PEILI

Tip, Tip. Räystäät tippuu, tai paremminkin räystäiltä tippuu vettä ja räystäät pysyy paikoillaan. Yö on takana. Nukuin ja sain aamukolmelta Vernan viereen. Oli turvallista nukkua omassa sängyssä, jokainen liikkeeni oli tarkoin vartioitu. Koirat nukkuivat sängyn vieressä. Nyt puoli seitsemältä, kun aurinko alkoi sarastamaan metsän reunasta, sain aamupusut/nuolaisut, Väinö pomppasi jalkoihini ja päivä on käynnissä. Nousin ylös palvovien katseiden alla, ne ei välittäneet tokkuraisesta olemuksestani tai sekavasta kampauksestani. Pyyteettömästi elikoiden  mielestä mamma on vain niin ihana. Haluan leijua tässä ihanuudessani palvottavana ja olen katsomatta peiliin. Pian todellisuus iskisi. Näkisin kuvastimen kautta huolien painaman ryhtini, kireän ilmeeni, ryppyiset silmänympärykset, jotka eivät ihan ole kaikki naurunryppyjä. Mitä muuta minä näkisin? Toivoisin näkeväni pilkettä silmäkulmissa, ei kyynelien kiiltoa. Hymyyn kääntyvän suun, en alaspäin olevia suupieliä.  Peilin edessä on hyvä skarpata, peilata. Peilata itseään ja lukea sen viestejä. Voinhan peilin edessä myös tehdä tarvittavat korjausliikkeet! Nykäisen ryhtini suoraksi, rinnan rottingille. Valitsen ylleni vaatteet, joissa on kiva olla. Väritän olemukseni. Kampauksellekin kantsii tehdä jotain. Hengitän muutamalla syvällä henkäyksellä murheen ja huolen kerrallaan pois. Syvään ja hartaasti. Huolivyyhti kevenee hiukan. Muutaman relaavan hip hop hyppelyliikkeen ja zumba-askeleenkin voin peilin edessä hetkauttaa. Saan kroppani käyntiin. Vähän pakkelia , valokynää ja silmiin ylöspäin suuntautuvat rajaukset. Rapaa räpsyttimiin ja vire kaikin puolin positiiviselle. Tästä siis tulee ihan hyvä päivä. Aurinkokin nousee yhä korkeammalle ja paistaa kirkkaammin. Oivalsin, että voin jälleen itse vaikuttaa tämän päivän peilikuvaani.