...
   Ilta menikin perheen isällä kalaa savustaessa. Nälkäisenä koko sakki odotti ennätyskalan valmistumista. Ei haitannut sade, ei koleus, ei hyytävä kylmyys. Terassilla istuttiin makuupusseissa ja annettiin hampaiden kalista. Loppujen lopuksi päivästä tulikin tapahtumarikas ja ikimuistoinen. Äitikin sai uusia ideoita maalauksiinsa matkalla nähdyistä asioista. Etäisyys kotiin teki välillä ihan hyvää ja tauko todellisuuteen. Illalla perhe kömpi tyytyväisenä ja aidosti uupuneina nukkumaan kalatarinaa muistellen. Se olikin kiva tarina, onneksi perhe lähti matkaan ja yhdessä kokemaan. Joskus kannattaa lähteä retkelle ja matkaan ilman suurempia odotuksia, sillä siitä saattaakin kehittyä jännittävä ja ihana yhteinen tarina, perheen kalatarina.