MITÄPÄ TÄSSÄ

Aurinko paistaa, päivän suunnitelmat ovat selvillä. Olo siinä mielessä ihan levollinen. Tyhjensin tiskikoneen, siivoilin keittiötä. Pyykkikone laulaa, kuivausrumpu pitää tyhjentää. Positiivien oloiset lapset saatettu koulutielle, mitä nyt hiushysteriaa on joka aamu havaittavissa. Tuohon Reetta kotona ollessaan nauraakin, ettei hänellä ole moista ongelmaa, nääs se kalju.
Reetta toivotteli seitsemältä hyvät huomenet. Antoi ohjeet mitä viedä mennessä; matikankirja, taulupohjia, pensseleitä, perunoita, jauhelihaa ja äiti. On kuulemma valtavasti puuhastelusuunnitelmia varalleni. Mikäpäs siinä. Sitä vartenhan olen sinne menossa, näinpä se turhakkeena-olo kääntyy toiseen suuntaan.
Oli kiva huomata, ettei viime yönä ole enää satanut lisää lunta. Pakkasta oli toistakymmentä astetta. Heitän petivaatteet ja matot pihalle, annan pölyille kyytiä. Ouluun lähdemme yhden paikkeilla, kunhan koululaiset kotiutuvat. Verna tuossa suunnitteli jäävänsä myös Ouluun. Kerroin, ettei se noin vain onnistu kun on koululainen. Verna tuumi, ettei kukaan huomaa vaikka hän olisikin pari viikkoa pois koulusta. Ottaisi kuulemma omaa lomaa tai opiskelisi Reetan kanssa. Vilipittömästi, silmät ymmyrkäisenä selitti moisen filosofiansa.
Illalla tuplat soittelivat toisilleen. Reetta oli päättänyt puhelun sanoihin "hyvää yötä rakas". Siihen Verna oli töksäyttänyt "vai niin, joo joo". Reetta soitti nauraen minulle saman tien. "Vernan on vaikeaa puhua noista tunteista, olisiko senkin aika oppia". Sain illalla myös Reetalta koskettavan tekstarin. "tiiätkö mikä minulle on tärkeintä, perhe je terveys". Itkuhan tuosta tirahti, ikävä ja rakkaus. Kunpa minulla olisi oikeat keinot kääntää tämä painajainen positiiviseksi ja parantavaksi kokemukseksi. Jos oma tuska on näin valtavaa, niin mitä lapsi joutuu kokemaan? Itsellä kaikki tulee nupin sisältä, mutta lapsella tuskaa ja kipua aiheuttaa vielä nupin lisäksi valtava lääkitys, sairaus ja riskit.
Mitäpä tässä. Olen niin lopen kyllästynyt pakkaamiseen, matkalaukkuelämään. Pyörimiseen. Turhautumiseen, turtumiseen. Ainoa keino on mennä eteenpäin toiveikkaana. Saako oma toiveikkuus olla horjuvaa, kuuluuko se asiaan? Vaatii niin valtavaa työtä, jotta jaksaa koko ajan olla sata lasissa toiveikkuuden suhteen. Saako oma ote yhtään herpaantua, aiheutanko sillä pahaa lapselleni? Milloin olen huono äiti? Milloin hyvä? Kuinka te muut pidätte toivoa yllä? Horjuuko se, heiluuko aaltoliikkeenä?  Olemme lusineet pian puoli vuotta ja tsemppaaminen vie voimia valtavasti itseltä. Tänään tunnen olevani positiivinen ja voimissani, mutta ajoittain moista herpaantumista on ollut havaittavissa. Onneksi vain hetkittäistä, mutta se säikäyttää. Tällainenko minä olen, toivoton tapaus? Olenko pohjimmiltani tuollainen, mutten ole sitä aikaisemmin tajunnut. Enkö olekaan positiivinen ja toiveikas? Heittäisikö joku minulle tähän vastauksen!
Mitäpä tässä. Nyt lähtee pölyt ja imen kevätaurinkoa pitkillä henkäyksillä. Uusi päivä, uudet kujeet ja uudet haasteet...