TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 30. tammikuuta 2014

HYMYTYTTÖ PEUKUTTAA

Vielä eilen illallakin ovenraosta kävi Reetta hymyilemässä ja peukuttamassa. Arvaatko miksi? No siksi, koska saimme kuulla että kaikki on kunnossa! Pusuja, hymyjä, rutistuksia ja peukkuja sateli puolin ja toisin. Tietty mamma itkeä tirauttelikin huojennuksesta. Tänään olemme saaneet askeltaa rutiineja kevyellä laukalla, olo on todella huojentunut.


   Eilen sain liki kymmenen puhelua pitkin päivää, joka ainoaan puhelimen pirahdukseen suhtautuu säpsähdyksellä. Varttia vaille neljä ei ollut vielä puhelua kuulunut, eli hermoheikkous oli todellakin käsin kosketeltavaa. Onneksi postilaatikossa oli jo epikriisit saaduista vastauksista ja Kelalle tarvittava todistus. Outoa, mikäli Kelan lääkärit vielä kyseenalaistaa... Luin epiksriisiä kädet vapisten. Hämmentävää oli löytää siellä tietoa myös alkavasta puberteetista. Sillä millä ihmeellä tyttö moista käynnistelee? Kun on sädehoidolla grillattu ja muutamat mömmöt tiputettu ja munasarjoistakin suurin osa on Väestöliiton pakkasessa...? No jotain väreilee kuitenkin, ihme sissi. Lapussa luki, että loput tulokset ilmoitetaan kahden viikon kuluttua. Kaksi viikkoa, sehän tietäisi yhden lisäviikon tässä hirressä, ei käy! Pasi painosti soittamaan johonkin ja heti. Kaivoin luurini tiedostoista sen numeron, josta hoitaja perjantaina soitti. Pelkäsin virka-ajan päättyvän ja soitin justiinsa ennen neljää. Sain hoitajalta heti vastauksen, "kaikki on kunnossa". Toistelin asiaa sen kymmeneen kertaan, että tajuaahan hän nyt varmasti kenestä Reetasta puhun ja muistaako hän varmasti oikein, voinko luottaa... Kuulemma olikin piakkoin soittamassa minulle, mutta ollut odotettua kiireisempi päivä. Lääkäri on katsonut ja sanonut kaiken olevan kunnossa. Koneella hän ei edes ole, vaan kertoo sen suoraan, suullisesti ja muistinvaraisesti. Ja kyllä tietää kuka Reetta... Eli lapsellamme on kaikki asiat niin kunnossa, kuin vain tässä vaiheessa voi olla. Luojan kiitos ja mieletön helpotus.


   Moisesta innostuneena karautimme koko sakilla ja koirilla ulkoilemaan, vaikka olikin paukkupakkanen. Luistelua, pyöräilyä ja kevyttä laukkaa. Kuinka paljon helpompi on hengittää, askeltaa, nauttia, tajuta ja nauraa, kun moinen pikku hiljaa tajuntaan hiipii. Antaa itselleen luvan ymmärtää, että saamme elää onnellisten tähtien alla. Meillä on moni asia niin hyvin.


   Tänään on siis täytekakun vuoro. Ihan noista Reetan hyvistä uutisista johtuen ja tietenkin Reinon 5-vuotis synttäreistä johtuen. Meillä on illalla tublabileet! Tytöt innostuivat ompelemaan penaaleja, eilen illalla valmistui kolme erilaista. Hain äsken tykötarpeita kassillisen; vetoketjua, vuorikangasta, nappeja ja lankoja. Tuplien huone on nyt siis ompeluhuone. Reetan englannintunti pidettiin siis keittiössä. Eilen oli myös tuplien arviointikeskustelut, molemmat ovat ysin tyttöjä. Pärjäävät yhtä lailla molemmat. Reetan "tuntiaktiivisuus" on toista luokkaa, neiti ei viittaa vaan ajattelee kaiken ääneen.... Sitä olemmekin nauraen miettineen, kuinkakohan neiti moisen yksinopiskelun jälkeen oppii luokassa viittaamaan ja käyttäytymään. Eli hyvin menee koulussakin.


   Sain eteeni vanhan muistiinpanovihon, käsittääkseni vuodelta 2006-2008. Aihepiireissä käsiteltiin yrittäjyyteen, BDA-opiskeluun ja verkostomarkkinointiin liittyviä jutskia. Niitä aihealueita, joissa olimme silloin (aktiivisesti) mukana. Olimmehan siis aika monessa mukana, hyi kauhia ja hengästyttää vielä näin jälkeenpäinkin ajateltuna... Ihan siis kunnon faktaa ja tietoakin eri aihepiireistä, kansantaloudesta ja kirjanpidosta. Toisaalta ihan tervettä törmätä välillä entisiin omiin ajatuksiinsa ja tajuta oman muutoksensa. Tekisi varmaan (itse kullekin) hyvää aina silloin tällöin peilata omia ajatuksiaan ja hiukan kyseenalaistaakin niitä. Ihan hävettää tunnistaa itsensä joidenkin asioiden valossa, onneksi olen muuttunut. Kas kummaa ajatusmaailmaani on selkiytetty ja tärkeysjärjestystä kirkastettu juuri Reetan sairauden kautta.  Kun meille on annettu tämä todellisuus, äkkipysäys ja nämä faktat elettäväksi. Unelmakarttamme on tällä hetkellä todella selkeäsanainen, realistinen ja lyhyt, koostuu arjen ja elämän peruskivijalasta ja ihmisen pienistä iloista.
   Muutamia seikkoja ajattelin tässä auki jauhaa tuon listan puitteissa. Materialismi, bling bling, ulkokultaisuus, pissapäisyys ja se vähäinenkin näyttämisen tarve ovat kadonneet. Tällä hetkellä olen paljon rehellisempi itselleni ja vaatimattomampi. Kaikesta huolimatta en muka koskaan ole luullut olevani materian perään liiallisessa mittakaavassa... Toki saahan olla tavoitteita ja unelmia, en sitä sano, mutta onnellisuutta ei voi materialla hankkia, ei ostaa. Eli vihosta löytyi unelmalista, kauhean pitkä. Ilmeisesti jossakin seminaarissa annettu tehtävä. Toki siellä on samoja asioita kuin yhä, omia unelmia/haaveita, mutta nyt versioni on huomattavasti karsitumpi ja perhekeskeisempi. Kauheasti olin kirjannut eri kohteita, matkoja, ostettuja huveja, ja elämyksiä, joissa haluaisimme käydä. Reissupäiviä ja matkoja on kolmessa vuodessamme ollut enemmän kuin laki sallii. Pakotettuja matkustamaan ja matkalaukkuelämään. Tänään en haluaisi kotoa mihinkään ja olemme pärjänneet kolme vuotta ilman aurinkolomia. Samoin olen haaveillut harrastetiloista, lasinsulatusuunista, harrasteautosta, mielenkiintoisista harrastuksista, lisäneliöistä, rempasta ja laajennuksesta taloomme. No harrastettu on todella vimmatusti milloin missäkin kopissa ja ihan näissä neliöissä, nyhjätty tyhjästä ja keksitty uusia mahdollisuuksia luovuudessa. Olemme olleet luovempia kuin missään unelmalistassa osasimme määrittää. Remppaakin on pidetty, kiitos vesivahingon. Esille nousi myös turvallinen taloudellinen tilanne, löysät rahat, heräteostot ja sen sellaiset kotkotukset. Ja pah, kädestä suuhun olemme kolme vuotta eläneet ja lihassa pysyneet. Ilman kulinarismia ja ostettuja revittelyjä, kotikonstein. Vaan olemmepa vähämikrobisen ruokavalion huippuosaajat ja herkkuperseet kotikonstein. Toki esille nousi myös parisuhde, lapset, terveys, jaksaminen, luovuus, tyytyväisyys elämään, onnellisuus jne. Onnekseni olin nämäkin ohimennen maininnut! Mutta kun ne olen silloin kirjoittanut, en ole tasan asiaa sen pidemmälle ajatellut. Nehän olivat silloin aikanaan tavallaan itsestäänselvyyksiä, eihän niitä tarvitse sen enempää ajatella. No olenpa oppinut ajattelemaan ja pidän tänä päivänä kaikkea muuta kuin itsestäänselvyytenä. Se oli ehkä rankin oppi tässä unelmalistassani.
Sitten olin halunnut ihannepainoon, vaikka olin silloin ihannepainoinen. Halusin olla laihempi, lihaksikkaampi, paremman näköinen. Ja pah, siihen kun pamautettiin muutamassa kuukaudessa parikymmentä traumakiloa, niin johan hyllyy. Eikä läski haittaa pätkääkään, ainakaan niin paljon kuin silloisella kropallani kuvittelin. Kunnioitan tervettä, lihaisaa ja hyllyvää kroppaani aivan toisella tavalla, vaikka painoindeksi ei ole kirjanoppineiden mukainen. Onpahan mitä heiluttaa, niin tanssiessa kuin altaassakin. Varsinkin perseelleen kaatuessa ja jäämäessä kiittää traumaläskejä, kummasti pehmentää töyssyissä. Toki haluaisin päästä moisista eroon, mutta uskon niiden sulavan sitä mukaa kuin tarumanikin. Se ei ole päällimmäisenä unelmalistassani, tavoitteena kuitenkin voida hyvin ja olla sinut itsensä kanssa. Tänään pääsen onnekseni jälleen tanssimaan, pistämään kevyttä laukkaa, ei haittaa vaikka himpun verran hytiseekin. Harva meistä täydellisen vartalon mittareita täyttää, toki heitäkin on, mutta jotenkin niillä on monesti hymy hiukan kireä... Menkööt tämä nyt kateuden, katkeruuden ja sen sellaisen piikkiin, mutta ei ole suurin ongelmistani. Sitten listassani oli grillimökki/huvimaja. Sehän meillä on; Mökömaja. Huvit kun ovat olleet hiukan hakusessa niin rakensimme oman pihapyhättömme pahalle mielelle ja mököttämiselle. Tavoitteena mököttää siellä ihan kunnolla ja kenties tulla hyvällä mielellä ulos. Olisihan se kornia mennä huvimajaan märisemään ja mököttämään, sillä itkettykin viime vuosina on ennätys paljon. Eli meillä on juuri tätä mököttämistä varten oma maja. Toimii, harvemmin sieltä on itku kuulunut, mutta valtava nauru lukuisia kertoja ja pitkin vuotta.


   Samaisesta vihosta löytyi myös ajatus, jonka olin kehystänyt.


MINÄ OLEN RAKKAUDEN ARVOINEN,
KUN RAKASTAN ITSEÄNI VOIN MYÖS
JAKAA RAKKAUTTA MUILLE.


Ihan hyvä oljenkorsi ja tavoiteltava asia. Reetta ompelee nyt koristenappeja ompelemaansa pussukkaan. Naama loistaa, into kuplii ja neiti jaksaa peukuttaa. Elämässämme on paljon kevyttä laukkaa. Hyvä näin...  Kopoti kop!


  

tiistai 28. tammikuuta 2014

USKO, TOIVO JA RAKKAUS

Pakkanen paukkuu hieman yli kymmenessä asteessa, on valkoista lunta ja niin kaunista. Tosin tuuli on puista lumet tiputellut, mutta muuten kaunista.


   Aamukahvini olen juonut, Reetta nukkuu vielä ja Pasi venyttelee töitä kohti. Tämä päivä on hiukan sellainen "tyhjiö", tavallaan hyvällä tavalla. Ei kelloaikatauluja, ei kalenterimerkintöjä. Tavallaan avoin päivä mahdollisuuksille... Toki tänään Reetan pitää kiriä loput kahden viikon läksyt ajan tasalle, siinä onkin motivoimista. Eilen "teimme" neljä tuntia. Siis jätän kaiken muun tekemättä, olen mukana, sillä Reetta lipsuu niin haihattelemaan ellen koko ajan napota vieressä, kannusta, motivoi ja jeesaa. Toisaalta kyllähän tytöllekin tulee paineita kun tehtävää kokeineen kaikkineen on saman verran kuin muillekin luokkalaisille, vaikka tasan nuo sairaalakeikat kuormittavat ja ovat päivittäisestä koulunkäynnistä pois. Eli kirimme siis yhä viime viikkoisia Helsingin keikan takia jääneitä läksyjä. Kotiin kun tulimme, niin kolme koetta odotti tekemistä. Hyvin Reetta ne jaksoi tehdä, lähinnä siis keskittyä, lukemaan ei pahemmin ehtinyt.
   Sitten neiti on myös pilikun viilaaja, kirjoittaa saman sanan sen "kolmetoista" kertaa uudelleen, jos käsiala ei miellytä. Kauhean armoton itseään kohtaan, samoin viivojen pitää olla suoria, eikä melkein. Ja jos ei heti onnistu, tai jokin heittää kolmannenkin kerran jälkeen niin käämit kärähtää siinä välissä. Hulluako, ei vaan geeniperimää, olen itse yhä samanlainen. Ja se raivostuttaa varsinkin sivusta seuratessa. Minullekin viivan pitää olla suora, silloin kun on suoran viivan paikka. Samoin käsialan kuuluu olla tasaista ja selvää, silloin kun siltä tuntuu. Muistan ala-asteen matikan vihkoni, ne olivat kuin koneella tehtyjä. Marginaalit millilleen. Samoin lukuisat muut myöhemmät muistiinpanot, en sallinut itselleni käsiala rikkeitä. Tämä on meidän tytöille muillekin vahvasti periytynyt piirre, ymmärrän siis heitä. Onko moisella muka väliä, on sillä jossakin mielessä. Mutta tokihan moinen hidastaa kummasti läksyjen urakointia, toivoisin siis hiukan armollisuutta itseään kohtaan Reetaltakin. Ei sen nyt yllin vastauksen tarvisi olla ihan huippu käsialalla kirjoitetun... Onneksi Verna osaa tarvittaessa "keventää" kirjoittaa vaikka ylösalaisin jos siltä tuntuu, se typy ei noissa niin kauheasti niuhota. Eilen Tessa kirjoitti referaattia, kyllähän oli tasaista jälkeä, huippuhienoa vaikka kyse oli vain omaan tarpeeseen tulevasta tekstistä. Reetta ei myöskään halua oikaista tai jättää puolitiehen mitään annettua tehtävää, tekee vaikka märisten, että pysyy muiden tahdissa ja kirjassa on saman verran tehtyjä asioita kuin muilla. Vaikka tytöt ovat tuplat, niin sitä ne eivät kyllä hyödynnä pätkääkään, ei vaikka yritän neuvoakin että kaksi päätä ja sama tehtävä, sehän olisi nopeasti tehty.... Ei toinen lukee ääneen äikkää ja toinen englantia, vierekkäin. Ei ole vielä sellaista tehtävää, jonka kumpikin tekisi yhtä aikaa... Kumpikin lusii hommansa tasan yksin ja omilla avuillaan. Tässä törmää molempien luonteiden vahvuus, kumpikin haluaa tehdä läksyt eri järjestyksessä, eivät anna periksi piiruakaan. No oppivathan sitten molemmat, eikä voi sanoa, että toinen on vetänyt siivellä. Eli ymmärrettävästi annan lapseni tässä vaiheessa nukkua, keräämme molemmat moiseen päivän savottaan voimavaroja...


   Huomenna saamme loput lyppivastaukset, ennen sitä en uskalla vielä hengähtää. Haluan kuulla kaiken olevan hyvin, tarvitsen tiedon kimerismistä ja muusta mikä valmistuu näin viiveellä. Mikään ei ole itsestään selvää. Ei todellakaan. On piinallista odottaa ja leijua nakertavassa epätietoisuudessa. Samaan aikaan arjessa uskoa, toivoa ja rakastaa, kun sitä koko ajan pommittaa kauhea pelko. Nämä ovat aina piinalliset päivät, kaukana niin sanotusta normaalista ja keveästä "kotoilusta". On todella rankkaa tietää ja elää mukana toistenkin tarinoissa. Kuinka saman huoneen lapsille, leikkikavereille langetetaan niin rankkoja "tuomioita". Kuinka toiselta otetaan viimeinenkin toivo lypin myötä. Nämä lastemme tutkimukset ovat siis todella rankkoja ja määräävät niin suunnattoman paljon. Ei ole siis kyse kevytkenkäisistä pinnallisista piipahteluista Helsingissä. Samaan aikaan mietin ja koen syyllisyyttä siitäkin, että meidän lapsemme saa hyviä vastauksia. Tyhmää, tiedän, mutta näissä housuissa punnitsee asiaa niin monilta kanteilta, ihan ilman omaa valintaa ajatuksistaan. Miksi meille sitä ja tätä ja toiselle sitä ja tätä? Samaan aikaan koen suunnatonta myötätuskaa muiden perheiden puolesta. Siis millä perusteella niitä kortteja jaetaan, kortteja joihin emme me vanhemmat voi vaikuttaa.
   Viikonloppuna sanat usko, toivo ja rakkaus avautuivat minulle aivan uudella tavalla. Tajusin noiden kolmen tutun sanan merkityksen, sanoman pähkinänuoressa selvemmin. Noihin sanoihin kiteytyy elämämme. Onneksi on vahva usko siihen, että tämä kaikki on lapsemme parhaaksi, paranemiseksi ja valtava luottamus sitä kautta. Toivoa emme saa koskaan menettää, toivo pitää meidät pinnalla. Näen toivoa ja mahdollisuuksia kaikkialla, haluan antaa, löytää, etsiä, oivaltaa, jakaa ja nähdä niitä jokaisessa päivässä. Rakkaus lapsiamme kohtaan on niin valtavaa, musertavan satuttavaa ja vahvaa. Sanoinkuvaamattoman konkreettista. Nämä kaikki kun marinoidaan pelon epätietoisuudella, niin onhan se paukku elettäväksi. Pelko ja epätietoisuus monine huonoine uutisineen ja lieveilmiöineen, petollisine lonkeroineen yrittää toistuvasti nujertaa uskomme, toivomme ja rakkautemme. Mutta ne pitää jaksaa ja uskaltaa kirkastaa jokaisessa päivässä, vaikka kuinka sisällä vapisee... Että sellainen syväluotaus tähän sekaan. Ymmärsitkö? Ei taaskaan niin väliä, sillä tärkeintä on olla itse ymmärtävinään, osata määritellä tunteet ja saada niistä apua jokaiseen päivään jaksaakseen...


   Neitikin venytteli hymyillen. Kuulemma nukuttanut hyvin. Ihana kuulla, hyvää unta tarvitsemme. Minäkin olen kuulemma nukkunut todella leveästi ja hyvin. Yöpaita oli rullalla ja kierteellä, tiedän pyörineeni. Vieno nukkuu jaloissani ja tiedän aina pyöriessäni nostella jalkoja niin ettei kissaneiti lutistu. Jotenkin vaistomainen asia, unessakin. Reetta pussailee ja lepertelee elikoille. Kuulostaa hyväntuuliselta. Annan pussailla ja vedän leppoisan aikalisän, jotta lääkkeet ja läksyt luistaisivat kohta. Reetta menee luistelemaan luokkansa kanssa tänään liikuntatunnilla, puoli kahden paikkeilla. Tytöt ovatkin käyneet iltaisin luistelemassa koulun jäällä. Reetta on yleiskuntonsa kanssa hieman alavireessä, koska lokakuusta ja vyöruususta asti on ollut selkää notkahtamista havaittavissa. Käämit kärähtää helposti, kun ei jaksa ihan niin kuin kuvittelee. Mutta nyt on kuitenkin sinnikkäästi halunnut lähteä ja jaksanut lähteä ulkoilemaan. Siitä se lähtee, pikku hiljaa ja asia kerrallaan. Mutta moinen väsähdys on ollut kova pala purtavaksi, myönnettäväksi. Lääkäreiden mukaan kuuluu asiaan, oikeastaan ensimmäistä kertaa reiluun kolmeen vuoteen Reetta on ollut hieman vetkulampi fyysisesti. Mutta sallittakoon, ja jospa se elimistö antaa nyt luvan väsähtääkin ja kerää voimia muulla tavoin. Raakile ja kovia kokenut kroppa, eihän sillä voi millään riittää kaikkeen paukut. Antaa voimien mennä nyt toipumiseen, immunologian kehittymiseen ja elämästä taisteluun. Ne ovat tärkeitä säikeitä kudottavaksi. Viikonloppuna olimme jokijäällä. Fanny otti Reetan potkukelkan kyytiin ja antoi mennä. Hienosti tytöt osaavat jeesata ja lukea Reettaa. Kaikille miellyttävämpi reissu, kun annamme hiukan siimaa ja huomioimme moisen alavireisyyden. Reissumme olisi jäänyt varmasti paljon lyhyemmäksi, emmekä olisi kuulleet luonnonrauhaa, mikäli Reetta olisi yrittänyt pysyä muiden tahdissa. Käämit savuaa tuonkin asian puitteissa helposti.
   Nyt Reetta pesee koirien hampaita koirien omilla hammasharjoilla. Koirat ovat mielissään, sillä tietävät saavansa palkkiot moisen jälkeen. Hassuja palkkionmetsästäjiä nuo hauvelit. Tosin hassua on myös se, että ne osaavat muka itse määrittää milloin on palkkion aika. Milloin he ovat osanneet jotain todella hyvin. Reino tykkää harjaamisesta ja samaan aikaan Kaino luikkii piiloon välttyäkseen moiselta. Kun Reino on harjattu, niin kummasti Kaino kaivautuu piilostaan palkkiota varten. Niillä on sellainen onnellisen ylväs hymynväre ja häntä heiluu kutsuvasti. Sitten ne peruuttavat moisella ilmeilyllä kodinhoitohuoneeseen ja katsovat laatikkoa anellen, jossa palkkioita on. Isänpäivänä koirat kantoivat kaksi pakettia Pasille ja olivat siitä niin onnessaan, että kolmas jäi kantamatta, sillä palkkiot piti välissä antaa. Päälahja jäi siis matolle, kun nämä alkoivat hymyilemään ja peruuttamaan kohti palkkiolaatikkoa. Naurettavia elikoita, monessakin asiassa.


   Nyt alan ottamaan komentosiltaa haltuuni ja aikatauluttamaan neidin päivää. Reetan iho on nyt todella persikkainen ja hyvässä kunnossa. Ei uskoisi viikko sitten olleen ihan hilseellä ja laikuilla. Ilmeisesti hyvät voitelut ja lauhtuneet pakkaset. Huokaisututtaa moinen havainto. Reetalla oli viime viikolla hammas kipeänä. Piti ihan itkeä ja nyyhkiä moista. Soitin perjantaina hammaslääkärillekin suunnitelmaa. Se on heiluva maitohammas ja uskon kivun löytyvän jälleen torstaina kun olen tanssikurssille lähdössä. Yleensä torstaisin on kipuilujen päivät, eikös olekin mielenkiintoinen yhtälö. Mamman itsekkyyttä ja liki kahden ja puolen tunnin poistumista kuuluu kyseenalaistaa ja kuormittaa moisella. Ainakin mennä viikkoina tämä on ollut kaava, en siis ihan hatusta moista keksi. Paas kattoo kuinkas tällä viikolla. En ole koko viikolla edes hampaasta kysellyt, mutta ei se ole näyttänyt vaikuttavan millään tavalla. Heiluu ihan niin kuin viikko sittenkin. Silloin piti ihan pipityynyllä hautoa, lääkitä särkylääkkeellä, hoitaa ja lässyttää. Eikä silloin voinut kuulemma tehdä oikeastaan mitään, kun se oli niin kauhean kipeä... Mutta uskon että tästäkin selviämme uskolla, toivolla ja rakkaudella.

lauantai 25. tammikuuta 2014

HYVÄ JA PAHA

Sitten meidän elämäämme...  Riesa ja rakkaus postauksen laukaisun jälkeen tajusin tämän päivän otsakkeen. Hyvä ja paha, tavallaan toistensa vastakohdat myös, vaikea ja hyvä asia, kuinka ne käyvät jokaisessa päivässä omaa väittelyään, kisailuaan ja samalla myös kulkevat käsi kädessä sopuisastikin. Ovat hämmentävä pari, tavallaan vastapari, mutta kuitenkin erottamattomat.


   Ymmärsitkö, ei niin väliä....


   Olemme kotona ja nyhjäämme arjen haasteiden kanssa. Nyhjäämme ja elämme sovussa ja tapellen, ihan muka niin kuin normaalisti. Jotenkin olen viime vuorokausina kokenut jälleen suuria tunteita, valtavia ajatuksia ja huikeaa helpotusta. Syylisyyttäkin ja epäuskoa, toivosta epätoivoon. Pelosta ja paniikista luottamukseen, huojennuksesta syviin helpotuksen huokauksiin. Kyynelistä kippurassa nauramiseen. Palelemisesta tuskanhikeen... Kaikkea samalla istumisella ja samaan aikaan. Siis olemme eläneet jälleen meidän omaa arkeamme ja tätä todellisuutta kaikkine lieveilmiöineen. Olemme saaneet tutustua ja elää myös vahvasti muiden tarinoissa. Kun uppoutuu jonkun toisen tarinaan, niin meidän tarinamme kuulostaa helpolta ja ihan oikeasti kevytkenkäiseltä seikkailulta. Millä oikeudella siis narisen ja jauhan, että meillä on rankkaa. Kun kuulee kuinka rankkaa muilla on... Kun hyvä ja paha ovat rinnakkain, vaihtavat paikkaansa. Kun paha ottaa valtaansa ja tukahduttaa hyvän. Miksi paha voi olla niin julma, niin paha.


   Kävimme siis viikolla Helsingissä, yhdeksän kuukauden kontrollissa ja lypissä. Aikataulut pitivät kuin unelma, kaikki soljui loistavasti. Itsellä oli tyyni ja turvallinen olo ja neiti jaksoi kaiken reippaasti. Kaikkinensa reissusta jäi todella hyvä mieli ja tunnelma. Lensimme siis jo tiistaina, jotta olisimme valmiina keskiviikon aikatauluihin. Se on onnistunut ratkaisu ja näinhän toimimme aina kontrollikeikoilla. Tapasimme tiistaina ystävää ja kävimme yhdessä syömässä. Kuinka ihana on tavata nokatusten ja jauhaa auki elämää. Joidenkin ihmisten kanssa sielunkumppanuus ja sielunsisaruus vain on niin helppoa. Siihen ei tule säröä, ei katkeinta vuosien, iän tai elämän muutostenkaan vuoksi. Homma tavallaan jatkuu siitä mihin se joskus aikapäiviä sitten on jäänyt. Pitkällä ajatusviivalla vain------------------------- ja homma jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan.
Kiitos.


   Lääkärin vastaanotto ja käydyt keskustelut olivat kiireettömät ja loistavat. Onneksemme Reetan iho oli todella hurjan näköinen vastaanotolle mennessä, siis kasvot olivat laikukkaan punaiset ja silmäluomet hilseilivät. Liekö kylmä pakkasviima ja erilainen vesi lehahduttaneet moiseen loisteeseen. Selkeää kroonista käänteishyljintää, oli lääkärin mielipide heti kun ovelta Reetan näki. Paino ja pituus ovat yhä hieman alle käyrien, noin 15-20 prosenttia vajetta. Eli sen näkee tuplasiskoon verratessakin. Kaikkinensa Reetan arvot ovat hyvällä mallilla, "näkee etteivät ne ihan sika huonot ole, mutta selkeästi alentuneet". Lähinnä siis puolustukseen ja sen sellaiseen liittyvät asiat. Immunologiaa on siis järkytetty pahemman kerran kahdella siirrolla, joten kuuluu näkyäkin ja kuuluu mennäkin aikaa. Mutta omaa toimintaa on myös havaittavissa, eli uusi luuydin sitä tuottaa.
   Silmäluomiin määrättiin täsmähoitona tarkoitettua kortisonivoidetta ja muuten oireen mukainen hoito. Hyljintälääkkeen purkua ei tässä vaiheessa todellakaan harkita tai suunnitella, odotetaan että elimistö tasaantuu ja otamme siis muutaman kuukauden aikalisän purkamisessa. Tämä krooninen käänteishyljintä ja käänteishyljintä yleensäkin on erittäin toivottua ja tervetullutta, jotta luuydin pysyy puhtaana. Eli toivokaamme sen pysyvän yhä hyvänä renkinä, jota täytyy tarkkaan seurata ja kuunnella. Että se on hyvä renki, eikä paha renki. Lääkitykset ennallaan, myös vyöruusun estolääkkeet. Sitten siihen streptokokkiin määrätty kuuri on ehdoton syödä ja hoitaa moinen pöpö pois, varsinkin jos sama aiheuttaa noinkin rajua sairastelua kuin isällä. Eikä missään nimessä kuuluisi vanhempien tehtäviin päätöksiin. Eli sain napakan ja selkeän vastauksen ja kiitin siitä. Uusia nielunäyttietä ei kuulemma tarvita, laajakirjoinen lääke ja ajoissa annettuna, siihen luottakaamme. Eli tuossa vaiheessa kun vanhemmille annetaan valta päättää lääkityksestä tulee tietotaidon ja järjen mukaan myös tunteet. Onhan monta kertaa helpompaa jättää "ylimääräinen lääke" antamatta, jättää tappelematta kaikki ne lääkkeen ottoon liittyvät kapinat ja tappelut ja ajatella tunteen kautta, kun on vain amatööri ja äiti.
   Mitä taas Reetan eristykseen ja ruokavalioon tulee, niin jatkamme samalla tavalla. Lääkäri kirjoitti lausunnon Kelaakin varten, että tilanne on yhä arka ja perusteet riittävät monillakin mittareilla mitattuna. Kelan lääkärihän silloin syksyllä kyseenalaisti moisen eristyksen ja erityishoidon tarpeen, joten vammaistuki on jälleen katkolla. Eli emme siis liioittele tai turhaan elä näin. Se on todella tärkeää kuulla sanottuna, ymmärrettävästi, perusteltuna ja ennen kaikkea kirjoitettuna. Tätä kun joudumme toistuvasti kuukausittain eri lappusilla todistelemaan. Toisen allogeenisen kantasolusiirron jälkitila kroonisella käänteishyljinnällä, luulisi riittävän Kelankin lääkäreille... Tilanne on yhä herkkä ja pahasti kesken,  miksi sitä kyseenalaistetaan.
   Hunaja, pähkinät, majoneesit joissa on kananmunaa raakana ja homejuustot ovat yhä kiellettyjä. Kylmäsavustetulle porolle saimme varovaisen luvan. Muutenkin meidän "harrastammamme" vähämikrobinen ja laktoositon ruokavalio on kuulemma todella järkevästi ajateltu, perusteltu ja harkittu. Saimme maalaisjärjestä ja kurinalaisuudestamme kiitoksia. Eli emme siis niuhota suotta, sillä tämä on tärkeä asia, varsinkin kun kroonista käänteishyljintää on mukana. Näin teemme suoliston käänteishyljinnän kontrollin helpommaksi, kun emme lisää sinne ylimääräisiä oireita  aiheuttavia bakteereja ruokavalion kautta. Eli jatkamme hyväksi opitulla valiolla, enää se ei edes aiheuta mitään päänvaivaa edes... Samoin koulua Reetta käy yhä kotona, muuta ei edes tässä vaiheessa harkita. Sekin helpotti omaa mylläkkää ja kysymysten ristitulta aiheen puitteissa.
  
   Eilen sain hoitajalta puhelun "Reetan lyppi on hyvä ja labratkin hyvällä mallilla. Lääkäri pyysi soittamaan tiedon..." Sitten hirmuinen litania verikokeiden tuloksia. Monia sellaisia, mistä en ymmärtänyt mitään. Eikä kyllä hoitajakaan osannut selittää sen enempää. Mutta kuulemma labrat suhteellisen hyvät ja harvassa kohtaa vilkkuu punaisella arvot, oli hoitajan yleisnäkymä ja lääkärin kommentti. Loput vastaukset kuulemma ensi viikolla, käsittääkseni loput lyppitulokset. Eli suunnaton helpotus valahti itkun ja helpotuksen myötä moisen puhelun jälkeen. Tarvitsemme niin näitä hyviä uutisia. Mieletön kiitollisuus ja nöyryys vavisuttelee yhä mieltäni, kroppaani ja tajuntaani. Hyvä on vahvoilla, toivotaan sen pysyvän yhä vahvana.


   Reetan ollessa toimenpiteessä törmäsin jälleen yhteen tuttuun vanhempien kahvihuoneessa. Meillä on sattunut kontrollit viime aikoina samoille päiville. Kävimme syvällisiä keskusteluja kaikesta tästä. Samalla puhuimme väsymyksestä ja siitä kuinka moinen epävarmuus ja uupumus on meihin syväjäädytetty. Se on niin läsnä jokaisessa päivässä, kontrolleissa ja elämässä. Se kuuluu tähän tarinaan, on jaksettava vaikkei aina luulisi jaksavankaan. Välillä paremmin ja välillä huonommin. Aaltoliikettä on koko ajan. Samalla puhuimme siitä, kuinka mitätön on hyvän ja huonon raja, se on niin häilyvä viiva. Koskaan ei voi luottaa täysin hyväänkään, entäs jos hyväkin uupuu ja paha nappaa heti vallan. Entäs jos hyvä menettää hetkeksikään otteensa, kontrollinsa tai on huolimaton, käy paha kietomaan lonkeroitaan. Niin monien lapsien kohdalla näin käy, salakavalasti ja yllättäen. Saamme olla omistamme, selviytyjistä mielettömän onnellisia. Pelko on jokaisessa kontrollissa niin käsin kosketeltavasti läsnä. Epävarmuus ja avoimet kysymykset.
   Itsestäni olen huomannut, etten enää hypi niin seinille sairaaloissa. Ensimmäisinä vuosina oksensin, hyperventiloin ja panikoin aika rajustikin. Onko toleranssi kasvanut jo niin yli sietokyvyn, etten enää edes päänkipua tunne. Ei sen puoleen, en kyllä sitä jyskytystä kaipaa pätkääkään. Se on sellainen sisäinen vapina, joka ei enää näy päälle päin. Tunnen ja tiedostan sen itse, mutta saatan näyttää jopa levolliselta ja tyyneltä. Tavallaan sitä olenkin, jostakin moinenkin tunne vain tulee, on todella tärkeää saada kokea moinen luottamus ja levollisuus. Se antaa voimia jaksaa kuukausia, vuosia ja haaste kerrallaan.
   Eilen kävin juttelemassa "kallonlaajentajalle". Unettomuuden ja hurjimman väsymyksen olen kyennyt kotikonstein selättämään, minulla on kuulemma loistavia tapoja selviytyä. Osaan lukea itseäni rehellisesti. Eli ei kuulemma syytä huoleen. Tällainen elämä kuormittaa valtavasti ja väsymys ja unihäiriöt ovat todella yleistä, ne kuuluvat selviytymiseen ja taisteluun. Sehän kertoo tasapainon häiriintymisestä, niin kuin tiedänkin. Mikäs nyt minun tasapainoisuuttani olisi häirinnyt? Se kertoo myös siitä että olen rehellinen itselleni, kun myönnän moisen ja puutun siihen heti. Määrittelen ja haen apua, kysyn mielipidettä ja neuvoja. Se on kuulemma rohkeutta ja ennakointia. Eli jatkan hyväksi koetuilla opeilla, tanssin, nauran, kirjoitan, laiskottelen ja nautin kaikesta mistä voin. Haen hyvää oloa selättämällä pahan olon. Aika simppeliä. Eli armollisuutta itseään kohtaan ja lupaa kokea kaiken pahan keskelläkin hyviä asioita. Hyviä asioita ei saa syväjäädyttää pelon alle, pieniinkin seikkoihin on oikeus ja velvollisuus tarttua. Niiden avulla jaksaa jotensakin ja pysyy pinnalla.
   Tänään meillä on moni asia hyvin, olen suunnattoman onnellinen hyvyydestä ja sellainen kiitollisuutta tirisevä hyvä äiti. Tänään en ole ollenkaan paha äiti. ;-)
Hyvää viikonloppua, uskoa hyvään ja toivoa kaikilla mausteilla.

RIESA JA RAKKAUS


RIESA JA RAKKAUS

Riesa syntyi ei toivottuna, yllättäen. Riesa taisteli elämästään ensimmäisistä sekunneista lähtien. Riesan syntyminen ei ollut helppo, hän oli pitkään täynnä limaa ja hengittämättä. Emo uskoi kuitenkin Riesan selviytymiseen ja nuoli ja nuoli. Lopulta tiukka limapussi irtosi ja pentu sai ilmaa keuhkoihinsa. Emällä kiilui liikutus silmissään, kun hän näki pentunsa ensimmäisen syvän henkäyksen. Pentu sai ilmaa ja hengitti. Samalla pennun hennot raajat heiluivat ja olemus heräsi eloon. Riesa syntyi perheen tyttären sänkyyn, päiväpeiton mutkaan. Synnytys käynnistyi nopeasti, eikä kukaan tiennyt emon odottavan pentua. Riesa oli emon ainokainen. Ensimmäinen. Emo tiesi odotusajastaan ja osasi laskelmoida, mutta ei kyennyt siitä ihmisille ilmoittamaan. Riesa muisti keväisen juoksuaikansa ja kohtaamisen komean kulkukollin kanssa kevätyönä pellon pientareella. Se oli nuorta lempeä se, josta Riesa oli muisto.

Tytär kiljui herätessään, kun tajusi vieressään olevan likaisen sängynpeitteen. Samalla tytär kiljui riemustakin, kun tajusi vieressään olevan suloisen kissanpennun ja hämmentyneenä kehräävän emon. Tytön vanhemmat tulivat katsomaan ja löydöstä syntyi kiihkeä keskustelu. Perheen äiti sanoi riesan tulleen taloon, sillä yhdessäkin kissassa oli kuulemma tarpeeksi kestettävää. Äiti ja isä kävivät kiihkeän sananvaihdon moisesta yllätyksestä, uudesta riesasta. Miten riesasta päästään eroon ja kenen syy. Äiti riuhtoi likaisen päiväpeitteen sängystä ja tunki sen kiivaasti pyykkikoneeseen. Isä pyöri hermona ja sanattomana, osaamatta tehdä mitään. Miehenä hän tiesi, että moinen asia oli hänen riesansa, hänen täytyisi keksiä ratkaisu. Eli toisin sanoen hänen täytyisi päästä moisesta riesasta eroon, hävittää pentu. Toiselle kissalle ei ollut tilaa, ei käyttöä, ei tarvetta. Se tästä nyt vielä puuttui, muutenkin haasteita.

Tytär otti pienen käärön käteensä. Samalla hän suukotteli pientä, kutsuen sitä ihanaksi ja hellitellen. Samalla tyttö sanoi kauniilla äänellä ”Pieni ihana Riesa”. Siitä hetkestä pennun nimi oli Riesa. Tytär kosketti sormellaan hennon vaaleanpunaisia varpaita, joissa näkyi pienet valkoiset kynnenalut. Pennun silmät olivat kiinni, tytär tiesi, että vastasyntyneellä kissalla silmät ovatkin vielä ummessa. Pieni nenä oli myös vaaleanpunainen. Pentu oli valkoinen kauttaaltaan, mutta selässä ja päässä oli punaisia ja ruskeanmustankirjavia laikkuja. Riesa oli kaunis pentu. Emä katsoi liikuttuneena tyttären hellyyttä Riesaa kohtaan. Tytär ymmärsi emonkin tunteita ja puhui ne sanoiksi. Tytär kaivoi sänkynsä alta kenkälaatikon, otti sieltä tavarat pois ja teki siitä kissoille petin. Emo kehräsi onnellisena ja käpertyi pentunsa kanssa laatikon turvaan. Se oli kissaperheen oma pesä ja turvapaikka.

Illalla isä saapui töistä, levottomana ja kiivaana. Hän tuli suoraan tyttären huoneeseen vauhdilla ja kysyi: ”Missä se kissanrumilus ja riesa on? Siitä täytyy päästä eroon, justiinsa ja nyt…” Hän oli työkavereiltaan saanut ohjeita pennun hävittämiseen, se kuului tämän illan suunnitelmiin. Oli pakko tehdä. Tytär tajusi isänsä aikeet ja purskahti itkuun. Samalla tyttö suojasi kissaperhettä omalla vartalollaan, laskeutuen kissojen laatikon ylle ja painaen laatikon itseään vasten. Tytär itki kohtalokkaasti ja vavisten. Emo tunsi myös avutonta pelkoa ja kauhua asiasta. Mitä hänen kuuluisi tehdä, sillä pentu oli hänelle rakas. Isä herkistyi tytärtään katsoessaan ja antoi armonaikaa aamuun, sitten oli tehtävä mitä oli tehtävä. Isä ei halunnut katsoa, ei silittää pentua.

Emolla oli suunnaton hätä ja pelko tulevasta. Miten hänen kuuluu toimia pentunsa parhaaksi? Emo otti pennun niskasta hellästi kiinni ja nosti pennun laatikosta. Emon nisissä tykytti, sillä maidontuotanto oli herahtanut käyntiin. Riesa oli innokas imemään ja se lujitti emon ja pennun suhdetta entisestään. Emo oli tyytyväinen ja kehräsi pennun imiessä. Pentu vikisi ja luttuutti innoissaan, kun löysi silmättömänä nisälle. Emo ihmetteli pentunsa taitavuutta ja viisautta. Emo roikotti pentua suussaan ja kiersi huoneen seinustalla. Emo kantoi pennun vaatekaappiin, alimmalle hyllylle villapaitojen sekaan. Hetken aikaa pentu nukkui ja imi siellä, mutta emo oli yhä levoton. Emo halusi pelastaa pentunsa. Emo mietti kuumeisesti ratkaisua. Emo ei uskaltanut nukahtaa, ei nauttia olostaan, eikä rentoutua hetkeksikään. Emolla heilui viikset ja korvat taukoamatta. He olivat piilossa, mutta löydettävissä. Emo tajusi tuuletusikkunan olevan raollaan ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Emo nappasi unisen pentunsa suuhunsa ja loikkasi ikkunasta ulos. Ainoa keino oli paeta.

 
 

Kuori ratisee pieni palanen kerrallaan parin sitkeän päivän ajan. Lämpökaapissa ja eläinhoitolan tarkkaan varjellussa hautomossa. Pikku hiljaa kuoren sisältä ilmestyy kankeita raajoja ja tummaa väriä. Kuoren sisältä putkahtaa tumma kuppi, joka jää keikkumaan lähes selälleen. Se on tuleva kova panssari ja kilpikonnan kuori. Raaja kerrallaan kuoresta työntyy esiin jalat ja lopulta arastellen pää. Pää keikkuu kuin vieterin nokassa, hiukan hämillään. Kilpikonna on hämmentynyt. Kilpikonna muistaa munankuoren lämmön, ahtauden ja tiukkuuden. Selkeitä muistikuvia on viimeisestä kahdesta viikosta, kun tajunta tuli mukaan kasvun loppumetreille. Kun alkoi munakuori käydä ahtaaksi ja heräsi halu pyrkiä maailmaan. Kilpikonna kuulee olleensa hautomossa yli kuusikymmentä vuorokautta. Se ei ymmärrä aikamääreistä mitään, mutta yrittää saada jonkinlaisen käsityksen aiheesta. Hautomossa on lämmin ja kostea olla. Kilpikonna raottaa silmiään, sillä valo häikäisee. Vieressä on samanlainen muna, josta hän itse juuri putkahti maailmaan. Sitäkin munaa odotetaan kuoriutuvaksi, mutta vielä ei näy mitään railoja missään.

Kilpikonna pääsee omaan lämpimään terraarioonsa, jossa on turvetta ja hiekkaa, sekä kosteutta ja lämpöä. Kuulemma optimistiset olosuhteet kasvulle. Sitä punnitaan säännöllisesti ja se näkee lasin takana usein ihmissilmiä ja kuulee puhetta. Samalla se kokee, että jotakin puuttuu. Se tajuaa kaipaavansa viereistä munaa. Monen pimeän yön ja valoisan päivän jälkeen se tajuaa, ettei toinen muna kuoriutunut koskaan. Kilpikonnan sisar ei jaksanut kaivautua kuoresta ja kuoli sen sisälle. Ihmiset puhuvat aiheesta paljon ja ihmettelevät hänen onnistumistaan. Hän on kuulemma rakkausmunasta syntynyt, rakkauden hedelmä. Ihmiset alkavat kutsua häntä Rakkaudeksi.

Rakkaus ei tiedä mitä hänen saamansa nimi tarkoittaa. Onko se hyvä vai huono sana, asia. Rakkaus kasvaa ja kehittyy, kaikkea seurataan huolella. Kirjataan ylös ja hämmästellään. Välillä Rakkautta pelottaa. Se vetäytyy kilpensä suojaan ja haluaa paeta. Siitä tuntuu yhä, että toinen puolisko puutuu. Rakkaus on yksinäinen, ajoittain onnetonkin. Rakkaus kasvaa erakkona, ilman lajikumppania. Onneksi on kuori, joka on oma turvapaikka. Rakkaus on usein kuorensa sisällä, piilossa. Rakkautta tutkitaan ja ääneen ihmetellään kilpikonnan vaisuutta. Sitä miksi se on niin usein kuorensa sisällä. Rakkautta pelottaa. Välillä kuoren sisältä, kilven raosta tihkuu nestettä. Rakkaus itkee yksinäisyyttä.

Rakkaus kehittyy ja vahvistuu, kasvaa myyntikokoiseksi kilpikonnaksi. Nyt terraario siirretään keskemmälle liikettä, enemmän näytille. Nyt oma elinympäristö hieman häiriintyy ja yhä enemmän äänekkäitä ihmisiä käy lasin takana. Rakkaus on hämillään, haluaisi paeta. Rakkaus menee usein kilpensä sisään. Mutta raajatkin puutuvat ja nälkä ajaa kilven sisältä ulospäin. Välillä lapset heiluttavat terraariota tai iskevät siihen lapasillaan. Rakkaus säpsähtelee ja säikkyy usein. Monta kertaa se joutuu keskeyttämään toimensa ja pakenemaan kilpensä suojiin. Rakkauden liikkeet ovat hitaita, kilpikonnalle tyypillisiä, mutta paniikki on nopeaa. On kauhea tunne olla paniikissa ja haluta paeta, mutta raajat liikkuu kuin hidastettuina. Usein Rakkaus huutaa mielessään huomiota, ymmärrystä ja vastakaikua. Rakkaus on niin yksinäinen ja onneton.
 


 

Riesa saa silmänsä auki ja maailmassa tulee monet uudet aistit mukaan. Tähän saakka se on lähinnä maistanut ja tuntenut. Nyt kuulokin kehittyy ja silmien myötä maailman voi nähdä. Ikää Riesalla on reilun viikon verran ja he asuvat emonsa kanssa kivikasassa, syvällä sen sisällä. Pimeässä ja piilossa. Emo karkasi vastasyntyneen kanssa ikkunasta ja sai näin pitää pentunsa elossa. Se kantoi Riesaa pitkän matkaa suussaan, välillä levähtäen ja taas jatkaen. Pakomatka piti tehdä ojien pohjalla ja pientareilla, peltojen poikki oikoen ja sopivaa paikkaa miettien. Emo oli öisillä retkillään löytänyt kiviröykkiön ja samoilla seuduilla tavannut myös sen kulkukollin. Riesan isän. Joten oli helppoa päätyä niille seuduille ja aloittaa uusi elämä siellä. Pakko. Onneksi oli lämmin alkukesä, niin emo voisi opettaa pennulleen saalistamisen ja luonnossa selviytymisen taidot.

Riesa oli välillä emolleenkin todellinen riesa, vilkas ja kiusanhenkinen. Välillä emo oli huolissaan Riesan uhkarohkeudesta ja sinisilmäisyydestä. Se katseli maailmaa vielä niin ruusunpunaisten lasien läpi, ettei tajunnut maailman pahuutta ja oman elämänsä uhkia. Samalla emo oli todella ylpeä pentunsa leikkisyydestä ja aitoudesta, se kaipasi omaakin pentuaikaansa ja elämän kepeyttä. Ennen Riesan syntymää se sai elää hellittynä, rakastettuna ja turvallisesti. Se ei voinut kuvitella, että pienen kissanpennun syntymä voisi kirvoittaa ihmisissä sellaisen vihan ja tappamisen tarpeen. Luottamus ihmisiin romutettiin sillä hetkellä ja emo tunsi pakahtuvansa välillä. Emolla oli nyt vastuu omasta lapsestaan ja se yritti kasvattaa pennustaan selviytyjää. Riesa oli pörröinen, tuuhea. Kulkukollikin oli ollut pitkäkarvainen, upea maatiaiskissa. Sen suvussa oli kuulemma norjalaista metsäkissaakin. Kulkukolli sanoi olevansa oman onnensa seppä, kiertolainen ja vapaa sielu. Se ei uskonut pysyvyyteen, mutta sillä oli vilkkaat silmät ja se oli hellä. Kolli oli helposti lähestyttävä, mutta sitoutumiskammoinen kissa. Emo näki siis Riesassa paljon tuota kollia, ainakin ulkomuodossa ja joissakin rämäpäisissä luonteen piirteissä. Riesaa oli vaikea saada tiettyyn muottiin ja tottelemaan. Näitä asioita miettiessään emo seuraili pentunsa kirmailua ja koheltamista kesäisellä niityllä perhosten perässä. Riesa hyppi ja pomppi, luuli osaavansa lentää. Samaan aikaan sen kiinnostus heräsi heinikon kahinaan ja se päätti oppia saalistamaan. Emo auttoi ja opetti maailman hallinnassa ja taitojen kartuttamisessa. Välillä onnistuen ja välillä kunnolla epäonnistuen. Riesan keskittymiskyky oli vielä pennuntassuvaiheessa…

Tytär oli pitkään onneton, kun tajusi kissansa karanneen. Ja vieneen avuttoman pennun mukanaan. Tytär syytti vanhempiaan ja sulkeutui useiksi päiviksi huoneeseensa. Tytär vei terassille, pihanperälle ja tienvarsille ruokaa. Terassilla olevaan koppiinkin tytär laittoi lisää pehmusteita. Tytär kävi usein tarkistamassa, onko emo käynyt syömässä. Kerran hän löysi ruokapaikalta ventovieraan kissan, jonkin kulkukissan. Mutta perheen omasta emosta ei näkynyt vilaustakaan. Kuukaudet kuluivat ja tyttären alakuloisuus jatkui yhä. Perheen ainoana lapsena kissa oli ollut hänelle todella tärkeä. Ystävä, leikkikaveri ja kuuntelija. Tytär kaipasi kissaansa. Kaipasivat vanhemmatkin, sillä salaa hekin huutelivat ja kissoja etsivät. Vanhemmat puhuivat siitä, kuinka kissakin voi ymmärtää. Kuinka kissaankin voi kiintyä ja siitä voi olla huolissaan. Samalla he omaa jyrkkyyttään yllätyspennun suhteen miettivät, olivatko he tehneet hätiköityjä johtopäätöksiä. Olivatko he olleet liian raakoja ja jyrkkiä? Syyllisyys kaivoi usein vanhempien mieltä, sillä he näkivät tyttärensä kaipauksen. Mutta pentu syntyi muutenkin stressaavaan tilanteeseen, tuli niin yllättäen. Siksi he ehkä niin jyrkästi reagoivat. Vanhemmat miettivät kuinka he voisivat hyvittää moisen tyttärelleen?

Eräänä päivänä perhe oli kaupungilla. Vanhemmat olivat kesälomalla ja heillä oli yhteistä aikaa. He kävelivät eläinkaupan ohitse. Tytär veti äitiään hihasta ja halusi sisään kauppaan. Vanhemmat menivät mukana. He kiertelivät ja katselivat eläimiä. Myyjälle he sanoivat olevansa vain ohikulkumatkalla, eikä ollut tarvetta hankinnoille. Tytär kierteli puhumatta ja pysähtyi terraarion viereen. Siellä oli yksinäinen kilpikonna, joka varovaisesti kurkisteli kilvestään. Hitaasti se liikkui kohti ruokaansa. Terraarioon oli kiinnitetty lappu, jossa kerrottiin kilpikonnan nimeksi Rakkaus. Samassa lapussa oli myös tietoa lajista ja tästä yksilöstä. Tytär painoi asioita mieleensä ja kiinnostui. Samaan aikaan hän ajatteli, että kilpikonna näyttää todella yksinäiseltä. Miksi sen nimi on Rakkaus, sillä sehän näyttää todella onnettomalta? Onko sillä ketään jota rakastaa ja joka rakastaa sitä? Kotona tytär sulkeutui huoneeseensa ja haki kilpikonnista tietoa sen mitä netistä löysi. Tytär oppi lukemalla paljon ja seurasi tarkkaan hoito-ohjeita ja kehitteli ideaansa. Lomalla tytär pyöräili usein eläinkauppaan tutustumaan lähemmin ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa kilpikonnan hoidosta ja asioista jotka käytännössä tulevat vastaan. Hän oli todellinen tietäjä jo, samalla hän sai osallistua terraarion siivoukseen ja tutustua lähemmin kyseiseen kilpikonnaan. Rakkauteen. Tytöstä tuntui, että Rakkaus tunnisti hänet jo laskinkin läpi, enää se ei paennut kilpeensä. Se keikutti päätään ja kurkotti kohti tytärtä. Heille syntyi jokin selkeä yhteys, jokin uusi vahva tunne. Kilpikonna ei osannut nimetä tätä tunnetta.


Syksyllä tyttärellä oli syntymäpäivä. Vanhemmat kyselivät lahjatoiveista. Tyttärellä oli heti vastaus olemassa, hän haluaisi Rakkauden lemmikikseen. Vanhemmat olivat ymmällään ja pelkkänä kysymysmerkkinä, mistä oli kyse. Samaan aikaan he tajusivat, että tyttärellä oli palannut onnellinen innostus ja kiilto silmiin, kun hän jostakin kilpikonnasta kertoi. Tuo palo oli kadonnut koko kesäksi kissan karkaamisen myötä, sen pystyi selvästi tajuamaan. Mistä tytär kaiken tuon tietonsa olikaan saanut? Vanhemmat lähtivät innokkaan tyttärensä kanssa eläinkauppaan ja saivat hämmästyä yhä enemmän. Tytärtä tervehdittiin lämpimästi ja henkilökunta luotti tyttären hoitotoimenpiteisiin. Ihan kuin kilpikonnakin olisi tyttären tunnistanut, heilutti päätään ja kurkotteli. Tytär puhutteli Rakkautta ja leperteli sille. Yhdessä he saivat mennä takahuoneeseen pesutiloihin, jossa kilpikonna sai möyriä lattialla. Täällä siis tytär oli päivisin käynyt. Tytär makasi kyljellään lattialla ja leperteli Rakkaudelle, kun se kulki hitaasti lattialla. Kilpikonna möyri välillä aivan kiinni tyttäreen ja he makasivat siinä hiljaa vierekkäin. Tytär silitti kovaa kilpeä ja Rakkaus tunsi taas sen tunteen sisällään. Tässä oli hyvä olla, turvallista. Rakkaus ei ollut enää yksinäinen. Syntymäpäivä koitti ja tytär sai toivomansa Rakkauden. Eläinkauppa oli tehnyt kaiken kattavan tarjouksen ja lupasi auttaa, jos tulee ongelmia. Vanhemmat olivat hämillään, mutta huojentuneita tyttärensä puolesta. Viimeinkin hymy palasi tyttären kasvoille. Isä sanoi muka vitsillä: ”kannattaa ottaa kilpikonna ja pitää se terraariossa, ettei tule yllätyspoikasia…” Sen sanottuaan, hän katui heti sanomisiaan, sillä tyttären silmissä välähti välittömästi viha ja kyyneleet. Rakkaus ei voi korvata kissaa. Ne ovat tärkeitä yksilöitä molemmat. Rakkaus tunsi päässeensä kotiin ja osasi nyt määrittää sen uuden tunteen. Se oli turvallisuutta ja rakkautta. Tytär antoi näille tunteille nimet.

 

 

Riesa riekkui ja riehui emonsa ympärillä. Välillä se imeä luttuutti yhä, vaikka oli olevinaan jo iso kissa. Riesa karva kiilsi ja se oli todella pörröinen. Mutta kyllä sitä emo ahkerasti nuolikin ja takkuja siitä irti jyrsi. Emolla oli kova huoli kasvattaa pennustaan selviytyjä ja se pisti itsenä täysillä likoon. Emo tunsi olevansa vastuussa, ainokaisestaan, pennustaan ja ratkaisustaan. Riesa oli leikkisä ja onnellinen, sillä se ei tiennyt muusta. Se ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin kesämaan, se ei tiennyt mitä syksyn jälkeen seuraa. Mitä haasteita talvi tuo tullessaan. Olihan emo toki näitä asioita yrittänyt kertoa ja opettaa, mutta Riesalla oli niin paljon muita mielenkiinnon kohteita. Emo mietti, että on vaikeaa selittää mitä on kylmyys, pakkanen, lumi, pelko, kinokset ja pimeys. Mitä kaikkia vaaroja talveen ja luontoon liittyykään. Samaan aikaan emo tunsi itsenä uupuneeksi. Emon maha oli usein kipeä ja ruoka ei oikein maistunut. Emo tunsi mahassaan möyrintää ja lopulta se oksensi ja ulosti kasan liikkuvia matoja. Olo helpotti heti, mutta samaan aikaan heikotus otti yhä enemmän valtaa. Se ei jaksanut enää saalistaa yhtä ahkerasti, imettäminenkin verotti voimavaroja. Emo riutui ja karvasta katosi kiilto. Emo tiesi saaneensa loiset, madot luonnosta ja jyrsijöistä joilla he elivät. Perheen luona asuessaan emolle annettiin säännöllisesti matokuurit, sillä emo oli aina ollut aina ahkera saalistaja. Nyt emo tajusi mistä oli kyse siinä lääkkeessä. Vaikka se oli ikävä ottaa, oli siitä apuakin. Madot tuntuivat ikäviltä ja emo ei tiennyt kuinka niistä luonnossa pääsisi eroon. Emo tajusi, kuinka hänestä pidettiin perheessä hyvä huoli ja hoidettiin hyvin. Valtava ikävä valtasi mielen ja emo mietti itkien tulevaa. Miten he selviytyisivät? Samalla koti-ikävä otti vallan, vaikka emo oli sulkenut moisen tunteen itsestään, koska halusi säästää pentunsa hengen. Emon oli pakko paeta silloin pienen pentunsa kanssa, muuten emo olisi pentunsa menettänyt. Nyt hän pelkäsi Riesan ja itsenä puolesta tulevaa, hetki hetkeltä enemmän.

Emo selitti Riesalle, että nyt pitää tehdä pitkä ja vaarallinen matka. Emo päätti viedä pentunsa perheen luo, sillä emo tunsi omien voimavarojensa vähenevän päivä päivältä. Emo ajatteli vievänsä Riesan perheen luo ja pakenevansa itse sen jälkeen kuolemaan luontoon. Loiset ottivat yhä enemmän valtaa ja yleiskunto heikkeni. Emo uskoi ja toivoi hartaasti, että perhe ottaa yhden kissan takaisin, kun hän pakenee paikalta. Eipähän jää riesaksi kahta kissaa. Matka oli pitkä ja kesti monta päivää. Riesasta oli melkoinen huoli, sillä pentu oli koheltava villikko. Kauhulla emo ajatteli, kuinkahan perhe moiseen luonnonlapseen suhtautuu. Sillä entisenä kotikissana ja emona välillä oli kovilla Riesan tempauksien kanssa. Emo ja Riesa saapuivat talon kuistille. Kissat olivat sateen kastelemia ja uupuneita. Emoa itketti helpotuksesta ja samalla pelotti kovasti. Emolla läikähti lämpö tutussa ympäristössä. Terassilla oli yhä säästetty hänen koppinsa, miksiköhän. Odottiko perhe häntä takaisin? Yhdessä he menivät koppiin, emo tunsi tulleensa kotiin, turvaan. Kissat nukahtivat illan hämyssä kopin suojassa, emo oli todella poikki.

Perheen äiti heräsi aamulla kolinaan, joka kuului terassilta. Hän meni katsomaan, eikä tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Terassilla ja kukkaruukuissa riehui pörröinen kissanpentu. Valkoinen, jolla oli selässä ja päässä punaista, mustaa ja ruskeaa. Äidillä pääsi itku, kun hän näki riutuneen emon kopissa, emo oli unessa. Kadonnut kissa oli palannut takaisin pentunsa kanssa kuukausien jälkeen. Äiti herätti perheen ja sanoi terassilla odottavan yllätyksen. Tytär kirmasi odottavalla ilmeellä varustettuna terassille ja puhkesi saman tien itkuun, tytär tajusi kissansa palanneen. Emo heräsi myös ja tuli ulos kopista. Riesa katseli ihmeissään ihmisiä, mitä nuo olennot ovat. ”Pitääkö nuokin saalistaa? Ja syödä? Äiti auta!” Emo antautui silitettäväksi ja tyttären paijattavaksi. Turkki kastui taas, tyttären kyynelistä. Äitikin itki ja haisteli turkkia. Isä yritti hymyillen ottaa villikkoa kiinni, Riesasta se oli kiva leikki. Uusia isoja leikkikavereita, jotka jaksaa juosta perässä ja leikkiä piilosta. Lopulta kissat kannettiin sisälle. Emolle annettiin ruokaa tutusta ruokakupista. Riesakin sai ensimmäistä kertaa helpolla ruokaa ja kupista. Emoa hymyilytti, kun pentu hämmästeli astiaa ja seiniä. Riesalla olikin valtavasti tutkittavaa. Emo ajatteli syövänsä hyvin, keräävänsä voimia ja pakenevansa sen jälkeen takasin luontoon. Riesa riehui, kirmaili ja leikki kuin reikäpää. Emoa hävetti, kun pentu rullasi kaikki matot lattialla, eikä hallinnut innostustaan ja käytöstapojaan. Niin mitä käytöstapoja? Eihän Riesalla ollut niistä mitään kokemusta.

Äiti hankki samana päivänä kissoille matokuurit ja pesi ne shampoolla. Emo oli moisen kokenut aikaisemminkin, mutta Riesa huusi ja kiljui koko toimenpiteen ajan. Emo ei jaksanut vielä palata luontoon, nyt hän tajusi kuinka poikki olikaan. Ja olihan hänen opetettava Riesalle edes alkeellisimmat sisäkissan tavat, mikäli halusi pentunsa saavan kodin. Paljon he saivat rutistuksia ja ruokaa. Tytär piti sylissä ja kertoi kaipauksestaan. Tytär oli koko ajan uskonut emon paluuseen, siksi koppikin oli säilytetty ja ruokakupit pidetty. Tytär kertoi myös uudesta lemmikistä, joka ei kuulemma missään nimessä korvaisi kissaa. Emolle esiteltiin kova eläin, sellainen möykky. Täysin tuntematon ja ihmeellinen. Onneksi tuollaisia ei tarvinnut syödä ja saalistaa, eihän tuohon hampaatkaan kykenisi. Kiinni sen saisi kyllä helposti, sillä sehän liikkui todella hitaasti. Ihme kolojakin, mihin se menee piiloon. Outo ja mielenkiintoinen. Riesaakin moinen otus kiinnosti kovasti. Pentu tunki naamansa kilpikonnan koloihin, härppi tassuilla ja maisteli kilpikonnan ruokaa. Riesa oli vielä enemmän ihmeissään, kuin emo. Perhe seurasi nauraen eläinten tutustumista. Rakkaus uskalsi kurkkia usein kilpensä suojasta, varsinkin kun tytär oli lähettyvillä. Perhe kertoi lukuisia kertoja, kuinka he olivat kaivanneet emoa ja sitä heille vielä uutta ja tuntematonta pentuakin. Vanhemmat nauroivat Riesan olevan oikeastikin todellisen riesan, mahdottoman luonnonlapsen ja viikarin. Perhe hoiti ja lääkitsi emoa, pyysi sitä palaamaan takaisin. Pysymään kotona. Enää se ei saisi karata. Samalla vanhemmat nauraen ja samalla omaakin päätöstään kauhistellen toivottivat Riesa-riesankin talon asukkaaksi. Siitä alkoi yhteinen riemu, joka loisti ja kuului tyttären jokaisessa askeleessa. Jokaisessa hymyssä ja jokaisessa päivässä. Vanhemmat tiesivät tehneensä oikean ratkaisun.

Rakkaus tunsi yhä enemmän näitä uusia tunteita. Rakkaus hämmästeli, kuinka voi tuntea näin voimakkaasti rakkautta myös outoja eläimiä kohtaan. Tyttöä kohtaan rakkaus oli jo todella vahvaa. Yhä harvemmin Rakkaus tunsi tarvetta vetäytyä ja paeta kuoreensa, siitä tuli rohkeampi.  Päivä päivältä eläinten välinen rakkaus kasvoi ja heistä tuli oma eläinperheensä. Riesa nyt oli useinkin riesa, mutta yritti aina ajoittain opetella uusia taitoja, jotta ei olisi niin kova riesa muille. Keskitalvella vanhemmat löysivät tyttärensä lattialta kippurasta. Tytär oli umpiunessa ja hymy huulilla. Tyttären kainalossa nukkui sekä Rakkaus, Riesa, että kiiltäväturkkinen kehräävä emo. Kukaan ei herännyt vanhempien liikkeisiin. Äidin oli ihan pakko napata kuva tästä ainutlaatuisesta rajoja rikkovan rakkauden kauniista ilmentymisestä. Kuvasta suurennettiin iso taulu olohuoneen seinälle, siinä kiteytyy kaikki tärkeä ja olennainen. Vastakohdat täydentävät toisiaan, riesastakin voi tulla äärettömän rakas. Ilman rakkautta ei voi myöskään erottaa riesaa. On vain annettava kaikelle oma aikansa ja oma tilansa.

Postasin luettavaksi viime viikonloppuna kirjoittamani tarinan haasteellisesta ja hyvästä sanasta.
Riesa minulla oli ja lopulta sille vastapariksi löytyi rakkaus...
Että tällainen turina:::::::::::

 

 

 

 

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

SUNNUNTAIN TAJUNNANVIRTAA

Hiuksistani tippasee vielä vesipisaroita, olo on ihan raikas suihkun jäljiltä. Sain äsken imuroitua, petit petattua ja huushollattua. Oli aiheellista pistää jouluinen amarylliksenraatokin roskiin, se siitä joulusta. Yksi jouluvalo, sammunut sellainen töröttää vielä keittiössä. Muut valot ovat itsekseen kadonneet jemmoihinsa. Muutenkin joulu on enää muisto, tuntuu jotenkin kaukaiselta. Pidän taas tästä riisutummasta kodista, kaikkeen siihen rekvisiittaankin kyllästyy helposti. Tippasee, on ilmeisesti tuntematon sana, verbi, koska koko ajan herjaa punaisella. Mutta meillä tippasee, vaikka kuinka herjaa... Riesa sana tässä pyörittelen, maistelen ja analysoin. Kiva sana, siitä voisi kirjoittaa...


   Neulepusero leopardikuviolla, tähänkö on tultu? Ihan itseäkin yököttää, samoin värimaailma, ruskeaa ja mustaa. Mutta tarkenen. Lapset sanoivat, että olisin kuin puuma, jos olisin sinkku moisessa paidassa. Kaikenlaiset käsitteet sitä lapsilla onkin hallinnassa. Mutta tyttöjen mielestä tarvitsin pitkähihaisen puseron talveksi, ihan järkeviä lapsia. Oikeastaan tytöt tämän valitsi. Hihassa on jo tahroja, ne sain ensimmäisen puolen tunnin käytön jälkeen. Vieno sai jonkin kohtauksen tai jotain. Siis kissaneiti alkoi kirmaamaan ympäri huushollia kuola valuen ja samaan aikaan alkoi suusta kuohumaan valkoista vaahtoa. Sitä on siis hihassanikin. Soitin hädissäni Pasillekin töihin, että on hätä. Reetan kanssa ruutasimme ruiskuilla vettä nieluun, jos on jotain juuttunut tai jotain. Pisti ihan pyyhkeeseen kissa kietoa, kun niin rimpuili. Yritin eläinlääkärillekin soittaa, mutta eivät vastanneet. Paniikkihan siinä meinasi tulla, sillä vaahtoa oli kovasti. Sinkkitabletti oli lattialle pudonnut, mitättömän pieni, liekö kissa sitä nuollut ja se moisen aiheutti. Tiedän, että se on sinkkiä, sillä maistoin samaa tablettia. Minulta se on tipahtanut, onneksi ei ollut mitään myrkkyä. Vieno on muutenkin kauhean pieneksi jäänyt, sellainen 2,6 kiloinen sirpula. Tollo painaa pari kiloa enemmän. Aika jännä, että blogiani on haettu RNE ex Väinö hakusanoillakin. Kuka haluaa tietoa ex Väinöstä, tai siis muistaa noin hyvin. Väinö on komea kolli. Kävin vanhemmilleni lappuja täyttelemässä perjantaina. Kirjoitin tuvan pöydän ääressä. Silloin Väinö kiipesi viereen, laittoi makaamaan lappujen päälle ja nappasi kynsin hampain kiinni kynästä. Nakkasi kynän lattialle ja kävi käteni kimppuuni riehumaan. Kerjäsi kolli huomiota. Kielsin nauraen ja se pakeni riehumaan muualle. Kohta se hiipi uudelleen samaan paikkaan, heittäytyi selälleen ja kelli kehräten. Nyt kolli tiesi, ettei auta iskeä minuun kiinni kynsillä. Saimme hellän hetkemme. Komea kiilto mustassa kollissa, ei ole nälkää nähnyt se komistus. Kuulemma keskellä nukkuu ja passauttaa. Kuinkahan nämä valkoiset kissamme moiseen suhtautuisivat, jos näkisivät. Väinö tuntee koiramme yhä ja tulee vastaan ja on heti valmis leikkimään. Välillä ne kiertävät pihaa kolmestaan, hommaavat omiaan, hauskoja kavereita. Väinö on kyllä sen verran itsekäs ja kiivas, ettei varmasti muita kissoja samaan huusholliin noin vain huolisi. Kävisi heti kimppuun ja näyttäisi isännän elkeet. Väinöllä on hyvät oltavat mummulassa, oikeat kollinpäivät. Mutta tästä puserostahan minä, lämmin se on ja kait ihan kivakin. Onneksi en näe sitä koko aikaa peilistä. Mutta passeli käyttöretku, kait. Tavallaan jokainen naisenpuoli sai matkalta vaatemuistoja, nythän vaatteita saa halvalla. Ihan järkeviä asioita nuo tytöt osaavat valita.


   Aamulla minä olin virallisesti viimeinen joka sängystäni nousin, olin kyllä hereillään. Aamuyöstä kissat päättivät tapella päälläni, tai siis leikkiähän se oli. Hauskoja katteja, ei niille voi olla vihainen. Mutta meinasin olla vihainen kun keittiöön menin. Eilisen popparitehtaan jätökset olivat laajasti jokaisella pöydällä nähtävissä. Pääkokkina hääri iskä, sekin vielä, luulisi ohjeistavan. Minulle on jotenkin keittiön siisteys aamuisin ja kokkauksien jälkeen päähänpinttymä. Mieluummin hoidetaan heti pois ja sitten relaillaan, kuin ensin relailu ja sitten siivoillaan pitkällä aikavälillä. Eihän tämä kiva piirre ole, mutta mielestäni järkevämpi. Samoin ruokailun jälkeen astiat suoraan koneeseen, ilman välilaskua kolmeksi tunniksi altaaseen ja tiskipöydälle. Samoin minua sieppaili eiliset löydöt pesuhuoneesta, vanupuikko piilotettuna käsisaippuapullon taakse. Epäilin heti Tessaa ja oikeassa olin. Käytetyt kertakäyttöhanskat ja saniteettitilojen puhdistusaine notkuivat altaan reunalla. Taas epäilykseni osuivat oikeaan, iskä. Jotenkin koomista eilen illalla... Minä menin saunaan lauteille makuulleni löylyttelemään. Samaan aikaan ukkokulta päätti nuohota lauteiden alusen. Siis minä rentouduin löylytellen ja mies ähisi harjan kanssa lauteiden alla harjaten nurkkia. Kait se oli nyt sitä laatuaikaa. Lapset kritisoivat äskeistä suihkussa käyntiäni, vaikka kävin pikaisesti. Kuulemma vettä kuluu... Pasi siinä yritti selittää, että aikuiset hikoilee eri tavalla ja äidin hiukset kaipasivat jo pesua. Muut voidaan käydä illalla pesulla. Olemme saunahullu perhe. Eilen tytöt kehittivät omat Putous-hahmonsa, melkoisia improvisaattoreita. Muistin taas moisen, kun altaan reunalta löysin tukon Vernan hiuksia. Tytöt katosivat eilen kymmeneksi minuutiksi ja palasivat uusilla hahmoilla. Vernalla ja Reetalla oli viikset ja parta molemmilla. Verna oli kuulemma säilyttänyt kesällä leikatut hiuksensa ja nyt laastarin avulla ne parraksi kiinnittivät. Kaiken voi siis jemmata, kaikelle siis löytyy käyttöä... Kenehen lie tulleet, nyhjää tyhjästä lapset. Riesa voisi olla vaikka kissa, sellainen vähän niin kuin Väinö. Riesa sanaa Alavieskan kirjoittajakurssilla viikonloppuna pyörittelin. Siksi minä moista jauhan ja kelaan. Olihan hyvät kurssipäivät, ai että. Piti ensin miettiä hankala sana, mikä siinä on hankalaa ja samasta sanasta löytää myös positiivisia seikkoja. Riesaa siis pyörittelin ja siitä kirjoitin. Nyt saimme kotitehtävän, pitää keksiä vastaavasti positiivinen ja mukava sana. Pyöritellä sitä samalla tavalla. Sitten yhdistää nämä sanat proosan muotoon, runoksi tai mikä siitä tuleekaan. Nyt minulla on vielä toinen sana hukassa. Jännä tunne tämäkin, sanan kadotus. Eilen minulla kävi jo kielenpäällä joku sana, mutta en muista sitä enää. Nielaisinko sen. Muistanko, vai keksinkö uuden jota maistella. Kaikenlaista päässä pyöriteltävää onkin. Ei kaikilla tällaisia ongelmia ole, eikä tämä oikeastaan ole ongelma, tämä on kiva asia. Vapaaehtoinen. Harmittaa, kun olivat myyneet vanhentuneen viruksentorjunta ohjelman. Enpä ole aikaisemmin ajatellut, että niissäkin on päiväykset. No, koneemme herjaa uutta viruksentorjuntaa asetettavaksi. Pasi alkoi eilen asentamaan ja olikin myyty vuoden 2012 malli, sehän on auttamattomasti tänä vuonna jo vanha, jos edellinenkin torjunta oli 2013 mallia. Ärsyttää, taas uudelleen sama homma, vaihtoon ja asentamaan. Omasta mielestä myyjän pitäisi olla tässä asiassa valveutunut, kun amatööri ostaa ammattilaiselta... Olkkarista kuuluu rätkätys, tytöillä on hauskaa. Kiva kun on hauskaa. Tilanne vaihtuu ja en kerkiä edes lausetta loppuun kirjoittaa, meninkin kehumaan... Nyt Reetta korottaa ääntään, ei niin hauskalla tavalla, kuuluu kauhea taistelu. Reetan sielu kuohahtelee aika räminällä ihan tuosta vain, silloin ei auta järkipuhe. Huokaisen tässä, sillä se on raskasta kokea. Toki Reetta on sylivauvasta asti ollut kiihkeä, mutta se kiihkeys on nyt potenssiin jotain. Eikä neiti yritä edes hillitä, toisaalta sanoo ja ymmärtää itsekin, että menee hetkessä ylitse. Mikä on minkäkin aiheuttamaa, seurausta, kannattaako asiaan puuttua vai pitääkö olla puuttumatta. Huokailen taas, voisin lykätä korvatulpat todella syvälle, sillä moinen on raskasta. Koko perheelle. Tämä toistuu usein, mutta onneksi lapsi nukkuu ne yönsä. Taas huokaisen.


   Imuroidessa huikkasin onnittelut yhdeksän kuukauden ikäiselle kantasolulle. Sankari söi keittämäänsä suklaahelmipuuroa, joka ei edes palanut pohjaan. Aika hyvin lapselta, maitoon keitetty ja pitkä keittoaika. Monta kertaa lopputuloksessa leijuu palaneita retkaleita kokeneemmallakin, eipä leijunut. Lääkkeitäkin oli varvi, nyt mukana on se streptokokkilääkekin. Sen määräsi Helsinki aloitettavaksi. Jotenkin senkin aloittaminen kauhistutti, sieppasi ja mietitytti. Onneksi esitin kysymyksen viisaammille, mutta leijuimme tässä tiedottomuudessa liki viikon. Toisaalta Helsingin vastaus kesti alkuviikosta perjantaihin, joten ei kait akuutti asia. Mutta jälleen uusi tahtojen taistelua aiheuttava juttu. Kuulemma ruuan kanssa ja saattaa aiheuttaa vatsanväänteitä, ei kuulemma vääntele. Kantasolulle pitäisi kuulemma järjestää juhlat, bileet, hihkui asianosainen. Onhan se juhlan paikka, tunsin kuinka kiitollisuus hulvahti ylitseni siinä imuroidessa. Tässä sitä vaan kotona imuroin ja kantasolu täyttää kuukausia, hienoa. Neiti istua nakottaa hiukan kuivalla iholla, itse kokkaamansa puuron ääressä, hiukset valtoimenaan. Aika hieno hetki kokea ja tajuta. Jatkoin imurointia ja puuro näytti uppoavan. Käskin rasvata kasvot, sillä pakkanen kuivattaa entisestään. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, onkohan koneessa Celsius merkkiä, enpä ala hakemaan. Kuulemma savunhaju oli osunut Pasinkin nenään sen raasamisen jälkimainingeista. Siis se kun raasasin ja savut tuli tuppaan, heti oli kysellyt. Onneksi olin silloin siellä tanssikurssilla, niin ehti niin sanotusti savu laskeutua... Olihan taas monta asiaa samaan aikaan, mitä mielessä vilahti. Kuinka paljon noita asioita vilahtelee, vilahteleeko muilla. Vai meneekö se muilla yksi asia kerrallaan, minulla ei mene, vilahtaa tuosta vain laidasta laitaan. Toisaalta imuroidessa voi kelailla synnytkin syvät ja muut oheistuotteet.
Tessa söi eilistä lihamureketta. Neidit osaavat kokata hyvää. Itse hiukan peesailin, kun Tessa moisen loihti iltaruuaksi. Voi sitä sipulin määrää, minusta on hienoa, kuinka rohkeasti käytetään sipulia, mausteita ja sovelletaan. Tytöt tykkää täytteestä, jossa on valtavasti sipulia, pekonia, kurkkukuutioita ja sulatejuustoa. Ilman reseptiä sovellamme, mitä kaapista löytyy. Lohkoperunoita Rosamundasta, sekin on likkojen pravuuri. Itse tein kasvisnyytin, johon pilkoin ja kuullotin punajuurta, porkkanaa, kesäkurpitsaa, sipulia. Sitten Mustapekkaa sekaan ja foliossa uuniin hautumaan, punajuurikin toimii loistavasti tuollaisessa, harvoin tulee käytettyä. Punajuuri maistui hiukan makeahkolle porkkanoiden kanssa, sekaan sopisi vaikka hunajakin. Valkosipulinkynnet, feta tai jokin vahva vuohenjuusto, nam. Kerran jossakin olen, nyt muistan Asikkalassa neljä ja puoli vuotta sitten syyskuussa, maistanut punajuuri vuohenjuuri paistosta. Vessassapa käpäsen, samalla juon ison mukillisen, sillä juominen on tärkeää... Pitäisi juoda vaikka lämmintä teetä, se lämmittäisi pakkasella kivasti. Vihreää teetä, joo keitänpä ja haudutanpa.
   Villakangastakissa on löysät napinreijät. Ärsyttää, kun napit eivät pysy kiinni. Onko siis reijät liian isot vai napit liian pienet. Vaihdanko napit vai pienennänkö reikiä. Takin hihansuihin kertyy karvoja, oikea eläinkarvaimuri, mutta lämmin. Muuten kiva, väriltään tylsä sekin, mutta päällä kiva. Ärsyttää miettiä jotakin napinreikäjuttuja, sillä luulisi niiden olevan samaa paria, reikien ja nappien. Siihen menisi ehkä noin 8 minuuttia, kun muutaman piston niihin reikiin laittaisin, niitä pienentäisin, mutta ei nappaa. Laiskuutta, saamattomuutta. Tytöt aloittivat nyt pehmoeläinten kutomiset ja virkkaamiset. Mistä näitä ideoita oikein tulee? Onneksi kaapissa oli lahjaksi saatu ohjekirja moisten tekoon, nyt se ottaa tuulta purjeisiinsa. Tessalla on ongelma, voiko kissan korvat tehdä vihreällä? Mielestäni voi, mutta Tessan mielestä ei voi. Outo ongelma ja aihe jälleen. Mitä minun odotetaan vastaavan? Reetta ei tahdo pukeutua millään riittävästi, kapinoi tuossakin asiassa, heiluu varpaat paljaana ja lyhythihaisessa.


   Pohkeissa tuntuu vielä kivasti, samoin lantionseudulla. Olihan hyvä aloittaa se paritanssi, hauska ja rankkakin laji. Mutta kyllä se on niin, että itsekin osaa vaikka ja mitä, kun toinen osaa. Sitten jos toinen on epävarma, en minäkään osaa yhtään mitään. Yllättävän paljon oli miehiäkin mukana, ikähaitari parista kympistä seitsemään kymmeneen. Yritin yhä Pasiakin houkutella, ei syty. Onneksi systeri sai minut houkuteltua. Foksia ja rumbaa. Rumbassa kuvittelin itselleni halkiohameen ja aistikkaan viipyilevän lattianmyötäisen askelluksen. Vaikka todellisuudessa pompin säärystimissä ja vanhassa tunikassa. Huomasin, ettei kannata jalkoihin katsoa, antaa vain askeleiden mennä rytmin mukaan. Oikealla kädellä minun pitää kuulemma laittaa enemmän vastusta, pitää sitä jäykempänä, ettei tanssittaja puske päälle. Uusi juttu tajuta, sillä olen aina luullut tai ajatellut, että minun pitää olla silleen lötkömpi ja rennompi, jotta olen vietävissä. Sitten oli sellaista "tuulimyllyä", johon yksi tansittaja tokaisi, ettei sitä sentään liioitella tarvi... Miten se nyt ensimmäisen kahdenkymmenen sekunnin jälkeen moisen piirteeni huomasi. Nauroinkin olevani suuruudenhullun... ei se kyllä nauranut mukanani. Yritin olla liioittelematta ja asettua askeliin. Nauroin paljon, samoin systerini rätkätys kuului salin toisesta päästä. Meillä on aika iso nauru, tai ainakin kuuluva. Hauskaa oli ja opimme, vaikka naurattikin. Olisin eilen kuulemma mahtunut yhteen autoonkin ja tanssikeikalle mukaan, mutta en tullut lähteneeksi. Jokainen sentti menee ensi viikolla Helsingin keikkaan ja perheemme "kiinteisiin kuluihin". Vaikka Kelakin maksaa viiveellä kuluja, niin omasta pussista menee paljon. Ei se yhteiskunta kaikkea maksele, vaikka moni luulee niin. Kiva nähdä yhtä kaveriakin samalla keikalla. Reetta teki hänelle paketin jo valmiiksi. Käskin laittaa käsilaukkuun, että ei kotiin unohdu. Itse asiassa olen aika tyynellä mielellä tulevan keikan suhteen, liput, asunto, vippi ja kaikki on hallinnassa. Minä kun olen tällainen ennakoija, mielellään hoidan alta pois, niin ei tarvitse sätkiä viime tipassa. Samalla yritän miettiä, mitä pitää muistaa ja mitä on otettava esille. Olen myös huolehtinut Oulun epikriisit mukaan ja käskenyt Helsingin hoitaa paperit ajan tasalle, en enää halua vetää hatusta mitään. Hattu ei ole tarpeeksi tiivis tällä hetkellä. Eikä se mielestäni kuulu vanhempien muistettaviin, se kuuluu laitosten väliseen tiedonsiirtoon. Tylsä ja tiukkapipo. Olen, samalla myös amatööri ja äiti. Käsilaukunkin uusin, halvalla kun sain. Sekin on asiallinen ja tylsähkö, minä olen siis tylsäksi muuttunut. Ruskeaa ja sinistä, kaduttikin moinen ostos, mutta seuraavana päivänä ei enää kaduttanut. Toimivan kokoinen, mahtuu tarvittavat asiat mukaan, sehän sen laukun tarkoituskin on. Enäämpä en ole väsynyt, nukun ja Reettakin nukkuu kuin unelma. Kunnon yöunia, kummasti alkaa horisontti siintämään selkeämpänä, kun saa nukutuksi kunnolla. Nyt minun pitää nämä hiukseni survaista kuiviksi koneellisesti, muuten ne kuivuu sähköisinä ja koppuralle. Talvi sähköistää, taidanpa singota kihartimen pariin. Onpa televisio isolla...
   Reetta kokkaa lihakastiketta, pilkkoo paprikaa kauhean pitkällä veitsellä. Tiedän, että osaa, annan pilkkoa. Eilen sohvalla olin tyytyväinen. Lapset kaivautuivat kainaloon, hakeutuivat lähelle. Se tuntui hyvältä, puhuimme kaikenlaista. Toki on myös muutama arka asia, jotka saavat kantapäät paukkumaan. Yritän olla kajoamatta niihin, mutta joskus lipsahtaa. Saman huovan alla, kainalossa ja hykerrellen. Tessa hieroi kookoksen ja sitruunan tuoksuisella mömmöllä kasvojani. Tessa hieroo hyvin, meillä on yhteiset lempituoksutkin. Ne hetket ovat hyviä, ilman suurempaa rekvisiittaa, aitoja, lämpimiä. Olen todella ylpeä katraastani, hienoja ihmisen alkuja, naisenalkuja. Omia. Vernalla oli Fannyn flanellipyjama, Verna on siihen nyt passeli. Tytöt kierrättää itsenäisesti vaatteitaan, hienoa sekin. Minäkin sain kaveriltani pussillisen vaatteita, sain jopa niitä joita olin salaa kadehtinut. Kannatti kadehtia, sillä nyt ne on minun. Ha, haa. Omat kaappini odottavat mylläystä myös, mutta ei huvita. Toisaalta retkuni on niin loppuun kaluttuja, että voisin niillä takan lämmittää. Ei niistä paljon kierrätettäväksi ole. Taas Reetalla kiehahti, jostakin se vain aina lähtee...
   Eilen aamulla ajelin Alavieskaan upeassa talvimaisemassa, nyt sain niitä sinisiä hetkiä. Kaunista, valkoista, hohtavaa, upeaa ja rauhallista. Perjantaina kun ajelin puhuin samalla puhelimessa. Sitten iski sellainen epäuskoinen olo, missä olen, olenko ohi ajanut. En ollut. Mutta pisti taas miettimään käykö muille tällaista. Puhelimen toisessa päässä oli pikkuveljeni, hän nauroi meidän olevan samanlaisia tässäkin asiassa. Vastikään hänkin oli hiukan harhaan ajanut, sellaisen tunnin ylimääräisen keikan verran... Sattuuhan sitä, mutta kun ne puut oli niin kauniita ja oli kiva ajaa. Minä tykkään  niin olla autonratissa, kaikkina vuodenaikoina. Se on minulle sitä latautumista, harrastuskin, se on kivaa pääsääntöisesti. Nyt joku tytöistä soittaa pianoa, tuoksuu ruoka. Reetta kehuskelee isoon ääneen kokkauksiaan. Riesa putkahtaa taas mieleen, se aina pulpahtaa jostakin. Mutta se toinen sana ei ole vielä palannut kielelleni. Sormia palelee, vähän varpaitakin. Nokkakin on jäässä, eilen aivastelin pikaisesti muutaman kerran. Ei se mitään flunssaa ole, se on vähäpukeisuutta ja kuivaa huoneilmaa, minusta tuntuu. Kamariin ei takanlämpö oikein olkkarista tule, kun se nousee sinne korotettuun tilaan. Nyt neidit kantavat taas sänkyjä, Tessa muuttaa sänkynsä takaisin omaan huoneeseen. Kuukauden huonekaveruus jatkui, sopuisasti ja hyvillä mielin he siitä selviytyivät. Uutta, kypsempää ja sopeutuvaa. Tessa lataa pyykkikonetta, kuulemma nelikymppistä kirjopyykkiä, kaivan omani pesuun. Taitavaa. Nyt Pasi kutittelee tyttöjä ja mölisee omia, ihan hassuja juttuja. Koirat osallistuvat. Iltapäivällä meille tulee ehkä vieraita, vessapaperitkin loppuu. Nyt Reetta huutaa porukkaa syömään, valmiiseen pöytään. Näppärää... Riesaa maistelen ja elämisen ääniä kuuntelen. Hassu perhe, huuhaa perhe. Tekisi mieli maalatakin, luetuttaisikin, mutta nyt kirjoitan. On paljon kivoja asioita, ympärillä ja tässä hetkessä...


   Tajunnanvirta tekstissä on siis tarkoitus kirjoittaa auki sellaisia asioita mitä mielessä vilisee, sulassa sovussa. Aiheesta toiseen pomppien, sen mukaan mitä tajunnanvirta antaa kirjoitettavaksi ja pureskeltavaksi. Tämä on siis ihan opetettu ja opittu rentouttava tapa kirjoittaa, älä siis huolestu;-)

torstai 16. tammikuuta 2014

PAUKAHTI!

Yli 400 000, siis nyt jo yli neljäsataatuhatta, kävijää. Siis paukahtanut mittariin eilen, käsittämätöntä. Hämmentävää ja kiitos! Se on aikas' paljon se. Missään nimessä en voinut ja uskaltanut moista aloittaessani edes kuvitella. Moinen ei ole ollut tavoitteeni. Eikä moinen kävijämäärä mikään haavekaan ole ollut, ei totisesti. Eikä tämä näin pitkä rupeama tässä savotassa kuulunut suunnitelmiin, ei totisesti. Mutta tässä vain paukutellaan, uudessa vuodessa, uusilla sadoilla tuhansilla kävijöillä, uudella alulla ja uusilla kujeilla. Sanoinhan jo, että hämmentää...
   Kuvittelin silloin aloittaessani, että tämä on kahden ja puolen vuoden "leukemiahoidonprojektinseuranta" ja raportointi lähinnä omalle lähipiirille. Se että he pysyvät ajan tasalla ja saavat samat faktat, ettei faktat niin sanotusti muutu fiktioksi matkalla... Sen mitä leukemian hoitokaavio kestää, kalenteristahan sen voi määrittää. No eipä ole omat määritelmät auttaneet, kalenterimerkinnät pitäneet, kaikki on paukkunut yli sen kymmeneen kertaan. Aina on pitänyt sorvata uudet "kalenterimerkinnät", uudet tavoitteet, uudet kujeet. Olemme olleet jatkuvasti sorvaamassa, uusia haasteita. Olemme siis paukutelleet sorvia, tämäkö on johtopäätös?


   Olen myös joskus jostakin lukenut, että blogin elinkaari on yleensä kolmisen vuotta. No sekinhän on paukkunut nyt ajallisesti yli. Olen miettinyt moneen kertaan kirjoittamistani, paukuttanut päätäkin seinään. Onko tästä haittaa vai hyötyä, kenelle? Voinko vain lyödä hanskat tiskiin ja jatkaa hiljaisuudessa paukuttamista. No, en ole lyönyt hanskoja tiskiin, tässä asiassa. Olen huikean "onnellinen" joistakin blogeista, jotka ovat tulleet onnelliseen päätökseen. Siis tarinat saaneet onnellisen lopun, lähinnä tarkoitan paranemisia sairaudesta, voittoja. En siis kauheammin muuten roiku blogimaailmoissa, mutta muutamaa tuttua, äitikollegaa, tarinaa olen seurannut mukana. Odotan niin sitä päivää, jolloin itse olen kykenevä paukauttamaan kiitokset ja hyvät jatkot onnellisten tähtien alla, eli Reetan tarina on niin hyvällä mallilla ettei minun enää tarvitse jauhaa auki faktoja. Sitä kuuluisaa "terve" määritelmää minun on vaikea mennä määrittämään, kun ei siihen kykene viisaammatkaan ja lukeneemmatkaan. Mutta odotan sitä päivää, kun uskallan löysätä himpun, uskallan sanoa tiettyjen tavoitteiden saavutetun, uskallan päästää tästä paukuttamisesta irti. Kun uskallan luottaa, että elämä kantaa ja se ohut jääriite jalkojemme alla kantaa riittävästi. Keväällä 2012 minulta kysyttiin tai minulle todettiin, etten päästä syövästä irti. Pidän tavallaan tätä todellisuutta yllä jauhamalla ja kirjoittamalla. Sekin mietitytti. Pidinkö ja pidänkö? No siitähän todellisuudesta meitä ei päästetty irti, joten tavallaan hyväkin etten päästänyt itse irti ennen aikojaan. Tänään tunnen ja olen tuntenut alitajunnassani jo pitkään, että syöpä on taakse jäänyttä, olen mielestäni syövästä siis päästänyt irti. Mutta tähän matkaan kuuluu nämä muutkin lieveilmiöt, eikä aivan keveät sellaiset. Toivon niin hartaasti, että saan jättää todellakin syövän historiaan, ettei se enää koskaan ole arkeamme, kenelläkään. Samalla alitajunnasta puskee muisto yhdeksän kuukauden lypistä, joka muutti ja romutti luottamuksemme kesällä 2012. Meillähän tai siis tietenkin Reetalla on vastaava 9 kuukauden lyppi ensi keskiviikkona. Uskallanko siis olla rento huithapeli ja täysin luottavainen ja paukutella henkseleitäni voittajana. Uskallan ja en uskalla. Sillä tämä kyseinen jääriite on yhä hiivatin ohut, kavala, petollinen ja arka. Samaan aikaan alitajunnan toinen puolisko puskee syvää luottavaisuutta, mielenrauhaa ja uskoa asioiden olevan hyvin. Onkos sinulla alitajunnalla kahta puoliskoa? Kuuluuko niiden käydä tuollaista taistelua aina kolmen kuukauden lypin aikoihin ja välein? Olenko ihan kaheli, realisti, pelkuri, optimisti, pessimisti, pääpöhölö, vai mikä? Tai kuuluuko äitien olla tällaisia? Olenko vammautunut sielustani kuinka syvältä viimeisen kolmen tai neljänkymmenen pian viiden vuoden aikana? Mikä on tehtyä, mikä ylläpidettyä, mikä keksittyä, mikä todellisuutta, mikä mielikuvitusta, mikä turhaa, mikä tarpeellista? Paukahtipas monta kysymystä aiheen puitteissa.


   Samalla voinen kertoa, että nukumme loistavasti;-) Ei nämä pauku öisin mielessä. Liekö Reetalla lämmin melatoniinimaito iltaisin tuonut apuja jo heti alusta asti. Vai onko lapsi saanut unirauhan, kun asiaan suhtauduttiin tarvittavalla vakavuudella. Siihen puututtiin. Vai onko nyt nukkumisen ja hyvien yöunien aika, vain yksinkertaisesti nukuttaa kunnolla. Samapa tuo, kunhan nukumme, siis kunnolla. Ihana herätä aamuisin nukkuneena, kuola poskella ja pirteänä. Se on paljon helpompi paukuttaa arkea menemään voimissaan. Kummankin, meidän kaikkien.


   Kirjoitin viikko sitten, että Pasilla on pöpö kurkussa. No sama streptokokki G on myös Reetalla, muilla ei löytynyt. Viikko sitten perjantaina sain Oulusta osaston lääkäriltä puhelun asian puitteissa, kun jätimme tiedon löydöksestä...

-Kyllä se pitää hoitaa pois, varsinkin jos on sama kuin isällä. Tätä lääkettä 16 tai oikeastaan liki 20 ml aamuin illoin mikstuurana, aika paljon... Kyllä se pitää hoitaa, vaikka on oireetonkin, vaikka tavallaan kuuri kuormittaa elimistöä myös...
-Eli onko tavallaan turha kuuri pienempi vai isompi paha kuin hoitamaton ja oireeton streptokokki?
-Sitten jos ajatellaan laajempikirjoisella lääkkeellä, niin annostus on 6 ml aamuin illoin.
-Mieluummin mikstuurana, koska Reetta ei saa enää mitään isoja lääkeitä nieltyä. Vai saako kyseistä lääkettä murskata, samoin kuin olemme saaneet luvan käytettäville lääkkeille...
-Kalvopällinen se on, enpä nyt tuota mene sanomaan... Oireeton, jos nyt kuitenkin hoidettaisiin vasta jos oirehtii... Minäpä soitan apteekkiin puhelinreseptin, vai voisiko teidän terveyskeskuslääkäri määrätä hoidon?...
-Mieluummin haluaisin tämän puhelinsoiton perusteella sieltä määrättävän lääkkeen, koska Reetan kokonaistilanteesta, hoidoista ja riskeistä on siellä osastolla laajempi käsitys. Olemme saaneet tämän yhdellä plussalla olevan näytteen vastauksen labrasta suoraan, emme ole olleet yhteydessä keneenkään terveyskeskuslääkäriin. Hoidan sinne faksin kautta nieluviljelyn tulokset, niin onpahan sielläkin ihan oikeaa faktaa asian puitteissa... Onko se paha jos on oireettomana yhdellä plussalla? Mitä moinen voi aiheuttaa, hoitamattomana? Kummasta on suurempi haitta, hoitamattomasta streptokokista tai tavallaan "turhasta" lääkekuurista?
-Minäpä soitan tämän reseptin teidän apteekkiin, tehdään nyt niin, että aloitatte jos tuntuu siltä. Tai jos alkaa oireita ilmeneen... Heti sitten lääkkeitä annatte....
-Siis me teemme itse ratkaisun sen suhteen aloitammeko lääkehoidon vaiko eikö? No kiitos, puhelinreseptiresepti on siis valmiina, jos näemme itse tarpeelliseksi aloittaa lääkehoidon?! Siis mikstuuran resepti? No, kiitos, mepä seuraamme... (Luurin tässä päässä oli sellainen hölmistynyt ilme... vähäkö "jännää" ja pelottavaa päättää itse hoidammeko vaiko eikö... Luurin suljettua kyseinen amatööriäiti oli myös kulmat kurtussa ja ymmällään. Kuuluuko tämäkin äidin ja isän päätettäviin? Sainko minä muuten kysymyksiini vastauksia?)


   Lapsemme Reetta on streptokokki G:sä kanssa oireeton ja hoitamatta. Tähän johtopäätöksen amatöörivanhemmat puhelinkeskustelun perusteella tuli. Onko amatöörivanhempien päätös oikea, sitähän pitää aina himpun verran miettiä... Onko päätöksemme tunnepohjainen vai perustuuko se faktaan ja realismiin? Minä kun olen hiukan friikki, olen nyt sitten Helsinkiin soittanut ja esittänyt vastavan kysymyslitanian. Lähinnä siltä kantilta, ettei tämä hoitamaton ja yhdellä plussalla oleva streptokokki aiheuta jollekin toiselle nollilla olevalle lapselle tartuntaa tai haittaa... Eli olen heittänyt viestikapulan nyt sinne, ettei tarvitse paukutella omine tyhmine aivoituksineen ja ennen kaikkea tehdä tai jättää tekemättä tyhmiä asioita asian puitteissa. Vaikka vahingossa tartuttaa sitä muille, vaikka Reetta onkin oireeton... 
   Jälleen varmaan tyhjänpäiväistä jauhamista ja ongelmien tekemistä, mutta teen sen minkä toivon ja tiedän muidenkin lasten vanhempien tekevän omalla kohdallaan, jotta kaikelta ylimääräiseltä vältyttäisiin. Eli paukautin ongelmanratkaisun viisaammille tämän asian puitteissa, keventää omaa päänvaivaa kummasti. Eli odottelen vastausta ja naputtelen tässä jonnin joutavia siinä sivussa.


   Eilen perheemme teki sellaisen "lomareissun" Pasin työmatkan puitteissa. Kävimme päiväseltään Lempäälässä ja illaksi kotiin. Lähtö 08.04 ja paluu 21.47. Tytöt saivat ylimääräisen luvallisen vapaapäivän koulusta. Lähinnä sellaista tyhjässä ostoskeskuksessa turhauttavaa pyörimistä suuremmin mitään ostamatta. Syömässä kävimme toki. Mutta tämä olkoon nyt sellaista yhteistä aikaa perheen kanssa tiiviisti - sektorilla olevaa aikaa. Reetalle tämä oli pieni lipsahdus eristyksistä, maistelu normaaliutta. Tiiviisti kymmenen tuntia autossa paukkupakkasilla. Toki tunnelmassa ehti paukahtaa monet äärilaidat; yhteislaulusta ja hauskuudesta itkupotkuraivareihin. Enpä erittele enempää;-) Ulkona paukkui upea pakkassää koko päivän ja maisemat olivat aurinkoineen ja sateenkaarineen kauniita katsella. Tänään paukkuu reilusti yli kahdessakymmenessä asteessa ja luonnon upeus on ikkunoista katseltavaa yhä. Pasi pääsi jälleen autonrattiin ja nyt suuntana on Oulu ja koulutus. Me akkaväki jäimme lämmittämään mökkiä ja lukemaan läksyjä. Eli raasaamme takkaa.


   Olen paukutellut myös ylävitosia omaishoitajien vesijumpassa pitkästä aikaa. Tällä viikolla saan käydä kirjoittajakursseilla, eli olen paukutellut siis konetta ja runoja vaikka kuinka. Illalla aloitan myös odotetun paritanssikurssin, paas kattoo mitä siitä tulee. Liekö naisvaltainen kurssi, jossa joutuu hytkymään itsekseen tai naisparilla, jotenkin naiset näyttävät halukkaammilta oppimaan tanssin saloja. Mutta hytkytään, hytkytään, vaikka yksin.


   Jälkikirjoitus: Raasaan siis takkaa, eli suomennettuna takassa palaa tuli. Siis takassa puut sytytin ja palasin koneelle, kunnes... Reetta tuosta hellan äärestä huusi, että täällä on savua. Kun ulkoistin itseni makkarista niin sain olla savusukeltaja, sillä takka puski kaiken savun sisälle. Eli tästä kehkeytyi jälleen uudenlainen haaste, sillä mökki oli jo savua ihan täynnä. Reetalla oli liesituuletin täysillä, eikä se tietenkään sovi yhteen seisovan pakkassään ja takkatulen kanssa. Korotettuun keittiö-olohuoneeseemme mahtui sen muutama kuutio paksua savua yläilmoihin, kunnes laukesi palohälyttimet soimaan. Nyt olen siis tuulettanut koko huushollin enimmistä savuista ja paukuttanut palohälyttimet hiljaisiksi harjanvarrella. Yksi hälytin putosi alas, mutta ei kerrota sitä. Hiukan vielä leijuu ja silmissä kirvelee, mutta näkee jo eteensä. Samalla tuo raasaamistarve sen kuin kasvoi, kun ovet olivat auki tuuletuksen aikana. Toimimme (lähinnä minä toimin) siis kuin hölmöläiset: päästämme tuulettamalla ensin lämmöt pihalle, harakoille ja kartanoille, jotta voimme hiukan enemmän raasata takkaa ja lämmittää jäähtynyttä huushollia... Onneksi Pasi on siellä Oulussa, saattaisi taas olla kiihkeää ajatuksenvaihtoa aiheesta.;-)
   Ulkona on paukkupakkanen ja niin kaunista, muistinhan sanoa...

tiistai 14. tammikuuta 2014

REETAN TARINA SPR:N KANTASOLUREKISTERISSÄ

Perhe-elämää leukemian kanssa




”Syöpäni on sillä tavalla kiltti, että se tottelee lääkkeitä”, tuumasi 8-vuotias Reetta Piippo, kun hänen hoitonsa oli juuri aloitettu. Nyt Reetta on melkein 11-vuotias reipas kotikoululainen, jolla on takanaan kaksi kantasolusiirtoa – ja rinnallaan kolme siskoa.

Syksyllä 2010 ylivieskalaiset kaksoissiskot Reetta ja Verna pyöräilevät kouluun. Ekaluokkalaisista toista pitää aina odottaa: Reetta ei tahdo jaksaa pysyä vauhdissa mukana.
– Miltä se tilanne nyt näyttää, jaksaako Reetta paremmin? perheen äiti Tiina kyselee Vernalta nyt kolme vuotta myöhemmin, joulukuussa 2013.
Verna ei tiedä. Hän hiljensi vauhtiaan ja on siitä asti ajanut Reetan rinnalla.
Tämä iloinen ja tiivis kuusihenkinen perhe, johon kaksosten ja äidin lisäksi kuuluvat myös isosiskot Tessa ja Fanny sekä iskä Pasi – ja kaksi koiraa ja kissaa, joita ei sovi unohtaa! – ovat viimeiset vuodet eläneet vähän erilaista arkea. Reetan väsymyksen syyksi paljastui leukemia, jonka hoito on vaatinut kaksi kantasolusiirtoa.
Salsaa tippaletkuissa
Koko Piipon perhe oli sairastellut flunssaa sinä syksynä. Reettakin oli syönyt kaksi antibiootikuuria, mutta vointi ei kohentunut. Silmänaluset olivat mustat, tyttö kalpea ja paino laski rajusti. Äiti vei Reetan päivystykseen ja kehotti hoitajaa ottamaan samalla hemoglobiinin. Tulos oli 54. Samalta istumalta alkoi matka Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.
– Leukemiadiagnoosi saatiin maanantaina ja tiistaina aloitettiin hoidot, se tuntui heti voiton päivältä. Silloin Antti Tuisku ”tanssi tähtien kanssa” ja Reetta tanssi mukana salsaa, tippaletkuissa, Tiina muistelee.
Aluksi leukemiaa hoidettiin matalan riskin hoitokaaviolla. Reetta sieti hoidot hyvin. Pian luuydinpunktiossa löytyi kuitenkin muuntunut syöpägeeni, ja tammikuussa 2011 ”värähti jäännöstautisektorissa”, kuten Tiina kuvailee. Tämä tarkoitti, että Reetta tarvitsisi kantasolusiirron.
Samean oranssinruskea” apu
Kun tieto kantasolusiirron tarpeesta tuli, koko Piippojen perhe oli valmiina tutkimuksiin. Lääkärit kuitenkin sanoivat, että vanhempien testaaminen olisi turhaa – vanhemmat harvoin sopivat luovuttajiksi. Yllättäen Piippojen tapauksessa oli toisin. Kaksoissisko Verna ei ollut lähellekään sopiva luovuttaja, sen sijaan Reetan ja isän kudostyypit osoittautuivat lähes identtisiksi.
Reettaa siirrossa kiinnosti eniten se, minkä värisiä siirrettävät kantasolut ovat. Lääkäri vastasi, ettei ollut koskaan ajatellut asiaa siltä kantilta, mutta lupasi ottaa selvää: pian hoitaja sai puhelun, jossa käskettiin kertoa Reetalle, että siirre on sellainen samean oranssinruskea.
Ensimmäinen kantasolusiirto tehtiin elokuussa 2011. Ennen kuin siihen asti päästiin, joutui Reetta kesällä aikamoiseen ”savottaan”, kuten Tiina tilannetta kuvailee. Esimerkiksi keuhkoista löytyi sieni-infektio, joka oli ennen siirtoa saatava kuriin. Välillä tyttö menetti rankkojen hoitojen takia hetkeksi jopa näkönsä ja äiti muistelee, että Reetan oli kotona sisälläkin oltava aurinkolasit ja lippalakki päässä valoarkuuden vuoksi.
– Olin mä ulkona! Leikittiin vesisotaa naapureiden pihalla, en vaan nähnyt mitään, Reetta kuitenkin huikkaa väliin.
Tiinaa naurattaa.
– Lapsi osaa onneksi elää hetkessä. Kun tämä tulisielu on ollut kipeä, hän on sitten ollut kerralla kipeä ja noussut taas ylös nopeasti. Ei ole jäänyt märehtimään sitä, että on ollut huono olo, niin kuin aikuinen tekisi. Silloin kun on hyvä olla, on hyvä olla.
Pipo pois pohjoistuulessa
Ensimmäinen kantasolusiirto meni hyvin – Helsingissä siirteen kehuttiin olevan ”priimaa, loistavaa ja erinomaista”.
– Ne olivat minulle aika hämmentäviä adjektiiveja, ei täällä käytetä sellaisia, Tiina sanoo.
Yhdeksän kuukauden päästä luuydinpunktiossa selvisikin, että siirto oli mennyt tavallaan liian hyvin: luuydin oli passiivinen ja kesällä 2012 Reetan jäännöstautisektorista löytyi taas syöpäklooni.
– 10–15 vuotta aiemmin Reetan luuydin olisi julistettu terveeksi ja puhtaaksi, mutta nykyisillä mittareilla pienikin syöpäkloonin murunen voidaan havaita. Vaihtoehtoja oli kolme: uusi kantasolusiirto, immunologiaa skarppaavat pistokset tai se, ettei tehdä mitään. Tirskautimme pikaiset itkut ja päätimme, että tehdään. Reettakin sanoi, ettei se murehtimalla kummene, nautitaan tästä päivästä, Tiina kertoo.
Hoidot aloitettiin seuraavana päivänä Oulussa. Reetta sai solunsalpaajia sekä suun kautta että suonensisäisesti. Välillä luuydin näytti puhtaalta, mutta sitten klooni taas ilmestyi. Lopulta Tiinan puhelin soi aurinkoisena helmikuisena päivänä vuonna 2013.
– Ylilääkäri soitti huojentavan puhelun: Reetta pääsisi uudelleen kantasolusiirtoon. On paljon ihmisiä, joille se ei ole mahdollista.
Tällä kertaa luovuttajana olisi Kantasolurekisterin jäsen, suomalainen nainen. Reetalle kantasolusiirtoon valmistautuminen tiesi lisää rankkoja hoitoja. Maaliskuun alussa Piipot lähtivät Helsinkiin kantasolusiirtokeskusteluun. Oulussa myrskysi sinä päivänä.
 – Lentokentällä sanoin Reetalle, että nyt pipo pois, antaa pohjoistuulen viedä hiukset, Tiina kertoo räväkkään tyyliinsä ja jatkaa: – Äidin on ollut näissä Reetan savotoissa vaikea mitään luvata, mutta Reetan haluaman peruukin pystyin lupaamaan.
Toinen kantasolusiirto oli ensimmäistä helpompi, koska asiat olivat entuudestaan tuttuja. Nyt ei tarvittu myöskään sädehoitoja, jotka Reetta ensimmäisellä kerralla koki raskaiksi ja mietti, voiko niistä aiheutuneita kipuja koskaan unohtaa.
– Hirveintä oli eristys ja nielunäytteet, Reetta sanoo nyt ja antaa taas esimerkin siitä, miten lapsi osaa elää hetkessä. Silloiset kivut ovat unohtuneet.
Eristysjaksoihinkin Piipoilla on ollut lääkkeensä: taiteellinen perhe on askarrellut sairaalassa. Verhot ovat myös olleet aina auki.
– Kopissakin voi ideoida mahdollisuuksia. Katsoa, miten pilvet liikkuvat ja orava hyppii puissa. Olemme yrittäneet hyödyntää aisteja, myös eristetystä tilasta ulospäin, Tiina kertoo.
Ei kiltempiä lapsia
Keväällä tehdyn kantasolusiirron jälkeen Reetalla on ollut viisi hengenvaarallista virusta, joten myös vuonna 2013 äiti ja tytär ovat oleilleet paljon sairaalassa. Tiina sanookin olleensa viime vuosina usein kännykkä- ja Skype-äiti kolmelle muulle tyttärelleen.
– Meidän huusholli on aika temperamenttinen. Yhtenä äitienpäivänä oivalsin sen olevan minulle luottamuksen osoitus, että tytöt uskaltavat paukuttaa. Kukaan tytöistä ei ole näiden kolmen vuoden aikana ainakaan kiltemmäksi muuttunut! Tiina nauraa puhuttaessa siitä, miten Reetan sairaus on siskojen elämään vaikuttanut.
Kaiken sairastelujen jälkeen Reetan vuoteen kuuluu myös hyvää.
– Olemme saaneet tiedon, että Reetan remissiostatus on vankka. Vankka on minulle passeli adjektiivi, napakka ja liioittelematon, Tiina iloitsee ja jatkaa: – Tällä hetkellä Reetta on siis syövästä terve, mutta emme tiedä, mitä nämä hoidot jättävät jälkeensä. Sydämen vajaatoiminta, kaihi, niveljäykkyys tai korkea kolesteroli ovat kuitenkin pieniä asioita pitkässä juoksussa. Nilkoista jäykkä lapsi on minulle terve.
Parhaillaan Reetta käy neljättä luokkaa kotikoulussa. Perusaineita opiskellaan keskiviikkoisin kolme tuntia ja englannin opettaja tekee torstaisin tunnin vierailun. ”Tuplasisko” Verna tuumasikin, että hän voisi myös hengailla kotona ja opiskella viisipäiväisen viikon sijaan samat neljä tuntia, kun hyvin silläkin tavalla näyttää muiden luokkalaisten tahdissa pysyvän!


Joulun Piippojen perhe vietti kotona. Äidin mielestä reissupäiviä on ollut muutenkin tarpeeksi ja ”kun perhe käsittää eläimetkin, niin ei meitä ihan mihin tahansa otetakaan!”


Teksti: Tiia Soininen
Kuvat: Päivi Karjalainen

torstai 9. tammikuuta 2014

HÖH?!

Torstai, otsikko hukassa, nukuttu yö takana, vesisade, lääkkeet otettu nopeasti, hymyjä, aamukahvi ja pestyt hiukset takussa. Onko tuossa johtolankaa mihinkään suuntaan, enpä tiedä. Toisaalta siinä on pähkinänkuoressa koko savotan fiilikset ja tämä hetki.


   Unettomuus ja unen odottaminen jalkautui siis Reetallekin. Oikeastaan nukkumisen kanssa haastetta on ollut tuolta lokakuun vyöruususta saakka. Ihmekös tuo, moisten kipujen ja kauhujen jälkeen. Niin ja kun itse olen valvonut omista lähtökohdistani ja Reetan myötä, niin onhan sitä paljon valvottu. Kun taas mietin miksi Reetallakin unet häiriintyivät, onko se minun vaikutustani. Kumpi oli syy ja kumpi oli seuraus. Toisaalta eihän tässä syyllistä olla hakemassa, vaan yöunia takaisin. Nyt olemme molemmat nukkuneet kaksi kunnollista yötä, voi kuinka makiaa onkaan nukkua, niin kuin ihmisen kuluukin nukkua. Uni on tullut vatvomatta, ilman mömmöjä ja normaalisti väsyn kautta. Kun on väsyttänyt niin on voinut laittaa pään tyynyyn, peiton korviin ja naps unta nuppiin. Aamulla herää ilman herätyksiä, silmät vain auki ja menoksi, kuplivana, voimaantuneena. Tätä tarvitaan, siis voimaantumista ja kuplintaa, sirkeänä heräämistä ja kunnon unia. Reetalle kirjoitettiin asian puitteissa jopa melatoniinia, jotta elimistössä heräisi unihalut. Jo pelkkä resepti pöydällä ja asiaan puuttuminen tuntui auttavan;-) Onneksi. Reetta joutui odottelemaan untaan jopa 3-4 tuntia, jolloin unirytmitkin vinksahtavat täysin. Reetta on ollut vauvasta asti haasteellinen nukkuja, joten hyvät unet karkaavat todella helposti.


   Tiistaina kävimme polilla. Saimme tavata livenä tuttuja, kamuja, teki hyvää nähdä ja rupatella nokatusten. Kommunikointi kun tahtoo olla arjessa tekstareiden vaihtoa. Tehokasta sekin on, mutta livekeikat tekevät hyvää. Ajelimme siis aamulla, loskassa ja räntäsateessa, unettoman yön jälkeen. Olihan pitkäpiimäinen ja uuvuttava keikka. Polillakin jouduimme venymään tuntikausia, ihan monista päällekkäisyyksistä johtuen. Meinasin pilkkiä lääkärinhuoneessa, todellakin. Haaveilin jo niin, että saisin oikaista siihen tutkimuslaverille ja turskauttaa vartin unoset. Maltoin mieleni.
   Reetan tilanne on kaikkinensa hallinnassa. Toki eri lääkärin ollessa polivuorossa asioita käsitellään ihan eri tavalla. Lukuihin, iho-oireisiin, kokonaistilanteeseen, kysymyksiin, ajatuksiin, ratkaisuihin ja aihepiiriin laajemminkin suhtaudutaan eri vinkkelistä. Toki hyvähän se on, mutta kun itse on ihan öö:nä, uusista tulkinnoista tai tulkitsemattomuuksista. Tai siis siitä, kun yhteys hiukan pätkii, asioita pitää avata eri tavalla. Toki henkilökemiatkin tässä tulee mukaan, joidenkin kanssa sitä on samalla aaltopituudella nopeammin, osaa taas tuntuu tiedonhaluni ja muistini jopa pelottavan... Mutta kaikkinensa perusverenkuva hiukan laskusuunnassa, mutta ei suurempia notkahduksia. Samaa tasoa kuin pitkin syksyä. Tokihan itseä himpun verran laskeneet arvot mietityttää, mutta ei kuulemma huolta. Hb pitää kutinsa, munuais- ja maksa-arvot alkavat olla ihanteelliset. Iho-oireita on nyt toisessakin silmäluomessa, mutta ne vähän niin kuin ohitettiin, mikä toisaalta joulukuun alussa oli tarkkaankin syynättävä ja mietittävä asia. Siinä mielessä tuleva Helsingin keikka on paikallaan, tulee oikeaan saumaan. Toisaalta eihän asialle voi tällä hetkellä suuremmin mitään tehdä muuta kuin rasvata ja syynätä. Onhan oireet siinä mielessä hallinnassa, ettei koko naama hilseile, mutta toisenkin silmäluomen oireet ovat lisääntyneet. Miten siis kuuluisi suhtautua. No, yritän siis suhtautua tyynesti ja luottavaisesti, eihän homma räjähtänyt käsiin ole. Odotamme "pääpaikan" kommentteja.  Kotiutuslapussa itseä ahdisti ja mietitytti sen seitsemän diagnoosia, jotka jostakin koneen syövereistä automaattisesti napsautettiin. Siellä oli akuutista leukemiasta, polyoomaan, vyöruusuun, kystiittiin, kantasolusiirron jälkitilaan ja muutama muukin... Kun itselle on ollut äärettömän tärkeää saadut diagnoosit ja ennen kaikkea niiden väheneminen. Haluan että akuutti leukemia ja muut hirvitykset poistuu diagnooseista, kun ne eivät ole ajankohtaisia. Äitinä ja Reetallekin on ihan tarpeeksi diagnoosia kahdessakin; aikaisemmin sairastettu leukemia ja kantasolusiirron jälkitila. Niissäkin riittää lusittavaa ja haastetta. Yleensä kotiutuslapussa on lyhyesti selitetty kirjallisesti nykytila, kommentoitu sitä. Nyt oli vain seuraavasta käynnistä alustava suunnitelma, ilman nyt tehdyn polikäynnin avaamista. Saivartelua, varmaan onkin, mutta ne ovat itselle tärkeitä papereita ja tulkintoja siitä missä mennään. Saamme kaikkinensa, saivartelustani huolimatta, olla tyytyväisiä tilanteeseen, sen vedän amatöörijohtopäätöksenä kirjalliseen muotoon.


   Hiukseni tuntuvat kuivuneen takkuun, paas kattoo saako minusta vielä yhteiskuntakelpoista. Olen myös juossut lukuisia toimistoja, saadakseni kaikki näin vuoden alusta kohdalleen. Puhun siis lappusulkeisista ja sen sellaisista. Eilen Tessa näki verotoimiston lapun, jossa luki ennokonPIDÄTYS. No blondina hän takertui juuri tuohon pidätykseen ja luuli, että se on pidätys. Käsirautoja, selliä, poliisikyytiä, kuulusteluja. Mitä siihen nyt kuuluukaan, ainakin poliisisarjoissahan ne ovat aika vaikuttavia tapahtumia. Sai siinä Pasi selittää, ettei se ole sellainen poliisipidätys vaan verojenmaksupidätys, joka vähennetään palkasta. Huoh! Eilen pääsimme koko sakilla myös nieluviljelyyn. Hurraahuutojahan siitä saimme osaksemme. Pasilla on ollut reilun viikon kova kurkkukipu. Syyksi löytyi streptokokki G. Eli huomenissa saamme nieluviljelymme tuloksia. Eli hurraat jatkuu, mikäli pöpö löytyy muidenkin nielusta... Mutta olemme tilanteen tasalla, hermolla niin sanotusti. Mutta en haluaisi moista muiden nieluun, miksiköhän... Suppea olen. Eli tästä syystä Pasi on yöunensa menettänyt ja jos nukkuu, niin sen kuulee kaikki.


   Vettä sataa ja maailma on harmaa. On siitä se etu, että jo kaukaa murapellolta näkee Tollon saalistusretket. Eilen huusin Tolloa ja se juoksi ojien yli kuin reikäpää kutsun kuultuaan. Ihana kollimme, niin tottelevainen. Silmäkin alkaa olla normi, enää ei ole tippoja laitettu. Vienolta otin kulkuspannan pois kaulasta näin talvisaikaan, sillä moinen kulkusen kilikatus häiritsi olemattomia unenlahjoja. Neiti muistaa kuitenkin "puhua" kävellessään, eli tiedämme missä menee. Kaipaamme lunta, valoisuutta, talvea, pakkasta ja kaikkea siihen liittyvää. Labrassa yksi papparoinenkin oli kesävaatteissa liikenteessä, samoin meillä vedetään väliaikavaatteilla ja T-paidoilla. Talvikengät ja -vaatteet ovat vielä hakusessa, ainakin omani. Ihan lenkkareilla ja nilkkureilla tykitän menemään.


   Sain saavilla "tuotetta" niskaan jälleen yllättävältä taholta. Kuinka sanomisiani kyetäänkään vääristelemään ja tulkitsemaan päin prinkkalaa. Itsetuntoni kolahteli nollasta pakkaselle ja pysyi siellä liiankin pitkään. On jälleen kestänyt päästä moisen ylitse ja saavuttaa jonkin sortin balanssi. Johtopäätöksenä vedettäköön, että ilman huumoria ja avoimuutta en/emme  jaksaisi, miksi siitä rangaistaan ja vääristellään. Mietin usein, olenko ihan oikeasti noin paha, en vain tajua... Siksikö kaikki tämä. En varmasti kaikkea tajuakaan, mutta tajunnantaso varmaan häiriintyy itse kullakin, jos pääsee/joutuu moiseen prässiin. Toisaalta olen miettinyt myös alennunko samalle tasolle, mitä se auttaa tai ratkaisee, toivottavasti en koskaan siis alennu moiseen...


   Reetan kanssa nousimme tänään ensimmäisenä, puoli seitsemältä. Neiti oli heti hymyssä suin ja positiivinen, takana siis kunnon yö. Univoitto! Neiti keitti minulle hyvät kahvit ja nyt sain lautasellisen munakasta eteeni. Annostelin lääkkeet ja suit sait sukkelaan neiti ne siemaisi, ilman vatvomista ja kapinaa. Annoin kehuja saavillisen ja hymy sen kuin leveni. Kuinka helposti homma luistaa kun neidillä on vivut oikein asetettu. Tuo vyöruusun estolääke saattaa aiheuttaa "kiivautta", ruokahaluttomuutta ja vireystason nousua. Siis sehän toisaalta saattaa olla osasyynä myös Reetan unettomuuteen ja räjähdysalttiuteen. Ruokahalu alkaa löytymään pikkuhiljaa, sekin on ollut niin hukassa. Kiivaus ja nollasta sataan kiihtyminen lienee geeniperimää, mutta se on jalostettu huippuunsa viimeisten viikkojen aikana. Huojentaa tietää, että se saattaa ja varmaan osittain ainakin johtuu tuosta lokakuussa aloitetusta lääkkeestä. Sen aikaa näitä ongelmia on ollutkin, ihan siis loogista.


   Nyt osallistun keittiön siivoukseen ja tällään tukkani. Kannattaa varmaan laittaa housutkin jalkaan, sillä ulkoistan itseni pian. Kaikkinensa meillä on hyvin asiat, mikäs tässä. Kello käy, viikot juoksee ja kevät keikkuu lähemmäs joka nytkäyksellä. Nauttikaamme hetkistä, joita matkalle karttuu, ne kuuluvat elämään. Höh!