NÄYTTELY ALAVIESKASSA

Monihan luulee, että kerron ja avaudun kaikesta täällä. Ei hätää, en kerro. Niinpä nyt sitten hiukan puskasta hehkutan, että eilen pystytimme tyttöjen kanssa yhteisnäyttelyn. Hiukan silleen vasemmalla kädellä, ilman suurempaa haloota. Joskus kevättalvella kun olin Reetan kanssa Oys:ssa sain puhelun, jossa pyydettiin pitämään näyttely Alavieskan kirjastoon. Mitä meikä tekee, suostuu tietenkin, tietyillä varauksilla koska kantis kakkonen oli vasta päivämääränä kalenterissa.

   Nyt maanantaina, jälleen osastolla, sain puhelun näyttelyn avaamisesta. Olin jo luullut, ettei minua enää muisteta koko paikassa, kun ei ole enempää oltu yhteyksissä. Oli muistettu, sillä he laittoivat juuri lehti-ilmoitusta aiheesta. Mikäpä siinä, onhan meillä tuota matskua vaikka kuinka, varaston siivousoperaatiossa sen olemme havainneet. Suostuin ja innostuin välittömästi. Eilen kuitenkin jotenkin eksyin maalaustarvikeosastolle ja olisi tullut "satoa" vaikka kuinka, mutta onneksi piti lähteä pystyttämään. Josktakin se luovuuden vipu sai jälleen sykäyksensä, vaikka luulin olevani niin jumissa maalamisen saralla. Teki hyvää, voi kuinka tekikään hyvää töhertää. Ja paljonko ehtii muutamassa tunnissa, se jaksaa hämmentää. Kiitos nopeasti kuivuvien akryylimaalien. Reettakin maalasi ihanan lammastaulun, se vietiin seinälle kyllä kosteana. Valmistui ihan nappiin. Välillä sitä hidasti kaiken maailman maitokärryprojektit ja sulkapallot ja sen sellaiset. Reetta teki työnsä ihan itse alusta loppuun, olen todella ylpeä lapsestani. Ihku Mää valmistui, todella symppis lampaanlapsi.

Hiljaista tuhertamista keittiöateljeessamme.



Tästä se idea lähti.

Mää

Jotenkin nämä ohrat olivat tullakseen, vaikka ensin ajattelin maalata papukaijoja ja sademetsiä, ohrat veivät voiton. Sademetsäfiilikset jääkööt vielä hautumaan...

Oksia...

Elokuu, pieni osa isoa taulua.

Lisää kukkivia oksia...

Kukkiva kirsikkapuu, kolme kertaa.

Näytteilleastettajat, visertävät tuplat.

Kuudestoista hääpäivämme oli eilen, sen innoittamana maalasin tekstini kuvaksi.
Laitan koko sepustuksen luettavaksesi.
Teksti soi kauniisti, kiitos kanssasisaren, joka sen sai soimaan.

KAKSI PUOLIKASTA

Ilman toisiamme,
puolikkaita olemme.
Kaksi erillistä,
joita yhdistää juuret yhteiset.

Kuin puu ilman juuria,
kaadun ilman sinua.

Olen vaillinainen,
kuin orpo yksinäinen.
Jaamme ilot huolet,
sä jatkat ajatukseni loppuun.

Kuin puu ilman juuria,
kaadun ilman sinua.

Olemme kuin yksi,
toisiimme liitetyksi.
Orpo ilman sua,
me tarvitsemme niin toisiamme.

Kuin puu ilman juuria,
kaadun ilman sinua.
.
.
.


P.S.
Pystyssä ollaan vieläkin, hitsin napakat juuret...

MAITOKÄRRYT JA NIIDEN UUSI ELÄMÄ

Niin on yksi suuri haave toteutunut, tytöillä on omat maitokärryt. Kiitos Mikkortti ja Jaana lahjoituksesta! Enää puuttuu maaseutu... Näinpä lapset kuvittelevat olevansa maalla, kun juoksevat hevosellaan osan matkaa soratiellä. Talon takana huojuu ohrapelto, joten sinnekin voi hätätapauksessa loikata kärryineen. Kuulemma olemme saamassa ihan lahjoituksina tähän pihalle lehmän- tai paremminkin mullikankakkaa, hevosenkakkaa ja lampaankakkaa, joten tunnelma sen kuin voimistuu. Uskon, kiitos jo etukäteen. Aamulla täti lupasi kahta sorttia, Fanny jopa uskoo että täti voisi sen tehdäkin. Tätihän on äidin sukua... Kuinka valtava noste ja silmien kiilto moisista kärryistä saatiinkaan. Eniten tässä projektissa olivat mukana Reetta ja Fanny iskän kanssa. Verna olisi aamulla ottanut kyllä Reetan tarjoaman kärrykyydin kouluun. Mutta esteeksi tuli yllättäin itse käveltävä kotimatka. Reetan olisi pitänyt tuplasiskonsa hakea myös maitokärryillä kotiin. Kelpaisikohan meidän esikoiselle maitokärrykyyti yläasteelle, jos aamulla tarjoaisin. Mitä, leimautuisko siitä lapsipolo? Ajatelkaa kuntoilun kannalta, kivasti hiki mammalla tirisisi.

   Ilta meni siis kiihkeästi kärryjä tuunatessa. Kuinka paljon niitä tuunataan, jää nähtäväksi. Tärkeintä oli saada ne illalla jo käyttöön. Laitanpa kuvasarjan siitä, kuinka maitokärryt saavat uuden elämän. Vähän niinkuin "kantis" niille. Mehän saimme kärryt mahtumaan neuvokkaina naisina tila-automme sisälle. Pasin mielesteä kuulemma oli taas jotakin lohkeimia jossakin verhoiluissa havaittavissa. Mites se nyt muka jotakin olisi raapinut, ajelin niin nätisti. Jälleen päänpuistelua ja silmäyksiä.

Voi pientä, niin rikki...

Ilme kertoo...

Ensin hiottiin käsin ja koneella ja ostettiin uudet renkaat.

Sitten maalattiin. Onneksi iskältä oli jäänyt automaalia, niin pääsi heti hommiin.



Mikä metallinhohto!

JIHAAAA!

Jostain syystä oli vaikea saada selkeitä kuvia, sillä vauhti oli heti kova. Aika liukasliikkeiset kärryt!



Aamulla Tollokin sai kyytiä, kun isä lykkäsi ympäri teitä.



Onko annoskoko kohdallaan?
Tällaisia on Reetan annokset, kuin ainakin hevosmiehillä.

Omenoitapa.

Illalla tuunauksen tiimellyksessä soitti sitten oikea "maitokärrymies", oli nähnyt ilmoituksemme. Sielläkin olisi ollut kärryt vailla kotia. Lapset ryöstivät jo pankkinsa, kun olisivat nekin meille halunneet. Kuulemma meidän perheeseen tarvittaisiin toisetkin kärryt kilpa-ajoa varten. Onneksi tänään sitten välitin soittajan tiedot eteen päin, nyt on yksi uusi onnellinen maitokärryjen omistaja lisää. Minähän olisin pian oikeasti kohta luullut, että nekin kärryt haluaa meille... Onhan noita kissojakin vuosi sitten tullut kaksi vahingossa, kun yhtä lähdimme hakemaan. Tämähän leviää kuin kulovalkea! Voi te umpikaupunkilaiset, ette varmaan ymmärrä yhtään tästä höyryämisestä, mutta tää on nyt aivan loistava juttu. Kopoti kop, nyt lähden ottamaan kyytiä, sillä lapsia alkaa olla lauma koolla. Niin, että jaksavat mammaa vedellä pitkin teitä.

PS. Hoh hoijaa.
Reetta tuli sisälle ja otsassa on mustuva sarvi. Sillä ei niin maalainen naapurin lapsi oli hypännyt Reetan vetämien kärryjen kyytiin perästä, jolloin aisa nousi pystyyn ja iski suoraan hevosen otsaan. Eli meilläpä on nyt yksisarvinen hevonen.

P.S.
Nyt maitokärryt ovat saaneet uudet laudat ja maalipinnan. Yhteistyöllä. Milloin maali on tarpeeksi kuivaa?

 

SYKSYISIÄ KUVIA JA AJATELMIA

Sydämellä, jokaisessa hetkessä.



Sieluni maisemaan kuuluva osanen.

Joutilaana ihmisenä opettajan ollessa Reetan huoneessa, selailin kesän kuvauksia. Tytöillä kulkee kamera usein mukana, välillä joka mutkassa. Lähinnä varmaan siitä syystä, kun Tessan kuuluu päivittää naamakirjaansa.... Mutta on meistä muutkin hiukan räpsineet. Kuvissa on aistittavissa syksyn tuntua. Aamuisin on ihanaa usvaa, kirpsakkuutta ja loistavia auringon säteiden leikkejä. Milloin ohrapellossa, milloin lehdellä, milloin omenassa, milloin kissassa. Imeskelen tunnelmia ja valoja aamuisin paljan varpain, hiljaisuudessa ja yöpaitasillani. Imen aurinkoa ja sävyjä, upeaa kypsyyttä ja kuulautta itseeni. Ajattelin niitä sitten kaamosasikana vapauttaa käyttööni. Syksy on niin minun vuodenaikani.

Liitän myös kuvan meidän omatoimineidistä, kuinka cvk:n huuhtelut hoidetaan. Tässä näkyy Reetan ainoa ja viimeisin cvk. Toivottavasti se on pian historiaa, joka ei koskaan palaa. Voi kuinka uskon sen antavan yhden vapauden oivalluksen lisää. Sitä tarvitsemme ja Reetta kaipaa valtavasti.
Eilen kävimme loistavia keskusteluja siitä, miten asioita koen ja koemme. Onko yhtä oikeaa tapaa kokea, oikeaa tapaa jakaa näitä mietteitä. Ei varmasti. Kenelläkään ei ole yhtä oikeaa keinoa selviytyä, jokaisen on pakko keksiä omansa. Itse olen syvällä mukana tässä Reetan tarinassa. Kuinka syvällä? Milloin on liian syvällä? Onko vaihtoehtoja? Eli siksi varmaan koen sitä huutava vertaistuen puutosta ja yksinäisyyttä, koska tätä syvyyttä on vaikeaa kenenkään kanssa suoraan jakaa. Ei myöskään miehen kanssa, koska hänen pitää yrittää tienata leipää suurperheellemme ja muutenkin Pasi on ollut vähemmän mukana sairaalakeikoilla. Jo ihan siitäkin syystä, että arjessamme olisi selkeät rytmit mahdollisimman monella. Ennen kaikkea muilla tytöillä. Ja siksi, että minä olen tasan tarkkaan enemmän selvillä tästä Reetan hoidosta, joten tämä elämämme on jaettu myös omien vahvuuksiemme mukaan. Ja tasan tarkkaan minä saan ja otan enemmän selvää, imen faktatietoa jokaisesta tuloksesta, jolloin kokonaisuuden hallinta on minulla selkeämpi. Miehelläni on selkeämmin kokonaisuudet hallinnassa monessa muussa asiassa, joissa minä taas viserrän aivan onnellisen umpiona talitinttinä vailla järjen häivääkään.

Illalla olimme seiskojen vanhempainillassa. Tessa on meidän katraastamme ensimmäinen yläkoulussa, minä tietty puhun yhä yläasteesta. Kaikki on varmasti uutta ja outoa, myös meille vanhemmille. Eli varmasti taasen vauhkoan syyttäkin, tiedetään. Ei siis kannata hiiltyä, suuttua, tai ottaa liikaa itseensä. Uskon, että minäkin hiukan vielä aiheesta tyynnyn, jahka otan vielä lukua. Tärkeimpänä tavoitteena luokkien jaossa ja luokan toiminnassa on kuulemma työrauha. Yksi keskeisin opiskeluun liittyvä seikka ja tavoite. Niin meistäkin. Onko kolmetoistavuotias kykenevä antamaan muille työrauhan. Mielestäni on, siinä iässä kuuluisi jo ymmärtää sanan merkitys ja mitä se ihan käytännössä tarkoittaa. Kuka sen työrauhan sitten määrää ja määrittelee, kenelle vastuu siitä kuuluu. Siitä tasan ollaan sen sataakolmea eri mieltä. Onneksi en ihan kaikkea sanonut ääneen, kun minulla kuohahti joitakin mielipiteitä kuullessani. Kuulemma puuttuva työrauha on opettajan saamattomuutta. Mitäs opettajat, onko se nyt ihan näinkään? Mielestäni aika kohtuuton veto, jos lapselta puuttuu kohtuullinen kotikasvatus. Opettaja on vain sijjaiskärsijä. Mietityttää, kuinkakohan sitä yhden luokan kohdalle on sattunutkin lähes jokaisessa aineessa se avuton opettaja, joka ei saa luokkaa työskentelemään. Itse olen opettanut valinnaisia ammattikouluissa lukuisina vuosina. Kyllähän se ensimmäisillä tunneilla vaatii napakkuutta, kun katsotaan kuka määrää. Mutta mikäli oppilas ymmärtää järkipuhetta ja osaa tuoda sen käytäntöön, niin kyllä se lähtee siitä luistamaan. Mutta mikäli samat asiat eivät mene jakeluun, vaikka opettaja tunnista toiseen luukuttaa, niin mielestäni silloin on vikaa muuallakin kuin opettajan ulosannissa ja auktoriteetissä. No, enpä jauha nyt tästä aiheesta enempää, voisin kyllä. Enkä tarkoita, että omani olisivat parhaan kasvatuksen saaneita, he hee, kun ajattelee ja peilistä katsoo kasvattajaa... Enkä tarkoita, että omani olisivat muita parempia. Vaan tarkoitan sitä, että me vanhempina olemme vastuullisia antamaan lapsillemme yhteiskuntakelpoisia eväitä sinne elämän reppuun.

Cvk:n huuhtelu menossa.

Syysaamu, siis jotenkin niin kaikkia aisteja hivelevä....

Samaa peltoa toisena aamuna.

Orpo syksyn kukka.

Nauhuksien hehkua Mökömajan nurkalla.

Tessan kuvaama ohrapelto taivasta vasten.

Sydämelliset kissamme, Reetan kuvaamana.

Neiti, säihkysääret ja hulavanne. Taidetta.

Nyt kilikuttaa pyykkikone, toinen koneellinen pestyjä tälle aamulle. Ihana ilma kuivattaa narulla, minulla on uudet pyykkipojatkin. Nautinto sekin, usko pois. Imuroida olen myös muistanut. Edelliset pyyki kaappeihin viikanut. Juoksevia asioita juossut. Kuuroa kissaa takapihalta olen jälestänyt, onneksi on tiuku kaulassa. Keitin lapsillemme elämän eväsreppuun kalakeittoa, tuli muuten hyvää. Reettakin huokaili. Salaisuus on se, että se on tehty ja maustettu äidinrakkaudella, syysauringolla ja sydämellä...

P.s.
Päivän ajatus:
Mikä on hiljaisuuden huippu?
Puhumaton mies menettää äänensä ja katsoo mykkäfilmiä...
HeH!!


Päivän ajatelma kaksi:

Auto kulkee diisselillä,
lapset elää kiisselillä.
Auto elää diisselillä,
lapset kulkee kiisselillä.
Auto kulkee kiisselillä,
lapset elää diisselillä.
Auto elää kiisselillä,
lapset kulkee diisselillä.
Vai miten se muistisääntö nyt menikään?
Että sillä lailla!

SATKU PAUKAHTI

Hb ylitti vihdoinkin satasen rajan, josta olen monta monituista viikkoa haaveillut. Tänään Hb 106, jihaa. Trompparit reilut 240, leukkarit 2,7, neutrofiilit 1,2. Oli siinä muitakin arvoja, kuulemma kohdillaan kaikki. Soitin labrat auton ratista, joten en niitä kirjaillut. Aloitin puhelun sanomalla, että satku pitäisi paukkua... ja paukahti. Heitin neutrofiileistä villin arvauksen leukkareiden hyvän arvon jälkeen ja se osui nappiin. Olen siis aika jyvällä, myönnä pois. Huojensi, koska viime viikolla oli lievää notkahdusta, sellaista pilkun viilausta. Kontrollikeikkamme oli onnistunut. Kävimme lääkärin kanssa pitkät keskustelut, todella hyvät. Samalla sivusimme jälleen vertaistuen merkitystä tällaisissa asioissa. Kuinka tärkeää on muilta saatu tieto ja jonkilaiset verrattavat faktat. Eihän Reettaa vastaavia kahden allogeenisen kantasolusiirron saaneita ole kovinkaan monta, joten kyllähän näiden seikkojen kanssa yksin soudellaan. Toki edelliseltä, ensimmäiseltä, keikalta ja leiriltä on muutamia verrokkeja (siis yhden kantasolusiirron saaneita). Heidän kanssaan voi käydä hyviä keskusteluja sitten jos ja kun sattuu Hus:n käytävillä törmäämään. Myös se, että olemme uupuneita ja liitoksissa narahtelee, on enemmän kuin hyvä ja odotettavissa. Meidän kuuluukin ja on luvan kanssa oltavakin poikki. Kuulemma nyt näyttäisi siltä, että saisimme huokaista jo hiukan, sillä suunta on oikea. Samoin tuo neidin yleiskunto. Eilenkin pyöräilyä noin 8 km ja napakkaa sulkapalloa ulkoilun lomassa. Nivelissä ei ainakaan ole rajoitteita ja kankeuksia, yleiskuntokin on merkki siitä. Jos nivelet olisivat kankeat ja huonosti toimivat, niin tuskinpa pyöräily maistuisi ja juoksu irtoaisi. Eli saanemme olla tähän hetkeen todella tyytyväisiä. Seuraavat suuremmat jännitettävät asiat ovat puolivuotis kontrollit lokakuun lopussa. Silloin tehdään myös kuntotesti. Cvk:n poistoa suunnitellaan syyskuun alkupuolelle, sikäli mikäli kaikki nyt menee niin kuin ajattelemme. Huoh!

   Olen tsekannut myös aikaisempia ajatuksiani tässä vaiheessa siirron jälkeen, johan kiertää sama levy aina vain. Tämä on saman toistoa moniltakin kanteilta, samat asiat ja tunteet napsuu vastaan ja samat asiat nousee käsiteltäviin. Onneksi olen niistäkin jyvällä, sillä olihan se eka kerralla sellaista rytinää, ettei meinannut tajuta kuinka siitä selviää. Kaikki se tunnemylläkkä ja patoutumisten purkautumiset. Hirveä huoli koko laumasta ja sisaruksista, mitä tämä kaikki heille jättää. Nyt osaan jo aavistaa trombien lähenemisen, mutta en voi niitä estää. Eikä niitä tarvitsekaan estää. Se, että paukkuu, on mielestäni luottamuksen osoitus lapsilta meitä vanhempia kohtaan. He luottavat, että otamme paukut vastaan ja käsittelemme. Jos tässä meidän huushollissamme on liian tyyntä, sehän se vasta huolestuttaakin.
  
   Olemme olleet kotona nyt reilun vartin. Tessa saapui juuri ja kerkesi olla sisällä noin puoli minuuttia, niin johan napsahti heti lievä törmäys Reetan kanssa. Näillä kahdella lapsellamme on samaa suuntaa oleva tempperamentti, joka kuuluu. Itselläkin on paukkunut yli laidan joissakin asioissa, sillä välillä meinaa kasautua. Juttelin aamulla yhden ystävän kanssa, joilla on lapsen syöpähoidot onnellisesti takana päin. Silloin hoitojen ja elämää suurempien asioiden ollessa käsillä, otti tyynen rauhallisesti vastaan valtaviakin paukkuja, mutta nyt napsahtaa ja kiehahtaa yli mitättömämmästäkin asiasta. Asiasta, joka jossakin muussa tilanteessa olisi vain huvittanut ja syöpähoitojen aikana mennyt "naarmu" määritelmällä ohi. Minäkin sain lauantaina muutamaan tekemääni kysymykseen vastauksen "en muista, ei kukaan muista..." Mielestäni työtä tekevä ihminen on muistinsa kanssa velvollinen ja vastuullinen muistamaan. Muistamaan mitä on tehnyt alle puoli tuntia aikaisemmin. Sehän on vain oikean vastauksen kiertämistä ja vastuun pakoilua, mielestäni. Jos lääkäriltä kysytään leikkauksen jälkeen, otitko kaikki vehkeet pois aukosta. Ei kukaan odota vastausta, en muista, ei kukaan oikein muista. Tai jos rekka hakee metsästä puita, niin ei riitä vastaus ettei muista tuliko ne kaikki vaiko eikö. Tai jos kassasta katoaa rahaa ja tilitykset mättää, riittääkö vastauksena en muista oliko niitä rahoja vaiko eikö. Tuliko kaikki lehmät lypsettyä? No, enpä muista, kun kukaan ei muista. Ei ole siinä mielessä vähäpätöisempää asiaa tai työtä, kaikessa pitää olla tekijän ajatuksen kanssa mukana. Voiko ministeri sanoa, ettei muista mihin lappuun nimensä laittoi ja mitä takuita antoi. Tai miltäpä kuulostaisi vaikka lasten syöpäosastolla, jokos lapsi sai sytostaatit, mitä eikö kukaan muista annettiinko vaiko eikö... Ei minusta. Tosin oli minulla itselläkin muistikatkonotkahdus auton suhteen. Pasin mielestä ratti on kierossa. Kaiken lisäksi oikeasta eturenkaasta ja vanteesta löytyy palkeenkieli. Mieheni kyseli, missäköhän moinen ja muita uteluita. Huuli pyöreänä mietin ja olin ihan muistamaton. Kunnes nyt sitten tajusin, että minähän törmäsin kesäkuun alussa Oulussa Kelan edessä kiveykseen. Kun muistini palasi niin tasan kerroin moisesta haaverista. Oli järkyttävää kokea myös sellainen ontto kohina, joka muistamattomuudesta tuli, sillä yleensä muistan kyllä. Toki koettu kesä-heinäkuu saattaa olla joiltakin osin muistamatonta, mutta enhän olekaan töissä, minullahan on lakisääteinen burnoutti;-). Siis oikeissa töissä, kyllä minä Reettaan liittyvät asiat muistan, tasan tarkkaan ja hiukan liiankin hyvin. Ei tässä savotassa auta heittäytyä muistamattomaksi. Kunpa muistaisin myös tuolla liikenteessä, että se satku paukahtaa hirveän helposti yli myös nopeusmittarissa. Satkujakin on niin moneen lähtöön. Mutta tämänpäiväinen Hb satku on tuuletuksen paikka, sen muistin kyllä tehdä ja Reettakin sitä tuuletti.

  

OPPIMÄÄRÄ RUMUUDESTA

Muutama viikko sitten ulkoistin itseni ystäväni kanssa. Päädyimme paikalliseen matalimman riman ja kynnyksen ylittävään paikkaan. Siis paikkaan, jossa ei ole etikettejä ja pukupakkoja tarkoitan, sellaisia kankeita koodeja. Olin nypyttänyt hiukseni paplareilla, sutinut silmäni ja laittanut kiiltoa huuliin. Pokekin oli tuttu ja toivotti tervetulleeksi. Ihan oli kivaa, tosin mietimme tähänkö on tultu? Mutta olimme ja tuttuja moikkailimme. Samaan pöytään terassilla rantautui sitten lähes täydellisyyttä hipova puolituttu mies. Kuulumiset vaihdoimme, ihan yritin olla kohtelias. Mitä kuuluu, kuis menee...jne? Lopulta hän sai ulos kakaistua sen asian mikä mieltä painoi. Sen hän kertoi monisanaisesti, mutta lyhykäisyydessään viesti meni näin ja kohdistui vain ja ainostaan minuun: "Olet liian ruma ihminen tähän paikkaan, kait sen itsekin tajuat?" Tajuanhan minä paljonkin, mutta en minä tuota ollut honannut. Onneksi tämä lähes täydellisyyttä hipova puolituttu toisi sanomansa ja eritteli terkemminkin, jottei niin kuin jäänyt mitään epäselväksi. Minullahan on tapana vetää omia johtopäätöksiä ja ymmärtää ihan miten haluan näitä asioita. No, keskustelin jotenkin nihkeesti sen jälkeen, tosin sivusilmällä katselin tätä lähes täydellistä puolituttua ja mietin kuulemaani. Mietin, mistä saisin kloonin, jotta heitä olisi enemmän, sillä analyysihan oli loistava ja varmasti tarpeellinen. Mietin myös, että enkö olisi päässyt sisälle ellei poke olisi ollut tuttu. Kerroin kaverillekin sanoman ja hiukan jäi monttumme auki. Voihan sitä ihminen olla vaikka ja mitä mieltä, saatanhan minäkin olla. Mutta luojan kiitos, en ainakaan kaikkea ääneen sano, vaikka välillä lipsahtaakin. Vilkaisin vessankin peilistä, tuopinkyljestä ja ikkunoista heijastuvaa kuvajaistani. Samalta se näytti kuin kotoakin lähtiessä, tosin paplarikiharat olivat hiukan pyöräillessä oijenneet. Loukkasihan se, mutta nyt nauran jo makeasti, lähinnä sille lähes täydellisyyttä hipovalle puolitutulle miehelle. Säälin häntä, sillä minulaisiani pyörii varmasti enemmänkin tässä yhteiskunnassa. Kärsimystähän se on moiselle arvostelijalle.

   Ei mennyt kuin muutama päivä ja saavuimme osastolle. Klovnit tulivat kädet levällään toivottamaan meidät tervetulleiksi "Ihana nähdä ja te näytätte kyllä hyvältä!", ne sanoivat. Ihan silleen ääneen, tosin sen klovninaamansa takaa. Oliko se vitsi, vihje vai olivatko he vilpittömiä. Minä pidän sitä vilpittömyytenä ja aitoutena, sillä juttuhetkemme oli kiva. Riippuu tietty missä paikassa ja missä valossa meikänkin näkee. Saatanhan minä rumuuteni kanssa korostua ääripisteeseen viihtellisessä paikassa ja taas näyttää pirteämmältä ja värikkäämmältä kuin savottansa alussa olevat ja laitostumista opettelevat lasten syöpäosaston vanhemmat. Riippuu peilistä ja tilanteesta. Itselle se oli kuitenkin voitontuuletus sairaalaperspektiivistä mitattuna, sehän on minulle paljon tärkeämpi perspektiivi kuin räkäläperspektiivi.

   Tässä yhtenä päivänä ajelin yksin autolla kotiin. Käännyin kotitielle ja siinä odotti mies autoineen kääntymisvuoroa. Mies hymyili minulle, nosti päässään olevaa hattua minulle ja nyökkäsi kohteliaasti minulle. Vähäkö minulle tuli hyvä mieli. Sillä vedin täysin luomuna ja kolmen päivän vanhalla kampauksella... Loistiko sisäinen hehkuni tuulilasienkin läpi. Eilen minua jopa tanssitettiin, eikös sekin ole jokin merkki. Oli niistä pari eka kertaa naistenhakua, mutta eihän niitä kannata laskea. Jos haetaan lavalla tanssimaan, niin eikös silloin jotkin kriteerit ole täytetty, sehän perustuu vapaaehtoisuuteen.

   Kyllähän minä tiedän, näen ja ymmärränkin, että aika tekee tepposensa peilikuvalle. Mutta en minä tiennyt noin pahasti pudonneeni, kuin se lähes täydellinen puolituttu minulle suomensi. Itsekseni ajattelin, että hänellä täytyy olla todella paha olla ja kauhea kriisi, jos on noin ilkeä ja katkera muillekin. Mitä hän näkee omassa peilissään, mitä se heijastaa? Eihän nämä omatkaan venyneet nahat, aina niin kauhean helpot ole, mutta kuitenkin. Minä kun pidän kuitenkin itseäni aika positiivisena olentona, olen raukka ollut siinä luulossa, että se heijastuu olemukseenikin. Olisihan se hirveetä tässä vaiheessa ja näillä kriisimäärillä varustettuna jos ei suurin piirteinkään kykenisi itseään hyväksymään. Näillä mennään ja sillä siisti, harvapa tuskin kaunistumaan päin on, jos ottaa elämän jättämät jäljet ja realiteetit huomioon. Mutta yritän kaikesta huolimatta kantaa itseni ja tulla jotensakin toimeen, otan vaikka reppuselkään ja välttelen mielensäpahoittajapeilejä, jos en muuten itseni kanssa jaksa. Oppimäärä siis rumuudellakin, tosin kauneushan on katsojan silmissä, josko hänellä jokin vika siis niissä silmissä. Saatanhan minä joku päivä käpästä sen lähes täydellisyyttä hipovan puolitutun ovella ja kysyä miltä nyt näytän. Jos olen vaikka ryppyvoiteisiin panostanut ja huulikiillon värin vaihtanut, kampaajalla käynyt, tehnyt joitakin korjausliikkeitä verrattaessa nykyiseen olemiseeni. Voin varmasti seistä vatsa sisällä, tissit tanassa, huulet kivasti mutrullaan, ryhdikkäästi sen muutaman minuutin ja esittää hehkeämpää. Uskon, ettei se keskustelu tulisi kovin kauan kestämään. Tai jos jätän käymättä, etten pahoita hänen mieltään. Ties vaikka tartutan tai jotain... Kaikenlaisia pohjakosketuksia sitä elämään pulpahteleekin, mutta että vielä rumuudessakin vedän pohjat. Hyvä minä, siihen tuskin kovin moni kykenee! Niin ja jos yhtään lohduttaa, niin tämä jumbosija on jo minulla, joten et voi ainakaan sinä sitä saada.

P.S. Honasin juuri, että sehän on kärkisija jonka saavutin rumuudessa ja jumbosija kauneudessa. Että ihan ykkönen...

  

+128 JA PÄIVÄN SYKE

Kalenteria jälleen lueskelin ja aikataulutin tulevan viikon juttuja. Samalla laskeskelin plussien määrän;128 tänään plussalla, huippuhienoa! Aika rientää, matka taittuu ja syke paranee. Voi kuinka olenkaan kaikkea tätä kaivannut, sellaista positiivista ja vapauttavaa sykettä. Ei kauheita rytmihäiriöitä, ei unohtuneita ja lyömättömiä lyöntejä, ei pakahduttavaa sytkyttämistä, vaan sellaista tavallista arjen sykettä. Sykettä, joka välillä kiihtyy, välillä käy leposykkeessä, mutta jonka tiedän kuuluvan elämään ja tuntuvan hyvältä. Oikeastaan tämän voisi aasinsillan kautta verrata sulkapalloon. Haisen hikisenä koneella, puolentoista tunnin sulkapallosytkyttelyn jälkeen. Teki niin nannaa ja irtosi kiitettävästi. Kaverin kanssa pelaamme tehokasta ja hauskaa peliä, sellaisella sykkeellä että hiki roiskuu, jaksaa puhuttaa ja naurattaa. Tärkeintä ei ole pisteet, ei lopputulos ja meillä ei ole edes verkkoa. Tärkeintä on positiivinen syke ja loistavat askelkuviot koreokrafioineen. Sellaista taidetta pallon kanssa loistavalla sykkeellä! Vähäkö oli vahva ilmaus, mutta sellaisen fiiliksen siitä itselleen saa. Ja eikös se fiilis ja hyvä syke ole se pääasia, tavoite. Kävimme illalla myös tanssimassa, sekin meni samalla sykkeellä ja jätti positiivisen ajatuskuvion alitajuntaan. Näillä asioilla tunnen latautuneeni jälleen ja olen valmis päivittämään ensi viikon asioita ja askelkuvioita. Nyt kun koulut alkoivat, on monia kalenterimerkintöjä niidenkin suhteen, neljän lapsen kohdalla muistettavaa. Mutta ne luovat rutiineja ja antavat sykettä.

   Eilisen päivän lapsillamme oli sykkeet hiukan hankauksissa. Päivä oli tunteikas ja rankka. Kuka on syyllinen ja kuka syytön, mikä syy ja mikä seuraus. Mutta lopputulos oli hysteerinen itkukohtaus Reetan kohdalla. Jotenkin jälleen totaaliöveriksi vedetty, mutta selvisi pikkuhiljaa, kun vain jaksoin avata. Lapsellamme täytyy olla turvaverkko, joka saa avautumaan ja luottavaisesti hyppäämään siihen. Hyppäämään ja kertomaan ikävätkin tunteet. Olen haistellut, että tuloillaan on, mutta koskaan ei tiedä milloin pahanmielen syke lapsellakin tulee tappiinsa asti. Sitten kun syke nousee ja tappi tulee, niin se on huojentavaa, mutta todella rankkaa. Reetta käy sellaisia asioita läpi, ettei moni kykene sitä koskaan oivaltamaan. Eikä se ole mikään ratkaisu, että sanotaan, älä itke ja vaihdetaan aihetta. Pyydän ja kannustan lastani itkemään ja kertomaan. Paha olo ja kertyneet kuonat täytyy saada ulos vaikka murunen kerrallaan. Ihan samaa mitä itsekin käyn läpi vanhempana ja mitä olen jauhanut, lapsella on vain hiukan eri perspektiivit. Nämä koetut asiat, hoidot, vuodet, pelot ja muut lieveilmiöt eivät pimittämällä ja piilottamalla kummene. Ne on kohdattava, silmästä silmään ja jauhettava auki. Se on himpskatin rankkaa, mutta on tehtävä. Onneksi nyt Reetalla juoksee kalenterimerkinnät psykologiajoista ja pääsemme säännöllisesti avaamaan tilannettamme. Enää minun ei tarvitse  niistä huolehtia ja räpiköidä, meillä on turvaverkko olemassa. Viimeinkin. Se helpottaa äitinä olemista hirmuisesti.

   Nyt miekkonen saapuu hikisenä ja syke korkealla. Pasi kävi polkemassa pyörällä 18 kilometriä ja 580 metriä. Täällä on loistava loppukesäinen päivä, mitä ilmeisemmin suhahdamme kohta koko laumalla pyöräilemään. Minulla on salainen haave suhaista joku kaunis päivä sata kilometriä polkupyörällä. Milloin, se on määrittelemättä. Mielikuva  sellaisesta leppoisasta fiilispyöräilystä. Musiikkia kuunnellen, helmat ja sifonkihuivi hulmuten. Yhtenä päivänä kummityttöni saapui pyörällä vastaan. Minusta se oli ihana näky. Neiti ajoi värikkäänä ja ilman käsiä. Kuunteli musiikkia ja näkyi samalla laulavan ja tanssivan pyörän selässä. Siihen minäkin pyrin, mutta minun on ehkä syytä pitää ainakin toinen käsi tangossa. Nyt tällä hikikertymällä voin sulahtaa varastoa siivoamaan. On vielä muutama kenkä- ja vaatesäkki päivittämättä. Hikinen savotta tiedossa, mutta rykäisen sen nyt valmiiksi tai ainakin hyvälle alulle.

   Tällä viikolla olen myös määritellyt, että koen vertaistukipuutosta. Niin helposti tämän oman aivoituksensa kanssa jysähtää kipuilemaan. Kun jauhaa omassa pienessä mielessään asioita, ne saavat valtavia ja vääristyneitä mittasuhteita. Kaipaan osaston yhteisöä ja loistavia juttuhetkiä. Kun jokin asia tulee alitajunnasta, sen voi heti jauhaa auki muiden vanhempien ja henkilökunnan kanssa. En siis missään tapauksessa kaipaa osastoa hoitojen muodossa, en eristyksiä, enkä sitä todellisuutta. En todella, ihan puistattaa. Kaipaan siis ihmisiä ja mielettömän hyviä keskusteluja. Kotona ja pääsääntöisesti Reetan kanssa ollessa kahdestaan olen kauhean erakoitunut ja yksinäinenkin. Olemme muka normaaleja, mutta kauhean kaukana normaalista normaalista... Sykkeemme määrittelee vielä todella pitkän aikaa kontrollit, jokainen päivä on erilainen, kyylääminen, lääkkeet ja faktat. Tätähän jatkuu tietyissä sykleissä, päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan, testi kerrallaan, tavoite kerrallaan, vuosi kerrallaan, seuraava vuosi kerrallaan, sitten sitä seuraava ja sitä seuraava vuosi kerrallaan. Aikajana on yhä määrittelemättömän pitkä ja tuntematon. Kantasolusiirrossa ja sen jälkitilassa ei ole ns. hoitokaaviota. Jokainen "kaavio" on yksilöllinen ja jokainen mutka erilainen. Joka ainoan lapsen tai kantasolusiirron saaneen kohdalla, eikä siihen voi antaa aikamääreitä. On mentävä tietyllä sykkeellä ja etappi kerrallaan. Tätä on taas jonkin ulkopuolisen vaikea tajuta, mutta osastolla pystyy kohtaamaan realiteetit suoraan ja puhumaan auki juuri ne sillä hetkellä päässä pyörivät asiat. Menemään suoraan asiaan, ilman kauheita johdantoja. Jouduin/sain soittaa lääkärille jälleen yhdestä termistä joka mielessäni kummitteli. Bongasin sen epikriiseistä muutaman kerran, muka/kait uutena. Onneksi soitin ja sain sielunrauhan, sillä se kommentti ja testitulos on hyvä ja positiivinen asia. Tätäkin asiaa mietiskelin yhden vuorokauden yhtäjaksoisesti ja mietin kuuluuko se soitettaviin ja kysyttäviin. Vai kysynkö vasta maanantain kontrollissa... Voinko häiritä, olenko tyhmä, liioittelenko, ymmärränkö vaiko enkö jne... Puhelu kesti sellaiset 53 sekuntia ja oman nupin kehittämä pahkura aukesi huokaisten ja nauraen. Lääkäri sanoi myös, että hyvä kun soitin ja saimme mielenrauhan viikonloppuumme. Amatöörinä sitä takertuu jonnin joutaviinkin uusiin tajuamiinsa ja kohtaamiinsa asioihin. Tällaista ei pääsisi osastolla syntymään, kun kysyisin heti enkä jahkaisi nupissani. Tai keskustelisin toisen vanhemman kanssa, jolloin vertaistuki avaisi omia solmuja... Eli olen eristyksissä ja kotona kauhean yksinäinen, kaipaan loistavia ja avaavia keskusteluja, mutta eristys ja tämä todellisuus kuuluu nyt tähän hetkeen ja meidän elämäämme. Siihenkin on vain löydettävä se oikea syke ja rohkeus elää tätäkin vaihetta elämässämme. Johtopäätöksenä voit vetää minkä tahansa, mutta näin itse koen tänään ja tällä hetkellä. Tiedän tämänkin menevän ohitse, mutta kykenen sen sanoiksi määrittelemään, joten suunta on oikea. Mielestäni.

   Fanny oottaa puheluista "maitokärrymiehiltä". Neidillä on valtava pakkomielle saada omat maitokärryt. Eilen jakelimme ilmoitustauluille "halutaan" ilmoituksia. Retroista tai joutilaista maitokärryistä, niille olisi tarjolla uusi koti. Luulisi niitä meidänkin maalaiskaupungistamme löytyvän, joutilaita maitokärryjä. Neiti on hieman tuskainen ja syke nousee odottaessa. Eikö vieläkään yhtään puhelua ja ilmoitukset on jaettu eilen iltapäivällä? Ymmärrän, kenehenhän lie noista muksuista tullut noin malttamattoman kärsimättömiä? Mutta nyt minun pitää mennä sinne varastoon ja antaa sykkeen kohota elämän inventaariota tehdessä. Kaikkinensa luulisin meillä olevan asioiden suhteellisen hyvin;-) Pidetään sellainen luulo ja syke, niin on paljon helpompi elää eristyksissäkin. Sy ky sy ky sykytetään, hieno syyspäiväpäivä tulossa eiku menossa!

HÖYRY(T)SAUNA(A)

Vernan ja minun yhteinen juttu on viime aikoina ollut saunominen, silleen höyrysaunominen. Ideana on se, että vettä nakellaan matalassa lämmössä kiukaalle ja ikkuna auki niin paljon, että muodostuu lähes läpinäkymätön höyry. Sitten hipihiljaa odotetaan kuinka höyry hälvenee ja näkyvyys paranee. En tiedä onko järkevää saunoa moisella tavalla ja vesimäärillä, mutta se on meidän juttu. Viime viikolla puolestaan meitä oli lauma "akkoja" saunassa. Heitin ensimmäisen kauhallisen kiukaalle ja siinä se oli, veti heti sumiaksi. Nauroin räkänä, kun tajusin saunovani lasit päässä ja ne veti huuruun. Lapsista se oli loistava juttu ja lasini laitettiin kiertoon, vuorotellen jokainen sai kokea höyrysaunauksen. Halpa hupi jälleen, mutta ratkiriemukas. Siellä se Reettakin nakotti saunassa, letkut roikkuen ja minun lasit päässä. Ja käkätti. Että sellainen höyryjen höyrysaunaus se.

   Tapasin juuri kaupassa yhden lähes kollegan, hän kertoi käyvänsä lukemassa myös turinoitani. Enkä kuulemma ole viime perjantain jälkeen avautunut... Kas kummaa, minäkö muka ummessa tarinoineni, no olenhan minä. Minulla on yhä lakisääteinen menossa, hiukan vaihtelevasti. Sitten kun en ole väsynyt olen huseerannut ja huushollannut reikäpäänä, eikä loppua näy. Eilisen päivän savotta oli varastossa olevien vaatteiden ja kenkien läpi käyminen. Siis aivan järkyttävä homma, joka on yhä täydellisessä kaaoksessa paukaistusta vesivahingosta johtuen. Tavarat on vain sullottu säkkeihin ja kannettu varastoon. Nyt sitten saimme samalla uusia säilytysjärjestelmäkaaoksenhallintaeteiskaappimme, ja siinä vasta homma onkin päivittää ajan tasalle ja saada hyllyt ojennukseen. Kävin lävitse sen seitsemän säkillistä vaatteita, osa kaappiin, osa roskiin, osa kierrätykseen... Kauhea tuo lasten kasvutahti, kaikilla lyhyitä hihoja ja lahkeita. Tessalle menee kaikki lähes tulkoon uusiksi. Nyt mietin jaanko, laitanko suoraan kierrätykseen vai riittäisikö rahkeet jonkinlaiseen pihakirppistsydeemiin. Sillä säkeissä on vallan hyvää ja käypää tavaraakin, voisihan noista muutaman shillingin ottaa rahaakin. Paas kattoo, miten meinaan kunhan meinaan, jahka meinaan. Muistaakseni eilen aamulla kävin koirien kanssa metsäretkellä, siis ennen kuin muut lähtivät kouluun ja töihin, näin tilaisuuteni koittaneen. Ensimmäisen kerran imuroin jo aamulla 07,18. Kolme minuuttia heräämisestä, kun latasin kahvin tippumaan. Imuria saa ajeluttaa koko ajan, kun pölistelee säkkejä. Fannymme on myös ahkera ajelija. Viimeisen kerran imuroin illalla puoli yhdeksän pintaan, sitten höyrysaunaan ja paapaamaan. Mies palasi Mökömajaan, koska kesä palasi takaisin. Niinpä vieressäni nukkui kaksi lasta, tuplat nähtävästi. Itse päädyin jalkopäähän ja varpaita oli joka päässä ja pään vieressä. Tällä hetkellä näyttää, että Vernallamme on hali- ja vieripula, joten annan olla vieressä. Meille on muodostunut tärkeiksi jutuiksi nuo yhteiset saunomiset myös. Reetta on rassannut eilisen päivän iskän kanssa autoa, siellä sifongit hohtaen kiillottelee vanteita ja pulttaa renkaita. Eilen iltasella meinasi kaikkia muksuja kiinnostaa hirveästi tuo auton rassaaminen, kun toinen vaihtoehto oli vaatteiden rassaaminen kanssani. Tessa kritisoi, että elämä on ollut viimeiset kuusi viikkoa pelkkää siivoamista, no onhan se. Mutta kyllä tämä joskus jollekin mallille valmistuu, vaikkei koskaan varmasti täysin valmiiksi tulekaan.

   Viikonloppuna minä sain myös lasteni taudin ja Reetta sai yhden kuumepiikin poikasen ja lievää tukkoisuutta. Soittelin sunnuntaina miten on maanantain osastolla käynnin laita? Ajelimme sitten aamupäivällä osastolle ja Reetta napattiin heti huoneeseen ja tutkimuksiin. Verikokeet otettiin vasta sen jälkeen. Kaikkinensa aikaa olisi mennyt vajaa vartti, mutta minun piti päivittää sosiaalihoitajan kanssa lappusulkeiset ajan tasalle. Reetan yleiskunto on hyvä ja kaikki vaikuttaisi olevan hallinnassa, flunssasta huolimatta. Eilen soittelin labroja ja nekin ovat ihan ok. Hb on ollut 99 sen viisi kertaa tässä viime aikoina, jälleen sama. Satasen rikkoutuminen on nyt tiukassa, mutta lähellä. Virusvastauksia putkahtelee pitkin matkaa, osa virustutkimuksista lopetetaan, kuten pusutauti. Polyoomaa seurataan enää virtsasta, sytomegaloa ainoastaan Helsingin mittareilla. Viime viikkoinenkin Helsingin vastaus oli negatiivinen, joten seurataan vaan niiden mittareilla. Toisen cvk:n poisto on suunnitteilla viikolla 37, siis ihan mieletöntä edes kuvitella. Sitten uskon tuon yhden höyrymme saunovan tauotta!

   Itsellä putkahtelee alitajunnasta kaikenlaisia peikkoja, mörköjä, liskoja, lieroja, matelijoita... Milloin missäkin muodossa ja milläkin aikataululla. Uskon niiden kuuluvan asiaan ja pelot ovat yhä tätä päivää ja matkaa. Niitä ei pääse pakoon, vaikka rämpii millaisella suolla tai ajaa kauhealla sykkeellä pyörällä. Ne ajatukset pysyy kyydissä sitkeästi, joten olen ajatellut olla niitä karistamatta, koska ne on nähtävästi kohdattava. Tämä on varmasti sellainen asia, jota ei joku ulkopuolinen voi ihan täysin ymmärtää. Mutta tietyt asiat ja pelot on ollut pakko koteloida akuuteimmaksi ajaksi, jotta kykenee näkemään oikean suunnan ja kaukana siintävän valon. Nyt kun olemme monia tavoitteita saavuttaneet, mielestäni on velvollisuus myös paukku kerrallaan ottaa käsittelyyn. Olemme kokeneet sellaisia asioita, jotka eivät kuulu normaaliin elämään, joten ei niihin liittyviä tunteitakaan voi olla huomaamatta. Mielestäni tekee itselleen karhunpalveluksen, jos niitä ei jollakin tavalla käy läpi. Kuinka voi olla varma, ettei ne sitten joskus jossakin muussa tilantessa puske tulemaan. Pian tulevat rytinällä, niin kuin härkälauma, jolloin siinä kaatuu heiveröisimmät aidanseipäätkin. Tuli mieleen se espanjalainen härkäjuoksu, jossa ne elikot rynnii ja joku joka ei ehdi alta pois tulee rynnityksi ja tallotuksi. Siis en halua tulla tallotuksi, oli tämän asian oivallus olevinaan. Eli luvan kanssa höyrysaunailen ja höyryän, lakisääteistä burnouttiani luukutan. Takana on kauhean paljon savottaa ja aikaa, joten ei ne ihan viikon notkahduksella voi millään olla selvitettyjä. Ehei, sillä sieluni rakenne on sen verran monimutkainen, jotta kyllä tässä muutama lonkero on vielä kääntämättä. Samalla yritän olla armollinen itselleni ja ottaa aikalisän jaksaakseni. Pyrimme tekemään kivoja asioita, yhteisä retkiä, laulaa hoilaamaan aina kun laulattaa ja tsemppaamaan toisiamme. Ei tämä maailma nähtävästi kaadu vaikka annankin itselleni luvan välillä hengähtää. Olisihan se kauheaa, jos se maailma päättäs kaatua just nyt, kun minä en sitä jaksa työntää, puskea ja tukea.

   En tiedä oliko äskeisessä päätä tai häntää, sillä minut keskeytettiin koululaisten toimesta suhteellisen tiheästi. Tahtoi tulla sellaista pätkittäistä ajatuksenjuoksua ja katkokirjoitusta. Mutta toivottavavsti sait langan päästä kiinni ja olit ymmärtävinäsi mitä yritin jauhaa. Tai ei sillä niin väliä ymmärsitkö. Nyt lähden ostamaan kuplivaa ja potkivaa monivitamiinia, josko mamma sillä käynnistyisi ja saisi lisävirtaa. Ajattelin suhata pyörällä, paas kattoo onko nyt ruusupuskien tai liikennevalojen paikkoja siirretty, sehän tietää jälleen liikenneruuhkaa. Niin ja autossakin alkaa se tankin mittari valumaan alas päin. Kauhulla jo odottelen seuraavaa tankkausta. Voiko ihminen mokata monta kertaa samassa asiassa? Toivottavasti ei! Nyt meen, tsao!

TEETÄ JA SYMPATIAA

Kaikki lapset kotona, voi ihanaaa!
   Niin noita päitä alkoi tippumaan ja flunssa tarttumaan. Jokaisella on kurkkukipua, lämpöilyä, tukkoisuutta, huonoa oloa. Siis jokaisella muulla, paitsi Reetalla. Verna tosin tunnustelee oman tautinsa jo hiljalleen löysäävän, onhan ollut tiistaista asti petipotilaana, tai ainakin pois koulusta ja sairaalloinen. Soitin jo varulta osastollekin Reetan tilanteesta, kuinka toimia kun/jos pöpö iskee viikonloppuna. Ehdotin oireenmukaista hoitoa, koska vertailupohjana ovat muutkin tytöt. Lääkäri kuittasi omatoimiohjeeni, tottakai tarkkailen kolmella silmällä enemmän ja kyylään enemmän, mutta näillä mennään. Aamulla oli itkun tuherrusta, kurkun tsekkausta ja nenän niistoa kaikilla. Outoa heikotusta, röhinää ja lämpöilyä, joten siinäpä olkoot sohvalla. Pasikin sanoi tai oikeastaan pyysi, josko hänelle itselleen lähettäisin sähköpostia, että saattaa olla kipeä... Se oli sellainen järkevä miehen aamuinen ajatusjuoksu sängyn pohjalta. Teetä on keitetty litra tolkulla, lapset laahavat pyjamissa ja vaativat sympatiaa. Annan olla sohvalla ja lässytän niille. Keitän teetä, sivelen, sympatioin ja hoivaan. Välillä olen rääpäissyt anargista räp-tekstiä ja yritän esittää sitä niille piristyksenä. Siis minä räppään jälkikasvulleni, "ou' jee, asenne ratkaisee, ou' jee!" Heilun teekannun kanssa ja kylvän sympatiaa. Olin lähdössä lenkille, mutta taivas ratkesi juuri kun lenkkareita sidoin. Onko siis tarkoitus sateella rauhoittaa minua, no pysytään sisällä, jottei vilustuta sateessa. Koneessa olisi lakanoitakin, jotka haaveilevat narukuivatuksesta, annan haaveilla koneessa pesemättä. Ei kannata tehdä ongelmaa sellaisesta, mikä ei ole ongelma.
   Meillä jokainen nukkuu nyt omassa sängyssä, omalla paikallaan. Mieskin muutti Mökömajasta sisälle, onkos se syksyä silloin. Pellot huojuu kypsyvästä viljasta ja tuoksuu niin kypsälle. Haaveilen sienestyksestä ja metsäretkistä. Mutta todennäköisesti Reetan vuoksi kaikki hieman boikotoimme tänäkin syksynä metsäretkiä, koska se olisi niin epäreilua meidän metsäläistä kohtaan. Saatan minä sienessä koirien kanssa käydä, ilman suurempia huuteluita. Äsken ehdotin tytöille karaistusta uimalla syyskylmissä vesissä, josko sillä flunssa lähtisi. Ne olisivat ihan oikeasti olleet valmiita uimaan sairaana. Kummasti valpastuivat ajatuksesta.
   Reetalla on uusi virveli. Eilen Reetta hinkusi kalaan, eikä Pasi meinannut lähteä veden pinnan noustua sateiden vuoksi. Selitti, että ei kannata. Reetta piti kauheat sulkeiset aiheesta. Kuulemma tärkeinä ei ole kalansaalis, vaan kalastus. Olla luonnossa, kehittyä heittäjänä ja se tunnelma. Näinhän se onkin monessa muussakin asiassa, tärkeintä ei aina ole se kaukana häämöttävä päämäärä, sillä matkastakin kannattaa nauttia. Mutta nyt keitän uuden kannullisen teetä ja sympatioin sohvaperunoitani. Josko nyt esittäisin heille letkeän reggaen ihastumisesta unohdukseen, kanelipullarunon olen jo lausunut, runotytön villeistä kiharoista kertonut. Enää on esittämättä tämän aamun tuotoksista pätkä aiheesta lupaus. Taas lämäsen kiusaksesi pätkän siitä....

 

"Voinko luvata sulle tähdet kirkkaat nuo,

nekö todellisen onnen suo,

riittääkö lupaus tuo?

Tahdon antaa lupauksen,

jota rikkomaan joutuisi en.

Onko lupaus katteeton,

kun elämä arvoituksellista on.

Lupaus voi myös satuttaa,

syvästi toista haavoittaa.

Lupaan sinulle rehellisyyden,

aidon inhimillisyyden...."

 

Leppoisaa syksyistä viikonloppua kaikille. Keittäkää teetä ja sympatioikaa.;-)

MONTAKO MUUMIA LAAKSOSSA....

Tuosta otsakkeesta tuli jälleen mieleen, että joku ihan oikeasti yrittää hakea tietoa Muumilaaksosta hakusanalla "muumilaakso" ja sitten päätyy tänne. Sorge, teille vahingossa joutuneet. Oikeastaan olen aina silloin tällöin kirjaillut hakusanoja ylös, millä kaikella tänne päädytään. Nyt en enää ole pitkään aikaan kirjannut, koska hakusanat ovat olleet niin kauhean vakavia, faktoja, ahdistavia ja totuudellista läppää. Niin kuin nyt leukemia, allogeeninen kantasolusiirto, neutroffiilit, luuydin, sitten meidän nimillä ja sen sadalla eri versiolla, hyljintä, Hus, Oys, käänteishyljintä silmässä jne. Muutama hassumpi on myös jäänyt haaviini, kuten imukuppinaulakot, lyhyt iltasatu, huomenta hyvää nukkuva sydän, laama, miten tuntea ikävää, raivoaminen, virtuaalilemmikki pou, tabletti, laatoittaa sauna, valkoinen kissa, kuuro lemmikki, riippumatto, mököttää, kalastaminen, laminaatti, autoilu, matkalaukku, sämpylät jne. Ja kaikki tiet johtavat tänne, hah.
   Minun tieni johti eilen Reetan passikuvauksen kautta poliisilaitokselle. Olipas moisessakin tuppukylässä kansainvälinen paikka, uskomaton määrä tuonti-ihmisiä. Taisimme olla itse ainoat ns. paikalliset. Yritin olla vilkuilematta niihin valvontakameroihin, jotteivat tunnista minua samaksi peltipoliisien kuvaamaksi kaahariksi. Niitä sakkoja kun napsahti kaksi vuosi sitten keväällä ja nyt olen niin peloissani, milloin jälleen välähtää ja pääsen kortistani. Mutta kun minulla on liukasliikkeinen auto, varsinkin nyt kun se kulkee taas. Maileja tahtoo tulla urakalla, sillä tuota keikkaa pukkaa milloin mihinkä, jo ihan arjessakin. Tässä on pienoinen aasinsilta siihen mitä myös joudut kohta lukemaan. Mutta en vielä kerro.
   Nakkasin Reetan kotiin ja jatkoin itse sinne vuositarkastukseen. Vitsi kuinka puhtaat paperit nappasin, kaikki optimissa, loistavia ja hyviä. Puhun siis veriarvoistani, mikään ei herjannut. Jännää oli tajuta, että minulla on samat trompparit kuin Reetalla, noin 230. Itse kun olin ajatellut että terveillä ja aikuisilla olisi enemmän. Eli siihen kun peilaa niin onhan Reetalla hyvät arvot, lapseksi ja raakileeksi. Vielä pitäisi joku kaunis aamu käydä antamassa sokerit ja kolesterolit, mutta en tiedä milloin olen niin pirteä, että kykenen liikkeelle ennen aamukahvejani. Sen jälkeen puhuin pitkän ja hyvän puhelun, pitkän ja hyvän ystäväni kanssa, pitkästä aikaa ja hyvistäkin asioista.... Hyvä jutskatuokio, kiitosta.

   Sieltä rullasin tankkaamaan sitä liikkuvaa autoani, joka jälleen bensamerkkivaloaan vilkutti. Oletkos koskaan miettinyt miksi dieselautossa palaa bensavalo? Ristiriitaista. Aikataulutin loppupäivääni, suunnittelin ruokalistaa ja mitä sitä nyt äiti yleensä ajattelee. Laskeskelin Muumejakin siinä tankatessa. Sitten tajusin, että hei, kaikki muumit eivät ole laaksossa! Sain laskettua 28 litraa bensaa, kunnes tajusin, että dieselpistooli on kiinni vehkeessä ja minulla on väärä pistooli kädessä. Tankkasin dieselauton bensalla, noin niin kuin suomennettuna. Nyt tapahtui se, mistä olen aina pelännyt joskus tekeväni! Onko sinun pelkofantasiassasi moista pelkoa? Kävi kylmähkö hiki polvitaipeissa, mietin miten nyt. Menin sisälle ja maksoin. Jostain kumman syystä siihen autoni liepeille alkoi kerääntymään tupakoivia ja tauolla olevia haalarimiehiä enemmänkin. Joku saattoi kysäistä jopa, enkö tajunnut? Enkö ajatellut? Enkö ymmärtänyt? Osa jätti kysymättä ja totesi sen olevan sitten siinä, ei passaa ajella. Jokunen vihjasi, että saattoi kiirekin loppua. Kukaan ei sanonut ääneen niistä karanneista Muumeista, sillä ne vihelsivät todella kaukana. Siis, olen kuullut sanottavan, että "ei ole kaikki muumit laaksossa", silloin kun ei käy kaikilla pytyillä, ymmärrys ei riitä, inkkarit ovat pudonnet kanootista, järki jätättää tai on vain niin hiivatin tyhmä. Sanoin minun olevankin "lakisääteisellä burnoutilla". Sitten niitä miehiä kiinnosti vielä enemmän ja ne olivat yhä vähemmän kiireisiä. Vettä tuli kaatamalla ja kauneuteni hiipui entisestään, mutta mää vaan juttelin niille ja nupissani organisoin. Joku kysäisi pitäisikö soittaa.... Tajusin, että pitäisi. Menin autoon, suljin ovet ja ikkunat ja soitin Ukkokullalle. Puhelu oli aika lyhyt. Menin ulos autosta ja sanoin niille uteliaille miehille, että ei mies suuttunut se lopetti vain puhumisen kokonaan.... Hyvä merkki? Pian mieheni rullasi bensa-autollaan, olin näkeväni lyhistyneet hartiat ja osittain myös pirullisen hymyn. Minä olin aika nöyrää ja hymyilevää, kainoakin vaimoa siinä tilanteessa. Kyseisellä huoltsikalla on sellainen monttu hallissa. Niinpä autoani liikutettiin työntämällä se montun päälle, jotta niin kuin päästään letkuihin pohjassa käsiksi. Silloin oli toinen pelkofantasiani toteutua, rengas kävi jo montun reunan päällä, minä olin ratissa ja pidin silmiä tiukasti kiinni. Olen lapsesta saakka pelännyt samaisella huoltsikalla, että auto putoaa monttuun, eilen se oli lähellä. Miehiä oli neljä lykkäämässä. Jopa naapurinkin isäntä tuli kysäisemään mitä on tekeillä, kun oli nähnyt autoamme lykättävän pitkin pihoja. Tippa kerrallaan tankki lirruutettiin tyhjäksi. Tovihan siinä meni ja työntekijän kesälomapäivä! Mutta ratkaisu löytyi. Kastelukannuilla bensa sitten lirruutettiin Pasin autoon, koska sen katsottiin olevan sinne sopivaa, vanhempi auto ja tankissahan oli tuskin lainkaan dieseliä... Hehkutin sen olevan edellisen päivän myöhästyneen synttärilahjan, onnea vaan bensan muodossa. Oikeastaan olen antelias vaimo, kukapa osaa ostaa tai raaskii ostaa noin kallista lahjaa. Viidellä kympillä, bensaa ja mielenkiintoisten tunnelmien siivittämänä. Tasan ikimuistoinen ja onnistunut lahja, myönnän. Meinasin ostaa aiemmin pullon partavettä, en raaksinut, hinta alekorissa noin 15 €. Niinpä sitten lahjani arvo olikin viisi kymppiä. Onneksi ennakoin ja olin kaukaa viisas.
   Kun operaatio tyhjennys oli loppusuoralla kysäisin niiltä huolstikkamiehiltä "Tiiättekös missä on lähin dieseliasema, kun tämä olikin bensa-asema?" Taas ne katsoi himpun hitaasti ja minä olin todella viatonta. Muumini olivat siinä tilanteessa jo tasan palanneet laaksoon, mutta ehkä ulkopuolinen saattoi luulla, että ne ovat yhä hukassa. Sitten kun sain autoni jälleen liikenteeseen, se myös liikkui. Tuossa operaatiossa aikatauluni jätätti puolitoista tuntia, eli hiukan sain kiriä. Lapseni söivät siis mikronakkia, ketsupilla tai halutessaan sinapilla, maitoa päälle. Minä suhasin puolestani syntymäpäivälahjaksi saamaani kalevalaiseen jäsenkorjaukseen, kun on noita jumeja ollut enemmän ja vähemmän. Kiitos Katjuska, teki nannaa! Illalla olin rento, kohtuullisella muumimäärällä varustettu ja leppoisa. Nyt joku siellä huokailee, että en ole kykenevä, en käy täysillä, en ole ikäisekseni järkevä, en ymmärrä tilaani, lapsiani ja miestäni säälitään ja käyn ylikierroksilla. Ihan sama, mutta ei tämä tylsää ole, kantsis hypätä meitsin housuihin, niin saattais olla mitä kiikkustuolissa muistella. Kaikkinensa ikimuistoinen, opettava ja hauska eilinen. Tytötkin nauroivat kuullessaan, että minä tein kuulemma nyt sen mitä olin aina pelännyt ja miettinyt. Niistä se oli hauska juttu ja opettavainen tarina tosielämästä. Tämän muistaa tasan koko meidän perhe ja tytötkin sitten aikanaan kun omia tankkejaan tankkailevat. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja kaikki muumit ovat laaksossa tai ainakin riittävästi... Jännittävää tätä päivää, toivottavasti sinullakin on sellainen. Reetta voi muuten hyvin, nukkuu loistavia yöunia, läksyt ovat kivoja ja yleisvire on positiivinen. Päivä on täynnä mahdollisuuksia, vaikka ja mihin;-) Pa pa pa paa pa paa pa pa pa paapa käy Muumilaaksoon...

SAA SITÄ OOTTAA....

Olen joskus maininnut kärsivällisyydestä; kuinka sitä on venytetty, vanutettu, kidutettu, jopa jalostettu ja äärimmilleen pingoitettu. Joissakin asioissa minulla on nykyään jopa lehmän tai vaikka kauniimmin laaman hermot. Venyy uskomattomiin mittasuhteisiin, sitten taaksepäin katsottuna mietin, kuinka kykeninkin moiseen kärsivällisyyteen ja tyyneyteen. Tästä aasinsillasta sitten arkitodellisuuteen...

   Reetta aloitti kotikoulunsa tänään, innolla, hiukan kapinoidenkin, odottaen, mutta positiivista sykettä sätkien. Vernalla on puolestaan jo ensimmäinen saikku menossa, neidille paukaisi kuume eilen ja tänään on päivä mennyt sohvalla loikoillen. Liekö neidillä jo koulustressi? Nyt jo? Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin pyöräillen hoitamaan juostavia asioitani. Ensimmäisenä oli listalla tsekkaus kaverin remppahommissa. Matkalla keräsin nyrkkiini kukkien siemeniä, jotka vein suoraan käteen. Ajattelin, että meidän kuuluu alkaa kukkimaan jälleen... On asioita, joihin voi itse vaikuttaa, ajatuksillaan ja asenteellaan muokata. Joten eiku itämään... Minusta se oli loistoidea, mutta varmaan kaverilla meni hiukan ohi, hah.
   Sieltä suhasin terveyskeskuksen ajanvaraukseen, varaamaan itselleni aikaa vuosihuoltoon. Ajattelin, josko olisi aiheellista tsekata mamman kunto ja remppakohteet, ennen kuin paukahtaa ihan kokonaan. Suvussa on rasitetta ja vaikka mitä, vaikka mihin suuntaan. Mitä laitetaan? Kulumavikoja lisää, painoa lisää, sydänvaivoja lisää, verenpainetta lisää, sokeriarvoja lisää? Muita pieniä nyanssijutskia? Kun on tuota väsyä, stressiä, elopainoa, nilikkavammaa, kulumavikaa ja ajoittain jopa muistikatkot hengästyttävät. Nuppianihan tsekataan säännöllisesti, ennaltaehkäisevästi, siinä ei ole mitään vikaa. Uskoohan kaikki? Sain siltä istumalta tälle päivälle peruutusajan ja lähetteet labraan. Suoraan siis seuraavaan etappiin. Odotellessani lueskelin jotakin vanhaa lehtiartikkelia, jossa oli hieno fakta. Ajatteleminen rasittaa ja hoitaa toista aivopuoliskoa. Kirjoittaminen kuormittaa ja harjoittaa molempia. Eli päätin antaa luvan itselleni useammin molemmin puoleisten aivolohkojen kuormittamiseen, siis ettei ala kulkemaan epätasapainossa. Ekg:kin otettiin, sillä rytmihäiriöt olivat aikasemmassa elämässäni tuttuja, nyt en huomaa koko pumppua. Kait se nytkin jotain löi ja piirsi, kun minut irroitettiin koneesta.
   Sieltä suhasin hammaslääkärin, varaamaan myös vuosihuolto aikaa. Lokakuulle napsahti. Sieltä apoteekkiin Reetan lääkkeitä hakemaan, ja Visa vinkui... Kuormitin pyöräni vielä ostoksilla, lihaa, kaalia, parsaa ja muuta pientä. Kulki silleen etupainoisesti mankelini. Kaupassa kun olin, niin Verna laittoi viestiä "kuume laskenut, nyt 37". Annoin särkylääkkeen aamusella, kun neiti viideltä nousi kuumeen noustessa. Seuraava viesti olikin "saanko mennä pelaamaan koripalloa?" Nopeaa, heti menossa, vaikka kuumeilee. Kielsin. Kun sitten ajelin etupainotteisella pyörälläni kotiinpäin pysähdyin odottamaan suojatielle pääsyä. Siinäpä odotin ja odotin ... vihreitä. Ja muutama autokin odotti ja odotti minun tienylitystäni. Sitten kauhukseni tajusin, että saa siinä odottaa vihreiden vaihtumista kun koko risteyksessä ei ole edes liikennevaloja. Näin se maalainen yrittää kotiutua omaan kotikaupunkiin ja manuaaliseen liikenteeseen tuolta suuresta maailmasta. Räjähdin taas itsekseni nauramaan ja pysähtyneet autot tekivät omia pääätelmiään minusta. Taatusti.
   Kun pääsin kotiin tuplat hengailivat kahdestaan, ihan vauhdikkaina. Nyt he olivat lähdössä kouluun ja ulkoliikuntatunnille, molemmat, muka. Eivät taatusti lähde, sillä Vernahan on pois koulusta kuumeesta ja nokan torinasta johtuen. Yritin selittää, ettei koulua käydä ja parantumista valita mieluisten tuntien perusteella... En tiedä ymmärsikö ne moista logiikkaa. Neidit taikoivat pinaattikeittovärkit ja minä tein jälleen lempikeittoa kattilallisen. Siinä pöydässä vitsillä heitin, josko Vernakin nelosen kotona kävisi, yhdessä ja samalla Reetan kanssa. Typerä heitto myönnetään, sillä neitihän innostui heti moisesta. Hihkui innosta, sillä koulussa oleminen on kuulemma tylsää puurtamista ja toinen vain "saa" hengailla kotona. Melekonen ristiriita tuokin, mutta todellisuutta. Huokaus (toinenkin huokaus). Saa siinä taas odottaa, että jostakin löytyisi koulumotivaatio toiselle, kun ajatusmaailma on moinen. Kyllä sillä ihan oikeasti on sitä kuumetta ja nokka torisee, mutta se tuli Vernalle enemmän kuin mieluisena bonuksena "rankkaan" koulussa kulkemiseen. Niin ja toivonhan minä tietty, ettei kuumeilu villiiny koko laumaan tai tuohon aitoon toipilaaseen.Voi pojat, miten tämän lauman taas saa luotsattua eteen päin.
   Mutta nyt lähden otattamaan Reetasta passikuvaa, sillä neiti tulee tarvitsemaan kuvallisen henkilökortin pian. Mutta saatte te nyt oottaa tarkempaa infoa aiheesta, sillä onhan jälleen muutama liikkuva osanen tässäkin paletissa. Paas kattoo osaanko nyt liikkua liikenteessä, sillä osassa risteyksistä on ihan oikeasti niitä katu- eiku liikennevaloja.

LAKISÄÄTEINEN BURNOUT JA HUOLIHAAVA

Vuosi sitten saimme kylmää kyytiä, kun uusiutunut syöpäklooni löytyi kontrollissa. Meille heitettiin uusi jälleen asteen verran vaikeampi haaste ja järkyttävä peikko tappelukaveriksi. Kauhea määrä avoimia kysymyksiä kysyttäväksi. Lusittavia päiviä lusittavaksi. Pelon täyttämää elämää elettäväksi. Siitä on puoli vuotta, kun pudotin lapaseni ja saimme tiedon uudesta kantasolusiirrosta. Siitä alkoi napakka taistelu ja aikataulutus. Tarkka ohjelma ja rampan kalakatus. Muistan samalla, että olimme helpottuneita napakoista suunnitelmista ja aikatauluista. Nyt tapellaan, järeillä asioilla ja mennään uutta mahdollisuutta kohti.... Tänään olemme tässä, kotona. Aivan himpskatin nöyrinä, kauhean väsyneenä, mutta elossa. Siis lapsemme on elossa! Perheemme on elossa, jos kerran kykenee olemaan, oireilemaan, elämään arkea, metelöimään, nauramaan, teppelemaan, olemaan ruvella, asumaan saman katon alla ja olemaan väsynyt. Eikös ne ole elonmerkkejä?
   Viime viikolla myönsin ja myönnän yhä olevani todella poikki. Oikeastaan sen määrittelin ja itselleni määräsinkin, tarkemmin ajateltuna lupasin. Makasin sängyssä monen viikon lukemattomia lehtiä lueskellen ja latautuen. Yksi kaveri tuli silloin käymään ja kyseli mikä on? Vastasin minulla olevan lakisääteisen burnoutin. Onneksi tajuan väsyni ja annan sille luvan. Sillä onhan kynttilöitä poltettu pikkaisen niin kuin joka päästä jo pidemmän aikaa. Mutta viimeisin turnaus on kestänyt sen puolesta vuodesta vuoteen. Viimeisin rutistus tasan puoli vuotta. Todella haasteellinen rutistus, kuuluuhan sen tuntuakin, meissä kaikissa. Lähinnä olen kyynelehtinyt tänään jälleen elämän hyvyyttä ja huojennusta. Eilen kontrollikeikalla lääkäri tutki tarkkaan ja sanoi tytön olevan priimaa, siis neiti on huippukunnossa. Huippukunnossa siihen nähden mitä on koettu, tehty ja mistä on selvitty. Arvot sätkivät sitkeästi ylöspäin, kohti normaaleja. Lapsemme on yhä raakile, mutta kypsyy, vahvistuu, toipuu ja kasvaa koko ajan. Enkä tarkoita, että kaikki olisi nyt helppoa ja hyvää. Ei todella, sillä onhan meillä kokemusta mutkista ja valtavista pettymyksistä. Mutta tänään tekisi mieleni hiukan ja todella paljon tuulettaa. Kiljua helpotuksesta, mutta ei kuitenkaan uskalla, ettei tule paskaa niskaan taas jollakin tavalla. Haluaisin, että elämämme olisi edes jonkin aikaa vähemmän haasteellista ja saisimme keskittyä sellaiseen normaalimpaan arkeen. Kykenisismme laajemmin asioita näkemään, tulkitsemaan ja toipumaan. Jälleen vertaan maratooniin, nyt niitä on vedetty muutama putkeen, eiköhän olisi jo levon aika...

   Tänään meillä oli koulupalaveri Reetan nelosluokasta. Palveri menee jo rutiinilla, sillä vuosien aikana on hahmottunut tapa toimia. Koulun kanssa olemme saaneet tehdä loistavaa yhteistyötä, mieletön kiitos opettajille ja inhimilliselle ymmärrykselle. Nelonen vedetään vielä kotona ja odotetaan ensi syksyyn... Hiljaa hyvää tulee. Opettaja sanoi, että minulla on aivan erilainen ja uusi sanavarasto, verrattuna muihin vanhempiin. Eikä kuulemma löydy sanoja kuvaamaan sitä valtavaa myötätunnon ja ymmärryksen määrää, jota hekin kokevat. Niin, kyllähän ne on ihan eri asioita, sanoja, termejä ja kokemuksia, joita tässä paletissa pyörittelee. Enkä todellakaan haluaisi olla se ihminen, joka näillä termeillä kikkailee. Enkä todellakaan haluaisi kenenkään kokevan samoja asioita, samoja kokemuksia tai samoja tunteita, joita vuosiimme on mahtunut. Mutta näin meitä on koulutettu ja ohjattu. Todella kovalla kädellä ja rankasti oppien. Voi kunpa tästä jonkin sorttiset paperit ja tutkinnon joskus saisi ulos, edes suurin piirtein tervejärkisenä säilyisi. Mutta onhan tämä sellainen elämänakatemia ollut, ettei tästä koskaan valmistu täysin. Aina on jokin kurssi suorittamatta tai kiinnostaa itseä omien kokemusten kautta.

   Maanantaina alkoivat siis koulut. Jotenkin hämmentävä päivä, monine ajatuksineen. Tessa aloitti seiskan, se on uusi harppaus ja tärkeä etappi matkalla kohti aikuisuutta. Jotenkin vielä niin pieni, mutta salaa jo iso. Tärkeää on, että kykenemme yhä moisten turbulenssivuosien jälkeen tappelemaan, halaamaan, hulluttelemaan, luottamaan ja juttelemaan. Ala-asteelle pyöräili vain kaksi, kun Reetta jäi kotiin. Kolme vuotta sitten meiltä lähti neljä pyörällistä ala-asteelle koululaisia, nyt vain kaksi pyörällistä. Fanny aloitti kuutosen. Tessa lohdutti, että kuutonen on helppo, koska se on viitosen kertausta. Fanny kyseli hiukan kauhuissaan, pitääkö taas opiskella kitkaa? Tarkoitti siis kemiaa ja fysiikka, kait. Toisaalta voisihan sellainenkin oppiaine olla tarpeellinen kuin "henkilökemia", paas lanseeraten päättäjät. Se voisi olla pakollinen, jotta kykenisimme yhä laajemmin tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuutta ja henkilökemioiden merkitystä. Kaikille on hankittu Tuurista uudet reput, jokainen sai valita mieleisensä. Reettakin saatteli kouluunlähtijät matkaan oma uusi reppu selässään. Ajoimme Reetan kanssa vaklien koulujen kautta, kun lähdimme itse samaan aikaan kohti Oulua. Ouluun vai kouluun, onko yhdellä kirjaimella muka noin suuri merkitys. On, ainakin meidän lastemme kohdalla sen eron huomasi maanantaina. Jotenkin se todellisuus pläjähti niin päin kasvoja jälleen, että. Kuinka kauan näin päin näköä tätä todellisuutta annetaan. Ei se ihan ole reilua, jotenkin raakakin. Mutta kaikkinensa meillä kaikilla oli omissa päivissämme paljon kivoja kerrottavia asioita jaettavaksi. Varsinkin kun Oulu-päivämmekin meni ilman jälki-istuntoa ja Reetta läpäisi kiitettävin arvosanoin monia kynnyksiä. Kaikkinensa siis hyvä päivä ja paljon hyviä kokemuksia.

   Huolihaava on yksi uusimmista termeistäni. Huolihaavani on syvä, auki ja tulehtunut. Välillä se on mennyt parempaan suuntaan, kunnes iskee jokin trauma ja repii sen uudelleen auki ja verille. Mutta tänään huolihaavani tulehduspesäke on saatu hoidettua, enää ei särje jatkuvasti eikä irtoa eritettä. Huolihaavani on vielä auki, heikko ja arka. Siihen alkaa muodostua rupea, pikku hiljaa ammottavan haavan sulkien. Tiedän, että se on sulkeutumassa, koska sitä kutisee. Olen kuullut jo lapsena, että jos haavaa kutisee, niin se on merkki paranemisesta... Sitä kutkuttelee, vaikka välillä särkeekin. Varon sitä jatkuvasti, ettei se menisi uudelleen rikki. Suojaan sen ja vaihdan kääreet säännöllisesti, tutkin ja tulkitsen. Tiedän, että siihen tulee jäämään arpi, mutta se ei haittaa, kunhan se pysyy kiinni. Toisaalta arpikin voi olla kaunis. Se on merkki umpeutuneesta haavasta. Arven voi peittää halutessaan, mutta tiedostaa sen olemasssaolon siitä huolimatta. Arpi voi kiikata ajoittain, mutta se ei vaikuta perustoimintoihin. Arpi tulee kulkemaan mukana aina...

   Nyt sitten pläjäys lyriikkaa samaisesta aiheesta. Sanokaa, jos ne ei nappaa tai ahdistaa, ei minun niitä tuntojani ole pakko täällä tuputtaa tai jauhaa. Mutta näin minä yhtenä aamuna rii-mit-te-lin:

              

huolihaavani sulkeutuu hennosti,

puhalla siihen lempeästi.

todista minulle selvinneeni,

puhalla huolihaavaani,

hellästi, todista eloni.

 

huolihaavani paranee,

huoleni hälvenee,

haavani paranee...

   Tänään on jälleen leipomispäivä, kakkua pukkaa. Fanny teki juuri mutakakun ja uunissa pullistelee kakkupohja. Tuplamme täyttävät tänään 10 ja puoli vuotta, siis upea, eikä mikään itsestäänselvä saavutus! Ja iskällä on ihan oikea synttäripäivä. Tytöt ovat jälleen tavoilleen uskollisena piirtäneet meille vanhenneille vahemmilleen näköis-kortteja. Todella hauskoja. Ja eikös sitä sanota, että monta kertaa vanhat parit alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Kauhian paljon alkaa näitä yhteneväisyyksiä ilmenemään, ainakin korttien perusteella. Alun tykityksestä saatoit siis jo luulla, että pian tämä mamma tarvitsee koppia, mutta ehei en tarvitse (vielä). Enemmänkin olisin huolissani siitä, jos en/emme oirehtisi millään lailla. Sillä olen kuullut sanottavan, ettei elämämme ole ollut viime aikoina ihan normaalia, eikä helppoa. Myönnetään. Huolihaavaani kutisee jälleen, se on hyvä merkki!



Kaksi ykköstä! Tessan näkemys meistä.

Lakisääteinen burnoutti. Näin kokee puoliaivotärähtänyt äitinsä.



Lokkiva ja kevytkenkäinen isä, Vernan kuvaus.

Näin Reetta näkee isänsä.

Olen samaa mieltä Fannyn kanssa;-)

Kalakaverille, Fannylta.

Reetta harrasti tulppaaniteemaa.



Yksilö Reetan ja Vernan maalaamasta taulusta, upeat värit.

Niin me opittiin soutamaan!



Kahlata saa....

On siinä sudenkorentokin, upea heijastus.

TSEMPPIÄ!

Tessan kuvaamaa herkkyyttä. Kaunis.

Sata lasissa ympäri pihaa.



Kypsää hehkua.