TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 24. huhtikuuta 2014

KOPUTTAVALLE AVATAAN

Tuo otsake on ihan kuin isosta kirjasta, pulpahtaa mieleeni. En lähde sitä sen enempää nyt selittämään, mutta se selviää käsittääkseni postaukseni lopussa, mistä moinen koputtelu juontaa aiheensa otsakkeeksi asti... Ainakin toivon pääseväni postauksessa sinne saakka. Sillä nuppini koputtelee reissuväsystä johtuen todella tyhjänä ja onttona. Tajunnanvirtana, vedänpä taas semmoisena, kun en jaksa ja kykene tarkemmin jäsentelemään. Saan pomppia kaikessa rauhassa ja koputella milloin mitäkin aihepiiriä... Sorge siis tuleva aihepiirien sekavuus.


   Viikot ovat resuisia, kalenteri on resuinen, päivät, hetket, elämä ja sen sellaiset. Outoa säheltämistä ja sen satoja tilanteita, koputteluja milloin mihinkäkin. Tessa on nuurunut tämän viikon, lievää lämpöilyä, kovaa päänsärkyä ja epätodellisen huippasevaa oloa. Fanny oli ihan kunnon kuumeessa ja lusi sen kerralla kunnolla. Vernaakin huippasee... Minua keinuttaa ja huojuttaa, Reettaakin, varmaan Pasiakin.... Nyt on Vieno hukassa, ei kummene kuuroa huudella. Sen olemme jo oppineet. Tessa haeskelee ja esitteli samalla Tollolle kasvavan uuden kynnen. Sain juuri ajan lauantaille hermoratahierontaan, sillä oikea käteni on sanonut tai sanomassa työsopimuksensa irti. Vieno paikallistettiin uuden terassin laajennuksen alle. Tessa sammutti suihkulähteenkin, että kuuluu Vienon kaulapannan kulkusen kilikatus. Nyt sitten Tessa juoksi koirien kanssa taloa ympäri minun takissani ja minä avojaloin perässä, välillä edellä, uupparia tehden ja säntäillen paplarikiharat hölskyen. Kissa veti häntä paksuna ja koirista se oli hauskaa ja vähän hassukin leikki. Varpaitakin paleli, mutta ei kerrota että olin avojaloin ulkona. Pyydän Tessaa makaamaan sänkyymme hetken ääneti kissojen kanssa, sillä neidillä on asiaa koko ajan. Kissallakin on paljon asiaa, vois sissus sentään tätä hullumyllyä. Keskity tässä sitten mihinkään. Liekö kaikilla ollut ikävä, kun ovat niin lähellä. Reetta opiskelee englantia opettajan kanssa.
   Sähköpostia tulee, palaveria pukkaa, pyyntöjä ja tekstareita. Päivitin tuossa kalenterin äsken kesäkuun loppuun saakka. Varailin Reetan tulevat poliajat. Tänään piti olla Fannyn luokalla luokkaretki, mutta se peruuntui sopimattoman käytöksen vuoksi;-( Tavallaan onni, ettei se olekaan tänään, sillä lupasin olla huoltajana mukana. Eikä tämän päiväinen kapasiteettini ole kovin vastuullinen. En käynnisty millään, saan hommat hoidettua kuin sumussa ja laahaten. Päätäkin särkee. Kuvottaa, on nälkä, mutta ei tee ruoka mieli. Juilii, särkee ja jomottaa. Imuroin ja pyykkäsin, mutta hitaalla tempolla, en läheskään tanssinut imurin kanssa.
   Viikonlopusta ja pääsisäisestä on kivat muistijäljet olemassa. Niin ja maljakot täynnä trullivitsoja ja höyheniä. Matti ja Teppo vetivät loistavan tanssikeikan vahvalla karismallaan, hyvillä kipaleilla ja löysällä huumorilla. Sain tanssia todella paljon. Parasta oli yhden kurssikaverin kanssa vedetty hidas valssi, hitsi mitä taidetta, vaikka eka kertaa tanssimme valssia yhdessä. Niin, minä ja hidas valssi, se on yhtälö mistä pidän nykyään todella paljon. Näin se mieli muuttuu, kun opit karttuu. Sunnuntaina vedimme yhden siskomme perheen pihalla pihatalkoot. Saimme pihan uudistettua ja kesän alulle kunnon porukalla. Kyllä siinä naapurit ja ohikulkijat pitkään katsoivat kun touhusimme, porukkaa oli kuin vilikkilässä kissoja. Lapsia valtavasti, milloin puussa, milloin maassa. Nauroimme, touhusimme, lauloimme, tanssimme, saimme paljon aikaan ja välillä söimme ja taas uudelleen söimme. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kaikki viihtyivät. Ihana päivä ja huippu porukka, olemme upea klaani ;-) Kävi siinä "esi-isämme  ja -äitimmekin " laumansa laskemassa.
   Reetan asiat ovat hyvin, se on tärkeintä havaita, kuulla, tajuta ja oivaltaa. Lääkärikäynti oli nopeatempoinen ja aikataulut pitivät täsmälleen. Reetan lääkityksiä muutettiin, kevennettiin kerralla. Vyöruusun estolääkitys saatiin lopettaa kuin seinään, Ditrim dublo jatkuu kolmena päivänä viikossa yhä. Hyljintälääkkeen purku käynnistettiin jälleen. Nyt annostus 0,35 ml kahdesti päivässä kuukauden ajan. Sitten kuukausi 0,3 ml ja seuraava kuukausi 0,25 ml kahdesti päivässä. Seuraava päiväkäynti Helsingissä heinäkuun lopussa. Oulussa polikäynnit kerran kuussa. Sitten mietitään jälleen jatkot.
   Olen niitä hormonipitoisuuksia funtsinut, nyt mitatut ja löydetyt sykäykset ovat aivoista tulevien signaalien antamia, munasarjat eivät vielä kerro käsittääkseni mitään. Eli korvaushoidot tulevat ajankohtaisiksi joskus. Opinpa jälleen tuonkin monimutkaisuuden yhden nyanssin. Neidille annettiin luonnonvesiin uintilupa kesäksi ja tarkensimme vielä sukellusluvankin. Kylmäsavustetulle lohelle irtosi myös lupa, mutta kaikki vakuumiin pakatut kalaversiot ovat yhä kiellettyjä. Samoin homejuustot ja tietyt raakat jutskat... Mutta ruokavalio monipuolistuu koko ajan. Olemme tyytyväisiä. Lyppi otettiin, tuloksia soitellaan joskus ensi viikolla, edes tarkkaa soittopäivää ei annettu. Jotenkin kevytkenkäisesti ohitettiin koko aihepiiri, vaikka se on suunnattoman tärkeä tutkimus. Mutta luottamus on mitä ilmeisemmin lääketieteellisestikin korkea. Samalla otettiin myös selkäytimestä näyte, haluttiin päänsäryn vuoksi tarkistaa ja varmistaa. Päänsärkyä siis on yhä, ajoittain, vaihtelevasti. Mutta niin tuntuu olevan koko meidän sakilla.
   Kuntotesti meni hyvin, samat vahvuudet kuin aikaisemminkin, tulokset jopa reilusti parempia kuin terveillä verrokeilla. Notkeus yhä sama, hiukan ikätasoa alhaisempi kuin aikaisemminkin yhdessä tehdyssä testissä. Neiti paransi omia ennätyksiään monessa kohtaa. Mutta ennen kuntotestiä sain kokea jälleen valtavan ahdistuneen itkupotkuraivarikohtauksen. Tiedän sen tunteen ja vyöryn joka valtaa, kun näkeekään sairaalan. Itsellä se menee paniikin puolelle ja Reetalla nyt ihan raivariksi saakka. Ymmärrän lastani, tiedän ne tunteet ja kropan oireet aina näihin totuuksiin törmätessä. Mutta nyt näitä alkaa puskea milloin missäkin tilanteessa...
   Törmäsimme jälleen entisiin tuttuihin ja myös uusiin ihmisiin. Asuntolassa oli ruuhkaa, päädyimme Reetan kanssa ihan omasta tahdostamme olohuoneen lattialle nukkumaan. Kas kummaa asuntolasta oli patjat kadonneet, näytti aika ankealta tekemämme peti, kaksi pinnasängyn patjaa rinnakkain paljaalla lattialla. Annoimme siis jo petaamamme ja varaamamme huoneen uusille tulokkaille, joilla edessä useamman päivän tutkimukset ja päällä paniikki. Onneksi alakerrassa perheasunnossa oli remonttimies asunnon ovella. Tajusin tilaisuutemme koittaneen ja raahasin alakerrasta kolmanteen kerrokseen remontin seasta leveän patjan. Näin saimme ihan oikean patjan yöksi allemme. Nukuimme minkä nukuimme, sumuilevaa usvaahan se on ajoittain. Eilen laitoin myös napakkaa viestiä yhden tuttavaperheen puolesta, mitä ilmeisemmin sain asian selitettyä ja auttavaa ymmärrystä tälle perheelle järjestettyä. Välillä yhteiskunnassa on niin suppean kankea systeemi, ettei nähdä asioita laajemmin. Argh! Pitää jaksaa vaatia ja tapellakin oikeuksistaan. Toivottavasti tästä minun sekaantumisestani seuraa tuolle perheelle edes jotakin hyvää, ainakin toivon sitä hartaasti. Saamani viestin perustella ainakin perheen äiti oli sekaantumisestani kiitollinen... Pitää vain aina jaksaa vaikka ei jaksakaan...
   Sain kuulla myös lisäselityksen sille, miksi Reetta on aina nukutuksen jälkeen niin äreä ja todella raivotar. Niin, moneskohan kymmenes nukutus lie ja nyt minulle kerrottiin, että toisilla anestesia-aineet aiheuttavat ärtymystä. Nyt siis ymmärrän lastani hiukan paremmin senkin suhteen, sillä neiti on aina kuin pommikone kun saapuu heräämöstä. Olen luullut sen olevan kauheaa nälkää, mutta sitä korostaa vielä ne mömmöt. Eilenkin leikkurissa ja heräämössä meni alle tunti, kun neiti avaa silmänsä hän lähtee heti hoipertelemaan ja syömään. Kun neiti puki siviilivaatteita päälle lämmitin jo lihaperunasoselaatikkoa mikrossa, lasillinen maitoa ja jugurttijuomaa päälle. Kaksikymmentä minuuttia heräämön jälkeen olimme jo matkalla lounaalle ravintolaan. Puolikkaan pizzan ja limukkalasillisen jälkeen lapseni alkoi olla käytökseltään siedettävä. Se on aika vaahtoamista se, siinä saattaa hoitajat, ohikulkijat ja tarjoilijat kuulla kunniansa, jos hommat tökkii...  Niin ja muutama kommentti saattaa sivaltaa mammaakin. Hävettää jopa kuunnella, mutta ei auta.
   Eilisen loppupäivän meillä olikin leppoisan kivaa, lenkkeilimme, tutkimme luontoa, keväänmerkkejä, puhuimme hanhille ruotsia ja kuvasimme kukkia. Hörisimme ja nautimme auringosta. Reissuumme mahtui muutakin nautintoa ja hyvää mieltä. Matkustimme jo maanantaina, jotta ehdimme ystävillemme Inkooseen kyläilemään. Meitä odotti notkuvat pääsisäisherkkupöydät ja turisteilu. Kävimme ihanassa galleriassa, samoilimme rannoilla ja kiipeilimme kallioilla. Luonto antoi parastaan ja vierailu teki hyvää. Kiitos;-) Mutta nyt postaukseni alkaa lähetä sitä otsaketta, eli koputusta. Menimme lentokentälle todellakin hyvissä ajoin, tapamme mukaan. Nykyisin vip-tilat ovat liikelentopuolella, eli lentokentän toisella laidalla. Odottelimme ja toimimme saamiemme ohjeiden mukaan. Jokin kuitenkin mättäsi jossakin  ja aikataulut himpun verran pissasi. Tasan meistä riippumattomista syistä. Kun ajoimme omalla linja-autollamme kohti odottavaa konetta matkalle sattui sen kolme traktoria ruuhkauttamaan reittejä ja sen sata mutkaa. Lentokone oli kuulemma seitsemän minuutin ajomatkan päässä lähtöpisteestämme, jota nuo muut kenttäkuljetukset viivyttivät muutamilla tärkeillä minuuteilla. Näinpä kun viimein saavuimme omalla linja-autollamme koneen vierelle se olikin jo lähdössä. Tikapuut oli vedetty jo pois ja semmoinen kuljetuskone oli koneen keulassa kiinni ja nokka koholla. Klups!, sanoimme kaikki, sekä linja-autokuski, saattajamme ja me. Saattajamme oli portille soittanut matkan aikana ja kaikkien piti tietää tulostamme, mutta sitten joku olikin päättänyt koneen olevan jo lastattu ja sulkivat ovet. Niin etupenkistä puuttui kaksi tärkeää naista, mää ja Reetta! Menihän siinä jälleen vaikka mitä väreitä epäuskosta kylmiin, kun ajattelimme jäävämme kentälle. Niin se kuski sitten juoksi ja huitoi sitä nokkakoneen kuljettajalle, joka taas hyppäsi tikaskoneeseen ja juoksimme kasseinemme portaille. Siinä vaiheessa koputtelimme valtavan  ison lentokoneen ovea ja se avattiin meille. Melekoista! Eipä ole ennen ollut noin tehokasta ja valtavan mahtipontista mikään koputtelu. Vähäkös muut matkustajat katsoivat ihmeissään, kun saimme moisen huippupalvelun. Olivat kuulemma lentoemot portaiden irrottamisen jälkeen tajunneet puuttumisemme, mutta portaat oli jo irti. Saman tien se nokkakone olikin taas vauhdissa ja lähdimme kohti kiitorataa. Matkustin todella voipuneen rasittuneena, Reetta luki ja kuvasi, söi loput pizzat ja oli pirteä kuin peipponen. Minä heräsin töyssyyn, kun kone laskeutui Oulun kentälle. Kotona meitä odotti ruoka ja päädyin saunan kautta nukkumaan.
   Tänään moni asia on hämmentävän epäuskoista ja epätodellista, ilmeisesti ole yhä pilvissä. Reetta porskuttaa reippaana ja raikkaana, ihime sissi. Että semmoinen koputus tässä nyt oli, kannattaa koputella, sitä ei aina tiedä minkä oven saa avattua. Kunhan vaan jaksaa uskoa ja koputtaa sitkeästi...

lauantai 19. huhtikuuta 2014

19.4.2014

Tänään meillä on juhlapäivä, siis Reetan kantasolu täyttää yhden vuoden. Onnea ja kaikkea hyvää! Olemme pitkällä, hyvällä sykkeellä ja mennyt vuosi on jotenkin todella kaukainen muisto. Mutta samalla muistijäljet ovat äärettömän arat, hauraat ja ovat yhä vereslihalla. Jostakin alitajunnan sopukoista ne puskevat yhä satuttaen, vaikkei niitä edes tietoisesti haluaisi kaivella. Ne ovat ne alitajunnan muistijäljet, tunnemuistot. Samalla olemme taas kerran sellaisella näkymättömällä viivalla, jossa ajatukset sinkoilee valtavan suurista asioista ja tapahtumista arkeen ja tähän hetkeen.


   Tuossa yökkäreissä venyville lapsilleni mainitsin, että meillä on yksivuotisjuhlat tänään. Kuka? Mitä? Aikansa arvottuaan Verna muisti, kantasoluhan se täyttää yhden vuoden. Reetta siinä tyytyväisenä puhumatta virnuili, kun muut arpoivat ja hoksasivat. Mitä siis kuuluu kyseiseen juhlapäivään, höh ja huh, vaikka ja mitä. Näinpä siis sulassa sovussa ja sekamelskassa pläjäytän päivän ohjelmistoa teidänkin luettavaksenne. Menköön ihan tajunnanvirtana, sillä se on rennointa itselle...


    Laitan kuulumaan ajatusteni taustalle Mattia ja Teppoa, virittäydyn iltaa varten. Tytöt notkuvat sohvalla, vaihtelevat viestejä ja suunnittelevat päivää. Aikomuksena on kiertää trulleina, sillä meillä virpomispäivä on tänään. Reetta haluaa olla tänä vuonna enemmän mummeli, kuin noita. Tiedossa on siis minun kaappieni ja vaatteideni tonkimista. Muistan yhä kevään 2011, kun saavuimme Reetan kanssa sairaalasta kotiin. Näimme trullilauman raahautuvan tiellämme, tunnistin omat juhla- ja himinävaatteeni kiiltelevän upeasti auringossa. Taksin takapenkillä oivalsimme Reetan ehtivän mukaan. Systerit olivat katsoneet Reetalle vaatteet valmiiksi. Iskimme kaljuun päähän peruukin, sutaisin naamaan pisamat, näpyt ja punaposket. Ja neiti oli hetkessä valmis pikkunoita. Se tunne oli hämmentävä ja ihailen yhä lastemme heittäytymiskykyä. Kortisonin turvottamana ja suoraan rankalta hoitojaksolta sairaalasta, kalju vain peruukin alle ja menoksi. Kun itse on ollut voipunut ja tyhjiin pumpattu, niin lapsi jaksaa vain porskuttaa.
   Nyt Reetta on sänkymme alla, vain jalat näkyvät. Ateljeevarastostamme tsekataan löytyykö noitahattuja. Neidillä on hiukset silmillä ja sekaisin, kun hän tuossa seikkailee. Jalat ovat yhä paljaat, pitkät upeat sääret, yläkropassa löytyy jo vaatteita. Minulla on omaa mekkoarsenaalia yhä evällään, sillä systeri kävi eilen vaatekaapillani. Minulta löytyy yllättävän paljon hameita ja mekkoja, pitäisi enemmän käyttää itsekin. Toisaalta sama mekko menee minulla tunikana ja lyhyemmällä systerillä mekkona. Monikäyttöistä. Ennen iltaa lapset ehtivät samoja mekkoja trulleina käyttämään. Pikapesu ja illalla ne on itsellä päällä. Jotensakin tyhymän hauskaakin, outoa, monikäyttöistä ja toimivaa.
   Itsellä on jännä olo, sellainen kaksijakoinenkin. Miten minun pitäisi suhtautua ja toimia, mikä on aina oikein ja oikea tapa suhtautua. Kuka sen määrittää, vai saanko ihan oikeasti tehdä ja toimia miten itsestä parhaalta tuntuu. Näihin itsekkäältä kuulostaviin toimiini saan kannustusta ja luvan kotoa, siksi näin voin toimiakin, vaikka joku ulkopuolinen sitä kritisoikin. Tavallaan tiedän, että meillä on "vakava" päivä kantasolun vuosipäivästä johtuen, samaan aikaan moni asia on suunnattoman kevytkenkäistä ja hauskaa. Kuplivaa ja kevyttä. Pasi on töissä, pitäähän jonkun meillä töitäkin tehdä. Jotenkin harmittaa tällainen pätkitty työviikko. Pasilla olisi ollut mahdollisuus lähteä Taivalkoskelle mökille pääsiäiseksi, mutta tämän päivän muutama työtunti rajoitti lähtemistä. Olen myös tällä viikolla törmännyt useaan tapaukseen ja henkilöön joka on sairaslomalla. Kuinka sopivaan saumaan sattuukin noita sairaslomia, kun on muutenkin tällainen resumpi viikko... Tässä vaiheessa puskee yrittäjyysmuistot alitajunnasta, saikkulappu on helppo lyödä pöytään kun on kivaa suunnitteilla... Saattaahan tämä olla sattumaakin, mutta, mutta sairaslomakynnyksen korkeus on eri henkilöillä eri korkuinen. Nyt kuuluu tuttu biisi, jännä miettiä tanssiakselia samalla. Antaapa yrittäjyysmuistojen olla.
   Luulin minulla olleen jaloissa rasitusvammoja tanssista, mutta en loppujen lopuksi tiedä mitä ne oli. Kävin kahdesti labrassa ja päivystyksessäkin. Kautta kropan niveleni olivat kipeitä, turvotusta ja kaikkea siltä väliltä. Kolmisen viikkoa tauotta, yhä lisääntyen. Välillä ei tahtonut sopivaa kenkää jalkaan löytyä ja vaapuin kuin ankka. Sormetkin olivat nakit ja sätkivät kivuissa. Nyt oireet ovat pois, jäljellä vain enää "oikeaa" rasituskipua rasitettaessa. Labrat loistavat, eli syytä ei löytynyt. Tällä viikolla törmäsin puhelimitse myös ihan toisessa yhteydessä kauan sitten samoja asioita läpi käyneeseen syöpälapsen äitiin. Puhelu oli siis yllättävyydessään loistava, siinä samalla tämä henkilö kysyi miten minun oma kehoni voi tällä hetkellä. Hänellä oli lapsen hoitojen ja viiden vuoden kamppailun jälkeen oma kroppa aloittanut oireilunsa. Uskon näiden kipujen olevan myös viestejä oman kropan äärilaidoilla olosta ja viestejä kaikesta koetusta. Mikäpä siinä, sen kun viestitelköön, kunhan viestittely ei jää päälle... Kuuntelen ja yritän ymmärtää, suhtautua järjellä ja lempeydellä.
   Tanssissa olen mielestäni mennyt asteen syvemmälle, siis kykenen jo hahmottamaan mistä milloinkin on kyse. Alkuun en kyennyt muistamaan tai tajuamaan, kunhan tanssin mukana. Nyt musiikki, tutut biisit aukeavat aivan uudella tavalla, kykenen ne näkemään askelina, hakemaan laajemmin kokonaisuuden. Samaa jaksaa systerini hehkuttaa, on hienoa jakaa moinen hurahtaminen yhdessä. Saatamme puhua tanssista lukemattomia kertoja, kokeilemme kuvioita, avaamme ja jauhamme. Jopa meidän äiti on olalle taputellut ja kannustanut. Samoin isä on myötämielinen ja ymmärtää. Äitikin kuulemma voisi lähteä mukaan, mutta rollaattori hidastaa! Tässä vaiheessa vedin hengästyksiin asti buggia ja fuskua, kunnes törmäsin kaappikelloon pyöriessä... Löytyi niin hyvä poljenta, ettei voinut istua koneella.
   Suostuin juuri omaishoitajuuden haastatteluun ja lehtijuttuun. Mielestäni on tärkeää pitää meteliä meistä/näistä/teistä arjen vastuun kantajista. Osa ihmisistä saattaa olla hiljaa omaishoitajina vuosikymmeniä. Minä olen nuorimpia, joka pyörii milloin vesijumpissa ja missäkin.  Toki omaishoitajia on lukuisista lapsen sairauksista johtuen myös minuakin nuoremmissa. Toimittaja on entuudestaan tuttu, uskon siitä tulevan hyvän haastattelun. Hänen kanssaan pääsimme kerran todella syville vesille kävimme loistavia keskusteluja laajasti. Se ei ollut vain sanasta sanaan kopiointia, se oli loistavaa heittäytymistä ja vahvaa ammattitaitoa. Niin noihin tanssiaskeliin, odotan että illalla törmään lukuisiin tanssikurssikavereihin  ja saan testata livenä paritanssia. Tanssituttaa niin. Se on niin loistava tapa kuntoilla, latautua, relata ja nollata. Kannattaa kokeilla;-)
   Keskiviikkona minulla oli henkisesti raskas päivä, kun kaikki vyöryi alitajunnasta päälle. Onneksi kykenin keskiviikkoiltana kursseilla pääsemän ajatusteni yli, keskittymään ja voimaantumaan. Kurssin jälkeen olo oli onnistunut ja vahva, kannatti kapinoida ja jauhaa asioita kirjoittamalla, jäsentelemällä ja tanssimalla. Nyt kävi trulleja ovella, pelkäsivät Reinoa. Eli nyt ovikello soi tiuhaan ja trullit virpoo, antaa oksia ja ne palkitaan. Palkkiokori on valmiina, se mitä on karkkeja jäänyt syömättä... Meidän virpomisvitsa-ateljee on ollut ja näkyi olevan yhä pesuhuoneessa. Välillä siellä on ollut askartelemassa omat ja serkkutytöt. Tänään seassa makoili ja kujeili myös Tollo. Ihana seurata. Komea kolli kyljellään ja höyheniä suussa. Vieno ei muuten osallistunut, taitaa sulatella tonnikalaherkkuja jossakin. Nyt Fanny on vaatekaapillani. Kuuluu yksi serkkutyttökin meille saapuneen, kierrätän kohta koko laumaa autolla kauempana. Kotikylälläni ja niin edes päin. Pasi menikin töihin pyörällä, sillä saan suhata ees ja taas. Onneksi siihen on mahdollisuus. Imurikin kuuluu liikkuvan vaihteeksi. Meillä on siivottu sen "kymmenen" kertaa ja taas pitää huushollata. Talvivaatteiden ja -kenkien vekslaaminenkin on meneillään. Monta monituista koneellista pyykkiä... Onneksi ulkona on voinut kuivattaa, ihania raikkaita lakanoita ja pyyhkeitä on kaappi pullollaan. Typyt vaihtoivat huoneisiinsa myös verhoja ja stailasivat, ihanan oma-aloitteisia. Eilisen Pasi ja Fanny, illalla myös Reetta tekivät terassin laajennusta. Itse näkisin siinä loistavan tanssialustan... Pöydät ja grilli vaan veks ja jamit pystyyn. Kiertokirjeellä oma tanssiretriitti vaan pystyyn... Suihkulähdekin pulputtaa, harvoin se pääsiäisenä ääntelee ja pulppuaa. Nyt Matti ja Teppo esittää valssia, minäpä osaan jo hidastakin sellaista. Olen oman mukavuusalueeni ylittänyt ja oppinut jotain kivaa ja uutta. On haasteellista osata viipyillä kuten hitaassa valssissa ja rumbassa, se koukuttaa. Nyt meni yhdellä trullilla kulmakarvat vinoon, kävin hinkkaamassa ne pois. Reetta ei ole ottanut vieläkään aamulääkkeitä, pitäisikö kilahtaa. Huomenna on yhden systerin pihatalkoot, niiden piti olla jo eilen, mutta siirsimme sateesta johtuen. Eilen meillä oli ja kävi viisi, eiku seitsemän tai oikeastaan kahdeksan vierasta, tykkään niin kun ovi käy ihmisiä menee ja tulee. Kävimme myös mummulassa, tai itse asiassa Reetta olikin sillä yötä kahden serkkunsa kanssa. Siellä sitten kokkasimme isolla kokoonpanolla ja hoidimme keittiön kuntoon ja jatkoimme matkaa. Tällä viikolla vanhempani halusivat minun maalavan makkarinsa seinälle lehdettömän puun. Pyyntö tuli kyllä niin puskasta, että tartuin siihen heti. Isä köllötti sohvalla ja silmät ymmyrkäisinä kuvitteli ja selitti millaisen puun seinälleen haluaa. Äiti komppasi... Niin me sitten Reetan kanssa yhdessä heidän visionsa toteutimme, siitä tuli aika kiva. Ideaa jatkoimme, josko siihen maalattuun koivuun Väinöä varten ripustaisimme jonkin istumalaudan, pääsisi kollikin fiiliksiin sisällä, eikä tarvitsisi pihalle mennä. Ensimmäisenä yönä isää kuulemma jännitti kaatuuko ne koivut päälle, ei kaatuneet. Illalla Fanny kyykki terassin kimpussa viimeisenä, oli niin monta visiota mitä piti hioa. Porakoneenkin käytön tytöt oppivat, siis Reetta ja Fanny. Tessa kohelsi kuin äitinsä konsanaan, nojasi yhteen kiinnittämättä olevaan testitoloppaan. Onneksi tätin refleksit olivat nopeat, sillä suunta oli suoraan kohti.
   Tuossa vilahti mieleen, lentoliput, epikriisit, vip-palveluiden tilaamiset, yöpaikan varaaminen, aikataulutukset ja taksin tilaaminen maanantaille. Kuntotestiä varten Reetalle sisäkengät mukaan. Pitää muistaa uusia reseptejä, monessa loppuu veto toukokuussa. Hyljintälääke ja estolääkkeetkin ovat tyhjenemässä, mutta tilaan vasta kun olemme jutelleet niistä lääkkeistä ja jatkosuunnitelmista Helsingissä. Iskee aina semmoinen kuristava paniikki, ihan puskasta sekin, kun asiat juolahtaa mieleen. Paniikista toiseen, Reetalla on tullut muutama outo ylilyönti. Kuulemma paniikkiolo. Yksi yllättävä oli torstaina pääsiäishartaukseen meno kirkkoon. Kaikki oli ihan ok, kunnes pääsimme kirkon pihaan, neiti alkoi hokemaan että haluaa heti pois, ei halua mennä muiden ihmeteltäväksi, ei uskalla, ei halua jne. Ei halua olla silmätikku, pelottaa, kaikki katsoo jne. Niinpä me emme sitten menneet, vaikka se oli harkittua. Jotenkin omat voimavarat olivat yllätetyt, joten palasimme takaisin. Sama paniikki iski mummulaan yöksi menosta, vaikka Reetta oli sinne itse menossa, halukas. Se paniikki kyettiin ohittamaan, voiko tutumpaa ja turvallisempaa paikkaa olla kuin lähisuku. Voin vain kauhulla kuvitella mitä kouluun pääseminen tuo tullessaan. Onneksi tiedän paniikista paljon itsekin, yritän ymmärtää ja kannustaa, kuunnella. Oliko nämä niitä psyykkisen puolen seurauksia vai olisiko ne tulleet joskus ilman tätä tarinaammekin. Tiedä tuota, siihenkään tuskin on vastauksia olemassa.
   Tyhjensin tiskikoneen, latasin uudet, siivosin keittiön. Jospa tänään en suuremmin pyykkäisi, ehkä vain noita trullikuteita trullaamisen jälkeen. Imuroida pitäisi jälleen, mutta tänään en moppaa. Riippukeinulle haluan tolopat kesäksi, entisen riippukeinun paikan on vienyt kissoille rakennettu naukula. Olen jälleen viihtynyt auton ratissa, kesäkelit ja nopeusrajoitukset. Mikäs on päästellessä, musiikkia kuunnellen, milloin milläkin kokoonpanolla. Tyttöjen kanssa automatkamme ovat yhteislaulua, muutamaa taistelua ja taas laulattaa. Kivaa. Illalla olen jälleen liikkeellä omalla autolla, se on mieletön vapauden tunne. Saa itse mennä ja tulla niin kuin passaa, ilman suurempia kompromisseja ja järjestelyjä. Tytöt tulivat kotiin pajunkissoja sylillinen mukana. Kissat olivat pulskia ja valkoisia. Yksi kysyi minulta onko ne pajunkissoja? No, meitsi tienkin laukaisi "eiku koiranputkia", heti pääsi märy ja pajut lensi pellolle. Se typerä laukaisuni meni todesta, olihan jälleen työ saada lohdutettua ja selitettyä moinen. Sillä pajunkissat ovat mielestäni tunnistettavampia kuin aikoihin, miksi omaan tietoon ei voinut luottaa? Ihmeellistä blondiutta.
   Ruokaakin pitäisi suunnitella, ajattelin lihaa paistaa. Mutta taidan paistaa vasta trullikeikkojen jälkeen. Näyttivät syöneen tukevat aamupalat. Nyt kävi ovi, jäin niin sanotusti yksin, elikoiden kanssa. Jännä, heti hulmahti syyllisyys ja tekemättömät työt mielestä. Onhan noita. Vedin yksinäni valssin, keskityin askeliin ja torjuin moisia ajatuksiani. Koirat seurasivat ihmeissään jälleen valssaamistani. Jännä tuo Matin ja Tepon musiikki, tavallaan en ole koskaan sitä tietoisesti kuunnellut, mutta jostakin syystä osaan sanat. Biisit ovat tuttuja vuosikymmenien matkalta. Vuosikymmenistä tulikin mieleen tuleva luokkakokous. Kokonaista kaksikymmentä vuotta sitten olen floristihortonomiksi valmistunut. Mihin nämä vuodet ovat menneet, sillä olen muka yhä se sama lievä kaksivitonen. Kurtistan otsanahkoja tässä välissä. Tuntuu, että se on yhä osa minua, se floristihortonomius, vaikka vettä on virrannut tulvienkin tässä välissä. Kivaa odotettavaa, hämmentävää ja kaikkea muuta. Olen jo unissani ollut moisissa kokoontumisajoissa, muistelimme menneitä. Olimme kaikki yhä niitä entisiä nuoria.
   Siihen jäi taas sängylle epämääräisiä myttyjä vaatteitani. Jännä, ettei ne tahdo takaisin kaappiin tietään löytää. Vieno seuraa kursoria pää keikkuen. Olemme laittaneet talven jälkeen Vienolle jälleen kilikellon kaulaan. Sillä ulkoilma kutsuu kissaneitiä milloin mistäkin rakosesta, kilinän avulla metsästäminen on helpompaa. Aika isolla on tämä musiikki, en varmasti kuule vaikka sen kymmenen trullia ovella soittelisi. Oma musiikkikuplani kätkee sisälleen. On tärkeää löytää noita omia kuplia, se on myös oma turvapanssari suojella ulkopuolelta tulevilta "ärsykkeiltä", säästellä itseä. Jos siihen ei auta muu kuin kovat desibelit, niin sitten väännän nupit kaakkoon. Luukutan, paukutan ja tanssin menemään. Tavoite on startata imuri tuossa kunnon poljennan tahtiin, eli nyt lähden tanssimaan imurin kanssa. Huushollaan ja mietin kivoja asioita. Semmoiset aamupäivän pikaiset tajunnanvirtaukset, toivottavasti jotakin ymmärsit.
   Yksi hienoimmista tämän päivän asioista on tuo talosta taloon kiertävän trullimme toimiva ja vahva yksivuotias kantasolu. Aika hienoa! Hyvää pääsiäistä kaikille ja pitäkää peukkuja tulevan kontrollikeikkamme puolesta. Palaan eetteriin ensi viikolla;-)




  





keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

NUPIN TYHYJENNYS

Minulla on levoton olo. Mielessäni säntäilee ajatuksia, aivoituksia, oivalluksia, pelkoja ja muistoja laidasta laitaan. Joten ajattelin, näköjään pitkästä aikaa tännekin naputella, tyhyjentää tuota nuppia. Sinkoilla ajatukseni tekstinä nupistani. Toivoen, että jokin pinne löysäisi.


   Muistan kaikki ne tunteet, joita koimme vuosi sitten. Ja nyt olemme jo, Luojan iso kiitos, tässä. Vuosi sitten olimme K10:llä, lapsemme nollille ajettavana, esihoidoissa. Uutta kantasolua odottaen, toivoen ja päivä päivältä lusien. Vuoteen on mahtunut jälleen niin ääretön määrä, kaikkea. Tuskaa, pelkoa, kipua, toivoa, epätoivoa, iloa, väsyä, koheltamista, naurua, unettomuutta, viruksia ja kaikkea mahdollista. Ihan pelottaa ajatellakin. Mutta ne ajatukset puskee pintaan tahtomattaankin. Ja jälleen olemme suunnittelemassa kontrollikeikkaa Helsinkiin. Haluamme ja emme kuitenkaan halua mennä. Uskomme ja toivomme, samalla pelkäämme. Uskon siis noita samoja tunteita Reetan ja koko perheemme käyvän läpi, siksi siis tekijänä monikkomuoto. Selitys sekin. Tietenkin juuri minulla, äidillä,  noita säntäilyjä ja aivoituksia nupissa on ihan jaettavaksi asti. Ne pyrkii ulos. Siksi siis jauhan ne tänne. Haluaisin niin jo lopettaa tämän jauhamisen, haluaisin päästä kaiken tämän yli, mutta ei se noin vain tässä todellisuudessa onnistu.


   En tietoisesti halua pitää näitä pelkoja yllä, en todellakaan. Mutta ne ovat vielä niin suunnattoman syvällä. Voi kuinka odotankaan sitä päivää, että kaikki painajainen olisi taaksejäänyttä, menneisyyttä, historiaa jne... Olen saanut myös vertaisäideiltä raastavia puheluita ja tekstareita, tästä todellisuudesta. Kaiken sen tuskan ja pelon seassakin on tärkeää, että joku ymmärtää tasan tarkkaan mitä mielessä pyörittelemme. Sitä on vaikea ulkopuolisille kertoa, kun se on niin kattavaa, kokonaisvaltaista. Myötäelämistä.
   Samaan aikaan olen liikuttuneen onnellinen ja suunnattoman kiitollinen Reetan tilanteesta. Vaikka päivämme ovat tyhjänpäiväistä taistelua lääkkeistä, rajoista, läksyistä ja arjen asioista. Riitasointujen määrä on korkea, mutta se on myös mahdollisuus. Aistin Reetankin stressaavan tulevaa kontrollikeikkaa, vaikka siihen on upotettu myös odotettu yökyläily ystävillä. Tavallaan tosi kiva lähteä, mutta olemme siihen pakotettuja.


   Yökin oli levoton, nuppini tyhyjeni minut herättäen. Ärsyttävä nuppi. Mutta minkäs teen. On paljon asioita joita haluaisin tehdä, paljon asioita joita pitäisi tehdä, ja paljon asioita siltä väliltä. Miten jakaa voimavarat ja kaikki ideat oikein, niin ja kenen kannalta oikein. Kuka sen voi määrittää, mikä on milloinkin oikeellisuus asioissa. Minulla on "muutama" kirjoittamiseen liittyvä projekti kesken, haluaisin niihin uppoutua oikein ajan ja ajatuksen kanssa. Samaan aikaan kevätaurinko näyttää kaiken sen leijuvan ja näkyvän lian huushollissa, joka ei käytännössä edes siivoamalla lopu. Sisälle ajautuu juoksuhiekkaa, kuraa ja muuta eritettä. Piha kaipaisi minunkin panostani, mutta en jotenkin saa sinne panostettua. Pasilla ja Fannylla on suuria, jopa suuruudenhulluja, ideoita pihamme varalle kesän mittaan. Tällä hetkellä näyttää ja kuulostaa terassin laajennus etenevän.
   Reetta on maalannut ison seinämaalauksen tilaustyönä. Sekin vei oman aikansa. Pohjois-Suomen syöpäyhdistys Kalajokilaakson osasto täyttää 40 vuotta. Tämän merkkipäivän myötä järjestö halusi tilata Reetalta maalauksen. Aluksi sen piti olla taulu syöpähoitajan seinälle, mutta meille tyypilliseen tapaan mopo alkoi heti keulimaan, kun näimme tilan. Näinpä sitten Reetta sai kokonaisen huikean valkoisen puhtaan seinäpinnan maalattavakseen. Yksi sunnuntai sen maalasimme, lapseni oli pomo, minä olin lähinnä jatkokäsi ja organisoija. Olen siis hiukan ylpeä leijonaemo;-)
   Kympin lapsilla on uusia kannatustuotteita, joista kaksi korttimallia on Reetan maalaamista tauluista. Sekin oli kiva projekti onnistuessaan ja idean kuullessamme. Hämmentävää, mihin kaikkeen tyttäremme näin kotoa käsin pääseekään osalliseksi. Mutta mitään näistä ei olisi saatu tehtäväksi ilman sitä hiivatin syöpää. Siis ristiriitaista.
   Eilen puhuin yhden äidin kanssa, totesimme meillä paukkuvan kolme ja puoli vuotta täyteen. Miten ihan oikeasti olemme sen jaksaneet. Olemmeko? Pakko, eipä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin jaksaa. Jaksaa ja jaksaa. Samaan aikaan alitajunnasta puskee vihaa, katkeruuden tapaistakin, mutta myös paljon lempeämpiäkin tunteita. Mutta jälkensä vuodet ovat jättänet, hiivatin syvät. Ainakin sieluun ja naamaan;-) se oli vitsintynkä tähän väliin, hah.


   Nyt koneellinen lakanapyykkiä odottaa ripustamista ulos. Sitten pyörittelen toppavaatteita, sillä kevät näyttää etenevän. Kurjet kaartelevat korkealla, kiurut visertävät pellon yllä, krookus puskee pinnalle mustasta maasta, kissan karva kiiltää hohtavana aamuauringon osuessa, silmut pullistelevat, pajunkissat pörhistelevät, pölyhiukkaset leijuvat, olemme jälleen pitkällä. Pitkällä niin monessa aiheessa, keväässä ja asiassa. Nyt en pitkitä tätä tämän enempää, sillä nuppini tyhyjenee myös pyykkiterapialla ja reikäpäisellä höyryämisellä. Joidenkin mielestä jopa pakenemisella höyryämisen taakse... Niin onko se pakenemista vai mitä, heittäytymistä, mahdollisuuksien löytämistä, ajantappamista. Tämä oli tämmöinen nopea pikatyhyjennys, osittainen sellainen. Hiukan vaileni, mutta paljon jäi vielä pureskeltavia asioita... Tuo nuppikin on toisaalta semmoinen, että se versoo aina uutta pureskeltavaa sitä mukaa kun sen saa vailenemaan, onneksi välillä sinne puskee kevyempääkin tavaraa.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

TOSIPOSI JA MEGANEGA

Tosiposi ja meganega ovat termejä, joihin olen kirjoittajakurssilla törmännyt jo monta viikkoa sitten. Olen niitä pyöritellyt, maistellut ja niistä myös kirjoittanut toisessa blogissani. Joten, ne jotka ovat sen lukeneet saavat osittain uusinnan. Tosin eihän sitä koskaan tiedä kuinka oma suhtautuminen on reilussa viikossa muuttunut. Kumpaan suuntaan kellahtanut.
   Termit kuulin kirjoittajakurssikamultani, ikäihmiseltä. Siksi kai niihin niin takerruinkin, kun äkkiseltään luulisi että kyse on teinislangista. Asiaa mietin tänään jälleen monta kokemusta rikkaampana, kun osallistuin viikonloppuna Kemissä Leijonaemojen voimaannuttavaan vertaistukitapaamiseen. Eli haluan yhä enemmän uskoa ja todistaa, että minun mittarini kallistuu enemmän posin ja tosiposin puolelle. Haluan yhä enemmän kamppailla meganegaa vastaan, hakea keinoja sen nujertamiseen, löytää ja oivaltaa asioita, joilla saan positiivista virettä pidettyä yllä. Sillä minä raukka kun jaksan yhä uskoa, että olen enemmän posi kuin nega. Toki sehän saattaa olla vain uskomus, kulissi, luulo tai visio jota pönkitän. Mutta se on minulle myös oljenkorsi, koho, kelluke, kupla, turvaköysi tai mikä tahansa vempain tai apuväline, jolla pysyn pinnalla.
   Yhteenvetona vedin koetusta viikonlopusta omakohtaisen tunteen ja oivalluksen, meillä on moni asia todella hyvin ja meidän perheemme voi suhteellisen hyvin, kaikesta huolimatta tai juuri siitä syystä, että olemme monta kokemusta ja asiaa rikkaampia. Ihan kuinka asian haluaa kokea, nähdä tai oivaltaa.


Tässä vaiheessa koneeni sensuroi kauhean piitkäään pätkän aiheen käsittelyä ja minusta kuoriutui tosi iso ja äänekäs meganega, kun asiaa raivosin. Sapetti niin. Nyt päivä on kallistunut iltaan ja ajattelin yrittää uudelleen. Sain ilmeisesti maganegan ulkoistettua itsestäni ja hieman rauhoituttua.
   Mitähän minä olinkaan kirjoittamassa, oliko minulla jokin ajatuksentynkä jaettavana. Oli montakin, mutta miten ne nyt uudelleen saan jäsenneltyä. Yritän...


...Tärkeänä oljenkortena tajuan jälleen sen, että meidän äitien ja isien on pidettävä itsestämme ja pidettävä itsestämme huolta, jotta jaksamme. Mitä paremmin vanhemmat voivat, sitä paremmin myös lapsemme voivat. Ihan tavalliset lapset, erityislapset, syöpälapset tai todella erityiset lapset. Meitä on siunattu monilla ainutlaatuisilla lapsilla ja tarinoilla. Oli upeaa löytää myös uusia ihmisiä, jotka sanoittavat omia ajatuksia. Siis vuoropuhelu etenee mutkattomasti ja kieli on yhteinen. Olen usein tätä blogini suosiotakin miettinyt, saanut palautetta myös siitä että kykenen sanoittamaan muidenkin tunteita, aivoituksia, ajatuksia, kokemuksia. Eli sehän on vertaistukea puolin ja toisin, sitä me tarvitsemme, kaikki. Viikonlopun aikana saimme nauraa hulvattomasti lukuisa kertoja, tanssia, syödä, ulkoilla, oppia, heittäytyä, saunoa ja taas hieman nauraa. Eikös se ole voimaantumista parhaimmillaan.
   Ilmeni myös se, kuinka vaikeaa on omasta kuplastaan irrottautua, antaa itselleen lupa irtiottoon ja uusiin ympyröihin. Niin ja vilahtaahan siinä hieman syyllisyyskin siitä missä minun kuuluu olla. Samalla rahallahan meidänkin perhe olisi syönyt monta monituista litraa jauhelihakeittoa. Samalla ajalla olisin tehnyt pihatöitä, pessyt ikkunoita, siivonnut. Ollut siis todella ahkera ja tehokas hushollaaja. Tai en ole ihan varma olisinko? Samalla ajalla olisin ollut perheeni kanssa, tapellut tai ottanut muuten vain murkkupaukkuja vastaan. Ei sen puoleen, noita paukkuja ja kommervenkkejä oli kyllä säästetty minullekin asti. Tässä päivässä on ollut vääntöä ja pauketta ikioman erityislapsemme kanssa. Eli minut on maadoitettu tähän arkitodellisuuteen äänekkäällä kädellä. Huoh!
   Meillä oli teatterialan ammattilainen opastamassa ja kouluttamassa. Saimme heittäytyä ja mokailla ihan kunnolla. Jättekivaa. Perehdyimme ihmisten elekieleen, statuksiin ja testailimme niitä käytännössä. Uskon, että näistä on apua myös kotioloissa, kun voi ottaa uusia käytösmalleja vanhemmuudessa käyttöön. Mitäpäs jos ohjaankin lapsiani korkeammalla statuksella, enkä heti ole heidän tasollaan murkkurähinöissä. Madallan ääntäni, hidastan puherytmiäni, ryhdistän rankani ja artikuloin selkeän lyhytsanaisesti. En tosin tänään rähistessä moisia oppeja kyennyt käytäntöön viemään, mutta onpahan tuolla takataskussa odottamassa vähemmän kiivasta yhteenottoa, jolloin kykenen jopa ajattelemaan. Sitä odotellessa...


   Viikonlopun aikana meidät saavutti suru-uutinen. Jälleen yksi osastokaveri on poissa. Se on raskasta tiedostaa. Mutta kuinka raskasta se on lapsen perheelle, toivottavasti me säästymme siltä kokemukselta. Kuinka hauraita lapsemme ovat, kuinka nopeaa ja lopullista kaikki voikaan olla. Se nostaa itsellä pintaan vahvaa vihaa, surua, avuttomuutta ja negatiivisia tunteita. Mutta samaan aikaan haluan muistaa ja itselleni muistuttaa, että meillä on raivokkaasti kapinoiva ja raivokkaasti vuosikausia kamppaillut oma lapsemme, joka on todella positiivinen asia. Näin illan hämyssä haluan muuttaa päivän kapinoinnit positiiviseksi asiaksi, meillä on siihen mahdollisuus. Voi kuinka olettekaan mielessä ja toivon perheellenne suunnattomasti voimia...


   Oli minulla siinä aamupäivän postauksessa paljon muutakin, mutta nyt päätän vetää homman kasaan tässä kohtaa. Niin vielä, eilen illalla lueskelin Oulusta saapunutta epiksriisipinoa. Ne olivat tosiposi luettavaa. Monessa kohtaa luki, "normaali ja ei tarvitse kontrolloida". Jaksan vain yhä uudelleen ihmetellä ja taas uudelleen ihmetellä. On mieletöntä olla tuollaisen tosiposin taistelijan äiti, niin myötä kuin vastamäessä. Kyllä Reetta on vuosien saatossa paljon meitä vanhempiakin opettanut ja opettaa yhä. Haluan niin säilyttää ja löytää jokaisessa päivässä sen positiivisen jälkimaun, vaikeillakin hetkillä. Jos ei tosiposi, niin ainakin pikkuposi joka päivä. Se auttaa jaksamaan ja näkemään sen ohuenkin ainokaisen auringonsäteen, joka jaksaa pilkistää pilvisenäkin päivänä. Tänä iltana, tässä ja nyt minulla on kuluneesta päivästä ja voimaannuttavasta vertaistukiviikonlopusta tosiposi jälkimaku.


  

torstai 3. huhtikuuta 2014

MURKKUJA

Murkkuja vilisee pesuhuoneen suunnalla ja keittiössä, sekin on varma ja ärsyttävä kevään merkki. Olen perinteiset myrkyt murkuille syötiksi laittanut, mutta tuloksetta. Jokos murkkukannatkin ovat sukupolviensa saatossa tulleet resistanteiksi entisille aineille ja pitää siirtyä jykevämpiin paukkuihin? Tiedä tuota. Samoin pihalla, kiveyksien väleissä on kauheaa kevätkiirettä aistittavissa.


   Se oli semmoinen hämäävä aasinsilta murkkulapsiimme... Edellisessä kommentissa sitä oli mietitty ja se jäi mieleeni pyörimään. Kaikki lapsemmehan ovat syntyneet kolmen vuoden sisällä, eli murkkuaikaa on siis aika lailla odotettavissa yhtenä paukkuna. Tällä hetkellä paukkuu napakasti kahden kanssa. Uskoisin, että moiset huurut olisivat ihan mitattavissa ilmanalasta, askelista ja äänensävystä. Mikä ihaninta Reetallakin on siis mitattavissa alkava murrosikä ja hormonitoiminnan käynnistyminen. Samalla tahdilla kuin kaksoissiskolla. Mikä sinänsä on suunnaton ihme, lahja ja hämmästyttävä asia, kaikkien sädehoidoissa grillauksien ja todella rajujen hoitojen jälkeen. Eli perheessämme tosiaankin on murkkuja, monessa vaiheessa.
   Kuinka murrosikä meillä näkyy, kuinka se koetaan ja kuinka se ilmenee? Se on monessa asiassa jatkuvasti läsnä. Inhottavintahan on tietenkin se, että lapsistani puskevat ne minun ärsyttävimmät, rasittavimmat ja saivartelevat herkkyydet esiin. He osaavat härppiä minutkin liekkeihin rassaamalla, vaikka minun pitäisi olla se aikuinen. Eli pauketta löytyy. Toki kykenen joskus jopa aikuisena pysymään, mikä on sinänsä omalle tulisielulleni saavutus. Meidän huushollimme on varustettu kuudella todella vahvalla tempperamentilla, mikä on sinänsä siunaus ja toisaalta myös rasite. Sikäli mikäli ulkopuolinen kuuntelisi päivästä toiseen näitä myrskyjä, niin saattaisi jopa rasittua ja stressaantua. Niin me vanhemmatkin ajoittain myös, mutta samalla se kuuluu perheemme perusrakenteeseen, kasvukipuihin ja kriisinhallintaan.
   Muutama viikko sitten pyysimme perheneuvolasta ihmisiä tsekkaamaan ulkopuolisten silmin perheemme tilannetta, vuosikausien kriisien jälkeen. Ei kuulemma huolta, meillä on äänekäs, avoin ja iloinen perhe. Lapsemme osaavat provosoida, mutta kaiken takana on luottamus ja jopa musta huumori. Lapsemme tietävät, että jos rassaavat totaalisesti yli, saattaa tämä mamma provosoitua niin, että sitten lapsia hävettää. Saimme siis ammattilaisilta moisen vapauttavan huojentavan lausunnon, mikä itselle on huojentava erävoitto. Tuosta ylilyönnistä esimerkkinä mainittakoon kaupassa käynnit neljän kanssa. Sovimme säännöt, ostokset ja käytösmallit. Mikäli homma ei pelittänyt palasimme tyhjin käsin kotiin, söimme karapuuroa ja kynsiä. Kun lapsemme olivat pieniä, alle kouluikäisiä kaikki ja vielä kotona, olimme yrittäjiä. Vuorotellen töissä ja vuorotellen kotona lauman kanssa. Silloin oli pakko ottaa koko lauma mukaan joka paikkaan, myös kauppaan, toimistoihin, neuvolaan... Eli sinänsä meillä ei ole kauhean helposta kaaviosta käsitystä, aina on ollut haastetta. Mikäli lapset naukuivat kaupassa, heittäytyivät lattialle ja halusivat jotain oikein kunnolla. Saatoin hoitaa tilanteen matkimalla heitä, eli kyllähän lapsia hävetti kun äiti naukui kippurallaan keskellä kaupan lattiaa ja märisi. Siinä yllättäen lapsista kuoriutui yhteistyökykyisiä...
   Keväällä 2012 mietin perheemme kipuilua, oireilua ja kaikkia lieveilmiöitä. Olin jopa todella huolissani. Kunnes tajusin ajatella asian näin. On suunnaton kiitos ja luottamuksenosoitus lapsiltamme, että he riehuvat ja paukkuvat kotona, omassa turvapaikassaan, kaikesta huolimatta. He luottavat siihen, että uskaltavat koko laajan tunneskaalan päästellä kotona ulos, vanhemmat kykenemme sen vastaanottamaan. Eli silloin tein johtopäätöksen, etteivät lapsemme ole ainakaan kiltimmäksi muuttuneet, mikä on tärkeää kaikista vaikeuksista huolimatta. Toki välillä itselle on suhteellisen raskasta olla se tunkio, johon kaikki syydetään. Mutta aikansa kutakin. Palkkiona tunkiona olosta on joka ainoa ilta hyvänyön pussailut, jokainen vuorollaan. Halit, kainaloon pujahtamiset, yhteiset saunahetket, hiusten laittamiset, hieronnat ja lämpö. Asiat voisivat siinä mielessä olla monta kertaa pahemmin, huonommin tai vaikeammin.
   Näiden vuosien aikana olen saanut kuulla, vierestä seurata monia perheitä. Siinä mielessä haluan olla antennit ja tuntosarvet sojollaan ja ennaltaehkäistä asioita, sillä mikään ei ole itsestään selvää. Murrosikä on vaikea ikä kriisiä elää, sen tiedän myös. Olen kuullut sisaruksista jotka ovat oman murrosikänsä ikään kuin jäädyttäneet vuosiksi, suojellakseen vanhempiaan ja ollakseen huomaamattomia. Kun kaikki on ohi, alkavat he potea menetettyä murrosikää täysi-ikäisinä. Osalle on tullut mukaan koulusta poissaolot, laiminlyönnit, päihteet, uhkarohkeus, syömishäiriöt, itsetuhoisuus jne jne... On perheitä, jossa lapsi saa vuosien jälkeen puhtaat paperit syöpähoidoista, samana päivänä sisar joutuu psykiatriselle. Osa sisaruksista uppoutuu pelimaailmaan, fantasioihin ja eristäytyy. Osalla näkyy koulumenestyksessä, kaverisuhteissa, arjen hallinnassa. Näitä lieveilmiöitä on valtavasti, eikä yksistään murrosiässä. Minua toisaalta muutama vuosi sitten pelotti kovastikin se, mitä jälkiä kriisivuotemme jättävät. Eikä se vanhemman vastuu ja pelko sinänsä ole mihinkään kadonnut, se on vain jäsentynyt ja selkiytynyt. Se ei ole vallalla jatkuvasti.
   Kun taistelemme murkkujemme kanssa vähän kaikesta, se on tavallaan asiaan kuuluvaa ja turvallista. Toista on taistella yhden lapsen henkiinjäämistaisteluja. Ne ovat molemmat rankkoja asioita, mutta murrosikä on vain pieni rikka, toivottu ja asiaan kuuluva rikka laineilla, verrattuna siihen jääkö lapsi henkiin. Eli mittasuhteet ovat muuttuneet. Itse kävin mammografiassa, eli tissinpuristusröntgenissä. Olen kuullut kuinka se on tuskallista ja kipeä kokemus. Olihan se, en nauttinut. Mutta samalla mietin ja tiesin, että se kipu loppuu muutaman sekunnin kuluttua, sen kyllä jaksaa kärvistellä tissi prässissä. Ja sama toiselle tissille, irvistellen kärvistelin. Toisaalta on henkinen kipu, se on vähintäänkin yhtä kovaa puristusta ja aaltoilua, mutta me emme kykene tietämään milloin se loppuu. Siinä mielessä oma kipukynnykseni on äärettömän korkea, toleranssi on hinattu sellaisiin mittasuhteisiin, ettei sitä itsekään tajua. On vain jaksettava, vaikka kuinka sattuu, sieluun, kroppaan, vanhemmuuteen, äitiyteen ja vaikka mihin mittaamattomaan. On jaksettava rajuissakin omissa henkisissä kivuissa lapsemme rinnalla. Vaikka kuinka sattuu, on vereslihalla, murrettu, litistetty ja nujerrettu. Kuka voi sanoa milloin se kipu helpottaa, pääseekö siitä koskaan. Vai onko se jatkuvasti muistuttava, tuikkiva hermosärky, iskias, filejumi, joka antaa tujauksia olemassaolostaan tuosta vain loppuelämämme. Se kipu on koteloitava, yritettävä unohtaa pelossa eläessä.
   Eli johtopäätöksenä vedän, että murkkuikää on, luojan kiitos. Se on kaikessa paukkeessaan normaaliutta, aitoa ja kuuluu asiaan. Murkkumme oirehtii toivottavasti enemmän hormoneista johtuen, kuin kriisistä johtuen. Mutta se on terveyttä ja normaaliutta, ei sairautta, mikä paukkuu, kuuluu ja näkyy. Vaikka sen seitsemän kertaa päivässä nousee savu jostakin kamarista, käämini käryää ja tunnen olevani pohjanoteeraus äitinä, saan kuulla olevani typerä idiootti, inhottava, rasittava, pervo (?), lälly, liian suora, v...n idiootti, tiukkapipo, ymmärtämätön jne... Tunneskaala ja ilmaisun rikkaus on huisin monipuolinen. Mutta siitä huolimatta murkkumme haluaa ja hyväksyy minut mukaan luokkaretkelle, kuljemme yhdessä, heitämme läppää ja välillämme on ikimuistoinen ja hauska päivä. Siinä mielessä tunnen olevani erävoittaja ja lapsemme on hiivatin rohkea, kun haluaa ja uskaltaa ottaa moisen höyryäidin mukaansa. Saattaahan äiti vaikka tehdä jotakin todella typerää ja mokata, lentää perseelleen koska vaan, lipsauttaa sammakon suustaan, juuttua vaikka tuoliin tai sormistaan oven ripaan, lässyttää tyhmiä luokkakavereiden kuullen, tanssia julkisesti, laulaa itsekseen, kiljua linja-auton mikkiin, nukahtaakseen kesken lauseen ja kuorsata kuola valuen, keksii räpin ja räppää jostakin kuulemastaan lauseesta tai slouganista... Kerran sain tekstarin, jossa minua vaadittiin poistumaan koulusta... Se oli vähemmän kaunokirjallista tekstiä, mutta loppukaneetista olin ylpeä, minua nimitettiin kakka-aivoksi. Siis lapsellamme on äidinkieli hallinnassa, yhdyssanassa on kaksi aa:ta, jolloin väliin tulee viiva. Voisi se huonomminkin olla. Luin kaneetin ääneen opettajalle ja samalla hehkutin, kuinka raivonsekaisessa huurussaankin lapsi kykenee hyödyntämään oppejaan. Toisekseen kakka-aivo on vähän niin kuin hellittelynimi... Eikä kakka-aivoäiti mihinkään poistunut, uhmasi kahta kauheammin ja venyi kokonaisen tunnin luokan mukana. Senkin lapsemme tietävät, että jos minua ei totella, sen saa tuntea omissa "nahoissaan".. eli kun minua kiellettiin, niin kahta kauheammin olin menossa uhastakin. Olemme ottaneet myös käyttöön rumille sanoille ja ilmaisuille synonyymit ja homonyymit, hakeneet vastaavia merkityksiä tai samalle sanalle kahta eri asiaa tarkoittavaa ilmaisua. Kyllähän tässä itsekin oppii paljon, lapsistaan ja ennen kaikkea itsestään.
   En toisaalta tiedä oliko tämä vastaus kommentoijan heittämään kysymykseen tai aihepiiriin. Taisi aiheuttaa vain lisähuolta koko perheestämme. Mutta tällä laumalla ja tällä kriisin määrällä on ollut pakko löytää omat selviytymiskeinomme. Ei ne suinkaan kaikilla voi samat olla, sillä erilaisuus kunniaan tässäkin asiassa. Mutta tärkeää on olla unohtamatta, että jokainen on oma yksilönsä, ei koko elämä voi suurperheessä yhden ympärille kulminoitua, vaikka lapsi onkin sairastanut. Meillä muutkin ovat osanneet vaatia osansa ja tulleet tasan kuulluiksi ja nähdyiksi. Jostain kumman syystä lapsemme viihtyvät todella hyvin kotona, vaikka kuinka kannustaan notkumaan kylille ja hakemaan rajoja... Tytöillämme on mielestämme loistava suhteellisuuden taju, he kykenevät empatiaan ja punnitsemaan asioita aika monelta kantilta. On lukuisia asioita jotka eivät suinkaan ole heille itsestäänselvyyksiä. On mieletöntä palata siivottuun kotiin, jossa odottaa katettu pöytä ja hyvät sapuskat. Nämä typyt tasan tietävät mistä narusta milloinkin nykivät. Saamme olla heistä todella, todella ylpeitä, ihanat isot ja pienet murkkumme;-)