TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

PILAANTUNUT PÄIVÄ

Olen hämilläni, siitä kuinka helposti päivä voi niin sanotusti pilaantua. Tavallaan alkaa haisemaan kuin mätä muna, homeinen leipä tai käymistilassa oleva appelsiini. Eltaantua.
   Mutta näin vain voi, ainakin meillä. Enkä tasan kerro, mikä kohta kenelläkin pilaantuu, mutta avaan muutamia asioita. Tai saatan avata...
   Nyt olen ollut hiukan muka sivusta seuraaja, mutta tarkemmin kun asiaa ajattelee niin pilaantumista on myös omassa päivässäni, vaikka yritän ne selättää. Omat pilaantumiset voin kertoa ihan omakohtaisesti, se ei haittaa, sillä pistän itseni likoon, jos ei haittaa...


   Koulukiusaamispainajaiset. Onhan se hämmentävää, että moiset vuonna pipo sattuneet ja tapahtuneet asiat pyörivät yhä. Viime yönä ja unissani moiset piinasivat. Tosin nykyaikaan päivitettynä. Nykyihmisten naamoilla terästettynä. Oli miten oli, niin kyllä ne yhä satuttavat, saattavat jopa oman päivän pilaannuttaa. Annako niin käydä, vai pitäisikö niihin puuttua ja kuinka hanakasti. Sillä nykyisillä painajaisillakin on jokin totuudellinen siemen ja naama olemassa.    
     Hämmentävää on se, että koen minun päähäni laitettavan sellaista mitä en ole mielestäni laittanut. Pistäähän moinen mietityttämään ja omaa lahjakkuuttani epäilemään, sillä olenkin lahjakkaampi kuin ikimaailmassa saattaisin kuvitella. On myös inhottavaa olla kohde, toisen pilaantumiselle. Hyi, kuinka eltaantunutta... Eniten harmittaa, että pilaantuminen jyllää sielussani, mitä se saa aikaan, en halua sen jylläävän. Traumankaarena voisin myös todeta sen, että on aika hurjaa olla kiusaamisen kohde lapsena ja nuorena, se tasan tarkkaan pilaannuttaa myös aikuisuutta. Joillakin kenties todella pahasti, itse koen ettei kuitenkaan älyttömän pahasti, mutta sekin saattaa nousta yhä uniin. Mikä on siis koulukiusaamisessa kohtuullista?
   Unessani päivitin kiusaamisen myös nykyaikaan, napsin kännykälläni kuvia kiusaajista ja vaadin siviilirohkeana tilille teoista. Mikä ei tasan tarkkaan ole sitä, mitä aikoinaan uskalsin. Olin helppo kohde, mutta nyt pistin hirmuisesti hanttiin. Muistan myös uhkailleeni kiusaajia sillä, että kirjoitan heistä yleisönosastolle ja liitän kuvasarjan tapahtumista tekstini tueksi. Todisteeksi.
   Siinä unessani olin vanhempieni autossa, jossakin metsän reunassa ja parkissa. Autossa oli myös meidän tyttöjä. Tämä tunnistamani porukka tuli ja alkoi autoa pyörittämään, rikkomaan ja tuhoamaan. He eivät välittäneet meidän olemassaolostamme, ihmisistä sisällä, vaan jatkoivat yhdessä kiusaamista. Tekijät olivat siis aikuisia, joiden pärstät kuvasin ikkunan läpi, hämmästyin kun naamat tunnistin. Enpä olisi uskonut tuon ja tuonkin ihmisen tällaisen olevan... Ne ilmeet, puheet ja teot, todella pilaantunutta ja ilkeää. Sitten he jättivät meidät jonnekin montun partaalle ja pakenivat paikalta. No meikäläinen könysi sieltä autonromusta lapsineen ja lähdin takaa-ajoon. Laitoin ottamani kuvat jo kiertoon ja pistin heidät lujille. Jostakin nousi suunnaton siviilirohkeus ja menin siihen seurueeseen ja sanoin kertovani moisesta. Kuinka kaksinaamaisia he olivat ja mitä tekivät... Sivalsin heitä sanallisella ruoskalla ja päätin, että moinen ei saa enää toistua, eikä kukaan olla enää moiselle kiusaamiselle kohde... Unessani olin siis loppupeleissä voittaja, leijonaemo ja heikompien puolella. Miksi minulle moinen uni annettiin katsottavaksi ja vieläpä muistettavaksi. Siitä jäi itselle ja alkaneeseen päivääni pilaantunut olo. En olisi moista unta halunnut katsoa. En.


    Siinäpä se, en tiedä onko tuossa puuta tai häntää, mitään loogisuutta tai johdonmukaisuutta. Suolsin sen sekavassa lyhykäisyydessään ulos, enkä tasan kerro kenen pärstöjä tunnistin, mutta se jälkimaku on yhä...


   Nyt Malesiassa joku törppö ajoi Räikkösen eteen. Kuinka joku törppö voi ihan oikeasti Malesiasta käsin pilaannuttaa koko päivän! Voi helskutirallaa! Kannattaisi sulkea koko televisio, jottei moiselle törpölle altistuisi. Aika kaukaa haettu eltaantuminen, joka oikeasti jalkautui meidän olohuoneeseen. Miksi hakea vaikutteita mittakaavassa maailman toiselta laidalta, kun omastakin mittakaavasta saattaisi olla jotain mihin puuttua. Mielestäni on vain asioita, joille pitää sulkea aistit, muutenhan sitä pilaantuu ihan kokonaan.
   Jälleen kerran kerron niistä kehistä, joihin emme voi ja joihin voimme itse vaikuttaa. Eli jos ajattelet oman elämäsi ja lukuisat sen haasteet ja ongelmat kehinä. On siis sisin kehä, sitä seuraava, sitä seuraava ja yhä kauempana oleva kehä. Kannattaako haaskata omia rahkeita, ainakin minulla erittäin rajallisia rahkeita, kehään joka on aivan himpskatin kaukana itsestä. Minun mielestä kun kannattaisi haaskata rahkeita kehään, joka on itseä/perhettä kaikista lähimpänä. Kehään, johon oikeasti voi itse puuttua, muuttaa, kajota ja vaikuttaa. Miksi kuormittaa itseä asialla joka tapahtuu vaikka Malesiassa, eihän siihen voi kotisohvalta vaikuttaa. Ja sitten se Malesiassa ajanut törppö vaikuttaa meidän koko päivään, törttöili meidän koko perheen päivän pilalle, noin niin kuin korostetusti. Käsittämätöntä. Saahan tuollakin päivänsä pilaantumaan, jos ei lähempää aiheita löydy.
   Kadonnut taskulamppu, sekin voi pilaannuttaa päivän, vaikka ei ole edes pimeä ja tarvetta taskulampulle. Tämä taas johtuu eilen illalla viettämästämme sähköttömästä maailmanlaajuisesta tunnista, jonka lapset halusivat ehdottomasti viettää. Eli sekin kehä on aika kaukaa haettu, mutta omassa pienessä kehässämme vietimme pimeän kynttilänvalossa eletyn tunnin. Pelasimme ja linnoittauduimme pöydän ääreen. Hyräilimme ja esitimme biisejä, jolloin toiset yrittivät ne tunnistaa. Hauskaa ja aika laaja tuo meidän perheen elekielikin hyräilyn lisäksi. Samalla söimme hedelmärahkaa ja hoidimme elukoita. Nauroimme paljon ja jaksoin hämmästellä tyttöjen laajaa musiikkimakua ja sitä kuinka he heittäytyivät. Niin, siihen taskulamppuun. Oli käytössä myös taskulamppuja, takaraivovaloja ja otsalamppuja. Aamulla yksi taskulamppu oli kadonnut, vaikkei sitä edes etsitty tai tarvittu. Mutta pilaantuminen alkoi heti silmien autettua, ja kauhea huuto hukassa olevasta lampusta. Vaikka se ei edes ollut oikeasti hukassa, kun se oli sohvalla, johon se illalla oli jätetty. Mutta moinen sai eltaantumisen aikaan välittömästi, ihan puskasta. Ja siitäkin jäi käsittämätön jälkimaku...
   Illalla sattui myös streariinihaaveri. Isän kuvan vieressä palaa aina useampi kynttilä, myös eilen. Samaan aikaan taksvärkkiläiset viimeistelivät meillä siivousta. Kun he puskivat sohvaa takaisin paikalleen, kaatui yksi kynttilä. Steariinia roiskusi sohvalle, lattialle, piirongin päälle ja tapetteihin. Pilaantuminenhan siitä seurasi, vaikka se ei ollut tahallista. Harmittaa toki, moniakin meistä, mutta ei se syyttelemällä ja riehumalla kummene. Levittämällä pilaantumista. Siitäkin jäi ihmeellinen eltaantunut jälkimaku hyvälle taksvärkille ja hyvälle siivoukselle. Käsittämätöntä, kuinka helposti jokin asia voi mennä pilaantumaan, vahingostakin.
   Eilen teimme pikaisen reissun kirjamessuille. Yllättävän paljon alkaa meikäläisellä olemaan noissakin piireissä tuttuja. Myös yllättäviä ja positiivisia kohtaamisia, hämmentäviä tuokioita. Koko päiväksikin olisi ollut tapahtumaa, luentoja, mielenkiintoista tutkittavaa, oivallettavaa ja opittavaa, mutta kävimme siellä niin sanotusti pikaisesti, koska näytti ettei moinen anti kaikkia kiinnostanut. Joku jopa lähti autoon istumaan, mielestäni pilaantumaan, vaikka olisi ollut vielä vaikka ja mitä. Toki se oli tasan minun mukavuusalueellani oloa ja sinänsä hämmentävää saada perhettä mukaan. Eli olen kuitenkin himpun verran voittaja moisesta. Olihan minulla myös itselläni kiire tanssikurssille, joten ei laiteta kiirettä muiden piikkiin. Pääasia on, että tulipahan käytyä ja koettua paljon kivaa. Ainakin minun mittapuuni mukaan.


   Tälle päivälle on kahdet synttärit. Lapsillamme ilmenee pilaantunutta sananvaihtoa, ihmeellisiä saivartelua. Kesäaikaan on siirrytty, pitkät yöunet nukuttu. Reetta ottaa juuri lääkkeitään, jotka hoitivat räkätaudin pois. Huomiselle on Oulun keikka, sekä Pasille ja Reetalle. Minä olen siis kaksinkertainen omaishoitaja, ollakko otettu vaiko eikö olla, siinäpä vasta kysymys. Äidin asioiden hoidot on huomiselta delegoitu muutaman mutkan kautta muille... On nääs aika kiireinen ja erittäin tapahtumarikas alkuviikko koko meidän klaanillamme, eikä aina tiedä kenen pitäisi missäkin olla ja mihin aikaan. On myös kaiken maailman kommervenkkejä ja mutkia monienkin matkassa, jotka saattavat pilaannuttaa moniakin fiiliksiä, jos niin kuin antaa niiden pilaannuttaa.
   Eli mitä teen, yritän nyt nuo painajaisunet karistaa, ajatukset suunnata kivempiin asioihin. Malesiakin onneksi lopetti lähetyksensä... Nyt tosin jokin sanaharkka taas antaa viitteitä jostakin suuremmasta pilaantumisesta. Mutta en anna vaikuttaa, en anna vaikuttaa... Ulkoistan itseni täältä koneelta todella pitkällä pinnalla, vedän koltun ylleni ja keskityn tulevaan kivaan loppupäivään. Sillä monikaan asia tässä päivässä ei ole pilalla!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

AI' JA JA JAI JAI JAI, RÄKÄTAUTI, AI'

Otsake kuuluu lukea nuotilla, laulaen. Niin ei tunnu niin tympeältä. Mutta eihän se räkätauti ja todellisuus miksikään muutu vaikka kuinka hyrisee, inisee tai vinkuu.


   Meillä on jyllännyt vaikka mitä virusta pitkin talvea siis, useita viikkoja ja useaan otteeseen. Kaikilla, enemmän ja vähemmän. Pasilla paljon enemmän ja Reetalla vähemmän, on se suhdeluku moisessa. Itsestä ei tuossakaan asiassa tarkkaa havaintoa, ollut ja ei. Onhan tuota pyrkinyt, yskityttänyt, väsyttänyt ja vongututtanut, minuakin.
   Reetalla oli yskää jo kuukausi sitten polilla käydessä, siitä asti neiti on ollut taudin kourissa, enemmän ja vähemmän.


Poissaoloja on maaliskuulta hurjasti, kun oli se kortisonikuurikin ja sen lieveilmiöt ja sitten on ollut tuota taudintynkää. Mutta kait neiti yhä pysynee aikatauluissa ja muiden mukana. Oikaistaan sitten missä pitää, mutta nyt lusitaan tuota hiivatin virusta.
   Tällä viikolla alkoi sitten lämpöilyt, himpun verran ja taas enemmän. Eilen reilut 38 ja yöllä peräti 39,4 astetta. Minua siis huimaa, huolesta. Huolihaavani on todella auki ja arka... Eilen olimme yhteydessä osaston lääkäriin ja saimme labralähetteen. Kokeiden perusteella veriarvot kunnossa, crp 12, trompparit yli 200, leukkarit päälle 4, neutrofiilit 2 ja Hb 131. Mutta kun röhä kerran pahenee, puuskututtaakin ajoittain ja kuume kilahtelee, niin antibioottikuuri aloitettiin. Kotona ja tabletteina, ainakin toistaiseksi olemme osastohoidolta välttyneet. Onneksi tuo neiti on jo noin iso! Hämmentävää tässä koko savotassa on se, että tämä on ensimmäinen kerta neljän ja puolen vuoden hoitojen aikana, kun Reetta on saanut hoitoa vaativan maallisen pöpön. Maallisen siinä mielessä, että se on kulkutauti, tartuntana saatu. Aikaisemmat ovat olleet oman kehon aiheuttamia taistelukavereita, ihan kunnon vastustajia nekin, sikäli mikäli savottaamme muistelen. Itse asiassa, en halua muistella.
   Saimme jäädä kotiin, koska Reetalla oli tälle päivää varattuna koululääkärin tsekkaus. Hyvä, kerrankin oikeaan aikaan, saa ammattilainen kuunnella ja voivat vaikka puhelimitse konsultoida Oulua. Mitä vielä, aamulla soi puhelin, koululääkäri itse sairastunut yöllä, aika perutaan. Argh! En peru ja mitään, haluan ammattilaisen kuuntelevan, ettei tarvitse arpoa ja Ouluun lähteä. Sain sitten neuvolan puolelle peruutusajan. Ihana, kun järjestyi. Kannatti siis sanainen arkku avata, aina asioita voi järkeistää ja löytyy ymmärrystä. Ihan päivystykseen ei huvittaisi uusien pöpöjen pelossa lähteä ja Ouluun vielä vähemmän.
   Aamun Reetta hiukan vinkui sohvankulmassa, kuumetta noin 38. Kaikki tympäisi, ruoka ei maistu ja päähän koski. Kyselin haluaisiko hän oikeasti Ouluun, jos on niin huono olo ja huolestuttaa oma oleminen. Antibiootithan joka tapauksessa on jo menossa. Eipä neiti halunnut minnekään laitokseen, ryhdistyi ja nyt maalaa isoa taulua. Kaunista, kelta-vihreän hoitavaa, Selviytyjät-nimistä. Ei näytä olevan enää mistään kipeä, ihime sissi. Annan maalata, omakin huolihaava hiukan tyrehtyi, kun tuota innoissaan olevaa taiteilijaa silmäilen. Neuvolalääkärille aika on vajaan tunnin kuluttua, sitten olemme viisaampia ammattilaisenkin näkökulmasta tsekattuna. Kyllä se siis tästä. Eniten neitiä on harmittanut taas koulussa paikanvaihto, jossa olisi halunnut olla mukana, mutta se meni pöpöstä johtuen ohi. Tunnin kuluttua olemme siis röhinöiden suhteen viisaampia, tällä hetkellä olen tyytyväisen huojentunut ja levollinen. Minä ja levollisuus, niin taattua yhteenkuuluvuutta joo...


   Reinollamme on jyllännyt myös korvatulehdus, aika pitkään. Väinö oli loukannut jalkansa, sitäkin piti hoitaa, silittää ja antaa nukkua. Kolli on nyt kunnossa. Pasilla on ollut kaiken maailman juttuja, ihan lusia asti. Yksi suvun jäsen leikattiin eilen, toinen ensi maanantaina. Kuumetta on yhdessä, jos kahdessa ja kolmessakin perheessä. Kas kummaa, kun on kuusitoista lasta suvussa, niin aina nuuruu joku jollakin tavalla tai nokka tirisee, tai hampaita tulee. Eli on tuota muillakin, sekä muissakin klaaneissa, ei me ainoita olla. Se jaksaa aina lohduttaa, kun jostakin se lohdutus pitää yrittää kaivaa.


   Mutta tätä aamua on hiukan lohduttanut upea luonto ja kunnon pakkanen, silloin saa pöpöt kyytiä kun ne pakastuu. Luonto on kaunis, lumi todella kirkkaan valkoista ja päivissä jo paljon enemmän pituutta. Saamme olla tuon kuumeilevan neidin kanssa kotona ja muuten asiat ovat suhteellisen hyvin, verrattuna siihen, josko ne olisi huonosti. Nyt vedän hynttyyt niskaan, ulkoistan itseni. Neidin naama on kirjava, ulps, se onkin akryylimaalia! Saattaa hämätä ammattilaisenkin kauempaa, mikähän lie laikku... Mutta lähtee vedellä, jospa tuo tautikin lähtisi. Pitäkää peukkuja!


   Kiitos peukuista, kannatti! Samalla neuvolakäynnillä vedettiin se viitosluokkalaisten lääkärin tarkastus, hyvä niin.


- Onko koulussa kivaa?
Nyökkäys.
- Onko sinulla kavereita?
Nyökkäys.
- Onko sinua kiusattu?
Päänpuistaminen.
- Murrosiän merkkejä?
Tiukka mulkaisu.
- Onhan tuota jotakin, ainakin apinaoppimista isosiskoista. Reetan murrosikähän ei ihan normaalisti liene käynnisty kun munasarjoista on kolme neljäsosaa väestöliiton pakkasessa ja jäljelle jääneet grillattu sädehoidoissa. Mutta aivoista on ollut jo mitattavissa signaali...
- Onko teillä puhuttu murrosiästä?
Mulkaisu ja virne.
- Minulla on kolme isosiskoa..., neiti vastaa selkeästi ja siitä saa vetää kyllä johtopäätökset.
- Onko sinulla allergiaa?
Silloin meikäläinen rähähti ääneen nauramaan, sillä ei mitään (muisti)havaintoa. Tavallaan niin vakava ja maallinenkin kysymys, mutta ei ihan viimevuosina ole ollut päällimmäisenä mielessä onko lapsellamme allergiaa. On ollut hiukan kaikkea muuta, joita ei ihan histamiinilla tai siedätyshoidoilla saada hallintaan. Ihanan tavallinen ja tärkeä kysymys.
- Kyselen Reetan taustasta riippumatta ihan samat kysymykset kuin muiltakin saman ikäisiltä.
- Hyvä niin, ihana saada olla mukana tavallisissa kysymyksissä, kohdeltuna kuin kuka muu viidesluokkalainen tahansa. Mitä mieltä olet ammattilaisen ja tavallisen vinkkelistä katsottuna neidistämme?
- Kasvukäyrät hiukan alhaiset, mutta selvää kasvua kuitenkin. Tänään näyttää hieman vaisulta ja kalpealta, mutta ei kait se ole ihmekään, kun ajattelee että on korkea kuume ja tauti jyllää. Muuten äänet keuhkoissa ja sydänäänet hyvät, samoin korvat, nielu  ja ryhti. En olisi huolissani.


   Johtopäätöksenä vedettäköön, ettei neidistä kuulunut ylimääräisiä ääniä. Ei keuhkoista, ei sydämestä, ei korvista, ei nielusta, eikä myöskään suusta. Neiti jurnutti puhumattomana, sillä olihan se nyt noloa joutua lastenneuvolaan koulutarkastukseen. Minusta oli suunnattoman hienoa saada kuulla ja olla mukana ihan tavallisella tarkastuskäynnillä ja todeta neidin olevan ok.
   Nyt neiti maalaa, kuume ei ole kilahdellut, ruoka maistaa ja minunkin huolihaavani tekee rupea. Kyllä tämä taas tästä. Huoh!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

PRONOMINEJÄ JA MUTAKAKKUA

Reetta nukkui vieressäni, sen mitä nukkui. Viime torstaina aloitetut kortisonit vaikeuttavat unta, samaan aikaan väsyttävät. Onneksi tänään on kuurin viides päivä, eli sekin saadaan lusituksi.
   Aamuviideltä Reetta jo minua saunaan kyseli, sain puhuttua vielä muutaman unitunnin lisää. Uni ei neidille maistanut, olo oli outo. Illalla oli ollut kenties närästystäkin. Eilisen seurakunnan perhetapahtuman askartelusession Reetta joutui keskeyttämään, huono olo, huimaus, väsy, levottomuus, kivut, tuskainen olo, poskien punoitus ja paha maku suussa... Niitä perinteisiä kortisonin lieveilmiöitä. Pasi haki neidin kotiin, nukkumaan ja lepäämään. Reetta jaksaa kuitenkin kaikesta aina innostua ja olla mukana, joten aina kuitenkin yritämme. Fannyn ja Vernan kanssa sitten jatkoimme kierrätysaskartelun ohjaamista.
   Pesupallo osoittautui hitiksi. Jalostimme siitä maalaamalla ja tuunaamalla pyöreän purkin. Purkin, jossa voi säilyttää vaikka hiuspinnejä, pieniä legoja, irronneita hampaita, helmiä, muttereita tai kylvää siihen pääsisäisruohon... Vauvasta vaariin oli tekijöitä. Tapeteista lintufigureita, puun oksat piirtämällä tai tapetista, lehdet männynsiemenistä, pistaasipähkinän kuorista tai silkkipaperimytyistä. Kortteja joka lähtöön; enkeliaiheisia, pöllöaiheisia, tipuaiheisia... Vessapaperirullista pöllöjä, lehmiä, tipuja. Kaiken maailman vanukas- ja rahkapurkit muuttuivat koiriksi, tipuiksi ja mönttiörveleiksi. Taulun saa aikaan isosta kertakäyttölautasesta, kuviotapettitaustalla, reunat maalaamalla ja pintaan tapetinpaloista värikkäitä kolmiulotteisia perhosia. Munakennoista voi tehdä matoja, toukkia ja mönkijäisiä, joille hattu rahkakiposta, hiukset paperisilpusta. Periaatteessa kodin jätteistä, tai siis ylijäämästä voi kehitellä pienelläkin vaivalla kivoja askarteluja. Hämmentävää oli huomata, että ammattilaisaskartelijatkin saivat ideoita. Siis sellaiset ihmiset, jotka itse ohjaavat ja tekevät työkseen samoja asioita. Hyvä niin, kaikille, jos jotain uutta jäi mieleen. Kiva kokemus ja saavutti tapahtumana kaikkiaan loistavan vastaanoton. Tyttöjen kanssa on kiva ideoida asioita. Samalla sain jälleen tajuta, että lapsemme ovat kädenlahjakkaita, mitä ominaisuutta tulee usein pidettyä itsestäänselvyytenä. Kaikilla ei irtoa omia ideoita ja saksien käyttökin saattaa olla haastavaa. Näin erilaisia me ihmiset olemme. Itse olen tasan uusavuton monessa muussa asiassa, kuten sähköisissä asioissa ja kaiken maailman nippelitietoudessa, viheltää kerralla yli ja pahasti. Olen niissä todellinen poropeukalo ja umpiblondi.
   Olemme saunoneet, sillä lopulta minunkin oli sinne lähdettävä. Silmäni olivat kiinni vielä lauteilla, mutta nyt alkaa kulkemaan. Aamusauna aamuauringossa, ei huono. Reetta kertoi nähneensä painajaisia pronomineista, tekemättömistä läksyistä ja kokeista. Ymmärrän lastani. Kortisoniviikon aikana ei yksinkertaisesti kykene oppimaan, tekemään läksyjä. Olemme ottaneet nykyisin viikon ilman paineita, jos jostakin voi löysätä, kun ei se vain onnistu. Aiheuttaa vain pahaa mieltä, raivoa, vapinaa ja muita vähemmän kivoja juttuja. Mutta samaan aikaan muut etenevät ja Reeta jää läksyissä jälkeen, mikä myös harmittaa. Reetalla on kuitenkin kyky ottaa luokkakaverit kiinni aika nopeasti. Arviointikeskustelussa moinen asia on tullut ilmi. Mutta ainahan harmittaa sekin, että jokin koe on tekemättä, sitten pitää tehdä myöhässä. Välillä samassa luokassa muiden touhutessa tehty koe vaatii keskittymistä hurjasti paljon enemmän. Noh, onneksi neiti ei ole tottunut hiljaisuudessa kasvamaan, jotta kykenee keskittymään. Reettaa painaa kyllä nuo kouluasiat ja yöllä pronominit olivat valvottaneet.
   Tuosta kauan sitten käydystä arviointikeskustelusta vielä. Reetta pärjää hyvin, vaikka hoitaa koulunsa osa-aikaisesti. Vaikka poissaoloja on paljon, välillä on hurjastikin jäljessä, läksyt ja kokeet ruuhkautuu. Neiti on kuulemma sosiaalisesti lahjakas, tulee toimeen kaikkien kanssa, sopeutuu nopeasti ja voi luottaa että homma hoituu. Matikankaavatkin neiti handlaa haltuunsa hetkessä, ottaa kopin nopeasti. Uskonto ja fysiikka teettävät töitä enemmän. Äidinkieli ja kädentaitoja vaativat aineet menevät helposti. Tarinat, joita itse asiassa tuplamme molemmat kirjoittavat, ovat kuulemma hyviä ja omintakeisia. (?) Läksyistä emme niuhota, siis sillä tavalla että pitäisi olla justiinsa samat asiat tehtynä, riittää että osoittaa olevansa kärryillä ja pysyy mukana. Koulunsa Reetta hoitaa itsenäisesti, en sillä tavalla puutuu ja sekaannu. Neiti sopii kokeet ja suunnittelee lisäopetuksen opettajan kanssa itsenäisesti. Opetukseen on varattu pelivaraa ja mahdollisuus käydä kotonakin opettamassa, jos tarve niin vaatii, mutta tähän asti on riittänyt koulussa napatut tiedot ja taidot. Opettaja oli odottanut, että sosiaalinen uusi ympäristö ja koulunkäyntiin liittyvät asiat olisivat vaatineet neljän eristysvuoden jälkeen enemmän paneutumista, mutta ne menevät ihan itsekseen. Kuulemma mikä tahansa ryhmä, niin Reetta pärjää. Hienoa ja huojentavaa kuulla, sillä kyllähän itsekin ajattelin sen jopa ongelman olevan, kun on neljä vuotta kopissa elänyt. (Tietenkin peilaan myös omaa koppielämääni ja sosiaalisten taitojeni rappeutumista.) Reetta ja Verna ovat kuulemma kiitettävän oppilaita, hienoa!
   Yöllä mielessä oli pyörinyt myös mutakakku. Reetta oli kuulemma keksinyt ajatuskuvion nukahtamiseen ajattelemalla mutakakkua aamupalaksi... Toisilla pyörii jukeboxit, toisilla reseptit..
Kello on nyt siis yhdeksän ja Reetta syö aamupalaksi leipomaansa mutakakkua. Näin se siis toteutui. Kylmää maitoa ja tulikuumaa mutakakkua, aamupalana. Vernalla on puoli yhdentoista aamu, joten tuplat ovat leppoisalla mielellä aloittaneet aamunsa ja viikkonsa leipomalla. Reetta sai aamupalansa tyytyväisenä syötyä ja aikoi laittaa nukkumaan, kun niin väsyttää. Samalla kuului miettivän miksi uni ei tule yöllä ja päivällä nukuttaa niin hyvin... Reettaa myös hiukan itkettää, kun asiat eivät aina mene hänen suunnittelemallaan tavalla. Nytkin tekisi kouluun mieli, mutta ei tiedä pystyykö. Annan mennä, jos kerran itse tahtoo, kotiinhan voi tulla takaisin koska vain. Olisi kuulemma kivoja aineita, äidinkieltä, musiikkia, matikkaa, ainakin jollakin tunnilla haluaisi käydä. Neiti föönää hiuksiaan saunan jäljiltä, mitä ilmeisemmin lähtee kouluun, sittenkin. Voi tuota pientä ja samalla niin isoa ihanaista, pikkunaista.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

JUKEBOXI

Heräsin torstaina aamuyöllä useampaan kertaan ja aina jokin biisi soi sielussa, pyöri alitajunnassa. Yhden aikaan yöllä sielussani soi Kuuleeko yö.  "On aivan hiljaista, ei missään ovi käy. On sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen. Ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy. Ajatus kiertää kuin etsien. On sulla puheenvuoro, suuri hiljaisuus... Kuuleeko yö, kuuleeko taivas tähtivyö?..." Olin pirteänä kuin mikäkin peippo juuri tuohon pimeään sudenhetken aikaan. Mietin, kuuluuko minun nousta kirjoittamaan, sillä kirjoitutti. Järki voitti, jäin odottamaan unta, sillä tarvitsin unta, jotta niin kuin taas jaksaisin alkaneen päivän. Nukahdin.
   Kunnes jukeboxini vaihtoi jälleen levyä. Seuraavaksi sain kuunnella Jope Ruonansuun versiota Enkeleitä toisillemme biisistä. "Toinen toistaan huonompi ihminen, kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen, löytää toisestansa enkelin... Ollaanko enkeleitä toisillemme. Siipiesi suojaan saanko painaa pään..." Upeine  saksofonisooloineen (?). Hienoa kuunnella hiljaa yöllä, alitajunnan jukeboxin kautta Jopen herkkyyttä.
   Jukeboxini soitteli paljon muutakin, tunnistin suurimman osan. Mitä ilmeisemmin harjoittelin alitajuisesti karaokebiisejä, sillä näin jukeboxini soittolistan tekstitettynä. Kyllä se jukeboxini soitti myös kevyempää ja hömppähumppaakin, mutta noihin kahteen biisiin heräsin oikein kunnolla. Mietin, mitä mielessäni pyörii. Toisaalta on erittäin hyvä, että siellä pyörii musiikki, laulut, kivat asiat, tunnistettavan turvalliset jutut. Nyt mietin, josko noita pitäisi luikutella karaokessa, miksiköhän ne pulpahti alitajunnastani. Paas kokeillen, ensi tiistaina on luikutteluilta... Minkähän soittolistan alitajuntani jukeboxi sinne kerää?
  
   Torstaina olimme Oulussa, Reetalla oli käynti osastolla. Ensinnäkin Reetan asiat ovat hyvin, olen todella huojentunut, ainakin laboratoriokokeiden perusteella. Diffi puhdas!!! Hb 119, neutrofiilit 1,8, trompparit 320, leukkarit tavoitetasolla 2,4, ja mikä on huikeeta niin alat ovat yhä laskeneet spontaanisti, vaikka sytostaatin annostusta on tämänkin vuoden puolella rukattu kaksi kertaa ylöspäin ja kuormitus jatkuu yhä. Nyt alat olivat 95, tavoitetaso alle 40. Nuo lukemathan olivat pitkin syksyä liki ja jopa yli 500. Huikean huojentavaa. Reetta sai suunnitellut lääkkeet, sytostaatin ja sen immunologiaa nostavan. Nekin tiputukset menivät suunnitelmien mukaan.
   Meillä oli Pasi kuskin roolissa mukana, näinpä saimme kiinalaista sapuskaa suoraan osastolle, mikä tietenkin hiukan usean tunnin savottaa lievensi. Tapasimme tuttuja, jaoimme kokemuksia, kohtasimme. Mutta onhan se raskas paikka, joka ainoa kerta. En halua tällä hetkellä keskustella lääkäreiden kanssa mistään, kunhan tsekkaavat pääasiat ja pääsemme pois. Tilanne loistavaksi todettakoon, sillä niin se meidän mielestämme on.


   Oulu, OYS ja muistot, kaikesta siellä koetusta, puskevat aina pintaan. Se on sellainen kuvasarja, jonkin sortin alitajunnan jukeboxi kaikkine lieveilmiöineen ja muistoineen. Noihin kipeisiin muistoihin puskee aina myös kuinka pihan toisella laidalla olimme kuukauden isän vierellä ja kuinka isämme jäi sille reissulle. Minua itketti, silleen huojennuksestakin herkistelytti, sekä jukeboxin kuuntelu yöllä väsytti. Samaan aikaan aurinko paistoi niin kirkkaasti huoneen ikkunasta sisään ja lohdutti.
   Hoitajan kanssa asiasta keskustelin ja hän muotoili asian niin kauniisti sanoiksi "Sinä olisit vielä isää tarvinnut." Olisin ja näin olisi koko perheemmekin, siis koko sukumme, klaanimme. Kaikki sisarukset perheineen ja yksin jäänyt äitimme. Yhä useampia isän paikkoja ilmaantuu, kun joudumme jatkamaan ilman isää. Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on vaikein, varmasti, sillä joudumme kohtaamaan jokaisen vuoden päivän ensimmäisen kerran ilman isää. Joulu meni sumussa, kaikilla, yhdessä krampissa. Mutta nyt olemme saaneet meille tärkeitä etappeja kohdattavaksemme, kuten tuplien syntymäpäivät. Se oli ensimmäinen konkreettinen humu, ilman isää. Isämmehän oli ihmisten kanssa viihtyvä juhlija, tuliko yllätyksenä? Veljen poikien juhlat toissaviikonloppuna, niistä puuttui isä ja pappa. Viime sunnuntain serkkutytön rippijuhlat, herkäksi veti. Tessan tulevat rippijuhlat, kaikkien lasten kaikki juhlat, synttärit, ripit, kasteet, täysi-ikäisyys, nimpparit, häät, hääpäivät... Isä noteerasi aina ne kaikki, meidät noteerattiin aina. Milloin tuli pussillinen uusia perunoita, porkkanoita, kärryllinen polttopuita tai Paskalannevan nauriita, olihan nimipäivä. Milloin auringonkukkia tai ahvenia, isä muisti kissat, koirat, lapset, aikuiset ja ystävät. Pyörähti tuon tuostakin, milloin kelläkin, ilman syytäkin. Isä oli meille olemassa, läsnä ja tukena. Isänä. Joo, olisin tarvinnut isää vielä kauan, vaikka olen muka aikuinen ja esikoinen. Sellaisen tajunnanvirran jukeboxini sylkäisi tuosta aihepiiristä. Niiskutus ja roiskuva räkä ;-(


   Samaan aikaan olen tajunnut, jälleen kerran, kuinka hyvin meillä moni asia on. Verrattuna yhä siihen, jos olisi huonommin, ne kuuluisat monet asiat. Osastolla koin, että olemme neljän ja puolen vuoden jälkeenkin voittajia, selviytyjiä, voiton puolella ja kevyellä mielellä. Näemme valoa ja koemme hyvyyttä. Verrattuna moniin muihin lapsiin, tarinoihin. Mitä se osasto ja sairaaloiden ja hoitolaitosten lukuisat muut osastot kätkee sisälleen. Haluaisin niin monille muillekin lapsille ja perheille valonpisaroita ympärille...
   Olen myös miettinyt omaishoitajuutta, kuinka monisäikeistä sekin on. Mihin kaikkeen omaishoitajien pitää venyä, kymmeniksikin vuosiksi. Ollakko omaishoitaja vain hetken aikaa, niin kuin minä. Vai ollakko omalle lapselleen koko oman vanhemmuutensa ajan, puolisolleen jopa kymmeniä vuosia. Mihin omaishoitajat venyvät, sitoutuvat ja joutuvat. Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ja onnellinen, että meillä on "normaaleja asioita" ja toive parantumisesta olemassa, omien lastemme kanssa. Olen kiittänyt lapsiamme murrosiän huuruista, tappeluista, "normaaliudesta", arjen taisteluista ja kaikista lieveilmiöistä. Ne ovat itselle tärkeitä mittareita, vaikka saankin olla lukuisia kertoja "tyhmä ja idiootti äiti". Otan se mielettömänä kohteliaisuutena. Olen sitä mielelläni. Vaikka en itseäni mitenkään standardinormaaliksi äidiksi mielläkään.
   Toki mieleen nousee mikä on se normaaliuden mittari, kuka sen voi määrittää. Samoin kuin terveyden mittari, milloin on riittävän terve. Varsinkin jos on kyse yhtä rankasta taustasta kuin Reetallamme. Minulle Reetta on riittävän terve, kun ei ole syöpää, neiti jaksaa taistella, eikä ole jatkuvassa hengenvaarassa. Toiselle saattaa lapsi olla sairas, jos on vaikka atopia, lukihäiriö tai allergia... Mitkä itse asiassa eivät välttämättä ole hengenvaarallisia tiloja. Näitä on paha mennä vertailemaan. Mutta itselleni Reetta on terve tuollaisena kuin on, varsinkin jos hän itsensä terveeksi kokee. Enhän minä mene sitä pois ottamaan tai kieltämään, sanomalla ettet sinä nyt ihan terve ole jos on syöpähoitoja menossa. Sehän olisi maton vetäminen lapsen jalkojen alta. Reetta on riittävän terve meille, vaikka tänäänkin lääkepaletti on aika huikea ja torstain lääkkeistä on kipuja, alakuloa, lieveilmiöitä, huolta jne. Vaikka olemme yhä tässä oravanpyörässä. Jonkin toisen mielestä kyseessä olisi sairas ja sairaus, meille se on terveyttä ja osoitus lapsemme olemassaolosta ja elämisestä. Näin minä ajattelen, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Eikä se ole välttämättä samanlainen ajatuskuvio kuin jollakin toisella, mutta minä näen elämämme laput silmillä ja tietystä vinkkelistä. Toivottavasti minun ajatukseni olivat ymmärrettäviä, sillä ne puskevat pienestä omintakeisesta rei'ästä ulos. Vaihdan aihetta...


   Kevätaurinko! Aivan mielettömän ihana asia, kaamoksen jälkeen se on aina voitto. Ainakin minä tarvitsen niin valonpisaroita. Jälleen lakanapyykkiä pyörii koneessa ja saan ne pihalle kuivumaan. Viikon ajan olen pyörittänyt pyykkejä pyykkinarujen kautta, haistellut niiden raikkautta. Minulle tuo pyykkääminen ja naruille ripustaminen on lähes meditatiivinen juttu. Saan siitä niin paljon niitä paljon jauhettuja kiksejä. Sama aurinko näyttää kauheat määrät pölyä ja likaisia ikkunoita, niiltä asioilta yritän olla negatiivisesti kiksahtamatta. Kevätauringon myötä olen havaitsevinani monia muitakin hyviä asioita, nousuja, oivalluksia ja suuntauksia, joita lähipiiristämme kuuluu. Huojentavan positiivisviritteistä askeltamista. Tuntuu hyvältä. On myös paljon asioita joita en nyt ja tuskin muulloinkaan täällä tule käsittelemään, asioita joissa on muutosta ilmassa. Mutta nekin vaikuttavat toki olemassaolooni, kykyyni elää ja tapaani havainnoida elämää. Ihminen kun on kokonaisuus, monien seikkojen ja "auringonvalon" summa. Coctaili.
   Torstaina olimme kotona vasta reilusti viiden jälkeen. Tyypilliseen tapaan minulla särki päätä ja olin todella poikki Oulun keikan jälkeen. Sellaisen vetämättömän huojentunut tyhjyyttä koliseva äitipolo. Teki mieli käpertyä sohvankulmaan, itkeä tirauttaa helpotuksesta ja ottaa tirsat. Mutta ei, kello kävi ja naksutti kohti alkavaa tanssikurssia. Lähin vähän laahaten, mutta onneksi sain lähdettyä. Tulinpahan todistaneeksi itselleni, kuinka hyvää tekee vaikka väkisellä vääntää itsensä uusiin ympyröihin ja jotakin positiivista kokemaan. Siitä on aina loppupeleissä enemmän hyötyä koko perheelle, kuin siitä että olisin urvahtanut sohvan kulmaan ja naukunut väsyäni. 


   Sain juuri pyykit narulle ja keksin aforismin. Onni on lahot lakanat...niistä kuultaa kevätauringon säteiden lailla eletty elämä läpi. Ymmärrä jos haluat. Bling!
   Pasi sai imuroitua, lapset syövät. Olimme eilen isojen kanssa ulkomailla. Pääsin minäkin sinne Kemi-Tornio-Haaparanta-reissulle mukaan. Tulijaisina juomalaseja ja säkillinen karkkia Ruohtista. Olihan se jälleen pitkä päivä, mutta kivoja kokemuksia. Kannatti, varsinkin kun minulla oli siihen mahdollisuus ja minut huolittiin mukaan. Eli kurssini äitinä oli eilen aamulla suosiollinen, sekin on voitto. Pasi oli Reetan kanssa kotona, olivat kuulemma nukkuneet. Ja hiukan nukkuneet. Tälle päivälle käyn tanssikursseilla. Tyttöjen kanssa teemme näytetöitä huomiseen seurakunnan perhetapahtumaan, missä olemme vetämässä askarteluja. Ihan kiva asia, mihin meitä pyydettiin mukaan. Iltaöiseen aikaan lähden varmaankin tanssimaan, en vielä tiedä mihin ja millä kokoonpanolla, sillä yleensä se ratkeaa kursseilla. Aamupäivästä menemme sitten ohjaamaan muutaman tunnin noita askarteluja, illalla päädyn jälleen kursseille. Viime viikkoinen lavarock oli aika eläimellinen laji, mutta kauhean hauska. Siinä ei meikämamma paljon eteensä nähnyt, kun hiki sumensi näkökyvynkin, mutta mitäs siitä hikoili siellä muutkin ja nauroivat myös. Aina näin viikonloppuna nuo tanssaukset tahtoo ruuhkautua, mutta jos on tarpeeksi joutuisa ehtii siinä äitinäkin olla. Lauantaina yksi puolituttu oli seurannut hytkymistäni sivusta, alkaa kuulemma käydä addikitiosta, ihan sama jos lähden tanssimaan niin tanssin. Osoitus kehittymisestäni on myös se, että yhä enemmän uskallan ja osaan, yhä enemmän olen parketilla. Siksihän sinne menen. Ja kun jaksan yhä väittää, että minä olen parempi äiti ja puoliso, kun saan positiivisia asioita joista ammentaa arkeen. Eikös se silloin ole positiivinen asia, jos on hyvä mieli ja taustalla perheen ymmärtävä kannustus. Kukin hakekoon sen miten haluaa. Tärkeää on, että sen löytää ja osaa hakea, uskaltaa ottaa vastaan. Eikä pienimpänä seikkana se, että siitä on hyötyä koko perheelle. Jos saan tanssimalla, kirjoittamalla, laulamalla, imuroimalla, kokkaamalla, huuhailemalla ja pyykkäämällä valonpisaroita, niin minähän teen just niitä. Kuuntelen öisin vaikka jukeboxia, jos siitä saan hyviä siemeniä koko perheen arkeen ja jaksamiseen.
   Eilen aamulla viiden aikaan Fanny keitti minulle aamukahvit. Kun otin tiskikoneesta sen kaksi vuotta sitten Reetan toisella kantasolusiirtoreissulla ostamani jumbotsemppikupin, jonka tilavuus on 7,5 dl, siinä oli lohkein ja puuttui pala. Mietin, miten nyt? Tavallaan se oli minulle myös valonpisara, en tarvitse sitä enää. Pärjään ilmankin, olemme pinnalla. Samaan aikaan siihen mukiin liittyy valtavan paljon tarinaa, muistoja, hyvää ja pahaa. Mutta se on jaksanut tsempata minua aamuisin nousemaan, jaksamaan ja näkemään kauneutta. Sillä se on ollut kaunis muki. Samalla koen, että se tietää minun pärjäävän ja on aika keksiä uusi muki uusiin aamuihin.
   Nyt mietinkin minkälaisen mukin haluan, se ei ole ihan yksinkertainen asia. Siinä täytyy olla muotokieli, idea, tunnelma, struktuuri ja kokonaisuus minulle kohdallaan. Sen ei tarvitse miellyttää muita, se tulee vain minun omaan käyttööni. Jaksaisinko odottaa, josko savipiirissä sen ihan itse tekisin, silloin se on ainakin omintakeinen ja valmiiksi elämää nähneen näköinen, hiukan rumanrujo. Ainakin sellaisia nuo minun työni meinaavat yleensä olla, kaikki näyttävät heti vanhoilta, jo antiikkisen kuluneilta, mutta näköisiltäni, kuitenkin. En minä jumboa vielä hylkää, josko siihen vaikka herneenversoja tai krassia kylväisin. Mutta se antoi särkymisellään jälleen uuden valonpisaran minulle, kahelia myönnän. Varmaan teille muille ei ihan yhtä paljon nuo auringonsäteen, pilvenliikut, rytmit, kahavikupit tai lakanat puhele, saati sitten että teillä jukeboxi pyörisi pitkin yötä. Mutta minä nyt satun tällainen olemaan... Ja mikä hurjinta en sitä edes yritä salata ;-)


   Kuuluuko sinun jukeboxistasi mitä? Kannattaa kuunnella...

maanantai 9. maaliskuuta 2015

NAISTENPÄIVÄ

Huomenta; uusi aamu, uusi viikko, jälleen paljon asioita alullaan. Luin edellisen päivän sähköpostit vasta tänään ja sieltä löytyi Juha Toikan loistava luomiskertomus meistä naisista. Joten lainaan sitä teidänkin iloksenne...

Naistenpäivän kunniaksi luomiskertomus. :)

NAISEN  LUOMINEN
Siinä vaiheessa, kun Jumala oli luomassa naista, hänellä oli menossa ylitöiksi jo kuudetta päivää. Paikalle ilmestyi enkeli ja kysyi: Miksi sinä kulutat niin paljon aikaa juuri tähän tehtävään?
Jumala vastasi: Olet kai nähnyt naisen rakennemääräykset? Hänen on oltava täysin pesunkestävä, mutta ei muovinen; hänessä on oltava 200 liikkuvaa osaa, joista kaikki uusiutuvia; hänen on pysyttävä käynnissä mustalla kahvilla ja ruuantähteillä; hänellä on oltava syli, johon mahtuu kaksi lasta kerrallaan, mutta vatsan on kadottava naisen noustessa seisomaan; hänen suudelmansa on parannettava kaikki vaivat polven naarmusta särkyneeseen sydämeen, ja hänellä on oltava kuusi paria käsiä.
Enkeli hämmästeli tämän luotavan yksilön vaatimusten määrää: Kuusi paria käsiä! Ei kai sentään! enkeli huudahti.
Jumala vastasi: Voi, eivät ne kädet ole mikään ongelma. Mutta kun äideillä pitää olla kolme silmäparia.
Ja puhumme nyt siis koko ajan ihan standardimallista, enkeli tiedusteli?
Jumala nyökkäsi myöntävästi.
Enkeli yritti keskeyttää Jumalan touhut. Tässä on kyllä liikaa töitä yhdeksi päiväksi. Tee loput huomenna.
Mutta kun minä en voi! Jumala vastusteli. Olen ihan juuri saamaisillani päätökseen tämän luomistyön, joka on niin lähellä omaa sydäntäni. Nainen pystyy jo parantamaan itsensä ollessaan sairas ja ruokkimaan perheensä.
Enkeli hivuttautui lähemmäs ja kosketti naista. Oletpa sinä tehnyt hänestä pehmeän, Herra.
Pehmeä hän kyllä on Jumala myönsi, mutta olen minä tehnyt hänestä kovankin. Et voi kuvitellakaan, mihin hän pystyy.
Pystyykö hän ajattelemaan? enkeli tiedusteli.
Jumala vastasi: Ei ainoastaan ajattelemaan – hän pystyy myös järkeilemään ja neuvottelemaan.
Silloin enkeli huomasi jotain, ojensi kätensä ja kosketti naisen poskea. Hupsista. Mallissasi näyttää olevan jokin vuotokohta. Sanoinhan minä sinulle, että yritit saada liikaa juttuja mahtumaan tähän yhteen kappaleeseen.
Ei se ole vuoto, Jumala kiisti, se on kyynel! Mikä tarkoitus kyyneleellä on? enkeli kyseli.
Jumala vastasi: Kyynel on naisen tapa ilmaista iloa, surua, tuskaa, pettymystä, yksinäisyyttä, murhetta ja ylpeyttä.
Enkeli oli vaikuttunut. Sinä olet nero, Herra. Olet ottanut kaiken huomioon! He jättävät ostamatta uudet kengät itselleen, jotta heidän lapsensa saisivat kengät. He menevät lääkäriin pelkäävän ystävän seuraksi. He rakastavat ehdoitta. He itkevät ilosta, kun heidän lapsensa kunnostautuvat; he riemuitsevat, kun heidän ystävänsä saavat palkintoja. Heidän sydämensä murtuu ystävän kuollessa. He surevat perheenjäsenen menetystä, mutta ovat vahvoja vielä silloinkin, kun luulevat kaikkien voimiensa jo loppuneen. He tietävät, että halaus ja suukko voivat parantaa särkyneen sydämen.
Sydämmelistä naistenpäivää <3
Toivotteleepi teistä kaikista upeista naisista tavattoman iloinen ja onnellinen puutarhurinne. :)

Kiitos Juha!


tiistai 3. maaliskuuta 2015

TOLLO-TÄTI KIRJOITTAA

En keksi otsaketta, mutta pistän naputellen vaikken sitä ole ensimmäisenä kirjoittanutkaan. Kait sitä voi näinkin päin asioita tehdä. Toisaalta, ettehän te tiedä missä järjestyksessä kirjoitan, kun isken eetteriin vasta naputellun lopputuloksen. On myös päiviä, että naputan ja naputan, mutten koskaan julkaise. Kas kun olen sellainen, hetkessä porskuttaja. Varsinkin  jos menee ärsytyksen puolelle, saatan poistaa kaiken, etten levitä pahaa jälkimakua. Saastuta ympäristöni. Mutta kun olen sen kertaalleen saanut itsestäni ulos kirjoitettua, sekin auttaa, muka, luullakseni, toivottavasti...


   Reetan viime viikon kuumeilusta ajattelin kirjoittaa. Sitä oli ja meni, lämpöilyä. Ei se sen enempää kuumetta pitänyt, mutta neiti oli loppuviikon pois koulusta. Varulta. Röhää ja rähinää on yhä. Fanny oli myös pois koulusta kaksi päivää, samaa virusta. Toisaalta Reettahan meillä on aina se joka viimeisenä pöpön saa, jos saa. Tessa nuurusi jo tammikuussa useamman viikon ja Verna siinä välissä. Lääkäriltä odotin keskiviikkona siis kannanottoa sytostaattiannostuksen nostoon, kuumepiikkiin, leukkaritasoon ja mahdollisiin ylimääräisiin laboratoriokokeisiin...  Sain kannanoton, sytostaatin annostusta nostetaan, muuhun ei sitten vastattukaan. Ärsy, noh päätimme porskuttaa musta tuntuu menetelmällä ja maalaisjärjellä. Olisi vaan tärkeää, ettei itselle tärkeitä kysymyksiä ohitettaisi, annettaisiin jokin vastaus, otettaisiin kantaa. Vaikka se perinteinen fraasi, oireenmukainen hoito, seurataan tilannetta. Mutta yksi ärsyttävimmistä asioista on minulle se, ettei kysymyksiini vastata, heitän sitten asian ilmaan millä tahansa sektorilla. Varsinkin ammattilaisen näkökulmasta amatööriäidin huoleen jätetään ottamatta kantaa. Koska minunhan pitää käsittääkseni huolestua kaikesta poikkeavasta ja ilmoittaa siitä eteen päin, lähinnä hoitaville lääkäreille... Ja jos neidillä paukahtaa kuumepiikki, niin käsittääkseni minun kuuluu siitä ammattilaisen kanssa keskustella, enkä saa sitä pimittää.  Nooh, nollasin sen huolen ja yritin olla ärsyyntymättä, vaikka jäinkin kelluskelemaan omien aivoituisteni varaan. Seuraavalla kerralla on tarkoitus antaa Reetalle jälleen sitä immunologiaa tukevaa eliksiiriä, jottei alentunut IgG luku laske entisestään. Tässäkin on erittäin montaa eri koulukuntaa, antaako vaiko eikö, hyötysuhde haittasuhteeseen. Mutta kerran on annettu, luku saatu nousemaan ja tärkeää on se ettei Reetalle aiheutunut ainakaan sinä ja lähipäivinä ongelmia. Jos se myös antaa suojaa näiltä riehuvilta taudeilta ja inffulenssoilta, niin jo vain, totta maar, annetaan. Kuka nyt niistäkään jälkiseurauksista tietää...
   Lupasin myös yhdelle isälle, että käsittelen täällä aihetta homekoulut. Kuinka toimia, jos kantasolusiirron saanut lapsi opiskelee ja käy koulua paikassa jossa on vakavat sisäilmaongelmat tai suoranaista kasvavaa hometta. ?? Jos paikassa niin sanotut terveetkin ihmiset oireilevat. Kun emme saa altistaa lastamme millekään itiöille ja homeille, sienille ja ilman pahoille leijujille kantasolusiirron jälkeen. Kuinka sitten vaikka vuosi, kaksi, kolme tai neljäkin siirrosta, kuinka altistavaa se silloin on. Millainen uhka? Onhan kyseessä kuitenkin aina immunologisesti herkempi ihminen, jonka vasteesta ja vastustuskyvystä ei kukaan mene takuuseen. Moneen kertaan romutettu elimistö, kuinka se on herkkä, missä menee immunologiassa raja, paljonko kärsii moista aihepiiriä härppiä? Kun asiaa lääkäreiltä kysyy, on selkeä vastaus asioiden taustoihin peilaten, vaarallista. Mutta kuinka sitten toimia, ottaa lapsi pois vaarallisesta koulusta? Vai antaa käydä koulua vaarallisessa koulussa, vaikkei juuri hän oireilekaan. Uskaltaako riskeerata. Kenellä on vastuu, kun päättäjät eivät välttämättä myönnä ongelmaa. Kuuluuko lapsen/nuoren /kantiksen saaneen lopettaa koulu tai jopa työ moisen ongelman ilmaannuttua. Pitääkö homekoiran kanssa hakea yhteishaussa vaikka, homeetonta opiskelupaikkaa, jotta uskaltaa opiskella. Ei ihan helppo nakki kenellekään, eikä varmasti niitä yksiselitteisiä vastauksia ole olemassa. Mutta tämäkin tieto meidän vanhempien pitää ilmoittaa lääketieteen ammattilaisille, se kirjataan ylös, vaikka lapsi ei oireilekaan. Entäs jos jossakin vaiheessa ilmenee vaikka jotain, kun on altisistunut oireettomana, niin onhan se vanhemman tekemä ilmoitus kenties todella tärkeä johtolanka... Vaikka ei kukaan sitä toivoisi lapselleen ja mielellään moisen itiöskenarion haluaisi ohittaa. Mikä hurjinta, on myös paljon (nimeltä mainitsemattomia) sairaaloita, osastoja ja paikkoja joissa moiset ongelmat ovat arkea, mutta niissä paikoissa juuri hoidetaan näitä immunologisesti romutettuja lapsiamme. Minusta se on aika sairas yhtälö, jos noin niin kuin äitiaivoilla ajattelee. Pitääkö olla ajattelematta? Auttaako se, jos sulkee moisen tietoisuuden tajunnan ulkopuolelle, menee vain laput silmillä, vaikka itse aivastelee ja pärskii jostain kumman syystä. Olen myös kuullut, että 2011 keväällä, kun Reetan ensimmäistä siirtoa suunniteltiin, kyseinen ongelma oli aika yleinen. Mutta eihän siitä puhuttu, asiaa ääneen kerrottu. Näinpä Reetankin ensimmäinen kantasolusiirto siirtyi keuhkojen sieni-infektion vuoksi, osasto oli evakossa määrittelemättömän ajanjakson, sienilääkkeiden kulutus kasvoi huomattavasti. Mutta voiko moista asiaa ääneen kertoa, muutenkin hysteerisille vanhemmille ja immunologisesti romutetuille lapsille. Onneksi se on historiaa.... Mutta arkea niin monissa paikoissa, ei yksistään sairaaloissa. Ongelma, johon varmasti moni niitä vastauksia haluaisi, ratkaisujakin, kenties. Sellainen pölläytys tuosta aihepiiristä.


   Sitten pikakelaus eilisestä, joka ei taaskaan mennyt ihan käsikirjoituksen(i) mukaan. Kohta lopetan koko käsikirjoittamisen, kun aina on noita muuttuvia tekijöitä niin paljon, että minä ihan stressaannun. Varmasti turhaankin, mutta se on vain niin liipaisuherkässä, se stressaantuminen meinaan. Eli minulla oli napakka aikataulutus, koska olen lupautunut auttamaan ja hoitamaan äidin asioita ihan aikataulutetusti ja varsinkin maanantaisin. Yritin saada laumaani koululle maalausprojektin kimppuun, jotta ehtisin äitiä kuskaamaan, koska aika vain tikitti. Eihän tämä lauma startannut, ihan yhtä napakasti kuin kuvittelin. No, loppupeleissä lennosta nakkasin ja ohjasin laumani maalaamisen saloihin. Painelin tukka putkella ja leukalihakset kiristäen äitiä kuskaamaan, mutta ehdittiin.
   Sitten menin tekemään ostoksia, äidille ja meidän perheelle. Kunnes jossakin välissä huomasin, ettei minulla ole kännykkää, vaikka olin sen mielestäni aamulla taskuuni laittanut. Toki jos siihen soittaa, niin kuulee missä pärisee, mutta kun ei ollut millä soittaa. Hoksasin senkin. Nooh, lähdin kiertämään samaa reittiä takaisin, palasin jokaisen lähtöpisteeseen, tongin parkkipaikkoja ja kyselin kanttiineista... Tottahan toki savusin ja taas kiristi leukalihaksia, ei kuulunut aikatauluihini moinen. Kävin koululla, nuohosin auton, kävin kotona, hälytin Pasin ja yhdessä haettiin ja nuohottiin, soitettiin ja kuunneltiin. Lopulta päätin ajaa äitin pihalle yhteen lähtöpisteistäni, se oli viimeisin paikka, missä en ollut vielä käynyt. Autoin äitin ja rollan autoon ja siinä se kullankuparinen luurini sitten oli taskustani tipahtanut. Siellä se kimmelsi mahallaan hohtaen maaliskuun auringossa, kaunis näky! Nappasin kännykän vauhdista, kuivasin paidanhelmaani ja olin hyvilläni, kun en ollut sen päältä autolla ajellut. Siinä vaiheessa aikataulut pissasivat jo tunnin verran, kun kännykkäpaniikissa muut asiat jäi hoitamatta. Jälleen oli kauhea kiriminen. Suunnittelin lennosta ja hankin tavarat tonnikalapastaan ja salaattiin, sillä ajattelimme lasten lihatonta ruokavaliota noudattaa jatkossakin.
   Sitten sain tajuta, että laboratoriossa ja terveyskeskuksessa ei auta kiirehtiä, sillä äiti juuttui niihin jonoihin puolet pidemmäksi aikaa kuin normaalisti. Sairasta kansaa, tein johtopäätöksen kun näin räkivät ihmiset. Pastankeittoaikakin supistui koko ajan, joten siskoni ehdotuksesta oikaisimme ja menimme syömään buffettiin. Sillä meillähän oli aikataulutettu hoppu katsomaan koko perheellä sitä uhattua, sovittua, suunniteltua Late Lammasta. Siellä olimme sitten ihan oikeaan aikaan. Minulla kivisti ja sitten mahaa jo turvotti, lennosta syöty buffetti. Yäk, näin jälkeen päin ajateltuna, kauheaa mättöä ja liian nopeasti.
   Heräsin Late Lampaan lopputeksteihin. Olin sammunut elokuvan aikana kuin saunatuiju. Muistan vain kuinka minua vilutti, vedin takin peitokseni ja sitten filmini katkesi. Kuulemma ihan hyvä ja hauska elokuva, mutta minulla ei ole siitä pahemmin käsitystä. Olin kuulemma nukkunut levollisen näköisenä ja tyytyväisenä. Olen aina ollut toivoton elokuvien katsoja, nyt se on jälleen todistettu. Kotimatkaan mahtui muutama farssinpoikanen, ihan jälleen kaiken maailman puhumattomista suunnitelmista ja väärinkäsityksistä johtuvia. Ärsyjä nekin, mutta onneksi se kotimatka loppui ja pääsimme ulos autosta. Kaksi lasta lähti lapsivaihtoon, tänään lähtee kaksi seuraavaa lasta ja kaksi ensimmäistä palautuu lapsivaihdosta. Illalla paljuilimme ja saunoimme, teki kyllä nannaa. Puoliakaan emme/en eilispäivän suunnitelmista saanut toteutettua, mutta en jaksa/halua/uskalla/viitsi enää kauheasti stressata. Ihan turha suunnitella mitään, kun en kykene hallitsemaan niitä suunnitelmia sitten niin millään. Aina tahtoo olla jokin vaihtuva tekijä, itsestä riippumaton. Mutta sen edestään löytää, minkä nyt jättää tekemättä... Sekin on fakta ja uskon, että jossakin vaiheessa menen häntä sauhuten, kun kirin tekemättömiä asioita.
   Nyt keksin sen otsikon; Tollo-täti kirjoittaa. Minut on nimetty kaksivuotiaan veljenpoikani taholta Tollo-tätiksi. Minusta se on hieno nimi, mutta toiset hiukan vinosti virnuilee... Kuulemma kaksivuotiaskin näkee tollouteni, ja minä kun haluan ymmärtää, että nimi tulee Tollo-kissamme mukaan. Oli mikä oli, minä olen nimestä taas kauhian ylypiä, tuollaista nimeä ei varmasti kaikki tätit ansaitse. Ehoo E'!?
   Tuplat on kotona, yövieraat venyttelee ja tyhjentää tiskikonetta. Suunnitelmissa on kuulemma uintia, rätkätystä, lapsivaihtoa, kompostoituja aikatauluja, nuhaneniä, kehrääviä kissoja ja toivon myös stressittömämpää aikataulua. Tähänkin mennessä aikataulumme on ihan jo sekaisin, minäkin naputtelen suihkunraikkaana konetta, vaikka pitäisi olla tosi tehokkaana jossain ihan muualla. Eli en aikatauluta, enkä suunnittele, siinähän se viikko vilahtaa... Paas kattoo mitä päivä tuo.... On tämä extriimiä, tuumaa Tollo-täti.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

MAALISKUU JO MAATA NÄYTTÄÄ...

Maaliskuuksi on kiepsahtanut aikalaskurimme viime yönä. Seisoin äsken takaterassilla, paljain varpain ja pyjamassa. Henkäilin ja silmäilin. Koirat kävivät pellolla ja laskin kissoja sisään ja ulos. Vaistosin kevään, tunnistin sen monista asioista. Linnun konsertoivat, on jo melkoinen kuhina pihapuissa. Tuoksu, se sellainen multaisempi, maallisempi, verrattuna pakkasen ja lumen tuoksuun. Valoisuus, kuinka kauan aurinko on jo ollut ylhäällä verrattuna kaamokseen. Fiilis, sellainen tykyttävä odotuksen ja energisyyden olotila. Ihan kuin taas aika olisi lähtökuopissa, valmiina talven uinumisen jälkeen starttaamaan kohti kasvukautta.
   Varma kevään merkki on myös hiihtoloma. Olen ollut aistivinani väsymystä, kiukkua, kapinaa, murkkuhuuruja. Toki kuulemma moni asia huuruilee vain minun korvieni välissä. Niin huuruileekin, mutta kun se kipinöi vastakkain muiden huurujen kanssa, niin sehän on salamointia ja leimahduksia. Minulla kun on kuulemma maailmankaikkeuden ärsyttävin tapa pyytää selityksiä ja halu keskustella, milloin mistäkin ja kenenkin paukkujan kanssa. Kun olisi jotenkin helpompaa suhtautua, kun tietää edes hiukan miksi kipinöi. Mutta kun selitykset ovat jumissa, kunhan kiukutaan ja paukutaan.
   Minä kun yritän aina keksiä ja kehitellä uusia asioita, tarttua moniin juttuihin, mitä vastaan tulee. Tai ei se aina ole yrittämistä, siis minä hyppään mukaan ja innostun kauhean helposti. Eilen ilmoitin tuplat ryhmäliikuntatunnille, sellainen kokeilutunti oli tarjolla. Kysyin olisiko isommillekin ja ohjaaja sanoi, että mukaan vaan samalle tunnille. Ei se vuosi tai kaksi iässä haittaa. Olin innoissani, kun selitin kuinka kaikki neljä kärpästä pääsee samalla läiskäisyllä liikkumaan. Mutta eihän se ihan näin mennytkään. Sainkin niskaani kunnon ryöpyn, vieläkin valuu. Päätin, etten aivan heti ole heille elämyksiä järkkäämässä, jos siitä nousee tuollainen kohu. Minua harmitti ihan kyyneliin asti, tunsin olevani jälleen äitiyteni huipulla. En tiedä miten nuo tytöt ovatkin noin sanallisesti piikikkään, terävän lahjakkaita... Niskaan ropisi ja ovet paukkuivat kun asiaa pureskelivat. Onneksi Verna oli koulusta käynyt siellä jo aiemmin, niin se oli että ihan kiva vaan ja tykkään... Sitten kun he tavallaan moisen hyväksyivät alkoi ryysyshow, voiko olla näissä ja passaako tämä toppi näiden housujen kanssa ja nämäkö housut tämän paidan seuraksi. Ihan jonnin joutavia ongelmia, sillä liikkuvathan tytöt jatkuvasti ja milloin missäkin, mikä moisen vyyhden laukaisi. Tällaisina hetkinä toteutanko uhkauksen olla hankkimatta heille mitään uutta kokemuspohjaa ja kannustan kaukosäätimen pariin ja pysymän passiivisena neljän seinän sisällä? No ei, kuuntelin sitä simputusta sen muutaman tunnin ja niin minä sain laumani sinne kuskata, jännittyneen innostuneen. Loppupeleissä hyvä kokemus ja kiva käydä. Miksi minua ei uskota? Sitähän minä yritin sanoa koko ajan. Itse menin tanssikurssille, rumbaa ja liikkuvaa buggia. Hauskaa. Eli tunsin olevani lopulta voittaja, kun sain lapsille moisen järjestettyä ja he menivät kokemaan jotakin uutta ja oppimaan.
   Maaliskuu jo maata näyttää, mietin kuinkahan hiihtolomalla hiihtäminen. Pelloilla näkyy paikoitellen sänki tai multa. Vehkeitä on tytöille tällekin talvelle uusittu, joten niistä se ei ole kiinni. Toki hiihtäminen on sellainen asia, johon minä en aivan heti esimerkkiäni ole näyttämässä, vaikka tiedän paljon sen lajin hyötyvaikutuksistakin. Mutta kun pakotetut vapaaehtoiset hiihtokilpailut ja sekuntikello, ne ovat heti selkein muistikuva kouluaikojen hiihdon hurmiosta. Paas kattoo, tuleeko lähdettyä.
   Koulun kuviskerho tekee tänäkin vuonna Kemin lumilinnaan retken. Viime vuonna olin mukana, mutta lumilinna oli jo suljettu, kun kevät teki tepposensa. Jännänä odotan, kuinka nyt? Toinen jännä asia tuon Kemin reissun suhteen on, olenko lähdössä vaiko en. Periaatteessa itse en ollut ajatellut nyt mukaan lähteä, mutta sitten nuo ihanat lapset olivat hetkellisesti sitä mieltä että haluavat minut mukaan. Tessa ja Fanny ovat minut kuulemma ilmoittaneet ja tarkistaneet kyytiin mahtumisen, tuoneet opettajalta terveisiä. Ajoittain minusta on tuntunut hyvältä, jos minut hyväksytään yhä mukaan, vaikka olenkin tällainen... Sitten kun jokin huuru kilahtaa tai käämi jumittaa jossakin, niin saan kuulla, ettei minunlaiseni äiti ole tervetullut mukaan, pilaan kuulemma senkin reissun jos olen tyhmänä mukana. Mokaan lapseni ja mokaan itseni, sitten pitää hävetä, pelätä ja ärsytän. Ärsytän eniten kaikkia! Eli aika jännänä odotan omaa luokitustani retkipäivän lähestyessä. Millaista valuuttaa meikämamma silloin on? Jää nähtäväksi. Toki silloin on Reetalla kortisonitkin menossa, joten onhan tässä muutama muukin vaikuttava asia. Eli sellaista.
   Tällä viikolla on suunnitteilla seinämaalausprojektin jatkamista. Yhden uuden projektin suunnittelua. Kahden toteuttamista. Vieraitakin on tulossa loppuviikosta. Huomiselle ideoimme Late Lammas elokuvan katsomista, ihan elokuvissa ja toisella paikkakunnalla. Nooooh, siihen on jälleen yksi vastarannan kiiski olemassa. Vaikka Late on juuri tämän isonkin kiisken lemppari. Huokasin jälleen, kun ideani pommitettiin alas että mätkähti. Kuinka vaikeaa? Miksi pitää aina kapinoida, kaikesta ja jostakin? Samaan aikaan mietin mikä menee minkäkin huurun tai hormonitoiminnan piikkiin ja mikä on ihan vain geeniperimää, periytyvää.
   Viikko sitten sunnuntaina ilmoitin olevani menemättä tanssikurssille, ja ilmoitin että me kyläilemme. Meidän perhe ja kyläily, sekin on aivan uusi asia, ennen näkemätöntä. Sekin tapa on karsittu entisestään Reetan sairasteluvuosien myöstä. Meillä kyllä itsellä käy vieraita, mutta lähteä nyt kylään, pois kotoa. Käsittämätön ehdotus! Minua kannustettiin mieluummin kursseille, ettei tarvitse kotoa muiden poistua. Mutta ei, niin me sitten vaikean ja pitkällisen pähkäämisen jälkeen päädyimme oikeasti päiväkylään. Kahden kilometrin päähän ja pariksi tunniksi, koko perheellä. Siitä saisi kissan pyllyyn rastin piirtää. Minä kun tykkäisin ja käynkin kylissä yksinään, tuosta vaan ja teen mitä milloinkin vastaan tulee, ja mieleen pälkähtää. Miksi pitää olla kaikessa niin rajoittuneen rajoittunutta, en ymmärrä?  Eli nämä eristysvuodet ovat ihan oikeasti meidät kroonistaneet tietyiltä tahoilta.
   Reilu viikko sitten torstaina jouduin lopettamaan tanssikurssin kesken. En tiedä mikä taas moisen aiheutti. Hitaan valssin aikana vasen jalkani meni alta. Nytkähti pois vaan pelistä, ilman ennakkovaroituksia. Kauhupelkoskenario iski heti aivokuoreni sisälle, varovasti valssasin, mutta sama toistui neljä kertaa. Viidennen kerran nytkähdyksen jälkeen lähdin kotiin. Mikä nyt? Tässäkö ne meikäläisen tanssit nyt sitten olivat? Naps vaan jalka lähtee alta, mikä moisen aiheuttaa? Onko taas jotain mitä en vain tajua ole huomannut, rekisteröinyt kun olen porskuttanut. Möyrötin kotona vuorokauden ja kuuntelin jalkaani. Lauantaina varovasti yritin taas kursseille ja sehän pelitti kuin ei mitään. Illalla tanssimaan ja yli kuusi tuntia sille päivää, en minä nyt kuitenkaan ihan rampa ole. Ja kun jalka taas peilitti, niin meikätyttöhän tanssi. Olin koko ajan tanssilattialla, kunnes alkoi polkat ja masurkat, silloin "linnoittauduin" hetkeksi vessankoppiin, ettei tarvitse tanssia kun en kerran osaa. Joo, ihan niin kuin meikäläistä koko ajan haettaisiin, uskokoon ken haluaa, mutta useinhan on myös naistenhaku... Sitten sillä vessareissulla tapahtui taas sellaista mitä ei varmasti kaikille tapahdu. Kerron sen vaikka lasten mielestä se onkin tyhmää ja hävettävää... Samalla kun istuin pytyllä, tajusin kuinka kuuma minulla on. Hiki suorastaan virtasi otsasta, hiusrajasta ja naamasta. Siinä pyttyillessä otin sitten paperia ja kuivasin otsaani. Ihan samalla kertaa ja ohimennen. Pesin sitten käteni ja satuin vilkaisemaan peiliin. Mitä teen harvoin, varsinkin jos on ruuhkaa, sitä peiliin vilkaisua, kädet pesen aina oli ruuhkaa tai ei. Nyt siis vilkaisin ja sitten vilkaisin toisenkin kerran ja piti ihan tuijottaa. Onneksi vilkaisin, sillä otsassani oli vanuttunutta vessapaperia kunnon kerros, kun se mureni siihen hikeä pyyhkiessä. Kauhea panta valkoista mötteriä, joka olikin aika lujassa ja piti pieninä palasina irrottaa. Kuinkahan moni olisi hakenut tanssimaan eukkoa, jolla naamasta valuu ja roikkuu vessapaperin jäänteitä, eikä se eukkopolo välttämättä olisi itse sitä tajunnut? Piti ihan ääneen yksinään nauraa moista, olipa onni kun vilkaisin siihen peiliin. Kokeile sinäkin, se murenee aika pieniksi hikisessä otsassa...
   Meillä on keittiössä uudet tuolit, sellaiset korkeahkot selkänojat ja kapeat pystypinnat. Jostain syystä minun sormeni ovat jo lukuisia kertoja juuttuneet noiden pinnojen väliin. Sekin sattuu, kun samaan aikaan tekee kiertoliikettä tai siirtää tuolia. Sormi tahtoo juuttua oikein kunnolla, pitää ihan keskittyä irrottamiseen. Perheen mielestä käsittämätöntä, mutta minkäs minä sille voin. Suihkautin hiuskiinnettä hiuksiini, kun olin jo menossa vauhdilla seuraavaan paikkaan. Tietenkin sen hiuskiinteen suutin oli ihan törsteinen ja suihku ei osunutkaan hiuksiini vaan suoraan vasempaan silmääni. Lähdin sitten sinne minne pitikin ihan eripari silmillä, toista kirvelsi ja punoitti, mutta kyllä se siitä asettui. Eilen aamusta kävin suihkussa, paplaroin pääni, pesin vessat, hinkkasin pesuhuoneen kaakeleiden saumat, imuroin ja silitin tunikan. Kaikki tapahtui limittäin ja lomittain. Niin ja värjäsin minä hiuksetkin, kun Pasi oli Fannyn kanssa päättänyt yllättää minut hiusvärillä. Mietin, moniko laittaisi päähänsä värin, jonka joku toinen on valinnut ja päättänyt, no laitoin tottahan toki. Mahonkisen ruskea taitaa olla nyt kuontaloni... Niin minä sitten silityslämpimän joustamattoman puuvillatunikan nykäisin päälleni. Tietenkään en niitä paplareita muistanut ja juutuin kaula-aukkoon vaikeaan asentoon. Kiemurtelin ja lopulta muutama paplari irtosi ja sain pääni siitä reiästä esiin. Verna seurasi ahdinkoani sohvalta. Samalla vauhdilla menin vessaan ja yksi paplareista sinkosi suoraan vessanpyttyyn. Tongin sen sieltä ja pesin altaanreunalle kuivumaan. Saman tien otin paljain jaloin askeleen pestystä ja vielä osittain märästä vessasta eteisen laattalattialle ja liukastuin. Seinät vain kolisivat kun kiljuin liukastellen menemään. Verna alkoi nauramaan kovasti ja mietti mitä kaikkea voi tapahtua samaan aikaan. Niin, voihan sitä jos nousee sohvalta ja touhottaa, silloin voi tapahtua enemmän kuin passiivisesti paikallaan istumalla, uskoisin. Tohelo olen aina ollut, mutta nyt olen taas kaikkea sattunutta ja tapahtunutta miettinyt. Sattuuko nyt taas enemmän kuin yleensä vai tajuanko nyt enemmän kuin vaikka viime vuonna sattumuksien tapahtumista? Tai nauranko enemmän itselleni, olenko vetänyt välillä ruttuturpaisempana? Vai olenko niin finaalissa, kevätväsynyt, uupunut ja poikki, että kohellan siitä syystä? Olenko poikki ja mistä syystä? Vai kasautuuko kaiken maailman koheltamiset nyt samaan putkeen? Tai menenkö ja teenkö taas enemmän asioita kuin joskus muulloin tai joku toinen? Plääh, enpä osaa tuota tähän hätään enempää analysoida.
   Maanantaina uimahallissa nauroin taas päätäni puistellen, kun mietin missä seurassa liikun ja alanko kuinka paljon muistuttaa seuraani. Olenhan siis yhä varmaan nuorin omaishoitajista altaassa. Toki jos taustalla on muistisairautta tai muuta vakavaa, ei sekään ole naurun asia. Mutta minua nauratti kuitenkin, kun muitakin vähän nauratti ja mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Yhdellä mummulla ei ollutkaan mukana uikkareita, nooh mitä teki mummu. Ratkaisi asian pitkällä paidalla ja päätti tulla uimahalliin paidassa ja ilman housuja... Nooh, milloin itsellä viheltää moisen asian estokynnys ylitse tai vaikka vahingossa unohdan. Vakava asia ja pistää miettimään kuinka he pärjäävät arjessa, hoitavat lääkkeensä, autonratissa jne. Sitten yksi papparainen tuli hiukan kumarassa kohti altaan syvää päätä. Jäin taas seuraamaan mitä on tekeillä. Pappa silotteli ja taputteli hyppykoroketta. Vääntäytyi pidemmän aikaa ja useammasta kulmasta sille korokkeelle. Haki asentoa, jotta jalkansa saisi nousemaan ja pääsisi lopulta pystyyn. Pelkäsin, josko hän siitä putoaa ja loukkaa itsensä. Mitä teki pappa? Nooh, pääsi pystyyn korokkeelle ja heitti voltilla altaaseen. Nauroin taas ääneen ja kehuin. Kysyin minkäköhänlainen hän on kossina ollut, jos vieläkin noin tekee? Pappa uiskenteli menemään ja nauroi myös. Oli kuulemma jo silloin poikasena moisen hypyn oppinut ja kokeili osaako yhä! Siis huippuasenne, mieletön. Ja mikä tärkeinä monia asioita osaamme yhä, kunhan vain rohkeasti kokeilisimme.


   Kotonamme on rauhallista, ei yhtään törmäyskurssia tälle aamulle. Reetta ja Tessa, törmäävät tyrmäyssisarukset ovat mummun luona yötä kahden serkkutytön kanssa. Liekö se yksi osasyy? Olen ylpeä myös lastemme ehdotuksesta, jota mielellämme olen mahdollistamassa. Tytöt olivat miettineet, josko vähentäisivät lihansyöntiä, varsinkin punaisen lihan. He ehdottivat, että viikolla ruokavalio olisi kasvis- kalavoittoista ja punaista lihaa ja rankempaa settiä olisi pöydässä vain viikonloppuisin. Hyvä typyt! Verna mielenkiinnolla kyselee jo aamuisin, mitä ole ajatellut ruuaksi. On kuulemma jännä nyt odottaa, mitä pöperöä tarjolla on, kun pitää eri tavalla suunnitella ja tehdä. Mitä kivaa äiti keksii? Samalla tyttöjen omat estot ja asenteet ovat ruuan suhteen muuttuneet, yhä monipuolisemmin vetävät menemään, ilman että kyseenalaistavat vaikka selleriä tai palsternakkaa. Toki yläkoulussa kotitaloustuntien myötä omat kokkaamiset ovat reseptien mukaan myös lisääntyneet. Sama ruoka lapsensa itse tekemänä on syötävää, kun äidin tekemänä pitää epäluulostella ja kyseenalaistaa. Kapinaa sekin. Mutta kantsii aina kokeilla ja yrittää ohjata ja valistaa, vaikka pitääkin siltä omalta mukavuusalueelta poistua. Tälle päivää meillä on jo imuroitu, otin nyhtöpossun uunista, joka oli siellä koko yön miedolla lämmöllä. Mutta se ei jotenkin nyhtävynyt? Korttitehdas toimii, kissat on syötetty ja elikot hoidettu. Päivällä on velipojan poikien juhlat, jonne koko suvulla kokoonnumme. Kivaa! Samaan aikaan itketyttää, kun ei ole enää isää, joka olisi juhlissa mukana. Isä kun oli kova juhlija... Sieltä menen suoraan tanssikursseille; fuskua ja cha chaata, sekä ekstrana lindy hoppia. Mutta ennen kuin sinne asti ehdimme on paikallaan suihku, aamupala ja paplarointi. Toivottavasti tänään en pahemmin ole mihinkään juuttumassa. Onneksi alkaa nuo pyörätiet paljastumaan, näin maaliskuunkin myötä, uskaltaudun paremmin liikkumaan kun ei ole niin pahaa ja itsestään selvää jäistä liukastumisvaaraa. Liukkailla keleillä olen sellainen kankea hissuttelija. Luulisin... Olkoon edessä hyvä ja kiva kuukausi, monine uusine kokemuksineen. Kevätaurinko saa yhä enemmän maata näkyville. Hyvää maaliskuuta ja kaikkea muuta!!!