TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 28. lokakuuta 2013

KÄVÄSIMPÄ MEHTÄSÄ JA VÄHÄ MUUALLAKI


Onhan se niinki, että pohojalta ja pohojakosketuksesta on suunta vain ylös-ja etteenpäin. Kun tajuaa, mikä kaikki ottaa päähän ja nyppii, niin siihenhän on pakko lopulta tarttua, ettei niinku ennää enempää nypi. Perjantaina tuplat lähti yökyllään ja meille tuli kans yövieras, sellaista tyypillistä lapsikierrätystä. On tärkiä ottaa Reetanki kanssa välillä hajurakua toisiinsa, sillä alamme jo sieppaamaan toisiamme, kun koko ajan pyöritään samoisa ympyröisä. Illalla saimme myös oikeita vieraita, mikä on aika harvinaista herkkua.

   Niin ja lastasin mää lapsia ja koiria yhen autollisen ja mehtäsäki käväsin. Siinä mehtään ajellesa kahtelin niitä tuttuja peltoja, joisa vilijansänki törrötti. Nyt niille oli laskeutunu jouhtenia usiampi. Komioita lintuja. Ennen niillä pelloilla oli lehemiä kesäsin, nyt ne on vilijelyksesä, kun lehemät on meijän kylältä loppunneet. Ennen maitua sai omista lehemistä ja omasta navetasta, mutta nyt se kannetaan kaupasta purkeisa, ennen kannettiin pääläreisä navetasta. Ajjoin laumani kans mehtään, Polettillaan. Mehtä on tuttu, sielä me ollaan aina koluttu. Millon kenenki kans. Ennen me käytiin sielä naapureitten kans hiihtämässä ja laskemassa mäkiä. Nyt lähinnä sienesä, marjasa ja retkellä. Nyt kerättiin lasten ja koirien kans jäkälää, sammalta, naavaa, katajia ja männynoksia. Nypytin nyt nuo porraspielekki kuntoon, johan näkkyy, ettei täälä ihan laiska ja ossaamaton perhe asu. Tuli itellekki ihan hyvä viilis siitä touhusta. Niin ja onhan se kiva nähä, ettei ne taijot oo mihinkään kajonneet, vaikka välillä lammaantuuki.

   Perjantaina ajettiin Ukkokullan kans pyörillä baariin asti, oltiin kotua pois kokonaista pari tuntia.
Pittää ihan miettiä, millonkahan me ollaan missään yhesä käyty. Eipä muistu vuojesa kuin yksi ilta, kait sitä pittää osata ottaa aikalisä lapsiinki kun on mahollissuus. Tai käytiinhän me se saippuakurssi, mutta en mää ny tiiä kuinka rentua se Pasista oli. Seuraavan yön nukkuin ihan hyvin, pitkästä aikaa. Kait sitä ossaa paremmin nukkua, kun vastuu ei heiluta korvia koko aikaa. Perjantaina törsäsin lasten kans myös suklaaseen, piti hakia makiasta nostetta, enpä tiiä nostiko tuo mihinkään suuntaan. Vieläki ällöttää semmonen suklaansyönti, eipähän vähhään aikaan tee makiaa mieli. Oon minä kuullu, että muukki on väsyneitä, saati sitten jos ei nuku palijo yhtään, niinku minä viime viikkoina. Moni on sanonu, ettei riitä vaikka kuinka nukkuu. Kuulin semmosenki teorian, että tuosa silimien välissä on kolomas silimänpaikka. Kannattaa kuulemma antaa valua siihen kohtaan. No minähän yhtenä iltana istua läsötin nojatuolisa ja päätin kokkeilla. Laitoin pienen ja tosi kirkkaan taskulampun kiinni ohtaan ja valotin sitä kolomatta silimää. Istuin ja istuin, alako jo patteriki loppuun siitä lampusta. Pasi oli kuulemma ulukua kahtonu, että ny se on kokonaan ja kunnolla sekasi, kun istuu lamppu pääsä. Mutta onhan niitä korviinki laitettavia valotuluppia, eli voihan tuoki olla ihan oikia teoria. Käsihän siinä puutu, eikä se ny ainakaan nopiatehonen hoito ole. Mutta kait seon semmonen kirkasvalolampun maatiaisversio. Jalostin kyllä ajatusta niinki pitkälle, että jos laittaa päähän ohtalampun silleen toisin päin. Niin että se valasee suoraan ohtaan, eikä maastoon. Siinä ei käjetkään väsysi. Voisi huoletta antaa valohoitua kun puuhastellee omiaan. Pasi alako ite pihalla sammaa asiaa testaan suuremmalla lampulla. Laitto suuhun ja ootti hohtaako takaraivosta, korvista tai vielä syvempää... Ei hohtanu, kait se johonki valoki tökkää.

   Lauantaina lähin sitte akkaporukalla tanssimmaan, minä olin tietty kuskina koska tykkään kuskata. Oikiastaan Pasi oli houkutellu mulle kavereita, etten vaan jää kotia möllöttään koko illaksi. Pasi otti lissää lapsia hoitoon, että mammat pääsi tanssimmaan. Vedin naamaan pakkelia, enkä ennää näyttäny esihistorialliselta olennolta, jalakohin korkiakorkoset saappaat. Niin ja naamalle hymyn tapasta, kivvaahan siitä tuli. Olin kotona yöllä kolomen jäläkeen, mutta en saanut oikiastaan koko yönä nukuttua, Reetta kiemurteli, poukkoili, vinku ja ähisi. Mietinki miksiköhän se niin pyörii, mutta en alakanu sen enempää asiaa yöllä selevittämmään. Aamulla kun asiaa sitte ihimettelin ja tenttasin, niin sain kuulla, ettei illalla ja sillon kun olin pois ollu annettu niitä kipuun tarkotettuja lääkkeitä. Tyttö on touhunnu enemmän, kylläilly ja muuta semmosta, tietäähän sen että neki valavottaa jatkuvien öisten haamukipujen lisäksi. Tavoite ei oo saaha tuosta lapsesta narkkaria aikaiseksi, vaan päästä tämän tietyn kipuilun yli, jolloin näitä mömmöjä pittää antaa. Emme anna niitä kuin tarvittaesa, mielestäni tuolloin oli tarve, jos on kipiä eikä nuku. Mua meinasi ärsyttää, kun siitä lääkkeestä ei ollu huolehittu vaikka ohojeet on annettu lääkärisä. Tärkiä olisi saaha tuo lapsen unirytmi pallautummaan ja kivut pois sillon kun se on kipiä. Ja nythän se oli kipiä, kyllä sen kaikki näki ja kuuli. Reetta valavo ihtekki monia tunteja ja nukahteli vain pätkisä. Jos mulle annetaan mahollisuus olla hetki huoleton ja pois, niin sillon pittää ottaa vastuu koko paketista. Eikä mulle tarvi tulla sanomaan ettei muista, kun tasan minunkin on muistettava, vaikkei kapasiteetti aina riittäisikkään. Pittää olla läsnä ja kuulolla, ettei tuu sanomista. Varsinkaan minulta tai myöhemmin lääkäreiltä. Olen kuulemma kyylä ja saivartelen, mutta kun ei voi vedota siihen, ettei muista tai ei ole kuullut. Varsinkin kun viikonloppusin ja vappaalla vastuu pittäisi jakkaa, varsinki jos minut käskettään ja ajetaan rentoutummaan. Miten minä rentouvun jos oon kahta kauhiampi kyylä laiminlyönnin jäläkkeen. Sama toistu aamulla, kun piti antaa lääkkeitä. Unohtuiki toinen, vaikka puhhuin lääkkeistä, estolääke unohtuiki yllättäin. Oon kirjottanu ylös lapulle, eipähän tarvi sanua ettei tiijä. Olen myös sattaan kertaan kerrannu, viime viikolla tehyt muutokset ja ootan toisenki oppivan. En halua olla korvaamaton ja ainua vastuun kantaja täsä hommasa. Minulle ei riitä vastaus joo joo, pittää ottaa koppi tosissaan ja kunnolla, ettei mun tarvi kyylätä. Pasi haki pizzaaki sunnuntaina, kas kummaa kahesa pizzasa oli Reetalle kiellettyjä täytteitä; homejuustua ja majoneesia ja kolomas ei ollu riittävän monipuolinen neijin tarpeisiin. Se oli kolmen muun tytön lempitäytteillä kinkulla ja ananaksella. Reetta kun haluaa pizzaansa myös niitä katkarapuja, tonnikalaa ja pepperoonimakkarraa. Jälleen tämä raamakuningattaremme meni sohovalle ja peittoihin ja kieltäytyi syömästä, sehän ei taas ole mikkään ratkaisu, jos on ohut kuin heinänkorsi. Sillon pittää yrittää kaikilla konsteilla sempata toista syömään, eikä rassata enempää kielletyillä vaihtoehoilla. Että mulla keittää tällaset asiat, kun pitäs osata ajatella laajemmin ja kokonaisuutena. Mutta niin monisa muisaki perheisä vastuu kaatuu äiteille, helepommin isät luistaa ja eivät ota laajoja koppeja. Ajatteleppa vaikka lommaa, moniko äisti häärää keiitiösä kun iskä chillaa sohovalla? Väittäisin, että aika monesa perheesä se näin mennee. Kyllä meillä vastuuta sillon otetaan, kun olen Reetan kans reissusa, mutta kummasti joko haalin tai se vastuu lankeaa mulle kun pallaan nurkkiin pyörimmään. Viikolla saakin luistaa ja olen tasan päävastuusa, mutta viikonloppuna ja sillon kun minä en oo paikalla pittää pystyä luottaan, että hommat hoituu. Toki oma nukkumattomuus korostaa kaikkia entistäkin rovosoivammin, mutta kuiteski. Olen yrittäny sanua, että tarvisin hetken löysiä ja vastuunottamista, jotta saisin unirytmin korjattua ja löysättyä tästä överistäni. Lähin siis lätkimmään ja omien vanahempien peräkamariin nukkummaan. Siinäpä pelittäkköön miten haluaa, minä tarvihtin kipiästi aikalisän. Palasin minä kottiinki, jatkoin unia kotisohovalla. Nukkuin muutaman tunnin lissää, viimeinkin kun sain unen päästä kiinni. Teki tosi hyvvää nukkua, nukkua ja nukkua. Annoin maailman pyöriä siitä välittämättä, saavat muut hoitaa pyörittämisen. Kuinka helppua on isien uppoutua omihin asioihinsa, kun äitejä pommitetaan sen sajoilla kysymyksillä, ainaki meillä koko ajan. Nyt ei ennää kukkaan uskaltanu pommittaa, sain viimeinki levättyä. Kun minä nukkuin alako remontit tyttöjen huoneisa. Jokaisesa huoneesa maalattiin yksi seinä yskiväriseksi. Tännään minä jatkan kuulemma koristemaalauksilla. Tuplien huoneeseen tullee kuulemma oksa, jossa istuu pöllöjä. Ehkä silleen, että kerrossängyn molemmille osille tulle omat pöllönsä. Fanny haluaa satumaisen herkän, kenties kirsikkapuun oksan poikittain aika ylös. Aiko miettiä koulupäivän aikana värimaailmaa. Ehkä hentoa liilaa ja roosahtavvaa, ehkä ruskean kuparsille oksille... Tessa ei vielä oikein tiiä mitä haluaa, sillä oli vähä kouluressiä ja lukemattomia asioita kiukuteltavana. Mutta ehkä himpun verran aistikkaampaa kuin noilla pikkusilla.

   Tännään oon heränny todella hyvin nukkuneena. Reettakin nukkui tosi hyvin, ihanana heräsi. Annoin Reetalle illalla lääkkeet, myös opiaatit. Sillä illalla itketti, sattui, kiukutti ja vingututti kaikki. Eikä ehkä vähiten se, että neiti söi sitä ei niin mieluista pizzaa sellaisella tabaskomäärällä, että heikompaa ois hirvittäny. Tulisielu tuo lapsi, eikä ihime jos mahasa polttaa. Mutta söi kuitenki, sehän on tärkeintä nyt neijin kohalla. Uhumakas kun on niin piti moisella kiellosta huolimatta terästää ruokansa. On tuo paino jo neitillä liki puoli kilua noussu, pakkosyötöllä ja energiajauhelisillä. Neiti tietää, että asia on korjattava kotona tai se korjataan sairaalasa. Kielsin myös tietokoneen tältä päivää ja pakotin terästäytymmään läksyisä. Kauhia tappelu siitäki, mutta uskohan se. Kävin viitisen kilometriä lenkillä ja neiti soitti mulle kolome kertaa lenkin aikana. Lopulta neiti juoksi mua ja koiria vastaan ja kävimme vielä koulun pihalla muita kahtomasa. Nyt kun neitin olotila alkaa päivisin helepottaan, on pakko ottaa taas ruttiinit käyttöön. Eipä tuo neiti oo kuukauteen kouluakkaan käyny, eli pakkohan se. Ossaa se kiertää ja keksiä vaikka mitä, mutta nyt sain kannustettua kirjojen parriin. Ensin neiti kokkasi jauhelihatommaattikastiketta olliiveilla, täysjyvämakaroonia ja sallaattia. Hyvin näytti maistuvan. Tosin viikonlopun aikana on nokka vähä torissu. Lenkin jäläkeen neiti yökkäsi limmaa. Kuulema kurkusa ja nokasa on tukkoisuutta, mutta niin meillä torisee kaikki tytöt. En siis siitä oo huolissani.

   Lauantaina leivoin myös muhvinsseja, olisittepa nähäneet miten niistä tulikin luovan näkösiä. Mutta hyviä ne oli. Keskiviikkona kun tultiin lentokentältä Tessa ootti meitä tuoreitten sämpylöijen kans. Meillä on leivottu ite asiasa aika ussein nyt. Onhan täsä joutilaalla aikaa ja lapset tykkää. Tännään olis ollu ommaishoitajien vesijumppa, mutta en sitte saanu lähetyksi. Ois pitäny mennä pyörällä, kun Pasilla oli auto töisä. Laitoimme kaksi autua lahtiin ja yksi tilalle, sillä pääsääntösesti pärjäämme kyllä yhellä. Ja nyt oli vaikiaa aina tuo autonkorjaaminen, kun piti Ouluun asti ajjaa vianmäärityksiin merkkihuoltoon. Kolome viikkua sitte saimme tietää, että turbonletkusa on reikä, mutta sitä letkua ootettiin se muutama viikko. Aina oli huoltoaika varattuna täälä, mutta letku puuttu. Loppujen lopuksi se letku pääty jo Kalajoelle asti, mutta jäi sinne. Syynä kuulema se, ettei se paketti mahtunu linija-autoon. Sillon hirnuin jo ihan ääneen, on kuulkaas meijän autosa melekonen turbo, jos uusi turboletkun pätkä ei linija-autoonkaan mahu. Melekonen selitys tuoki, sillä paketin koko oli suklaarasian luokkaa... Niin me hoijjeettiin sitten se auto kuntoon ja vaihettiin tilalle semmosempi isompi ja entistä tilavampi jolle saa hoijot täälä omasa kaupungisa. Oliki hyvä mehtäsä käyvä isomalla, mahtu enemmän risuja ja elikoita kyytiin. Nytpä jää turhat ajelutki ajelematta ihte kullaki, kun ei oo autua mihin hypätä. Niin ja aggression aikaan on pakko lähtä lenkille, kun ei voi autolla lähtiä tuulettummaan. Siis jos saattuu jollekki joskus joku aggressiopiikki puskemmaan ja tarttee vaikka hajurakua tähän sakkiin.

   Kaikkinensa tämä viikko tuntuu lähtevän hyvällä sykkeellä käyntiin ja hyvillä unenlahjoilla, jospa nyt olis karstat päästelty ilimoille ja taas kulukee. Tuntuu hyvältä myös, kun sain ihteni käväsemmään sielä mehtäsä ja aamulla lenkillä. Nuppi tarvitsee unta, happia ja positiivisia virtauksia. Nyt alan kuulemma suunnittelleen pöllöjä seinälle. Ulukona on pilivistä, aamulla oli kostiaaki, mutta lämmintä. Koiratki pääsi suihkuun lenkin jäläkeen, kun olivat niin rapasia. Tällä viikolla polokastaan käyntiin taas halloweenijuhulien suunnittelu, paas kahtua monekko halloweenit nyt vietämme. Reetan kans raahattiin Helsingistä pakettitolokulla tekoverta, naamalateksia ruhujeisiin, naamavärejä ja tekohampaita. Iskästäki meillä on selekiä visio, mikä siitä tullee. Ainaki meillä suunnittelijoilla on ollut hauskaa jo pelekästä ajatuksestaki. Paas kattoo, kauanko moinen hauskuus kestää, suostuuko iskä moiseen. Siitähän saattaa pian uusi riisi pukata lusittavaksi, mutta eiköhän me siitäki taas yli päästä. Jos pukkaa riisiä, niin pittää painua mehtään lattautummaan. Miltä tuntu muuten lukia tällasta kieltä ja murretta, ymmärsikkö mittään? Määpä lattaan vielä muutaman kuvan, kun aamulla niitä kamerasta koneelle latasin. Kauhiasti oli taas vaikka ja mitä kuvattu, tytötki räpsii ahkerasti. Maistijaisia, kuvien muojosa siis...




Täsä on kuvia sieltä kuvaamataitokerhon retkeltä josa sain olla mukana. Kävimme Raahesa rannasa kuvvaamasa ja oli kylymää...

Kuurankukkia puunoksasa.

Jouhtenia.

Ateljee autotallisa, Reetta ja Fanny oli mukana puuhaamasa.


Tärähtäny, niinku vähä määki... Mutta siinä on kauniit värit siitä huolimata.

Viimesen vuojen aikana on ilmestyny kolome kirjaa, josa mun tekstejä on julukastuna. Aika jännää, ku ajattellee, että oon kotia sijottu ja nupista kiristää välillä kauhiasti. En mää ookkaan ihan niin nolla, kun välillä ihte luulee. Tai juuri niin outo kuin kaikki muut luulee... Ihan mitenkä vaan....
Tsao!

perjantai 25. lokakuuta 2013

VERRATEN

Raahauduin äsken kotiin ostosten kanssa. Katselin siinä meidän porraspieltä, joo kylläpä näkee että asutaan kädentaitajien talossa, hah! Ja kakat, mitään näe! Jotenkin olen taas viime aikoina verrannut monia asioita, kuinka asiat ovat muuttuneet, ovat eri lailla verrattuna johonkin. On monenlaisia muutoksia toisiinsa verrattuna, hyviä ja vähemmän hyviä. Kuka sen määrittää, mikä on hyvä ja mikä on huono muutos, mikä on tarpeellinen.

   Mitä tämä porraspieli tähän kuuluu? No, en toisaalta tiedä onko sillä mitään väliä, mutta herättää itsessä vertailua. Olenhan floristihortonomi, kädentaitaja, luonnossa hortoilija ja huuhaa. No, nyt meikäläisen porraspielissä notkuu yhä kesäkukan raatoja tulvivissa kukkaruukuissa. Ei ole kanervia, ei jäkäliä, ei koristekaaleja, ei käpyjä, ei katajia, eikä lyhtyjä kauniisti nypytettyinä. Ei ole hohtavia vaahteranlehtikransseja ovissa, ei leikitteleviä luonnonmateriaalikransseja terassin kynttiläkruunussa, ei Mökömajan edustalla, ei terassin pöydillä kynttiläasetelmia. Ei ole kivoja yksityiskohtia inpsiroituina ideoina. Minä, joka olen lukuisina syksyinä asioiden puitteissa näyttelyjä pitänyt ja satoja kurssilaisia kurssituttanut, opettanut, innostanut tekemään itse, niin minua ei moinen kiinnosta tai huvita. Onko se sitten kuinka huolestuttavaa vai mitä, en tiedä. Siinäpä lahokoot, odottelen pysyvää lumipeitettä. Toisaalta se olisi sellainen tunnin rulijanssi kaikkinensa, sillä tiedän ettei siinä kauan nokka tuhise. Kuinka huoliteltu porraspieli kutsuisi kotiin, asumaan ja viihtymään. Se viestittäisi jotain, itsellekin, saati sitten vieraille. No, paskat eihän meillä edes niitä vieraita käy, mitäpä tuota nypyttämään ja viestittämään. Onko tuolla omalla vähäisellä positiivisella mielenliikautuksella mitään väliä. Ihan sama liikuukko vaiko eikö liiku. Toisaalta huolestuttaakin, ärsyttääkin ja hämmästyttääkin omat aivoitukset ja moinen välinpitämättömyys. Tähänkö on tultu verrattuna edelliseen ja menneeseen. Olenko pysyvästi tällainen, hetkellisesti vajokki, liian syvällä vai mitä. Joo, vähäkö ihanalta näyttää rytöläjä tulevaisuus, jos se on kohtaloni. Siinäpä notkukoot porraspielet toissakesäisiä tillinsiemeniä ja kolmen vuoden takaisia kesäsypressejä... Yäk!

   Ennen olen ollut muka tehokas, muka innokas, muka positiivinen ideatykki. Mitä nyt? Löysä, väsynyt, apaattinen, laahaava, välinpitämätön, lamaantunut ja laiska naama-laama. Pyörin suppeassa kehässäni, ihmisiin törmäämättä, muita kohtaamatta, aikuisten kanssa ajatuksia vaihtamatta. Mitä nyt rutiineista, rajoista ja rakkaudesta lasteni kanssa kisailen päiväkaudet. Sairaaloista on kiire kotiin mökittymään ja pyörimään näihin omiin nurkkiin. Sairaalat ahdistaa, kotikin. Todellisuus ahdistaa, voimattomuus nyppii ja apaattisuus tympii. Viime yönä Reetta jälleen itkeskeli jotenkin tuskaisena, annoinpa jälleen snapsin ja siinäpä jatkoin valvoen muutaman tunnin. En tunnu saavan tätä kierrettä nyt millään poikki, siis unettomuutta katkaistua. Olen minä onneksi parina yönä sen neljä-viisikin tuntia paapannut yhtä soittoa. Olen pitänyt itseäni aamuvirkkuna, no nyt se on ollut täysin käänteistä verrattuna menneeseen. Ennen nousin neljältä tai viideltä ylös, nyt en ole muutamaan viikkoon ennen neljää vielä nukkunut. Raivostuttaa, sillä unenlahjat ovat niin olleet voimavarani. Ei se ole ihme, jos alkaa porraspieli nyppimään ja kesäkukanraadot hukkumaan. Toisaalta tämähän on minun duunini, minun kakkuni yhteiskunnassa. On lusittava, hoidettava työnsä ja tehtävänsä vastuullisesti. Yritän taas antaa miehelle unirauhan, jotta hän jaksaa säännöllistä työtä ja sen vaatimuksia. Reetan kanssa puhuimmekin jo lokakuun alkupuolella, vyöruusukipujen alkuaikoina minun aisteistani. Reetta tietää, että milloin tahansa yöllä hän sanoo mitä tahansa tai touhuaa mitä tahansa, olen siitä tietoinen. Olen muka unessa, mutta tiedän, kuulen aistin ja tiedostan jokaisen risauksen. Olen verrannut itseäni kissaemoon, miksei siis kissaeläin leijonaemoonkin. Aina heiluu vähintäänkin korvat ja viikset, vaikka olen muka unessa, jottei mikään vaara pääse yllättämään. Lokakuun alussa Reetta saattoi herätä ja kysyä jotain, minä kuulin kaiken ja annoin vastauksen, vaikka muka nukuin. Sain kuulla myös että tämä leijonaemon roolini on kroonistunut, niin onkin, mutta miten tästä kroonisuudesta pääsisi löysäämään? Vinkkejä? Olen yrittänyt olla itsekäskin. Lenkkeillyt, aloittanut aquazumban, ollut luova joissakin asioissa, yrittänyt rentoutua, käynyt rentoutushoidoissa, yläkoululaisten kanssa valokuvauskurssiretkellä yhden päivän. Pasi on minua jopa tanssimaan patistanut, mutta eipä ole väsyneenä napannut öinen autoilu, hyväähän se muuten tekisi. Varsinkin, jos valvon joka tapauksessa aamuneljään, voisinhan valvoa sen positiivisilla rytmeillä. Kyllähän Pasi silloin Reetasta huolehtisi, jos en olisi huolehtimassa. Oma tärkeyteni on kroonistunut, haluaisin olla vähemmän tärkeä ja edes himpun verran heikompi vahvuudessani. Sellainen välillä todella heikko lenkki kaikessa huolehtimisessa, rento ja löysä lenkki. Olisiko letkeä, rento ja notkea lenkki sellainen tavoiteltava?

   Toisaalta on ollut rankkaa seurata tuota lapsen viikkokausia kestänyttä kipuilua ja kaikkia sen lieveilmiöitä, ne syövät omaakin jaksamista. Reetta itse on sanonut, että hän ei koko syöpähoitojen ja kantasolusiirtojen aikana ole ollut näin pitkään yhtä kipeä kuin nyt, niin sehän sattuu vietävästi ihan ajatuksenakin leijonaemoon. Kuinka voisin muka nyt kun kaikki on muka helpompaa ottaa moisen lapseltani pois. Antaa levolliset ja kivuttomat yöunet, poistaa jatkuvan kuvottavuuden ja muut lieveilmiöt. Pitkin matkaa olen ollut avuton, mutta nyt tämä avuttomuutenikin on kroonistunut. Kun ei ole sitä naps vaan-ratkaisua. Toisaalta meillä oli nämä verrannolliset päivätkin viime viikolla. 18. päivä tämän todellisuuden kolmivuotispäivä ja seuraavana 19. päivänä uuden toisen kantasolun puolivuotispäivä. Ovatko nämä hyvät ja pahat päivämäärät toistensa vastakohtia, kumpi jättää suuremman jäljen. Kumpi on väkevämpi päivä? Ilman ensimmäistä musertavaa päivää, ei olisi myöskään tätä toista toivon ja mahdollisuuden tärkeää päivää. Kunpa tämä 19. päivä tulisi sumentamaan aikojen kuluessa koko 18. päivän voimakkuuden. Kunpa voisimme tulevina vuosina unohtaa tai ainakin jättää enemmän menneisyyteen ja taka-alalle tuon diagnoosipäivän. Olisihan se hienoa kun kakuttelisimme ja muistaisimme vain tuon huippuhienon ja äärimmäisen tärkeän huhtikuun yhdeksännentoista.

   Tänään olen verrannut monia muitakin asioita, ihan konkreettisesti ja ajatuksen tasolla pähkäillen.
Onnellisuustaso verrattuna onneettomuustasoon, kumpi on päällimmäisempi tunne. Olinko ennen onnellisempi, oliko se aidompaa onnellisuutta kuin nyt, olenko nyt onnellinen vaiko enemmän onneton. Niin, mihin vertaa...
Huolettomuustaso, olenko huolettomampi jostain maallisemmasta ja huolestuneempi jostain laajemmasta. Kumpi on syövempää huolehtimista, voinko olla huoleton tänään, saanko olla hetken.
Ajantaju, olenko jossakin käsittämättömässä aikakapselissa, jossa ajantaju katoaa, kun taas jotkin päivät piirtyvät sekunnin tarkkuudella sisimpään. Voinko vain leijua ajattomuudessa ja ajantajuttomana... Aha, meillä oli kuulemma tuollaiset kolme vuotta tuossa ja aikakapseli jatkaa yhä keikkumistaan...
Pelko, pelkäänkö tänään enemmän verrattuna vaikka kahden vuoden takaiseen. Milloin pelkään tarpeeksi, liikaa, riittävästi tai osaan löysätä pelosta. Voiko vanhempana löysätä pelosta? Kuinka?
Olenko liian kriittinen, napakka, kärkäs vai pitäisikö olla vain äiti? Kuinka pelkkä äitinäolo riittäisi, jos olen kävelevä epikriisi ja muistikirja, liikkuva exel-taulukko, lyllertäen hyllyvä tiedonsiirto sairaaloiden välillä. Kuinka voin olla vaikka sairaalakeikoilla vain äiti, jos minun kuuluu tietää lääkkeet, hoidot, suunnitelmat, päivämäärät, tulokset, arvot, annostukset, millimäärät, tutkimukset, tutkimustulokset jne. Mitkä kuuluu vanhempien tiedettäviin asioihin? Heinäkuulta saakka Oulussakin on ollut tiedossa puolivuotiskontrolli, olisiko minun äitinä pitänyt huolehtia tarvittavat tiedot viimeisimmästä rajusta viruksesta, vyöruususta. Ihan äitinäkin minulla oli ja olisi ollut tarpeeksi muistettavaa, kunnes piti vetää nämä vyöruusun tiedonsiirrot kehiin. Kuuluuko moinen äidille? Vanhemmille? Kenelle? Onneksi vielä muistan, sillä moni asia olisi mutkikkaampaa ellen muistaisi. Kuuluuko minun muistaa? Milloin saan olla muistamaton? Loppu hyvin ja kontrollikeikka saatiin lusittua osittain oman tiedonsiirtoni ansiosta. Toki varmaan soittamalla olisi moni asia selvinnyt sairaaloidenkin välillä, mutta sehän olisi jälleen mutkistanut asioita. Mutta jäi vain mietityttämään, kuinka krooniseksi tämä leijonaemomaisuuteni vielä kiristetäänkään, kun tuntuu ettei mikään riitä. Tai siis lähinnä, kauanko oma kapsiteetti tässä riittää? Tilts, nyt se tilattasi..., en ole enää räyhäävä, hoitava, hysteerinen, huolehtiva ja kärkäs leijonaemo. Olen vain lempeästi kehräävä, lämpimässä pentujaan nuoleva, leikkisän huoleton kisumirri.
Sitten ihan konkreettiseen verrokkiin, omaan peilikuvaan. Voi sösses sentään, päivä päivältä se enemmän säikäyttää. On hiukka eroa, kuin isoa isoesi-isoäitiään peilaisi. Jos oikein siristelee, muistiaan ja mielikuvitustaan käyttää, saattaa sieltä jotain tuttuakin löytyä. Tunikan helmoja nostaa, saattaa säärtäkin löytyä. Kun irvistää peilikuvalleen, löytyy hammasrivistö joka ennen näkyi nauraessa. Kun suupieliä nostaa sormilla ylöspäin, aikaisena on lähes hymynväre. Surullinen klovninaama on valmiina, vain värit puuttuu. Reetta peilailee myös omaa verrokkiaan. Nyt tämä lapsen verrokki on kauhean laiha, suhteellisesti laihempi kuin koko savotoiden aikana. Riepu. Mutta nyt puskeva kiharapehko on tavallaan tuttu, ei enää uusi negatiivinen asia, niin kuin vuosi sitten puskenut verrokki kihara. Reetan omakuva on helpompi, hyväksyttävämpi, mikä taas äitinä tuntuu verrattain hyvältä. Lapsi jaksaa levottomista öistään huolimatta nauraa, kokata, tapella, leikkiä ja harrastaa. Uskomaton kova jaksaja, vaikka onkin rankalla kädellä rökitetty.
Yksi asia on omalla kohdallani tänään todella verraten paljon paremmmin kuin viimeisen kolmen viikon aikana. Nimittän krooninen päänsärkyni on löysäämässä, huh kuinka tuntuukaan hyvältä. Sekin juilinta on ollut aika hallitsevaa, yököttävää ja lamaannuttavaa lusittavaksi. Olen jo pelännyt, joudunko jälleen ihan sairaalaan ottamaan "suolensisäiseti" tippana kunnon dropit, jotta moinen kierre saadaan katkeamaan. Vuosi sitten siihen päädyttiin seitsemän viikon takomisen jälkeen. Onko sen kivun löysääminen osoitus siitä, että stressipiikkini, unettomuuteni, huoleni, kireyteni tai kroonisuuteni ovat löysäämässä. Sehän olisi verrattain kiva muutos! Ties vaikka pian tsemppaan itseni tonkimaan noita purkkeja ja leipomaan. Josko minusta kuoriutuisi tulevaisuudessa tai ainakin tänään hetkellisesti pullantuoksuinen ja lempeästi kehräävä rento leijonaemo, joka ei olisi olleskaan kroonisesti varpaillaan ja silleen. Saisikohan minusta enää normaalia? Tai edes verraten normaalia äitiä kuorittua esiin? Toisaalta tajusin senkin, etten ole sitä koskaan edes ollut, joten tokkopa se nytkään löytyy vaikka kuinka kuorii. Mutta vetäisinkö johtopäätöksen, että yritän tulla toimeen verraten haasteellisessa elämässämme verraten haasteellisen itseni kanssa, ilman suurempia haasteita.

torstai 24. lokakuuta 2013

KAIKKEA SITÄ...



Jälleen Lastensairaalan perspektiivistä asioita nähneenä tekee mieli vaahdota... Otin kuvan päiväsairaalan käytävän ja huoneen välisestä ovesta. Oven sisäpuolella on vaihtuvat kokoonpanot immunologisesti vajaita ja rankkoja hoitoja saavia lapsia. Leikkuriin jonottavia, raakileita... Oven ulkopuolella ja käytävässä on jatkuvat remontit. Ovessa lukee "tämän huoneen ovea ei saa poistaa!..." Ihan siitä syystä, että sillä ovella on tehtävä! Siis ovi eristää lapset rempasta, joten ei kannata irroittaa. Siis kauhistuksen järkytys taas! Kun meillä oli remppa ja vesivahinko Reetta sai asumiskiellon omaan kotiinsa viikkokausiksi, ihan remppapölyistä johtuen. No näilläpä osastoilla lapset asuvat koko ajan rempan ja pölyn seassa, varsinkin jos eristävä ovi satutaan vahingossa poistamaan on pölyä ja muita oheishaittoja himpun verran vielä enemmän. On siis huipputärkeää kirjoittaa oveen lappu, jossa oven tarpeellisuus tuodaan julki, oven tehtävä ilmoitetaan. Sillä remppaanhan toisaalta kuuluu oven irroittaminen. Mutta kun se on tärkeä eriste ja suoja lapsille siellä oven takana...

VEDETÄÄN HATUSTA

Kotona jälleen, suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen on suhteellisen helppoa herätä suhteellisen levollisena...

   Tiistaina starttasimme taksikyydillä lentokentälle. Meillä oli pikkupakkanen, noin 8 astetta, puhtaan valkoinen maa, puissa sulassa sovussa lehtiä ja lunta. Ihana oli tietenkin kaikkea korostava kirkas auringonpaiste. Oli siis hyvä lentokeli jo maasta katsottuna ja matkaan lähtiessä. Kone laskeutui puolenpäivän paikkeilla. Kuntotesti oli varattu 14.30. Kenehen lie tuosta lapsesta tullut tuollainen organisoija, sillä Reetan mielestä väliin jää turhia hyppytunteja ja löysiä. Näinpä soitin ja kysäisin, kuntotesti olikin välittömästi, kun taksi Lastenklinikalle kaarsi. Ihan hyvä idea siis lapselta. Testi hiukan jännitti moisen lokakuun jälkeen, paljonko kipuilu ja vyöruusu on jättänyt kuntoon aukkoja. Sillä Reettahan kärsii yhä haamukivuista, yöt ovat erittäinkin kipuilevia ja levottomia, paino on laskenut ja sohva ollut todella kovassa käytössä. Toki testin tekoakin moisen prässin jälkeen hiukan mietittiin, sillä sehän saattaa vääristää tuloksia... No testi tehtiin kuitenkin, sillä akuutein kauheus vyöruusussa on ohitse. Neitihän läpäisi testin huippuhyvin, käsittääkseni kaikissa vähintäänkin sama ja joissakin reilusti paremmin kuin verrokit terveet lapset koululaisryhmissä. Nopeuttakin oli tullut samalle matkalle noin 5 sekuntia lisää, notkeus myös huipuluokkaa. Pieni jaksoi punttejakin nostella maksimit, vaikka käsivarret ovat ohuet karvaiset riut vain. Siis mielettömän sitkeä sissi, sitä hehkutti testin tekijäkin. Hyvä näin, tosi hyvä. Testin jälkeen nämä kaksi vetivät vielä omat rytmisen kilpavoimistelun treenit vanteella... Eli ei siis Reetta kauhean heikkoon kuntoon testistä mennyt.

   Raahauduimme sairaalasta kamppeiden kanssa ravintolaan, sillä olikin jo kiljuva nälkä. No, sinne kävellessä heikotti, kuntotesti sattui kaikkialle, itketti, pyörrytti ja teki vaikka mitä. Ankara ruokakriitikkomme olisi halunnut pitkään haudutettua mureaa lammaspataa..., no ihan sitä ei ollut listalla. Lounaslistalla oli jokin lihapata, jonka sain ajatuksena lapselleni lanseerattua. Tietenkin juuri se olikin lounaalla kaikki syöty. Siinä vaiheessa savusin jo aika kohtalaisesti, sillä ruokalistalta ei tahtonut passelia annosta kriitikollemme löytyä millään. Lopulta neiti päätyi kalliiseen lohiannokseen, mutta annoin tilata, jos vaikka söisi. Ja kyllähän pimu söikin virnistellen ja hekumoiden herkullisuutta. Se on kuulkaas jälleen todistettu, että hyvä ruoka parempi mieli. Huuliaan nuoleskellen lähdimme asunnolle muka levähtämään. Sen verran kävimme, että laukut nakkasimme, kun muutuimmekin turisteiksi. Uhmasimme kaikkia eristyssääntöjä ja jalkauduimme kaupungille, enää ei väsyttänyt, ei kuntotesti sattunut, ei huippassut, saati sitten pyörryttänyt. Sanoin, että Reetan pitää sitten ajoissa ilmoittaa jaksamisensa notkahduksista, sillä valuva, vinkuva, vätkylä on vaikea raahattava asunnolle. Taisin loppupeleissä minä vinkua vihlovia varpaitani, sillä lapsi ei muutamassa tunnissa mihinkään hyytynyt, mamma se oli heikompi lenkki tässä savotassa.

   Taustoista vielä, että Reetalla on sellaiset jatkuvat kolmoishermosärkyhaamukivut päässä, säteilee, tykyttelee, kipuilee ja kutittaa. Varsinkin öisin aiheuttaa unettomuutta. Tärkeät unirytmimme ovat siis olleet lokakuun ajan pelkkää historiaa, se näkyy ja tuntuu, lähinnä Reetassa ja minussa. Vyöruusuun on mennyt myös antibiootti neljästi päivässä. Illalla on pitänyt viimeistä annosta venyttää mahdollisimman myöhäiseksi ja aamulla antaa mahdollisimman aikaisin, jotta lääkkeen vaikutus pysyy tasaisena. Eli sitten jos olisi nukuttanut ei ole voinut nukkua. Olen joutunut öisin tiputtelemaan "snapsiin" opiaatteja, jotta saisin lapseni edes hetkeksi rentoutumaan, uneen ja unohtamaan kivut. Samalla kaikki nämä ovat aiheuttaneet ruokahaluttomuutta, örkki on usein vieraillut, mitä ei tähän savottaan ole aikaisemmin kuulunut. Oravanpyörä, kolmoishermosäryn kehä kolmonen... Samalla olen yrittänyt juottaa, jottei enää munuaiset prakaa, mutta eihän pelkällä liemellä tuo pimu kulje. Kiinteää ruokaa on mennyt vain kolmannes siihen mitä Reetta normaalisti syö, joten painohan on laskeva käyrä... Kaikki puuromaiset ja helpot ruuat ovat oksettaneet, kunnon murea haudutettu lihapata taas mennyt nielusta.

   Mutta takaisin Helsingin keikkaan. Keskiviikkona meidän piti olla 8.30 päiväsairaalassa, sillä lyppi oli merkattu yhdeksäksi. Lääkäri yhdeksitoista. Luotsasin lapseni kuitenkin avolle siihen puoli yhdeksään, sillä käsitykseni mukaan anestesia pitäisi tarkistaa ennen nukutusta, vai sanonko minä että joo... Joo, olimme siis väärässä paikassa, sillä oikeasti lekuriaika oli varattu vasta lypin jälkeen. Näinpä suhasimme kauhealla tohinalla päiväsairaalaan, jotta Reetta ehtii yhdeksäksi leikkuriin. Kuulemma nukkumatti tekee ne anestesiapäätökset ennen humauttamista, ei onneksi aivan mammapolon joolla mennä, kuulemma systeemi on hiukan oikaistun käänteinen resurssipulasta johtuen. Oulussa pitää mennä edellisenä päivänä, jotta kelpoisuus tarkistetaan, siihen nähen hiukan oikopolkuja Helsingissä mennään jos vertaan. No enpä vertaa, kukin tavallaan, leijumme mukana. Olimme kuitenkin ajoissa ja Reetta oli nopeasti leikkurikamppeet päällä ja hoitajat levittivät emlat kämmenselkiin ja taipeisiin, koska sekin on talon tapa. Yhdeksän oli ja meni, odotellessa. Viereisiin peteihin tuli jo kympin lyppipotilaat ja Reeta yhä odotti. Vartin yli kymmenen meni jo toiset ohitse, mutta Reetta yhä odotti, kuulemma seuraavana oli listalla. Päiväsairaalan puolella Reetta oli seuraavana listalla, mutta edellisenä päivänä olikin leikkurin puolella ohjelmoitu uudelleen, ilman että viesti kulkeutui seinän takaa ihmiseltä toiselle. Samat hoitsut suhasivat huoneiden väliä sen kymmenen kertaa, mutta muutosta ei voitu päivittää vaan viereisissä huoneissa oltiin eri aikatauluissa, ihan siitä syystä, ettei viesti kulje mistään mihinkään. Jos tekniikka ei riitä, niin voisi kertoa suullisesti, Iso Haloo! Luulisi maalaisjärjen hiukan sykähtävän, jos kerran tietoisesti on muutos tehty, luulisi siitä infottavan... Silloin kilahti, sillä Reetalla oli jo kiljuva nälkä ja odotatutettiin pyjamassa jotakin mikä oli ja meni eikä sitten ollut hajuakaan milloin se todellisuudessa tulisi olemaan. Samaan aikaan yksi tuttu lapsi odotti käytävällä petipaikkaa, kun Reetan kohdalla homma venyi tuntikausiksi. Argh! Samaan aikaan läheni odotettu ja tärkeä lääkäriaika, jolloin Reetta kenties olisikin sitten operaatiossa. Eli hommahan pissaisi sielläkin päässä tästä syystä, argh jälleen. Jälleen organisoin, hiukan napakasti ja se kannatti. Reetta pääsikin tässä välissä lääkärille, jottei homma ihan kokonaan pissaa... Reettahan oli laskeskellut, että ehtii jälleen syömään lounaan ennen lentoa, sillä aikataulumme oli napakka ihan siviilipuolellakin. Lounaasta lapsi ei halunnut luopua, sillä nälkä ja kuvotus oli kauhea jo nyt. Eli pyjama nurkaan, siviilit päälle ja jälleen juosten avolle.

   Avolla meidän ei tarvinnut odottaa, sillä juoksimme suoraan huoneeseen puoli yhdeltätoista. Hyvä homma. Tuttu proffa otti vastaan ja aloimme napakalla aikataululla päivittää kuulumisia. Samalla poistettiin ne pari tuntia käsissä olleet tursuvat emlat, jotta päästäisiin taipeitakin tutkimaan. Sitten floppasi jälleen tiedonsiirron kohdalla. Viimeisimmät epikriisit olivat Oulusta 18.9. polilta. Onkos tämän jälkeen mitään kuulumisia tai muutoksia? Joo, hiukan joo.... Jälleen vedettiin hatusta ja pidin napakan amatöörimäiset vyöruususulkeiset. Ilmeisesti osasin raportoida kaiken oleellisen, munuaisten vajaatoiminnan, kolmoishermosäryn, syömättömyyden, juomattomuuden, kakan koostumuksen, noidannuolen, unettomuuden, oksentelun, nielemisvaikeuden puurojen kohdalla, lääkitykset, haamukivut, painohävikin, käänteishyljinnän, kuntotestin tulokset, ruokavaliot ja muutaman muunkin seikan... Proffa nyökytteli ja pysyi hatusta vetämäni tarinan mukana. Herää kysymys, kuuluuko tällainenkin asia vetää mamman hatusta näillä happimäärillä ja univajeilla? Luulisi tiedonsiirtoa harrastettavan sairaaloiden välillä, taas minä hiukan luulisin asioita, joihin en voi itse vaikuttaa, mutta luulisin.... No pikaisesti olimme samoilla aallonpituuksilla ja puhuimme samasta tarinasta päivityksineen. On se onni, että huippuosaajat luottavat vanhempien sanaan, havaintoihin ja sen sellaiseen. Jälleen koin se todella tärkeänä, sillä omia havaintojani ei kyseenalaistettu, ei todellakaan. Vajaateholla paukkuvaan muistiini luotetaan yhä ja siihen, että olemme lastemme parhaita asiantuntijoita. Mehän sitä arkea kotona sorvaamme, silloin kun saamme olla kotona, jos saamme... Mikäli asioita kyseenalaistettaisiin tai havaintoihini ja muistiini ei luotettaisi, voisi Reetankin kohdalla monta asiaa tulkita todella eri tavoin. Esimerkiksi tuo painohävikki, liki kaksi kiloa, saattaisi olla nenämahaletkuongelma ellei taustoja olisi tiedossa. Joku voisi sen myös mamman laiminlyönniksi tai kyvyttömyydeksi syöttää lastaan luokitella. Joku voisi olla sitä mieltä, että pitää katsoa, että lapsi nielee ruokansa. Katsonkin, mutta katson myös kun se oksentaa nielemänsä ruuan ulos. Lääkkeet pysyvät sisällä sisulla, takaisin nielemisellä, vieressä karjumisella ja tsemppaamisella. Senkin tarkistan tässä ruletissa aika napakasti. Samoin haamukivut todettiin tosiksi, joskin lohdutettiin ettei ole tiedossa yhtään kantispotilasta jolle kivut olisivat jääneet pysyviksi. On kuulemma todella lyhyt aika siitä kukinnasta, joten jälkihoitoa tarvitaan yhä. Samoin tuo nielmisvaikeus puuron suhteen on ilmeisesti lääkkeistä johtuvaa, eikä kroonista käänteishyljintää. Jos se olisi käänteishyljintää, niin nielemisvaikeudet olisivat juuri kiinteän ja kovan ruuan kohdalla, silloin painohävikki olisi siihen liitettävä oire. Eli hatusta tempaisemieni faktojen perusteella vedettiin suunnitelmat eteen päin... Painonseuranta riittää ihan kotona, Reetan tuntien ruoka kyllä maistaa, jahka saadaan kivut ja kuvottavuus pois. Näinpä sitten lääkkeitäkin sorvattiin uuteen uskoon ja uudelle mallille.

   Sieniestolääke lopetettiin. Vitamiinit jatkuu ennallaan. Ditrim dublo suoja-antibiootti jatkuu aina kahteen vuoteen siirrosta. Sitten oli ehdotonta kuulemma jatkaa vyöruusun estolääkityksellä ainakin puolisen vuotta. Tästä oli toisenlainen mielipide Oulussa, siis asian voi tulkita monelta kantilta. Mutta uskon nyt tätä kanttia. Sandimum-käänteishyljintälääke puretaan seuraavan neljäntoistaviikon aikana. Nyt annos on seuraavat kaksi viikkoa 0,65ml 2 kertaa vuorokaudessa. Sitten 0,55ml seuraavat kaksi viikkoa ja lääkitys loppuu tammikuussa. Kuulemma itse saan pitää kirjaa ja hoidella kotona purun. Nyt ei enää seurata cya-pitoisuutta, sillä ei ole merkitystä tässä purkuvaiheessa. Nämä käänteishyljintälääkkeet käsittääkseni myös altistavat näille immunologisille viruksillekin, niin kuin nyt vaikka vyöruusu, polyooma, sytomegalo, pusutauti, vauvarokko eli muutama koettu virus. Joten käsittääkseni olemme halukkaita purkamaan käänteishyljintälääkkeen ihan tästäkin syystä. Sikäli mikäli oikein käsitin. Sitten tähän hermosärkyyn ja haamukipuihin oman harkinnan mukaan hermosärkylääkettä ja opiaatteja, jotta kipu saadaan pois. Ainakin öisin. Ja kun kipu saadaan pois, niin lapsi saadaan nukkumaan ja kun lapsi nukkuu nukkuu äitikin. Kun lapsi taas nukkuu kivuttomana, alkaa ruokakin maistumaan ja kun maistuu ruoka alkaa painokin kohoamaan. Eli suunnitelma oli luottavainen, ei ongelmainen. Suunnitelma tuki omia aivoituksia. Kaikkinensa Reetan tilanne on hyvä, ihan oikeasti ei kuulemma huolta, mutta lihaa pitää hankkia riukuihin...

   Tästä syömisestä alkoikin kunnollinen hyväntuulinen, eloisa ja huumorintajuinen vastaväittely Reetalla ja proffalla. Reetta kävi todella napakan ja rohkean keskustelun vähämikrobisesta ruokavaliosta ja tinkasi itselleen uusia ruokia syötäväksi...
-Joko saan syödä fetaa ja mozzarellaa?
-Saat, kunhan et syö mitään homejuustoja, et paistettunakaan, homejuustoihin et koske.
-Entäs salaatit, joko voin syödä salaattiannoksia?
-Voit syödä, kunhan ne ovat todella tuoreita, kotimaisia, hyvin pestyjä ja suoraan tehtyjä salaatteja. Pidempään tehtyinä olleita et saa syödä. Majoneeseja et myöskään.
-Entä dibbikastikkeet?
-Kaikki missä on raakaa kananmunaa on kiellettyjä, tuoteselosteet pitää tietää ja tarkistaa. Yleensä majoneesissa on tätä raakaa munaa. Mikä ero on dibillä ja majooneesilla? Miten niitä käytetään....
-Niitähän voi käyttää samalla tavalla, vaikka dibbaamiseen tai salaatteihin. Saanko katkarapuja jo syödä?
-Saat, kunhan ne ovat kypsiä. Keittoina tai paistettuna, raakana et saa syödä.
-Enkö edes vaikka suoraan purkista ottaisin? Ne olisi niin hyviä silleen kylmänä, salaateissa... Viimeksi sain luvan oliiveille, kunhan purkki on juuri avattu ja seuraavanakin päivänä vielä. Voisiko se mennä samalla tavalla katkaravun kohdalla?
-Et syö niitä kypsentämättömänä. Oliivit ovat hiukan eri asia, mutta niissäkin alkaa helposti hometta kerääntymään. Eli et saa kahta päivää kauemmin olleista purkeista syödä niitäkään.
-Lohelle sain viimeksi luvan syödä suolattuna, olenkin syönyt sitä monta kiloa. Miten kylmäsavustettu poro? Joko?
-Miksi poroa pitäisi raakana syödä, kylmäsavustettuna, et saa. Eilen minäkin söin poropaistia kypsänä, poro on hyvää niinkin.
-Mutta kun se kylmäsavustettu on niin hyvää, suolaista ja nam kun sitä paketista syö, eikö millään, jooko?
-Ei, usko nyt, kypsänä saat syödä, unohda jo se raaka poro. Miksi sitä pitää edes syödä, onko se muka niin hyvää? Minä en ymmärrä olenkaan näitä raakana syötäviä juttuja...
-No on se niin hyvää...
-Et syö, usko jo. Jos kerran saat syödä raakaa kalaa suolattuna, en anna porolle lupaa vaikka kuinka yrität... Vai on sinulle suolalohessa jo annettu lupa syödä?
-Maitohappobakteerit, saanko jo käyttää kaikkia niitä tuotteita joihin niitä on lisätty?
-Saat käyttää, mutta suoraan et saa mennä maitohappobakteereja syömään purkista. Noihin tuotteisiin lisätyt ovat kuitenkin prosessoituja ja sillä tavalla tutkittuja. Ne ovat kuitenkin tuossa immunologian vaiheessa oma riskinsä, jos niitä syö silleen raakana...
-Kreikkalainen salaatti, sitähän minä nyt saan sitten syödä, kun lupa fetallekin tuli...
-Saithan tuota aika paljon jo vapauksia. Mutta niistä kielletyistä ei tingitä. Niin ja laktoositonhan ruokavaliosi on joka tapauksessa, senhän muistat. Ja luusto tarvitsee myös tarpeeksi maitotuotteita, juothan myös maitoa? Vaikka oletkin sellainen herkuttelija, tiedän kyllä mitä kaikkea sinä keksitkin syödä. Olenhan sinun annoksesi ja ruokatottumuksesi nähnyt. Mutta muista syödä kuitenkin hyvin ja monipuolisesti, että saat lihaa luidesi ympärille. Uskon, että kohta ruoka pysyy myös sisällä ja painoasia alkaa korjaantumaan...

  Tämän jälkeen juoksimme taas takaisin ja lennosta Reetta vietiin lyppiin, siinä ei ehtinyt paljon lepertelemään. Pussasin ja neiti loikkasi toiseen huoneeseen ja nukutettavaksi. Reetta viipyi leikkurissa noin tunnin kaikkinensa. Neiti oli herännyt jo siinä vaiheessa, kun siirrettiin sängystä toiseen. Samalla neiti oli kuulemma vaatinut päästä pois, kun on niin nälkäkin. Kuulemma kymmenisen minuuttia olisivat vielä makuuttaneet... Neiti sai puhuttua itsensä takaisin päiväsairaalaan, sanoi olevansa kiireinen ja nälkäinen, sekä kykenevä liikkumaan. No, taas liikuttiin ja napakasti, lähdimme syömään ravintolaan heti kun mahdollista. Tunnin aikaisemmin leikkurista tulleet kaverit vasta venyttelivät, kun me toivottelimme hyvät jatkot ja suhasimme matkoihimme. Pikainen puna-ahvenlounas ja taksilla lentokentälle. Aikataulumme siis piti sittenkin, huh huijaa. Ja matkaseuralaiseni oli kylläinen, sillä heräämöstä tuli nälkäinen raivotar...

   Seuraavat kontrollit suunnitellusti Oulussa 5.11. ja 3.12. Lyppivastaukset ensi perjantaina 1.11., samalla myös muut nyt otetut verikokeiden tulokset. Seuraava Helsingin keikka tammikuun 22. päivä, suunniteltu 9 kk lyppi ja oheistutkimukset. Kerran kuukaudessa kontrollikeikat Oulussa ja polilla kuulostaa riittäviltä. Voi kunpa saisimme nämä suunnitelmamme pitää ja hiukan jo hengähtää.

   Reetan ollessa lypissä, kävin aamupäiväkahvilla vanhempien keittiössä. Siellä tapasin paljon tuttuja. On jotenkin äärimmäisen positiivista porukkaa niillä käytävillä... Kyselin tutuilta, mitä kuuluu ja kuinka menee. Saamani vastaukset kuuluivat poikkeuksetta "hyvin menee ja hyvää kuuluu". Siis ihan oikeasti, lasten syöpäosatolla ja kantasolusiirron jälkeen raakileiden lapsien vanhemmilla on mielipide, että kuuluu hyvää ja menee hyvin. Siis kykenemmekö "siviilissä" samaan hyvään ja sen tajuamiseen? Harva kykenee! Mutta meille kantisvanhemmille kuuluu riittävän hyvää silloin kun asiat ovat tilanteeseen nähden hallinnassa ja kun asiat eivät ole huonosti, niin huonosti kuin voisivat huonoimmillaan olla... Liikuttavan rohkeaa porukkaa ja niin täynnä toivoa, kaikki. Moniko kykenee sanomaan vaikkapa "vain" vatsataudin kourissa, että kuuluu hyvää, verrattuna siihen että kuuluisi huonoa... Voi syvä kiitollisuus ja lastemme mahdollisuudet, mieletöntä. Hatustani irtoaisi vielä vaikka kuinka monta vedettävää asiaa, mutta nyt vihellän pelin poikki. Lapsia minulla on "huollettavana" tällä hetkellä kuusi, joten heittäydyn sekaan hörisemään.

  

torstai 17. lokakuuta 2013

SEKAMETELISOPPA


Iloa kaikesta, mikä on hyvin - voimia kaikkeen, mikä on kipeää -
vahvistumista kaikesta, mistä selvitään eteenpäin.
   Sain eilen sähköpostissa moisen ajatuksen, minusta niin kaunis, joten päätin jakaa sen kanssanne.

   Sekametelisoppa, tiedätkös mikä se on? Tavallaan sellainen soppa, jossa on hiukan kaikkea. Ajatellaan nyt vaikka soppa, jossa on happamia, kirpeitä, makeita, rouheita, pehmeitä, sitkeitä, imeliä ja neutraaleja makuja ja sattumia. Kaikkea sulassa sovussa ja samassa kulhossa. Laajemmin ajateltuna hiukan niin kuin tämä meidän elämämme, kaikenlaiset sattumat sekaisin. Välillä miettii millainenkohan jälkimaku, meniköhän jo irvistelyn puolelle kirpeydestä johtuen ja välillä on niin imelää, että puistattaa. Tai siis onkohan meillä nyt niin puistattavan imelää... Kyllä ne viime aikojen sattumat ovat olleet happamahkoja ja kirpsakoita. Mutta toisaalta minähän ainakin pidän happamuudesta, kaikki sitruksien kirpeyteen viittaavat ovat lemppareita. Greipit, limet, sitruunat. Hajuina, makuina ja tunnelmina. Klementiinit ja mandariinit menevät jo imeliksi. Ajattelin sulassa sekametelisopassani kertoa kaikenlaisia mielessä pyöriviä asioita, siihenhän mahtuu monelaista sattumaa.
   Josko niistä happamista, kaikista kirpeimmistä aloitan, tavoitellen sellaista makeahkoa jälkimakua... Tiedä taas tuosta, mutta jostain se on aloitettava.

   Eilen näkyi 45 minuuttia-ohjelmassa Lastenklinikalta. Sairaalasta, jossa olemme joutuneet/saaneet olla, olla osallisina ja sitä todellisuutta jakamassa. Joka ainoa kerta kun näkee aiheesta, niin yököttää, heikottaa, suututtaa ja ahdistaa. Joka ainoa kerta kun taksi kaartaa pihaan ja on pakko mennä rakennukseen sisään, niin tekisi mieli karata. Niin paljon raskaita asioita ja muistoja yksistään kyseinen rapistuva rakennus aiheuttaa. Suomen lääketieteen huippu, joka toimii rappeutuneessa ja vaarallisessa museossa. Mutta kun päättäjillä ei lapset ja moiset arvot ole niitä tärkeimpiä, ne ovat asteikolla monen muun jälkeen. Toivoisin yhä, että jollakin päättäjällä olisi rohkeutta ottaa askel ja mennä vaikka vuorokaudeksi "leikkimään" eristystä... Jalkautua siihen todellisuuteen, jossa perheet ja lapset elävät vuosikausia. Eihän nämä asiat monellekaan aukea, ennen kuin istuu samaisella nahistuneella nahkatuolilla, tikkuja pyllyyn irrottavalla jakkaralla, nukkuu vedossa lattialla, hikoilee kesähelteellä hapettomassa kopissa, niistää vaikkei ole nuha, kuuntelee kun seinän takana taistellaan, lohduttaa lasta jolle suihku tippuu päähän kesken pesun kun sen osaset ovat toisiinsa sopimattomia, potkii kurnuttavaa vessanpyttyä äänettömäksi, viskoo roskiin rikkinäisiä astioita ettei haavoita lastaan... Näitähän riittää, vaikka ja kuinka, annanpa olla etten saa päänsärkyä.

   Minulla aiheuttaa kirpeää ja poltetta sopassani huominen päivämäärä 18.10., jolloin meidän aikaisemmin helppo elämämme muuttui vähemmän helpoksi. Tavallaan se on ristiriitainen päivä. Olemme yhä tässä, Reetta voi kaiketi paremmin kuin moni muu kolmen vuoden taistelun jälkeen. Mutta paljonko kaikkea ikävää, pelkoa, raskasta ja satuttavaa kyseiseen aikaan on mahtunut. Matka on ollut tavallaan kauhean nopea, välillä tuskaisen laahaava, epätietoinen ja se hiivatin vaellus jatkuu yhä. Melkoinen kolmivuotinen, todella paljon muistijälkiä, myös todella paljon hapettomia ja pimeitä hetkiä. Mutta ompahan lapsi joka jättää jälkiä. Eli pintaan nousee suunnaton vihamielinen kiitollisuus ja raivoisa nöyryys. Siis nämä sattumat ovat nyt todella laidasta laitaan tässä kauhallisessa.

   Ensi viikolla joudumme toisen kantasolusiirron puolivuotiskontrolliin Helsinkiin, juuri tuohon museorakennukseen. Hupireissuko? Ja paskat, emme haluaisi lähteä, emme haluaisi sinne, mutta on mentävä. Tiistaina on kuntotesti, keskiviikkona polikäynti, yleistsiikaus ja lyp. Olen Reetan luuytimen suhteen todella luottavainen, siis sanoisinko vahvoilla vesillä ja passeleilla sattumilla. Mutta nämä virusruletit ahdistaa, aikajana, lääkitykset, kohtaamiset, todellisuus, matkustaminen, väsymys, organisointi, kaikki siihen liittyvät lieveilmiöt. Jotensakin hassua ja kieroakin, että uuden kantasolun suhteen olemme todella luottavaisia, se jaksaa hyvin, mutta nämä muut seikat meinaa kiusata. On myös ihana kokea moinen vahva luottamus, joka itseltä kumpuaa. Olemme yhä sitä mieltä, että toinen kantasolusiirto oli oikea ratkaisu ja aivan mieletön mahdollisuus lapsellemme. Mutta nämä muut sotkevat yllätyssattumat sekoittavat muuten niin lempeää soppaa. Toisaalta puoli vuotta uudella kantasolulla on upea saavutus, syvä huokaus siitä syystä. Eli kerrassaan ristiriitainen sekoitus tämäkin.

   Organisointi, jotta olemme jälleen oikeassa koneessa, oikeaan aikaan kentällä, yöpyminen pitää järkätä, budjetti hoitaa, aikataulut tarkistaa, taksit tilailla, lääkitykset huolehtia, lentoliput hoitaa, niin ja saahan tässä hiukan tsempata meitä matkalaisiakin. Jotenkin tämä matkalaukkukiintiö sairaalaperspektiivistä mitattuna on vain himpun verran sakea, siis täynnä. Mutta toisaalta se on yksi tavoiteltavakin asia, tärkeä mittari, joka kuuluu aikatauluihimme. Hienoa, kun voimme mennä silloin kun kalenteriin on merkattu. Sillä viimeiset parisen viikkoa olemmekin olleet aina muualla kuin kalenterimerkinnät antaa ymmärtää. Olen joutunut jälleen perumaan sen seitsemät sovitut ja haaveillut jutut, kun olemme olleet tuossa vyöruusukippurassa ja sakeassa sopassa kaulaa myöten.

   Merisairautta on ollut koko viikon havaittavissa. Tiesinkin sen, että notkahdus on tulossa, mutta se on inhottava kohdata. Reetalle merisairautta on aiheuttaneet noista lääkkeistä vierottamiset. Niin ja tietty yhä käytettävät antibiootit ym. Sen verran rankoilla mömmöillä lapsi leijui pari viikkoa, jotta ei ihme jos kuvottaa ja päätä särkee, kun jäämät poistuu elimistöstä. Niin ja on pärjättävä ilman niitä koukuttaviakin mömmöjä. Se on kuulemma niin hyvä, nopea ja lempeän lämmin se tunne kun morfiinia laitetaan suoneen. Se valtaa koko vartalon, ensin lämmittää kanyylin kohdalta ja sitten sellainenen rentouttavan keinuttava lämpö leviää joka puolelle. Opiaateissa, jotka menevät nielun kautta sitä vaikutusta ei kuulemma voi noin selkeästi tuntea. Rentous leviää salaisemmin ja hitaammin, mutta tuo myös sellaisen leijuvan olon. Tiedän jopa yhden nuorenmiehen nähneen hoitajienkin mustissa lateksikissapuvuissa liikkuvan sängyn ympärillä, kun mömmöpitoisuudet ovat olleet korkeimmillaan. En tarkkaan tiedä millaisia fantasioita Reetalla on ilmestynyt, mutta pääasia on tietty että kipu saadaan hallintaan, jopa pois. Mutta emmehän halua moisiin aineisiin lapsia koukuttakaan. Itsellä ovat nuo tärkeät yöunet olleet katkolla sen parisen viikkoa. Ensin kotona valvoskelin liki viikon Reetan vuoksi. Sairaalasssa nukuin paremmin, mutta sen kymmenen kertaa heräten kuitenkin. Milloin piippasi koneet, milloin Reetta kävi vessassa, milloin lapsi kippuroi kivusta, milloin palelin, milloin vain ei uni pysynyt. Onhan noita. Sänkynä minulla oli sellainen vierasvaravuodeheteka, jonka päälle laitoin kumisen nuorisosängyn vajaamittaisen patjan. Ihan pehmeä se oli nukkua, mutta polvista alaspäin olin tyhjän päällä. Olisin kyllä jossakin vaiheessa viikonloppuna oikean sängyn saanut, kun sänkyjä vapautui, mutta en enää huolinut. Tavallaan oma moka. Sängyt loppuivat kesken, koska osasto oli buukattu täyteen. Nykyisin myös lähes kaikki vanhemmat yöpyvät lastensa kanssa osastolla. Silloin ensimmäisenäkin yönä oli kuulemma kuusi vanhempaa, varmaan minä vielä lisäksi. Joten saa siinä hetekoita kaivella. Nyt kotona on jälleen koettu turnaus valvottanut ja asiat kiertäneet liskojen kanssa kehää pitkin yötä. Sitten tajusin täysikuunkin sekoittavan pakkaa, joten univajeeni on kattava. Mutta kyllä minä vielä tästä kuvottavuudesta kirmaan..., kunhan saadaan tämä merenkäynti tasaantumaan.

   Eilen käytin sitten Tessan ja Fannyn päivystyksessä. Sehän on kuin vaivaistaloon palaisi, kun tulen kotiin. Kaikilla on jotakin remppaa, ainakin se minulle muistetaan kertoa. Tessalla on pitkin syksyä ollut röhää ja tukkoisuutta. Nyt tsiikattiin poskiontelot ja pikacrp, paksuuntunutta limakalvoa ja sen mukaan lääkkeitä ja kotihoitoa. Fannylla puolestaan ilmestyi näärännäppy silmään. Siihen menee antibioottisalvaa. Verna porskuttaa puolialasti, eikä sitä kuulemma mistään satu. Annan porskuttaa. Miestäni en edes kysele, siinäpä porskuttakoon. Tosin laitoin minä senkin verikokeisiin, muutamasta seikastahan tuo näyttää "pompanneen", mutta ottakoon itse ja hoitakoon asiansa. En voi pakottaa. Autonkin vika löytyi, mutta se on yhä viallinen. Turbon letkussa on reikä, tässä nyt sitten varaosaa kuumeisesti odottelemme. Vienolla puolestaan suusta valui kuola sunnuntain, eikä se kyennyt kiinteää syömään. Kun siitä näille paikallisille "konitohtoreille"  viikonlopun aikaan soitteli, niin "pittää nyt seurata, mikä siitä tulee..." on se vastaus. No nyt kissa on elpynyt ja ei enää kuolaa, kiinteä ruokakin maistuu taas. Kiltti Tollomme on nyt kuin mikäkin kovis, naama ja korvat ruvella. Se on ottanut mittaa pitkin yötä pellolla kollien kanssa. Yhtenä iltana Pasi juoksi taskulampun kanssa pelastamaan, kun kuului kauhea tappelu, siis kissan volinahan on paha jo tuijotusasteellakin. Pasi oman kollinsa kotiin toi ja silitteli peiton alle turvaan. Eli ruhjeita on sisäisiä ja ulkoisia lähes koko laumalla.

   Kävimme saippuakurssit Pasin kanssa. Nyt on omia saippuoita joita vaahdotella. Innostushan on tarttunut lapsiinkin ja nyt saippuatehdas on toiminut keittiössämme. Sama keittiö, aina jokin muukin projekti meneillään kuin kokkaaminen. Se on lähinnä sellainen monitoimiateljee. Tällä viikolla olemme siis skräpänneet, tehneet saippuoita, kokanneet ja nyt on meneillään kangasväreillä piirtäminen. Kivaa ja onnistuu kaikilta. Reettakin on jaksanut ihan hyvin osallistua. Läksyihin neiti ei kajonnut liki kahteen viikkoon, mutta tällä viikolla on jälleen kiritty kouluasiat kiinni. Onneksi tuon typyn valmiudet opiskeluun ovat hyvät, muutenhan sekin olisi järkyttävä stressin paikka, jos moinen aiheuttaisi laahausta.

   Koulujutusta tulikin mieleen tuplien äidinkielen kokeet. Jälleen asia, joka sai hämmennystä aikaiseksi. Verna teki kokeen koulussa ja Reetta kotona. Yleensä tuplat saavat samoja arvosanoja, vaikka oppimistavat ovat täysin vastakkaiset. On myös kokeita, jolloin se ainoa virhe on molemmilla ollut täsmälleen samassa kysymyksessä. Nyt oli kysymys jälleen samasta tehtävästä. Piti kirjoittaa fiktiolause variksesta.
Verna vastasi "Harakka on harmaa koira."
Reetta vastasi "Harakka osaa puhua kuin ihminen."
Tehtävähän kuului fiktio variksesta ja nämä molemmat antavat vastauksensa harakasta. Ihan uskomatonta jo, millä vivuilla ne molemmat sen variksen harakaksi muuttivat?  Nyt Reetta tekee matikankoetta, muu luokka on sen viime viikolla tehnyt. Valvon typyä tässä vieressäni samalla kun naputtelen. Paras tehdä ennen kuin muut saapuvat koulusta, sillä sitten ei ainakaan malta keskittyä. Englanninopettaja lähti juuri, ei ole kuulemma muita jäljessä Reetta, koe on syysloman jälkeen. Jotkin asiat onneksi ovat balanssinsa säilyttäneet vyöruusuepisodista huolimatta.

   Eilen alkoi ja yöllä se tuli, talvi. Maa on valkoisen peitossa ja eläimet eivät osaa päättää ollakko sisällä vaiko ulkona. Onhan se niin puhdasta, pehmoista ja viatonta tuo ensilumi. Kävin pomppimassa takapihalla ja napsin kuvia. Osa kuvista on parin viikon takaa, nyt tunnelma on aivan toinen. Jännä kuinka tuo aikajänne on pitkä joissakin asioissa lyhyelläkin välillä, siis siihen mahtuu paljon tapahtumia. Niinhän se on tämä meidän leijuminen tilanteessakin, välillä on puuduttavan tylsää, yksinäistä, laahaavaa ja välillä saa kaiteista pidellä kun vauhti kiihtyy. Johonkin kauhaan ei tule sattumia, vaikka kuinka kauhoo. Sitten on taas kauhallisia, jossa ei muuta olekaan kuin sekametelisopan sattumia. Mutta nyt tuntuu, että jälkimaku on aavistuksen jo viipyilevä, pehmeä, jopa nautinnollinen. Kyllä se tästä taas... eiku kokkaamaan päivän soppaa...

Ensimmäiset saparot tässä tukassa.

Englannin kotiläksyjä.

Lokakuussa kukkivat gladiolukset takapihalla.


Ruusunen tekee saippuaa kotona.
Yritin ottaa kuvan noista ruvista kaulalla ja poskissa, mutta ei niitä kauheammin enää näy. Tässä kohdassa se ruusu kuitenkin kukki.





Eiliset pyyhepyykit narulla saivat lumipeitteen yöllä.
Jotenkin kaunista, pyykkejä ja puhdasta lunta, nautintonsa kullakin...

Tollo hakee mennyttä kesää kuusen alta.

Kaverit tekivät yhdessä jälkiä puhtaaseen lumeen.

Tollo on savipelloilla tapellut, turkki on saanut uuden saven sävyn. Olen kissan jopa pessyt, mutta ei taida valkaistua kuin kulumalla.

Eikös olekin söpö?

Vauhdilla lumisateessa.


lauantai 5. lokakuuta 2013

SITTISONTIAISEN SYYSSAAPPAAT

Olipa kerran Sittisontiainen, rodultaan käppäkonnari ja lempinimeltää Sitti. Kavereiden kesken joskus jopa Sontiainen. Sitti kuuluu paskasontiaisten laajan heimoon, niin myös huomaamaattomaan paskanjauhajien sukuun. Mutta jos Sitti jättäisi hommansa tekemättä, asiansa jauhamatta, kuormansa kantamatta, niin sehän kyllä huomattaisiin pidemmässä juoksussa. Kuluneen viikon aikana Sitti on ollut jotensakin alakuloinen. Olemassaolevat ja jalkoihin juurtuneet syyssaappaat ovat hiertäneet. Käppäkonnareillahan on tunnetusti paksu panssari, heiluvat tuntosarvet ja mahanalunen täynnä jalkoja. Saadappa sitten kaikkiin raajoihin oikean kokoiset saappaat, siinäpä onkin sovittelu. Saappaitahan on moneen lähtöön, useaan eri tarkoitukseen. Välillä niitä vaihdellaan tuon tuostakin ja välillä ne eivät lähde kulumallakaan. Hiertävät pitkiäkin aikoja. Tällä viikolla Sitti on suorastaan nilikuttanut, kun saappaat ovat niin hiertäneet.
   Sitillä on oma perhe, suurperheeksikin luokiteltu. Lapsikonnareilla on vasta pienet saappaat, mutta koviakin kokeneet ja kuluneet. Yhdellä lapsista on ollut todella raskaat saappaat viimeiset kolme vuotta, sehän äitiäkin kuluttaa ja laittaa rinnalla nilikuttamaan. Isäkonnarilla on tällä hetkellä perheen työsaappaat, hyvä niin. Vanhin lapsista aloitti yläkoulun, joka on aiheuttanut alkuaikoina mielipahaa, opettelua ja kippurointia. Nyt onneksi alkaa sopivat saapaat löytymään ja rytmit hahmottumaan, tämä sontiainen on iloinen teini. Kaksi muuta käy yhä alakoulua, hyvällä sykkeellä ja onnistuen. Sairastellut pikkusontiainen opiskelee yhä kotona, tarpoen omine saappaineen ja tavoitteita saavuttaen. Eniten äitiä on huolettanut kotona olevan lapsen kovat päänsäryt. Torstaina ne alkoivat ja jatkuvat yhä. Lapsella on ollut korvissakin kipuilua, mutta ne on arvauskeskuksessa terveeksi tsekattu. Viime yö meni kippuroidessa ja Sitti siirtyi lapsensa viereen aamukahdelta sohvalle. Kipuilu oli jo aika kovaa ja lapsi oli uneton. Opiaattejapa Sitti lapselleen tiputteli, viimeinkin saatiin yöuni aikaiseksi. Aamulla jatkui sama kipuilu, väsymys ja juonittelu. Mikä onkaan syy ja mikä seuraus, Sitti miettii sitä jatkuvasti. Kun on kipua, niin ei maistu ruoka, ei juoma, ei ulkoilu ja moni asia kärjistyy. Aamulla Sitti oli tauluja ripustamassa myymälässä, kun sai itkupuheluita kyseiseltä lapselta. Huomiota irtosi kiitettävästi, samoin huolisaappaat kiristivät kahta kauheammin. Sitti hieroskeli, piti sylissä ja lohdutti. Kannusti myös lepäämään ja syömään hyvin. Sitti kuulosteli lastaan ja kannusti pukemaan ulkovaatteet ja menemään pihalle. Onneksi, sillä poskille nousi innostunut puna ja sinne jäi sekin jysäri. Toki Sitti sairaalaankin jo aiheesta toistamiseen soitteli, odottavalla kannalla ja asioita tutkien. Maananataina on polikäynti, josko sinne saakka kotona jaksaisivat. Toki lapsi on väsynyt, kukapa ei unettoman yön jälkeen olisi. Lapsella ei ole kuumetta, ei flunssaa, ei mitään suurempia ongelmia. Tosin tällä viikolla äiti- ja isäkonnari ovat olleet hiukan huonommalla hapetuksella molemmat. Sitillä on särkenyt omaa päätä ja omaa korvaa ja veto on ollut vähissä. Isällä oli myös kovaa päänsärkyä ja voimattomuutta. Korvatulehduksia on ollut lähipiirissä, ilman suurempia esisairasteluja tai nuhakierteitä. Eli liikkeelläkin on, joten tämä lapsikonnari ei ole ainoa.
   Viime viikonloppuna konnareilla oli pitkästä aikaa yövieraita. Lapsista se oli hauskaa ja oli ihan erilaista tekemistä kuin omalla porukalla. Sunnuntaina koko konnariperhe lastasi laumansa autoon ja suuntasi isän mukaan työmatkalle. Perhe yöpyi tutussa mökissä matkan varrella ja oli ihan kivaa. Samalla leirintäalueella oli laumoittain paljasvarpaisia thaimaalaisia marjanpoimijoita. Konnariperhe taisi olla blondeine hiuksineen ja paksuine vaatteineen melkoinen nähtävyys. Ihan sormella osoittelivat. Tosin kyllähän konnariperheenkin mielestä osoittelijat olivat leireineen, varpaineen, avotulineen ja puheineen kummajaisia. Hämmästely oli mitä ilmeisemmin molemmin puoleista. Kyseisellä leirintäalueella oli myös paljon kotieläimiä, niitä perhe kävi tervehtimässä ja ihailemassa. Oli aasia, muulia, hevosta, vuohta, fasaania, kania, alpakkaa ja silkkikanaa. Mielikuvitus kirposi jälleen mielettömään lentolaukkaan, mitä kaikkea mekin haluaisimme omalle pihallemme ja "maatilallemme", jota ei todellakaan vielä edes ole. Isän työasioiden aikana perhe jakaantui tyhjyyttään huutavaan ostoskeskukseen ja puuhaili siellä omiaan. Eristyksissä oleva pikkukonnarikin sai mennä vapaasti, sillä normaalit perheethän olivat töissä, koulussa ja hoidossa. Paluumatkalla konnariperheelle tuli jälleen yllättävä mutka matkaan. Yli kaksisataa kilometriä oli matkaa jäljellä kun konnariperheen tila-auto alkoi jälleen piiputtamaan. "Solennoinnit" jumitti ja aikaisemmin kepeät syyssaappat alkoivat suunnattomasti ahdistamaan. Illan hämyssä perhe raahautui viimeinkin kotipihaan, huojentuneina ja todella väsyneinä. Konnareiden auto liikkui hitaammin kuin täydessä lastissa olevat tukkirekat, hädin tuksin koppimopoautojen ohitse pääsi. Kyllä siinä jälleen mieli huolesta täyttyi, sillä kuinka kotiuttaa moinen lauma, jos pimeälle korpitaipaleelle menopeli hyytyy. Sitti vaipui ahdistukseen ja hiljaisuuteen. Jossa onkin pitkin viikkoa madellut. Kuinka paljon vastusta ja ontuvia saappaita onkaan näihin jalkoihin tarjolla. Jokin kohtuus maallisissakin murheissa olisi kohtuullista, ainakin omasta kohtuullisuusteoriasta peilattuna. Näinpä Sitti menetti myös tärkeät yöunensa, moisia murehtiessa.
   Reissulla Sitti hankki kuitenkin kassillisen skräpättävää. Kaikesta saappaiden kiristämisestä huolimatta luovuutta on ollut ilmassa. Perhe on avannut jälleen joulukorttitehtaan, nyt konnarit tekevät "luomukortteja", pelkistettyjä ja vähäeleisiä. Tehdas on toimiva, nopea, jatkuvasti paikallaan ja vallannut konnareiden kyökin. Tänään Sitti sai yllättäin jo isohkon korttitilauksen ja otti muitakin yllättäviä askeleita syyssaappaissaan. Jotenkin Sitti jaksaa yhä hämmästellä, mistä ideoita puskee ja luovuus kukkii, vaikka saappaat kiristää yhä. Tällä hetkellä Sitti istuu koneella ja kirjoittaa sonnan tajunnastaan, josko se kenkien aristustakin helpottaisi. Sitti on ollut tällä viikolla myös leiväntuoksuinen äiti, pikkukonnarit tykkäävät omatekoisesta leivästä, sitä onkin leivottu jo usemman kerran. Tälle viikolle on myös kuulunut lähipiiristä ja siitä likilähipiiristä monenlaisia uutisia. Niin iloisa, kuin vähemmänkin iloisia. Siihen kun peilaa, niin ei se muillakaan perheillä aina ole niin kiiltävää kuin kulissit antaa ymmärtää. Sitillä on ollut myös kova huoli omasta äidistään ja miksei isästäänkin, sillä konnaritkin vanhenee. Konnareidenkin vanhuuden saappaissa on niin monia erilaisia. Ei nekään aina helpot ole linksuttaa, välillä nilikuttaa nekin. Sitti on tyttyväinen, että tämä viikko oli kalenterin osalta tyhjä, ei kauhemmin sovittua ja varattua. Sitti uskoo saavansa saappaat tasapainoon viikonlopun ja joutilaisuuden myötä. Lapsikonnarinkin päänsärky kuuluu helpottaneen ja jääneen pihalle. Sehän vähentää heti Sitin saappaiden ahdistavuutta. Äsken Sitti tosin meinasi lannistua ripustaessaan pyykkejä syysraikkaaseen pihalle. Viimeisen narun täyttyessä ripsaisi vettäkin niskaan. Sitti sadatteli hetken ja päätti jatkaa kuitenkin pyykkäämistään. Niin se pisarointi laantui ja pyykit kuivuu sittenkin. Näitä lannistavia ja Sitin henkistä kuormaa lisäkuormittavia asioita on tarjolla vaikka missä muodossa, milloin isompia ja milloin pienempiä. Sitillä ei ole tilaisuutta heittää saappaita monttuun ja luovuttaa, sillä ne ovat onneksi niin tiukassa. Eiväthän ainakaan vauhdissa tipahda. Sitti jaksaa uskoa yhä, että turha hiertäminen vain koettelee ja askellus muuttuu pian tasapainoisemmaksi. Pian Sitti uskoo venyttelevän sääriään ja ihailevansa monia kauniita syyssaappaitaan. Niissä on kiiltävää, mattaa, värikästä, hauskaa, koroilla ja ilman. Sitti on saapasfriikki ja uskoo löytävänsä vielä tasapainoisen kokonaisuuden, eihän se aina heti löydy, tasapainoa ja sopivuuttaa pitää hakea... Nyt Sitti käpertyy klaaninsa kainaloon sohvalle, odottaa iltasaunaa ja joutilaisuutta, Sitti tuntee tietyn alitajunnan kuplinnan voimistuvan, kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Sitti laskeskeli lapsellaan olevan tänään päivän +169, hyvin on lapsi omilla saappaillaan jaksanut tarpoa ja sopivia haeskella.