LUSIMISTA

Olen lukenut ja kuullut reissuelämää viettävien ihmisten hotellikuolema-termistä. Itselläni se molskahti alitajunnasta tietoisuuteen helmikuun viimeisellä viikolla, kun olimme Reetan kanssa neurologisella osastolla eristyksissä ja evakossa. Makasimme kuin lahot lahanat, minuutit kuluivat, tunnit kuluivat ja taas tuli lusittua yksi päivä. Kaukosäätimellä naputtelee kanavalta toiselle vailla päämäärää. Vessassa käy säännöllisin väliajoin. Odottaa vain ajan kulumista. Välillä on ruuaan, lääkkeiden, kontrollien ja testien aika ja taas tapetaan aikaa. Samoihin aikoihin luin myös artikkeleita vankilassa elämisestä. Samanlaiset puitteet; pieni koppi, sänky, telkkari, pytty nurkassa, vierailijoita vai luvalla. Huoneesta ei saa poistua, ei ulkoilla, ruoka tuodaan tietyllä kellon lyömällä. Omalta kohdaltani koen olevani avovankilassa, sillä saanhan poistua yöksi muualle. Lapsen on lusittava samassa huoneessa.

Serkkupoika sanoikin, että on rankkaa  olla muutamakin tunti eristyksissä saati sitten kun puhumme viikoista ja kuukausista. Saman uupumuksen olen huomannut Fannysta. Raukalla ollut erittäin rankka hiihtolomaviikko. Neiti on todella poikki iltaisin. Eikä Reetta ole edes tiistain jälkeen päässyt ulkoilemaan. Me sentään olemme kävelleet useita kilometrejä päivässä.

Itsestäni huomaan kuinka usein vaatteita pitää olla pesemässä ja suihkussa käymässä. Roolinihan on pääasiassa läsnäolo. Mutta se kuluttaa, uuvuttaa ja syö voimavaroja suunnattomasti. Jokaisen sairaalapäivän jälkeen luulee tehneensä pitkänkin juna- ja lentomatkan, sillä uupumus, voimattomuus ja nuhjuisuus tuntuu juuri siltä. Mutta näin olemme lusineet pian puoli vuotta. Jollain tapaa oma olo on levollinen, tietää jo mistä on kyse. Kauhulla seuraa uusien lasten ilmaantumista, uusia diagnooseja ja vanhempien zombina haahuilua. 

Olen myös havahtunut siihen, ettei ympäristön tapahtumat enää kauheasti nappaa. Olen molskahtanut siihen lusimis-olotilaan. Syksyllä jaksoin ja halusin puuhata kaikkia hemmotteluja ja hoitoja vanhemmille. Enää ei huvita pätkääkään, kunhan lusin. Elämän kiksit on unohtuneet ja niiden merkitys vähentynyt. Itsekkäästi pyrin kuitenkin niitä itselleni suomaan tilaisuuden tullen, mutta jokainen räpiköiköön omassa liemessään. Aivan tarpeeksi vaatii voimia saada itsensä pois osastolta, saati sitten hierojalle tai kampaajalle saakka.. Sekin vie omia voimavaroja. 

Pari viikkoa sitten havahduin Sepe-pelastushelikopterin ääneen. Kenttä näkyy osastolle. Alkusyksystä laskimme lentoja, mutta nyt on mennyt monta kuukautta etten ole niitäkään rekisteröinyt. Säpsähdin,  kun sen tajusin. Mitä kaikkea olenkaan jättänyt näinä kuukausina tajuamatta ja mihin kaikkeen reagoimatta? Viime viikoina alitajuntaani on taas kuulunut helikopterin pörinä. Välillä luulen olevani teräväkin, mutta mitä ilmeisemmin porskutan sumussa, korvatulpissa ja suojahaalarissa.