TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 27. syyskuuta 2014

SINKOILUT

Sinkoilut, ajattelin nyt sellaiset nupistani suloisessa sekamelskassa ulkoistaa. Siis onko ne sekamelskassa, ei ne ainakaan järjestyksessä ole. Sikin sokin sekaisin, sinkoillen laidasta laitaan semmoisena soppana, sörsselinä, seoksena, sotkuna, suloisena?... Mistähän taas tuo suloinen-sana tuohon tuli. Pistää aina takertumaan, avaamaan, pysähtymään. Sillä kun vedän tajunnanvirtana, en pahemmin "kumita" ajatuksiani, joskus niihin on itsekin hyvä pysähtyä, kun semmoinen sinkoaa nupista. Edellisessä postauksessa takerruin sanaan kiva, kaiken todellisuuden kivuuteen, miksi sellainen sana nousee, vaikka ei kaikki niin kivaa ole. Vai eikö sitä itse huomaa, vaikka onkin kivaa. No, nythän sana vaihtui suloiseksi... No, ei auta kuin lähteä siitä, kaivelemaan sekavaa sinkoilua.


   Suloinen ja hyväntuulinen Reetta nousi pussailemaan elikoita. Tämä loppuviikko on ollut hyvä ja nautittava, alkuviikosta kortisonit vielä jalostivat tunnelmia. Reetalla on ranskanleteillä aikaansaadut kiharat, kunnon pörrö. Verna ne letitti, toissailtana saunan jälkeen. Tuplat saunoivat yhdessä, kynttilänvalossa ja tuoksuissa. Verna on ollut useamman päivän pois koulusta, flunssan vuoksi. Semmoista tukkoista röhinää ja räkimistä, ei kuumetta. Vanhempainillassa saimme selkeät ohjeet poissaolojen suhteen, "puolikuntoisena tai sairaana ei saa tulla kouluun. Varsinkaan liikuntaan ei kannata silloin osallistua ja (luokanvalvojan sanoin) näin halutaan varmistaa, että luokan oppilas, jolla on alentunut immuniteetti voi turvallisin mielin käydä koulua". Hienosti ajateltu. Minullehan on itselle aina ollut todella vaikeaa myöntää olevansa sairas, yrittäjänähän ei koskaan ole ollut liian kipeä, sairas tai puolikuntoinen tekemään töitä. Yrittäjyysaikana se ei ole ollut vaihtoehto, kun muut ovat kaatuneet ympäriltä, on itse ollut tehtävä omat ja muidenkin työt. (Kauhufilmi pyörii kahdenkymmeneyhden päivän työputkesta, kun kaksi henkilöä oli pois töistä. Työpäivien pituus neljä-kuusitoista tuntia vähintään. Itsellä paha hermosärky hampaan poistosta, aiheutti kipuhelekuttia ja muita kivoja lieveilmiöitä, valvotti ja piti vetää mömmöjä... Yksi ajettu kolari ja kerran putosin hermosäryn vuoksi uunin alle, kun jalat lähti alta, mutta työt oli tehtävä...) Eli nykyään yritän olla näissä sairastapauksissa (itsellenikin) armollisempi, hoitaa pois ja kuntoon, ettei mitään pahempaa satu tai aiheudu. Tai ihan vaan että paranisi, kas kun on kuulemma sellaisiakin sairauksia joista parannutaan, jopa ihan kotikonstein. Sekin on hyvä tajuta, huomata ja oivaltaa.
   Isommat tytöt ovat jo räkätautinsa lusineet, nyt se on jalkautumassa minulle, joka aiheuttaa myös sinkoilua. En halua, enkä tarvitse moista ja pitää tarttua heti sen hoitamiseen. Pasikin turisi muutama viikko sitten. Mutta yksi on, joka ei röhise, eikä rähise. Se on meidän Reetta. Muinakin vuosina Reetta on itse asiassa sairastanut vähemmän näitä liikkuvia kulkutauteja, kuin muut tytöt. Ihmeellinen asia, mutta ei todellakaan haittaa. Ensi viikon perjantaina on jälleen sytostaattipäivä, joten pidetään pimu kunnossa, jotta lääke voidaan antaa. Kauhean nopeasti nuo kaksiviikkoset menee, vilahtaa. Jotenkin tällä hetkellä aikaratas rouskuttaa valtavalla vauhdilla, minua pelottaa ajanjuoksu, ajan sinkoilu ja kaikki mitä on kenties edessä. Jos on pahoja asioita tulossa, niin olemmeko latautuneet, valmiita, tarpeeksi vahvoja taistelemaan. Ei todellakaan, omat voimavarat ovat aika heikolla hapella, edellisten maratonien rasitus on yhä olemuksessa... Inhottaa moinen ajatusvirta ja sen sinkoilu, kuinka se jalostaa valtavaan kiihkoon heti kaikki pelkoskenariot. Kuinka niitä voisi ja osaisi hallita?
   Mutta nyt sinkoan kuluneeseen viikkoon. Reetta on saanut kokea ensimmäistä kertaa joitakin asioita, jotka ovat aika yllättäviäkin. Itse en olisi välttämättä osannut ajatella, mutta Reetta ääneen ne ajatteli. Kun Verna on ollut pois koulusta, on tavallaan ollut aika huippua, että Reetta on saanut käydä yksinään koulua, tehdä asioita ensimmäistä kertaa yksinään. Mennä koulumatkan, viettää välitunnit kavereiden kanssa, huolehtia läksyistä, olla alakoululla ainoa meidän perheen pimu, kun niitä oli siellä vasta neljä. Olla yksikössä eikä tuplana. Ensin asia muka jännitti, mutta loppujen lopuksi näin kuinka neiti nousi uuteen lentoon asian oivallettuaan, oman yksilöllisyytensä tajuttuaan. Kuinka neiti on ollut töpinöissään, saadessaan kertoa yksin, ei yhteen ääneen, päivän kuulumiset, läksyt ja oivallukset. Myös laatuaika Vernan kanssa on tehnyt hyvää, sillä se neiti ei pahemmin vaadi tai huutele omia asioitaan. Jännä on myös tajuta, että vaikka Reetta on joutunut käymään, olemaan ja kokemaan rajujakin asioita todella yksin, niiden pelottavuus on hämärtynyt ja unohtunut. Ne ovat kuuluneet siihen vaiheeseen hoitoa ja nyt ollaan koululaisia. Käkkäräpäämme on siis saanut loistaa ihan eri tavalla tällä viikolla omassa yksilöllisyydessään, en ole siis sitä hehkua lannistanut. Kuinka nopeasti hyväntuulisuus palaa, kun lääkkeiden vaikutus loppuu, kaikki ne sinkoilevat lieveilmiöt niiden vuoksi. Se jaksaa yhä uudelleen ihmetyttää. Eilinen suunnistuskin sai sellaiset mittasuhteet ja nosteen, että. Vaikka Reetalla oli radalla mennyt melkein puolet kauemmin kuin jollakin toisella, ei se haitannut pätkääkään. Vaikka oli ylämäkijuoksussa pistänyt, sattunut ja väsyttänyt, rastitkin olleet umpimetsässä hukassa ja hiukan ollut kylmäkin. Mutta ei, sekin oli mieletön seikkailu, jota jaksoi hehkuttaa moneen kertaan. Onhan ne asioita, joita saa kokea ja tehdä ensimmäistä kertaa, nyt ihan jopa yksilönä. Ja ei kuulemma haittaa, vaikka hän on luokan lyhin, ääni on kuuluva, persoona tarpeeksi vahva tullakseen huomatuksi...
   Aamuaurinko on kirkas, jalostaen jälleen pölyt huippuunsa. Ihan irtoaa puhaltamalla kirjoituspöydältä, irtoaakohan muilla. Puhalsin uudelleen ja sinne ne sinkoilevat ympäri huushollia. Hah, enää ei tarvitse pyyhkiä, hahaa. Joo, siivota pitäisi jälleen, pyykännyt olen tällä viikolla ahkerasti. On menossa talvi- ja kesävaatteiden organisointi. Joko toppaa tarvitaan? Sukat on pitänyt jo ottaa käyttöön, minunkin, se on aina jotenkin kahlitseva asia. Minä kun tykkäisin sinkoilla paljain varpain aina, ympäri vuoden. Nyt Tessalla torisee uudelleen nenä, kuulemma minä ja Verna olemme tartuttaneet. Tätähän tämä syksy aina on loputonta kierrettä kulkutaudeista, palelemista ja kastumisia räntäsateessa.
   Olen myös liki vuoden odottanut omaishoitajien kuntoutukseen pääsemistä, muutamaksi päiväksi. Kyseinen kurssi alkaisi nyt maanantaina. Minä, tukijaisilla elävä ihminen, onnekseni hoksasin jotain ennen kuin kurssi alkoi. Nimittäin, jos menen kurssille, niin silloin erityishoitorahani ja muut tukijaiset pääsevät/joutuvat  katkolle. Ja katkon jälkeen ne myönnetään uusilla päätösperusteilla, eli useamman sadan euron kuukausipudotuksilla. Uusin perustein, uusien hakemuksien ja muiden kommervenkkien ja todisteluiden jälkeen. Eli, olen perunut moisen kurssin ja kuntoutuksen osaltani, sillä taloutemme ja byrokratiamme lappusulkeisineen vaikeutuisi jälleen. Eli mitäpä tuota, kuntoutumaan tai saamaan aikalisää... Jälkimaku oli hetken aikaa kakka, mutta eipä tuo enää haittaa, nyt on kalenterissa jälleen paljon "vapaata". Kysyivät siirränkö myöhempään ajankohtaan? Kysyin, onko minulla sitten oikeutta, jos lapseni on kokoaikaisesti koulussa, enkä ole enää täysipäiväisesti ja kokoaikaisesti omaishoitaja? Niin, eihän minulla enää sitten ole oikeutta omaishoitajan kuntoutukseen, jos en enää ole kokoaikaisesti omaishoitaja, eipä tietenkään. Eli säkki, jonka pohja tuli jälleen vastaan, mutta näin laki asiat tulkitsee. Ihan sama, onneksi tajusin ennen kuin kaikki mutkistuisi. Kyylään, tarkistan ja varmistan, tätähän tämä kyylän elämä. Kyyläämistä ja sinkoilua, onneksi sain vastauksia, kun tajusin oikealle ihmiselle soittaa ja oikein kysymykseni asettaa.
   Aamumme alkoi uudella yllätyksellä, voit pompata tämän jakson yli, jos luulet ettet halua lukea. Meillä on olkkarissa korkealla kaksi hyllyä, hiukan limittäin ja sinne ylös kolmeen metriin ulottuvat. Yleensä niillä hyllyillä on ollut kynttiläkippoja, kirjoja, taidetta, kukkia. Sellaisia asioista, jotka tarvitsevat tilaa, turvaa ja niitä käytetään harvemmin. Kuuro kissaneitimme on nyt nämä hyllyt kesän mittaan vallannut. Miksi vasta nyt, sitä emme ole keksineet. Vieno karauttaa täysillä kajarin päälle, siitä piirongin päälle, siitä alimmalle hyllylle ja siitä seuraavalle hyllylle ja siitä vielä pitkällä loikalla keittiön kaappien päälle. Hyllylaudat notkuu ja tavarat ovat putoilleet tai ihan tulleet kissan aloitteesta pudotetuksi pikku hiljaa. Milloin iskeytyy taulu lattiaan ja kissa ihmettelee mikä meni. Jostain syystä Vienosta on kiva irrottaa oma kulkuspantansa juuri tuolla korkeimmalla hyllyllä, nakata se alas ja seurata katseella. Välillä kissa leikkii hyllyllä häntänsä kanssa, tekee kuperkeikkoja ja notkeilee niin että meitä pelottaa, milloin putoaa katti alas asti. Tai sitten Vieno nukkuu siellä vailla huolen häivää tuntikausia ja me huutelemme ja etsimme kuuroa kissaamme, kun luulemme sen karanneen. No tälle aamulle annoin kissalle tonnikala-aamupalan, se on meidän aamutraditio. Kissa karautti maha täynnä jälleen ylimmälle hyllylle ja temppuilemaan. Sitten kuului epämääräinen kurnutus ja loiske, neiti oksensi aamupalansa olohuoneen katonrajasta alas lattialle saakka. Ja seurasi katseellaan moista temppua. Tonnikalamössöä riitti laajalle, mitä siihen nyt linjalle sattuikaan: toinen hylly, toisen hyllyn kirjat, iso Kuvaraamattu, kaiutin, lattia- ja kynnyslistat ja lattia. Onnekseni minä satuin juuri yrjön hetkellä rykimään ja räkimään, en siis ollut ensimmäisenä paikalla, enkä myöskään päässyt siivoamaan. Pasi sen siivosi ja kissa seurasi katseellaan, mitäköhän nyt tapahtuu. Ihan kiva singota suoraan sängystä moiseen puuhaan, se on tämän perheen vanhemmuutta jalostetuimmillaan. Voiko kissalle olla pahana, eihän se periaatteessa sen syy ole, ei siis tarvitse. Mutta näin se vain tällaisella laumalla menee, milloin mitäkin eritettä sinkoaa mistäkin...
   Nyt voit jälleen palata lukemaan, sillä se siitä. Fanny on pelaamassa sulkapalloa, muut pelaavat hyväntuulisina jotakin hauskaa lautapeliä. Verna leipoi illalla leipää, nyt saamme aloittaa aamumme sillä. Pasi pesi auton ja kasteli varpaansa. Minä nakkaan miehen töihin, pyörä auton perässä keikkuen, raukka on liian rasittunut pyöräilemään, kun on ollut aika tapahtumarikas tämä aamusessio... Yksi serkku tulee päiväkylään, jahka herää. Niin ja on sukuun syntynyt tällä viikolla myös uusi serkkupoika, kuudestoista lapsenlapsi meidän parveemme. On hämmentävää tajuta ja oivaltaa, ettei tällä hetkellä tietääksemme kukaan ole suvussa raskaana. Siis tuliko lisääntymiseen nyt aikalisä? Häh?  Pasi lähtee juhlimaan kaveriaan, alkaa nuo kaverit täyttämään viiskymppisiä ja kuuskymppisiä... Kauhian vanahoja kavereita! Jään typyjen kanssa viettämään naisteniltaa ja höyryämään omiamme. Ehkä yksi serkkutyttökin tulee yöksi, kuulin juuri.
   Kuluneina syysviikkona ole kulkenut tuon tos-oireyhtymäni kanssa kimppajumpassa terveyskeskuksen fysikaalisessa. Tehnyt ohjattuja liikkeitä ja kohdistaen oikein tuohon puristettuun kehonosaan ja raajaan. Hiljaa hyvä tulee... eihän se kerta rytinällä ole tullut, joten vaatii sitä minun olematonta kärsivällisyyttä myös korjaantuakseen. Lisäksi säännöllisesti kotivenytyksiä, hermoratahierontaa, lisänä olen maanantai aamuisin seitsemältä osallistunut aamu-asahiin, eli itämaiseen puistojumppaan. Kaikki tukevat toisiaan. Tanssimisenkin olen startannut, tänään osallistun kolme tuntia, mutta nyt opettelen kohtuutta tuossakin asiassa, en ole säntäämässä jokaiselle kurssille. Onhan minulla jo pohjaa viime talvelta, joten uskallan jotkut alkeet jopa ohittaa. Uutena asahin lisäksi on savi-keramiikka-kurssi, lasityökurssi yhdessä Ukkokullan kanssa, pääsin myös lasityönmuottikurssille. Kirjoittajakurssit ovat aina satunnaisesti pari kertaa syksyllä. Eli onhan tässä mihin sinkoilla. Kateus, heräsikö? Suotta, minun on vain pakko pitää itseni liikkeessä, hyödyntää joutoaikaani, hakea uusia aluevaltauksia. Vesijumppaan en ole vielä ehtinyt, paas kattoo milloin sinne loiskautan. Ellei minulla ole jotakin mihin sinkoilla, sinkoilen kotona ihan seinähulluna, sen voin kyllä myöntää. Monilla kursseillahan minä olen tasan se eläkeläisten seassa oleva kummajainen. Eli herää kysymys, kenellä ne vanhat kaverit ovat? Aina se nuorin, mikä jaksaa minua yhä uudelleen hämmentää. Miksi olet täällä? Miten et ole työelämässä? Olet uusi naama, kuka ja mistä? Seli seli, lyhyesti ja rehellisesti selittänyt olen, mutta onpahan myös napsahtanut selkään taputtelua ja jopa sympatiapisteitä, jopa ymmärrystä miksi en joku kerta jossakin ole. Yleensähän sitä mielletään työikäisen ihmisen osallistuminen ikäihmisten aikataulihin sopiviin harrastusmahdollisuuksiin kummajaisena, onko tuo syrjäytynyt, vajokki, laiska, outo, joutilas vai mikä? Myönnän, kaikkia noitakin piirteitä löytyy. Mikä moisen mahdollistaa? No tällä hetkellä tämä tilanne mahdollistaa  minulle tämän, olen siitä onnellinen, että uskallan hyödyntää tämänkin aikani sinkoiluun. Voisinhan minä nypyttää vain kotona se muutaman tunnin, jonka Reetta käy koulua, sinkoilla hermorauniona ja umpilaiskana. Nämä kurssit ovat kansalaisopiston ja käytännössä "ilmaisia" kausikortin hankinnan jälkeen. Toki materiaaleista napsahtaa kuluja, mutta pitää yrittää pysyä kohtuudessa. Viime viikonlopun kirjoittajakurssilla tarjosin mummuille ja papoille omatekoisia hillojani voileipäkeksien kanssa. Oli hämmentävää tajuta asian käänteinen oivallus. Nyt mummelit kyselivät ja kirjoittivat minun hilloreseptejä vihkojensa kulmiin, eikös sen pitäisi olla toisin päin? Onko minulla tämä mummoilu ja marttailu mennyt jo hiukan liian pitkälle, pitäisikö huolestua, siitäkin. Muutama viikko sitten tässä kehää kiertäessäni varasin myös näyttelytilan. Minulla nyt vain tarvitsee aina olla jokin kiintopiste jossakin. Nyt se on kalenterissa, avajaispäivämääränä. Hih! Tavoite, suunta jne. Ajattelimme tehdä osittain kierrättäen ja ideoiden näyttelytyöt. Reetalle ja minulle on kertynyt myös muutama tilaustyö, nekin voisi samaan syssyyn maalata. Mitään tiettyä teemaa emme harkitse, emme värin tai aihepiirin mukaan ajattele rajoittua, kokeilemme vähän kaikenlaista. Paas kattoo mitä saamme aikaiseksi, vai onko lopputulos minimalistinen... Se minimalistisuuskin olisi ihan uusi juttu, meidän perheen akkalaumalle. Tyypilliseen tapaan ateljeetahan ei ole edelleenkään, joten maalaamme sitten turnauksenomaisesti kerralla kaikki. Eilen ostin viisi kiloa ilmakuivuvaa savea kotiin, nyt on pikku patsasta ja savityötä joka lähtöön, hauskoja tuotoksia. Eli ateljeen perustaminen ja saviharrastus lipsahti vähän niin kuin vahingossa päälle, iltaruuan söimme siis olkkarin lattialla telkkaria katsoen. Tätähän tämä huuhailu tulee olemaan seuraavinakin viikkoina.
   Mitä sitten kirjoittamiseen tulee, se on minulla hiukan ja aika paljonkin auki. Kirjoitan kyllä, paljon kaikkea; runoja, pakinoita, monologeja, aivoituksia, fiktioita, kirjoitustehtäviä, mielikuvaharjoituksia, sanaleikkejä... luukutan niitä nopeasti. Mutta miten käy tämän blogin, olen jotenkin niin kyllästynyt tähän faktan jauhamiseen. Tai minulla raukalla oli visio keväällä ja viime talvena, että saisin lopettaa täällä jauhamisen onnellisten tähtien alla... Haluaisin niin saattaa loppuun tietyn aikakauden ja jatkaa anonyymina perheenä, ilman tätä. Haluaisin luukuttaa maailmalle, että lapseni on voittanut taistelun, saavuttanut terveyden, normaaliuden ja kaikki on hyvin... Mitä sitä nyt äiti lapsensa sairaudesta osaa toivoa, sitä on itse asiassa aika vaikea sanalliesti määrittää, kertoa ja kuvailla... Mutta ehkä ymmärtänet mistä haaveilen, toivon, jopa unelmoin tuolla sektorilla... Ajatukseni sinkoilevat todella laajoilla, iloisilla, valoisilla, positiivisilla kaarilla, kun kuvittelenkaan moisen tilanteen. Kunpa se meille mahdollistettaisiin, todeksi annettaisiin. Tällä viikolla sain kuulla, ihan ammattilaisen mielipiteen tilanteestamme. Ennen kaikkea tilanteemme jatkuvassa, aina uudelleen jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Kuulemma siitä selviytymiseen ei ole olemassa selkeää kuviota, kuinka selvitä. Ei karttaa, jota seuraamalla jaksaa. Ei sovellusta, joka auttaa löytämään ratkaisut. Ei tiedettä, joka selittäisi. Epävarmuus on niin käsin kosketeltavaa ja niin nopeasti vaihtelevaa, ettei kukaan kykene sitä niin sanotusti oikein ohjamaan ja neuvomaan. Näinpä nämä meidän omat selviytymiskeinomme ovat mitkä ovat, eivät suinkaan kaikille passelit. Sain kehuja siitä, kuinka jaksan kuulemma löytää yhä uusia keinoja suhtautua ja selvitä. Ennen kaikkea jaksaa perheenä ja löytää matkasta jopa hauskuutta ja hyvyyttä. Kivaa suloista sinkoilua. Viimeksi kuluneen viikon aikana minua on itkettänyt usein, olen märissyt hiukan joka käänteessä. Sillä kulunut, mennyt kortisonikuuriviikko aiheuttaa ja nostaa oman avuttomuuden jälleen ihan uusille tasoille. On raskasta kuunnella, katsoa, seurata, jaksaa, valvoa, ymmärtää ja ohjata lasta, joka ei ole oma itsensä. Kaikki kärjistyy negatiivisen, narinan ja kivun kautta. Levottomuus, kivut, unettomuus, säryt, kärsivällisyys, kärsimättömyys, huonotuulisuus ja muut tunteen sinkoilut laidasta laitaan. Kuinka ihana oli huomata, että yhtenä aamuna sitten ylös nousi iloisena kupliva ja elämänhalua sinkoileva lapsi, omana itsenään. Siinä sinkoaa omakin nyyhkyttäminen taka-alalle, kun ei ole niin avuton olo. Ei tarvitse tuntea jatkuvaa valtavaa ja hallitsevaa avuttomuutta ja tuntea jatkuvaa pahaa mieltä, eikä tajuta, että jatkuvasti kirahtaa kyyneleet. Tänään huushollissamme sinkoilee jälleen hyvä syke. Sitä on minunkin kiva singota vähän tanssikurssille pyörähtelemmään. Kivaa ja suloista sinkoilua sinunkin viikonloppuusi!




 P.S. Tässä on tekstistä puuttuva A-kirjain, laita se sinne mihin se kuuluu, kun huomaat sen puuttuvan. Löysin virheen kerran, mutta en löydä sitä enää uudelleen. En vain viitsi jauhaa tekstiä moneen kertaan, kun tekee mieli singota jo seuraavaan aiheeseen. Sori myös muiden kirjoitusvirheiden puolesta, korjaa ne mielessäsi... ja ole armollinen pilkun viilauksille. ;-)

lauantai 20. syyskuuta 2014

FRIDUNA SKIKUNA

Eilen kävimme Oulussa, polilla. Vaihdoimme tälle kertaa käyntipäiväksi perjantain, koska torstaisin jää aina samoja tunteja Reetalla väliin. Eikä tiputettavan sytostaatin kanssa ole yhden aivan päälle, kun kunto on hyvä ja "hoitokaavio" vapaamuotoinen. Pelivara on kiva asia ja antaa siis joustoa. Kiva asia, niinkö kirjoitin, tavallaan outoa että tästäkin savotasta löytyy kiva asia. No jos ei muussa, niin siinä, että voi päättää käykö perjantaina vai torstaina tipututtamassa lapseensa myrkkyjä peikon poissa pitämiseksi. Kait se sitten on kiva asia? Hitsi kuinka upeaa elämänhallintaa ja itsenäisyyttä... Eli rivien välistä saatat lukeakin, ettei eilinen ollut kiva päivä, eikä tämä todellisuus ole kivaa. Ei vaikka, kuinka kivuutta yritämme tavoitella, hakea, löytää ja olla oivaltavinaan.
   Yhä useammin ahdistaa, kuristaa ja puristaa tehtävät sairaalakeikat. Syystäkin? Kyllä. Mitta tätä todellisuutta on vain niin tapissa, vaikka moni asia onkin todella hyvin. Odotan niin, että voisimme joku päivä olla ilman tätä hiivatin todellisuutta, silleen niin kuin vaikka tavallaan normaalisti. Uskaltaisimme hengittää syvempiä ja levollisempi henkäyksiä.. Niin kuin luulen tavallisten normaalien ihmisten voivan olla ja hengitellä, en tiedä, se on niin kaukainen asia menneisyydessä. Ei tarvitsisi huolehtia lääkkeistä, kontrolleista, tulevaisuudesta. Ei kaikista lieveilmiöistä ja tästä tietoisuudesta.
   Lääke annettiin, juttelut juteltiin ja neidin asiat ovat silmämääräisesti hyvin. Minullahan vaivasi kauhea jysäri koko päivän, siis stressijomotus nupissa ja ennen kaikkea sielussa. Se on sielussa semmoinen iso liskolohikäärme joka kääntyilee, heiluu, tunkee, kuvottaa, oikoo raajojaan ja tuntuu että puskee jostakin aukota ulos. Eilen pelkäsin moisen otuksen tulevan korvista ja silmäkulmistani aivojen kautta, sillä se möyri niillä seuduilla ja kurkussa. Se otus tuntuu hönkäilevän myös polttavia kaasuja, jotka salpaavat hengitystä ja jäävät kirvelemään. Joka tapauksessa se olento on kooltaan tuskaisen ja kohtuuttoman iso, ollakseen huomaamaton. Paluumatkalla otus laskeutui alemmas, ihan oksetti. Kuvotti ja olisin varmaan heittänyt yrjöt, ellei auton vauhti olisi ollut niin passeli ajettavaksi.
   Sinne auton rattiin minä sain puhelun lääkäriltä, oli puhe, että hän soittaa labrat joka tapauksessa jahka ne valmistuvat. Puhelu oli siis odotettu. Ja kauhean toivottu, sillä siksihän me tavallaan kävimme, kontrolloitavana. Lääkäri esitteli itsensä ainoastaan etunimellä ja leppoisasti, se on hyvä merkki. Tittelit, koko nimi ja virallisuus saavat minut aina lähes laskemaan alleni. "Reetan labravastaukset näyttävät hyviltä, Hb hienosti noussut nyt 122, trompparit hyvät n. 340 (muistaakseni), leukkarit tavoitetasolla 2,9. Neutrofiilit 2,1, eli uskaltaa noilla kouluun päästää. Diffissä ei edelleenkään esiasteita, joten saamme olla huoleti. Alat hiukan nousseet nyt noin 340, kuukausi sitten liki 500, edellisellä kerralla noin 300. Kotilääkitykset pidämme ennallaan, edellisellä kerralla nostettu annostus pidetään samana, koska yleensä näitä aina hiukan korotetaan ajan kanssa..." Minua huoletti maksa-arvojen kannalta tuo korotettu sytostaattiannostus, mutta eiväthän ne nyt onneksi ole pilviin karanneet. Seuraavat kerrat kahden viikon välein ja lyppi varmaan joskus marraskuun puolella, hyvissä ajoin ennen joulua, tuskin mekään sitä aivan heti haluamme. Mutta kait se on joskus tehtävä, mutta en vain tiedä miten siitä ja sen vastausten odottamisesta selviää tervejärkisenä. Huomaathan, pidän itseäni muka nyt tervejärkisenä, verrattuna siihen jos on ihan seko ja hermoraunio.
   Kun ajelimme kotiin oli pilvistä, harmaata, synkähköä. Reetta teki hiljaa ja hitaasti etupenkillä matikanläksyjään ja kilometrit olivat pitkiä. Mutta kas kummaa, kun tuo puhelu saapui, niin elämä otti taas voitonaskelia. Siis pelkät labrat ja hyvä puhelu saavat sävelet muuttaaman muotoaan. Reetta lauloi korkealta ja kovaa rokkibiisiä:
                                                                           "...Friduna skikuna,
                                                                      fooraba loba hima hoplaa,
                                                                        friduna skikuna hoplaa,
                                                                    friduna skikuna nou nou nou,
                                                                       friduna skikuna jee!!!..."
   Kummasti siinä alkoivat matikan yhtälöt rokkia laulaessa aukeamaan ja kertotaulut luistivat kuin vettä vaan. Omalla kohdallani tajusin, kuinka päänsärky turskahti kerralla ulos, ja meni sen siliän tien. Ja mikä hienointa, pilvet alkoivat rakoilemaan, auringonsäteet saavuttivat meidät ja kykenimme jälleen havainnoimaan rennommin ympäristöämme. Upeaa ruskaa, kauniita pilviä, musiikkia, maisemia ja leppoisia kilometrejä. Kuinka paljon kaikkea lapsikin jännittää, vaikka en edes sanonut omista tuntemuksistani. Toki Reettahan kykenee lukemaan minua kuin avointa kirjaa, välillä, ei siltä niin vain salata mitään.


   Illalla suuntasin kirjoittajakurssille, aamulla jatkoin samaisella kurssilla. Tytöillä oli tänään koulupäivä. Iltapäivällä suuntasimme jälleen metsäretkelle, sieneen ja laavulle. Ryöppäsin isot astialliset sieniä, kokkasin. Nyt olen saunapuhtoinen ja lähden illaksi tanssimaan. Ennen saunaa kävin lenkillä Reinon kanssa, Verna juoksi mukanamme kuin gaselli. Fanny juoksi perässämme. Ostimme eilen Fannylle ja Vernalle puuttuvat pitkät juoksutrikoot. Mietin tuossa, josko minä itsellenikin kivat, kirkkaat ja kukertavat trikoot hankkisin... Oppisinkohan minäkin juoksemaan, jos se onkin housuista kiinni? Onneksi tanssiminen on loistava kuntoilumuoto ja ennen kaikkea positiivisuuden ja ilon kautta. Pasi jää typyjen kanssa paljuilemaan ulkoroihujen loisteessa. Nyt minä nypytän itseni tanssikuntoon, sillä olen luvannut tunnin kuluttua olla jo hakemassa muita kyytiini. Tarkemmin kun ajattelee, niin on tämä hienoa syksyä, kaikkinensa... Osaisikohan bändi soittaa tuos kyseisen Friduna skikuna- biisin jos pyytäisin? Ainakin tämän päivän fiiliksillä hytkyisin taatusti mukana, askelista viis...

torstai 11. syyskuuta 2014

TIKUSTA ASIAA

Ripustin pyykkejä kuivumaan narulle, kun sen jälleen tajusin. Reetta saa olla ja on ollut kaikki nämä vuodet onnellisten tähtien alla. Samoin me perheenä, kaikesta kokemastamme huolimatta. Miksi se vain ruikuttaessa ja naukuessa meinaa välillä unohtumaan? Miksi mollivoittoisuus meinaa vallata, vaikka on monta syytä ja aihetta duuriin. Sanoppa se.
   Ainahan näitä oman oivalluksen asennevipuja pitää säätää, kääntää, purkaa ja veivata, mutta onnekseni ja toivottavasti oikeat asetukset sentään joskus löytyvät. Monen mutkankin kautta... Aikoinaan sidonnanopettajani, vuonna pipo siis, sanoi "Ei tule mestaria, jos ei tee ja pura..." Näin se on monessakin asiassa, ihan kaikessa elämässä. Viime viikolla tuota samaa fraasia tytöille käytin, kun virkkaus tökki. Aiheuttihan se kantapäiden pauketta ja työn purkamista, mutta kannatti. Tällä viikolla sama on pätenyt kutomiseen, uudelleen ja uudelleen. Jos jokin resepti karahtaa kattilanpohjaan, eiku uudelleen veivaamaan, paremmalla onnella, taidolla ja tiedolla.
   Osastolla yksi äiti on sanonut, että se on tavallaan käänteinen lottovoitto, kun lapsi sairastuu... Niin. onhan se yhtä iso ihme/sattuma/tapaus kuin mikä tahansa negatiivinen arpaonni, kun omalle lapselle napsahtaa syövän lottopotti. Toisille isompi, toisille pienempi potti. Mutta potti kuitenkin. Niin? Tavallaan lottovoitto on myös hoidon hinta, siis ne ovat suuret voittosummat, jotka lapsemme hoidot maksavat. En edes uskalla ajatella Reetan hoitojen hintaa. Sinänsä ajateltuna se on lottovoitto, kun maksaja löytyy, eli yhteiskunta. Jos meille annettaisiin sama summa käteisenä, kuinka sen käyttäisimme. Osaisimmeko kohdistaa oikein, tajuta sen merkitystä. Ei sen puoleen, on minulla raukalla rahattomalla ihmispololla jatkuvasti vedossa myös ihan oikea lottokuponkikin, kestona ja muutamaan kertaankin varulta. Jaksan ajatella, josko se toisenlainenkin arpaonni välillä potkisi. Ihan vaikka osuisi.
   Nyt olen ollut tavallaan turhake, ihan omasta nupistani johtuen. Ehkä tuo luokkakokous jälleen palautti mieleen omia ajatuksiani, työstäni, taidoistani ja näkemyksistäni, ainakin silloin ennen, kun vielä luulin itsestäni jotain. Olen itsetuntoni ja identiteettini kanssa kriisissä. Kuka minä olen ja mikä minun tehtäväni noin niin kuin laajemmalti ajateltuna on? Onko minulle enää käyttöä? Siis kodin ulkopuolella. Käyttöaste kotona on ihan "kohtuullinen", sitä en valita. Mutta minkälaiset jäljet nämä vuodet ovat minuun jättäneet, työntekijänä, ihmisenä ja ystävänä. Onko asioita korjattavissa, olenko saanut uutta pääomaa ja ennen kaikkea uskallanko edes ajatella asiaa? En, siis uskalla ajatella, ihan kuristaa ajatuskin, koska en tiedä mitä uskallan... Kunhan huushollaan, pidän itseni liikkeellä ja odotan lapseni pysyvän onnellisten tähtien alla. Osoitus onnellisista tähdistä toistaiseksi on myös Reetan hyvä yleiskunto ja terve kroppa. Ainakaan vielä ei hoitojen, siis syöpähoitojen ja molempien kantasolusiirtojen, myöhäisvaikutuksia ole nähtävissä, mitattavissa tai havaittavissa. Luojan kiitos, sekin, sillä nekin saattavat olla rankkoja, vaikeita ja elinikäisiä savotoita.
   Onneksi luovuus on kanavoitunut näinä vuosina uusilla tavoilla, mutta lähinnä vain omaksi ilokseni ja hyödykseni, sillä ei perhe elä. Siis niin kuin saa leikkelettä leivän päälle. Tai sitä leipää... Mutta kun en uskalla, en sitten vielä yhtään, ajatellakaan tulevaisuutta, ensi vuotta tai kevättä. Olen niin usein luullut ja miettinyt jo jotain, mutta näinä vuosina tuo hiivatin matto on vedetty jalkojen alta yhä uudelleen. Toki yhä enemmän uskon myös, että asioilla on tapana järjestyä, josko minunkin paikkani vielä löytyisi...
   Tänään olen kokannut, omenahyvää ja liha-kasvisvuokaa uunin kautta, vaniljakastiketta, pyykkejä narulle ja kaappiin, uutta koneeseen ja taas alusta... Eilisen turruutin mehumaijaa, aamusta iltamyöhäiseen. Tytöt aikoivat paistaa omenapiirakkaa, kunhan kotiutuvat. Omenasato on hyvä niin meillä, kuin naapurillakin. Saamme ihan luvan kanssa käydä omenavarkaissa. Sieniä on myös joka lähtöön. Nyt myös puolukoita. Metsäretkiä teemme tuon tuostakin koko laumalla, koirat totta kai mukana. Minusta on ihana, kun tytöt itse pyytävät metsään ja viihtyvät. No, se on niille jo lapsuudesta imetty sielunmaisema. Reetankin olen antanut ihan itse kerätä sieniä, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ennen kaikkea uskallan päästää lapseni metsään, ilman että näen ja haistan peikkoja, homeita, itiöitä ja sieniä kaikkialla. Hienoa on myös, että tytöt esivalmistelevat, perkaavat ja säilövät satoa siinä missä aikuisetkin. Syövätkin, aina välillä, tietämättään varsinkin niitä sieniä. Tytöillä on monipuolinen ruokavalio, siitä saa olla ylpeä. Välillä kuulee, kuinka huonosti lapset syövät ja yksipuolisesti. Onneksi tuota ongelmaa meidän lasten kanssa ei ole. Yhtenä päivänä laskin, että lihan lisäksi samalla aterialla oli seitsemänlaista kasvista. Ihan hyvin. Välillä toki on nirsoilukausia, mutta onhan niitä itselläkin. Vegetaristeiksi aikoivat viime sunnuntaina ryhtyä, kun näkivät lehmiä laitumella, mutta se ei kovin pitkään jatkunut kun liha taas maistui.
   Kävin viikko sitten luomutilalla, kuuntelin eläintenkasvatuksen ja lihanjalostuksen filosofiaa. "Lueonnoitsija" oli intohimoinen ihminen, omien tärkeiden asioidensa suhteen. Mutta kyllä se intohimo oli aistittavissa koko tilalla ja myös myöhemmin lautasellamme. Tänä kesänä oma hyötypuutarhamme on ollut näiväke, ihan kuin emme olisi koko asiaa edes tajunneet ajatella. Missä ne ajatukset ovat olleetkaan? Tiedän tasan sen... Useina vuosina olemme kasvattaneet ruukuissa kaikkea pientä ja käyttäneet niitä arjessamme. Omassa lapsuudessa omavaraistalous oli kaikilla, maaseudulla se oli elämäntapa. Kuinka tärkeää olisi ja on palauttaa näitä taitoja ja luonnonvaroja omille lapsillemme. Keväällä Verna ja Fanny saivat istua pappan perunanistutuskoneen kyydissä ja istuttaa perunat. Onhan se yhä tärkeää tietää, kenen istuttamista perunoista on kyse, kun ne ovat lautasellamme. Toki kohtuullisuus tuossakin asiassa on paikallaan, eihän enää tarvitse olla hehtaari tolkulla kaikkea. Olemme haaveilleet useina kesinä kasvihuoneesta, tomaattia, kurkkua, yrttejä, kurpitsaa ja muuta kivaa. Minä tietenkin semmoisesta kasvihuoneesta, johon mahtuisi myös muutama kaunis pihalaatta, metallituoli ja -pöytä, kaunis kynttelikkö pimeneviin iltoihin jne... Eli entisaikojen idea nykyaikaistettuna ja moninaisemmin hyödynnettynä. Ihanahan se olisi vanhoista ikkunalaseista, semmoinen nostalgisen idyllinen. Nyt lähti tuo kasvihuonefantasia taas räpylästä. Sitten olisi koko ajan kesä, perhoset olisivat kirkkaan värisiä ja taivaalla olisi vain onnellisia tähtiä, joiden alla saisimme elellä...


   Eli ei minulla siis oikeastaan mitään asiaa ollut, kunhan tekaisin tikusta sellaista, sitä mitä mieleen juolahti. Nyt piippaa pyykkikone ja omenahyvän tuoksu leijuu huumaavana uunista. Pian saapuu typyt koulusta hiukset hulmuten ja äänekkäinä. Meille on kuulemma tulossa myös vieraita, olipas hyvä kun tein tuota omenahyvää kaksi isoa vuokallista... Muistakaa tekin tsiikailla niitä onnellisia tähtiä, niitä on meillä jokaisella.

maanantai 8. syyskuuta 2014

MITÄ MUISTOJA MUISTI MUISTAA?

Muisti, mitä se muistaa? Mistä muisti muistaa muistuttaa? Mitä muisti kätkee, kykenee unohtamaan? Mitä ovat muistot, mistä ne koostuvat?
   Viimeisen parin viikkoina aikana tämä vipu on ollut kovilla, siis muistini vipu. Mitä kaikkea muistin salatuista komeroista on mieleen pulpahdellut, myös paljon sellaista jota en enää olisi toivonut muistavani. Vaan sieltä ne tulee, muistin lukituista, suljetuista, koteloiduista laatikoista, säie ja lonkero kerrallaan. Muistuttaen. Toki olen viimeisten viikkojen aikana käynyt läpi myös paljon hyviä muistoja, ihania asioita, mukavia muistoja... Pidän itseäni muistavana, varsinkin Reetan asioiden suhteen on vaikea olla mitään muistamatta. Nämä viimeisten vuosien muistot kaikkine kipeine yksityiskohtineen ovat erittäin tuoreessa muistissa. Muistan myös erittäin paljon tyhjänkin päiväistä nippelitietoa ja yksityiskohtia, päivämääriä, kellonaikoja, jalanasentoja, lämpötiloja, tuoksuja, tunnelmia, katseita ja puseron värejä.


   Viikko sitten saimme jälleen suruviestin. Yksi sairaalakaveri menetti nuoren, aluillaan olevan elämänsä, syövälle... Suruviesti sai jälleen kontalleen, olen suunnattoman väsynyt, pettynyt, pahoillani, vihainen, kauhuissani ja nöyränä. Tämä suruviesti toi mieleen erittäin selvästi vuoden 2011, ensimmäisen kantasolusiirron ja muistot K10:llä. Paljon myös hyviä asioita, ihania ihmisiä, mutta myös sitä sen osaston todellisuutta. Kauheinta on tajuta ja muistaa kaikki ne lapset tarinoineen, jotka silloin siellä olivat. Meitä oli niinä viikkoina enemmän ja vähemmän toistensa kanssa tekemisissä seitsemän perhettä, seitsemän lapsen tarinaa. Eniten satuttaa ajatella, että kaikki muut kuusi lasta ovat menettäneet elämänsä syövälle. Reettamme on siitä porukasta ainoa, joka on elossa. Se on niin järkyttävää faktaa elettäväksi, ettei sitä voi kukaan kuvitella, ei kukaan muu kuin se joka on siinä samassa tilanteessa. Mielestäni olen syystäkin erittäin vihainen, peloissani ja samalla raivoisan taistelutahtoinen. Eihän kaikki lapset voi kuolla, eihän? Täytyyhän jonkun edes jäädä henkiin, koska mitä hyötyä on hoidoista, jos kaikki menetetään? Toki muistan sairaaloista myös lukemattomia parantumisia ja onnistuneita hoitoja, mutta tuo aikajakso on elämässämme raskas, sen seurauksia koemme yhä, se sumentaa tällä hetkellä monta hyvääkin muistoa. Mutta jaksan yhä toitottaa ja tähdätä onnistumisprosentteihin, jostainhan niitäkin tulee... Eikä tämä kaveri ole ainoa menetetty, sillä tälle vuodelle Reetan sairaalakavereista liian moni on joutunut jättämään elämänsä kesken. Vahvasti myötäelän kanssanne...


   Onneksi muistoistani on putkahdellut kevyempääkin kamaa... Hah! Kunhan vain kaivelee ja muistelee. Hääpäivä, seitsemästoista sellainen. Hyvä me! Huh, kyllähän siihenkin taipaleeseen mahtuu monta notkoa, rotkoa, nyppylää ja laaksoa. Kaivoimme albumit esiin, muistelimme. Kuinka elävästi mieleen on piirtynyt tietyt asiat, ihan voin vielä maistaa ja haistaa tunnelman. Hämmentävintä oli tajuta, kuinka ihminen on ollut silloin pumpulissa, vailla käsitystä siitä mitä elämä voi tuoda tullessaan. Monta suurta luuloa, haavetta ja toivetta. Unelmista en tiedä, olenko koskaan osannut edes suoranaisesti unelmoida, olenhan paljasjalkainen maalainen. Hääpäivämme oli raskas, tajuttavaksi. Sekin sai miettimään, kuuluuko kokea näin. Mitä muistot herättivät? Paljon hyvää, mutta myös raskaita ajanjaksoja näihin vuosiin mahtuu. Kuvien perusteella myös paljon menetettyjä läheisiä, jotka elävät muistoissamme.
   Kaivoin tyypilliseen tapaani ruttuisen hääpukuni kaapin kätköistä, mallasin sitä itselleni, enkä edes yrittänyt siihen survoutua. Pian olisi pienemmän minän muistot liiaksi pysäyttäneet. Kun katsoo hääkuvia, niin johan oli siloiset posket, rypyttömät silmänympärykset, sorja varsi, leveä hymy, eloisat silmät... Nykyään moni asia on vain muisto, onneksi on muistot, niin ei tarvitse todellisuutta peilistä haeskella. Jotenkin hääpäivämme sai omanlaisensa muistijäljen, sillä Kaino veti hääpukuni lattialle, ja nukahti sen poimuihin. Eli "hääpäivämme" oli rutattuna lattialla koiran makuualustana... Aika konkreettista, muistan sen varmasi aina. Tyttöjen kanssa yhdessä teimme juhlaruuan ja kauniin kattauksen, tärkeitä muistoja tulevaisuudelle. Kiitos tietty Ukkokullalle, yhteinen matka jatkuu...


   Viime tiistaina jouduimme/pääsimme/saimme käydä Reetan "selviytymistarinan" jälleen juurta jaksain läpi. Kotonamme oli muutaman tunnin Kummit-lehden toimittaja, joka teki Reetasta jutun.
Juttuidea lähti Kummien toimesta. On erittäin ristiriitaista ja raskasta antaa moinen juttu, mutta on myös tärkeä tehdä Kummien toimintaa tunnetuksi ja antaa kasvot tarinoille, avun tarvitsijoille. Emme ole ainoita, emme todellakaan. Kummien toimintahan perustuu kansalaisten, siviilipuolen ihmisten lahjoituksiin ja hyväntekeväisyyteen. Tärkeä on korostaa auttamisen tärkeyttä, pienistäkin asioista, eleistä ja lahjoituksista on pidemmässä juoksussa iso apu monelle. Eli jälleen saimme avata muistojamme neljän vuoden pikakelauksella, muistoja joiden aina välillä jo toivoo olevan taakse jäänyttä. Sillä neljään vuoteen mahtuu niin valtava määrä muistoihin liittyvää materiaalia, se on iso kaappi se, se muistojen kaappi. Tärkeää on muistaa muistaa myös ne hyvät asiat tuolta ajanjaksolta, kaikesta huolimatta. Toki edellisen päivän suru-uutinen oli jo valmiiksi nostanut kipeitä muistoja esiin, joten tuo toimittajalle avattu muistojen laatikko oli arka, hauras ja kipeä. Se niin sanotusti mehusti meikäläisen aika kuivaksi, pumppasi tyhjiin. Mutta uskon, että tarinasta tulee kaunis, raikas ja elämänmakuinen... Se hetki ja avaaminen jätti hyvän muistijäljen, kaikkinensa.


   Torstaina saimme avata jälleen nykytodellisuuden muistia, kun Reetalla oli hoidot Oulussa. Kyllä sen huomaa sekä itsessä, että Reetassa, että on todella raskasta repiä "normaaliudesta" ja koulusta sairaalaan. Varsinkin aina se edellinen ilta on yleensä paha, silloin lentää vaikka ja mitä, itketyttää, raivotuttaa, potkituttaa ja kapinoituttaa. No, kestimme, kaikkinensa raskas mutta hyvä reissu. Muistinvaraisesti vedän nyt labroja Hb 121, huippuhyvä! Leukkarit 4,9, tämän perusteella kotilääkitystä hieman nostettiin. Trompparit 219, hieman alemmat kuin edellisellä kerralla, mutta hyvät. Alat olivat nyt 301, hieman nousseet edellisestä (269), mutta näillä lääkkeillä hallinnassa. Kuulemma ylläpitohoidoissa harvemmin edes seurataan moisia maksa-arvoja näin tarkasti, koska nehän ovat ylläpidossa ja jatkuvasti kuormitettuina. Kyseinen lääkäri oli sama joka heinäkuussa soitti Saksan suunnitelmista. Emme ole tavanneet sen jälkeen, mutta oli kiva nähdä yllätyksen positiivinen vire hänelläkin, kuulla kuinka asiat ovatkin kääntyneet mielenkiintoisella tavalla erittäin positiiviseen suuntaan. Mitä ilmeisemmin kiksinsä saavat myös ammattilaiset Reetan tilanteesta, hyvä niin! Mutta selviytymistarinahan on yhä kesken, ei passaa siihen jäädä makaamaan ja laakereille lepäämään, ei todella. Jokainen annettu lääke, tutkimus, päivä on erittäin tärkeä, saavutettu voitto. Onneksi on lapsi, joka jaksaa tsempata meitä kaikkia muitakin.
   Menimme Ouluun taksilla, Reetta virkkasi koko taksimatkan. Reetta virkkasi myös portaissa, odottaessa, verenpaineita mitatessa, lääkkeen tippuessa. Kyllä minä kehotin välillä lopettamaan ja taukoa pitämään moisessa, koska lääkärikin välillä istahti kiireiltään odottamaan, josko neiti malttaisi ojentaa kätensä kanyylia varten. Mutta Reetta tekee tuon tasan takkaan tahallaan, syrjäsilmällä katsoo kuinka hänen päätöksiään odotetaan. Siinä ei passaa käsityötä pois napata, pian leimahtaa, tuo on tapa hallita tilannetta omalla lapsen tavalla, saada huomio ja pelata aikaa. Kyse ei ole todellakaan minuuttien vitkuttelusta, vaan juuri tärkeän viiden silmukan virkkaamisesta, jotka on juuri sillä hetkellä pahasti kesken. Se on sitä Reetan huumoria se. Lääkärit ja muu henkilökunta tasan tuntevat lapsemme ja pelaavat samaa pilke silmäkulmassa- peliä. Hauskaa, joskus jopa raivostuttavaa, seurata vierestä. Mutta tuommoinen tuo neiti on, eikä muuksi muutu, se on hänen voimavaransakin. Sen tasan kaikki muistaa. Oli ihanaa kuulla, että ohikulkeva lääkäri huikkasi ja ennen kaikkea muisti Reetalla olevan sen saman kirkuvan keltaisen paidan, jonka Reetta on ostattanut minulla toiseen siirtoon huhtikuussa 2013. Hämmentävä ja mieltä lämmittävää, että jonkin yksittäisen lapsemme vaatekappaleen muistaa lääkäritkin.


   Perjantaina junailin kauas kotoa, luokkakokouksen Jokioisiin. Kulunut viikko oli ollut todella raskas, kaikkine noine edellä mainittuine tunteineen, muistijälkineen. Kaikki tuo laukaisi minulla kauhean päänsäryn ja se kiva käden hermosärky tuli takaisin. Eli olin todellakin irtioton tarpeessa, mutta kauhean väsynyt ja kiukkuien tavallaan lähtemään. Meillä on jyllännyt myös isoissa tytöissä orastava räkätauti, joka on valvotuttanut, niiskututtanut ja mietityttänyt. Mutta junaan nousin ja lähdin muistelemaan mennyttä. Kannatti! Olen valmistunut vuonna pipo, siis kaksikymmentä vuotta sitten floristihortonomiksi. Meitä oli pieni, tiivis luokka. Luokkakokoukseen saapui kahdeksasta kuusi, aika hyvin siis. On se jännä, kuinka kaikki jatkui siitä mihin se on joskus jäänyt. Voi sitä tarinan määrää, naurua ja tunnelmaa, mielettömän hyvä fiilis jäi, kiitos kaikille! Yhteiset muistot, joita muistelimme. Katselimme kuvia ja hämmennyimme kuvista, ettei kukaan muista esimerkiksi valmistujaisiamme. Onneksi siitä oli kuvamateriaalia olemassa. Tarinoita kerrottiin yhteen ääneen, kuinka toinen voi jatkaa toisen tarinaa, yhteistä muistoa. Olimme tiivis, ahkera, rohkea ja erittäin sitoutunut ryhmä. Kilpailimme ahkerasti ja tuimme toisiamme ja tsemppasimme rankoissa paikoissa, kuten lopputöissä. Tärkeintä oli tunne sillä hetkellä ja nytkin, että kaveria ei jätetä.
   Itselle oli tavallaan hämmentävää tajuta nykyisestä prässistä peilattuna, että sitä on joskus itsekin ollut jotakin, ihan ammatillisesti. Toisaalta olenhan minä yhä luova, mutta luovuus puskee toisella tavalla ulos. Kanavoituu erilaisten mahdollisuuksien mukaan. Mutta se on osa minua yhä, sen muistinikin muistaa. Kuinka latinalaiset kasvien nimetkin paukkuvat alitajunnasta, ihan niin kuin ei muuhun muistikapasiteettia tarvittaisi, siellä ne on ja pysyy. Kun aloimme kokoamaan porukkaa koolle, muistin yhden luokkakaverin syntymäpäivänkin, jotta saimme osoitetiedot. Miksi tallentelen muistiini muidenkin ihmisten muistoja, vaikkapa noita syntymäpäiviä, osoitteita, kengännumeroita tai muuta nippelitietoa...? Voisin joskus ihan oikeasti pitää semmoisen muistin inventaarion, jotta saisi tyhjennettyä turhat muistot, jotta tulisi tilaa uusille. Ettei mene liian täyteen ja lopeta tallentamista, se muisti meinaan.
   Saimme olla yhden luokkakaverin vieraana, upeassa miljöössä ja erittäin luovassa ympäristössä. Saunoimme, kokkasimme yhdessä, puhuimme... ajantaju vain lähti, siinä kummasti nuortui. Sitä tunsi hetkittäin jopa yhä olevansa se kaksivitonen, mitä välillä luulen kotonakin olevan. Mihin on se kaksikymmentä vuotta mennyt, kätkeytynyt, livahtanut? On voimaannuttavaa uskaltaa irrottautua ja heittäytyä muuhunkin, kuin tähän oman elämän savottaan. Kuinka sitä yhä jaksaa vilpittömästi iloita muiden menestyksestä, rohkeudesta ja ideoista. Niistä tallentaa itsellekin inspiraation siemeniä omaan muistiinsa, josko niitä joskus sieltä kaivaisi, tarvittaessa laittaisi ideoita kasvamaan. Kasvamisesta tulikin mieleeni, että minähän toin lapsillemme toki tuliaisen, yhteisen. Kaivoin tammentaimen ja sulloin sen matkalaukkuuni. Niin, tammi, semmoinen oikea puu siitä joskus kasvaa... Meidän pihalla ei ole tammea, joten sain tuolta mukaani. Ehkei kaikki lapset jaksa innostua tammesta, mutta meidän lapsetpa jaksavat, huippua. Olemme onnistuneet istuttamaan lapsillemme moisen luovuuden, luonnonkauneuden tajuamisen siemenen, se on aika hieno asia oivaltaa. Uskon, että jahka tuo tammi tuosta saa kasvaa niin tasan lapsemme muistavat sen aina mistä se on tullut, meille saatu.
  
   Viikonlopun jäljiltä olen taas eri tavalla poikki, mutta innostuksella ja hyvillä muistoilla pumpattu. Valitettavasti tämänkin hetken muistot ja elämämme iskivät tajuntaani kun kotiin palasin, yritän jäsennellä mennyttä viikkoa ja lokeroida sen muistoja. Muistan todellisuuden, kaiken keskeneräisyyden, muistan myös tulevaisuuden ja siihen liittyvät odotukset ja toiveet. Saada muistot, toiveet, odotukset, haaveet ojennukseen ja järjestykseen. Joko uskaltaisin unelmoida? Noista parista päivästä jäi huikeita hienoja muistijälkiä itselle, toivottavasti myös monelle muulle. On tärkeää muistaa myös mitä itse on tai on ainakin ollut, kaikella on tarkoituksensa. Monilla asioilla ja muistoilla meistä tulee meitä, eikä ne muistot aina ole helppoja. On tärkeää elää täysillä, nautiskellen, oivaltaen jokainen päivä, sillä niistä muistoista koostuu elämämme ja piirtyy minuutemme...