Päällisin puolin kaikki on ihan hyvin. Tänään mieleni ja olotilani yllä on leijunut harsomainen syöpäusva. Se on sellainen hiljainen sumu, joka hiipii lähemmäs. Käpertyy ympärilleni, peittää. Tämä sumu ei tukahduta kokonaan, mutta paikoittain pistää haukkomaan henkeä. Olemme taas kaikkien mittareiden ja luokituksien mukaan voineet olla ennätyksellisesti kotona. Koko ajan lähtövalmius ja pelko lähdöstä lähenee. Ei uskalla oikein nauttia olostaan. Viimeinkin verikokeet ovat labrassa. Tunnin aikalisän jälkeen cvk toimi jälleen kuin unelma. Miksi se hermoa rassaa tuokin vehe, antaako vaiko eikö. Antais vaan ja sillä selvä. Mutta ei aina mene niinkuin haluaisi.
Olo on levoton, ahdistunut, kärsimätön ja ärsyttävä. On vaikea keskittyä oikeastaan mihinkään, kun ei tiedä tulevasta tarpeeksi. Eipä näitä päiviä onneksi kovin usein ole, huh huh.
Tällä viikolla muut lapset ovat kerjänneet huomiota ennätysmäärät. Lähinnä kiukulla ja tappelulla. Uskomaton määrä itkua. Ihmekös tuo. Milloin viimeksi meidän koko perhe on ollut saman katon alla? Olen yrittänyt kertoa, että äitillä on aikaa pitää sylissä ja kuunnella mikäli on mielessä asioita. Pitkässä juoksussa ja kärsivällisyydellä vyyhdit ovat auenneet. Mutta mistä minä olen moisen kärsivällisyyden oppinut ja saanut? Aivan uusi piirre minussa. Onneksi turha hötkyily ja joka suuntaan itsensä repiminen on tauolla ja voin elää paremmin hetkessä. Tätäkö minulle opetetaan? Hetkessä elämistä.
Muutama kitutunti vierähti. Arvot laskeneet lähes mittaamattoman alhaisiksi... Eli infektiovaara olemassa entistä herkemmässä. Mutta trompparit ja hemo riittävät kotona ololle. Jihuu, jippiai! Jatkamme kasvutekijäpiikin ja sieni-infektion estolääkityksen antamista. Nämä lääkkeet tukevat veriarvojen kohoamista. Voi vitsi, kunpa pääsisimme viikonlopun yli...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti