Viideltä keitin pannullisen kahvia ja lähdin saunaan Väinön kanssa. Väinö on kova juttelemaan. Pasi kysyikin eilen, oliko meidän entiset kissat Pieta ja Hilta samanlaisia puhujia. Kissahoitajamme totesikin Väinön olevan meidän oloisemme katti, kauhea vauhti päällä. Niin se onkin.
Reetta nukkui kainalossani. Illalla neiti söi vatsansa pullolleen, että jaksaa tämän aamun olla ravinnotta. Eilisilta oli tyhjästänyhjästyä kiukuttelua ja narinaa. Reetta sanoikin minulle, että onneksi pääsen aamulla hänen mukaan sairaalaan niin ei tarvitse tuota narinaa kuunnella. Samalla Reetta mietti, miksi moista piti tulla kuuntelemaan. Olisi ollut rauhallisempaa olla sairaalassa. Aika pikkuvanhaa ajatuksenjuoksua neidiltä. Toki Reetta haluaisi imeä kaikkea kivaa kotona käydessään ja sitten saikin kuunnella turhaa väsymysnarinaa.
Reetta kysyi minultakin miksi olen huonolla tuulella, johtuuko se naukumisesta. Niin mistä se johtuu? Kaikesta. Myös minun kohdallani väsymyksestä. Olen niin väsynyt jatkuvaan lähtemiseen ja matkalaukkuelämään. Minulla on ikävä kaikkea. Ikävöin Reettaa, vaikka neiti nukkuu vieressä. Ikävöin kotia. Ikävöin tavallista arkea. Ikävöin entistä minääni, jonka suurinpiirtein tunsin ja hallitsin. En viihdy nykyisissä nahkoissani, säpsähtelen itseäni. Ikävöin lemmikkejä ja omaa sänkyä. Ikävöin omaa reviiriä ja tuttua ympäristöä. Minulla on samaan aikaan myös kova ikävä muuta perhettä. Ja noita nelijalkaisia. Milloin viimeksi olen edes omia kavereita nähnyt. Ymmärrän siis Reetankin ikäviä.
Neiti on niin järkevä. Sunnuntaina hän itse paperilappusesta minulle päivän veriarvot lueskeli ja osasi niitä tulkita. Kertoili mitkä ovat nousseet ja mitä lyhenteet tarkoittaa. Minulla on ikävä lapseni tavallista elämää, lapsenelämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti