TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 28. toukokuuta 2016

KISSA(T) PÖYDÄLLÄ

Nostetaan kissa pöydälle... Sehän on vanha sanonta, kun aletaan setviä jotakin asiaa, aihetta, patoutumaa, kiistaa, vaikeaa juttua, konfliktia silleen perusteellisemmin. Monta kertaa se on arkakin asia, jopa vaalittu tabu, joka vain jossakin välissä tulee tiensä päähän, kenties seinää vasten. Siihen on silloin ihan pakko syystä tai toisesta pysähtyä ja keskittyä, nostaa se kissa pöydälle.
   Onhan noita kissoja. Kaiken värisiä, kokoisia ja kaikenlaisia. Moni kissa itsekseenkin pöydillä pomppii, kiipeää itse tutkittavaksi, näytille, esille. On hetkiä, että niitä on useitakin yhtä aikaa, useallakin pöydällä. Joku kissa ei pysy, vaikka kuinka nostaa, on sen verran itsepäistä sorttia. Tälle aamulle olen itsekseni jo kolmea kissaa kannellut, pöydille ja pois. Kovin on monen painoisia, rentoa ja vähemmän rentoa kissaa. Jäntevää ja luottavaa, sitten on pois pyristelevää. Kapinoivaa ja kamppailevaa, vastahakoista. Kehräävää ja sähisevää. Kyllä tähän laumaan tunteita ja persoonia mahtuu.
   Tämä koneemme on nyt siis olohuoneen nurkassa, josta on suora näköyhteys kesää puskevalle takapihalle ja terassillemme. Ihan hyvä paikka koneelle, hiljaisina aamun tunteina. Tällä hetkellä koneen naputus on suurin ääni, mitä nyt elikoiden ääntelyt ja tassujen rapinat lisäksi. Kuulen omien korvieni kohinan, niskani rahinan, kaappikellon tikityksen, jääkaapin, takapihan suihkulähteen. Lintujen konsertitkin kuuluvat, sen sataa sointua. Juon aamukahvia, Reetan isosta pöllökupista, omani oli tiskikoneessa. Sänkyjä näyttää olevan tyhjänä, lapsia nukkuu kaiketi Mökömajassa. En ole vielä laskenut ketkä kaikki ovat itsensä ulkoistaneet. Kello on seitsemän, on lauantai.
   Reetta tuossa kuiskaili kuuden paikkeilla, kävin peittelemässä. Pasi neidin meidän keskelle nosti, mitä ilmeisemmin nukahtivat uudelleen, kun ei kuulu tarinaa. Sielläpä nukkuvat. Katsoin oman aikani koittaneen ja hiivin kahvinkeittoon. Terassilla on ikkunoita vasten sohva ja iso pöytä. Tällä hetkellä pöydän nokassa maailmaa ihmettelee Vieno. Raikas valkoinen kissamme. Toiselta reunaa pöydälle kipusi upea kiiltomusta kollimme Väinö, nyt se jatkoi matkaansa sohvan karmille ja tuijottaa siitä suoraan meikäläistä. Tollo kuuluu syövän ja Tinkamme lähti kuin rasvasalama pellolle, kun takaoven aukaisin. Eilen tytöt olivat seuranneet apinaoppimista kissojen tapaan. Viime viikolla Tinka vakli Väinöä muutaman metrin päästä. Eilen Väinö oli heinää syönyt, Tinka oli seurannut heinätupsun toiselta puolelta. Aikansa katsonut ja alkanut itsekin jyrsimään. Isoja paloja oli vedellyt ja yökkinyt, mutta opetellut kuitenkin. Vienohan näytti kiipeilyn mallia, sitä muut seurasivat ja nyt koko laumalla Mökömajan katolla ja terassin kaiteilla keikkuvat. Koskaan aikaisemmin ei kissat olleet menneet Mökkärin katolle, kunnes tuo kuuro rämäpäämme sen keksi. Keittiössämme on kaksi ikkunaa apupöydän päällä, suoraan etupihalle. Se on kissojen vakipaikka, usein seuraavat mitä tiellä ja ennen kaikkea pihallamme tapahtuu. Kun ajaa autolla pihaan, kissa reagoi siihen nopeasti ja juoksee ovelle vastaan. Kodinhoitohuoneessa kissojen ruokakupit on nostettu pöydälle, syystä että koirat eivät niitä saa. Hiekkalaatikon kannen päältä on hyppylinja pöydänreunalle ja siitä kupeille. Pienimmät hyppivät sitä kautta ja kollit komeat loikkaavat suoraan kupeille. Toki jos tassut ovat aamukasteiset, niin kolleillakin saattaa ote livetä ja pudota. Linjahan on silloin suoraan koko lauman vesikuppiin, sehän ei ole kiva lipsahtaminen se. Useina öinä Reetan tyynyn vieressä on nukkunut Vieno, kissa hakeutuu siihen ihan itse. Vaihdoimme sänkyjemme paikkoja kamarissa, yritimme tehdä muutoksia. Useilta tahoilta kun saamme ohjeita, jos vaikka koittaisimme järjestää ja mööbleerata, joo olemmehan sitä koittaneet, mutta kun sängyt ovat tietyn kokoisia ja neliötkin saman kokoisia kuin kaikilla muillakin. Vaikka suuruudenhullu olenkin, niin kaikkea ei silläkään taipumuksella muuteta.


   Tähän saumaan napsahti sähkökatko, taisi täältäkin muutama tallentamaton rivi kadota. Lähdin siis muiden aamuvirkkujen mummujen ja tummujen tapaan kauppaan, kun ei kerran naputtelu onnistunut. Nyt on sitten jääkaappi siivottu pikaiseltaan, täytetty myös. Aamupalat naposteltu, muutaman murkkukisulin sähinät kuunneltu. Jännä, mikä se pistää pitkän ulkona nukutun yön jälkeen sähisemään ja sihisemään. Vaikka äitikissa croisantteja aamupalaksi toi, teki munavoita ja karjalanpiirakoita osti. Samoin nuo karvaiset kissamme kritisoivat välillä äänekkäästikin aamupaloja ja tarjottavia. Eilen aamulla oli tiukkaa katsetta, kun ei pehmeää aamupalaa ollut tarjolla, pelkkiä naksuja, kinkkua, raejuustoa ja juustoa. Mitä nyt hädissäni jääkaapista kissoille löysin. Saimme myös aamupäivävieraat iloksemme, kissaihmiset, kivaa! Kuinka paljon kissojemme seikkailuja piti takapihalla seurata. Onneksi kissat heittäytyivät myös hoidettaviksi.


   Tälle viikolle olen sen muutaman palaveria istunut, ollut nostamassa kissoja pöydille. Monenlaisia. Samoin olen ollut osallisena yllättävienkin kissojen pöydille nostoissa viimeisten viikkojen aikana. Kipeidenkin kissojen käsittelyssä. On myös tullut yllättäviä ja positiivisia kissakokemuksia. Ehkä, sana painolla ehkä, niitäkin kissoja joskus ruodin, jahka aika on kypsä.


   Ensi viikko on minulle äitinä arka, kipeä, todella valpas, epäilevä, leijonaemomainen kissa pöydälle nostettavaksi. Minua ahistaa suunnattomasti tuleva sairaalaviikko, mutta yritän olla siitä ahistumatta tai sitä ääneen laulamatta, jotta Reetta ei saisi vaikutteita. Minulle on myös napakasti sanottu: "Jos kerran olet sitä mieltä, että tyttäresi ymmärtää, niin voisitko sanoa sille, että tekee ja sanoo mitä pyydetään... Enhän muuten voi sitä todeksi uskoa. Niin, siitä sessiostahan määräytyy monikin asia, terapioiden tarpeellisuus ja kehittymisen mahdollisuus..." Niin, saadapa kissa kehräämään ja tottelemaan käskystä, jopa painostuksesta, Reetta kissa nimittäin. Ei onnistu, kyllä tuon lapseni sen verran tarkkaan tunnen. Moni asia kun riippuu myös vastapuolesta, sekin merkkaa äärettömän paljon Reetalle, saa merkatakin. Olen siis saanut lausuntoja arjessamme eläviltä ammattilaisilta, kuinka he asioita tulkitsevat, onpahan jotain kättä pidempää itselläkin esitettäväksi, eikä yksistään äitiparka leijonaemon höpinöitä. Torstaina Reetan seurana oli pari tuntia ihminen, joka on viimeksi helmikuussa Reetan nähnyt. Reettapa tunnisti, muisti hänet välittömästi. Voi kuinka raikas, innostunut, suora katse ja välitön lämmin hymy. Samainen henkilö totesi, että Reetta ymmärtää ihan kaiken ja heille löytyi jo parissa tunnissa yhteys, tai se helmikuinen yhteys jatkui. Se lämmitti suunnattomasti omaa mieltä kuulla, sillä näinhän heti ilmeestä lapseni tulkinnan, se oli molemmin puolista.
   On myös kysytty itkeekö Reetta. Mielestäni Reetan ei tarvitse arjessa itkeä, eikä edes itkeskellä. Onhan toki ihmisiä, jotka jokaisen vinkauksen ovat itkuksi määrittelemässä. Mutta olen inttänyt vastaan, sanonut, ettei Reetta itke. Sillä Reetalla on lukuisia eri ääniä, äänteitä, jopa vaihtuvia äänimaailmoja riippuen viikoista ja tilanteista. Yhtenä iltana kunnon murkkuhuuruisen kissatappelun jälkeen Reetta itki, kun joutui moista kuuntelemaan ja varmaan väsyneenä säikähtikin. Tunnistin sen samaisen itkun, joka on Reetalle ominaista. Tunnistanhan myös sen samaisen tutun rätkätysnaurun, miksen siis itkuakin. Samaan aikaan minulle tuli varmistus siitä, ettei Reetta päivisin itke, ei todellakaan, sillä se oli oikeaa itkua. Kunnon nyyhkytystä. Onneksi se meni hetkessä ohi, kykenin pikkukissani lepyttelemään ja lohduttamaan. Minulle oli kuitenkin tärkeää kuulla myös tuo oma kyky, Reetan ikioma ääni. Itse revin siis itkustakin positiiviset kiksini ja kiitin Reettaa kun hän senkin puolen kykeni näyttämään. Eilen illalla olin lähdössä tuplien ja Reinon kanssa saunaan. Siinä samalla kun Reettaa ja itseäni riisuskelin kuului Reetan suusta "ihana!" ja kauheat naurut päälle. Siis olinko minä merinorsuna lapseni mielestä ihana, vai oliko lapseni sarkastinen ja ivallinen minulle. Päästin ilmoille valtavat naurut minäkin ja toki puolialastomana hyllyvän merinorsusamban tanssahdin. Sitä naurua ei voinut olla kuulematta, nauruksi ymmärtämättä. Sama hulluttelu ja hauskuus jatkui pitkin iltaa. Tällä viikolla Reetta on mitä ilmeisemmin toipunut edellisviikon flunssasta, mitä nyt silmätulehdus alkuviikosta vaivasi. Tyttö alkaa ilakoimaan ja kuplimaan omaan tapaansa, palata itsekseen flunssassa nuurumisesta.
   Reetta on myös päässyt paljuun, kenties tänään udelleenkin. Nyt kun cvk:ta ei ole on vesissä lilluminenkin sallittua. Reetan lihaksille, jäykille sellaisille tekee lämpö myös hyvää. Tänään on siis päivä vasta aluillaan, joten ehdimme hyvissä ajoin paljuilemaan, kunhan pistämme töpinäksi. Muu laumamme lähti mummulaan nurmikon leikkaukseen ja pihahommiin. Minä käpsyttelen Reetan kanssa pyörätuolilla perässä. Saman matkan kävelimme sunnuntainakin, tosin siihen saimme kolme tuntia menemään, kun juutuimme matkalla suustamme kiinni. Mutta eihän meillä mikään kilpakävely ole kyseessä. Reetta niin viihtyy, kun maisemat vaihtuu. Matkaa on semmoinen rapiat seitsemän kahdeksan kilometriä suuntaansa, varmaan autokyydillä palaamme. Tälle viikolle on tullut muitakin pitkiä kävelylenkkejä ja asioiden hoitamisia pyörätuolin kanssa, myös jäätelöllä olemme käyneet.
   Nyt kun lähdemme, otamme koirat mukaan, mutta pitää katsoa että kissat jäävät sisälle. Muutenhan meitä on pitkä karavaani, jos kissatkin päättävät mukaan lähteä. Näillä lakeuksilla kuuluu riehuvan oksennustauti useissa osoitteissa, toivon hartaasti, ettei moinen meille rantaudu. Tulevan viikon suunnitelmat ja ajat on jo monta kuukautta sitten varattu, jos nyt joudumme perumaan niin ne menee varmasti elo-syyskuulle ennen kuin uudelleen onnistuvat.
   Oman alitajuntani kissoja olen myös pöydille nostellut, tai alitajunnan kissat hyppii ihan tahtomattakin pöydille, moiset kulkukissatkin. Välillä se raivostuttaa, yllättää, tympäisee ja kiukuttaa miksi ne siinä kiertävät ja pöydille pesivät. Toisaalta monikin alitajunnan kissa näyttää ottavan sellaisen asennon, ettei kiire mihinkään, makaavat kuin leijonat röyhkeän ylpeinä. Paistattelevat auringossa, mutta ovat valppaina näennäisestä rentoudesta huolimatta. Tunnistan heiluvat viikset, korvat ja pään asennon... Nyt minun korvani kuulivat pikkukissan pissaavan kattilaan, se on merkki lenkkivalmiudesta. Pikkukissa on lempeä, ilosilmäinen, odottaa maisemien vaihtumista ja ajoittain myös isoon ääneen kehräävä. Tuota ikiomaa, persoonallista ja vahvatahtoista kissaa on niin rakasta silittää...

perjantai 20. toukokuuta 2016

IHTE

IHTE, on pohojalaisittain tarkoitettu vahva, minä itse. Oon jo viikkokausia, oikeastaan kuukausia pyöritellyt aihetta itsemääräämisoikeus ja minä itse, moniltakin kanteilta. Ihtemääräämisoikeus, sehän kuuluu meille kaikille, tai ainakin pitäisi kuulua. Etes jollakin tasolla...


   Oon ajatellut ja ajattelen kaiketi pikkuhiljaa koko ajan ihtemääräämisoikeutta monista vinkkeleistä. Lähinnä yhteiskunnassamme, vaikkapa vanhusten osalta, vammaisten osalta, ihtekkään ihteni osalta, ihtekkyyven ja ihtenäistymisen vinkkelistä ja ennen kaikkea Reetan ihtensä näkökulmasta. Toki Reetan vinkkelit ja näkökulmat ovat kaiketi minun ihteni tulkintoja, sanoituksia. Varsinkin tälle aamulle olen saanut korostetusti ajateltavaa myös ihtenäistymis- eli murkkuperspektiivistä. Kyllä siinä tietää ihte lapsensa synnyttäneen, sillä paljon niistä ihtiäkin puskee ulos, kun haetaan noita ihtenäisyyven rajoja... Ja siinä kaikessa äitipolo helposti ihtensä unohtaa ja ihteensä jopa ottaa sivalluksista, kun saa täyslaidallisen sitä ihtiään. Eli ihmekös tuo, jos jotain puskee jo tekstinäkin tulemaan. Yleensähän monikin asia aukeaa, raukeaa, jäsentyy ja järjestyy kun kirjoitan. Saan ne ihtestäni sanoitettua ja sitten on ihtensä kanssa helepompi, muka, olla. Kun on päästellyt asiat näppäimistölle, sehän on minun ihtekkään ihimisen tapa käsitellä näitä asioita, tekstien kautta. Mitä tajunnanvirta tuo tullessaan, välillä ihtiäkin hämmästyttää. Tästä se lähtee...


   Meidän Reetta on aina ollut vahva, vahva luonteeltaan, sielultaan ja fysiikaltaan. Miltä tuntuu vahvasta itsenäisestä lapselta, kun oma itsemääräämisoikeus otetaan pois, ensiksi vuosiksi hoitojen ja sairaalajaksojen kautta. Nyt vielä oman kehonsa kautta ja ihan kaikissa itsenäisissä toiminnoissa. Kun ei enää voi, kykene itsenäisesti sanomaan, tuomaan tahtoaan esille, ei tekemään, eikä toimimaan. Kun on alistettu olemaan äitinsä kanssa jatkuvasti tai jos ei äitinsä niin aina jonkun silmien alla. Muut murkut tykkäävät välillä linnoittautua huoneisiinsa, lukemaan, kavereiden kanssa, nukkumaan, katsomaan telekkaria, olemaan koneella, puuhaaman omiaan, kuunteleman musiikkia... Mitä sitä nyt murkut itsekseen suljettujen, jopa avonaistenkin ovien takana tekevät. Mutta heillä on siihen itsellä oikeus ja mahdollisuus. He voivat myös itsenäisesti kulkea, mennä kylille hengaileen, ostamaan omia juttujaan, määritellä kaveripiirinsä, pyöräreittinsä, jäätelönsä maun. Reetan puolesta me muut teemme kaiken, jollemme saa tarpeeksi ymmärrettäviä vastauksia, arvomme ne ja ratkaisemme itse jollakin teorialla... Muut lapsemme saavat pissata ja kakata suljettujen ovien takana, omaan tahtiin ja kun siltä tuntuu. Meilläpä tuokin on Reetalla julkista touhua, kamarimme nurkassa, suihkutuolissa ja "kattilaan" tehden. Kaikkeen lapsen pitää nöyrtyä ja sopeutua, jopa alistua. Edes pissalle ei omasta tahdosta itsekseen pääse, aina pitää olla auttaja, pyytää apua, tulla kuulluksi. Sitten jos lapsi yrittää viestittää, niin tässä meidän huushollissa on sitä meteliä aina niin paljon, ettei Reetankaan jokaista pyyntöä kykene tulkitsemaan. Kun pitää jakaa itseään sen sataan suuntaan. Ja onhan tuo Reetta onneksi muutenkin koko ajan äänessä enemmän ja vähemmän. Honasin justiinsa, josko vaikka jonkun pissasoittokellon kehittelisin, saisi sitä kuuluvasti kilauttaa kun on hätä... Meidän huushollissa senkin pitäisi olla varmaan sellainen kunnon kongi, johon nuijalla kumauttaa, jotta saisi huomion.
   Nyt olen Reetan kanssa kahdestaan kotona, harvinaista herkkua sekin. Kello on kymmenen aamupäivällä. Reetta oli jo puolisen tuntia seisomatelineessä, yksi letkuruoka ja aamupala lääkkeineen on mennyt, jalkatuet ovat olleet jo rapiat pari tuntia. Kohta tulee jumppari, sitten on tauko ja iltapäivällä koululle. Tuossa äsken telineeseen köytettyä, tuettua, kiedottua, asetettua lastani katsoin... Joo, itsenäisen näköinen, voi heiluttaa käsiä ja päätään, muuten tököttää tiukasti sidottuna. Varmaan todella ihana olla siinä? Teline tukee ryhtiä, rankaa, jalkoja, hakee oikeita asentoja, auttaa, antaa uutta perspektiiviä katsella pystyssä maailmaa, lähinnä Jukebox ohjelmaa telekkarista ja ikkunoista kirmaavia eläimiä. Tuota vehjettä on vaikea pihalle tai terassille saada. Nyt on sitten pottakärrysession aika, keskellä olohuonetta, housut nilikoissa, mutta siveellisesti peiteltynä. Varmaan ottaa päästä, monikin asia, mutta näin ne päivät rullaa. Meidän itsenäinen lapsemme, tähän on tultu. Mutta itsekkäästi saavutamme myös uusia tavoitteita ja etappeja, kunhan joka ainoa päivä itseämme ja lastamme asioista muistutamme ja ne tuolle vahvalle ja itsenäiselle lapsellemme mahdollistamme.
   Tällä hetkellä koen, että olemme jopa voitolla itsemääräämisoikeutemme suhteen sairaalaa kohtaan, mikä on aivan uusi perspektiivi peilata elämää viiden vuoden jälkeen. Tai se on minun itsepäinen versio katsoa tilannetta ja maailmaa, ehkä kaikki eivät noin ajattele. Olemme ihtepäisesti näyttäneet pärjäävämme, tässäkin vähemmän itsenäisessä tilanteessa, kun itse halusimme sieltä pois se meille ihtepäisille onneksi mahdollistettiin, jonkin sortin itsenäisyys. Nyt olemme saaneet itse päättää milloin menemme, tavallaan hyvien asioiden ja positiivisten muutosten vuoksi. Mutta onhan se jälleen alistumista lukuisien ammattilaisten kytättäväksi, testattavaksi, pähkättäväksi, tuomittavaksi ja vatvottamaksi. Ihmekös tuo, että Reetta sulkeutuu aina sairaalan liukuovien myötä, jotka automaattisesti vetäytyvät kiinni kun ovat meidät sisään päästäneet. Se todellisuus sulkee meidät napakasti sisäänsä. Siinä on itsenäisyys koetuksella, kuinka suhtautua. Voin vain kuvitella, miltä Reetasta tuntuu olla tuomiolla, tuomittavana, kun muut päättävät mitä hän tarvitsee, tarvitseeko hän apua, tukea, terapioita, kuntoutusta, mihin lokeroon hänet laitetaan... Ja samaan aikaan murkkumme päättää olla yhteistyökyvytön, ihan siitä syystä, että itse niin haluaa, koska hän inhoaa tilannetta, inhoaa kuinka häntä analysoidaan rajuinkin sanakääntein ja kommentein, unohdetaan hänen olevan itsenäinen ja täysipäinen nuori, joka on (vain) kehonsa vanki, eikä voi puolustautua. Varmaan sivaltaisi ja kunnolla, sanoisi mitä haluaisi jos kykenisi. Hänellä on ja olisi siihen edelleenkin täysi oikeus, se pitäisi kaikkien tajuta ja ymmärtää. Mitä se on kun pitää tulla aina vain kaikkien kanssa toimeen, vaikkei oikeasti tulisikaan tai ei vähempää voisi kiinnostaa tai henkilökemiat hinkkaa ja pahasti. On vain tultava toimeen, vaikka kuinka kiristäisi, mieltä ja hampaita. Unohdettava itsensä ja omat mielipiteensä.
   Tässä välissä sain puhelun osaston lääkäriltä. Tuntui hyvältä. Ihan soittajan omasta tahdosta sain "suitsutuksen" pärjäämisestämme ja touhuistamme. Kiitoksen Reetan hyvästä hoidosta ja aktiivisesta elämästämme, kaikkine lieveilmiöineen. Siitä, että näemme ja koemme, haemme maailmaa kotimme ulkopuoleltakin, vaikka olisi kaikki mahdollisuuden vain jäädä seinien sisälle. Se teki tänään aamupäivällä hyvää kuulla, kun tuota itsetuntoa on hiukan mulistettu ja romuutettu. Se siitä...


   Koti on linnamme, eikös sen niin pitäisi olla. Ja kuka määrää kaapin paikan? Ketä päästämme meille, kuka kuuluu elämäämme, kenen kanssa ei niin väliä, kenen kanssa on vain pakko toimia. Tällä hetkellä minua syö, mietityttää ja vaati sopeutumista, toki myös ajatusmallien muuttamistakin vaatii, kotimme ja oman elämämme itsemääräämisoikeus. Samalla se vaatii itsemääräämisoikeudestamme luopumista, moniltakin kanteilta. Olemme aina olleet avoimien ovien huusholli, meillä on ollut vaikka mitä festareita, olemme pitäneet talkoita, tempauksia, yökyläilyjä, pidämme juhlista, annamme yösijan tarvitseville, kotiimme on ollut helppo tulla... Mutta aina olemme itse olleet tavallaan ohjaksissa, ketä tulee, menee, jää ja mitä, missä, milloin. Tällä hetkellä en koe näin, tai sitä itsemääräämisoikeuttamme rajoitetaan ja määritellään koko ajan lukuisilta tahoilta.
   Aluksi Reettaa hoidettiin kotisairaanhoidon toimesta. Laskeskelin ainakin 6-7 eri ihmisen olleen meillä. Sitten käy jumppari, puheterapeutti, toimintaterapeutti, erityisopettaja, opettaja. Tällä hetkellä kotisairaanhoidon käynnit korvaa itse valitsemamme hoitaja, yksi ja sama luottoihminen, joka soluttautuu huusholliimme samalla tempolla kuin meidän muukin porukka. Minulla ei ole enää tarvetta päästää uusia ihmisiä omalle reviirillemme, eikä minun riittämättömyyttäni kukaan voi korvata hosumalla täällä. Se riittämättömyys on tavallaan sisäsyntyistä ja muutakin kuin maallista. Kukaan ei voi antaa enempää aikaa kuin vuorokaudessa on, aika vain lipuu käsistä, kuin hiekka tiimalasissa. Haluja olisi tehdä vaikka ja mitä, Reetankin hyväksi, mutta rajallisuus tulee vastaan, monilta kanteilta.
   Nyt minua on hiukan närästänyt ja vaatii jälleen pureskelua asumisemme. Laki vaatii Reetalle tiettyjä asioita, itsenäisyyttä, neliöitä ja apuvälineitä. Mutta sitten on olemassa oleva perhe, koti, lemmikit, ne määritellyt neliöt, jopa olemassa olevat perheemme tarvitsemat ja valitsemat huonekalut. Paljon on jo muutoksia tehtykin tämän todellisuuden meille rantauduttua. Mutta on aika tylyä, kun meille tavallaan tuntemattomat ihmiset, tietäjät ja taitajat määrittelevät asumisemme, kaappimme paikan. Ei kannata käsittää väärin, olemme heiltä itse apuakin pyytäneet, näkemyksestä kiitollisiakin olemme ja koko ajan olemme uutta oppimassa. Jokainen sessio avaa kaikkien meidän ymmärrystä yhä enemmän, meistä on aina lauma ratkomassa asioita. Mutta tavallaan se, että tuntematon ihminen tulee mittanauhan kanssa ja sanoo kuka muuttaa mihinkäkin huoneeseen kenenkäkin kanssa. Lakisääteisesti Reetalla pitäisi olla oma, mielellään noin 15 neliön kokoinen huone. Että tuosta vain outo ihminen mittanauhallaan määrittelee, kuka ihtepäinen perheemme jäsen kenenkäkin kanssa muuttaa yhteen ja itsenäisyydestään ja huoneestaan luopuu. Onnistuu!(ko?) Ja kun tuosta olohuoneen nurkasta nuo apuvälineet siirrätte muualle (jota paikkaa ei kyetä määrittelemään mikä se muualle on) saatte lisää tilaa... Ai niinkö, emmepä ole itse tajunneetkaan, saammeko lisää tilaa, no justiinsa siihen kohtaan, mutta sen saman tilan ja tilavuuden ne apuvälineet vievät sitten toisessa kohdassa. Loogisempaa mielestäni on säilyttää tavarat nurkassa, vähän niin kuin sivussa, kuin vaikka keskellä lattiaa. Tai voihan sohvankin poistaa, jolloin jää apuvälineille tilaa ja pyörätuolilla voi pyörähdellä. Mitä sitä nyt suurperhe olohuoneessa sohvalla tekee? Voihan ruokapöytääkin pienentää, osahan voisi syödä lattialla, saunanlauteilla, silloinhan jää tilaa liikkua apuvälineillä. Joo. Tarviiko Reetan pyörätuolin renkaita pestä rapakelillä, joo tarvii, sillä letkupesuista ja porrasharjasta huolimatta makkariamme myöten on hiekkaa ja koirankkakkakökköjä. Ei kuulemma tarvitse, jos on kaksi pyörätuolia, sisälle ja ulos. Niin ei tietenkään, mutta missä me sen uuden pyörätuolinkin säilytämme. Entäs jos meidät laitetaan ottamaan lisälainaa ja laajentamaan taloamme, kuka ne lisälainat maksaa, sillä vammaispuolen rempat tehdään "olemassaolevien seinien sisällä". Mistä ne seinät? Sitten olemme vähintäänkin viisi vuotta sidoksissa laajennettuun ja remontoituun, meille ylihintaiseen taloon, jota emme saa myydä vaikka olisimme henkilökohtaisessa konkurssissa, koska joutuisimme kaikki avustusremontit silloin maksamaan takaisin. Eli tuossa oli nyt kärjistetysti poimintoja meille annetuista ehdotuksista, joita minä ihtekäs ihiminen vielä pureskelen. Sillä minusta olisi aika ihana asia, jos yhä itse saisimme asuinpaikastamme ja omasta kodistamme jollakin prosenteilla päättää. Sillä koti on ollut ja haluaisin sen yhä olevan meidän oman ja näköisemme, oman luomuksemme. Ja kykenemme mielestäni Reetankin suhteen olemaan luovia, elastisia, venyvä, kärsivällisen joustavia. Meillä oli ja kävi myös henkilönostin. Se vei todella ison lohkon olohuoneemme neliöistä ja jäi käyttämättä. Miksikö? No, kun se ei mahtunut kamariimme, ei kääntynyt notkeasti, ei taipunut sängyn päälle. Ja juuri sänkyyn siirroissa ja sen sellaisissa Reetta voisi hyötyä nosturista. Toki meidän logiikalla sillä voisi ikään kuin heijata vauhdilla sängynpäädystä ja ottaa kopin vauhdista, jos kerran pakko en käyttää, mutta kun se ei pidemmälle etene. Vaihtoehtona olisi ollut parisänkymme siirtäminen, joo, mutta mihin? Eli onhan tässä vielä pureskeltavaa, sulateltavaa, ymmärrettävää ja ratkottavaa. Kaikkeen liittyy myös napakat lappusulkeiset, ne eivät ainakaan ole vähentyneet.
   Sitten minua ihmetyttää tuo minun kohdallani jo iäisyyden jatkunut erityishoitoraha, palkkatulon osittainen korvike Kelan maksamana. Eikös tämä työsuhteeni ole ollut jo viisi vuotta vakinaista sorttia, jatkuen yhä. On. Tarvittavat lääkärinlausunnot saan useilta kuukausilta kerralla. Itse asiassa tiskillä olevat virkailijatkin jaksavat ihmetellä, joutuuko moista joka kuukausi erikseen hakemaan? No, joutuu, ei "palkka" tule kuin Manulle illallinen. Miksi ihmeessä minun itse pitää joka ainoa kuukausi hakea nelisivuisella hakemuksella omaa palkkaani, eihän työntekijätkään hae omaa palkkaansa ja anna kirjallisia perusteluja miksi tarvitsevat ja ennen kaikkea palkkansa ansaitsevat. Tai mistä minä nyky-yhteiskunnassa tiedän ja pitkällä yrittäjähistorialla. Vai enkö tollona työnantajana tajunnut, että olisin pistänyt joka kuukausi työntekijät kirjallisesti ja perustellen hakemaan omaa palkkaansa. Tämänkin ajattelin nyt kärjistetysti omasta ihtekkäästä perspektiivistä, enkä suinkaan ole ainoa, joka kärvistelee saman asian kanssa. Niin ja ihmettelee ihtekseen...


   Nyt on kuulkaas pyykit pesty, koululaiset palanneet, Reetta käynyt koulussa, lenkki tehty, muutama puhelu puhuttu. Mielessä pyörisi muutama muukin versio ihte-aiheesta, mutta ajan riittämättömyys kolisee aikarattaissa, ei mopolla mahottomia. Johan tässä muutaman ajatuksen yritin aukaista ja naputtelinkin. Toki mielessä pyörii myös sellaisia versioita, jotka eivät ole kivaa luettavaa, tajuttavaa tai kohdattavaa. Mutta jääköön nyt rääpiminen tähän. Aurinko paistaa, näyttää tulevan kaunis viikonloppu, ainakin ilimojen puolesta. Tuo meidän pikaräkätautimme osui hyvään ja koleaan saumaan, ei menneet kauniit päivät hukkaan sohvalla räkiessä ja sisällä viruessa.
   Kaikesta huolimatta pitää (yrittää) muistaa olla ihte kunkin ihtekäs, kuunnella itseäänkin, sillä moni asia heijastelee ihtensä kautta... Hitsi noita pimuja kuinka laulavat kauniisti, jammailevat yhdessä sopuisasti. Tällä hetkellä olen ihteni lapsiin tyytyväinen, onneksi oli tuo koulupäivän mittainen aikalisä, sillä aamulla oli äänenpaino aivan toista luokkaa. Aurinko sen sai aikaan ja itsenäistyminen ;-)


  

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

KLONK!

Se oli sellainen tyhjä kumiseva klonk, kun lyö tyhjää ja kaikuu sen jälkeen. Siis minulla on sen sata asiaa ja aihepiiriä jauhettavaksi, mutta otsake on ollut hakusessa, aina vain, kunnes se nyt klonksahti! Edellisestä postauksestani on jälleen vierähtänyt pitkä pätkä päiviä, joten yhden ainoan otsakkeen alle niitä on vaikea mahduttaa. Yöllä siis olen ajatellut, siis nukkuessani, vetää tämän päiväiset tekstini, sikäli mikäli koneelle ehtisin, silleen alaotsakkeilla, rääpiä sieltä täältä. Konk, klonk! Tästä se lähtee klonksumaan...


ILOPILLERI
Jaksan ihmetellä tuota neitiämme päivittäin, hänen nauruaan ja valtavaa positiivisuuttaan. Silmätkin niin nauravat mukana, se ei ole siis mitään automaationaurua. Siis loistava huumorin- ja tilannekomiikantaju. Itse asiassa äsken vein isän haudalle kynttilöitä. Reetta jäi autoon etupenkille ja Pasi takapenkille. Kun sitten portista autolle tulin, nuljautin ja klonksautin jälleen kerran jalkani jotenkin. Vihilasi aivan pakaraan saakka, nilikututti ja pisti haukkomaan henkeä. Pasi ei omilta ajatuksiltaan nähnyt tapahtumaa, mutta autossa Reetta räjähti välittömästi nauramaan. Samoin Reetta kyllä tietää kaikki törmäilyni ja mokailuni kotosalla, jaksaa nauraa yhä samoille varpaiden päältä ajoille ja törmäyksille.
   Illalla porukat katsoivat Suomi-Kanada jääkiekkomatsia, Reetta oli täysillä mukana. Reetta pystyy siis reaaliajassa seuraamaan asioita, hihkuu ja eläytyy siinä missä muutkin. Aamulla Reetta repesi kun näki minulta jääkaapista putoavan raejuustopaketin ja kuinka koirat säntäsivät saaliin kimppuun. Eilen Reetta oli Tessan ja Vernan kanssa kuuntelemassa musiikkia. Siellä Reetakin jammaili muiden mukana, systerit olivat laittaneet Reetan oman hellelierihatun hänen päähänsä. Ja kun kurkistin lierin alle, voi sitä silmien loistetta ja hörinää. Tessa osti maanantaina uudet korkkarit 9-gaalaan. Illalla Reettakin sai istua Tessan korkkarit jalassa säkkituolissa. Olipahan jälleen pitkästi säärtä.
   Pasi ja Fanny ovat polkuja leventäneet takapihallamme, jotta pyörätuolillakin voisi ajella aina Mökömajalle saakka. Yhtenä iltana Reetta jo tuolissaan torkkui kuin Fanny tuli touhua täynnä sisälle ja alkoi pukemaan "rouvaa" tarkistamaan polkuja. Voi sitä hörinää, kun isosisko puoliunisen pukaisi ja samalla vauhdilla etupihan rampin kautta takapihalle pyörätuolilla juoksutti. Tytöt ottavat Reetan niin loistavasti huomioon, monissakin asioissa. Reetta saattaa esittää illalla sängyssä muka nukkuvaa. Tunnen kuitenkin neidin kasvot aika tarkkaan ja tiedän tasan, milloin on teatteria. Miksikös tunnen, olenhan tuota muutaman sata päivää saanut tuijotella jokaista ilmettä koppielämää elettäessä, nyt yhä tarkemmin tulkitsen ilmeiden kautta asioita. Vaikka neiti näyttää nukkuvan, tiedän hänen kuuntelevan ja olevan hereillään. Kun sitten sanon, että suupielesi nykii ja kuulet kyllä kaiken vaikka kuinka esität, ilopillerimme ratkeaa nauramaan aivan räkänä.
   Olen suunnattoman kiitollinen, että Reetta on iloinen, ilopillerimme ja jaksaa olla aina vain oma positiivinen valoisa itsensä. Se auttaa jaksamaan meitäkin, ja antaa ennen kaikkea meillekin luvan nauraa. Sillä on rankkaa kuulla tarinoita, kuinka joillakin erinäiset aivoperäiset sairaudet tai vammat muuttavat persoonallisuutta aggressiiviseen ja pahantuulisen suuntaan. Ei edes silloin Reetta puhunut tai tehnyt pahoja, kun oireet alkoivat ja ilmestyivät. Aina vain minua jaksaa lohduttaa se, että mikäli Reetta ei enää koskaan pysty kunnolla puhumaan, niin viimeiset selkeät sanat ja puhutut lauseet ovat olleet huumorintäyteisiä ja kauniita, hyviä sanoja.


VAUHTIA JA VARALLISIA TILANTEITA
Sain olla viime viikolla Vernan luokkaretkellä mukana valvojana. Aluksi oli vähän ajatusta, että Reettakin olisi osallistunut, mutta kyllä siinä oli täysi tepertäminen terveillekin ja omillakin jaloilla kulkeville nuorille. Porukka oli poikki ja jalat kuulemma kuolleet, sillä napakalla aikataululla kiersimme ja osallistuimme vaikka mihin. Ilmat olivat loistavat, mikä teki siirtymisistä ja ulkona olosta myös kivaa. Oli Suomenlinnaa, Luonnontieteenmuseota, Kansallismuseota, Ateneumia, Heurekaa ja tietenkin shoppailua. Olin yhdessä huoneessa valvojana, mutta ei ne typyt paljon valvojaa tarvinneet, sillä nukahtivat kuin saunatuijut kun päänsä tyynylle laittoivat. Niin kyllä minäkin.
   Matkat näiltä lakeuksilta pääkaupungin sykkeeseen ja takaisin ajelimme Onnibussilla. Eli bussissa tuli vietettyä kaksi vähemmän nukuttua yötä. Paluumatkalla sitten rysähti ja kunnolla. Kauhuissamme heräsimme horroksesta, pysyykö bussi tiellä vai jatkuuko matka metsään. Koko luokkaretkiporukka oli bussin yläkerrassa, onneksi. Meille oli kyllä paljon valppaita suojelusenkeleitä ja loistava kuljettajan reagointikyky puolellamme, sillä bussi törmäsi hirveen. Eikä ainoastaan törmännyt, vaan se otus päätyi bussin sisälle saakka. Kuski sai väistettyä metrin, sen suunnattoman tärkeän metrin, vasemmalle, jolloin hirvi tuli bussin sisään ja tyhjään portaikkoon. Jos hirvi olisi osunut kuskiin, niin siinä olisi ollut suuronnettomuuden ainekset. Olisimme tasan metsään päätyneet ja varmasti jälki olisi ollut pahaa.
   Yhä jaksan ihmetellä, ettei porukassa iskenyt mitään kauheaa hysteriaa ja paniikkia, sillä aineksia moiseen olisi kyllä ollut. Saimme odottaa sen puolitoista tuntia lämpimässä autossa uutta autoa ja matkan jatkumista. Olen siis suunnattoman kiitollinen, että tuostakin paukusta säikähdyksellä pääsimme ja selvisimme. Näköjään, missä tahansa meidän klaania on liikenteessä, aina klonksuu tai rytisee jossakin jotakin. Onni siis onnettomuudessa, kaikki hyvin, kaikesta huolimatta.


HYTTYSEN HYRÄILYÄ
Reetta on tällä viikolla hyräillyt, pitänyt sellaista pientä hymisevää ääntä. Olen nimennyt sen hyttysen hyräilyksi. Liekö neiti ihan oikeasti itsekseen lauleskelee, sillä se on kaunista melodista ja kivaa kuunneltavaa. Hyväntuulista hyräilyä. Pyrin kuuntelemaan myös paljon musiikkia, ja tietenkin laulan reikäpäisesti mukana. Tietenkin lauluuni kuuluu myös tanssi ja koreografiat. Muut tytöt kuulemma jo kärsivät moisesta ja häpeävät minua, mutta Reetta jaksaa eläytyä mukana. Tai ainakin osaa esittää eläytyvää, hörisee aivan reikäpäisesti, tunnistaa jo eka liikkeestä mitä on tulossa.
   Viime viikkoina "puhe" on ollut sipinää. Sellaista hiljaista supatusta. Välillä tarinaa tulee pitkästikin, hiljaa supattaen. Papukaija tuo neiti on myös, toistaa perässä yllättäviäkin sanoja ja ilmeitä. Jos vaikka huokaisee isosti, posket pullistellen, Reetta tekee perässä. Samoin hölmistynyttä ilmettä osaa matkia. Sanavarastossa on nyt mm. minä, äiti, isä, joo, jaa, niin, ei, on, noniin, Kaino, idiootti, tyhmä, pippeli... Äsken luetteli lukuja Pasille; neljä, viisi jne, eli neiti osaa laskeakin.
   Liikeradat ja-laajuudet ovat parantuneet. Reetta kykenee jo itsenäisesti nostamaan lantiotaan makuullaan, kääntyilee. Kädet saavat yhä enemmän liikettä, varsinkin vasen käsi alkaa pikkuhiljaa notkistumaan. Muutenkin kehonhallinta on paranemaan päin. Seisomatelineessä neiti on muutaman kerran viikossa, pyöräilyä samoin muutama kerta täysillä viikossa ja jalkatuet ovat sen seitsemän tuntia päivässä. Jalkatukiin vaihdettiin uudet napakammat jouset muutama viikko sitten. Nyt niiden kanssa on ollut hiukan ongelmia, kun kantapää lähtee karkaamaan kolosta. Olen tekijälle jo asiasta soitellutkin, otimme asteikossa pikkasen takasin päin ja menemme nyt kolme viikkoa näillä asetuksilla, jatkamme sitten taas kiristämistä. Mutta onhan ne todella napakat jo nytkin, varmasti jaloissa tuntuu, sillä tiedän niiden napakkuuden kun ne ovat muutaman kerran lauenneet näpeilleni. Onnistun siis niihinkin sormeni jumittamaan.
   Täällä on ollut loistavia ilmoja, olemme ne hyödyntäneet ulkoilemalla. Olen kävellyt Reetan kanssa kahdesta kolmen tunnin lenkkejä. Ulos lähteminen  on monin verroin helpompaa, kun ei tarvitse pukea niin kovasti. Meillä oli ihan hellepäiviäkin, jolloin Reettakin retkotti Mökömajan terassilla shortsihaalarissaan ja aurinkolaseissaan. Olen vienyt tippatelineen ja ruokinta on tapahtunut pihalla. Joinakin päivinä Reetta on olut yhtäjaksoisesti ulkona neljästä viiteen tuntiin, se tekee niin hyvää. Kaikille.


MUSTAN KISSAN TANGO
Olipa kerran Väinö, upea kiiltomusta kolli, joka mummulaan muutti. Noooh, kun asioita hiukan pyörittelee ja kissoja laskee ees ja taas niin tein taas yhden tempun. Väinöhän on asunut isän kuoleman jälkeen kahdestaan äidin kanssa. Äiti puolestaan on ollut syksystä saakka sairaala ja -laitoskierteessä enemmän ja vähemmän. Olemme siis kollia käyneet hoitamassa, pääasiassa meidän perheen toimesta, muutaman kuukauden ajan päivittäin. Noh, yhtenä päivänä otin kuljetuskopan mukaan ja survoin tuon kiiltävän kollin sinne ja lähdimme ajelemaan. Kolli huusi ja vaikersi koko matkan, lauloi karmivaa mustan kissan tangoa. Minullakin selkäpiitä kouri, kun ajattelin mikä tappelu meillä alkaa, kun moisen pedon kotiimme tuon. Koirathan ovat Väinölle tuttuja, mutta kolme uutta kissaa vain hajuina. Mutta mitä vielä, Väinö klonksahti laumaamme uskomattoman hyvin. Tinka ja hiukan Vienokin ovat isotelleet, mutta Tollo on jo hyvä kamu. Jännä kuinka pienet sirpulat naaraskissat näyttivät nokkimisjärjestyksen vahvalle kollille. Kolli tietää tasan, että tytöt syövät ensin, odottaa nöyränä altaan reunalla.
   Äiti pääsi takaisin kotiin maanantaina, mutta alustavasti oli puhe pitää Väinö meillä, mitäpä tuota ees taas ajeluttamaan, kun kerran viihtyy. Kollilla oli ollut niin kova ihmisikävä, hellyydenkaipuu ja nälkä, että voi sitä pientä. Kyllä olemme hoitaneet ja kolli hoidattanut. Samassa rytäkässä päätimme, että sisäkissammekin voivat opetella ulkoilun, ja niin ne oppivat. Vieno rämäpää kiipeilee joka paikassa, myös Mökömajan ja talon katolla, muut kissat perässä. Eilen huvittuneena seurasin kuinka Väinö kulki edellä ja Tinka vakli muutaman askeleen päässä, liikahti aina kun Väinökin liikahti. Kollipojat jo nukkuvat sopuisasti sängyssämme yhtä aikaa, ihania ovat. Helpottaa huomattavasti, kun voimme elää avoimin ovin ja kaikki kissat ulkoilevat. Tinka käy jo tottuneesti pissalla pellolla, mutta Vieno harrastaa yhä hiekkalaatikkoa.
   Yhtenä päivänä menin markettiin ostamaan lupaamiani silakoita kolleille. Kalatiskissä ei ollutkaan. Esitin tietysti "blondia" ja kysyin myyjältä kuinka kolleille moisen selitän, kun silakoita kerran lupasin. Onnekseni kauppias oli samalla aallonpituudella ja laittoi siikoja pussiin: 0 euroa, terveisiä kolleille! Huippu juttu ja kyllä ne siiatkin maistuivat, kollit ottivat hyvittelyn vastaan.
   Eli nyt meillä on jokaisella oma lemmikki, kuusi ihmistä ja kuusi lemmikkiä, saattaa herkempää ihmistä ihan puistattaa. Mutta kait sitä keittiössä pomppii neljän kissan yli siinä missä kolmenkin. Ihania ovat ja Reetta on aina sanonut Väinön olevan meidän kissan. Nyt se taas on. Vaan olihan monta suuta madotettavana, kun viikko sitten urakoin. Koirat saivat jo punkkikarkotteet ja kissoille moiset vielä odottavat.


RÄKÄÄ JA RÖHÄÄ
Pasilla nousi kunnon kuume sunnuntaina, samoin Vernalla. Minulla alkoi aivasteluttaan maanantaina ja Reettaa myös. Eli pientä lämpöä, tukkoista räkäisyyttä, paljon aivasteluja. Eilisen olin aivan sisällä, yritän heti tarttua ja hoitaa moisen pois. Inkivääriteetä keittelin kymmenisen litraa, usko tai älä, mutta juotu on. Reetallakin oli hiukan lämpöä, mutta ei tänään ole siltä vaikuttanut, ei minullakaan enää. Toisaalta on jännä, paljonko kulkutauteja on ollut liikenteessä, emmekä minä ja Reetta ole aikaisemmin sairastaneet. Antaako keho nyt luvan, ihan normipöpölle, kait. Eli pienensin kierroksia ja otin aikalisän sohvalla. Eilenkin minua kirjotutti, mutta pönttö klonkkasi niin tyhjänä ja osittain räkää täynnä, etten päässyt alkua pidemmälle. Kait tällekin taudille oli tilauksensa.
   Reetallahan on Ouluviikko tulossa kuun vaihteessa, parempi sairastaa moinen kulkutauti pois hyvissä ajoin ennen sitä. Sillekin viikolle on todella paljon ohjelmaa, sain myös uudesta asiasta äsken puhelun, joten ei tule silläkään viikolla vapaa-ajanongelmia. Mutta hyviä asioitahan me menemme sinne todistelemaan, hyvillä mielin ja kiitollisena.




Olisi vielä muutama asia sorkittavana, mutta nyt loppuu aika. Aurinkoa odotellessa ja kevättä haistellessa. Jatkamme klonkkasua... Klonk, Klonk!