TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 28. helmikuuta 2012

HUKASSA

Miten kaikki voikaan olla näin hukassa? Yksi äänekäs, suurensuuri ja liikkuva äitipersoona on ihan hukassa. Ihmettelen, missä mennään, mitä kuuluu ja mitä kyseinen persoona ajattelee. Sivusta seuraan tätä itseään hakevaa kummajaista. Sitten on yhdet housut hukassa, olleet jo totaalisen pitkään hukassa. Sellaiset todella kivat jokapaikan housut, jotka ovat olleet siis lähes joka paikassa mukana. Nyt ne ovat siis hukassa. Olen aamulla siivonnut vaatekaappinikin toiveissa löytää moiset, mutta ei. Mihin minä olen voinut housuni kadottaa? Onko Ukkokulta ne ominut, salaa jemmanut? Olenko ne lennosta jonnekin pudottanut ja tullut kotiin huomaamattani ilman housuja? Kaikkihan on periaatteessa mahdollista, yleensä se mahdotonkin. Pyykistäkään niitä ei ole vastaan tullut. Eli hämmästelen yhä, hukassa on ja pysyy.
Aamulla etsin paniikissa vaihteeksi lompakkoa. Muistini mukaan se oli mukana eilen uimahalliin mennessä. Sen jälkeen ei selkeää muistikuvaa. Aamulla autostakin haeskelin, enkä löytänyt. Nuo ilkeäkieliset lapset minulle vihjailivat, että soita siihen. Piti irvistellä, sillä hukattu rahapussi saattaa aiheuttaa jopa paniikkia... Ukkokulta löysi sen hansikaslokerosta kyseisestä ajopelistä, olin sen itse sinne hukannut. Toisaalta helpotti, toisaalta raivostutti, toisaalta nauratti. Eli se oli sittenkin autossa.
Rentouteni on hukassa. Hitsi kuinka edes hippusen sitä toivoisin löytäväni. Olemme lasten kanssa tehneet netissä persoonallisuustestejä, jotta osaisimme paremmin itseämme ja toisiamme tulkita. Testin mukaan olen "innostuva suunittelija". Parhaimmillaan: iloinen, idearikas ja monipuolinen. Huonoimmillaan: levoton, keskittymiskyvytön ja kärsimätön. Voiko kukaan yhtään arvata mitkä ominaisuudet ovat tällä kertaa vallalla? Eikös olekin todella, todella vaikea arvata.
Aamulla oli portaat hukassa, autokin osittain lumen alla hukassa ja kaikki muu mikä voi lumen alle peittyä on hukassa. Lunta pyrryyttää oikein kunnolla. Olen kahteen kertaan jo tälle päivälle polkuja pihaan tehnyt, mutta ihan ovat taas polut hukassa.
Löysin itseni kuitenkin omaishoitajille tarkoitetusta hemmottelusta. Minulle tehtiin käsihoito. Puhdistusta, kynsien muotoilua, hierontaa ja lopuksi oranssia kynsilakkaa. Sain yhdeltä herrasmieheltä tälle päivää todella tärkeän ohjeen: nyt on niin hienosti lakatut kynnet, ettei tänään voi tehdä lumitöitä, ei tiskata, ei siivota, eikä pyykätä. Ihan olen juuri samaa mieltä, täysin. Päätin luistaa kaikesta siis hyvällä omallatunnolla. Kauniilla lakatuilla oransseilla kynsilläni voin juuri ja juuri tietokonetta naputella.
Kun tuota asiaa Ukkokullalleni avasin, hän meinasi pakahtua nauruun. Olipa kuulemma taas aika paksu veto. Häneltäkin on hengenahdistuksen vuoksi kielletty ainakin viikoksi kuivausrummun tyhjennys, lumityöt ja siivoukset. Koska niissä hommissahan pölisee.
Tänään täällä on kampaajien koulutustilaisuus, johon tarvittiin hiusmalleja. Olin raukka eilen sielläkin tyrkyllä, ajattelin saada uusia tuulia kuontalooni. Niin olin siis tyrkyllä, eivät minua valinneet. Järkyttävää! Ja niinkuin minusta olisi hehkunut valtava lavasäteily juuri tänään. Kuinka olisin näytöksessä loistanutkaan, ollut hehkeä, innostava ja tyylikäs. Kauhein kolaus tietenkin oli se, että sinne valittiin siskoni ja ystäväni. Sielläpä nyt ovat ja minä kateellisena, hukassa ja katkerana notkun takuissani kotona. Tai olivatko hiukseni jo niin hienot, ettei ammattilaisilla olisi ollut uutta annettavaa. Sovitaan näin. Olinhan uimahallin jälkeen veivannut ne paplareilla loistavasti, hah!
Olen ostanut kaikenlaisia herkkuja pussillisen: tikkareita, poppareita ja muuta kivaa. Minulla ei ollut aikomustakaan antaa niitä tuosta vain tytöille. Niinpä lapset kehittivät liikeidean, he tienaavat ne itselleen. Jemmaavat herkkupäiväksi. Miltä kuulostaa tikkari, jonka saa vartin hieronnalla. Karkkiarasia irtoaa kahdenkymmenen minuutin päähieronnalla. Rullalla oleva laku vartin käsihieronnalla. Välillä taksana on kiltteys, siivous, tiskit jne. Poppareista Reetta on ollut 14 tuntia tappelematta, kapinoimatta ja hyväntuulinen. Reetta sai juuri ensimmäisen popparipaketin lunastettua, nyt hän ehdotti uuden tienaamista. Samoilla ehdoilla... Huijaanko yhdellä popparipussilla lapseni olemaan yhteistyökykyinen ja siedettävä. No huijaan, kuinka mielelläni huijaankaan. Mielestäni loistava diili! Eli en siis todellakaan ole hukassa tällä huijausfilosofiallani.
Nyt lähden ilkkumaan niille kampaajien käsittelyssä oleville ihmisille. Näyttämään taiteilijoille, minkä mahdollisuuden menettivätkään, kun eivät minua valinneet. Ei sen puoleen tänäänhän olen hiukan kärsimätön ja hiukan hukassa, joten se olisi ollut tämän päiväiselle luonteelleni tuskainen kokemus.

maanantai 27. helmikuuta 2012

IHANA EILINEN

Mutta palataanpas ihanaan eiliseen. Ulkona oli loistava sää. Menimme mummulan rantaan ja jokijäälle. Itse otin suunnan kauas lapsista, kauas metelistä, kauas kaikesta. Ärsytti tajuta, että vaikka kuinka koirien kanssa jäällä tarvoin, niin omat ajatukset tarpoo mukana. Siis ne ajatukset ja tunteet, jotka pyörittää, huokailututtaa, askarruttaa ja mietityttää. Onneksi paistoi aurinko, koirat nauttivat ja nautin minäkin.
Siinä samalla mietin tuota Reinon peuraperuna-ruokavaliota, kun Reino jäisiä hevosenkikkareita naposteli. Siinä meni sekin dieetti; hevosenpaskaa, laskiaispullaa ja croisantteja salaa yhden viikon aikana. Yhtä tarpomista moinen homma tuon riiviön kanssa.
Olemme koiralle myös homeopaattisia tippoja tulehdukseen antaneet. Sehän on taas sellainen sanahirviö, joka on vääntynyt jo vaikka miksi. Yhtenä iltana Fanny tuli purkin kanssa, aikoi homopaattisia tippoja tiputella. Välillä ne ovat homopatiaisia tai apaattisia. Eilen iskä näytti suu mutrussaan aivan homoapaattiselta. Reetta tosin mietti, ettei meillä ole homoja, miksi Reinolle sitten annetaan homotippoja. Voi veljet!
Saimme eilen yllättäin ulkoilukutsun toiseen "syöpäläisperheeseen". Lähdimme mielellämme. Mäenlaskua ja makkaranpaistoa. Minä kun olen nopea liikkeissäni ja tohelokin, niin olinpahan hukata silmälasini. Minulla on tapana pitää kaksia laseja (?), yhtä aikaa päässä. Siis luit ihan oikein. Molemmat ovat vahvuuksilla, tavalliset ja aurinkosellaiset. Eilen olin aurinkolaseissani ja survoin toisten lasien sangat pipon läpi, jotta pysyvät mukana. Tietenkin ensimmäinen laskuni pulkalla ohjautui suoraan hyppyrin kautta. Siinä lensi eukko ja pipo. Mutta perille pääsin kyllä. Onneksi toisilla välähti, että kadotin ne tavalliset lasinikin siinä ryttyytyksessä. Sieltähän ne löytyivät laskeutumispaikalta. Itse en varmaan olisi tajunnut asiaa pitkiin aikoihin, kun fiilistelin laskemisesta ja vauhdin hurmasta.
Verna heittäytyi tapansa mukaan puhumattomaksi ja liikkumattomaksi. Yritimme asiaa tiedustella, kunnes alkoi ihan vapisuttamaan. Pienellä olikin kylmä, eiku sisälle lämmittelemään. Niin neiti siitä kohmeestaan sulasi. Reetalta kun Vernan puhumisesta kyselin, Reetta vastasi, kyllä se jo nyökkäsi kaksi kertaa. Siis ihan normaalia Vernaa, mitäpä sitä turhaan jauhamaan. Pojat olivat saaneet neidin kikattamaan nipistelemällä. Illalla saunassa neidin kanssa asiasta keskustelin, niin hän ei ollut vastannut, koska en ollut osannut asiaa oikein kysyä. Palellut oli kuulemma koko ajan. Miten tuonkin osaisi taas oikein tulkita, rivien välistä lukea. Mutta loppu hyvin, lapsi on yhä sulana.
Illalla minäkin makasin lueskellen peittoihin kääriytyneenä. Meinasi viluttaa jokaista solua. Päätin viljahaudepusseilla itseni lämmittää. Kas kummaa, huomasin päätäni palelevan eniten. Ainakin ajattelin kylmyyden sieltä hohtavan. Näinpä käärin sitten naamani ympärille kääreitä ja otsalle läiskäisin yhden pussin. Sieltä sitten lehteäni tihrustin. Meinasi muuta sakkia hymyilyttää, kun minut omasta tilastani löysivät. Hyvä kun nokka hauteista pilkotti. Mutta lämpenin.
Päivä oli ihana, vauhdikas, samalla syvällinen ja viihdyttävä. Olimme yhteensä liki viisi tuntia ulkona. Johan maistui ruoka, sauna ja lepo. Koiratkin olivat koko reissun mukana, siinäpä saivat kuntokuurin, kun juoksivat liki kaikkien laskut ylös ja alas. Varsinkin Reino on sellainen huolehtija. Kaino on välillä kuin Verna, istuu hiljaa totisena, niska kenossa puhumatta. Sitten ampaisee haluamaansa kohteeseen silmät kiiluen. Kaino on sellainen hiippailija ja mietiskelijä. Se oli ihana eilinen.

Ukkolulta sai altaamme kenties toimimaan. Tiskikoneen ehjättyä. Olemme rööreihin mömmöjä laittaneet, välillä alkoi vedet palaamaan jo putkistakin takaisin. Usko on ollut välillä koetuksilla. Kenties yhtenä syynä on ollut putkien jäätyminen. Kuumaa vettä lorruuttamalla alkoivat pelittämään. On eri luksusta jälleen pestä tiskikoneella suurperheen astiavuoret.
Kuumasta vedestä juolahti mieleen Vernan tököttäminen eilen suihkussa. Mitään pesemistä ei tapahtunut, neiti rutisteli kainaloistaan vain saippuakuplia ja antoi veden virrata. Iskä selitti, että se on sama jos kaataisi kolikoita lattialle ja lattiakaivoon. Turhaan menee kallista kuumaa vettä, jos ei peseydy edes. Siihen tämä neiti sivalsi, etteihän kolikot mihinkään lattiakaivon raoista mahdu. Sen verran jälleen pulpahti. En tiedä ymmärsikö koko vertausta taaskaan, mutta saipahan vanhemmat huokaisemaan hartaasti.
Eteisessä on yksi ovista hinkannut mattoon. Aamulla mietimmekin, mitenköhän se noin. Tessalla se kyseinen ovi sitten putosi käteen. Saranasta oli joku vipunen katkennut ja se irtosi kokonaan. Näinpä minä lasten ja koirien kanssa sen lopullisesti saranoiltaan irrotin ja kannoin turvaan. Tai siis nyt me olemme turvassa, ettei se putoa kenenkään päälle. Tai tiedä nyt tuostakaan, paas kattoo miten käy ja kuka sen onnistuu kaatamaan. Mutta se eilinen oli kuitenkin ihana päivä.

JOTENKIN

Jotenkin taas kiristää, puristaa, ahdistaa ja pelottaa. Mistä moiset seikat kumpuavatkin alitajuntaan, napaten mukaansa. Toisaalta nämähän ovat monien seikkojen summia, jotka paakuuntuvat vain... Kyllähän minä sen tiedän. Nääs kun tuo alitajunta itsekseen jotenkin niitä asioita rullailee. Jotenkin todella selkeää, jotenkin raivostuttavaa. Jotenkin senkin tiedän, mutta ja kun. Jotenkin.
Reetan asiat ovat loistavasti, kerrassaan aurinkoisesti. Ei siis sen suhteen hätäpäivää. Neiti opiskelee luokkakavereiden kanssa parhaillaan Skypen kautta. Olotila on hyvä, iho on hyvä, ruokahalu on hyvä. Luonne on mikä on, hyvä kun on luonnetta.
Minua vain jotenkin rassaa tuleva ja aluillaan oleva viikko. Ensi viikkokin ja sitten sitä seuraavatkin. On taas sen sata muistettavaa asiaa, jotenkin tuntuu, etten voi millään kaikkea muistaa ja saada jotensakaan hoidettua. Keskiviikkona on Oulun keikka tulossa, sekin aiheuttaa alitajuntaan paakkuja. Ensi viikolla on taas Helsingin keikka. Lyp ja muuta hienosäätöä. Ainahan ne lypin tulokset pelottaa, pistää jännittämään. Niitähän taas sitten odotellaan pikkuhiljaa ja pätkittäin seuraavat viikot. Jotenkin olen niin tuohon kännykän kyttäämissen ja odottamiseen väsynyt. Jotenkin hermostunut. Jotenkin ahdistunut. Aina napsahtaa jokin uusi pelko, jostain alitajunnasta. En haluaisi muistella enää koko mennyttä kantasolusiirtoa, en tosiaankaan jaksaisi tämän paniikin ja jännittämisen kanssa useita vuosia. Se on inhottavaa kaivaa moinen tunne aina uudelleen esiin. Pistää pinteeseen ja odottelemaan. Jotenkin olen siihen pelon tunteeseen niin kyllästynyt, väsynyt. Kuulin muutama viikko sitten, että kontrolleja jatketaan kymmenisen vuotta siirrosta. Sitten onkin jo kaikki hormoonihoidot meneillään ja niin edespäin.
Haluaisin niin jo päästä leijumaan pysyvästi huojentuneeseen olotilaani, ilman akuuttia pelkoa ja jännitystä. Sillä olemme siihenkin pikkuhiljaa päässeet leijumaan, elämään osittain huojennusta todeksi. Jotenkin sitten tämä toinen todellisuus vain puskee leijunnan sekaan. Puuduttaen, sekoittaen, hämmentäen ja pelottaen.
Eilen en saanut unta illalla, ei minua sinänsä mikään erityinen valvotuttanut. Ei vain uni ottanut mukaansa. Aamulla nousin lukemaan 04.22, en niinkään pirteänä, mutta luinpahan kuitenkin. Minua ärsyttää olla uneton, vaikka luulisi että väsyttää. Olen viime aikoina nimittäin nukkunut kuin normaali ihminen. Siis niinkuin minä yleensä normaalisti nukun, siitä itseni normaaliudesta en mene takuuseen.
Olen siis aamun kireydessäni kippuroinut, kireää naamaa peilistä peilaillut. Olen lentolippuasioita sähköpostitse ja netissä hoidellut. Koulunkäyntiä tällä viikolla suunnitellut. Monista asioista erinäisiä tahoja informoinut, selitellyt, organisoinut. Muiden puolesta jännittänyt, toisten puolesta pelännyt. Kun olotila lähtee lipsumaan, niin sitä kovin helposti nappaa muidenkin reppuja kantaakseen. Toisaalta onhan meidänkin repuilla ollut kantajia, miksikäs ei. Olen myös esikoiseni (kuulemma) esimurkkuikää kuunnellut, kapinointia katsellut. Ei paljon lohduta, kun kireys on rajuimmillaan, tieto siitä että se onkin vasta esikoisen esimurkkuikä. Sillä sehän kerrotaan neljällä tulevina vuosina. Voi vitsi, kuinka voin kuvitellakaan sen kireysmomentin, jossa silloin vingumme. Aaaah!
Nyt Reetta kokkaa lounasta, mutta uhmakkaana kippuroi. Iskä on muutama viikko sitten kyseenalaistanut kanafilesuikaleiden kypsyysasteen... Nälissään neiti veti jälleen siitä narusta, haukkuu minua ja papattaa. Ei pitäisi minulle kuulua, muuta kun kuuluu ja tuntuu, paukkuu, räiskyy ja natisee. Eilenkin neiti pulttasi järkyttävällä raivolla, mutta kummasti mieli muuttui kun suostui syömään. Täydellä vatsalla pystyi asialle jo nauramaan.
Reettaa on myös itkettänyt jotenkin turhan usein. Teatraalisesti volisututtanut. Pitäisikö olla huolissaan, antaa periksi aina vain enemmän, pitää itse pintansa, ottaa kainaloon ja antaa itkeä jos itkettää. Mutta miksi itkulla yritetään saada asiat haluamalleen tolalle. Sympatioihin kieritettyä. Vaan enkö minä omassa kipristelyssäni tajua itkun tehoa. Itkun syytä, aiheuttajaa. Onko edes selkeää syytä olemassa, vai onko se jotenkin lapsen huomionhakuisuutta. Jotenkin tuo on jälleen vaikea saada selville. Syyt ja seuraukset. Mikä johtuu mistäkin ja miksi. Olen yrittänyt asiaa kysyä, mutta draamakuningatar katsoo jotenkin hitaasti ja jättää vastaamatta. Mitäpäs jos itsekin vetäisin tuosta itkuvivusta, sillä enhän ole pitkiin aikoihin vuolaasti volissut. Josko jotenkin omatkin patoutumat avautuisivat ja vyöryisivät sitä kautta viemäreihin. Tai ainakin kauluksiin.
Jotenkin nyt alkaa tuntumaan, että voisin vaihtaa levyä, kääntää positiivisemman pyörimään. Ajattelin päästellä heti kaikki paakut aamutuimaan, sielua kaivertamasta. Jotenkin taas moisen vuodatuksen jälkeen tuntuu paremmalta. Jotenkin tuo aurinkokin paistaa kirkkaammin, hivuttautuen alitajunnan rakosesta, sielun sopukoihin...
Jotenkin vaikuttaa, että tässä päivässä on paljon hyvääkin. (Syvä huokaus).

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

PAISTEESSA IMUROIDEN

Sunnuntai valkenee kauniina valkoisena, auringonsäteet leikittelevät hankien kanssa. Loistava ulkoilusää tulossa, pakkasta juuri passelisti. Jahka tästä saamme rivimme koottua, niin jalkaudumme elikoiden kanssa mäenlaskuun ja jokijäälle.
Aamupalaksi lättyjä, isoja ja pieniä, hillolla ja sokerilla. Naamat rasvasta kiiltäen, silmät loistaen. Terveellisyydestä ja siististä keittiöstä ei tietoakaan, mutta antaa lasten paistaa. Paistaahan tuo aurinkokin.
Olemme vaihteeksi imuroineet. Tuo paiste ikkunoista paljastaa uskomattomat määrät hiukkasia ja suoranaisia pölypalleroita. Ihan ikiomia villakoiria. Niitä juoksentelee pitkin nurkkia. Fanny on ollut todella reipas, imuroinut kolmesti jo tälle viikkoa. Olen minäkin muutaman kerran imuria heiluttanut ja äsken Pasikin sai aikaan sirpaleita imuroitavaksi saakka. Eli imuri kuuluu jokaiseen päiväämme. Milloin useammankin kerran päivässä, milloin vedetään kiireessä rikkaimurilla.
Äsken Fanny teki imuroidessaan oivalluksen rasvaimusta. Minut, jostain kumman syystä valitsi kohteekseen. Yökkäreideni läpi imuroi tuota vatsanseutua, niin että lätinä kävi. Samalla imuroitiin iskänkin vatsa. Pieni yritti imeskellä olemattomia rasvoja omastakin vatsastaan. En tiedä montako kiloa minulta lähti, kun en ole vielä ehtinyt housuihini survoutua, toiveissa ainakin kahdeksan kadotettua rasvakiloa... Mistähän neiti moisen idean sai, oliko telkkarista katsonut jonkin ajankohtaisen ohjelman. Yllättävän laaja tuo lasten tietopankki, mitä kaikkea tarpeetonta sieltä löytyykään, niin kuin tuo rasvaimu.
Eilen illalla kävimme systereiden ja muksulauman kanssa katsomassa baletin. Hämmentävän nautittava kokemus. Balettitanssijoiden kohdalla ei rasvaimuja varmaan harkita, suorastaan liika laihojakin. Onko ihminen kaunis, kun jokainen rangan osanen näkyy, pullottaa terävänä. Olimme eturivissä ja saimme tuntea jopa tanssijoiden tuulenväreet ja hengityksen. Toki me äiskinä ilolla seurasimme miestanssijoiden  lihasten pinkeyttä ja kulmikkuutta tiukkojen trikoiden alta. Onneksi olimme eturivissä, kaulat kenossa henkäilimme. Reetta istui koko esityksen ajan serkkutytön sylissä kaulakkain, näytti nauttivan. Tessa jäi siinä loppukahakoissa kotiin, koska tyhmä äiti ei antanut mitään ruokaa. Eikä myöskään lähtenyt grilliltä erikseen hampurilaista ostamaan. Onhan se järkyttävää, kuinka äiti kuihduttaa lapsensa antamatta ruokaa. Mutta eipähän tarvitse sitten rasvaimujakaan, kun on valmiiksi laiha ja rasvaton. Tiedoksi vaan, kyllä meilllä jääkaapissa ruokaa oli, mutta kaikki oli justiin sitä väärää ja tyhmää.
Toki lapsemme ovat paisteesta huolimatta ottaneet yhteen muutamasta olemattomasta ja tuiki tärkeästäkin seikasta. Kuten paistinpannusta, eriarvoisuudesta, broilerinkoivista, tortelliineista, croisanteista ja mehutölkistä.
Illalla Reetta jälleen itki katkerasti sitä, kuinka Tessa häntä inhoaa. Tessa osaa kyllä uhmakkaan monisanaisesti asiat ilmaista ja sopivasti vääristää. Loistavasti heittää oman uhmansa muiden pahaksi mieleksi. Onneksi Ukkokulta oli tällä kertaa erotuomarina, lohdutti itkevää, sai pyytämään anteeksi, sovitteli, piti sylissä ja kuunteli. Reettakin osaa kyllä teatraalisuudellaan vetää pisteet itselleen. Nyyhkyttää pitkään, vaikka tilanne on jo muuten unohdettu. Tessa ja Reetta ovat eniten samanlaisia, äitinsä tyttöjä. Ottavat yhteen raivokkaasti. Eli meidän kolmen symbioosi on aika räiskyvää, rasittavaa ja leimuavaa. Siitä kun saisi rankimman terän vaikka imuroitua sileämmäksi, niin varmaan muidenkin arki helpottuisi. Tai enpä tiedä, kyllä nuo muutkin osaavat olla isänsä lapsia... Tai mitä lie. Fanny on herkkä kuin mikä ja Vernaa ei rasita sitten niin mikään.
Iskä taas on mikä on, ankarasti hänkin yrittää opetella tuntemaan omia käyttäytymismallejaan.
Meillä ei siis ole kauhean tasaista, vaikka kuinka paistaa ja vaikka kuinka imuroidaan. Aina kertyy uutta traumapatoutumaa nurkkiin pyörimään. Itseni kanssa olen tänään jotenkin tuskaisen kärsimätön. Pitäisi yhtä jos toista, mutta kun ei saa oikeasta narusta napattua kiinni. Vähän niinkuin sirkuksen katossa ne kiikuissa keikkuvat akropaatit. Pitäisi hypätä, mutta samalla pitäisi saada siitä vastaan tulevasta kiikusta tukeva ote. Entäs jos ote ei pidä, hyppää huti tai turvaköydet eivät jaksa kantaa. Mihinkäs sitä sitten päätyy, jos turvaverkkokaan ei pidä...
Olipas jällen aivoitus. Pitäisiköhän ottaa tuo imuri esiin. Jos vaikka laittaisi imurin suulakkeen toiseen korvaan ja antaisi imeä, selventäisikö se takkupalloja aivoissa. Vai veisikö se aivot kokonaan mennessään. Tai veisikö se rasvat poskista, peilikuva olisikin sellainen lommoposki. Ihan yhtä fiksua ja paisteista loppupäivää teille kaikille!

lauantai 25. helmikuuta 2012

KANALINTUTEORIA

Mitenkäs minusta alkaa tuntua, että yhä useammalla ihmisellä on etsikkoaikansa. Ei se aina ikää katso, kunhan pistää haahuilemaan. Miettimään, punnitsemaan asioita, vertailemaan, muuten vain avaamaan ja pähkäämään. En tiedä onko moisella havainnolla mitään merkitystä, mutta suurin osa kenen kanssa olen asioita avannut, on naisia ja äitejä. Eihän tuolla asialla tietenkään ole mitään merkitystä, kunhan ohimennen ulos kirjoitin, eihän...
Valitettavan monella on taustalla jokin kriisi, vaikkapa nyt lapsen syöpä tai muu vakava sairaus. Kyllä se kuulkaas pistää miettimään, asioita itselleen avaamaan. Kuinka monella löytyy puolisosta moisessa prosessissa tuki ja turva. Niin kovin yleistä on myös tämä miehenpuolien simpukkateoria, kiinni on ja pysyy. Mitäpä tuota jauhamaan, antaa mennä vaan. Enkä todellakaan ajattele kaikkia yleistäen tai yksistään meidän tilannetta. Ainahan on ne prosentuaaliset poikkeavuudet, virhemarginaali olemassa. Onneksi.
Välillä itse koen olevani pihalla kuin lepakko tai muu kanalintu. Haahuilen ja havainnoin. Löydän koko ajan uusia oivalluksia, hyviäkin sellaisia, itselle tärkeitä havaintoja.
Meillä oli pitkästä aikaa yövieraita, ihanan normaalia. Kuinka hyvää on ottaa vastaan hiihtolomalaisia ja päästää sisälle kotiin. Heillä oli ihana valkoinen villakoiranpentu mukana. Kyllä meidän koirat näyttivät jättiläisiltä moisen sirpulan rinnalla. Reetasta ja tästä koirasta tuli heti bestikset. Jotenkin Reetan hiukset natsasi tosi hyvin villakoiran turkin kanssa.
Aamupalalla olin tyypilliseen tapaan lyhythihaisessani. Sitten tuli kuuma, voi kuinka tulikaan kuuma. Tai siis se oli koko ajan. Läähätin ja kuumuuttani tuskailin. Eräs nimeltä mainitsematon mieshenkilö vihjaili minulle vaihdevuositeoriasta. Silloin kilahti, minun vaihteistossani ei ole mitään vikaa. Pitää vaihtaa mies, jos tuollaista luulee. Minähän olen lievä kakskymppinen tai jotain siltä seudulta. Sanoin syyttävästi, että termostaatit ja lämpöasetukset ovat unohtuneet talviasteuksiin. Sitten minulle huomauteltiin, nythän on kuulemma talvi. Sisälämpömittari tuotiin lähelleni. Heti alkoivat numerot vilisemään, nousi asteet liki kolmella. Teinkin tästä loppujen lopuksi selkeän ja positiivisen oivalluksen. Olenkin vielä "kuumakimuli". En minä mikään ikäloppu ole, jos kerran mittaritkin värähtää läheisyydessäni.
Itse asiassa, pitäisikö minun tänään maalata taulu kanalinnuista ja lepakoista. Vai tyytyisinkö vain broilerinkoipiin, jotka odottaa paistamista. Illalla menemme meidän koko akkaporukalla katsomaan balettia, Lumikunningattaren kutsu. Salissa tuntui olevan todella hyvin tilaa, joten riskeeraamme sen verran tuon Reetan eristyksen suhteen. Saamme kuulemma valita mieleisen paikan viimeisenä salista, sen mukaan miten muut katsojat ovat asettuneet. Tai sitten voimme kiivetä ihan lehterille, muita pakoon. Sillä pitäähän meidän balleriinan päästä balettia näkemään ja kokemaan. Eikös niillä balleriinoilla ole sellaiset höyhenpuvut, nekinhän ovat kuin jotakin kanalintuja... Tuosta Reetta ei kyllä tykkäisi, kun noin asian kirjoitin.

torstai 23. helmikuuta 2012

MIKÄ MAA, MIKÄ VALUUTTA?

Maa, sehän on Suomi. Valuutta taitaa olla euro. Vitsi kuinka ihminen voi viheltää tyhjällä nupilla. Välillä, pitää ihan oikeasti jalkautua ja funtsia ihan noita perusasioita.
Eilisen vietin tasan tarkkaan Oulussa Reinon kanssa. Aina uusia huolia, mistä niitä putkahteleekin. Korvatulehdus ei asetu vaikka kuinka hoidetaan. Sauvabakteerit ovat niin jytyjä, ettei eläinlääketieteen antibiootit niihin pure. Resistantteja, pirulaiset. Hiiva on saatu pois, tärykalvot takaisin, sameat sellaiset. Nyt lisäksi uutta liuotinta ja hunajaa...siis sellaisessa tuubimuodossa. Itse lisäsin homeopatian tippoina. Hitto, onhan se kumma, jos ei parane. Ärsyttää, väsyttää, huolettaa ja muuta siinä rinnalla.
Tästä taas aasinsilta Reettaan, voiko nämä koiran korvassa olevat sauvabakteerit asettua ihmiseen. Olen asioita aikaisemmain jo kysellyt, kun testitulokset saimme. Lääkärit ainakin silloin päätään puistelivat, eivät tunteneet kyseisiä sauvoja. Ajattelen oman sielunrauhan ja monen muunkin asian vuoksi, ottaa asian uudelleen esille ensi viikolla. Eihän tuo neiti oirehtinut ole, muttei kyllä haluta riskeeratakaan. Helsingissäkin lemmikeistä kyselin ja sieltä sain vastauksen, ei haittaa, niillä on jo tuttu pöpökanta. Mutta kuuluuko tuohon perussettiin pöpöjä sauvabakteerit. Eli taas vilahti, mikä maa, mikä valuutta ja taas viheltää. Epätietoisuus rassaa.
Sitten rassaa tiskikone ja tiskiallas. Sellainen soppa, ettei tosikaan. Altaat täyttyi, tiskikone tyhjeni, altaat täyttyi, altaat tyhjeni, tiskikone täyttyi ja taas altaat täyttyi. Sitä rataa muutama päivä. Putkista ei löydy mitään syytä, mutta täyttyy, täyttyy. Ukko on kilimuillut katolla ja survonut erinäisiä putkia, josko siellä joku paineventtiili olisi jäässä. Olihan se, sitä on kuumalla vedellä sulateltu, tuloksetta. Tänään on putki katkaistu, kulmaa oikaistu ja takaisin liitetty. Minäkin kiipeilin rautasahan kanssa palotikkaita ja koirat yrittivät perässä. Naapuritkin oikein valot sammuttivat, että kehtasivat kunnolla ikkunassa tillottaa meidän puuhia. Tuloksena se, että taas täyttyy, ei vedä ja taas täyttyy. Yhtenä päivänä tiskikone ei lakannut tyhjentämästä, pumppasi vain ja korisi tyhjyyttään. Sammutin virran ja kannutolokulla vettä koneeseen nakkelin, ettei leikkaa kiinni. Yritin soittaa Ukkokultaa avuksi, sillä kone jyrisi ja jyrisi, vaikkei saanut virtaa. No osaanko minä siinä hätäpaniikissani lasten kännykkää käyttää, meinasin nakata jorpakkoon koko vehkeen. Omani oli Reetan ja koirien kanssa autossa, enkä voinut hakea, kun se kone meinasi leikata kiinni. Sitten meinasin minä leikata kiinni, kun se minkä koneeseen nakkelin nousi altaaseen. Altaat taas meinasivat tulla yltä. Kyllä sai mamma hikoilla, lapata vettä, juosta ja kantaa ees taas. Lopulta mies saapui ja nykäisi tiskikoneen töpselin allaskaapista irti pistorasiasta. Sitten rauhoittui. Mutta sitä vettä oli taas uudelleen tiskikoneessa ja altaat tyhjeni. Yläkaapista ohjekirjoja kaivettiin, ovetkin jäi sepposen selälleen. No meikä tietenkin vasemman olkapäänsä avonaiseen oveen käveli. Meinas tippua molemmat, olkapää ja kaapinovi. Reetta tuumasi, millähän tuota sulkapalloa meinaat pelata, no oikealla meinasin. Hajotin samaisena päivänä myös kahvinkeittimen osasen. Edellisenä päivänä laitoin uimahallissa avainta nilkkaan. Se lipesi ja avain numerolaatalla paukaisi nuppiluuhun. Sen tasan kaikki joutuivat kuulemaan. Volahdin hillittömästi. Koko viikko on ollut pöpperöisen takkuinen, vähän kaikessa ja mitä ihmeellisemmät asiat ovat vastustaneet. Että hubbalaheijaa!
Tänään olen kyennyt ottamaan iisimmin tai asiat eivät ole niin vastustaneet. Olemme ratkaisseet kertakäyttöastioilla kattaukset ja vähentäneet muutenkin astioiden määrää. Ihmeen vähällä tuota pärjäisi, jos haluaisi. Onhan tähänkin päivään muutama mutka mahtunut, mutta enää ei tunnu missään. Ei sitten missään tai pitäsikö tuntua? Enpä tiedä enää mistään mitään. Viis siitä vaikka lääkkeistä kapinoidaan, tarkalla ruokavaliolla oleva Reino on syönyt neljä laskiaispullaa ja pussillisen pipareita, yksi kenkä löytyi tienpenkalta Kainon jäljiltä, lapset tappelee, auto nykii minun ajaessani, lumi ei enää mahdu omalle pihalle, takapihalla on nivusiin saakka kinokset, leikkasin lapselleni vinon otsatukan, olen yhä tyhmä äiti, ahdistaa, kiuas vilkkuu, aikataulut kiristää, vastuu painaa, talvikengistä hajoaa vetoketjut, polvet menee puhki, olen housuni hukannut, ei ole aikaa inspiraatilolle, epätietoisuus risoo, pelot poukkoilee, huolet heiluttelee... Mutta ei tunnu missään, sillä nythän tiedän kuitenkin mikä maa, mikä valuutta. Nyt ruutaan hunajaa koirani korviin, vähäkö makiaa!

tiistai 21. helmikuuta 2012

PÖPPERÖÄ

Kylläpäs onkin unenpöpperöä silmissä, paksusti olemuksessa. Olen pikkuhiljaa palautunut siitä viikonlopun leijunnasta, kenties ihan hyväkin... Osasyy, erittäin vaikuttava sellainen, on tuo pöpperöinen keli. Pyryttää oikein kunnolla ja ei paljon eteensä näe. Ei sen puoleen runosuoni meinaa sykähdellä mitä oudoimmista aiheista. Riimipareja nakkelee koko lauma. Täysin julkaisukelvottomia ajatusvirtoja. Kenehen noista lapsista noin kieroutuneita onkaan tullut. Toivottavasti eivät koulussa riimittele kaikesta, mistä kotona riimitellään. Pian napsahtaa pitkä jälki-istunto. Jos näin käy, niin ymmärrystä ihmiset, ymmärrystä. Ne ovat minun lapsiani.
Koko viime yön olin unissani puhelinvastaajana, joku "koskelanvesku" soitteli jatkuvasti. En edes muista selvisikö asia koskaan, mutta soittopyyntöä soittopyynnön perään. Aina sama ääni ja puhelu loppui, ennenkuin sain asiaa selville. Toisaalta alitajunnasta puskee esiin, että soittopyyntö piti jättää yhdelle siskoistani... Enne, tämä on enne. Pitäiskö tähän huuhaaelämään lisätä vielä meedion kyvyt ja selvännäkemiset. Amorina olen aina silloin tällöin yrittänyt olla, raivoisin tuloksin. On mennyt välejä poikki ystävien kanssa, ainakin hetkellisesti. Mutta minkä sitä oivalluksilleen voi, kun loistavaa ideaa pukkaa, niin avaan suuni. Siis tuossa amorin asiassa. Rasittavaa. Ymmärrettävästi todella raivostuttavaa. Näin olenkin pyrkinyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olemaan sekaantumatta, vaikka kuinka juolahtaisi. Sillä ystävät ovat minulle tärkeitä, ei niitä halua menettää oman oivalluksen ja ideavirran takia. Tärkeä oivallus sinänsä, jota syvästi kunnioitan.
Sunnuntaina meillä oli kieroutunut yhtälö. Meikä naputteli koneella, sai ideoita, riimitteli, fiilisteli ja kuunteli musiikkia nupit kaakossa. Mitä teki Ukkokulta, hän leipoi karjalanpiirakoita lasten kanssa. Piirakkapulikan käyttötekniikka oli hakusessa, yritin sitäkin" ilmakitarana" esittää ja opastaa. Piti kuitenkin käydä juosten keittiössä pulikoimassa ja juosten takaisin koneelle. Oli nääs inspiraatio. Ensimmäinen piirakka, jonka Ukkokulta teki, sai aikaiseksi valtavan naurukouristelun. Siis aivan mieletön, ainutlaatuinen ja valtava. Taas juosten kävin heittämässä pikakurssin rypytystekniikasta. En minä mikään rypytysmestari ole, mutta olen sujuvasti nähnyt kuinka telekkarissa rypytetään, eli minähän osaan siis itsekin. Ihan oikeasti, osasin. Hyviä niistä tuli. Illan sitten istuin vaihteeksi koneella riimitellen ja piirakkaa mutustellen. Ei ehtinyt mamma sunnuntaina keittiöön lainkaan hääräämään. Tosin jossakin vaiheessa meinasi inspiraationi lamaantua, en siis osannut päättää kuinka sen kanavoisin. Menin sänkyyn peiton alle ja otin aikalisän. Muutaman muksun kanssa mietimme, miten tästä selvitään. Niin se aukesi ja taas mentiin ja lujaa.
Näen unta taulun aiheesta, "valvatin untuvapallosta". Tuo on ystävältä napattu mielikuva, sanaleikki. Se ei jätä rauhaan, vaan pyrkii ulos. Paas kattoo pääseekö, minkälaisena pallona pulpahtaa. Ärsyttää, kun ei osaa, niin ei osaa, vaikka kuinka on jalo idea.
Keittiössä oli aamulla kiitettävästi pöpperöä. Eilen teimme laskiaispullia. Tai siis muksut tekivät. Jotenkin siitä oli jäänyt kaikenlaista pöpperöä pitkin pöytiä. Kermavaahtoa ja hilloa. Oikeastaan niitä pullia piti riittää tällekin päivää, mutta niin ne katosivat eilen vahingossa parempiin suihin kaikki. Muuten yhteistyö tälle aamulle on ollut erittäin jouhevaa, ei minkäänlaisia luonnepöpperöitä. Ihanasti kasvatettuja lapsia ja hyväntuulisia kaikki. Kenehen lie tulleet...
Yksi pöpperöpää, eli Reetta noilla kiharoillaan varustettuna, sai huulensa äsken auki. Oli sellainen rajunpuolenen leikki Kainon kanssa, kyllä minä pikkaisen yritin rauhoitellakin, mutta... Sitten Kaino hyppäsi kuononsa alahuuleen ja huuli haavoittui. Valtavasti verta, mutta hetkessä se tyrehtyi. Noita Reetan hiuksia mielenkiinnolla seuraamme, mitäköhän niistä tulee. Tällä hetkellä pituutta on muutama sentti ja ne ovat täynnä kiharoita. Hikoillessa tai saunassa ne vetää oikein säkkäräksi tuoreen permanentin näköiseksi pöpperöksi. Välillä Reetta peilistä niitä hämmentyneenä katselee, kuinka näiden kanssa kuuluu toimia. Yleensähän luonnonkiharoita kadehditaan, mutta tiedän muutaman pörröpään, jotka ovat helisemässä kiharoidensa kanssa.
Eilen me kaikki muut saimme negatiiviset angiinaviljelyn tulokset. Iso helpotus. Eli Fanny on ainoa, kuka antoi positiivisen. Jännänä odottelin eilisen Helsingin kommentteja niistä Reetan keuhkokuvista. Siellä kun on ollut eilen kokous. Eilen ei kuulunut mitään, toivottavasti ei siis tänäänkään, ainakaan mitään yllättävää. Hitsi, että tuokin asia tulee aina unissakin esiin. Vaikka kuinka yrittää nukkua, niin unenpöpperössäkin miettii. Mutta tämähän on se vanhemman rooli ja naisen alitajunta. Ei siis ihme, jos vaikka aamulla onkin herätessään aivan rasittunut ja pää pyörällä. Eilen tuli myös seuraavan Helsingin keikan aikataulu ja lyppiaika. 7.3., eli sehän on taas pian ja kohta. Taas pitää organisoida ja jännittää. Pitää meidän käydä Oulussa ensi viikolla tässä välissä. Välillä minun unimaailmani on ollut niin vauhdikasta ja vilkasta, että olen aamulla herännyt huojentuneena, saan viimeinkin levätä. Siis olen levännyt paremmin valveilla kuin nukkuessa. Hurjimmillaan reissasin kaikkialla ja vauhti oli kova, aamulla soittelin kavereille missä kaikkialla tulikaan käytyä. Olin siihen aikaan vielä hiukan nuorempi, hiukan vilkaampi ja hiukan rohkeampi. On se onni, että olen pian aikuinen ja silleen hillityn hallittu. Enää olen hiukan pöpperöinen.
Eilen odotin heti aamusta innolla vesijumppaa. Mieletön elementti, kevyt ja kannatteleva. Nyt kun käyn useammin, niin aina vain tuntuu rennommalta. Uiskentelin reilun kilometrin silleen nautiskellen. Yhä helpommin irtoaa, paremmin jaksaa ja suuremman nautinnon se antaa. Ei sen puoleen, yhä minä itseni hylkeenä altaasta ylös vetelen. Mutta se hyljeolo on lyhytkestoisempi ja paremmin hallittavissa. Ei tarvitse jäädä altaan reunalle silleen hylkeenä makaamaan, vaan jalat kantaa kohtuudella. Tänään on vuorossa sulkapalloa. Ehkäpä siis pitäisi kuoriutua tästä aamupöpperöstä ja aikatauluttaa tämäkin päivä. Hyvää lumipöpperöistä päivää kaikille!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

VITSI, MIKÄ PÄIVÄ

Itsekkäänä ihmisenä haluan hehkuttaa omaa onnistunutta eilistäni. Sanoilla, eleillä, käsillä, ilmeillä, innolla, laululla, koko olemuksella. Vitsi, mikä päivä! Soisin niin meille ja teille kaikille joskus koettavaksi päivän, joka nostaa pilviin. Leijuttaa, kietoo ja keinuttaa. Antaa paljon oivalluksia, räjäyttää tajunnanvirran. Inspiroi!
Kelloni piti herättää seitsemän jälkeen, jotta ehdin nautiskella kaikesta tulevasta, latautua ja fiilistellä. Sillä minulla olivat odotukset jo niin korkealla valmiiksi. No, se aamuni ei nyt ihan putkeen mennyt, koska olin ohjelmoinut kännykkäni herättämään arkipäivisin... Eilinenhän oli lauantai. Niinpä säntäsin pystyyn tukka sekaisin, silmät huurussa. Piti tehdä nopea startti, keskittyä olennaiseen. Minulla oli aikaa vain puoli tuntia. Aikaa mihin. Siihen, kun kirjoittajakurssi alkaa.
Suihkuun, kahvia tippumaan, eväät mukaan, paplareita keikkumaan, maalia naamaan ja päälle mitä käteen osuu. Mutta niin vain olin ajoissa, oikeassa paikassa. Vitsi, kuinka se tuntuukin oikealta paikalta. Pelkäsin pilaavani kauan odotetun päiväni mokaamalla noissa aikatauluissa. Onnekseni pulssi tasaantui ja sain koottua itseni, jotta pystyin nauttimaan. Oppimaan, aistimaan ja kirjoittamaan.
On aivan mieletöntä kuunnella tekstejä toisten lukemana, omia ja muiden. Maalailla mielikuvia kuullusta, avata, makustella. Olen niin innoissani, koska sain sinne loistavan ja lahjakkaan ystäväni mukaan. Toivon hartaasti, että hänkin sai samoja kiksejä kuin minä. Kirjoittajina, ihmisinä ja persoonina olemme vastakohdat, mutta tiedämme sen tunteen kun sanat vievät ja koukuttavat. Voi vitsi taas, olen niin ylpeä meistä molemmista ja koko kurssista. Haa!!!!
Samalla latauksella jatkui koko loppupäiväni. Kotona jo minua kauhunsekaisena katselivat. Oli nääs mammalla inspiraatio. Keikuin jossakin purppurapöpperöpilvissä. Ehdin käydä kahdessa kylässäkin, pikkaisen piti niissäkin hehkuttaa omia oivalluksia ja latausta. Sori vaan kanssaihmiset... Sama lataus jatkui saunanlauteilla, keittiössä, autonratissa, vessastakin huutelin. Saunan jälkeen paplarit jälleen keikkuivat, sillä tarkoituksena oli jalkauttaa inspiroitunut sieluni tanssilattialle. Sekin meni ihan nappiin. Ei sen puoleen, ei mua kukaan hakenut tanssimaan, siis ei varmaan kerennyt. Mutta kun musiikki vie, niin se on mentävä. Näinpä sitten hytkyimme kavereiden kanssa milloin tanssilavalla, milloin diskoteekissa. Minun tapani on tanssia välillä "humppaa ilmakitarana". Tämän tavan olen lanseerannut nelisen vuotta sitten. Kun tanssituttaa, niin silloin tanssitaan. Ainahan viejää ei siihen paikkaan satu, joten pakko keksiä ratkaisu mielikuvituksen kautta. Eli tanssiasento ja antaa musiikin viedä. Soitetaanhan kitaraakin ilmakitarana ilman kitaraa eläytyen, näinpä minä tanssin ilman viejää, silleen eläytyen. Onhan siinä sekin etu, että harvemmin menee askeleet sekaisin tai tallaa varpaille.
Yö enteili pyryä, mutta niin vain sain autoni tiellä pidettyä. Kyllähän se välillä sieppoi ja mutkitteli. Mutta en antanut kauhun sieluani salvata, sillä penkat näyttivät pehmosilta. Paluumatkan lauloimme nupit kaakossa. On kuulkaas mammoilla jälleen äänet hiukan käheänä, joku saattais luulla että se johtuu paheista. Ei se johtuu täysin hyveistä. Hyvistä fiiliksistä ja naurusta.
Suihkun kautta nukkumaan aamu kolmelta ja ylös kahdeksalta. Olen aamuni kahvitellut, lukenut runojani, avannut tekstejäni. En nyt tarkkaan osaa sanoa, onko muu perhe yhtä inspiroitunut aiheesta. Tuplatkin kommentoi riimittelyjäni, onko niissä tarvittavia riimipareja. Väliäkö tuolla, kun sanoja vain pulppuaa. Pulpahtelee. Nyt en toisaalta tiedä, kuinka jakautuisin. Sillä olen tehnyt niin monia lukuisia oivalluksia. Ideaa pukkaa, voi kuinka sitä pukkaa.
Ukkolullaltani asiaa eilen kyselin, haittaakse? Siis haittaako tämmöinen, ei kuulemma haittaa. Siis saan olla ihan sellainen kuin olen, vitsi kuinka tuntuukaan hyvältä. Oishan se kauheaa laittaa kansi päälle, vaikka kuinka kuplisi. Siitähän olisi seurauksena kauhea siivo ja yli kiehuminen. Kuvittele nyt perunakattila täydellä liekillä, kansi kiinni. Sehän tulee jossakin vaiheessa yli, romisten, sihisten ja paukkuen, kuin tulivuori. Ja mikä sotku. Jopas taas vertauksen nakkasin, toisaalta mikäs tässä on ollessa perunakattilana, kunhan kansi saa olla raollaan tai antaa porista reilusti ilman kantta.

Mitäs muille? On meillä muitakin kuin itsekeskeinen äiti. Kyllä minä muistan velvollisuuteni hoidella. Olemme viettäneet Väinönpäivää, Kainonpäivää ja Reetan asiat ovat balanssissa. Mitä nyt neidin luonne keikkuu äärilaidasta toiseen, joten eiköhän keskiarvo ole silloin balanssi.
Meillähän on muut muksut sairastelleet ja köhineen vuoronperään, paitsi Reetta. Torstaina Fanny totesi kurkkunsa turpoavan. Näinpä päädyimme nieluviljelyyn. Perjantain testitulos näytti positiivista. Eli meille jalkautui angiina. Näinpä saman puhelun aikana organisoin koko muun sakin myös nieluviljelyjä antamaan. Tottakai vasta laboratorion sulkeuduttua. Tämä tieto ei aiheuttanut kovinkaan positiivisia huudahduksia. Koska tyhmä äiti, idiootti sellainen, keksii vaikka mitä kidutusmuotoja.
Vein Reettaa luokkakavereiden kanssa hiihtämään, samalla juoksin muita lapsia koulusta kiinni. Ohjelmoin Ukkokullan ruokatunnin aikatauluttamista ja muutama muukin pieni säätö. Tottakai minun piti nollata kaikki omat asiani, jotka olisi pitänyt juosta Reetan hiihdon aikana. Palasin kotiin todetakseni, että valmiiksi tehty ruoka olikin kadonnut parempiin suihin. Ilmeestä päätellen Reino-poika oli syyllinen. Sinne meni valmiit ruokatunnin sapuskat, hellalla odotti vain hyvin nuoleskeltu pannu. Mitäs jätin hellalle jähtymään, oma vika.
Kun lapsiamme hiihtoladuilta ja koulusta haimme, sain osakseni kiukkuisia ilmeitä ja jotakin ihmeellisiä käsimerkkejä. Tessa ei voinut edes samaan autoon näin tyhmän äidin kanssa tulla... Niinpä minä vain lapselleni ikkunasta huiskuttelin ja kauhean leveästi hymyilin. Sekös kuulemma ärsytti entisestään, ei kenelläkään muulla ole noin tyhmää äitiä. Eikö ihan oikeasti ole? Olisiko minun pitänyt alentua samanlaiseen ruttuturpaisuuteen, vaikeisiin käsimerkkeihin ja kapinalliseen olemukseen. Minähän vain nautin tilanteesta, sen mitä nieluviljelyyn vietävästä laumasta voi nauttia. Nöyränä kävimme sitten viljelymme antamassa, tikut kurkussa yökkäilemässä. Tulimme siihen tulokseen, että iskä yökkäilee eniten. Jo valmiiksi, vaikkei tikut ole odes kiduksissa. Vähä meitä meinasi paniikissa naurattaakin, mutta eihän sitäkään voi tehdä julkisesti. Sillä äitihän on tyhmä, jos ajattelee, että muutkin nauraa. Aina en tosin tajuakkaan, missä kaikessa voin ollakin näin tyhmä. Tyhmyys on todella mittaamattoman laaja käsite kohdallani, samoin idiotismi. Ja minä vain keikun laulellen ja naurellen. Että voikin olla tyhmä äiti, ei kenelläkään muulla ole noin tyhmää... Olokaa onnellisia, te muut äidit, ette ainakaan ole niitä kaikista tyhmimpiä. Mutta kun minä olen tuostakin saavutuksesta ja tittelistä aivan otettu, olenhan lasteni silmissä ainutkertainen. Ainutkertaisen tyhmä ja ainutkertainen idiootti, vähäkö hieno oivallus lapsilta.
Vauhdissa soittelin myös osastolle ja kerroin tekemäni ratkaisut. Eikai siinä muuta voi kuin odottaa Reetankin tuloksia maanantaihin. Sen jälkeen soittelen uudelleen, josko vaikka pitää lääkitä. Välillä sitä tekee ja organisoi, sitten vasta miettii. Mutta ihme kyllä tuo logiikka on yleensä aika oikea. Vaikka saattais luulla, että tempaisen aivan hatusta. Miten se tuo hattu osaakin nuo asiat niin oikein loksautella. Aivoittaa aivan itsekseen. Jännä tajuta, kuinka tyhmässä ja idiootissa hatussa onkin paljon oivalluksia ja johtolankoja.
Kello on kymmenen, ulkona alkaa olla todella takkuinen keli. Tuulee ja pyryyttää. Nyt minä en lähde autonrattiin, minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Ei yhtikäs mihinkään. Tänään pyörin kotona inspiraatioitteni vietävänä. Antaa ulkona pyryyttää niin paljon kuin ikinä, viskoa viimaa, peittää tiet ja valkaista pienimmätkin luonnon sopukat. Kyllähän maailmaan lunta mahtuu ja pyryäkin seuraa aina upeat nietokset. Taulua pukkaa, tekstiä pukkaa ja oivalluksia pukkaa. Vitsi, mikä päivä tästä tuleekaan!

torstai 16. helmikuuta 2012

VIHELLELLEN

Käsittääkseni tänään on torstai, aurinkokin päätti pilkahdella pilvestä. Pari päivää on mennyt sellaisella sumulla ja pyryllä, ettei tosikaan. Eilisen vietimme Oulussa. Juoksimme ja odotimme, jälleen kerran odotimme ja olimme joka paikasta sitten myöhässä. Itse kyllä olimme tuttuun tapaan tarpeeksi ajoissa, mutta kun systeemi hiertää yhdessä, sitten toisessa ja pian sen kolmannessakin paikassa.
Kaikki alkoi keuhkojen TT-kuvauksista. Kas kummaa vastaanottoavustaja tai siis sellainen konttorirotta, ei löytänyt Reetan tietoja tietokannasta. Hän ei osannut Reetan sotua naputella, 2000-luvun lapsilla kun onkin kirjain välissä eikä viiva. Ei sen puoleen sama konttorirotta on sattunut ainakin neljä kertaa aikaisemminkin, aina on ollut sama asia hukassa... Jälleen kerran kirjoitimme sotun lapulle ja sitten rotalla välähti. Sori vaan panettelu, mutta pikkaisen amatööri oli, koska nimenomaan sotujahan hän päivät pitkät naputtelee. Sitten mättäsi aikataulu, jonoja oli. Saimme kauhuksemme kuulla, että kuvaus tehdäänkin varjoaineella, jodilla. Eli kanyyli tarvittiin. Ensimmäinen meni ohi, huudettiin apuja ja toinen osui. Viimeisimmät on kuvattu ilman varjoainetta, joten kyllähän kanyyli harmitti. Pyysin kanyylia jätettäväksi käsivarteen, jos vaikka labrassa voisivat sitä hyödyntää, onnistui muuten. Labrastahan olimme taas auttamattomasti myöhässä, pääsimme ruuhkaan ja ruokatuntien ajaksi jonoon. Jälleen kupli, söi naista ja harmitti. Lopulta ikäänkuin änkäsimme itsemme sisään, koska logiikka oli kuulemma se, etteivät muut saa myöhästyä, huudetaan sitten joskus myöhemmin. Tosin en täysin tuota logiikkaa ymmärtänyt. Sieltä jälleen polille, liki tunnin myöhässä.
Lopputulos eilisen perusteella; Reetan vointi hyvä, aivan erinomainen. Tilanne näyttää todella hyvältä, olkaamme tyytyväisiä. Kuvantamisen tulokset ja verikokeiden tulokset sain puhelimitse aamulla. Veriarvot hyvät, jopa nousussa. Sitten ne keuhkokuvat kertoivat yhä patteja olevan, en edes tajunnut kysyä määriä tai sijainteja, mutta ne näyttävät olleilta ja menneiltä, arvilta. Tämä tieto riitti minulle tässä vaiheessa vallan mainiosti. Toki nythän kuvat tulkitaan vielä uudelleen Helsingissä, mutta mitään pahenemista ei ole havaittavissa. Nupissani alkoi viheltelemään, helpotuksen tuulet humisemaan. Miten kauheaa onkaan odottaa noita tuloksia kerta kerran jälkeen. Kuinka helposti alitajunnasta puskee pintaan koetut pelkopaniikit ja kaikki lieveilmiöt.
Onneksi sain odotetun ja pelätynkin puhelun aamupäivällä, sillä sen jälkeen alkoi olo rentoutumaan ja viheltelyttämään. Kaikki riippuu niin kaikesta, toinen asia on toisensa jatkumoa, oravanpyörää. Vihellellen lähdin torstaiseen tapaan vesijumppaan, -juoksemaan ja uimaan. Tosin tämä viikko on ollut äärimmäisen rankka, joten vihelsin uintini poikki ennen kilometriä. Ajattelin olla itselleni armollinen. Tulin kotiin ja keitin hyvät kahvit systerin kanssa. Kaiken kaikkiaan päivä on ollut positiivinen kaikkine vihellyksineen.

Reetan suurin huolenaihe kokeissa oli, onko munuaisarvot nyt kunnossa. "Siis olenko nyt niinkuin juonut tarpeeksi, ainakin olen yrittänyt. Jess! Kunnossa ovat, mitä minä olen sanonut, kyllä minä ossaan huolehtia itekki".

tiistai 14. helmikuuta 2012

YSTÄVYYS

Aamussani on ollut valtava tunteiden lataus, siis olen ajatellut ystäviä, ystävyyttä. Lataus on ollut positiivinen, jotenkin kelluttava. Onneksi todelliset ystävät ovat kelluneet mukana niinkuin ponttoonit. Eikös ollutkin kaunis vertaus ;). Siis vaikka kuinka aaltoilee, niin pysyy ja kelluu. Pitää pinnalla. Viimeisen vuoden aikana olemme vetäneet ystävyyden potenssiin kahdeksan, ystävyyden äärirajoille. Olen havainnut, ettei tuo potenssi ole kaikille kestettävissä, mutta onneksi on sellaisia jotka ovat pysyneet mukana. Mielettömintä on se, että kuinka paljon on myös uusia ihmisiä elämässä, jotka täyttävät ystävyyden määritelmän. Voiko sanoa kriteerit, voiko niitä asettaa. Siis sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voit olla oma itsesi hyvässä ja niissä muutamassa pahassakin asiassa. Joidenkin kanssa ystävyys on saanut kasvaa koko iän, joidenkin kanssa se on putkahtanut päälle heti ensi kohtaamisesta. On vain huomannut, että on ystäväainesta.
Onneksi ystävystymistapoja on valtavasti, ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa tai toimintakaaviota.
Vuosi sitten pistin yhtenä yönä hädissäni, kauhuissani ja paniikissani viestiä ystäville, että pysykää mukana ja tukekaa. Pyysin, etteivät he päästä minua uppoamaan. Sen he ovat tehneet, sitkeästi kelluneet rinnalla. Omien sisarusten kanssa tunnen olevani myös ystävä, sillä lapsuuden kapinat ja nahinat ovat muuttaneet muotoaan lujaksi ystävyydeksi ja yhteisymmärrykseksi. Tarkemmin kun asiaa pähkäilee, niin joskus murkkuiässä oman pikkusiskon kanssa taistelun ja huoneen jakamisen tiimellyksessä, ei varmaan kummallekaan juolahtanut mieleen kuinka hyvin toisemme tunnemme ja aikuisena voimme olla ystäviä. Tuotakos päivittää tähän päivään ja meidän laumaamme, joka joskus hiukan taistelee, niin toivoa on. Kyllä nuo meidänkin neidit sen joskus tajuaa.
Minulla on monenlaisia ystäviä, ihan laidasta laitaan. Niin miehiä kuin naisia ja aika laajalla ikäskaalalla. Aamulla mieleeni vilahti muistikuvia, kuinka olen yhdelle kiltille ja myötäilevälle ystävälleni vetänyt liinat kiinni (jarruttanut kunnolla), viikonlopun liikenteessä ja pumpannut mielipiteen esiin. Eihän se aina voi olla "ihan sama" mihin suuntaan auton nokan ohjaan, sillä onhan vänkärilläkin mielipide. Meillä jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Ystävä ei saa hallita omilla ajatuksillaan toista, pitää olla tilaa kuunnella niitäkin. Kerran muinoin taas räyhä-äänekkään ystäväni kanssa otimme kunnolla yhteen tanssilattialla. Huusimme kurkku suorana toisillemme kaiken kuonan. Emme tajunneet, että musiikki taukosi ja meidän volyymit pysyivät samoina. Koko ravintolayleisö kuuli kyllä, missä mennään. Mutta aukesihan sekin möykky ;).
Minulle on jäänyt jokaisesta elämänvaiheesta, koulusta tai paikkakunnasta ihminen elämään. Miltäs kuulostaa kahdessakymmenessä vuodessa kuusitoista kertaa olen muuttanut ja koulutuksia ja ammatteja minulla on varmaan neljä, ainakin. Eli tällä mittarilla kun asiaa peilaa, niin ei se ole ihme jos viimeisen vuoden aikana olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Siis sellaiset suorat sosiaaliset kontaktit ovat olleet olemattomia. Kuinka olenkaan niitä kaivannut...
On myös ollut mieletöntä huomata, kuinka vuodelta miekka ja kirves, ystävät löytyvät takaisin tätäkin kautta. Kelluvat mukana. On ihmisiä, joiden kanssa näemme kerran kymmenessä vuodessa, siitä huolimatta lause jatkuu siitä mihin se on jäänyt. Olen myös erittäin mustavalkoinen ystävyydessäni. Silloin kun se ei anna positiivisia kiksejä, niin se ei ole sen arvoista. Siis ystävä joko on tai sitten ei. En todellakaan halua olla jossakin tietyssä muotissa itseni kanssa, jotta sopisin toisen asettamiin kriteereihin. Se on joko koko paketti tai ei mitään.
Kuluneen vuoden aikana ystäväni ovat joutuneet pihtailemaan omien asioiden avaamisessa. Olenko sitä vaatinut, käytökselläni antanut ymmärtää vai onko ystävien omat asiat tuntuneet mittarissa vähemmän tärkeiltä? Onhan meillä sentään ollut mittarina syöpä, sitä on paha pistää paremmaksi tai siis kauheammaksi. Onneksi nyt nuo kanavat ovat jälleen auenneet ja on jauhettu ummet ja lammet. Vuoden patoutumat. Parasta on, että ystäväni ovat olleet minulle ystäviä, eivätkä terapeutteja. Olen kyllä sanonut, että jos pahasti pomppaa, niin hoitakaa minut pehmeään koppiin. Mutta eivätpä ole vieneet, ainakaan vielä. On erilaisia ihmissuhteita, ystäviä, hyvänpäivän kavereita, väistämättömiä kontakteja ja sitten ammattiauttajia... Olen sanonut tai ainakin ajatellut, että ystäviä en halua kuormittaa sillä, että he olisivat minulle terapeutteja. Kaiken jauhamisen ja avaamisenkin keskellä tärkeintä on ystävyys. Olen myös sanonut, ettei minulla riitä rahkeet antaa kriisiapua ystäville, jotta he jaksaisivat elää rinnalla meidän tilanteessamme. Minulle ei tarvitse tulla ruikuttamaan kuinka kauheaa meillä on, satun tietämään sen itsekin. Ystävien kanssa haluan puhua muustakin, olla sellainen kuin olen, pistää kannat kattoon ja fiilistellä. Siis niinkuin latautua, jotta jaksan tätä kauheutta joka meillä on ollut. Jyrkkää, mutta mustavalkoista. Sellainen olen ollut ja onneksi olen yhä.

Tänään otimme kiitollisena, nöyränä, toiveikkaana ja liikuttuneena toivottavasti viimeisen hyljintälääkkeen. Otimme ja otimme, Reetta sen nielaisi, me muut nieleskelimme rinnalla. Nyt Reetan kantasolu on omillaan, voi kuinka toivonkaan että se jaksaa. En kykene sitä sanoin kuvaamaan, kuinka paljon toivon. Vetää todella nöyräksi, itkettää, ravistelee. Kenties pieni askel ja yksi tabu muille, mutta äärettömän iso askel meille.
Huomenna on poliklinikkapäivä. Keuhkojen kuvantaminen, jälleen pitää jännittää, nieleskellä lähenevää pelkopaniikkia. Mitä niillä viipalekuvilla on nyt kerrottavaa. En halua asiaa tätä enempää taas ajatella...
Eilen aamulla saimme sitten "kriisiapua", siis jauhoin ja avasin tilannetta ammattilaisille. Koko perhe meitä oli samassa huoneessa, mutta muut oli suhteellisen hiljaa. Kas kummaa, raivostuttaa vieläkin mitä tuppisuita... Ilmeisemmin meillä on moni seikka hyvin, ainakaan mitään akuuttia ja näkyvää ei puske pintaan lasten kodalta. Mutta eihän tällaista kulunutta vuotta voi tuosta vain ohittaa kintaalla viittaamalla, pian pitkässä juoksussa alkaa näkymään. Tavoite olisi, ettei tämä kriisi jäisi pitkään juoksuun ja avaamatta, vaan se avattaisiin nyt, heti ja justiinsa. Jälleen mustavalkoista, niin meikäläistä halki, poikki ja pinoon. Mutta kun tunnen tämän pesueemme, samanlaisia koko lössi. Kun menin palaverin jälkeen vesijumppaan olin todella poikki. Siis vaikka kuinka räpiköin, niin en meinannut pysyä pinnalla. Mietinkin kuinka henkinen painolasti pystyy hukuttamaan. Vieläkin maistuu kloorivesi suussa, sillä hörpin sitä litratolkulla. Mutta niin vain räpiköin, molskin ja jumppasin. Sain sen kilometrini kauhottua ja huomasin olevani pinnalla. Kannatti siis räpiköidä ja vähän nieleskelläkin. Tänään on aivan uudet tuulet nupissa, jess!!! Tytötkin oivalsivat asioita, laativat toimintasuunnitelmia, avasivat, ymmärsivät. Jopa ukkokullan kiinni ruostunut simpukankuori hieman raottui, hitto että on pitänyt kangella vääntää ja  raottaa... Miksi ihmeessä vanhemmat kasvattavat lapsistaan umpioita? Puhukaa hyvät ihmiset ja olkaa esimerkkejä lapsillenne!!! ARGH!

Pikakelaus viikonlopusta. Vietimme tuplien synttäreitä. Kutsuimme vain ja ainoastaan "terveitä" vieraita, onneksi sentään muutamat sen kriteerin läpäisivät. Onneksi ihmiset ajattelevat aivoillaan ja jättivät tulematta jos olivat sairaita. Taas mustavalkoista, halki, poikki, pinoon, meille ei ole mitään asiaa sisälle jos nokka valuu tai oksettaa. Oli ihanaa tuntea tuulahdus menneiltä vuosilta, saada vieraita ja pitää pirskeet. Se on niin meidän tapaista, sitä olemme niin kaivanneet. Tänään olemme taas palanneet kuriin ja nuhteeseen, emme lipsu eristyksestä, emme lipsu mistään, nyt olemme jälleen todella kunnolla ja kurinalaisia. Kiitos ihmiset, tuntui ihanalta olla viikonloppuna normaali...

Tänään kännykkäni on piipannut taukoamatta, valtavasti ystävänpäiväviestejä. Kauniita ajatuksia, runoja ja välittämistä. Ihanaa! Haluan toivottaa kaikille hyvää tätä tärkeää päivää! Lainaan yhtä viestiä, koska ulkona satelee lunta...
Tämä viesti on se lumihiutale, joka taivaalta takkiisi takertuu ja hiljaa sinuun painautuu. Se minua sinusta muistuttaa ja hyvää ystävänpäivää toivottaa...



perjantai 10. helmikuuta 2012

ILOKAASUJA

Sängystämme kuului aamulla iloinen kätkätys, Vernahan se siellä päästeli ilokaasuja ja nauroi mukana. Siis juuri niitä mitä epäiletkin, pikku pieruja, vinkuvia, makeita, äänettömiä, todella äänekkäitä, mauttomia, kuvottavia, naurattavia, hauskoja, pöriseviä tai maukkaita. Ihan millaisia ne milloinkin ovat. Reetta tuon ilokaasu-termin lanseerasi, mutta se on nyt muidenkin käytössä, tajunnassa ja arjessamme. Loistava juttu, mikäs tässä päivää on aloitellessa, kun ilokaasuja on tupa pullollaan. Leijuu kaikkialla, ohuena ilokaasu-usvana, himmeän sinisenä kaasuna. Ulkona paukuttelee yhä pakkanen ja kurkuissa on karheutta, joten ei passaa kaasuja pihallekaan tuuletella. Siinäpähän leijukoot ilostuttamassa.
Kuinka paljon voisinkaaan kertoa tarinaa erilaisista pieruista, pierutekniikoista, koostumuksista, kokemuksista, mutta jos nyt kuitenkin sen verran tajuaisin sensuroida, etten kirjoita koko laajudelta. Siis ei mitään häpeänkynnystäkö, no jonkinlainen sentään. Mutta moniko aloittaa aamunsa analysoimalla pieruja. Tai moniko kehtaa tunnustaa että piereskelee. Eli olemmeko todella poikkeavia ja ainutlaatuisia yksilöitä tässä asiassa. Tuskin, tuskin, olen minä muuallakin ilokaasuja havainnut, nenälläni vaistonnut. PRUUT!
Reetta tosin ei ole niitä ilokaasuja tänä aamuna saanut sieluunsa, ainakaan ne eivät ole tehonneet. Aika monimutkainen päivän aloitus on meneillään, haastetta piisaa... Onko asiaa, josta ei voi kapinoida. No ei oikeastaan, kaikesta löytyy pientä natinaa. Voi kunpa saisi neiti itsestään kaiken tuon kuonan taas puristettua ulos, jotta ilokaasutkin alkaisivat virrata. Sillä mikäli kuonaa on liikaa, se levittäytyy ja valloittaa muutkin. Löydän itsestäni ärsyttäviä piirteitä, kun alkaa korvissa kohista, kun jokin asia ei vain toteudu. Meinaa ääni nousta, silmiin tulla salamoita, pulssi tihentyä jne. Näitä asioita on vaihteeksi olleet lääkkeet, siskot, koulu, epäreiluus, vaatekaappi, vaatteet, aamupala, äidin tyhmyys, läksyjen kiertäminen ja synttäristressi. Oravanpyörä, toinen lietsoo toista.
Nyt neiti yrittää keskeyttää minut skypettämällä keittiöstä. Siis yrittää sekoittaa ajatukseni ja vetämällä huomion vain ja täysin itseensä. Mikäs siinä huomiossa, mutta kun se tulee negatiivisuuden kautta. En halua enää, että minua skypen kautta haukutaan, kyllä se riittää ihan muutenkin. En siis lapselleni vastannut, vaan seuraan avonaisesta ovesta kymmenen metrin päähän, kuinka tästäkin asiasta vedettiin herneet ja suututtiin.
Ilokaasuista vielä sen verran, että olen kerran niitä synnytyksessä tarvinnut. Muuten olen puskenut lapset maailmaan ilman mitään mömmöjä, mutta tuplien kanssa vedin muutamat huurut. Ihana aine, sellainen kaasutin pitäisi olla kotonakin, niin saisi tarvittaessa kunnon pöllyt. En suostunut maskia pois antamaan, kun sen tehon lopulta tajusin ja ihan turhaan yrittivät. Se siitä muistelosta...
Viime talvena muutaman samanlaisen (siis minunlaisiani on muitakin) äidin kanssa mietimme lasten syöpäosastolle sellaista ilokaasuautomaattia. Silloin kun vanhemmilla alkaa nuppi käydä liika kireänä, huolet vyörymään ylitse, eristys sieppomaan, pelot hallitsemaan kaikkea, jatkuvasti itkettämään, stressaamaan, vapisuttamaan ja tulemaan muita yhtä hurjia tuntemuksia. Tunteita joiden herraksi ei tahdo järjen voimalla itse päästä. Silloin olisi hyvä ottaa ilokaasusta sellainen relaksantti henkäys. Helpottaa nupin sisäisiä paineita edes hetkeksi, jotta sinne pääsisi valonsädekin vilahtamaan. Kaasulla saataisiin lamautettua stressielin sadasosaminuutiksikaan (paljonkohan se muuten on), jotta sinne voisi saada ripauksen iloa ja valoa sekaan. Toimisikohan se, onkohan sellaista työnnettävää ja liikuteltavaa ilokaasupumppua olemassa.
Reetta skypettää nyt kavereidensa kanssa. Minäkin sain puhelun ystävältä. Päädyin sitä saunanlauteille puhumaan, jotten häiritse Reettaa. Kaino opetteli siinä samalla kiipeämään lauteille, askel ja porras kerrallaan mamman kainaloon. Kaino kun ei ole saunakoira. Reino kateellisena katseli selän takana ja lopulta kiipesi Kainon ohitse ja yliste aina ylälauteille saakka. Minä istuin siis alalauteilla. Reino nuuski paplareitani ja sain ne irtoamaan päästä. Ihanat kylmätväreet meni niskassa ja nauratti kauhiasti. Reinon kiharoissa korvissa roikkui sitten paplareita ja niitä piti irroitella. Taisin siis saada jostakin ilokaasuhenkäyksen, sillä tilanne oli relaksantin liikuttava ja ainutlaatuisen hölömö. Mutta tällaista sitä päiviinsä tarvitsee, ilostuttamaan.
Sain eilen myös aivan upean, siis ihan minunnäköiseni (siis upean), käsintehdyn vihkon. Ystäväni oli sen minulle hankkinut ja lähetti. Kuulemma tärkeille sanoille ja ajatuksille, kirjoittamisen vimman johdosta. Vihko oli sopivan rouhea ja erittäin yksilöllinen. Piti silitellä, haistella, selata ja märistä. Kuinka ystävä voikaan minut noin hyvin tuntea, lämmin ainutlaatuinen kiitos, ainutlaatuiselle ystävälle.
Olen myös saanut ja ottanut reilusti omaa tilaa. Keskiviikkona olin pelaamassa sulkapalloa ja pullistelemassa punttisalilla. Olen käynyt maanantain lisäksi eilenkin vesijuoksussa ja -jumpassa. Kauhoin jälleen kilometrin matkan. Illalla pääsin vielä hierojalle nollaamaan, rentoutumaan ja tajuamaan asioita. Vitsi kuinka hyvää tekee löytää ja huolehtia itsestään itsekkäästi. Se on kuin ilokaasua imisi, silmiin alkaa nousta pilkettä ja virnuilututtamaan.
Tuplat täyttävät pian yhdeksän vuotta, maanantaina. Saavutetut, taistellut, odotetut, ansaitut ja mitä kaikkea ne voivatkaan olla. Noiden synttäreiden merkitys on todella suuri, siis ei todellakaan itsestäänselvyys. Sitä ei aina tajuakaan, kuinka hyvin asiat ovat, kunnes palauttaa viimeisen vuoden kokemukset mieleensä. Hyökyy sellainen kiitollisuusaalto päästä varpaisiin. Miksi kaiken tämän kiitollisuudenkin seassa pitää ja kuuluu taistella. Tapella ihan yksinkertaisista, päivänselvistä ja pakollisisita asioista. Voi miksi. Eikö voisi vain leijua siinä ilokaasussaan onnellisena. Lempeänä ja laupiaana. Iloisena.


tiistai 7. helmikuuta 2012

TAKAKIREYTTÄ

Harrastin eilen vesijumpassa hymynaamapumppausta (?), potkunyrkkeilyä, sammakkopotkuja ja yleistä hörinää. Naistensaunassa mietimmekin yhdessä tuota saunan vertausta kohtuteemaan, siitäkös saimme pitkät jutut aikaiseksi. Samalla päädyimme siihen tulokseen, että jokainen saa saunoa silloin kuin huvittaa. Ennen sitä saunottiin justiin keskiviikkona ja lauantaina, aina samaan aikaan illalla. Mutta nykyisin voi saunoa koska haluaa. Varsinkin, jos on tuollainen ainavalmissauna, joka odottaa aina valmiina. Mitä ihmettä sillä on väliä, vaikka saunoo lauantaina ja keskellä päivää, jos siltä tuntuu. Yleisesti suomalaisuuteen ja verenperintöömme kuuluu sauna. Juontaakohan se juurensa jo sieltä, että raskaana olevat naisetkin saunovat. Eli tästähän voimme vetää johtopäätöksen, olemme jo siihen ennen syntymäämme kohdussa opetetut. Sovitaanhan, että tuo aihe on nyt loppuun puitu.
Vesijumpan lisäksi räpiköin vapaavalintaisella polskimisella peräti 1000 metriä. Voi kuinka olinkaan itseeni tyytyväinen. Olen yhä. Joskin se aiheuttaa tuossa resussa nilkassa ja samassa pohkeessa hiukan takakireyttä. Mutta josko se tuollaisella pehmeällä tavalla kuntoutuisi. Sillä vesi on todella pehmeä elementti. Itsekin luulee ja tuntee olevansa kevyt ja taipuisa. Mutta voi pojat, kun vetää moisen kuntoilun jälkeen itsensä reunalle. Niinkuin hyljettä opettaisi portaita kiipeämään. Peräkin painaa valtavasti ja jalat vapisee. Yritä siinä sitten sirona, vatsa sisässä ja rinnat tanassa kömpiä naistensaunaan. Eilen ajattelin mennä sinne toiseen saunaan, kun sen ovi olisi ollut lähempänä.
Takakireys oli jo eilen iltasella vallalla. Tessalla on tänään hammaslääkäriaika. Piitäähän sitä panikoida. Kuulemma ulos asti kuului, kun keskustelimme asiasta. Siis syyhän on äidin kaikin puolin. Mitäs äiti on antanut lapselleen oikomista vaativat hampaat. Minun syytäni on myös, että yksi maitohammas on jäänyt suuhun. Enkä myöskään osannut laittaa opettajalle asiallista tekstiviestiä poissaolon syystä, kuulemma lapsellista lässytystä, tyhmä kun olen. Eli ongelmathan ovat myös nämä: "Jos tulee aivastus kesken kaiken, niin meneekö vehkeet kurkkuun asti. Entä yskä, käykö samoin. Entä jos hammaslääkäri ei erota maito- ja rautahammasta, vaan vetäisee vahingossa väärän. Eihän sitä maitohammasta vain oteta pois, en avaa koko suuta, jos otetaan. Tyhmä äiti ei sitten selitä siellä mitään ja minä itse en suostu puhumaan. Tyhmää lähteä kesken koulupäivän, mitä kaikki ajattelee. Muistakkin sitten hakea, ole sitten ajoissa...."
Eli mietin kuumeisesti haenko ollenkaan? Kyllä minä haen, sillä Vernallakin putosi viikonloppuna sellainen oikomisnasta hampaasta, josko se samalla liimattaisiin.
Tälle päivälle takakireyttä aiheuttaa myös Reetan verikokeet. Sain onneksi labraan ajan silleen, että se on jo suljettu. Aikataulut vain menee vähän päällekkäin. Samaan aikaan yhden henkilön pitäisi meiltä pussiaan hakea. Eli käsittääkseni minun pitäisi olla noin kolmessa paikassa yhtä aikaa. Olenkin yrittänyt ukkokultaa ohjelmoida samaan rumbaan, mutta sehän menee sitten todella haasteelliseksi, josko ihan oikeasti vain olisin kolmessa paikassa yhtä aikaa.
Tessa oli lähdössä kouluun, kunnes tajusi, että tyhmä äiti oli hänen housunsa hukannut. Vähäkö olisi ollut hienoa, jos olisin mahtunut neidin pinkkeihin pillivarkkuihin ja olisin niissä keikkunut. Kysynyt vain, että näitäkö tarkoitat. Mutta ei, todellisuudessa ne olivat ihan neidin omilla jäljillä.
Reettaa yritän epätoivoisesti juottaa, ettei ne arvot aiheuttaisi hysteriaa lisää tähän päivään. Neiti fiilistelee värikkäänä ja ilman paineita. Käskee minun ottaa rennosti. Ukkokulta vihjaili, että hella on kauhean näköinen. Olihan se, nyt hohtaa. Minä taas vihjailin, että mehunlinkoajat ovat roiskineet pitkin seiniä, nyt hohtaa.
Kauhean takakireyden aiheutti, kun paplarini olivat hukassa. Vedänkö vain tukka läjässä, ilman ihania paplarikiharoitani. Silloin vinkui takakireys korkealta ja kovaa. Meinasi olla todella vihonviimeinen niitti loistavasti alkaneeseen aamuuni. Kuka uskaltaa hukata paplarini?! Tessan huoneestahan ne lopulta löytyivät.
Pakkanen kiri jälleen, aivasteluiden määrä on lisääntynyt, nukuin huonosti, näin painajaisia, luin yöllä ja niskassani on havaittavissa lievää takakireyttä myös. Minulla on yhä koiran lääkitys hoitamatta, korvat puhdistamatta, tipat tipottelematta, lumityöt tekemättä, pian pitäsi olla ruoka valmiina, kierrätyskamat on kierrättämättä keittiössä ja jääkaappi huutaa tyhjänä. Päivän kohdalla on kalenterimerkintöjä pitkälti iltaan saakka. Pitikin ottaa koko kalenteria käyttöön, ennen kun vedin kaiken hatusta, ne putkahtelivat sieltä omalla tahdillaan. Nyt takakireyttä aiheuttaa se, kun aamulla katson päivän ohjelmaa ja huomaan, että se on buukattu minuuttiaikataululla täyteen. Josko heitän pellolle koko kalenterin, siitähän tämä kaikki johtuu.

P.S.1. Ulkoistin itseni juoksemaan asioita sillä aikaa kun Reetta opiskeli Skypen kautta. Sekään reissu ei mennyt ihan nappiin; takkini ratkesi kainalosta ihan "suolia" myöten. Samaisen takin taskuun räjähti huulikiille, joka sotki myös avaimet ja muut tavarat taskussa. Eli nyt kiiltää avainnippukin. Mitäkö teen, poljenko suohon koko takin, pesenkö ja paikkaanko. Kiva takki, en halua luopua, joten harsin ja parsin.
Samassa lennossa minulta mitattiin verenpaine, optimissa! Hah! Luulin sen keikkuvan jossain huimissa lukemissa. Syke ihan hyvä, siis sykkii se on nyt pääasia. Samoin verensokeri, 4, aika alhainen kauanko on edellisestä ruokailusta. Tai siis 4-7 on kuulemma normaalitaso. Eli olenkin siis normaali. Ruokailu, mikä se on, en ole ehtinyt ajatellakkaan... Join minä aamukahvin, mutta maitokin oli loppu. Ah, paistaa sentään tuo aurinko.

P.S.2. Verikokeet olivat normaalit, viruskokeiden tulokset saapuneet negatiivisina jatkamme samalla suunnitelmalla!!! Eli iso huh! Kyllä minä olenkin lastani juottanut, voi kuinka minä olenkaan huolehtinut. Saanko jo tuosta asiasta synninpäästön, olenko jo morkkikseni kärsinyt?
Tajusin juuri, että viimeyö meni sellaisen liskojenyön piikkiin, pitkästä aikaa vilisivät oikein kunnolla. Tästähän on sitten seurauksena töttöröö olo, joka kertautuu kaikessa. Meinasin vahingossa perruuttaa autonkin varaston seinään ja muutenkin kaikki menee kantapään kautta. Hattu on niin tyhjä ja toisaalta nyt verikokeiden tuloksista johtuen huojentunut. Viheltelen aivan nollana.
Tuplilla lähenee synttärit. Reetta eilen ilmoitti haluavansa lahjaksi rättejä, kankaita ja sifonkeja. Tytöt nimittäin leikkivät verhoilla ja kankailla hienoja naisia, suunnittelevat pukuja, stailaavat ja mannekeeraavat. Päädyin kangaskauppaan ja toin pussillisen erilaisia kankaita. Vain 10 € koko pussillinen, järkevä ostos! Nyt rättejä on niin paljon, että mammakin voi niihin kietoutua, josko tämä vauhkoaminen sitten hellittäisi, tulisi sellainen rennompi olo.
Fanny-kulta leipoo mokkapaloja. Aikoi keittää minullekin kahvia, kun keittää reseptiä varten. Nyt meillä on myös maitoa. Josko nauttisin ihan rauhassa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

MIETINTÄMYSSY ON SYVÄLLÄ

Niin alkaa aurinko hakemaan laskeutumispaikkaa... Äsken komeili upean punaisena. Eli alamme olla illassa. Olen kyläillyt, käynyt kaupassa ja ennen kaikkea ulkoistanut itseni useiksi tunneiksi. Koko muu sakki on hengaillut yökkäreissään. Tänään on pelattu lautapelejä, seikkailupelejä, hypätty tvistinarua, saunottu, leikitty kampaajaa ja löhöilty. Koiratkin tykkäävät tvistata, saavat itsensä kuminauhaan ihan solmuun ja loikkivat mukana.
Koulussa tuli vuodenvaihteen jälkeen kännykkäkielto. Siis kännykkä ei saa olla auki kouluaikana. Tunnetusti meillä asuu noita blondeja, joten se on vedetty taas toiseen äärilaitaan. Eli Verna sulkee aamuisin kännykän, kun lähtee kouluun. Pointti on se, että hän jättää kännykän kotiin. Kas kun se ei saa olla kouluaikana päällä! Toinen pointti on se, ettei Verna todellakaan muista sitä laittaa takaisin päälle. Sama pätee välillä muihinkin, eli meillä on nyt uudenlainen ongelma. Kun pitäisi saada lapsia puhelimella kiinni, niin puhelimet ovat yhä suljettu. Sekös saa hermostumaan ja miettimään koko kännykän tarpeellisuutta, kun se ei palvele silloin kun sen pitäisi palvella.
Sitten tähän saunomiseen. Olen kuullut, että saunan lämpö ja saunominen mielletään äidin kohduksi, siis haetaan samaa turvallisuudentunnetta ja paetaan ongelmia. Eli onkohan minun turvallisuudentunteeni todella hukassa ja olen moniongelmainen ihminen, koska saatan saunoa kaksi, jopa kolme kertaa päivässä. Sitäpä pitänee taasen miettiä. Eli nautinto onkin ongelmien pakenemista. Pitänee jälleen asiaa sulatella, josko menisin vaikka saunaan sulattelemaan moista ajatusta. Tai tunnenko saunanlämmön turvallisena, kuin äidin kohdun...Taas pitää miettiä.
Autossamme on koelaudassa neljä samantyyppistä mittaria. Minähän sillä pääsääntöisesti ajelen, joten Pasi kysyi onko lämpömittari noussut minkä verran näillä pakkasilla ajeltaessa. Siihen minä heitin aivan tyhymänä vastakysymyksen, mikä lämpömittari? Kuului jälleen tuskallinen huokaisu, enkö todellakaan seuraa mitään? Kyllähän minä ne mittarit tunnistin; polttoaine-, kierrosluku-, nopeus- ja se lämpömittari. Mutta en ole sitä sen enempää seurannut kuinka se värähtelee. Lähinnä nopeusmittaria lapset seuraavat, koska ajan kuulemma liika lujaa. Ainakin sitä lapset osaavat tulkita. Pitää opettaa ne seuraamaan tuota lämpömittariakin, jos en itse tajua sen värinöitä.
Verna ja Tessa olivat hukassa. Löysin ne yökkäreissä saunanlauteilta räpläämässä puhelinta. Mitä ilmeisemmin hiukan paleli ja hakivat lämpöisen paikan, jottei tarvitse lisätä vaatetta.
Torstaina, kun olimme Oulussa, loput kolme muksua olivat siivonneet koko huushollin. Imuroineet, käyttäneet matot pihalla ja mopanneet. Myös vessanpesut, pyykit ja tiskit oli huolehdittu. Ihana lämpö läikähti, kun ajattelin kuinka näppäröitä he osaavat olla. Kuinka ihanalta tuntui palata kotiin, kun huushollaukset oli tehty. Mutta mikä se pistää välillä kapinoimaan niin rankasti kaikkea tuota opittua vastaan. Onko se vain tämä äiti-lapsi-yhtälö, tarve tapella. Mietinpä taas olinko minäkin tuollainen. Muistanko tai haluanko muistaa.
Olen saanut kuulla kiertotien kautta, että olemme olleet yhden henkilön jokaisessa päivässä mukana jo kuukausia. Hän on elänyt yllättävänkin tiiviisti kanssamme tässä elämänvaiheessa. Henkilö, jonka en kuvitellut tietävän asiasta saati sitten välittävän. Näinpä Reetan kanssa veimmekin hänelle työpaikalle kortin ja halauksen. Kuinka vähän me loppujen lopuksi toisistamme tiedämmekään. Liikuttavaa, kiitos!
Olen keksinyt uuden tavan kuunnella musiikkia. Laitan autossa nupit siihen asentoon, että ovissa olevat kaijuttimet tärisee. Yleensä ajelen silloin itsekseni. Se on sellainen ääriasento tai siinä nautinnon ja kivun välimaastossa. Ymmärrän nyt niitä nuoriakin, joiden peräkontti pomppii kaijuttimien voimasta. Olen muutaman kerran saanut kuulla kunniani, kun starttaan auton ja heti rääkäisee radio täysillä. Mutta joskus vain on haettava se nautinto äärimmäisyyden kautta. En minä ihan kaikkea siten kuuntele, mutta silloin omat ajatukset saa hallintaan, kun menee siinä rajoilla... Kokeileppa!
Helsingissä kiellettyjen listalla oli kolajuomat ja niiden sisältämä kofeiini. Siis osa sytostaateista reagoi kofeiiniin ja kantasolusiirron alkuvaiheessa kola saattaa värjätä virtsan, jolloin ei näe sisältääkö se verta... Hiilihapot saattavat ärsyttää myös vatsaa, ruokatorvea jne. Eli Reetta on yhä tosi tarkka tästä, ei ole juonut kolajuomia ja kofeiinia sisältäviä juomia. Torstaina Reetta jälleen asiasta muistutti kysymään. Suoraa vastausta emme saaneet, mutta toinen lääkäri kyseenalaisti koko limukan juomisen tarpeellisuuden. Niin kysehän ei suinkaan ole siitä, että limukalla lastamme juottaisimme ja se olisi jokapäiväistä. Reetalla oli tähän todella tärkeä seikka olemassa.  Muksuthan tunnetusti kokkaavat ja leipovat keskenään. Nyt oli vastaan tullut mokkapalojen resepti, siihen tarvittiin 2 ruokalusikallista kahvia. Eli kysymys olikin todellisuudessa näin päin, voiko Reetta syödä leipomaansa mokkapalaa, jos koko annoksessa on tuo kahvitilkka? Tarkka pimu, enpä ollut sitä noin pitkälle osannutkaan viedä. Lääkäri antoi hymyillen luvan leipomiseen ja syömiseen.
Reetan aamullinen raivoaminen laantui, kun neiti sai murkinaa mahaansa. Siis nälkäkö sen aiheutti. Nyt ongelmana on tämä juominen. Neiti pelaa siinäkin aikaa, jättää mukin vajaaksi, unohtaa juoda loppuun. Minä kuljen perässä tuputtaen, kiristäen ja pyytäen. Mutta kun ei kuulemma janota, piste. Raivostuttaa, mutta ei auta kuin tuputtaa. Miksi ei voi vain juoda ja saada hommaa hallintaan. Olen hakenut monia eri mehuja, maitoja, teetä, kaakaota ja mummunmehua. Kaikki maistuu kuulemma tyhmälle, kun ei janota. Voiko jokin seikka aiheuttaa makuhermoissa muutoksia, käänteishyljinnän krooninen vaihe tai muu peikko. Tiedä taas tuosta, mutta aiheuttaa mammapololle ainakin neljä uutta harmaata hiusta. Mutta ryppyjä tästä ei passaa ottaa, pian rupsahtaa käsiin.

POTKUNYRKKEILYÄ

Nousin itse ylös pitkästi ennen kuutta. Mikä hiljaisuus, mikä tunne, mikä nautinto. Join aamukaffeeni lueskellen. Kävin saunassa pitkän kaavan mukaan, nautiskellen, fiilistellen ja hitaasti höyryten. Saunan jälkeen tajusin, kuinka upea sininen hetki ulkona vallitsee. Kauhea into kuvaamaan, mutta en uskaltautunut vettä valuvana ja pyyhkeessä ulkoiluttaa itseäni. Niinpä tyydyin räpsimään ikkunan läpi. Eihän ne ihan siltä näytä kuin kuvittelin, mutta sieluni silmin voin kokea sen yhä.
Reino uneksi sohvassa, kuorsasi ja vikisi. Ukkokulta vikisi ja kuorsasti myös kuola poskella. Tytöt  ja Kaino tuhisivat söpöinä. Kaappikello äänteli tasaisesti taivaltaessaan minuutteja.
Sitten kello tuli 09.32. Siitä alkoi potkunyrkkeily ja raivo. Kas kummaa Reettamme nousi todellakin p...e edellä ylös. Järkyttävä meteli, asenne ja raivo. Pasi tuossa kyseleekin, onko neiti kortissonikuurilla ja lähteekö vielä isompi ääni. Kauheaa! Siinä ropisi fantasia rauhasta, nautinnosta ja hiljaisuudesta. Mikä päivästä tuleekaan, kun se käynnistyy näin rajusti. Mikä moisen laukaisi. Ennen kaikkea kuinka sen saa katkeamaan.
Apua, ihmiset apua, kuinka tuollaisesta saa taas jonkin positiivisuuden kaivettua. Neiti on suorastaan raivotar, puree, potkii, nyrkkeilee, itkee ja huutaa. Kuulemma olisi halunnut vielä nukkua, vaikka takana on yli 11 tuntia nukuttua unta. Onko se nälkä, jano, jokin oire jostakin. Vai alkaako tämä sisällä kyyröttäminen jo riittää. Paukkuuko energiatasot nyt äärilaidoilla. Entä tuo katse, kuinka siitäkin puskee raivo ulos. Saanko nauraa moiselle ilmeelle, vai kuuluuko äidin pelätä raivotarlastaan. Nauroin, se ei ollut oikea veto se...
Pakkanen paukkuu yhä kolmessakympissä. Kaunista on, mutta liika kylmää ulkoilulle. Meidän sakissa vähän jokainen torisee ja röhisee. Eilen minuakin paleli, varpaista ja nokasta. Saunoin keskellä päivää, sulattelin itseäni. Kaivauduin sohvalle, vilttien alle. Join kuumaa ja nukuin. Kyllä olikin pitkä päivä lusittavaksi. Kaivauduin yöpuulle hyvissä ajoin  ja nukuin jälleen. Minulle riitti vielä 10 tuntia unta yöksi. Aamulla tunsin olevani lämmin ja pirteä. Eli ei siis mennyt uni hukkaan. Onneksi olen nukkunut hyvin ja elämäni vireessä, silloinhan jaksan paremmin ottaa vastaa nuo potkunyrkkeilytkin. Sitäköhän varten olenkin niin latautunut, alitajuntako käski tsempata jotta jaksaa.
Tiedä taas tuota, mutta en lähde raivoon mukaan. Olen vain paplarit keikkuen levollinen ihana itseni, joka päästää mölyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Annan viheltää vain läpi. Ei paakuunnu, ei. Aamulla laskeselin harmaita hiuksiani, poimuja silmien ympärillä. Vaikka kuinka laskin, niin yhteissummaa en saanut. Niitä on aika paljon. Onko ne huoliryppyjä, ikäryppyjä, naurunryppyjä vai elettyä elämää. Niinpä otin putkilon huulikiillettä ja vedin sitä kunnon kerroksen. Kas kummaa paplarit, kiiltävät herkulliset huulet ja pilke silmissä, enkä enää koko ryppyarsenaalia huomannut. Mitäpä noista laskemaan, siinäpä ovat.
Tessa tuossa ehdotteli, josko tänään pidettäisiin pyjama- ja koirapäivä. Kuulemma hellisimme nelijalkaisiamme, pesisimme ja kuivaisimme. Olisimme niiden kanssa vielä enemmän. Siis paljonko onkaan vielä enemmän, sillä ainakin minulla ne ovat joka askareessa läsnä. Unelmakollimme Väinö on myös tempaissut hoitopaikassaan. Pappahan tunnetusti eläytyy kissanaoloon, makoilee, rapsuttaa ja nautiskelee kollin kanssa. Äiti nauroikin, että iskä on ihmetellyt kuinka polvet kuluvat. Siis housunpolvet ja muutenkin polvissa tuntuu. Selitys löytyy siitä, että isä konttaa ympäri huushollia kissan perässä. Lauantaina isä oli sitten kollia yrittänyt väkisellä viereensä nukkumaan. Siitä Väinö ei ollut tykännyt, vaan oli sivaltanut takaapäin. Niinpä isän lahosta pyjamasta oli lähtenyt palkeenkieli ja pakarassa on kynnenjäljet. Mutta on ne siitä huolimatta yhä väleissä ja nukkuvat jälleen sylikkäin.
Olen aikoinani harrastanut kuntonyrkkeilyä, vielä viimevuosinakin ajoittain. Saisinkohan johonkin väliin ujutettua vielä sellaisenkin oman tilan. Siinä eivät aggressiot pääse paakkuuntumaan, kun hakkaa säkkiä hiki roiskuen kaikkensa antaen.
Mieletön se tunne, kun on saanut aikansa paukutettua. Sitäköhän Reettakin kaipaa, omaa säkkiä aamuunsa, jotta ei pääse paakuuntumaan.

perjantai 3. helmikuuta 2012

NOROA JA MUITA PAINEITA

Mehän olimme eilen Oulussa, polikäynnillä. Onneksi yksi hoitaja sanoi portaissa, että osastolla riehuu rajuna norovirus. Palasimme takaisin ja kiersimme ulkokautta. Emme todellakaan olleet halukkaita matkamuistoa mukaan ottamaan, varsinkaan viruksen muodossa. Heti iski pakokauhu, entäs jos se kuitenkin pomppaa jostakin ilmastoinnista tai porraskaiteesta...
Laboratorioon meillä oli varattu aika varttia vaille yksi. Siellä odotimme, odotimme ja vielä kerran odotimme. Samassa tilassa kaikkien päivystyspotilaiden kanssa. Jälleen näin pelkästään pomppivia pöpöjä kaikkialla. Kylmät väreet ja hysteria hiipivät selkäpiitä pitkin. Itsellä oli todella ristiriitainen olo, karkaammeko paikalta vai jäämmekö. Kuinka Reetta, tarkassa eristyksessä oleva kantasolusiirtopotilas, pääsee samaan kapeaan tilaan kaikkien lapsipotilaiden kanssa. Eihän sitä tiedä, mitä tarttuvaa tautia kukin potilas mukanaan kantaa. Eihän se heidänkään syy ole, vaan systeemi mättää. Jos on aika nimenomaan varattu, niin kuinka eristyspotilasta ei oteta ajallaan sisään, vaan jonotutetaan. Lopulta pääsimme puolisen tuntia myöhässä koppiin, minulla oli valtava painekupla otsassa.  Varmaan lausuin muutaman hysteerisen sanasenkin ja sivelin, valelin ja melkein juotin lapselleni desinfiointiainetta... Sitten jo polilta kaipailtiin, kuinka olemmekaan niin myöhässä? Labrassa unohtui jälleen jokin putkilo täyttää, piti reijittää uudelleen vielä sormi, jotta kaikki näytteet tuli otettua. Sitten jälleen kieli vyön alla juosten ulkokautta polille, myöhässä noin 50 minuuttia. Ärsytti ja kait se näkyi päällekin päin. Hoitaja aikoi minultakin paineet mitata, koska näytin siltä että kiehun. Olisitko sinä kiehunut?! Raivosin itsekseni sitä, kuinka olemme onnistuneet säilymään ilman infektioita ja nyt olimme suorastaan marinadissa niiden suhteen. Joka puolelta jotakin. Argh!!!
Pääsimme visiitille kallonkutistajalle viimeinkin, ihan hyvä niin. Kuulemma on perheitä, joissa moinen kriisi ei näy millään tavalla lasten käytöksessä. Lasten luonne vain jalostuu ja sopeutuu siihen tilanteeseen joka on vallalla. On kuulemma hyvä, että voin ukkokullasta selän takana lausua kauniitakin asioita, joten eikai se kauhean huonosti sekään puoli ole. (?) Siis ei paniikkia, tilanne hallinnassa. Reetta tosin lausui peräti kolme sanaa kerrallaan, ärsytti. Lapsi jolta ei taho suunvuoroa saada, heittäytyy ammattilaisen edessä mykäksi. Mistä moinen.
Olenkin kerännyt kokemuksiin perustuvaa tilastoa, kuinka syöpälapsiperheet ovat saaneet keskusteluapua. Onhan sitä saanut, jos on osannut tarpeeksi vaatia, aina ei silloinkaan. Kenelle moiset palvelut on sitten tarkoitettu, ellei kriisiperheille. Onko se sitten kriisi, kun lapselle paukahtaa syöpä, muu vakava sairaus tai hänet menettää. Minun käsitykseni mukaan se on kriisi, kauhea kriisi onkin, eikä kuulu niin sanottuun normaaliin elämään. Ei se kuulkaas pelkällä olankohautuksella mene, kappas syöpä, ei tunnu missään. Keskusteluiden perusteella tulisi myös nuppia tsekata pitkin matkaa koko hoitokaavion aikana. Ilman tyrkytystä tai kyselyjä, sen pitäisi kuulua kaikille automaattisesti. Hyvä vaan, jos ei mitään poukkaa esiin, mutta oispa sekin linkki kaikilla käytettävissä. Mielestäni olemme yhä sellainen kansakunta, jotka eivät aivan hevillä traumojaan avaa, terapiatkin ovat huuhaata. Mieluummin ollaan, jurotetaan, pidetään sisällä tai unohdetaan alkoholilla. Onko sekään tervettä? Sainpas taas vaahdottua!
Paluumatkalla soittelin niitä labravastauksia. Kaikin puolin hyvillä malleilla, mutta nyt paukahti munuaisarvot koholle. Siis kärsiikö Reetta kuivuudesta? Siinäpä jälleen minulle, äitipololle kysymys, olenko unohtanut lastani juottaa. Syyllinen löytyi heti, en ole joka päivä tsekannut juotuja nestemääriä, enkä eilenkään aamupalan jälkeen antanut kuin pillimehun ennen kokeita. Näkyikö sekin heti notkahduksena arvoissa. Voi kyllä puski morkkis jälleen taksin takapenkillä pintaan, enkö osaa lapsestani tarpeeksi huolehtia vaikka olen niillä töin... Olenko ihan oikeasti noin huolimaton. No tänään jokainen ryyppy on sitten kirjoitettu ylös ja laskettu.

KYLMÄT SORMET, LÄMMIN SISUS

Aamuni alkoi jälleen tärkeällä oivalluksella. Eli; vaikka sormet on jäässä, niin sydän ja sielu sykkivät lämpimänä. Siinähän se. Meinasin aloittaa aamulla vaikeroimalla, kun sormia palelee, varpaita palelee ja nokkaa palelee. Mittari kiri yli 31 pakkasasteen, kauhiaa eikö. Vedin päälleni useita kerroksia vaatteita, vilun värisytellessä. Sitten katsoin itseäni peilistä, olipas synkkä näky. Kaikki päälleni tempomat vaatteet olivat sävyiltään tummia ja sehän veti naamankin tummaksi. Ilmeen harmaaksi. Tollotin itseäni ja mietin, annanko ulkopuolisten ärsykkeiden vaikuttaa sisimpääni. Näinpä vähensin vaatteita ja kuorrutin lopputulosken kirkkaan, lämpimän punaisella takilla. Kas kummaa, kylläpäs ilmekin kirkastui, posket alkoivat helottamaan. Lämpö suorastaan väreili. Silloin tajusin tuon kirjoittamani asian. Moni asia on kuitenkin vilusta huolimatta hyvin, kun sydän ja sielu sykkii lämpimänä.
Onnekseni tajusin muuttaa ajatusteni suunnan, sillä olisi pian ollut kylmä ja kireä päivä lusittavaksi. Kaiken huipuksi ulkona on jälleen todella upea pakkaspäivä. Sori vaan, jos jaksan siitä aina luukuttaa. Mutta kannattaa katsella maailmaa lumikristalleja nähden. Eiliselläkin sairaalareissulla saimme kokea matkan varrella lukuisia upeita valoilmiöitä, mielettömiä luonnon taideteoksia, hohtavia hankia ja auringon monet kasvot. Yritin tallentaa sieluni sopukoihin kuinka valot ja varjot leikkivät keskenään, tasapainossa. Eli kuinka varjon kautta näemme valonkin korostetusti. Kuinka osaisin maalata valon taitavan leikin, siinäpä on muutamaksi yöksi asiaa purtavaksi. En varmasti koskaan osaa sitä hehkua tuottaa, mikä hiukan tuottaa tuskaa, kun sen näkee sielunsa silmin mutta omat taiteelliset kyvyt eivät riitä sen maalamiseen.
Reetta tuossa kyseenalaistaa kriittisenä yhtä minun ideaani, riittääköhän sinulla siihenkään rahkeet? Teatraalisesti kädet koholla tärisyttäen, silmät kiinni eläytyen. Ketä ihmettä se matkii, luomisen tuskassa kippuroivaa äitiäänkö. Piti nauraa esitykselle ja moiskauttaa märkä suukko suoraan naamalle. Aika hyvä peili tuo lapsi...
Aamulla löysin tuplien pöydältä sellaiset kirkkaanpunaiset satiinisenpaljettiset sarvet, sellaiset vähän niinkuin pirunsarvet, mutta lapsellisen lempeät naamiais sellaiset. Ne sitten iskin päähäni ja heiluin kaikessa rauhassa. Kyllä siinä opettajaltakin pokka petti, kun näki millainen äiti häärää huushollissa. Olisi kuulemma loistava idea pistää ne luokassakin päähän, jotta oppilaat tajuaisivat kellä on auktoriteetti ja valta. Myöhemmin Reetta skypetti luokan kanssa ja äiskä hääräsi keittiössä taka-alaalla sarvet kiiluen. Vakuuttavaa, mutta hauskaa. Kokeilkaapa joskus... On ne nähneet tämän mamman jo paplareissa ja välillä yökkäreissä. Talo elää nääs tavallaan, opetus soljuu ajallaan.
Päivän opetus olkoon, pidä sisimpäsi sulana ja anna lämmön väreillä!

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

LUMENTUOKSUA

Sain viime viikolla puhelun ystävältäni Etelä-Suomesta. Kuulemma siellä tuoksuu viimeinkin lumi, siis joulun odotettu tuoksu tuli valkoisen lumipeitteen myötä. Kuinka kauniisti ajateltu, lumentuoksu. Uusi ajatuksentynkä minulle, arvatkaapa kuinka nyt tuoksuttelen. Tosin onko näinkin ihana tuoksu kärsinyt inflaation meidän lakeuksilla, sillä sitä on kiitettävästi. Mutta tunnen sen kinoksista huolimatta, se on uusi aistittava asia aina kun pistän nenänikään ulos. Saati sitten, jos olen ulkona.
Onko se sitten lumentuoksua, jota koiratkin aina kuonot pystyssä siemailevat ulkona.
Ulkona on todella kaunista, upeaa. Olemme kuitenkin kyyrötelleet sisätiloissa pääasiassa siksi, ettei tule tyhmyydessä paleltumisvilustumisia. Fanny nääs torisee hiukan vieläkin ja kylmyys saattaa iskeä niin petollisesti ja vilustuttaa. Tänään pakkanen paukkui reilussa 25 asteessa aamutuimaan. Kouluissa kuuluu olevan oppilaskato, sillä isoja laumoja lapsia makaa sairaana kotona. Emme siis riskeeraa tässä asiassa pätkääkään.
Eilen näin pikaiseltaan ystävän vuosien takaa. Hänpä meni kysymään, olenko maalannut? Siitä se taas lähti... Ajelin suoraan ostamaan taulupohjia isoja sellaisia lisää. Minulla on muutama idea pyrkinyt ulos, mutta olen niitä viikkoja jopa kuukausia makustellut. Analysoinut mieltäni, sieltä puskevia värejä, aiheita, sulatellut, kuulostellut, ihmetellyt. Mikä se on nyt joka vaatii ulospääsyä, mistä se tulee? Värimaailmassa on paljon vielä sulateltavaa, aivan ihmeelliset tuubit vetävät puoleensa. Kuulkaas on huulet taas törröllään, kun tanssahtelen keittiöateljeessani. Siinä kaiken keskellä porisee jauhelihakeitto, jottei totuus unohtuisi. Eri asia on sitten missä ruokailu tapahtuu, pöytätilaa ei ole siihen annettavaksi. Mitäköhän ukkokulta ruokatunnilla tuumaisi, jos kattaus löytyisi saunanlauteilta. Sielläpä meillä ei ole vielä koskaan syötykään lounasta.
Nyt jalkaudun kameran kanssa pihalle, sillä systeri soitti juuri, että auringon molemmin puolin näkyy sateenkaari. Mielettömiä valoilmiöitä ja tunnelmia. Lumentuoksuakin.
Niin on siemaistu kaikki aistit täyteen valoa ja tuoksua, joskin hyytävä tuuli iski luihin ja ydinkerrokseen asti. Kiltisti siis palasin sisälle.
Reetalla kävi aamusta opettaja, nyt neidilläkin syntyy taidetta. Rohkeita värejä ja pitkään muhinut idea. Kyllähän tämä luomisentuska aina yhden kanssa onnistuu, mutta kun muutkin haluavat maalata. Kuka syrjäyttää kenetkin ja millä keinoin. Keittiö ei taho riittää millään, kun kaikki maalaavat suuruudenhulluja töitä. Kukaan meistä ei oikein halliste minimalistista työskentelyä, tarvimme laajoja kaaria ja tilaa roiskia. Eilen käskin Fannyn kuunnella yhden kappaleen, joka meinaa pyrkiä minulta tauluna ulos. Aika jännä kuinka lapsi koki sanat, aiheen ja välittyvän värimaailman. Siinä oli todella paljon samaa kuin omassa ideassani. Mikä sen saa aikaan, mistä se tulee. Yölläkin olin vähällä nousta maalamaan siinä kahden jälkeen. Mutta niin vain sain pidettyä itseni sängyssä. Olihan se tuskaa pari tuntia kieriskellä ja idea senkuin jalostui jalostumistaan. Mutta sitten aamulla en saanut sitä maalattua, ärsytti. Olisi sittenkin pitänyt haahuilla kaikessa hiljaisuudessa yön tunteina. Mutta nytpä on valmiiksi pureskeltu juttu, aihe, kunhan vaan löydän oikean tuubin, pensselin ja askelkuvion. Kyllä se vielä irtoaa, kunhan hiukan kiusaa ja odotututtaa...