Aamuni alkoi Väinön ja Fannyn herätyksellä 06.40. Joka aamu sama aika ja sama paikka. Nukkumisjärjestelyt olivat mitä moninaisimmat, jälleen. Reetta meni Tessan viereen. Pasi sai Vernan kainaloonsa. Minä levitin Fannyn kanssa olohuoneen sohvan. Aamulla Pasin vierestä löytyi molemmat tuplat. Väliäkös tuolla, missä kukakin paapaa. Kunhan lopputuloksena on hyvät unet ja hymynaama. Kenties Fanny tarvitsikin juuri tuota useamman tunnin kainalohoitoa. On ollut aika haastava viikko kyseisen typyn kanssa.
Katsoin ulos, pyryttää. Annanko pyryn märitellä koko päiväni? Helppohan olisi loksahtaa heti herättyään paskakelikaikkipäinhonkia-muottiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Päätin relata ja nauttia tulevasta päivästä. Olen nukkunut viime aikoina keltaisessa, iloisessa yöpaidassa. Päätin jatkaa iloterapiaa itseni kanssa. Katoin oranssille pöytäliinalle aamukahvini. Sytytin keltaiset kynttilät ja nautiskelin aamupalani lueskellen, rauhassa, hiljaisuudessa keltaisessa valokylvyssä. Tessa tosin tuhahteli, että miksi kynttilät palaa? Selitin silmät loistaen, että nyt vain tarvitsen valoa, iloa, keltaista ja rauhaa itseni kanssa... Ei se teoriaani loppuun kuunnellut, lähti pesemään Väinön hiekkalaatikkoa. Väinö puolestaan aloitti kasvissyöjänä. En tiiä aikooko kokopäivä vegetaristiksi? Hyppäsi lehtisalaattiruukun kimppuun ja mutusteli sitä. Samaa rataa järsi myös upeita anopinkielen lehtiä. Kissa-polo ei tajua kuinka tärkeät osat anopinkieltä ovat terävät lehdenkärjet. Surutta ne typisti.
Viime päivinä olen taas takertunut muutamiin laulunsanoihin, kuinka osuvia riimejä. Ne pyörii mielessä. Heitän tähän muutaman riimin, joka pyörii:
Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?
-Odotamme kevättä, valoa, suuria asioita...
Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtuen...
-Välillä olen siis aika railoilla, kuinka se korjataan?
Kun enkelit heittävät kultaista hiekkaa ja maalaavat tähdenlennon pimeään.
Kun enkelit heittävät kultaista hiekkaa, silloin toivon hiljaa sinut vielä nään.
Mä outoon kosketukseen heräsin, mua koskettiko siipi enkelin?
-Kuvitelkaa tämä laulu tuplien laulamana, ne osaavat kaikki sanat. Kelaavat yhä uudelleen ja uudelleen.
Yleensä laulamme tätä autossa ja isosti.
Rakkaus on kummallinen drinkki se jalat alta vääjäämättä vie.
-Kuka tekee koktailin, mitä siihen tulee?
Leijonaa mä metsästän, tahdon löytää suuren.
-Räyh! Räyh! Tällä viikolla huushollissamme on karjunut leijonia...
Rouva hulta huoleton, neljän tytön äiti on...
-Kukakohan?
Taas päivä paistaa ja sydän nauraa.
-Antakaamme tilaa joka päivä paisteelle ja naurulle...
Tytöt oppivat laulujen sanat todella helposti. Eilen katsoimme musiikkiohjelmaa, näin ne vain pystyivät mukana laulamaan. Kuulemma jokin laulu on kuultu joskus jossain ja silloin sanat opittu...
Eilen emme lähteneet metsään, ettei Reetta uuvu liikaa. Näin siirsimme metsäretken omalle takapihalle. Polku hankeen, grillin ja penkkien esiin kaivaminen kinosten alta, polttopuut pulkalla vetäen ja eiku makkaraa paistamaan. Termarista kuumaa kaakaota ja siinä se. Lähellä oli muutamaa pihapuun tirrisko, lähes metsäinen olo. Olimme ainakin kuin metsäläiset.
Reetta nukkui loistavan yön. Yöllä mietin pitääkö minun mennä otsaa koettamaan, onko kuumetta? Annoin lapselle kuitenkin unirauhan, ajattelin hänen heräävän kyllä mikäli olotila olennaisesti muuttuu. Miksi siis menisin härppimään toista? Nyt Reetta makaa koirien kanssa makkarin lattialla. Poskien väri on hyvä, josko tämänkin päivän saisimme olla kotona joo ja huomisen...
Pasi oli nähnyt unta, että oli ajanut viiksensä pois. Niin ja näyttänyt sen jälkeen ihan pikkupojalta. Paas kattoo miltä ukkokulta näyttää päivän mittaan, josko me hiukka raakailemme. Tästä tulikin mieleen koirien karvakone. Pasi osti sellaisen trimmausta varten. Ensin trimmailimme Reinon korvat ja tassut. Homma näytti helpolta. Tajusin myös kuinka paljon säästämme, kun itse osaan leikata. Ajattelin minunkin osaavan, sillä onhan minulla verenperintönä systerin parturikampaajan koulutus. Istutin Reinon jälkeen Pasin lattialle ja annoin pöristä. Tuloksena aika syvä kolo takaraivossa hiuksissa. Lähes sisukumi paistoi. En uskaltanut jatkaa "siistimistä" vaan Pasi päätti lähteä aivan ammattilaisen käsittelyyn. Vaikka minulla on monia kädentaitoja, parturointi ei onnistu. Tyttöjen otsahiuksetkin on parempi Pasin leikata, mikäli on tarvista. Minun aikaansaannokseni ovat aina omaperäisiä ja luovia. Lähtee aina mopo käsistä jollain lailla.
Minuakin maalatuttaisi. Tekisi mieleni ottaa pohjat ja maalit esiin. Mielenkiinnolla katsoisin mitä olisi tulossa. Yleensä siveltimet ja värit vievät mennessään. Todellakaan edeltä käsin ei voi aina tietää mitä saa aikaiseksi. Kerrallinen akvarelliopettajani sanoi minun olevan "nopea ja suuruudenhullu". Tästä syystä en siis oikein uskalla aloittaa, se kun vie sitten mennessään ilman rajoja ja rajoituksia. Sen jälkeen perheellä ei ole enää keittiötä, äitiä tai ruoka-aikoja. Luovassa tilassa kaikki hämärtyy ja ajantaju katoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti