Keitin itselleni pannullisen kahvia. Nautin sitä kaikessa hiljaisuudessa, sillä Fanny leikkii mykkäkoulua kanssani. Äänestää kantapohjillaan, eli kävely kyllä kuuluu. Salaa hakee dallaspullaa sänkyyn peiton alle, uhmaa kaikkia lakeja. Sängyssä ei syödä ja makealla ei päivää aloiteta vaan kunnon aamupalalla. Neiti nimittäin kotiutetaan tänään, todennäköisesti ystäväperheen kyydillä. Heidän äiskä makaa täällä sairaalassa myös, joten olisi aika loogista pistää Fanny sillä kyydillä kotiin. Olisihan tämän viikon aikana jos minkälaista kulkijaa ollut Ylivieskan suuntaan, mutta kauhupaniikki on iskenyt. Nyt alkaa aika loppumaan. Eikä ole järkeä Pasin lähteä tänään hakemaan, jos me pääsemme huomenna kotiin. Asian johdosta neiti puhisee, kädet puuskassa ja luo minuun happamia katseita. Mutta ei auta, matkalaukku lähtee mukaan.
Reetta puolestaan soitteli jo täydestä vauhdista. Aamupala oli syöty ja eilen ostamani turkinpippuripussi löydetty. Tuntui olevan kunnon tsemppi päällä, eikä ikävästä tietoakaan. Fanny on sentään ollut vieressäni koko ajan ja takana kymmenen tunnin yöunet. Näin erilaisia sisarukset voivat olla käytökseltään. Mikä on sitten missäkin tapauksessa parempi, sitä en mene määrittelemään. On vain rohkaistava ottamaan vastaan uusia asioita. Ei se ole maailman kauhein asia, jos pääsee tuttujen ihmisten kyytiin. Kyllä sen kestää. Aina kaikki ei mene oman suunnitelman ja käsikirjoituksen mukaan ja tilanteisiin on sopeuduttava. Kaikki kokemukset kasvattaa ja antaa pohjaa uusille kokemuksille. Meidän kaikilla muksuilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, näillä mennään.
Mutta nyt kuivaan hiukset ja juon loput kahvit. Osasto kutsuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti