TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

EPÄTODELLISTA

Tänään olemme jo sunnuntaissa, pääsiäispäivässä. Jokainen aikasykäys kietoutuu toiseensa, nivoutuen hetkeksi, päiväksi, juhlaksi ja arjeksi... Ja aina vilahtaa uusi viikko ja uusi kuukausi.
Huomenna on jo huhtikuu, siis aivan mieletön raksutus vauhtirattaalla. Niin ja onhan tuo kesäaikakin hypännyt mukaan, joten jälleen yksi "hukattu" tunti. Jotenkin epätodellista, siis meneekö aika todellakin näin nopeasti. Siis kaikin puolin, eikä yksistään justiinsa ja nyt. Millaisia jälkiä aikaratas jättää muistiimme, sieluumme ja sisimpäämme. Ehtiikö millään kaikkea, tärkeääkään, tallentaa. Milloin paukkuu tallennuskapasiteetti ylitse. Entäs jos missaan jotakin todella, todella ainutlaatuista. Epätodellista ja kerrassaaan upeaa. Tai siis en kykene tajuamaan vaikka koiran katsetta oikein, haistamaan nuotiota tarpeeksi, saunomaan riittävällä nautinnolla. Nauttimaan tavallisesta hetkestä niin että sen kykenen tallentamaan, varastoimaan muistiini. Siis oikein ja yleensäkään varastoimaan. Sillä ainakin meidän huushollissa tapahtuu koko ajan ja taukoamatta.
 
Laitan muutamia kuvia meidän parista päivästämme, oivalluksistamme ja touhuistamme. Mutta torstaihin... Olimme jälleen osastolla neljää minuuttia vaille yhdeksän, siis ennen yhdeksää piti olla. Meidän käskettiin odottaa, josko tarvii vaikka sitä pusutautilääkettä ja saadaanpa myös tuore verenkuva. Reilun tunnin kuluttua verenkuva näyttää hyvältä, trompparit oli muistaakseni yli 160, Hb noin 115, leukkarit 4 ja jotain, neutrofiilit 0,7. Hoitajat soittelivat sytomekalon ja ebv:n perään. Vastaukset kolmen jälkeen vasta. Sanoin lääkärille, että otamme riskin ja ajamme kotiin takaisin, sillä uskon näytteiden olevan puhtaiden. Lääkäri hymähteli moista riskinottoa, mutta suostui. Varttia vaille neljä lääkäri vahvisti riskinottomme oikeaksi, puhdasta oli ja nyt pääsiäisen viettoon. Jotensakin siinä vaiheessa taas aikaratas alkaa takkuilemaan ja minusta tulee hidastempoinen ihminen. En niin kuin lapasta tahdo jaksaa heiluttaa. Siis yksi puhelu sen laukaisee hyvine tuloksineen. Koko päivän odotin kuumeisesti sitä kolmen jälkeen aikaa, kuulemma tuskaisena huokaillen, Reetta sanoi. Sitten kun vapauttava puhelu saapui, niin huokailu muuttui hyytymiseksi. Ja Reetalla laukesi puhetulva ja räkätys. Jotenkin niin selkeä muutos molempien olemuksessa. Neidin vauhti parani ja minä hyydyin, selvä peli. Mutta annoin luvan hyytymiselleni, sillä olimme saaneet lusittua jälleen yhden asian voittajana.
Perjantai menikin kotia pääsiäiseen päivittäessä, verhojenvaihtoa, munia ja tipuja sinne ja tänne, samalla tuli mööbleerattua, pestyä ikkunat, patjanpäälliset ja tuuleteltua...  Aikaisemman aikarataskäsitykseni mukaan toimimme syntiä tehden, kun oli harras pyhäpäivä. Itse ajattelin, että se on meille sallittua, sillä olimme viimeinkin perheenä saman katon alla ja se oli hyvää yhteistä laatuaikaa keskenämme. Samalla syntyi myös iloista ruokaa ja tunnelma oli leppoisa.

Iloinen salaatti, Vernan tekemä.


Muna-armeija, tipuja ja pupuja.

Näitä oli jopa liikaa...


Pääsiäisviritys olohuoneesta.
   Perjantaina pääsin viimeinkin ja pitkästä aikaa kaverin kanssa tanssimaan. Olimme sitä sattuneesta syystä siirtäneet tässä jo eräänkin kerran... Kiedoin ylipainoni vaaleanpunaiseen utuisen kepeään kauhtanaan, paljettejakin oli, paplarikiharat ja kaikennäköistä remppaa kropassa... Eli olen saavuttanut keski-iän kaikkine lieveilmiöineen. 90-luvun kukkakauppiaspiireissä nämä olivat ne keski-ikäisen kukkakauppiaan tunnusmerkit, tähän olen tullut, yäk! Olen nimittäin naistenpäivänä astunut Oulussa kerran rikotulla nilkallani nupulakiven koloon ja se on vaivannut siitä asti. Mutta yksi nilikku jalaka ei haittaa, kunhan vain pääsee tanssimaan... Sitten on ollut aavistuksia iskiaksesta, eli melkoinen menopeli alla, hah! Minulla on mennyt muutamaan otteeseen sekaisin nivelside ja nielurisat, eli melkein sama asia tällä koulutuksella ajateltuna. Näinpä tanssin illan nielurisat nuljahdellen... Kaveri sanoi minulla olevan lakanan päällä, minä kun luulin kietoutuneeni keveään sihvonkiin. Näin ne miehet asian näkevät... Mutta kuinka hyvää teki päästä kavereiden kanssa liikenteeseen. Olo oli silloinkin epätodellisen kevyt, vapauttava, akkuja lataava ja rentoutunut. Kun saan liidellä (nielurisat lonksuen) musiikin tahdissa, nauttien, tuppisuuna ja antaen musiikin viedä. Toki hyvä viejäkin auttaa asiaa, minun ei tarvitse ajatella ja vääntää. Sanokoot ihmiset vaikka ja mitä, niin tämä on minun retriittini, tapa latautua. Epätodellisena katson omaa leijumistani sivusta, kuinka hyvää moinen irtiotto tekeekään. Leijuessa kukaan ei tiedä mitä mylläkkää arkemme ja tilanteemme pitää sisällään. Onneksi kykenen ulkoistamaan itseni siksi hetkeksi ja tämän todellisuuden, sillä tiedän tasan tarkkaan, ettei se minnekään karkaa. Laitan tavallaan narikkaan tai piilotan käsilaukkuun, otan mukaan lähtiessä. Toki olen ilmeisesti sinut tämän asian kanssa, vastaan kyselyihin tanssipaikallakin, mikäli joku ottaa puheeksi. Mutta en romahda, kykenen selittämään faktat ja jatkamaan leijumistani. Se hämmentää itseäni yhä uudelleen, kuinka olenkaan tämän asian kanssa sinut, luottavainen ja epätodellisenkin levollinen. Kotijoukot tietävät tämän ja patistavat minua säännöllisesti lonksumaan tansseihin. Nykyisin kuuntelen vieläpä tekstejä, riimejä, kertsejä ja sanoituksia eri tavalla oivaltaen. Eli olen myös oppimassa jokaisella humpalla jotakin, uskottavaa, eikö. Yöllä sain ajaa kotiin upeassa kelissä ja lähes täydessä kuutamossa. Sekin rentoutti. Vielä mainittakoon rantatien peltipoliisit, vuosi sitten se ikuisti minut ja ylinopeuden... Nyt ajoimme ja asian ääneen oivalsimme. Miten toimii kaksi naisaivoa tässä tilanteessa. Löysääkö nopeus ja tuleeko minusta keskittyneempi. No ei, kumpikin meistä imaisi hammasvälinsä puhtaaksi ja viritti leveän hymyn naamalle, jotta jos vaikka välähtää niin ompahan kaunis hymy ja söpö kuva. Kaveri ehti vetää jopa huulikiillon, minä keksityin ratissa siihen hammasvälien puhtaaksi imeskelyyn ja positiiviseen ilmeeseen. Paras pitää kuitenkin suu sen verran supussa, ettei amalkaamit kiillä kuvassa...



Trulleja omia ja lainasellaisia.
   Lauantaina jalkani lonksui entistäkin enemmän, muistutti jatkuvasti olemassaolostaan. Mutta ei se nyt sillä tavalla lamaantunutta olemustani haitannut. Koko lauantain olin jälleen epätodellisessa fiiliksessä, jotenkin ulkopuolisena seurasin touhujani. Voiko ihminen olla noin poikki, hidas, laahaava ja hajamielinen. Kait se voi. Annoin moiseen luvan. Sain aikaiseksi pupukakun, vähän leipomuksia ja kotihiippailua. Lapset lähtivät trullikierrokselle ihan laumalla, osan reissuista minä kuskasin autolla. Meillä kävi perjantaina ja lauantaina vieraita, sekin on harvinaista herkkua.
Lauantaina lähdimme metsään isolla kokoonpanolla, laavulle makkaranpaistoon. Minä olin kartturina ja ajatin kaksi kertaa hutiin, joten niin paljon olin eilissä päivänä kartalla kaikesta. Vähkös minua jo moisesta pilkattiinkin. Kuulemma luottamusta herättävää, mutta leijuin yhä siinä epätodellisuudessa, minkäs sille voi.
   Olin jotenkin myös herkillä, sillä sain jälleen uuden sanoittamani kappaleen kuunneltavaksi, se sattui uimaan aika syvälle. Jotenkin sitä itsekin hämmentyy kun saa kuulla palan itsestään, joskus jokin kolahtaa ja lujaa. En edes muista milloin mitäkin olen kirjoittanut, ne ovat sen hetken epätodellisia tuotoksia. Millä tavalla sanani tulevat kuulumaan musiikissa, millaisen tunnelman ne saavat aikaiseksi, minkä tyylisuunnan ja melodian ne valitsevat. Kuinka toinen sanani kokee ja millaisen sävelen niistä maalaa... Mutta tämän säveltäjä-äidin kanssa meillä on kummallakin tahollamme tapana vaipua transsiin ja paneutua asiaan muutamaksi tunniksi. Sitten epätodellisena kuuntelee vaikka seuraavana päivänä, mitä saikaan aikaiseksi. Eli tapamme tehdä biisejä on samansuuntainen, ei väkisellä vaan hetken hurmiossa, antaa viedä itsessään kivuttomasti ja nopeasti. Eri päivinä liikuttaa aivan eri sävelet, sanat ja tunnelmat. Ne valitsevat ajankohdan ja päivän kun vaativat ulospääsyä. Tämä on todella epätodellista ja koukuttavaa, olla mukana moisessa. Erittäin hämmentävää. Varmaankaan moni ei tajunnut äskeisestä mitään, mutta se on kait tätä luovan ihmisen luovuuden tuskaa, yrittäkää ymmärtää tai ohittakaa ymmärtämättä.


Yksi viattoman näköinen pääsiäiskakku.

Ilta-auringossa laavulla lähekkäin.

Liikkuvasta autosta napattu, mutta mieletön valo, hohtavat hanget ja kirkkaus.


Aivan ihana kuva Fannysta, napattu vauhdista. Muut menivät niin ettei yhtään kiinni saatua kuvaa...


Kaksi kaunotarta.

Sylissä.


Kaverit.

Lähekkäin ja läjässä jälleen.

Upea Kainomme.


Juttutuokio.
   Metsässä oli upeaa, joskin jopa kylmää. Paistoimme makkaraa, koirat kisailivat, lapset kisailivat ja me aikuiset heitimme aikuisten läppää. Reettaa alkoi palelemaan ja sylissä piti lämmitellä. Liekkö Kainoakin palellut, sillä mamman kainalo kutsui usein. Jotenkin ajattoman, epätodellisen rauhallista, metelistä huolimatta. Illalla en jaksanut mitään oikein millään. Saunoin pitkän kaavan mukaan, muu sakki oli pihalla, nuotiolla ja touhusivat räkättäen omiaan. Mukana oli myös serkkutyttö. Jotenkin se epätodellinen olo konkretisoitui saunassa, silloin sen oikein määritin sanallisesti. "Epätodellista". Eli makaan tuppisuuna yksin saunassa, ajattelen paljon asioita, epätodellisiakin ajatuskuvioita. Ne ajatukset vain vilisivät kuin filminauhana, itsekin niitä sivusta jälleen seurasin. Seurasin vesihöyryjä, valon leikkiä höyryssä, ajatustenleikkiä valossa. Avasin ikkunan. Sisään puski vyöryen kylmää ilmaa, minä hikoilin kuumassa ja palelin nokasta kun ikkunasta kurkin. Näen pellolla roihuavan pääsiäiskokon, näen omalla takapihalla lauman omiani. Kuulen kokolta naurun, ihmisäänet, rätinän. Näen omieni touhun, kuulen kikatuksen, aistin hauskuuden. Minä puhelias ihminen kuikin tuppisuuna saunanikkunasta ulkopuolista todellisuutta. Silloin jos joskus näin itseni aika epätodellisessa tilassa, hämmentävänä, hämmentyneenä. Epätodellinen tunnelma, oma todellisuus ja ulkopuolinen todellisuus. Jotenkin ne sekoittuvat sen lämpöväreilyn tavoin, pyörivät sekaisin yhdeksi. Otan etäisyyttä ikkunaan, ihmettelen näkemääni ja kuulemaani. Pieni kanttinen saunanikkuna, oikealla alhaalla näkyy kokko pellolla, välissä näkyy taivaansineä, vesihöyryä. Samaan aikaan kuulen kaukaa kokolta puheensorinan, naurun, omalta pihalta tutut äänet ja selkäni takaa kuulen kiukaan, pysähtyneen ajattomuuden ja hiljaisuuden. Kaikki nämä samassa kokemuksessa ja yhdessä hetkessä, se oli ihan oikeasti todella epätodellista, siis mihin minä kuulun onko se todellista...? Kaikesta huolimatta huomaan, että minulla on ihan hyvä olla, vaikka sen pitäisi olla tässä tilanteessa epätodellista.
   Minulla on epätodellinen olo tästä todellisuudesta, Reetan tilanteesta. Oikeastaan vähän paljon kaikesta. En myöskään tajua, että on menty keväässä näin pitkälle. En tajua, että kevätaurinko voi lämmittää jo niin lämpimästi, että ikkunan välissä oleva kynttilä sulaa mutkille, En tajua, että jälleen lapsilleni paukahtelee uusia vuosia aikarattaaseen, ne eivät ole enää pieniä. Syöpäjutut ovat yhä niin epätodellisia, Reetan kokemukset hipovat käsittämätöntä, määrittelemätöntä, uskomatonta jne. Ja olemme vasta ja vielä ja yhä tällä epätodellisella matkalla. Joka oli täysin epätodellinen vaihtoehto, sula mahdottomuus kolme vuotta sitten. Se mitä koen, näen, tunnen tuntuu myös epätodelliselta. Onhan tämä aika syövän siivittämänä ollut epätodellinen matka myös omaan itseensä. Matkassa on myös paljon hyvää, mahdollisuuksia, toivoa ja onnistumisiakin, mikä varmasti monesta kuulostaa epätodelliselta, että näin voi ajatella. On uskomatonta löytää itsestä jaksamista, iloa, tsemppiä, luovuutta ja uusia positiivisiakin löytöjä, jopa epätodellisia piirteitä. Vähän niin kuin sivusta seuraten, että tuolla tavalla ja sillä lailla. Epätodellinen käytösmalli, mutta näyttää tuolla toimivan, toimiiko vai luuleeko se vain, että toimii. Olen niin suunnattoman hämmentynyt kaikesta, ihan pihalla juuri tänään.
   Epätodelliselta näyttää myös oma naama, pärstä, paljonko viimeiset vuodet ovatkaan jälkiä jättäneet. Epätodellisia ja todellisia viitteitä, ettei ihan kevyesti ole koettu. Yöllä oivalsin, että pian olemme siinä päivässä, jolloin pääsemme aloittamaan uutta siirtoa. Sekin tuntuu uskomattoman hienolta ja todelliselta, välillä epätodellisen hienolta ja kauhealta. Kun kauempaa peilaa ja asiaa tutkii, siinä ne nyt taas ovat, mutta ovat kuitenkin. Hienoa, että ovat. Epätodellisen tyynenä ja iloisina. Kotona Reetta on kuin kaikki muutkin, epätodellisen tavallinen syöpälapseksi, tai siis entiseksi syöpälapseksi nykyiseksi tulevaksi kantasolusiirtolapseksi. On epätodellista, kuinka lapsi pelittää peruukin kanssa, illallakin juoksi takapihalla peruukki kädessä kokkoa kohti, vetäen sitä samalla päähänsä. Siis, ettei palellu ja muut ihmettele, kummastele. Kuinka luontevaa suhtautuminen moiseenkin on. Serkkutyttö juoksutti pipoa perässä, kun toinen veti vauhdissa peruukkia päähänsä. Hyvin se asettuu vauhdissakin laitettuna. On epätodellista, että lapsi nakkaa peruukin nurkkaan ja vaihtaa hiukset päähän suit sait sukkelaan. Se on erittäin helppoa Reetalle. On myös epätodellista mikä määrä pitää olla cvk:n huuhteluihin värkkejä, ruutia, hepariinia ja lippuja lappuineen. Kotivarranot vähenevät rytinällä.
   En myöskään tahdo millään käsittää kuinka paljon ruokaa tähän laumaan uppoaa. Niin täyteen kun kaapit oli lastattu, niin enää siellä tirrottaa puoliksi syöty hämmästyneen näköinen pupukakku, joka on epätodellisen värinen ollessaan vihreä. Tämä on hämmentävän, ainutlaatuisen epätodellisen jännää, kaikkinensa. Sisällä on myös hiljaista, mikä on aika yllättävää meillä, lauma pomppii pihalla auringossa mahat täynnä pupukakkua. Epätodellisen todellista, sen verran tajuan itsekin. Minä lähden mukaan, sekaan pomppimaan ja latautumaan auringosta. Tsao!


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

KAKKUTYTTÖ JA LEIJONAEMO

Hulabaloobalai!

    Mitä, onko ollut hiljaista, ei syytä huoleen. Olen pitänyt ehkä ihan tietoistakin paussia, sillä jotenkin on jurppinut tänne avautuminen. Ja jotenkin kyyti ollut sen verran epätasaista. Ja jotenkin vaan aika on mennyt kuin siivillä. Ja jotenkin vaan olemme lusineet eteen päin. Ja kaikesta huolimatta itse vedämme ihan hyvällä sykkeellä, sanoo siihen ihan kuka mitä tahansa, joten sen kun vedämme. Siis vedämme, sykkeellä ja tavoitteita saavuttaen. Se on minun mielestäni erittäin, siis erittäin, tärkeää. Eihän sitä ihmismielipolo aina tajua, mitä kommervenkkejä matkalla sattuu, mutta aina on vedettävä itsensä takaisin tielle sieltä pientareelta ja välillä ojastakin. Mutta olemme jälleen tiellä, sanoisinko raiteilla, hitsiläinen. Olemme raiteilla ja sykkeellä, se riittänee tänään ja meille.

   Lueskelin ja laskeskelin äsken, että reilu viikko edellisestä postauksesta. Nyt pääsee huokaus, riittääkö merkit ja saanko kirittyä ajan tasalle, sillä on hurjasti kirittävää. Siis mistäköhän oikein niin kuin aloittaisin ja millä tavalla...

Perjantai 15.3.
   Olen kirjoittanut aamulla, joten jatkan siitä. Kuumeilu jatkui siis yhä, kunnon piikkeinä. Jätin omalla luvalla sieniestolääkkeen pois torstaina illalla. Uskalsin, koska solukuoppa oli ohitettu ja aijoin sen tunnustaa. Aamulla soittikin lekuri, ihan kuin olisi tiennyt, että minulla on jotain mielen päällä. Tunnustin kokeilun ja annoin perusteet. Sovimme yhdessä sunnuntai aamuun kestävästä kokeilusta, josko näillä olisi yhteys. En siis amatöörinä ihan hakuteillä ollut. Samalla sain kuulla, että lisätutkimuksia tarvitaan, syy on selvitettävä, keuhkoja kuvattava ja lisää testejä otettava. Maanantaina siis osastolle heti aamusta. Sopiihan se, ei kai se auta, joten sopiihan se.

Launatai 16.3
    Yöllä neiti horisee kuumeessa 40,5 astetta ja haukkoo henkeään. Vaikea yö, yritin jäähdyttää, lääkitä, hoivata ja rauhoittaa. Aaamulla soitin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sain viedä sinne pikatestiin verinäytteen. Testitulosta odotellessa oli käsittämättömän hermo ja purskahdin itkuun kun näin lukemat. Mutta hississä kokosin itseni, vähäisenkin järkeni ja alakerrassa minulla oli jo toimintasuunnitelma. Kerrosväli kakkosesta ykköseen, eli pikana sekin. Pikatesti näytti crp 33 ja Hb 79. Soitin osastolle, että olemme tulossa. Kuume laski aamulla jälleen lääkkeellä ja lähdimme ihan rauhassa. Tajusimme jopa pakata. Sairaalassa normaalilämpöinen neiti, joskin huulet valkoiset. Tai harmaat. Miten sen nyt kukakin näkee. Hb olikin vain 73 ja crp alle 30, trompparit jotain alle jonkin.... Aloitetaan antibiootit ja tankataan punaista, keltaista ja yöllä kirkasta. Reetta oli
suoraan sanottuna aika huonolla hapella. Mutta jaksaa taistella, kaikesta. Siinä raivotessaan heittää minua peruukilla, koska se oli siihen raivoon ainoa, joka irtosi ja oli käden ulottuvilla. Otin kopin ja sitten nauroimme ihan kippurassa ja räkänä. Illalla kuumepiikki jälleen paukkuu tulemaan voimalla, jotain reilut 40 tai 41 tai jotain. Haluan lääkärin tsekkaamaan Reetan, sillä tuntuu ettei olo rauhoitu millään. Reetta haluaa niihin keuhkokuviin heti nyt, eikä maanantaina, sillä henkeä pitää haukkoa. Lääkäriä odotellessa kuumelääke rauhoittaa olotilaa ja neiti on jo paljon paremmalla hapella. Jotenkin itse taas ajattelin, ylireakoinko, mutta en kait kuitenkaan, kyllä sen näki hoitajakin. Sain mielenrauhaa laajasta antibioottikirjosta, joka on jo aloitettu, pitäisi tehota myös keuhkonkuumeeseen. Toivottelemme hyvät yöt, sillä keuhkot kuulostivat normaaleilta. Eli unta nuppiin ja kohti uutta seikkailua. Niin piti minun illalla tehdä "juustokakku" kekseistä, kermasta ja piimästä mangokuorrutteella. Nopeutin hyytymistä pakastimen kautta, sillä sitä kaukkua tarvittiin heti justiinsa. Horisevanakin ruoka maistui.

Sunnuntai 17.3.
   Aamu alkaa juustokakulla ja täydellä sykkeellä. Kuumepiikit noin yhdeksän tunnin välein, silloin kiritään sellaiseen 39:ään asteeseen. Neiti touhottaa ja porskuttaa, väri ja virta on palannut tankkauksilla. Iltapäivällä kysäisen mitenköhän neiti itse oman olotilansa kuvailisi asteikolla 1-10. Ehdotan sellaista kasia, sillä vauhti on sen mukaista. Neiti hehkuttaa menevänsä täyskympillä, joten uskotaan. Eli homma saatiin lauantain pohjakosketuksen jälkeen hallintaan todella nopeasti. Veriarvot kait hyvät, crp leijuilee samoissa lukemissa... Odotamme maanantaita ja tarkempia tutkimuksia. Nukumme hyvin, tiedostamme yöhoitajien lämmönmittaukset ja kontrollit, sekä lääkkeiden tiputukset.

Maanantai 18.3.
   Kokeita ja testejä, antibioottia ja kuvantamista. Nukuin yöni suhteellisen hyvin, mutta heitin pitkin yötä rukouksia tuon tuostakin. Niin, mitäpä sitä avuttomana ja hädissään ei tekisi. Siis tässä tilanteessa sitä rukoilee, että olisipa lapsellani keuhkonkuume, eikä mitään vakavampaa. Siis ihan kahelia, rukoilla lapselleen "vain" keuhkonkuumetta. Näin se näissä savotoissa menee. Normaalielämässä ajattelisi, että se olisi kauhea asia, mutta tässä tilanteessa sellainen olisi pienempi paha, kuin isompi paha. Mittaushteet saa aivan uuden ulottuvuuden, normiperspektiivistä ajateltuna kauhuperspektiivin, mutta näin se vain on. Tunnustin yhdelle "syöpä-äiti-kollegalle" moiset ajatukseni ja hän oli heti mukana, tiesi mistä puhun. Mieluummin pienempi paha kuin isompi paha. Simppeliä. Keuhkoröntgen normaali, ei keuhkonkuumetta. Kuumepiikit jatkuilee, saanko olla tyytyväinen puhtaisiin keuhkokuviin. Rukoustani ei siis kuultu, koska mysteeri jatkuu. Siis en saanut keuhkokuumetta, vaikka sitä toivoin (jälleen kahelia). Neiti porskuttaa hyvällä hapella ja askartelee ja käy koulua. Hankin kaiken maailman vehkeet ja virikkeet jälleen. Massamunia, servettilakkaa, värejä, puuhapusseja ja opetin kutomaan kaksi oikein ja kaksi nurin-neuletta. Yritin aktivoida, mutta lasta tympäisi olemassaoloni ja laitos. Aika sitkeä päivä, vaikkei ollutkaan keuhkonkuumetta. Kuumepiikkien selitys yhä arvoitus, parikymmentä erilaista viljelyä otettu, vastaukset negatiivisia. Onko lääkkeiden yhteisvaikutuksella sittenkin jotain tekemistä, sillä kaikkia yhteisvaikutuksia ei voi tietää. Niin, antaapa kantasolusiirron jälkeen tarkkaan kontrolloitava sytomekalovirus pienen positiivisen värähdyksen, luku on 82. Raja-arvo on 80. Vuosi sitten samaisen testin raja-arvo oli muistaakseni 150. Lokakuussa 2011 tämä arvo ylittyi kerran ja napsahti kolmen viikon sairaalanakki. Nyt raja-arvo on liki puolella laskenut, testin valmistus viikolla nopeutunut, odottelemme Helsingin kommenttia ja uutta testitulosta. Siis tartutaanko tuohon kahteen yksikköön, vaiko eikö. Olenko huojentunut värähdyksestä, sillä jotain jää haaviin. Vai näenkö sen peikkona, joka mutkistaa matkaa. En oikein tiedä mitä ajatella, eikä lääkärikään oikein tiedä mitä ajatella.

Tiistai 19.3.
   Kotona lasahtanee tietokone, ei siellä ole kuin noin tuhat sivua tai tuhat viisisataa sivua minun tekstejäni, mutta sen on vain tekstiä... Vain tietokone, onhan mulla muistitikku, jossakin...  Ja pää heiluu yhä tuotteliaana. Paskat, tekstit yx hailee. Reetan lyppipäivä, uuttaa cvk:ta ei laiteta, koska päällä infektio. Nyt on crp:n lisäksi seurattu toistakin reaaliaikaista tulehdusarvoa, joka antaa faktaa tietoa veressä tapahtuvista asioista. Käsittääkseni, huom käsittääkseni, sillä nyt puhuu muistinvarainen amatööriäiti. Crp ei anna kauheampia viitteitä tulehduksesta. Koko savotan aikana nousee maksimissaan alle 40:n. Tämä fakta reaaliaikainen pct-arvo kertoo veren myrkytystilasta. Alle 0,5 norm. 0,5-2 lievää ja yli kakkosen ankaraa tulehdusta. Arvo kävi korkeimmillaan 2,89, eli kunnon tulehduksessa. Itse tosin en moista arvoa ollut aikaisemmin tsekkaillut, joten maksimipiste oli hukassa, onko se 4 vai neljäsataa. Pieni mieli veti rajan jonnekin neloseen ja välillä ajatus huippasi. Mutta se voi kuulemma olla kymmeniäkin, sitten ei enää huipannut. Niin tiistaina aamulla kello neljä oli kuumepiikki, 39 astetta, tämä olikin tämän savotan viimeinen kuumepiikki, joten paina se mieleesi. Lyppi tehdään, sillä valkosolutuotanto porskuttaa hyvällä mallilla ja neidin yleiskunto on jälleen hyvä. Tulehdustilasta ja antibiootista johtuen toisen cvk:n laittoa siirretään. Olen onnellinen, kun lapsi on viimeinkin siellä salissa antamassa näytettä. Olen levollinen ja leppoisa. Salista palaa myös hyväntuulinen neitokainen. Ajattelimme lähteä antibioottien välissä sukuloimaan, mutta lääkäripäs ei annakaan lupaa. Olen taas ällikällä lyöty, miksei, sillä jotenkin minulle pitäisi kaikki aina perustella, vääntää rautalangasta. Iltapäivällä vaihdetaan antibiootit, sillä tulehdusarvot ovat koholla. Leikkurista tullessa nenästä pulpahtaa verta, joten ylimääräinen pvk illaksi. Hoitajan kanssa puhuin taas epäluuloistani ja sain kattavan tsekkauksen mikä voisi olla mistäkin johtuvaa, se avarsi jälleen omaa ymmärrystä. Mutta nyt neiti on kuumeeton, eikä pääse muutaman kilometrin päähän. Viikko sitten kuumepiikki oli kuuden tunnin välein ja meidät kotiutettiin. Pistäähän se miettimään tiedetäänkö enemmän, kuin kerrotaan. Niin päivään mahtui myös keuhkojen viipalekuvaus. Saliin mennessä hoitaja sanoi, että varjoainetta varten laitetaan kanyyli käteen. Se ei mennyt minulle läpi, sillä olihan cvk. Hoitaja ei suostunut käyttämään cvk:ta, joten paikalle hälytettiin lääkäri, joka laittoi varjoaineen cvk:n kautta. Mutta tähänkin asti aina on pistetty varjoaine olemassa olevaa reittiä pitkin, joten en hyväksynyt käteen laitettavaa kanyylia. No ruuhkautinhan minä moisella vaatimuksellani koko laitoksen pyörimisen ehkä seitsemäksi minuutiksi, mutta ajattelin ettei Reettaa pistetä yhtään ylimääräistä kertaa. Kuvaus tehtiin ja kauhkot olivat ennallaan. Eli nyt sain huokaista sienipelkopaniikin ulos itsestäni. Rukouksethan menivät siis näin: anelin vain keuhkokuumetta, mutta en missään nimessä sieni-infektiota. Välillä mietin, osaanko tarpeeksi tarkkaan toiveeni amatöörinä esittää, jotta ne ovat ymmärrettäviä. Sitten mietin kuinka vahva tietotaito noilla suuremmilla päättäjillä on tällaisessa nippeleiden viilauksessa. Jos rukoilen vaikka huolimattomasti, enkä erittele toiveitani tarpeeksi tarkasti. Illan vietimme siis loikoillen, telekkaria katsoen, lukien ja askarrellen. Ihan kiva ilta kuitenkin, vaikka olimmekin laitoksessa.

Keskiviikko 20.3.
   Luulin yöllä synnyttäneeni, sillä vauva itki kauheasti. Siis heräsin, tajusin missä olen ja kuulin hereilläänkin sen itkun. Mutta ei, ei se itkevä lapsi minusta irronnut, vaan tuotiin synnäriltä tai jostakin vapaaseen huoneeseen. Meidän seinän taakse. Olihan se jälleen sellainen epätodellinen olo, luulin, että tämä minun traumaläskini olikin pitkittynyt raskaus, joka päätti syntyä. Suvussa on nääs lisääntymisbuumi meneillään, joten siitä se ajatuskuvio varmaan lähti. Yö meni siis vauvan itkun saattelemana, hiukan epävireisesti. Nousimme keskiviikkoomme hyvällä sykkeellä ja kirjoitin aamun varhaisina tunteina jopa lyriikoita. Ei ollutkaan aikaisemmin sairaalajaksolla irronnut ihan lopullisia versioita, olin ollut jossakin kipsissä. Mutta nyt laukesi sekin traumapatti, yksi rima jälleen ylitetty, olen huojentunut. Reetta käy koulua, askartelee ja kutoo. Osastolta ei löydy viittä samankokoista sukkapuikkoa lapasten kutomista varten. Joten yksi hoitaja tuo kotoaan sellaiset, jotta pääsemme jatkamaan ideaamme lapasista. Päivä rullaa leppoisasti, olemme jotensakin äärettömän levollisia ja huojentuneita. Nyt saamme ulkoiluluvan lääkkeiden välissä ja perusteita eiliselle kiellolle. Lähinnä syynä oli uuden lääkkeen aloittaminen ja se verenvuoto, tarvitaanko tromppareita jne, ei siis sen vakavemmasta ollut kyse. Odottelemme antibiiotin tippumista ja kauhistelemme kiirettä osastolla. Aina vain uutta lasta pukkaa, uutta syöpää löytyy. Se on raskasta seurata. Samalla saamme tanssia voitontanssia yhden sankarin puolesta, kotiutetaan terveenä, siis aivan mieletöntä. Reetta haluaa tehdä kakun oman lypin johdosta ja tämän sankarin johdosta. Omaa lyppivastausta ei tosin tiedetä, mutta tuntuu, että tarvitsemme kakun. Siinä antibioottien tippuessa lehahtaakin allergia pintaan. Neiti vääntää kehyksiä servettilakalla, käyn puhelimessa ja kun palaan on neidin naama täynnä laikkuja. Hälytän hoitajan, lääke lopetetaan ja kortisonit kehiin. Antihistamiinikin annetaan, joka tulee saman tien oksennuksena ulos. Ehdin roskakorin alle lykkäämään, kun hoitaja otti enimmät vastaan hanskakäsillä. Ulkoilulupa perutaan, lääkäri haluaa tsekata tilanteen. Neiti ei lopeta askarteluaan, vaikka kehotetaan huoneeseen lepäämään. Mutta olo ei ole kummoisempi, vaikka huulet, luomet, pää, kaula ja otsa lehahtelee punaisena. No, siinäpä askarrelkoot, kait se itsensä tuntee. Iltapalaksi siis kakkua, valtavia palasia. Kahdeksan aikaan kyselen, milloinkahan se lääkäri tulee, kun olemme puoli neljästä saakka odottaneet. Onko lääkärillä jotain muutakin tietoa kuin allergian tsekkaus, jos kerran haluaa illalla nähdä... Lääkärin työaika onkin päättynyt kauan sitten, meidät oli kait luokiteltu jo allergiakohtauksesta selvinneiksi, mutta ulkoilulupaa ei muistettu meille palauttaa. Tämä esto sai neidin jälleen kiehumaan, koska eihän me nyt enää kahdeksan jälkeen minnekään ehditä. Niin, onneksi oli sitä kakkua. Päivä oli raskas tunnemylläkkä myötäelää mukana. Siis oli upeaa saada jakaa terveen papereita, mutta todella raskasta kuulla uusista puolitutuista kohtaloista, joita ilmeni. Niin paljon pahaa ja raskasta mahtuu yhteen päivään. Lääkärit ja henkilökunta saivat paiskia hartiavoimin töitä, jotenkin kauhea suma.

Torstai 21.3.
   Yöni on jotenkin outo, toki se vauva itki, mutta se ei selitä kaikkea mylläkkää ja outoutta. Allergisoiva antibiootti lopetetaan, neiti kuumeeton ja virtaa täysi. Tiedän saavani torstaina vastauksia, olen jotenkin luottavaisuudessani hermoheikko. Mitä kertoo sytomekalo, mitä kommentoi Helsinki, mitä lyppivastaus ja onko jotain muuta ilmennyt. Onhan päivässä jälleen muutama avoin kysymys ja vastauksiakin on, senkin tiedän. Mutta kun minun kärsivällisyyteni on tällaisella hetkellä täysin nollilla, en vain jaksaisi odottaa. Odotan innolla myös kampaajalle pääsyä. Reetta saa lähteä mukaan kampaajalle, joten säntäämme sinne yhdessä.
(Tässä vaiheessa kone jälleen tilttaisi ja joudun takomaan kaiken uudelleen, sillä se ei tallentanut vuodatustani. Liekö jokin sensuurivipu... Joten eiku alusta.)
Kampaajan tuolissa istuessani lääkäri soittaa minulle. Tietäen missä olemme, ei hätää sen puoleen. Kysyen haluanko kuulla uutisia nyt vai neljältä. Istun tukevasti, leveästi ja matalasti, nyt sopii hyvin. On siis hyviä ja huonoja uutisia. Siinä vaiheessa on todellakin hyvä olla istuallaan, sillä jotenkin valahdan kylmää ja hikeä ja kosteaa... Hyvät uutiset, alustava ja ensimmäinen lyppivastaus on puhdas! Jee!!! Sitten se toinen asia, syy kuumeeseen on löytynyt ja vaatii kiireellistä hoitoa. Ebv eli pusutauti on aiheuttaja, ihan kunnolla kohonneilla arvoilla. Kantasolusiirron jälkeen kyseinen virus voi olla jopa hengenvaarallinen. Yleensä meillä kaikilla on elimistössä kyseinen virus, joka ei terveillä haittaa. Yleensä on nielussa ja kaulassa kipua ja imusolmukkeet turpoavat. Reetan kohdalla ainostaan korkea kuume kertoo viruksesta. Mutta mikäli se ehtii imusolmukkeisiin saakka, se saattaa olla todella vaarallinen ja mahdoton hoitaa. Tiputus aloitetaan heti kohta osastolla. Samalla sain kuulla myös pitkän litanian muista suunnitelmista ja ohjelmasta, mutta ne vihelsi ohi ihan vinkuen. Olin äärettömän huojentunut puhtaasta lypistä ja vastauksista ja aloitettavasta hoidosta. Märisin vuolaasti ja tartutin itkun kampaajaankin, joka märisi vähintäänkin yhtä vuolaasti. Reetta naputteli konetta nurkassa ja kommentoi nyyhkytykseeni ja onnitteluun puhtaasta lypistä "niin pitiki." Eikä tehnyt siitä sen vuolaampaa draamaa.
   Esilääkkeenä pamolia ja antihistamiinia, lääke annetaan tarkassa seurannassa ja hitaasti. Ei ongelmia. Yhden paukun hinta on noin 5000 euroa, seuraava paukku suunnitteilla ensi maanantaina. Todennäköisesti Reetan oma elimistö alkoi jo itsekseen korjaamaan virusta, koska kuume loppui tiistaina, kun diagnoosi ja lääkitys saatiin vasta torstaina. Hyvä niin. Kyseinen arvo oli huikeat 16400, taas minua huimasi. En ollut sellaista lukemaa nähnyt muissa testeissä, eikä minulla ollut vertailupohjaa. Sain kuulla, että se saattaa olla jopa satojatuhansia, joten alle kaksikymmentätuhatta on siis alhainen vaikkakin selvästi koholla. Ihan mihin vertaa.
   Yöllä kieriskelin liskojen kanssa, pelkokerroin korkealla. Alitajuntani syötti minulle koko ajan pusutautifaktaa, samalla oivalsin, että moinen kieriskely johtuu myös lauenneesta stressistä. Aamulla olin tyytyväinen yön tulokseen ja jälleen balanssissa. Alan tuntea itseni jo suhteellisen hyvin ja moinen oli odotettavissa. Vedän pää kylmänä aina, kunnes asia ratkeaa, silloin omakin jaksaminen kolahtaa ja saan kieriskellä. Näin se menee.

Perjantai 22.3.
   Reetta voi loistavasti ja jaksaa touhuta. Lähdemme antibioottien välissä kaupungille. Ajamme linja-autolla, käymme ravintolassa ja kaupoissa. Että tekee hyvää ulkoistaa itsensä ihmisten ilmoille. Nelisen tuntia ja olemme valmiita palaamaan luukkuumme. Tunnustan eristysrikkomuksemme, uskalsin rikkoa niitä, koska arvot olivat jälleen hyvällä mallilla. Pusutauti on nostanut päätään pitkästä solukuopasta johtuen, kantasolusiirrosta johtuen ja uusista aloitetuista sytostaateista johtuen. Onneksi moinen saatiin kiinni ja hommaan puututtiin. Sytomekalovirus antaa raja-arvon alle olevan tuloksen, eli sitä ei tarvitse hoitaa. Saan alustavia esitutkimussuunnitelma-aikatauluja. En niele niitä nurisematta. Viidelle päivälle, yhtä jos toista. Minun mielestäni ne pitää saada mahtumaan kahteen tai kolmeen päivään, jotta ehdimme kotonakin olla. Suunnitelma on jatkaa antibioottia tiistaihin saakka, keskiviikkona toisen cvk:n laitto. Kotiin ehkä torstaina. Ei kait se auta.

Lauantai 23.3.
   Samalla vauhdilla jatkamme, veriarvot ovat korjaantuneet ja tulehdusarvot normaalit. Jihaa! Olemme kaupunkikierroksella kolmisen tuntia ja muuten laitostumme. Tai Reetta nyt leipoo hoitajan kanssa tiikerikakkua, kun minä laitostun. Silmät kiiluen höyryävää tiikerikakkua ja jääkylmää maitoa. Näyttää hyvältä. Lauantaisin ei ole lääkärikiertoja ja osasto hiljenee kolmeen potilaaseen viikon ruuhkista. Siellä on joutilasta ja leppoisaa. Kiiretöntä, ajatonta, leijuntaa...

Sunnuntai 24.3.
   Heräämme aamulla jo seitsemältä. Minä olen niin pistoksissa, että. Laitoskiintiö tökkii lievästi ylitse. Aika matelee, ei kulu vaikka kuinka kuluttaa. Haluan kotiin, haluan metsään, haluan Paskalannevalle kestohangille hiplaamaan naavaa, haluan haistelemaan luontoa, haluan haistelemaan kotia, elikoita ja muuta perhettä. Kymmenen jälkeen näen oman osaston lääkärin päivystysvuorossa osaston lasikopissa. Sillä seisomalla paukaisen sisään ja lataan suunnitelmani. "Nyt kiltti lääkäritäti päästät meidät yöksi kotiin. Anna meille kolme tuubia antibioottia mukaan ja palaamme aamuksi, ennen kuin kukaan huomaa meidän olevankaan pois. Minusta tuntuu, että olen hajoamassa palasiksi, laitostuminen tökkii pahemman kerran ja tarvitsemme hetken kotona...." Lääkäri otti asiasta napakymppikopin ja sanoi: "Tässä tilanteesssa kotipäivät ovat pelkkää plussaa ja tulevat todella tarpeeseen. Labrat näyttävät siltä, että antibiootin voi lopettaa, joten ei kun menoksi..." Ja niin me lähdettiin liukkaasti ja vauhdilla. Olimme kotona puolenpäivän paikkeilla, muulle perheelle täytenä yllärinä. Voi sitä hörinää ja törinää, kun pääsimme yllättämään. Emme me metsään ehtineet, mutta Mökömajan terassilla istuimme läjässä, paistoimme makkaraa ja otimme aurinkoa. Minä haistelin sulavia kinoksia, koiria, nuotiota, lapsia, makkaroita, kaikkea. Vitsi kuinka kotoisaa. Kolmen jälkeen lähden saunaan koirien kanssa. Sen jälkeen yökkärit päälle, paplarit päähän ja nojatuoliin. Saan syliini Vernan, Kainon ja Vienon, nukahdan välittömästi. Reetta höyryää muiden kanssa, onneksi sai muutakin seuraa kuin saman äitipolon, jota joutuu katselemaan yötä päivää.
   Leipasen leipää ja teemme ruokaa yhdessä. Nyt huushollissa tuoksuu tuore pannuleipä. Jälleen saunaan Reinon ja Fannyn kanssa, pitkällä kaavalla ja hartaasti. Yöksikin riittää unta koko sakilla.

Maanantai 25.3.
   Herään viideltä, haistelemaan ja kahvittelemaan kaikessa rauhassa. Reetan herättäminen onkin haasteellisempaa ja äänekkäämpää, sillä nukuttaisi niin. Taksi tulee hakemaan seitsemän jälkeen, joten aikataulu on napakka. Olen luvannut olla osastolla yhdeksään mennessä ja niin olemmekin, neljää minuuttia vaille. Kokeet saadaan otettua ajoissa ja voimme aloittaa laitostumisen. Pusulääke tiputetaan suunnitellusti ja pääsisimme takaisin kotiin. Siihenkään en suostu, vaan ehdotan, josko sen cvk:n laittamisen siirrettäisiin tiistaille. Saan ehdotukseni läpi ja jäämme samalla reissulla toimenpidettä varten osastolle. Järkevää, säästimme yhden laitospäivän, neljä tuntia matkoissa, neljäsataa euroa Kelan taksikyydeissä ja liki neljäsataa kilometriä maantiellä rullaamista. Keskiviikolle on suunnitteilla hammaslääkärin esitutkimukset, siihenkään en suostu. Junailen ja hommaan Reetalle ajan samalle päivälle, maalaisjärjellä homma laitettiin pelittämään. Spirometria on suunniteltu 9.4. ainoana tutkimuksena, siihenkään en suostu. Niinpä Reetta käy puhaltamassa pusulääkkeen tippuessa spirometriansa alakerrasssa. Aikaa menee viitisen minuuttia matkoineen kaikkineen. Eli jälleen yksi kotipäivä lisää. Muutenkin esitutkimusaikataulut saadaan survottua kahdelle päivälle viiden sijasta, onneksi. On siinä saanut sihteeri jumpata ja soittaa, hän ansaitsi abloodit sinnikyydestään. Pusutautitesti näyttää nyt puhdasta, eli torstain lääkeannos korjasi jo tilanteen ja sen jälkeen tiputettiin vielä toisen kerran. Luulisi pusutaudin nyt uskovan. Saamme lapaset valmiiksi, askarteluja yhä lisää ja illan relailemme.
   Yksi suhteellisen uusi, vielä nimetön äiti, on seurannut meitä nyt pari viikkoa. Hän on antanut minulle mielessään nimen leijonaemo. Olen siitä otettu. Hän ihmettelee, kuinka osaan toimia tilanteissa, junailla ja ratkaista asioita. Tehdä ehdotuksia, jotka menevät läpi. Niin kuin sunnuntain faktat kotiin pääsystä ja saimme kotiutusluvan. Hän on myös nähnyt tapani käydä tulkitsemassa päivän labrat lasikopissa. Hän on nähnyt tuuletukseni, kuullut hihkumiseni ja nähnyt hyppelyni, kun tulokset ovat kohentuneet. Eli minähän vedän sellaisen voitontanssin, jossa heilutetaan perää, hytkytään, hihkutaan ja elämöidään jokaisesta hyvästä tuloksesta. En siis kykene pidättelemään vaan se puskee tulemaan, joten niin se tulee. Sellainen tiputanssi. Olen otettu hänen antamasta tittelistä ja sen voisi oikeastaan kirjoittaa isolla, Leijonaemo. Toki kyseenalaistan omia ratkaisuehdotuksiani, käytöstäni ja junailujani henkilökunnan kanssa. Mutta olen saanut kiitosta ja kannustusta pitää pääni. Muutama hoitaja on kehottanut toimimaan niin kuin toimin, kuulemma hekin olisivat vähintäänkin samanlaisia tilanteessani. Eihän sitä kaikki ymmärrä tai halua ymmärtää, mutta valtaosa kuitenkin. Kiitos siitä!

Tiistai 26.3.
   Nousemme ylös seitsemän pintaan. Reetta on nälissään ja odottelee leikkuriin pääsyä. Aikataulujen mukaan puoli kymmenen paikkeilla, joka ei sitten pidä pätkääkään. Mutta siinä odotellessa saammekin käydä lääkärikierron. Pcr, eli tarkin lyppitulos on myös puhdas!! Tanssahdan jälleen, olen suunnattoman kiitollinen ja huojentunut. Lääkäri tuumaa: "Yleensä cvk:n laittamisen jälkeen potilas on vuorokauden osastolla. Mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, teillä ei ole aikomusta jäädä, joten kirjoitan kotiutuspaperit..." Aivan oikein ymmärretty, kiitos jälleen ymmärryksestä. Pusutaudin vuoksi torstaille tulee kuitenkin käynti kokeissa Oulussa, mutta se ei haittaa sitten niin pätkääkään, sillä luuydin on puhdas. Ajan mielelläni, jotta pusutauti pysyy kontrollissa, eikä uutta mysteeriä pukkaa sekoittamaan hyvää pakkaa, niin ja se luuydin on siis puhdas, mitäpä en siis tekisi. Suunnitelmat pysyvät aikatauluineen ennallaan. Jes!
   Yhdentoista jälkeen Reetta saa kutsun leikkuriin. Vastassa on jälleen vihreä naisarmeija. Monet heistä tunnistan jo kasvoista, mutta aina on jokunen tuntemattomampikin mukana. Yhtä naista en tunnista, mutta hän sanoo "Kyllähän minä Reetan muistan, kakkutytön". Reetta hymyilee leveästi, muisti varmaan itsekin kyseisen hoitajan heräämöstä helmikuussa 2011. Silloin neiti lateli hoitajalle heti herättyään juustokakun reseptin. Kakkutyttö, sitähän se neiti on. Montako kakkua tämänkin parin viikon savotan aikana on tullut väännettyä. Minulla oli vaikka mitä suunnitelmia noiksi tunneiksi kun Reetta on leikkurissa, mutta hyydyin. Istua läsötin lähes koko ajan ja minulle iski valtava päänsärky. Jokin patti stressissä jälleen laukesi. Olemme jälleen saavuttaneet tärkeitä etappeja, mikä on todella liikuttavaa.
   Varttia vailla kolme Reetta saapuu osastolle, itkien ääneen kipuaan. Käteen sattuu kovasti, eikä hän pysty liikkumaan yhtään. Kipulääke laitetaan tippumaan välittömästi ja minä laukaisen nälkäiselle pöperöt pöytään. Iso annos ranskalaisia, lihakastiketta ja monta purkkia mehua. Ruoka ja lääkkeet ovat todella nopeavaikutteisia. Varttia vaille neljä olemme jo taksissa ja nokka kohti kotia. Hoitaja sanoi, että tiedän kyllä mitä tehdä... Niin tiedänkin ja osaan tulkita lastani. Lähdemme luottavaisin mielin keväiseen aurinkoon ja kohti kodin tuoksuja. Illalla neiti on normaalia rauhallisempi, loikoilee ja rentoutuu. Fanny silittelee kaljua ja löytää uuden sängen. Taas puskee uutta hiusta ihan piikkinä tulemaan. Rätkätys käy ja on leppoisaa. Yötä vasten annan kipulääkkeen ja Reetta nukkuu loistavasti. Samalla tyynyllä on Vienonkin pää.

Keskiviikko 27.3.
   Aamulla Reetta nousee ylös kuudelta, vasen käsi roikkuen. Kysyn onko kipua. On kuulemma, mutta ei niin paljon, että lääkettä tarvisi. Sissi tuo pimu, mutta luotan hänen omaan arvioonsa. Reetta kaivautuu takaisin Vienon kainaloon ja nukahtaa uudelleen. Aamulla tulee opettaja, sitten psykologi. Välissä Reetta kerää pajunoksia ja ulkoilee. Kuulemma kädellä pystyy jo kissaakin kantamaan. Siis Tolloa, isompaa kissaa, sehän on hyvä merkki. Päivä menee touhutessa ja tyhjää pyöriessä. Aamulla oli puhetta, josko Verna Ouluun mukaan lähtisi. Neiti oli pistänyt töpinäksi ja järjestänyt asiansa. Oli selittänyt englanninopettajalle asian, tehnyt sanakokeen ennakkoon ja tiedottanut luokanvalvojalle suunnitelmistaan. Näpsäkkä pimu, kun jotain päättää. Nyt maljakossa on höyhenillä varustettuja pajuja, vieraitakin kävi ja minä tulin saunasta. On aika laittaa pää tyynyyn, jotta aamulla olisi virkkuja matkalaisia.
   Niin tietokoneemme on ilmeisesti taas "terve", kaikki tekstinikin löytyvät. Sain maanantaina myös onnittelusähköpostia. Minun runoni oli valittu dekkarikilpailun julkaistaviin ja parhaimmistoon. En uskonut, että osaan kirjoittaa vertahyytävää pelotteluläppää, mutta ilmeisesti sellainenkin vipu on olemassa. Kannattaa vain kokeilla. Samuli Putro valitsee palkittavat kirjoittajat, paas kattoo mitä Samuli tuumaa. Onhan tämä aika jännää. Hämmentävän hyytävää.
   Nyt jos tämä bloggeri päättää sensuroida paatoksella paukutetun tekstini, niin en kyllä kolmatta kertaa kirjoita uudelleen. En varmasti. Huomaan myös, että kirjaimet riittivät tänne saakka, jännä juttu, vaikka käytin näin kauhian monta...
   Että sellainen reilu viikko meillä. On tässä saanut leijonaemona olla ja pääsiäiseksi on suunnitteilla pupukakku meidän kaikille kakkutytöille. Omasta mielestä meillä on siis asiat vallan mainiosti. Olemme hyvällä hapella, passelilla sykkeellä ja monta mutkaa on ratkaistu. Olemme saaneet tärkeitä vastauksia ja homma etenee. Eli nukahdamme hyvillä mielin ja näemme kivoja unia. Toivottavasti sinunkin tiedonjanosi sai täytettä, missä mennään ja mitä kuuluu. Ainakin leijonaemoa väsyttää ja kakkutytöt syövät iltapalaa... Öitä!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

TUUKKO NÄÄ, MEEKKÖ NÄÄ, OOKKO NÄÄ, JÄÄKKÖ NÄÄ

Viikko on vilahtanut, enkä ole muistanut koko postailuja. Tai oikeastaan ei ole edes kiinnostanut, siis ei niin kuin yhtään. Sillä olemme monenkin mielestä menneet taas niin ylikierroksilla, että sehän ei ole normaalia. Joten ajattelin olla aiheuttamatta mielipahaa ja huolta muille.
   Nyt kurtistan kulmiani itsekseni, kun ajattelen että kuinka minä ajattelen, mitä joku muu ajattelee. Saan pitää ajatukseni, toimia ja tehdä niin kuin parhaaksi tässä tilanteessa koen, näen ja tunnen. Mutta viikko on ollut sellainen laukkakyyti, ettei aina ole tiennyt missä on. Tuukko nää, meekkö nää, ookko nää, jääkkö nää? Näin on isäni sanonut kautta aikojen, jos ei ole tiennyt toisen ratkaisua ja suuntaa. Verrataanpa nyt kissaan, joka ikään kuin haluaa ulos ja sille avataan ovi, mutta sitten se empii ja haistelee, mennäkkö vaiko jäädäkkö. Saman tien suunta vaihtuukin ja se menee jo muualla. Mitä ihmettä tekee kissavertaus tässä saumaan, niin sitäkin hiukan avaan. Kuvittele sulkemallasi silmät, miltä kuulostaa kuuron kissaneidin maaliskuinen killa-aika ja ääntely? Se on välillä kuin viulun tappamista, vonkuu ja volisee, ääni särkyen. Yökaudet ja päivisinkin. Siis Vieno-pieni ja ensimmäinen maaliskuu, sehän on ihan äimänä itsekin. Lapsilla on suunnitelma, lainataan jostakin kykenevä kollikissa ja päästetään Naukulaan Vienon kanssa, kyllä se helpottaa. Sitten meillä olisi pian ihania kissavauvoja. Ratkaisukeskeistä, sanoisinko. Tämäkin on lasten omaa filosofiaa ja ajatuksenjuoksua, lisääntyminen ei siis ole tabu vaan siitä puhutaan, enää pitäis tuo iskän pää saada käännettyä... Hah, niitä ilmeitä, kun lapset ratkaisuaan avasivat. Tytöt sanoivat, että Vieno kärsii suorastaan, jos se ei saa kollikissaa, revi siitä. Kärsimyshän sekin on.
   Äsken minulla oli tunne, että minua tuijotetaan ja kuulin kehräyksen. Käännyin sängyssä ja näin Kainon ja Tollon tillottamassa vetoavasti minuun, ihan kylki kyljessä ja kauniina. Jos Kaino osaisi kehrätä, niin se olisi kehrännyt. Ne ovat erottamattomat ja Tollo käpertyi Kainon puhdistettavaksi ja kainaloon. Ei uskoisi, että heinäkuussa viimme vuonna Tollo-poika ei ollut koiraa nähnytkään... On ne semmoisia....

   Kuinka kertoa lyhykäisyydessään mitä Reetalle kuuluu ja missä mennään. Mitäs jos vetäisin ihan ranskalaisilla viivoilla tärppejä, en tiedä pysyttekö siltikään messissä... Niin tällä hetkellä Reetta nukkuu olkkarissa isän kainalossa ja kommentoi tuossa aamukuudelta Vienon meteliä nauraen.
   Aloitetaan viime viikosta:
-maanantaina ihan kotona, labrat, laskusuhdanne arvoissa.
-tiistaina trompparitankilla ja Oulussa
-keskiviikko meni Helsingissä ja hiukset lähtivät ihan kokonaan.
-torstaina neiti sai uudet hiukset, lähes blondin polkkatukkaperuukin, ihan nätti, veikeä ja sopii hyvin.
-perjantaina aamusta heti labrat ja soitto osastolle, täältä tullaan tilatkaa tromppareita. muuten arvot väreilevät hyvässä noususuhdanteessa. koko lauma mukaan, olihan hiihtoloma. muut typyt "heitteille" kaupungille ja Reetan kanssa tankille, tankkaus suoritettu 13.00. Syömään ja pöölönhölökkää kaupungilla kylmässä. kotona vasta illalla, johonkin se aika vaan meni. samalta istumalta Tessa värjäsi hiukseni ja melkein "pää märkänä" mieheni nakkasi minut siskojeni kanssa naistenpäivää viettämään. niin naistenpäivästä vielä, onneksi on lainamiehiä jotka muistivat, oma ei;-). Reetta on aika vedoton, ihmekös tuo, kun moista rallia ja matkapäiviä kertyy nolla-arvoilla.
-lauantaina laskettelurinteen pulkkamäkeen serkkujen kanssa ja eväät mukaan. Reetta ei tahdo jaksaa, mitä nyt kiipesi ja laski kymmenkunta kertaa mäen ylös ja alas. jaksaako moni muukaan nolla-arvoilla ja puolikuntoisena. illalla koko sakilla kuuntelemaan omia tuotoksia, liikuttavan hienoa. sitä ennen leipominen ja ruuanlaitto, mamman syke noin 143. muut kotiutuivat, minä jäin saunomaan, jolloin sain puhelun Reetan kuume 38,1 astetta. soitin saunasta osastolle, yleiskunto hyvä jäämme kotiin seuraamaan.
-sunnuntaina minä kahden kanssa kirkkoon, rippisellaiseen. kerkesimme veisata ja ehtoollisella käydä, kunnes alkoi viestiä pukkaamaan kuume nousee. eli rippijuhlat jäivät, muu porukka pakkasi valmiiksi ja lähdimme neidin kanssa Ouluun. Oulussa labrat, noususuhdanne, crp 17, ei paha. Oulussa kuume laski ja trompparitankkauksen jälkeen lähdimme kotiin kello 17.30. kotona kello 19.00 matkalla Reettaa alkoi vapisuttamaan, sanoi kuumeen nousevan. kuumelääkettä ja jatkoin jälleen rippijuhlia. puolen tunnin juhlimisen jälkeen soitto kotiin, kuume 39,6. tilasin taksin kotimatkalla ja nousimme siihen 20.00. Osastolla 21.40 aloitetaan antibiootti, mutta neiti on oma itsensä. kuume laskee kuudeksi tunniksi ja pysyy ihan Pamolilla aisoissa. kuume nousee uudelleen laskujeni mukaan yhden jälkeen. näinpä 01.30 reilut 38 astetta. jatkamme uinumista osastolla.
-maananataina crp 19, ei siis paukahtanut käsiin. antibiootti jatkuu, yleiskunto hyvä kuumepiikkien välissä. labrat nousussa, mutta suunniteltu lyppi siirretaan suosiolla viikolla, koska pitäsi olla muutama päivä tietty suhdanne jne jne. tässä vaiheessa siirtyy kaikki jo varataut esitutkimuksetkin viikolle 14. kuumeelle ei löydy syytä, kaikki virus- ja infektiotestit puhtaat. ensimmäinen nenänäyte otettiin Reetan mielestä "aivoista" saakka, sekin epäonnistui ja alkoi vuotamaan verta, miksiköhän. seuraava näyte onnistui ja puhdas. crp viittaa virukseen, antibiootti turha. iskä oli sitä mieltä, että kannattaa pysyä osastolla, koska olimme ajaneet jo rallia muutenkin. odottelimme seuraavia testituloksia ja olimme osastolla tiistaihin.
-tiistaina crp 21, eli samaa luokkaa, ei siis paha. meidät kotiutetaan, koska kuumepiikkit pysyvät hallinnassa kotikonstein ja viruksille ei ole oikein muuta hoitoa kuin kuumelääke. kotona neljän pintaan. iskä yllättyi, kun tajusi meidän olevankin kotona kun tuli töistä, unohdimme sanoa. kuume sahaa aina tasaisesti normaalista neljäänkymppiin. kellosta voi katsoa milloin nousee ja milloin laskee.
-keskiviikkona opettaja käy. Reetta alkaa vuotamaan nenästä, aika reippaasti vuotelee. ihmekkös tuo alhaisilla tromppareilla ja olemattomalla Hb:llä. kotikonstit riittävät. neiti voimaton ja kyllästynyt. käymme mummulassa kylässä, olivatkin kuulleet Tampereelta, että olemmekin kotona. en siis ole ehtinyt aina ja joka paikkaan kertoa missä olemme, vähän ollut itselläkin paikka hakusessa. kuume sahaa, siinähän sahaa.
-torstaina labrat, crp yhä 21, kasvutekijän voi lopettaa, tietty taso saavutettu. kuumeilua yhä, reilustikin sahaavaa. juoksen aamulla koulupalaverin ja päivitän vallalla olevan tilanteen, koulunkäynti neidillä hanskassa, ei hätää pienin murhe. alan kyseenalaistaa annettuja lääkkeitä, uusi kasvutekijä ja sieniestolääke. olen tehnyt oivalluksen, että se kuumeilu johtunee lääkkeistä ja sivuvaikutuksista. pitää varmaan kysäistä vielä viisammilta, voiko jättää tauolle tai vaihtaa valmistetta. Reetta sanoo, että häntä vapisuttaa niin kuin kylmässä, vaikka ei palele. olen takonut koko kotona olon ajan tekstejä kuin transsissa. Reetta on kehitellyt uudenlaisia piirustus- ja maalaustekniikoita. jalostanut uusia ideoitaan ja tympääntynyttä oloaan korostanut sanallisesti. vedoton ja uupunut, mutta jaksaa paukkua ja kritisoida, mutta ihmekös tuo moisessa sahaamisessa. lukaisin myös, että kasvutekijä laskee punasoluja ja trompperita, kun tukee valkosolutuotantoa, siksi alhainen Hb ja laskevat tromposyytit. joka sadas saa sieniestolääkkeestä horkkaa ja kuumetta, yksi yleisimmistä oireista, siinäpä minulle mielenrauhaa moisen kuumeilun osalta.
-perjantaissa mennään, pikkuhiljaa alkaa porukka venyttelemään. illalla Reetan kuume kirskahtanut taas tappiin, tällä hetkellä 39.7, eli Pamolia aamupalaksi. en ota paineita kuumeesta, se selittynee käsitykseni mukaan lääkkeillä. kun crp kerran pysyy hallinnassa, eikä taustalla ole antibioottisumaa, ei pitäisi olla sieni-infektioriskiäkään olemassa. ei flunssan oireita, ei räkää, ei röhää, vain kuume. seuraavat labrat ja anestesiakelpoisuuden tsekkaaminen maananataina. luotan, että homma lutviutuu ja saamme viimeinkin sen puhtaan lypin otettua. minulla on vain niin luottavainen ja tyyni olo asian suhteen. joten antakaa minun leijua ja höyrytä mitä höyryän. höyryää meillä muutkin, Reetta mukaan lukien.

   Että sellainen pikakelaus mennä viikosta. Osastolla sain käydä loistavia keskusteluja. Yksi äitikin tunnistaa itsessään ihan samaa rauhaa ja tyyneyttä kuin minäkin. Siis en ole yksin vallalla olevan tunteen kanssa. Hän siis tunnistaa itsensä tekstieni kautta ja puheissa. Vaikka olemme monessakin asiassa aivan erilaisia ihmisiä. Puhuimme, että siihen vaikuttaa varmasti oma ikä ja lusitun savotan pituus kommervenkkeineen. Hänkin nukkuu paremmin kuin koskaan savotan aikana, eli on meitä muitakin. Hänkin saa paljon aikaiseksi muualla ja näkee uusia mahdollisuuksia. Olen saanut liikuttavia puheluita, ihmisten hyvästä tahdosta viitteitä. Saan olla ylpeä myös monen läheisen saavutuksista ja uusista mahdollisuuksista monellakin rintamalla. Kykenen myötäelämään monissa erilaisissa elämäntilanteissa ja luomaan uutta. Homma siis pelittää vauhdilla monellakin osa-alueella ja hyvällä sykkeellä. Ja sitten tuo aamuaurinko, vähäkös muuten on kirkas, värikäs ja ihana. Eli isän kysymys tästä päivästä ja sen suunnasta olkoon paikallaan: "Tuukko nää, meekkö nää, ookko nää, jääkkö nää?"



torstai 7. maaliskuuta 2013

KYLMÄÄ KYYTIÄ

Jälleen aamu, kello kuusi ja päivän alku vailla otsaketta. Tällainenko olenkin, jäsentelemätön tapaus, jos en ole saanut johtolangasta kiinni ja otsakkeeksi saakka. No se olkoon pienin huoli, sillä se löytyy, tiedän.

Tiistaina menimme Reetan kanssa trompparitankille, olivat enää 17, eli vaati hiukan tankkausta. Hb oli yhä 87, joten niitä ei tarvittu. Sitten eilisen olimme Helsingissä, olihan siellä pakko käydä. Jälleen Reetta allekirjoitti papereita, oli läsnä keskusteluissa ja kuunteli. Kyllä lapselle annetaan paljon asiaa mietittäväksi ja kuultavaksi, vaikka on vasta 10. Allekirjoitimme kantasolusiirtopaperit sekä tutkimuspaperit. Tutkimuksessa seurataan immunologiaa siirron jälkeen, eikä se vaadi yhtään erillistä käyntikertaa sairaalassa ja tarvittavat näytteet otetaan muiden näytteiden yhteydessä. Eli silloin neitimme on halukas yhteistyöhön. Vasta tuli pyyntö toiseenkin tutkimukseen, mutta se olisi vaatinut ylimääräisiä käyntejä, joten raakasti jätimme osallistumatta. Meiltä kun ei tuosta vain pyörähetä ja alkaa olla tämä sairaalakiintiö paksua sorttia jo.

   Tuohon keskusteluun, se kesti tunnin verran. Onhan se raakaa, kylmää ja pelottavaa faktaa. Mutta onnekseni tiodossa oli suurin osa asioista, oikeastaan mitään ei ihan puskasta tullut. Itseä jää aina kaivelemaan alhaiset prosenttiluvut, joita syöteään väkisellä. Sillä jokainen haluaa, että oma lapsi on onnistuneissa, se on päivän selvä asia. Toisaalta tutkimus- ja kokemuspohjaa toisista siirroista on äärimmäsen vähän, eikä sekään ihan selkolukuista. Vertailussa on koko kirjo, kaikki ikäluokat., maailmanlaajuisestikin. Mutta kaikkinensa saamme olla tyytyväisä, että olemme siirtoputkessa, siihen hyväksytyt. Se on voimaannuttava asia. Toinen kantasolusiirto on aika uusi asia leukemian hoidossa, siihenkään ei ole vertailupohjaa suuremmin. Yksi tärkeä asia on Reetan ikä, joka on vahvuus. Sekä tällä hetkellä yleiskunto, kaikki ovat plussaa. Luovuttajakin rankataan monelta kantilta, viimeisimpiä tärkeitä mittareita valinnasssa on luovuttajan ikä, nuorempi on parempi. Sen enempää emme koskaan saa tietää, kuin suomalainen nainen. Kiitos jo etukäteen.
   Seuraavat suunnitelmat etenee ensi viikon perusteella, sikäli mikäli arvot värähtävät sellaisiin lukemiin, että Reetta pääsee lyppiin. Tiistaille se on suunniteltu. Vastauksiahan saadaan viikon sisällä kuta kuinkin, pcr on se viimeisin ja kiinnostavin, tarkinta faktaa kertova testi. Suunnitelmahan on, ainakin minulla on ollut visio helmikuun lopun puhtaasta lypistä, saada tauti nollille jotta voi jatkaa siirtoputkessa laskelmien mukaan. Hätävarana on vielä yksi bloggi Oulussa ennen Helsinkiin menoa. Seuraavien viikkojen aikana tulee kuitenkin valtava kirjo esitutkimuksia, mutta nekään eivät saa olla kuukautta vanhempia. Onhan tässä siis savottaa poljettavaksi, mutta itsellä on hyvä mieli napakasta tahdista, nyt mennään ja jyrätään. Tämä asia ei nähtävästi odottelulla ja leijumisella kummene. Yhä olen luottavainen, toiveikas ja uskon paranemiseen. Samoin Reetta on mukana, vaikka tympäisee ja välillä ahdistaa. Lapsi kyseenalaistaa ja miettii miksi kaikki pitää taas aloittaa alusta. Mutta ei kapinoi annettavia hoitoja vastaan, koska ne parantavat. Vahva näkemys. Ne on vain lusittava.
   Viimeksi Oulussa Reetta sai uutta sytostaattia, esihoitoina on myös kolme ennen käyttämätöntä sytostaattia. Tarkoituksena on pommittaa syöpäkloonia entuudestaan tuntemattomilla paukuilla. Saimme loistavan luennon aiheesta, selkeän keskusteluyhteyden ja reilua faktaa. Otin esille myös kolme tärkeää asiaa, jotka ovat Reettaa mietityttäneet. Eka siirrossa Reettaa jäi ahdistamaan eristys ja maanantaisin otettavat nielunäytteet. Eristyksestä ei pääse mihinkään, mutta nielunäytteet on poistettu maananatain ohjelmasta. Siis loistava helpotus neidille. Niitä otetaan vain tarvittaessa. Sitten paluukyyti Ouluun, neiti ei halua missään nimessä jyrryyttää enää ambulanssilla, se oli sitkeä istuminen silloin. Siihenkin naurahdettiin ja luvattiin tsekata lennon mahdollisuus ja järkevyys. Viimeksi pääsimme niin kauhean aikaisin pois ja flunssakautena, siksi moiset varotoimet. Sitten Vienon ottaminen sairaalaan, ei mennyt läpi. Höh! Ei kuulemma koirat, eikä hevosetkaan, vaikka olisi mikä. Vaikka olisi kuinka loistava ja uusi lastensairaala ja mikä tahansa. Mikäli keväällä olemme eristyksissä ja alkukesästä, se on inhimillisempää kuin keskikesällä. Kopit ovat yhä samat, epäinhimilliset, +40-45 asteiset pätsit, siihenkään ei ole parissa vuodessa tullut parannusta. Pääasia on , että homma etenee ja aikataulut pitää.
  Odottelimme ennen keskustelua reilun tunnin. Jotenkin hämmästelin jälleen omaa levollisuuttani. Senhän tiedän, koen ja tunnen ihan itse. Miehestä ja sen nupin sisäisestä toiminnasta minulla ei ole pienintäkään hajua, joten kerron vain oman analyysini. Yleensä olen ollut niin hermo, että olen vapissut, heilunut ja oksentanut. Minua on pelottanut, kuvottanut ja olen hikoillut, pelännyt romahtavani odotuksen tuskassa. Mutta eilen istuin, luin lehtiä ja artikkeleita alusta loppuun, ei hikoiluttanut, ei heiluttanut ja virtasi jotenkin selkeänä ajatukset nupissa. Jotenkin ulkopuolisena salaa itseäni kuuntelin, milloinkahan levollisuus järkkyy ja alkaa pomppimaan, mutta ei, pysyin koossa. Mistä tämä kertoo, olenko balanssissa, olenko koomassa, olenko vain niin tyhmä etten enää mistään mitää tajua, vai olenko vain niin kylmän rauhallinen, vai olenko niin vahva. Oli mikä oli, mutta tässä olotilassa on levollista olla, todella luottavaista. Huomaan, että sama tilanne on Reetallakin, en ole omaa paniikkiani lapseen tartuttanut. Toki hetkittäiset ahdistuspuuskat itselläni menee kylmienväreiden tapaan, mutta ne saan nopeasti huokaistua ulos. Ne tulevat ja menevät aaltoina, eivät pidä koko aikaa otteessaan. Voi Luoja, on niin paljon helpompi olla. Siinä keskustelussakin sanoin, että kaikki on jotenkin helpompaa nyt, saako siitä repiä voimansa. Kuulemma loistavaa ajatella ja tuntea niin, levollisuutta ja rauhaa, se sallittakoon. Eli yritän säilyttää tämän olotilan, toki notkahduksia tulee ja menee, silloin olisi syytä olla huolissaan jos niitä ei kokisi.

   Siinä aulassa odottaessa meinasin huutaa osasto 10 vanhemmille, hakekaa ja pukekaa väriä itsellenne. Kauhean ankeaa katsottavaa, kun puolenkymmentä äitiä ja isää jonka siellä näin, hiihtelee mustissa, harmaissa ja värittömänä. Siitä asiasta minulla kävi se hyökyaalto, kylmät väreet. Toki se on suojaväri, panssari, mutta kohmettaa ja sulkee myös. Vetää värin naamalta ja tekee entsitäkin "haamumman" näköiseksi. Siellä hiihdellään muutenkin valtavan paineen alla, lusitaan pitkää savottaa, silmänaluset ovat mustat ja huoli paistaa naamalta ja olemuksesta. Sitten tämä koko komeus verhotaan mustaan päästä varpaisiin, varmasti siitä eristyksessä oleva lapsikin saa kiksinsä. Väritön "haamuäiti" hiihtelee... Kyllähän lapsikin sen näkee mitä värittömyys korostaa, vanhemman huolta, väsymystä ja pelkoa. Itse ajattelen, että se on minulle aina sellainen hälytysmerkki itsestäni, jos verhoudun päiväkausiksi sairaalamaailmassa mustaan. Muuten musta on kyllä lempivärini, kaapit pullistelee mustaa rättiä. Mutta lapsen vaikeassa ja rankassa hoitovaiheessa yritän siltä välttyä. Jotenkin eilen teki siis mieli karjua näille mustille vanhemmille katsokaa peiliin ja värittäkää itsenne. En taas tiedä miksi moisesta näin kauhea pultti ja pamina, mutta se on niin selvästi nähtävää. Onhan se hätähuuto omasta ja lapsen tilanteesta, mutta antaako se lapselle vahvuutta ja voimaa. En minäkään aina värikkäänä hiihtele, välillä olen mustaan ja harmaaseen kietoutunut viikoiksikin. Varsinkin alkuaikoina, vaihdoin jopa kotona harmaat verhot. Kunnes hoksasin missä mennään ja säikähdin.

   Helsingissä oli kevättä ilmassa eilen, varsinkin lätököitä, loskaa ja muita lieveilmiöitä. Amatöörimaalaisina olimme liikenteessä talvikengissä, kun muut vetivät kumppareissa. Taksikuskin kanssa aiheesta keskustelinkin, meillä kumppareilla mennään yhä metsään ja navettaan. Ei täällä kauniit, tällätyt edustusrouvat kumppareissa kävele koko päivää, ehei. Se kuski sanoi, että Helsingissä mennään baariinkin trendikumppareissa. Meillä ollaan vielä Reino-tossu vaiheessa ja krokseissa, niillä mennään, muttei kumppareissa. Jännää seurata. Niin siellä me amatöörit odotimme likennevaloissa, muka kaukana reunasta. Niin muka, kunnes siitä hönkäisi kuormuri ohi ja loiskautti koko vesilammikon päällemme. Niin että ropisi ja valui. Lasketimme tulemaan kolmesta suusta kaunokirjallista tekstiä, että ärsytti... ja valui. Mutta, minkäs mahtaa. Oppia ikä kaikki. Paluulennolla saimme kuulla, että Oulun kentällä on puolestaan pakkasta ja kunnon pohjoistuuli. Itse asiassa taisi olla jopa myrskyä, sillä lentoemot juttelivat saammekohan edes laskeutumislupaa puhurista johtuen. Mutta olimme maassa aikataulun mukaan, mutta olihan se arktista. Kyllä siinä sakasalaisturistit hönkäilivät, kun pääsivät koneesta ulos. Autommekin oli valtavien kinosten alla ja tuuli oli hyytävä. Kylmä paluu todellisuuteen. Kylmää kyytiä, tässä vaiheessa kirjoitan se otsakkeeksi, sillä se oli eilen jo ajatuksissani, kun kahlasimme Oulun kentällä. Kaikkinensa päivä ilmoineen ja faktoineen on aika kylmää kyytiä, arktista.
   No övereitä kun olemme hyödynsimme tämän kauhean myrskytuulen. Käskin Reetan ottaa pipon pois, niin se vie hiukset mennessään. Eilen nimittäin oli lievästi karvanlähtöä. Reetta otti ja tuuli vei suortuvia, sillekin piti nauraa. Hyvä keksintö, mutta kaljua kuulemma paleli. Olisitko sinä tehnyt noin tai nauranut. Oliko sekin ylilyönti? Luokitellaanko se sellaiseksi? No, kokemus sinänsä, joka nauratti koomisuuden kauheuden todellisuudellaan. Tätähän tämä. Olimme illalla kotona todella poikki, sillä takana rankka päivä kaikkine kokemuksineen ja matkustamisineen. Illalla meitä itketti  ja kouristelutti muutama ajatus, kokemus ja asia. Reetta meni suihkuun ja veteli jälleen koura kaupalla hiuksiaan, Fannykin huuli pyöreänä auttoi. Ne vain irtosivat, kaljuttaen pikku hiljaa ja suortuva kerrallaan. Toissa päivänä hiuksista katosi kiilto, elastisuus ja hehku. Reetta sanoi, että hiusjuurta aristaa koko ajan, pää oli todella herkkänä. Jopa tyyny ja pipo sattuivat. Suihkun jälkeen iski valtava pettymys ja itku, kun muutama epämääräinen haiven jäi törröttämään. Reetta itki, ettei hän enää halua uudelleen kaljuksi, itki jo olemassa olevaa kaljua, itki muutavaa jäänyttä haiventa. Reetta haluaa peruukin ja ei kestä näyttää kaljua muille. Lapsi itki sydäntä särkien sängyssä pipo päässä, nyt tuli moni muukin asia ulos. Itku auttoi, helpotti ja neiti suostui lähelleni. Mitäpä minä muuta voin kuin rutistaa, itkeä mukana ja lohduttaa. Sitten otettiin esille pelit ja vehkeet, partavaahdot ja höylät. Ajettiin loputkin ja rasvattiin kalju ruusuvoiteella. Sekin helpotti lasta huomattavasti, olla kokonaan kalju ja kaunis sellainen. Yöksi Reetta tuli kainalooni ja Vieno myös. Vieno ei ole koskaan nähnyt Reetta kaljuna, mutta suhtautui häneen niin kuin aina ennenkin. Se oli Reetasta tärkeää, kun hän kaljuaan kissalle esitteli, eikä kissa ollut moksiskaan, haisteli ruusuntuoksua ja käpertyi samalla tyynylle nukkumaan. Kissa tunnisti samaksi ja rakastaa ihan yhtä vilpittömäti ja paljon, on hiuksia tai ei. Alkuyöstä koin itsekin tunnemylläkän, muutaman ahdistuspuuskan ja todellisuuskouristuksen. Sain ne ajateltua, jäsenneltyä ja kouristeltua. Sen jälkeeen nukuin jälleen loistavasti ja heräsin pirteänä.

   Sain pitkän puhelun äskettäin näin aamutuimaan. Puhelu tuli Oulun suunnalta ja oli kerrallinen terapeutti, joka halusi kartoittaa tilannettamme ja kuulumisiamme. Hän sanoi, että kuulostan yhä samalta omalta höyryltäni kuin aikaisemmin ja elämässämme kuulostaa olevan paljon hyviä ja positiivisia asioitakin vallalla. Tilanteesta huolimatta hän ei ole huolissaan minusta tai tästä kokoonpanosta. Juuri näin...
   Aamun aurinkoisena viheltelee myös yksi kaunis kalju neitonen. Silmät kirkkaina, hymyillen ja kaljuaan sivellen. Ongelma oli ja meni eilen, nyt ei purista eikä arista enää. Päälaella on hiukan sänkeä, niistä jäljelle jääneistä hiuksista, nyt nekin pitäisi höylätä perusteellisesti pois. Tällaiset ohjeet sain, ei kuulemma tunnu kivalta kun hivelee vastakarvaan ja rahisee. Tollokin tutustui aamulla uuteen kampaukseen, kun Reetta sitä esitteli. Työnsi kiinni kuonoon ja kylkeen, jotta kissa sai tuntuman. Vähäkö muuten silmät jälleen korostuu ja tuikkii loistavina, kun hiukset eivät vie huomiota. Taas tuoksuu hentoinen ruusu, kun sillä Reetta kaljunsa kiillotti.
   Ulkona puhaltaa yhä hyytävä pohjoistuuli, mikäs meillä sisällä kissoja ja kaljua silitellessä. Ei palella, ei, hohtaa lämpö ja kuplii ilo. Eilinen koettu ahdistus on saanut öiseen aikaan kylmää kyytiä.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

AAMUN VÄRIT

Taas tuli sellainen otsaketyhjiö, mitenkäs se pitäisi tulkita. Mutta on vain sen sata asiaa mielessä, otappa siitä sitten koppi. Niin, kello on kuusi aamulla, huomenet. Vieno seuraa katseellaan kursoria ja koirat nukkuu jaloissa. Aamusaunaa, siivousta, organisointia suunnittelen, asioita tärkeysjärjestykseen laittelen. Parempi siis laittaa aamusta jo ramppa kalakattamaan, että saa  kaiken hoidettua. Mutta ei passaa ramppaa kovin äänekkäästi kalakattaa vielä, kun muut nukkuu. Eli kahvia ja naputtelua, hiukan lueskelua ja kissansilittelyä.

   Olemme lähdössä iltapäivällä Ouluun trompparitankille, samalla tsekataan punaisenkin tarve. Eilen Hb oli alle 90, trompparit alle 40. Leukkarit värähtelee 0,03 kohdalla, siis värähtää, eihän niitä ole vielä tulkittavissa, mutta värähtää. Jäämme samalla keikalla Ouluun yöksi ja suuntaamme aamulla koneelle ja Helsinkiin. Näin säästyy viitisen tuntia autossa istumista ja matkoja. Se taas aiheuttaa kotijoukoille organisoitia. Kuka on niiden kanssa ja muutama muukin säätö. No, eilen sain asiat jo lutvittua ja suunnitelmat tehtyä. Aina on kuitenkin joku "terveenkirjoissa" ja laajalla sydämellä, että homma saadaan pelittämään. On onni asua pienellä paikkakunnalla, sillä saamme loistavaa palvelua labrassa, ihan olen siihen hyväksytysti saanut luvan, en siis ole oikeuksia itse kahminut. Reetan pvk ajetaan yleensä heti, saan tulkita välittömästi tulokset ja tehdä suunnitelmat. Loistava esimerkki oli tuo viime perjantainenkin, se meni juuri niin kuin meinasinkin. Samoin tämän päiväinen, sitä suunniteltiin jo perjantaina, siis tankkaustarve on havaittavissa.
   Reettaa meinaa tympäistä, saakin ottaa nuppiin. Ensinnäkin meille tulee sellainen kiva henkilö tytöille kaveriksi, että Reettakin jäisi mieluummin kotiin. Totta kai jäisi. Tankkauksilla olokaan ei kiinnosta, roikkua tuntikausia tankattavana, varsinkin jos laitetaan punasolujakin. Yö Oulussakaan ei kiinnosta, matkapäiviä ja öitä muualla on kuulemma muutenkin jo liikaa. Lentäminenkään ei enää nappaa, onhan tuota jo lennelty. Sitten tympäisee Helsingin papereiden täyttäminen, Reetta sanoi, että johan hän on monta lappua allekirjoittanut, taasko pitää. Kuulemma ei tykkää yhtään moisesta, hankkii itselleen sellaisen miehen, että se hoitaa kaikki paperiasiat. Hiukset alkoi tippumaan eilen suihkussa, sekin vielä, hius kerrallaan rasittavaa. Taasko pitää aloittaa kaljuna olo, niin tippuuhan ne, viimeistään siirrossa. Sekin mietityttää, että millainen on se kolmas versio hiuksista. Taas pitää oottaa ja oottaa, se vie aikaa kuukausia. Kunhan ei umpikäkkärää tule, saisi palata takaisin suoraan vaikka... Joka päivä pistettävä kasvutekijäpiikkikin tympii ja kotona muistettavat lääkkeet. On välillä niin paljon kaikkea, ettei meinaa muistaa ja ehtiä. Mustelmatkin tympii, niitä on sääret mustanaan. Kas kummaa liukumäkeä ja törmäilyjä moisilla tromppareilla, alkaa nahka olla kuin kolhiintuneella banaanilla. Eilen tytöt jumppasivat ja nostelivat painoja. Reetta veti hampaat irvessä käsipainotreeniä, kunnes alkoi nenästä valumaan verta, mutta sarja oli kesken, valukoon. Tyhmiä rajoitteita. Lauantaina kävimme pelaamassa sulkapalloa, jumppaamassa ja remuamassa kahdestaan, kun muut meni uimaan. Sekin on rasittavaa, kun taas pitkittyy moinenkin pääseminen julkisiin paikkoihin. Ensi viikolla, siis ensi tiistaina itse asiassa, on seuraava lyppi. Mikäli alkaa olemaan tuota tuotantoa valkosolupuolellakin, eihän tyhjästä voi nyhjästä. Sitten samalla, sekin minun ehdotuksesta ja toivomuksesta, laitetaan toinen cvk. Sitähän tarvitaan kuitenkin kohta, joten samalla nukutuksella haluan senkin. Sittenpä ovat jo hyvällä mallilla juurtumisen suhteen, kun lähdemme lusimaan. Joka tapauksessa se pitää laittaa, niin näin vältytään yhdeltä tai oikeastaan kahdelta sairaalapäivältä ja yhdeltä nukutukselta. Harmittaahan sekin ottaa vastaan, mutta sekin on tiedossa. Eli ehdotin toista cvk:ta hoitoviikon aikana, Helsinki oli vastannut myöntävästi tämän äidin ehdotukseen ja nyt perjantaina lääkäri varmisti, että ehdotus meni läpi. Onko tämä sitten muiden ammattitaidon yli pomppimista, vai maalaisjärjen soveltamista, ihan sama mutta kaksi kärpästä samalla läiskäisyllä. Matkalaukkuelämä tympii, matkat täältä Ouluunkin alkaa olla jo puuduttavia, saati sitten lentelyt. Kuulemma tyhjään heitettyä aikaa, kun on niin paljon muutakin tekemistä.
   Viime viikolla Reetta puhui jälleen syvällisiä ja oli miettinyt pitkälle. Eli tilannehan on se yhä ja koko ajan, että entinen ja 2010 löydetty leukemia on remissiossa, nyt hoidetaan jäännöstautimerkkereillä värähtävää syöpäkloonia, jottei se aiheuta kasvaessaan oikeaa leukemian uusintaa. Eli reilu kymmenen vuotta sitten koko asiaa ei olisi vielä havaittu, löydetty tai siihen puututtu. Sitten se Reetan viisaus tulevasta ja näistä hoidoista. "Minusta on hyvä, että minut hoidetaan kuntoon nyt, ennen kuin se uusii oikeasti...",  jotta se on sitten hoidettu pois päiväjärjestyksetä. Siis juuri näin, hämmästyin jälleen loistavasti ajateltua asiaa, parempi hoitaa ennakoidusti ja ajoissa. Siis tuo pimu tekee loistavaa ajatustyötä ja jäsentelee tilannettaan kypsästi.
   Tuossa cvk:n juuren puhdistusvaiheessa Reetta jälleen laskeskeli arpiaan, onhan noita. Selässä on kuopat jo ihan lyppireikien kohdalla, niitäpä emme edes muista montako, mutta etupuolella on ihan muisteltavat arvet. Sitten on pari isompaa arpea kyljessä, jotka inhottaa peilistä katsoessa. Eli tämä on nyt neljäs cvk, ensimmäinen tuli ulos 2011 tammikuussa. Eli kaksi reikää per vehje, tekee kahdeksan reikää. Sitten ne kyljen arvet keuhkojen koepalasta johtuen kaksi lisää. Navan seudulta löytyy kolme reikää ovariosta johtuen. "Niin se oli se keikka kun Helsingissä tähystettiin ja otettiin se palanen säilöön..." Yhteensä 8+2+3, tekeeköhän se 13, onhan tuossa muutama arpi. Onhan tuossa, mutta ne ovat jo arpia, muistoja siis.

   Viikonloppuna uppouduin kirjoittamiseen, se sieppasi otteeseensa tuntikausiksi. Todella vapauttavaa, koukuttavaa ja hämmentävää. Eilen virtasi myös ihan kiitettävästi... Todella hämmentäviä päiviä moiset, sitten myös se, että moni tekstini lähtee uunituoreena suoraan jatkojalostettavksi. Sähköposti on loistava apuväline, lennosta vaan sanoitus maailmalle ja muutaman tunnin kuluttua se soi omassa koneessa. Täsmäkoppeja. Eilen kuuntelin kuin transsissa uusia biisejä, jotka sain valmiina. Nupit kaakossa, silmät kiinni, meditatiivista. Pasi kävi vääntämässä nuppeja vähemmän kaakkoon, koska pelkäsi minun menettävän kuuloni moisesta meditoinnista... Sanokaa ja ajatelkaa ihan mitä huvittaa, mutta tämän asian puitteissa on muutama ihminen noussut mielettömään lentoon. Aamulla sain lukea asiaan liittyen sellaista postia, että hihkuin, siis uskomatonta ja ihanaa. Kirjoitan montaa erilaista tarinaa ja asiaa yhtä aikaa, vuorovedoin. Muutama viikko sitten yksi juttu jäi odottamaan, mietin miksiköhän. Nyt siihen pulpahti jatko ihan itsestään, nyt tajusin tämän aikalisän, jonka teksti otti vaikka en sitä edes tietoisesti miettinyt. Se vain tuli ja on nyt kirjoittamista vaille. Ympärillä tapahtuu, useammallakin osa-alueella, myös kaikenlaista, sekin on vienyt oman osansa ajatuksista. Jopa tullut uniini. Mutta se kertoo puolestaan siitä, että saamme meidän prässitä huolimatta olla osallisena, se on luottamusta parhaimmillaan. Samalla muiden asiat unissa kertoo siitä, että kykenen näkemään laajemmin kuin omaa napaa kiertäen. Eli unibalanssi Reetan tilanteen osalta on hallinnassa yhä, toki viime yönä näin unessa putoilevia hiuksia ja putoilevaa lunta, putoilevia eläintenkarvoja ja putoilevaa pölyä kaikkialla. Alitajunta vietittelee perusteellisesta siivouksesta. Mutta ihmekös tuo, kun on jälleen niin monta sorvia sorvattavana. Verna oli nähnyt muutama viikko sitten unta takapihastamme, joka oli muuttunut kesäiseksi viidakoksi. Verna oli kuulemma kontannut kasvien alla, sokkeloissa ja tunneleissa. Ollut koko ajan vaarassa keikahtaa reunalta ja pudota taivaaseen. Siis aika jännä kielikuva, pudota taivaaseen, yleensähän pudotaan alas päin. Mitenköhän päin tuo neitimme maailma pyöriikään. Fanny on puhunut unissaan laatikoista, kavereista, delfiineitä ja lusikoista. Muistikuva unesta on ollut, että vuoristorata meni poikki ja tuli sellainen äkkipysäys, mutta sillä kohtaa hiljennettiin ja matka jatkui taas vauhdilla...

   Aamurusko ja auringonnousu taivaalla on mieletön, siis aivan upea. Onneksi kykenen sen näkemään ja siitä imemään. Luonto saa hengästymään ja henkäilemään, sekin on valtava voimavara. Luonto tekee tehtävänsä mitä ilmeisemmmin myös kissaneitimme kohdalla, maaliskuu... pienihän tuo Vieno vasta on, alle vuoden ja raukalla hormoonit pyörittää. Toissayönä kissamme rukki rullasi siihen malliin, ettei voi uskoakaan noin pienestä elukasta. Läheisyydentarve on valtava ja seuran kaipuu. Tänäkin aamuna olemme jo puhuneet enemmän kuin monena päivänä yhteensä. Yllättävän helppoa on muuten kommunikoida kuuron kissankin kanssa, jänskätin sitä silloin kesällä, opinkohan tarpeeksi. Mutta meillä on yhteinen kieli, kaikki ymmärrämme kuuroa kissaamme. Sitten kissaneitimme osaa soittaa kannelta, onkin lempeää kuultavaa. Sain ennakkoperintönä kanteleen, joka hakee vielä paikkaansa huushollissamme. Vieno kävelee kanteleen päällä, näprää tassuillaan kieliä saaden ne soimaan. Kaunista ja yllättävää. Kait se itse tuntee värinän, kun jaksaa sitä pitkäänkin harrastaa.

   Reetta nousi huiskuttelemaan ja näyttämään halkeilevaa huultaan ja aristavaa kieltään. Samalla Reetta haroo harvenneita hiuksiaan, niitä irtoaa koura kaupalla. Raukalla on yökkärin selkä täynnä irtohiuksia, tukoittain, mutta se ei näytä haittaavan. Miksikö sanoin raukka, kun neitimme ei ole raukka. Ehkä se johtuu siitä, että itse olen raukka, herkistyn kun näen lapseni vahvuuden, positiivisuuden, kauneuden ja värikkyyden. Herkistyn lapsemme kokemuksista, jo koetuista ja edessä olevista. Herkistyn omaa avuttomuuttani, voin vain kulkea rinnalla ja vetää övereitä suuntaansa. Nyt minulle paljastui tämän aamun otsakekkin, se on "aamun värit", kuinka monia erilaisia ja eri värisiä asioita voi yhteen aamuun ja yleensä tässä hetkessä elettävään elämään mahtua. On hämmentävää nähdä näin valtava kirjo kauniita sävyjä, hohtavia värejä ja tuntea mahdollisuuksien olevan läsnä. Hitsi, nyt vetää naaman kirjavaksi, sillä tajuan jälleen monen asian ainutlaatuisuuden ja kauneuden. Värit ova käsin kosketettavat ja hehkuvat, tämä on todella voimaannuttava havainto. Koe sinäkin oma elämäsi värillisenä!

P.S. Reetta ehti tässä jo miettiä hiustensa kohtalon, roskiin niitä ei laiteta, vaan paperipussiin kerätään. Onhan kevät ja pian linnut tarvitsevat värkkejä pesiinsä, siinäpä sitä monta kourallista. Laskimme juuri alkavan kaljun jakson pituudenkin. Se on lyhyempi kuin edellisellä kerralla, sikäli mikäli aikataulut pitävät kutinsa. Uutta hiusorasta alkaa laskujemme mukaan puskemaan juhannuksen aikaan. Siirrosta tasan kaksi kuukautta ja sitten tulee ja vauhdilla, eli sellainen oli se ongelma. Mieti taas mitä mietit, asiat on jauhettu avoimiksi ja osa ongelmaa jo siis käsitelty. Eli tästä ei nähtävästi ole tulossa edes ongelma...