TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 21. elokuuta 2016

TEMPOMISTA

Tempoa, vauhtia ja tahtia, onhan sitä. Suorastaan tempomista aiheesta, tilanteesta ja asiasta toiseen. Tempomme on aika napakka. Ei sillä, monta kertaa napakka, tuttu ja turvallinen tempo onkin hyvä seikka, siinä on helppo askeltaa. Toki nyt näin syksyn alussa, rytmejä koulun ja muidenkin asioiden suhteen hakiessa, sellainen turvallinen ja jouhevan nautittava tempo menee enemmänkin kellon kanssa kilpaa tempomiseksi. Joskus jopa riuhtomiseksi. Mutta koen, että tempoa ja tempomistakin tarvitsemme.

   Eilen aamulla metsäretkellä ajattelin taas sen seitsemää aihepiiriä, joista tekisi mieli kirjoittaa, pieniä arkisia oivalluksia jakaa. Mutta samaan aikaan tempoilin mättäältä toiselle sieniä bongaten, näppäimistö oli aika kaukana. Ja sitten kun sieltä mättäiltä kotiin pääsee, tapahtumat ja tilanteet määrittelevät nopeallakin tahdilla temposta. Tahtipuikko heiluu ja heiluttajia riittää. Hmmm, josko opettelisin käyttämään sellaista sovellusta, johon voisin vaikka sanella ajatuksia mättäillä pomppiessa. Kutkuttava ajatusleikki, menisi tasan ajatusvirtojen mukaan, mitähän siitäkin seuraisi. Vedänpäs katkelman, sillä asiahan alkoi kiehtomaan suunnattomasti. Eli jos sanelisin koneelle sen mitä mielessä liikkuu, kone ei tietenkään sensuroisi, laukaisisi kaiken eetteriin ja teidän luettavaksenne, meinasin ajatella että iloksi, mutta eihän se aina välttämättä teitä ilostuttaisi...

   "Tämä se tekee hyvää, olipa hyvä kun sain lähdetyksi. Kivaa näyttää Vernallakin olevan kameransa kanssa. Aina sama kaava, muka ei tekisi mieli lähteä, mutta sitten ei saa metsästä pois. Ihana kuinka niistä aina kuoriutuu aitoja metsäläisiä, samat metsät kun minunkin lapsuudessa. Tietävät mille kalliolle haluavat, tutut maastot. Puolukoita, onpas niitä, vähän raakoja vielä. Perhoset eivät ole vielä heränneet, siksikö ne ovatkin päiväperhosia nimeltään, nythän on aamu. Onko se perhosenkin raskaampi lentää aamukasteisilla siivillä. Onpas paljon kastetta. Missäköhän ne nukkuvat. Haperoita, nyt niitä löytyy kun rouskuja lähdin hakemaan. Tosi hyviä, ei yhtään etanoiden jyrsimiä. Yäk, heti oli etana sormessa, leikkaanpa sen palan sienestä ja etanan sen mukana, ei jää ruokailu kesken. Jännä miksi etana pienenä ja elävänä on yäk, ja sitten tilaan oikein vapaaehtoisesti valkosipulietanoita ravintolassa. Proteiininlähde, olisikohan, jos paistaisi sienet etanoineen ja toukkineen. Nykyäänhän ne ovat muotia. Jos poukkoilisin suu auki ja söisin hyttysen elävältä, paljokohan olisi päivän suositusannos. Haperot ovat niin hyviä, aina muistuu entisen työntekijän perheen kanssa tehdyt metsäretket, sienestykset. Kuinka lapsilauma söi nurisematta ja kyseenalaistamatta haperoista haudutettua kastiketta pastan ja parmesaanin kanssa. Lihaisia ne ovat, kunpa kaikki uskaltaisivat kokeilla. Onhan täällä onneksi rouskujakin. Ihania, tuolla ja tuolla. Nyt haisee tuore kakka, Kaino, oliko se pakko siihen mättäälle vetää. Olisit nyt vähän kauemmas mennyt. Kunpa en liiskaisi, kunhan en siihen liukastuisi. Olisihan se kiva taas ajella tuoreelle sille ihtelleen haisevana kotiin. Koirat ovat kans metsäläisiä. Vetävät irrallaan, mutta kuitenkin lähellä, varmaan minä olen heille hajuetäisyydellä. Ihana sammaloitunut kivi, onkaloita, miniatyyrimetsää. Mieletöntä torvijäkälää, nyt Verna heti tänne kameran kanssa, ennen kuin kivi ja jäkälät karkaa. Ei ne tavallaan karata voi, mutta tuolla on hapero, joka pian karkaa, jos en hae sitä. Ja sitten hukkaan tuon mielettömän paikan. Paljon pintoja, struktuureja, muotoja, värejä, mieletön määrä pienessä palasessa luontoa. Voi noita olisi vaikka kuinka paljon, pitäisi ottaa jäkälä- ja sammalkirja mukaan, voisi tutkia. Mutta tämäkin retki tuli taas niin yllättäen, ei siinä ehtinyt kirjoja kaivella. Mitäs jos Lillukan tarinoissa syventäisin vielä niitä metsäjuttuja. miten osaisin maalailla sanoilla lukijalle metsän maisemia, tunnelmia, pintoja, lapsiperspektiivistä. Lillukalla voisi olla jäkäläkirja mukana, se pitää muistaa. Dialogia, otankohan sitä Lillukan tarinaan, se on aina yhtä vaikeaa minulle. Tai siis en uskalla. Kuitenkin olen sitäkin kokeillut, pitää kysyä kirjoituksenopettajalta mielipidettä, testailla ja kokeilla. Hämähäkinseittiä on nyt joka paikassa, suussakin, onkohan hämähäkki seitissä kiinni ja minussa nyt kiinni. Kaino on taas aivan risujen peitossa, se on outo elukka. Taas haisee kakka, Reino, ihan viereenkö piti rykäistä. Vernan piti tuokin toimitus ikuistaa, kaikkea sitä kuvaakin. Voisiko instaan julkaista eläimien paskannuskuvia, onkohan kukaan moista keksinyt. Meidän kuvasarja olisi aika napakka, tuotoksia olisi muutama päivässä. Siellä lapset kyykkisivät pitkällä putkella tsuumaten kun kissa kakkaa, koira kakkaa, kissa, koira, jopa niitä nyt olisi. Häiritseeköhän kuvaaminen elukkaa, ihmistä häiritsee varmasti jos kakkaamista kuvaa, eipä ole kokemusta. Monttu, olipa syvä, nitkahti. Aina unohtuu jalkoihin katsoa. Onneksi ei ollut vettä saappaanvartta enempää. Polkuja, niitä on paljon. Voisin tästäkin kirjoittaa, siitä miten niihin voi suhtautua. Monia oivalluksia, niihin olen nyt melkein jokaisella sienireissulla törmännyt. Mitenkähän senkin asian osaisin kirjoittaa niin, että lukija oivaltaisi saman oivalluksen. Se on minulle ollut aika hämmentävä asia, mutta sehän on tavallaan elämää, polut, elämänpolut. Kukahan nämäkin polut on tänne tehnyt, mistä ne ovat syntyneet, kuka niitä ylläpitää. Mielenkiintoisia. Polkusarjan kuvas, onkohan instassa sellaistakaan. Kivoja kuvakulmia Verna löytää. Aamukasteinen aarniometsä, salaperäinen ja sitten siellä alakulmassa kyykkää Reino. Onneksi haju ei ole kuvissa mukana, eikä Reino kaikissa kuvissa. Polku, sama polku, kun sen kulkee kerran tiettyyn suuntaan noita sieniä tsiikaillen. Kun luulee löytäneensä kaiken nähneensä tarpeeksi, kannattaa kuitenkin palata samaa polkua. Tosi monta kertaa olen paluumatkalla nähnyt uudesta vinkkelistä ja löytänyt uusia poimimattomia rouskuja, vaikka muka menomatkalla poimin kaikki kasvaneet. Mistä niitä tulla putkahtelee selän taakse. Tämä se on, se ajatus, sama polku eri suuntiin kuljettuna, kuinka eri asioita näkee. Kumpi suunta voisi olla se myötäkarva, voiko sitä ajatella vasta ja myötäkarvana, sopiiko karvamääritelmä polkuun. Taas nuo karvaiset kaverit sekoittivat ajatuksen. Siis oikeastaan paluumatka voikin olla se myötäkarva, jopa helpompi, positiivisia löytöjä tutulta reitiltä. Elämä on siis kuin polku, tuttu polku. On silleen pakko mennä ja etsiä, hakea, tempoa, väkiselläkin kaivaa asioita polunvarrelta. Niin kuin Reetan tilanne, raskaskin polku, josta yrittää koko ajan löytää jotain hyvää, uutta, etsimällä etsiä. Monen tekijän summa. Onkos se sitten rohkeutta vai laiskuutta, kun palaa samaa polkua takaisin. Toisaalta se on myös oivalluksia, uusia tajuntaakin räjäyttäviä, tai etes tajuntaa ravisuttavia oivalluksia. Ei räjäyttämistä, se on negatiivinen pamaus. Sama polku, kun palaan takaisin, tajuan että jotain jäi näkemättä ja kokematta, oivaltamatta yhteen suuntaan mennessä. Paluumatkalla, olkoon se nyt sitä myötäkarvaa, tajuaa samat asiat uudelta kantilta. Toiseen suuntaan mennessä on pakko mennä ja tehdä ratkaisuja, etsiä, löytää, hakea väkisellä. Jokainen rousku paluumatkalla on positiivinen yllätys. Jopa jauhan, mutta selviääkö se nyt muille jos jauhan, se on ollut aika tärkeä oivallus. Elämää pitää uskaltaa katsoa peruutuspeilistäkin, löytää hyviä asioita kunhan uskaltaa kohdata. Onkohan minulla burnoutti, olenko liika väsynyt, miksi en olisi. Milloin on liian väsynyt? Jokainen kesä on aina semmoinen väsyttävä, ei lomasta ja rentoutumisesta tietoakaan. Olenkohan tarpeeksi hyvä äiti Reetalle, entäpäs muille. Osaanko tehdä oikeita asioita, ainakin eilen näytti etten oikeita tehnyt kun hytkyin tyttöjen edessä. Mutta samalla ne olivat tyytyväisiäkin, vaikka häpesivät, muka. Vernan alahuuli väpätti, luulin että nyt kouraisi häpeä niin syvältä, että lapsi itkuun purskahtaa. Silloin minuakin kouraisi, mutta sillä olikin suu täynnä sapuskaa, siksi alahuuli heilui. Pieni, jo niin iso tuokin. On sillä sääriä, niistä on hyötyä metsässä. Jokohan Pasi on Reetan ruokkinut ja aamuhommat hoitanut, en soita, kait ne muistaa mikä on aikataulu aamulle. Hyvin ne jäi nukkumaan, ovi kyllä kolisi, miksi se aina kolisee silloin kun yrittää hiljaa liikkua. Aina joku paikka rytisee, minä kun en osaa salaa mitään. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, miettiä mitä suuhunsa laittaa, etanavalio. Karsia hiilihydraatteja, maha ei niistä tykkää. Pitääköhän Reetan väsystä huolestua? Järki nyt käteen, älä ala panikomaan, miksi paniikkivipu on koko ajan, aina joka asiassa niin herkässä. Mutta pelko ja paniikki on niin elämääni, joka puskee alitajunnasta, vaikka ei haluaisikaan. Onneksi samikset vanhemmat ymmärtävät aina kun asiasta kertoo, ei välttämättä muut. Burnoutti, siksi, siihen vedoten ja sen varjolla saan olla justiinsa niin paniikissa ja seko kuin haluan. Ha, heti helepotti, kun tavallaan luvan annoin, itseäni ymmärsin. Onhan nuo muutkin väsyneitä, miksei Reettakin. Onhan se tämänhetkinen polku Reetallekin aivan outo ja tuntematon, paljon uutta, vaikeaakin maastoa, koko ajan. Miltähän kaikki lapsesta tuntuu? Voi kunpa Reetta pystyisi kertomaan ajatuksiaan. Kuulenko häntä oikein, siis ymmärränkö? Onko polku sellainen minkä lapsi itse valitsisi, jos voisi?  Näillä faktoilla siis valitsisi. Polku on myös parisuhde, ikä, elämä laajemmin. Mikä tahansa ihmissuhde, pätkä elämänpolkua, ajanjakso. Moniko uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin, voiko asioita korjata paluumatkalla? Eikä todellakaan ole järkeä jokaista polkua ees takasin kulkea, eihän sekään mitään edistystä tai kehitystä olisi. Kun tajuaa jonkin virheen, virhearvionsa menomatkalla, onko se menomatkalla tehty asia korjaamaton. Toisaalta paluumatkan oivallukset ja löydökset eivät suinkaan aina niitä virhearviointeja ole. On myös asioita, joista tekee mieli itseä kehaista, kuinka siinä ja siinä mutkassa tajusikin katsoa sammalen alle ja miettiä mitä siletä löytyy. Paluumatkalla kerätty rousku maistuu kuitenkin samalle kuin menomatkallakin, ei se siihen vaikuta. Sienisalaatissa se on täysin pätevä, samaa sukua ja makua, vaikka tuli menomatkalla sivuutetuksi, paluumatkalla vasta löydetyksi. Jos tuohon asiaan vertaa, niin miksi ei voisi korjausliikettä paluumatkalla tehdä, jos tarve vaatii? Voihan sen, kun tarkemmin ajattelee. Samahan on mielipiteilläkin, kun asioille löytyy uusi katsantokanta, vaikka saman polun paluumatkalla, voi mielipidettä muuttaa, kun siihen löytyy uudet rouskut. Perusteet. Miten ihimeessä osaan tuon kertoa tai kirjoittaa, sillä se on ollut nyt monen rouskun kohdalla selvä oivallus, juuri niiden paluumatkalla löydettyjen, iloisena yllätyksenä löytyneiden. Ei se ehkä olekaan laiskuutta, paluumatkalla matkasta voi jopa nauttia, kun uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin. Alkaa aurinkokin nousemaan, aamukasteet kuivumaan. Ajantaju häviää, tämä on hyvä paikka rentoutua, metsä. Kunpa kaikilla olisi se oma metsänsä, paikka nollailla, ajatella, poukkoilla. Onneksi sain lähdettyä, varmaan viiden tai kuudes metsäkeikka, ei se varmaan ole burnouttia, silloin ei metsät kiinnosta. Luulisin, tai tuskin näkisi noita rouskuja ja haperoita, torvijäkälän punaisia päitä. Äsken Verna kyllä sanoi, etten nähnyt kauneimpia torvijäkälöitä, onneksi se kuvasi ne minulle, olin kuulemma tallonut päälle. Onpas Reinolla ohuet kintut, mikähän onkalo se oli jossa kävi. Putoankohan itse kohta samaan. Näyttäisinkö minäkin sitten samalta, kun sääret kastuisi, ohuet sääret iso vartalo, eriparia. Kainokin löysi, mennyt paljon syvemmälle. Paljonkohan se kello lie? Ajantaju se katoaa, nyt näkyy perhonen. Verna, iso liitelee tuolla, kamera tänne. Mitenkähän Reetta jaksaa ensi viikon rytmit, kun en itsekään tahdo jaksaa. Mutta toki nämä eka viikot ovat sellaista säätämistä, hakemista. Pitääpä taas muistaa soittaa siitä keskiviikon kuljetuksesta, olen varmaan raivostuttava vanhempi, mutta pitäähän sitä tietää milloin haetaan ja palautetaan. Kuuluuko minun säätää tässä? Tavallaan kuuluu, yhdessähän tässä opitaan, kaikki. Kelaltakin oli viesti, mitähän nyt. Että minua raivostuttaa, niitä ei saa puhelimella kiinni, mikseivät ne soita jos on epäselvää. Viestittely Kelan kanssa on niin tyhmää, aina tulkinnanvaraista mitä viesti tarkoittaa, oliko siinä kaikki. Voi kunpa Reetta tuosta tokenisi. Pääsisi eteenpäin, löytäisi vaikealtakin polulta niitä uusia asioita, vaikka samaa polkua palaisi. Pakkohan se pyörätuolilla on rullata samaa reittiä, jos on kerran yhteen suuntaan päässyt, miksi ei palaisi samaa reittiä, jos on löytänyt passelin. Toki uusia polkuja kokeillemme, mutta ei mahdottomia kerralla, samaan aikaan Reetta rullailee todella monilla uskomattomilla ja hämmentävillä poluillakin. Pelottaakohan Pasia varjoliito? Vai jännittääkö? Aika hyvä ilma sille, kait se tykkäsi lahjasta? Uskaltaisinkohan minä? Jaksaisiko mikään varjo, puhuri tai ilmavirta minua nostaa, yltäisikö valjaat ympäri. Entäs jos olisin kaikin puolin sopimaton, jos se lentäjä sanoisi, ettei halua ja voi ottaa minua mukaan taivaalle. Olisinko liian rasittava ja raskas, painajainen leijutettavaksi, taivaallahan pitäisi nauttia ja olla kivaa, sekoilisinko sielläkin. Säätäisin, koheltaisi, vahingossa mokailisin ja vetelisin vääristä vivuista ja poks tultaisiin syöksyllä alas. Varmaan toisi liitimen alas alta aikayksikön ja vapauttaisi valjaista, kiitos ja näkemiin, ei ilman virtaukset riittänyt pidempään lentoon. Osaisiko olla panikoimatta taivaalla, vai iskisikö idioottihysteria? Olisinko sellainen henkilökemiallinen ihminen, että minua ei edes huolittaisi? Toivottavasti Pasin liito onnistuu. Pitääköhän tässä kotiin, kohta "Varjo" soittaa ja pitää olla kentällä. Haperoja lauma, hitsi kuinka hyviä. Rouskuja löytyy myös laumoittain, kannattaa aina tutkia tarkkaan vierestäkin. Kuusien aluset, siellä monta kertaa, ja kannoissa. Kuinka kaunis on kokonainen pieni ryöpätty rousku sienisalaatissa, noita äskeisiä en pilko. Onpas jo syksyistä, mihin se kesä meni?  En taaskaan tajua, tykkään syksystä, onneksi kesä on valmis. Kurjet kiertää taas yläpuolella, äänistä tiedän. Nyt kyllä pitää saada nuo likomärät iloiset koirat autoon ja Verna myös. Ihana kun se keskittyy tuon kameran kanssa. Huppu päässä, ainakin erottuu kirkkaassa takissaan. Verna täällä on perhosia, amiraali, neitoperhonen ja herukkaperhosia. Viime sunnuntaina oli suruvaippakin. Olikohan se parin viikon takainen jättitoukka horsmassa joku noista. Upeita, Verna äkkiä, tänne. Hei ota nyt noistakin kuva, miten ihmeessä koirat voi ristiin paskoa!..."

   Nyt heiluu tahtipuikko taas terävällä tempolla. En siis ehdi asioita availemaan, auki kirjoittamaan, jäätte tasan sekavaan hämmennykseen, joita mätäsaivoituksissani päästelin eetteriin. Aurinko paistaa, kohta tulee vieraita. Positiivista tempoa sinunkin päivääsi!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

AAMUNHYSSY

Olipas kiva nousta hiljaisessa aamunhyssyssä ylös, silleen itsekseen. Itsekkäästi, lähes yksin, kun elukatkin vain venyttelivät ja muuttivat nukkumapaikkojaan. Minä niin tarvitsen ja kaipaan näitä ikiomia aamunhyssyjä. Mikä tärkeää taas tässä aamussa on tajuta, on se, että aamunhyssy on luonnollinen, luonteva ja ominta minuutta. Siis koen olevani tässäkin hyssyssä voittaja. Hah! Itsekäs minä nostaa päätään, hah, taas. Ja kaikesta huolimatta luukutan sitä myös muille, ärsyttää taatusti, mutta luukutan kuitenkin. Samalla voisin jälleen kerran kuvailla aamua, jonka ikkunasta näen. Aamunhyssy on pilvinen, kostea. Sadepisarat tipahtelevat lehdistä, puiden oksista, köynnösruusuista. Aurinkoa ei suoranaisesti näy, mutta on se siellä jossain pilvien takana, koska aamu kirkastuu ja valmiimmaksi muuttuu tunti tunnilta. Luonto on muuttanut väritystään, kypsynyt viimeisen viikonkin aikana. Okra, ruskean ja keltaisen syvemmät värit vallitsevat ja hallitsevat näitä lakeuksia. Illalla ajelin tuplien ja Fannyn kanssa, sitä yhdessä mietimme, katselimme. Kävimme itsekkäästi Kalajoella syömässä, ihan vain kesän ja kesäloman loppumisen kunniaksi. Tessa ja Pasi eivät lähteneet, mutta meillä muilla oli kiva ja oli herkullinen reissu.

   Aamuneljä, loistava ajankohta itsekkäälle aamunhyssylle. Reetta minut tavallaan herätti, käytin aamupissalla, neiti jatkoi uniaan, mutta minä tunsin olevani valmis tähän päivään. Pirteänä, ajatuksia ja ideoita pursuavana, tursuavana itsenäni. Äärimmäisen rasittavana, hyväntuulisena, levänneenä virtapiirisätkynä. Olen yrittänyt olla hiljaa, ettei muut ärsyynny aamunhyssystäni. Olen tarkistanut yhden tekstin, viilannut ja avannut, kelannut tätä elämäämme, jopa koko historiaamme. Kaikista kokemuksista ja nykyisestä tilanteestakin huolimatta tunnen olevani voittaja, moni asia on enemmän hyvin kuin huonosti. Ainakin Reetan asioita ja nykytilannetta puntaroidessa. Varmaan aivan sekopäinen ja sairas ajatuskuvio, ulkopuolisen mielestä, mutta antakaa minun pitää tämä visio, sillä minähän pyörin tässä omassa pienilmastossani. Omassa hyssyssäni hyssyttelen.
   Eilinen oli varsinainen organisaation ja puhelinrumban päivä. Sen seitsemää eri asiaa ja aihepiiriä, hoidettavaa asiaa. Eikä vähiten siksi, että Reetta aloittaa koulunsa. Huh, huh! Moni asia on ennallaan, tuttuakin, mutta nyt on uudet haasteet ja uusi koulu. Uudet ihmiset pyörittämässä, ottamassa koppia, ja ennen kaikkea aivan uudenlaista koppia. Elämäämme on jälleen tulossa uusia ihmisiä, joiden kanssa Reetta aloittaa uuden aikajanan, vaiheen, elämässään. Paljon ja isoja muutoksia, toivottavasti positiivisia sellaisia. Illalla kun ajelimme yläkoulun ohi, näimme parakkiluokassa rampin, tuliterän ja eilen rakennetun. Sen näkeminen läikähti hyvällä tavalla, lapseni puolesta. Luokanvalvojan luokkaan on Reettaa varten rakennettu ramppi, jotta neiti pääsee esteettömästi hyrräämään muiden mukana. Asia, jota itse en edes ollut tajunnut ajatella tai kysyä. Miksikö parakki, no kun tämä meidän yläkoulumme on niin iso, että menee tavallaan yli ja sitten on kaikenlaisia sisäilmaongelmiakin, niin näitä niin sanottuja väliaikaisia parakkiluokkia on pitkin pihoja. Myös alakouluilla ja päiväkodeissa moisia tila- ja luokkaongelmia ratkomassa. Taitaa olla osa myös kaupungin virastoista moisiin kontteihin rakennettu. Tarkemmin kun ajattelen on niitä Oulussakin. Sen kuulee aina kävellessä, askeleet ovat ontolla pohjalla, huonejärjestykset tietynlaisia, vaikka kuinka olisi hyvinkin naamioituja versioita. Kivoja ne ovat, ei siinä mitään, ajavat asiansa, ovat tavallaan sellaisia ajattomia ja nostalgisiakin siirrettäviä koppiratkaisuja. Silmää hivelevän kauniita myös, sinisävyisiä kantikkaita laatikoita, riveinä, jonoina, pihoille lykättyinä. Noh, ei ne nyt niin kauniita oikeasti minunkaan mielestä ole, mutta sisältä hauskoja. Varmaan tästäkin ollaan sen kymmentä mieltä, mutta ne ratkovat tiettyjä olemassa olevia ongelmia, hyvä niin.
   Aamunhyssyyni kuului pari isoa pöllökupillista kahvia. Muutoinpa en juurikaan kahvia kaipaa, aamuni sillä käynnistyvät. Kello on nyt seitsemän, kovin on vielä hiljaista. Eilen aamulla aloin kahdeksan pintaan huutelemaan, että on kouluaamuharjoitus, tähän aikaan pitää olla jo koulumatkalla. Natisevia sänkyjä ja tuhinaa, siinäpä se harjoitus, käänsivät vain kylkeään. Höh! Huomenna se oikeasti alkaa, uskon, että sen verran jännittää, että pääsevät ylös jo aamunhyssyssä. Uutta on myös lukio, jonka Tessa aloittaa. Kirjatilauksia ja nettikursseja. Kursseja, joita ei sitten voikaan ladata, kirjoja joita ei sitten saakaan... Onhan taas opettelun paikka. Höh taas. Onneksi tytöt itse handlaavat omat kouluasiansa hyvin, peesaan vain sivusta. Reetan kohdalla pitää sorvissa olla itsekin mukana aika napakasti, lähinnä näissä taustahommissa. Kuinka ja kuka hoitaa koulukyyditykset, kuinka avustajan kanssa, sopimukset, lukujärjestys, opetussuunnitelmat, aikataulut, kalenterit, terapiat, kuntoutukset, kotikoulut mahdollisesti, byrokratia, lappusulkeiset, inhimillisyys, jaksaminen, sairaalakeikat, poissaolot jne... Kuka, mitä, missä, kuinka, milloin, miksi ja häh! Monia uusia puhelinnumeroita, uusia yhteyshenkilöitä. Sama pätee myös Oulun ja sairaalan suunnalle. Uudet osastot, osaajat, henkilöt, tavat ja kommervenkit. Onhan tässä sopeutuminen, varmaan vastapuolillakin... Ja itse yritän pitää näitä piuhoja käsissäni, vastata puheluihin, antaa vastauksia tai hakea vastauksia. Kysyä ja osata ennakoida, selvittää ja jouhevoittaa asioita, ajatella valmiiksi. Olla muka monena. Odottaa yhä kärsivällisesti soittopyyntöihin vastaamisia, jotta osaisin lyödä lukkoon asioita, joita minulta tivataan ja vaaditaan. Kärsivällisyys, mitä sille tapahtuu, venyykö se jalostuuko se vai napsahteleeko se ihan totaalisesti. Ken tietää.
   Aamunhyssyssä soi herätyskellot, tytöillä on omat heräämisharjoitukset menossa. Treenaavat koulua varten, hyvä vain. Ovat aikaistaneet myös iltarutiineja ja nukkumaanmenoaikojaan. Reetta turhautuu kotona tosissaan, ymmärrän lastani. Olen käynyt pieniä, muutaman kilometrin lenkkejä. Vaihteeksi on ollut taas sellaisia äkkisadekuuroja ja todella märkää vettä. Lauantainakin lähdimme auringonpaisteessa kävelylle, ajatuksena kylille mennä pyörimään. Onneksi palasimme takaisin, vaihdoimme autoon ja sitten sitä vettä rysähti ja kunnolla. Olemme autoilleet ja liikkuneet paljon, poistuneet tästä huushollista, pistäneet maisemat vaihtumaan. Eilen luin ääneen Reetallekin epiksriisiä viimeisimmästä osaston tutkimuksista ja lääkäreiden kommenteista viime keskiviikolta. Hymy, ilo ja tyytyväisyys loisti kasvoilta. Moni asia on tietyistä vinkkelistä mitattuna ja katsottuna hyvin ja lääkelista olematon. Pamolia kolme kertaa päivässä tarvittaessa selkä- ja lihaskipuihin. Siis vain yhtä lääkettä tarvittaessa, huikeaa. Sillä joulukuussa lääkelistan pituus oli liki kaksi A4:sta. Olen vähentänyt korvikkeen, valmisruuan määrää yhteen kertaan päivässä, sellaiseen 250 ml:aan vuorokaudessa. Muuten mennään kotiruualla. Uutena olen ottanut "leipäpaistin", kuituja tuomaan. Suoranaista ruisleipää en pahemmin ole uskaltanut suuhun antaa, ettei vedä henkeensä. Sain systeriltä loistavan vinkin "leipäpaistin" tekemisestä, tuttu juttu, jota en ollut osannut itse ajatella ja soveltaa. Olen tehnyt sitä ruisleivästä lihaliemeen keittämällä, sitten lämpimään seokseen lisäksi voinokare ja vaikka jotain tahnaa. Nyt käytin mätitahnaa ja neiti tykkäsi kovasti. Napakan suolaista ja samalla tuttua rukiista, lämmintä ruokaa. Eilen puolestaan liotin ruissipsejä vedessä, ajoin soseeksi ja lisäsin piimään. Tämä oli niin juoksevassa muodossa, että menee ihan hyvin pegnapinkin kautta. Tytöt tekivät eilen tonnikalapastaa, sekin upposi loistavasti, oikein syömällä. Tein alkuviikosta kasvissosekeittoa, se oli myös niin juoksevassa muodossa, että saimme osan tiputettua letkun kautta. Emme ole painostaneet suun kautta kokonaan syömiseen, koska välillä yökkäyttää ja tekee tiukkaa. Mieluummin hyviä makunautintoja ja kiinteää kunnolla suun kautta, suurimmat nestemäärät ja vähemmän hyvän makuiset sörsselit suosiolla letkun kautta. Pakolla ja pakottamalla emme voita mitään, onneksi on olemassa tuo ruokintareitti vatsan läpi. Keväällä joku ohjeisti, että vuorokauden nestemäärä pitäisi olla 1500 ml. Pidämme siis tarkkaa nestepäiväkirjaa, joten yritimme oikeasti pumpata määrätyn määrän joka päivä. Lukuisia kertoja Reetta sitten yökkäili, ihmekös tuo jos oli täyteen pumpattu lientä ja me häntä höykkyytimme, nostelimme, potatimme, kantelimme jne. Nyt olemme kokonaisnestemäärää vähentäneet, samalla on yökkäilyt vähentyneet, lähes loppuneet. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelin aiheesta, oikein olemme ajatelleet ja toimineet. Handlaamme asian kyllä. Tällä hetkellä vuorokauden nestemäärä on noin 1200 ml, se vaikuttaa passelilta, toki sekin on vain suuntaa antava. Nesteitähän saa myös ruuasta, emme todellakaan tuijota liian tarkkaan ja vaihtelua on tilanteiden mukaan, helteillä enemmän ja kulutuksen mukaan.

   Nyt se aamuaurinko voitti, oikoo säteitä suoraan silmiini koivujen lävitse. Vihreän ja keltaisen lukuisat eri sävyt saavat lämpimän tujauksen, valon hohteen. Taivas selkenee huomattavasti, aamuiset pisarat ja kasteet kuivuvat, katoavat kastehelmi kerrallaan. Kello lähentelee kahdeksaa, neljä suhteellisen kivaa aamunhyssyn tuntia jo takana. Ajatuksena on keittää tälle päivää vihreää voimakeittoa, pakasteherneitä ja pinaattia, loraus mielikuvitusta... Paas  kattoo maistuuko. Kalenterissa on muutama merkintä tällekin päivää. Nyt paistan herkkusieniaamukokkelimunakkaan ja aloitan äänekkäämmän rampan kalakatuksen, nyt olen hyssytellyt tarpeeksi aamunhyssyssäni. Reetakin nousi ja aamuinen hymy nousi myös silmiin saakka. Hyvää hymyilevää ja aurinkoista aamua sinullekin.

torstai 4. elokuuta 2016

AJATUSKARUSELLI

Torstai aamu, kello 7.30, hiljaista. Aurinko siivilöityy jälleen Mökömajan takaa, koivun lehvien lävitse, peltojen yli. Kissoilla aamukastetta varpaissa, kun yöjuoksuiltaan palasivat. Nyt on aamupalat tarjoiltu, rapsuteltu ja varpaidenvälit ovat tarkassa puhdistuksessa, kissoilla. Minä aamukahviani hörpin kulahtaneessa yöpaidassani, kulahtaneeksi itsenikin tunnen, eikä se ole ollenkaan uutta. Varpaidenvälinikin ovat tälle aamulle puhdistamatta... Tärkeä tieto sekin, haha. Kävin yöllä pari tuntia hereillään,  punnitsin asioita, mietin, järjestelin, funtsin, pyörittelin, kelailin, kaikkea mitä ajatuksille voi tehdä. Onneksi myös niiden järjestystä tsiikailin, hyvin ovat ennallaan ajatukset, ei ne suurempia järjestelyjä tarvinneet. Olen faktojen kanssa ajan tasalla, kaiketi, näin yöllä tuumasin. Harvoin minun valvoa pitää, en tarkkaan syytä viimeöiselle tiedä. Minulla on loistavat unenlahjat. Mutta käpäisimpä valvomassa, sitten jatkoin untani tyynesti.
   Kaiketi eilinen Oulun kontrollikeikka, sehän jää kiertämään ajatuskaruselliin, vaikka karusellista saimme niin voittajina ja hyvien asioiden kanssa poistua. Toki jouduimme opettelemaan uudella osastolla käyntejä, iso kourallinen uusia ihmisiä, joille selittää, vakuutta, pilkkoa, avata, todistaa, todistella ja olla itse myös kuulemassa ja ennen kaikkea oppimassa. Kuulemassa diagnooseja, suunnitelmia, uusia asioita, ihan uudesta vinkkelistä, uusilla termeillä jne. Se vaatii minulle sopeutumista, uskon että Reetallekin.
   Omalla osastollamme, siis omaksi lasten syöpäosastoa ajattelen, kävimme aluksi. Tarkkaa syyniä, hyviä laajoja keskusteluja, lämminhenkistä otetta, ravitsemusterapeuttia, koulupalaveria. Hirvitti kuinka täyttä osastolla jälleen oli, uusia lapsia, tuntemattomia tarinoita, uusine kohtaloineen ja väsyneitä vanhempia... Meille osoitettiin sängytön kantasoluhuone, lähinnä terapeutin ja lekurin ajaksi, muutenhan koppi ahisti alta aikayksikön. Hoitohenkilökunta oli lähestulkoon uutta, uudistunutta ja lomittajia, onneksi muutama tuttu kasvo oli mukana. Ravitsemusterapeutilla ei ollut huomautettavaa, handlaamme hyvin, olemme tehneet oikeita muutoksia, vaikka olemmekin korvikkeen määrän omatoimisesti puolittaneet. Neiti vaikuttaa sopusuhtaiselta ja hyvinvoivalta, kotiruokamme on monipuolista ja tukee suosituksia. Lääkärinä oli ennestään Reetan muistava lääkäri, mikä itselle on aina tärkeä asia, silloin on vertailupohjaa ja hänellä juoni selvillä. "Edistystä tapahtunut kovasti, ei tunnista samaksi tytöksi kuin loppuvuodesta, hyvältä vaikuttaa." Toipuminen, palautuminen, elpyminen, millä nimellä sitä Reetan nykyistä tilannetta kutsutaankaan on monillakin mittareilla ollut nopeaa, vaikka meikäläisen kärsimättömälle luonteelle sekin aikahaarukka on ollut valtava savotta, sumuinen putki lusittavaksi. Joka kerta huomaa, että paljon on kehitystä, joskin monen mielestä pienen pieniä asioita, tapahtunut muutamassakin kuukaudessa. Itse asiassa olen tajunnut, että me olemme soittolistalta unohtuneet ja pudottu. Kesäkuun hoitopalaverissa moista asiaa ei kukaan ottanut esille, joten sen jälkeen näitä "holhouspuheluita ja raportteja" emme ole saaneet ja antaneet. Onko se hyvä vaiko huono asia? Kenen kannalta mitäkin. Toisaalta sitten kun kerralla rykäsee kolmen kuukauden muutokset se on itselle raskas savotta muistaa, kun niistä ei löydy aikaisempia merkintöjä. Muistanhan minä, sekin on jännä juttu, mutta omaa rajallista kapasiteettiani se tuntuu kuormittavan. Ainakin eilisten rykimisten jäljiltä sain kunnon jysärin, joka jomottaa edelleen.
   Koko laumalla lähdimme aamulla ennen kahdeksaa ja kotiuduimme kuuden pintaan, koko aika napakkaa tahtia sairaalassa, osastolta ja henkilöltä toiselle. Sitten on näitä hienoja oransseja mööpeleitä, jotka korvaavat ihmiset, niille kun korttia vilautin, ne väittävät meidän olevan väärässä paikassa. Onneksi löytyi aito ihminen, joka todisti meidän olevan oikeassa paikassa, tosin siltikin olimme mm. toimintaterapeutilta hukassa, perään soittelivat missä olemme. Emmekä periaatteessa itsekään tienneet missä olimme, kun olimme uusilla käytävillä ja odotusauloissa. Tähän asti kun aina osaajat ovat meidän luoksemme tulleet, nyt meidän piti lähteä osaajien luo. Toki tutkimus-ja hoitotilat kun näin, niin ymmärsin miksi, sillä mehän olemme uusien asioiden kanssa tekemisissä. Ja samaiselle osaajalaumalle jonotti muitakin lapsia.
   "Kenen luvalla?" oli se kysymys jota osasin odottaa, koskien lääkkeiden lopettamista. Samalla neurologi vahvalla eleellään kätensä rinnan päälle lukitsi, varmasti tekomme kirpaisi ja oli tyrmäyskin, sillä saamamme ohjeet olivat kesäkuussa aivan muuta. Toki samaa asiaa monilta kanteilta hänenkin kanssaan avasin, eikä Reetan spastisuus ole ainakaan lisääntynyt, vaikka spastisuuslääke on lopetettu. Huippuosaajankin mielestä edistystä, palautumista ja kehitystä on tapahtunut, sitten kesäkuun. Toki jäykkyys ja lihaksien napakkuus on edelleenkin ongelma, mutta kyseisellä lääkehoidolla sille ei saatu haettua vastetta, vaikka kuinka kovilla paukuilla ammuimme. Haittavaikutuksia kyllä. Eikä suoraan voi tietenkään todistaa, että lääkkeen lopettamisen vaikutusta olisi Reetan syömisen palautuminen ja puheen hakeminen, ei tietenkään. Mutta katse on terävämpi, sitä ei kukaan kiellä, reaaliaikainen mukana seuraaminen, laajemmat liikkeet, jaksaminen, liikkeiden hallinta ja kehitys ja kaikinpuolinen skarppius ovat todellisuutta. Lääkkeettömyydestä johtuvaa tai siitä huolimatta tapahtuvaa, ihan mistä vinkkelistä asiaa punnitsee. Toki Reetan olemus muuttui täysin, jäykistyi, kangistui ja muuttui säikymmäksi, kun uudelle osastolle menimme. Jälleen lauma uusia ihmisiä ylitse puhumassa, vääntelemässä, jälleen ylitse kommentoimassa ja heiluttelemassa, jälleen ohitse puhumassa ja ajatuksiaan heittelemässä. Kun toinen on viskattuna steriilille isolle hoitopöydälle vieraiden ihmisten toimesta, syynättäväksi, kopeloitavaksi... Ei kiva, ja näin se lapseni ilmeestä. Ymmärsin täysin Reetan ilmeitä ja olemusta. Kun sitten Reetalle itselle kerroin asioista suoraan, selkokielellä, sen mitä itse osasin selittää ja kohdistaen, mitä lääkärit ovat mieltä, näin helpotuksen lapsen katseessa. Hymyn ja innostuksen suunnitelmista, kun ne kerrottiin justiinsa ja hänelle itselleen. Uudet suunnitelmat botoxhoidon aloittamisen suhteen olivat tiedossa, siksi olimmekin siellä, mutta halusin siitäkin paljon lisätietoa, lastani puolustaen ja kotihoidon asioita miettien, koulunkäyntiä funtsien... Hänen etujaan punniten, olimme samoilla taajuuksilla, ei kipsiin vaan hoidetaan edelleenkin samoilla lastoilla kuin tähänkin saakka. Kipsaaminen olisi aika rankka veto, kun kyseessä on kaksi jalkaa ja yksi käsi, oikea on sen verran hyvässä kuosissa, ettei tarvitse piikkien lisäksi uusia tukia. Kenties kämmenlastat, kevyet sellaiset sormia rentouttamaan. Mutta tälläkin hoitomuodolla ja sen kokeilemisella on suhteellisen kiire, koska asennot saattavat muuttua pysyviksi pidemmän päälle. Tiedetään... Uutena tuli ihan hyvä ehdotus korsetista, jokin uusi juttu jälleen, vaatteiden alle puettava ja materiaali jäi vielä epäselväksi. Ranka on pääsääntöisesti ollut suorassa, Reetan kroppa pysyy hyvin ja kehonhallinta on ollut keväästä saakka hyvä, kunhan pääsee vaihtelemaan asentoa, eikä tarvitse tylsistyä pyörätuolissa. Eilen väsymys ja tylsistyminen oli todella selkeää kehonkieltä, mistä moiset johtopäätökset tehtiin, toisaalta kehonhallinnan tukemien, ei sekään huono asia ole. Mutta jälleen yksi tuki lisää... Mutta nyt kun vasemmassa kädessä on sen seitsemän tuntia päivässä napakka, raskasrakenteinen lasta, se väännättää kroppaa oikealle. Onko se sitten spastisuutta vai aivan realismia. Kun Reetta istuu pyörätuolissa siinä on hyvin tilaa olla, mutta kun siihen laitetaan suoraksi kättä vääntävä iso ja painava lasta, niin tila yksinkertaisesti loppuu, jolloin kroppa myötäilee lastan liikerataa ja antaa tilaa sille. Tarkensin vielä palaverin lopuksi mielipidettä siitä baklofeenista, eli spastisuuslääkkeestä. Jatkamme, jee, ilman lääkkeitä nyt. Kokeillaan botoxhoitoa ja lastoilla tukemista, monipuolista fysikaalista kuntoutusta, seisomatelinettä jne, niin kuin tähänkin asti. Myöhemmin voidaan harkita baklofeenipumpun asentamista, sillä tavalla samainen aine saadaan suoraan selkäytimeen ja haittavaikutukset ovat tablettihoitoa pienemmät. Se ei aiheuttaisi samoja päähän ja olotiloihin kohdistuvia haittavaikutuksia, kuin tabletit. Näin minun annettiin ymmärtää, että toimintamekanismi olisi erilainen... Tuokin pumppuasia on ollut puheissa jo marras-joulukuulta lähtien, ei siis uutta sekään... Itselle on tärkeää, että suunnitelmat tähtäävät pitkäjänteisesti, suunnitelmallisen toiveikkaasti, kauas, vuosienkin päähän. Se on hieno putki tsiikata, pitkä, jonka päässä on valoa!

   Jänisrutto, oli Pasi eilen saama diagnoosi. Viimeinkin. Olimme moottoritiellä ja matkalla osastolle, kun vastaus saapui. Nyt napakkaa antibioottitykitystä. Lueskelin, että Pohjois-Pohjanmaa on yleisintä jänisruton esiintymisaluetta, mistä syystä sitäpä ei tiedetä. Vuosittain 50-100 henkeä sairastuu siihen, monilla iskee myös keuhkonkuume lisäksi. Hyttyset ovat yleisin levittäjä, tulehtuneet haavaumat niiden jäljiltä ovat tälle rutolle ominaista. Jänisrutto saattaa olla jopa hengenvaarallinen, muualla päin maailmaa siitäkin on eri kantoja olemassa, joissa kuolleisuus on aika korkea. Ei siis leikin asia, huomasin... Vasta-aineet testattiin viikko sitten Oys:ssa, kun Pasi sinne päivystykseen ja sisätaudeille lisätutkimuksiin ohjattiin. Labroja otettiin sen seitsemän kertaa ja päivystyksissä hän oli kymmeniä tunteja tuona kuumeisena kahden viikon aikana. Samaan aikaan myös Tessa ja Fanny kävivät viiden päivän napakassa kuumeessa, jonka syytä en tiedä, tuskin ruttoa tai pikkurutto, pupurutto. Onneksi vastaus saapui juuri ennen kuin olimme osastolle menossa, sain keskustella heti lääkärin kanssa Reetan kantilta tuostakin asiasta. Ei ole syytä ottaa vasta-aineita, koska tyttö on oireeton, vaikkakin muutama viikko sitten oli jatkuvasti pahkuroille kupattuna. Pasi ei kuitenkaan yhä jatkuvasta lämpöilystä johtuen mukaan sairaalaan tullut. Eli se keikka jäi minun harteille. Kun olen ollut pääsääntöisesti tämän pari viikkoa sairastuvan ja tämän kenttäsairaalamme ainoa kokoaikainen työntekijä, olin ja kävin aika väsyneenä. Huoli oli aika monipuolinen käsite, mistä on kyse ja onko se kuinka tarttuvaa ja muutama muukin ajatus ajatuskarusellissani vilahti. Sunnuntain Pasi kykeni ottamaan sen verran huushollista koppia ja nostelemaan Reettaa että minä huitaisin unta nuppiin. Siis lyhyesti sanottuna osallistumaan edes jollakin tavoin Reetan hoitoon, sillä hoitohan on kokoaikaista ja jatkuvaa. Nukuin ja nukuin, kävin valveilla ja nukuin taas. Kroppa huusi lepoa, akuuttihuolista vapautumista, edes hetkeksi. Onnistuin jotensakin ja taas kulkee. Sunnuntaina omat niskarankani pullistumat ja kulumat muistuttivat olemassaolostaan ja lamauttivat minut niiltä osin, en ole kone en. Jälleen kuuntelen tarkemmin, kun siihen tilaisuus on. Mutta kun siihen ei ole tilaisuutta, on vain mentävä ja tehtävä, mitä on tehtävä. Vihjaukseen siitä, että minun pitäisi viedä mieheni tutkimuksiin, en ota oikein nyt kantaa. Rajansa minunkin huolehtimisella ja holhoamisella on... Kokoaikaisen kenttäsairaalan ainoan hoitajan ideaalitilannehan on se, että lastaan kolme kuumeista potilasta autoon, yhden pyörätuolilaisen mukaan, yhden seuraksi, holhoan holhottavat labroihin, tutkimuksiin ja päivystykseen, kuuntelen kiukkukohtaukset, samalla hoidan apteekkiasiat ja safkat koko laumalle, punkkikarkoitteet eläimille ja muutaman matokuurin...  Paljon tein ja holhosinkin, mutta osa kopeista kuuluu asianosaisille, huoltajuudellanikin on tietyt rajalliset rajat. Monta labrakeikkaa ja puhelua hoidin, kuskausta suoritin, olkoon yhteenveto aiheesta. Näinä viikkoina olen äidin asioiden hoitamisen laiminlyönyt täysin, mikä aiheuttaa morkkista ja roskiin heitettäviä kesäkukkia ynnä muuta vastaavaa... Unohdettujen listalla ovat myös omat asiani, tarpeeni ja oma hyvinvointini, nekin vaatisivat jälleen korjausliikettä ja kohennusta, itsekkyyttä. Aikomuksena on ryhdistäytyä, kunhan kykenen ja saan aikaiseksi. Joillakin nousee niskakarvat pystyyn kun kirjoitan omista tarpeistani ja itsekkyydestäni... Ihan sama, pakko löytää omat tavat jaksaa, olkoon ne sivusta katsojasta kuinka vääriä tahansa, saapi tulla kokeilemaan...

   9.27 napsahti kelloajaksi. Reetta nousi ylös, kävi tuossa aikaisemminkin hereillään, mutta jatkoi uniaan. Terävä ja hymyilevä pimu nousi, kaunis teini. Minulla on niin hyvä mieli Reetan puolesta, se heijastuu Reetasta itsestäkin. Venytteleviä kaunokaisia, joskin hiukan peikon oloisia, alkaa nousta jokaisesta nurkasta. Meidän kesäämme on kuulunut suhteellisen "oikeat" päivärytmit, jokainen aamu tytöt nousevat ihan oma-aloitteisesti kymmeneen mennessä. Meidän huushollissa kun ei tulisi kuuloonkaan, että nukuttaisiin koko kesä pitkin päivää tai iltapäivään. Ei todella... Onhan myös nuoria joilla päivärytmit vinksahtavat täysin. Toki nuo meidän teinit eivät myöskään notku öitä kaupungilla, viihtyvät edelleen kotona, liiankin perusteellisesti joskus. Kuulin, että alkavat itse rytmejään muuttamaan vielä aikuisemmaksi herätyksiksi, koska koulutodellisuus on aivan käsillä. Vastuullista ajatuskarusellin pyöritystä tuokin, maalaisjärjellistä toimintaa, koska itsehän heidän pitää osata vastuu moisista asioista kantaa. Ja kun tämä huushollimme vaatii imurointia ja äänekästä arjen pyöritystä päivittäin, en todellakaan alkaisi hiimailemaan ja varpaisillaan kulkemaan iltapäivään saakka, ettei uni häiriinny. Hommathan kasaantuisi ja paakkuuntuisi ihan totaalisesti. Kun pyörähdän aamulla imurin kanssa ja pistän koneet hyrräämään voin sitten suihkunraikkaana jatkaa päivääni. Useina aamuina käymme Reetan kanssa saunassa heti imurointisession jälkeen, se on hyvä tapa aloittaa päivä. Toki jos päivätirsoja tytöt haluaa, sekin onnistuu, saavat ottaa, ovat tottuneet metelissä nukkumaan. Eihän koko huusholli voi lamaantua jonkun tirsojen ajaksi, ei myöskään hiljaista ollut, kun minä sunnuntaina vedin unta nuppiin. Tuttu ja turvallinen älymöly kuului kun hereillä kävin.
   Reetta istuu niin suorana, niin ryhdikkäänä. Pää pyörii ja "juttu" luistaa. Raajat ovat rennot, liikkuvat, olemus vapautuneet leppoisa. Ja tuo hymy, se on ihan silmissä saakka ja tuttu nauru kajahtelee heti aamun pöhölöyksiä katsoessa. Tälle päivälle kalenterissa ei ole merkintöjä. Tosin eilen vaihtamamme ruokinta-automaatti ei toimi ihan moitteettomasti, ärsy, paas kattoo pitääkö se vaihtaa. Edellisen vein vaihtoon kun se alkoi naputtamaan, tässä ei pysy virrat eikä asetukset. Korttitilaus napsahti äsken ja illaksi teekutsu, viikonlopuksi kenties paljuilua, yhdet pihapirskeet, toivottavasti myös tanssimaan ehtisin, sunnuntaina odottelemme vieraita. Vieraita olemme saaneet ihan matkojen päästä, kiva kun meillä käydään ja uskalletaan tulla. On helpompi ottaa vieraita meillä vastaan, kuin lähteä itse kylään, ihan Reetan asioiden helppoutta ajattelen. Mustikoita yritin Fannyn kanssa, yhden piirakan verran löytyi. Mutta minäpä saalistin sieniä, mikä on jättikiva juttu. Löysimme myös laavureitin Reetan pyörätuolilla ajettavan, odotan että pääsemme sinne koko laumalla. Ensi viikolla alkaa koulu, sekin vaatii kalenterin päivittämistä, kunhan vain kaikki asianosaiset kertoisivat aikatauluistaan, jotta saan koottua yhteenvedon. Toimivan ja kohtuullisen Reetan kannalta. Mutta nyt siihen imurinvarteen ja ajatuskarusellia pyörittämään ihan arkisissa asioissa. Mitäkö tänään tekisi, missä järjestyksessä ja mitäkö syötäisiin. Minäpä aloitan aamuni nyt metsäsienimunakkaalla, njam. Nauhuksissa on heti aamusta neitoperhosia lauma, yhdeksän on se perusmäärä. Aurinko paistelee, jatkukoon päivä ryhdikkään iloisena ja hyvillä asioilla. Ajatuskarusellini on kirkas, humoristinen ja värikäs. Vauhti passeli, kyyti turvallista, en pelkää putoavani tai että liikaa huimaisi... Tsadaaa!