KUIN KAKSI MARJAA

Viime viikolla minulle kerrottiin omista yhteneväisyyksistä Reetan kantasolujen kanssa. Maanantaina paukahti faktaa pöytään uudesta kulmasta. Isän kantasolut ovat sopivat, ainakin kaikella todennäköisyydellä. Siis ne löytyivätkin Pasilta. Koomista tässä ja erittäin erittäin harvinaista tässä on se, että minulla ja Pasilla on lähes identtiset kantasolut. Siis me niinkuin voisimme olla sisaruksia. On kuulkaa ollut nieleminen moisessa... Lääkärit ovatkin kieroon ihmetelleet, ettekai te ole sukulaisia? Ehei, minulla on ihan oma sukuni. Minulla on äänekäs, hehkuttava ja puhuva sukuni. Pasilla taas, no mikä se on sellainen vastakohta...? On kuulemma todella harvinaista yleensäkin, että luovuttaja on vanhempi ja se, että molemmilla on lähes sama. Kuulemma lottojättipotin luokkaa moinen osuma. Kyllähän tällä elämänsaralla noita potteja on paukahdellutkin; leukemia, allergia leukemian täsmälääkkelle 1:10 000, kantasolusiirto ja kaikkea muuta pientä. Olen tietty lotonnutkin, vasta paukati 1 € tilille.
Soitin innoissani uutiset Pasille. Aha, minäkö? Miten ne nyt näin vanhasta ja huonokuntoisesta? Ei siis pahemmin ilonhuutoja ja  hehkutusta. Paitsi jälleen aivan uudesta näkökulmasta. Pian tuli puhelu; heti kun jotakin positiivisia uutisia tulee niin  kyllä se on tämä minun tuuri sieltä tosi syvältä, auto ei lähde käyntiin. Nati, nati nati... Eli ilmeisesti uutinen olikin hyvä, mutta se tuotiin esiin negatiivisen starttiongelman kautta. Mutta haloo, sehän on vain auto! Lääkärit ja hoitajat kyselivätkin, kuinka iskä tähän ilouutiseen suhtautui? Vastasin; Aha, minäkö? Kyselkööt itse, josko saisivat enemmän irti.  Toisaalta eihän mikään tunnu menevän helpoimman kautta, joten pinen pienen pessimismin ymmärrän. Siis pienen, mutta silloin kun on syytä hymyyn, niin pitäisi ihan oikeasti hymyillä. Kun on syytä nauruun, pitäisi nauraa. Kun on syytä riemuun, pitäisi muistaa riemuita. Märistä ja huolehtia me kyllä ehditään.
Minä taas omalle suvulleni soittelin asiasta intopiukkana. Systeri oli kuulemma soittanut iloitkupuhelun puolisolleen. Kaiken sen märisemisen seasta oli pystynyt kertomaan, että tämä on iloa! Velipoika taas koko pituudessaan pomppi kadulla Tampereella ja hehkutti. Ohi oli kuulemma joku tuttu kävellyt, hiukka kieroon katsonut. Onkohan kaikki kohdallaan? Kaveri taas tirautti perunakattilaan ilonkyyneleet. Itseltäni vierähti sydämeltä sellainen taakka, jonka olemassaoloa en tiennytkään. Reetta itse on uutisen jälkeen ollut paljon levollisempi, seesteisempi ja vakaampi. Tottakai lapsi miettii moista, ilman että osaa sitä sanoiksi pukea. Epävarmuus tulee silloin esiin käytöksenä ja olemuksena. Eli mielestäni Reetan nuppi voi hyvin, sillä taulut ovat todella kauniita. Ihania aiheita ja värejä. Keskittyminen ja inspiraatio on niin käsinkosketettavaa. Kuulemma voisi näyttelyn pian pitää... Ja niin me pidetäänkin, jahka on lusittu vielä muutama keikka.