MINUN PÄIVÄNI

-Reetta, tänään on sinun päiväsi, äiti kuiskasi aamulla kuvalleni. Samalla ainakin kolmetoista kynttilää sytytti. Aloitti heti valonjuhlat.
-Tiedetään, tiedetään, mutta hyvä kun muistutit! Minä niin odotan. Oikeastaan näyttää jo nyt tosi hyvältä. Äiti on näköjään kuunnellut minua tarkasti. Tytöt osasivat leivästäkin leipoa ihan oikeanlaisen, tarpeeksi oliiveja ja veivaamista. Tai onko se vaivaamista. Servetitkin ovat just oikeat, Verna tiesi mitä ajattelen. Koti näyttää heti aamusta jo ihan valmiilta. Vähäkö siistiä ja vähäkö kynttilöitä. Ihanan väristä. Onpas rauhallista. Fanny ripottelee valkoiselle pöytäliinalle perhosia kynttilöiden sekaan. Ihania värejä! Tekee mieli hihkua.

-Tänään on minun päiväni, sehän tuntuu kuin olisi jossakin Vain Elämää ohjelmassa, onhan tämä tavallaan minun elämää. Taivaselämää.
-Tarjottavaksi tulee tietenkin juustokakkuja, kauniita mangokakkuja. Täti ihan turhaan oli hermona kun niitä teki, osaa aina niin hyvin. Äiti vähä innostui koukeroimaan niitä suklaalla. Aina veti uutta kaarta ja taas uutta palleroa. Varmaan minäkin olisin niin tehnyt. Suklaalehdet sopi kivasti niihin ja ne värikkäät perhoset. Oikein kermaista ja oikein lohista lohikeittoa. Croisantteja tietysti. Miksiköhän sitä porosalaattia ei löytynyt mistään kaupasta, eikö ne ihmiset osaa sitä ostaa, poro olisi ollut niin mun juttu. Ei se haittaa, hyviä niitä ruissipseistä tuli lohisalaatillakin. Minä meinasin, että olisi voinut olla tarjolla chilimarinoituja valkosipulinkynsiäkin. Niitä olen syönyt tosi paljon, sairaaloissakin muistavat. Vaahtokarkkeja, marmeladeja, marenkeja, porkkanapiirakkaa, pikkuleipiä monenlaisia, sitten terveellistäkin rypälettä. Olipa hyvä kun äitin kaveri tuli auttamaan, äiti pääsee paljon vähemmällä. Leipoi aivan älyttömän herkullisia pikkuleipiäkin. Ajattelin sitä ystävää, että se on samalla maanpäällinen taivasystävä. Taivasystäviä voi olla monenlaisia.

-Isän suku tulee, onpas ne surullisia. Joitakin niistä jännittää kauhiasti, kun eivät vielä ole meillä käyneet kun lensin taivaaseen. Niin tärkeäähän se on kun ovat surullisia, mutta voi minua välillä iloisestikin muistella. Hyvä kun tulivat ajoissa. Vähäkö M:lla oli vaikiaa sen kravattisolmun kanssa. Komeita miehet kun ne ovat puvut päällä. S:llä oli pöllökin mukana, tärkeän näköinen. L:lla ihana puku, kiva solmu edessä. Ja R:n korvikset vähän helisi. Mutta onneksi heti löytyi nauruakin, asioita pitää muistaa nauraa, vaikka ne on vaikeitakin. M tätillä oli tosi paha mieli, sitä jännitti, sen näki sen halauksestakin. Ja R:llä, halasi vähän kankeesti, ei uskaltanut. Mutta kun pitäisi uskaltaa! Tai siis onhan se vaikea tilanne, mutta silti. Oli hyvä ettei mumma tullut, olisi aivan liika raskas päivä ollut niin vanahalle. Ja vastahan me nähtiin, mumman 90-vuotisjuhlissa.

-Isä vei koirat mummulle, kissat jäi kotiin. Haudalle ne ottaa mukaan enkelikoristeen, lyhdyn, tietenkin isän ja Fannyn papalle tekemän ristin. Se on odottanut meidän varastossa koko ajan, nyt siihen laitettiin enkelinkuvaan minun nimi. Äiti sen tekstasi. Ristikin oli jo valmiina, kaunis puinen.

-Minä en kestä noita tyttöjen hiustenlaittoja. Ei se pää ole yhtään liika pienen näköinen pyllyyn verrattuna, vaikka olisikin nuttura. Eikä hiirenkorvia näe kukaan, ja yöpaidankin voisi jo ottaa pois... Miten ne saa noin paljon aikaa kulumaan hiuksiin. Onneksi ne valitsi niitä korkokenkiä, kun niiden suu meni aina leviämpään hymyyn niillä kuin matalilla. Äitillä oli aamulla takatukkaongelma, ei meinannut saada millään niin kuin halusi. Isä ei osannut taas päättää pitääkö olla pitkähihainen vai lyhythihainen aluspaita. Jännittiköhän niitäkin, vai miksi ne noin mutkille ajatteli. Hyvin ne nukkuivat, kaikki koko yön, ei niitä jännitä koko aikaa, eikä pelota. Odottavat ihan levollisesti. Äiti on aina opettanut mikä on pelon ja jännityksen ero. Jännitys on monta kertaa kivoista asioista johtuvaa ja pelko on sitten tosi vakava juttu. Äiti hermostuu kun pelko-sanaa käytetään turhissa asioissa, kun se tietää mitä oikea pelko on. Nyt ei ole oikeaa pelkoa, korkeintaan vähän jännitystä, mutta sekin levollista ja sellaista odottavaa. Kaunistakin jännitystä, kun alkaa minun ikiomat juhlat. Onhan näitäkin odotettu.

-Äitin suku tulee kappelille. Mummukin rollalla, itkien. Mummu varmasti muistaa samalla papankin hautajaiset. Onneksi mummu itkee, kun itkettää. Ne kyllä halaa, tosi tiukasti, ne ei räpiköi tilanteesta mihinkään. Märisevät myös. Ihana suku ja koko ajan mukana. Kaksi tätiä teki omat kukkasydämetkin. Kuulemma tuntui osalta surutyötä kun itse teki. Ymmärrän täysin. Niinhän äitikin sanoi kun teki arkkukoristeen, oman sydämen, kappelinkoristeet ja kaikki koristeet kotiinkin. Ja kutsun ja ohjelmalehtisen. Äiti ajatteli koko ajan muita, teki muillekin helpommaksi tilaisuuden. Kun se tiesi kuinka vaikeaa monella oli. Eikä äitillä ollut yhtään niin paha olo kun se niitä teki, teki niitä ajatuksella. Aika paljon äiti vietti aikaa hautausmaalla ennen tätä päivää. Käveli ja ajatteli, kyllä se puhui ääneenkin. Varsinkinkin kun löysi sen keskenkasvuisen haudan, mitä oli miettinyt. Kävi sinnekin kurkkimassa, oman isänsä haudalta huuteli. Vähäkö suntio oli ihmeissään kun äiti valitsi sen minun haudan huutoetäisyydelle papasta. Miksi haudalla pitäisi olla huutoetäisyys, mehän olemme jo papan kanssa samassa paikassa. Pöhölö!
   Äiti halaa kaikki kappelille tulijat, yhen siskon perhettä ei kerennyt kokonaan, se jäi harmittamaan äitiä. Osan kummeista näkee vasta nyt, niillä on kyllä tosi vaikeaa. Isän kaverilla varsinkin, ja isällä.
Kantajilla on raskasta, en minä paljoa paina, mutta J:n ajattelee minun olevan raskain kannettava. Ajattelee sydämen kautta. Eno oli otettu kun sai kantaa. Setällä teki tiukkaa. Isällä myös, eihän kukaan omaa lastaan haluaisi kantaa hautaan. Ei ole reilua, mutta ei sille nyt mitään voi, oli minun aikani, kävin vain lainassa. Lainalapsena äiti minua ajattelee.
-Antaa lapsilleen siivet, on äiti aina ajatellut. Kasvattaa sillä tavalla, että omat siivet kantavat. Minullapa kantavat jo nyt! Ei äiti varmaan ihan näin sitä ajatusta ollut tarkoittanut, kun ajatteli pesästä lentämistä ja siipien kantamista. Mutta minä olen aina ollut erilainen, nytkin lensin ja lennän omalla tavallani. Ja siivet kyllä kantavat, on minulla siihen kaikki tarvittavat opit ja valmiudet. Onnistui ne silleen kasvattamaan ja opettamaan, vaikka näinkin lyhyen aikaa olin oppimassa. Tai kukakohan opetti ja ketä, välillä tutuu että minä opetin koko perhettä ja muutamaa muutakin. Hyvin ne oppi ja yllättävätkin ihmiset oppivat minun myötäni. On hienoa, kohdata herkkää sisintään ja ajatella sydämen kautta. Miksi se on monelle niin vaikeaa?
-Ihanat ajattelin heti, kun näin arkkulaitteeni ja äitin tekemät kukkajutut. Auringonkukka on tosi kiva, niitä pappakin monesti meille toi. Semmoiset erilaiset, paljon vihreää, laskeutuu arkun kantta myöten ja reilusti syksyn väriset. Äiti tietää mitä halusin.

-Jopas niillä menee kylmiä väreitä kun urut alkoivat soimaan. On se hienoa, kaksi kynttilää alttarilla. Ensimmäinen kymmenen vuotta ja seuraava alkaneista kymmenestä, niin joku selitti. Auringonkukat nojaavat vähän kynttilöihin päin, valoon. Pappi puhuu tosi kauniisti, niistää välillä nenäänsä. Äiti laittoi papillekin viestiä sen olevan sydämen pappi, lämmin ja empaattinen. Mukana tunteella. Kanttorikin pyyhkii kyyneliä. Siunaaminen on jotenkin harrasta, aika lopullista ajatella. Arkulleni tehdään hiekasta risti, hiekka on ohutta ja juoksevaa. Porukka on tosissaan penkeissä. Onneksi lapsienkin ääniä kuuluu. Osa pelkää itkevänsä ihan ääneen. Mitä se haittaisi vaikka kunnolla volisisivat, jos on ääni-itku tullakseen. Osa kokeilee toimiiko jalat, toimiiko kädet, on outoja oloja. Epätodellisia ajatuksia. Mutta samalla kaikki tietävät tämän hetken olevan todellisen, ei auta kieltäminen.
-Taivasystävä lauletaan, aivan ihana kuulla oma sanoitus minun juhlissani. J laulaa sen tunteella, todella herkästi. M soittaa kitaraa taustalla. Monella menee kylmät väreet kun S tulee pianon kanssa mukaan. Taivasystävä tavallaan nousee sen myötä siivilleen. Äiti ajattelee pianon nakkelevan enkelipalloja sekaan, sellaisia kirkkaita, raikkaita, valoisia sointuja. Mielettömän kaunista, ihan omat sanat ja nyt ne tarkoittavat minua. Tiesin sen jo silloin kun sen kirjoitin. Moni itkee, sellaista kuumaa ja ikävästä, hetken kauneudesta johtuvaa kyynelvanaa, kukaan ei huuda ääneen.

-Nyt tekee minullakin tiukkaa, minun oma perheeni tulee arkulleni. Siskot itkevät aivan kauhiasti. Halailevat isää ja äitiä, vapisevat. Äiti näkee kuinka kaikki itkevät penkeissä. Niillä on niin ikävä! Tiedän... Minullakin on koko ajan, vaikka tavallani olen joka paikassa mukana, mutta kun en voi olla ihan kokonaisena. Olipa ihana kun kanttori opetteli tuon Liplatus-laulun. Se on minulle ja äitille tärkeä laulu. Nyt ei kuule sanoja, jotka äiti on siihen kirjoittanut, mutta muistan ne kyllä. Kanttori soittaa sen pianolla. Sanoissa menee silleen, että laineiden liplatus rauhoittaa, siitä kuinka valot välkkyvät veden pinnassa, sudenkorento liitelee veden yllä. Se on soinut lakkaamatta Helsingissäkin toisessa kantasolusiirrossa. Meille tärkeä ja semmoinen levollinen kappale. Äiti ja isä laskee sydämen arkun päälle, tytöt laittavat oranssit ruusut. Vernan valitsemat. Kyyneleet polttavat koko ajan kaikkien poskia. Mutta äitipä pysyy pystyssä, ei tarvinnut kontata!
-Äitin perhe tulee sitten, kaikki kerralla. Minusta on ihana nähdä kaikki yhdessä, isolla kaarella arkkuni ympärillä. Samalla ne tukevat toisiaan. Niin me oltiin papallakin. Kaikki itkevät, ihania kukkia laskevat, halailevat. Kukaan ei puhu, Liplatus kuuluu yhä... Kukkasydämiä, perhonen, pöllö, kimppuja, hempeyttä, värejä ja kauneutta... Ihania, minun näköisiä. Mummukin jaksoi hyvin.
-Isän perhe, vapisevat, kukat tärisevät. Liplatus aloitettiin alusta, että heilläkin on sama rauhoittava musiikki taustalla. Kukaan ei kykene puhumaan. Setällä on aivan kauhean paha mieli, sen näkee, sitä pelottaa oikeasti meidän puolestamme. Se on ihan romuna, vaikea paikka kaikille. Aivan ihania kukkia. Toisessa on sekaisin kaikkea, värejä, muotoja, leikkiä ja iloa. Ritarinkannusta, klematista, akileijaa, ruusuja, iiristä... Tätin ja mumman laitteessa myös käpyjä ja kuusta, erilaisia ruusuja. Ihania, niin tykkään.

-Paljon on kukkia, kummeilta, ystäviltä, koululta. Jokainen vuorollaan, kaikilla on niin paha mieli, toisia jännittää aivan valtavasti. Opettajat lukevat kauniin tekstin ja yksi ystävä lukee Nalle Puh:n ajatuksen. Sama ystävä kuvaa koko päivän, kuvasi papankin hautajaiset. Äiti odottaa niin innolla kuvia, sillä ystävä katselee maailmaa samasta vinkkelistä, tarttuu hetkiin, pieniin ripauksiin ja löytää kauneuden. Hän on mukana sydämellä... Kukkien jälkeen kuullaan kaunis laulu Lohtu, moni itkee.

-Nyt minua kannetaan, ulos kappelista. Nyt soi urut. Perässä tulevat kaikki, kukkien kanssa, itkien. Tämä on jotenkin niin vaikea hetki monelle, lopullinen siirtymä hautaan. Miehet laskevat minut tasaisesti. Äiti kurkkii koko ajan reunalla, painaa mieleensä arkun haudan pohjalla, kauniit kukat, haudan syvyyden, kapeuden, savimultakinokset reunalla... Omat havut pinoissa. Taustalla kuuluu Jumalan kämmenellä... Siskot laittavat ruusut hautaan, niitä itkettää koko ajan. Miehet lapioivat savimultaa niin että kansi ropisee, se kuuluu tähän, sellainen ääni mitä äiti ei olisi koskaan halunnut kuulla. Kuuluu Herra kädelläsi, opettajat ja laulajat esiintyvät, kitara soi mukana. Tätitkin laulavat mukana. Äitikin vinkuu, tosi oudon kuuloista laulua, olisi hiljaa. Semmoista räkäistä värisevää itkunvaikerruslaulantaa... Kaunis kumpu tuli ja miehille hiki. Havutkin riittivät. Isä pystytti ristin samalla. Seuraavana kuuluu Halleluja, siskon mies menee mukaan laulamaan, kauniilla raspillaan... Kukat aseteltiin ja kynttilät sytytettiin. Lopuksi Herraa hyvää kiittäkää, oikein vahvasti ylistäen ja kovaa. Virsi oli kuulemma yllättävä valinta, mutta kertoo meidän perheen kiitollisuudesta. Äitin mielestä minulle ei sopinut sellaiset synkät ja ankeat hautajaisvirret, kyllä äiti minut tuntee. Yksi ihminen sanoikin, äitin olevan kiitollisuuden kanssa sinut, löytää hyvän tästäkin asiasta. Näinhän se on, paljon hyviä asioita saimme kokea, miksi niistä ei olisi kiitollinen. Kukkakumpu on huikea. Ihan minun näköiseni. On se värikäs. Siskot vertaavat viereiseen kumpuun, jossa kukat ovat paljon hillitymmät. Minun hautani on lähes rivin päässä, en tiedä ketä on vieressäni. Fanny tutki, että muut on miehiä, vain yksi mummu koko rivillä. Outoa ajatella ja miettiä, miksi niin monta nuortakin miestä... Kynttilämeri saa alkunsa haudalla, illalla sinne tuodaan paljon lisää kynttilöitä. Osa saattoväestä ei tule meille kotiin, äiti halaa taas kaikki. Se on nykyään ihan kauhea halailemaan. Pappi antaa kuoren, jossa on lukemansa runo, äiti olikin ajatellut sitä pyytää. Papin ja kanttorinkin halaus on luja, he elävät mukana, sydämellä.

-Jee, kotiin, juhlimaan ja syömään. Nyt huomaan, että päivän vaikein asia on takana. Monille siunaustilaisuus ja kappelilla olo oli kaikista rankinta. Joillekin teki todella tiukkaa olla ja kohdata, kaikki kuolemaani liittyvä, lopullisuus hautaamisen myötä. Äiti taas ajattelee, että se on osa tätä juhlaa ja näkee senkin mielettömän kauneuden, kiitollisuuden ja herkkyyden. Kaikilla on hirveä nälkä. Äitin ystävä on laittanut kodin valmiiksi, sytyttänyt kaikki kynttilätkin... Keittiössä on ruuhkaa. Leipää kehutaan, se on minun oma reseptini, tiedän sen olevan hyvää. Sitä jää vain kantapala, neljä isoa leipää meni. Lohikeitto näyttää maistuvan. Meidän suku on kovia syömään ja tarjottavat maistuvat hyvin. Tarjoilupöytä on kaunis, värikäs, eloisa, iloinen ja houkutteleva. Tarjoilupöydässä on auringonkukka-asetelma. Kaikkea mitä olen ajatellutkin! Juhlissani on meteliä, puheensorinaa. Kaikki tunteet laidasta laitaan, mutta se ei ole ollenkaan ahdistava juhla. Paljon hyviä muistoja, ajatuksia, hienoja hetkiä. Juhlissa on paljon lapsia, on tärkeää syödä ensin suolaista oikeaa ruokaa ja sitten vasta herkkuja. Jos mahan täyttäisi vain herkuilla, niin lapsilla olisi kohta liika kivaa sokerihumalassa. Ainakin meillä oli pienenä kauheasti virtaa sillä tavalla. Lapset piirtävät, leikkivät ja kokoavat palapelejä. Jokaisessa huoneessa on joku, jännillä kokoonpanoilla. Kaikkialla halaillaan, nauretaan ja kyynelehditään. Kissat on ulkona tai piiloissa, sängyn alla. Vieno viihtyy kuurona ihan hyvin ihmistenkin seassa, patsastelee sohvan selkänojalla. Yksi kummeista oli katsonut kun Vieno oli Naukulassa, seurasi ikkunan läpi sisälle. Kuulemma oli kuvitellut kuinka minäkin olen mukana, seuraan katseella hiljaa. Just niin olinkin, koko ajan mukana, monessa paikassa samaan aikaankin. Minusta on aina vain uteliasta seurata, nähdä ja lukea ajatuksiakin.
-Äiti huutaa porukat olohuoneeseen. Sohvalle ja lattialle mahtuu paljon ihmisiä. J on tehnyt minulle elokuvan, minun tarinani kuvina. Oikeastaan suurin osa kuvista on sellaisia hymyileviä, iloisia, aina on jokin pilke silmäkulmissa. Olen sitten kalju tai en. Se on J: n tapa tehdä surutyötä, tehdä elokuva ihmisestä, jonka on menettänyt. Minä änkäsin J:n syliin jo pienenä, vaikkei se muka halunnut toisten lapsia syliinsä. En uskonut, ja minulla oli siinä aina paikka. Nekin kuvat olivat mukana. Serkkutyttö L luki aivan ihanan kirjoittamansa tekstin, se kertoi minusta. Hän kirjoitti sen kuolinpäivänäni. L on rohkea ja selvisi hyvin, mutta lopussa meinasi itkettää. Mutta kaikki itkivät, miksei L:kin. Se tarina on Pilvilinnasta, jossa saan siivet selkääni ja kaikki pahat asiat jäävät taakse. Serkkutytöt näyttivät elokuvia, joissa esiinnytin. Oikeastaan parhaiten jäi mieleen poistetut kohtaukset, joissa ratkesin rätkättämään ja nauroin kippurassa. Monelle se nauruni kuuleminen oli tärkeää, sillä nauroinhan paljon aina ja sen kyllä kuuli. Ohjelmien aikana ihmiset itkivät ja nauroivat sekaisin, moni niisti servettiin, värikkäästi. Välillä läpytettiin käsiä ja hihkuttiin mukana, oltiin myös aivan hiljaa. Pienimmätkin rauhoittuivat ja olivat sylissä osallistuen. Kuulemma hurja tunnekirjo laidasta laitaan. Paljon rakkaita ihmisiä ja kyyneliä, hienoa nähdä. Adresseja on iso pino, viitisen kymmentä, joissakin kymmeniä nimiä. Paljon nimiä, joita ei heti edes tajuttu ja todella yllättäviä osanottoja. Kortteja varmaan sata ja kukkalähetyksiä, kynttilöitä, enkeleitä, kuumia sämpylöitä, ruokaa... kymmeniltä perheiltä ja ihmisiltä. Adressit olivat illalla lattialla, jostakin syystä kissat tutkivat niitä. Vieno todella tarkasti, sitten se laittoi niiden päälle nukkumaan.
-Oli kyllä mielettömän ihana päivä, aivan minun näköiseni. Minun päiväni, oikeasti. Vieraat saivat kiitokseksi mukaansa tuoreen yksityiskuvani, joka otettiin muutamaa päivää ennen kuolemaani. Äiti tekstasi taakse Reetta Noomi Elina 13.2.2003-21.9.2016. Se on hyvä, terävä ja värikäs kuva, eikä kukaan tiedä mitä on tapahtumassa... Kun porukat lähtivät taas halailtiin. Taas itkettiin, kauhean pitkiä ja vahvoja halauksia. Meidän perhe tietää ja tuntee, että tästäkin selvitään ja jatketaan yhdessä, sillä tukijoukot ovat niin suunnattoman hyvät ja tukiverkot vahvat. Näytti siltä, että tämän päivän aikana muidenkin pelot helpottivat ja ihmiset löysivät saman tyynen kiitollisuuden, jonka meidän perhe on löytänyt heti kuoltuani. Ei ole hätää. Osa aamupäivän vaikeista halauksista oli nyt rohkeampia ja syvempiä. Ihmiset sulivat tämän päivän ja tunteiden kirjon aikana. Moni kertoi sellaisia muistoja minusta, joita ei ole varmaan aikaisemmin kertonut. Äiti sai kuulla kuinka olin kuivannut kyyneleitä, mennyt kainaloon pyytämättä ja sivellyt sormia lohduttavasti, tunnistanut yllättävässä paikassa kauempaa ja iloisesti tervehtinyt, tullut liki ja uinut sydämeen. Kuinka minulla oli kyky lukea ihmisiä ja nähdä syvemmälle. Ennen kaikkea toimia vaistojeni varassa, tosin kuin yleensä toimitaan. Niinhän minä aina teinkin ja teen yhä, jatkan muistuttamalla.
-Kiitos myös kaikille, jotka poltitte kynttilöitä kodeissanne ja ajattelitte minua. Samalla ajattelitte varmasti omia läheisiännekin, se oli tarkoitus. Tajuta asioita, nähdä asioiden merkityksiä ja rauhoittua. Äitipä keksi sille viikolla maalaamalleen taululle nimen, siitä tuli Lohtu. Lohtu on taustana kuvalleni ja jatkuvasti palaville kynttilöille sen edessä. Lohtuun on hyvä nojautua, se on kaunis tausta monelle asialle. Tunnen niin meidän koko perheen ja läheisten tyyneyden ja lohdullisuuden. Mutta onhan niillä ikävä... Mutta kuljen aina kaikkien mukana, siitä ei ole epäilystäkään. Ja minun kanssani voi yhä jutella, tai siis ainakin äiti juttelee.
-Olihan hieno päivä Reetta, aivan sinun näköisesi, mielettömän kaunis, höpöttää äiti illalla nauravalle kuvalleni makuuhuoneen pöydällä. Kiitos Rakas!