TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 21. lokakuuta 2014

ETAPPEJA

Etappeja, rasteja, määränpäitä, tavoitteita, välietappeja, saavutuksia, maaleja... mitä ne nyt onkaan, aina uusia saavutamme. Niitä on jälleen paukkunut rytinällä meillekin, joten siksi ajattelin hiukan aihetta avata... Tai siis lähinnä nyt paukutan tulemaan seuraavaa...




                                                          KÄDENJÄLKIÄ
                                         TIINA PIIPPO JA TYTÖT, SEKÄ PASI


                                                          20.10.-10.11.2014
                                               AKUSTIIKAN AULATILAT


                                              Avajaiset tänään ma 20.10.2014
                                                            klo 17.00    2. krs


                                                     OLET TERVETULLUT!






Kirjoitan lisää, jahka tässä ehin...


   Huomenta maailma, on tiistai.
Avajaiset oli ja meni, kiva ilta. Yksi koko perheen etappi jälleen saavutettu ja tavoitettu. On se vaan jännä, kuinka se yhteistyö meidän poppoolla tuollaisissa asioissa luistaa. Tytöt ovat erittäin nohevia ripustajia ja näyttelyn pystyttäjiä, taulut nousevat seinille itsestään. Minä saan ikään kuin kauko-ohjata ja homma etenee. Mikäli käyt näyttelyssämme, muistathan pistää vieraskirjaan nimesi ;-)


   Päivämäärissä on jälleen yksi vaikea ylitetty, nimittäin 18.10. Yksi elämäni raskaimmista päiväyksistä, juuri silloin Reetta sai diagnoosin, jo neljä vuotta sitten. Kuinka tuohon päivämäärään kuuluisi suhtautua? Siinäpä se. Minulle se on tavallaan ollut raskas päiväys, mutta voihan asian kääntää toisinkin. Tämän opin yhdeltä äidiltä, jonka lapsella paukkuu samaiset vuodet, sehän on juhlan paikka. Juhlan siinä mielessä, että meillä on lapset joita juhlia. Vuodessa, kahdessa, kolmessa ja neljässä vuodessa moni lapsi, osastokaveri ja kohtalontoveri on joutunut jättämään matkansa kesken. Antamaan periksi... Meillä on kaikkien näiden vaikeiden, raskaiden, epätodellisten, hullujen ja uuvuttavien vuosienkin jälkeen omamme. Eli yritän kääntää ja käänsinkin oman aivoitukseni uusille urille ja päätin ottaa asia juhlan kannalta. Pistimme pystyyn pikku pirskeet; saunomista, asiasta puhumista, hehkutusta, omatekoisia lihapullia, lohkoperunoita ja kuppikakkuja, neljä upeaa vuotta, kaikesta huolimatta. Eli tärkeä etappi.
   Viime tiistaina Reetalla oli jälleen polipäivä. Kauhealla vauhdilla vilahtavat nämä kaksiviikkoiset, tavoitteet, kalenterimerkinnät. Päällisin puolin kaikki on hyvin, kaikesta huolimatta. Pistänpä labrat pitkästä aikaa; Hb 113, trompparit 298, leukkarit 2,3, neutrofiilit 1,7, diffi puhdas!!, alat 520. Eli hyvät labrat, vaikka maksa-arvot ovat kohonneetkin. Leukkarit tavoitetasolla. Pitkästä aikaa kokeissa otettiin myös IGG, tai jokin muu kirjainyhdistelmä, se kertoo jostakin puolustushippusista, immunologisesta vasteesta ja sen sellaisesta, lähinnä talven pöpökantoja ajatellen. Asian minä otin puheeksi, koska infulenssarokotusmääräykset perheellemme osastolta saimme. Tiedän monille lapsille annettavan tähän liittyviä "paukkuja", eli tukea. Reetalle ei ole koskaan moisia hoitoja annettu, mikä sinänsä on aika uskomatonta kun ajattelee kaiken koetun, hoidetun ja paukutetun jälkeen. Kuulemma alentuneet kyseiset arvot ovat olleet aikaisemminkin, mutta korjaantuneet itsekseen. Näillä näkymin ensi käynnillä, 30.10. tätä mömmöä sitten tiputetaan. Ihan siksi, että ei mikään iskisi, semmoinen ulkopuolelta tuleva ja elimistöä kuormittava pöpö. Ihan siksi, että lapsemme jaksaisi ottaa näitä hoitoja vastaan ja taistella. On tuolla aineella nimikin, mutta minua ei itse asiassa jaksa se kiinnostaa, ihan sama kunhan siitä on hyötyä...
   Raskas reissu, tuo polikäynti meinaan, aina se on. Kaikkien niiden faktojen jälkeen, rivien välistä ymmärretyn perusteella ja kohtaamisten jälkeen... Mutta kun minä vain haluan, jaksan, uskon ja toivon yhä, että tästä selvitään. Ellei lääketieteellisesti, niin sitten ihmeiden kautta. Piste! En halua tuota toivonkipinää sammutettavan, vaikka tilanne on epätodellisen epätietoinen lääketieteellisesti ja tilastojen perusteella. Kun lapsemme voi hyvin, niin se olkoon siitä todiste. Kun lapsemme sanoo olevansa terve, niin olkoon se tavoite ja käsite. Kun lapsemme sanoo voivansa paremmin kuin joskus on voinut, niin kyllähän minä sen haluan uskoa. Näenhän minä, tunnen lapseni, kas kummaa näiden vuosien ja kauhean skarppien tuntosarvieni ansiosta joskus liiankin hyvin. Muistakaa meidän Reettaa  iltarukouksissanne yhä, yhä ja yhä... Puhaltakaa siihen toivonkipinään, ettei se pääse koskaan sammumaan.
   Kortisoniviikko takana, siinä meinaa itselläkin usko, toivo ja luottamus loppua, vaikka kuinka yrittää. Se on kauhea lääke, kuinka se vaikuttaa lapseemme pienelläkin annostuksella. Tavallaan minulle se on aina painajaisviikko, olen suoraan sanottuna hermop...., koko se viikon. Onhan tuo nyt nähty, useampaan kertaan. Toki itsellä se asenne on jo nykyisin valmiiksi ladattuna, kun annan ensimmäisen tabletin, voimattomuus on valmiiksi ihan tapissa... Eikä se ole kiva, vaikka kuinka yrittää esivalmistella, oikaista, latautua ja ajatella positiivisesti. Välillä tuntuu, että minä oirehdin ihan yhtä herkästi kuin lapseni, lieko tämän symbioosin aiheuttamaa. Tai kärsinkö näitä asioita ihan oikeasti jo lapseni puolesta. On se kärsimysviikko; lapselle, itselle, perheelle, koko huushollille. Reetallahan kortisoni jalostaa kaikki tunteet potenssin kahdeksan, aiheuttaa levottomuutta, raivoja, ylilyöntejä, herkistää, vaikeuttaa keskittymistä, väsyttää, uuvuttaa ihan voimattomaksi, pistää itkemään, naukumaan, volisemaan, käsittämään väärin ja puhumaan kauheita... Se syö sielua, noin niin kuin tiivistettynä. Kyseisellä viikolla laumamme kielenkäyttö ja käyttäytyminen on todellakin painokelvotonta, siihen syyllistyvät kaikki. Hormonihuurut sekoitettuna kortisonihuuruihin, todella kiva coktail nautittavaksi. Huh, mutta nyt se on taas takana, seuraava vasta kuukauden kuluttua. Reetalla on nyt ollut parin lääkkeen tiputuksen jälkeen kutinaa. Mietin josko ne maksa-arvot kutittelee, ajatus meni polillakin läpi. Antihistamiinia annoin kaksi kertaa, sillä selvisimme. Onhan se yhtälö, kortisonin kanssa vielä jatkuva kutina. Ihme, että lapsi sentään yönsä kohtuullisesti on saanut nukuttua. Mutta kyllähän tuo kaikki yöuniinkin vaikutti, mikä taas päivällä uuvutti, mikä taas omia kauhuskenarioita jalosti... Viime viikon Reetta oli koulusta pois, ihan inhimillisyyteen vedoten. Se on hirveä tunne, kun oma usko alkaa lapsen rinnalla loppuman ja toivonkipinä hiipumaan, se on pelottavaa, enkä halua sen jäävän pysyväksi. Onneksi tänään toivonkipinä on saanut jälleen uuttaa hohtoa, se ihana ja tärkeä liekki palaa taas! Eli mielestämme olemme jälleen savuttaneet tärkeän etapin, märänpään ja tavoitteen.
   Toisaalta, kortisonien voimalla Reetalla aukesi uudenlaiset maalaukset ja kädenjäljet. Kyllä siinä pensseli heilui ja maalit roiskui, kun neiti päätti maalata abstrakteja tauluja. Olen lopputuloksista hengästyneen ylpeä! Ihan uutta Reettaa, ihan uusia tekniikoita, ihan uusia värejä, ihan uusia aiheita. Tuon tuostakin neiti heitti pensselit menemään, aikoi lopettaa koko maalaamisen, eikä koske enää mihinkään... Kun huurut laskeutuivat niin neiti tarttui taas pensseleihin ja sai aikaan hengästyttäviä juttuja. Eli keittiömme oli viimeiset viikot valmiudessa koko ajan. Nyt on sitten jälleen yksi tavoite saavutettu, keittiö keittiöksi palautettu. Sekin on aika hieno asia kohdata. Kyllä meikämamma sai sunnuntaina kiksejä, kun pääsin imuroimaan, pakkamaan pensselit ja maalit. Se oli hieno tavoite ja etappi. Harvoin siivoamisesta niin paljon nauttii.
   Minulla on ollut myös kolmisen viikkoa, ainakin, todella raivostuttava yskä. Varsinkin öisin, semmoinen kuiva kutiseva ja valvottava. Pasi röhisee myös. Muilla tytöilläkin on omat flunssataipaleensa takana, Reetta on onneksi säilynyt terveenä. Mielestäni yskimisen suhteen on myös tietty tavoite saavutettu, olen pystynyt nukkumaan kaksi yötä ilman röhää. Jippiai, unta nuppiin meiningillä! Upea saavutus. En minä nyt yskösmittarilla itseäni vielä terveiden kirjoihin laske, mutta suunta on oikea. Mikä oudointa tai hienointa tästä yskästä huolimatta on se, että tanssiessa en yski. En kerta kaikkiaan yhtään. Mutta voihan vitalis, kun biisi loppuu ja tauko tulee, niin yskin kauheasti. Virkayskäkö? Eli olen siis pyrkinyt pitämään itseni tanssiliikkeessä noin niin kuin lievästi ilmaistuna. Kuluneen viikon aikana minut on kotoa vapautettu tanssimaan lukuisia kertoja, olen siitä todella, todella iloinen. Se on minulle niin tärkeää! Niin lataavaa, niin voimauttavaa. Torstain kursseilla, kun tilanne kotona oli akuuteimmillaan ajatus herpaantui hetkeksi. En kyennyt keskittymään kun todellisuus hulvahti päälleni, sekosin askelissa silmänräpäyksessä. Foksitaidot katosi huitsin kuikkaan ihan tuosta vaan, muutuin raahattavaksi kaappikelloksi. Riitti silmäys kelloon ja muistin; kortisoniaika, sytostaattiaika ja tehostesytostaattiaika... Kyllä siinä tanssittaja ihmetteli minkä jarrun päälle vetäisin, tökkäsi heti. Hytkyminen loppui kuin seinään. Aika pelottavaa, kun se tulee täydestä vauhdista, aiheuttaa pian ketjukolarin tassiparketilla... Onneksi sain itseni koottua ja aloin taas hytkymään.
   Tänään on taas bileet, Kaino täyttää 5 vuotta. Kuulemma lemmikkieläinliikkeeseen herkkuostoksille, harjausta ja paapomista. Mikäli yhtään lapsiamme tunnen niin eiköhän se ole illalla juhlakattaus, herkkuja ja muuta kivaa. Kukkia meillä onkin jo valmiiksi, saimme näyttelyn avajaisissa ihania kimppuja. Tavoite tuokin, koiran viisivuotisetappi.
   Aamulla nousin Reetan kanssa muita aikaisemmin. Pelasimme muutaman erän Skipboa. Tytöillä on koko viikko syyslomaa, saavat vötkyillä rauhassa. Reetta on palautunut jälleen omaksi ihanaksi itsekseen, se on aina tavoite jota odottaa... Tytöt ovat pelanneet ahkerasti myös sählyä ja sulkapalloa. On hienoa, että Reetta on jaksanut lääkkeistä huolimatta ottaa hien pintaa ja purkaa aggressionsa pelikentille, se on monta paukkua vähemmän kotona heitettäväksi. Kertoo myös loistavasta fysiikasta.  Jaksamisesta ja asenteesta, voisihan sitä sängynpohjallekin naukumaan jäädä. Niin kuin itse kukin, mutta ei se sillä kummene, parasta on pitää itsenä liikkeessä, asettaa aina uusia tavoitteita, etappeja ja määränpäitä. Se on tapa pysyä pinnalla, räpiköidä tai kelluskella etapilta toiselle. Nyt kun on näistä viime viikoista taas selvitty, niin pitää tsiikata jotain uutta ja kivaa kalenteriin ja elämään. Ei sen tarvitse sirkushuveja olla, kunhan on aina jokin ponttooni jossakin, mitä kohti pyrimme. Aamuaurinko on pirteän kaunis, pikkupakkanen ja upea syysluonto. Olen oivaltavinani, että tästä päivästä on tulossa kiva!
  
  

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

ELÄMÄNHALLINTAA

Koetko hallitsevasi elämääsi? Oman elämäsi hallitsija oletko tai luuletko olevasi? Mitkä ovat moisen asian mittarit? Minä en ainakaan enää luule yhtikäs mitään, siis oman elämän hallitsemisesta. Kunhan pyörin mukana omassa elämässäni, hallitsemattomasti. Hah, ha haa, siis todella hallitsemattomasti.
   Itse asiassa näin vilahduksen jostakin ohjelmasta, jossa joku tutki jonkun asuntoa. Tämä joku löysi asunnosta vaatepinoja, paperipinoja, lehtipinoja, tavarapinoja, mitä nyt yleensä ihmisen elämässä voi pinota ja kasata... Ja tämä joku sanoi, että tämä toinen joku, jonka talossa hän oli, ei hallitse elämäänsä. Sen kuulemma näkee pinoista... Käänsin kanavaa siinä vaiheessa, voihan himpskatti, en kestänyt enempää. Tämä joku kun meidän huusholliin tulisi pyörimään ja lukuisiin eri aihepiirien aiheuttamiin kasoihin törmäsi, niin eihän meillä ole mistään elämänhallinnasta hajuakaan. Ei totisesti!


   Kun avaa ulko-oven, törmää kenkäkasoihin, myös kaapit pursuavat kasoittain takkeja, ulkoiluvaatteita, muuta rekvisiittaa. Eli elämänhallinnan hallitsemattomuus näkyy heti ensi silmäyksellä. Toki siitä saa jo viitteitä pihalla, on lehtikasaa, betoniraparperinlehtipinoa, kesäkalustepinoja, kaiken näköisä materiaaleja vaikka mihin projektiin, pinoissa ja läjissä tottahan toki.
   Pyykkejä, kasoittain, viikattuina pinoina. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Nyt moniin kasoihin kuuluvat myös vuodenaikojen vaihtuessa vaihtuvat päällysvaatteet ja kengät. Samaan aikaan tytöt kävivät kaappejaan läpi, jälleen on jos mitä kasaa kierrätykseen lähdössä.
   Keittiömme, huh, on jälleen luovassa tilassa. On lautakasaa, maalikasaa, pensselikasaa, taulupohjakasaa, savimassakasaa, lasityökurssikasaa. Välillä toki kasaantuu myös ihan oikeita keittiönkin asioita, tiskejä, ruokatarvikkeita ja sen sellaista. Eli elämämme projektiluonteisuus, kasautuu keittiöömme. Sitä kaikki eivät ymmärrä, olkoot siis ymmärtämättä. Samoin paperikasat, hoidettavat, muistettavat, ajankohtaiset, informatiiviset, läheltä liippaavat, tarvittavat, ohjaavat... Kasaantuuhan ne, ihan pinoiksi saakka. Vaikka kuinka nypyttää, niin ne vain tahtovat vaihtaa paikkaa, kasaantuen seuraavalle pöydälle. Toki näihin kasoihin liittyy myös omat projektit kirjoittamien suhteen, on keskeneräiset, valmiit, aloitettavat, luettavat, tarkistettavat. Myös käsityötarvikkeita kasaantuu, on lankapinoja, virkkuukoukkuja, isoäidinneliöitä, sukantekelettä, puolivalmista lapasta, merkkuutyötä ja ihan omia kokeiluja.
   Ideamme ovat myös kasaantuneet, sillä jotenkin kaikki negatiivinenkin on kasaantunut, niin ettemme ole kyenneet olemaan luovia. Minulla on jo usean viikon ajan pyörinyt kaiken maailman asioista kertynyt negatiivinen kasauma sielussa, kropassa ja elämässä. Se on jumittanut ja hieman jumittaa vieläkin. Sillä emme voi hallita elämässämme liikkuvia lieveilmiötä ja Reetan sairauteen liittyviä asioita millään tavalla. Emme siis todellakaan koe elämämme hallintaa sillä sektorilla. On suunnattoman raskasta pyöriä omassa elämäsään, tavallaan kuin sivusta katsojana. Se on se oma elämä ja siihen liittyvät asiat, jotka tiedostaa, mutta ei puhettakaan että siitä saisi napakkaa otetta. Toki koen, että se on semmoinen oma kuplansa jossa pyörimme, mutta se on semmoista raivostuttavaa sinkoilua. Kuplasta ei saa otetta millään, mutta se pitää kuitenkin sisällään. Vähän niin kuin astronautit leijuvat avaruusaluksessa.
   Reetan asiat ovat päällisin puolin hyvin, ihan oikeasti. Olemme myös koulukokeilun myötä tekemässä tarvittavia muutoksia koulunkäyntiin, jotta varsinkin hoitopäivinä ja kortisoniviikkoina jokin armollisuus olisi havaittavissa. Että lapsi saisi kokea koulusta paljon hyvää, eikä kasaantuvat läksyt painaisi mieltä. On jotenkin kohtuutonta, että samaan aikaan kun lapsi saa rajuja hoitoja, kuulee raakaa faktaa omasta elämästään ja tilanteestaan, pelkää koetuloksia, hän yrittää keksittyä vaikka matemaattisiin kaavoihin. Siinä kasaantuu lapsenkin sieluun semmoiset määrät asiaa, ettei sitä kukaan voi ymmärtää, eikä auttaa. Raadollisimmillaan ajateltuna se menee näin, että puhelu kertoo onko syöpä nostanut päätään, samaan aikaan lapsi miettii matematiikan yhtälöä, kun seuraava puhelu voi tavallaan muuttaa kaiken. Ja ottaako lapsi huolimattomuusmerkinnän tekemättömistä laskuista, kun ei kerta kaikkiaan voi peloiltaan, tietoisuudeltaan tai kivuiltaan keskittyä. Keskittymään tavallaan hänen elämänsä vähäpätöisimpään asiaan sillä hetkellä, kun oma elämä on toisessa vaakakupissa. Se on raakaa, todellakin. Miltä lapsesta itsestä moinen tuntuu, kun ei voi asioita hallita. Osaako sitä kukaan määrittää, sanoiksi pukea. Muta tämä mieltäni painanut asia on nyt otettu käsittelyyn ja hallinnassa, sen suhteen olemme nyt hyvillä mielin ja todella levollisia.
   Perjantaina, pian viikko sitten kävimme polilla. Että ne ovat minulle raskaita keikkoja, taas piti jopa itkeä tihiruttaa, kun faktoja kohtasi. Ihan vain faktan koko paikan olemassaolosta, oman lapsen tilanteesta, hoitohenkilökunnan lämmöstä ja inhimillisyydestä, heidän aidosta huolestaan ja kiinnostuksestaan, hyvistä keskusteluista, kiireettömyydestä ja kohtaamisen rohkeudesta. Tavallaan se lämpö läikähti syvältä ja kaikessa kauheudessaan elämäämme peilaten tuntui myös hyvältä. Sellaista ymmärrystä ei ihan kaikilta kykene saamaan, se on sanomatontakin, kiitos teille! Seuraava keikka häämöttää jo kalenterissa, peräti ensi tiistaina. Jälleen lääke ja lisänä hammaslääkärin luona käynti. Näiden hoitopäivien välissä ei tavallaan ehdi edes latautumaan, kun pukkaa jo uutta keikkaa päälle. Ensi viikon tunnelmia jalostaa vielä kortisonit, eli voin vain kuvitella ettei sillä viikolla ole elämänhallinnasta hajuakaan. Onneksi sitä viikkoa seuraa myös syysloma, se tulee tarpeeseen. Koko tyttölaumalle.


   Perheessämme on myös jos mitä remppaa menossa. On leikkausta, tutkimusta, hoitoja, jumppaa, diagnoosin odotusta jne. Sekin kuormittaa elämänhallintaa myös lähipiirin osalta. Raskasta myötäelää mukana, mutta toisaalta muiden mukana myötäeläminen hiukan antaa ilmaa omaan elämään. Saa hajurakoa oman elämämme hallintaan, kun kuormitusta tulee oman tiukan kuplan ulkopuolelta. Ihan pimeä yhtälö tuokin. Eilinen oli tavattoman raskas päivä, moniltakin osilta. Yllättäviä asioita, yllättäviä yhteydenottoja ja välillä tuntui, että ilmat puristuu myötäelämisen voimalla. Raskas päivä elettäväksi, mutta tavallaan se rauhoitti omiakin aivoituksia, pisti tajuamaan jälleen kuinka moni asia on hyvin. Itsellä, perheellä ja Reetalla.
   Lauantaina kävin tyttöjen kanssa terveyskeskuksessa vuodeosastolla isää, eli pappaa katsomassa. Papalla on uusi polvi. Kun pappa nosti lahjetta paljasti hopeisen niittirivin, alkoi tytöillä pörräämään nupissa. Siinä vaiheessa meinasi kaikilla tulla pyörtyminen, kun niin kauhistutti. Olihan melkoista elämänhallintaa saada moinen lauma hissiin ja pois osastolta. Kuulemma näkyi valoja ja huippasi, heikotti ja pörisi. Mitä ilmeisemmin Reetan sairauden myötä tytöillä on kaikilla vaikeaa mennä moisiin laitoksiin, jo ovelta tuoksut näyttävät tyrmäävän heidät. Ymmärrän lapsiani, sillä itselläkin on laitoskiintiö sairaaloiden osalta ihan täynnä, pörrää todella helposti, eikä siinä vaiheessa ole elämänhallinnasta tietoakaan.


   Viime lauantaina olin myös savimuottikurssilla. Siellä kaikessa rauhassa, ohimennen, menetin elämänhallinnan kroppani osalta täysin. En vieläkään syytä tiedä, mutta vedin spakaatin kesken kaiken. Olin kyllä hämmästyttävän notkea, ihan itsekin ihmettelen yhä. Enkä edes itseäni loukannut pahemmin, mitä nyt hiukan kolhin ja kynsiä katkoin. Olen mennyt myös tanssikursseilla oman mukavuusalueeni äärilaidalle. Olen jopa jenkkaa opetellut, vaikka se on aina ollut inhokkejani. Kävin kaksi tuntia jenkkakurssia, jaksoin tanssia koko ajan. Eihän se hyppyjenkka tasan tyylipuhdasta ollut, mutta ylitin itseni. Ja löysin luottamuksen jopa siihen lajiin. Lauantaina olin tanssimassa ja kokeilin jenkkaa ihan tanssipaikalla, osasin, jaksoin ja jopa nautin moisesta. Se on yllättävä elämänhallinnan osa-alue, jonka olen saavuttanut. Välillä kauhuskenario jenkassa kyllä meinaa menoa jarrutella, kun ajattelen, josko tanssittajalla ote lipeää niin se on melkoista rytinää meikäläisen kohdalla. Silloin ei ole tietoakaan elämänhallinnasta kun otteesta sinkoaa.
   Aamulla yritin pikasiivouksen jälkeen ottaa aikalisän ja elämäni hallintaan saunomalla. Siinä löylyttelin kaikessa rauhassa, kunnes kiukaalle vettä nakatessa irtosi löylykauhasta se kippo-osa ja käteen jäi vain varsi. Hämmentyneenä jäin varsi kädessä katselemaan, miettimään, onkohan minulla sittenkään minkäänlaista elämänhallintaa, missään asiassa, kun kaikki lähtee noin helposti lapasesta...