TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 30. toukokuuta 2011

EI SITKU VAAN NYTKU

On maanantai, odottelen neidin heräämistä. Neiti antoi tarkat ohjeet aamulleni, kun niitä yritin toteuttaa niin seuralaiseni vain nukkuu kuin tukki. Tuossapa nukkukoon, sehän on vain tankkaamista tulevaa varten.
Olemme olleet koko viikonlopun Oulussa, Reetta sai olla lauantaista sunnuntaihin asunnolla. Tartuimme hetkeen ja teimme mitä mieleen juolahtaa. Mitäpä asioita siirtämään ja liikaa suunnittelemaan, eläkäämme hetkessä.
Lauantaina minä sain jalkaani kevytkipsin, onneksi irroitettavan sellaisen. Nääs nuo nivelsiteet vetää nilkassani rulettia, venyen miten sattuu. Voin kävellä lonksuen ja vaappuen, mutta tuki auttaa hiukan. Siispä luovuin rullaavsta kävelystä ja hyppäsimme pyörien selkään. Täällä on satanut vettä kunnolla, olemmekin kastuneet neljä kertaa pyöräillessä. Eilinen osastolle palaaminen huipentui vielä pyöränkumin puhkeamiseen. Siinäpä sitten sateessa uitettuna raahasin kipsijalkaani perässä. Tuntui koomisesti siipirikolta, tämäkin vielä. Reetan kanssa vietimme naisteniltaa ja pyjamabileitä asunnolla. Eilisen päivän lorvimme kaupungilla. Reetta on jälleen erittäin hyvässä kunnossa, ei kiristä eikä purista. Olisiko kofeiinitableteilla ollut taikaa. Neiti on kokannut, syönyt, stailannut, siivonnut, tanssinut balettia ja touhunnut taukoamatta. Minä olen pitänyt koipi suorassa seuraa ja lukenut ennätysmäärän tekstejä. Päivystyksessä lukaisin yhden hömppäpokkarin, eipähän tarvinnut minuuttiviisaria seurata. Reetta jäädytteli minun nilkkaani kääreitä ja hoiti. Menihän tuo viikonloppu noinkin. Pieni asunto, eipä siellä paljon pysty muuta kuin olemaan. Eilen kaupungilla resu jalkani tökkäsi nupulakiveen, kuului lievä voihkaisu. Sitten nauroimme aivan räkänä, entäs sitten jos loukkaan sen uudelleen.
Oli todella hauskat päivät yhdessä. Ei tarvinnut huolehtia syömisistä tai laskea juomisia. Se ongelma poistui ainkin toistaiseksi.
Illalla alkoi nesteytys ja silmätipat. Edessä on rankka jättihoito, mutta sitähän varten täällä olemme. Saattaa kuulemma aiheuttaa neurologisiakin oireita... kuten päänsärkyä. Mutta mitäpä noita peikkoja pyörittelemään, mennään päivä kerrallaan. Olenkin miettinyt kuinka silloin olisi toimittu, mikäli a-blokki olisi ehditty aloittaa ennen kuin ne hitsin jäännöstaudin 0.001 tulivat. Siksikö neidillä särkikin, etteä ehdimme saada viimeiset tulokset. Eipä tarvi jossitella, nyt asiat menevät tällä tavalla.
Olen notkunut Reetan vieressä jo tunnin toista, mutta neiti sen kun parantaa asentoaan. Kyllä näyttää hyvältä tuo uni. Näytänköhän minäkin yhtä suloiselta nukkuessani? Taatusti.

P.S. Tässä on ilmennyt muutama muukin lääkkeestä johtuva oire, tässäpä muutama... Lämmönnousu, korkeakin kuume, rajut horkat, crp:n nousu kenties, kouristukset, silmien herkkyys, valonarkuus, punoitus, tasapainohäiriöt, huonovointisuus, iho-oireet, solukuoppa jne, jne....

perjantai 27. toukokuuta 2011

KOFEIINIA

Pyörränpä jälleen tämän viikkoisia puheitani, jottei elämä olisi liika selkeää. Se alustava jäännöstaudin osuus oli nollilla, mutta tänään on tullut lisätutkimuksen lisätutkimus. Ja pirulainen värähtää arvolla 0.001. Eli kaikki eivät antaneet täysin negatiivista tulosta. No eihän tuo pahasti enää ole koholla, mutta värähti. Näin ollen Helsingissä on ollut jälleen uusi kokous ja kas kummaa jälleen uusi hoitosuunnitelma. Luulinko jo eilen suunnitelman olevan selvän?
Olemme siis käyneet magneetissa ja verikokeiden uudet tulokset ovat saapuneet. Kaikki nupissa kunnossa, mutta nuppi on kipeä yhä. Onneksi sieltä ei napsahtanut mitään verenkierto-ongelmia. Nyt seuraavaksi siirrymme kofeiinikorvaushoitoon, sillä ehkä tämä kipu liittyy it- eli selkälääkkeeseen, joka annettiin maanantaina. Niin ehkä, ehkäpä, kenties. Nyt siis odottelemme päänsäryn hellittämistä, ruokahalun palautumista. Kofeiini on onneksi aika viattoman tuntoinen juttu, kunhan auttaisi. Eikös me muutkin oteta kuppi kahvia, kun päätä särkee. Kofeiinia käytetään tällä osastolla vähän, neurologisella jonkin verran, Helsingissä yleisesti. Sytostaatit ovat suunnitelmassa vaihtuneet jättikuuriksi, joka alkaa ensi maanantaina jatkuen kuusi päivää. Eli siirrymme jättitäsmälääkkeeseen, jotta se hitusen hippu poistuisi. Muuten kuulemma aikataulut pidetään, mutta todennäköisesti eilen saamani esihoitokaavio Helsingissä muuttuu.
Mantelitumakkeeni antoi ärsykkeitä mieleni kuohahduksesta, mutta mietin kannattaako moinen. Näinpä otin asiat todella tyynesti. Mitäpä tässä hötkyilemään tai pulttaamaan, kunhan lapsi saa tarvittavaa hoitoa. Meillähän on vain aikaa olla ja hoitaa homma kotiin. Eipä jalkakaan vippase mihinkään suuntaan, sillä nilkka on sen verran pöhössä. Eli tästä tulikin jälleen uusi juttu, verrattuna aikaisempiin suunnitelmiin. Onneksi nyt alkaa viikonloppu, ettei kukaan enää päätä mitään missään palaverissa, ettei enää uusia asioita ilmenisi tuon alkavan hoidon puitteissa. Sitä ennen meidän pitää vain saada tuo neiti kuntoon, jotta jaksaa jätin. Meillähän on kaksi kokonaista päivää aikaa.

MANTELITUMAKE

Nupissamme oleva mantelitumake säätelee tunteitamme, kuinka reagoimme. Meneekö reagointi raivon puolelle, vai riitääkö pelkkä sanominen; nyt raivostuttaa. Lukemani perusteella voimme itse vaikuttaa mantelitumakkeemme signaaleihin, kuinka ne ulkoistamme itsestämme. Lukemani perusteella viha ei vähene vihaamalla. Raivo ei vähene raivoamalla. Olen jopa ylpeä, että pystyn elämään ja hallitsemaankin mantelitumakettani. En siis todellakaan jatkuvasti pistä paikkoja remonttiin, räyhää, vaikka signaaleja saisinkin. On hyvä että moinen tumake toimii, voin kokea tunteita. Olen syönyt manteleita, onko niillä mitään tekemistä mantelitumakkeeni kanssa? No, molemmissa on sana manteli... Näin ollen yhä useammin olen tullut miettineeksi räjähdänkö vai rauhoitunko. Pimahdanko vai otanko asian kerrallaan. Mitä ilmeisemmin Reetallakin mantelitumake toimii, sillä tunteet menevät laidasta laitaan. Annammeko mennä räjähdyksen puolelle vai sanommeko poks, kylläpä raivostuttaa. Kyllä välillä se poksauttaminenkin helpottaa, mutta siihenkään ei saa jäädä räiskymään. Välillä kun mantelitumake pistää repimään paksuja kirjoja tai nakkelemaan niitä ympäri huonetta, eeppokset eivät ole moksiskaan. Silloin mantelitumakkeemme antaa raivosta kumpuavan naurusignaalin, vähäkö helpotti!

Muutama poimittu vinkki psykologi, psykoterapeutti Arto Pietikäisen artikkelista;
Ennen kiukkua
1. Ehkäise riskit. Nälkä, väsy, stressi.
2. Opettele tunnistmaan muut laukaisevat tekijät. Tietyt puheenaiheet jotka saavat näkemään punaista.
3. Muistele miten olet aikaisemmin vastaavassa tilanteessa käyttäytynyt. Auttoiko raivo?
4. Mieti, kuinka toimia toisin. Kävele ulos tilanteesta.
5. Sisäistä tosiasiat; jos hyökkäät negatiivinen kehä jatkuu.
6. Jämäkämpi oma ilmaisu, ettei jää epäselväksi. Ei-sanan käyttö ja pyydä apua tarvittaessa.
7. Selkeä palaute heti, ettei jää kaihertamaan.

Näillä tämän päivän teeseillä mantelitumakkeeni on maltillisempi ja tietää oikeutensa ja osaa hahmottaa myös seurauksia selkeämmin. Miten sitten kun signaali tulee vauhdilla, kuinka ehdin noita teesejä miettimään. Saattaa tulla se poks, ennen kuin mantelini värähtää.

LIIAN LÄHELLÄ

Niin moni meistä katsoi tällä viikolla Lastenklinikoiden kummien hyväntekevöisyysohjelmaa, itkien. Niin moni meistä tai paremminkin teistä kuulemma samaistuu kirjoittamiini tunteisiin, ajatuksiin ja kokemuksiin. Jopa itkien. Sillä nämä asiat ovat niin monilla meistä liian lähellä. Olemme liian lähellä tätä todellisuutta, elämme sitä liiankin läheltä. Kuinka helppoa olisi olla katsomatta tai lukematta, sulkemalla ajtuksistamme tämänkin mahdollisuuden. Mutta olemme liian lähellä. Mutta miten voisimme päästä kauemmaksi tästä lähellä olosta, sillä onhan kyse omista lähimmäisistämme, lapsistamme. Haluammekin olla liian lähellä, jotta lapsella olisi turvallista olla. Mitä muuta me vanhempina voimme antaa kuin läheisyyttä ja rakkautta. Läsnäoloa. Vanhempina olemme muiden tekojen ja toimintojen suhteen niin avuttomia. Meidän vain kuuluu olla lähellä. Tämän savotan jälkeen meillä on valtava määrä uusia läheisiä. Ihmisiä, jotka ovat putkahtaneet lähellemme pyytämättä, hakematta. Riittää kun on lähellä, muuhun meillä pelkillä ihmisillä, ystävillä, vanhemmilla, perheillä ei ole mahdollisuuksia. Tunnen kuinka moni elää lähellämme, vaikkemme kuule edes toisistamme pitkiin aikoihin. Saati sitten että näkisimme. Etäinenkin läheisyys ja vierellä kulkeminen on tärkeää. Uskon myös että raskastakin, välillä tekin koette asiat liian läheltä.

Polveni on liian lähellä patteria, joka hohkaa kuumuutta. Kirjoitan tätä Reetan huoneen nurkassa, läppäri on ikkunalaudalla. Minulle tuotu sänky on aivan liian lähellä seinää, Reetan sänkyä, ikkunaa. Pienessä huoneessa kaikki on liian lähellä kaikkea. Toin Reetalle dvd-vehkeet, mutta nekään eivät pelittäneet toivotulla tavalla. olen liian lähellä neidin raivoa, kiukkua, jonka moiset asiat aiheuttaa.
Tänään on varmistunut pään kuvantaminen. Nyt otettiin uudet verikokeet, joilla seurataan joitakin hyytymisiä... Sytostaatit siirtyvät ainakin huomiseen. Olen taas aika lähellä paniikkia, raivoa, epäuskoa. Liian lähellä...

SATTUIPAS

Vajaa tunti tuosta, kun ajatuksiani kirjailin. Reetan olotila romahti jälleen. Pää tuli liika kipeäksi, oksetti vatsanpohjia myöten. Itketti, tuntui pahalta. Ei auttanut särkylääkkeet, koska mikään ei pysynyt sisällä. Pelkkä ajatuskin ruuasta yökkäytti. Mutta neiti halusi kuumeisesti leipoa korvapuusteja. Otin reseptit ja värkit esille, tehdään sitten.
Sinne jäivät jauhot käyttämättä, siillä oli pakko lähteä takaisin osastolle. Ehdimme olla sen reilut kaksi tuntia kotona. Tessa jäi pelaamaan jalkapalloa ja huolehtiin elikoista me muut istuimme autoon. Kun pääsimme osastolle olotila muuttui taas parempaan. Paino on 1,3 kiloa vähemmän kuin sunnuntaina. Neiti pääsi tippaan. Leivoin leipomattomat korvapuustit lähikaupasta. Mikä sen kotona laukaisee? Onko odotukset liika kovat tytöllä, meillä? Eikö kotona tule oltua tarpeeksi rauhallinen, no ei, kotonahan mennään ja touhutaan. Osastolla ollaan ja rauhoitutaan. Sellainen kotiutus ja paluu.
Tänään odotamme päivystyksellä aikaa magneettiin, pää kuvataan. Näinpä a-blogin aloitus siirtyy... Miksi tulee aina uusi peikko, kun yhden seikan saa hallintaan. Annanko peikolle yliotteen vai  olenko luottavainen. Meinasi saada yliotteen, mutta sain niskalenkin.
Illalla kun puoli kymmenen aikaan asunnolle kävelin, ajattelin kuinka hyvin rullaa. Kävely nimittäin. Olen kävellyt viikon aikana todella paljon, hyvillä mielin. Suunnittelin aloittavani aamuni pidennetyllä sairaalamatkalla tai käveleväni turhien mutkien kautta asunnolle. Pidän ulkoilusta, kävelystä ja se onnistuu sairaalajaksojenkin aikana. Se on toteutettavissa. Kunnes asfaltti muuttui sepeliksi, korkeuseroa kolmisen senttiä. Silloin muljahti ja pahasti. Tunsin kuinka nilkkani veti nuriniskoin ja sattui. Sattuipas niin kovin. Sattuipas niin etten tiennyt voinko laskea jalkaani vaiko enkö. Raahauduin halailemaan koivua. Tuohi oli karheaa, kaunista. Mietin palaanko sairaalaan, taksilla, kontaten vai raahaudunko asunnolle. Noin viiden minuutin aikalisän ja halailun jälkeen uskalsin astua. Kerran, toisenkin. Tunsin, että minua seurataan. Alakerran ikkunasta katseli saksanpaimenkoira päätään kallistellen jokaista liikettäni, näytti ihan huolestuneelta. En ollut siis onneksi yksin. Reettakin soitti ja huolissaan kyseli pääsenkö asunnolle.
Mitäs taas kuvittelinkin itsekkäästi, itsekseni, käveleväni rennosti, rullaamalla. Oliko tuokin liika itsekäs ajatus. Taisi olla, voi kunpa malttaisin vain olla ilman omia suunnitelmia. Rullata vain päivästä toiseen, keskittyä lapseni sairauteen, hoitoihin, parantamiseen ja paranemiseen. Särkylääkettä ja lepoa yön ajan. Aamulla kenkä oli pienentynyt. Pystyin kävelemään suoralla ja tasaisella. Kävelin päivystykseen; nivelsiteet vinksahtaneet, ei paha, mutta turvotusta havaittavissa, ei mustelmia, ei murtumia. Tukea ja lepoa särkylääkkeillä. Mutta sattuipas taas, ja sattuu yhä.
Reetta oli kerennyt illalla jo Pasillekin asiasta soittaa. Kommentti oli kuulunut; miten tuokin on taas mahdollista? Siinäpä se. Sattuipas vaan. Olen aika raajarikko; raahaan jalkaani ja sormi on mustana, naamakin on vähän vinksahtanut uusista eteen tulleista asioista. Nyt taas odotellaan. Odotellessa Reetta söi neljä pientä korvapuustia aamupalaksi. Ei särje, ei okseta, olo on hyvä. Hyvä niin, mutta neiti onkin paikoillaan ja tipassa. Nyt vain odotamme magneettikuvantamisaikoja ja seuraavia siirtoja.

torstai 26. toukokuuta 2011

JA SITTEN

Odottelimme kuumeisesti lääkärikiertoa, ajattelimme lähteä kotiin odottelemaan ensi viikkoa. Lääkärikierto tuli ja yhtäkkiä taas uudet suunnitelmat. Loksahti jälleen suu auki ja humisi. Helsingissä oli ollut se odotettu kokous.
Reetalle aloitetaan vielä kertaalleen A-bloggi, koska sillä on saatu niin hyvin vastetta ja arvot nollille. Blokki aloitetaan heti huomenna, aamupäivällä. Niin sikäli mikäli neutrofiiliarvo 0,5 täyttyy. Siis koko ensi viikon suunnitelmat poistuivat, samoin hiukka tämänkin viikkoiset jne... Meidät olisi pidetty osastolla, mutta saimme luvan kotiutua sillä meillä ei ollut oikein taas valmiuksia noin pitkään keikkaan. Koetulokset kuulimme kotiin, blokki aloitetaan huomenna aamusella. Eli nyt ollaan siis kotona ja yritetään saada lapsi syömään, juomaan ja pakattua.
Kotimatkalla saimme tarkennetun aikataulun tulevasta, viimeinkin meillä on päivämääriä ja viikkoja tiedossa. Kantasolusiirtopäivä on 7.7., silloin lapsemme saa uuden alun. Taksin takapenkillä tunsin syvää hujennusta, pelkoa, kauhua, paniikkia. Vapisin, itkin, oksetti, humisi ja kohisi. En tiedä saanko tuntea helpotusta. Kuuluuko minun pelätä, olla kauhuissani, saanko pomppia ilosta, hurmiosta, voinko nauraa. Saanko lyödä omia ajatuksiani lukkoon, viimeinkin nähdä ne realistisina. Pitääkö minun oksentaa huolesta, pelosta, helpotuksesta vai kauhusta. Siinäpä muutama kysymys, jotka vierähtivät hetkessä tietoisuuteeni. Voin niin pahoin, hyvä etten pysäyttänyt autoa ja paennut paikalta. Oisinko päässyt olotilaani pakoon pomppimalla, oksentamalla saati sitten juoksemalla. Näinpä istuin vain kiltisti turvavöissä ja takapenkillä lapsi kainalossa. Yritän miettiä kuumeisesti mitä saan tuntea.

HUMINAA

On kuulkaas tapahtunut vaikka ja mitä sitten eilisen, sillä kirjoittelin viimeksi vuorokausi sitten. Mieleni on täynnä huminaa, tyhjää, rominaa ja kohinaa. Reetan huono olo ja päänsärky sen kuin jatkuivat. Päätimme lähteä osastolle tarkkailtavaksi iltasella viiden paikkeilla. Kaikki ruoka ja juoma saivat neidin voimaan pahoin, päätä särkemään ja yökköilyttämään. Siis täydellinen oravanpyörä. Kun ei syö, niin särkee, kun ei juo niin särkee, kun särkee ei maistu, kun särkee on olo huono, kun yököttää niin ei maistu, jos maistuu niin yököttää. Tunsin suunnatonta avutonta raivoakin, miksi tuo syöminen pitää lopettaa juuri nyt, kun syömisen tärkeyttä nimenomaan on korostettu kantasolusiirron yhteydessä. Onko pakko just nyt alkaa naukumaan, ettei maistu. On kait se huono olo, jos leikkii ja juoksee tuntikausia ulkona, auringonpaisteessa ja ilman ravintoa. Raivosin itsellenikin omaa tyhmyyttäni, miksi en tajua aina olla tyrkyttämässä, tuputtamassa, huolehtimassa. Miksi unohdan lapseni syövän pariksikin tunniksi, jotta nestehukka ja nälkä ottaa ylivallan. Mitäs menin tirauttamaan sen hujentuneen lyppi-kyyneleeni, aina kun jotain annetaan niin myös jotain otetaan. Ettei vaan hetkeksikään ole vara huokaista, saati sitten tuntea helpotusta.
Illalla kokeet osoittivat arvojen kohenemista. Jäimme kuitenkin osastolle yöksi ja nesteytykseen. Kun Reetta syö ja juo, niin johan särky katoaa ja virtaa löytyy. Mutta saadappa syömään ja juomaan. Meille tämä syömättömyys ja huonovointisuus tuli niin puun takaa, monilla muilla se on ollu koko ajan läsnä. Osa vanhemmista tasan tarkkaan tietää tämän kuvion.
Alkuyö meni siis päivystäjää odotellessa, loppuyö huminassa. Viereisellä sängyllä maatessa päänsärky siirtyi lapsesta minuun humisten. Aamulla lapsi oli pirteä, nesteytetty, verevä ja iloinen. Mamma taas humisi ja humisee yhä.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

SAAKO KYSEENALAISTAA?

Saako kyseenalaistaa, miksi tuostakin piti märistä? Näin kysyy kahdeksanvuotias lapsemme minulta. Niin miksi? Kun sain puhelun Oulusta, alustavien tutkimuksien perusteella jäännöstautia ei enää ole! Eikö siinä ole jo aihetta suureenkin kyyneltulvaan, viimeinkin nollilla ja viimeinkin vastaus. Enkä etes tulvinut, kunhan huojentuneena asiasta Reetalle ja Fannylle kerroin, silmissä kiiluen. Lisätutkimuksia toki vielä tehdään, mutta tämä huojensi jo valtavasti. Ehkä loppuviikosta saamme lisätietoa aiheesta. Reetta sanoi, ettei Fanny etes tiedä mistä on kyse. Niinpä hän selitti lyhyesti; jäännöstaudin osuus on nollilla. Simppeliä, eikö! Ja niin jatkui jälleen morsianleikit. Pukuina valkoiset verhot, kiinnitys hiuspinnoilla ja koristeilla. Jalassa tottakai korkkarit.
Saimme Reetan viimeinkin syömään ja olotila koheni heti huomattavasti. Verikokeiden perusteella saamme olla kotona, niinkuin itse suunnitelimmekin. Reetta tuossa totesi, että niin se Helsingin reissu sitten lähenee. Sieltä palaamme vähäksi aikaa osastolle Ouluun ja sitten voinkin olla pidempiä aikoja kotosalla... Selkeä visio! Sitä odotellessa lähden kuvaamaan morsianlaumaa pihalla, kiikussa, Mökömajassa, kukkapenkissä, peilin edessä ja leikkimökin katolla.

TARINATUOKIO

Reetan olo helpotti jälleen kuin taikaiskusta. Nyt pitäisi päästä metsäretkelle, tekisi mieli huovuttaa, askarrella, haluaisi päästä pyöräilemään, seikkailemaan, tekisi mieli leipoa korvapuusteja. Lapsi makasi äsken peiton alla voipuneena, allapäin ja sitten taas skarpataan. Itse yritän toppuutella, ole nyt vähän aikaa paikallasi, että voimistut. Sitten kun virtapiikki iskee, niin se on menoa.
Väinö istuu tuuletusikkunalla ja puhuu korvillaan. Reetta ymmärtää. Aamulla Verna oli kouluunlähtönsä suhteen todella malttamaton. Lopulta neiti lähti yli puoli tuntia etuajassa, koska koulun pihalla kello kulkee eri tavalla. Sitä ei tarvi koko aikaa seurata. Illalla Verna pyysi kanssaan Mökömajaan peiton alle. Siellä me sitten mökötimme lähes tuppisuina. Ei hänellä mitään erityistä ollut, halusi vain minut mukaansa. Illalla Verna piirsi minulle sydämen lyijykynällä. Ohimennen Verna kyseli, onko sitä Helsingin aikataulua vielä tullut? Ei ole vielä, vastasin.
Perkkasin eilen kukkapenkkejä. Pelastin kuunliljoja kiven alta. Olin niin tohkeissani löydöstä, etten tajunnut pudottavani kiveä suoraan sormelleni. Vasemman käden keskisormi jäi kahden ison kiven väliin, mennen ihan lyttyyn. Näin salamoita, tuli kipukyyneleitä ja kipuvapinaa. Pasi puisteli päätään, miten tuo oli taas mahdollista. Niin miten, se vain sattui ja sormeen sattuu yhä. Sormi on kauniisti paisunut ja violetinpunertava.
Eilen aamupäivällä etsin rahapussiani. Hain ja tongin joka paikan. Viimeiset muistinrippeet kukkarosta ovat osastolta kun ostin lohisalaatin. Näinpä paniikissa osastollakin etsinnät pystyyn. Sitten se kadonnut kukkaro tulikin vastaan ihan väärästä laukusta, pohjalta muita asioita hakiessa. Jälleen Pasi puisteli päätään ja kyseli miten tuo on mahdollista. Luulisi meidänkin yhteisen historian jälkeen tajuavan, että se on täysin mahdollista. Jokapäiväistä. Usein toistuvaa. Yllättävää ja jännää. Aina saattaa olla jotakin hakusessa, milloin silmälasit, avaimet, kengät tai lompakko. Onneksi on noita koiria ja kissa, joiden kanssa on helppo hakea...
Fannyn kanssa kävelimme eilen yli kahdeksan kilometriä mummulaan. Sitkeä sissi. Nauroimmekin, että mikäli Verna olisi ollut mukana olisi hän junttavunut ensimmäisen kilometrin jälkeen. Sitten ei olisi irronnut askelta, eikä sanaakaan. Tessa taas olisi vinkunut, valittanut ja naukunut joka asiasta. Todennäköisesti olisin ottanut niskapyllyotteella ja viskannut jäähylle ojanpientareelle. Reetta taas olisi sitkeästi raivolla ja sisulla kävellyt perille saakka. Onhan hän jo monia vuosia sitten ajanut saman matkan ees takaisin pyörällä, muiden vielä nukkuessa.
Aamulla lapset lauloivat ja piirsivät. Kuvana syntyi prinsessanlinna. Laulunsanat menivät näin; ...on pahan noidan pauloissa, pauloissa, pauloissa... Osa muksuista lauloi puolestaan saman kohdan; ...on pahan noidan palleissa, palleissa, palleissa... Sitten tulikin kauhea eripura siitä onko kyseessä noidan paulat vai pallit? Aikansa tapeltuaan he tulivat ratkaisuun, että niiden täytyy olla paulat, sillä eikös noita ole tyttö eikä sillä ole palleja. Kaikkea sitä! Melekosia ajatusvirtoja jälleen mammalla sulateltavaksi. Täytyy jälleen skarpata ja yrittää sivistää noita. Tai itse asiassa eikös ne ole itsessään jo aika sivistyneitä. Osaavat keskustella ja hakea ratkaisuja oma-aloitteisesti. Toisaalta on myös hyvä, ettei ole erityisiä asioita, tabuja, kysymyksiä joista ei voisi keskustella.
Väinö puolestaan leikkii pihalla hiiren kanssa tuijotusleikkiä. Mihin tuijotus päättyy, enpä halua sitä olla katsomassa. Että tällainen tarinatuokio.

KUTSUMATON

Se hiipi jälleen illasta ovenrakoon ja yöllä sisälle saakka. Se tunkee itsensä äänettömästi pienestäkin rakosesta. Se kuulemma käy muissakin syöpälasten perheissä, ainakin yksi äiti on tämän vieraan aina välillä kotoaan yllättänyt. Tämä kustumaton vieras on ärsyttävä, välillä se ei tajua lähteä sitten niin millään pois. Olla jököttää. Tämän kutsumattoman läsnäolo ahdistaa, pitää varpaillaan, se kuristaa, vaikeuttaa arkea, välillä vaikeuttaa hengittämistä ja pitää otteessaan. Illalla se kuiskaili ovenraosta, Reetallakin oli päänsärkyä ja huono olo. Ruoka ei ole oikein maistanut, maanantainen nukutuskin saattoi pitää vielä päänsärkyä yllä. Yritin selittää unen tarpeellisuudesta ja siitä ettei tietokoneella olo ainakaan paranna särkyä. Annoin murusen särkylääkettä illalla, syötin jogurttia lusikalla sohvalla, hieroin, pidin kainalossa ja yritin olla Tyyne.
Aamukuudelta tajusin kutsumattoman tulleen viereeni, liika liki, suorastaan kaulalle.  Se makasi tyynylläni ja kietoi kaikki lonkerot ympärilleni, kuin mustekala. Nousin salamana ylös, join kahvit ja lähdin lenkille. Koirat olivat mukana, harhautimme, poikkesimme normaalireitistä. Kävelimme rivakasti, mutkittelimme, välillä menimme pöllönhölökkää ( sellaista puolihölkkää ) taakse vilkuillen.
Kun tulimme kotiin tartuin imuriin, pyykkäsin, tiskasin ja lauloin. Yritin noilla kaikilla keinoilla pitää sen pois, yritin pistää kiertämään. Onnistuinkin kohtalaisesti. Alkoi taas hengitys kulkemaan ja hartiat relaamaan. Kunnes Reetalle tuli jälleen huono olo, päänsärky, yökkäilytti. Otimme labrakokeet ja salamana Pasi vei ne laboratorioon. Trompparit ja hemo ovat nousussa, muuten ei kauheasti hurraamista. Tai ne ovat mitä odotimmekin. Mutta kyllä näillä pitäisi kotona saada olla. Reettaakin helpotti kun luimme tuloksia ääneen. Ei siis huolta tankkauksesta, ainakaan. Mitäpä muuta huolta tässä nyt olisi? Hah? Onpahan yksi huoli siis vähempänä.
Samalla kun Reettaa yritin hoivailla, tuo kutsumaton oli taas istahtanut pöytään, niinkuin kotiinsa. Se tulee vaikka emäntä on vielä pyyhe päällä suihkun jälkeen, aamu vasta alkamassa ja haluaisimme omaa rauhaa. Tilaa itsellemme.
Jouduin perumaan opettajankin tältä aamulta, sillä Reetta itkeskeli huonoa oloa, piteli päätään ja mittaili kuumetta. Ei todellakaan mitään keksittyä, vaan todellista. Yritin tarjota jogurttia, karjalanpiirakkaa, lohta, meetvurstia, rakkautta, syliä, puuroa, haleja, lohtua... Mikään ei tuntunut auttavan, menevän kurkusta alas. Kunnes jemmastani löysin veteen säilöttyä tonnikalaa. Lupasin hakea vaikka kymmenen purkkia lisää, kunhan lapsi vaan syö. Kuinka onnellisena neiti söi suoraan purkista pikkuhaarukalla ja jälleen sohvalla viltin alla. Kuinka helpotti, kun näin olon helpottavan ja hymyn välkehtivän ajoittain. Väinökin heräsi aamutorkuiltaan tuoksuun ja meni osingoille. Reetta rappasi pari haarukallista Väinölle ja kumpikin näytti onnelliselta. Kutsumatonkin taisi siinä samalla tajuta, ettei ole kaivattu. Oisko mennyt terassille? Kyllä välillä huojentaa nopeasti tuo kustumattoman lähtö. Kunpa se olisi ollut vain pikavisiitillä ja loikkaisi vaikka huitsin kuikkaan. En usko että kovin muukaan sitä haluaa nurkkiinsa pyörimään.

tiistai 24. toukokuuta 2011

TYYNENÄ

Eilisen päivän aikana löysin itsestäni aivan uuden ihmisen Tyynen, joka on tyyni. Yllätyin itsekin omaa tyyneyttäni ja levollisuuttani. Mitä ilmeisemmin kotijakso on saanut omassa jaksamisessa hyvää aikaiseksi, tyyneyttä.
Ajelimme Reetan kanssa sunnuntaina iltasella osastolle. Teimme koko päivän tappiin saakka pihahommia. Sitten pölähtikin lähisuku terassillemme jäätelölle ja kahville. Näin olimme sitten valmiita jälleen uuteen seikkailuun. Veriarvot olivat pysyneet ihan kohtalaisina, paitsi hemoglobiini oli yllättäin laskenut. Yöllä neidille pistettiin sitten pussillinen punaista. Reetta on saanut takaisin viimeisimmässä infektiossa kadonneet grammat, noin 800 g. Neiti on kaikin puolin erittäin hyväkuntoisen näköinen ja jaksava. Päivystävä lääkäri kiersi ja totesi anestesiakelpoisuuden. Reetta pääsi/joutui huoneeseen joka on iso, tyhjiä sänkyjä yhteensä 10 ja osa niistä varastokäytössä. Näinpä tein anomuksen yöhoitajilta saada nukkua yhdestä noista sängyistä. Sain yöpyä Reetan vieressä. Kyllä hymy olikin leveä, kun lupa saatiin. Ajattelin oikaista petien petaamisissa ja kämpän sisustamisessa, sillä suunnitteilla oli pikakäynti. Aamulla leikkuriaika olikin jo yhdeksän jälkeen.
Olen yleensä laskenut minuutteja ja hermoillut noita lyppejä, mutta eilen oli toisin. Reetta oli myös levollisen oloinen ja tyyni hänkin. Tyynenä minä hain itselleni lohisalaatin munalla ja nautiskelin sen kaikessa rauhassa. Ei paniikkia, ei pelkoa, ei turhaa jännitystä. Uusi piirre minussa, olin niin tyyni ja levollinen. Neiti oli hereillään jo ennen puolta yhtätoista. Nälkä oli heti ja ruoka pysyi sisällä. Lähdimme kotiin puoli yhden maissa. Kaikki meni ihan niinkuin pitikin. Nyt sitten odottelemme toivottavasti tyynellä mielellä lypin tuloksia.
Kotiin kun pääsin sain jälleen kovan stressipäänsäryn ja tarvin tirsat. Tyypillinen kaava, nyt onneksi nopeutettuna meni sekin. Helsingistä on tullut komento varailla aikoja Reetan tarkempiin tutkimuksiin. Sain eilen pitkät listat magneeteista, röntgeneistä, hammaslääkäriskäynnistä jne. Alustavasti kaikki on varailtu ensi viikolla maanantaista keskiviikon välille, seuraavat sitten seuraavan viikon alkuun. Toivottavasti suunnitelmat näiltä osin menevät niinkuin pitääkin. Parastahan tässä on se, että voimme olla jälleen kotona. Paas kattoo tarviiko neiti tankkauksia tässä loppuviikolla. Tyynellä on kuulkaa paljon helpompi olla kotona ja odottaa tyynesti noita tuloksia projektien parissa. Tyyne ei tahdo pysyä tyynenä sitten niin millään kun pitää olla sairaalassa ja odottaa, odottaa.
Verna lähti Kokkolaan luokkaretkelle, Tessalla on normaali koulupäivä. Fannylla on pesisturnaus. Ajattelinkin ehdottaa Reetalle pyöräilyä katsomaan noita pesispelejä. Neiti ottaa ihan tyynesti aamupalan kanssa ja katselee lastenohjelmia. Iskäkin on kömpinyt ylös ja aloittanut päivänsä. Koirat ovat käyneet mutkan aamukostealla pihalla, pellolla ja Väinö meinaa hermostua nälän tunteestaan. Kyllä kolli jaksaa maukua ja pyytää ruokaa, oisko unelmakollillamme kasvupyrähdys. Aamukahvini join tässä koneella, unelmakolli istuu vieressä ja vihjailee ruokavajeesta. Kävin paljain varpain varastossa, kyllä olisi jälleen villasukille ollut käyttöä, oli nimittäin hyytävän kylmät laatat. Mutta ilma on ihan raikas, kuulas, tuoksuu vihreälle ja on tyyntä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

OLEN JÄLLEEN MIETTINYT

Kyllä tuo pieni mieli tekee työtään, menee menojaan ja miksei se pysty saamaan aikaan myös tuhoa. Tällä hetkellä ei ole kyse tuhoista vaan oivalluksesta, helpotuksestakin. Koko kuluneen viikon olin varpaisillaan lypin suhteen, ettei se vain satu 18. päivälle. Eihän vain tulokset satu 18. päivälle. Tyhmää, mutta lokakuussa ja tammikuussa juuri samaisena 18. päivänä maailmamme on järkkynyt. Nyt tuo päivämäärä on jälleen kuukauden päässä, joten saa löysäillä. Kuulostaako järkevältä, ei aina itsestäkään. Mutta minkä sitä mielelleen voi, alitajunnalleen kummenee.
Olen myös puhunut, kirjoittanut ja ajatellut paljon pelosta. Mikä sitten on pelkoa. Käytänkö pelko sanaa liian heppaisin perustein? Muksuilla on välillä jos jonkinlaisia jännityksiä, paniikkeja ja pelkojakin. Olen yrittänyt heille kertoa, ettei ole aina pelosta kyse. Usein tunne on vain normaalia jännitystä, odotusta ja kihelmöintiä. Olen saanut heidät asiaa uudelta suunnalta miettimään, tunne on helpottanut. Olen kertonut, että se on normaali tunnetila. Toisilla tosin vahvempi. Pitää tajuta mistä on kyse, ja tajuta myös se että se menee ohitse. Yleensä jännittämisen taustalla on jokin suuri tapahtuma, yleensä positiivinen muutos. Kun meneen naimisiin niin jännittää. Kun synnyttää, niin jännittää. Kun ajaa ajokorttia, niin jännittää. Kun hakee uutta työpaikkaa, niin jännittää. Kannattaako näitä asioita tehdä, mikäli siihen liittyy pelkoa. Kannattaako mennä naimisiin, hankkia lapsia, ajaa autoa, vaihtaa työpaikkaa, mikäli pelkää. Minulle tärkeä oivallus omissa tunteissani on ollut se, kun tajusin että jännitystä voi tuntea silloin kun lopputulos on positiivinen. Pelkoa tuntee yleensä silloin kun lopputulos ja kuljettava matka on tuntematon. Toki Reetan sairauden myötä jännitänkin ja usein. Mutta kun jännitysmomentti hinataan huippuunsa ja aikajana vedetään äärimmilleen se muuttuu peloksi. Se ei ole sellaista hetkellistä kihelmöintiä vaan suoranainen kramppi, joka saattaa olla useita päiviä, kuukausia, vuosia. Näin ollen asiaa pähkäiltyäni olen tullut siihen lopputulokseen, että pelkoni on aiheellista ja oikeutettua. Olisihan ihme jos tällaisesta selviäisi pienellä mahan kipristelyllä, jännitysoireilla. Ei kyllä tämä on kokonaisvaltainen pelkokramppitila, johon ei sitä laukaisevaa positiivista lopputulosta ole noin vain näkyvissä. Kun kävelee alttarille, niin puoliso häämöttää ensin kaukana, mutta kohta olemmekin rinnakkain. Inssiajokin kestää tietyn ajan ja ajaja voi itse analysoida ajonsa jo ajaessa. Lapsen synnytys on tietty pidempi aikainen jännitys, pelko, hurmostila, mutta yleensä sekin päättyy tietyn ajan kuluessa uuteen hurmokseen, vanhemmuuteen. Ei siihenkään kramppiin jäädä kahdeksi vuodeksi. Eli olen huojentunut omasta oivalluksestani kaikin puolin, minulla on täysi oikeus pelätä ja pelkään kun kerran pelottaa.
Tänään sunnuntaina nousimme ylös aaamuauringon paistaessa. Tänään ei pelota. Tänään on hiukan kihelmöintiä, sillä illalla ajelemme osastolle. Reetta kömpi yöllä kainalooni. Neiti on roiskinut parina iltana tyynylleen laventelia saadakseen paremmin unen. Tuoksu oli vahva vielä yölläkin, mutta kyllä me saimmekin hyvin unen. Meillä on koko päivä aikaa tehdä jos mitä kivaa, jännitävääkin. Jannää voisi olla sammakonhavainnointi, uudet oivallukset Mökömajan käytön ja sisustuksen suhteen, onnistuuko Reetan suunnittelema lohivuokaruoka, käykö meillä ketään pihalla kylässä tänään. Onhan tässä jos mitä jännitettävää koettavaa edessä. Illalla jännittää onko osastolla tuttuja, pitääkö Reetan jäädä osastolle yöksi vai pääseekö mamman kanssa asunnolle. Mutta nämä ovat sellaista kivaa kihelmöintiä, ilman pelkoa. Minä kyllä jännään tarkenenko juoda aamukahvini paljain varpain terassilla vai tarvitaanko villasukat. Tuotapa pitää lähteä analysoimaan...

lauantai 21. toukokuuta 2011

PYYKKINARULLA

Tänään on ollut loistava päivä pyykkäämiselle. Riittävästi poutaa ja kova tuuli. Eilen pesin myös muutaman koneellisen lakanoita ja pyyhkeitä. Kuinka paljon tarinoita joillakin lakanoilla on kerrottavana. Kun niitä porukalla kaappiin keräsimme muistelimme kunkin lakanan tarinaa, historiaa kanssamme. Missä elämäntilanteessa lakanat on hankittu tai saatu. Kuinka paljon ne ovat kerenneet mukanamme nähdä ja kuulla. Osa lakanoista on vuodelta 1996, osa häälahjoja. Kaikella on tunnearvoa. Vaaleanvihreä ensimmäinen parisänkymme lakana joutui tällä viikolla roskiin. Olen saanut sen joululahjaksi kukkakauppa-aikojen pomon äidiltä ja isältä jouluna 1995. Nyt se meni ihan puhki asti! Sama on pyyhkeissä. Olemme hankkineet niitä lomilta ja reissuilta. Mutta miksi mennä hyvää vaihtamaan, jos se palvelee yhä ja on osa historiaamme.
Minulle on myös tärkeää, että lakanat ja pyyhkeet viikataan tietyllä tavalla ja niillä on omat paikkansa kaappiemme maailmankaikkeudessa. Lakanoita valitessa haluan harmonisen petauksen ja parilleen olevat liinavaatteet. Asioilla on suunnattoman paljon merkitystä.
Moni on ollut kateellinen siitä, kun olen kertonut meillä käyvän siivoojan. Voi olkaa ihan huoletta vaikka kuinka kateellisena, ei tämän huushollin siivoaminen sillä lopu. Mikäli meillä käy kerran kahdessa viikossa tai nyt vielä harvemmin joku huushollaamassa pari kolme tuntia, se on vain rikka rokassa. Se on muka sitä laatuaikaa itselle, perheelle ja parisuhteelle. Sen on tarkoitus auttaa jaksamaan meidän repaleista arkeamme, tukemaan vanhempia. Antamaan aikaa yhdessäololle ja lapsille. Näin ollen tavoitteena on hyödyntää se aika vaikka autolla ajelemiseen perheen kesken, ulkoiluun, liikuntaan, metsäretkeen, kyläilyyn mummulla ja papalla tai pihatöihin, sillä emme voi kauheasti muuta kodin ulkopuolella tehdä. Mikäli meillä siivottaisiin vain kerran kahdesti kuussa ja ammattilaisen tekemänä, kaatuisi kaikki taatusti päälle. Kuusihenkinen perhe, kolme nelijalkaista. Ovet jatkuvasti avoinna koko laumalle, pihalla aina jokin projekti meneillään. Talon takana on myös multaiset pellot ja vesiojat, joissa koirat viihtyvät. Nämä kun lasketaan yhteen, niin imuria saa laulattaa joka päivä ja moppikin voi heilua tiheästi. Eli vieläkö tuntuu kateutta, siitä että olen saanut siivoojan tähän oravanpyörään edes hetkittäin? Mikäli tuntuu, niin silloin kateus on ihan oikeutettua. Ja tunnenhan minäkin jatkuvasti kateutta terveistä lapsista ja siitä huolettomasta vanhemmuudesta. Minkäpä sitä ihminen kateustaipumuksilleen voi.

SIVELTELYÄ

Olemme harrasteneet koko perheen voimin siveltelyä eli maalaamista Mökömajassa. Eilen Verna sai päättää tulevan sisämaalin värin. Olin neidin kanssa ostoksilla ja soitimme samalla, josko toisimme maalin tullessa. Huutoäänestyksellä toivottiin turkoosia. Näinpä Verna sitten laskeskeli eri vaihtoehdoista entten tentten, entten tentten. Lopputuloskena vahva turkoosi oikeastaan sellainen petroolin värinen. Pasi ei oikein ymmärtänyt valintaamme, mutta naisväki oli tyytyväinen.
Iltasella saimme koko perheen voimin sivelleltyä suurimman takaseinän. Matto lattialle, muutama istuintyyny, tarjottavat keskelle ja oli aika aloittaa Mökömajan avajaiset. Kaveri tuli myös pirskeisiin mukaan. Oikeastaan illan mittaan kyseiselle majalle löytyi jos jonkilaista käyttötarkoitusta. Pasi oli jo hiukan kauhuissaan, sillä kuvitteli rakentavansa itselleen oman ulkohuoneen. Mutta kyllähän tuosta majasta on vaikka mihin. Tarvittaessa itselle ja ystäville Pakola, kun haluaa paeta pahaa maailmaa, perhettä tai muuta vastaavaa. Tarvittaessa Rentola, eli syviin venytyksiin, joogaan, mietiskelyyn, suitsukkeisiin ja rentouttavan musiikin kuunteluun. Taitola; kirjoittamiseen, maalaamiseen, käsitöihin. Tänään se on ollut minulle myös Lepola; kesken kukkapenkkien kitkemisen kömmin sinne lepäämään. Levitin lattialle istuintyynyt, päälle viltti ja raukeutta kehiin. Kas kummaa pian kainalossani olikin jo Reetta, Reetalla Reino ja jaloissamme Kaino. Väinö päivysti ulkopuolella. Mökömajassamme ei ole vielä ovea, joten katselimme pilvien liikehdintää avonaisesta oviaaukosta. Lattialla maatessa voi nähdä myös kauniin paneelikaton.
Verna ja Pasi ovat hakemassa meille sohvaa. Siveltelimme sillä aikaa päätyseinän. Maali loppui sille seinää ihan nappiin. Viimeinen sivellellään ilmeisesti valkoisella. Sopivasti urakkamme lopuksi saapui jälleen saekuuro, joten äkkiä taas kamppeet sisään ja sisustamaan. Nyt Reetta ja Fanny ovat siellä musiikkia kuunnellen elikoiden kanssa. Välillä he tanssivat sadetanssia terassilla kumppareissa. Kyllä me näytämme siveltelyvaatteissamme jälleen melko mökkiläisiltä.
Tessa on saanut ottaa jälleen uuden ison tytön askeleen. Hän halusi kampaajalle ja uudet hiukset. Mahdollistin sen, kunhan hän itse menee pyörällä ja maksaa. Hänen kuuluu myös itse kertoa mitä haluaa. Kyllä sitä vuoropuhelua piti pitkään kotona harjoitellakin. Neiti pomppi terassilla ja nauroi kuinka ihana tästä päivästä tuleekaan eikä yhtään jännitä. Lopputulokseen hän on todella tyytyväinen. Onneksi Fanny lähti mukaan rohkaisemaan, sillä yksin olisi ollut liika orpoa ja jännittävää. Näin on tuollainenkin maallinen itsenäistymiseen liittyvä askel otettu ja tavoite niiltä osin saavutettu. Reettakin suunnitteli, josko ottaisi hiuksiinsa jatkot. Kaljuhuumori kukki, kun neiti mietti laitettaisiinko ne kiinni liimalla vai tarralla.  Tänään lapsemme ovat olleet pääsääntöisesti lauhkeita ja rakastettavia. Yhdessä on ollut kiva puuhailla ja puhua tärkeitä. Tytöt keksivät leikkiä morsiamia valkoisilla verhoilla. Äiskäkin verhoihin verhottuna pihalla pyörähteli. Nyt minun roolini muuttuu papiksi. Kyllä tässä huushollissa saa olla muuntautumiskykyinen. Minäpä käyn vetämässä tuon papin roolin, sitten siirrymme muikkujen halstraukseen.

torstai 19. toukokuuta 2011

PROJEKTEJA JA YLLÄREITÄ

Viimeinkin sade piti parin kolmen tunnin tauon ja pääsimme pihalle. Reetta kaivoi innoissaan ja huokaili, että on se hyvä kun on aina jokin projekti menossa niin ei mene aika vain makaamiseen. Välillä neiti heilui haravanvarressa tai kuokan kanssa. Kaivoimme, kuokimme, kärräsimme, perkkasimme ja kitkimme.
Saimme positiivisen puhelun osastolta, kaikki oli niinkuin pitikin. Oman positiivisen sysäyksensä antoi tieto ensi viikon ohjelmasta. Sunnuntaina iltasella anestesiakelpoisuuden tarkistaminen ja verikokeet. Tarvittaessa trompparitankkaus. Aamulla lyppi ja selkälääke. Lypin tuloksia odotellessa meidät kotiutetaan, siis kenties jo maanantaina. Ihana ylläri, sillä olinkin jo ehtinyt miettiä kuinka pitkään meitä osastolla piinataan, ennenkuin vastaukset tulevat. Helsinki tekee sitten tarvittavat jatkosuunnitelmat vastausten tultua. Eli tiedämme nyt maanantaihin saakka paikkamme. Se on paljon jo se.
Fanny tuli koulusta polkupyörää taluttaen. Neiti kävelytti pyöräänsä silleen kippurassa. Toisessa kädessä oli mammalle ylläri. Innoissaan neiti avasi nyrkkinsä, joka oli täynnä kastematoja. Olin aivan innoissani ja otettu, kuinka ihana ylläri. Niille löytyi heti koti kärhöpenkistä. Fanny kaivoi tikulla niille avuksi onkaloita, jotta ne pääsivät heti maan sisään. Välillä piti miettiä kulkevatko kastemadot aina pystysuunnassa vai kulkevatko ne myös vaakasuunnassa? Ja kumpi on oikea pää?
Grillin asennuspuuhissa iskä löysi myös sammakon. Innoissani sen otin kiinni ja kannoin altaaseen. Siinä rytäkässä annoimme sille myös nimen Terttu. Torsti ja Terttu, nyt heillä on toisensa.
Pasi lähti jalkapalloilijalaumansa kanssa Kokkolaan turnaukseen. Fanny lähti myös mukaan. Näinpä Verna tuli roikkumaan kaulaani ja sanoi meidän nyt viettävän kolmestaan laatuaikaa. Mitä se muuten on? Iskä vain käski sellaista viettää.
Näinpä suljen koneen ja lähden tarkistamaan mikä projekti kamarissa vaatii rautalankaa.... Ettei mene ihan maatessa tämä aika.

TAKKUJA

Aamussamme on ollut paljon takkuja, takkuisuutta, solmuja. Nousin itse ylös kaikessa hiljaisuudessa yksin. Ainakaan silloin en havainnut takkuja vielä. Aamu on harmaa, todella kylmä ja vettä sataa kaatamalla. Pikkuhiljaa noita takkupalloja eli lapsiamme alkoi kömpimään ylös. Pahimmat takut tänään olivat Vernalla ja kunnon takku Tessalla. Syykin on ihan ymmärrettävä, mutta se takku ei pitäisi olla minun syyni. Vernalla on yleisurheilukisat ja Tessalla jalkapalloturnaus. Verna aikoi urheilla topissa ja löysissä housuissa. Piti olla kuulemma joustavaa... Monen äkinän jälkeen neiti suostui lisäämään pitkähihaista, sukkahousut ja ulkoiluvaatteet. Tessalla oli jälleen jalkapallovaatteisiin kuuluvat legginssit hukassa, koska äiti ei huolehdi mistään. Kaikki on aina muiden syytä, eikä mitään ruokaa tarvitse syödä jos ei halua. Evääksi neiti paahtoi leivän ja mietti sitten onko se kova vai pehmeä, kunhan tulee kentällä eväiden vuoro. Oli kumpi oli, mutta syyllinenhän on selvillä. Nyt vettä sataa todellakin kaatamalla ja lämpötila vain 6 astetta. Voin vain kuvitella vilunväreet ja kosteuden.
Aamu alkoi Reetan kohdalla verikokeilla. Nyt on opettaja huoneessa. Tarkoituksena on lähteä seuraamaan sitten Vernan kisoja. Eilisen päivän kokeiden perusteella neutrofiilit ovat hyvällä mallilla. Tänään kokeet kertovat voimmeko lopettaa kasvutekijäpiikin pistämisen ja onko maanantainen operaatio mahdollinen. Sellainen jännitysmomentti tällekin päivää. Lisää mutkaa matkaan saattaa tulla sillä, ettei kasvutekijäpiikkiä voi tänään vielä lopettaa. Sillä maahantuoja pystyy toimittamaan kyseistä tuotetta vasta huomiselle. Tälle päivää meillä ei ole enää ampullia. Hätäratkaisuna olenkin jo soitellut Reetan syöpäkamulle, josko saisi lainaan ettei tarvitse piikin vuoksi Ouluun ajella... Jännää, eikö.
Fanny aloitti aamunsa reippaasti puurolla ja natisematta. Ihanaa kokea tuollainenkin lapsi tälle päivää.
Eilen harrastimme matkailua Pasin ja Reetan kanssa. Ajelimme Pasin kotitalolle, iskän haudalle ja kylään Reetan kummille. Teki hyvää päästä välillä muuallekin. Iltasella teimme kotihommia. Itse olin jotenkin niin voimaton, etten jaksanut paljon muuta kuin perushommia ja saunomista. Pasi, Reetta ja Fanny puuhasivat Mökömajan parissa, ajoivat lautoja, sepeliä ja naputtelivat nauloja. Tällä hetkellä hommat seisoo täysin, sillä ulkona on niin paha koiranilma.
No niin, no niin, nyt tuli hoppu sinne urheilukentälle. Reetalta nimittäin loppui koulu, eiku menoksi.

Olemme nyt käyneet kentällä palelemassa. Kyllä oli kostean näköisiä kilpailijoita kentällinen. Luokkakaverit tulivat innolla moikkailemaan Reettaa. Eväät he söivät yhdessä kanttiinissa. Reetta muiden mukana. Teki Reetalle todella nannaa. Yksi pojista tosin osoitteli ja tuijotti kaljua sanoen, sehän on ihan kokonaan kalju. Niin, olisiko helpompaa olla puolikalju? Onneksi Reetta ei ollut moksiskaan moisesta. Yksi tyttö puolestaan kysyi, eikö Reettaa palele ilman hiuksia. Ihan hyvä kysymys, sillä karvapäilläkin näytti olevan kylmä. Vernan pituushyppyjä ehdimme todistamaan, ihan keveästi loikki neitimme. Kävimme eilen illalla harjoittelemassa, että tietää mistä on kyse. Tällä konstilla saimme paniikin aiheesta laukaistua. Huomenaamulla tosin on jännitettävänä vielä se hammaslääkäri.
Soittelin laboratorioon, halusin tietää tuloskia, jotta tiedän suunitella matkat ja mutkat tälle päivää. Arvojen perusteella ei tarvi mutkitella. Huojentavaa. Hemo 96, trompparit 121, leukkarit 8,2 ja ne jännitetyt neutrofiilit 4. Jes! Emme tarvitse enää piikkejä tänään. Niin tietty eihän sitä amatööriäiti päätä, mutta näin ajattelisin. Nyt siis odottelemme vain varmistusta osastolta.
Reetta keittää lohikeittoa. Märkä ja äkäinen kaksoissisko on myös kotiutunut. Hiukan on vielä takussa. Kauhulla odotamme Tessan kotiutumista, kuinka suuri takkukerä on kentällä ja turnauksessa kertynyt. Illalla Pasi lähtee laumaa kuljettamaan Kokkolaan turnaukseen. Sellainen luppopäivä siis tulossa, kellohan on vasta aamupäivässä ei edes yhtätoista.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

SAMANLAINEN

Eilinen oli kaikin puolin vaihteleva päivä. Illasta olimme koko perheellä koolla ja puuhastelimme ulkona ja sisällä. Ei siinä mitään ihmeempiä ja luksusta harrastettu. Illalla istuimme koko sakki Mökämajan keskeneräisellä terassilla croisantteja napostellen, tihkusateessa, kylpytakeissa, grillin savutessa vieressä. Jutustelimme niitä näitä. Änkesimme koko sakki samalle laholle penkille. Teimme erinäisiä suunnitelmia pihaprojektin suhteen. Suunnittelimme Mökömajan sisustusta, värimaailmaa. Tauluja. Annoimme mielikuvituksen laukkailla ja kuuntelimme toisiamme. Nauraen seurasimme kolmen karvatassun karavaania, kulkivat peräkkäin pitkin pihaa. Väinö kulkee kuin koira samassa laumassa.
Fanny totesi, että haluaa samanlaisen päivän tästäkin päivästä. Samanlainen. Mikäpäs siinä. Jälleen elämän sirkushuvit konkretisoituivat noinkin yksinkertaisiin seikkoihin. Moniko ajattelee, että lapsille riittää mittapuultaan noinkin vaatimattomat asiat.
Reetta huokaili, kuinka ihanaa oli päästä loppuviikoksi kotiin. Samalla hän mietti, ettei vaan mikään infektio iskisi. Huojentuneena selitin, ettei iske... Sillä nythän edellisestä hoitojaksosta on jo kulunut reilusti aikaa, omat arvot ovat lähteneet nousuun ja nimenomaan ne neutrofiilit eli puolustushippuset ovat hyvällä mallilla. Eihän siihen mikään infektio sovi. Olemme siis luottavaisin mielin.
Illalla Vernalle iski paniikki perjantaisesta hammaslääkäristä ja tulevista urheilukisoista. Neiti makasi huuli väpättäen ja kyyneleet roiskuen sängyssä. Olo oli todella lohduton. Reetta kömpi Vernan selän taakse, otti lähelle ja rauhoitti. Jonkin ajan kuluttua Reetta tuli luokseni ja kertoi Vernan nukahtaneen. Samalla Reetta sanoi kuinka hänellekin nousi kyyneleet silmiin toisen pahan mielen puolesta. Näinpä. Reetta sanoi ymmärtävänsä miltä minustakin  välillä tuntuu. Lapsemme, kuopuksemme ja vasta kahdeksan, kuinka paljon hän tietääkään.

tiistai 17. toukokuuta 2011

TEMPPERAMENTTI

Sitä meidän perheestä löytyy. Välillä olemme tempperamenttimme kanssa helisemässä. Niin omien kuin lastenkin. Mutta eikös ne omenat aika lähelle puusta putoa. Reetan kanssa nauroimmekin kotimatkalla, kuinka kukakin tempperamenttiaan käyttää ja mitä se aiheuttaa. Ainakin paljon meteliä ja pahaa siivoa.
Kuulin yhden häälahjaidean muuan kuukausi sitten. Nuorelleparille annetaan lahjaksi pino halpoja astioita. Jos tempperamentti kuohahtaa ja kaapin paikkoja haetaan astioita viskelemällä, niin siihen tarkoitukseenhan halvat lahja-astiat ovat mainio ratkaisu. Ei kannata heti nakella kalliimpia porsliineja ja keräilykuppeja. Ideana loistava. Olen säilönyt sen alitajuntaani. Sitten kun meillä alkaa tuo typyjen avioliittoputki niin ostan jokaiselle vakallisen astioita tuohon tarkoitukseen. Sillä uskon niitä tarvittavan.
Pasi tuossa tullessa muisteli minun kerrallista tempperamenttisuuspuuskaani. Se kohdistui perhekokoiseen ketsuppipurkkiin. Iskin sen pöytään sellaisella raivolla, että pohja irtosi. Ennenkuin  tajusin pohjan irronneen lähti käsi jo uuteen nousuun ja ketsupit sen mukana. Keittiö oli kuin teurastamo kattoa myöten. Ketsuppia kun roiskii kilon ympäri seiniä, lamppuja, kaakeleita, verhoja, kattoja, kaappeja, mattoja ja pöytiä niin se on näky. Kummasti paine korvissa laski ja veti nöyräksi, kun aloin kelaamaan mistä aloittaa. Päätin aloittaa siivousurakan vaaleista tapeteista. Hiukka niihinkin muistoja jäi, mutta enimmät sain pois.
Toinen kerta tulin kaupasta ostoksia käsissä ja hampaissa. Kannoin niska vääränä. Kassista putosi pussillinen tavaraa. Ajattelin niiden olevan ostamiani appelsiineja, mutta pussissa olikin kymmenisen purkkia jogurttia. Potkaisin pussin napakasti pois tieltä. No kaikki purkit hajosivat pöydän alle ja matolle. Sillä kertaa nöyristyin siivoamaan myös pöydänkannen alapuolen, tuolit ja pesemään matot.
Niin onko ukkokullallamme sitten tempperamenttia? Miten asian nyt hienotunteisesti muotoilisi, hiukan...
Sellaistaa laajaa, aineellista, kuluttavaa, hajottavaa, naurattavaa ja koomista. Enpä lähde erittelemään, kun en oikein osaa päättää mistä aloittaisin.

AMATÖÖRI

Tulipahan taas napautus ja pudotus maanpinnalle. Osastolla selvisi, että ne ovatkin neutrofiilit, eikä leukkarit joita seuraamme. Siis niiden kehityskaarta... Kolme kertaa yli kolmen tai kerran yli kymmenen. Ja minä amatööri olen seurannut ja pähkännyt leukkareita. Kyllä otti taas päästä, kuinka olenkin noin maatiainen. Onneksi osastolla on vaadittava ammattitaito, ettei mene amatöörin tietotaidon varaisesti. Kyllähän kaikki arvot ovat tärkeitä, mutta nuo määräävät kelpoisuuden lyppiin.
Nyt meillä on jälleen uudet selkeät suunnitelmat... Tämä viikko kasvatellaan arvoja, lyppi maanantaina. Tämänpäiväisten arvojen perusteella kaikkien pitäisi maanantaina olla riittävät, sillä kaikki arvot olivat nytkähtäneet selkeästi oikeisiin suuntiin. Tänään Reetalle tankattiin tromppareita pussillinen. Soittelimme iskänkin jo osastolle, kun saimme lähtöluvan. Viiden minuutin kuluttua lupa peruttiin, sillä päätettiinkin odottaa verenkuvan tulokset. Näinpä jos punasolujen tankkaustarvetta on niin tiputellaan samalla reissulla. Ihan loogista, mutta meleko niitti jälleen minun luonteelleni. Sillä lähtökuopat oli jo kaivettu ja jalka vippasi levottomasti. Eli jos olisi tankkailtu olisi aikataulu venähtänyt käytännössä neljästä seitsemään tunnilla. Mutta niinkuin arvaatte, eipä tankattu! Hemo 101, eli noussut! Jes!! Jälleen tajusimme, ettei kannata liika tiukkaa aikataulua laatia, kun se saattaa heilua hetkessä.
Osastolla oli paljon lapsia. Jotenkin ahdistavaa nähdä kaikkien pienten kohtalot, ainakin pätkät siitä. Mistä tätä syöpää oikein riittää, loputtomasti. Yhä vain, yhä vain. Lapsien viattomat kirkkaat silmät ja sisällä tappava tauti. Se on sellainen pysähdyttävä yhtälö. Epäoikeudenmukainen. Mutta tämä on tämänhetkistä arkeamme ja niin monen muunkin perheen.
Sairaalan jälkeen teimme pikashoppailun kaupungilla, ruokaa, tuliaispullat ja meikkejä tytöille. Tavoitteena on rauhoittaa minun ikioma meikkipussini vain minulle. Ostin kaikille omat nyssäkät, tuuheuttavaa miniripsaria ja muita mömmöjä. Äsken Reetta tuota ripsaria omaan kolmeen ripseensä laittoi ja ihmetteli, eikö tämä ollutkaan tuuheuttavaa? Vitsi, kuinka tuo huumori puski taas pintaan tuossakin  asiassa. Mutta oli kuulkaat kauniit kolme tuuheaa ripseä.
Kun asiaa taas uudelleen pähkäilen tajuan, että saammekin olla muutaman ylimääräisen kotipäivän. Ei haittaa pätkääkään, sillä nyt relaamme! Siis teemme tekemättömiä töitä ja relaamme tuon heiluvan lypin ajankohdan suhteen. Tsampadaa, tsampadaa. Olisiko aihetta jo grillibileisiin? Mökömajan avajaisiin? Tai ihan mihin vaan, maailma on täynnä mahdollisuuksia.

P.S. Fanny ja Pasi tuohustivat koko illan pihalla grillin kanssa. Tarkemmin kun vieressä seurasin tajusin Fannylla olevan sammakkosuoja- eli rakettisuojalasit silmillä. Tänään niitä tarvittiin savusukelluslaseina. Eipä valmistajat ole tajunneetkaan, mihin kaikkeen heidän lasit taipuu.
P.S.2. Paistoin jälleen pussillisen minicroisantteja. Pussissa luki, että niitä on 40 kappaletta. Laskin ne latoessani niitä pellille. Niitä olikin 41, hyvä kauppa. Kerroin asiasta lapsille. Siihen Verna hihkuen säntäsi sormet kippurallaan. Mikä näistä on se ylimääräinen, minä haluan syödä sen! Niin, mikä se oli justiin se ylimääräinen, kuka sen osaa kertoa.

maanantai 16. toukokuuta 2011

KUMPI

Kerroin huomisen tankkausreissusta ja suunnitelmista. Tytöt halusivat heti tietää kumpi jää, jos pitää jäädä? He halusivat vastauksia myös, katotaan nyt ei todellakaan riitä. Yritin ehdottaa, ettei kumpikaan ole jäämässä, mutta sekään ei rauhoittanut. Kumpi? Koulun jälkeen Tessakin ensimmäisenä kyseli Reetan veriarvot ja tankkauksentarpeen. Kyllä me olemme tiivis tiimi, jota syöpä sekoittaa. Olenkin huomannut yliampuvia kiukkupuuskia, turhia natinoita, eriarvoisuudesta vihoittelua, ikävää jokaisessa päivässä. Tämä on ollut tyyntä myrskyn edellä. Lapset tietävät, tuntevat ja aistivat tilanteen ja odottelun tuskan. Toki omakin nuppi kiristyy, kun haluaisi jo asioiden etenevän. Kaikki heijastuu kaikkeen. Myös tarkat kotiinpaluuajat piti laskeskella. Vernalla oli huoli, että hän joutuu jäämään yksin tunniksi kotiin, sillä muilla alkaa koulu tuntia aikaisemmin. Ratkaisuna ehdotin samaa matkaa muiden kanssa koululle, ole tunti pidempään. Lapset tarvitsevat selkeitä vastauksia ja ratkaisuja sellaisiin asioihin, joihin voimme vaikuttaa.
Kauppareissulle suuntasimme pitkästi iltapäivällä, vasta kun saimme kuulla montako henkeä on lähipäivinä ruokapöydässä. Samalla törmäsin muutamiin lukijoihimme. Todella ihanaa saada kommentteja ja tukea. Joskin sekin hämmentää, kuinka kaikki ovat reaaliajassa tietoisia missä mennään. Toisaalta, eipä tarvitse nykyisin aina puolitutuille aloittaa alusta kuulumisia. Pääsee suoraan märinäasteen huippuun! Sekin on hyvä, sillä en todellakaan pidättele. Jos on huoli päälimmäisenä ja itku herkässä, niin johan irtoaa ihan missä tahansa. Siitäkin on kiitelty, etten patoa... Tietty osa on sitä mieltä, että onko sitä kaikkea pakko jakaa. En todellakaan jaa kaikkea, mutta se mikä liittyy olennaisesti omaan ajatuksenjuoksuun, Reetan hoitoihin ja tähän tiiviiseen syöpäyhtälöön. Sen pyrin kirjoittamaan ulos.
Osa lukijoista sanoo, että käy päivittäin pelonsekaisin tuntein lukemassa kuulumiset. Mikäli pelonsekaisuus välittyy vieraillekin, niin voitte vain kuvitella mitä on elämä pelosta sekaisena? Sekopelkurina? Pelokkaana? Sekona? Kaikki muodot ja lieveilmiöt löytyy.
Kumpi? Mikäli huomenna on jäätävä ja joka tapauksessa tällä viikolla Ouluun olen lähdössä minä Reetan kanssa. Muiden mielestä on epistä, että olen aina Reetan luona. On myös laskeskeltu, että on äiskän vuoro. On epistä, etten ole kotona. On epistä, että joudumme olemaan paljon erillään. Tytöt haluaisivat, että minä jäisin ja iskä menisi. Sitten kun iskä menee neidit toivovat, että olisinkin minä mennyt, sillä iskän kanssa on kivempaa. Teemme sitten niin tai näin, niin aina menee väärinpäin. Mutta onhan tuo tuttu tunne jo menneiltäkin vuosilta, ei se yksistään syövän laukaisema asia ole. Mutta ole siinä sitten, niin äitinä kuin isänä.
Iltasaunassa Vernan kanssa olimme kahdestaan. Verna pesi kaurahunajasaippualla minun selkäni. Vaahtoon tunteiden tulkki piirsi sydämen. Verna halusi pestä myös hiukseni. Pesun jälkeen samainen neiti veteli selkääni lihasrelaksanttivoiteita. Ja nyt mamma on niin niin rento ja valmis yöpuulle. Tehosi. Siis kumpi tehosi? Relaksantti vai sauna? No se lapsen sanaton rakkaus!

P.S. Loppujen lopuksi sain/jouduin nukkumaan makkarissa ihan yksikseen. Pasin henki meni ahtaalle, koska yrttipohjaiset lihasrelaksanttini lievästi tuoksahtivat. Siinäpä ukkokulta otti jälleen tyynyn kainaloon ja vaihtoi kamaria. Ei siis ole tylsiä nämä meidän yöt...
P.S.2. Verna tuossa kyseli onko lihasrelaksantti sama kuin pieru? Tarkennuksena kerrottakoon, ei ole. Se oli sellainen  rentouttava yrttivoide.

IMBSIRAATIO

Reetalla on ollut tänään akvarellipäivä. Neiti on hakenut imbsiraatiota milloin mistäkin. On syntynyt maalauksia kukista, asetelmista, oksista, luonnosta. Välillä imbsiraatio on odotuttanut ja haetuttanut, mutta iskenyt sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta. Valtava tuo luomisen tuska. Tuskaa kuuluu silloinkin, jos haluttu tuotos ei vastaa sitä imbsiraatiota. Mutta sehän on taidetta ja siihen kuuluukin luomisen tuska.
Omat luovuuspuuskat ja inspiraatiot ovat tänään kohdistuneet imurointiin, jääkaapin suursiivoukseen, märinöiden kunteluun ja Mökömajan lasitukseen. Sitten tulikin sellainen tihkusade, että päädyimme sisäoleiluun.
Päivä meni oikeastaan puhelinta kytätessä, sillä soitto tuli kauhean myöhään osastolta. Riivattua tuommoinen odottaminen, en haluaisi yhtään ylimääräistä sellaista. Muutenkin niin monia seikkoja joudumme Reetan hoidossa odottamaan. Hoitojen vastetta, arvojen nousuja, ajan kulumista, hoitojen onnistumista, paranemista, siis kaikkea. Kaikkea odotetaan ja jännitetään. En siis haluaisi odottaa tuon lisäksi jotain puhelua, joka määrittää meidän koko huushollin päivän toiminnan. Mutta tähän on vain sopeuduttava ja nöyrästi odotettava. Kyllä se kasvattaa ja syö meikäläistä. Huomasin alitajuisen päänsäryn kolkuttelevan koko odotetun ajan. Kun puhelu tuli ja suunnitelmat selvisivät niin särky paukahti pintaan. Kivasti jyskyttää. Tietty tuo mauton kaurapuuropäiväkin on osatekijä.
Äsken skypetimme kaverin kanssa. Me kyllä kuulemme ja näemme hänet. Mutta meistä tulee vain kuva ja akuankka-ääni. Kummasti silti voimme keskustella, vaikkei yhteys ihan saletisti toimikaan. Hauskaa oli. Monesti vastaukset saamme jo ennen kuin kerkeämme kysyäkään. Tarkistimme heidän kissanpentunsakin kasvun, sillä läppäri kannettiin kissankoppaan. Me puolestaan haimme Väinönkin katsomaan kissanpentua. Tämäkin onnistui viittomalla, silleen silitystä ja kissa imitointia. Helppoa eikö vain, toisen puolesta eleestäkin tietää mitä meinaa. Ystävyyttä on takana lapsuudesta asti, joten ei siinä tarvitse aina turhia selitellä. Loput voi jo arvata.
Reetalla oli perjantaina ihanan hyvä mieli omista ystävistään. Kun tuplat kävivät pikaisesti siellä kaverinsa synttäreillä, he näkivät lähtiessä myös osan muista luokkakavereista. Kaikki olivat innoissan Reetan näkemisestä. Kysyinkin Reetalta, että ovatko ystävät kadonneet hiustenlähdön myötä. Tämähän oli Reetan pahin pelko kaljuuntumisesta. Mutta ei, kaikilla on Reettaa kova ikävä ilman hiuksiakin. Ihania lapsia, tosi ystäviä. Niitä me tarvitsemme, itse kukin.

SUUNNITELMA

Jälleen minulla on oma visio, suunnitelma tulevasta viikosta. Tein sen juuri, kun sain verikokeiden tulokset. Eli Oulusta ei todellakaan ole tullut ohjeita, mutta katsotaan kuinka nämä omat suunnitelmat osuu.
Visioni on seuraavanlainen;
Aamun arvot ovat trompparit 33, hemo 96, leukkarit 3,1 ja neutrofiilit 1,3.
Näistä teen johtopäätöksen, että selkeästi oikean suuntaista muutosta tapahtumassa, huh huh. Trompparit vaativat tankkausta, kenties tänään. Yleensä tankkausraja 30. Muut arvot riittävät. Tällä laskukaavalla jatkamme kasvutekijän pistämistä ainakin tänään ja huomenna. Lyppiin vaadittavat lukemat ovat leukkarit kerran yli 10 tai kolme kertaa yli kolmen. Trompparit vähintään 80. Neutrofiilit riittävät ja ovat hyvät. Eli odotamme tromppareiden omaa nousua ja pysymistä edes jollakin tasolla itsekseen. Mielestäni asiat korjautuvat ja olemme viimeinkin torstaina lypissä, jolloin keskiviikkona anestesiakelpoisuuden tarkistaminen ja sitä rataa.
Taisi olla sellainen tiedotusbläjäys, että osa putosi täysin. Nyt siis puhun teistä lukijoista, joiden elämässä nämä arvot ovat vain numeroita ja vilinää. Meille asianosaisille nämä ovat tärkeitä tunnuslukuja ja nämä saavat aikaan huojennusta.
Nyt minun ehkä pitää kuitenkin odottaa viileen rauhallisesti mitä osastolla tuumaavat. Kenties heillä on ihan omat visionsa ja mamma putoaa itse kuin leppäkeihäs ymmärtämättömänä ja huuli soikeena.

Vastauksen saimme viimein kello 14.45;
Trompparit tankataan huomenna aamusta. Kasvutekijä jatkuu vielä. Verenkuva otetaan päivittäin ja seurataan edellä mainittuja arvoja. Suunta oikea. Nyt odotellaan trompparien omaa tuotantoa. Eli tekisi mieli sanoa, mitäs minä sanoin... Onneksi ei tullut itselle mitään puskasta.

KAURAPUURON VÄRINEN AAMU

Sellainen samean vetinen, harmaa, mauton, mössö. Aamuni on sumuinen, uupunut, elämä niin keskeneräinen. Mieleni on myös keskeneräinen, levoton ja pinkeä. En tiedä mistä aloittaa. Taivaalta tihkuttaa sumuista vettä, ei sada vielä kunnolla. Luonto kieltämättä kaipaisi kunnon vesiruiskeen vihertyäkseen, herätäkseen. Ei siihen pienet tihkut auta. Minä taas tarvitsisin saavillisen kirkasta aurinkoa, valoa herätäkseni. Niin moni seikka on kotona levällään ja kesken. En tiedä mistä aloittaa, pitäisi nyt niin terästäytyä.
Eilisen vietimme Mökömaja-projektissa. Se etenee lupaavasti, kunpa pääsisimme siitä nauttimaankin. Tytöt leikkivät laumana naapurin lasten kanssa iltamyöhäiseen. Tytöillä oli kepparikisoja, talliprojekteja ja kivaa yhdessä. Illalla saimme kaivaa jo kärhöillemme istutuskuopan. Siis kärhöistähän tämä koko ajatus lähti... Nyt on mökki ja tellingit mitä vasten kiivetä.
Pitäisi ottaa verikokeet. Pitäisi toimittaa ne labraan. Pitäisi pakata. Pitäisi koota itsensä ja suunnitella seuraavia päiviä. Kaiken järjen mukaan arvojen pitäisi riittää operaatioihin tällä viikolla. Ainakin Reetta on hyväkuntoinen, aktiivinen ja ruoka on maistunut loistavasti. On aika hypätä suunnitelmissa eteenpäin. On aika kerätä kantti ja suunnata tarmo kohti sairaalajaksoja. Tämähän on olemassa oleva suunnitelma, mutta se on vain pitkittynyt. Eilen minulle valkeni kuinka olemme saaneet kotona tankata itseämme jaksaaksemme tulevan. Nyt meillä on siihen riittävät paukut. Olen henkisesti niin latautunut kuin ihminen voi olla. Ei asiat ja hoidot pitkittämällä ja viivyttelemällä kummene. Nyt on aika toimia. On aika ottaa vastaan rankat hoidot, uudet kantasolut ja toipumisprosessi. Kuinka selkeä visio ja selkeä päämäärä! Kaurapuuronmakuisesta aamustakin voi saada potkua jäsentelemällä omat ajatuskuviot uudelleen. Eikös kaurapuurolla ole tarkoitus tankata energiaa alkavaan päivään. Meillä kaurapuuro keitetään maitoon ja maustetaan suolalla, mitään pahempaa rangaistusta ei voi olla kuin veteen keitetty suolaton harmaa kaurapuuro. Reetta tosin korvaa aamupuurot keittämällä itselleen jauhelihakeittoa.  Ihmisen on tehtävä, mitä on tehtävä.

lauantai 14. toukokuuta 2011

PUHELINKURSSI

Puhelinkurssi suoritettu! Iskän ollessa reissussa tulikin uusi mutka matkaan. Kukas nyt kasvutekijäpiikin Reetalle pistää? Ei kait vain piikkikammoinen mamma? Eipä paljon vaihtoehtoja jäänyt, sillä Reetta ei itsekään oikein rentona taivu sitä kankkuunsa pistämään. Näin ollen tukeva istuma-asento, hermostutti ja huulet hiukka paniikista jo turposivat. Pelkkä ajatuskin huimasi. Soitto iskälle. Pasi selitti vaihe, piikki  ja ampulli kerrallaan homman etenemisen. Reetta hörisi pikkupaniikissa vieressä. Kädet vapisten sain ampullin tekaistua ja suljin puhelimen. Kylmän viileesti henkäisin syvään.. Pistin piikin lapselleni kuin vanha tekijä. Olin itsekin aivan äimänä ja hörisin, sillä säilyihän sekä minulla että Reetalla tajunta. Fanny tosin selän takana joutui oikaisemaan lattialle, kun alkoi pyörryttämään. Taas luuria korvaan ja intopiukkana puhelua iskälle. Ensimmäisenä Pasi kysyikin, pyörryinkö. Ha haa, jälleen on uusi sulka hattuun saatu. Olen todella ylpeä onnistumisestani. Niin myös Reetta. Pistin ihan yhtä hyvin kuulemma kuin isäkin!!! Eli tämä teoria todistaa taas sen, että kun on paikalla ja läsnä, niin pystyy ammentamaan niistäkin valmiukisia ilman että itse niitä käytännössä tekee.
Pieni askel muille, suuri minulle.
Olemme lasten kanssa saaneet siivottua huushollin, pyykättyä ja muksut ovat päivittäneet vaatekaappiensa sisältöjä. Paljon on taas pieneksi jääneitä kamppeita. Kun on neljä tyttöä niin on todella helppo kierrättää kamppeet kaapista toiseen. Kaikki mikä on käyttökelpoista hyödynnetään. Puhkikuluneet joutaa roskiin. Nyt pelailemme vuorotellen laivanupotusta, hauskaa ja vaatii nokkeluutta.
Meillä on visio siitä, että myöhemminkin tytöt voisivat hyödyntää toistensa vaatekaappeja. Eikös olekin monipuolinen ja halpa tapa hankkia monet erilaiset vaatteet. Mennä vaan systerin kaapille ja stailata. Ideana olisi, että kaikki ovat suurinpiirtein samankokoisia säihkysääriä. Lapset aikovat kasvattaa samankokoiset jalat kuin minulla. Näin me kaikki viisi voisimme hyödyntää samat korkkaritkin. Olisihan tietenkin upeaa, jos mamma mahtuisi lastensa farkkuihinkin, mutta enpä tiedä tuosta. Oisko se käytännöllistä, mikäli kaksi lasta mahtuisi yhtä aikaa yksiin mamman farkkuihin? Yksi lapsi kummassakin lahkeessa, eli kaksi lasta yhdellä iskulla. Nerokasta vaiko toivotonta?

perjantai 13. toukokuuta 2011

SEESTEISTÄ

Onpas levollista ja helppoa tämä oleminen. Pasille mahdollistui viikonloppuvierailu kaverin luona, uutta pikkumiestä katsomaan. Olen typyjen kanssa kotona. Ennenkin meillä oli silloin tällöin mahdollisuus omiin reissuihin, omiin ajatuksiin. Nyt ne ajat ovat olleet hakusessa yli puoli vuotta. Olemme olleet niin sidoksissa, krampissa. Tekee itse kullekin hyvää välillä saada etäisyyttä, latautua. Niin jäi Mökömaja tälle viikonlopulle kesken, mutta ehtiihän tuon.
Reetta sai verikokeiden perusteella olla kotona, ilman tankkauksia. Laboratorioon ajoimme yhdessä peräkärryn kanssa. Mikäli arvot ovat heikot palaamme kotiin. Mikä arvot riittävät jatkamme matkaa. Kuinka tärkeitä nuo nippelitiedot meidän päiväohjelmallemme ovat. Osasimme tulkita arvot oikein, joten pystyimme jatkamaan matkaamme. Autossa arvioimme tulevat koetulokset, nehän osui suht nappiin. Koulukaverilla oli synttärit, joissa Verna ja Reetta kävivät tunnin ennen muita vieraita. Ihana nähdä se into, kun pääsee tapaamaan kaveria. Vein typyjä myös ostoksille, täällä on kauppaviikonloppu. Ostokset tehtiin kaduilta tai liikkeiden käytävistä, silleen kaukana tungoksista. Kävimme katsomassa alle viikon ikäisiä kissanpentuja, haluaisimme ottaa itselle ehkä ainakin yhden lisää... Jos ei iskälle muistettaisi kertoa, se ihana riiviö vaan ilmestyisi elämäämme. Tykästyin sellaiseen savunharmaaseen pikkuiseen.
Elämä on tuntunut kaikin puolin jopa normaalilta, mitä nyt hiukan syyllisyys on välillä muistutellut. Kuinka voit ottaa noin lunkisti, vaikka lapsi on vakavasti sairas? Olen ennenkin kertonut, että kotona syöpä ei ole joka asiassa läsnä, päällimmäisenä. Elämme samalla tempolla, puuhaamme kotona kuta kuinkin samoja asioita kuin muutenkin. Emme kohtele Reettaa silkkihansikkain. Ihan yhtä lailla hänen kuuluu petata petinsä, siivota huoneensa. Osallistua kaikkeen mikä on hygienian puitteissa sallittua. Puutarhassa ja mullan kanssa otetaan iisisti, jätetään ne hommat muille. Mutta kuka kieltää maalaamasta Mökömajaa tai leikkimökkiä. Kissanhiekkaa ei saa mennä vaihtamaan, eikä vessoja pestä ilman hanskoja. Vaikka elämässä on monia rajoituksia, niin jokainen tekee mahdollisuuksiensa mukaan. Nääs emme asu hotellissa ja saa kaikkea valmiina.
Nyt tytöt katsovat dvd:tä, minä fiilistelen musiikin tahdissa koneella ja välillä lueskelen. Koirat ovat tietenkin jaloissani. Pasi on kaverin luona perillä ja laitellut kuvia pienestä "gorillanpoikasesta". Olemme toistemme elämässä kiinteästi puolin ja toisin vaikka etäisyyttä on satoja kilometrejä. Tänään sanoin Pasille puhelimessa yhden ennalta puhumattoman asian. Siihen Pasi totesi kokeneensa tuon tilanteen ja ajatuksen aikaisemminkin. Kerroinko minä sen vain ääneen. Päivällä möläytin vitsillä Mökömajan eteen laitettavista markiiseista. Meillä on liikkeen vanhat sellaiset tallessa. Pasi oli aikaisemmin juuri samaa ajatellut ja suunnitellut. Mutta onneksi tuo asia saa jäädä suunnittelu- ja vitsiasteelle. Ei tasan tule meidän takapihallemme. Näin viimeyönä unta yhdestä klinkkisestä parisuhteesta. Syistä ja seurauksista, kas kummaa se olikin heidän kohdallaan elettyä elämää. Kun kuulin alun asiasta, tiesin itse kertoa lopun. Hämmentävää. Eli kuultu ei tullut yllätyksenä.
Tällä hetkellä elämme syvästi , aidosti ja hengitämme keveästi. Meillä näyttää olevan hyvä olla, joten jatkamme näillä tunteilla niin kauan kuin mahdollista. Ei sen puoleen, kyllä typyt yhä nahistelee, minulla keittää ja huolia on, mutta nyt ne eivät ota ylivaltaa. Me relailemme... Tee sinäkin niin!

torstai 12. toukokuuta 2011

SEURAAVA PÄIVÄ

Eilinen vierähti reissussa. Lähdimme Ouluun tankkauksille kahdeltatoista ja palasimme illalla kymmeneltä. Täysi päivä. Trompparit olivat huippualhaalla ja hehoglobiini myös laskenut. Mutta niitähän saa pussista. Nyt olemme jälleen kotona. Omalla järjellä ajateltuna kasvattelemme arvoja ensi viikkoon saakka, josko sitten riittäisi lyppiin arvot. Näillä näkymin voimme jatkaa näiden projektiemme parissa kotona. Jopas onkin taas selkeää visiointia. Neiti sai punaa poskiin ja vauhti pysyi koko päivän huipussaan. Teki tiukkaa malttaa lähteä tankattavaksi, sillä oli juuri keppihevosen teko kesken. Tosin siitä saattaa tulla myös kameli, paas kattoo kuinka muotoutuu päivän aikana.
Oli hämmentävää käydä melkein parin viikon kotijakson jälkeen osastolla, siis minulla. Reettahan ei ole montakaan päivää ollut pois kuvioista. Vanhempia ja muksuja on kiva nähdä. Mutta se on myös raskas paikka kohdattavaksi. Puhuimme vanhempien kanssa ajan kulumisesta, jokaisen muksun omasta hoitokaaviosta, riskeistä, koskaan ei tiedä mitä huominen tuo. Miltä jatkuva laitoshoito tuntuu lapsesta, vanhemmista. Mitä erillään asuminen ja paine tekee parisuhteelle ja perheelle. Mitkä ovat niitä voimavaroja ja keinoja joiden avulla tästä yhtälöstä selvitään. Kuinka oma kehä pienenee mitättömäksi sairaalajaksoilla. Kuinka oma ajatusmaailma muuttuu painokelvottomaksi ja oudoksi. Nauroimmekin, ettei hoitohenkilökunnan kannata kaikkia sammakonristijäis-juttuja kuulla, sillä pian napsahtaa mammalle pidempi kakku laitosta. Mutta miten sitten jaksamme? Meillä itse kullakin on omat sammakkomme, jotka piristävät arkea. Niitä on pakko olla, ymmärrättekö. Tosin eiväthän kaikki niistä kirkkain silmin yhdessä lasten kanssa jaksa innostua, varsinkaan ääneen. Mutta minä olen ylittänyt sen kynnyksen aika päiviä sitten. Ilmeisesti minulla on vahva lapsenmaailmainen mielikuvitusmaailma, siitä on hyvä ammentaa potkua seuraavaankin päivään.
Mökömaja kehittyy lauta kerrallaan. Puhelimessa keskustelemme lasivaihtoehdoista, pinnoista ja nurkkalaudoista. Tietyt vaiheet voi kuvata ja lähettää kännykällä. Näin pysymme reaaliajassa tilanteen tasalla. Minulla olisi ideana saada turvekatto, jossa kasvaa erilaisia mehi- ja kivikkokasveja. Mutta riittääkö rakenteet moiselle kuormalle ja ymmärrys lasten suunnalta... Mutta olisihan se vähä hieno. Olisi kiva saada maja valmiiksi, jotta ehtisimme harrastaa siellä kimppamökötystä. Mökötettäisiin kerralla kaikki pois, ettei tarvitse muutamaan viikkoon kenenkään mököttää. Ideana taas loistava, mutta kauasko se kantaa?
Arjen komiikkaa aiheutti eilinen vessareissuni. Yleensä aina jokin elikko änkää mukaan. Eilen se oli Kaino. Näin ja tajusin vain vessapaperirullan vilahtamisen ovesta. Kaino nappasi sen suuhunsa ja juoksi pihalle. Ei auttanut mamman muuta kuin huudella paperiaaaa, tuokaa paperiaaa.
Tänään torstaina on Reetalla suunnitteilla koulunkäyntiä, puuhaa tallissa ja mukana oloa muissa projekteissa. Mummulla on kuulemma iso rasiallinen nappeja, sieltä pitää käydä valitsemassa sopivat kepparille silmiksi. Ehkäpä joudumme ostamaan isälle myös uusia sukkia, sillä keppareita on tehty pitkin kevättä. Kas kumma iskän sukkalaatikosta on aina löytynyt ylimääräinen ja sopiva sukka siihen tarkoitukseeen. Myös Mökömajan pinnoitteet ja sisustus pitää alkaa visioimaan. Kuultavaa vai peittävää, valkoista, ruskeaako vaiko vihreää? Illalla olemme siinäkin asiassa pidemmällä toivoakseni. Ensin pitää tuo timpurimme ja rakennusmiehemme saada ylös ja käyntiin.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

MÖKÖMAJA

Olemme saaneet olla kotona. Käynnissä on sen kymmenen erilaista projektia. Tunnin kuluttua toimittelen jälleen verikokeet laboratorioon, sitten voin alkaa jälleen hahmottamaan olemmeko Reetan kanssa osallisina kyseisissä projekteissa. Letkeetä, eikö vain. Voimme nostaa tuosta vain kytkintä, eipähän ehdi projektit puuduttaa.
Eilen Reetta kävi ostamassa purkillisen turkoosia maalia ja pensseleitä. Remonttikohteena oli leikkimökki. Reetta ja Fanny maalasivat seiniä ja pöydän. Yhdelle seinälle tekivät karsinan, jossa on keppihevoset rivissä. Seinällä komeilee hevostaulu. Ikkunareijästä myyvät ratsastustunteja. Kyseisessä reijässä oli aikaisemmin ihan oikea ikkuna. Kunnes Verna päätti perustaa kioskin ja iski kivellä ikkunat säpäleiksi. Näin saatiin avonainen ikkuna eli kioskinluukku.
Lähes yhtä nopeita meidän aikuistenkin ideat ovat. Etupihalta kun se lumi vei terassin ja kaiteet. Kaiteissa oli kiinni kärhöjä ja villiviiniä. Ongelmana oli mites ne nyt tuetaan. Terassi on korvattu uusilla laatoituksilla. Terassista jäi kierrätystavaraa, lautoja ja lankkuja. Näin ollen eilinen inspiraatio kehitti idean jolla kärhöille rakennetaan tukirakenteet takapihalle. Tukirakenteeksi tulee sellainen viistokattoinen mökki, vaja, miten sen sanoisikaan. Pasi ehdotti huvimajaa, mutta eipä meillä ole paljon huvejakaan. Näin ollen kun ajatellaan niin meillähän mökötetään ja kiukutellaan. Jospa siis rakennamme siihen tarkoitukseen olevan hökkelin. Näinpä päädyimme Mökömajaan, Mökölään. Eli ideana on se, että kun ei pistä tietylle paikalle liian suuria odotuksia niin jospa se sitten yllättääkin. Kun oikein mökötyttää, niin mennään mökkiin mököttämään. Mutta kukapa mökissä kauan mököttää, kun mökötys muuttuu huviksi, iloksi. Tarkoituksena on tuoda sinne levitettävä sohva, jossa voi yöpyä. Ulkopuolella jatkuu terassina ja grillilekin tulee tila. Siis sellainen Mökötyskeskus. Ja tämän rakennuksen seinustalle sitten istutamme köynnökset.
Eilen projektin tuoksinassa savustin kaksi isoa pussillista muikkuja. Vietimme siis oikein leirielämää ulkoruokinnassa. Reetta on herkutellut muikuilla useita kertoja päivässä. Toinen herkulliseksi osoittautunut ruoka on kanakeitto. Kanasuikaleita pitkässä liemessä. Mausteena kookos ja hunaja. Keiton kaverina äidin leipomaa leipää meetvurstilla. Pihassa on muuan muukin projeksti vielä hiukan vaiheessa. Mutta jospa ne siitä valmistuvat, jos niillä on tarkoitus valmistua. Mutta nyt otan tuon Reetan kiinni ja imaisen tarvittavat verinäytteet. Paas kattoo, mitä tämä päivä tullessaan tuo.

tiistai 10. toukokuuta 2011

JOKO OLET PARANTUNUT?

Sain eilen huolestuneen puhelun, joko olet parantunut? Aika laaja käsite ja vieläkin minulla on epäselvänä se, että mistä parantunut. Aamuni olen miettinyt asioita, joista oireilen, onko ne sitten parantumisia. Mikä on terveen ja sairaan mitta.
Olenko parantunut päänsärystä? Kiitos kysymästä tänään ei särje olleskaan, mutta en myöskään ole stressitilani huipulla. Ne kun kulkevat käsi kädessä.
Iskiaksesta? Kiitos kysymästä mukana on, pysyy ja vedättää.
Pelosta? Enpä ole siitäkään parantunut, se liplattaa sisälläni aaltoina.
Huolesta? Sama vastaus, kuin edellisessä.
Avuttomuudesta? Siitä en nähtävästi parane koskaan. Se on niin piinallinen riesa, ettei se anna rauhaa. On avutonta olla avuton. Täysin yllättävä sairaus, johon itsellä ei ole lääkkeitä, parannuskeinoja.
Toivosta? Toivon että, toivo jaksaa kulkea seuranamme koko ajan. Välillä toivo meinaa ottaa etäisyyttä, mutta käsittääkseni se tällaisissa taisteluissa tekeekin niin. Toivo on kuitenkin aina läsnä, välillä hiljaa taka-alalla mutta kuitenkin. Toivoa ei saa hukata.
Onnellisuudesta? Joo, siitä olen lähes tyystin parantunut. Ei anna merkkejä itsestään moniin tunteihin. Jopa päiviä vierähtää ilman oireita.
Uskosta? Mitä se pitää sisällään? Pakkohan tässä on lapsuudenuskon peruspilareihin uskoakin. Mutta miksi uskon varjolla toisille kuuluu tällaiset kärsimykset ja kokemukset. Vahvistaako se uskoa? Vai heikentääkö? Välillä en tiedä kuinka uskoisin, onko aihetta kiitokseen?
Alakulosta? Alakulo ja monttupäivät kuuluvat mielestäni sairauteni kuvaan. Mutta milloin on liika paljon monttuja.
Huumorista? Onnekseni se oirehtii päivittäin. Puskee pintaa pienistäkin rakosista. Ilman huumorin oireita tiemme olisi paljon kuoppaisempi. Sillä tiellä saattaisi olla jopa kelirikko. Mutta onneksi huumorilla höystettynä ajokelit säilyvät. Mitä nyt hiukka routinut on, mutta kierretään pahimmat montut ja alennetaan tilannenopeutta.
Syyllisyydestä? En ole parantunut, sillä omat tehdyt ja tekemättömät teot kumpuilevat alitajunnasta tasaisina syyllisyyspuuskina.
Epävarmuudesta? Mukana on voi hyvin ja vihertää.
Ristiriidoista? Sekin oireilee joka ikinen päivä.
Vihasta? Viha voi paksusti. Viha ruokkii vihaa. Kun on kaikkien vihan kohde, niin kyllähän omakin viha jaksaa hyvin.
Kateudesta? Inhoan omaa kateuttani. Miksi kateus muiden huolettomasta elämästä, terveistä lapsista on aina vain mukana. En pidä tästä oireesta ollenkaan. En ole koskaan muita kadehtinut, sillä yleensä kaikella on myös kääntöpuolensa, jota muut eivät näe. Kateus on raukkamaista, enkä haluaisi olla raukka ja kade.
Nälästä? Vaihtelee päivittäin. Välillä kotona olematon nälkä on tyhjiön täyttämistä, jollakin.
Rakkaudesta? Teininä luulin päätyväni vanhanapiikana Lintulan luostariin nunnaksi. Se olisi tällä hetkellä helppo rooli, luulisin. Ei tarvitsisi rakastaa lapsia, puolisoa, lemmikkejä ja itseäkään. Eikös se ole sellaista epäitsekästä rakkautta, kohdistettuna maallista konkreettista suurempiin asioihin. Rakkaus muuttaa koko ajan muotoaan. Toivottavasti en parane siitä koskaan. Rakkaus on erittäin hyvä asia. Mutta millaista rakkauteni on tänään. Rakkauteeni on säilötty tällä hetkellä kaikki nuo edellä mainitut oireet ja sairaudet. Eli rakkaus ei ole kevytkenkäistä, kuplivaa, kihelmöivää eikä helppoa. Rakkaus on tällä hetkellä vastuullista, aika piikkistä, satuttavaa, raakaa ja pohjatonta.

maanantai 9. toukokuuta 2011

NOUSUSSA

Paniikkiaamu verikokeiden osalta jälleen vallalla. Sain onneksi labravastaukset pikana, osasto ei vielä ole niitä diagnosonut. Mutta paniikilleni tuli hiukan huojennusta, sillä nousua aistittavissa. Leukkari 1,7, lauantaina 1. Hemo 95, lauantaina 93. Trompparit alle 70, tankkausraja kuitenkin 30 pinnassa. Neutrofiilit mitattavissa. Näin maalaisena tollona, äitinä ja laboranttina jäisimme kotiin arvoja kasvattelemaan. Kunpa lääkäritkin tulisisvat samaan tulokseen, kunpa ne vastaukset meillekin soitettaisiin. Kaiken loogisuuden mukaan arvot eivät ehdi tälle viikolle nousta lyppiin tarvittaviin lukemiin... Niihin on vielä matkaa.
Yö meni jälleen miettiesssä, lueskellessa, valvoessa, pyöriessä. Helpotti, kun sain nousta oikeasti ylös ja oli aamu. Saanpahan tehä oikeasti jotain, enkä vaan tappaa yöllistä, hidasta ja pimeää aikaa. Oikeasti kotimme tarvitsisi jälleen siivousta.
Eilen sammakkomme Torsti oli päivän hiljaa. Pelkäsimme sen muuttaneen muualle. Illalla Torsti aloitti jälleen tarinoinnin. Olimme riemuissamme, kaikkea sitä odottaakin. Jospa tänäänkin Torsti jutustelisi. Luvassa säätiedotuksen mukaan lämpöistä ja leppoista kevätsäätä. Kunhan saamme aamupalat nautittua, aika ulkoistaa itsemme nauttimaan keväästä.
Ulkopuoliset, monet ystävät ja tutut eivät kuulemma tajua puoliakaan kirjoittamastani tekstistä, koetuloksista. En minäkään niistä tiennyt puoli vuotta sitten mitään. Mutta tällä hetkellä ne ovat meille asianosaisille tärkeitä lukuja. Lapsemme ovat tilastoja ja lukemia. Niiden perusteella moni asia ratkaistaan, hoidoista päätetään, kotijaksoista puhutaan. Onneksi itse alkaa jo hahmottamaan tietyt tunnusmerkit, joita päivittäin tarkkaillaan. Eilinen nenäverenvuoto kertoi laskeneista tromppareista. Poskien väri kertoo hemoklobiinista. Toivon, että koittavat pian nekin ajat, ettei joka asiaa tarvitse tulkita. Lapsi saa olla aidosti lapsi, eikä keikkuva, kiikkuva, juokseva, laulava laboratorionäyte.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

TIRSAT

Uupumus yllätti, maallinen väsymys. Tulimme mummun ja papan luota. Kömmin suoraan sänkyyn viltin alle. Ajattelin tänään olevan siihen oikeuden ja mahdollisuuden. Viis siitä, kuinka nälkä kurnii lasten ja omissa suolissa. Sikiöasento ja naps olin kaukomailla... Kuulin, että Reetalla tuli verta nenästä, mutisin hoito-ohjeet. Kuulin kauanko tuli, mutta nukuin kuitenkin. Aliatajunta laskelmoi, ei vielä paha vuoto, jatkoin tirsoja. Kuulin kolinaa, lautasia, musiikkia, mutta tirsat sen kuin jatkuivat. Lopulta tunnin kuluttua sain levänneenä nousta suoraan ruokapöytään. Tarjolla pihvejä, makkaroita, uuniperunoita ja kasviksia. Mitä kaikkea minulla olisikaan jäänyt tirsojen aikana havainnoimatta, mikäli olisin tunkenut nuo tulpat. Tulpat ovat siis akuutteihin tappelutapauksiin ja turhiin narinoihin tarkoitettu. Silloin voin  mielenosoituksellisesti tunkea ne kuuloelimiini ja olla niinkuin en tietäisikään. Lapset jäivät siihen luuloon, että ne olivat Pasilta.
Lapsemme olivat oppineet jälleen uutta. Tarvitaan suurennuslasi, pahvimuki ja aurinko. Neitimme istuvat laatoituksilla juhlamekoissaan ja kärryyttävät pahvimukeihin reikiä. Onko tuo tarvittava taito? Pasi hihkuu onnessaan, joo minä opetin. Ehkä pitää vielä tarkentaa mitä kaikkea saa kokeilla ja missä. Mutta silmissä kiiluu onnistumisen ilo ja kokeilunhalu, siis antaa kärytä.
Nyt minun on aika pistää pyykkikone hyrräämään. On aika pestä pyykkiä, sillä huomenna tarvitaan ehkä jo matkalaukullinen.

ÄITINÄ

Äitinä on niin helppo olla, ei huolet paina ei rasitu polla!
Aamuni alkoi supinalla ja rapinalla. Sängyn viereen kokoontui lauma pörröpäitä, pussailemaan, halailemaan ja nuolemaan. Sain paljon erilaisia käsitöitä; tauluja, koruja, maljakon. Myös uuden ihanan vihkon, siliteltävän. Korvatulpat aiheuttivat hubaa, nyt voivat kuulemma huutaa ihan huoletta, kun äiti ei kuule mitään. Kaikki olivat hämillään, mitä korupaketin mallisesta paketista kuoriutui. Aamukahvin sain tekaterassilla aamuauringossa. Lisänä oli 8 paistettua  munaa, kaksi viipaletta ruisleipää. Olenko jotenkin munavajeinen munafriikki? Tein herkulliset munaleivät, jotka todellisuudessa meni parempiin suihin. Aamuun kuului myös mannekiininäytös. Korkkareita ja aamutakkeja. Vedin oman osuuteni takakiveyksillä avojaloin ja yöpaidassa. Ranka jumissa poseeraukset teki tiukkaa, mutta muuten täydellinen suoritus.
Nyt on jo otettu muutama matsi. Kärsivällisesti odotan tai ainakin yritän odottaa keittiön siistimistä, petien petaamista, aamupalan siivoamista ja muuta pientä hienosäätöä. Parhaillaan on menossa konsertti, johon liittyy olennaisesti lievä nahistelu. Laitanko nyt ne korvatulpat?
Korttien perusteella olen hauska, taiteellinen, nuorekas, hyvä kokki, pöhölö, mukava ja ihana äiti. Kuulemma paras! Siinäs huomasivat taas, ettei vaihamalla kummene, parhaan saivat. Luvassa on kuulemma hemmotelua, lisää munakkaita ja rentoutta...

lauantai 7. toukokuuta 2011

VÄSYNYT, MUTTA ONNELLINEN

Taksi kaarsi pihaan, peräpenkillä heilui ja huiskutteli iki-ihana kaljupäämme. Voi vitsi kuinka lujasti piti puristaa, halata ja rutistaa. Mieletön huojennus, kotona. Tunnevammaisia siskojaan Reetta yrittää opettaa halaamaan, rutistamaan kunnolla. Pikkuhiljaa alkaa käsiä kiertymään toistensa ympärille, rutistus alkaa näkymään ja kuulumaan. Kyllä tuo Reetta osaa kouluttaa koko porukan.
Reetta on niin siro ja hoikka. Olen laihtumisesta jopa huolisani. Kuulemma paino on pysynyt ennallaan, onko sitten pituutta tullut lisää. Mutta kun Reetta näyttää niin laihalta, sirpulalta. Reetta lohdutti minua, nyt mahdun paremmin teijän sänkyyn kun vien pienemmän tilan. Siinäpä ratkaisu siihenkin.
Se pääsiäisen näppy on mitä ilmeisemmin ollut koko episodin ja pahan aiheuttaja. Katsoin ja huolestuin. Pasi lohdutti, se on huomattavsti parempi kuin viikko sitten. Kait minun kuuluu se uskoa. Näytti niin isolta ja ontolta. Tuputtelin puuterimaista hoitoa ja toivoin, että näin on.
Reetalla oli minulle vaaleanvihreä pallomainen paketti. Aikani kun sitä ihoteipeistä kuorin paljastui vihreä sisin. Viiden pallokerroksen jälkeen pääsin sisälle paketin ytimeen. Ihanat itsetehdyt korvikset. Muutama hento veeleanpunainen pieni helmi, yksi isompi kuulaan hopeinen. Hopeiset rangat, ihanat. Kiitos, rutistus ja pussaus. Iskä oli kuulemma sanonut, että nyt koko viikonloppu saa olla äitienpäivää. Mikäs tässä taas ollessa, äitinä. Ja niin palvottuna!

Väinö pyydysti ison myyrän. Miksi eläimet ovat lötköjä kuollessaan? Koska niiden ei enää tarvitse jännittää elämää.

KURNUTUSTA

Reetta soitti ihan tohkeissaan, pääseekin kotiin. Hoitaja oli perään asunnolle soitellut, kun päivystäjä oli papereiden perusteella päätöksesnä tehnyt. Hitsi miten ihana uutinen. On kuulkaas kevyt askel, nyt tarvisin ne balleriinat jalkaan kun tekis mieli pompahdella.
Kotona olevat muksut suuttuivat minulle, kun pakkasivat turhaan. Suuttuahan voi siitäkin, kun on tyhmät liikennejärjestelyt. Siitä, kun en koskaan, en siis ihan koskaan osta mitään, mitä he haluavat. Siitä, kun joudumme käymään eri liikkeissä, kun kaikkea ei saa samasta. Siitä, kun Tessalla on synttärirahaa. Tessa suuttui taas siitä, kun jalkapalloseuran höllöhousuja, tuulipukuja yms ei ollut saatavilla. Mallit vaihtuvat ja uudet tulevat reilun viikon kuluttua. Äitinhän se oli vika! Idiootti ja tyhmä, miksi en antanut ostaa kaksi viikkoa sitten kun vanhaa mallia oli vielä tarjolla.
Pasilta sain käskyn jälleen apteekkiin. Sain ihanan aikalisän lapsistani, sillä eihän tyhmempää paikkaa ole kuin apteekki. Menin tiskille ja tein tilaukseni. Kymmenen milligrammaa kärsivällisyyttä painokiloa kohden nestemäisessä muodossa. Ei kuulemma riitä, ainakin kaksikymmentä pitää olla, vastasi kuhmuikäisten lasten äiti, ystäväni farmaseutti. Näinpä ostin itselleni paketillisen korvatulppia. Ajattelin lahjoa itseäni niillä huomenna.
Viimein tuskaisen narisevan ostosreissun jälkeen palasimme kotiin. Fiilikset jatkuivat, kunnes Fanny aukaisi takaoven. Kurnutusta, kovaa ja jatkuvaa. Suihkulähdesammakkomme kurnutti meille. Siihen laukesi välittömästi eripura. Lapsista kuoriutui aitoja ja innostuneita, luomulapsia. Sammakkoa ei näy, mutta kurnutus jatkuu. Fannylla on trendikkäät korvikset, haavi, kumpparit ja suojalasit. Verna lonkkasee myös iskän isoissa saappaissa ja kirjavissa puutarhahanskoissa. Elikot  mielenkiinnolla seuraavat löytyykö vaiko eikö löydy. Mikä tuo ääni on ja kuka sen tekee. Onko se sammakko meidän tuomamme nuijapää, muutaman vuoden takaa? Täplä, Tipi, Lupu vai Hupu?  Onko se ihan oikeasti meidän sammakko? Olipa ihana, että se kurnutti! Moni asia laukesi saman tien ja unohtui. Äitikään ei enää ole niin tyhmä, kun kuuntelee korvat höröllään kurnutusta. Pitäiskö meidän pitää tänä iltana sammakonristiäiset?

Torsti, siitä tulee Torsti. Mutta muutama aiheeseen liittyvä kysymyskin pulpahti. Kuinka sen voi kastaa, jos emme saa sitä syliin? Entäs jos se onkin tyttö? Mistä tietää kumpi se on? Joko on uusia nuijapäitä? Torsti kurnuttaakin ikävää, se tarvii kuulemma ainakin kolme kaveria.

VOIMAANTUMISIA

Millainen on vahva ihminen. Äsken otin pikakelauksella tärkeät tunnusmerkit, voimaannuin jälleen vahvaksi kestämään tämän päivän. Tässäpä teillekin" heikoille" ihmisille muutama vinkki. Märisin noin vartin, kunnes ajattelin sen riittävän tälle päivää. Join huoneenlämpöistä vettä litran. Tessa keitti vahvat aamukahvit, join muutaman kupillisen. Paistoin kolme munaa, kummasti voimaannuin munavajeessani. Menin suihkuun, nuuskuttelin passeleita saippuoita. Päätin sävyttää hiukseni vahvalla violetilla. Joku mahonkinen juttu muistaakseni. Eikös violetti kuvasta vahvuutta. Sillä aikaa kun väri vaikutti kutreissani tein huushollin pikasiivouksen. Lapset kokosivat itsensä muuttumalla yhteistyökykyisiksi. Pakkasivat varulta kamppeensa, hommasivat elikoille varulta hoidon. Valistin ylleni vahvan ihmisen violettia. Eikös ne anna voimaa noin niinkuin ulkoisestikin. Eli tällä lyhyellä oppimäärällä päätin mennä tämän päivän askel kerrallaan tilanteiden mukaan.
Violetin vahvuuttani halusin korostaa myös balleriinoilla, jotka ostin viimeksi Oulusta. Ne ovat jostain kumman syystä hukassa. En löydä mistään vaikka kuinka haen. Tälle aamulle hukkasin silmälasinikin, ne nyt ovat yleensä ainakin kahdesti päiväsä hukassa, mutta nyt ne olivat aika pitkään. Ne löytyi pesuhuoneesta. Olen ostanut itselleni myös kissahuivin. Ihan kuin satoja Väinöjä pinkinliilalla pohjalla. Eikös tässä ole jo aika hyvät voimaantumisen eväät tulevalle päivälle. Nokka kohti aurinkoa ja katsotaan mistä itsemme löydämme.

OISPA

Oispa jo huominen. En sillä, että en malttaisi äitienpäivää odottaa,vaan se vaikuttaisi lasten käytökseen. Toivon ja ehdottelen huomisen harjoittelemista, mutta ei uppoa. Höh! Eikä! Aamu on alkanut nahistelulla, läpsimisellä, huudoilla, kiukulla. Siis kaikella sillä mikä ei kuulosta leppoisalta, seesteiseltä ja kauniilta. Varmaan eilisen juhlahumun uupumus vaivaa yhä. Verna kiukkuaa syödyistä croisanteista, väärästä kanavasta telekkarissa. Fanny oli joutunut väärään sänkyyn kun väärä ihminen oli oikeassa sängyssä, sehän kostautuu koko päiväksi. Tessa puolestaan on vuoden vanhempi, uhmakkaampi, murkumpi. Hän saa päättää ja määrätä mielestään niin telekkarikanavoista kuin istumapaikoista. Voi kunpa harjoittelisivat sitä huomista, minä tarvin aamukahvia ja hermoja.
Toivon, että unikin olisi maistunut. Eipä pahemmin ole nukuttanut. Olen ollut kiertolaisena koko yön. Kropan vuoksi, eilisen mässäämisen vuoksi ja alitajuntani vuoksi. Oli pitkä ja ärsyttävä yö. Olen niin malttamaton Reetan kotiinpääsystä. Mutta harmissani, jos ei pääsekään. Reetta soitteli illalla ensin kiukkuisan puhelun. Puhuin mitä puhuin, niin väärä aihe. En siis tiennyt mistä saan puhua. Puhelimessa on kuitenkin olennaista puhuminen. Jonkin aikaa tuppisuunakin kuuntelin, kunnes paukahti luuria korvaan. Neiti otti itsensä kanssa aikalisän ja soitteli uudestaan. Se puhelu oli huumorintajuinen, lämmin ja hauska. Sain jopa puhua. Höristen kertoili paljonko on minulle lahjoja tehnyt. Oli myös iskän ja sedän kanssa käynyt terassiravintolassa syömässä. Oli ollut ihan kiva päivä oikeastaan kunhan, sen aukaisi. Lahjoja on kuulemma kaksi jo kotona, ei muista missä ja yksi sairaalassa. Pitää ottaa mukaan jommasta kummasta päästä joka tapauksessa sitten kun kohtaamme. En vain jaksaisi lähteä tänään yhtikäs mihinkään. En jaksaisi pakata. En jaksaisi ajaa autolla. En jaksaisi organisoida lemmikkilaumaa hoitoon. Oispa ne aamuiset koetulokset kotiuttavat! Voi oispa.

Voi oispa lapseni saanut soittaa minulle toisenlaisen puhelun. Mutta ei. Oispa leukkarit nousseet eilisestä1,3:sta, mutta ei. Ne laskivat yhteen. Oispa crp laskenut alle 10 eilisestä 16:sta, mutta ei laski vain 12:sta.  Oispa tullut selvyys tähänkin päivään. Mutta ei, nyt odottelevat päivystävän lääkärin kiertoa. Milloin? Koska? Miksi? Oispa joku senkin kertonut. Eli tämän hetkisten tulosten puitteissa emme tiedä mitä seuraavaksi. Oisko kenelläkään helpompaa elämää elettäväksi? Voisin ottaa vaikka viikoksi lainaan. Märistä taas piti, toivoin että minulla olisi voimia koota itseni. Niitä yllättäin löytyi taas jostakin, kyllä tämä tästä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

ETTÄ SEMMOINEN REISSU

Ei se Reetta vielä tänäänkään kotiin pääse, harmi. Crp oli laskenut, muttei tarpeeksi. Nyt se oli 16. Trompparit pohjilla, tänään tankataan. Leukkarit sama kuin eilen, 1,3. Nekin pitäisi saada nousuun. Onhan ne nollasta jo noussutkin, mutta hitaasti. Yleiskunto on loistava, ruoka maistuu ja jaksaa pomottaa. Soittelin Reetan tämänpäiväiselle hoitajalle ja jauhoimme asiat seikkaperäisesti läpi. Reetta oli parhaillaan Pasin kanssa asunnolla, syömässä. Kaikki kotiutuslaput yms oli kirjoitettu valmiiksi, toiveikkaita ovat. Ensi tiistaina ei ole lyppiä, koska arvot eivät ehdi siihen mennessä tarpeeksi nousta. Kun arvot saadaan tietylle tasolle pitää olla 24 tuntia ilman kasvutekijää, jotta tulokset ovat oikeat. Kunpa nyt pääsisivät sieltä kotiin pistelemään noita kasvutekijäpiikkejä. Hoitaja käski meidän muun lauman pysytellä huomenna kotona, kunnes verikokeiden tulokset saadaan. Eli huominenkin on toiminnaltaan ihan auki. Pah!
Aamuni olen aloittanut ulkoistamalla itseni kaverin kanssa. Lähdimme markkinoille. Sieltä lähti pari kivaa tunikaa mukaan. Kivalta ne näyttivät hengareissa. Toinen päätyy välittömästi systerilleni, ei passannut elastisilla ruuduillaan ollenkaan minun tämänhetkiselle vartalotyypilleni. Ihan puistatti. Mutta onneksi systeri on oikeanlainen tuohon tunikaan. Tunikassa ei siis ole mitään vikaa, vaan äskeinen sisältö tökki.
Olemme tämän ystäväni kanssa samanhenkisiä, äänekkäitä ja hiukan toheloitakin. Jotenkin aina sattuu ja tapahtuu, kun olemme kahdestaan liikenteessä. Välillä siis liikumme ainoastaan vierailla paikkakunnilla yhdessä, juuri tuosta syystä. Milloin liukuovet aukeavat vääristä kohdin, milloin ääniefektit ovat hallitsemattomia, milloin ennalta tiedämme jo mitä tuleman pitää. Niinkuin tänään kännykkäostoillakin, aavistin pian näkeväni oivalluksen. Ja se näkyi.
Kun minua nyt juilii ja kolottelee, silloinhan vedellään relaksantteja voiteita myös nahkaan. Hain kerralla heti suurimman tuubin, on laajasti nahkaa. Ostin eräälle nimeltä mainitsemattomalle ystävälleni myös Hirudoid fortea, kun hän ei vielä itse sitä kehtaa käydä ostamassa. Kuulemma mummujen salvaa. Nyt tämä nimeltä mainitsematon ystävä voi kaikessa rauhassa nahkaansa sivellä, sillä jäiköhän apteekkihenkilökunta siihen luuloon, että minä sitä tarvitsen. Kun niin pinnalliset laskimotukkotulehdukset aiheuttavat verenkiertohäiriöitä... Että semmoinen muutaman tunnin reissu, kiva kun tuli tehtyä.
Mutta nyt minun on parasta alkaa suunnittelemaan kermavaahtojen pursotusta. Käsittääkseni synttärijuhlat alkavat tunnin ja 31 minuutin kuluttua. Tarjoiluista puheenollen, nekin menivät juuri hiukan uusiksi. Kun tulin kotiin, oli keittiöpyyhe lattialla ja kaksi syyllisen näköistä koiraa. Olin paistanut pinon minicroisantteja valmiiksi, mutta nyt ne olivat kadonneet. Ei murustakaan jäljellä, ne nimittäin olivat todella herkullisia...

SITRUUNARUOHOA

Kyllä se tuo eilinenkin aggressioni hellitti otettaan illan mittaan. Onko kaikki sitten psyykkistä, somaattista vaiko ihan somaa vain. Kaikella on yhteys. Olen edelleen lahoamassa, kroppa jumittaa, juilii, kourii ja vihloo. Mutta siinäpähän ilmoitelkoon olemassaolostaan. Minua vain jatkuvat omat krempat sieppaavat todella. Kyllä minä itse tiedän, että olen laiminlyönyt itseäni, mutta pitääkö siitä aina noin konkreettisesti muistuttaa. On vain hyväksyttävä, ettei sitä porskuteta samalla tahdilla kuin 20 vuotta sitten. Aika outoa, sillä tunnenhan olevani yhä vaihtelevasti 24-28-vuotias. Tietty peiliin katsominen kyllä palauttaa oikealle vuosikymmenelle.
Lopulta kun eilen olin aikani kärvistellyt, päätin relata. Lähdin siis saunaan. Avasin uuden sitruunaruoho-käsintehdynsaippuan. Sitä kun aikani imppasin, oli muuten pirteä tuoksu, niin johan vilahti sieraimen kautta aivolohkoon positiivinenkin efekti. Hymyilin itsekseni, imin tuoksua niin, hyvä ettei palaa irronnut. Saunoin pitkän kaavan mukaan Reinon kanssa. Minulla on korillinen erilaisia käsintehtyjä luonnonsaippuoita. Tuoksuissa löytyy mm ruusua, oliivia, tervaa, savea, kauraa, tyrniä, bambua, laventelia, kookosta, nyt myös tuota sitruunaruohoa. Sieltä voi nuuskaista tarvitsemansa tuoksun ja käyttää sitä. Myös typyt nuuskuttelevat. Sitrustuoksut ovat muutenkin lähellä minua, hajuvetenä, dödönä, makuina, huoneentuoksuina. Se vaan kolahtaa minulle. Saunan jälkeen villasukkia, hierovaatuolia, vällyjä ja niitä hitsin pillereitä. En haluaisi olla minkään lääkkeen kuluttaja, saati sitten suurkuluttaja. Mutta puhelimessa sanoivat sen olevan loistava kotihoito. Tessalle ostimme mango-saippuan. Lohdutuksena siitä, etten tehnyt mangojuustokakkua, vaan ostin niin paljon kaikkea mahdollista valmiina. Ostinpas muuten sitruunaleivoksiakin, taas se maku...
Omaan illan tunnelmaani eilen vaikutti myös Reetan kohonneet fiilikset. Olen niin hitsin tiukassa symbioosissa lapseni kanssa, vaikka en ole edes samassa tilassa. Imen niin kaiken itselleni. Illalla Reetta soitti minulle kymmeneltä. Olinkin jo nojatuolissa umpiunessa. Reetta ei saanut unta. Puhuimme jonkin aikaa, sitten annoin ohjeita puhelimitse ja tein itse samoin kotona. Mene vasemmalle kyljelle, kaiva tyyny sopivasti kaulakuoppaan. Vedä jalat hiukan koukkuun. Kädet posken tai tyynyn alle, silleen keveästi. Sulje silmät, hengitä syvään ja olet unessa. Taisi tehota, sillä lapseni haukoitteli ja toivotti saman tien hyvää yötä. Olisi vain halunnut olla kotona meidän kanssa, oli ikävä. Tiedän, tottakai tiedän. Niinhän me muutkin haluaisimme Reetan kotiin. Voi kunpa tämä alkanut päivä sen mahdollistaisi.

Tuoksusta tuli mieleen muutaman vuoden takainen Tessan oivallus. Tessa oli sairaana, pois koulusta ja mummun sylihoidossa. Illalla Tessa kaivautui minun kainalooni ja sanoi minun tuoksuvan ihan mummulle. Säpsähdin, minäkö tuoksun äidilleni ja vanhalle eläkeläiselle? Tajusin Tessan tarkoittavan tuttua ja turvallista tuoksua. Päätin äitiä asiasta informoida, koska viesti oli positiivinen. Kuitenkin ääneen ihmettelin, kuinka minä lievä kaksikymppinen voin muka tuoksua yli kuusikymppiselle? Siihen äitini sanoi, lapseni, et ole enää lievä kaksikymppinen vaan lähes nelikymppinen. Hitsi, että pysäytti!
Äiskä on saanut minut noin kolmikymppisenä, siitäpä ynnäätte...

torstai 5. toukokuuta 2011

LAHONA

Kyllä ihminen lahoo käsiin, kun ikää karttuu. Sieppaa todella tämä raahautuminen ja kipuilu. Se minun piikkiteoriani kaikui kuuroille korville. Ylivieskan päivystys aivan jumissa, Oulaskankaalle ohjasivat suoraan. Mua niin sieppaa. Mua sieppaa nyt justiin kaikki. Kurkkuun koskee, palelee, juilii, kolottaa, potuuttaa ja väsyttää. Lapset jaksavat höristä ilimanaikoisista asioista, kun minä olen niin lahona. Olen siis todella tyytymätön olotilaani, kaiken kukkuraksi lapsilla on kivaa keskenään. Sekin sieppaa. Miksei minulla ole enää koskaan kivaa yksin tai kenenkään kanssa. Pääsiäinenkin meni yhdellä ainoalla pääsiäisviestillä. Kiitos siitä rohkealle Leilalle! Enää kukaan ei uskalla mua munahuumorillakaan lähestyä. Olen ilmeisemmin niin käsiin lahonnut tapaus, ettei kukaan enää tiedä kuinka suhtautua. Pian napsahtaa päreiksi koko eukko. Sainpas taas sanottua, muttei auttanut pätkääkään. Nyt raaahaudun laiskana lihomaan ja lahomaan sohvalle.

TEORIASSA

Elämä on pelkkää teoriaa, tiedettä, organisointia. Tällä hetkellä Reetan kotiinpääsyn mahdollisuudet ovat teoreettiset, teoriassa mahdollista päästä käymään kotona äitienpäivän aikana. Crp on tänään 22, laskenut jälleen. Mutta riittääkö se huomiseen, teoriassa kyllä, teoriassa ei. Neiti kieltäytyy puhumasta, syömästä, juomasta. Eilen illalla unohtuneet teippien vaihdot, cvk:n juurien puhdistamiset eivät kiinnosta. Ei saa koskea. Neiti tietää kyllä teoriassakin, ettei se koskematta onnistu.
Minä olen yrittänyt läpi terveyskeskuksen puhelinvaihteeseen. Josko tähän hitsin iskiakseen pitäisi puuttua heti tänään, eikä viideskymmenespäivä. Kyllä voi tympäistä taas moinen raajarikkous. Minulla on teoria, haen piikin ja napsin kotona relaksantteja. Erittäin selkeä teoria, mutta tukeeko sitä tutkimukset. Son moro!

SAVOTTA

Tämän päivän tulevat urakat, hommat tuntuvat tällä hetkellä isolta savotalta. Toisaalta olen aina pitänyt isoista sovotoista, juhlien ja kemujen järjestämisestä. En vain tunne saavani itseäni käyntiin. Tai todellisuudessa käynnistyin tänäkin aamuna liian aikaisin, nyt olen jo urvahtamaisillaan. Takana on jo viisi tuntia tätä päivää, vaikka kello ei ole vielä kymmentäkään. Mutta kokoan tässä itseni urakkahommiin, kunhan viimeinenkin lapsi lähtee kouluun.
Reetta on soitellut minulle lyhyesti, äkäisesti ja naristen. Kyselin Pasiltakin, mikä on. Ei tiennyt sekään. Taisi pimu vain nousta väärällä jalalla. Onhan se epätietoisuus lapsellekin raastavaa, kun ei huomisesta tiedä. Pääseekö kotiin, mitkä on veriarvot, kauanko voi olla kotona? Paljon kysymyksiä. Vailla vastauksia. Niin mielelläni haluaisin antaa oikeita vastauksia ja lupauksia, jotka voin pitää. Mutta en voi. Minulla ei ole oikeita ja selkeitä vastauksia. Minullakin on muutama kysymys...
Siniset bileet tulossa, kuulemma. Kuinka mangopiltistä saa sinistä? Nimittäin neiti haluaisi sinisen juustokakun. Liina, servetit, mukit, booli, koristelut vielä sinisenä luonnistuu, mutta juustokakku? Tessaa jännittää suunnattomasti juhlat, odotuttaa. Vihjailin olevan aika paljon puuhaa ennen sitä. Siihen neiti ehdotti minulle nousemista huomenaamulla ylös jo kuudelta, että ehin kaiken. Lähinnä tarkoitin neidin omaa panosta. Kysyin onko porkkanapiirakka juustokakkuun verrattavissa, sillä siinäkin on juustoa pinnassa. Entä mokkaruudut? Ei kuulemma ole suklaabileet. Ajattelin isoa pellillistä kerralla, valmistuisi nopeammin. Paas katsoo, mitä ideatykki keksii koulupäivän aikana. Kivaa, että on välillä juhlaankin aihetta.
Iskias repii jälleen kankusta. Viimeksi iski tuplien synttäreitä laittaessa. Tessa toivoikin, etten taas saisi sitä koukkukohtausta, koska se on vaikeaa kestettävää kaikille. Totta. Syyn tiedän jälleen. Olin saappaisillaan pitkään eilen tuolla kylmässä vedessä ja suihkulähteessä. Pyöräilin myös pitkiä matkoja. Täällä oli hyytävä kevätsää. Vanahaa alkaa heti kolottamaan jostakin. Kropassa tuntuu kivasti myös haravoinnit, vedenkannot ja ulkoilut. Ne ovat kivoja kipuiluja ne. Mutta tuo iskiasjumi meinaa siepata. Se nyt taas tästä puuttui.
Aamuviideltä pakkasta oli vielä liki kolme astetta. Suihkulähteessä oli kauniita jääteoksia, lumpeissa ja reunakasveissa. Jotenkin koomista, että suihku senkuin pulputtaa ja vesi ympärillä vetää jäihin. Olisi ollut upea taideteos, mikäli suihkukin olisi jäätynyt kauniille kaarille. Mutta olisiko silloin myös pumppu leikannut kiinni, ehkäpä. Tekniikasta puheenollen, eilen unohdin jälleen yhden vivun vetäisemisen. Ja niinkuin lapset minua jatkuvasti asiasta muistuttelevat. Nimittäin auton käsijarru-vipu.
Ajoin auton talliin, kasasin kamppeet ja raahauduin niiden kanssa sisälle. Keittiön ikkunasta sitten huomasin auton tulleen tallista ihan itse ulos. Silleen puoliväliin ja peruuttamalla. Mitä ilmeisemmin vipua ei ollut nykäisty, ainakin tytöt tekivät diagnoosin. Onneksemme meillä on avonainen talli, ilman ovia. Pian auto tulisi oven läpi, jos olisi umpitalli. Outoa, kuinka joskus tapahtuu tuollaista. Pyöriikö maapallo joskus eri vauhdilla, vai mistä se johtuu. Lapset kyllä tiesivät heti vastauksen, se johtuu äidistä. Kerran olin tankaamassa autoa. Siinä tankatessa auto lähti vierimään, lapset sisällä. Minä venyin letkun kanssa perässä. Onneksi muita autoja ei ollut silloin tankilla, olisi pian rytissyt. Onneksi lapsilla leikkasi ja joku heistä ponkaisi vetämään vivusta. Kyllä minä tajuan asian kun on selkeä vastamaa, mutta pohojanmaallahan on aakeeta tasaista ja laakeeta.