LUMIENKELI

Eilen aamulla kiirehdin linja-autolle. Jotenkin unisena, uupuneena, oravanpyörässä. Olo oli hämmentynyt, paniikinomainen ja levoton. Sitten lähdin lentoon, jalat lähtivät altani. Nousin vaakatasoon ja ainakin kahden metrin korkeuteen... Ja mäiskis äkkilasku täysin selälleen. Kädet ja jalat haralleen. Jopa ihku kelloni ranteesta lensi nietoksiin. Luulisi, että ensimmäinen ajatus olisi näkikö kukaan. Vaan eipä ollut. Ensimmäisenä mieleeni juolahti, olenkin tunteva olento. Siinä lumienkelin muodostin kun yritin räpiköidä pystyyn. Itselleni manailin, pitääkö minun aina saada tällainen äkkilasku, ennenkuin huomaan itseni, olemassaoloni. Koin, että tällä lumienkeli lennolla oli tarkoitus palauttaa omat tuntemiseni pintaan. Olo oli säikähdyksestä huolimatta helpottunut, kykenen tuntemaan. Sillä hetkellä se oli kyllä aika laajaa kipua. Oikeastaan todella laajaa. Kun siitä pysäkille raahauduin, näin myöhästyneeni. Ranteisiin sattui, selkään sattui, niskaan sattui, päähän sattui ja perskannikoihinkin sattui. Sain osatolta kipulääkettä ja tajusin kivuista huolimatta olevani ehjä. Reetta hoiti lempeällä hieronnalla ranteeni siedettäviksi. Tajusin myös etten ole koko talvena muistanut tai tajunnut yhtään lumienkeliä tehdä. Nytpä tein, ja komia tulikin!