TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 31. lokakuuta 2011

RAUKAN RUIKUTUSTA ( ei ole pakko lukea )

Kylläpäs kuulkaas käämit käryää ja savuaa tänä aamuna. Kaikki vain niin kiristää, siis ihan kaikki. Eniten oma itseni, ihan koko kokonaisuudessaan. Helekatin komeudessaan, laajuudessaan. Ei siis ole osa-aluetta, mikä ei ärsyttäisi.
Viime yö kiristää, meni taas kieriskellessä. Tessa tarjoili ruokaa unissaan, Verna nauroi. Rasittavia lapsia. Koirat juoksivat unissaan, vikisivät ja haisivat koirille. Itse keekoilin vaikka missä asennossa, ilman syvää rentouttavaa unta.
Herätyskello ärstytti. Eilisen leikin jäljet ärsyttivät. Avattu televisio sieppasi. Kahvi maistui pahalle, olen myös kyllästynyt kananmuniin aamupalana. Krooninenmunavaje ärsyttää. Mutta paistoin siitä huolimatta, nyt sitten munanhaju leijuu kamarin nurkkia myöten. Farkut ärsyttivät, Tessan kommentit mitkä nuo on? Jotenkin oudot... Mikäpä ei olisi outoa ja sopimatonta. Ärsyttää ruusupaita päällä, ihan niinkuin niissä olisi piilopiikkejä, jotka uppoavat lihaan asti. Minä ja minun ruusupaitani, alkaa jo olla kroonis-koomista. Tämä havaittava keski-ikä ärsyttää. Tähänkö olen tullut, tämäkö tulos.
Puhelinmyyjä kauppasi Aku Ankkaa, sehän on tullut meille pian sata vuotta, miksi sitä kaupataan. Olen jättänyt soittopyyntöjä, tekstareita, enkä saa vastauksia. Ärsyttää joka kuukausi todistella Kelalle samat asiat; kantasolusiirron jälkitila yhä... Tänään olemme päivässä +74. Joka kuukausi sama rumba, anomukset, taistelut oikeuksistaan. Velvollisuudet. Byrokratia. Lappusulkeiset.
Minua ärsyttää tämä olotila, jatkuva tasapainoilu arjen ja jälkitilan kanssa. Jokainen päivä on voitto, mutta välillä ei tahtoisi jokaisesta päivästä jaksaa taistella. Kunpa aika menisi hyrräämällä levollisesti itsekseen... Silleen leppoisasti nautiskellen ja rullaten. Tänään tuntuu, että jokainen päivä on lusimista, kunpa olisimme jo ensi vuodessa ja pitkällä. Kunpa tämä odotuksen piina joskus hiukan löysäisi. Varmaan nyt pyörähdys kotona kärjistää entisestään. Pasin pitää olla loppuviikosta kotosalla, Fannyn koulussa. Näinpä minun kotijaksoni oli ja meni. Mitä ehdin? No niitä hiton lappusulkeisia, siivousta, pyykkiä ja pakkaamista.
Eilen kävimme metsässä. Tajusimme olevamme pyssymiesten piirittäminä, on nääs hirvijahdin aika. Sielläpä sitten iski hirvipaniikki, sillä löysimme tuoreita jälkiä, kuulimme hirvikoiran haukun. Ei innostanut enää edes uudet punaiset saappaat, halusin kiireellä pois. Koiratkin löysivät kaikki jorpakot ja ne piti pestä. Pesun yhteydessä piti saksilla leikellä risuja karvoista, kun ne keräävät kaiken mukaansa. Koirien kuivaaminen ärsytti.
Kantapäiden aggressiivinen pauke vasten lattiaa ärsyttää, kaikki kapinointi. Olisivatpa lapset äänettömiä, kapinattomia, hajuttomia ja huomaamattomia vaikka päivän. Ärsyttää tajuta, että kantapäioden pauke sen kuin jatkuu, vaikka lapset ovat koulussa. Ärsyttää tajuta, että ääni lähtee omista jaloistani. Raivostuttavaa naputusta joka askeleella.
Viikolla harjakihartimeni pätki hiuksia kuivatessa, tajusin johdon olevan poikki. Onhan se kyllä pätkinyt kesästä saakka, mutta en ole tajunnut vaaraa. Ostin sitten uuden, jonka kanssa en tule toimeen. En siis osaa vääntää uusilla harjaksilla, sekin sieppaa. En nääs halua siitä ongelmaa, yleensä survon ilman peiliä menemään ja valmista tulee. Nyt ei tule, vaikka kuinka survoo. En jaksaisi opetella kantapään kautta. Eilen laitoin hiukseni, nyt on sellainen klommo sivussa, ettei sitä saa peitettyä. Olen siis nukkunut todennäköisesti pää läjässä. En halua vääntää taas...
Mikroaaltouunikin lasahti pari viikoa sitten. Sekin ärsyttää yhä. En siis taho osata tuota uutta käyttää, siinä kun toiminta alkaa kahden sekunnin viiveellä komennosta. Ja sekös ärsyttää, kun kerkiän jo uudelleen sinä aikana ohjelmoida. Värikin sieppaa. Nyt haluaisin kaiken olevan väritöntä, mautonta , harmaata ja enemmän harmaata.
Puuteri hajosi sillä tanssikeikalla muutama viikko sitten, toinenkin hajosi Oulussa. Nekin pinnoitteet ovat vain pölyjä enää, miten nyt silmänaluseni saan peittoon, valokynäkin hiipuu. Onkos saatavilla sellaista kestopuuterointia, niinkuin kestovärjäyksiä. Naama ärsyttää. Silmät, elämän peilini ovat kiukkuiset, laimean näköiset, liika harmaat. Missä on pilke?
Koirat ärsyttää, pitääkö ne hiivatin kolotusvoiteet jaloista nuolla pois. Siis minun jaloistani. Taas on repinyt resuja raajoja. Pitääkö jokainen askel seurata sympaattisena. Antaisivat mun vain olla, ilman ymmärrystä ja sympatiaa. Pitääkö aina olla läsnä, sylissä, vieressä ja kaverina. Muka ymmärtää.
Luin vuodentakaisia kirjoituksiani. Samaa jauhantaa yhä. Enkö osaa muuta kuin jauhaa samaa levyä ja ruikuttaa. Huomasin, että lähes päivittäin sain kommentteja. Viestejä ulkopuolelta, useitakin päivässä. Nyt saan jauhaa ja ruikuttaa ihan yksikseni, kukaan ei uskalla enää edes kommentoida. Jokainen päivä on kuitenkin yli 200 kävijää, eikä viikkokausiin mitään jälkeä kommenteissa. Sekin ärsyttää. Olenko omilla teoillani, sanoillani, asenteellani karkoittanut ihmiset. Kukaan ei uskalla, jaksa tai halua. Ärsyttää havaita ja tajuta jälleen tällainenkin piirre itsessäni, miten osaan tämänkin tehdä päin honkia. Uuvuttaa kaikki. Olenkin miettinyt, punninnut; onko järkeä jatkaa, jos vain narisen omaa surkeuttani. Pidänkö tällä tavalla omaa ruikutustani yllä. Pitäisikö minun keksiä uusi väylä tai ruikuttaa vain pöytälaatikkooni. Mitä minä tästä saan, onko minulla enää kenellekään mitään annettavaa? Kauanko meinaan jatkaa? Jatkanko?
Aamuni huipentui vessanpöntöllä. Siinä asialla istuessani tajusin, että vessapaperi oli loppu. Tietenkin myös kaapista. Ei koko huussissa yhtään rullaa! Ei auttanut kuin huutaa Tessa tuomaan paperia. Että ärsytti, tämäkin vielä! Aika alkukantaisissa asioissa mennään ja kaikki ärsyttää. Kyllä koirat kaverina vessareissuilla ovat, mutta eivät osaa ja tajua paperia hakea. Kyllä ne tyhjät hylsyt osaavat noukkia.
Mitäpäs nyt, pohjalla ollaan ärsytysten kanssa. Ruikutus ei näytä edes ruikuttamalla loppuvan. Joten suljen tämän hiivatin vehkeen ja alan elämään tätäkin päivää ihan oikeasti. Tiskikone pyörii, koirat odottaa, pyykit odottaa, pölyt odottaa, elämä odottaa... Ulkona on joku outo valoilmiö, ärsyttävän kirkas aurinko. Miten se uskaltaa, ettei vain osuisi muutama säde tähänkin risukasaan.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

AIVOPIERUJA

Eikös olekin kaunis otsikko, meistä todella hauska. Kuulimme sen telekkarissa, meihin se upposi ja räjähdimme nauramaan. Todella sivistynyt, niinkuin mekin. Tajusin, etten ole koneella käynyt päiväkausiin, ihan on unohtunut moinen. Aika on mennyt ihan vain maallisilla asioilla ja oivalluksilla.
Tässä on siis mennyt liki viikko, joten ajattelin teille muutaman aivopierun kirjoittaa. Siis asioita, joita on viikkoon mahtunut.
Vernalla on paha röhä, joten neiti jäi elikoiden kanssa mummulaan hoitoon. Muut tulivat sitten Ouluun syyslomailemaan. Varmaan kiinnostaa, kuinka Reetalla menee. Neidillä menee lujaa ja ihan hyvin. Perjantain verikokeet kertoivat arvojen olevan nousussa, myös ne neutrofiilit. Ihossa on ajoittain lehahtelua, siis nousee nokkosrokkomaisia laikkuja jotka sitten häviää. Otsassa hiukan röhelöä ja jalkapohjat hilseilee. Lääkitykset on ennallaan. Virustulokset ovat yhä alle mittausrajan, vain se yksi arvo on ollut koholla. Käsittääkseni Helsingissä tästä syystä palaveeravat, miten jatketaan. Vastauksia ei ole vielä kuulunut. Tiistaina otetaan jälleen laajat kokeet, jospa vastaus siihen mennessä tulisi. Joka tapauksessa kahden viikon lääkitys alkaa olla tiputettu, sitten siirrytään kerran päivässä tiputteluun. Sekin antaa vapauksia huomattavasti. Ei ole niin tiukkoja aamuherätyksiä, vaan voi vähän sovitella.
Sitten niitä aivopieruja, eli oivalluksia ja sattumia. Ajelin tornitalolta Reetta tarakalla. Yhtäkkiä Reetta alkoi huutamaan oravasta. Lähimetsässä oli kuulemma orava, joka seuraa. Hyppäsin alas pyöränselästä, jolloin Reetta sai jalkansa nostettua ylös penkille. Nauroimme räkänä, kun Reetta huusi pelkäävänsä että orava puraisee. Hirveää huutopaniikkia ja naurua sekaisin.  Niin se kuulkaas orava kurkisti sitten viimeisen puun takaa, oli ihan oikeasti seurannut. Ihana viikari katseli sieltä häntä sätkien.
Harrastimme tornissa myös hissikilpa-ajoa. Kumpikin otti omansa, sitten kilpailtiin kumpi on nopeammain perillä. Tajusin vasta kilpailujen jälkeen ne ikärajoitukset hissillä ajoille. Tajusin myös, että silloinen lakko sotkee huoltoja. Niin sikäli mikäli hissit jumittuisivat saisi ehkä odottaa tovin, ennenkuin löytyisi auttaja. Sitten otimme järjen käyttöön.
Päätimme tehdä asunnolla köyhiäritareita. Reetta tosin puheli laihoistaritareista. Sopiihan sekin nimeksi, hauska oivallus tuokin. Tosin ei niillä ainakaan laihana pysy, jos niitä mättää enemmänkin; päälle hilloa, jäätelöä ja kinuskikastiketta.
Oli kuulkaa jälleen muutama hankaus ilmassa, kun yritimme elää kaksiossa sopuisasti. Tytöt kiukkusivat ihan ilmanaikoisista asioista. Välillä oli otettava aikalisää, vierihoitoa, yksilöhuomiointia, saunomista ja kainalorutistuksia. Onhan noilla varmasti ollut ikävä, mutta pitääkö se puskea kiukun kautta esiin. Olisi paljon helpompaa tulla suoraan kainaloon ja myöntää ikävä. Ettei niitä tarvitsisi sätkypotkuraivareiden takaa selvitellä. Mutta tämähän on se vanhemman rooli.
Perjantaina lähdin isompien kanssa tuulettumaan kaupungille. Shoppailua, muutama aleryysy ja suihkusaippua. Niillähän saa muutaman positiivisuuskiksin aikaiseksi. Hämmästyin myös kampaamojen hinnoista. Vein typyt hiustenleikkauksille. Peräti 7 euroa halvempaa, kuin meidän omissa kampaamoissamme. Eli kaksi päätä, säästö 14 euroa. Niillä säästöillä sitten ostimme leivosherkkuhetken! Nam! Harvoin se näin päin menee, yleensä aina on ollut hinnat korkeammat Oulussa.
Olettekos miettineet sitä, että jokaiselle on annettu saman verran nahkaa. Tytöt olivat tätäkin miettineet. Näinpä siis, jos ihminen on pitkä nahka venyy koko matkalle. Eli kuulemma lyhyissä ihmisissä on enemmän pulskia, koska niiden nahkassa on varaa venyä myös leveyssuunassa. Pitkissä ei ole pulskuutta niin paljon, koska nahka ei riitä. Tämän kaikki kolme selittivät yhteen ääneen, joten olihan se uskottava. Aika simppeli selitys tuokin. En ollut tuotakaan aikaisemmin ajatellut.
Minä ja Tessa ajelimme eilen iltapäivällä kotiin. Reetta roikkui Fannyn kainalossa, joten jätimme sen kaveriksi. Fanny kun jaksaa kuulemma hyvin leikkiä ja puuhailla Reetan kanssa. Toivottavasti koulusta löytyy jälleen ymmärrystä parin poissaolopäivän suhteen.
Vernallakin alkoi olla jo ikävä, sillä tuppisuumme lähetteli monta tekstaria ja soitti monisanaisia puheluita. Vierihoito mummulassa oli ollut tehokasta, sillä nyt Verna viimeinkin kiinnostui kutomisesta ja opetteli sen. Aikoi kutoa minulle sukat... Yöllä Verna oli kuulemma nähnyt unta, että langan väri olisi vaihtunut.
Kyllä kuulkaas koirat pomppivat korkealle naama hymyssä, kun mamma saapui. Aamulla koirat hyppäsivät sänkyyn heti kun havaitsivat minun heränneen. Sain itsekin vierihoitoa Vernalta ja Tessalta, niitä oli pitkin ja poikin koko sängyn mitalta. Oli kättä ja jalkaa kaulalla. Koirat puhuivat unissaan, sätkivät myös. Itse olin taas pihalla kuin pipo, kuka olen ja missä. Muutaman kerran piti asiaa hämmästellä yölläkin. Eilisen olin jälleen stressipäänsäryn kourissa. Koko matkan suorastaan oksetti, kun niin särki kovasti. Oikaisin kaikessa, ostin valmista ruokaa ja vaivuin hiljaisuusvastuuttomuushorrokseen. Istuin hierovassa tuolissa, saunoin, join teetä ja relasin. Näinpä tänään ei siis kiristä eikä purista, tehosi moinen nollaus. Olin jälleen vieraantunut kodistani, en muistanut edes seinien uutta maalia. Kukatkin alkavat olla entisiä, lehtiä tippuu ja nuupottavat raukat. Eivät näytä kyllä ammattilaisen kukkasilta. Pihakin on kokenut syksyn, yhä enemmän talventörröttäjiä ja tyhjiä karoja. Niin moni asia jaksaa hämmästyttää kun on tilaisuus hämmästellä. Jotenkin sairaalassa ajan- ja paikantaju hämärtyy.
Ostin eilen itselleni kirkkaanpunaiset kumpparit, nyt haluan metsään koirien kanssa. Odottakoon pyykit, paperityöt ja siivoukset. Ehtiihän tuota myöhemminkin moiset hoidella. Jos kykenin eilen silmäni noilta sulkemaan, miksen siis tänäänkin. Eiku mehtään!!! Josko sielläkin saisi muutaman aivopierun aikaiseksi.

tiistai 25. lokakuuta 2011

MEE PESULLE ENNEN SUIHKUA

Näitä komentoja tulee aina jaeltua, välillä lapsi jää suu auki miettimään. Mitäköhän äiti tuollakin tarkoitat; mee pesulle ennen suihkua. Niin mitäköhän äitiriepu moisella taas mahtais tarkoittaa, sitä miettii äitikin. Ilmeisesti tarkoitus oli komentaa suihkuun pesulle ennen iltapalaa ja -lääkkeitä. Todennäköisesti. En ainakaan muuta selitystä tuolle keksi.
Kävimme päivällä asunnolla hengailemassa. Mitäpä siellä muuta voi kuin tappaa aikaa; kun ei huvita telkkaria avata, niinpä vain hengailimme. Reetta meikkasi itsensä ja minut, täytimme sanaristikkoa ja makoilimme. Ulkona on ollut nihkeen syksyinen sää, ei ole ulkoilukaan pahemmin napannut. Jotenkin se menee luihin ja ytimiin saakka. Hitsin neutrofiilit olivat taas vain 0,7, joten turhat riskitekijät on poistettava niidenkin vuoksi. Ärsyttää moinen. Lääkärit kyllä sanoivat pikakierrollaan, jossa lapsi huiteli omilla teillään, hyvältä näyttää ja homma hallinassa. Uskokaamme, mutta hermoraunio äiti juuttuu sitten johonkin neutrofiiliin.
Päivän aikana tunnelmat ovat olleet jälleen laidasta laitaan osastolla; itkusta nauruun ja naurusta itkuun. Välillä sekaisin molempia, kumpi tuli ensin? Yksi äiti kertoikin ajavansa automatkat kyyneleet valuen. Ei tarvitse kuin istua autonpenkille, niin johan aukeaa. Osastolla ei pahemmin tule tunteiltua ja jatkuvasti tirauteltua, mutta autossa on oma tila. Yksityisyys, mahdollisuus. Kotona on oltava jälleen jaksava vanhempi. Tämä on kauheaa vanhemmille. Huoli lapsista on välillä kouristavaa, ihan fyysistä kipuilua. Niin moni meistä tuntee juuri samoin.
Olen kertonut omien tavaroiden tuhoamisesta, kompostoinnista. Tavaroiden, joihin liittyy jokin ikävä hetki, muisto, kauhu ja pelko. Yksi äiti totesikin, että mikäli olen sen roviolla polttanut tai muuten tuhonnut, olen omalta osaltani sen asian konkreettisesti käsitellyt. Ilmeisesti ihan hyväkin asia.
18.1.2011 noin kello 13.40 saimme kuulla Reetan jäännöstaudista ja tulevasta kantasolusiirrosta. Minulla oli silloin päälläni mustat legginssit ja tottakai musta tunika. Olin tehnyt rajaukset silmiini tumman sinisellä kajalilla. Olin siis todella haamun näköinen ja pelottava jo ennen pahoja uutisiakin. Aulassa esiintyi jokin kokoonpano. Niillä oli haitari ja hyvä meininki. Mutta ne viheliäiset menivät laulamaan sillä hetkellä meidän muksuille tärkeän laulun, Piippolan vaarin talo. Minkä takia juuri se piti laulaa luikuttaa, sehän on kiva laulu. Kuinka nyt voin siihen lauluun suhtautua, voinko senkin polttaa roviolla. Ryysyt on jo poltettu. Laulu on meille tärkeä; Pasin kotitalo on Piippolassa, se on sukunimemme,  meillä on ollut piippolanvaari, laulu on kiva ja olemme maalanneetkin aiheesta. Eihän tuollaista laulua saa käyttää noin väärin. Eipä tiennyt se harmaahapsi hanuristi, minkä päänvaivan tuostakin aiheutti. Eli kuinka toimia moisen laulun kanssa. Kiellänkö lapsiani sitä laulamasta, koska se on minulle paha. Laulanko pahuudesta huolimatta. Onko laulu ihan syytön. Entä se harmaahapsi hanuristi. Hitto minkä patin on minulle aiheuttanut, se on ollut jo liki vuoden. Enkä tiedä miten minun tulisi siihen suhtautua, kuinka sen yli päästä. Sinä päivänä kiikuin paljon. Heiluin kuin reikäpää, kiikkuni kanssa. Kiikuin, kunnes sain nuppini hallintaan. Keinutettua johonkin balanssiin. Tykkään kiikkua, vaikka minulla onkin todella huono kyytipää. Osatolla on pari keinutuolia, joihin joudun istumaan säännöllisin väliajoin. Heiluttelemaan nuppini sisällön johonkin järjestykseen. No, kauanko se järjestys säilyy ja onko se muillekin aistittavissa, siitä en tiedä. Silloin ainakin yksi isä kommentoi, tuli sitten kiikuttua... Mutta onpahan ainakin sen hetken ja toimintasuunnitelma, kuinka tästä pääsemme yli ja miten.
Mutta nyt lapseni saapui suihkusta, jopa meikit olivat puhdistuneet. Tullessa hississä Reetta mietti; tulikohan luomiin liikaa varjostusta? Ripset eivät juuri väriä tarvi, kulmista puhumattakaan. Ne ovat todella vahvat ja mustat. Hyljintälääkkeet aiheuttavat karvankasvua, tehostavat sitä. Poskissa, korvissa, niskassa on havaittavissa hempeän pehmeää untuvapeitettä. Kuulemma selkään saattaa tulla myös. Hiusta pukkaa koko ajan lisää, enää se ei pistele. Nyt alkaa olla jo pehmeää. Pian pääsemme tekemään jälleen saparoita. Mutta nyt ne lääkkeet, iltapalat ja rasvaukset. Sitten unta nuppiin. Sitä ennen äiskäkin taitaa käydä pesulla ennen suihkua.

NIMETÖN

Kuka minä olen. Saattaa mennä viikkoja sairaalaputkessa, ettei kukaan nimeltä kutsu. Olemme nimettömiä, äitejä ja isiä. Eilen sain viestin ystävältä, että häntä on kerran kutsuttu rankan sairaalaputken jälkeen etunimeltä. Kuinka hyvältä se tuntui ja kuinka siitä piirtyi sen hetkinen positiivinen muistijälki. Olenkin yksilö, nimellinen, nimetty ihminen.
Viimeisien viikkojen aikana ainakin kaksi hoitajaa on minua useasti etunimeltä huudellut. Se tuntuu ihan hyvältä. Olla välillä ihan oikeasti oma nimitetty ihminen, eikä pelkkä äiti. Säilyttää ripaus ominaisuuttaan, itsenäisyyttään. Toki me vanhemmat olemme toistemme kanssa päivittäin telemisissä myös, mutta emme tiedä toistemme nimiä. On niin helppo solahtaa tänne Reetan äitinä, Marleenan äitinä tai Kille-Kallen isänä.
Muistan itse viime syksyltä, että meni kuukausia etten tajunnut muidenkin olevan nimellisiä. Toki sukunimellisyys on yhä heiluva käsite. Onhan monia perheitä, joissa sukunimien viidakko on varsin runsas. Kaapissa merkkaamme tarvikkeet lastemme nimillä, emme omillamme. Helsingistä paluun jälkeen yksi äiti halusi ottaa meihin yhteyttä. Tietenkään hän ei muistanut sukunimeämme. Niinpä hän sitten soitti osaston kansliaan. Hoitajat eivät sitten saaneet sanoa nimeämme, joten kanslian puhelin tuotiin sitten minulle. Minun tarvitsi vain sanoa meidän sukunimi, jotta äiti soitti sitten numerotiedustelun kautta minulle. Huh, mutta saimme raatata. Kyllä äidit ovat nokkelia keksimään ratkaisuja. Puhelu oli toki äärimmäisen tärkeä, sillä heidän kolmevuotias poikansa oli ilmoittanut menevänsä meidän Reetan kanssa naimisiin. Pitihän asianosaisiakin siitä tiedottaa.
Täällä osastolla vanhemmat puhuvat todella avoimesti ja suoraan, oikeastaan kaikesta. On siinä uusilla kuulkaa sekaan tuleminen. Itse muistan vuoden takaa, kun luulin joutuvani hyeenalauman raatelemaksi tai ainakin piirittämäksi, kun kaikki halusivat tietää ketä, kuka ja mikä diagnoosi... No itse olen ihan samanlainen nykyään, mutta en todellakaan käy kimppuun väkisellä. Kyllä selän asennosta jo näkee, haluaako jutella, jalkaterän asennosta näkee haluaako paeta, otsarypystä näkee, mennäänkö nyt liika aroilla alueilla ja syvissä vesissä. Toki keskustelun voi aloittaa muullakin tavalla kuin paukauttamalla suoraan syöpäasiaan. Vaikka mustasta jäästä, ruuasta, talvirenkaista, kahvipaahdoista, desinfiointiaineista, turvotuksesta... Siinäpä ne oikeastaan ne muut aiheet olivatkin ja sitten asiaan! Räikeää, mutta ei todellakaan ihan niin totta. Osa vanhemmista haluaa pysyä totaalisen yksin, hiljaa, eristettynä ja lusia lapsensa kanssa hiljaisuudessa. Mutta itse olen tajunnut vertaistuen valtavan tärkeyden. Moni asia avautuu aivan uudella tavalla, jopa tuska helpottaa kun on kohtalontovereita ja voi samaistua. Ennen kaikkea tärkeää on tietää, että moni asia on voitettavissa. Ystävät osastolla valavat itsellekin uskoa paremmasta, toivoa ja tukea. Vaikka sillä hetkellä olisinkin juuri myrskyn umpisilmukassa tai pommit tulisivat kohti.
Ilokseni tajusin eilen, että kyllä niitä mustia silmänalusia ja silmäpusseja on miehilläkin. Yksi isä omiaan tuossa peilin edessä rullaili. Nauroimmekin, että pitää muistaa rullata symmetrisesti, niin ei ole niin outo ja pelottava näky. Ilokseni tajusin, että myös isät ovat hermoraunioita ja väsyneitä, mutta eivät suinkaan sitä niin helposti tunnusta tai näytä. Monta kertaa hermoraunioisät pakenevat tupakalle ja puhuvat sitten siinä savun seassa. Toki tekisi monta kertaa mieli itsekin vetää niin syvälle savua, että korvistakin tupruaisi. Josko se vähäksi aikaa lamaannuttaisi oman aivotoiminnan tai laittaisi yskimään niin että muut huolet unohtuisi. Välillä olenkin pyytänyt toisia nykäisemään kunnon sauhut meikäläisenkin puolesta, josko se itsellekin telepaattisesti vaikkuttaisi. Kahelia, mutta niin totta!

Tämän kaiken itsestään ulkoisti, lauseiksi kirjoitti Tiina, Reetan paras sairaala-äiti, ukkokullan ihanin vaimo ja lasteni pöhölöin kasvattaja. Minä ite.

JERIKON MUURIT...

Olen pyöritellyt mielessäni kuvajaisia muureista, raunioista ja laulanut Jerikon muureista. Kahelia, myönnettäköön. Kun sunnuntaina tajusin olevani kuumepiikistä johtuen täysin hermoraunio, niin siitä tämä kuvaus ilmeisesti sai alkunsa. Toivottavasti vuosien kuluttua tämä matkamme on kuin muinaisjäänne, rauniot tuolla jossain. Jokunen paikka on napakasti pystyssä, muurit olemassa. Toisin paikoin ei näy ehjää kohtaa. Osa on murentunut itsekseen, osa taas pamautettu astomeiksi, pölyksi, murusiksi. Tämä muuri kuvastaa tätä matkaa, välillä on pommi osunut ja tehnyt selvää jälkeä, osa kohdista on säilynyt koskemattomina. Siltä tuntuu, kun uusia mutkia tulee matkaan. Kun omat hermot murenee, paukahtaa atomeiksi vie jalat alta. Vieden kuulon, tunnon, todellisuuden. Kun vähän aikaa vain on pelkkää huminaa ja pöly alkaa laskeutua. Sitä havahtuu miettimään, mihinköhän osui ja kuinka tuhoisin seurauksin. Pikkuhiljaa saa rauhoitettua itsensä ja pystyy rankalta pölyltä hengittämään. Saa hiukan happea ja näkee jopa metrin päähän. Mutta kylkeen, omaan muuriin jäi jälleen lommo. Onneksi ei sentään tällä kertaa mennyt läpi asti, jätti osan pystyyn. Kun kävelee jonkin muurin vierellä se vaikuttaa vahvalta, on pysynyt pystyssä monissa pommituksissa. Luulisi sen olevan haavoittumaton, kunnes seuraavassa pätkässä onkin vain pelkkää romua, raunioita, rippeitä ehjyydestä. Kappas, tämäkinkö voi murentua noin pieneksi, korjaamattomaksi romuksi.
Toivottavasti muurimme on loppupeleissä kuitenkin havaittavissa. Toivottavasti muurimme saa olla rauhassa ja sammaloitua. Niin, että sammalta kasvaa myös hajonneissa kohdissa, murusissa ja raunioissa. Kauempaa katsottuna muuri on yhtenäinen omine raunioineen, muurin ääriviivat ovat yhä havaittavssa. Muuria peittää kaunis rauhallinen, syvä sammalpinta. Lintuperspektiivistä katsottuna lopputulos on yhtenäinen, mielenkiintoinen, monimuotoinen, ilmeikäs ja kaunis. Ei ollenkaan tylsä ja ennalta-arvattavissa.
Olen ollut osastolla jo tunnin, vaikka tulinkin armottomasti myöhässä. Kello on nyt kymmenen ja lapsemme vasta venyttelee ja hieroo silmistä unihiekan rippeitä. Eli unta siis piisaa kellonympärys yössä. Näin ollen väsyselitys kuumepiikille on aika hyvä. Selkeä univaje voi siis paukauttaa kuumeen pintaan, kun elimistö joutuu ylikierroksilla pinnistelemään hereillään. Varsinkin, kun elimistöllä on uudesta kantasolusta johtuen muutakin pinnisteltävää. Eli on annettava lepoa ja latautumisaikaa oikein kunnolla. Paas kattoo nyt loppuviikosta, kun muu syyslomaporukka saapuu luoksemme, lipsutaanko silloin hiukan. Mutta palataan sitten tiukasti hyväksi havaittuun toimintamalliin. Pian olemmekin sitten jo kerran vuorokaudessa tiputuksissa. Eilen laskeskelin viikkoja. Tähän samaan sairaalaputkeen pamahtaa myös se Helsingin reissu. Sitä on suunniteltu 16.11. Eli enpä jälleen 18.10. aamulla tiennyt missä olemme ja monenko mutkan jälkeen olemme kuukauden päässä. Tämäkinhän on vasta suunnitelma. 9.11. on jälleen keuhkojen kuvantaminen ja niiden sieniepäilyksien tarkistaminen. Tässä tohinassa tajusin jopa ajoissa perua omat hammasoperaationi, niitä olisi ollut perjantaina ja maanantaina. Nyt mietityttää, kuinka sumplitaan 14.11. mun nilkkani magneettikuvaus Ouluaisissa. Minkälaisen toiminta- ja toteutuskaavion siihen rakennamme. Toistaiseksi pelitän yhä ilman kalenteria, vedän muistinvaraisesti. Paas kattoo, kauanko kapasiteetti riittä. Milloin se tilttaa. Ei se tilttaa, kun on tähänkin asti pelittänyt! Nyt aamupalalle ja starttaamme tämän päivän.

maanantai 24. lokakuuta 2011

TYHJIÖ

Viime päivinä olen miettinyt tätä ajanjaksoa, elämää. Se on kuin tyhjiö. Olemme tyhjiöpakattuja. Välillä imetään kaikki ilmat pois, niin että kuoret ovat aivan kiinni, iholla. Välillä taas samaan tyhjiöön pumpataan uutta ilmaa, onpahan jälleen tilaa hiukan liikkua. Mutta ne kuoret ovat kuitenkin tiiviisti ympärillä. Olo kuin leijumista tyhjiöpallossa, melkein kuin avaruudessa. Välillä tässä tyhjiöstä kuulee ulkopuolelle, välillä tyhjiö on täysin äänieristetty ja hiivatin paksu.
Lauantaina saimme sitten niitä tiistaina otettuja virustestejä. Ne kertoivat lukujen olevan raja-arvojen sisällä, huomattavasti alhaisemmat kuin edellisellä viikolla. Hyvä niin. Mutta tänään sain kuulla, että lääkitys viruksen osalta viedään suunniteltusti loppuun. Sekin on ihan hyvä niin. Mieluummin hoidetaan kunnolla, kuin jätetään hoitamatta. Lauantaina nukuimme jälleen ponniin, heräsimme vasta 08,09 vaikka lääke piti aloittaa ja kahdeksalta. Kyllä tulimmekin taas lujaa, minulla hiukset märkänä ja osa vaatteista unohtui pukea siinä tohinassa. Syykin löytyi, kännykkäni ei herättänyt viikonloppuisin ilman erityisasetuksia. Luulin jo olevani niin tiiviissä tyhjiössä, etten ole kelloon herännyt. En onneksi ollut.
Reetta jaksaa hyvin, kokkaa, syö, ulkoilee ja porskuttaa. Eilen illalla, siis sunnuntaina iski jälleen kauhuskenario meikäläiselle. Reetalle nousi kuume lähes 39 asteeseen. luulin saavani p....halvauksen siihen paikkaan, kun niin pelkäsin. Reetta totesi sen olevan vain väsy- ja touhukuumetta, sillä muuten neiti oli oireeton. Niin ei muuta kuin kuumepiikki ja väsymys. Odottelin kauhulla verikokeiden tulokset, ihan hyvät ja noususuhdanteessa.
Lopulta raahauduin asunnolle nukkumaan tai lähinnä odottelemaan unta. Jälleen oli tyhjiöstäni vedetty kaikki ilmat pois. Yöllä heräsin ajatukseeni, onneksi Reetta on osastolla, jotta minä saan nukkua. Siis ajattelin itseäni ja omaa nukkumistani. Olin kauhuissani omasta ajatusmaailmasta. Mutta olen siitä suoraan keskustellut, saan minäkin olla väsynyt. Todellisuudessa olen ollut koko ajan tietoinen jokaisesta Reetan liikusta Helsingistä tulon jälkeen. Olenhan ollut se paras asiantuntija. Vaikka on ihanaa, kun lapsi saa olla yöt asunnolla, en ilmeisesti vastuustani osaa silloinkaan löysätä. Näinpä sallittakoon vastuussakin pieni tauko. Eli viime yönä Reetta nukkui aamulla puoli kymmeneen saakka ja minä kahdeksaan. Olemmehan lähes jokaisena aamuna nousseet seitsemän pintaan ja pinnistelleet myös illalla lääkkeenoton suhteen. Josko se lääkekin Reettaa väsyttää ja pakkovalvominen. Ihan hyvä ratkaisu ainakin muutama yö olla osastolla, jotta kumpikin saa noita univelkojaan lusittua. Siksihän osastolla on henkilökuntaa, jotka valvovat, että vanhemmat saavat levättyä. Minähän olen vain äiti, ei minun kuulu vetää siihen putkeen päivävuorojen päätteeksi vielä yövuorojakin. Ei siis ihme, että välillä olemme pyörineet tyhjiössä. Oivallus tämäkin. Tuolle kuumeelle ei siis löydy mitään loogista selitystä ja nyt porskuttelemme jälleen suhteellisen täydellä tyhjiöllä.
Reetan pahin tyhjiö on tällä hetkellä vatsassa. Mureaa ja mehevää lihaa, kuoripottuja. Eiku kokkaamaan. Pian tyhjiö ei ainakaan nälkää huuda.

perjantai 21. lokakuuta 2011

EIKU ULOS

Kannatti odottaa lääkärikiertoa, kaikki menossa aamukokeiden perusteella parempaan suuntaan. Niitä virusjuttuja ei toki vielä ollut vastattu. Mutta hyvältä näyttää. Se virusviisari oli vasta kerran värähtänyt hiukan yli raja-arvon silloin viikko sitten. Eli siihen on tartuttu heti. Trompparit ja neutrofiilit nousevat myös. Menemme oikealla tiellä. Luottavaisin mielin kohti aurinkoista päivää.
Kunhan kaikki päiväoperaatiot on suoritettu lähdemme jälleen ulkoilemaan pidemmäksi aikaa. Täytyy imeä kaikki tuo auringonvalo sielunsopukoihin saakka, samalla ottaa syksyn väreistä väriterapiat. Niin ja liikunta ja hapetus. Niin monta tärkeää kärpästä yhdellä iskulla.
En siis jouda nyt enempää jaarittelemaan, sillä värikylläinen ja aurinkoinen elämä odottaa....

SÖKÖ HOLOKKI

Tänään perjantaina raahauduimme osastolle ennen kukonlaulua, sillä eilen hiukan nukuimme ponniin. Siitä taas oli seurauksena lääkkeen viivästyminen, joka taas viivästytti myös iltalääkettä. Kierre, mikä kierre. Eilen tajusimme myös päivän maksalääkkeen unohtuneen, se taas aiheutti yöllä lääkkeen ottamista, kun ei tupla-annostakaan voinut ottaa. Kauheaa olla tällainen hajamielinen huuhaa joskus. Aamuiset verikokeet tuottivat ongelmia, ei irronnut vaikka kuinka yritti. Iski kauhuskenario tukoksesta cvk:ssa. Mutta ei antanut toisestakaan letkusta. Onneksi se olikin vain sökö holokki! Siis epäkesko, toimimaton vakuumi, jolla otetaan näytteet. Tässä menee yksi niistä kielimuureista. Täällä puhutaan holokista, Helsingissä vakuumista. Kuulostaa ihan eri asialta.
Pasi tuossa jo puoli yhdeksältä soitteli verikokeiden tuloksia, hermona sekin. Justiinhan ne vasta vietiin labraan... Se viruskoe tiistailta ei ole vielä tullut, tänään otettiin uusi. Eli se tiistaina otettu koe kertoo tuloksen ennen lääkitystä, lähtötilanteen. Ärsyttää odottaa kaikkea viiveellä, haluaisin elää reaaliajassa.
Olin saanut ihanan sähköpostin, yhdessä perheessä sekä äidillä että isällä on ollut kunnon flunssa. Niin mitä ihanaa siinä on? No kun tämä äiti oli lauantaina ajatellut, että voisi Reetan puolesta vaikka flunssan sairastaa, ettei meille tule mutkia matkaan... Ja niin flunssa rantautui heille maanantaina. Kiitos! Eli nyt voisimme lahjoittaa tätä virusta vaikka pieninä murusina. Kuka haluaa lusia pikkaisen Reetan puolesta, niin ole hyvä vain. Itsehän en tietenkään voi sitä ottaa, koska se estäisi minun oloni sairaalassa. Tekisin lapseni puolesta mitä vain, kunhan en sairastu. Kieroutunutta tämäkin.
Reetta on aamutirsoilla jo yhdeksältä. Syystä että yöunet jäivät lyhyiksi niin sama jatkaa tipan aikana osastolla. Ei siis mitään syytä huoleen vaikka nukkuukin.
Itsekkin kaipaisin pientä korjausta usvaani. Muutama yö mennyt mielikuvituksen pomppiessa, kieriskellessä huonossa sängyssä ja huonoilla tyynyillä. On niska niin jumissa, että. Mutta jospa tuo olotila päivän mittaan väistyisi. Haluan uskoa, että ainoa "sökö holokki" tänään on ollut siinä vakuumissa. Tänään odottelemme lääkärikiertoa, sillä kokeitakin on otettu seitsemän putkiloa ja viikonloppu painaa päälle. Saamme ainakin joitakin reaaliaikaisia labravastauksia. Mutta näillä mennään, nyt jatkan naamavenytyksillä. Sellaisia suun vääntelyjä ja venytyksiä, hartiat mukaan ja muutama tanssahtava hyppy, josko olotila siitä aukenisi... samalla voisi höristä itsekseen ja vetää nauruterapiat samalla. Pitäisiköhän minun mennä johonkin komeroon vai voinko vetää tuossa aulassa?

torstai 20. lokakuuta 2011

LAITOSTUMISTA JA RUSKAA

Mihin se kesä oikein vilahti, nythän on siis syksy. Haavoista ja pihlajista ovat lehdet jo tippuneet, mutta koivuissa on vielä kaunista keltaista. Päivä on mennyt suhteellisen leppoisasti, silleen ja tuolleen hissukseen totutellessa jälleen tähän laitokseen. Nyt alan olla jälleen laitostunut. Leijun mukana. Itsellä huolipaniikkiahdistus kiertää kehää ympärillä. Välillä yrittää kietoa lonkerot turhankin tiukalle, välillä se kulkee kuin varjo helmoissa. Ärsyttävää, kuinka helposti se tulee niin liki, kiinni, imuun.
Aamulla ajoin reikäpäänä fillarilla lapsi tarakalla, lapsi huusi että mahaa huimaa. Jalat meni aika helposti maitohapoille ja pisti huohottamaan. Ärsyttää moinen. Pyrimme juoksemaan portaita, olemme myös kävelleet ulkona. Päivällä kävimme tornitalossa kerroksessa kaksitoista, sitten kasissa ja muutenkin menimme edestakaisin. Sitähän minun ei ole pakko kertoa, että ajelimme kerrosten välit hissillä. Oli hassua ajella ees taas, alkoi ihan huimaamaan ja kauheasti naurattamaan.
Nyt ilta-auringossa pyöräilimme kaupunkiin ja takaisin. Teki kyllä niin hyvää, että. Siitä seuraa ihan konkreettistakin hyvää, sillä nyt on uunissa lohta ja perunoita. Reetalla on valtava kokkausvietti , nyt myös maistuu. Harmi vaan ettei tornitalossa ole paistinpannua, jauhelihatkin piti paistaa kattilassa. Lättyjä olisi tehnyt mieli, muttei kuitenkaan kattilassa alettu tekemään. Nyt kokkaamme iltalääkettä odotellessa osastolla.
Reetta saa oikeastaan mennä miten huvittaa, läksyt neiti on tehnyt asunnolla. Huomenna on ihan oikeasti koulua. Lääkärikiertoja ei ole tarvinnut tehdä. Labroja seurataan satunnaisesti, tai siis muutaman päivän välein. Jos on jotain kysyttävää, niin sitten kierretään ja tutkitaan. Mutta eihän minulla ole yhtään mitään kysyttävää, kunhan lääkkeet saa ja hoidetaan pöpö pois. Kun henkilökunnallekin asia on suhteellisen uusi, joten mitäpä tuota arvuuttelemaan. Mennän päivä kerrallaan ja kuunnellaan aina mitä HUS päättää ja kommentoi. Kuulostaa siis tosi leppoisalta ja rennolta.
Nyt tuoksuu lohi, ei vielä savustettu sellainen, joten menen uunille...

TIUKKAA UNTA

On torstai, aamupäivä, käsittääkseni. Nukuimme Reetan kanssa tornitalossa. Reetta nukkui kuulemma tiukasti, ainakin oli tiukassa unessa kun yritin saada hereilleen. Minua pyöritytti, ahdisti, kiikkasi ja puristi. Mitä kaikkea sitä nyt pieni mieli, stressi, paniikki ja huono peti saavatkaan aikaiseksi. Aamulla olin myös tiukassa unessa, kun piti haahuilla maan pinnalle. Ilmeisesti olin yönkin nukkunut sikeästi, sillä en tiennyt Reetun vessaseikkailuista puoliakaan. Vain yksi ja puoli havaintoa, kun käyntejä oli kuulemma kolme. Eli tämän tiedon perusteella olen siis nukkunutkin, tiukasti.
Aamulla oli jälleen havaittavissa silmäpusseja, mustia silmänalusia ja hapettoman näköistä äitiä. Jokin outo ilmestys suu ammollaan. Onneksi uudet kämppäkaverimme nukkuivat, etteivät saaneet moiseen törmätä. Olisivat pian säpsähtäneet... Vähän aikaa kun olemusta kourin ja ravistelin, niin johan alkoi ryhdistäytymään. Valokynää vedellessäni mietinkin, onkohan tajuttu tuotekehittelyssä mikä tulee olemaan otollinen käyttävä kohderyhmä. Yleensähän mainoksissa on nuorehko bilehile, joka tarvii loppusilauksen. Meikä voisi olla sellainen nuutunut mainoskasvo, johon uppoaa litratolkulla pintaan valoa, silti sielu pysyy mustana tai ainakin tummana. Ärsyttää, että vaatteissakin hakeutuu päälle kaikki ahdistavat värit. Alkuviikosta hilluin vielä kirkkaanpunaisessa, nyt on niin mustaa ja väritöntä. Mutta nyt olen jälleen monta asiaa oivaltanut, josko niihin sitten puuttuisinkin ihan oma-aloitteisesti.
Aulassa kuuluu kitaran rämpytystä. Jotakin enekeleihin ja ystävyyteen liittyvää seurakunnan "humppaa", taidan olla aika otollinen kohderyhmä moiselle. Nyt kuulolle...

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

VUOSI

Eilen oli siis leukemian vuosipäivä. Järkyttävää, että tällaisiakin vuosipäiviä on. Vuosi ja kolme päivää aikasemmin, emme tienneet tämän taivaallista tällaisesta mahdollisuudesta. Eihän se nyt meille ja meidän lapsille voi tulla... Kyllähän noissa yöitkuissakin on ollut jo kestämistä... Nari, nari...
Mikä on muuttunut? Niin moni asia ja pikakelauksella. Valtavan opettavainen vuosi. Kauhun kanssa tasapainoilua. Huumorin perusteellista kieroutumista ja muuttumista yhä mustemmaksi. Perheen erillään oloa. Mikä on pysynyt, no se hiivatin narina. Nari, nari... Milloin ihminen oppisi olemaan narisematta. Toki eilen tajusin, kuinka monista asioista minulla on mahdollista olla kiitollinenkin. Muutaman syvän huokauksen sattelemana ja erittäin kiitollisena nukahdin.
Nyt olemme sairaalassa, ainakin seuraavan kuukauden. Eilisessä viikkotestissä oli jotain häikkää. Jokin virusjuttu jossakin, liittyen kantasolusiirtoon. En raukka taas ymmärrä mistään mitään, mutta yritän pysyä skarppina ja oppia taas uusia asioita. Jälleen lähti matto alta, kun tuli moinen esiin. Helsinki määräsi lääkkeiden aloittamisen heti, vaikkei viisari vielä paljoa ollut värähtänyt. Parempi heti, kuin jahkaten. Hemo on yhä hyvä, samoin leukkarit kohtuulliset, mutta neutrofiilit vain 0,5 ja trompparit laskeneet 140:een. Mikä tämän aiheuttaa. Syökö tuo virus, vaiko hyljintälääkkeet? Ehdotin, paniikkinappulani painamisen jälkeen, kasvutekijäpiikkiä, jottei romahda arvot liikaa ja iske jokin muu infektio. Mutta nyt hyljintälääkkeitä vähennettiin, josko sekin nostaisi arvoja. Mikä oli sitten se viikon takainen kuumepiikki, oliko se tätä virusta. Painosta olimme aivan aiheestakin huolissaan, sillä kilo on pudonnut viime viikosta. Pituutta tullut taas liki sentti hetkessä. On meillä hoikka lapsi. Nyt Reetta on urakoinut syömisen ja juomisen suhteen nurisematta, tajunnut myös omien tekojen seuraukset kun kieltäytyy. Toki sekin saattaa johtua viruksesta. Reetta käy nyt kahdesti päivässä kaksi tuntia tipassa kahden viikon ajan. Sitten kerran päivässä seuraavat kaksi viikkoa. Kyseistä virustestiä tehdään kahdesti viikossa ja viljellään Helsingissä. Vastaukset laahaavat siis muutaman päivän viiveellä. Mutta lääkkeet tippuu, se on pääasia. Neiti voi muuten kyllä ihan hyvin.
Reetta saa olla yöt pois osastolta. Viime yön olimme kahdestaan syöpälasten vanhempien asunnolla, nyt saimme sieltä häädön, koska sinne tuli muita vanhempia. Muutimme tornitaloon. Siellä oli yhden lapsen vanhemmat. Heti tenttasin taudit ja tartuntavaarat. Heidän lapsellaan on ollut jokin minulle outo pöpö. Paniikissa Reetta kamariin ja soitto jälleen osastolle. Paniikissa pakkasin jo kimpsut ja aijoimme lähteä osastolle. Olimme hississä, kun saimme myöntävän vastauksen Reetan olemiselle asunnolla. Siispä löysimme hissistä seuraavan paniikkinappulan ja ajelimme takaisin. Yksi mies yritti kyytiin ja luuli, että olemme vääräsä kerroksessa, kun hissinvalot vilkkuivat edes takaisin. Näinpä taas palasimme asunnolle. Tämä on melkoista seikkailua.
Eilen Pasin piti jäädä Reetan kanssa osastolle. Mutta juuri kun olin lähdössä kotiin tulikin muutos suunnitelmiin. Pasin pitikin olla parin päivän sisällä Ylivieskassa. Mitä teimme, otimme Reetankin kotiin mukaan pakkaamaan, koska osastolla ei vielä ollut tarvittavaa lääkettä. Ajelimme sitten toppatakkien kanssa taksilla takaisin ja lääkkeelle. Siinä samalla kotikäynnillä päätimme ilahduttaa muitakin sisaruksia ja meitä vanhempia influenssarokotuksilla. Emme sanoneet mihin menemme, luulivat raukat, että jotain hauskaa tulossa. Voi sitä paniikkimäryä, kun tajusivat että neuvolaan ja piikille. Hiukan olimme Reetan kanssa vahingoniloisiakin moisesta. Kädestä piti vetää huutavia lapsia, joilla kyyneleet roiskusi. Tunsin onnistuneeni jälleen äitinä. Mutta kiltisti istuivat ja piikit pistettiin. Osasivat jopa kiittää lähtiessä.
Eilen halusin laskea montako vuorokautta olemme olleet osastolla sisällä kuluneen vuoden aikana. Luku on hulppeat 244 vuorokautta. Siihen voi vielä lisätä päiväkäynnit. Aikamoinen määrä. Mutta lusittu on. Apua on ollut. Hyötyä myös. Aina ei todellakaan tiedä, miten vuosi vilahtaa. Onko siitä kuinka selkeitä mielikuvia; on ja ei. On pätkiä todellakin hämärän peitossa ja todella selkeitä kuvia joistakin tilanteista. Reetta muistaa tarkkaan, että istuimme päivystyksessä sikataulun alla, penkillä, juoden pillimehua, syöden vanukasta ja kädessä oli uusi ystävä Virveli-sellainenpörräävämarsu, jonka lähtiessä kaveriksi hankimme. Virveli on ollut kaikessa mukana ja pörrännyt kiitettävästi kanssamme.
Eilen, kun saimme tuon virusepäilyn minulle iski jälleen morkkis. Kuinka olenkin saattanut elellä kotona niin kevytkenkäisesti. Olen nauttinut olostani, ulkoillut ja tanssinut. Myös taidetta on putkahdellut. Viimeiset pari viikkoa olo on päivä päivältä muuttunut paremmaksi. Miksi pitää jälleen viruksen kautta muistuttaa faktat. Enkö tosiaankaan muuten tajua. Luulen olleeni ajan hermoilla, mutta jälleen eilen tajusin kuinka helposti paniikin saa aikaiseksi. Huimasi, pyörrytti, itketti, vapisutti ja monia muita fyysisiä oireita. Kaikki iskettiin jälleen kerralla päin näköä. Tämä on tätä todellisuutta, josta meinasin muutamassa viikossa jo vieraantua. Näin meitä muistutetaan ja pistetään oikeille jengoille, paniikkijengoille. Eli nyt kierrän jälleen nöyrästi mukana, toivottavasti jengat kestää eikä mene liika tiukalle.

lauantai 15. lokakuuta 2011

MUUTAMA KRIISIPANIIKKI

Reetta on ollut nyt illasta alakuloinen, urvahtanut. Onko olotila sellainen todellisuudessa vai haetaanko sympatiapisteitä? Kertoisko joku. Koko päivän olen yrittänyt olla lietsomatta paniikkia syömisistä, juomisista ja kaikesta. Lämpötila on ollut 37,3 astetta, ei kuitenkaan kuumetta. Minulle tuottaa suunnatonta epäonnistumisen tuskaa, kun ruoka on ongelma. Varsinkin jos se ei maistu. Mielestäni olen suhteellisen hyvä kokki, monipuolinenkin. Muut ovat syöneet hyvin, mutta Reetta pyörittelee lautasella ja sitten menee poskesta poskeen, lopulta jäähtyy lautaselle. Seuraan vierestä panikoiden, itku linssissä. Mikä on?
Reetta leipoi kaksi annosta muffinsseja Fannyn kanssa, mutta söi vain yhden. Ei maistunut nekään. Olen tehnyt ruuaksi kanaa ja riisiä, illalla oli lempparipihviä. Eiku pyöritellään ja katsotaan kuin spanieli silmät lurpallaan. Sentään banaani meni, se oli vaihtoehtona kun ruoka ei maistunut. Saanko heitellä vaihtoehtoja kehiin, jos on ruoka-aika. Annanko muillekin muksuille saman vaihtoehdon; joo syökää mikä maistuu jos ruoka ei maistu... Kauhea kierre. Ollakko reilu vaiko epäreilu.
Paniikissa kävin vielä kaupassa. Ostin pipareita, suolakeksejä, suolakurkkuja, karjalanpiirakoita ja limpparia. Annoin coctaillasit, jäitä ja pillit. Jäitä, mehutiivistettä, limpparia ja pilli. Kuin baarissa. Oma coctail. Onneksi Reetallekin alkoi maistumaan, pipareita samalla. Aamulla aloitimme nesteiden mittaukset. Hyvin on tänään mennyt juotavia, olemme noin 1800 millissä, hyvä sekin. Mutta silti panikoin. Vapisen ja tuntuu, että repeydyn. Mikä on kun ei maistu. Äitinä en paljon muusta voi huolehtia, kuin lääkkeistä, ruuasta ja juomasta. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi, kun ei homma pelitä. Raivostuttaa jatkuvasti ottaa kiristyskeinot kehiin, jos et niin... Ja jos et niin...
Kaiken tämän savotan keskellä lapsellakin on oikeus kiukuta, mutta noitukoot vaikka ja paiskokoot ovia, kunhan ruokaa ja juomaa menee. Sietämätön pinne olla äiti ja vanhempi tällaisessa asiassa.
Reetta hakee sympatiapisteitä sanomalla, että onkait hänelläkin oikeus olla väsynyt. No on, mutta millä tavalla väsynyt. Mitä väsyä se on, ajoissa nukkumaan. Vai onko se infektioväsyä, eiku sairaalaan. Onko se aliravitsemusväsyä, eiku nenämahaletkua kehiin. Kun tuota väsyäkin on niin hiivatin monenlaista. Itse olen ollut tänään myös väsynyt, mutta kenties viimeöinen vastuu väsyttää. On välillä rankkaa olla asiantuntija näissä nahoissa.
Näistä nahoista tulikin mieleen, ostin uudet kengät. Miksi jouduin ottamaan numeroa suuremmat kuin aikaisemmat. Kaikesta sitä tuleekin ongelma. Onko lesti muuttunut, leikkaus eri kohdassa, vaiko jalkakin läskistynyt. Kauhea kriisi moisesta. Itsetuntokriisi. Tämän vuoden aikana vaatekoko on muuttunut tuntemattomaksi, samoin vaatemallit. Olen pihalla kuin pipo. Kainokin tykkää velloa päälläni nojatuolissa. Pasi siihen kommentoi, että olen niin pehmeä. Hitto, onhan se nyt hienoa olla pehmeä makuualusta koiralle. Voi vitsi, kuinka ihanaa, koiran makuualusta! Kävin saunassa pitkän kaavan mukaan ihan yksikseni. Oli ihanaa olla vain hiljaa ja löylytellä, ei tarvinnut selittää edes Reinolle syntyjä syviä. Reino tosin näytti erittäin pettyneeltä, kun laitoin oven kiinni nenän edestä. Morkkis siitäkin, edes koiraa en kykene pitämään hyvillä mielin.
Mutta nyt tämä mamma skarppaa. Pistän pinoteksia pintaan, koltun niskaan ja ne uudet kengät jalkaan. Lähden humputtelemaan kaverin kanssa. Tavoitteena tanssituttaa noita humppajalakoja ja mennä Finlanderssien keikalle. Aamulla kahdeksalta Pasi jo kyseli, joko menemme. Soittelin kaverin miehelle iltalomalupaa aamulla kymmeneltä, senkus, oli vastaus. Jotenkin teki mieli uhmakkaasti jäädä kotiin, kun noin hanakasti ukkokullat haluavat meidät illalla pois kotoa ja tanssimaan. Pitäisikö tuostakin vetää herneet ja olla huolissaan. Reetta aikoi stailata minut, kuulemma jotakin piristävää päälle. Minä kun olisin niin umpimustissa lähdössä, jotta näyttäisin sirommalta tanssitettavalta... Josko laittaisin keijukaissiivet selkään, niin kaikki luulisivat, että suorastaan liitelen parketilla. Tosin meikäläisen kärsivällisyydellä on kauheaa lähteä perinteiseen lihatiskiin, jossa ollaan silleen tyrkyllä. Minä kun haluaisin tanssia heti, just ja nyt kun tanssituttaa. Olla nyt tyrkyllä viisi minuuttia, on suorastaan alentavaa. Ja naistenhaullakaan en enää uskalla hakea, toista se oli silloin kun olin nuorehko ja rohkeahko. Kas kummaa sain itselleni luotua tästäkin ikäkriisipaniikin tuoman tanssipaniikin. Joo, homma on todellakin hallussa. Mutta nyt pilkettä silmäkulmiin, sillä nehän ovat elämän peili...

MUISTA PURISTELLA SÄÄNNÖLLISESTI...

Olen ostanut laatikollisen Sini-sieniliinoja, joiden myynnistä menee 10 senttiä Roosanauhakampanjaan ja rintasyövän tutkimustyöhön. Mielestäni tärkeään asiaan. Näinpä käynnistin oman pienimuotoisen muistutuskampanjan lähipiirissäni. Postitin pinon tai jaoin suoraan käteen osalle. Kuoreen laitoin tekstatun lapun; "Muista puristella säännöllisesti". Paperi oli tietysti vaaleanpunaista.
Ilmeet ovat olleet hyviä, miettiviä, hermostunutta hekotusta, oivallusta, kiusaantunutta ähinää ja pelkkänä kysymysmerkkinä oloa. Osalle ei uppoa, vaikka kuinka selitän. Osalle aihe on liika arka julkisesti puhuttavaksi. Sain myös äksyn puhelun: mitä tämä tarkoittaa, onko meillä muka niin likaista, että käsket siivoamaan... Mistä tiesit, että luutut ovat loppu? Olen saanut ihania tekstareita ja kommentteja. Päällisin puolin minulle on tullut hyvä mieli tempaukseni jälkeen. Toki jälkeenpäin ajateltuna, olisi ehkä pitänyt tarkemmin selittää mistä on kyse. Ettei kukaan niinkuin loukkaantuisi. Ideanahan on se, että puristilisimme itse säännöllisesti rintojamme, jotta mahdolliset muutokset ja pahkurat havaittaisiin ajoissa. Toki niitä sieniliinojakin saa puristella. Mutta eihän kaiken tarvitse olla valmiiksi pureskeltua ja selitettyä, sillä opittu asia oman prosessoinnin kautta menee paremmin tajuntaan. Ainakin minulla. Näin ollen kaikki, ne joille ei paketteja riittänyt ja olette tätä kautta mukana, haluan lahjoittaa virtuaalisen paketin ja puristelutoivotukset!
Kuluneen vuoden aikana on ollut havaittavissa vanhemmilla pattihysteriaa. Tarkoitan lähinnä syöpälasten vanhempia. Moni luulee löytävänsä itsestään muutoksia, pahkuroita ja kipuja, jotka tällä nykyisellä oppimäärällä ovat tottakai syöpää. Kaikki oireet luokitellaan ja havainnoidaan tietysti pahimman kautta. Yllättävää kyllä, en ole itsestäni patteja löytänyt. Olen vain porskuttanut ja ajatellut, että mamman pitää jaksaa sairastumatta. En jouda etes normaaleja kiertolaisia sairastamaan, saati sitten syöpää vastaanottamaan. Toki jalat ja selkä ovat oireilleet pitkin vuotta, mutta nehän eivät ole sairauksia vaan pikemminkin vammoja. Eikö niissä ole hurja ero, siis onhan? Toisaalta en tajua varmaan itsestä edes huolehtia ja tarpeeksi kuunnella. Vihonviimeinen konsti on hakea netistä tietoa ja diagnosoida itse. Kerran hain ja päädyin MS-tautiin, kaikki täsmäsi. Olin kävelevä aikapommi... Toki helposti tulee ne omat oireet ja koputukset tällä hetkellä kintaalla viitattua, mutta olen mieluummin luova hullu, kuin ihan oikeasti hullu. Luin jälleen, että mikäli ihmisellä riittää huumorintajua, niin silloin ei ainakaan ole masentunut. Välillä itse miettii omia tuntemuksia ja tulkintoja. Ennenkaikkea purkauksia täällä, diagnosoidaanko minut aivan kaheliksi ja masentuneeksi kun menen laidasta laitaan. Saatte toki diagnosoida, jos se on ihan selvää. Mutta tuohon lukemaani viitaten, ajattelin minulla olevan asioiden ihan hyvin, sillä huumori sen kun jaksaa kukkia ja rehottaa kaiken tämän keskellä. Eilen ukkokullan kanssa nauroimme ääneen monille eri asioille, vakavillekin. Meillä oli ihan hauskaa keskenämme. Eikös sekin ole ihan hyvä oire? Illalla vietimme leppoisaa perheiltaa, teimme ruokaa ja höpötimme. Pienen paniikkisivalluksen antoi Reetan iltalämpö, 37.7 astetta. Jälleen paniikkinappulasoitto osastolle ja päivystäjälle. Reetta jaksoi ihan hyvin kutoi samalla kaulahuivia, vaikka me panikoimme kuumepiikin kanssa. Emme lähteneet minnekkään vaan painelimme nukkumaan särkylääkkeen voimalla. Toki jälleen huumorinkin keskeltä puski vastuu ja todellisuus. Sain tuplat sänkyymme, sillä  minä olen kuulemma edelleenkin lapseni paras asiantuntija. Näinpä sitten ainakin 28 kertaa yöllä tunnustelin otsaa, ihoa, kuuntelin hengitystä ja rekisteröin liikkeitä. Minulla on velvollisuus reagoida jokaiseen muutokseen ja kysyä viisaammilta neuvoa. Näin olemme toimineet jokaisen lapsen kuumeilun kohdalla, raportoineet siitä ja miettineet toimintasuunnitelman Reetan varalta.
Reetta on tällä hetkellä peräti kolme kiloa Vernaa kevyempi. Yleensä Reetta on ollut kilon painavampi. Ruokahalu on nyt vähän niin ja näin. Kaikki tahtoo jäädä puolitiehen. Sekös aiheuttaa paniikkia meissä vanhemmissa. Mikään ruoka ei ole tällä hetkellä idioottivarmaa tarjottavaa. Meidän on pitänyt kiristää ja pakottaa jopa tankkaamaan. Sillä painolla ei ole vara laskea yhtään enää. Samoin maksan toiminnan kannalta juotavaa pitäisi mennä paljon. Ärsyttää simputtaa ja pakottaa, mutta onko minulla muuta keinoa. Seuraava vaihe on nesteytys ja osastohoito, jos ei kotiopit riitä.
Eilen Reetta tanssi ympäri huushollia onnellisena lauleskellen. Laulu ja koreokrafia kertoi siitä kuinka ihanaa on olla kotona perheen kanssa yhdessä. Loistava aihe laululle. Tytöt ovat olleet erittäin tomeria pitkin viikkoa. Tessa on ottanut hoitaakseen pyykit; pesut, kuivatukset ja kaappiin viikkaamiset. Fanny pesi ja desinfioi vessat. Verna pesi aamuiset puurokattilat ja huolehti tiskeistä. Reetta on kaappien ja petien erikoisosaaja. On ihanaa, kun lapset omatoimisesti osallistuvat ja näyttävät että osaavat. Ilmeisesti olemme vanhempina saaneet jotakin asioita perille. Karjumiset ja kiukuttelut ovat vähentyneet puolin jos toisin. Nyt taitaa olla petivaatteiden vaihto ja tuuletus meneillään. Mitä tekee mamma, fiilistelee yöpaidassa koneella, lukee, taiteilee, lenkkeilee ja on ihan leppoisa. Huumorintajuinenkin, eikä olleskaan alakuloinen ja murheellinen. Taitaapa tulla kiva päivä, päivä +58.

torstai 13. lokakuuta 2011

AURINGOSSA AINA...

Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa.
Aamumme on ollut haasteellinen, monestakin syystä. En aina tiedä, kuinka aloittaa päivä. Mistä tuulee. Kenellä tuulee. Mitä kuulee. Mitä luulee.
Meninkin viikko sitten ilakoimaan tummista hiuksista ja muutoksesta luonteessa. Ei pelitä enää, luonne puskee värinkin takaa läpi. En saa kertoa kenestä on kyse, mutta voin kai tuntojani sanoiksi pukea. Kyseiselle lapselle on valittu etunimi tavatun ihmisen mukaan. Olin 9.9 vuonna pipo häissä. Siellä oli nuori nainen kyseisellä nimellä. Olemus oli herttainen, ihana ja hymyilevän positiivinen. Ajattelin nimen vaikuttavan olemukseen ja asenteeseen. Tällä hetkellä tuo asenne ja positiivisuus on aika syvällä, sielun uumenissa. Kyseinen ex-blondi lähti kouluun, mutta sama känkkäränkkä näytti jäävän huusholliin. Nyt se on iskällä ja kantis-potilaallamme. Iskä maalasi eilen taloa, sisältä. Illalla väri miellytti, näytti hyvältä. Tänään kaikki on taas liian harmaata, tympeää tunkkaista ja ärsyttävää. Tuo kaikki ei siis kerro maalista, vaan myös tunteista. Ei auta vaikka kuinka aurinko ikkunasta kurkistelee, pyrkii sisälle. Reetalle annoin osan lääkkeistä ennen kahdeksaa. Nyt yhdeksältä loput, ainakin oli tarkoitus antaa. Kas kummaa neidillä on juntturavaihe päällä. Ei niele, ei pure, ei suostu yhteistyöhön. Neiti pyysi aamupalaksi nakkikeittoa. Lämmitin sen kello 8.50. Nyt 9.28 neiti huutaa, että se on kylmää. Kas kummaa, mitenkähän se ehti jäähtyä. Kaikki lääkkeet ovat ottamatta, nielemättä. Itsellä meinaa raivokkaat väristykset puistatella. Miksi pitää jarrata kaikessa vastaan. Vitkutella ja natista. Fanny syö nakkeja, niistäkin löytyi epämääräistä ihottumaa. Rupea. Verna-riepu lähti hyvillä mielillä kouluun, ilman suurempia kapinointeja. Oli niin lutunen, hiukset haroittaen, rillit vinossa.
Reetalle puskee tummia kulmakarvoja, entiset olivat vaaleat. Kun neiti vetää raivotarilmeen päälle, kurtistaa kulmat ja tuijottaa, niin johan mamma lamaantuu. Ilme on hyytävän sivaltava, joskin huvittavakin. Hiuksia ei vielä kauheammin ole, pientä piikkiä vain. Käsittääkseni noin parin kuukauden kuluttua siirrosta alkaa puskemaan hiusta, sitä odottelemme. Mikäköhän tulee väri olemaan. Ripset ovat olleet toukokuusta saakka, pysyneet kaikki jättihoidotkin. Ihmetyttää, miten eri karvat päättävät tippua ja osa taas pysyä. Luulisi, että samanlaisia jouhia ja karvatuppeja kaikilla.
Eilen oli ihana aamupäivä, positiivisten asioiden kertymä. Aloitin aamuni hengailemalla apteekissa. Oikeasti jonotin vaihteeksi lääkkeitä ja siinä samalla hengailin. Juoksin paperiasioita ja organisoin. Törmäsin ihmisiin, hyviin uutisiin, paranemisiin, positiivisiin asioihin. Reettakin sai kauniin pinkin unikkopaidan lähes tuntemattomalta lukijaltamme. Kiitos, se tehosi. Paita tuli heti käyttöön ja sai hymyn huulille. Reetta ihmetteli, kuinka tuntematon osaa kuvitella hänelle oikean koon ja värin. Ihan oikein kuviteltu.
Sain taulun valmiiksi, humpaten. Ideoita pukkaisi aina vaan lisää. Tosin musiikki pitää valita uudelleen, kun kotona on muita. Ainakaan Pasille ei tahdo upota tuo meikäläisen mussikkimaku ja elekieli.
Eilen kehuskelin luottokenkiäni, kuinka hyvä korko. Senkun painaa vain menemään, toimii kaikkialla niin nupulakivellä, kuin parketilla. Sitten kuuluikin kauhea rämähdys ähinöineen ja vedin lipat. Liekö syy ollut liukkaissa sateen kastelemissa terassilaudoissa vai holtittomuudessa. Jäljet olivat pitkät ja mutkaiset. Jotenkin tuo nivelsidenilkka venyi nilkasta ja toisen jalan polvi tuli maahan paukahtaen. Sain kauhistuneita katseita, huolestuneisuutta ja pään puistelua osakseni. Johan tuota olitkin pari viikkoa länkkäämättä... Miten tuollaista voikin sattua? Pisti taas itseäkin mietityttämään. Onko minulla mennyt jälleen liika kovaa, joten kurinpalautus nähtiin aiheelliseksi. Enpä tiiä.
Reetta on ollut todella ahkera koululainen kuluneen viikon aikana. Opettaja on käynyt maanantaina ja eilen. Koekin meni hyvin. Käsitöissä tehtävä dinosaurustyyny valmistui hetkessä. Reetta on sitkeä oppilas ja tiedonhaluinen, kunhan muilta projekteiltaan malttaa. Käsittääkseni aivan samoissa menee kuin oma luokkansakin. Tosin välillä on itsekin istuttava kaveriksi, jotta neiti malttaa opiskella.
Nyt aggressiotaso alkaa olla hallittavissa ja auringonsäteitä huushollissa. Eiku sekaan!

P.S. Kuulin radiosta, että oli kansallinen epäonnistumisen päivä. Siksi siis kaikki aamusta mättäsi... Onneksi löytyi selitys!

tiistai 11. lokakuuta 2011

ETEERISTÄ

Nyt mielikuvitus peliin...
Minä kauniissa klassisessa kampauksessa, hillityissä vaatteissa ja huolitellussa meikissä. Koti on kaunis, siisti ja harmooninen. Taustalla soi rentouttava klassinen musiikki. Istun maalaustelineeni takana ateljeessani isojen ikkunoiden lähellä. Annan valon virrata saumattomasti. Maalaan aistikkain vedoin hillittyä, harkitun kaunista ja eteeristä maalausta. Aiheena on romanttiset kukkaset, pastellisävyt. Olen rento, käsi vakaa ja tekee kauniita siveltimenvetoja. Työ edistyy hallitusti ja on henkeänsalpaavan eteerinen. Sama salaperäinen eteerinen taiteellisuus on minusta aistittavissa. Olen hiljaa, työni lumoissa, keskittyneenä. Minulla on aikaa paneutua aiheeseen hiljaisuudessa. Telineen takana on mallikimppu, josta otan ideoita. Käytökseltäni olen levollinen, harkittu ja lumoava ihminen. Olen sivistynyt ja pidetty keskustelija. Kun sanon sanottavani, sitä kuunnellaan keskittyneesti ja kunnioittaen. Sanon vain tärkeitä asioita, tiedettä ja tutkittua. Kunnioitan muita, en puhu päälle. Pidän mieleeni juolahtavat ajatukset vain ominani, en kommentoi tai ota kantaa, ellei minulla ole siitä todellista käsitystä. Päiväni ovat tarkkaan suunniteltuja, eteerisen harmoonisia. Ympäriltäni huokuu tasapaino.
Haluaisin olla joskus päivän noissa nahoissa. Eteerisenä ja salaperäisenä, hillittynä klassikkona. Välillä kadehdin sellaisia ihmisiä.
Mitä sitten on todellisuus...
Minulla on mahdollisuus olla kotona niin sanotusti yksin koirien kanssa. En voi muistaa milloin moinen olisi ollut mahdollista. Hain eilen pinon kirjoja, jos vaikka luetuttaa. Reetta päätti nousta aamulla neljältä kälkättämään. Liekö jännittänyt Oulun reissu. Nousimme puoli kuudelta lukemaan ja aamupalalle. Pasi ja Reetta lähtivät seisemän pintaan kohti Oulua. Muut lähtivät pienten ja suurten aamukapinointien saattelemana kouluun. Minulla oli ajatus lenkkeilystä, rentoutumisesta, siivoamisesta ja siitä lukemisesta. Mutta päädyin maalamaan. Ideaa alkoi vaan pukkaamaan. Se oli sitten menoa se. Huusholli on käymistilassa, ateljee keittiössä. Elikot pyörivät jaloissa. Radiosta pauhaa mieluista musiikkia nupit kaakossa. Humppaa pukkaa ja humppaan maalatessa. Tyylini ei ole lainkaan eteerinen. Olen ruskean eri sävyisissä trikoissa, päästä varpaisiin maalitahroissa. Hiukset ovat yön jäljiltä ja nassu myös. Taulu on jälleen suuruudenhullu ja täynnä särmää ja kontrasteja. Idea tulee omasta nupista. Kun maalit kuivuvat olen puhelimessa, kudon kaulahuivia ja siivoilen. Otan jokaisesta minuutista tehot irti. Maalikerrosten välissä olen saanut monta kerrosta kaulahuivia kudottua. Eilen sain idean purkaa sen sairaalassa kudotun ja pian on uusi valmis. Ostin myös petroolinväriset sukkalangat odottamaan. Ja niinkuin minä olen vannonut, etten pimahda tuon kutomisen suhteen. Mutta minkäs sillekin voi, kun ideaa pukkaa. Ja nekin ideat aivan hatusta. Kun sivusta jälleen itseäni seuraan, niin eipä eteerisyyttä ole liioin havaittavissa. Sata lasissa koko ajan.
Mikäli olen ihmisten seurassa olen suuna päänä mielipiteideni kanssa. Heti kun ajatus vilahtaa, kerkiän sen jo ulos luukuttaa. Välillä olen luukuttanut jo ennen sitä vilahdusta. Olen kaikesta kiinnostunut. Tiedonhaluinen ja elämänutelias. Välillä olisi ihanaa olla vähemmän spontaani, mutta sekin mennä vilahti ennenkuin kerkesin asiaa järjellä ajattelemaan. Tartun kaikkeen niin hyvässä kuin pahassa. Toisinaan kadehdin noita eteerisiä hillittyjä ihmisiä, kuinka he voivat olla niin hallittuja.
Pasi on Reetan kanssa palaamassa kotiin sairaalasta, kaikki on hyvin. Sekin sai omat humppajalat entisestään vippasemaan. Minulla on niin kevyt ja hyvä olla. Nautin olostani. Annan itselleni luvan revitellä tämän tunteen kanssa. En suinkaan ole eteerinen, paremminkin voisi luulla että olen eetterissä. Etikkaeetterissä, pörrään sekopäänä ja höyryän siveltimien kanssa. Aah, ihanaa luomisen tuskaa....

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

VERNAN TEKSTIÄ

Olin aloittamassa aamua äitin vieressä lukemalla kirjaa. Ja sitten päähäni juolahti että voisin piirtää eläimiä. Kun olin piirtänyt mielestäni tarpeeksi niin Fanni alkoi huutelemaan yllätystä. Ja kun Fanni omassa huoneessa järjestämässä yllätystä ja minä Tessa ja Reetta odoteltiin eteisessä ja sitten Fanni avasi oven ja me tytöt mentiin Fannin huoneeseen. Fanni sanoi että meidän pitää etsiä yllätys. Tessa löysi ensimmäisenä karkkipussin peiton alta. Sitten vähän ajan päästä minä löysin suklaalevyn ja me kaikki tytöt mentiin mässyttään karkkia olohuoneeseen.  Kun karkit oli loppu niin minä menin katsomaan telkkaria iskän ja äitin huoneeseen ja menin sänkyyn makaan ja sitten mulla tuli pikku rupsu ja äiti sanoi HYYI!  Ja sitten sanoin äitille, että määki haluan tulla kirjottaan ja vähän ajan päästä äiti kysyi multa että, haluanko mä tulla kirjottaan ja nyt mä oon kirjottamassa täällä ja oon saanu tämmöstä aikaseksi.
Ja eilen meillä oli ollut koulun vihkiäisjuhla mun mielestä meillä onnistunu esitykset aika hyvin.  Kyllä muittenki esitykset onnistu  aivan hyvin. Ja oli siellä aivan hauskaa. Mutta sitte alko kyselyt. Ja eka kysymys oli, että jos näätte Ericaa niin sanois sille että sen äiti oottaa sen luokan tykönä. Seuraava kysymys oli, että missä Helmi on ja kaikki kyseli kaikkea ja kaikki oli hukassa.
Reetta lainas mulle juhlamekkoa ja kenkiä.  Fanni lainas mulle juhlasukkiksia. Ja mä otin vaan omista vaatteista hiat. Ja mä kuljeskelin koulun käytävillä mun kavereitten kans. Sitte minä ja Saaga käytiin hakeen karkkia ja pillimehua. Ja meinattiin ottaa kakkua. Sitte Saaga sano että se ei tykkää kakusta.
Ja tässä oli nyt mun teksti HEIPPA☺

PIKAKELAUS EILISESTÄ

Aloitin aamuni rentouttavalla ja ihanalla hermoratahieronnalla. Hierojani kanssa on loistava yhteys ja teen siellä muitakin elämän oivalluksia kuin hermopinteet. Kannattaa olla pari tuntia rassattavana, sillä moni asia aukeaa uudella tavalla.
Hieronnan aikana olin ruusupeiton alla ja tyynyssä oli myös ruusuja. En pidä itseäni olleskaan ruusuihmisenä. Tai siis olen kaikki nämä lukemattomat vuodet yrittänyt kapinoida sitä vastaan. Keväällä havaitsin ostaneeni ruusutunikan. Kaapissani on retku, jossa on ruusu edessä ja takana. Selässä myös teksti "forever happy", HUS:n hoitajat kommentoivat kuinka ihana idea... Aina ei tajua miksi jokin asia päätyy omaan kappiin. Niin ja päälle. Kesällä haksahdin ruusutoppiin. Eilen kauhukseni tajusin kulkevani kukkakoltussa. Ja ne kukat ovat punaisia ruusunkukkia. Luojan kiitos ne ovat villiruusuja, ettei mene liika paksuksi. Jotain särmää sentään ruusuissakin, villiyttä ja vapautta, hallitsemattomuutta ja kapinaa. Äsken luin artikkelin keski-iästä. Nainen on keski-ikäinen 42,8 vuotiaana. Minulla kolahtaa päälle ensi huhtikuussa tuo ikä. Vielä on aikaa puolisen vuotta olla villi ja nuori. Sitten alkaa seesteisyys ja aikuisuus... Matka järkevänä keski-ikäisenä ilman haahuiluja. Mietinkin saako minua tuohon muottiin?
Hieronnan jälkeen ryntäsin suihkuun. Samalla vauhdilla koulun vihkijäisjuhlaan. Todella lämminhenkinen ja ihana juhla. Typyt esiintyivät monissa ohjelmanumeroissa. Reettakin virittäytyi juhlatunnelmaan kotona; pukeutui juhlakolttuun, valkoisiin sukkahousuihin, nappaskenkiin ja hiuspantaan. Juhlassa tajusin, että Reetta on ainoa joka on pukeutunut ohjeiden mukaan. Alitajunnastani pulpahti ohjeistus valkoisista sukkahousuista. Aikas monilla se oli toteutettu, mutta meidän typyt pomppasivat rivistä. Huono äiti, en ollut tajunnut lukemaani ja tuonut sitä käytäntöön. Vai oliko sekin alitajuista kapinointia?
Meidän lapset ovat etuoikeutettuja saadessaan olla näin hyvässä koulussa. Huokailin penkissä ja tirautin muutaman liikutuksen kyyneleen asian tajutessani. En silleen, että olisi valunut, vaan silleen että kulmat kostuivat ja piti räpytellä. Muutenkin itkeskely on ollut vähäistä. En siis volise meidän tilannetta ja omaa tunnettani, jos silmät kostuu niin nykyisin pääsääntöisesti muiden puolesta. Yllättävä käänteinen oivallus tämäkin.
Juhlan jälkeen ostamaan ruokaa ja Reetalle lohtutikkari. Sitten koirien kanssa pyöräilemään. Sitten ruokaa uuniin. Jo ala-asteella minulle on jo opetettu, ettei lausetta saa aloittaa sitten-sanalla, mutta kapinoin tätä tietoa vastaan... Sitten ruokailimme. Fanny oli voipuneena peiton alla. Neidille nousi kuume, 38,2 asteeseen. Jälleen ryhtiote ja ajatusten skarppaaminen. Välittömästi yhteys osastolle. Jäimme kotiin, koska Tessakin on kuumeillut eikä eritteitä roisku... Puhelu Oulaskankaalle ja komento päivystykseen. Pakko on vain ylireagoida ja toimia kaikessa heti. Jätin Fannyn itkemään ja syömään loput ruokansa kun lähdin tankkaamaan. Ajatuksena oli soittaa, kun olen palaamassa ja napata muksu lennosta. Tajusin puhelimen olevan hukassa tai se oli todella hukassa, sillä istuin sen päällä. Puhelin-raukka jummittui täysin, mitä ilmeisemmin hapen puutteesta ja painosta. Ei auttanut kuin ajaa Pasin tykö, jotta se saatiin pelittämään.
Sitten nokka kohti sairaalaa, sinne on meiltä 30 kilometriä. Jälleen aikalisä, sillä saimme jonottaa parisen tuntia. Crp hiukan koholla; 16. Hemo 129 ja muut arvot hyvät. Diagnoosi, ei mitään pahempaa tulehdusta ja oireenmukainen hoito. Eli lähes turha reissu, mutta sainpahan mielenrauhan ja asiaan tuli puututtua välittömästi. Enempää ei mamma voi tässä asiassa tehdä. Kotona illalla yhdeksältä, siinäpä sekin päivä. Kaikki tunnit tuli tarkkaan käytettyä ja oli ihan hengästyneen voipunut iltayhdeksältä.

JAARITUS

Olen jälleen miettinyt, syyllisenä oivaltanut asioita. En saa pitää liika pitkiä taukoja omista purkauksiatani, koska niistä tulee pelottavia. Luotaantyöntäviä. Vihaisia. Parempi olisi avata mietteensä lähes päivittäin, jotta jokin valoisa johtolanka niissä säilyisi. Olettekin varmaan sen huomanneet myös. Kun olen paukuttanut kovilla, niin se kolahtaa omaan nilkaan. Ihmiset eivät uskalla kohdata, avata suutaan, toivottaa mitään. Moni mieluummin moikkailee jo kauempaa, moni katsoo parhaaksi vaihtaa kadun toiselle puolelle. Osa jättää kohtaamatta.
Minulta on kysytty, kuinka suhtaudun omiin ajatuksiini jälkeen päin. Voinko olla sanojeni takana, muutanko mieleni. Mieleni saa muuttua, jos sille on perusteita. Miksi jäädä kippuroimaan negatiiviseen ajatukseen, kun sille voi jo nauraa hetken kuluttua kun sen on saatu käsiteltyä. Helppoa, onneksi ajatukset muuttuvat, laajenevat ja saavat uusia näkökantoja. Monta kertaa pitkään itsellä ollut ajatus avautuu aivan uudella tavalla, kun keskustelee uuden ihmisen kanssa. Miksi en itse tajunnut ajatella tuolla tavalla, loistava oivallus.
Pehmennän hieman. Toki voimia saa toivotella, kunhan ajattelee mitä toivottaa. Ei pidä niitä turhina fraaseina heitellä. Se mitä voimista kirjoitin oli monen muunkin rankassa tilanteessa elävän vanhemman ajatuskulkua. Sitä käy niin herkillä, että saattaa ylireagoida niin yllättäviin asioihin, yksittäisiin sanoihin. Kun on ollut viikkoja ja kuukausia voimiensa ja jaksamisensa äärirajoilla, ei voimia huutelu auta. Niitä tarvittaisiin oikeasti. Joillekin sana jaksamista tai jaksuja on samanlainen ärsyke. Samoin tsemppiä. Tosin itsekin toivottelin Helsingistä lähtiessäni tsemppiä, jaksuja ja raivoisaa asennetta taisteluun. Vieläpä isoin kirjaimin isolle paperille ja vieläpä punaisella tekstattuna. Saattoi loukata, ärsyttää monia. Ei asenne aina riitä, vaikka kuinka asennoituisi.
Onnekseni en koko aikaa ole raivoisien sanojeni ja tekstieni peilikuva. Ainakin luulen niin. Nimittäin kun saan asian rykäistyä ulos niin johan helpottaa. Olen jälleen oma ihana, kauhean herttainen ja positiivinen itseni! Kannataa kysäistä ukkokullaltakin... Olen aidosti kiinnostunut muidenkin elämästä, asioista ja aikaansaannoksista. En halua todellakaan kieriskellä omissa syvissä tunnoissani taukoamatta. Näen pääsääntöisesti ihania värejä ja positiivisia asioita ympärilläni.
Monen maailma on hiukan "järkkynyt", kun olen avannut teksteillä lapsen sairastamista ja äidin tuntoja. Eihän kukaan meistä haluaisi tietää tällaisesta ja tuntea näin. On pelottavaa tajuta mitä se on, kun seuraa mukana. En minäkään vuosi sitten voinut kuvitellakaan, saati sitten tajuta kuinka rankkaa tulee olemaan. Onneksi en tiennyt tästä maailmasta mitään. Olin saanut elää pumpulissa, naukua yöitkuista ja korvatulehduksista. Kokea, että on kauheaa, jos tulee kuumetta ja valvotuttaa. Jälkeenpäin ajateltuna ne ovat niin pientä ja helppoa.
Olen ymmärtänyt, että joillekin sanani jäävät puristamaan pidemmäksi aikaa. Tehkää kuten minä, antakaa sen sitten löysätä, eihän sitä jatkuvaa puristusta kukaan jaksa. En minäkään ole koko aikaa prässissä. Toki prässissä ollessani usein kirjoitan, mutta olen nopea kirjoittaja ja ajatukset vielä nopeammat... Vartti ja se on ulos rykäisty ja aika katsoa eteenpäin. Ensin siis kieriskelen syyllisyydessäni, kauhussani, peloissani. Sitten naps vaan saan ne paketoitua ja voinkin keskittyä koirankarvoihin, pyykkeihin, tiskeihin ja muihin vähemmän oleellisiin asioihin kuten luovuuteen ja sen tuskaan... Toki luovuudentuskassakin kieriskelystä voisin muutaman sanasen avata, mutta en halua moisella kauheasti rasittaa. Se on sellaista ideoiden sarjatulta, tykitystä ja kutinaa. Pakahduttavaa ulospääsyn tunnetta...

perjantai 7. lokakuuta 2011

ENKELINSIIVESSÄ

Minulla on tällä hetkellä Vip-asiakkuus Reetan hierontaliikkeessä, nimeltä Enkelinsiivessä. Liike toimii tuplien huoneessa, hämärässä tunnelmavalaistuksessa. Ennen hoitoa Reetta puistelee sellaiset valkoiset lasipallot, joissa on enkelit ja hippuja. Sitten alkaa hoito. Lempeää ja rentouttavaa, oman valinnan mukaan. Välillä hoitaja kiipeää sänkyyn viereen ja kainaloon. Hoidoissa hoidettavana ja hoitajana on mukana myös koirat. Äsken Reino osallistui kömpimällä myös sänkyyn ja nuolemalla mammaa. Hoidon lopuksi Reetta tekee enkelinhipsutusta, kas kummaa petroolinvärisellä pölyhuiskulla.
Mistä nimi tulee, mitä se kertoo. Onko enkeleitä koko ajan läsnä. Kuinka paljon heitä on ollut mukana koko matkalla. Näemmekö ne, tunnemmeko ne, aistimmeko ne. Onko pieni tuulenvire viimaa, tuulta vai enkelin hipsutusta. Pistää kuulkaas miettimään, välillä nöyrästi kiittämään. Mikäli enkeleitä on, toivottavasti meillä jokaisella on oikeus ja hyvä suhde omaamme.
Menikö yli, paksuksi ja hipoo rajatieteitä. Joopa, joo. Mutta lapsella täytyy olla tuosta jokin omakohtainen kokemus, sillä asia on niin luonteva hänelle. Jotenkin itsestäänselvyys. Jostakin putkahti laulun sanat; ollaan enkeleitä toisillemme...

TUULIVIIRI

Vaihteeksi tuulee, oikeastaan myrskyää. Mikäli olisi tuuliviiri katolla, niin johan pyörisi vipperää. Taipuisi ja notkuisi.
Tässäpä aasinsilta omaan tunteeseen ja olemukseen, koen olevani tuuliviiri. Pyörin kepin nokassa puuskien riepotellessa. Saumat paukkuu ja tappi natisee, mutta pysyn mukana. Pyrin olemaan johdonmukainen, ahkera, herttainen ja ihana äiti. Yritän kuunnella, huolehtia, ymmärtää ja olla ihana. Vaimon roolista en osaa kommentoida mitään... Menee aikansa löytää jälleen paikkansa kotona. Arjessa ja pyörityksessä. Kun olen/olemme kotiutuneet on kuulemma sotkujen määrä lisääntynyt, tiskien määrä, pyykkien määrä ja tappeluiden määrä. Mikäs ihme se nyt on, jos kaksi leppoisaa maailmanmatkaajaa yrittää asettua taloksi. Toki tämä taiteellinen puoli puskee skräppäämisen ja paperin muodossa esiin keittiössä. Kaikki pitää olla käden ulottuvilla, kun ei tiedä koska inspiraatio iskee. Kokkaamiseen ja keittiöhommiin menee enemmän aikaa ja vaivaa, sillä ruokavalion kanssa on oltava tarkkana. Toki muutkin muksut ja elikot yrittävät ottaa minut pyöritykseensä. Kuinka paljon pyörin ja taivun, kuinka paljon on riittävästi.
Nukkumakuviot alkavat asettua uomiinsa, jokainen on nukkunut jopa omassa huoneessa ja omassa sängyssä. Ukkokullankin kanssa olemme saaneet kuorsata vierekkäin kokonaisen kahden yön verran. Harvinaista herkkua.
Yritän asettaa sääntöjä ja rajoja lapsille, noudattaa niitä myös itse. En päästä niitä iltaisin yksin kylille, en anna meikata kouluun, käsken pukeutua järkevästi ja käsken olla yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Esikoinen haaveili tummista hiuksista. Mitä teki tuuliviiri-äiti; värjäsi lapsensa hiukset tummanruskeiksi. Vitsi kuinka vastuullista toimintaa. Sama väri sekä äidillä, että tyttärellä. Mutta mikäli teini-ikäisen uhmakkuus ja raivot saadaan hiustenvärjäyksellä muutettua positiivisuudeksi, hieronnaksi, yhteistyöksi ja herttaisuudeksi niin teen toistekkin. Parempi tehdä mamman kanssa yhdessä, kuin salaa ja väärin piilossa. Lapseni on kuin uudesti syntynyt ja ihana, kantapäätkään eivät ole paukkuneet värjäyksen jälkeen. Oliko seos liika vahva, menikö liika syvälle vai mistäkö moinen vaikutus. Aamua-iltaa satelee suukkoja ja haleja. Olenko lunastanut paikkani lapseni murrosiässä olemalla samanlainen tuuliviiri kuin teinikin. Reettakin olisi halunnut sänkeensä uuden sävyn, mutten uskaltanut. Nääs kun se käänteishyljintä pistää ihon tällä hetkellä hilseilemään. Mitäs siitä olisikaan seurannut, jos siihen hilseilyyn olisi imeytynyt ruskea hiusväri... Ehdotin Fannylle punaista ja Vernalle liilaa hiusväriä. Eivät halunneet? Mitenköhän suhtaudun tulevaisuudessa värjäyksiin, lävistyksiin ja tatuointeihin. Jää nähtäväksi; ottaako tuuliviiri itselleenkin vai yritänkö olla jyrkästi vastaan. Toisaalta moni kotkotus meneekin ohi, kun siihen annetaan lupa, jopa kannustetaan. Ei enää kiinnosta, kun se on luvallista. Pätee myös isännän autonvaihtoon, kun keksin kannustaa ja innostaa niin johan ollaan huuli pyöreenä mistä päin nyt tuulee? Nytkö? Autoko? Ootko nyt ihan varma?
Tuuliviirinä käänsin omassa kampauksessani jakauksen toiselle puolelle. Olen saanut kommentteja uudesta tukasta, kuka teki ja missä. Ihan ite ja omassa vessassa. Tuuliviirinä päätin hankkia uudet silmälasit. Uudet pokat ja jakaus uudella paikalla. Vitsi mitä irroittelua. Tuuliviirinä tajusin laittaa farkkushortsit legginssien päälle ja saapaat jalkaan, näytän ihan tuulella käyvältä, mutta mikäpäs tässä. Jopa lapseni ovat minut hyväksyneet ilman kritiikkiä. Tosin tänä aamuna minulla oli väärät lasit päässä, eivät kuulemma sopineet kukkakolttuun. Nöyrästi vaihdoin sopivammat.
Olen myös saanut viimeinkin ne petroolinväriset kengät. Ne löytyivätkin sitten systerin avustuksella Ylivieskasta. Näinpä, mitä sitä suurista kaupungeista edes hakemaan, koska yleensä kaikki tarvittava on täällä saatavilla. Ne ovat sellaiset järkevät talvisaapaat, Sievin jalkineen valmistamat. Tuuliviirinä tosin tarvisin myös sellaiset vähemmän järkevät ja petroolinväriset...
Ostin tuossa matkan varrella petroolin tyynyliinan olkkarin sohvalle. Nyt himotuttaisi nyplätä jollain tekniikalla samansävyinen torkkuhuopa. Kunhan ensin saisin tuon kaulaliinan valmiiksi.
Olen myös laittanut vaatteita roskiin, sellaisia joista tulee huonoja muistoja. Sellaisia vaatteita ja tavaroita, joihin liittyy negatiiviset asiat. Kuinka selvästi voin muistaa mitä itsellä oli silloin päällä, kun saimme lokakuussa diagnoosin. Tammikuussa, kun saimme tiedon kantasolusiirrosta. Mikä yöpaita minulla oli Helsingissä mukana, se on nyt kaatopaikalla kompostoitumassa. On asioita, jotka piirtynyt syöpymällä sisimpään. Ihmisten sanoja, ilmeitä, kuultua musiikkia, tuoksuja, hajuja, tunnelmia. Yritän nyt päästä kaikesta tuosta maallisesta kuonasta irti, sillä ajatuksistaan ei niin vain pääse. Tuuliviirinä temmon asioita roskiin, poltan roviolla tai pistän kierrätykseen. Sillähän niistä päästään, eivätpä enää paukahtele negatiivisena vastaan.
Lasten juhlakengät olivat hukassa, minuthan siitä syyllistettiin. Olen siis todella lahjakas kuulemma tuhoamaan ja hukkaamaan muidenkin asioita ja tavaroita. Kuinka olenkin onnistunut sen tekemään muualta käsin. Siellähän ne olivat kuitenkin kaapissa, missä pitikin. Ensin piti vain syyttää mammaa.
Koirat tulivat ulkoa ja kauhea ä`än haju. Kaino-rievulla oli hiukan roiskunut kakatessa. Tyypilliseen tapaansa Kaino yritti piiloon sängyn alle, mutta Pasi veti neidin pesulle. Mitä teki tuuliviirimamma, naputteli vain konetta vieressä. Kyllä minä näkyvät roiskeet putsasin ja jatkoin vain.
Kaino on ollut ehkä suurin mielensäosoittaja minulle. Saappaita on järsitty, ei niitä uusia vaan vanhoja. Villatakin helmaan on tullut kolo. Pahinta oli se, että Kaino ilmastoi minulle tärkeät harmaat nyppyläsukat, jotka olin saanut synttärilahjaksi. Nyyh! Aina kun istun nojatuoliin, on Kaino välittömästi sylissä. Raukalla ollut ikävä ja nyt tekee kolttosia saadakseen huomiota. Tuuliviirinä pitäisi ilmeisesti värjätä sekin eriväriseksi, josko senkin kolttoset muuttuisivat positiivisemmiksi. Huomiota ei enää haettaisi negatiivisten asioiden kautta vaan positiivisten asioiden. Pätisiköhän tuo sama koiraan, kuin teiniin.
Eilen iski puusepällemme inspiraatio. Meillä on entinen pöydänkansi, josta on vedetty palaa eri tarkoituksiin. Se on sellaista lämpökäsiteltyä koivua. Eilen Pasi keksi laittaa uudet ledivalot saunaan, näinpä niille päätettiin tehdä uusi tausta kattoon. Minä piirsin suuren jalkapohjan, sellaisen metrisen. Nyt siihen upotetaan 12 valoa, 5 varpaisiin ja muualle loput. Se laitetaan sitten kattoon. Lapset taas hämmästelivät, mikä tuosta tulee. Ehdotime olohuoneen lamppua. Sitten makkarin kattovaloa, mutta mikään ei uponnut. Saunanvalon ne sentään hyväksyivät... Kerran keksimme tehdä saunan lasioveen maiseman. Aikas helppoa; ensin liimattiin autonikkunan tummennuskalvo. Sitten mamma ja paperiveitsi. Siihen vetäisin vapaalla kädellä rantamaiseman; palmulla, kuulla ja linnuilla. Sitten vedettiin ylimääräinen kalvo irti, avot! Hyvin on pysynyt kaikki nämä vuodet. Kun istuu lauteilla kuumassa ja kosteassa voi ikkunan avulla kuvitella olevansa tropiikissa palmujen alla, meren rannalla ja kuun loisteessa. Helppoa tuuliviiri-mielikuvamatkailua. Välillä kannattaa heittäytyä ihan tuuliviiriksi ja tehdä mitä mieleen juolahtaa.

TSEMPPIÄ JA VOIMIA

Tsemppiä ja voimia on erittäin käytetty lause. Niin kenellä. Yllättävää on, että 8-vuotiaat syöpälapset lähettelevät toisilleen sellaisia tekstareina. Kyllähän sitä aikuisten piireissä huudellaan, käytetään. Joskus liikaakin. Mutta kuuluuko lasten toivottaa toisilleen voimia. Mitä se auttaa, auttaako mitään. Mitä sillä halutaan tarkoittaa. Tarkoittavatko lapset toisilleen, toivottavasti sinulla on voimia taistella, ottaa hoidot vastaan, infektiot vastaan ja voimia nousta aina uudelleen solukuopasta. Voimia taistella sairautta vastaan. Voimia olla oma itsesi kaikesta huolimatta. Voimia voittaa pelko. Voimia pelätä voimattomana. Voimia nähdä tulevaisuus, valon kajastus.
Meille vanhemmille toivotellaan voimia. Mitä voimia, millä tavalla. On päiviä, jolloin ei halua kuulla sanaakaan voimista, myös päiviä jolloin sitä tarvitsee. Kerrankin vielä sana voimia niin lyön, käyn päälle tai vedän voimat päin näköäsi! Halutaanko sanalla tarkoittaa, että haluaisin antaa sinulle voimia tässä taistelusssa. Kunpa minulla olisi kyky antaa sinulle vaikka 133,89 kg voimaa, jotta jaksaisit. Voiko voimia antaa. Olemme välillä niin kovin voimattomia, mutta on jaksettava voimattomuudesta huolimatta. Lapsen sairaus syö voimia, ennusteet syövät voimia, epätietoisuus syö voimia. Mikäpä ei söisi. Mutta mistä niitä voi saada lisää. Ei siinä paljon voimia-huutelut auta. Anna minulle niitä toivottamiasi voimia, niin jospa taas jaksaisin. Joku päivä sentään tuntuu hyvältä, kun joku niitä toivottaa. Olemme niin avuttomia ja voimattomia.
Olemme olleet kotona. Kävimme tiistaina osastolla pikaisesti, parin tunnin pikaisella keikalla. Onneksi, halusimme pois. Osatolla oli sesonki meneillään. Reetalle lankesi käytäväpaikka ja yhdestä huoneesta 1/3. Miltä tuntuu ajatus siitä, että lasten syöpäosasto on täynnä. Lohduttomalta, pahalta ja ahdistavalta. Mielessäni kävi kyllä useaan otteeseen ajatus siitäkin, kuinka henkilökunta jaksaa. Mistä he saavat voimia välillä lohduttomiinkin ja kiireisiin työvuoroihinsa. Kuinka samaa jaksaa vuodesta toiseen. Reetan arvot ja tämän hetken tilanne on hyvä, uskallanko sanoa loistava. Mutta alitajunnassa piilee koko ajan päivät, tänään on vasta +50. Olemme niin niin alussa, veitsenterällä ja varpaisillaan. Reetta minulle eilen tuumasi, kun päiviä laskeskelin; ota jo pois päästäsi tuo ajatus Helsingistä ja päivistä, nyt ollaan kotona, ajattele Helsinkiä vasta sitten kun sinne menemme kontrolliin. No, kuinka ottaa kaikki pois päästä ja vain fiilistellä. Ei ainakaan minulla ihan tuosta vain onnistu. Olen koko ajan valppaana, ajan hermolla ja yhä lapseni paras asiantuntija. Kontrolloin, kyttään, kyylään, pakotan ottamaan lääkkeet, rasvaan, kyselen, uhkailen ja painostan. Missään ei passaa lipsua, ei yhtään. Lääkkeinä menee hylkimisenestolääkkeet kahdesti päivässä, magnesium kerran, sienilääkkeet kahdesti, suoja-antibiootti kolmena päivänä viikossa, maksansuojalääkkeet kolmesti päivässä, siihen vielä vitamiinit ja rasvaukset sekä kotikontrollit.
Tiistaina osastolla mietin ja paljon sen jälkeenkin sitä, kenelle suodaan paraneminen. Kuka saa olla se etuoikeutettu ja parantua. Miksi juuri tietty lapsi, miksi juuri tietylle lapselle syöpä ja hoidot koituvat kohtaloksi. Miksi niin moni saa syövän uudelleen. Miksi niin moni saa terveen paperit, mutta pian lankeaa uusi syöpä hoidettavaksi. Miksi annetaan ja sitten otetaan pois. Toki aikuistenkin syövissä pätee sama ajatuskulku, mutta onnekseni en sitä joudu seuraamaan. Tässä yhdessäkin syöpätaistelussa on seurata asti. On myös kohtaloita, että sekä lapsella, että vanhemmalla on yhtä aikaa hoidot meneillään. Tai samassa perheessä on useita eri sairauskia lusittavana, useilla eri henkilöillä. Kuinka sellaisissa tapauksissa voimat jaetaan, oma jaksaminen ohjelmoidaan.
Tämän viikon olen kokenut valtavaa ristiriitaa omien ajatuksieni kanssa. Kun meillä tänään on asiat hyvin, onko minulla oikeutta naukua. Onko minulla oikeutta ruikuttaa lääkkeiden vaikeuksista, kotijakson rankkuudesta, arjen taisteluista. Onhan minulla lapsi, jolla on kaikki tänään hyvin. Onhan minulla lapsi, joka voi olla kotona. Onhan minulla lapsi, jolle riittää kotilääkkeet eikä tarvitse sairaalahaoitoa. Onhan minulla lapsi, jolla on luonnetta ja tempperamenttia. Onhan minulla lapsi, jolla on hymy herkässä. Onhan minulla lapsi, jolla on uusi kantasolu. Onhan minulla yleensäkin lapsi, sillä monella asia on aivan toisin. Onko minulla oikeutta kirjoittaa "helposta elämästä" kotona, sillä meillähän on moni asia niin hyvin. Mihin minulla on oikeus. Onko minulla oikeus muraehtia huomista, muita lapsia, muita perheitä, muita kohtaloita. Onko minulla oikeus nauttia, hiukan jo löysätä. Oikeus saada olla onnellinen. Huojentunut, edes hetkellisesti helpottunut.
Ei tämäkään kauhean helpolta roolilta tunnu. Sillä syyllisyys siitäkin kaivertaa, että meille riitti vain käyminen osastolla ja kuuleminen, että asiat ovat hyvin. Kuinka monelle lapselle haluaisi kuultavaksi saman kommentin.
Sain myös raskaan puhelun suvusta. Olen kuulemma henkilö, joka ymmärtää. On ihanaa olla suvussa tukipilari, ymmärtäjä ja myös jonkin sortin asiantuntija. Olen kuulemma niin monessa liemessä viimeisen vuoden aikana keitetty ja saanut valtavasti perspektiiviä asiohin, että minulla on kanttia kohdata vakaviakin asioita. Onhan se näinkin. Kiitos tästä luottamuksesta. Mitä ilmeisemmin minua pidetään vahvana, vaikka välillä vapisenkin kuin ruskalehti lehtivihreänsä luovuttaneena. Jotenkin valtava kontrasti; olen vahva, värikäs, eloisa, mutta en tiedä milloin tuuli ottaa riepottaakseen.

maanantai 3. lokakuuta 2011

KAPPALE KAUNEINTA AAMUA...

On kuulkaas ollut kauniin kuulas ja aurinkoinen syysaamu. Mielikuvissani pyöräilin rennosti hauveleiden kanssa ja nautin syksystä. Mielikuvissani kaikki luisti kuin tanssi, paljetit kimmeltäen ja askeleet liitäen. Mutta mitä olikaan todellisuus tälle aamulle.
Hubbalaheijaa!.
Kaikki alkoi oikeastaan jo eilen illalla. Tessan päätä särki koko päivän, naama oli kalpea ja illalla nousi lämpö. Juomaa, lepoa ja särkylääkettä. Väinö puolestaan kapinoi sisälläoloa vastaan ja suoritti virtsaamistarpeensa Tessan kamarin nurkkaan, juuri kun olimme nukahtamaisillaan. Kyseistä ongelmaa ei ole silloin, kun Väinö saa olla ulkona. Siitä paukahti kauhea perhekriisi ja itkuhystera. Aamulla nousin seitsemältä organisoimaan... Mistä aloittaisin.
Kahvia pannullinen ja eiku hommiin... Puoli kahdeksalta muksut ylös ja aamupalaa kehiin. Kaksi muksua kouluun, Reetan lääkitys ja Tessan kanssa päivystykseen. Pikana crp näytti 70 ja hemo 150. Samalla paniikkipuheli Ouluun osastolle, kuinka toimia Reetan suhteen. Vastaus; Reetta heti Ouluun turvaan taudilta. Eiku lääkärijonoon. Lääkäri teki kuulemma "raskaustestin poskiin" eli oikeastaan ultrasi, sieltä röntgeniin. Röntgenistä takaisin jonoon. Sitten tulikin Oulun suunnalta uusi komento; firma täynnä, odotellaan Tessan diagnoosi. Tuossa välissä muutama puhelu ja komento kotiin, muutama vastaamaton puhelu ja savuamista. Kuvassa näkyi selvästi poskiontelotulehdus. Lentäen apteekkiin, sillä Vernalla oli hampaiden oikomislääkärille aika 10.30. Ehdin hammaslääkäriin, mutta missä lapsi? Ei ollut taksilla haettu, unohdettu siis. Jälleen paniikkipuhelua opettajalle ja hain itse. Paha ristipurenta ja uutta aikaa kehiin. Sitten sain jälleen puhelun osastolta, pysykää kotona. Reetta saanut jo tartunnan, jos on saadakseen.
Samalla tajusin, että olen oman purentakiskoni järsinyt lähes poikki, joten minullekin uutta aikaa. Samalla tajusin myös, etten tiedä olenko hampaitani vuoteen edes pessyt ( ei vaiskaan olen minä ). Paikkakin on pudonnut tässä vauhdissa ja hammaskiveä ilmaantunut. Varasin itselleni sellaisen kokohoitohetinyt-paketin. Palautin Vernan kouluun. Aamupäivän aikana olin luvannut hakea sellaisen ennakkoperintö paketin mekkoja tytöille, hirvenluita koirille ja tyrnimarjoja itselle. Samalla suhasin tankkiin löpöä, ettei jätä välille. Pasi organisoi Reetalle oman yksityisvessan, desinfioi jälleen huushollin ja mietittiin kuvioita tartunnan kannalta uudestaan. Tein puhelimessa myös Väinöstä väliaikaisen adoptiosopimuksen äidin ja isän kanssa. Tosin isä ei siitä varmaan tiedä vieläkään, kun ei ollut kotona kun kissa sinne vietiin... Eli ideana on se, että Väinö asuu maalla niin kauan kuin Reetan eristys jatkuu. Siellä kissa saa olla luonnon helmassa, eikä Reetalla ole tartuntavaaraa. Kahdentoista aikaan olinkin kotona keittemässä siskonmakkarasoppaa, ihan levollisena.
Tein myös postipaketit tilatuista 70 kortista. Nyt Reetalla on opettaja ja minä tarvitsin jälleen aikalisän kamarissa. Onneksi tuli iltapäivä ja elämän balanssi saavutti meikäläisen.
Onneksi on kuivashampoo, kun ei enää ehi edes päätänsä kastella. Luin artikkelin yhdestä vahvasta vaikuttajanaisesta, joka elää kellon kanssa kilpaa. Hän on vaaleahiuksinen naisministeri ja käyttää kuivashampoota. Miksen siis minäkin. Elämänihän on vaikuttavaa, kiireistä, hektistä ja aikataulutettua...
Huomenna taksi hakee meidät seitsemältä, jotta ehdimme osastolle kokeisiin hyvissä ajoin. Toivottavasti selviämme päivän keikalla, sikäli mikäli kokeiden tulokset saapuvat ajoissa...
Minulle iski jälleen päänsärky, eikä siis ihme. Yksi henkilö sanoikin, ettei ihmettele yhtään, jos minulla joskus pikkuisen päästä vihiloo tämä arki.
Mikä olikaan se mielikuvani tästä aamusta. Aurinko paistaa yhä, koirat ovat pyöräilyvalmiudessa yhä ja minä tarvin happea yhä. Mieletöntä hauskuutta toi myös saamani puhelu, kummipojan varpaat murtuneet. Voiko murtumat ja koheltaminen periytyä noin niinkuin kummiudenkin myötä. Vitsi kuinka onkin kaunis ilma! Kappale kauneinta päivää....

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

PYÖRÄKOIRAILUA

Mitä ihmettä tekee äiti, jolla keittää kärsivällisyys pian kiinni? No; sulkee kamarin oven, laittaa Agentseja kuulumaan, sulkee korvansa ja avaa tietokoneen. Rauha valtaa sielun ja mielen. Jokos helpottaa, no ei ihan vielä... Niin miksi melkein keittää, olenhan päässyt kotiin ja moni asia on nyt hyvin. No siitähän saan ripauksen syyllisyyttä olotilaani...
Meille on kotiutunut todellinen pirttihirmu, enkä todellakaan tarkoita itseäni. Reetta yrittää leikkiä kotonakin kersanttia ja pomottaa sata lasissa. Oikeushan lapsellakin on moisen puristuksen jälkeen kotiuttaa itsensä ja päästellä höyryjä, mutta kohtuus kaikessa. Lääkkeistä napistaan joka nielaisulla, pöydässä on väärä paikka vapaana. Lasissa vettä, kun piti olla maitoa. Jos on maitoa, niin liika kukkura lasillinen. Mummunmehu on vääränlämpöistä. Miksi aina on samaa ruokaa. Tein eilen enemmän ja ajattelin relaavani tänään siitä syystä. Tarjolla on jauhelihakeittoa, lasagnea, kanankoipia, uunijuustoa ja omenakaurahyvää. Mikä on sellainen äiti, joka ei kokkaa tuoretta ruokaa.
Reetta haluaisi hunajaa, fetaa, salaatteja, oliiveja, kylmäsavustettua lohta, suolalohta jne jne... Kas kummaa lapsi osaa raivoissaankin kiellettyjen ruokien listan ulkoa. Kas kummaa juuri kaikkia niitä teksi mieli.
Annanko liikaa periksi, pulttaanko liika helposti, koenko syyttä stressiä, olenko liika vaativa, olenko lapseni pompotettavissa? Siinäpä muutama seikka pähkäiltäväksi.

Mutta tuohon pyöräkoirailuun. Lanseerasin juuri uuden harrastuksen. Nääs kun tuo jalka rasittui heti lenkkeillessä. Koirat haluaisivat metsään ja juoksemaan, mutta boikoitoimme koko sakki metsäretkiä, koska Reetta ei pääse. Lenkkeillessäkään ei vauhti tahdo olla riittävä elikoille. Näinpä hurjapäisenä opettelin pyörän kanssa juoksuttamaan niitä. En yleensä ole uskaltanut, koska koirat ovat vahvoja ja minä tohelo. Pikkaisen Pasi päätään nytkin puisteli nähdessään aikeeni. En sentään ota kuin yhden koiran kerrallaan. Ajan siis ja koira juoksee. Annan lyhyitä napakoita ohjeita, joten koiran pitää olla mukana, eikä vain höyrytä eteenpäin. Olivat nopeita oppimaan ja hyvin ohjattavissa. Näinpä keksin samalla ajaessa puikkelehtiä erilaisia ratoja, niinkuin agilityssä ( melkein ). Teimme uuppareita, puikkelehdimme aidan välistä, kiersimme rakennuksia, kiersimme muita koiria, lenkkeilijöitä, palasimme mutkan kautta. Testaan kuinka hyvin ne tottelevat ja kuinka hyvin pelitämme yhteen. Välillä kävin aina vaihtamassa koiraa ja taas jatkettiin. Samalla minä saan lenkin tuplana, tietty jos Väinönkin opettaisi niin hyöty olisi kolminkertainen.
Väinö on jälleen muutettu sisäkissaksi. Parempi pitää kolli sisällä, ettei tuo saalistusretkiltään uusia pöpöjä meille. Kaikki on myös madotettu ja koirat eläinlääkärillä käytetty. Jospa niistä ei ainakaan mitään pöpöjä tarttuisi Reetalle. Ulkona olemme olleet, kun sää on raikas ja pirteä. Reettakin on lenkkeillyt jalan ja pyörällä. Kunto näyttää olevan ihan hyvä likalla. Illalla istuimme Mökömajan terassilla grillin loimutessa vieressä. Niin on jälleen aika haravoida. Tuntuu, että justiinhan kevätharavoinnit saimme tehtyä. Piha puskee syksyä, siemenkotia ja siemeniä syöviä pikkulintuja. Väinö päivystelee ikkunoista, naputtaa ikkunoita tassulla ja tupisee.
Viime yönä Pasi ja Reetta nukkuivat olkkarissa. Kaikki loput makkarissa;  minä, Verna ja Fanny sängyssä oikein päin. Tessa ja Väinö jalkopäässä. Reino ja Kaino lattialla. Enpä minä nyt niin kauheasti nukkunut, mutta totuttelin kuitenkin omaan sänkyyn.
Meidän sakilla on nyt yhteinen harrastus, siis kaikki me skräppäämme. Siis joo, Pasikin. On syntynyt minimalistista, dekoratiivista, formal lineaarista ja paljon erilaisia struktuureja sisältäviä kortteja. Aihepiirit laidasta laitaan. Ihan on ollut kivaa tehdä yksin tai sarjatyönä. Lapsetkin ovat ihan sopuisasti pelittäneet yhteen.
Nyt kun sain aikalisäni, olenkin valmis palaamaan perheeni pariin olkkariin. Hyvä ruoka, parempi mieli. Ainakin Reettakin kuului lauhtuvan, kun sai ruokaa. Siitäkin huolimatta, että joutui syömään eilen keittämääni soppaa... Pakko syödä sitä tänään, sillä huomenna emme sitä saisi edes Reetalle tarjota. Ruoka pitää nopeasti jäähdyttää ja laittaa jääkaappiin, mikäli sitä meinaa uudelleen tarjota. Sitten se pitää lämmittää 60 asteiseksi ennen tarjoamista.
Kävin eilen kahdesti lenkillä, josko illalla jälleen pyöräkoirailisin. Jokohan ottaisin molemmat yhtä aikaa mukaan. Se olisikin sitten vauhdin hurmaa se...

lauantai 1. lokakuuta 2011

EPÄTODELLISTA

Olen niin hämilläni, hengästynyt, ulalla ja aivan pihalla kaikesta tapahtuneesta. Olen ollut valtavan stressipäänsäryn kourissa pari vuorokautta, nyt kenties löysää... Säpsähtelen, varsinkin öisin, todellisuuteen. Epätodellisuuteen. Epäilyyn. Pitää avata silmät ja paikallistaa olinpaikka. Nipistää nahasta, välillä ravistaakin itseään. Välillä valvotuttaa, näen painajaisia. Uni odotuttaa, kouristaa pelko. Kouristaa kulunut vuosi, muistot, tilanteet, tapahtumat. Näen sairaalapainajaisia, epätietoisuuspainajaisia, kauhupainajaisia. Välillä olo on huojentuneen kevyt, toiveikas. On paljon perheitä, joiden puolesta toivoisin, että hekin saisivat kokea toivoa ja nähdä valoa. Saanko itse jo luvan kanssa vähän löysätä, uskallanko yhtään. Pasi aamulla laskeskeli, että on päivä +44. Me olemme niin kauhean alussa kaikessa, eipäs todellakaan huokailla liikoja.
Kotona sairaalakierre ja se todellisuus sumenee, hämärtyy ja unohtuukin. Tuntuu, ettemme olisi olleet poiskaan. Ihan entiseen malliin huutoa kuuluu, ovet paukkuu. Pölyä ja koirankarvoja kertyy samalla tahdilla. Pyykkiä myös. Meidän matkalaukut odottavat vielä perusteellista operaatiota, ei ole vielä rahkeet riittäneet. Eilen sain tehtyä ja juostua paperiasioita urakalla. Byrokratia ei odottele, mutta vie valtavasti voimavaroja. Mutta pakko hoitaa.
Eilinen meni oikeastaan hämmästellessä kaikkea. Sen verran kävin kaupassa, että sain hämmästellä ihmisiä. Kuka tuokin oli, mistä tunnen, mistä pitäisi tuntea. Näyttää tutulta, nimestä ei hajuakaan. Vierailla paikkakunnilla on saanut vain haahuilla. Toisaalta täällä on kodikkaan tuttua ja turvallista. Mutta epätodellista. Olen ajanut myös autoa, yhtäkkiä sekin opittu taito pulpahti parin kuukauden jälkeen pintaan. Yllättävän vapauttavaa ja epätodellista sekin. Polkupyörä ja julkiset ovat nääs viime aikoina tulleet tutuiksi.
Reetan aamut alkavat nihkeästi, kun illalla nukahtaminen venähtää. Koen puistattavaa paniikkia lääkkeistä, varsinkin hylkimisenesto sellaisista. Aikataulujen pitäisi olla säännölliset. Joka risauksesta minun kuuluu olla tietoinen ja jyvällä. Myös juomaa pitää mennä ainakin 1500 milliä, jotta maksa voi hyvin. Jatkuvaa taistelua, kiristystä, perässä juoksua ja uhkailua. Kyllä lapsi osaa minulle noista paniikin lietsoa, halutessaan olla todellakin hankala. Mutta miksi noin pitää tehdä, kun ei ole vaihtoehtoa. Kiusa se on pienikin kiusa ja tuloksen näkee taatusti nopeasti kun mamma alkaa savuamaan...