Sain pyynnön viidennen lääkiksen vuosikurssin opettajalta, johon suostuin. Aiheena oli kuinka lääkäreiden tulisi potilaiden perheille huonoista uutisista ja vakavasta sairaudesta kertoa? Kuinka se tapahtui kohdallamme ja olisiko voinut jotakin tehdä toisin? Kuinka?
Keskustelimme kandien kanssa liki kaksi tuntia, he kokoavat siitä luentomateriaalia ja käytännön kokemuksia. Rankka aihe, mutta pistin itseni likoon. Jotakin hyötyä siis tästä minun sanallisesta viestinnästä tuleville lääkäreillekin, toisaalta oli erittäin otettu. Mutta olihan se hiton rankka kokemus. Kun raadeltiin raskaita muistoja esiin, koin samoja fyysisiä tuntemuksia kuin syksylläkin. Oksetti, vapisutti, heikotti, pyörrytti, itketti ja olo oli todella voimaton. Muistin kuinka ulapalla silloin olimme, kun faktaa iskettiin kehiin. Kyllähän noita ulapalla oloja on muulloinkin ollut, mutta silloin olimme todella pihalla millaisten asioiden kanssa olemme tekemisissä. Kandeilla näytti keskustelun lomassa tulevan muutamia oivalluksia, toivottavasti he saivat siitä myös irti itselleen työkaluja.
Illalla oli jatkoksi sitten vanhampainyhdistyksen iltakahvitus, jossa jaoimme taas yhdessä kokemuksia. Rankkaa sekin, mutta sitä tärkeää vertaistukea ja sitä empatiaa ja sitä myötäelämistä.
Näillä raadelluilla arvilla ja muistoilla ei siis kauheasti uni ollut ilonani, täysin ymmärrettävää. Olin aika rikki...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti