UUDEN ELÄMÄN TOINEN PÄIVÄ

Tänään on perjantai, uuden elämämme toinen päivä, tulkoon tästäkin kaunis ja ikimuistoinen. Jatkukoon yhtä kiitollisena ja hyvillä mielin kuin eilinenkin.

   Olen myös suunnattoman kiitollinen elämäni hirveimmästä päivästä, päivästä joka piirtyy jälleen kalenteriimme pysyväksi, Reetan elämän loppumisen päivä, keskiviikko 21.9.2016 kello 14.35. Reetan vanhan elämän viimeinen päivä. Taitekohta, raja, henkäyksen ohut asia elämän ja kuoleman välillä. Se raja, jonka lapseni ylitti niin kauniisti, niin keveästi, niin valmiina ja niin lopullisesti. Reettamaiseen tapaan nopeasti, kun itse tahtoi, ilman hössötystä, ilman lässytystä, vauhdilla, tavallaan helppoudellaan yllätyksenä kaikille. Hän näki tilaisuutensa tulleen ja tehtävänsä valmiiksi tehdyn, päästi irti ja vaihtoi puolta. Keskiviikkoaamuna Reetta katsoi minua suoraan silmiin, väsyneenä ja kyynel vierähti. Hän oli niin valmis ja tiesi tulevan, kuinka viisas voi olla lapsen katse.
   Minua hymyilyttää ja silmät ovat kyynelissä, saan hymyillä, meillä oli lainassa aivan huikea superhuippu tytär, onneksi meidät valittiin hänen vanhemmikseen. Olen myös hengästynyt, kaikesta. Minulle sanottiin kuusi vuotta sitten "Tämä lapsi opettaa sinulle vielä paljon..." Kyllä paljon on opettanut minulle, muille sisaruksille, Pasille, lähipiirille ja tuntuu opettaneen todella laajasti. Samaan aikaan olen kiitollinen omasta kovapäisyydestäni ja hitaasta oppimisestani, saimme niin monta uutta jatkoaikaa näinä vuosina. Reetta tiesi tarinansa, 19.5.2014 on yksi niistä päivistä. Hankimme silloin paljun, tärkeä päivämäärä, silloin isänikin oli vielä mukana täysissä voimissaan. Kesken sukeltelujen, paljussa kisailun Reetta sen todisti. Pärskähti pintaan ja sanoi "Äiti, kun minä kuolen, haluan kuolla sinun sylissäsi" ja sukelsi uudelleen. Asiaan ei palattu sen enempää, mutta täytin lapseni pyynnön. Monina tiukkoina hetkinä olen yrittänyt vaihtaa sanaa jos, kun-sanan paikalle, mutta Reetan sanoissa ei ollut mitään jossiteltavaa, se oli selvä ilmaisu, toive ja mietitty asia. Reettamaisen napakka.
   En koe olevani montussa, mutta varmasti tulen sinne menemään, toivon hartaasti ettei se monttu tule olemaan pysyvä olotila. Lähipiiriä olen pyytänyt ottamaan kopin tarvittaessa ja seuraamaan tilannetta, jos en itse kykene ja tajua. Onneksi on lähipiiri, hyvä sellainen, tukeva ja napakka tukiverkko. Kiitos suku, sisareni ja todellisen ystävyytensä kynnet näyttäneet läheiset. Olette huikeita ja olette tärkeitä. Tulemme tarvitsemaan teitä vielä paljon...
   Eilen saimme serkkutytön tuomana videoita Reetan toilailuista, näytelmistä, tanssiesityksistä... Nyt Pasi niitä katsoo ja kenenkäs rätkätys sieltä kuuluukaan, Reettamme iloinen, tarttuva ja kupliva. Reetta antaa siis edelleenkin meille luvan nauruun, se pitää muistaa, me suremme Reetan tapaan, äänekkäästi ja vauhdikkaasti. Hänen osoittamallaan rohkealla ja laajalla tunneskaalalla. Itkemme silloin kun itkettää, nopeasti turskautamme ja saman tien olemme jo seuraavassa vaiheessa. Jos naurattaa, nauramme, Reettakin nauroi loppuun saakka.
   Verna, ainoa tuplamme, lähti aamulla kouluun. Itse halusi, tunsi olevansa valmis, annoin mennä. Rohkea tyttö, todellinen sissi. Reetan sisko, puolikas, ymmärrän. Torstaina heräsin huojuvan epätodelliseen oloon, lapaset roikkuivat todella alhaalla, samaan aikaan olin voittaja, levollinenkin ja se kiitollisuuden määrä on huikea. Ystäväni, tärkeä tukijani, on menettänyt lapsensa vuosi sitten yllättäen, tapaturmaisesti. Minä koen, että minun menetykseni on helpompi, äitinä armollisempi, vaikka totta kait lopullinen ja tuskainen. Niin monta kertaa olen asiaa jäsennellyt, omat jäähyväiseni näinä vuosina jättänyt. Minua on äitinä valmisteltu tulevaan, usein ja pitkään. Jos saisin valita, valitsisin tämän tavan luopua lapsestani. Meillä oli luopumisenkin aikana paljon hyviä hetkiä, paljon selväksi käsiteltyjä asioita, ei mitään jäänyt sanomatta, ei kokematta. Kaikki on nyt tässä. Kauan sitten, en edes muista oliko minulla lapsia, naiviudessani olen asiaa miettinyt, ääneen sanonutkin. Ilmeisesti liittyen johonkin tapahtumaan, uutiseen. Olen sanonut, että jos minun pitäisi menettää lapseni, niin mieluummin yllättäen kuin vaikean sairauden kautta... Miksi minä olen silloin edes asiaa miettinyt, en tiedä. Mutta tänään sanoisin toisin, nyt olen valmis tähän, valmiimpi kuin koskaan.

   Olimme sairaalassa vain 26 tuntia, vedimme kotona ihan tappiin saakka. Reetta on käynyt tiistaina aamulla kotona kanssani suihkussa. Maanantaina kävimme pikakeikan trompparitankilla päiväsairaalan puolella. Sanoin "tulemme, mutta meidät pitää päästää myös lähtemään." Tyttö oli terävä, tunnisti, tosin hiukan aineissa yön jäljiltä. Hoitajan sanoin "Reetta sinä näytät todella hyvältä, paremmalta kuin osasin odottaa..." Näinpä, Reettahan näyttää edelleenkin hyvältä, ei sairauden runtelemalta. Kolme viimeistä yötä kotona Reetta oli kipuilevan levoton, emme pahemmin nukkuneet, eikä kotona olevat lääkkeet auttaneet. Tiistaina soitin osastolle, että olemme tulossa. Reetta sai toimivan kivunlievityksen. Hänelle tuli myös raju verenmyrkytys, viruskuormineen ja leukemia oli räjähtänyt täysille. Onneksi kieltäydyimme täydellisestä verenkuvasta kaikki nämä viikot, sillä plasteja kasvoi vauhdilla, onneksi emme niitä numeraalisesti joutuneet todistamaan. Mikä sitten oli kuolemansyy, minusta se on elämän loppuminen. Yksinkertaisuudessaan. Näin kuinka hauras lapseni oli. Lääkärin kanssa juttelin vain tuntia ennen Reetan lähtöä, silloin sain faktat tietää, numeraaliset. Meitä onniteltiin siitä kuinka hyvin pärjäsimme kotona, onnistuimme sairaalaa ja todellisuutta karttelemaan, elämään ja nauttimaan. Reetta veti niin täysillä tappiin saakka. Viikko sitten perjantaina Reetta oli vielä koulussa, tikotti nättinä koulukuvauksissa, jaksoi kohtuullisesti. Sunnuntaina shoppailimme, kävimme ulkona syömässä ja olimme pihatalkoissa kolmisen tuntia. Ei huonosti! Samaan aikaan kun lapseni menehtyi sain koulukuvista viestin, sen tuoreempia yksityiskuvia tuskin kenelläkään on. Viisaan näköinen tyttö, eläväinen ja kaunis. Huikea! Muu perhe oli vielä kotona, kun Reetta pääsi pois. En siitä ilmoittanut, koska he olivat juuri tulossa luoksemme. Samalla kellonlyömällä Vieno, Reetan hoivakissa, oli käyttäytynyt oudosti. Vieno oli säntäillyt, juossut piiloon sängyn alle, se tiesi Reetasta, pysyi sängyn alla iltamyöhään. Seuraavana yönä ei kamariimme tullut, ei Reetan tyhjään sänkyyn kiivennyt, viisas. Minulla oli suuri kunnia pestä ja laittaa lapseni, puin hänelle omat vaatteet, ne jotka Reetta tyttöjen kanssa on valinnut. Reettamme nukkuu nyt itsensä näköisenä pillifarkuissa, raitapaidassa hiukset valtoimenaan. Ja mikä huikeinta hänen huulillaan on hymy, kaunis ja levollinen, niin Reettamainen. Perheenä yhdessä kävimme hakemassa pihlajanmarjatertun käsiin. Saimme hyvästellä Reetan pitkän kaavan mukaan. Sisaret ja isä silittivät, koskettivat, puhuivat, pussailivat ja itkivät. Reetta oli heille edelleenkin se sama Reetta kuin ennenkin. Tyttäremme ovat huikean rohkeita nuoria, saan olla laumastamme todella ylpeä. Sairaalassa kommentoivat myös tytärtemme tapaa suhtautua Reettaan, vaikka tilanteet muuttuivat näinä vuosina rajustikin, aina he sopeutuivat ja olivat täydellisiä siskoja Reetalle.
   Reetta tai hänen maalliset kuorensa jäivät vielä Ouluun. Eilen valitsimme arkun. Hautajaiset olen suunnitellut jo aika päiviä sitten, ruokia ja servettejä myöten. Viimeinkin Reetta saa haluamansa ja toivomansa ikiomat juhlat, omat bileet. Kaikki kun on aina pitänyt jakaa kun on kaksonen... Tällä hetkellä elämässämme on tyyntä, kiireetöntä ja hiljaista. Kalenteri ei määrittele päiviämme, mekin leijumme ajattomassa ikuisuudessa.

   Olemme saaneet huikeasti tervehdyksiä, koskettavia osanottoja ja viestejä. Emme ole siis yksin, Reetta koskettaa yhä niin monia. Hämmentävää on ollut lukea ne lukuisat kiitokset siitä kuinka Reetta on opettanut ja niin monella tavalla koskettanut monia. Kuinka ihmiset ovat kiitollisia siitä, että ovat saanet olla mukana, osana tätä selviytymistarinaa. Vieraita on käynyt kolmisenkymmentä, uskon että tänään ja viikonloppuna on vilske. Kukkia, värikkäitä sellaisia ja kynttilöitä on paljon. Meistä on pidetty hyvää huolta. Lohikeitto ja kahvit ovat valmistuneet itsekseen, karjalanpiirakoita monta pellillistä, tonnikalapastavärkit, pullat ja pikkuleivät kertakäyttöastioineen ilmestyneet, tiskit on hoituneet. Tarkistuskäyntejä ja tarkistussoittoja lähipiiriltä, olemme ne läpäisseet. Toistaiseksi. Pasi purkaa pyörätuoliramppeja, mööpleeraa, apuvälineet on autotalliin parkkeerattu. Haistelen Reetan vaatteita, tuoksuttelen tyynyjä, juttelen kuville, tunnen kuinka minua seurataan.... Mietin ja suunnittelen, kyselen mielessäni lapseni mielipidettä asioista, pähkäämme yhdessä. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä, Reetan kohdalla monta asiaa on nyt näin järjestynyt. Hyväksynen sen pikkuhiljaa, ainakin yritän sopeutua. Kun ajoimme keskiviikkona kotiin Oulusta sanoin tytöille ja Pasille, että olkaa valppaina, Reetta on yhä mukana ja antaa meille merkkejä. Uskokaa joka haluaa, minä uskon. Ja kuinkas siinä sitten kävikään, juuri ennen kotiristeystä automme ikkunoiden tasolla lensi suuri, kaunis ja rauhallinen pöllö, selviytyjä.